Veera Järvenpää

Veera Järvenpää on Voima-lehden päätoimittaja.

Arvopaperikeskusasetuskusetus

Valtiovarainministeriö perustelee hallintarekisterin käyttöön ottamista Euroopan unionin arvopaperikeskusasetuksella. Oikeusministeriö ei kuitenkaan näe nykymallissa ristiriitaa EU-lainsäädännön kanssa.

Säätääkö Euroopan unionin arvopaperikeskusasetus suorasta omistuksesta vai ei? Vaatiiko arvopaperien säilytystoiminnan avaaminen kilpailulle hallintarekisterin käyttöön ottamista myös Suomessa?

Arvopaperikeskusasetus astui voimaan vuosi sitten syyskuussa ja on sellaisenaan suoraan sovellettavaa lakia. Tulkinnat siitä ovat ristiriitaisia. Valtiovarainministeriö ajaa hallintarekisteriä Suomeen ratsastamalla asetuksella, vaikka oikeusministeriön mielestä Suomen nykyinen suoran omistuksen malli ei ole ristiriidassa EU-lainsäädännön kanssa.

Valtiovarainministeriö pyysi arvopaperisäilyttämistä säätelevästä lakiluonnoksesta lausuntoja lokakuussa. Toteutuessaan laki toisi Suomeen niin sanotun Ruotsin mallin, ja suomalainen sijoittaja voisi valita hallintarekisterin ja suoran omistuksen välillä.

Luonnos lähti lausuntokierrokselle keskiviikkona 21. lokakuuta, ja lausuntoaika päättyi 2. marraskuuta.

Esityksen mukaan hallintarekisteröinti sallittaisiin myös suomalaissijoittajille kahden vuoden siirtymäajan jälkeen.

Nykyisin Suomessa on käytössä pakolliset arvo-osuustilit, joiden omistajatiedot ovat saatavilla arvopaperikeskuksesta. Ne ovat turvanneet yhteisöjulkisuuden ja viranomaisten tiedonsaannin.

Muun muassa verottaja ja Keskusrikospoliisi uskovat, että hallintarekisterin käyttöön ottaminen heikentäisi viranomaisten mahdollisuutta saada tietoa osakeomistuksista.

Esityksessä tavoitellaan yhteisöjulkisuuden pitämistä nykyisellä tasolla. Oikeusministeriö huomauttaa lausunnossaan, että omistusketjun ulottuessa ulkomaille tietoja ei kuitenkaan saataisi, koska ulkomailla toimivilla säilyttäjillä ei ole velvollisuutta toimittaa omistajatietoja.

Euroclear Finland pyörittää Suomen arvopaperikeskusta, jolla on kansallinen monopoli. Euroclear Finland tulkitsee Euroopan unionin arvopaperikeskusasetusta hyvin toisin kuin valtiovarainministeriö. Se on teetättänyt asianajotoimisto Castrén & Snellmanilla arvion, miten arvopaperikeskusasetus vaikuttaa Suomen lainsäädäntöön.

Euroclear Finlandin tulkinta arvopaperikeskusasetuksesta on se, että kaikkien arvopaperikeskusten on tarjottava suorat tilit. Lakitoimisto Castrén & Snellmanin mielestä niin suomalaisen arvopaperikeskuksen kuin muidenkin suomalaisille liikkeeseenlaskijoille palveluitaan tarjoavien arvopaperikeskusten edellytetään tarjoavan asiakaskohtaisia suoria arvo-osuustilejä tai vastaavia suoria tilejä Suomen kansalaisille sekä suomalaisille yhteisöille ja säätiöille ilman valinnan mahdollisuutta niin kauan kuin tätä edellytetään Suomen lain mukaan.

Yksinkertaistettuna, arvopaperikeskusmonopolia Suomessa pitävän Euroclear Finlandin mielestä asetus ei pakota siirtymään pois suoran omistuksen mallista – päinvastoin, se edellyttää muuallakin EU:ssa suorien tilien tarjoamista

Valtiovarainministeriö tulkitsee asiaa aivan toisin. Sen mielestä asetuksessa ei säädetä suoran omistuksen tarjoamisesta.

”Julkisuudessa on esitetty väitteitä siitä, että muualla Euroopassa oltaisiin menossa suoran hallinnan malliin. Meillä ei ole useiden EU-lainsäädäntöneuvotteluiden jälkeen tästä mitään viitteitä – päinvastoin. Kun Suomi on ajanut suoran hallinnan mallia, meidät on tyrmätty näillä ehdotuksilla”, valtiovarainministeriö totesi, kun lakiluonnoksesta pidettiin toimittajille taustatilaisuus 22. lokakuuta.

Vääntö hallintarekisteristä politisoituu, ja sen läpimeno näyttää epätodennäköiseltä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini linjasi keskiviikkona 4. marraskuuta blogissaan, että hallintarekisteri ja niin sanottu aktiivinen katuminen eivät tuo parannusta nykytilaan. Päivä ei ehtinyt kääntyä illaksi, kun hallitus perui lakihankkeen.

Hallituspuolueena perussuomalaiset ovat ratkaisevassa asemassa hallintarekisteristä päätettäessä.

Myös kokoomuslainen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen ihmettelee Lännen Medialle marraskuun alussa antamassaan haastattelussa kiirettä, jolla hankintarekisteriä ajetaan Suomeen. Suomella on asiassa pysyvä poikkeus.

Pietikäisen kanta ei ole varsinainen uutinen. Jo vuosi sitten marraskuussa hän kirjoitti blogissaan, ettei EU velvoita hallintarekisterin käyttöön ottamiseen Suomessa. Pietikäisen mukaan direktiivi kirjoitettiin suomalaisten meppien vaatimusten takia niin, että Suomessa voidaan pitää kiinni osakeomistusten avoimuudesta. Hän korostaa tietävänsä asian hyvin, sillä on jäsenenä parlamentin talousvaliokunnassa.

Valtiovarainministeriö on saanut viimeisimmällä lausuntokierroksella kritiikkiä siitä, miten sen tulkintaa arvopaperiasetuksesta on kyseenalaistettu ja kuinka valtiovarainministeriö on kritiikkiin valmistelussa reagoinut. Euroclear Finland toteaa, että valtiovarainministeriö on kuitannut kritiikin kahdella lauseella – ja niin se todella tekeekin.

Lakiluonnoksessa todetaan, että näkemykset siitä, velvoittaako asetus Suomea avaamaan hallintarekisteröinnin myös suomalaisille sijoittajille, jakavat lausunnon antajia.

Viime kädessä asiasta linjaa Euroopan unionin tuomio­istuin. Päätöstä asiasta ei ole, eikä Suomen käytännöstä ole tehty valituksia.

Poliitikkojen vastuulle jää puntaroida, uskoako valtiovarainministeriön vai oikeusministeriön tulkintaan ja ohitetaanko hallintarekisterin erinomaisuuden uskossa Keskusrikospoliisin ja verottajan huolet harmaan talouden torjunnan suhteen.

Nyt vittu kiroillaan Tavastialla

Feministisessä kiroiluiltamassa annetaan ketutuksen virtautua ilmoille.

Kuva Tomi Palsa

Sukupuolittuneita paineita ja feminististä painetta ei pidä missään nimessä pihdata, vaan ne pitää päästää vapaiksi. Siihen feministinen kiroiluiltama on mitä parhain paikka.
Ajatushautomo Hattu on järjestänyt feministisiä kiroiluiltamia Tampereella Kahvillassa, Turussa Bar Kukassa ja Helsingissä Dubrovnikissa. Joka kerta seinät ovat tulleet vastaan, eivätkä kaikki halukkaat ole mahtuneet paikalle. Seuraavaksi vallataan Tavastia, jossa tilan kanssa ei pitäisi tulla ongelmia.
Ajatushautomo Hattu ovat perustaneet johtaja Saara Särmä ja johtaja Rosa Meriläinen. Ajatushautomo tarjoaa feministisen näkökulman asiaan kuin asiaan, eikä se kaihda naurua.
Feministiset kiroiluiltamat saivat alkunsa Facebookissa käydystä tsätistä, jossa johtaja Särmä purki kollegansa kanssa paineitaan. Kiroilun vapauttava ja puhdistava vaikutus nosti mieleen ajatuksen tapahtumasta.
Johtaja Meriläinen oli virkannut itselleen vaginapäähineen, joten esiintymisasukin oli jo hoidettu.
”Minua nauratti hirveästi ajatus Rosasta kiroilemassa vagina päässään lavalla. Ja ne ajatukset, jotka naurattavat eniten, toteutetaan”, johtaja Särmä kertoo.

Vitutuksen purkuillassa esiin nousee tärkeitä teemoja, joista osa voi olla hyvinkin kipeitä ja henkilökohtaisia.
”Kiroiluiltama on suhteellisen turvallinen tila, jossa voi jakaa kokemuksia aika anonyymisti. Emme koskaan kuvaa emmekä tallenna puheita.”
Kuka vain voi tulla lavalle kertomaan, mikä feministiä vituttaa tai ottaa päähän. Voi kiroilla joko sydämensä kyllyydestä tai olla käyttämättä kirosanoja.
”Varsinkin nuorilta naisilta on tullut esiin halu, että tulee kohdelluksi ihmisenä eikä vain nättinä naamana. Siinä tulee esiin rakenteissa oleva syrjintä ja seksismi. Ongelma paljastuu yhteiseksi eikä vain omaksi kokemukseksi.”
Spontaani kiroilu vapauttaa monella tavalla.
”Ihmsistä kuoriutuu hulvattomia stand up -koomikoita ja hyviä esiintyjiä, vaikka hyvyys ei olekaan kiroiluiltamassa vaatimus. Ihmiset ovat olleet aivan fiiliksissä, kun ovat menneet lavalle.”

Kiroilussa on voimaa, ja se rikkoo normeja pelkällä muodollaan. Se on eräänlaista tilanottoa. Vittu ei sovi naisen suuhun.
”Perinteisesti naisten pitäisi olla hillittyjä. Naisten ja erityisesti feministien kiukku tulkitaan aina enemmän kiukkuisena kuin se, että mies korottaa ääntään.”
Monet kirosanat liittyvät naiseuteen. Varsinkin nuorten tyttöjen kiroilua paheksutaan paljon.
”Vittu ei ole alunperin ollut kirosana vaan voimasana. Sitä on käytetty positiivisessa merkityksessä. Vitussa on voima, jolla voi karhunkin karkottaa. Naiset ovat menneet navetan katolle hajareisin harakoimaan eli näyttämään vittua, kun karja on laskettu keväällä laitumelle, jotta on saatu hyvä ja hedelmällinen sato”, johtaja Särmä huomauttaa.

Jos feministinen kiroilu kiinnostaa, mutta spontaanisti ei vain lähde, Tavastialla voi osallistua runokaraokeen. Valmiita tekstejä luetaan Tupa ryskyi, parret paukkui -kirjasta, johon on koottu rivoja kalevalaisia kansanrunoja.
Kiroiluiltamissa inspiroimassa käytetään myös esikiroilijoita, joiden avulla päästään vauhtiin. Esikiroilijoita on ollut helppo saada mukaan.
Tavastialla lavalla nähdään esikiroilemassa johtaja Särmän ja johtaja Meriläisen lisäksi Elina Knihtilä, Kristiina Komulainen, Kaisa Haatanen, Tuomas Peltomäki, Elina Tanskanen, Katja Kettu, Rakel Liekki, Raisa Omaheimo, Johanna Rojola, Elina Pirinen, Riikka Kämppi, Reino Nordin, Irina Krohn, Piia Kuosmanen, Tulva, performanssiryhmä Horonkäristys ja stand up -koomikko Katariina Havukainen.

Feministinen kiroiluiltama Tavastialla 29.10. kello 19 alkaen.

Kituen kuolevat

Sipilän hallitusohjelma lupaa parempaa omaisuudensuojaa suomalaisille ruoantuottajille. Miten tämä pitäisi ymmärtää, kun on nähnyt Oikeutta eläimille -järjestön videot teurastamoilta?

Teurastamoiden todellisuus on asia, jota moni ei tahdo ajatella pureskellessaan pihviä. Ylen MOT-ohjelma julkaisi Oikeutta eläimille -järjestön saamat videot, jotka näyttävät veristen laittomuuksien olevan arkipäivää kotimaisessa ruoantuotannossa.

Materiaali on piinallisen hirveää. Eläimiä lyödään rutiininomaisesti sähköpiiskoilla myös silloin, kun eläimen on mahdotonta liikkua mihinkään. Eläinten tainnutukset epäonnistuvat, ja ne reagoivat verenlaskuun sätkimällä ja kääntelemällä päitään.

Suomessa on laitonta viiltää tainnuttamattoman eläimen kurkku auki. Lain mukaan tajuttomuuden ja tuntemiskyvyn menetyksen on säilyttävä eläimen kuolemaan saakka. Lain mukaan eläintä tulee varjella vältettävissä olevalta kivulta, tuskalta ja kärsimykseltä lopetuksen ja siihen liittyvien toimien aikana. Jokainen voi katsoa teurastamovideot ja todeta, toteutetaanko lakia Suomen teurastamoissa.

Aktivistit saavat silmämme auki. He näyttävät, millaisissa olosuhteissa ruoka tuotetaan. Jokainen voi materiaaliin tutustuttuaan itse miettiä, millaista toimintaa omilla kulutusvalinnoillaan tukee.

Maa- ja metsätalousministeriössä on meneillään eläinsuojelulain kokonaisuudistus. Lakiin on tarkoitus kirjata eläimen itseisarvo ja maininta eläinten kunnioituksesta.

Periaate on hyvä, mutta käytännöt toista. Teurastamovideot avaavat silmien eteen karun näkymän jo nykyisenkin lainkirjaimen ja arjen välillä. Teurastamoiden omavalvontajärjestelmä ei toimi. Jotta se toimisi ja jotta lakia noudatettaisiin eläintuotannossa, tarvittaisiin omavalvonnan lisäksi yhä kovempia sanktioita – niin kovia, että lakien noudattamattomuudesta lankeavat seuraukset saisivat tuottajat valvomaan itsekin omaa toimintaansa.

Käytännössä rangaistusten pitäisi olla niin kovat, että valvonta kannattaisi taloudellisesti.

paimio-teurastamo-2014-tammikuu-kuvankaappaus
Kuvakaappaus Oikeutta eläimille järjestön videosta, joka on kuvattu järjestön mukaan tammikuussa 2014 Paimossa.

Oikeutta eläimille on onnistunut kuvaamaan teurastamovideot piilokameroilla, jotka on jätetty teurastamoihin. Kuvamateriaalia on neljästä eri teurastamosta, ja niissä kaikissa näkyy eläimiin turhaan kohdistettua väkivaltaa. Odotettavissa on, että menetelmä tulee keskusteluttamaan siinä missä itse videotkin.

Teurastamovideoilla näkyy paitsi eläimiä myös työntekijöitä, joita julkisrauha suojelee. Oikeutta eläimille on julkaissut yhteiskunnallisesti tärkeää materiaalia, jonka kuvaaminen on rikos, mutta jonka levittäminen ja julkaiseminen ei sitä ole. Työntekijää ei saa luvatta kuvata työpaikallaan, joka on lain mukaan julkisrauhan piirissä. Materiaalin voi kuitenkin julkaista, jos kenenkään henkilöllisyys ei paljastu.

Jatkossa näin ei ehkä ole. Sipilän hallitusohjelmassa on kohta, joka ennakoi Oikeutta eläimille -järjestön teurastamovideoiden vastaanottoa politiikan huipulla. Suomalaista ruoantuotantoa käsittelevään kohtaan on kirjattu monta lupausta, joista yksi kertoo paljon, vaikka sanoo suoraan hyvin vähän. Sipilän hallitus lupaa, että ruoantuotannossa ”parannetaan omaisuuden suojaa”. Käytännössä lauseen voi odottaa tarkoittavan julkisrauhan suojan uloittamista ihmisistä seiniin ja eläimiin sekä tiukentuvaa suhtautumista eläinaktivistien salaa kuvaamiin videoihin.

pirkanmaa-teurastamo-2014-marraskuu-kuvankaappaus
Kuvakaappaus Oikeutta eläimille järjestön videosta, joka on kuvattu järjestön mukaan teurastamossa marraskuussa 2014 Pirkanmaalla.

Aktivistit tekevät meidän kaikkien laiskojen toimittajien puolesta likaisen työn ja hankkivat kiinnijäämisen uhalla kuvaa ja videoita, jotka ainakin jokaisen sekasyöjän olisi syytä nähdä.

Aktivistit pitäisikin palkita Bonnierin Vuoden journalistinen teko -palkinnolla. Lisäksi olisi huolehdittava siitä, ettei hallitusohjelman kohta omaisuuden suojan parantamisesta ruoantuotannossa koskaan toteudu eikä julkisrauha tiukkene. Jos niin kävisi, me kaikki kulkisimme yhä enemmän laput silmillämme.

Blogin kuvat on saatu Oikeutta eläimille -järjestöltä, jonka materiaaleihin voi tutustua osoitteessa www.elaintehtaat.fi.

Terveisiä valtionvarainministeriöstä

Valta on jatkuvaa kahnausta. Kauhun tasapaino perustuu sulle ja mulle -peliin, jota käydään toimittajien, poliitikkojen, virkamiesten ja lobbareiden välillä.
Konfliktit kärjistyvät harvoin, joten käytännössä instituutiot pönkittävät toinen toistensa valtaa. Kun valtionvarainministeriössä pohditaan, keitä kutsuttaisiin arvopaperisäilyttämisen tulevaa kehitystä koskevaan taustatilaisuuteen, pelataan vähän kuin yläkoulun sosiaalisen elämän säännöillä – jos et oo kiva, et saa kutsua.
Valtapeli tulee näkyviin vain silloin, kun joku tekee irtioton. Valtiovarainministeriön viestintäjohtaja Liinu Lehto paljasti tasapainon irvokkuuden, kun hän julisti Voiman entiselle päätoimittajalle Jari Hanskalle porttikiellon ministeriönsä taustatilaisuuteen.
Syynä oli Hanskan ”luottamuspula”, ja se luottamus oli mennyt jo lähes kolme vuotta ennen kuin Liinu Lehto siirtyi Suojelupoliisista valtiovarainministeriöön. Lehdon mukaan Jari Hanska oli rikkonut journalistin sääntöjä vuonna 2011, jolloin hän oli käyttänyt Voima-lehteen tarkoitettuja sitaatteja Eduskunta I näytelmässä. Virkamiesten sitaatit oli tarkoitettu Voimaan eikä dokumenttiteatteriesitykseen.
Että sellaista.

Hanska toi asian julkisuuteen omalla Facebook-seinällään ja kertoi tehneensä haastatteluista toisen Voimaan ja toisen Ryhmäteatterin esitykseen. Haasteteltavat siis tiesivät, missä yhteydessä heidän lausuntojaan käytetään.
Valtiovarainministeriön vaatimus luottamuksesta on absurdi.
”Miten tässä näin kävi? Mistä lähtien ministeriön on täytynyt kokea luottamusta yleisöä tai toimittajia kohtaan? Kuka ministeriössä voi edes päättää, ketä kohtaan luottamusta koetaan ja ketä kohtaan ei? Onko se ministerin, kansliapäällikön vai viestintäjohtajan asia? Voiko luottamuspulan perusteella evätä toimittajilta oikeuden saada tietoa ministeriöstä?” Jari Hanska kysyy.
Meni alle vuorokausi, kun Hanskan porttikielto päättyi. Samassa syssyssä taustatilaisuudesta tuli kaikille toimittajille avoin, ja myös Voima sai sinne kutsun, kun sitä erikseen pyydettiin.
Heti taustatilaisuuden alkuun valtionvarainministeriö korosti, ettei tilaisuudesta saa kirjoittaa julkisuuteen niin, että siteeraa virkamiehiä nimeltä.
”Me järjestetään taustatilaisuuksia monista asioista, eikä niiden pelisäännöissä ole koskaan ollut epäselvyyksiä”, valtiovarainministeriö korosti.
Siteeraamisen kieltäminen ei ollut valtiovarainministeriön mukaan sen oma idea.
”Se ei ole meidän pelisilmän harkittavissa.”
Vaan kenen, kysyin valtiovarainministeriöltä.
”Poliittisen tahon.”
Nimiä ei valtiovarainministeriöltä herunut.
”Tämä on koko hallituksen esitys.”
Jari Hanska ei jäänyt taustatilaisuuteen, jossa arvopaperisäilyttämisen tulevaa kehitystä taustoittaneita virkamiehiä ei saanut siteerata, vaan lähti pois. Omalla toiminnallaan hän teki eräänlaisen journalistisen sankariteon.

Maamme tapa on se, että julkista ja poliittista valtaa käyttävät valikoivat mieleisensä toimittajat tilaisuuksiin, joita ei kutsuta tiedotustilaisuuksi vaan taustatilaisuuksiksi. Näin rakennetaan monen kerroksen väkeä myös toimittajien ammattikunnan ja mediatalojen keskelle. Jos tekee Hanskan tavoin Lumilapion arvoista tutkivaa journalismia, siitä voi joku virkamies yrittää lyödä näpeille vielä vuosia myöhemminkin.
Jos maamme tapaa tarkastellaan riippumattoman tiedonvälityksen ja demokratian kannalta, kabinettien ongelma on väistämätön. Tärkeistä yhteiskunnallisista asioista annetaan taustatietoa vain hyvin pienelle toimittajaporukalle. Se jos mikä on demokratian lisäksi myös vapaan kilpailun este. Lisäksi on perin vanhanaikaista ja pönkeää vaatia pressikortteja ja esimiesten toimeksiantoja tiekkareihin, kun mediatalot irtisanovat satapäin toimittajia ja instituutioiden ohi on rakentunut asiantuntevien blogien verkko.
Tiedolla voi silittää päähän toimittajaa siinä missä alkoholilla ja pikkusuolaisillakin. Kun poliitikot, virkamiehet, toimittajat ja lobbarit ovat yhteistyöhönsä hyvin tyytyväisiä ja toimivat keskinäisessä luottamuksessa, meillä ei ole toivoakaan valtainstituutioiden murtumisesta.

Penaalin terävimmät kynät

Feministinen sarjakuvatoiminta purkaa normeja ja avaa näkökulmia.

Kuva Velda Parkkinen

Kun pinnistää aivoja ja katsoo tottumusten läpi, kaiken näkee hieman tarkemmin. Karvinen on kolli, tikku-ukollakin on sukupuoli ja seikkailusarjakuvissa vain miehet ratsastavat oreillaan auringonlaskuun.

Seksismi on rakenteissa, ja sukupuolittuneisuus leimaa kaikkea. Normitalkoisiin voi osallistua monella tapaa. Yksi niistä on feministinen sarjakuvatoiminta, jonka verkostossa on mukana kymmeniä aktiiveja – heidän joukossaan myös Aino Sutinen, Apila Pepita Miettinen, Hanna-Pirita Lehkonen ja Reetta Laitinen.

Kolme vuotta sitten käynnistynyt toiminta on käytännössä työpajoja, tapaamisia ja tukea. Verkosto on ei-separatistinen, antirasistinen ja pyrkii esteettömyyteen.

­Kun puhe kääntyy feministisen sarjakuvatoiminnan alkutaipaleeseen, kaksi nimeä nousee esiin: ­Johanna ”Roju” Rojola ja Miia Vistilä. Toki muitakin oli porukassa, ja myös Aino Sutinen on ollut mukana alusta saakka.

Mihin feminististä sarjakuvaa tarvitaan?

”Minusta olisi kiva, jos sitä ei tarvittaisi ollenkaan. Mutta valitettavasti miehet ja naiset eivät ole sarjakuva-alalla yhdenvertaisia. Yhtälailla miehet ja naiset lukevat sarjakuvia, ja se on alana moniääninen, mutta kasvot ovat yhä miehiset”, Reetta Laitinen toteaa.

”Olisi tärkeää, että naisten ja muunsukupuolistenkin ihmisten kuin vain miesten olisi helpompi tehdä sarjakuvaa ja tulla huomatuksi. Siinä auttaa kun on joukko ympärillä. Jos jotkut asiat tuntuu yhteiskunnassa väärältä, niitä voi kommentoida sarjakuvan kautta”, Apila Pepita Miettinen sanoo.

Feministinen sarjakuva ei ole mikään kolme vuotta vanha idea. Aino Sutinen korostaa, että Suomessa on ollut jo 80-luvulla vahvoja naissarjakuvatekijöitä ja myös sitä ennen – esimerkiksi Tove Jansson.

”Paljon turhautumisen syitä on, mutta on paljon positiivistakin. Esimerkiksi 90-luvulla oli Naaras­sarjat-lehti, 2003 perustettiin narttu.net-sivusto ja sitten oli Feministinen sarjakuvasyksy -projekti, joka tavallaan synnytti feministisen sarjakuvaverkoston. Ruotsalainen Dotterbolaget toimi inspiraationa verkoston toimintavoille”, Sutinen kertoo.

Feministisessä sarjakuvaverkostossa valtaosa on naisia, mutta mukana on myös miehiä.

”Dotterbolagetilla ei ole miestekijöitä, mutta feministisellä sarjakuvalla on erilaisia tapoja järjestäytyä”, Sutinen huomauttaa.

Vaikka feminististä sarjakuvaa tehdään nyt Suomessa enemmän kuin koskaan ja vaikka verkostoon virtaa jatkuvasti uusia ihmisiä, täällä ollaan läntiseen naapuriimme verrattuna yhä lapsen kengissä.

”Ruotsissa Dotterbolagetin kautta nuorten naisten sarjakuva on kasvanut isoksi ja varteenotettavaksi koulukunnaksi”, Reetta Laitinen huomauttaa.

Sarjakuva on tehokas keino välittää informaatiota. Yksinkertaisena ja havainnollisena lajina se tarjoaa helpon tarttumapinnan.

Feministisessä sarjakuvaverkostossa kunnioitetaan jokaisen itsemäärittelyoikeutta. Kunnioituksen ansiosta myös feminismin ja piirtämisen erilaisuudelle on tilaa. Maailmassa on lähes yhtä monenlaista feminismiä kuin on feministejä, ja sama koskee myös feminististä sarjakuvaa.

”Välillä voi olla, että tekee omista kokemuksistaan kuvapäiväkirjaa. Toisaalta sarjakuvassa voidaan tutkia esimerkiksi tilastollista tietoa vaikka siitä, paljonko naisia on johtajapaikoilla”, Hanna-Pirita Lehkonen pohtii.

Hahmovalintaan on tär­keää kiinnittää huomiota. Kuten maailmassa myös sarjakuvassa voi olla miesten ja naisten lisäksi myös muunsukupuolisia henkilöitä. Sukupuoliroolien moninaisuus edistää tasa-arvoa.

”Sarjakuville voi olla kriittinen, ja katsoa niitä feministisestä näkökulmasta. Voi miettiä, miten sarjakuvan seksistisyyttä voi vähentää ja millaisia tarinoita haluaa nähdä enemmän”, Apila Pepita Miettinen painottaa.

”En koe, että tekisin itsetarkoituksellisesti feminististä sarjakuvaa vaan teen sitä luonnostaan”, Reetta Laitinen toteaa.

Poliittinen sarjakuva on vaativa laji.

”Usein näkee, että poliittiseen sarjakuvaan on ahdettu paljon tekstiä, eikä se silloin toimi. Kuitenkin sen pitäisi olla yksinkertaisesti esitetty, jos siinä on paljon asiaa”, Reetta Laitinen korostaa.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla julkistettiin verkoston ensimmäinen ­Namifetsi-zine. Yhteistyöprojektien kautta saadaan enemmän näkyvyyttä.

”Kun tein yksin feminististä sarjakuvaa, ei kukaan halunnut minua haastatteluun tai tekemään lehteen sarjakuvaa. Nyt kun meitä on paljon, joku taho ottaa koko ajan yhteyttä, että meidät halutaan mukaan. Kai ihmiset tajuavat, että kyse on isosta jutusta, kun mukana on paljon tekijöitä”, Hanna-Pirita Lehkonen kertoo.

”Joukossa on voimaa”, Apila Pepita Miettinen lisää.

Feministinen sarjakuvaverkosto ei ole vain piirtäjiä varten, vaan se on auki kaikille kiinnostuneille. Kyseessä on hyvin matalan kynnyksen toiminta, Reetta Laitinen vakuuttaa.

Virallista yhdistystä ei ole perustettu, ja tuskin perustetaankaan.

”Toiminta on sellaista, että sitä tehdään, kun halutaan, eikä pakkoa ole. Jos jonain päivänä todetaan, ettemme enää ole feministejä, niin sitten voidaan lopettaa. Pakotetta ei ole jatkaa”, Hanna-Pirita Lehkonen kertoo.

Käynnissä on projekti, jossa tutkitaan rodun, rahan ja sukupuolen vaikutusta sarjakuva-alalla. Projekti on kansainvälinen, ja se on käynnistynyt amerikkalaisen sisarryhmän Ladydrawersin aloitteesta.

Tutkimustuloksista julkaistaan sarjakuvamuotoinen info­­grafiikka.

”Kun voi laittaa numeroita pöytään, on helppo sanoa, miten asiat ovat. Ei tarvitse puhua mutu-pohjalta siitä, menevätkö apurahat miehille vai naisille”, Reetta Laitinen toteaa.

Loppu ei häämötä horisontissa. Aktiiveja on useita kymmeniä, ja Facebook-ryhmään kuuluu noin 250 ihmistä. Ryhmään linkataan kiinnostavia nettisarjakuvia, juttuja ja tapahtumia.

”Ei tarvitse osata piirtää sarjakuvia, vaan ryhmässä voi tehdä muitakin asioita, kuten tuottaa residenssejä ja auttaa tapahtumien järjestämisessä. Sarjakuvassa on niin paljon monia puolia”, Hanna-Pirita Lehkonen innostaa.

Vihaposti on kaikille piirtäjille tuttua. Rasistit ja miesasiamiehet mouhaavat blogien kommenttiketjuissa. Reaktiot osoittavat toiminnan tarpeellisuuden, ja asiattoman palautteen sietäminen on jaettuna helpompaa.

Internetissä kuka tahansa voi suuttua mistä hyvänsä.

”Ylilauta ja Hommaforum ovat hullujen pesäkkeitä”, Hanna-Pirita Lehkonen huokaa.

”Mutta ne voi jättää kyllä omaan arvoonsa. Vaikka vääntäisi vitsin rautalagasta, aina on joku, joka ei ymmärrä”, Aino Sutinen lohduttaa.

Mahdottomuus opiskella

Kuva Lissu Lehtimaja

Suomessa vankien koulutusmahdollisuudet ovat kaukana muista Pohjoismaista. Norjassa yli 53 prosenttia vangeista opiskelee päivittäin, kun Suomessa vastaava luku on vain seitsemän prosenttia. Myös Ruotsissa tilanne on Suomea parempi. Siellä kolmannes vangeista saa koulutusta. Muissakin Pohjoismaissa määrä on 20-40 prosentissa.

Suomessa kehityssuunta on toinen kuin muissa Pohjoismaissa, joissa vankilaopetuksen resursseja on viime vuosina lisätty merkittävästi. Ammatilliseen koulutukseen jo tehdyt ja suunnitellut leikkaukset iskevät myös vankiloihin.

Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntija Kati Sunimento on huolissaan.

”Meillä ei ole koskaan päästy samoihin lukemiin kuin muissa Pohjoismaissa, mutta suunta on entisestäänkin laskussa.”

Viimeisin selvitys vankien opiskelusta Suomessa on viime vuodelta. Tuolloin vankien ajasta 7,5 prosenttia käytettiin opiskeluun, mikä on peräti neljänneksen vähemmän kuin vuonna 2012.

Ongelma on rahoituksessa. Toisin kuin esimerkiksi Norjassa, Suomessa ei ole osoitettu omaa määrärahaa vankien koulutukseen. Koulutusta järjestävät oppilaitokset saavat saman määrärahan vangista kuin siviiliopiskelijastakin.

”Vaikka tähän on yritetty saada muutosta useita vuosia, opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole ollut suostuvainen muuttamaan rahoitusjärjestelmää”, Sunimento harmittelee.

Melkein 70 prosentilla vangeista puuttuu peruskoulun jälkeinen tutkinto. Noin seitsemän prosenttia ei ole suorittanut edes peruskoulua.

Mikko Aaltonen on tutkinut koulutuspolitiikan roolia rikoksentorjunnassa Suomessa. Koulutuksen ja rikollisuuden välinen korrelaatio on osoittautunut hyvin vahvaksi. Pelkän peruskoulun suorittaneet nuoret miehet tekevät huomattavasti enemmän rikoksia kuin keskiasteen tutkinnon suorittaneet. Ainoastaan peruskoulun suorittaneilla naisilla on lähes 25-kertainen riski syyllistyä väkivaltarikokseen verrattuna naisiin, joilla on vähintään toisen asteen tutkinto suoritettuna.

”Suomessa suunnilleen joka toinen vanki palautuu vapautumisen jälkeen vankilaan. Norjassa luku on alle 20 prosenttia. Uskon, että koulutuksella on tähän joku yhteys”, Sunimento sanoo.

Aaltosen väitöskirjan mukaan vankien kouluttaminen on päihdekuntoutuksen ohella tehokkain tapa katkaista rikoskierre ja integroida vanki yhteiskuntaan.

”Vankilaan kasautuu porukkaa, jolla on alhainen koulutustaso. Toki heillä on muitakin ongelmia, kuten päihde- ja mielenterveysongelmia. Koulutus on kuitenkkin iso selkeä asia, mihin pitäisi satsata”, Sunimento painottaa.

Ammatilliseen koulutukseen kohdistetut leikkaukset ovat näkyneet konkreettisesti vankiloissa jo muutaman vuoden ajan. Pieksämäellä sijaitsevan Naarajärven vankilan johtaja Jyri Koivumaa on seurannut muutosta aitiopaikalta.

Avovankila on menettänyt koulutuskumppanuuksia yksi toisensa jälkeen. Muutama vuosi sitten Etelä-Savon ammattiopisto lopetti säästösyistä autoalan ammatillisen koulutuksen tarjoamisen vankilassa, ja Bovallius-ammattiopisto vetäytyi valmentavan koulutuksen tarjoamisesta.

Uusi kumppani löytyi Savonlinnan ammatillisesta oppilaitoksesta, mutta yhteistyö ei kestänyt pitkään: ajoneuvoasentajan ja automaalarin linjat loppuvat vuodenvaihteessa, eikä jatkajaa ole tiedossa. Valmentavaan koulutukseen on onneksi löytynyt järjestäjä Jokilaakson koulutuskuntayhtymästä elokuusta alkaen, mutta ammatillinen koulutus uhkaa loppua.

Tilanne on kurja. Koivumaan mukaan Naarajärven vankilassa on suoritettu noin kymmenkunta ammatillista tutkintoa vuosittain.

”Monet tutkimukset ovat osoittaneet että päihdekuntoutus ja ammatillinen koulutus ovat vahvat keinot menettää meidän asiakkaitamme. Koulutuksen kautta he yleensä löytävät itsetunnon ja vapauduttuaan työpaikan, mikä on hyvin tärkeää yhteiskunnassa”, Koivumaa toteaa.

Asiaan voi ottaa niin humaanisen kuin taloudellisenkin näkökulman. Molemmat puhuvat vankien kouluttamisen puolesta.

”Jos vankilassa voidaan toteuttaa se ammatillinen koulutus, jota avoimessa yhteiskunnassa ei ole pystytty viemään loppuun, se on ensinnäkin yhteiskuntavastuun kannalta onnistunut ja edullinen ratkaisu.”

Koivumaa laskee, että 150–200 000 eurolla Naarajärvellä pystytään tarjoaamaan ammatillista koulutusta kahdellekymmenelle vangille vuodessa. Sillä katetaan kahden opettajan palkkaus ja hallinnolliset kulut. Vankila ei maksa oppilaitokselle mitään, mutta tarjoaa kaikki fyysiset puitteet opetuksen järjestämiselle.

”Hoidamme kaikki suojavaatteet ja materiaalit. Oppilaitos ei suorita muuta kuin atk-ohjelmien lisenssimaksut sekä opettajien palkat sivukuluineen.”

Vankilan johtajan mukaan vankien kouluttamisessa ei ole kuin voittajia.

”Jos vuodessa saadaan yksi vanki koulutettua ja jäämään siviiliin, sillä kuitataan kirkkaasti sijoitukset. Sitä voi pitää hyvin minimaalisena tavoitteena, ja kaikki siitä ylöspäin on jo puhdasta tuottoa.”

Koivumaa kysyykin, haluammeko yhteiskuntana vankien palaavan kiven sisään.

”Silloin heille ei järjestetä kuntoutusta eikä koulutusta, vaan osoitetaan että yhteiskunnassa on olemassa sellaisia epäonnistujia, joita pitää varoa. Mutta en usko, että kenelläkään on tällaista tietoista tarkoitusta.”

Koivumaan mielestä tilannetta parantaisi se, että nimettäisiin valtakunnallisesti ammatillista koulutusta tarjoavat vankilat ja niille taattaisiin riittävä rahoitus.

Jokilaaksojen koulutuskuntayhtymällä eli Jedulla on pitkä historia vankiloissa annettavassa koulutuksessa.

Jedulla on noin 130 vankiopiskelijaa, ja opetusta annetaan kahdeksassa eri vankilassa Itä- ja Pohjois-Suomen rikosseuraamusalueella. Vangeista 30 opiskelee ammatillista perustutkintoa, 30 ammatillisessa täydennyskoulutuksessa ja loput valmentavassa koulutuksessa.

Jedun vankilakoulutusjohtajan Arto Huuskosen mukaan vankilaopetuksen määrä on vähentynyt Suomessa viime vuosina.

Taustalla on useita tekijöitä. Yksi niistä on ammatillisen koulutuksen rahoituksen painopisteen muuttuminen tuloksellisuutta korostavaksi.

”Kokonaisuutena vankilaopetuksen järjestäminen ei ole kovin suuri nettosumma. Jos tahtoa eri ministeriöiden välillä löytyisi, siihen olisi mahdollista rakentaa oma rahoitusmalli. Nyt opiskelijoiden tarpeet eivät ohjaa koulutusta”, Huuskonen sanoo.

Myös koulutuksen järjestäjien kentässä on tapahtunut muutoksia.

”Aloituspaikkoja on vähennetty muualta Suomesta ja painopistettä on siirretty etelään. Jos oppilaitos saa valtavasti hakijoita ja opetuspaikat täyttyvät helposti, on aika vaikea ajatella, että koulutusjärjestäjä lähtisi viemään opetuspaikkoja vankiloihin. Siellä muun muassa läpimenoajat ja valmistumismäärät ovat kuitenkin huonompia ja tuloksellisuus siten heikompaa.”

Koska vankiopetuksella ei ole omaa rahoitusmallia, ei vangeille myöskään ole omaa aloituspaikkakiintiötä.

Valmentavan opetuksen koulutussuunnitelmat uudistuivat elokuun alussa, mikä näkyy myös vankiloissa. Uudistuksessa valmentavan koulutuksen sisällöt muuttuivat.

Aikaisemmin oli useita erilaisia valmentavia koulutuksia ja nyt vain kaksi: valma valmentaa ammatilliseen peruskoulutukseen ja telma työhön ja itsenäiseen elämään.

”Opetus- ja kulttuuriministeriö on ilmaissut vahvasti, että telma on tarkoitettu vain vaikeasti vammaisille ja pelkäänpä, etteivät vankilat tule saamaan sieltä yhtään opetuspaikkaa. Arjen taitojen opettelu olisi kuitenkin hyvin tarpeellista monelle vangille”, Sunimento toteaa.

Hän uskoo, että myös valmentavaa koulutusta joudutaan leikkausten myötä karsimaan vankiloissa. Oppilaitokset ovat joutuneet muuttuneiden kuvioiden takia hakemaan järjestämislupia uudelleen.

”Pahoin pelkään, mitä tulee tapahtumaan tammikuussa”, Sunimento sanoo.

Huuskosen mielestä valmentavalle koulutukselle olisi paljon tarvetta juuri vankiloissa.

”Monilla vangeilla on huonoja koulutuskokemuksia, kuten keskeytyneitä opintoja ja negatiivisia oppimiskokemuksia. Valmentavalla koulutuksella saadaan uutta draivia ja innostusta siirtyä ammatilliseen koulutukseen”, Huuskonen sanoo.

Vaikka tulosvaateet eivät tunnu valmentavassa koulutuksessa, rahakysymys tulee kuitenkin vastaan.

”Valma-koulutuksen rahoitus on tasoltaan aiempaa matalampaa. Jos siviilissä opetukseen otetaan jopa parikymmentä opiskelijaa, vankilassa ryhmä ei voi olla koskaan niin suuri, vaan enintään puolet siitä. Se on koulutuksen järjestäjän näkökulmasta haasteellista, kun ryhmäkoko on pidettävä pienenä.”

Ammatillisen peruskoulutuksen puolella tuloksellisuuden painottuminen tarkoittaa sitä, että suoritetuista tutkinnoista ja tutkinnon osista muodostuu yhä suurempi osuus koulutuksen järjestäjän rahoituksesta.

”Jos ajatellaan vankeja, heidän keskuudessaan syntyy hyvin vähän tutkintoja. Vaihtuvuus on suurta, ja opintoja keskeytyy hyvin monista syistä.”

Tämä näkyy valmistuneiden määrässä. Ammatillisia perustutkintoja vankiopiskelijat suorittivat Jedussa viime vuonna yhden.

Niin Sunimento, Koivumaa kuin Huuskonenkin ovat samaa mieltä yhdestä asiasta. Perustilanne saataisiin paremmaksi, jos vankien koultuksen rahoitus turvattaisiin myös Suomessa.

”Jos oikeasti ajatellaan yhteiskuntaan tulevia kustannuksia rikollisuudesta ja rikollisesta elämäntavasta, summa on huima. Kannattaa ottaa käyttöön kaikki keinot, joilla voidaan vähentää rikollista käyttäytymistä ja sitouttaa vankeja yhteiskuntaan. Koulutus on niistä yksi merkittävä jo kansantaloudenkin kautta ajateltuna”, Huuskonen painottaa.

Sunimento kehottaa pitämään mielessä sen, että Suomessa kaikki vangit vapautuvat jossain vaiheessa yhteiskuntaan.

”Jokainen haluaa naapuriinsa varmasti mieluummin vapautuneen, joka pystyy palaamaan työelämään ja elämään normaalia elämää, kuin henkilön, joka jatkaa rikosten tekemistä. Meidän vahva arvo on se, että on voitava uskoa jokaisen kykyyn muuttua”, hän sanoo.

Puhe rahasta vetoaa muihinkin kuin humanisteihin.

”Vankien koulutus on yhteiskunnalle yksi parhaista pörssisijoituksista. Pienellä marginaalisella ihmisryhmällä voidaan saada loistava kate”, Koivumaa sanoo.

Rojun raivolla

Kuva&kollaasi Velda Parkkinen

Ilta-aurinko maalaa vastapäisen talon seinän kullalla. Johanna Rojola lojuu työhuoneessaan säkkituolilla ja harmittelee ääneen.

”Nykyään oman taiteellisen työn tekeminen tuntuu lomalta. Kun käyn päivätyössä Lahdessa, minulla ei tosin ole jaksamista tulla tänne.”

Rojola tunnetaan sarjakuvapiireissä ja niiden ulkopuolellakin Rojuna, joka on alansa todellinen konkari. Piirtämisen lisäksi Rojola on organisoinut näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Hän on toiminut Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana, ollut tuottamassa Sarjakuvafestivaaleja ja perustamassa kahta feminististä sarjakuvajulkaisua: Naarassarjat-lehteä ja Nettinarttu-verkkojulkaisuja.

Hänen viimeisin oma sarjakuva-albuminsa ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Roju onkin vuosien saatossa kasvanut piirtäjästä mahdollistajaksi, joka opettaa sarjakuvaa ja animaatiota Lahden kansanopistossa.

”Ehkä minun taiteellinen työni on nykyisin tuotannollista työtä. Rakastan aidosti sitä, että järjestän asioita niin, että muut voivat tehdä asioita. Rakastan Exceliä.”

Sarjakuvasta on tullut Rojulle oikea ammatti. Hän iloitsee hyvästä työyhteistöstä ja kansanopiston vapaudesta tehdä omannäköistä opetusta.

”Minusta on hirveän hienoa olla kansanopistossa opettamassa. Se on monelle ensimmäinen paikka, jossa voi hengittää vapaasti ja tavata samanhenkisiä ihmisiä.”

Suhde työhön on myös luokkasidonnainen asia.

”Jos tulee duunariperheestä, työ näyttäytyy asiana, jota tehdään, jotta saadaan rahaa. Olin pitkälti yli 30-vuotias, kun tajusin monen hakeutuneen työhön, joka on oikeasti intohimo.”

”En uskonut, että sellaista työpaikkaa olisikaan, jossa ei tarvitsisi tinkiä omista ideaaleista.”

Roju on syntynyt Ruotsissa Boråsissa, missä hänen vanhempansa olivat töissä tekstiilitehtaassa.

”Isä jätti lukion kesken ja muutti parhaan kaverinsa kanssa Ruotsiin. Hän lähetti vasta syksyllä kortin kotiin, että kaikki on hyvin ja ollaan täällä.”

Rojun ollessa kolmevuotias perhe muutti Suomeen, jossa he asuivat eri puolilla Pohjanmaata.

Viisivuotiaana Roju piirsi ensimmäiset sarjakuvansa. Äidin tehtäväksi jäi kirjoittaa niihin tekstit.

Vaikka Roju ei tiennyt tarkkaa tarinaa isänsä lähdöstä Ruotsiin, hän teki itse hyvin samanlaisen vedon. Peruskoulun jälkeen nuori lähti lupia kyselemättä Savonlinnan taidelukioon.

Kun lukiossa oli maalausta, Roju ei tajunnut ollenkaan, mistä opettaja puhui. Kun hän katsoi luokkakavereidensa töitä, ne olivat sata kertaa parempia.

”Maalauksessa on omat lainalaisuutensa. Jos kuvista meinaa tulla kovin kerronnallisia, se ei ole kovin hyvää maalaustaidetta. Pitäisi olla maalauksellisesti jokin ylempi taso, jotta kuvat olisivat kiinnostavia.”

Roju kuitenkin tiesi, että hänestä tulee taiteilija. Hän ei ollut tarkkaan miettinyt, millainen, kun sarjakuva otti tulta alleen.

”En saanut maalaamisesta mitään irti. Enemmän minua kiinnosti tarinoiden kerronta.”

Sarjakuvissa on tietynlaista sisäänrakennettua anarkismia. Niiden tekeminen ei vaadi kallista välineistöä. Riittää, kun on kynä ja paperia.

Lukiolaisena Roju koki feministisen herätyksen. Paikkana oli Savonlinnan kaupunginkirjasto. Hän ei ollut koskaan nähnyt pieniä suomalaisia sarjakuvalehtiä, mutta kaupunginkirjastosta löytyi Akkaväkilehtiä ja Suuri Kurpitsa.

Suuressa Kurpitsassa luki, että lähettäkää omia sarjakuvianne, ja minähän lähetin.”

Roju oli 18-vuotias, kun lehti julkaisi hänen sarjakuviaan. Se oli mahtavaa ja mieletöntä.

Myös Akkaväkilehti kului Rojun ja hänen kaverinsa käsissä. Yhdessä he tajusivat, että maailma on täynnä omituisia olettamuksia.

”Minusta tuntuu, että ne olettamukset on nykyään paremmin sanoitettu, kun olen seurannut queer-keskustelua. Silloin olisi ollut ihan hirveän helpottavaa tajuta, että oleminen on jatkuvaa hankausta eikä sitä oikein istu annettuun sukupuolimuottiin. Minä kapinoin, mutta toiset masentuvat, sulkeutuvat, samaistuvat tai toimivat jotenkin itseään vastaan. Oma reaktioni on se, että suutun ja hyökkään asian kimppuun.”

Aggressio toimii inspiraationa.

”Varsinkin alussa tein sarjakuvia paljon, kun olin raivona jostain enkä saanut suutani auki oikealla hetkellä. Menin himaan ja piirsin siitä sarjakuvan.”

Poliittisuus heräsi 90-luvun laman keskellä. Rojun kaverit pyörivät Vasemmistonuorissa, mutta hän piti hommaa nysväämisenä.

”Ajattelin, että ihme hippeilyä. Käydään rauhanhousut jalassa jollain rauhanjunalla jossain rauhanleirillä. Ei ole mun juttu yhtään.”

Mutta sitten pääministeri Esko Aho jauhoi televisiossa.

”Aholla oli pitkä luettelo kaikesta paskasta, mitä pitää tehdä, koska meillä ei ole vaihtoehtoa. Ei ole vaihtoehtoa! Eihän se jumalauta voi pitää paikkaansa.”

Aivoihin sattui, eikä siihen auttanut muu kuin alkaa ottaa asioista selvää. Se oli hidasta.

”Syytän koulun yhteiskuntaopin tunteja, joilla ei syntynyt minkäänlaista käsitystä siitä, miten yhteiskunta toimii ja miten demokratiassa vaikutetaan asioihin. Osaan vallan kolmijako-opin ja D’Hondtin menetelmän, mutta paljon hyödyllisempää olisi ollut oppia tekemään kuntalaisaloite.”

Nuoret ovat yhä passiivisempia ja poliittisesti tietämättömämpiä. Roju sanoo itse vain radikalisoituvansa iän mukana.

”Ehkä se on hullun lehmän tauti tai muu aivosurkastuma. Kun mä olen dementti, olen tuolla kaduilla heittelemässä jotain pommeja.”

Taidemuotona sarjakuva sopii lyhytjänteiselle ja nopealle tekijälle.

”En ikinä olisi jaksanut odottaa kolmea vuotta, jotta olisin saanut apurahoitettua ja tuotettua jonkin triptyykin Taidehalliin. Olisin saanut siinä välissä sata miljoonaa ideaa.”

Roju on luonteeltaan paitsi kapinoiva myös tempoileva. 22-vuotiaana hän pääsi Taideteolliseen korkeakouluun, mutta ei viihtynyt siellä lainkaan. Hän lopetti fuksivuoden jälkeen ja muutti keväällä 1993 Berliiniin.

”Minulla sattui olemaan poikaystävä, jonka kanssa lähdin Berliiniin hengaamaan. Meille tuli melkein heti bänät, ja olin kaupungissa lähes täysin ilman rahaa. Minulla oli kyllä säästöjä, mutta kun markka devalvoitiin, tililtä lähti kolmannes.”

Rojulla oli kymmenen Saksan markan viikkobudjetti. Syömiseen oli varaa joka toinen päivä. Rahapulassa hän työskenteli piikana pari päivää viikossa.

”Hengailin vallatussa talossa, jossa oli sarjiskahvila Bei Renate. Saksa oli juuri yhdistynyt, ja kahvilaa pitivät entiset derkkupuolelta tulleet saksalaiset. He olivat perustaneet avoimen sarjakuvakirjaston, johon oli käyty pöllimässä entisen Länsi-Saksan puolelta kaikkia hienoja taidesarjakuvia.”

Itä-Saksassa ei ollut jakelussa länsimaista hapatusta, kuten Lucky Lukea tai Aku Ankkaa. Niinpä DDR:ssä kasvaneilla ei ollut myöskään mitään käsitystä, millaista sarjakuvan pitäisi olla.

”He olivat taidekoulujen kasvatteja, ja ryhtyivät tekemään omia juttuja siltä pohjalta. Sarjakuvan ei tarvinnut olla sujuvaa, vaan näyttää hyvältä. Jutut saattoivat olla miten runollisia hyvänsä – ja heidän kanssaan minä hengasin.”

Saksasta Roju lähti Ranskaan Angoulêmen taidekouluun opiskelemaan sarjakuvaa.

”Kun olen kauhea tyrkky, menin siellä sarjakuvafestivaaleille ja sanoin, että voin tulla teille töihin. Ranskassa sellainen tyyli ei oikein toimi, vaan kaiken pitäisi mennä suhteiden kautta. Puhuin kuitenkin parempaa englantia kuin heistä kukaan, niin pääsin emännöimään vieraita”, Roju sanoo, ja ilma helisee naurusta.

Angoulêmessa pidetään vuosittain suuret sarjakuvafestivaalit. Kaupungissa on sarjakuvakoulun lisäksi myös sarjakuvamuseo ja -keskus.

”Se oli vähän kuin olisi mennyt takaisin kivikaudelle, kun menin Ranskaan opiskelemaan. Vittu, se oli aivan hirveää. Meitä taisi olla 60 sarjakuvaopiskelijaa koko koulussa, ja meistä kolme oli naisia. Yksi naisista lopetti, kun sillä oli suhde opettajaansa.”

Saatuaan työtarjouksen vuonna 1997 hän palasi Suomeen – ja jäi. Suurin syy on kieli.

”Olen aina muuttanut todella paljon, ja tulen suvusta, jossa on muutettu paljon. Tein tietoisen päätöksen kasvattaa juuret jonnekin.”

Sarjakuvaa ei ole taiteena nostettu jalustalle.

”Auktoriteettikammoiselle ihmiselle sarjakuva tuntuu turvalliselta lajilta olla alisuorittaja. Siitä ei koskaan joudu minnekään kaapin päälle pönöttämään.”

Siihen suuntaan ollaan kuitenkin tukevasti menossa, vaikka tuskin koskaan kokonaan. Sarjakuvan sisällä on paljon high-art- ja keräilijä-skeneä, mutta toisaalta kuka vain voi piirtää sarjakuvan, laittaa sen nettiin ja saada heti lukijoita.

”Puhuttiin siitä joskus Christer Nuutisen kanssa. Jos haluaa tehdä jotain marginaalista taidetta, kannattaisi alkaa vaikka runoilijaksi. Ihmiset sentään tajuavat, mitä se on, ja se on yhteiskunnallisesti arvostettua ja hienoa. Sarjakuvat myyvät yhtä huonosti kuin runous, mutta sitä myös ymmärretään huonosti. Apurahoja on vähän, aivan kuin runoudessa.”

”Jos ajatellaan tekstiä, ihmiset tajuavat, että Harlekiini, puhelinluettelo, Dostojevski ja uutisteksti ovat eri ­asioita. Mutta sarjakuva ei kuulu kaanoniin, eikä sen lajityyppieroja eikä mahdollisuuksia opita koulussa.”

Sarjakuvan hyvä puoli on se, että siellä on todella paljon hyviä juttuja löydettävänä. Sen viehätys on myös hallittavuudessa.

”Ei tarvitse neuvotella rahoittajien tai tuottajien kanssa. Ei tarvitse ottaa huomioon valaistusta tai vuodenaikaa tai sitä, miten hienoihin kameroihin on varaa. Siihen ei tarvita työryhmää, eikä kukaan näyttelijä pilaa hommaa. Voi tehdä oman vision niin hyvin kuin osaa tai harjoitella niin kauan, että lopputulos on täydellinen. Sarjakuvassa voi tehdä tekstin ja kuvat, suunnitella piirroksen ja ulkoasun, sen miten se painetaan. Kaikkeen pystyy vaikuttamaan itse. Yksi ihminen voi tehdä kokonaistaideteoksen, jos vain haluaa.”

Kuten mikä tahansa taide, sarja­kuva voi hienoimmillaan kasvattaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja maailmasta.

Johanna Rojolalle yksi vaikuttavimmista teoksista on ollut Marjane Satrapin Persepolis. Ensimmäinen osa Persepolis: Iranilainen lapsuuteni ilmestyi vuonna 2000, suomennettuna vuonna 2004.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Satrapin lapsuudesta Iranista.

”Muistan, kun Persepolis ilmestyi, olin aivan ihmeissäni, koska vastaavaa ei koskaan ollut tehty. Persepolis on pintapuolisesti yksinkertainen, mutta kun sitä ryhtyy analysoimaan, niin tajuaa sen olevan järjettömän nerokkaasti rakennettu juttu.”

Tarttuessaan albumiin Rojola ei tuntenut Irania erityisen hyvin. Sarjakuva toi vieraan kulttuurin lähelle ja teki sen ymmärrettäväksi.

”Sitähän taide parhaimmillaan tekee.”

Myös Art Spiegelmanin omelämäkerrallinen Maus on esimerkki vahvasta sarjakuvasta. Spiegelman kertoo siinä isätarinansa.

Vuonna 1980 ilmestyneen sarjakuvan kerronta toimii monella aikatasolla. Spiegelmanin isä on selviytynyt keskitysleiriltä, mikä tekee Mausin tarinasta poikkeuksellisen. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja perheen historia on täynnä asioita, joista ei puhuta.

Tarina on raskas, mutta visuaalinen idea helppo. Juutalaiset on kuvattu hiirinä, natsit kissoina, amerikkalaiset koirina ja puolalaiset sikoina.

Sarjakuva on hyvä muoto, jos täytyy kertoa julma tarina.

”Jopa fiktiossa esimerkiksi kidutuksen kuvaaminen on niin hirveää, että sinä tulee helposti torjuntareaktio. Mutta kun se on piirretty yksinkertaistaen, kohtauksen ja tarinan pystyy lukemaan läpi. Se on yhtä kauheaa, mutta ei ole pakko laittaa silmiä kiinni, kun oksennus nousee suuhun.”

Sarjakuva vetoaa empatiaan ja tunteisiin, kun taas raaka realismi saa katseen kääntymään pois kärsimyksestä.

”Sarjakuva on editoimisen toinen taso. Asiat voi piirtää tarkoituksenmukaisen hienosti, eikä tarvitse välittää optiikan rajoitteista.”

Rojun sarjakuvatärpit

MAX

”Tunnen espanjalaisen MAXin pitkältä ajalta, ja hän tekee aivan mahtavia sarjakuvia. Häneltä on ilmestynyt esimerkiksi sarjakuva Peter Punk, joka on kuin Peter Panin tarina, mutta kaikki ovat punkkareita. Sarjakuva on piirretty aivan hirveän tyylitellen, mutta sisältö on kreisiä. Nykyisin MAX tekee myös hyvin filosofisia juttuja. ­MAXin Kuin koirat -sarjakuva kertoo Jugoslavian ­sodasta.”

Elke Renate Steiner

”Steiner on tehnyt paljon non-fiction sarjakuvaa. Hän tekee sarjakuvaa Die anderen Mendelssohns, joka kertoo saksanjuutalaisesta suvusta. Yleensä Mendelssohnseista tunnetaan säveltäjä Felix Mendelssohn-Bartholdy, mutta koko suku on jännä ja täynnä yhteiskunnallisia kulttuurivaikuttajia. Lisäksi hän on pitänyt todella paljon sarjakuva- ja ihmisoikeustyöpajoja LGBTI-teemalla.”

Ulli Lust: ­Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

”Kaksi punkkarityttöä tylsistyvät Wienissä, ja sitten he liftaavat Italiaan. Heille meinaa käydä todella huonosti. Tytöt ovat iältään noin 14-vuotiaita.”

”Ihmiset kysyy aina, mitä hahmoa piirrät. Varmaan lähinnä itseäni”, Roju sanoo ja nauraa.
”Ihmiset kysyy aina, mitä hahmoa piirrät. Varmaan lähinnä itseäni”, Roju sanoo ja nauraa.