Oneiron

Ollako vai eikö olla?

Ollako vai eikö olla?




Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron kertoo seitsemästä eri maasta kotoisin olevasta naisesta, jotka ovat päätyneet yhdessä elämän ja kuoleman väliseen ajattomaan tilaan.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike edustavat erilaisia kokemustaustoja ja persoonia. Heitä yhdistää inhimillisen elämän jälkinäytös, jossa jopa oman ruumiin aistiminen hiipuu vähin erin.

Valtteri Raekallion johdolla Oneiron on sovitettu tanssiesitykseksi, jota esitetään Cirkon tiloissa Helsingin Suvilahdessa. Raekallio on hyödyntänyt aiemmissakin töissään kirjallista perustaa. Esitys – A Performance (2016) nojasi Eero Santasen runoihin ja Marian sairaalan entisiin tiloihin rakennettu monitaiteellinen kokemustila Neuromaani (2016) Jaakko Yli-Juonikkaan romaaniin.

Päivää ennen ensi-iltaa saan sähköpostia, jonka mukaan teos alkaakin osaltani tietyssä yksityisasunnossa noin 15 minuutin kävelymatkan päässä varsinaisesta esityspaikasta. Neuromaanissa sovellettua esityksen ja katsomon raja-aitojen immersiivistä häivyttämistä vasten viesti tuntui luontevalta.

Kyseisen osoitteen porraskäytävässä yleisön edustajia parveilee sovittuun aikaan tusinan verran. Meille annetaan kuulokkeet, joista kuuluu kaunista musiikkia, ja meidät saatellaan tavanomaisesti kalustettuun pikkuasuntoon. Sen sohvilla ja tuoleilla istuen kuuntelemme Oneiron-katkelmaa brasilialaisesta sydänsiirtopotilaasta Rosa Imaculadasta. Samalle näemme, kuinka tanssija Mirva Mäkisen esittämä hahmo pilkkoo hillityn vähäeleisesti punajuuria kattilaan.

Omalle sydämelleen hyvästejä jättävän naisen näkökulmasta kirjoitettu tekstiote on traagisessa ja ironisessa uhmakkuudessaan vavahduttavan vahva.

Kun punajuuria on pilkottu tarpeeksi ja kuulokkeista alkaa taas kuulua musiikkia, nyt jo Rosaksi mieltynyt nainen pukee ulkovaatteet ylleen, poistuu huoneistosta ja lähtee yleisön seuraamana kulkemaan aavemaisen varmasti kohden Suvilahden päänäyttämöä.

Alkutekstin tuntevat ymmärtävät hänen kulkevan arkisesta elämästään kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Siihen nähden hänen reipas ja määrätietoinen kulkunsa näyttäytyy uljaana.

Päänäyttämö on rakennettu kirjan kuvausta mukaillen valkoiseksi ja kaikista ylimääräisistä aistiärsykkeistä riisutuksi. Jopa näyttämövalaistus on pääosin hoidettu maneesin ikkunoiden ulkopuolella olevilla valonheittimillä. Teatterisavu vahvistaa tilan unenomaista rajantakaisuutta.

Mirva Mäkisen ja Valtteri Raekallion ohella lavalla nähtävät Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen ja Eero Vesterinen saapuvat yksitellen näyttämölle ilmen­täen kehollaan esittämiensä hahmojen taustoja ja persoonia.

Yhden liikkeistä näkyy ikääntymisen kaari, toisessa nuoruus ja siihen kuoleman asiayhteydessä liittyvä erityinen traagisuus.

Jatkuva vaatteiden vaihto tuntuu ilmentävän valmistautumista johonkin, jonka sisällöstä ja vaatimuksista ei ole selvää kuvaa. Erikseen ja yhdessä tanssijat viestivät tähän outoon tilaansa liittyvää hämmennystä, torjuntaa, pakokauhua ja mukautumista.

Esityksen musiikkitausta on monimuotoinen, ja sen ohella kaiuttimista kuullaan otteita alkuteoksesta. Vaikka tekstissä kerrotaan, että läsnä on vain naisia, näitä rooleja näyttämöllä esittää myös kaksi miestä.

Tätä sukupuolen ylittävää näkökulmaa käsitellään suoraan esityksen yhdessä vaikuttavimmista kohtauksista, jossa kuvataan kirjan Ulrike-hahmon joutumista seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kuin kommenttina Anna Paavilaisen Play Rape -esityksen käynnistämään keskusteluun teatterin asenteellisesta raiskauskuvastosta tässä hyvin fyysisessä kohtauksessa ei ole mitään kliseistä eikä tarkoituksetonta. Samalla esittäjien sukupuolet on käännetty niin, että miestä esittävä alistaja on nainen ja naista esittävä alistettu mies.

Esityksen monimuotoinen tanssi-ilmaisu on muutenkin kautta linjan vaikuttavaa, vaikka tilanteiden tietty toisteisuus tuntuu välillä tarkoituksettomalta.

Ajan kuluessa hahmojen erityispiirteet alkavat kadota. Samalla kollektiivisenkin liikehdinnän kaaret hidastuvat, ja lopulta seuraa pysähdys, hiljentyminen ja kaihoisa ikävä tutuksi tulleiden hahmojen kadonnutta eloisuutta kohtaan.

Koska liikkeen sammuessa tila ei pimene täydellisesti, näyttämölle luodun välitilan sulkeutuminen jää osittain kesken. Samalla esityksen päättymisen rajapinta hämärtyy. Aplodien odottamisen sijaan esiintyjät ryhtyvätkin kynttilöiden valossa saattelemaan katsojia tilaan nostettujen pöytien ääreen. Hartaan hiljaisuuden keskellä yleisölle tarjoillaan punajuurikeittoa ja leipää.

Kun yleisö vasta syömisen jälkeen reagoi esityksen päättymiseen suosion­osoituksin, esiintyjät ovat jo poistuneet yhteisestä tilasta. Viimeistään silloin tarjottu illallinen paljastuu muistoateriaksi.

Yhteisen syömisen voi tässä mieltää myös vertauskuvallisena paluuna yhteisesti koetusta elämän ja kuoleman välisestä tilasta takaisin fyysisten tarpeiden maailmaan. Toisaalta, samalla tavalla kuin itse esitys kuvaa hetkeä elämän ja kuoleman rajalla, sen aterian muotoinen epilogi ilmentää hetkeä esityksen ja arkisen maailman välillä.

Jälkeenpäin käytyjen keskustelujen valossa monien katsojien kokemukseen koko esityksestä on vaikuttanut se, mihin neljästä erilaisesta aloituksesta kukin on päätynyt.

Meille, jotka aloitimme esityksen punajuurten pilkkomisen äärellä, ympyrä sulkeutuu materiaalisestikin.

Valtteri Raekallio & Laura Lindstedt: Oneiron

Esitykset Cirkon Maneesissa 9.2. asti

☆☆☆☆

Kommentoi Facebookissa