Näyttökuva 2016-02-26 kello 9.03.45

Hurmeen mieskuvaus horjahtaa liian helppoon

Hurmeen mieskuvaus horjahtaa liian helppoon

Töppöhörö

Juha Hurme (teksti ja ohjaus), Hanna Brotherus (ohjaus)

Kansallisteatteri

☆☆




Ensi-iltayleisö kuhisee uteliaan odottavasti, kun Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä alkamassa on Juha Hurmeen uusi kanta-esitys. Hurmeen Europeaus (2014) muistetaan teatterin tuoreena merkkitapauksena. Runsaan vuoden sisään tehtyä kaksi muuta onnistumista ovat Kom-teatteriille tehty Muuttomiehet ja TOTEM-teatterin kouluissa kierrättämä, Tšehovin novelliin perustuva opetusnäytelmä Kastanjakoira.

 

Ennakkotiedoissa Töppöhöröä kuvataan ”komediana miehestä Suomessa ja Suomesta miehessä”.  Sen keskushenkilönä nähdään oman elämänsä sivuraiteelle häröillyt Viki, joka on rasisti, homofoobikko ja sovinisti.

 

Ensimmäinen näytöksessä valtavan tuolin vieressä pienenä ihmisenä näyttäytyvää Vikiä esittävä Jarkko Lahti panee kaikkensa peliin täyttääkseen koko lavan pitkällä yksinpuhelullaan. Lahti pärjääkin hyvin. Silti Hurmeen rikas teksti tuntuu draamallisine oivalluksineen ja kielikuvineen enemmän armoitetun kynänkäyttäjän leikittelyltä kuin syrjäytyneen luuserin tajunnanvirralta.

 

Toisessa näytöksessä lavalle saapuu deus ex machina –  venäjää ja karjalan murteella haastava Alina Tomnikov, jonka voi tulkita Vikin haavekuvana, persoonallisuuden toisena puolena tai omatuntona. Tämä hurmaava Helinä-keiju ryhtyy kärsivällisen opettavaiseen sävyyn kyseenalaistamaan Vikin muukalaiskammoisia ja muuten vääristyneitä selityksiä oman elämänsä alhosta.

 

Tomnikovan suuhun Hurme on kirjoittanut myös ihmiskunnan suuren tarinan ja maailmoja syleilevän kehotuksen yrittää elää ihmisiksi. Murteinen teksti ja ilmeikäs lavakoreagrafia pehmentävät saarnapaatosta vain hiukan.

 

Tekstissä on viisautta, mutta kokonaisuuden tasolla Hurmeen kirves osuu tällä kertaa oksan kohtaan. Koventuneen kulttuuri-ilmapiirin keskellä heiluvien ennakkoluulojen palauttaminen näin yksinkertaisesti syrjäytymisen ja luokkataustan heijasteeksi on harhaanjohtavan pelkistävää – siltäkin osin kuin se on totta.

 

Töppöhörössä kiteytyvä aikalaisanalyysi onkin selvästi vanhentunut. Maaahanmuuton jänitteisiin liittyvä koukeroinen identiteettipeli tavoittaa nimittäin nyt jo yhteiskunnan pärjäävämmätkin portaat.  Näillä eväin esityksen teoreettinen humanismi kiertyy kiusallisesti myös osaksi kertomusta, jolla me sivistyssuvakit määrittelemme itseämme arkisten jännitteiden yläpuolelle. Tästä syystä tuntuu falsklta nauraa niissäkään kohdissa, joissa satiirin jyvä on kohdallaan.

 

Kirjoitus on julkaistu osana isompaa teatterijuttua Voima-lehdessä 2/2016.

 

Kommentoi Facebookissa