37578125075_8e59f3ae1a_z

Muodonmuutosten aika ei ole ohi

Muodonmuutosten aika ei ole ohi

Muodonmuutos

Esa Leskinen & Sami Keski-Vähälä

Ryhmäteatteri

☆☆☆



Ryhmäteatterin Kafka-sovitus pöyhii burnout-yhteiskunnan sivullisuutta


Franz Kafkan Muodonmuutoksessa (1915) kauppamatkustaja Gregor Samsa herää aamulla ja huomaa muuttuneensa suunnattoman suureksi syöpäläiseksi.  Ryhmäteatterin uudessa sovituksessa vakuutusvirkailija Keijo Yrjänä Saastamoisen transformaatio ei ole aivan yhtä äkillinen, mutta se kuvaa yhtä lailla ympäröivän yhteiskunnan suhteen ulkopuoliseksi ja syrjityksi päätyvän henkilön kohtaloa.

Siinä missä Kafka käsitteli teoksessaan oman aikansa sosiaalisia – ei vähiten juutalaisiin kohdistuvia – ennakkoluuloja,  Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa ja edellisen ohjaamassa esityksessä kuvataan nykyisen burnout-yhteiskunnan syrjäytymismekanismeja.

Tässä tarinassa lähinnä uudesta kesämökin terassista haavailevan, vilpittömän, mutta hömelön espoolaisen päähenkilön syrjäytymisen uraputki alkaa työelämässä uupumisesta ja etenee potkujen ja avioeron kautta Vantaalle kuntouttavan työtoiminnan piiriin.  Sieltä matka jatkuu syrjäytyneiden sekakäyttäjien keskelle Itä-Helsinkiin päätyen lopulta yksinäisen rantojen miehen yhteiskunnan ulkoreuneisille sijoille.

Samalla esitys maalaa myös laajempaa yhteiskunta- ja mediakrittistä kuvaa Keijon kaltaisten uussyöpäläisten monistumisen vaikutuksista paitsi suomalaiseen yhteiskuntaan, myös Euroopan tasoiseen päätöksentekoon ja jopa USA:n kautta peilattuun globaaliin maailmaan.

Ryhmäteatterin 50-vuotista taivalta juhlistamaan sopii erityisen hyvin yhteiskunnallinen satiiri, jossa taitavien tekijöiden toimesta juoksutetaan lavalle ja livekuvana seurattaville kulissinäyttämöille toinen toistaan hillittömämpiä farssihahmoja.

Taisto Oksasen suoritus ainoastaan saksaa puhuvana, Suomessa syrjäytyneiden äänillä pääministeriksi päätyvän Hitlerin Näköisen Miehen roolissa sekä Santtu Karvosen eläytyminen huumemafioso Sergeiksi ja television talousasiantuntija Jan Stoltenhyggeriksi ovatkin kerrassaan hilpeitä. Samaa riemua on Robin Svanströmin ja Sari Mällisen hyväntahtoisissa päihdesekoilijoissa, Lynyrd Skynyrdissä ja Piri-Marissa – ja monessa muussa esityksen sivupersoonassa.

Kiitosta ansaitsee myös Minna Suuronen, joka kaiken tarjolla olevan komediallisen kohelluksen keskellä onnistuu Pami-Mirjamin traagisessa monologissa osoittamaan koskettavasti, miten putoaminen pohjalle on mahdollista kenelle tahansa meistä.

Esityksen haasteena voi kuitenkin pitää sen poliittisen satiirin kepeyttä ja ilmeisyyttä.  Vakuutusyhtiön juppimaailman oravanpyörän kuvaus on kuin aikahyppy suoraan 1980-luvulle.  Toisaalta siinä missä perussuomalaisten rinnastaminen Hitleriin menee ajankohtaisessa yhteiskuntakritiikissä sieltä missä aita on matalimmallaan, Donald Trumpin kuvaaminen sekoilevana hiuslisäkkeenä uupuu jo aidalle.

Jos pipoa laittaa vielä kireämmälle voisi nurista siitäkin, että esityksen komiikka tulee monin kohdin enemmän vahvistaneeksi kuin satirisoineeksi erilaisia negatiivisia stereotyypioita, esimerkiksi kuntouttavaa työtoimintaa, Itä-Helsinkiä ja milloin mitäkin.

Vesa Vierikko tavoittaa omalla persoonallisella tavallaan Keijo Saastamoisen sympaattisen ja kommelluksesta toiseen ajautuvan sivullisuuden. Kelpo näyttelijätyöstä huolimatta Keijon karaktääri  asettuu vaikeasti esityksen yhteiskunnallisen ja henkökohtaisen tason väliseen ristipaineeseen.  Kaikista ympäröivistä jännitteistä pihalla oleva ja vailla katkeruutta paikkaansa etsivä päähenkilö ei aivan osu yhteen tekstissä manifestoitavan kaikkien maailman keijojen kumouksellisuuden kanssa.

Keijoon liittyy toinenkin jännite. Hänen hahmossaan on aimo annos Monty Python -ryhmän Brianin elämä -elokuvasta (1981) tuttua maallista Kristus-mukaelmaa, mutta samalla tämä viaton toisten puolesta uhrautuja kantaa myös aitoa yhteyttä itse Kristus-myyttiin. Jälkimmäistä tukee esityksen kaunissa epilogissa kuvattu perhosmaisen kotelovaiheen jälkeinen ylösnousemus. Pulma tässäkin asetelmassa  kuitenkin on, että Keijossa korostuvan pinnallisen haahuilijan pirtaan ei sovi erityisen hyvin myöskään moraalisen tiennäyttäjän eetos.

Kokonaisuutena esitys sulkeutuu enemmän ohjaaja Esa Leskisen ja tietyn aikauden Ryhmäteatterin testamenttina kuin koko sen suuremman kertomuksen painolla, johon aineksia on käsillä. Hyvää teatteria  syntyy  näinkin.

 

Kommentoi Facebookissa