Veera Järvenpää

Veera Järvenpää on Voima-lehden päätoimittaja.

Maailman paras paikka tulla kaapista

Elie Abraham, 27, luopui kokonaan siitä ajatuksesta, että olisi lainkaan mies.

Kuvat Jenni Holma

”Minulla on epätavallinen ja hämmentävä tausta, sillä isäni ja äitini kulttuuriset taustat ovat hyvin erilaiset. Isäni on israelilainen ja äitini suomalainen. Molemmat vanhempani muuttivat ennen syntymääni vieraaseen maahan, Yhdysvaltoihin.

Olen syntynyt Los Angelesissa, ja perheeni muutti lähelle New Yorkia, kun olin pieni.

Tutustuin lapsena moniin kansainvälisiin ihmisiin. Ensimmäistä kertaa menin julkiseen kouluun 13- tai 14-vuotiaana ja tajusin, että olen erilainen kuin nämä ihmiset – olen erilainen kuin amerikkalaiset.

Kävin yliopiston lähellä Chicagoa, Illinoisissa. Olisin voinut muuttaa Texasiin kulkeakseni koko maan läpi, mutta sen sijaan muutin Suomeen! 

Elie8

Kielellä on merkitystä siinä, miten sukupuoleen suhtaudutaan. Englannissa on he ja she-pronominit.

Isäni on israelilainen, ja siinä kulttuurissa sukupuoliroolit määrittävät vahvasti tapoja. Kun hepreaksi kysytään, mikä sinun nimesi on, jo kysymykseen sisältyy viittaus sukupuoleen.

Tilastollisesti israelilaiset lapset ovat tietoisia sukupuolestaan vuotta aikaisemmin kuin suomalaiset, englanninkieliset jossain näiden väliltä, ja tämä johtuu kielestä. Sanat määrittävät kaikkea.

Minut kasvattanut isä korosti aina sitä, että hän on mies talossa ja minä olisin seuraava mies talossa. Minulla on yksi sisarus, pikkusisko, ja hän sai erilaisen kasvatuksen – häntä kohdeltiin tulevana naisena.

Äitini on vapaamielisempi, ja hänellä on täysin erilainen mentaliteetti. Suomi ja Israel ovat aivan vastakohtia. Äitiäni ei juurikaan kiinnostanut, miten pukeuduin ja millaisia leikkejä leikin. Muistan äitini antaneen minun leikkiä siskoni kanssa nukeilla ja tyttöjen jutuilla ja jopa kannustaneen minua.

Olin ehkä 10 tai 11 vuotta, kun pyysin siskoani lakkaamaan kynteni. Kesken lakkaamisen isäni käveli yhtäkkiä huoneeseen. Minusta tuntui heti siltä, että tein jotain outoa ja kiellettyä. Heitin vitsiä, mutta isäni ei vastannut ja lähti pois huoneesta. Minulle tuli vahva tunne, ettei hän hyväksy sitä, mitä tein. Kyse oli kuitenkin vain kynsien lakkaamisesta. Ja tässä minä vielä 17 vuotta myöhemmin puhun tapahtuneesta. Mutta se on jäänyt jotenkin syvästi mieleeni.

Kun jotain tuollaista tapahtuu lapselle, hän ajattelee, että näin yhteiskunta toimii ja näin asioiden pitäisi olla.

Isäni puhui aina homoseksuaalisuudesta kuin se olisi sairaus. Hän sääli homoseksuaaleja. Sellaisessa kodissa kasvoin.

Isäni kuuli hiljattain sukupuoli-identiteetistäni, koska kerroin siitä Youtube-videolla. Hän oli nähnyt videon ja ottanut siskooni yhteyttä. Emme ole vieläkään keskustelleet asias­ta isäni kanssa.

Meillä on aina ollut kompleksinen suhde, sillä hänellä on niin konservatiivinen maailmankuva. Isäni on odottanut minun menevän naimisiin ja tekevän hänelle lapsenlapsia, mutta en koskaan tee kumpaakaan.

Nyt kun isäni tietää muunsukupuolisuudestani, ajattelen, että voisi olla aika dialogiin. Mutta hän ei ole ottanut minuun lainkaan yhteyttä, joten ilmeisesti hän ei ole valmis puhumaan aiheesta.

Tuntuu, että minut on torjuttu. Se tuntuu tietenkin pahalta. 

 Elie1

Jos yhteiskunnan käsitys mieheydestä olisi erilainen, olisiko biologinen sukupuoleni haitannut minua ollenkaan? Olisinko pysynyt miehen roolissa? Olisiko minusta tuntunut, että se ei rajoittasi minua mitenkään?

Oma tutkimusmatkani sukupuoli-identiteettiini ja seksuaalisuuteeni oli outo, pitkä ja kuoppainen vaellus. En edes tiennyt, että on jotain, mitä minun pitää itsestäni ymmärtää. Minulla oli vain jokin tunne.

Kesti kauan tajuta, miten olin vankina, miten en ollut oma itseni ja miten olin piilossa. Keksin erilaisia tapoja selittää asioita itselleni, kuten ‘olen seksuaalisesti todella utelias tyyppi ja erittäin feminiininen mies’. Yritin järkeillä asioita ja jatkaa elämääni.

Minulla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia ottaa asioista selvää. Minulta puuttui yhteisö, jossa näistä kysymyksistä puhuttaisiin avoimesti.

Kerran olin kavereideni kanssa, ja heistä kaikki olivat naisia. Yksi totesi, että meidän pitäisi pitää tyttöjen ilta, ja antoi ymmärtää, että olisin luonnollisesti mukana porukassa. Se oli aivan mahtavaa!

Muistan, miten hyvältä minusta tuntui. Kyse oli tunteesta eikä tiedostetusta asiasta. Silloin en vielä kuitenkaan tajunnut, mistä hyvä olo johtui: he hyväksyivät sen osan minusta, jota en itse ollut edes lähtenyt tutkiskelemaan.

Tuolloin olin heteroiden ympäröimä ja elin itsekin onnellisessa heterosuhteessa.

Jälkeenpäin ajateltuna minulle olisi ollut todella suuri apu siitä, jos olisin Yhdysvalloissa yliopistoaikanani päätynyt jonkinlaiseen queer-yhteisöön. En tuntenut ketään, joka olisi prosessoinut samanlaisia asioita kuin minä. En tiennyt edes sanoja asioille, joita minun olisi pitänyt käsitellä.

Se oli rankkaa.

On hetkiä, jolloin koin pieniä välähdyksiä. Muistan sen hetken, kun ymmärsin itsekseni, että hyvänen aika, tahdon pukeutua naisten vaatteisiin.

Se tapahtui ennen kuin muutin Suomeen. Olin käymässä Helsingissä ja pyörin Sokoksella serkkuni kanssa. Kun eräs nainen käveli ohitseni, katsoin häntä ja tajusin haluavani pukea hänen asunsa päälleni. Samalla tajusin, mitä kohti olin kulkenut koko ajan.

Se oli minulle iso asia. Ajattelin kuitenkin, etten voi kertoa siitä kenellekään. Pian ymmärsin, että olisi typerää salata niin iso asia muilta ihmisiltä.

Palasin matkalta takaisin Yhdysvaltoihin ja kerroin kavereilleni, mitä olin tajunnut itsestäni. Sain heiltä positiivista ja kannustavaa palautetta.Ero miespuolisten ja naispuolisten kavereideni reaktioissa oli tavallaan huvittavaa.

Kaikki naispuoliset kaverini olivat todella suloisia minulle. Yksi sanoi, että sullahan on parempi vartalokin noihin vaatteisiin kuin minulla. Lähes jokainen miespuolinen kaverini totesi, että ‘ok, siistiä’, ja kysyi perään: ’Johtuuko se siitä, että ne vaatteet näyttävät sinun mielestäsi hyviltä vai koska ne ovat miellyttäviä päällä?’

Ajattelen, että he halusivat jatkaa keskustelua osoittaakseen, että asia ei haittaa heitä, eikä minun tarvitse huolehtia.

Tajusin, että minun on tutkiskeltava asiaa ja ostettava naisten vaatteita. Tein tutkimusmatkaa kuitenkin aivan yksin ja yritin jatkuvasti selittää asioita pois. En edes googlannut tietoa muunsukupuolisuudesta. 

 Elie4

En tullut kaapista enkä tehnyt perusteellista itsetutkiskelua Yhdysvalloissa asuessani, koska en tuntenut oloani riittävän turvalliseksi.

Kun muutin Suomeen heinäkuussa 2012, huomasin päätyneeni sattumalta asumaan eräänlaiseen queer-kommuuniin. Yhtäkkiä minulla oli ympärilläni ihmisiä, jotka olivat superkannustavia ja joille saatoin puhua niin, että he ymmärsivät.

Tapailin silloin myös erästä henkilöä, joka antoi minulle todella paljon tukea ja ymmärsi muunsukupuolisuutta. Käytännössä hän kuljetti minua kädestä pitäen. Kävimme esimerkiksi yhdessä vaateostoksilla ja esitimme, että olimme ostamassa vaatteita hänelle.

Äkisti kaikki palat loksahtelivat paikoilleen. Tajusin, että minussa pitkään olleessa tunteessa on kyse suuremmasta asiasta, koko identiteetistä. Silloin aloin googlata ja ottaa selvää, mitä muut ihmiset ovat kokeneet ja millaisia asioita he ovat käyneet läpi. Törmäsin sanaan genderqueer ja tajusin, mistä on kysymys.

Olin jatkuvasti yrittänyt esiintyä niin itselleni kuin muillekin miehenä, jolla on feminiininen puoli. Mutta kukaan ei koskaan ymmärtänyt sitä eikä minua eikä kukaan kohdellut minua sinä ihmisenä, kuka olin. Siksi minun oli luovuttava kokonaan siitä ajatuksesta, että olisin ensinkään mies.

Kun tulin kaapista, sain aivan valtavasti tukea. Laitoin Facebookiin kuvan itsestäni mekossa ja vahvasti meikattuna ja selitin, mistä on kyse. Kerroin, millainen olen.

Katsoin seuraavana päivänä Facebookista kaikkia tykkäyksiä ja kannustavia kommentteja. Jotkut olivat lähettäneet yksityisviestejä, joissa he avautuivat omasta sukupuoli-identiteetistään ja jakoivat omia kokemuksiaan. Yllätyin hurjan positiivisesti.

Sanoisin, että kaikista maailman kaupungeista Helsinki on paras ja turvallisin paikka tulla ulos kaapista. En ole koskaan tuntenut olevani niin kotona, kuin täällä. En ole käynyt kertaakaan Yhdysvalloissa muuttoni jälkeen.

Mielestäni voisi olla niin monta sukupuolta kuin on ihmisiä! Suomessa pitäisi olla laillinen kolmas sukupuoli ja todella monta muutakin.

Olen täysin sujut kroppani kanssa. En halua tehdä kehooni pysyviä muutoksia. Kehoni ei ole väärä, mutta se on rajoittunut, koska siinä ei ole kaikkia vaihtoehtoja: minulla ei todennäköisesti koskaan ole vaginaa eikä rintoja, enkä koskaan saa kokea kehoani sellaisena kuin se olisi, jos hormonit toimisivat eri tavalla.

Vihaan yli kaiken sitä, jos minua pidetään ’hyvänä äijänä’ tai jos minulle sanotaan, etten ymmärrä jotain, koska en ole nainen.

Vihaan käsitettä ’naisten vaatteet’. Minua ärsyttää, että vaatteiden valmistajat sanelevat sen, kenelle vaatteet on tarkoitettu. Miksi vaatteet edes jaetaan sukupuolen mukaan? Jos joku sanoisi minulle kaupassa, että ’hei, miesten osasto on tuolla’, suuttuisin ja tekisin sen myös sanojalle selväksi.

Joku sanoi minulle joskus, että kaikki jaetaan naisten ja miesten asioihin. Miten väärin se oletus onkaan!

Maskuliininen ja feminiininen eivät ole toistensa vastakohtia. Se, että on feminiininen, ei tarkoita, että olisi vähemmän maskuliininen. Oikeastaan vihaan molempia sanoja, sillä ne ovat kuitenkin binäärisiä ja sisältävät oletuksen sukupuolen kaksijakoisuudesta.

Yhteiskunta pakottaa ihmiset sukupuoleen. Minusta tuntuu hankalalta esimerkiksi käydä vessassa ja valita miesten- ja naistenvessan väliltä. 

 Elie7

Kerran kävellessäni kadulla tajusin, että eräs nainen luuli minun seuraavan häntä. Se oli todella häiritsevää. Hän vilkuili olkansa yli ja kiihdytti vauhtiaan. Meinasin huutaa ääneen, että anteeksi. Sinä taidat kuvitella minun olevan mies – en ole mies!

Tietyllä tavalla on väärin, miten katkera ja epäluuloinen voin olla miesten suhteen. Kaikki kohtaamani cis-miehet joutuvat tavallaan todistamaan, että he eivät ole kusipäitä. Suurin osa kusipäistä sattuu kuitenkin olemaan cis-miehiä.

Minulla on paljon pelkoja, ja joskus ne tulevat toteen. Siitä ei ole kovin pitkä aika, kun olin mekko päällä steissillä. Luokseni tuli joku poika, joka halusi näyttää kovalta ja coolilta kavereidensa silmissä. Hän alkoi aukoa minulle päätään. ’Tiedätsä, että sulla on parta’, ja muuta paskaa.

Tiedän tyyppejä, jotka olisivat vastanneet siihen jotain sellaista kuin ’kiitos tiedosta’. Mutta sen nuoren pojan kaltaiset elävät muiden reaktioista. En voi antaa tuollaisen mennä vaan toisesta korvasta sisään ja antaa tyypin ajatella, että hän voi käydä häiriköimässä ihmisiä.

Niinpä mä tönäisin sitä tyyppiä, mitä en ole koskaan tehnyt kenellekään aiemmin. En minä sitä nyrkillä naamaan lyönyt tai satuttanut, mutta hän säikähti todella paljon aggressiivista reaktiotani.

Tilanne oli ahdistava. Pelästytin tyypin pois. Puhuin hänen kanssaan samaa kieltä, ja se yllätti hänet. Annoin hänelle samalla mitalla takaisin, ja siitä syystä en kadu tippaakaan.

Työskentelen englanninkielisessä päiväkodissa. Osa lapsista tietää, mitä tarkoittaa olla muunsukupuolinen, koska olen kertonut heille.

Lapset ovat fiksuja ja tajuavat, kun heille kerrotaan. Kenelläkään vanhemmistaan ei ole ollut ongelmia asian suhteen, eikä heistä kukaan ole tietääkseni edes kysellyt mitään muunsukupuolisuudestani.

Minulla on paljon työkavereita, jotka eivät puhu juurikaan suomea. Osa työkavereistani viittaa minuun usein he-pronominilla, vaikka olen toistuvasti sanonut, että haluan käytettävän sanaa they/them. He ovat väsyneitä siihen, että korjaan heitä, ja minä olen väsynyt siihen, että minun täytyy korjata heitä.

Kuitenkin minuun sattuu joka kerta, kun minua kutsutaan mieheksi.

Sitä on jatkunut vuosia, ja se jatkuu yhä. Se on uuvuttavaa. On ollut aikoja, kun olen harkinnut irtisanoutuvani. Mutta mihin minä menisin? Minulla on kuitenkin siisteimmät työkaverit ja paras työyhteisö ikinä. En voisi löytää parempaa työpaikkaa, jollen sitten menisi Setaan.”

Hei, helikopteri! Heitä rahaa!

Euroopan keskuspankki (EKP) on pumpannut finanssi­markkinoille 1 400 miljardia euroa, mutta talousalue tasapainoilee deflaation terällä. Viimeisten kuukausien aikana talouskeskustelussa on noussut esiin määrällisen elvyttämisen suuntaaminen suoraan kansalaisille. Siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Guardianin taloustoimittaja ­Larry Elliott, Financial Timesin talouskolumnisti Martin Wolf ja meillä Suomessa Voima ja Talouselämä. Puhutaan helikopterirahasta ja kansalaisosingosta, joista jälkimmäinen on Suomen Talousdemokratia ry:n lanseeraama käsite (Voima 2/2016).

Talousvaliokunnan perussuomalainen puheen­johtaja Kaj Turunen otti asiaan kantaa blogissaan 26. huhtikuuta. Hänen mielestään EKP voisi ­jakaa euroalueen jokaiselle kansalaiselle 500–2 000 euroa ja saada kulutuskysyntää kasvattamalla ­talouden rullaamaan.

Onko kansalaisosinko realismia? Talous­elämä ehti ampua helikopterin alas omassa jutussaan 24. huhtikuuta, siis jo ennen kuin Turunen nosti sen poliittiseen keskusteluun.

Mutta uskoisitko Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosaston päällikkö Tuomas Välimäkeä vai Deutsche Bankia? Heidän käsityksensä helikopterirahan jakamisesta ovat nimittän ristiriidassa.

Välimäki toteaa Talouselämässä, ettei EKP:n mandaatti mahdollista vastikkeettoman rahan jakamista. Totta on, että EKP ei voi rahoittaa suoraan valtioita. Kansalaiset ovat kuitenkin eri asemassa. Deutsche Bank julkaisi huhtikuun puolivälissä selvityksen, jonka mukaan mitkään säännöt eivät kiellä rahan jakamista kansalaisille.

Deutsche Bank muistuttaa, että helikopteriraha ei ole utopiaa: sitä käytettiin 30-luvun Saksassa onnistuneesti torjumaan suuren laman pahimpia iskuja.

Talouselämän juttu helikopterirahasta on jälleen yksi osoitus suomalaisen talousjournalismin yksiäänisyydestä ja kritiikittömyydestä ”luotettuja” asiantuntijoita kohtaan. Vaihtoehdottomuus tarjoillaan alentuvalla äänellä.

”Helikopterirahasta on käyty keskustelua jo vuosikymmeniä. Ihmiset ymmärtävät käsitteen vähän eri lailla. Joku on niin kirjaimellinen, että ajattelee helikopterin menevän tuohon keskustan päälle ja tiputtavan sieltä satasia”, Välimäki holhoaa Talouselämässä.

Kenen Välimäki uskoo tähyilevän kekkapäänä helikopterin perään tuolla keskustassa? Ehkä Oxfordin yliopiston taloustieteiden professori John Muellbauerin, joka on arvioi­nut, että jo 500 euron suuruinen kansalaisosinko piristäisi taloutta ja auttaisi taistelussa deflaatiota vastaan.

Tanssi hegemonian haudalla

Jos Sonya Lindfors eläisi utopiassaan, hänen ei tarvitsisi tehdä teoksia, joissa käsitellään ihonväriä, sukupuolta ja valtarakenteita.

Kuvat Velda Parkkinen

Kaapelitehtaan neljännen kerroksen ikkunasta aukeaa maisema merelle yli Helsingin Ruoholahden. Noble Savage -tanssiteoksen harjoitukset ovat juuri alkamassa, ja koreografi Sonya Lindfors odottaa esiintyjiä paikalle.

”Meitä on kuusi mustaa esiintyjää. Astuessamme ­Zodiakin näyttämölle astumme samalla valkoisen nykytaiteen kaanoniin. Tanssimme näyttämön haamujen kanssa. Noble Savage konkreettisesti pysäyttää historiallisen flow’n.”

Noble Savage luo mustan näyttämön, jolla valkoinen on toinen. Dramaturgisena kehyksenä toimii tarina ­Pocahontaksesta, alkuperäiskansan prinsessasta, joka tuodaan Eurooppaan.

Noble Savage on voimakkaan poliittinen. Se on toinen teos, jonka 30-vuotias Lindfors ohjaa Zodiakin näyttämölle. Myös aiempi, Noir?, käsitteli mustuutta.

”Olen hakenut Zodiakiin monena vuonna, mutta nämä ovat  ainoat biisit, jotka ovat menneet tuotantoon saakka.”

Dominoiva kulttuuri ei aina anna muuta vaihtoehtoa kuin toiseusnäkökulman.

”Kun tulen mustana kehona tai rodullistettuna ihmisenä valkoiseen instituutioon ja valkoiselle lavalle, saan tilaa, jos käsittelen mustuuttani. Olen instituutiolle ­multiculture checkbox.”

Ollaan erikoisten ristiriitaisuuksien äärellä. Taiteen tekeminen on voimaannuttavaa ja on hienoa, että Zodiak antaa tilan Lindforsin työryhmälle. Valtakulttuuri kuitenkin työntää vähemmistöjä takaisin marginaaliin, kun se sitoo vähemmistön luovan voiman ainoastaan oman toiseutensa käsittelyyn.

”Tämä on monimutkainen asia. Instituutioissa ajatellaan: Sonya voisi käsitellä juuri näitä aiheita, koska joku, jolla ei ole hänen vähemmistötaustaansa ei voi. Mä myös itse haluan käsitellä näitä asioita, mutta välillä musta tuntuu ­etten saa tilaisuutta käsitellä mitään muuta.”

Tarkkanäköistä kriittisyyttä ei koskaan pidä sekoittaa valittamiseen. Lindfors tiedostaa ja haastaa. Hänen analyysinsa auttaa hahmottamaan piilottelevia valtarakenteita ja keinoja niiden murtamiseen.

”Kun instituutio palkkaa kuusi mustaa taiteilijaa tekemään teosta, meidän on otettava tila haltuun. Olemme harjoitusten ohessa esimerkiksi lukeneet mustien teoreetikkojen tekstejä. Yritämme asettaa mustuuden ja samalla itsemme keskelle, tulla pois marginaalista. Nyt tämä aika ja tila on meidän.”

Jos elettäisiin utopiassa, Sonya Lindfors voisi tehdä mitä tahansa. Utopiassa hän tekisi teoksen, jossa ei käsiteltäisi ihonväriä, sukupuolta eikä valtarakenteita.

”Kreisi kela ylipäänsä. Mutta luultavasti niin luokkakaverini ja kollegani ovat aina kelanneet. Ainakin mieskollegat.  Niiden ei tarvitse selittää omaa itseään koko ajan ulospäin. Mutta koska elämme lähtökohtaisesti valkoisessa kulttuurissa, joudun jatkuvasti selittämään omaa kokemustani muille. Minun pitää aina avata juuriani ja omaan toiseuteeni liittyviä kokemuksia, jotka ovat henkilökohtaisia.”

Toiset ovat vapaampia kuin toiset.

”Valkoinen mies voi tehdä teoksen hipsteriparroista, käsitellä seuraavaksi isäsuhdetta, tehdä yhden teoksen toiseudesta ja toisen naiseudesta ja sitten taas käsitellä trendilenkkarit. Kaikki on aiheita aiheiden joukossa.”

Miksipä Sonya Lindfors ei voisi taiteilijana tarttua mihin tahansa aiheeseen? Instituutiot päättävät, mille annetaan rahaa ja mille ei. Käytännössä instituutiot ja rakenteet määrittävät taiteen sisältöä.

Lindforsilla on kuitenkin strategia, jolla ottaa tilaa ja taiteellista vapautta – ja antaa sitä muille. Vuonna 2010 hän ja Anniina Jääskeläinen perustivat UrbanApan, urbaanin kulttuuri-, taide- ja tapahtumayhteisön. Suurelle yleisölle ­UrbanApa näyttäytyy tanssifestivaalina, mutta se on paljon muutakin. Yhteisö järjestää muun muassa työkalupakkeja esittävän taiteen kentällä toimiville ihmisille.

Vuonna 2013 UrbanApa sai tanssitaiteen valtionpalkinnon. Kollektiivin periaate on, että apurahat käytetään toimintaan eikä tilavuokriin.

”Pienet taideyhdistykset saavat muutaman tonnin apurahaa, ja siitä menee puolet takaisin kaupungille tilavuokrien kautta. Ei siinä ole mitään järkeä. Samaan aikaan todella monella taideinstituutiolla on tiloja vapaana. Olemmekin käyttäneet loisimissysteemiä ja menneet sinne, missä tilaa on ollut vapaana. ”

UrbanApa on tehnyt yhteistyötä muun muassa Ateneumin ja Kansallisteatterin kanssa.

”Instituutioissa on tajuttu, että molemmat voittavat. Ne tarjoavat meille tiloja, ja me teemme jotain omaa. Tuomme sinne jotain uutta ja myös uutta yleisöä. Voimme tehdä mitä vain, ja se on joko paskaa tai timanttia. Taiteilijan duuni on kokeilla ja epäonnistua. Jos tahtoo tehdä jotain, mikä on varmaa, pitää tehdä t-paitoja eikä taidetta.”

 

sonyalindfors

 

Koreografi Lindforsista tuli jokseenkin vahingossa.

”Mutsi on ollut tanssientusiasti ja harrastanut kaikkea mahdollista. Menin neljävuotiaana tanssitunnille. Siitä tuli harrastus, ja lukiossa aloin tehdä artistien taustakeikkaa ja kiertää suomenmestaruuskisoissa. Aloin yhtäkkiä saada asioista rahaa, ja harrastuksesta tulikin työ.”

Lindfors on elänyt ja varttunut pääkaupunkiseudulla. Kun Lindfors oli 11-vuotias, hänen perheensä muutti Helsingin Kumpulasta Espooseen. Kallion koulun kasvatti haki lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun ja pääsi.

”Pääsykokeissa oli kaksisataa naista ja kaksitoista miestä. Sisään otettiin kuusi kundia ja kahdeksan mimmiä. Mietitytti.”

Joko ne miehet olivat todella hyviä hakijoita, tai pääsykoejärjestelmä suosii miessukupuolta. Kun katsoo taidekenttää, on helppo päätyä jälkimmäiseen arvioon. Suurin osa tanssia harrastavista on naisia, mutta miehet työllistyvät alalle huomattavasti naisia paremmin.

”Kaikella rakkaudella omia kollegoita ja muita kohtaan, mutta onhan tämä aivan perseestä. Tällä alalla suurin osa johtajista on miehiä. Zodiakin taiteellinen johtaja on mies, JoJon eli Oulun tanssin keskuksen johtaja on mies, Itäisen tanssin aluekeskuksen johtaja on mies. Sama näkyy myös tanssifestivaalien johdossa”, Lindfors toteaa.

”Lähtökohtaisesti elämme mies­hegemoniassa, eikä kukaan halua purkaa sitä.”

Suomessa taidepiirit ovat pienet ja kaikki tuntevat kaikki.

”Tanssissa on jokin historiallinen sisäänrakennettu miesihannointi, koska miehiä on ollut aina niin vähän. Miestanssijat ovat olleet suuria staroja, mutta se on pikkuhiljaa ehkä muuttumassa.”

Koreografina Sonya Lindfors tekee koko ajan ja jokaisessa kohdassa päätöksiä. Jos koreografi ei itse ymmärrä, että jokainen valinta on poliittinen, hän yleensä vahvistaa vallalla olevaa systeemiä.

”Jos olisin valkoinen, tulisiko minulle koskaan mieleen palkata ei-valkoisia? Tai ajatella sitä, täytyykö tanssijan olla tietyn näköinen? Millaiset kehot saa tanssia? Pitääkö olla tietyn kokoinen ja tietyn mallinen, jotta voi esiintyä.”

Osaltaan hege­moniaa uusintaa koulutusjärjestel­mä ja myös apurahajärjestelmä.

”Jos on aloitteleva tanssija, on perustettava oma ryhmä, jotta on mahdollista saada vähän jotain tukea. Sitten pitäisi perustaa yhdistys, joka rupeaa toimimaan taustaorganisaationa. Toimintaa pitäisi kasvattaa koko ajan ja kiivetä ylemmäs.”

Kuulostaa kapitalismilta.

”Niinpä!” Lindfors huudahtaa.

”On tietyt askeleet, ja jos niiden mukaan etenee, systeemi palkitsee.”

Mutta jos yrittää tehdä eri tavalla, törmää ongelmiin. Esimerkiksi Urban­Apaa palloteltiin puolelta toiselle.

”Meille todettiin, että koska teette sekä nuorisotyötä, workshoppeja että esityksiä, ette voi saada taideapurahaa. On kiinnostavaa, että rahoittaja­taho päättää ja määrittelee ennalta, mitä taide voi tehdä ja mihin taide kuuluu.”

Lindforsin omalla agendalla on paljastaa rakenteita, tehdä niitä näkyväksi ja ravistella.

”2010-luvun taiteilija on uusliberalistinen masterpiece, joka jatkuvasti vain tuottaa uusia ideoita. Rakenteet vaativat koko ajan uutta apurahahakemusta, uutta työsuunnitelmaa, uutta tuotantoa, ja taiteilija tuottaa niitä jatkuvalla syötöllä, uusiutuu ja lopulta väsähtää – ja sitten tilalle tulee uusi tekijä.”

Jos mielikuvissa taide on vapaata, rahoitusjärjestelmä kyllä panee sen tiukkaan liekaan. Lindfors puhuu ­hierarkkisesta pyramidista.

”Ylhäällä on huipputaide, jonka tekijät ovat riippumattomia ja yleensä valkoisia miehiä, kuten vähän paha poika Jani Leinonen Kiasmassa. Heiltä ei odotetakaan, että heidän pitäisi tehdä yhteisötaidetta tai osallistaa. Alhaalla on kenttä naisia, jotka tekevät ruohon­juuritason duunia eivätkä koskaan saa feimiä. Heidän työnsä on supertärkeää: he opettavat tanssikouluissa, pitävät lasten tanssitunteja, tekevät yhteisötaidetta ja pitävät improtunteja.”

Lindfors huomauttaa samaan hengenvetoon, ettei maailma ole aivan niin mustavalkoinen. Kuitenkin kärjistämällä voi hahmottaa instituutionaalisia valtarakenteita ja niiden itseään uusintavaa logiikkaa.

”Apurahajärjestelmä määrittää taiteen sisältöä ja muotoa. Vertikaalisten instituutioiden kentällä on tietyt portinvartijat, ja edetäkseen on valmistuttava tietyistä instituutioista.”

Tanssin kentällä on Teatterikorkeakoulun hegemonia.

”Olen työskennellyt monella paikkakunnalla, ja kokemukseni mukaan moni kokee, että jos on valmistunut jostain muualta kuin Teakista, ei pääse kiinni apurahasysteemiin eikä oikein minnekään. Portinvartijat katsovat niin apurahainstituutioissa kuin tuotantotaloissakin taiteilijoiden taustaa, estetiikkaa ja jopa kaveripiiriä ja miettivät, ovatko ne vääriä vai oikeita.”

 

sonya2

 

Instituutioita johtavat pääasiassa ne sukupolvet, jotka ovat saaneet koulutuksensa vuosikymmeniä sitten. Vallassa ovat usein ne, jotka ovat auttamattomasti kujalla.

”Pomoina ja huipulla olevilla ei välttämättä ole enää suoraan kontaktia kaikkeen siihen, mitä tapahtuu. On todella monia tyyppejä, jotka ovat todella jäljessä. Uudelleenkouluttaumistauko tekisi hyvää. Ikävä kyllä systeemi ei myöskään salli taukoja.”

Instituutiot osaavat syödä kapinan, mutta siihen ei ole pakko alistua. Lindforsin puhetta kuunnellessa on vaikea uskoa, että hän laitostuisi koskaan.

”Taiteilijaneromyytin vahvistaminen tuntuu epäkiinnostavalta jo pelkästään sen takia, että se mielestäni vahvistaa kapitalistista systeemiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö uskaltaisi ottaa omaa paikkaani hierarkkiassa. Kyse on poliittisesta päätöksestä: mä en tee mitään yksin. Enkä myöskään aio väittää niin. Yhteisöllisyys on keskeinen osa tätä duunia.”

Kaikki liittyy kaikkeen. Se on lause, joka toistuu Lindforsin puheessa.

”Kuulostaa ihan absurdilta, että on erikseen joku yhteisötaide ja muu taide. Kaikki taide, mitä teen, on yhteisötaidetta, sillä kaikki taide on aina jollain tavalla yhteisöllistä. Toiset tekee taidetta muista syistä, mutta minun tekemäni taide on aina suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Lisäksi sen pitää olla merkityksellistä minulle ja lähipiirilleni ja avautua myös ulospäin. Taiteeni on aina myös poliittista.”

Nobel Savagea tehtäessä työryhmä on puhunut paljon rodullistamisesta, representaatioista ja lasikatoista.

”Jos on joku etuisuus, sitä ei yleensä itse näe. Jos on valkoinen heteromies, pystyy kävelemään elämän läpi törmäämättä rakenteisiin. Kaikki menee ohi, mikään ei tunnu eikä tartu teflonpintaan eikä mikään pysäytä flow’ta.”

Teosprosessi on ollut Lindforsille henkilökohtaisesti merkityksellinen. Hän käyttää siitä sanaa ”mullistava”.

”Minä olen puolentoista kuukauden ajan saanut tulla työpaikalle, enkä ole ainoa musta ihminen. Tämä on mun kotimaa, tämä on Suomi, minä olen syntynyt täällä, minä asun täällä, vuonna 2016 voin 30-vuotiaana riemuita siitä, että olen saanut työskennellä ihmisten kanssa, jotka näyttävät minulta.”

Lindforsilla on omat etuisuutensa, joita hän pyrkii jatkuvasti tiedostamaan. Hän on käynyt Kallion lukion ja opiskellut Teatterikorkeakoulussa.

”Se, että itse pääsin Teakiin ja joku muu ei päässyt, voi liittyä siihen, että tulen akateemisesta perheestä. Minut on kasvatettu uskomaan, että pystyn tekemään mitä vain. Oli itsestään selvää, että voin mennä opiskelemaan yliopistoon. Frendini, joka myös on monikulttuurisesta perheestä mutta erilaisesta perhetaustasta, ei ole koskaan uskaltanut hakea Teakiin tai Taikiin, vaikka olisi halunnut. Hänellä on aina ollut kokemus, etteivät hänenlaisensa ihmiset sinne pääse.”

Sosiaalisen ja etnisen taustan vaikutus eivät ole taiteen sisäisessä diskurssissa läsnä eikä niistä keskustella.

”Ne ovat kuitenkin asioita, jotka liittyvät suoraan taiteen sisältöön ja siihen, millaista taidetta Suomessa tehdään, ketkä taidetta tekevät, keitä taide puhuttelee ja ketkä pääsevät instituutioihin sisään.”

Hegemonia, hallitsevan kulttuurin ylivalta, toimii kaikkialla samalla logiikalla. Se ammentaa voimansa yhteiskunnallisista rakenteista, instituutioista.

Taidekaan ei ole vapaa valtarakenteista, ja sen merkitykset ovat suhteessa yhteiskuntaan.

”Jos taidetta tekevät valkoiset keskiluokkaiset ihmiset, se antaa osviittaa siitä, millaisia aiheita käsitellään ja millaista taidetta tehdään. Jokainen teos putoaa jollain tavalla tiettyyn estetiikkaan ja kaanoniin.”

Lindfors on opiskellut lähtökohtaisesti valkoista länsimaista taidetraditiota, ja hänen teoksensa ovat sen tradition jatkumoa.

”Koulutukseni värittää katsettani ja sitä, mitkä asiat mielestäni ovat hyviä ja mitkä huonoja. Jos olisin opiskellut taidetta vaikka Japanissa, teokseni näyttäisivät erilaiselta. Hyvä ja huono on suhteellista. Kiinnostava on suhteellista. Mikään ei ole absoluuttista, vaan kaikki on näkökulmaa.”

Uskooko Lindfors, että taidekenttä ja Suomi muuttuvat hänen uransa aikana moniäänisemmiksi?

”Pakko uskoa. Toivo on suurin voima, mitä mulla on, ja taiteilijan duuni on unelmoida. Haluan ehdottomasti uskoa siihen, että asiat muuttuvat ja ne voivat muuttua jopa todella nopeasti.”

”Suomeen on tullut 30 000 ihmistä muualta, ja jo se pakottaa muutokseen. Näen siinä hirveästi potentiaalia. ­Yhtäkkiä instituutioiden ja laitosten on pakko ottaa uusi positio.”

Sonya Lindfors: Noble Savage. Ensi-ilta 15.4. Kaapelitehtaan Pannuhalli, Helsinki.

Pakkokeinoja vai hoitotoimenpiteitä?

Suomi ei ole ratifioinut vammaisten oikeuksia koskevaa YK-sopimusta. Syynä on kiista pakkokeinojen käytöstä osana hoitoa.

Teksti Maija Karhunen

Suomi on Somalian ja Yhdysvaltojen lisäksi yksi muutamasta maailmankolkasta, jossa vammaisten oikeuksia koskevaa YK-sopimusta ei ole ratifioitu.

Suomi on allekirjoittanut sopimuksen jo vuonna 2006, ja maaliskuussa 2015 myös eduskunta hyväksyi sopimuksen. Uudessa hallitusohjelmassa sopimuksen ratifiointia ei mainita, mutta tavoite löytyy sentään hallitusneuvotteluiden hyvinvointityöryhmän taustamuistiosta.

Esteenä ratifioinnille on ollut se, että Suomen tämänhetkinen lainsäädäntö ei ole ollut yhteensopivaa YK-sopimuksen vammaisten henkilöiden koskemattomuutta koskevien artiklojen kanssa.

Ristiriidassa YK-sopimuksen kanssa on vuodelta 1977 peräisin olevan kehitysvammalain pakkokeinojen käyttöä hoidon aikana koskeva pykälä. Sen mukaan pakkokeinot ovat sallittuja vain, kun hoito tai toisen henkilön turvallisuus niitä vaativat, mutta pykälä ei määrittele sallittua käyttöä tarkemmin. Pakkokeinoja voivat olla esimerkiksi lyhytkestoinen rauhoittaminen lääkkeillä, kiinni­pitäminen, lyhyt­ aikainen erillään pitäminen ja aineiden ja esineiden haltuunotto.

Muun muassa eduskunnan oikeusasiamies on pitänyt lainkirjausta liian löyhänä ja vaatinut kehitysvammalakiin muutosta. YK:n vammaissopimuksen ratifioimiseksi ryhdyttiinkin jo vuonna 2010 luomaan uutta itsemääräämisoikeuslakia, mutta keväällä 2015 lakihanke kaatui eduskunnan vaihduttua. Se sai myös kritiikkiä osakseen. Turun yliopiston oikeustieteen professori Juho Lavapuro kutsui sitä omassa lausunnossaan ”itsemääräämisoikeuden rajoituslaiksi”.

Samoilla linjoilla on pääsihteeri Pirkko Mahlamäki vammaisjärjestöjen kattojärjestö Vammais­foorumista.

”Lakiesityksessä keskityttiin listaamaan tarkasti tilanteet, joissa pakkokeinojen käyttö on sallittua. Tarkkuus on sinällään hyvä, mutta lain henkenä ja tavoitteena täytyisi kuitenkin olla pakkokeinojen minimointi. Keskeisimpänä asiana täytyisi olla vammaisen henkilön oikeuksien turvaaminen ja edistäminen.” 

Uuden itsemääräämislain sijasta ratifiointiin tarvittavat muutokset yritetään tehdä vanhaan kehitysvammalakiin. Siinä pakkokeinojen käyttö asetetaan viimesijaiseksi keinoksi suojella henkilön itsensä tai toisen ter­veyttä, turvallisuutta tai suuressa määrin omaisuutta. Niiden käyttö on aina perusteltava ja raportoitava, ja niiden kohteiksi joutuvia koskee oikeusturva.

Sosiaali- ja terveysministeriön laatima uusi lakiluonnoskin on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä perustuslakivaliokunnalta ja asiantuntijoilta. Pakkokeinoista erityisesti kiinnipitäminen herättää huolta henkilökohtaisen vapauden toteutumisesta. Hoidon ja rajoittavan toimenpiteen välille ei arvostelijoiden mukaan tehdä tarpeeksi selkeää eroa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin kritisoi lausunnossaan sitä, että liikkumista rajoittavien vaatteiden käyttö määritellään uudessa laissa hoitokeinoksi, ei rajoittavaksi toimenpiteeksi.

Mahlamäen mukaan laissa myös otetaan hyväksyttynä se, ettei vapaaehtoista ja tahdosta riippumatonta hoitoa voitaisi irrottaa toisistaan.

”Lähtökohtana kuitenkin pitäisi olla henkilön jäljellä olevan päätöksentekokyvyn tukeminen niin pitkälle kuin mahdollista.”

Hallitusneuvos Pirjo Kainulainen sosiaali- ja terveysministeriöstä kertoo lakihankkeen olevan tällä hetkellä sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsittelyssä. Se on pyytänyt ministe­riöltä vastineen perustuslakivaliokunnan kritiikkiin. Laki olisi tarkoitus saada eduskunnan käsittelyyn huhtikuussa. Tavoitteena on sen jälkeen ratifioida YK-sopimus kesäkuussa, mutta aikataulu näyttää haastavalta.

Kainulaisen mukaan kyse on herkästä asiasta, josta nyt yritetään säätää tarkasti.

”Saamme viestiä, että rajanveto hoitamisen ja pakottamisen voi olla vai­keaa, jos henkilön päätöksentekokyky on rajoittunut ja näin ollen suostumusta toimenpiteille on vaikeaa saada. Hankalasti määriteltäviä tilanteita tulee olemaan jatkossakin. Prosessi on ollut hankala, ja YK-sopimuksen rati­fiointikin näin ollen viivästynyt”, Kainulainen sanoo.

Myös Mahlamäki tunnistaa asian arkaluontoisuuden.

”Ympäroivien ihmisten näkökulmasta rajoittavat keinot voivat olla hyviä, koska ne voivat ennaltaehkäistä hankalia tilanteita ja helpottaa arkea, jos laitoksessa on henkilöstövajetta. Pitäisi kuitenkin muistaa vammainen henkilö yksilönä, ja ensisijaisesti varmistaa perusoikeuksien toteutuminen”, Mahlamäki sanoo.

Itsemääräämisoikeutta koskevan lainsäädännön uudistusta aiotaan jatkaa YK-viilauksen jälkeenkin.

Muita lakimuutoksia YK-sopimuksen ratifiointi ei Suomessa vaadi. Meneillään olevassa kehitysvammalain ja vammaispalvelulain yhdistämisessä YK-sopimus otetaan lähtökohdaksi. Tosin perusporvarihallitus näkee lakien yhdistämisen lähinnä säästöhankkeena. Hallitus ilmoitti juuri 61 miljoonan euron leikkauksista vammaispalveluihin.

”Se, kuinka leikkauspolitiikka tulee heikentämään vammaisten ihmisten perusoikeuksia, on tällä hetkellä suuri huoli”, Mahlamäki kiteyttää.

Rahaa käteen

Kansalaisosinko olisi vaihtoehto Euroopan keskuspankin
tehottomille elvytystoimenpiteille.

Kuva Lissu Lehtimaja

Euroalue on jämähtänyt taloudellisen pysähtyneisyyden tilaan. Tammikuussa Euroopan unionin tilastokeskus Eurostat arvioi inflaatioksi 0,2 prosenttia, joka on kaukana kahden prosentin inflaatiotavoitteesta.

Vastaus talouden vauhdittamiseen voisi löytyä kansalaisosingosta, jossa on kyse Euroopan keskuspankin eli EKP:n määrällisen elvyttämisen suuntaamisesta suoraan kansalaisille. Terminä kansalaisosinko on uusi. Sen on lanseerannut Suomen Talousdemokratia ry, joka on mukana kansainvälisen yhteistyöjärjestönsä International Movement for Monetary Reform QE4people-kampanjassa.

Kansalaisosinko kuulostaa suorastaan vallankumoukselliselta. Väitöskirjatutkija Patrizio Lainà luonnehtii sitä kuitenkin ”konservatiiviseksi reformiksi”, joka noudattelee monetaristisen taloustieteen oppeja. Itse asiassa ajatus on käytännön toteutus Milton Friedmanin ”helikopterirahasta”, jota keskuspankki luo ja jakaa suoraan kansalaisille nostamaan niin kulutuskysyntää kuin inflaatiotakin.

”Valtio jätettäisiin kokonaan ulkopuolelle ja raha annettaisiin suoraan ihmisille. Kansalaisosinko eroaa perustulosta. Sitä jaettaisiin, kun olisi varaa, ja juuri nyt olisi.”

Määrällinen elvyttäminen on EKP:n väline inflaatiotavoitteen saavuttamiseksi. Tällä hetkellä keskuspankki ostaa 60 miljardilla eurolla valtioiden ja yksityisen sektorin velkapapereita rahoitusmarkkinoilta. Määrällistä elvytystä EKP on tehnyt syksystä 2014, ja osto-ohjelmaa laajennettiin maaliskuussa 2015.

”Keskuspankin määrällinen elvytys on ollut epäonnistunutta. Se on elvyttänyt tähän mennessä yli 1 400 miljardilla eurolla. Raha on pumpattu yksityiselle sektorille ja osakekurssit on saatu taivaisiin. Silti kahden prosentin inflaatiotavoitetta ei ole saavutettu.”

Jos tuo 1 400 miljardia olisi jaettu euroalueen asukkaille kansalaisosinkona, jokainen lapsi, aikuinen ja eläkeläinen olisi saanut 4 300 euroa. Puhutaan siis huikeasta summasta.

”Kovin suurta summaa ei kannattaisi antaa, sillä se voisi kiihdyttää inflaatiota liikaa. Jos kaikille ihmisille antaisi vaikkapa satasen, voisi seurata, miten se vaikuttaisi talouteen ja inflaatioon.”

Laskelmia kansalaisosingosta on jo tehty. Oxfordin yliopiston taloustieteen professori John Muellbauer on arvioinut, että 500 euron kansalaisosinko riittäisi piristämään taloutta ja taistelemaan deflaatiota vastaan. Muell­bauerin mallissa raha jaettaisiin kaikille täysi-ikäisille euroalueen kansalaisille ja ohi valtioiden.

Lainà arvioi, että kansalaisosinko olisi mahdollista saada läpi poliittisesti.

”Asiasta on kysytty EKP:n pääjohtajalta Mario Draghilta. Hän on sanonut, ettei tyrmää ajatusta.”

Ketkä asiasta pitäisi saada vakuuttuneiksi?

”Poliitikot. Keskuspankkikaan ei olisi ongelma, vaan näyttäisi vihreää valoa, jos poliitikot pitäisivät kansalaisosinkoa hyvänä juttuna.”

Käytännössä kansalaisosingosta pitäisi tehdä päätös Euroopan valuuttaunionissa.

Kansalaisosinko tähtää kulutuskysynnän lisäämiseen ja sitä kautta inflaation kasvuun. Esimerkiksi Suomessa inflaatio on olematon, ja tammikuussa se pysyi Tilastokeskuksen mukaan nollassa. Joulukuussa oltiin deflaation puolella, sillä inflaatio oli negatiivinen, -0,2 prosenttia.

”Tietenkin voi miettiä, onko kulutuskysynnän lisääminen hyvä ympäristön kannalta. Reformissa mentäisiin inflaatiotavoitteella ja nykyisen paradigman mukaisesti eikä ajateltaisi lainkaan ympäristöä vaan inflaatiotavoitetta. Sen takia melko suurenkin joukon ihmisiä olisi melko helppo hyväksyä se”, Lainà arvelee.

Käytännössä kaikki talousteoriat pitävät inflaatiota deflaatiota parempana talouden kannalta. Inflaatiossa kulutushinnat nousevat ja rahan arvo laskee, deflaatiossa kulutushinnat laskevat ja rahan arvo nousee.

Inflaatio myös syö kotitalouksien ja yritysten velkojen reaaliarvoa.

”Tilanne on kaksijakoinen. Keskuspankki yrittää päästä inflaatiotavoitteeseen, joka on kaksi prosenttia. Toisaalta finanssipoliittiset sopimukset vaikeuttavat kansallista elvyttämistä: valtio ei saa velkaantua liikaa, eikä alijäämiä saa kasvattaa.”

Euroopan keskuspankin määrällistä elvyttämistä sopimukset eivät estä. Kansalaisosinko toisi uuden välineen työkalupakkiin, ja elvyttäminen onnistuisi sen avulla.

Suomi ei voi elvyttää velkarahalla, jos se ei tietoisesti riko finanssipoliittista sopimusta.

”Valtioiden velkakirjojen korot ovat historiallisen alhaalla. Suomelle jopa maksetaan siitä, että se ottaa lainaa. Siitä huolimatta, että rahoitusasema olisi turvattu, valtio ei saa lainata rahaa, koska finanssipoliittinen sopimus kieltää sen. Ideologinen puoli korostuu: valtio ei saa puuttua mihinkään.”

Kansalaisosingolla voisi myös tasata tuloeroja.

”Jos se on veronalaista tuloa, kuten muukin tulo, progressiivisen verotuksen kautta voitaisiin tasata tuloeroja. Joilla isot tulot, saisivat vähemmän rahaa käteen, ja joilla pienet, saisivat enemmän.”

Pitkä matka omaksi itseksi

Kun Juno, 41, yritti elää naisena, hän tunsi olevansa mies mekossa.

Kuva Apila Pepita Miettinen

”Olin ala-asteella­ tai juuri aloittamassa koulua, kun olimme kaikki saunassa yhdessä: mummo, täti, äiti ja isosisko sekä minä. Äiti sanoi, että nyt ollaan kaikki meidän suvun naiset yhdessä löylyissä. Muistan sen tunteen yhä. Pääni oli räjähtää siitä huudosta, jota en saanut suustani ulos. Minun teki mieli huutaa, että älkää laskeko minua siihen kate­goriaan.

Lapsuuteni oli normaali, ja elin maalaiselämää. Hoidettiin eläimiä, rymyttiin pihalla ja välillä leikittiin barbeilla. Luettiin paljon ja kuunneltiin musiikkia. Ruumis oli vain käyttöä varten. Sillä haettiin halkoja, oltiin heinätöissä tai pyöräiltiin. Suhde kehoon oli käytännöllinen.

Meillä oli eläimiä, ja niitä teurastettiin myös kotona. Siinä näki, mitä nahan alla on. Rasvaa, lihaa, luita, jänteitä. En osaa ajatella omastakaan kropasta, että se olisi jotain kovin erikoista.

Lukion jälkeen minulla oli vaihe, kun koin olevani lähinnä jätkä. Tunsin ruumiini ja olemukseni maskuliiniseksi. Minusta oli luontevaa pukeutua niin, että minut voitiin tulkita nuoreksi mieheksi.

En tiennyt, että on transihmisiä, ennen kuin parikymppisenä. En tiennyt sukupuolenkorjauksesta, enkä tiedä, olisinko edes halunnut sitä.

Tärkeä juttu oli se, kun näin erään valokuvakirjan. Siinä oli kuvia erilaisista ihmisistä, ja yhdessä oli transpoika. Tunnistin jollain tapaa itseni siitä kuvasta. Aloin hahmottaa, että on olemassa transihmisiä, ja minulla on samantyyppisiä kokemuksia sukupuolesta kuin heillä.

Hautasin kuitenkin tuntemukseni häpeällisinä ja yritin vuosien ajan elää naisena.

Kun yritin elää biologisen sukupuoleni mukaista elämää, tuntui kuin minua olisi yritetty kostonhimoisesti painaa suohon niin, että mätänen sinne. Siitä seurasi todella suuri itseinho.

Yrittäessäni elää naisena vedin siinä överit. Se oli äärimmäisen fetisistinen tulkinta naiseudesta. Tuntui, että kaikki näkevät, että olen mies mekossa.

Oli todella ahdistavaa yrittää elää naisena. Lähimmät naisesikuvani olivat vanhojen kauhuelokuvien sivuhahmoja. Ei ollut arkinaiseutta, vaan jokin outo juttu, jota yritti kyhätä kasaan. Hyväksyin kehoni, mutta minulla oli hirveitä paineita pystyä olemaan sellainen, millaiseksi minut oli syntymässä määritelty.

Kun kokemukselleni ei ollut sanoja, mietin, olenko transsukupuolinen. Alkoi kuitenkin ahdistaa, kun en tuntenut pystyväni olemaan siinäkään sukupuolessa, jossa olisin korjausten jälkeen. Itselleni sen hyväksyminen oli pitkään kaikkein vaikeinta.

Kun vuosia sitten aloin lukea muunsukupuolisuudesta, kaikki loksahti paikalleen. Tajusin, että saan olla tällainen. Muunsukupuolisuus on käsitteenä muuntuva, ja siihen mahtuu maskuliinista ja feminiinistä. Molemmat ovat läsnä. Nautin nykyisin siitä, että ilmaisussani on ristiriitaa ja kontrasteja ja joku joutuu hetken miettimään nähdessään minut.

Silti minut määritellään usein syntymässä saamani sukupuolen perusteella. Ihmiset eivät miellä kolmatta lokeroa.

Silloin tällöin tuntuu mukavalta, jos minut tulkitaan mieheksi. Bussikorttia on tultu tarkastamaan, että kuljenko toisen ihmisen kortilla. Mutta jos yrittäisin tehdä itsestäni miestä, sekin tuntuisi roolilta.

Olen pohtinut näitä asioita enemmän tai vähemmän tietoisesti jo yli 30 vuotta. Kaiken kokemani jälkeen olen tullut siihen tulokseen, etten voi kutsua itseäni mieheksi enkä naiseksi. Se on rehellisin vastaus, jonka voin kenellekään antaa.

Jos haluan joskus laittaa meikkiä tai mekon, voin tehdä sen, vaikka se olisikin aika drag.

Voin ilmaista itseäni fyysisesti todella eri tavoilla eri tilanteissa. Olen sinut oman kroppani kanssa. Välillä innostun tyttöilemään, ja toisinaan laitan itseni todella maskuliinisen näköiseksi.

Olen kristitty ihminen, mutta ajattelen asioista hyvin liberaalisti. Usko on laaja, elämää kannatteleva asia.

Kun pyörin kuvioissa, jotka eivät olleet kovin vapaamielisiä, elin transihmisen elämää, vaikka minulla ei ollutkaan sille sanoja. Asiat olivat minussa samaan aikaan, mutta ne olivat irrallisia toisistaan.

Kun samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinti tuli vireille ensimmäistä kertaa, eräissä piireissä kerättiin sille vasta-adressia. Allekirjoitin adressin, vaikka samanaikaisesti elin biologiseen lähtökohtaani nähden maskuliinista ruumiillisuutta ja sielunmaisemaa. On mahdollista olla tilanteessa, jossa syrjii itse itseään. Eniten se kertoo sanojen ja tuen puutteesta, häpeästä ja peittelystä sekä hämmennyksestä.

Minulla on ollut todella pitkä tie itseni löytämisessä. Toivon, että nuorilla ihmisillä, jotka miettivät nyt sukupuoltaan, olisi sanoja asioille, esikuvia, vertaisapua ja ammattiapua.

Tietoa oli todella vaikea löytää, kun olin nuori 90-luvulla. Transihmiset mainittiin lukion kirjassa yhdellä lauseella muiden perversioiden joukossa. Ei tullut mieleen ajatella, liittyykö tämä jotenkin minuun.

Olen saanut erinomaista keskusteluapua Transtukipisteestä, mutta en ole oikein kokenut transyhteisöä omakseni. Vielä muutama vuosi sitten olin havaitsevani transyhteisön taholta paineita, että pitäisi haluta hoitoja ja olla mies, jos on maskuliininen. Kyseenalaistin, voinko edes kuulua yhteisöön. Koin ulkopuolisuutta. Transryhmät olivat todella prosessikeskeisiä.

Nyt asia tuntuu olevan muuttumassa. On tullut erilaisia nettifoorumeja, joissa on tilaa meille muillekin ja joissa ei tarvitse esittää olevansa maskuliinisempi kuin on. Oman kasvun myötä on ollut todella helpottavaa tajuta, että minun ei tarvitse elää ja toimia toisten ihmisten tulkintojen varassa.

Yhteiskunnallisella tasolla pitäisi olla mahdollisuus valita juridinen kolmas sukupuoli ilman, että hakee jonkun diagnoosin. Tuntuisi oudolta hakea diagnoosia asialle, joka ei ole sairaus. Diagnoosi on nykyisin kuitenkin psykiatrian diagnoosi. Mietityttää, vaikuttaisiko se esimerkiksi siihen, miten laajan henkilövakuutuksen voin ­saada.

Hoitoalan henkilökunnalla pitäisi olla enemmän tietoa muunsukupuolisuudesta. Kun olin masennuksen takia psykiatrilla, kerroin sukupuoli-identiteetistäni yhtenä monista mieltäni painavista asioista.

Psykiatri otti A4-arkin. Hän sanoi, että naisia on todella monenlaisia. Osa sijoittuu aivan naiseuden ytimeen, keskelle paperia. Sitten osa on reunoilla, mutta hekin ovat naisia. Heillä voi olla lyhyt tukka ja he voivat olla hyvinkin maskuliinisia. Asia esitettiin minulle ilosanomana. Sanoin, etten kuitenkaan koe olevani arkilla ollenkaan. En koe olevani nainen.

Myöhemmin kävin eräällä psykologilla, jota pidin todella fiksuna. Vielä silloin pohdin, olenko sittenkin mies. Vein mukanani transtukipisteen esitteitä ja näytin niitä psykologilleni, jotta hän voisi saada niistä lisätietoa.

Sanoin, että koen usein olevani enemmän mies. Siihen psykologi vain sanoi, että et sinä kyllä mikään mies ole. Minulle tuli siitä todella huono fiilis. Tuntui käsittämättömältä, että asiasta ei voinut puhua avoimesti.

Nämä kokemukset eivät ainakaan parantaneet hoitosuhdettani. Kun sukupuolikäsitys on mustavalkoinen, se vaikuttaa todella paljon hoidon toteutumiseen. Olen laittanut omiin hoitotietoihini sen, että olen muunsukupuolinen enkä halua tulla puhutelluksi biologisen sukupuoleni mukaan.

 Juno2

Kaikki takkuaminen asian kanssa on muuttanut minua paljon. Onnellisuus ja sukupuoli ovat muuttuneet entistäkin suhteellisemmiksi asioiksi. Monille korjausleikkaukset ja hormonihoidot ovat välttämättömiä, mutta minä en osaa asettaa niitä onnellisuuteni ehdoksi. Sosiaalinen tila merkitsee minulle kaikkein eniten. Tärkeintä on, että voin olla perheeni ja läheisteni kanssa sellainen kuin olen.

Toivon myös, että löytäisin joskus työpaikan, jossa voisin turvallisesti olla se, mikä olen. Tasa-arvolainsäädännössähän kielletään kaikki sukupuolen ilmaisuun ja sukupuoli-identiteetteihin liittyvä syrjintä. Se pitäisi myös työnantajan ottaa huomioon.

Olen luottavainen, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Silti edelleen on ihmisiä, joille en näe turvalliseksi kertoa. Silloin olen vain hiljaa. En kuitenkaan muuta sitä, miten pukeudun tai olen.

Jos lomakkeessa kysytään, olenko mies tai nainen, saatan lisätä siihen kolmannen ruudun ja raksittaa kohdan ’muu’.

En esiinny tässä jutussa omalla nimelläni enkä kuvallani. Itse voisin olla omilla kasvoillani, mutta en halua, että läheisilleni tulee hankaluuksia.

Muunsukupuolisuus on vielä näkymätöntä ja ennakkoluuloja on olemassa. Ei tarvitse kuin mennä paikallislehden keskustelupalstalle ja lukea kommentteja liittyen uutiseen, kun homoseksuaaleille turvapaikanhakijoille perustettiin oma vastaanottokeskus Saksaan.

Olen kohdannut ennakkoluuloja ja kuullut transfobisia kommentteja. Siinä ei tee mieli alkaa avautua. Valikoin, keille tulen muunsukupuolisuuteni kanssa ulos kaapista.

Kuitenkin voin pukeutua esimerkiksi juhliin, miten haluan. Mutta jos alan kertoa olevani muunsukupuolinen, se menee ehkä ihmisten mielissä yhä mielenterveysdiagnoosien joukkoon. Tietoa ei ole tarpeeksi, ja ehkä siksi ihmisillä ei ole kapasiteettia käsitellä asiaa.

Olen löytänyt rauhan itseni kanssa, eikä minun tarvitse pyristellä sen kanssa, olenko mies vai nainen. Enää ei ahdista samalla tavalla kuin ennen, jos joku tulkitsee minut biologisen sukupuoleni mukaan. Jos koen sen turvalliseksi kertoa, sanon, etten koe olevani mies tai nainen. Olen tärkeimmille läheisilleni ulkona kaapista.

Jossain vaiheessa ahdisti todella paljon, kun minua yritettiin työntää naissukupuolen laatikkoon. Vihasin kategorisointia niin paljon, että huomasin muuttuvani miltei naisvihaajaksi. Nyt pystyn arvostamaan sekä feminiinisyyttä että itsensä naiseksi identifioivia ihmisiä, kuten esimerkiksi suvustani tulevia mahtavia, taitavia, toimeliaita ja fiksuja naisia. Olen saanut heiltä todella paljon ihmisenä kasvu­vuosinani ja ylipäätään ­elämässä.”

Voima julkaisee juttusarjaa muunsukupuolisista ihmisistä. Lue myös aiemmin ilmestynyt artikkeli Näkymätön sukupuoli.

Näkymätön sukupuoli

Apila Pepita, 24, ei ole mies eikä nainen, vaan ihminen.

Kuva Jenni Holma

Aiemmin ajattelin, ettei ole kuin miehiä ja naisia. Niinpä luulin pitkään olevani transmies, koska en tuntenut naiseuden sopivan itseeni. Ajattelin mustavalkoisesti, että jos ei ole nainen, niin sitten pitää kai olla mies.

Kokeilin miehenä oloa. Yritin pukeutua miehekkäästi ja käyttäytyä miehekkäästi, mutta sekään ei tuntunut omalta. Minut oli kasvatettu ja sosialisoitu naisena, joten naiseus oli yhteiskunnan puolelta istutettu mieleeni. En kuitenkaan koskaan sopinut siihen laatikkoon. Toisaalta en myöskään osaa olla miehenä miesten kanssa.

Googlettelin eräänä yönä sukupuolta ihmetellessäni ’Am I a transman?’ ja tutustuin internetin kautta non-binary-identiteetteihin. Tämä tapahtui vasta pari vuotta sitten, ja tajusin sen olevan juuri sopivaa minulle. Olen muunsukupuolinen, mikä helpotus! Tuntemus oli ollut minulla aina, mutta nyt identiteetille oli sana.

Vasta tämän vuoden aikana olen alkanut oikeasti ymmärtää, ettei minun tarvitse sopia naisen tai miehen sukupuolirooleihin. Voin olla aivan oma itseni. Jos minulle olisi kerrottu aiemmin, että on olemassa myös muita sukupuolia kuin nainen ja mies, olisin säästynyt pitkältä sukupuoli­dysforialta.

Mutta identiteetti on vaikea tuoda esille, kun niin harva ymmärtää epäbinäärisiä identiteettejä. Näytän aika naiselliselta ja ääneni on naisellinen, ihmiset näkevät minut siis naisena. Minulle se on ok. Jos tila on turvallinen, kerron muunsukupuolisuudestani.

Identifioidun transhenkilöksi, sillä trans tarkoittaa sitä, että ei tunne sopivansa sukupuoleen, mikä oli määritelty syntymässä. Moni non-binary-henkilö ei kuitenkaan tunne itseään transhenkilöksi. On tärkeä kunnioittaa ihmisten eri identiteettejä.

Suomen kielessä ei ole vielä laajaa sanastoa epäbinäärisille identiteeteille, kuten englannin kielessä, missä on hyvin kattava sanasto erilaisille suku­puoli-identiteeteille.

En korjaa ihmisten puheita heti, jos he kutsuvat minua naiseksi. Ehkä pitäisikin olla tarkempi ja korjata, mutta silloin pitäisi kaikille kertoa erikseen, ja se voisi olla raskasta.

En myöskään halua, että ihmiset alkavat kohdella minua eri tavalla, kun minulla on erilainen sukupuoli kuin he ajattelevat.

Asun Helsingissä, mutta olen kotoisin Siilinjärveltä, Pohjois-Savosta. Helsinki on ihana paikka, kun tämä on avomielisempi ja täällä voi itse valita oman porukkansa. Siilinjärvellä on niin vähän ihmisiä, että en ole siellä edes tavannut ketään non-binary-ihmistä. Helsingissä tunnen monia.

Minulla on kaksoissisko, joka on ollut aina hyvin ymmärtäväinen. Hän on todella naisellinen, ja minä olen aina ollut enemmän poikamainen.

Tykkäsin jo ala-asteella kaikista poikamaisista jutuista. Minua kuitenkin jännitti, miten ympäristö reagoi ja aletaanko minua syrjiä. Ilmapiiri pakottaa olemaan tietynkaltainen, koska haluaa tulla hyväksytyksi.

Hengasin yleensä vain kaksoissiskoni kanssa, ja siinä oli sosiaalinen elämäni. En uskaltanut mennä mukaan, kun osa pojista vähän kiusasi minua.

Äiti kasvatti meidät tosi avomielisesti eikä yrittänyt mitenkään rajoittaa meitä. Minua ei puettu prinsessamekkoihin, vaan annettiin leikkiä myös poikamaisia leikkejä.

Yläasteella aloin uskaltaa olla erilainen. Sen jälkeen menin Lapinlahden kuvataidelukioon, joka oli todella kiva paikka. Siellä oli myös transihmisiä, ja oli helpompaa olla oma itsensä. Oli ok olla vähän outo.

Taiteellisuus on vahvasti osa minua, ja taide on auttanut käsittelemään identiteettiä. Lukion kuvataidediplomiinkin tein sarjakuvan, joka käsitteli transihmisiä.

Apila
Vasta tämän vuoden aikana olen alkanut oikeasti ymmärtää, ettei minun tarvitse sopia naisen tai miehen sukupuolirooleihin. Voin olla aivan oma itseni. Jos minulle olisi kerrottu aiemmin, että on olemassa myös muita sukupuolia kuin nainen ja mies, olisin säästynyt pitkältä sukupuoli­dysforialta.

Muunsukupuoliset ovat näkymättömiä, heidän sukupuoltaan ei useinkaan näe ulkopäin. Pitää puhua ja tutustua muunsukupuoliseen henkilöön tarkemmin, jotta voi tietää hänen sukupuolen kokemuksestaan.

Muunsukupuolisia henkilöitä näkyy harvoin mediassa, ja tv-sarjoissa heitä on tuskin ollenkaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta hahmosta on kuitenkin Orange Is the New Blackissa Ruby Rosen näyttelemä hahmo Stella Carlin.

Harmittaa, ettei muunsukupuolisia ole aiemmin ollut esillä. En ainakaan minä tiennyt siitä mitään nuorena.

Epäbinäärisiä identiteettejä pitää tuoda enemmän esille, jotta ihmiset alkaisivat ymmärtää meitä, ja kaapista ulos tulo olisi helpompaa. Ensin alettiin ymmärtää enemmän homo­seksuaaleja. Sitten mediaan tuli enemmän transihmisiä, ja heitä alettiin enemmän ymmärtää. Seuraavaksi voisi olla epäbinääristen vuoro.

Olisi hienoa, ettei kaapistatulemisesta seuraisi kauheaa kysymyslistaa. Oletukset henkilöiden sukupuolesta ovat vahingoittavia ja rakentavat lisää turhia sukupuolistereotypioita.

Kaksinapainen sukupuoli näkyy kaikkialla. Mielestäni vessoissa ei tarvitsisi olla sukupuolijakoa ollenkaan, vaan kaikki sukupuolet voisivat käyttää samoja vessoja. Olisi mukava, jos unisex-vessat yleistyisivät.

Itse käytän yleensä naisten vessaa, koska näytän enemmän naiselta ja tunnen oloni naisten vessassa turvallisemmaksi.

Uimahallissa ja salilla käyminen on raskasta, kun ei istu kumpaankaan sukupuoleen. Olisi kiva, jos muunsukupuolisille ja kesken prosessia oleville transihmisille olisi omia pukukoppeja.

Olen harkinnut hormonihoitoja, mutta juuri nyt en tunne, että haluaisin ottaa niitä. Haluaisin kyllä kohdun- ja rintojenpoiston. Muunsukupuolisella diagnoosilla niihin ei voi kuitenkaan saada Kela-korvauksia, vaan pitäisi maksaa itse.

Tällä hetkellä Suomessa ei ole juridista kolmatta sukupuolta. Non-­binary-ihmiset voivat saada Suomessa transpoliklinikalla diagnoosiksi ’F64.8 muu sukupuoli-identiteetin häiriö’. Diagnoosi ei kuitenkaan usein täytä Kela-korvauksen vaatimuksia, vaikka hormonihoitojen ja leikkauksien tarve olisikin yhtä suuri kuin ’F64.0 trans­sukupuolisuuden’ diagnoosin saaneilla. Monet saattavatkin tämän takia esittää tutkimuksien aikana jompaankumpaan binääriseen sukupuoleen identifioituvaa henkilöä saadakseen tarvitsemansa hoidot.

Australiassa, Intiassa, Nepalissa, Pakistanissa ja Uudessa-Seelannissa on mahdollista saada juridiseksi sukupuoleksi kolmas sukupuoli. Monissa näistä maista merkitään passissa kolmatta sukupuolta merkinnällä ’x’.

Olisi tärkeää antaa Suomessakin mahdollisuus muuhunkin sukupuolimerkintään kuin nainen tai mies. Non-binary-ihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin binääriseen sukupuoleen lukeutuvat henkilöt.”

Poesialla on rihmat kaikkialla

Kun runoilijat ja runousaktiivit ottivat tuotantovälineet haltuun.

Helsingin Alppilassa kohoaa kerrostalo, jonka sisuksissa pienkustantamo Poe­sia pitää majaansa. Kengät jäävät eteiseen, sillä lattiaa peittää harmaa kokolattiamatto.

”Se ei kylläkään ole mitenkään käytännöllinen, kun aina pitää varoa punaviinitahroja”, runoilija Mikael Brygger naurahtaa.

Runot ja punaviini kuuluvat ainakin mielikuvissa tiiviisti yhteen. Sitä aivan yllättyy, kun missään ei näy avattuja punkkupulloja. Vaikka meno Poesian päämajassa on lämmintä, sitä leimaa ammatillisuus.

Brygger on yksi Poesian 18 jäsenestä. Poesia on runouteen keskittyvä osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka vaalii kustantamisen kulttuuritehtävää ja uudistaa sen käytäntöjä. Poesian periaatteita ovat yhteisöllinen toimitustyö, taiteellinen tinkimättömyys, ekologisuus ja teosten vapaa saatavuus.

Kustantamon historia johtaa yli kymmenen vuoden taa. Julkaisusarja Poesia perustettiin loppuvuodesta 2004, ja sen käynnistävänä voimana oli runoyhdistys Nihil Interit.

”Oltiin tyytymättömiä, millaisia lärpäkkeitä julkaisut olivat ja millaisen vastaanoton ne saivat mediassa. Halusimme kokeilla, pystymmekö takaamaan hyvin tehdyille kirjoille niiden ansaitseman paikan”, runoilija Henriikka Tavi selvittää.

”Olimme huolissamme myös kustannustoimittamisen tasosta”, runoilija Sirpa Kyyrönen toteaa.

Turun Kirjamessuilla 2010 otettiin ratkaiseva askel ja perustettiin osuuskunta Poesia. Ensimmäiset teokset julkistettiin seuraavana vuonna.

”Runoilijat ja runousaktiivit ottivat tuotantovälineet haltuun”, runoilija Olli-Pekka Tennilä tiivistää.

”Poesiaa perustettaessa tuntui siltä, että suurien kustantamoiden spektri julkaista kaventui. Poesia oli mielletty siihen asti avantgardekustantamoksi, joka julkaisee, mitä muut eivät. Taustalla oli kuitenkin diversiteetin ajatus ja pyrkimys julkaista sellaista ­runoutta, mitä pitäisi julkaista”, Tennilä tähdentää.

Poesiassa kirjoja kustannustoimittavat runoilijat, ja he tekevät sen rahapalkatta.

”Kun ihmiset tekevät omalla ajallaan kustannustoimittamista, se tulee vastikkeettomasti ja mielenkiinnosta kirjaa kohtaan”, Tennilä toteaa.

Yhteisöllinen kustantaminen mutta myös yhteisöllinen kustannustoimittaminen heijastuvat paitsi toiminnan henkeen myös laatuun.

”Julkaisipa ihminen minkä tahansa kustantamon kautta, hän pyrkii samaan palautetta kollegoiltaan. Tätä voisi viedä enemmänkin kustantamoiden käytäntöjen tasolle. Usein vain yksi kustannustoimittaja lukee yhtä kirjaa. Poesiassa aina useampi kustannustoimittaja lukee käsikirjoituksen ja keskustelee siitä muiden kanssa”, Brygger kertoo.

”Poesia on rihmastomainen toimija. Meillä on rihmat vähän kaikkialla”, Tennilä luonnehtii.

Kustannustoiminnan kentällä Poesia on ainutlaatuinen.

”Varmaan Euroopassakaan ei ole yhtäkään kustantamoa, jossa näin monta runoilijaa ja runouden aktiivia muodostaisi kustantamon”, Brygger arvelee.

Kun taiteellinen mielenkiinto ohjaa tekemistä, myös julkaisukynnys pysyy korkealla.

”Olimme uteliaita tutustumaan siihen, mitä kirjan kustantamiseen liittyy. Poesiassa puhuttiin siitä että runoilijat ovat mahdollisesti myös parhaita kustannustoimittajia runoudelle”, Tennilä kertoo.

Taustalla oli myös halu tutkiskella sitä, millainen talousrakenne sopisi runouden kustantamiseen.

Käytännössä toiminta pyörii Tiina ja Antti Herlinin säätiöltä sekä Koneen Säätiöltä saatujen apurahojen sekä runoilijoiden henkilökohtaisten apurahojen turvin.

”Riittää, kun runokirjat myyvät sen verran, että meillä on mahdollisuus painaa uusia runokirjoja. Se tarkoittaa sitä, että voimme ottaa erilaisia riskejä ja kokeilla kaikkia erilaisia muotoja. Kun pelissä ei ole ihmisten työpaikkoja”, Brygger toteaa.

”Poesiassa käsitys työstä on aika erilainen kuin perinteinen käsitys. Olemme määrittelemässä uudelleen sitä, mitä työ on”, Tennilä lisää

Poesia on syntymänsä jälkeen julkaissut noin puoli sataa teosta.

”Varmasti oli joku tyhjiö, jota me emme tajunneet. Muuten Poesia ei olisi kasvanut näin suureksi kuin se kasvoi”, Tennilä arvioi.

Poesian julkaisuihin pystyy tutustumaan vapaasti osuuskunnan kotisivuilla, josta voi ladata kokonaisten kirjojen pdf:t itselleen.

”On vaikea ajatella, että Poesia olisi asemassa, missä se nyt on, jos teoksiin ei olisi voinut vapaasti tutustua. Esimerkiksi äidinkielenopettajat voivat tunneilla hakea sivuiltamme teoksia ja linkata runoesimerkin suoraan oppilaille”, Brygger kuvaa.

Runous on yhä olemassa myös fyysisenä teoksena – joka tuskin on katoamassa.

”Meillä on kahden sukupolven toimintaa. Toisaalta on 2000-luvulla alkanut innostus tekstin immateriaalisuuteen ja uusi sukupolvi, joka on kiinnostunut testaamaan erilaisia medioita riippumatta siitä, onko se digitaalista”, Tavi luonnehtii.

”Kun ihminen menee kirjakauppaan, siellä vallitsee aivan omalakinen todellisuus. Useimmissa kirjakaupoissa runokirjoja ei ole edes esillä, vaan ne ovat tilaustuotteita. Mutta jos niitä on ja ihminen saa kirjan käteensä, sillä ei ole ostopäätöksen kannalta mitään väliä, onko runokirja pdf:nä netissä vai ei”, Brygger pohtii.

”Pdf ei syö kauheasti siitä, mitä me muuten tehdään. Olli-Pekasta johtuen­ Poesialla on aika paljon fetissejä runouden materiaalisen tutkimisen suhteen.”

Tennilällä on Kuopiossa kaksi painokonetta, ja niillä voi tehdä erilaisia kokeiluja. Niillä on valmistettu jo useat kannet Poesian kirjoihin.

”Voi dyykata ja haalia vanhoja laitteita, jotka ovat käyneet liian tehottomiksi teollisuudelle. Samaan aikaan, kun Poesiassa monet ovat olleet kiinnostuneita runouden immateriaalisuudesta ja digitaalisuudesta, voidaan toisaalta tutkiskella erilaisia painotekniikoita. Poesian keitoksessa se ei ole mitenkään ristiriitaisia”, hän kertoo.

Asiallista keskustelua euroerosta

Voisiko Paavo Väyrynen olla edes kerran oikeassa? ­Sitä sopisi miettiä nyt, jos koskaan.

Väyrynen on tehnyt kansalaisaloitteen, jolla vaaditaan kansanäänestyksen järjestämistä Suomen eurojäsenyydestä. Markan perään haikailu näyttäytyy usein epä-älyllisenä tunteiluna, joka kumpuaa joko nostalgiasta tai äärinationalismista. Euroopan talous- ja rahaliittoon kuuluminen on kuitenkin tuonut mukanaan muutakin kuin uudennäköiset kolikot. Finanssipoliittiseen sopimukseen sitoutuminen on kaventanut Suomen mahdollisuuksia elvyttää taantumassa laahustavaa taloutta ja ajanut leikkaus­politiikan tielle.

Jyväskylän yliopiston tutkija Joel Kaitila ja Helsingin yliopiston tutkija Antti Ronkainen ovat kirjoittaneet raportin siitä, mitä Suomi voisi euromaana tehdä lisätäkseen taloudellista liikkumavaraansa. Käytännössä ei paljon. Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan budjetti­alijäämä ei saa ylittää kolmea prosenttia eikä julkinen velka 60 prosenttia. Niiden puitteissa Suomi ei voi kuin leikata palveluista. Tämä on asia, jota Suomessa harva hyvinvointiyhteiskunnan puolustaja sanoo ­ääneen.

Ainoa tie hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen ja pohjoismaisen mallin tulevaisuuteen käy rikkomalla kurisääntöjä, kiertämällä niitä rinnakkaisvaluutan avulla ja eroamalla euroalueesta. Oma raha tarkoittaisi omaa, talous- ja rahaliitosta riippumatonta rahapolitiikkaa ja sitä kautta myös enemmän välineitä sisämarkkinoiden kulutuskysynnän lisäämiseen ja palveluiden turvaamiseen.

Euroopan unioni perustettiin rauhan liitoksi, mutta vuosien saatossa se on kaapattu uusliberalistisen talouspolitiikan kokeilulaboratorioksi ja rahan liitoksi. Jos Suomi olisi kuin Euroopan unioni, Uusimaa olisi Saksa ja Etelä-Savo Kreikka. Eurooppaan on turha kuvitella saatavan eroja tasaavia tulonsiirtoja. Unionia kehitetään yhä voimakkaammin fiskaaliunioniksi, ja talouskuri vain tiukentuu.

Mitä siis on tapahtumassa? Eurooppaan perustetaan kansainvälisiä kilpailukykyneuvostoja, jotka seuraavat jäsenmaiden palkkakehitystä. EU:lle perustetaan valtiovarain­ministeriö, joka haukkaa suuren osan finanssi­poliittista valtaa. Kehitys edellyttää perussopimuksen muuttamista, ja sen on määrä tapahtua jo vuonna 2017.

Euroopan unionin nykyiselle kehitykselle ei ole suomalaisten mandaattia. Eduskunnan pitäisi uskaltaa mittauttaa euron ja leikkauspolitiikan suosio kansalla ja järjestää neuvoa-antava äänestys euroerosta.

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena Voimassa 10/2015.

Ammattifeministi

Naisasialiitto Unionin pääsihteeri Milla Pyykkönen taistelee jokaisen ihmisen tasa-arvon puolesta.

Kuva & kuvankäsittely Velda Parkkinen

Toisinaan ratkaisevat hetket ovat kirkkaan viiltäviä ja iskevät kuin salamat. Milla Pyykkönen oli 17-vuotias, kun hän tarttui Jean Sassonin Prinsessaan. Kirja kertoo saudiarabialaisen naisen elämäntarinan, ja feministinen herätys syttyi.

”Kirjassa kuvattiin hyvin monella tasolla naisten kokemaa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua. Jollain tavalla se sai silmät aukeamaan myös omaan elämään ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Asiat eivät omassa ympäröivässä elinpiirissäkään olleet tasa-arvoisia.”

Maailma ei ole valmis vielä 16 vuotta myöhemminkään, ja siksi Pyykkönen on nyt niin sanottu ammattifeministi. Hän on työskennellyt kaksi vuotta Naisasialiitto Unionin pääsihteerinä ja jatkaa 123-vuotiaan yhdistyksen työtä.

Pyykkönen kokee olleensa jollain tasolla aina feministi, vaikkei aatetta suoraan äidinmaidosta imenytkään.

”Meillä on ollut koti, jossa on aina puhuttu politiikasta, mutta feminismiä ei suoranaisesti syötetty.”

Sukupuoli ei ole ihmistä sinällään määrittävä tekijä.

”Meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimme puuttuu paljon siihen, millaiseksi ihminen muokkautuu. Sukupuolia kohdellaan eri tavalla jo pienestä pitäen. Tyttöjen ja poikien maailma halutaan erottaa väreillä ja leluilla selkeästi toisistaan.”

Erot palvelevat kapitalismia.

”Perheessä ei voi käyttää samoja vaatteita tytöille ja pojille, vaan pitää kuluttaa ja ostaa enemmän. Kulttuuri ohjaa meitä sukupuolen perusteella eri asemiin. Koska sukupuolijärjestelmä on vahvasti kaksinapainen, siihen leikataan väkivalloin pieniä intersukupuolisia lapsia. Se on todella suuri itsemääräämisoikeuden loukkaus. Sillä voidaan vain pilata ihmisen elämä.”

Milla Pyykkönen on ollut mukana feministisessä liikkeessä noin 15 vuotta. Vaikka esillä on tuon tuostakin pidetty ajatusta, että feminismi on huonossa huudossa, Pyykkönen ei koe asiaa niin.

”Ainakin omassa lähipiirissäni ja viitekehyksissäni feminismistä on tullut paremmin ymmärrettyä ja käsitys feminismistä on moninaistunut. Kyse ei ole pelkästään naisten oikeuksia ajavasta liikkeestä vaan ahtaita sukupuolirooleja purkava ja niihin kriittisesti suhtautuva liike.”

Feminismi on hyväksyttävämpää ja suositumpaa kuin aiemmin, vaikka toisaalta myös feminismiä vastustavat äänenpainot ovat nousseet.

”Erityisesti yhä useammat nuoret miehet profiloituvat feministeiksi ja sanovat julkisuudessakin olevansa feministejä.”

Tasa-arvo ei tule annettuna. Myös Suomessa aborttivas­taiset äänet ovat nousseet julkisuuteen. Joulukuun alussa eduskunta käsitteli 67 500 alle­kirjoitusta kerännyttä kansalaisaloitetta, jolla vaadittiin hoitohenkilökunnalle oikeutta kieltäytyä tekemästä raskaudenkeskeytystä.

Muutosta ei näytä tulevan. Eduskunta yhtyi äänin 136–33 sosiaali- ja terveysvaliokunnan kantaan, jonka mukaan muiden perusoikeuksia ei voi loukata vedoten uskonnon ja omantunnon vapauteen. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että naisen oikeus päättää raskauden keskeyttämisestä kuuluu yksityiselämän suojaan, joka on turvattu ihmisoikeussopimuksessa.

Vielä viisi vuotta sitten Pyykkönen ei ajatellut, että aborttioikeutta käsiteltäisiin Suomessa joskus tästä kulmasta.

”Tapasin eräässä kansainvälisessä kokouksessa erään ranskalaisen vanhemman femi­nistiaktiivin, joka tuli kysymään, joko teillä on aborttioikeutta vastustava liike. Ajattelin, ettei sitä tulisikaan ainakaan suurena liikkeenä, kun Suomi ei ole voimakkaan uskonnollinen maa. Mutta niinpä olin väärässä.”

Aborttilaissa olisi Naisasialiitonkin mielestä korjattavaa. Nykyinen laki on vuodelta 1970, eikä raskaudenkeskeytykseen riitä vain naisen tahto.

”Laki sallii abortin sosiaalisin perustein, mutta siihen pitää olla kahden lääkärin suostumus. Suurimmassa osassa Euroopan maita abortin saa perustelematta, mutta Suomessa ei ole naisen tahtoon perustuvaa aborttioikeutta. Periaatteessa laki asettaa lääkärin vallan korkeammaksi kuin naisen tahdon.”

Jos hoitohenkilökunta saisi omatunnon perusteella kieltäytyä abortin tekemisestä ja lähetteen kirjoittamisesta, asettaisi se naiset heikkoon asemaan.

”Ensinnäkin siinä laitetaan hoitohenkilökunnan moraali ja eettiset päätökset potilaan ja naisten ruumiillisen itsemääräämisoikeuden edelle. Lääkärien oikeuden valita työtehtävänsä asetettaisiin tärkeämmäksi kuin naisten ruumiillisen itsemääräämisoikeus.”

Kaiken lähtökohtana kuitenkin pitäisi Pyykkösen mielestä olla ruumiillisen itsemääräämisoikeuden lisääminen eikä missään nimessä heikentäminen.

Aika on olennaisessa asemassa. Kun hedelmöityksestä on alle yhdeksän viikkoa aikaa, raskaudenkeskeytys voidaan tehdä lääkkeillä kotona. Suomessa lääkkeellinen raskaudenkeskeytys otettiin käyttöön vuonna 2000, ja nykyisin peräti 70 prosenttia alkuajan raskaudenkeskeytyksistä tehdään lääkkeillä. Toimenpiteenä se on kirurgiaa parempi, sillä se säästää kohtua eikä potilas tarvitse nukutusta.

”Jos nainen kohtaisi lääkärin, joka kieltäytyisi tekemästä aborttia tai kirjoittamasta lähetettä, prosessi saattaisi pitkittyä.”

Abortin saatavuudella ei ole todettu olevan niitä lisäävää vaikutusta.

”Aborttien määrä korreloi sen kanssa, miten hyvä ruumiillinen itsemääräämisoikeus naisilla on ja kuinka hyvin seksuaalivalistusta ja ehkäisyvälineitä on saatavilla. Silloin abortit vähenevät”, Pyykkönen korostaa.

Jopa ammattifeministikin kohtaa alentuvia neuvojia, joiden mielestä naiset eivät osaa ajaa naisten asiaa ja tasa-arvoa oikein.

”Voisi sanoa, että setämiesneuvojia riittää”, Pyykkönen puuskahtaa.

”Kuuluu feminismiin, ettei kenenkään toisen ihmisryhmän puolesta mennä sanomaan, miten asia pitää tuntea ja kokea.”

Valtahierarkia määrittää sitä, kuka saa neuvoa ketäkin. Neuvovat miehet laittavat nuoria naisia lestiinsä. Valta on sukupuolittunutta, ja siihen kasvetaan.

”Poikia jo lapsena kehotetaan ottamaan enemmän tilaa. Tilaa ottava äänekäs poika on selvää johtaja-ainesta, kun taas tilaa ottava äänekäs tyttö on bitch”, Pyykkönen kärjistää.

Alentaminen suututtaa.

”Miten joku voi tulla minun puolestani sanomaan, että hän tietää paremmin, mitä minun pitää ajatella tai tuntea? Miten ihminen, joka ei selkeästikään ole nuori nainen, tulee nuorelle naiselle kertomaan, mitä hänen nuorena naisena pitäisi tuntea ja kokea? Siinä on hyvin vahva asetelma, jossa yksi kokee olevansa ylempänä niin, että voi toisen puolesta tietää paremmin.”

Palautetta tulee toisinaan lähes hyökkäävästi päin naamaa, mutta suurin osa ottaa asiakseen purkautua sähköpostin kautta. Sävyltään viestit ovat ”varsinkin te nuoret naiset olette tyhmiä” -tyyppistä neuvontaa.

”Nimen perusteella he ovat 95-prosenttisesti miehiä, ja välillä he neuvovat hyvin aggressiiviseen ja vähättelevään sävyyn”, Pyykkönen toteaa.

Neuvojien määrä on kasvanut, ja syy on ilmapiirin muutoksessa. Jos on sekä feministi että vastustaa rasismia, saa runsaasti nettivihaa osakseen.

”Viestit ovat suoranaisesti rasistista ja islamofobista tekstiä. Niissä halutaan, että puututtaisiin siihen, että Suomeen tulee muslimimiehiä. Ihmetellään, eikö teitä kiinnosta naisten asia.”

No eikö kiinnosta?

Pyykkönen naurahtaa, ja eleestä huokuu turhautuneisuus.

”Tämä ajatusmaailma on niin kieroutunut, ja se näkyy erityisesti keskusteluissa raiskauksista ja seksuaalisesta ahdistelusta. Kärjistetysti sanottuna, jos väärän värinen ja väärän taustainen raiskaa suomalaisen naisen, se on väärin. Mutta jos sen tekee suomalainen mies, se on business as usual, tai se kuitataaan sillä, että suomalaiset miehet muka tekevät rikoksia vähemmän.”

Pyykkösen mielestä asenteet paistavat keskustelusta ja sen lähtökohdista selvästi läpi. Keskustelijoita ei niinkään kiinnosta väkivaltaa kokevat naiset kuin rikosten tekijöiden taustat. Seksuaalirikosten uhreista tulee keppihevosia, joita käytetään omien poliittisten tarkotusperien ajamiseen ja rasististen asenteiden vahvistamiseen. Kun suomalainen mies raiskaa tai lyö, asiaa ei juurikaan puida keskustelupalstoilla.

”Rasistit eivät ole saaneet vallattua koko keskustelua itselleen, vaan julkisuuteen on tullut myös todella hyviä puheenvuoroja”, Pyykkönen toteaa.

Keskustelu seksuaalisesta väkivallasta on myös luonut tilaa jakaa kokemuksia. Monet naiset ovat kertoneet tarinoitaan, ja ehkä se jakaminen osaltaan madaltaa kynnystä puhua seksuaalisesta väkivallasta ja ilmoittaa siitä poliisillekin.

Raiskauksen hirveyttä ei pidä uhrin kokemuksena vähätellä, muttei myöskään kauhistella uhria entisestään uhriuttaen.

”Onneksi muutamat uhrit ovat nostaneet esille sen, ettei kenelläkään ole toisen puolesta lupa määritellä, että rais­kauk­sen jälkeen elämä on pilalla. Uhrit ovat kertoneet, miten raiskauksesta voi toipua, eikä se pilaa koko elämää.”

Suomessa arviolta 15 000 naista raiskataan joka vuosi, mutta poliisille tehdään seksuaalirikoksista noin tuhat ilmoitusta vuodessa. Ilmoitusten määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Pyykkönen toivoo, ettei se kertoisi tilanteen pahenemisesta vaan paranemisesta.

”Nuoret tunnistaa seksuaalista väkivaltaa paremmin, ja toivon, että raiskauksien ilmoitusmäärän kasvu ei kerro määrän noususta vaan ilmoituskynnyksen madaltumi­sesta.”

Naisasialiitto pyrkii pitämään esillä kaikkea sukupuolittunutta väkivaltaa ja sen muotoja.

”Esimerkiksi transnainen voi kokea väkivallan uhkaa siksi, että hän on nainen, mutta erityisesti vielä sen vuoksi, että hän on transnainen.”

Sukupuoli, etninen tausta, ikä, sosiaaliekonominen asema ja seksuaalinen suuntautuneisuus vaikuttavat siihen, miten turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta yksilölle on. Pyykkönen ottaa esimerkiksi aasialaistaustaisten naisten kokeman väkivallan ja häirinnän.

”Siitä puhutaan jännän vähän. Nyt puhutaan paljon siitä, miten tietyistä taustoista tulevat miehet ovat ahdistelleet suomalaisia naisia. Mutta välillä lukee aasialaistaustaisten naisten kokemuksia siitä, millaista heidän kokema häirintä suomalaisten miesten taholta on, ja se on aivan jokapäiväistä. Tämä kertoo siitä, millaista suomalaisten miesten suhtautuminen aasialaistaustaisiin naisiin on. Nämä naiset saavat lapsesta asti kuulla kyselyitä, paljonko maksaa, ja siinä näkyy seksiturismin ja rasististen asenteiden vaikutus.”

Maahanmuuttajien tekemät puskaraiskaukset ovat olleet mediassa hyvin paljon esillä. Pyykkösen mielestä siihen on selitys.

”Puskaraiskauksessa nainen nähdään selkeästi uhrina. Jos taas on ollut humalassa tai lähtenyt jonkun vieraan matkaan, uhri muuttuu syylliseksi. Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.”

Ajatus halventaa myös miehiä piirtäessään heidän sek­suaalisuudestaan eläimellisen ja hillitsemättömän kuvan.

”Tilastollisesti on todennäköisempää, että naiselle tapahtuu jotain kahden seinän sisällä ja tutun ihmisen taholta kuin jossain ulkona. Kuitenkin naiset on kasvatettu siihen, että ulkona liikkumista pitää pelätä. Väkivallan uhriksi joutuminen on yleisempää tutun taholta kuin tuntemattoman.”

Milla Pyykkönen
Naisasialiitto Unionin pääsihteeri vuodesta 2014. Kotoisin Hankasalmelta, opiskellut Joensuussa.

Eniten Millaa vituttaa se, jos joku väittää valhetta totuudeksi, vaikka kyse on valheesta. ”Myös epäoikeudenmukaisuus vituttaa hillittömästi.”

Millaa lannistaa, jos asiat tuntuvat junnaavan loputtomasti paikallaan. Heti ei kuitenkaan pidä lannistua. ”Kun ryhdyin feministiksi, en luullut, että viikon päästä on valmista.”

Millaa ilahduttavat eläimet. ”Jos koira tulee vastaan kadulla, siitä tulee vilpittömän ilahtuneeksi. Myöskään ilman nauramista ei missään olisi mitään järkeä.”

Milla saa voimaa suuttuessaan vääryydestä. ”Silloin tuntee, että on elossa, kun välillä kunnolla suutahtaa. Myös hyvien tyyppien tapaaminen antaa energiaa. On mahtavaa, että on ihmisiä, jotka tekevät asioita paremman maailman puolesta.”

Markka pelastaisi hyvinvointivaltion

Euroopan talous- ja rahaliitto ei anna vaihtoehtoa talouskurille ja leikkauspolitiikalle. Jos Suomi ei riko sääntöjä, hyvinvointivaltio on mennyttä.

Kuva Lissu Lehtimaja

Ainoa tie hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen ja leikkaus­politiikan lopettamiseen käy haastamalla Euroopan talous- ja rahaliiton institutionaalinen järjestys. Käytännössä tämä toteutetaan rikkomalla tietoisesti talouskurisääntöjä, kiertämällä niitä rinnakkaisvaluutan avulla ja eroamalla euroalueesta.

Tähän lopputulokseen ovat tulleet tutkijat Joel Kaitila ja Antti Ronkainen, jotka kirjoittivat raportin Talouskurista autonomiaan. Raportissaan Kaitila ja Ronkainen analysoivat, mitä Suomi voi euromaana tehdä lisätäkseen talouspolitiikkansa liikkumavaraa.

Keinoja on, mutta ne vaativat poliittista uskaliaisuutta ja päättäväisyyttä. Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan budjettialijäämä ei saa olla yli 3 prosenttia eikä julkinen velka yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Nämä talouskurisäännöt estävät elvyttävän finanssipolitiikan harjoittamisen.

Käytännössä leikkauspolitiikalle ei ole vaihtoehtoa, jos Suomi pysyy euroalueessa ja noudattaa finanssipoliittisen sopimuksen talouskuria. Ronkaisen mielestä nyt olisi aika julkiselle keskustelulle ja euroalueen haittojen pöytään nostamiselle.

”Rahaliitto on uusliberalismin, nationalismin ja muukalaisvihan pyhä liitto, ja kierre tulee vain pahenemaan, ellei näistä kurisäännöistä päästä eroon”, Ronkainen kärjistää.

Kuulostaapa pahalta ja suorastaan populistiselta. Annetaan kuitenkin tohtoritutkija Ronkaisen selittää, mitä hän tarkoittaa.

”Talouskurisääntöjen vuok­si euromaiden ainoat keinot selvitä on kilpailla alemmalla verotuksella tai alhaisemmilla palkoilla. Näiden kahden asian seurauksena hyvinvointivaltio ajetaan alas, kulutuskysyntä vähenee ja talous ajautuu negativiiseen kierteeseen ’vastuullisuuden ja kilpailukyvyn’ nimissä.”

Mikään ei viittaa siihen, että talous- ja rahaliittoa oltaisiin viemässä muuhun kuin yhä tiukempaan suuntaan.

”Euroopan työväestön keskuudessa ei nouse solidaarisuutta, vaan vihaa ja kateutta muita kansoja kohtaan. Kun siihen vielä lyödään päälle koko Euroopan laajuinen leikkausbuumi ja vakavin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan, patriotismi ja muukalaisviha saavat materiaalisen trampoliininsa. Työttömyydestä ja leikkauksista aiheutuva epävarmuus on psykologisesti helppoa purkaa kaikkein heikoimmissa asemassa oleviin turvapaikanhakijoihin.”

Aika euroerokeskustelulle on kypsä. Asia on kuitenkin vaarassa henkilöityä keskustan konkaripoliitikko Paavo Väyryseen ja hänen käynnistämäänsä kansalaisaloitteeseen, jossa vaaditaan kansanäänestystä euroon kuulumisesta. Aloite on kerännyt yli 50 000 kannatusilmoitusta, joten se etenee eduskunnan käsittelyyn.

Ronkainen on allekirjoittanut aloitteen ja pitää sitä hyvänä, koska se tuo keskusteluun mahdollisuuden, että Suomi eroaisi rahaliitosta.

”Ongelma on se, että Väyrynen on sitoutunut vientivetoiseen malliin, johon koko Euroopan talous- ja rahaliitto perustuu. Hän haluaisi palata markkaan, jotta valuutta voitaisiin devalvoida, minkä seurauksena Suomen vientisektori saisi devalvaation verran kilpailuetua.”

Devalvointi on rahapolitiikan keino, jossa valuutan ulkoista arvoa lasketaan suhteessa muihin valuuttoihin. Yksinkertaistaen se laskee vientituotteiden suhteellista hintaa, mutta vastaavasti nostaa tuontitavaroiden hintoja.

”Jos olisi oma valuutta, Suomessa ei tarvitsisi tehdä ’kilpailukyvyn nimissä’ sisäistä devalvaatiota eli polkea palkkoja ja tehdä yhteiskuntasopimusta. Sisäisen devalvaation lopettaminen olisi hyvä alku, mutta omaa valuuttaa tulee tavoitella talouskurin lopettamiseksi.”

Ronkainen uskoo, ettei Väyrysellä sinänsä ole arvoristiriitaa Euroopan talous- ja rahaliiton talouskuri kanssa.

”Hän on oikeistolainen poliitikko, joka kannattaa talouskuria. Väyrysen agendalla ei ole tehdä valtiosta aktiivisempaa toimijaa tai ajaa suuria satsauksia esimerkiksi julkiselle sektorille, koulutukseen tai terveydenhuoltoon.”

Kun kuuntelee Ronkaista, tajuaa kirkkaasti yhden asian: hyvinvointivaltiota ei voi rakastaa, jos ei uskalla ajatella Suomen eroa euroalueesta. Rahaliiton kurisäännöt varmistavat, että rahaa on päivä päivältä vähemmän julkisiin palveluihin ja sosiaalimenoihin.

”Kysymys on siitä, mihin valtiota käytetään. Oma raha mahdollistaa, ettei hallituksen talouspoliittista linjaa kirjoiteta Brysselissä, vaan vaaleissa voidaan oikeasti äänestää talouspoliittisten linjojen välillä.”

Kuitenkaan edes vasemmistoliitto ei vastusta talous- ja rahaliittoa. Ronkaisen mukaan vasemmisto on haluton puhumaan euroerosta, sillä se olettaa, että rahaliiton sisällä voidaan tehdä vasemmistolaista politiikkaa tai että se olisi reformoitavissa vasemmistolaiseksi. Lisäksi oletetaan, että rahaliiton ulkopuolella ei ole mahdollista harjoittaa työväenluokkaa hyödyttävää talouspolitiikkaa.

”On harhaa kuvitella, että euron puitteissa voitaisiin lopettaa talouskuri. Junckerin komissiosta puolet on konservatiiveja, ja EU-parlamentissa suurimmat ryhmät ovat konservatiivit ja sosiaali­demokraatit. Näiltä veijareilta on turha odottaa vasemmistolaista politiikkaa tai suuren ­kuvion muuttamista”, Ronkainen lataa.

”Vasemmisto ei halua markkaa takaisin, koska sillä ei ole omaa talouspoliittista mallia siitä, mitä sillä tehtäisiin. Se on hyväksynyt budjettirajoitteet ja niellyt Väyrysen tavoin oikeistolaisen, vientivetoisen talousmallin. Vasemmisto ajaa ainoastaan pehmeämpää talouskuria.”

Talouskurille on kuitenkin vaihtoehto, ja Ronkaisen ja Kaitilan raportissa listataan vaiheittaiset askelmerkit leikkauspolitiikan lopettamiselle.

Ensimmäiseksi Suomen pitäisi rohkeasti rikkoa finanssipoliittisen sopimuksen sääntöjä valtion alijäämästä ja velkakatosta. Mallia voi ottaa Ranskasta, joka on ilmoittanut aloittavansa sotaelvytykset ja rikkovansa molempia kurisääntöjä terrorisminvastaisen sodan nimissä.

François Hollande ilmoitti, että Ranska peruu kaikki puolustusleikkaukset vuoteen 2019 asti. Lisäksi vähintään 17 000 henkilöä värvätään turvallisuuden lisäämiseksi, ja poliisin, oikeuslaitoksen, rajavalvonnan ja vankiloiden henkilöstömäärää kasvatetaan 8 500 henkilöllä.”

”Miksi investoinnit koulutukseen, terveydenhoitoon ja ekologiseen modernisaatioon voivat olla vastuutonta politiikkaa ja sotavarustelu vastuullista? Tämä on tuhannen taalan kysymys sen suhteen, mihin Eurooppa on menossa.”

Kurisääntöjen rikkomisesta voi seurata sakkoja, jotka langetetaan Euroopan unionin tuomioistuimessa. Enimmillään sakko on 0,1 prosenttia bruttokansantuotteesta.

”Kurisääntöjä kannattaa ehdottomasti rikkoa. Taloudelliset ja sosiaaliset hyödyt ovat välittömiä. Mitään ennakkotapauksia ei ole siitä, että valtio olisi haastettu niiden rikkomisesta EU-tuomioistuimeen. Uhkasakon mahdollisuus on erittäin pieni varsinkin nyt, kun Ranska on aloittanut sotaelvytykset.”

Suomen bruttokansantuote on noin 200 miljardia euroa, josta promille on 200 miljoonaa. Jos summa suhteutetaan esimerkiksi vuosittaisiin puolustusmenoihin, 2,35 miljardiin, se vastaa siitä noin kahdeksan prosentin osuutta.

”Kun merirosvolippu nostetaan salkoon ja lähdetään rikkomaan kurisääntöjä, pitää olla valmis avoimeen konfrontaatioon rahaliiton kanssa aina euroeroon saakka.”

Asiassa täytyy toimia suunnitelmallisesti. Ronkainen ja Kaitila ehdottavat kurisääntöjen rikkomisen ja oman valuutan käyttöön oton väliaskeleeksi rinnakkaisvaluuttaa. Sillä voitaisiin huolehtia, että raha liikkuu sisämarkkinoilla ja taloudellinen aktiivisuus säilyy, vaikka Euroopan keskuspankki alkaisi toimia aggressiivisesti niskuroivaa Suomea kohtaan. EKP sulki Kreikan pankkisektorin kesällä, kun hallitus ilmoitti kansanäänestyksestä tukipaketin ehdoista.

Mitä rinnakkaisvaluutan käyttöön ottaminen tarkoittaisi käytännössä?

”Suomen valtio alkaisi maksaa osan julkisen sektorin palkoista ja sosiaalietuuksista rinnakkaisvaluutalla, jonka nimi voisi olla vaikkapa markka. Tällä taattaisiin se, että valuutalle on tarjontaa. Lisäksi valtio hyväksyisi rinnakkaisvaluutan verojen maksamiseen, jolloin esimerkiksi kaupoille ja yksityiselle sektorille tulisi motiivi ottaa sitä vastaan. Tällöin rinnakkaisvaluutalle syntyy sekä kysyntä että tarjonta.”

Vaikka rinnakkaisvaluutta on vain sisämarkkinoiden ratkaisu, se antaisi liikkumavaraa elvyttävän talouspolitiikan tekemiseen.

”Voidaan perua leikkaukset ja myös kasvattaa sosiaaliturvaa sekä julkisen sektorin palkkoja, mutta aloittaa myös suuria työllistämisohjelmia.”

Kun rinnakkaisvaluutta on käytössä, se voitaisiin helposti muuttaa omaksi valuutaksi.

”Suurin syy, miksi rahaliitosta ei haluta erota, on se, että alkuvaihe olisi todella vaikea. Hallituksen ja keskuspankin on oltava erittäin tiiviissä yhteistyössä talouden elvyttämiseksi ja kotimaisen kysynnän stimuloimiseksi. Toisekseen niiden on huolehdittava, ettei uusi valuutta devalvoidu liikaa, jotta ulkomailta saadaan tärkeitä hyödykkeitä, kuten ruokaa, energiaa ja lääkkeitä. Euroero ei poista talouspolitiikan rajoitteita vaan muuttaa niitä laadullisesti. Euroero vapauttaa rahaliiton ideologisista säännöistä, ja talouspolitiikan rajoitteiksi tulevat reaaliset tuotanto- ja työvoimaresurssit.”

Eurosta erotessa valtion velat kannattaisi säilyttää euromääräisinä, jotta muille EU-maille ei tulisi intressiä sulkea Suomea Euroopan sisämarkkinoiden ulkopuolelle. Valtion velkaantuminen ei ole Ronkaisesta mikään ongelma.

”Kun on oma keskuspankki, ei ole mitään hätää. Velkojilla on varmuus siitä, että velka tullaan maksamaan takaisin.”

”On toki epäintuitiivinen ajatus, että velkaantuminen ei olisi ongelma, koska sitä hölötetään medioissa yötä päivää pyhänä ja arkena. Oleellista on kyseenalaistaa oletus, että hyvinvointi pitää rahoittaa verotuksella. Poliitikot väittelevät hampaat hiessä verotuksesta, vaikka oman valuutan myötä verotus ei olisi ainoa hyvinvoinnin lähde.”

Eurosta eroaminen palauttaisi valtiolle sen talouspoliittisen suvereniteetin, eli valtiosta tulisi rahan liikkeellelaskija ja siltä poistuisi budjettirajoitteet. Tämä mahdollistaa hyvinvointivaltion kehittämisen ja tuomisen takaisin 2000-luvulle. Ydinkysymys onkin, mitä varten valtio ylipäänsä on olemassa.

”Talouskurisäännöt tekevät valtiosta kömpelön ja toimimattoman. Talousviisaatkin myöntävät, että Suomen eurojäsenyys on ollut virhe. Miksi tätä virhettä ei korjattaisi viimeistään nyt?” Ronkainen kysyy.

Arvopaperikeskusasetuskusetus

Valtiovarainministeriö perustelee hallintarekisterin käyttöön ottamista Euroopan unionin arvopaperikeskusasetuksella. Oikeusministeriö ei kuitenkaan näe nykymallissa ristiriitaa EU-lainsäädännön kanssa.

Säätääkö Euroopan unionin arvopaperikeskusasetus suorasta omistuksesta vai ei? Vaatiiko arvopaperien säilytystoiminnan avaaminen kilpailulle hallintarekisterin käyttöön ottamista myös Suomessa?

Arvopaperikeskusasetus astui voimaan vuosi sitten syyskuussa ja on sellaisenaan suoraan sovellettavaa lakia. Tulkinnat siitä ovat ristiriitaisia. Valtiovarainministeriö ajaa hallintarekisteriä Suomeen ratsastamalla asetuksella, vaikka oikeusministeriön mielestä Suomen nykyinen suoran omistuksen malli ei ole ristiriidassa EU-lainsäädännön kanssa.

Valtiovarainministeriö pyysi arvopaperisäilyttämistä säätelevästä lakiluonnoksesta lausuntoja lokakuussa. Toteutuessaan laki toisi Suomeen niin sanotun Ruotsin mallin, ja suomalainen sijoittaja voisi valita hallintarekisterin ja suoran omistuksen välillä.

Luonnos lähti lausuntokierrokselle keskiviikkona 21. lokakuuta, ja lausuntoaika päättyi 2. marraskuuta.

Esityksen mukaan hallintarekisteröinti sallittaisiin myös suomalaissijoittajille kahden vuoden siirtymäajan jälkeen.

Nykyisin Suomessa on käytössä pakolliset arvo-osuustilit, joiden omistajatiedot ovat saatavilla arvopaperikeskuksesta. Ne ovat turvanneet yhteisöjulkisuuden ja viranomaisten tiedonsaannin.

Muun muassa verottaja ja Keskusrikospoliisi uskovat, että hallintarekisterin käyttöön ottaminen heikentäisi viranomaisten mahdollisuutta saada tietoa osakeomistuksista.

Esityksessä tavoitellaan yhteisöjulkisuuden pitämistä nykyisellä tasolla. Oikeusministeriö huomauttaa lausunnossaan, että omistusketjun ulottuessa ulkomaille tietoja ei kuitenkaan saataisi, koska ulkomailla toimivilla säilyttäjillä ei ole velvollisuutta toimittaa omistajatietoja.

Euroclear Finland pyörittää Suomen arvopaperikeskusta, jolla on kansallinen monopoli. Euroclear Finland tulkitsee Euroopan unionin arvopaperikeskusasetusta hyvin toisin kuin valtiovarainministeriö. Se on teetättänyt asianajotoimisto Castrén & Snellmanilla arvion, miten arvopaperikeskusasetus vaikuttaa Suomen lainsäädäntöön.

Euroclear Finlandin tulkinta arvopaperikeskusasetuksesta on se, että kaikkien arvopaperikeskusten on tarjottava suorat tilit. Lakitoimisto Castrén & Snellmanin mielestä niin suomalaisen arvopaperikeskuksen kuin muidenkin suomalaisille liikkeeseenlaskijoille palveluitaan tarjoavien arvopaperikeskusten edellytetään tarjoavan asiakaskohtaisia suoria arvo-osuustilejä tai vastaavia suoria tilejä Suomen kansalaisille sekä suomalaisille yhteisöille ja säätiöille ilman valinnan mahdollisuutta niin kauan kuin tätä edellytetään Suomen lain mukaan.

Yksinkertaistettuna, arvopaperikeskusmonopolia Suomessa pitävän Euroclear Finlandin mielestä asetus ei pakota siirtymään pois suoran omistuksen mallista – päinvastoin, se edellyttää muuallakin EU:ssa suorien tilien tarjoamista

Valtiovarainministeriö tulkitsee asiaa aivan toisin. Sen mielestä asetuksessa ei säädetä suoran omistuksen tarjoamisesta.

”Julkisuudessa on esitetty väitteitä siitä, että muualla Euroopassa oltaisiin menossa suoran hallinnan malliin. Meillä ei ole useiden EU-lainsäädäntöneuvotteluiden jälkeen tästä mitään viitteitä – päinvastoin. Kun Suomi on ajanut suoran hallinnan mallia, meidät on tyrmätty näillä ehdotuksilla”, valtiovarainministeriö totesi, kun lakiluonnoksesta pidettiin toimittajille taustatilaisuus 22. lokakuuta.

Vääntö hallintarekisteristä politisoituu, ja sen läpimeno näyttää epätodennäköiseltä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini linjasi keskiviikkona 4. marraskuuta blogissaan, että hallintarekisteri ja niin sanottu aktiivinen katuminen eivät tuo parannusta nykytilaan. Päivä ei ehtinyt kääntyä illaksi, kun hallitus perui lakihankkeen.

Hallituspuolueena perussuomalaiset ovat ratkaisevassa asemassa hallintarekisteristä päätettäessä.

Myös kokoomuslainen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen ihmettelee Lännen Medialle marraskuun alussa antamassaan haastattelussa kiirettä, jolla hankintarekisteriä ajetaan Suomeen. Suomella on asiassa pysyvä poikkeus.

Pietikäisen kanta ei ole varsinainen uutinen. Jo vuosi sitten marraskuussa hän kirjoitti blogissaan, ettei EU velvoita hallintarekisterin käyttöön ottamiseen Suomessa. Pietikäisen mukaan direktiivi kirjoitettiin suomalaisten meppien vaatimusten takia niin, että Suomessa voidaan pitää kiinni osakeomistusten avoimuudesta. Hän korostaa tietävänsä asian hyvin, sillä on jäsenenä parlamentin talousvaliokunnassa.

Valtiovarainministeriö on saanut viimeisimmällä lausuntokierroksella kritiikkiä siitä, miten sen tulkintaa arvopaperiasetuksesta on kyseenalaistettu ja kuinka valtiovarainministeriö on kritiikkiin valmistelussa reagoinut. Euroclear Finland toteaa, että valtiovarainministeriö on kuitannut kritiikin kahdella lauseella – ja niin se todella tekeekin.

Lakiluonnoksessa todetaan, että näkemykset siitä, velvoittaako asetus Suomea avaamaan hallintarekisteröinnin myös suomalaisille sijoittajille, jakavat lausunnon antajia.

Viime kädessä asiasta linjaa Euroopan unionin tuomio­istuin. Päätöstä asiasta ei ole, eikä Suomen käytännöstä ole tehty valituksia.

Poliitikkojen vastuulle jää puntaroida, uskoako valtiovarainministeriön vai oikeusministeriön tulkintaan ja ohitetaanko hallintarekisterin erinomaisuuden uskossa Keskusrikospoliisin ja verottajan huolet harmaan talouden torjunnan suhteen.