Näyttökuva 2016-12-16 kello 13.09.43

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Isäni Toni Erdman on ehkä koko vuoden älykkäin elokuva

Isäni Toni Erdman on ehkä koko vuoden älykkäin elokuva

Isäni Toni Erdman

Maren Ade

elokuvateattereissa nyt

☆☆☆☆☆




Maren Aden Isäni Toni Erdman on erikoinen elokuva. Se on näkökulmaltaan absurdi ja monitasoinen, muodoltaan epäsovinnaisen odottamaton ja rytmisesti kerronnan peruskaavoja haastava. Palkintoja ja kriitikoiden kehuja kerännyt elokuva on tulkittu usein jonkinlaisena sovinnaisuussääntöjä koettelevana komediana, mutta pohjimmiltaan se on varsin vakava elokuva.

 

Elokuvan juoni on kertovinaan käytännön piloja kylvävästä keski-ikäisestä musiikkinopttaja Winfriedistä (Peter Simonichek), joka lähtee yllätysvierailulle Bukarestissa yriyskonsultin uraa takovan tyttärensä Ineksen (Sandra Hüller) luo. Isän ja tyttären vieraantunut suhde saa sävyjä, kun Winfriedistä kuoriutuu esiin oudossa peruukissa ja tekohampaissa esiintyvä, toinen toistaan kiusaannutavampia tilanteita tuottava sivupersoona Toni Erdman.

 

Elokuvan juju on siinä, että sen todellinen päähenkilö on Ines ja sen punainen lanka on hyvin psykologinen.  Elokuvan jokaisen kohtauksen, missä Ines esiintyy Toni Erdmannin kanssa voi kuvitella niinkin, että todellisella sosiaalisella tasolla Toni on läsnä vain Ineksen sisäisenä äänenä.

 

Imaginäärinen Toni-hahmo onkin tulkittavissa nimenomaan Ineksen psyyken kapinallisena, jonka tehtävänä on kolkutella sitä torjuntaa, jonka hän on rakentanut kaikin tavoin epätyydyttävän ja ylikontrolloidun elämänsä eteen. Sigmund Freud kuitenkin kääntynee haudassaan, kun elokuvan luovassa nerokkuudessa isän alterego ei edustakaan kontrolloivaa yliminää, vaan juuri sitä haastavaa viettipohja id:tä.

 

Elokuvan käännekohdassa Ines heittää – varsin konkreettisesti – sosiaalisen kontrollin kahleet yltään ja ymmärtää sekä pahoinvointinsa anatomian että sen miten paranemisen lähteet löytyvät sisäisten jännitteiden uudella tasapainotuksella. Tässä vaiheessa Tonin metamorfoosi saa suorastaan surrealistisen hahmon.

 

Muissa avainkohdissa Ines muun muassa havahtuu – Tonin viitoittamalla tiellä – edustamansa yrityksen epäoikeudenmukaiseen työnantajapolitiikkaan,  harrastaa enemmän vieraantumista kuin läheisyyttä ilmentevää fetisististä seksiä työtoverinsa kanssa – sekä huomaa lopulta pukeutuvansa niihin pilahampaisiin itse.

 

Isäni Toni Erdman voi tuottaa pettymyksen, jos sitä yrittää lähestyä vain keveän komedian toivossa.  Se on kuitenkin yksi älykkäimmistä viime aikojen elokuvista ja pistää mielen liikkeeseen syvemmältä kuin sitä vielä katsoessaan huomaa.