sssaattataannnnaaa

Katsaus huppujen sisälle

Katsaus huppujen sisälle

Pojat

Kaisa Rautaheimo, Ann-Mari Huhtanen

Suomen Valokuvataiteen museo

☆☆☆



Pojat on valokuvanäyttely niistä, jotka yleensä jäävät näkymättömiksi


Suomen valokuvataiteen museossa on esillä Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Rautaheimo on valokuvannut puolitoista vuotta 20-30-vuotiaita miehiä, jotka ovat eri elämäntilanteissa. Yhteistä heille kaikille on kuitenkin elämäntilanteen epävakaisuus: Koulut ovat keskeytyneet, töitä ei ole tai älämä on muuten epävarmaa. Usein päihteidenkäyttö on tai on ollut vahvana osana poikien elämää, mutta niin myös heidän vanhempiensa ongelmat tai laiminlyönti. Näyttelystä löytyy luettavaksi vihkosia, joihin on kerätty poikien tarinoita ja ajatuksia.

 

Niiden ja koottujen tekstien yhdistelmä päästää lähelle poikien arkea ja ajatuksia, joista optimismi ja toiveikkuus huokuu. Tämä on hiukan yllättävää ottaen huomioon esimerkiksi sen, että suuri osa heistä on kasvanut laitoksissa tai muuten hankalissa oloissa, eikä ainakaan mitään konkreettista näyttöä tulevaisuuden sujumisesta ole. Ehkä Pojat onkin myös katsaus nuoruuden toiveikkuuteen, monesta tekstistä nimittäin heräsi ajatus siitä, kuinka kauan optimismi pysyy yllä, jos tilanne jatkuu samanlaisena, eikä mikään muutu.

 

Toinen ajatus, jonka näyttely herätti, oli tuen tärkeys. Useimmilla Pojat-näyttelyn hahmoista ei olisi minkäänlaista toivoa ilman sekä taloudellista että kasvatuksellista tukea valtiolta. Moni heistä on päässyt jaloilleen pitkän kompuroinnin jälkeen, ja tavoitteina on työt tai opiskelu, sellainen ihan tavallinen elämä ja mahdollisuus elättää itsensä. Vaikka Pojat ei hierokaan kasvoille minkäänlaista aatetta tai agendaa, herättää näin läheinen kurkistus ihmisiin ja heidän elämäänsä väistämättä sympatiaa. Näyttelyn teho piileekin siinä, miten lähelle se päästää: kuvat ovat henkilökohtaisia ja arkisia, palasia elämästä, ja henkilöiden kootut ajatukset pitävät sisällään niitäkin asioita, joista ei ole suostuttu kertomaan edes kavereille.

 

Työttömänä pystyn samastumaan näyttelyn kuvaamiin henkilöihin hyvin. Sekä kuvien näyttämä tyhjyys että teksteissä esiintyvä toimettomuuden synnyttämä ahdistus tuntuivat erittäin tutuilta. Uskon kuitenkin, että näyttelyllä on vielä enemmän annettavaa niille, jotka eivät välttämättä ole kokeneet vastaavaa. Pojat valottaa sitä, mitä kädet syvällä taskuissa laahustavien huppupäiden elämä oikeasti on, mitä näiden hahmojen päässä liikkuu, ja mistä esimerkiksi nuorten syrjäytyminen voi johtua.

 

Pojat ei itsessään ota varsinaisesti kantaa työttömyyteen tai syrjäytymiseen. Se on enemminkin ikkuna siihen maailmaan, joka monille jää tuntemattomaksi. Valokuvat ovat hienoja, mutta eivät välttämättä yksittäisiä mestariteoksia, ja Pojat toimiikin tekstien kanssa kokonaisuutena. Sen arvo perustuu tiettyyn dokumentaarisuuteen puhtaan taiteellisuuden sijaan. Pojat on lähikuva suomalaisista nuorista aikuisista, tai ainakin siitä osasta heitä, joka jää usein pimentoon.

Kommentoi Facebookissa