Aiboland_kansi-100dpi

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Kadonnutta Aibolandia löytämässä

Kadonnutta Aibolandia löytämässä

På strövtåg i Aiboland

Mikael Sjövall & Patrik Rastenberger

☆☆☆☆



Mikael Sjövall & Patrik Rastenberger: På strövtåg i Aiboland. En reportagebok om svenskbygderna i Estland. Svenska Odlingens Vänners förlag, Tallinn 2015.


Mikael Sjövallin ja Patrik Rastenbergerin kirja På strövtåg i Aiboland, eli Vaellus Aibolandissa, ilmestyi viime kesänä. Sitä ei ole käännetty suomeksi, ja siksi se on jäänyt liian vähälle huomiolle. Journalistisen letkeästi kulkevaa teosta voi lukea niin lomamatkan inspiraationa kuin johdantona pohdintoihin siitä, miten pysyviä tai katoavia ovat kansat, etniset vaikutteet, tavat, kieli ja kulttuurin kosketukset.

Aiboland on vironruotsalaisten käyttämä sana, jolla tarkoitetaan Viron ruotsinkielisten asuttamaa aluetta maan länsi- ja luoteisosien rannoilla ja saarilla. Skandinaavista asutusta siellä on ollut kauan.
Arkeologiset löydöt vahvistavat, että Itämeren läntisten ja itäisten rantojen asukkailla oli kontakteja toisiinsa jo rautakaudella ja viikinkiajalla. Ruotsia puhuvia Aibolandissa on elänyt 1200-luvulta alkaen. Myöhemmin koittanut Ruotsin vallan aika (1629-1710) oli tietenkin merkittävä jakso ruotsalaisuuden historiaa Virossa. Ruotsin kielen erityisyyttä ilmentävä yksityiskohta on sekin, että vuonna 1917, siis hieman ennen Viron itsenäistymistä, maassa perustettiin poliittinen ”kielipuolue” nimeltä Det Svenska Folkförbundet i Östersjöprovinserna.
Toisen maailmansodan kynnyksellä maassa oli arviolta 8000 ruotsinkielistä asukasta. Suuri osa heistä pakeni Ruotsiin sodan vuosina. Jäljelle jääneitä odotti kovempi kohtalo: kyyditykset Siperiaan sekä oman kielen, koulujen, yhdistysten ja elinkeinojen alasajo.

Mikael Sjövall törmäsi vironruotsalaisuuteen ensi kertaa juttumatkallaan vuonna 1993, vain kaksi vuotta maan toisen itsenäistymisen jälkeen. Maisemassa oli jotain ruotsalaista ja yllätyksekseen hän saattoi keskustella ihmisten kanssa omalla kielellään. Ruotsia puhuttiin neuvostoaikanakin vaihtelevasti kodin seinien sisällä. Piikkilanka ja lahoavat vartiotornit muistuttivat Sjövallin ensimmäisillä retkillä Viron tukahtuneesta lähimenneisyydestä, mutta tunnelma Itämeren rannalla oli jo toiveikas. Ensimmäinen matka Aibolandiin osoittautui alkusoitoksi selvitystyölle rantaruotsalaisuuden meneisyydestä ja tästä päivästä.
Tällä vuosituhannella vanhat ruotsinkieliset nimet ovat monessa paikassa palautettu vironkielisten nimien rinnalle teiden varsilla. Kirjan lopussa on 74 vironkielistä paikkakuntaa, jolla on ollut myös ruotsalainen nimi. Saaremaa on Ösel, Haapsalu Hapsal, Vormsi on Ormsö ja Hiiumaa Dagö esimerkiksi. Nimien palautumista ei voi väheksyä, eikä sitäkään, että ruotsia kuulee Viron rannikolla nykyisin aiempaa enemmän. Ruotsiin paenneet virolaiset ja heidän jälkeläisensä ovat elvyttäneet kotiseutusuhdettaan ja jotkut ovat hakeneet ja saanet takaisin menettämänsä rakennukset ja pihapiirit. Muutos ei tietenkään ole ongelmatonta, ei milloinkaan.

Kirjaa tehdessään Sjövall törmäsi käsitykseen, että vironruotsalaisuutta ei olisi enää olemassa. ”Milloin haavoittuvainen ja uhanalainen vähemmistö kutistuu niin pieneksi, että se muuttuu joillekin kokonaan näkymättömäksi?” hän kysyy Tuglas-seuran nettilehden artikkelissa.
On asioita ja ilmiöitä, joita enemmistö ei yksinkertaisesti näe tai ei tahdo nähdä. Ehkä vähemmistöön kuuluvalla on parempi kyky ymmärtää muita vähemmistöön kuuluvia.
Vai onko niin, että enemmistöön lukeutuvissa on kahdenlaisia ihmisiä: vaikkapa niitä walesilaisia, jotka käsittävät kymrin kielen itseisarvon, vaikka asiat hoituvat englannilla. Ja näiden laajakatseisten vastakohtia: niitä, jotka kokevat, että vähemmistön kuuluu sopeutua korostamatta itseään ja varsinkin esittämättä toiveita saati vaatimuksia.
Kun jälkimmäinen ryhmä dominoi, muuttuvat kaikkien henkiset olosuhteet ahtaammiksi. Valitettavasti Mikael Sjövallin kokemukseksi jäi se, että Suomen valtion kulttuurihankkeisiin Virossa ei ruotsinkielisillä ole asiaa. Toivoisin, että kyseessä on ollut erehdys, mutta pelkään, että niin ei ole. Masentavaa.

Patrik Rastenbergerin valokuvat ovat keskeinen tekijä miellyttävästi taitetun teoksen onnistumisessa. Huomaan, että palaan uudelleen ja uudelleen selailemaan kirjaa, ihastelemaan paikkoja, pohjoista valoa ja henkilökuvia. Suosikkikuvassani Birkasin sisäoppilaitoksen opiskelijat istuvat Avoimien ikkunoiden päivänä koulunsa ikkunalaudoilla jalat ilmassa viuhuen. Aibolandin kuvat ylistävät kevättä ja kesää. Millainen mahtaa olla talvi Saaremaalla.
Lukijana toivoin teokseen tarkempia karttoja. Reportaasi- ja matkakirjoissa ne auttavat lukijaa hahmottamaan missä mennään.

 

Teksti: Minna Jokinen