Ranciere

Erimielisyyden ylistys

Erimielisyyden ylistys

Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. Politiikka, oikeus, taide.

Anna Tuomikoski (toim.)



Tutkijaliiton Jacques Rancière -julkaisut peilaavat hyvin tätä aikaa.


Jacques Rancière (s. 1940) on ranskalainen filosofi, joka määrittelee itsensä vuoden 1968 sukupolven perilliseksi. Yhtenäisen teorian rakentamisen sijaan hän on pyrkinyt purkamaan päättäjien ja hallitta­vien, opettajan ja oppilaiden sekä teatterin esittäjien ja katsojien välisiä hierarkioita.

Anna Tuomikosken toimittama Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt on jatkoa Tutkijaliiton myös julkaisemalle Rancièren esseekokoelmalle ­Vapautunut katsoja (2016).  

Siinä Rancière pohtii muun muassa, miten esittävän taiteen piirissä käytännössä kaikki uudistaminen on nojannut kahteen traditioon, brechtiläiseen ja artaudilaiseen. Erilaisista yhteiskunnallis-kehollisista tavoitteistaan huolimatta molemmissa koulukunnissa pyrkimys on Rancièren mielestä esityksen itsensä hävittäminen.

Hän itse haluaa nostaa esityksissä yleisön tulkinnan tasa-arvoiseen asemaan tekijyyden rinnalle. Toisaalta Rancière varoittaa esittävässä taiteessa yleistyneestä poikkitaiteellisen ilmaisun itsetarkoituksellisuudesta. Samalla hän katsoo, että juuri tällaisissa välineissä pesii mahdollisuus muuttaa teatteri aidoksi tasa-arvon näyttämöksi. Siinä esittäjä toimii itsekin katsojana, samalla kun muiden katsojien tulkinnat muokkaavat aktiivisesti esityksen sisältöä.

Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt -teoksessa suomalaiset eri alojen tutkijat laajentavat Rancièren antiautoritäärista perusnäkemystä estetiikan, oikeuden ja yhteiskunnallisen vallankäytön piireihin.

Kirjan valaisevassa johdannossa Anna Tuomikoski kuvaa, miten tärkeänä pohjalankana Rancièren ajattelussa kulkee Michel Foucault’lta vaikutteita saanut idea poliisiksi nimetyn yhteiskunnallisen järjestys- ja hyvinvointikoneiston ja politiikaksi kutsutun ihmisten tasa-arvoisen osallisuuden välisestä sovittamattomasta jännitteestä. Vastakkainasettelu ilmentää perustavaa teesiä, jonka mukaan tasa-arvo ei ole politiikan päämäärä vaan nimenomaan sen lähtökohta.

Siksi kaikki hyvääkin tarkoittava tasa-arvopolitiikka, jossa alistetussa asemassa olevat eivät itse ole määrittelemässä omaa asemaansa ja näkökulmaansa, on enemmän o­miaan rakentamaan kuin purkamaan epä­tasa-arvoa. 

Filosofisesta lähtökohdastaan huolimatta teos tarjoaa poikkeuksellisen konkreettisia soveltamisen esimerkkejä. Esimerkiksi omassa artikkelissaan oikeusfilosofian dosentti Ari Hirvonen analysoi ensin Rancièren demonstroimia käsityksiä syrjityn asemasta yhteisössä ja näyttämön uudelleen määrittämisen mahdollisuudesta. Sitten hän soveltaa tätä tarkastelutapaa Helsingin Rautatien­torilla pitkään mieltään osoittaneiden turvapaikanhakijoiden pyrkimykseen tulla tunnustetuksi aidoksi keskusteluosapuoleksi itseään koskevan päätöksenteon näyttämölle.

Dokumentaristi Susanna Helke havainnollistaa Rancièren ajatuksia sosiaa­lisen valokuvan ja elokuvan historian kautta. Tällaisen dokumentoinnin kohteena olevien­ syrjäytyneiden oma aktiivisuus on usein tavoitettavissa lähinnä otoksiin vähemmän tarkoituksella jääneistä yksityiskohdista. 

Tämän tradition murtajaksi – ja samalla jonkinlaiseksi malliksi rancièrelaisittain virittyneestä journalismista – Helke asettaa metodin, jossa kohteena olevien sallitaan ylittää ennakkokäsitykset oikeudestaan olla aktiivisia oman asemansa tulkitsijoita.

Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt on tässä ajassa tärkeä filosofinen puheenvuoro keskusteluun siitä, kenelle osallisuus kulloinkin kuuluu.

Anna Tuomikoski (toim.):
Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. Politiikka, oikeus, taide. Tutkijaliitto, Paradeigma-sarja 2017, 245 s.

 

Kommentoi Facebookissa