37415883812_475e7db1ba_z

100-vuotias Suomi ja maailmankaikkeus

100-vuotias Suomi ja maailmankaikkeus

Glory Days #Kansallinenjuhlanäytelmä2017

Minna Harjuniemi

Teatteri Takomo

☆☆☆☆



Teatteri Takomon Glory Days kertoo pikakelauksella mistä kaikessa on kyse


”Pidä silmällä luhistumista. Kaikki voi luhistua. Talot, kaupungit, valtakunnat, ihmiset. Kaikki voi luhistua. Opiskele tätä herkeämättä.”

Tämä käsiohjelmaan painettu Miyamoto Musashin sitaatti toimii Teatteri Takomossa esitettävän Glory Days #Kansallisjuhlanäytelmä2017 -esityksen osuvana kiteytyksenä. Koko teoksen näkökulma pompöösiin Suomi 100 -patsasteluun on terveellä tavalla etäisyyttä ottava. Tätä aikaa lähestytään maailman perusolemukseeen liittyvien murtumien ja romahdusten kautta eikä missään kansallisen pysyvyyden ja kukoistuksen hurmoksessa.

Ristikkäisten luhistumistarinoiden leikkauksia paikallistava näytelmä alkaa Jukka Ruotsalaisen ylimaallisen kauniilla lauluesityksellä. Hän tulkitsee Markus Fageruddin säveltämän ja säestämän kappaleen, jossa käytetään Chisun Onni-laulun sanoja saksaksi käännettynä.

Seuraavaksi kuullaan Joanna Haartin esittämänä Kari Enqvistin tekstiin perustuva luento kaikkeuden kosmologisesta järjestyksestä.  Sen mukaan maailma ei ehkä kuljekaan kehitysoptimistisesti kaaoksesta kohden järjestystä, vaan jossain oleellisessa mielessä päinvastaiseen suuntaan. Toisaalta tämä ihmisen tuntema maailma ei kenties olekaan paras mahdollinen, vaan jotain mitä sattumalta meille on tyrkätty.

Muissa episodeissa esiintyvät oman lähiympäristönsä romahduksen kokevat lakkautettavan paperitehtaan työläiset, rapautuvan avioliiton keskellä sortuvassa töölöläiskerrostalossa asuva perhe sekä repivää mustasukkaisuusdraamaa elävät Olympos-vuoren jumalolennot.  Välillä piipahdetaan Anton Tsehovin Vanja-enossa ja Hella Wuolijoen niskavuorelelaisten parissa sekä istutetaan katsojat kyynisen röyhkeän TV-talkshown studioyleisöksi.

Kaikki näytelmän osat eivät istu jäännöksettä yhteen ja niiden välinen kittikin pursuaa tämän tästä kaakeleille. Tämä ei ole kovin suuri puute esityksen rullatessa eteenpäin heikkopäistä vauhtia ja osuessa toisinaan maaliinsa sitäkin tarkemmin.

Tyylilajien törmäyttelyn keskellä tragedia ja komedia lyövät iloisesti kättä kohtausten sisälläkin.  Samalla kun ihmisen osa sidotaan yhtä aikaa perheen mikrotasoon, talouden ja median alistaviin rakenteisiin, kulttuuriperinnön laajaan kaareen ja jopa kosmologiseen makrotasoon, esityksen maailmankuvassa pääosaan nousee nöyryyden horisontti eikä eturivin katteeton poseeraus.

Monilajisesta aineistostaan huolimatta hallitun tiivissä juhlanäytelmässä satavuotias Suomi näyttäytyy oman arvonsa ja minäkuvansa puolesta kamppailevan ihmisen kautta. Kaiken kansallishegemonisen suitsutuksen keskellä tällainen näkökulman yhtäaikainen rajaus ja laajentaminen on hatunnoston arvoinen.

Kommentoi Facebookissa