Taivas

Ihmisyyden lähteillä

Ihmisyyden lähteillä

Taivas

Piia Leino




Dystopiat ovat aina olleet mainio ikkuna aikakauden pahimpiin pelkoihin. ­George Orwell rakensi ansiokkaasti aikaa kestäneitä poliittisia dystopioita 1940-luvulla. Niitä seurasivat kylmän sodan aika ja lohduttomat kuvaukset ydinsodan jälkeisestä maailmasta.

2000-luvulla ydinaseiden pelko on vaihtunut huoleen ympäristöstä (esimerkiksi Emmi Itäranta: Teemestarin kirja) sekä virtuaalisen maailman ylivallasta (Black Mirror -sarja Netflixissä).

Piia Leinon tuoreessa romaanissa Taivas eletään vuotta 2058 Helsingissä. Ympäristötuho, sisällissota, äärioikeiston ehdoton valta ja valtion virtuaalitodellisuusprojekti Taivas ovat lamauttaneet kaupunkilaiset sekä henkisesti että fyysisesti.

Ajatus virtuaalimaailmasta elämän keskiössä ei tietenkään ole uusi. Esimerkiksi Baudrillardin, Platonin ja Sokrateen ajattelusta ammentava Matrix perustuu ajatukseen, että oikea maailma on illuusio, eikä ihmiskunta tiedä elävänsä virtuaalimaailmassa.

Leino tarjoilee synkemmän kuvan samasta aiheesta. Oikean maailman ongelmat kasaantuvat, mutta niiden ratkaisemisen sijasta ihmiskunta ­pakenee virtuaalitodellisuuteen. Ei ole sinisiä ja punaisia pillereitä tai vaiettua totuutta vaan kaksi todellisuutta.

Valitsemme vapaaehtoisesti sen keinotekoisen. Ruutuaika on ainoa arvokas kryptovaluutta, ja fyysinen ruumis muuttuu vaivalloiseksi elätettäväksi.

Virtuaalitodellisuuden takana Taivaassa on valtion tekoälyprojekti Valo. Koneella ei tässäkään tarinassa ole moraalia. On vain data, algoritmit sekä se, mitä tekoäly on tarkalleen ottaen pistetty optimoimaan.

Valo ja Taivas tekevät ihmiset hetkellisesti onnellisiksi, mutta kadotetaanko samalla jotain syvästi inhimillistä? Onko omnipotentti, humaani ja viisas tekoäly edes mahdollinen?

Lopulta pelottavin dystopia on yhden totuuden maailma – dialogin loppuminen. ”[Koneet] saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan. Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.”

Leinon johtopäätös on kuitenkin lohdullinen: ihmisyyttä ei voi latistaa synapsien liikkeiksi VR-lasien alla, vaikka leppoisaan elämään tähtäävä tekoäly kaiken niin suunnittelisi. Ihmisenä oleminen on jotain paljon rosoisempaa.

Mira Mäkiranta

Kommentoi Facebookissa