Veera Järvenpää

Veera Järvenpää on Voima-lehden päätoimittaja.

Vastavirta pornoa

Ménage à trois’n avainsanat ovat porno, queer ja feminismi.

Kuva Veera Järvenpää

Google translate tietää, mitä Ménage à trois tarkoittaa: Kolmen kesken. Trekant. Ein flotter Dreier. Housekeeping. Sitä se ei tiedä, että Ménage à trois on pornolehti.

Kun Iida Rauma ja hänen silloinen kumppaninsa Saija Nojonen alkoivat suunnitella suomalaista queer-pornolehteä, heillä oli idea mutta ei varsinaista kokemusta lehden julkaisemisesta. Rauma on kirjailija, ja hän oli tehnyt töitä myös Demi-lehteen. Nojonen on valosuunnittelija teatterissa.

”Homma ei olisi onnistunut ilman Niklas Koskista, jolla on alan koulutusta”, Iida Rauma muistelee.

Ei se olisi onnistunut myöskään ilman alkupääomaa. Sekä Rauma että Nojonen kaivoivat kuvetta 500 lehden painokuluihin.

”Laitoimmekohan molemmat 300 euroa. Summa tuntui aika hirveältä, mutta järkeilimme, että jotkut ihmiset laittavat johonkin kuntosalikorttiin yhtä paljon rahaa. Ajattelimme, että tämä on nyt meidän harrastuksemme.”

Ménage à trois’n ensimmäinen numero ilmestyi 2012, ja se myi loppuun nopeasti. Numeron pääkirjoituksessa Rauma ja Nojonen avaavat sitä, mitä ovat tekemässä. Avainsanat ovat porno, queer ja feminismi: ”Meille on tärkeää tehdä omalla kielellämme omaa vastavirtapornoa. Luoda sanoja ja kuvia sille, että me olemme olemassa.”

Kaikki sisältö tuotetaan vapaa­ehtois­voimin.

”Parin kolmen numeron kanssa oli kamppailua, että löytyi innokkaita tekijöitä ja tarpeeksi valokuvaa. Kun kyse on kuitenkin pornolehdestä, on tärkeää, että siellä on myös visuaalista sisältöä”, Rauma kertoo.

Ménage à trois leviää eri puolille Suomea, mikä on onnellistuttanut Rauman postitustyötä: lehteä tilataan Pohjois- ja Itä-Suomea myöten ja myös pienille paikkakunnille.

”Olen ylpeä, että todella erikoinen ja marginaalinen projekti, joka on julkaisuna jossain pornon ja taidelehden välimaastossa, on pysynyt hengissä, alkanut pyöriä hyvin, löytänyt lukijakuntansa ja ilmestynyt aina, kun sen on pitänyt ilmestyä.”

Nojosen harrastus päätoimittajana päättyi kolmen numeron jälkeen, Rauma on vetäytymässä sivummalle nyt, kahdeksan numeron jälkeen, mutta Kosonen jatkaa yhä yhtenä kantavista voimista.

”Ekassa teemana oli runkkaus, sitten urheilu, karvat, törky, auktoriteetti, luonto ja viimeisessä, jonka tein, oli orgasmi. Dramaturgia toimii: lopetan lehdentekemisurani orgasmiin”, Rauma nauraa.

Lehti on saanut uuden päätoimittajan, jonka ensimmäinen lehti ilmestyi toukokuussa. Päätoimittaja käyttää nimimerkkiä Lilith. Hän ei anna haastattelua kasvotusten eikä puhelimessa, vaan se tehdään sähköpostitse.

Ménage à trois on ilmestynyt kaksi kertaa vuodessa, ja uuden päätoimittajan mukaan tämä tulee pysymään ennallaan.

”En ole tekemässä isoja muutoksia, lehden konsepti on hieno. Teemat tulevat pysymään yhden sanan pituisina ja mielikuvitteluun kutsuvina kuten ennenkin.”

Kun Rauma mietti lehden tyyliä sitä perustaessaan, hän teki linjanvedon. Ménage à trois on runkkausmateriaalia. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

”Journalistiselle sisällölle on ehkä muitakin paikkoja Suomessa. Runkkausmateriaali on ollut rajaus sille, että mukana ei ole journalistista materiaalia, jossa esiteltäisiin queer-pornoa tai sen ilmiöitä tai haastateltaisiin ketään. Tietenkin on todella henkilökohtaista, mikä toimii kenellekin, ja lehtien sisältö on ollut vaihtelevaa ja hajanaista”, Rauma kertoo.

Lilith on ollut lehden lukija alusta alkaen ja tuntee monta sen tekijää, mutta ei ole itse tehnyt julkaisuun  sisältöä. Kun Rauma kysyi häntä päätoimittajaksi, päätös oli kuitenkin helppo.

”Minusta tämä lehti on tavattoman tärkeä asia yhteiskunnassa, ja myös ihan mielettömän hieno ja kiihottava ja ainutlaatuisuudessaan todella tarpeellinen.”

Uudelle päätoimittajalle Ménage à trois on ennen kaikkea poliittinen projekti.

”Erilaisten kehojen ja erilaisten seksuaalisuuden toteuttamisen muotojen esiintuominen lehdessä toimii emansipoivana voimana: parhaimmillaan queerfeministinen porno vahvistaa oloa omasta kehosta ja omasta halua­misen tavasta valideina ja arvokkaina. Ja se myös auttaa hahmottamaan, mistä kaikesta voi saada kiksejä ja ettei ole kiksiensä kanssa yksin.”

Kinky, bdsm ja fetisistinen kuvasto ovat valtavirtaistuneet viimeisten lähi­vuosien aikana. Queerkulttuuri elää, kukoistaa ja voi hyvin.

”Nykyisin lateksi- ja kumivaatteissa voi lähteä hippaamaan ihan rauhassa. Muistan ajan, jolloin noissa vermeissä pystyi lähtemään vain yön pimeydessä salabileisiin”, Lilith kirjoittaa ja muistuttaa, että fetisistisessä seksuaalisuudessakin on asioita, jotka on helpompi viedä valtavirtaan kuin toiset.

”Kinkyssä on mukana asioita, jotka eivät ole klassisella tavalla helposti käsitettävissä niille, joita asia ei koske.”

Toki kaikkea ei tarvitse tajutakaan.

”Jos täysivaltaiset ihmiset tekevät keskenään asioita, joita molemmat haluavat tehdä, se ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle.”

Meiltä meille

Krapulassa syntynyt Ruskeat Tytöt kasvoi Koko Hubaran blogista yhteisölliseksi verkkomediaksi.

Kuvat Velda Parkkinen

Kun Helsingin Kallio herää viikon viimeiseen arkipäivään, Koko Hubaralla ja Caroline Suinnerilla on aikaa katsoa eteen- ja taaksepäin.

Nyt kannattaa olla tarkkana, koska historia tapahtuu tässä hetkessä eikä eilen.

Takana on hektisten päivien sarja, joka on jatkunut viikkoja, kuukausia. Hubara on antanut haastatteluja liukuhihnalta, kun Ruskeat Tytöt -esseekokoelma tuli ulos maaliskuussa.

Kirjan kanssa samaa nimeä kantaa Suomen ensimmäinen meiltä meille -verkkomedia. Maaliskuussa auennut Rus­keat Tytöt on pitänyt Hubaran lisäksi kiireisenä Suinnerin ja koko työryhmän.

”Kun aamulla herää, ei ole tarttenut miettiä, mitä sitä tekisi”, Hubara sanoo.

Ennen kuin jatketaan siitä, mitä Hubara, Suinner ja 30-päinen jengi heidän kanssaan tekee, palataan kaksi vuotta ajassa taaksepäin.

Ystävänpäivän aamuna 2015 Koko Hubara heräsi hirveässä krapulassa valkoisista lakanoista, joihin hän oli edellisyönä sammunut meikit naamassa ja päällysvaatteet päällä. Kaikki tämä ja paljon muuta kerrotaan esseekokoelmassa, joten yksityiskohdista kiinnostuneen kannattaa lukea Hubaran kirja – tai tuona päivänä alkunsa saaneen Ruskeat Tytöt -blogin kirjoitukset Lilystä.

”Olin elänyt sellaisessa ympäristössä, että lähes kaikki ystäväni olivat valkoisia. Kun blogi alkoi ilmestyä, ympärilleni muodostui yhteisö. Ihmiset alkoivat heittää juttuideoita ja kehittää sisältöä minun kanssani.”

Kun ruskea tyttö kirjoittaa elämästä ja yhteiskunnasta, se on jo lähtökohtaisesti poliittista. Hubaran tekstit levisivät, puhuttivat, ja kokonaisuus palkittiin parhaana yhteiskunnallisena blogina. Blogin viimeinen merkintä on maaliskuulta.

”Blogi ei ollut enää oikea formaatti, eikä minulla ollut enää aikaa eikä intoa kirjoittaa. Halusin palata juurilleni eli journalismiin. Niinpä otin yhteyttä Carolineen.”

Hubara on työskennellyt kymmenen vuotta journalistina ja ollut Basso-lehden toimituspäällikkö. Nyt hänestä tuli Ruskeat Tytöt -verkkomedian päätoimittaja ja Suinnerista AD.

Jo alussa mukaan rekryttiin myös Ervin Latimer. Hän on suunnitellut tuotemalliston, jonka myyntituloilla Ruskeiden Tyttöjen toimintaa rahoitetaan. Alkuponnistukseen raha tuli Koneen Säätiöltä, joka myönsi medialle 21 000 euron apurahan. Se riittää toistaiseksi avustajapalkkioihin sekä päätoimittajan ja AD:n puolipäiväisiin palkkoihin.

”Sitten oli mun säästöt”, Hubara sanoo.

”Huomatkaa, että oli”, Suinner nauraa.

”Kaikki meni”, Hubara lisää. ”Mutta mitään ilmaista ei haluta teettää. Maksan ihmisille sen, mitä olen itse yleensä saanut freelancerina perus­aikakauslehdistä. Olemme liittyneet vapaaehtoisesti alv-velvollisiksi, ja toimintaa pyörittää yhdistys, toivottavasti myöhemmin osakeyhtiö.”

Suinnerin tausta on mainosmaailmassa ja markkinoinnin parissa.

”Tässä on päässyt uudestisyntymään ja näkemään ­asioita aivan eri tavalla. Meillä kaikilla on kollektiivinen kokemus maailmasta, mikä on jotenkin hullua. Me on vain istuttu Kokon kanssa alas ja oltu, että sä oot mä ja mä olen sä.”

Mikä tekee Ruskeista Tytöistä vallankumouksellisen? Sen päätoimittajana ja tekijöinä toimivat pelkästään rodullistetut ihmiset, ja kaikessa sisällössä otetaan huomioon ensisijaisesti rodullistetut suomalaiset lukijat.

”Olen tehnyt freelancerina paljon juttuja ja kysynyt aina välillä toimituksilta, miksi teillä ei ole ketään ei-valkoisia toimittajia eikä valokuvaajia. Miksi minä olen ainoa? Miksi hiusjuttuihin tai meikkimalleiksi ei koskaan laiteta mustaa mimmiä? Miksi kuviota ei rikota ollenkaan? Vastaus on ollut aina, ettei ei-valkoisia toimittajia ole.”

Hubara ei uskonut suurta selitystä.

”Tiesin muutamia tyyppejä nimeltä ja ulkonäöltä ja laitoin heille meiliä. Osa ei halunnut lähteä mukaan, mutta osa lähti. Maryan Abdulkarim päätoimitti Imagen [toukokuussa 2016], ja kysyin häneltä nimiä, jotka voisivat lähteä tähän mukaan”, Hubara kertoo.

Toimituskuntaa haalittiin myös Facebookista. Tervetulleita olivat niin valokuvaajat, graafikot, kirjoittajat, kampaajat, meikkitaiteilijat, stylistit kuin koodaajat ja kirjanpitäjätkin. Nyt mukana on noin kolmekymmentä ihmistä.

”On ihanaa, että tekijöitä on löytynyt niin paljon. Nyt selitykset eivät enää riitä”, Suinner painottaa.

”Kun ihmiset eivät näe tai huomaa esimerkiksi jotain epäsuhtaa, ajatellaan, että sitä ei ole olemassakaan. Ihmiset ovat olleet todella innoissaan, ja juttuideoita tulee niin paljon, että niitä kaikkia ei ehdi toteuttaa. Meillä ei vain kädet ja rahat eikä mikään riitä. Nyt pitää vain himmata, jotta aikaa jää siihenkin, että saadaan kunnon pohja, rahoitus ja struktuuri kuntoon”, Hubara toteaa.

"Miksi vain ruskeille tytöille? Tehän olette itse asiassa rasisteja, kun teette vain tälle tietylle ryhmälle."
”Miksi vain ruskeille tytöille? Tehän olette itse asiassa rasisteja, kun teette vain tälle tietylle ryhmälle.”

Koneen hankekuvauksen mukaan ”Ruskeat Tytöt tekee seksikästä, urbaania, korkeatasoista kulttuurijournalismia, joka perustuu intersektionaaliseen feminismiin ja sukupuolen moninaisuuteen, sekä haastaa nykyisen suomalaisen mediakentän valkoisuuden ja suomen kielen rajat”.

Ruskeat on synonyymi sanalle ”rodullistettu”. Sillä viitataan kaikkiin Suomessa rodullistetuiksi tuleviin ihmisiin, kuten esimerkiksi ruskeisiin, mustiin, saamelaisiin, romaneihin, venäläisiin ja virolaisiin. Tytöt on synonyymi sanalle ”sukupuolen moninaisuus”. Se viittaa kaikkiin eri sukupuolen ilmentymiin, jotka ovat poikkeuksia sanalle ”ihminen”, jolla useimmiten tarkoitetaan valkoista miestä.

Jo verkkomedian ensimmäisenä päivänä nimestä tuli kuitenkin palautetta.

”Miksi vain ruskeille tytöille? Tehän olette itse asiassa rasisteja, kun teette vain tälle tietylle ryhmälle”, Hubara toistelee.

”Mutta kaikki mediasisällöt, joita me olemme ikinä nähneet, eivät ole olleet meille. Me emme ole olleet millään tavalla niille kohderyhmää. Siitä tulee todella erikoinen olo, kuin meitä ei pidettäisi lukutaitoisina ja ihmisinä, jotka lukisivat lehtiä tai katsoisivat televisiota”, Hubara sanoo.

”On se jotenkin mind­blowing”, Suinner toteaa.

”Kai meillä on oikeus yhteen nettisivuun”, Hubara nauraa.

On todella hassua, että sitä voi joutua edes puolustelemaan.

”Mutta en oikeastaan tee sitä enää. Ei ole minun tehtäväni selittää, miksi, koska sen pitäisi olla päivänselvää kaikille. Kuitenkin sitä kysytään, miksi ei kaikille tytöille, miksi ei kaikille ihmisille, miksi me ei vain voitaisi tulla toimeen”, Hubara sanoo.

Niin, tuskin ihonväri estää ketään lukemasta Ruskeita Tyttöjä.

”Meistähän on ihanaa, jos valkoiset ihmiset kiinnostuu ja innostuu. Ei se ole meiltä mitenkään pois, eikä se ole keneltäkään muilta pois, kun me saadaan tilaa. Se on kaikille hyvä”, Suinner painottaa.

”Jos mietin, miten paljon olen inspiroitunut kaikista naistenlehdistä, kaikenlaisista valkoisista tytöistä, julkkiksista ja ihanista tyypeistä, taiteilijoista ja kirjailijoista. Aivan samalla tavalla tämä toimii toisin päin. Meistä saa kuka tahansa inspiroitua.”

Palataan intersektionaaliseen feminismiin, joka näkyy paitsi Ruskeiden Tyttöjen sisällössä myös koko toiminnassa. Intersektionaalisessa feminismissä tunnustetaan se, että jokaisen ihmisen elämässä on useita risteäviä tekijöitä – esimerkiksi ihonväri, sukupuoli, toimintakyky, fyysinen tai psyykkinen terveys ja luokka – jotka vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa tulla niin nähdyksi kuin kuulluksikin.

”On täysin mahdollista tehdä töitä niin, että ihmiset tulevat mukaan erilaisilla inputeilla. Työ pitää säätää sellaiselle tasolle, millä sitä on mahdollista tehdä. Ei ajatella, että pitää olla tietyn tasoinen kielitaito, tietty jaksaminen ja tietty pääsy paikkoihin, jotta voi tehdä Ruskeille Tytöille töitä. Homma toimii toisinpäin: kun minulle kerrotaan, mitä haluaa tehdä, raivaan tilaa ja hoidan kaiken niin, että pystyt tekemään homman”, Hubara lupaa.

Myös journalistisen kielen käsitettä pannaan uusiksi.

”Mikä on riittävän hyvää kieltä, jotta se otetaan tosissaan? Sitä halutaan ehdottomasti venyttää. Minulla meni monta vuotta siihen, että luin toisten tekstejä ja ajattelin, et­ten ole samalla tavalla nokkela, joten en voi kirjoittaa. Mutta sitten tajusin, että on erilaisia ääniä”, Hubara kertoo.

Tekstejä ei kirjoiteta valkoisille ihmisille selitykseksi monimutkaisesta monikulttuurisesta maailmasta, ja sellaista ei ole kenelläkään lupa vaatia.

”Tekstit ovat meidän välistä julkista keskustelua. Aivan samoin monet valkoiset miehet käyttävät julkista tilaa keskustellakseen keskenään. Totta kai meillä on oikeus osallistua siihen ja raivata tilaa myös itsellemme”, Hubara toteaa.

Raivaus tapahtuu tekemällä itse.

”Olen hakenut aikakauslehtiin töihin monta vuotta, mutta en ikinä päässyt edes haastatteluun. Kun blogi avattiin, minulla olisi ollut töitä enemmän kuin pystyn tekemään. ’Sä olet niin upea ja rohkea’, kommentoivat ne samat ihmiset, jotka ei kutsunut mua edes työhaastatteluun”, Hubara toteaa.

Media-ala on erittäin valkoista, eikä Suomessa ole ennen Hubaraa ollut yhtäkään rus­keaa päätoimittajaa.

”Mitään ei olisi tapahtunut, jos en olisi sanonut, että minä olen päätoimittaja. Olisin varmaan saanut odottaa hautaan asti. Sillä on hirveästi väliä niille ihmisille, joilla ei ole koskaan ollut itsensä näköistä päätoimittajaa.”

Ruskeat Tytöt pyrkii paljastamaan piilevät valta-asetelmat, kontekstit ja ihmiselämän tasot.

Toinen keskeinen tavoite on lisätä ruskeiden ihmisten representaatioita mediassa, normalisoida heistä kerrottavia journalistisia tarinoita sekä toimia alustana ruskeille journalismin ammattilaisille toteuttaa omia projektejaan.

”Itse en ole mikään kapitalismin suurin fani, mutta onhan tässä olemassa iso markkinarako sen lisäksi, että voidaan työllistää rodullistettuja media-alan ihmisiä”, Hubara sanoo.

Ruskeat Tytöt on osa suomalaisen mediakentän tulevaisuutta ja osallistuu myös alan sisäiseen keskusteluun.

”Minkälaisia muutoksia on tapahtumassa? Miten ihmiset kuluttaa mediaa? Mikä on hyvää ns. naistenlehtisisältöä? Mikä on blogimaailman ja perinteisen median suhde? Mitä erilaisia mahdollisuuksia digitalisaatio tuo? Nämä kysymykset kiinnostaa vähintään aivan yhtä paljon kuin rasismi”, Hubara sanoo.

”Haluamme ajatella, että tämä ei ole projekti, joka kestää pari vuotta, vaan jatkuvuus on tärkeää. Tämä on lähtenyt niin hyvin käyntiin ja tuntuu niin oikealta. This is the new ­Finnish legacy. Just take it”, Suinner sanoo.

Homomman Suomen teatteri

Helsingin Gayteatterilla on komea, kymmenenvuotias historia.

Kuvat Elina Hiironniemi ja Ingemar Raukola

Keltainen seinä lämmittää mieltä kuin kevätaurinko, vaikka ikkunasta avautuukin näkymä talviseen Karhupuistoon. Bear Park Cafen ilmassa keinuvat käännösiskelmien ääniaallot ja sateenkaariliput.

”Tämä on valittu Helsingin parhaaksi homokahvilaksi”, Mikko Autio kehaisee ja siirtyy tiskin takaa pöydän ääreen.

Autio on varapuheenjohtajana Helsingin Gayteatteriyhdistyksessä, jonka hallitus pitää luontevasti kokouksensa juuri täällä. Paikalla on tällä kertaa myös yhdistyksen puheenjohtaja Veli Toppinen sekä Salla Markkanen ja Kim Gustafsson. He kaikki ovat mukana näytelmässä Olitko sinä? Homomman Suomen historia 2.0, joka saa ensi-iltansa tasa-arvon päivänä 19. maaliskuuta.

Esityksen nimi viittaa sekä Gay­teatterin 2009 esittämään näytelmään että Ylen dokumenttiin Oletko sinä…?, joka sensuroitiin yllytyspykälän perusteella ja oli esityskiellossa 30 vuotta. Matti Lehden dramatisoitu valistusdokumentti valmistui vuonna 1969 ja kuvasi fiktiivisesti homoseksuaalisuutta.

”Näytelmän nimi Homomman Suomen historia kertoo, mistä esityksessä on kyse, ja 2.0 sen, että se on päivitetty versio. Siinä on mukana vanhaa ja siihen on lisätty juttuja, kun HLBTQ-alueella on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut ihan hirveästi”, esityksen käsikirjoittaja ja ohjaaja Kim Gustafsson kertoo.

Musiikit näytelmään on säveltänyt Salla Markkanen.

”Edellisessä näytelmässä käytettiin paljon euroviisuja ja muuta valmista, mutta nyt meillä on omaa musiikkia”, Markkanen kertoo.

”Silloin euroviisuteema kulki läpi koko näytelmän, mutta nyt meillä on ihan toinen teema. Meillä on päättymätön A2 Homoilta. Sen sijaan, että puhuttaisiin korruptoituneista poliitikoista tai oikeista ongelmista, niin jauhetaan tätä yhtä ja samaa”, Toppinen nauraa.

Kun Salla Markkanen tuli mukaan Gayteatteriin, tuli myös varta vasten sävelletty musiikki.”

”Olen ammatiltani muusikko, niin se on tullut luonnollisesti, ja sopii teatterin henkeen. Gayteatteri on kuitenkin puoliammattilaisteatteri, niin musiikillinen osaaminen on myös näyttelijöiden osalta korkealla. Mukana on hyviä laulajia.”

Juhlanäytelmä kuvaa Suomen ensimmäisistä mielenosoitusta seksuaalivähemmistön puolesta vuodelta 1972.
Juhlanäytelmä kuvaa Suomen ensimmäisistä mielenosoitusta seksuaalivähemmistön puolesta vuodelta 1972.

Katsaus historiaan onkin paikallaan. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä astui Suomessa voimaan uusi avioliittolaki, joka tasa-arvoistaa instituution. Toinen merkkipaalu on se, että Helsingin Gayteatteriyhdistys perustettiin syksyllä 2007 ja nyt on 10-vuotisjuhlan paikka.

”Kun täällä kahvilassa ihmiset kyselevät minulta, mitä Gayteatterille kuuluu, Homomman Suomen historia ponnahtaa usein esiin. Ihmiset muistelevat, miten kiva esitys se oli. Kuitenkin siinä käsiteltiin sodanaikaisia juttuja ja mitä kaikkea historiassa onkaan tapahtunut. Se koskettaa monia”, Autio kertoo.

”Homomman Suomen historia 2.0:ssa mennään vapautusrintama edellä ja tuodaan esiin ne henkilöt ja tapahtumat, jotka ovat vieneet koko junaa eteenpäin”, Toppinen luonnehtii.

Uudessa versiossa on mukana kaksitoista näyttelijää ja muusikko. Näyttelijäkaarti on kasvanut vuodesta 2009.

”Siinä oli kahdeksan näyttelijää ja 113 erilaista roolia. Erilaisia asuja oli todella paljon ja vaihdot olivat nopeita”, Autio muistelee.

Jos ajatellaan vuotta näitä kahta teat­teriesitystä, miltä kehitys Suomessa näyttää niiden välillä?

”Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Kun aloitimme prosessin syksyllä 2008, eurokriisi ei ollut alkanut ja kaikki näytti valoisalta. Näytti siltä, että kaikki muuttuu itsestään vain paremmaksi. Silloin kirjoitetut tulevaisuuskohtaukset oli scifiä, hassuttelua ja vapautta, mutta ne näkymät eivät enää päde”, Gustafsson miettii.

Konservatiivisuuden haamu on noussut henkiin.

”Nyt on käynyt ilmi, ettei HLBTQ-väen kamppailu, kuten feminismi ja demokratiakaan, ollutkaan itsestäänselvää. Emme voi jäädä laakereille lepäämään eikä maailma ole valmis, vaan kamppailu on jatkuvaa. Ei saa yhtään lepsuuntua”, Gustafsson painottaa.

Transmieheltä evättiin hedelmöityshoidot

Tampereen yliopistollinen keskussairaala ei noudata ministeriön suosituksia potilaiden yhdenvertaisesta kohtelusta.

Kuva Annika Pitkänen

Kaikki julkiset hedelmöitysklinikat eivät noudata sosiaali- ja terveysministeriön suositusta hedelmöityshoitojen yhtenäisistä perusteista.

Tampereen yliopistollinen keskussairaala (Tays) on evännyt hedelmöityshoidot pariskunnalta, jonka toinen osapuoli on transsukupuolinen. Kirjeessä ei annettu perusteluja.

”Taysista tuli kirje, jossa oli kaksi virkettä. Ensiksi ilmoitettiin, että he eivät tee hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla. Tämä koskee kaikkia Suomessa, mutta yleensä annetaan maksusitoumus yksityisklinikalle. Lopuksi todettiin, että he eivät anna maksusitoumusta.”

”Meiltä evättiin hoidot, koska minä olen, mikä olen.”

Keväällä 2015 pariskunta oli käynyt Jyväskylän keskussairaalan naistentautien poliklinikalla ensikäynnillä, ja he saivat psykologin lausunnot. Aviopari kuitenkin muutti Tampereelle töiden vuoksi, ja päätti siirtää hoitoja vuodella. Kesällä 2016 he totesivat, että jäävät Tampereelle, ja pyysivät lähetteen Jyväskylän keskussairaalasta Tampereelle.

Taysin kirje herättää ihmetystä. Se oli vastaus lähetteeseen, jonka Keski-Suomen sairaanhoitopiiri oli laittanut Tampereelle. Keski-Suomen sairaanhoitopiiri oli kertonut keväällä 2015 pariskunnalle tehneensä omat ratkaisunsa hedelmöityshoidoista Tampereen käytäntöjen pohjalta. Keski-Suomen sairaanhoitopiiri olisi antanut heille yhden hedelmöityshoitokerran, minkä pariskunta oletti siis myös Tampereen käytänteeksi.

”Asia on meille todella vaikea. Saimme [Taysista] todella karun kirjeen, jonka eteen ei ollut nähty mitään vaivaa vaan joka oli täynnä kirjoitusvirheitä. En edes soittanut sen perään. Vaimoni itki lattialla sylissäni, ja sanoin, että otetaan säästöt ja mennään yksityiselle.”

Pariskunta on toivonut lasta jo pitkään ja yrittänyt aktiivisesti saada hedelmöityshoitoja etenemään yli vuoden ajan. He ovat olleet naimisissa kolme vuotta ja tunteneet toisensa kymmenen vuotta.

”Tässä vaiheessa kaipaamme lasta.”

Selvityshenkilö Anna-Maija Tapper teki vuonna 2014 sosiaali- ja terveysministeriöl­le raportin hedelmöityshoidon yhtenäisistä perusteista. Siitä selviää, että Tays on antanut kahdelle transsukupuoliselle hedelmöityshoitoja. Raportissa myös kerrotaan, että sairaalassa on käytetty tarvittaessa luovutettuja sukusoluja, mikäli miehellä ei ole ollut siittiötuotantoa. Tays on hankkinut luovutetut ­siittiöt joko Ovumia Oy:n tai ­Cyrosin spermapankeista.

Kun prosessi on raskas jo itsessään, valittaminen ei kiinnosta. Transsukupuoliset päätyvät helposti yksityiselle puolelle.

Sosiaali- ja terveysministeriön linja on kuitenkin yksiselitteinen: vain lääketieteelliset syyt voivat olla este hedelmöityshoitojen antamiselle. Hoidon antamisessa ei saa syrjiä eri ryhmiä, mikä koskee myös naispareja, yksittäisiä naisia, transsukupuolisia ja HIV-positiivisia henkilöitä. Syksyllä 2014 annettu suositus perustuu Valviran ja eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoihin, joiden mukaan aikaisempi suositus hedelmöityshoidon yhtenäisistä perusteista ei vastannut kaikilta osin palveluiden yhdenvertaista saatavuutta.

Jotkut ovat jaksaneet kannella saamastaan kohtelusta tasa-arvovaltuutetulle, joka on antanut asiasta yleisen lausunnon elokuussa 2013. Ilmoitusten mukaan pareille, joista toinen on transsukupuolinen, ei ole annettu hedelmöityshoitoja transsukupuolisen omilla tai ulkopuolisen luovuttajan sukusoluilla. Tilanteissa on myös ollut epäselvyyttä siitä, kuuluuko hoitojen antaminen yksityisille vai julkisille terveyspalvelujen antajille.

Tasa-arvovaltuutetun mukaan hedelmöityshoitojen epääminen pareilta sen vuoksi, että toinen puolisoista on transsukupuolinen, asettaa heidät tasa-arvolaissa kielletyllä tavalla eriarvoiseen asemaan sukupuolen perusteella.

Hedelmöityshoitolaissa ei ole todettu, että hoidon antamisen esteenä olisi hoitoa saavan transsukupuolisuus.

Nykyisessä translaissa sukupuolen oikeudellinen vahvistaminen edellyttää lisääntymiskyvyttömyyden vahvistamista. Suomi on saanut asiasta huomautuksen Euroopan neuvoston tasa-arvovaltuutetulta.

Tasa-arvovaltuutettu korostaa lausunnossaan, että lisääntymiskyvyttömyyttä koskeva translain säännös liittyy oikeudellisen sukupuolen vahvistamisen edellytyksiin sukupuolen korjauksen yhtey­dessä eikä sen voida tulkita ulottuvan vaikutuksiltaan sen laajemmalle. Sillä ei voida siten perustella hedelmöityshoitojen antamatta jättämistä pareille, joista toinen on transsukupuolinen.

Translain uudistus käynnistyi sosiaali- ja terveysministeriössä vuonna 2013. Vuosia julkisessa keskustelussa ollut translakiuudistus ei ole kuitenkaan edennyt.

Myöskään Jyväskylässä hedelmöityshoidot eivät järjestyneet avioparille tasavertaisesti muihin pareihin verrattuna, vaikka Keski-Suomen keskussairaalan toiminnasta pari ei halua valittaa.

”Teimme kaksi vuotta sitten päätöksen, että haluamme lapsen. Asuimme tuolloin Jyväskylässä. Meillä oli käsitys, että olemme oikeutettuja saamaan hoitoja julkiselta puolelta. Soitimme perheneuvolaan ja saimme ajan.”

Perheneuvolasta soitettiin takaisin ja kerrottiin, etteivät hoidot onnistu transsukupuolisuuden takia.

”Minulle se ei riittänyt, enkä hyväksynyt asiaa. Laitoin viestiä Keski-Suomen keskussairaalaan vähän ylemmälle taholle. Halusin saada kirjallisen perustelun, miksi hoidot eivät onnistu. He tajusivat tehneensä virheen ja halusivat korjata sen. Meille tarjottiin yhtä hoitokertaa.”

Lain mukaan hedelmöityshoitoihin on oikeus kolme kertaa. Jyväskyläkään ei tarjonnut tasavertaista oikeutta.

”Tavallaan ymmärsin sen, ja siinä vaiheessa minulle oli aivan sama. He tarjosivat meille suoraan mahdollisuutta koeputkihedelmöitykseen, kun yleensä aloitetaan inseminaatiolla.”

Inseminaatio on halvempi, ja siinä on koeputkihedelmöitystä heikommat mahdollisuudet onnistua.

”Vaikka se oli eriarvoista, minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa Keski-Suomen keskussairaalasta. Olin todella kiitollinen.”

Hedelmöityshoidot

• Hedelmöityshoitolaki ei rajoita hoitojen antamista esimerkiksi iän, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai siviilisäädyn perusteella. Sijaissynnytysjärjestelyt eivät ole Suomessa sallittuja.

• Hedelmöityshoidoissa voidaan käyttää joko omia tai lahjoitettuja munasoluja, siittiösoluja tai alkioita.

• Hedelmöityshoitolain mukaan henkilöllä, joka on syntynyt hedelmöityshoitojen, joissa on käytetty luovutettuja sukusoluja, seurauksena, on oikeus 18 vuotta täytettyään saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyys. Muita oikeuksia luovuttajan suhteen – kuten perintöoikeutta – hänellä ei automaattisesti ole.

• Hedelmöityshoitoja annetaan Suomessa sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa, ja hedelmöityshoitoklinikoita toimii kaikissa suurimmissa kaupungeissa.

Lähde: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Tarpeeksi muunsukupuolinen

Hene, 25, ihastui teininä Judas Priestin nahkahomoestetiikkaan.

Kuvat Jenni Holma

”Puhun avoimesti muunsukupuolisuudestani, jos kysytään, mutta vain silloin, kun kysytään. Muuten en helposti tuo sitä esiin. Muunsukupuolinen on sopivin sana, koska se on se jokin muu kuin kaksi ääripäätä. En kuitenkaan ole jossain välissäkään, vaan ajattelen sukupuolta spektrinä.

Käytin yhdessä vaiheessa genderqueer-sanaa ja sitten gender fluid, mutta ei sukupuolessani tapahdu mitään liukumaliikettä. Kaikki minussa on tavallaan samaa, ja kaikki spektristä on samaan aikaan läsnä. Silti en halua, että niistä valitaan yhtä koskaan.

Minulla on ollut vaihe, jossa mietin, olenko oikeasti poika. Se meni kyllä todella nopeasti ohi. Minulle oli yhtä kaukainen ajatus, että minua olisi puhuteltu poikana kuin tyttönä. Ajattelin, että jos en ole poika, olen tyttö, mutta vähän omituinen tyttö.

Jotenkin sukupuolen esiintuominen eksplisiittisesti tuli helpommaksi, kun muutin 20-vuotiaana Tampereelle ja aloin opiskella yliopistolla suomen kieltä. Olisin voinut jäädä Ouluunkin, mutta halusin isompaan kaupunkiin.

Kun sain jostain netistä tietää, että on identiteetti, joka ei ole kumpikaan, ymmärsin mistä on kyse. Tajusin, ettei minun tarvitse pakottaa itseäni kumpaankaan.

Jos joku joskus sanoo, että olen vain keksinyt muunsukupuolisuuden, tekee mieli sanoa, että mitä sitten, vaikka olisinkin. Mitä minun pitäisi binäärisellä sukupuolella saavuttaa? Jos olisinkin vaikka keksinyt olevani muunsukupuolinen – mitä olen aina ollut – mitä merkitystä sillä on, jos minulle se on mukava olotila?

Ihmisten omaa tapaa puhua itsestään pitäisi aina kunnioittaa, ja siihen itse aina pyrin.

Muunsukupuolisuus on ollut minulle todella helppo asia. Se johtuu ehkä siitä, ettei minulla ole ollut kehodysforiaa. Olen pienikokoinen, en vie tilaa enkä ole muodokas. Keho­kokemukseni on vastannut aina minäkuvaani. Minulle kehoni ei ole ollut ongelma, mutta muille on.

Kun olin yläasteella, minulle tultiin kertomaan, mitä koulun suosituin poika oli sanonut minusta selän takana. Mussa ei ole mitään katottavaa. Yläasteikäisenä mietin, mitä se tarkoittaa. No sitä, ettei ole naisellinen ja muodokas 14 vuoden iässä. Sehän on kuitenkin hirveä asia sanoa, mutta se ei haitannut minua, enkä muista olleeni itku kurkussa.

"Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista."
”Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista.”

Kasvoin ydinperheessä kahden nuoremman sisarukseni kanssa. Vanhemmat olivat yhdessä siihen asti, kunnes olin 19-vuotias. Silloin he erosivat. Asuin isän kanssa ja sitten muutin Tampereelle.

Perheessäni ei koskaan erityisesti oletettu, että olisin hetero. Kun ensimmäisen kerran seurustelin tytön kanssa, en edes kertonut vanhemmilleni. Toisella kerralla vain kerroin, että minulla on tyttöystävä. He vain sanoivat, että onneksi olkoon.

Penskana tykkäsin hirveän paljon barbeista, kukkamekoista ja röyhelöistä. Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista. En kuitenkaan kokenut olevani poika, ja äitini kutsui minua poikatytöksi. Minusta kaikki pinkki oli hirveää ja kamalaa. Siinä oli tietenkin tavallaan sisäistettyä naisvihaakin.

Silloin en varmaan edes tiennyt mitään transsukupuolisuudesta. Meillä ei kotona koskaan sanottu mitään pahaa sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöistä, mutta toisaalta niistä ei puhuttukaan. Ajattelin olevani vain todella erityinen tyttö ja olin silloin varmasti myös todella ärsyttävä.

Isä käytti minua aina metallikonserteissa, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kävin ensimmäisen kerran Judas ­Priestin keikalla 13-vuotiaana, kun ne tulivat Oulun jäähalliin. Se oli iso juttu. Pari kuukautta aiem­min isä sanoi minulle, että ’sinä tulet mukaan’, ja löi minulle käteen Judas Priestin kokoelman.

Jotenkin siitä lähti maskuliinisuuden hakeminen vaatteista. Silloin viimeisetkin rippeet feminiinisestä alkoi kadota.

Kaikki oli mustaa, kovaa ja maskuliinista. Korkosaappaat olivat kova juttu. Siitä asti olen tykännyt metallimusiikista ja siihen liittyvästä estetiikasta. Erityisesti Judas Priestin -henkinen nahka­homoestetiikka oli ihan hirveän siistiä. Heidän laulajansa on avoin homoseksuaali, ja minulle se oli todella iso asia.

Metallimusiikkiskene on todella maskuliininen. Menin joskus jollekin metallimusiikin fanifoorumille penskana ja esittelin siellä itseni. Niiden ensimmäinen reaktio oli, että ’tervetuloa, nuori mies’. En ollut sanonut yhtään mitään suku­puolestani.

Dio laulaa Invisible-biisissä: ’He was just eighteen and in between a lady and a man.’ Minulle se ei voi tarkoittaa muuta kuin binäärin väliin ahtautumista. Se 80-luvulla kirjoitettu biisi on minulle tavallaan voitto: voin tykätä tästä musiikista ja kuunnella sitä omista lähtökohdistani. Siinäkin on jotain, mihin voin samaistua.

IMG_8610
”Minun pitää koko ajan tehdä työtä, jotta mediasta tulee minulle samaistuttava. Toisten ei tarvitse tehdä sitä. Heille hahmot ovat helposti samaistuttavia, koska he kuuluvat enemmistöön.”

Tykkään ottaa median tuotteita ja vääntää niistä sopivia itselleni. Se on minulle voimaannuttavaa, mutta toisaalta ärsyttää, että minun pitää tehdä sitä koko ajan. Minun pitää koko ajan tehdä työtä, jotta mediasta tulee minulle samaistuttava. Toisten ei tarvitse tehdä sitä. Heille hahmot ovat helposti samaistuttavia, koska he kuuluvat enemmistöön.

Välillä tulee väsymys. Miksi joku muu ei voi tehdä johonkin isoon medialinnakkeeseen kuten pokemoniin muunsukupuolista hahmoa?

Yksi lempitapani ärsyttää ihmisiä on sanoa, että ’Your favorite character is trans’ – lempihahmosi on transsukupuolinen. Ihmisestä kertoo paljon, miten hän reagoi siihen. Kun väitän vaikkapa Luke Skywalkerin olevan transsukupuolinen, mitä väliä sillä on? Moni ärsyyntyy siitä kuitenkin todella paljon.

Tomboy-vaihetta kesti lukioon asti. Silloin aloin tajuta, ettei mekkojen, korkokenkien tai pinkin käyttämisessä ole mitään pahaa eikä se vähennä maskuliinista puoltani. En tiedä, missä vaiheessa sen tajusin, että hetkinen, minulla on molemmat puolet läsnä, eikä minun tarvi työntää kumpaakaan pois. Vaatteet ovat olleet minulle todella tärkeä asia itseilmaisussa.

Tunnen aina kuin olisin drag-vaatteissa, mutta en huonolla tavalla. Kuitenkin aina, kun astun pois kotona, yhteiskunnassa on joku rooli, jossa olen. Tiedän, että joillekin ihmisille ajatus jatkuvasti drag-asussa olemisesta on vankila, mutta minulle se on vapauttava. Jos laitan korkosaappaat, kiharran hiukset ja laitan meikit, niin se tuntuu yhtä paljon drag-asulta kuin jos laittaisi puvun päälle.

"Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni."
”Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni.”

Tyttöystäväni on cis-nainen. Olemme olleet yhdessä yli kuusi vuotta. Hän on ollut koko sukupuolimatkani ajan kanssani ja on tulevaisuudessakin. Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni.

Aloimme seurustella internetin kautta, koska hän on kotoisin Puolasta. Nyt hän on asunut täällä kohta vähän yli neljä vuotta. Minun ei ole koskaan täytynyt käydä keskustelua sukupuolestani hänen kanssaan erikseen. Minun ei ole koskaan tarvinnut sanoa, että älä sano minua tyttöystäväksi. Jossain vaiheessa sitä vain alkoi käyttää significant other eikä girlfriend-sanaa.

Välillä vitsailemme ajatuksella, että tyttöystäväni haluaisi olla perinteinen kotiäiti. Naureskelemme ydinperheheterojutulle ja pidämme sitä suorastaan kinkynä ajatuksena. Meille se on ajatuksena suorastaan fetissimäinen fantasia: ydinperheen kotiäiti, todella feminiininen fiftarimekossa, ja aviomies tulee puku päällä kotiin.

Kirjoitan todella paljon, mutta en oikeastaan yhtään muunsukupuolisia hahmoja. Tuntuu, etten osaa esittää niitä oikein, vaikka itse olen muunsukupuolinen. Minusta tuntuu, että olen niin erilainen muunsukupuolinen ja minun muunsukupuolisuuden kokemukseni ei ole yhtä vahva kuin muilla. Sen takia en ole hirveästi mukana queer-jutuissa. Ne ei tunnu omilta. Se ei ole kenenkään vika.

Suomen ja erityisesti Tampereen kulttuuri on sellaista, että kutsutaan ihmisiä mukaan. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että en jotenkin kuulu sinne.

Olen siinä mielessä onnekas, etten ole edes tarvinnut sellaista yhteisöä. Minulla on tyttöystäväni ja todella monia queer-kavereita. Minun ei ole tarvinnut lähteä etsimään heitä. Yhtä aikaa haluaisin mennä mukaan ja esiintyä ja näyttää itseäni ja toisaalta en halua, koska minua pelottaa. Pelottaa, että esitän kuitenkin omaa sukupuoltani väärin. Mutta eihän se voi olla väärin. Sitä ajatusten solmua minun pitää itse selvitellä.

Olin lokakuussa vapaaehtoisena Tampere Queer Festivalilla, ja se oli kyllä todella kivaa arkista tekemistä, kun voi olla toisten queer-ihmisten kanssa turvallisessa tilassa puhumassa muustakin kuin queer-asioista. Menin sinne vapaaehtoiseksi, koska minun ei kannata bunkkeroitua mihinkään. Työnsin itseni toimintaan mukaan, koska se auttaa niitä ihmisiä, joilla ei ole samoja sosiaalisia resursseja kuin minulla.

IMG_8415
”Muun­sukupuolisuus ei tarkoita, ­etteikö olisi hegemonian vanki: normatiivisuus puskee koko ajan, ja sitä pitää koko ajan aktiivisesti haastaa.”

Ainoa, mitä ongelmoin, on se, että en ole riittävästi sitä muuta.

En huomauta siitä, jos minusta käytetään sukupuolittunutta kieltä. En tiedä, johtuuko se siitä, että minulla on vahva ajatus itsestä, että annan vain olla, vai enkö uskalla. Se voi olla molempia.

Kaverit puhuttelevat minua Heneksi. Se on ollut lempinimeni yläasteesta asti, ja pidän siitä enemmän kuin Henriikasta, koska se on sukupuolineutraali. Toisaalta en haluaisi luopua Henriikka-nimestä, koska olen kiintynyt siihen suorastaan esineenä. Toinen nimeni on Johanna, ja siitä saisi helposti Johanneksen. Voisin olla Hene Johannes. Se ei kuitenkaan menisi läpi, koska passissani lukee ’f’.

Ainoa syy, miksi saattaisin joskus mennä transpolille, olisi se, että haluaisin vaihtaa nimeni. Silti antaisin vanhempieni kutsua minua Henriikaksi. Se on jotenkin siinä ympäristössä minulle sopiva nimi. Ehkä siksi koen, etten ole tarpeeksi muunsukupuolinen, kun en tuo sitä esille kaikkialla.

Siinäkin törmää sukupuolinormatiivisuuteen: jos ei ole mies tai ei ole nainen, pitäisi erottua kunnolla. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että olisin vääränlainen muunsukupuolinen. Miehen ei tarvi olla maskuliininen eikä naisen feminiininen, eikä minunkaan tarvitsisi tuoda muunsukupuolisuuteeni normeja. Muun­sukupuolisuus ei tarkoita, ­etteikö olisi hegemonian vanki: normatiivisuus puskee koko ajan, ja sitä pitää koko ajan aktiivisesti haastaa.

Jos minusta tuntuu huonolta muunsukupuoliselta sen takia, ettei minua ahdista ylettömästi se, että minua sukupuolitetaan, se tarkoittaa myös sitä, että olen aika helvetin onnekas ihminen. Pitää olla tyytyväinen myös siihen eikä lähteä valittamaan, kun ei ahdista.”

Mitähän vittua Espanjassa tapahtui?

Valemedia MV-lehden perustaja Ilja Janitskin on ollut kuukauden karussa suomalaisilta viranomaisilta ja oikeusjärjestelmältä. Helsingin käräjäoikeus vangitsi Janitskinin poissaolevana 6. lokakuuta, kun Espanjassa oleskelevaa trollia ei saatu oikeuden eteen. Samalla syyttäjä Heikki Wendorf haki eurooppalaista pidätysmääräystä.

Lauantaina 29. lokakuuta Janitskin kertoi Facebookissa olleensa pidätettynä kolme vuorokautta, minkä jälkeen Espanjan poliisi oli vapauttanut hänet. Yle sai asialle vahvistuksen Wendorfilta ja uutisoi asiasta tuoreeltaan. Samassa uutisessa haastateltiin myös Janitskinin suomalaista asian­ajajaa, joka uutisen mukaan vaikutti yllättyneeltä vapautuksesta.

Tapahtumista on vaikea saada selvyyttä. Wendorfin mukaan asiasta odotetaan selvitystä Espanjan viranomaisilta.

Janitskinia epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, rahankeräys- ja rahapelirikoksista, törkeästä kunnianloukkauksesta, laittomasta uhkauksesta, salassa­pitorikoksesta ja tekijänoikeusrikoksista.

Neljä päivää myöhemmin tuli uusi käänne, josta uutisoi ensimmäisenä Yle. Janitskinin valemedia MV-lehti julkaisi etusivullaan tekstin, jossa todetaan murhan palaavan Suomen politiikan keinovalikoimaan. Välittömästi jutun otsikon alla kirjoitetaan, että Janitskinin entinen asianajaja näyttää todennäköisimmältä kohteelta, mutta rikostutkintaa johtava poliisi ja syyttäjä ovat hyviä kakkosia.

Toisin sanoen neljä päivää espanjalaisesta putkasta vapautumisensa jälkeen Janitskinin asianajajasta on tullut hänen entinen asianajajansa ja laittomien uhkausten kohde poliisin ja syyttäjän rinnalla.

Vaikka Janitskinin näkeminen leivättömän pöydän ääressä lämmittäisi monen vihapuhetta ja rasismia vastustavan mieltä, on tässä eurooppalaisen poliisityön farssissa kyse suuremmastakin kysymyksestä.

Miten on mahdollista, että Suomessa poissaolevana vangittu ja Euroopassa etsintäkuulutettu epäilty päästetään Espanjassa menemään? Miksi espanjalaiset poliisit eivät kunnioita Suomen oikeusjärjestelmän päätöksiä ja poliisin tekemiä pyyntöjä?

Läskitabuja rikkova queer-aktivisti

Ree, 24, ei ole missään nimessä nainen, tuskin koskaan transmies, vaan jotain muuta.

Kuvat Jenni Holma

”En tiedä , olisiko minun mahdollista puhua elämästäni ilman, että puhun masennuksestani. Masennus on konteksti, sairaus, joka minulla on ollut lapsesta saakka. Sairastuin masennukseen 11-vuo­tiaana ja olin käytännössä koko teini-iän masentunut. Lapsen reflektoiva käsitys omasta identiteetistä ei ole sama asia kuin aikuisella. Teininä olin vain masentunut, eikä miun kokemukseen itsestäni mahtunut muuta.

Kasvoin Lappeenrannassa. Minulla oli tavallinen lapsuus siihen saakka, kunnes vanhempani erosivat. Olin silloin noin kymmenen.

Koulukiusaaminen alkoi samoihin aikoihin. Yksi syy siihen, miksi minua alettiin kiusata, oli se, että hyppäsin yhden luokan yli ja menin kolmoselta suoraan vitoselle. Menetin vanhat kaverini enkä koskaan päässyt uuteen luokkaan kunnolla sisään, vaan minua ruvettiin kiusaamaan.

Koulumenestykseni ei kärsinyt edes silloin, kun aloin kuudennella luokalla teeskennellä sairasta, ettei minun tarvitsisi mennä kouluun. Jossain vaiheessa aloin viiltelemään itseäni. Äiti kiikutti minut verikokeisiin, kun olin koko ajan kipeä, ja hän näki haavat. Siihen saakka olin pystynyt peittelemään niitä.

Viiltely oli ehdottomasti hätähuuto, mutta siihen liittyi myös häpeää.

Kuudennen luokan kävin kotoa ja seitsemännellä luokalla olin sen verran masentunut, että kävin sairaalakoulua. Asuin kotona, aamulla menin päiväyksikköön ja kävin koulussa. Kahdeksannen luokan kävin erityisluokalla ja ysiluokan puoli­välissä menin normaaliluokalle. Lukion kävin normaalisti kolmessa vuodessa ja muutin Tampereelle 18-vuotiaana, kun aloitin yliopisto-opinnot.

"Aluksi ajattelin vain olevani todella epänormatiivinen nainen, mihin vaikutti esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se, että minut oli jollain tavalla jo lapsena merkattu erilaiseksi."
”Aluksi ajattelin vain olevani todella epänormatiivinen nainen, mihin vaikutti esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se, että minut oli jollain tavalla jo lapsena merkattu erilaiseksi.”

En ole varma, kauanko minulla edes on ollut sukupuoli-identiteetti. Minulla ei ole ollut selvää synnynnäistä sukupuolikokemusta, vaan se on ollut todella sirpaleinen.

14-vuotiaana aloin seurustella tytön kanssa ja tajusin, etten ole hetero. Aloin tietoisesti miettiä asioita sukupuolen suhteen vasta kaksikymppisenä, kun olin aloittanut sukupuolentutkimuksen opinnot. Löysin ystäväpiirin, jossa oli paljon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta.

Muunsukupuolinen identiteettini on ollut muutaman vuoden vahva. Aluksi ajattelin vain olevani todella epänormatiivinen nainen, mihin vaikutti esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se, että minut oli jollain tavalla jo lapsena merkattu erilaiseksi. Sitten ymmärsin, että en oikeastaan identifioidu naiseksi. En vain samaistu mihinkään, mitä oletan naiseuden kokemuksesta tai naiseudesta identiteettinä. Mutta en minä myöskään mies ole. Kaikki vertaisryhmät ja ystävyyssuhteeni ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että olen trans.

Sukupuoleni on liikkuva, enkä halua lukita sitä muuten kuin kattokäsitteen muunsukupuolinen alle. En missään nimessä ole nainen, tuskin koskaan transmies, vaan jotain muuta. En halua tehdä itselleni sitä, että minulla olisi identiteettikriisi, jos joskus on maskuliinisempi ja joskus femmempi olo.

Haluaisin päästä niin itseni hyväksyvään tilaan, että voin toteuttaa itseäni miten tahansa, välittämättä siitä, miten se luetaan.

"Rakastan laittaa päälleni herrojen hatun, viikset ja sukkanauhat. Rikon siinä läskitabuja sukkanauhoillani ja myös vähän toivottavasti hämmennän, kun minulla on viikset eikä tissejä."
”Rakastan laittaa päälleni herrojen hatun, viikset ja sukkanauhat. Rikon siinä läskitabuja sukkanauhoillani ja myös vähän toivottavasti hämmennän, kun minulla on viikset eikä tissejä.”

Olen pari vuotta sitten alkanut käyttää binderia ja kiinnittää aktiivisemmin huomiota siihen, miten koodaan itseni ulkoisesti. Aloin sekoittaa feminiinisiä ja maskuliinisia koodeja.

Esimerkiksi kauluspaidat ovat olleet vaatekaappini peruselementti useam­man vuoden ajan. Jossain vaiheessa viihdyin kovasti dandyissa asuissa, ja nyt taas mustanharmaissa kaavuissa liihoittelu on se juttu. Habitukseni on ollut aivan supervaihteleva. Olin teininä gootti ja hyperfeminiininen: käytin korsettia ja korkeita kenkiä. Se oli hauskaa, mutta se oli myös roolia ja naamiaistyylistä leikittelyä.

Rakastan laittaa päälleni herrojen hatun, viikset ja sukkanauhat. Rikon siinä läskitabuja sukkanauhoillani ja myös vähän toivottavasti hämmennän, kun minulla on viikset eikä tissejä.

Kesti hetken aikaa, ennen kuin otin nykyisen kutsumanimeni käyttöön, mutta se tuntui kuitenkin tarpeelliselta. Kutsumanimeni ei ole vielä virallinen nimeni. Se projekti on vielä edessä.

Vaihdoin Facebookissa nimeni. ­Ystäväpiirissäni on muutenkin käytössä paljon epävirallisia kutsumanimiä, ja nimet saattavat vaihtuakin, joten nimeni napattiin käyttöön heti eikä minun varsinkaan pitänyt sitä puolus­tella.

Isälleni ja äidilleni minä muistaakseni soitin ja selitin, että kutsumanimeni on nyt Ree ja se johtuu sukupuoli-­identiteetistäni ja etten identifioidu syntymänimeeni, koska se merkitsee minut naiseksi eikä ole enää oikein.

Muunsukupuolisuudestani äiti totesi, että hän oli vähän miettinytkin jotain tämän suuntaista ja arvioinut, etten identifioidu naiseksi. Se oli jännittävää ja hienoa. Siskoni oli todella kiinnostunut asiasta, ja pohdimme yhdessä paljon suhdetta sukupuoleen. Velikin hyväksyi sen, mutta isän kanssa sai vähän vääntää.

"Kuitenkin rintoihini liittyvä dysforia on erilaista ja sijoittuu eri paikkaan kuin läskihäpeä. En tiedä, miten sitä voisi kuvailla."
”Kuitenkin rintoihini liittyvä dysforia on erilaista ja sijoittuu eri paikkaan kuin läskihäpeä. En tiedä, miten sitä voisi kuvailla.”

Minulla on jonkin verran kehodysforiaa. Suhteeni alastomaan ruumiiseeni on hyvin vaihteleva ja hankala, koska olen ylipainoinen. Ylipaino on stigmatisoitu: se on väärää ja paheksuttavaa yhteiskunnassa. Minulla on paljon läskihäpeää, vaikka aktiivisesti pyrin sitä vastustamaan.

Kuitenkin rintoihini liittyvä dysforia on erilaista ja sijoittuu eri paikkaan kuin läskihäpeä. En tiedä, miten sitä voisi kuvailla. Se on vain tunne. Yleensä minun on ok olla läskinä julkisessa tilassa, mutta minun ei ole ok olla julkisessa tilassa läskinä, jolla on tissit.

Olen bindannut pitkään. Muun­sukupuoliset läskit eivät paljoakaan näy, koska androgyynien symbolit, kuten Tilda Swinton ja David Bowie, ovat superlaihoja. Kun ensimmäistä kertaa halusin ostaa binderin, yhdelläkään myyjällä ei ollut kuvia niistä lihavien ihmisten päällä. On todella vaikea löytää viittausta siitä, miltä bindattu läski rintakehä näyttää ja millainen profiili siitä tulee.

Olen tasan yhden binderin ostanut. Minulla on kuitenkin bindereitä kuusi tai seitsemän, koska teen niitä itse ja teen niitä myös ystävilleni.

Välillä testosteronit houkuttelevat. Omalla hormonitoiminnallani minulla kasvaa jo vähän partaa, mikä on todella jees.
Välillä testosteronit houkuttelevat. Omalla hormonitoiminnallani minulla kasvaa jo vähän partaa, mikä on todella jees.

En ole hakeutunut transpolille, koska se yksinkertaisesti pelottaa minua. Vaikka tiedän, että Tampereella on muunsukupuolisena helpompi olla ja johtavilla lääkäreillä on erilaiset asenteet muunsukupuolisuuteen kuin Hyksissä. Helsingissä lääkärit ovat vain päättäneet, etteivät leikkaa mastektomiaa muu sukupuoli-identiteetin häiriö -diagnoosilla.

Minulla on useampikin ystävä, jotka on käyneet Tampereen trans­polin kautta ja saaneet hoitoja. En tiedä, saisinko siitä mitään tässä tilanteessa. Olen reilusti ylipainoinen, ja mastektomia on haastavaa. Ainakin Ruotsissa on painoraja mastektomialle. Olen seurannut yhden lihavan ruotsalaisen tyypin transpolimatkaa. Hän päivittelee näitä, että lääkäri kertoi, että jos vielä viisi kiloa pudottaa voidaan leikata.

Välillä testosteronit houkuttelevat. Omalla hormonitoiminnallani minulla kasvaa jo vähän partaa, mikä on todella jees. Kun isäni bongasi partani, hän luuli, että olen aloittanut testot. Ennen ajelin partaani ja nypin yksittäisiä karvoja pois, mutta nyt olen ehkä muutaman vuoden antanut sen kasvaa. Minusta olisi aivan huikeaa, jos minulle kasvaisi kunnon parta. Sitten minulla olisi huolellisesti maalatut kulmakarvat, ja rakastaisin sitä. Se olisi ihanaa.

Testosteroni saa kuitenkin myös rasvat vaihtamaan paikkaa kehossa. Jännittää vähän, mihin kaikkialle rasvaa lähtisi siirtymään.

Hormoneita ei voi saada muualta kuin transpolin kautta. Myös erilaisilla yrteillä voi rohkaista testosteronin tuotantoa. Ne ovat superkiinnostavia, mutta vain pieniä tönäyksiä halutun hormonituotannon suuntaan.

"Olen aktivisti. Sen vuoksi tartun aina siihen, kun minua, ystäviäni tai kumppaneitani sukupuolitetaan väärin."
”Olen aktivisti. Sen vuoksi tartun aina siihen, kun minua, ystäviäni tai kumppaneitani sukupuolitetaan väärin.”

Pidän hyvin aktiivisesti puoliani. En anna yhdenkään kerran mennä ohi, jos minua puhutellaan syntymänimelläni tai minuun viitataan sukupuolitetusti. Tartun siihen aina, mutta ystävällisesti, koska yleensä kyse on lipsahduksesta.

Puhun muunsukupuolisuudesta, koska se on ymmärrettävä ja suhteellisen helppo käsite, joka aukeaa ihmisille: sukupuoli on joku muu. Käytän paljon myös queer-sanaa viitaten itseeni, koska se sallii liikkuvuuden identiteeteissä. Queer viittaa myös seksuaalisuuteeni ja poliittisiin ajatuksiini.

Olen aktivisti. Sen vuoksi tartun aina siihen, kun minua, ystäviäni tai kumppaneitani sukupuolitetaan väärin. Koen, että se on väärin. Se on hiljentävää, mitätöivää, marginalisoivaa, vaikka se olisi tahatonta.

Jos jotain yleisöä vaikka luentosalissa puhutellaan ’Hyvät naiset ja herrat!’, en ole tervetullut sinne. On monenlaista syrjintää, myös tahatonta, jolla suljetaan ihmisiä ulkopuolelle. Oletuksia pitää aktiivisesti vastustaa.

On yllättävää, että muunsukupuolisuusheräämiseni tapahtui niin myöhään. Kun olen ollut terapiassa lapsesta saakka, niin siinä pyritään ohjaamaan tiettyyn itsereflektioon. Ihmetyttää, miten en tajunnut tätä ­aiemmin.

Vaikka olen taas masentunut, en koe sitä epäonnistumisena. Olen ihan hyvässä vaiheessa elämässäni. Hyväksyn itseni ja tiedän tässä vaiheessa elämääni itsestäni paljon.

Nuorena masennukseni laukaisi se, että olin ulkopuolinen ja kiusattu, mutta silti mieleni on antanut minun tajuta nyt, että olen muunsukupuolinen. Se on riski, ja voi olla henkisesti vaarallista lisätä kuormitusta.

Masennus takia minun piti kohdata asioita, joista en ollut tajunnut saaneeni traumoja. Se on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin ja olemaan varma identiteetistäni. Kriisi pakotti arvioimaan sitä, mitä elämäni on ja mitkä asiat on tärkeitä. Se saattaa olla outoa, koska masennus on identiteetille rankkaa. On paljon asioita, joita epäilen, mutta myös paljon asioita, joista voin olla varma. Minulla on tietty peruskallio.”

Pikkujoulut ilman tissejä

Timja, 29, saa mastektomian Tampereella, koska Hyksissä lääkärit eivät suostu leikkaamaan.

Kuva Jenni Holma

”En ollut kauheasti miettinyt omaa sukupuoltani ennen kuin avoliittoni päättyi. Olin ihan hukassa, itsetuhoinen ja masentunut. Tajusin, että jokin asia puuttuu.

Aloin miettiä, mitä minä itse oikeasti haluan. Aiemmin olin vain mennyt sen mukaan, mitä muut olettavat ja mitä yhteiskunta olettaa. Tajusin, että minulle ei riitä enää pelkkä cis-lesbonaisen leima, vaan tämä on jotain muuta.

Avoliittoni päättyi väkivaltaan. Kävelimme yöllä baarista kotiin. Hän oli jo aiemmin puhunut, että juttumme on loppu. Kysyin, voisimmeko vielä jutella tästä. Hänen juttelunsa olivat sitä, että hän hakkasi, potki minua ja yritti kuristaa pussilakanalla.

Sain rimpuiltua itseni irti, kun purin häntä käteen. Hän lähti asunnostamme pois, minkä jälkeen soitin poliisille ja kerroin, että avovaimoni oli pahoinpidellyt minut. Poliisi kertoi yrittävänsä ottaa avovaimooni yhteyttä, mutta käytännössä he eivät tehneet asialle mitään. Ne sanoivat, että kun ei ole todistajia, molemmat ovat epäiltyjä.

Minusta tuntui koko ajan, että kaikki oli minun vikaani, koska olin niin huono. Hoidin rikosilmoituksen myöhemmin, ja siitä tuli syyttämättäjättämispäätös.

Naisten välinen lähisuhdeväkivalta on todella iso tabu. Ajatellaan, että sitä pitää sietää tai että se kuuluu lesbosuhteeseen. Jos asiasta haluaa etsiä kultarenusta, aloin kaiken jälkeen miettiä, mitä minä todella haluan itsestäni.

Meillä oli yhteinen ystäväpiiri, ja on surullista, että eron myötä myös osa ystävyyssuhteista päättyi. Muutama sanoi, että sympatiat ovat minun puolellani. Tapahtuma rikkoi isomman piirin ihmisiä.

En ole entisen avopuolisoni kanssa enää missään tekemisissä. Olen nähnyt hänet joskus jossain bileissä, mutta en usko hänen enää edes tunnistavan minua. Olen muuttunut niin paljon niistä ajoista.

Ilman tapahtunutta en olisi tällaisena tässä. Saattaisin olla huonossa suhteessa tai olisin huonossa suhteessa itsetuhoinen tai en olisi enää tässä maailmassa. Sitäkin olen miettinyt, jos jossittelun kautta lähdetään.

"Ilman tapahtunutta en olisi tällaisena tässä. Saattaisin olla huonossa suhteessa tai olisin huonossa suhteessa itsetuhoinen tai en olisi enää tässä maailmassa. Sitäkin olen miettinyt, jos jossittelun kautta lähdetään."
”Ilman tapahtunutta en olisi tällaisena tässä. Saattaisin olla huonossa suhteessa tai olisin huonossa suhteessa itsetuhoinen tai en olisi enää tässä maailmassa. Sitäkin olen miettinyt, jos jossittelun kautta lähdetään.”

Kun erosin, sain lähteä aivan nollasta rakentamaan itseäni. Muutin omilleni ja hankin kissan. Sain vihdoin olla omien ajatusteni kanssa yksin. Enää ei tarvinnut tehdä mitään, mitä en halunnut, eikä suostua mihinkään muottiin sen takia, mitä minusta oletetaan.

Ensimmäiseksi löysin Alex Muurisen blogin. Alex on transmies, ja blogista löysin tietoa korjaushoidoista. Sitten löysin transmiesten, -maskuliinisten ja muunsukupuolisten nettifoorumin. Katsoin myös YouTubesta yhdysvaltalaisten ja englantilaisten transmiesten tarinoita. Monet heistä olivat supermaskuliinisia, ja osin samastuin heihin. Välillä aloin miettiä, olenko kuitenkaan tarpeeksi trans.

Ensisijaisesti hakeuduin transpolille, kun halusin selvittää, olenko hullu vai mistä on kyse. Huomasin vaihtoehdon, että voi olla myös muunsukupuolinen.

Olen tietoisesti rakentanut pari vuotta omaa sukupuoli-identiteettiäni ja nyt voin olla siitä oikeasti ylpeä. Olen muunsukupuolinen.

"Ensisijaisesti hakeuduin transpolille, kun halusin selvittää, olenko hullu vai mistä on kyse."
”Ensisijaisesti hakeuduin transpolille, kun halusin selvittää, olenko hullu vai mistä on kyse.”

Minulla on varhaisesta lapsuudesta ollut ajatus, että vitsi kun olisin poika tai jotain muuta kuin olen. Kaikki ne ajatukset jäivät muiden asioiden alle, kun oli koulut ja harrastukset ja oman seksuaalisen suuntautumisen pohdinnat.

Olen pieneltä paikkakunnalta, ja ala-asteelta lukion alkuun jatkunut koulukiusaaminen vaikutti minuun. Oli paine kuulua joukkoon. Ensin yritin olla mahdollisimman onnistuva heteromuotissa ja elin seksuaalisesti itselleni kaapissa.

En koskaan tykännyt rinnoistani ja toivoin, että niitä ei olisi. En osannut nimetä sitä dysforiaksi, vaan ajattelin, etten tykkää niistä, koska en tykännyt jossain vaiheessa itsestäni muutenkaan.

Kun synnyin, vanhempani odottivat poikaa ja heillä oli pojalle nimi. Piti tulla Simo Juhani, mutta tulikin tyttö. Isäni oli miettinyt itsekseen nimeä ja ehdotti syntymänimeäni. Nimenvaihdosta pohtiessani päätin pitää sen. Timja on nykyinen virallinen kutsumanimeni. Perheeni saa käyttää minusta syntymänimeäni. Jos minulle joskus kasvaa jäätävä kokoparta, voidaan miettiä sitä sitten uusiksi.

"Olen pieneltä paikkakunnalta, ja ala-asteelta lukion alkuun jatkunut koulukiusaaminen vaikutti minuun. Oli paine kuulua joukkoon. Ensin yritin olla mahdollisimman onnistuva heteromuotissa ja elin seksuaalisesti itselleni kaapissa."
”Olen pieneltä paikkakunnalta, ja ala-asteelta lukion alkuun jatkunut koulukiusaaminen vaikutti minuun. Oli paine kuulua joukkoon. Ensin yritin olla mahdollisimman onnistuva heteromuotissa ja elin seksuaalisesti itselleni kaapissa.”

Hyksin transpolilla piti piirtää mies–nais-janalle, kumpaan päähän binääriä kuuluisi. Kysyin, että entä jos ei halua mennä janalle ollenkaan eikä siihen väliinkään vaan jonnekin omaan lokeroon. Minulle vastattiin, että on pakko laittaa itsensä johonkin. Se oli todella outoa.

Sain muu sukupuoli-identiteetin häiriö -diagnoosin viimeisessä hoitoneuvottelussa ja kävin keskustelun lääkärin, hoitajan ja psykologin kanssa. He kysyivät minulta, oletko nyt pettynyt. ’Ai miksi?’ ’No kun sait vain tällaisen diagnoosin, joka ei ole oikea transsukupuolisuuden diagnoosi.’

Miten muunsukupuolisten asema voi olla sellainen, että asioita tutkivassa yksikössä ajatellaan noin?

Siinä hoitoneuvottelussa kuulin, että muu sukupuoli-identiteetin häiriö -diagnoosilla yksikään lääkäri Hyksissä ei suorita korjausleikkauksia, koska he eivät yksinkertaisesti halua. Lääkäri sanoi, että Tampereella Taysissa leikataan myös tällä diagnoosilla. Niinpä pyysin lähetteen Tampereelle. Leikkausaikani on itse asiassa marraskuun alussa. Minulle tehdään mastektomia eli rintakehän maskulinisaatio.

Taysissa leikkaava lääkäri tutki minut, eikä häntä selvästikään kiinnostanut diagnoosini. Minulle lätkäistiin seuraavaksi aika. Toiminta oli todella nopeaa.

"Transpoli oli kuitenkin minulle hyvä itsetutkiskelumatka. Missä ­muualla saa oikeasti pohtia useampaan kertaan, mikä käsitys omasta sukupuolesta on ja koska on ensimmäisen kerran ajatellut olevansa mitään sukupuolta?"
”Transpoli oli kuitenkin minulle hyvä itsetutkiskelumatka. Missä ­muualla saa oikeasti pohtia useampaan kertaan, mikä käsitys omasta sukupuolesta on ja koska on ensimmäisen kerran ajatellut olevansa mitään sukupuolta?”

Kokonaisuudessaan minulla on positiivinen kokemus Hyksin transpolista, vaikka lääkärit ja hoitajat vaihtuivatkin. Kun sain ensikäynnille kutsukirjeen, siinä oli nimetty minulle hoitaja ja lääkäri. Lääkäri vaihtui varmaan kolme kertaa jo ennen käyntiä. Myös hoitaja vaihtui monesti, ja minun piti selittää aina uudestaan kaikki ­asiat.

Transpoli oli kuitenkin minulle hyvä itsetutkiskelumatka. Missä ­muualla saa oikeasti pohtia useampaan kertaan, mikä käsitys omasta sukupuolesta on ja koska on ensimmäisen kerran ajatellut olevansa mitään sukupuolta?

En ymmärrä, miksi translain mukaan pitää olla lisääntymiskyvytön ja miksi muunsukupuolisuus ei ole oikea sukupuoli.

Toisaalta ihmisille annetaan asioista myös erilaista tietoa. Yksi kaverini aloitti kanssani prosessin samaan aikaan, ja hänelläkin on aika varattuna mastektomiaan. Hän päätti olla aloittamatta hormonikorvaushoitoa. Minä taas halusin aloittaa hoidot. Toisaalta minulle ei missään vaiheessa annettu vaihtoehtoa, ettei niitä tarvitsisi ottaa. Minulle sanottiin, että niitä on otettava, jotta pääsee leikkaukseen.

Kerroin muunsukupuolisuudestani perheelleni Facebookissa. Siskoni oli heti tsemppi päällä, ja isäni ei vastannut mitään. Äitini keskusteli asiasta myöhemmin kanssani kasvotusten. Minusta tuntuu, että isä on kuitenkin hyväksynyt asian. Aiemmin hän on puhunut vieraille minusta tyttärenään, mutta viimeksi kun olimme siskon kanssa kylässä, hän puhui meistä lapsinaan.

Työpaikallani kaikki tietävät muunsukupuolisuudestani, ja suhtautuminen on mahtavaa. Olen ammatiltani viittomakielen tulkki, ja se on ammatti, jossa sukupuolella ei ole paljoa merkitystä. Jos kuitenkin vaaditaan naista tulkiksi vaikka gynekologille tai miestä miesten saunailtaan, en voisi mennä.

On ollut todella hienoa, miten hyväksyviä ihmiset ovat olleet. Mutta eivät suinkaan kaikki. Silloin kun lähdin tutkimuksiin, olin juuri aloittanut seurustelun. Kerroin tyttöystävälleni, että tissit lähtee ja hormoneja tulee. Hän sanoi tukevansa ja hyväksyvänsä minut täysin, ja se tuntui ihanalta.

Hän kuitenkin jätti minut cis-sukupuolisen miehen takia. Edellisenä päivänä hän oli sanonut haluavansa muuttaa yhteen ja perustavansa kanssani perheen. Hänen päätökseensä saattoi olla useita syitä, mutta huomasin, miten paljon minuun sattui, koska hän oli sanonut tukevansa minua. Tuntui, että yhteiskunta edelleen hylkii, kun ihmisten on niin vaikea käsittää, että on sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä elän poly­amorisessa suhteessa. On ollut hienoa huomata, että kumppaneilleni muunsukupuolisuuteni on täysin ok.

"Jokin lamppu on syttynyt, kun olen aloittanut hormonihoidon. Kaikki fyysiset ja myös psyykkiset muutokset ovat olleet todella hyviä."
”Jokin lamppu on syttynyt, kun olen aloittanut hormonihoidon. Kaikki fyysiset ja myös psyykkiset muutokset ovat olleet todella hyviä.”

Olen ollut hormoneilla lokakuussa 12 kuukautta. Käytän geelivalmistetta. Paketissa on 30 pientä pussia, joissa on 50 milligrammaa testosteronia alkoholilta haisevassa geelissä. Levitän sitä reisiin tai vatsaan tai kylkiin.

Hormonigeeli on todella hyvä: jos haluaisin joko pienentää annosta tai lopettaa hormonin, se onnistuisi helposti. Geeli myös vapauttaa testosteronia tasaisemmin elimistöön kuin pistoksena annettavat korvauslääkkeet. Tykkään siitä enemmän kuin siitä, että pitäisi käydä piikittämässä jossain kolmen kuukauden välein.

Jokin lamppu on syttynyt, kun olen aloittanut hormonihoidon. Kaikki fyysiset ja myös psyykkiset muutokset ovat olleet todella hyviä. Aluksi tuntui kuin olisi aloittanut e-pillerit uudestaan: mielialat ailahtelivat ja välillä teki mieli vain paiskoa tavaroita. Ajan kuluessa on tuntunut, että minusta on tullut tietyllä tavalla todella tyyni. En esimerkiksi itke niin paljon kuin ennen. Olen myös saanut leveät hartiat, vaikka en ole liikkunut ollenkaan.

Kun katsoo itseään peilistä, tulee joka päivä entistä hyväksyvämpi olo. Voi sanoa itselleen hyviä asioita. Koulu­kiusaamisen ja muun takia olen ajatellut itsestäni hyvin negatiivisesti, ja siitä pyrin pois. Nykyisin on helpompi sanoa itselle, että olen hyvä tällaisena, näytän hyvältä ja minusta on kiva olla omassa kehossani.

Kun olin jokin aikaa sitten Portugalissa lomalla, menimme uimarannalle. Menin yläosattomissa, koska en jaksanut sitoa rintojani – siellä oli jotain yli 30 astetta lämmintä. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta, mitä täällä heiluu. Itsestäni tuntui hyvältä, eikä ensi kesänä tarvitse ajatella sitäkään.

Olen mennyt läpi myös miesoletettuna ja sellaisena, ettei minusta ota selvää, mikä olen. Olen saanut sisäisiä innostuksen tunteita, kun ihmiset pitävät sukupuoltani epäselvänä.

Leikkaus jännittää. Toinen kumppanini on luvannut hoivata minua, mistä olen todella iloinen.

Kirjoitin myös muunsukupuolisten WhatsApp-ryhmään, miten paljon leikkaus pelottaa minua ja miten paljon ahdistaisi olla sairaalassa yksin. Tuntemattomat ihmiset lupasivat tulla katsomaan minua sairaalaan.

Aluksi näin todella paljon painajaisia, joissa minut oli nukutettu moneksi tunniksi eikä mitään ollut leikattukaan tai joissa minulle laitettiin D-kupit tai anestesia ei toiminut tai viime hetkellä lääkärit sanovat, etteivät leikkaa.

Nyt minulla on kuitenkin todella hyvä fiilis, ja odotan leikkausta todella paljon.

Ajattelen, että kun firman pikkujoulut tulevat, minulla ei ole tissejä. Ja kun kesä tulee, minulla ei ole tissejä. Ja kun täytän 30 vuotta, minulla ei enää ole tissejä.

Joskus mietin, miksi tämä kaikki tapahtui ja miksi lähdin korjausprosessiin näin vanhana. Mutta ehkä minä vain en olisi ollut tähän valmis nuorempana.”

Liukuva sukupuoli-identiteetti

Noki, 19, ostaa hormoninsa pimeiltä markkinoilta.

Kuvat Jenni Holma

”Minut määriteltiin syntymässä mieheksi. Suurimmaksi osaksi identifioidun naiseksi, mutta totuus on hiukan syvemmällä. Todellisuudessa sukupuoli-identiteettini on liukuva. En koskaan identifioidu mieheksi, vaan liukuma tapahtuu sukupuolettomuuden, muunsukupuolisuuden ja naiseuden välillä.

Haluan kuitenkin aina tulla kutsutuksi naiseksi, tytöksi, feminiinisillä pronomineilla.

Ensimmäiset muistikuvat normista eroavasta sukupuolisuudesta ovat varhaisesta lapsuudestani. Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen. Jotenkin kuvittelin, että kun kasvan, myös tissit kasvavat.

Myöhemmin opin häpeämään ajatuksiani ja yritin piilottaa ne jopa itseltäni tosi pitkäksi aikaa, mistä seurasi erinäisiä mielenterveysongelmia.

Olen aina ollut alipainoinen, minkä vuoksi ihmiset eivät oikeastaan kohdelleet minua miehenä ennen kuin täytin 17 vuotta. Silloin minulle tuli hypermaskuliininen vaihe, jolla yritin korjata pahaa oloani. Leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi. Rupesin käyttämään puvuntakkia vapaa-ajalla. Ihmiset suhtautuivat minuun positiivisemmin. Kun isäni sanoi minulle, että sinusta on tullut mies, se oli pisto sydämeen. Sosiaalisesti muut arvostivat minua enemmän, mutta oma oloni meni vain pahemmaksi.

Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen.
Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen.

Kasvoin hyvin pienellä paikkakunnalla, jossa asuu vain 3 000 ihmistä. Koko kaupungista tiesin yhden avoimesti homoseksuaalin ihmisen, ja se oli koko LGBT-yhteisön näkyvyys paikkakunnalla.

Minulla on todella iso perhe. Meitä on seitsemän sisarusta, kaikilla puolisot, osalla lapsia. Minä olen meistä nuorin.

Perheessämme ei ollut selkeitä sukupuolirooleja. Leikimme sisarusten kanssa keskenämme. Vaatteet saatiin valita itse niin kuin haluttiin. Aloin käyttää koruja toisella luokalla ja pukeuduin pienenä hyvin värikkäästi jopa sellaisiin vaatteisiin, jotka silloiset kaverini leimasivat naisellisiksi.

Kävin pienen kyläkoulun, minkä jälkeen menin yhteiskouluun. Peruskoulun aikana minulla ei ollut oikeastaan lainkaan pysyviä kavereita. Joka päivä kun kävelin kouluun, arvuuttelin, kokevatko nämä ihmiset minut läheiseksi, haluavatko ne hengata kanssani vai, jos avaan suuni luokassa, kuuluuko eturivistä ’Vitun homo, tapa ittes!’

Oli hirveää elää koko peruskoulu niin epävakaassa tilanteessa.

Peruskoulussa minut poljettiin sosiaalisten tilanteiden pohjalle ja koin, että minulla ei ole arvoa.

Koulukiusaaminen on yksi suurimmista syistä tämänhetkisiin mielenterveysongelmiini. Minulla on posttraumaattiseksi stressiksi luokiteltavia oireita ja lievää persoonan jakautumista, koska olen joutunut repimään itsestäni palasen ja piilottamaan sen pysyäkseni hengissä. Sanon lievää, koska ainakin vielä toistaiseksi kaikki persoonani jakavat samat muistot.

Joskus seitsemännellä luokalla myönsin itselleni ensimmäistä kertaa, että olisin onnellisempi, jos olisin syntymässäni saanut naiseksi määritellyn kehon. Uskalsin kuitenkin hakea lähetteen transpolille vasta viikkoa ennen 18-vuotispäivääni.

Minut otettiin vastaan rajatapauksena, jouduin nuorten puolelle. Pyysin monta kertaa siirtoa aikuisten puolelle, sillä tiesin, että nuorten puolella diagnoosien suhteen ollaan vielä ankarampia ja binäärikeskeisempiä.

Kävin vuoden tutkimuksissa. Tuntui hölmöltä vastata kysymyksiin, totteletko vanhempiasi ja teetkö kotitöitä. Olen kuitenkin asunut 16-vuotiaasta saakka omillani.

Vuoden jälkeen tuli päätös, etten saa diagnoosia. Sain kahden vuoden jäähyn, eli en voi kahteen vuoteen hakea uudestaan tutkimuksiin. Loppuselvityksessä lukee, että identiteettini on vielä liikkeessä, ikään kuin olisin keskeneräinen enkä tietäisi, kuka olen.

Polilla sain toistuvasti kommenttia epänaisellisesta pukeutumisestani, hiustyylistäni, kengistäni – kokoa 45 naisten kenkiä on vaikea löytää – ja myös alusvaatteistani. Siihen aikaan minulla ei ollut myöskään varaa ostaa uutta alusvaatekaapin sisältöä, vaan käytin miesten alusvaatteita.

Osa lääkäreistä tapasi minut vain kerran. Yksi heistä sanoi, että ehkä käytän transsukupuolisuutta vain keinona olla erilainen, koska olen huomionhakuinen persoona. Se oli ehkä kovinta, mitä minulle sanottiin. Siellä ei uskottu millään lailla oikeuteeni omaan identiteettiini.

Kaksi vuotta ei sinänsä olisi pitkä aika odottaa, mutta kun minulla ei ole mitään varmuutta siitä, että saan tarvitsemani hoidot ja haluamani diagnoosin toisellakaan yrittämällä, oli hylkäys todella kova kolaus.

Kun lopulta sain hylkäyksen, aloin jälleen päivittäin harkita itsemurhaa. Kuitenkin esiin nousi uusi suojelupersoona, joka sanoi, että nyt aletaan ajatella sitä, mitä voit tehdä, eikä sitä, mitä saat tehdä. Hommasin itselleni laittomasti hormonit ja olen syönyt niitä nyt kolme kuukautta. Hommasin itselleni sukupuolineutraalin nimen. Olen alkanut kerätä vaginoplastiaa varten rahaa myymällä taidettani. Se on usean vuoden projekti, mutta antaa toivoa.

En halua puhua näistä asioista omalla nimelläni, koska pelkään sen vaikuttavan negatiivisesti diagnoosiini.

IMG_5523
Kun lopulta sain hylkäyksen, aloin jälleen päivittäin harkita itsemurhaa.

Kaikkein suurimmaksi osaksi keho­dysforiani kohdistuu genitaaleihini, varsinkin nykyään muun dysforian vähennyttyä hormonien myötä. Joskus dysforia on niin paha, että on vaikea käydä vessassa edes yksin kotona. On parempiakin päiviä, mutta genitaalidysforiasta en pääse minään päivinä täysin eroon. Sen haluaisin korjata. Hormonien ansiosta rintani ja lantioni ovat alkaneet kasvaa, iho on pehmentynyt, mustelmia tulee helpommin ja ihokarvat ovat pehmentyneet niin paljon, että en juurikaan koe kehoni karvoitukseen liittyvää dysforiaa. Muutenkin kehoni dysforia on vähentynyt merkittävästi. Myös äänihuulet ovat pehmentyneet, ja olen voinut paremmin harjoitella äänen korkeuden nostamista.

Sivuoireita on vaikka kuinka: huimausta, kuumia aaltoja, pahoinvointia, vatsakramppeja, mielialanvaihteluja… Ensimmäisinä päivinä tuli myös vähän lääketokkurainen olo kuin olisi pienessä nousuhumalassa.

Lain edessä tämä toiminta tuomitaan huumekaupaksi. Vaihtoehtona se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin se, että päätyisin tappamaan itseni.

Muistan, kun puin ensimmäisen kerran rintaliivit päälleni.

Ex-tyttöystäväni sisko asui silloin kanssamme samassa rappukäytävässä, eikä hänellä ollut pyykkikonetta. Pesimme hänen pyykkinsä. Kokeilin hänen rintaliivejään, koska niissä oli riittävän suuri rinnanympärys.

En edes tiedä, miten se meni siihen pisteeseen. Muistan tilanteen hyvin hämärästi. Kun rintaliivit olivat vihdoin päälläni, aloin itkeä. Se tuntui jotenkin niin oikealta, ja minusta tuntui kokonaiselta. Samanaikaisesti ahdisti, ettei ole tissejä ja muuten naisellista kehoa.

Lopulta minun oli tunnustettava itselleni, että olen transsukupuolinen ja minun on pakko tehdä asialle jotain.

Se oli aluksi todella pelottavaa. Oletin sosiaalisen asemani kärsivän todella paljon ja uskoin, ettei kukaan kokisi minua enää viehättävänä. Sain todella pahoja fyysisiä stressioireita, enkä pystynyt nukkumaan. Myönsin itselleni, että minun on pakko tehdä tälle asialle jotain, jotta selviän hengissä ja voin elää onnellisena omassa elämässäni.

IMG_5494
Lopulta minun oli tunnustettava itselleni, että olen transsukupuolinen ja minun on pakko tehdä asialle jotain.

Tulin virallisesti ulos kaapista vasta vähän yli vuosi sitten Facebookissa, kun olin jo käynyt transpolilla ja kertonut asiasta vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Vanhat tutut laittoivat viestiä ja kirjoittivat, että ’tämä on aivan naurettava ajatus’ ja ’onhan tämä vitsi’.

Ensimmäisille ihmisille tulin kaapista ulos, kun olin 18 vuotta. Silloin olin vähän yli puolen vuoden ajan kokeillut kotona naisten vaatteita.

Kaapista tuleminen oli pitkä prosessi ja hermoja raastavaa. Ensimmäiset kolmekymmentä kertaa itkin joka kerta, kun aloin puhua asiasta; en pystynyt saamaan ensimmäistä sanaakaan pihalle, ennen kuin toinen huomasi, että minua vaivaa joku, ja alkoi kysellä, mikä minun on. Tekstiä vain alkoi tulla itkun seasta.

Tuolloin vielä seurustelin ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Hän loppujen lopuksi jätti minut, kun tulin ulos kaapista. Tilanne oli todella vaikea ihmisille, jotka olivat sekä hänen että minun lähipiirissäni, koska tuli vähän sellainen fiilis, että on valittava puoli.

Muutin toiselle paikkakunnalle, enkä enää ole hirveästi tekemisissä aikaisempien kaverieni kanssa. Se elämä tuntuu aivan erilaiselta, enkä pysty enää olemaan samalla tavalla heidän kanssaan, koska olen prosessin aikana muuttunut itse niin paljon. Vähän jopa pelottaa olla heidän kanssaan tekemisissä, koska tiedän heidän ajattelevan minun yhä olevan se ihminen, joka minä en ole oikeasti ollut silloinkaan. Se oli vain maski.

Perhe on ollut yllättävän paljon tukena siihen nähden, että heilläkin on monella sisäistettyä transfobiaa, misogyniaa ja seksismiä. Äidilläni kesti jonkin aikaa sulattaa asia.

Kaikkein parhaiten tukenani ovat olleet nuorempi isosiskoni ja isäni. Isäni on kertonut minusta työtovereilleenkin, että tällainen tyttäreni on. Pystyn puhumaan muistakin normeista poikkeavista asioistani isäni kanssa, kuten polyamoriasta ja seksuaalisesta suuntautumisestani. Saan todella paljon tukea isältäni, ja olen siitä äärettömän kiitollinen.

Aikoinaan en edes tiennyt, mitä on transsukupuolisuus. Se oli vaiettu tabu, mikä hidasti myös sen myöntämistä, että olen itse transsukupuolinen.

Pidin transsukupuolisuutta vääränä, koska minut oli opetettu ajattelemaan niin. Se oli yleinen käsitys. Minulla oli hyvin syvästi sisäistettyä transfobiaa. Kun aloin vihdoin kunnolla perehtyä asiaan, transsukupuolisuus alkoi tuntua yhä paremmalta ajatukselta. Pelkäsin kuitenkin yhä sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat ja pilaako tämä minun loppuelämäni.

Oltuani jo jonkin aikaa transtutkimuksissa tajusin, että sukupuoleni ei täysin mahdu binääriin. Tullessani ulos kaapista yritin liikaa hypätä yhdestä laatikosta toiseen laatikkoon, eikä se sopinut minulle. Prosessin edetessä löysin myös polyamorisen puolen itsestäni ja ryhdyin tutkimaan enemmän omaa seksuaalisuuttani sekä sitä, millaisissa ihmissuhteissa haluan olla.

Mitä enemmän tajusin, että sukupuoleni ei mahdu binääriseen käsitykseen, sitä enemmän aloin pelätä, että en välttämättä saa diagnoosia transpolilta tai saan muunsukupuolisen diagnoosin, joka ei välttämättä oikeuta hoitoihin.

Kaapista ulos tuleminen ja hormonien hankkiminenkin ovat parantaneet elämänlaatuani hurjasti. Tuntuu, että oma elämäni on vihdoin omissa käsissäni, eikä siltä, että joku ihminen saattaa valita minulle negatiivisen polun ja päättää, mitä voin tehdä omalla kehollani ja koko elämälläni. Myös mielenterveyteni on parantunut paljon, vaikka paljon on vielä parannettavaakin. Olen myös onnistunut löytämään sekä partnereiksi että ystäviksi todella suvaitsevaisia ihmisiä, jotka ovat läheisempiä, kuin minulla koskaan on kukaan ollut.

Tällä hetkellä olen onnellisempi kuin olen kenties koskaan ollutkaan, kaikista ongelmistani huolimatta. Viimeinkin voin katsoa peiliin ja nähdä siellä itseni.”

Rahan luonti valtiolle

Suomeen ajetaan kansalaisaloitteella rahareformia. Käytännössä se onnistuisi rinnakkaisvaluutalla.

Kuva Annika Pitkänen

Suomen valtiolla ei ole oikeutta luoda rahaa. Sitä luovat Euroopan keskuspankki ja liikepankit. Tähän muutosta ajaa Talousdemokratia ry, joka on avannut kampanjan raha­reformia koskevasta kansalaisaloitteesta. Kansalaisaloitteen laatimiseen voi osallistua Avoin ministeriö -verkkosivulla.

Yksityiset pankit luovat uutta rahaa antaessaan asiakkailleen lainaa, ja suurin osa rahasta syntyy tällä hetkellä näin. Euroalueella pankkitalletukset muodostavat yli 90 prosenttia kaikesta rahasta, kun taas setelit ja kolikot vajaan kymmenyksen. Yksinkertaistettuna täydellisen rahareformin tavoitteena on tehdä pankeista ainoastaan rahan välittäjiä ja siirtää rahanluonnin monopoli valtiolle.

Miten rahareformi voitaisiin toteuttaa euromaassa? Talousdemokraatit tarjoavat ratkaisuksi rinnakkais­valuuttaa.

Annetaan Talousdemokratia-­aktiivien Valtteri Aaltosen ja ­Patrizio Lainàn kertoa, miten rinnakkaisvaluutasta voitaisiin tehdä käypä maksu­väline.

”Siten, että julkinen sektori hyväksyisi sen omissa maksuissaan. Vero on paras esimerkki. Kun kansalaiset ja yritykset voisivat maksaa verot rinnakkaisvaluutassa, se loisi valuutalle kysynnän”, Lainà kertoo.

Lakiin pitäisi säätää, että rinnakkaisvaluutta on maksuväline siinä missä eurotkin.

”Silloin kaikkien olisi pakko ottaa sitä vastaan Suomessa”, Lainà sanoo.

Pankit voisivat ottaa rinnakkaisvaluuttaa vastaan, mutta lainata sitä ainoastaan reservissään olevan määrän. Pankkien mahdollisuus luoda rahaa ei aloitteen rahareformissa katoaisi, vaan säilyisi euromääräisten luottojen kohdalla.

”Jos euro nähtäisiin epävarmana, se voisi ruokkia rinnakkaisvaluutan kysyntää. Rinnakkaisvaluutta ei voisi mennä nurin, koska se olisi aina sataprosenttisesti taattu reserveissä”, Lainà toteaa.

Millaisia poliittisia välineitä rinnakkaisvaluutta toisi?

”Uutta rahaa voi laskea liikkeelle neljällä eri tavalla. Vaihtoehdot ovat kansalaisosinko, valtion menojen lisääminen, verojen alentaminen tai valtion velan takaisinmaksu”, Lainà kertoo.

Valtio voisi siis luoda rahaa ja elvyttää kulutuskysyntää ilman, että Suomi velkaantuisi lisää.

”Käytännössä luotaisiin uusi, rinnakkainen kirjanpitojärjestelmä. Raha on kirjanpitoa”, Aaltonen sanoo.

”Tässä ei suoranaisesti kansallistettaisi eurojärjestelmän kirjanpitoa vaan luotaisiin uusi, järkevämpi kirjanpitojärjestelmä”, Aaltonen tähdentää.

Rinnakkaisvaluutta mahdollistaisi paitsi elvyttävän talouspolitiikan myös tien euroeroon. Kokeiluna se olisi suhteellisen turvallinen, sillä euro säilyisi rinnalla ja paluu lähtötilanteeseen olisi mahdollista.

”Jos menisi huonosti, koko hankkeen voisi hylätä.”

Rahareformistisia hankkeita on vireillä myös muissa maissa: Britanniassa uudistuksia ajaa Positive Money, Ruotsissa Positiva Pengar, Tanskassa Gode Penge ja Islannissa Betra Peningakerfi. Kansainvälistä talousdemokraattista toimintaa koordinoi International Movement for Monetary Reform -kattojärjestö, johon myös Suomen Talousdemokratia ry kuuluu.

Islannissa rahareformi on pisimmällä, ja sitä ajaa yksittäisten kansanedustajien sijaan maan hallitus. Maaliskuussa 2015 julkaistiin pääministerin tilaama raportti rahareformin hyödyistä.

Viime helmikuussa parlamentin asialistalle lisättiin päätöslauselma rahareformikomitean perustamisesta. Lausuntokierroksella muun muassa Islannin keskuspankki puolsi rahareformia. Jos päätöslauselma hyväksytään parlamentissa, Islantiin perustetaan rahareformikomitea pohtimaan rahajärjestelmän uudistamista.

Hollannissa rahareformi lähti liikkeelle noin vuosi sitten kansalaisaloitteesta, jonka allekirjoitti yli 100 000 hollantilaista. Maaliskuussa Hollannin parlamentti hyväksyi aloitteen rahanluonnin tutkimiseksi.

Myös Britannian parlamentissa on pidetty kuulemistilaisuus rahareformista. Sveitsissä rahareformista järjestetään kansanäänestys lähi­vuosina.

Tulevaisuus näyttää, seuraako Suomi perässä.

Sukupuoleton identiteetti

Viima Lampinen, 33, ei oleta kaikkien olevan sukupuolen moninaisuuden asiantuntijoita.

Kuvat Jenni Holma

”Olen aina ollut mää, jos niin kliseisesti saa sanoa. Kasvoin maailmassa, jossa tiesin olevan vain tyttöjä ja poikia. Tiesin, että mää en ole samanlainen kuin muut tytöt, mutta en tiennyt tasan tarkkaan miksi.

Minut luettiin tytöksi ja minua kasvatettiin tyttönä ja kuvittelin olevani tyttö, koska minulla ei ollut mitään nimeä omalle sukupuolikokemukselleni. Muistan sanoneeni jo ennen kouluikää, että haluan olla poika.

Poika ei joutunut pitämään hameita. Pojat sai mennä armeijaan.

Tykkäsin tehdä niin sanotusti poikamaisia juttuja, vaikka en tajua, miten joku puihin kiipeäminen on poikien
juttu. Leikin meidän takapihan pellolla ampumahiihtäjää. Hiihdin nallipyssy selässä ja ammuin kuviteltuja maalitauluja.

Minusta on kuvia, kun leikin Zorroa ja kuningasta. Eräässä kuvassa olen hiekkalaatikolla ja puolitoistavuotias. Serkkuni katsoo minua, kun leikin kaivinkuormaajalla. Minulla on kukkahattu päässä ja pieni mekko ja kippaan onnessani hiekkaa kuormuriin. Minusta on kuva myös juuri kävelemään oppineena, kun korjaan ruuvimeisselillä pihalla autonrengasta. Mulla on vaaleanpunainen kypärämyssy päässä ja päällä sininen keväthaalari.

Ne kuvat ovat minulle tärkeitä. Ne löytämällä olen ymmärtänyt paremmin itseäni. Olen aina ollut tällainen. Olen saanut toteuttaa itseäni aika vapaasti ja siitä olen todella kiitollinen varsinkin äidilleni ja isälle, joka otti minua mukaan aina pihapeleihin.

Sain määrätä hiuksistani teini-ikäisenä, eikä minulla tarvinnut olla pitkää tukkaa, vaan sain leikata sen lyhyeksi. Itsemääräämisoikeus on tärkeää. On saatava päättää, mitä omalle kropalle tehdään ja ollaan tekemättä.

Sukupuolettomuus on todella pitkän itsetutkiskelun tulos. Tiesin, etten ole tyttö enkä poika, en nainen enkä mies, mutta en ole transihminenkään.
Sukupuolettomuus on todella pitkän itsetutkiskelun tulos. Tiesin, etten ole tyttö enkä poika, en nainen enkä mies, mutta en ole transihminenkään.

En ole nainen. Voit nähdä minut naisena, mutta se ei ole totta.

Minusta on tullut erilaisten tuijotusten oman elämäni asiantuntija. Milloin tuijotetaan ihaillen, että minulla on siistit kimaltavat paljettikengät, ja milloin töllätään ja arvioidaan sitä, mikä olen. Tuijottamiseen voi liittyä vihamielistä sättimistä. Minulle voidaan esimerkiksi tiuskia, että olen väärässä vessassa, vaikka olen väärässä vessassa aina, kun ne on sukupuolitettu.

Jos kyse on vanhemmasta ihmisestä, en oletakaan heidän tietävän. He ovat kasvaneet vanhemmassa maailmassa, jossa on ollut vain miehiä ja naisia.

On lempeämpää suhtautua ihmisiin niin, ettei oleta kaikkien olevan sukupuolen moninaisuuden asiantuntijoita.

Opiskelen yhteisöpedagogiksi eli tulen tekemään töitä ihmisten kanssa. Olen myös Setassa varapuheenjohtaja ja muuten aktiivi ja toimin kouluttajana. Suhtautumiseni ihmisiin on vastaanottava, lempeä, kunnioittava ja ymmärtävä. Mutta välillä täytyy vetää rajoja. En minä kuitenkaan ole mikään kynnysmatto tai sylkykuppi. Silloin saatan olla kova myös takaisin.

Kaikkialta yhteiskunnasta ja kaikesta viestinnästä tulee läpi sukupuolinormatiivisuus, joka aiheuttaa angstia ja ahdistusta. Se koskee kaikkia vähemmistöjä, kun yhteiskuntaa ja viestintää tehdään niin normittuneesti sille ’perusihmiselle’, vaikka me kaikki olemme hirveän moninaisia. Vaikka sä olet hetero ja cis-sukupuolinen, ne ei varsinaisesti kerro susta mitään. Ne on vain kaksi helppoa tapaa heittää yleistyksiä, mutta ne eivät huomioi ihmisten tarpeita.

On lempeämpää suhtautua ihmisiin niin, ettei oleta kaikkien olevan sukupuolen moninaisuuden asiantuntijoita.
On lempeämpää suhtautua ihmisiin niin, ettei oleta kaikkien olevan sukupuolen moninaisuuden asiantuntijoita.

Olen syntynyt vuonna 1983, jolloin Suomessa elettiin aidsin ja HIV:n pelossa. Se on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, millaista minun lapsuuteni ja nuoruuteni oli, kuinka heteronormatiivinen maailmastamme tuli ja millaiset sukupuoliroolit ovat olleet. Jos aikaisemmin maailma oli muuttunut koko ajan sallivammaksi ja ymmärtäväisemmäksi, sen vuoden myötä kaikki taas sulkeutui. Puhuttiin esimerkiksi homorutosta.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Ylitorniolla pienessä lappilaisessa kunnassa. Sinänsä siellä oli todella hyvä pienellä ihmisellä kasvaa. Oli mahdollisuus liikkua, pyöräillä tai hiihtää käytännössä, joten mielelläni hiihdin joen rannalla.

Kävin meidän edessä olevassa saaressa istuskelemassa ja miettimässä maailman menoa tasan tarkkaan Suomen ja Ruotsin rajalla. Katsoin Suomea ja Ruotsia yhtä aikaa: Suomen puoli oli painostava ja Ruotsin puolelle toivoin joskus syntyneeni.

Tuntui, että siellä kaikki on paljon helpompaa myös nuorille. Ensimmäisen kerran, kun näin esimerkiksi joidenkin naisten pitävän toisiaan kädestä, se oli Övertorneån puolella.

Suomessa Ylitorniolla en sitä nähnyt.

Sukupuolettomuus on todella pitkän itsetutkiskelun tulos. Tiesin, etten ole tyttö enkä poika, en nainen enkä mies, mutta en ole transihminenkään.
Sukupuolettomuus on todella pitkän itsetutkiskelun tulos. Tiesin, etten ole tyttö enkä poika, en nainen enkä mies, mutta en ole transihminenkään.

Koska kasvoin maailmassa, jossa oli vain poikia ja tyttöjä, niin Yazka [Love, joka juonsi 1995–96 MTV3:lla Amatsonia-keskusteluohjelmaa, toim.huom.] oli minulle todella tärkeä esikuva. Kyse oli aikuisten ohjelmasta, ja olen todella kiitollinen perheelleni, ettei minua kielletty katsomasta sitä. Se että näin ihmisen, joka ei ollut mies eikä nainen, avasi minulle uutta näkökulmaa elämään. Ensimmäisenä ymmärsin, että on olemassa jotain muutakin. Mutta sukupuolettomuudesta en muista kuulleeni ennen kuin vasta joskus 2000-luvun puolella.

Sukupuolettomuus on todella pitkän itsetutkiskelun tulos. Tiesin, etten ole tyttö enkä poika, en nainen enkä mies, mutta en ole transihminenkään. Transgender oli sinnepäin, mutta en koe olevani muunsukupuolinenkaan.

Joskus 2010-luvun puolella tajusin, että en identifioi itseäni mihinkään sukupuoleen. Minulta puuttuu kokemus, että olisin mitään sukupuolta. Olen sukupuoleton.

Ylitornio on paikkana aika vanhoillinen. Alueella on paljon lestadiolaisia. Siellä on perinteiset arvot kunniassa.

Isäni on kotoisin maalaistalosta, jossa oli kolmetoista lasta. En käynyt päiväkodissa, vaan pihan toisella puolella mamman ja papan tykönä, kun äiti ja isä olivat töissä. Siellä mä lauloin virsiä niiden kanssa ja muistan, kun mamma antoi jotain lehtiä myytäväksi naapurustoon. Jälkikäteen tajusin, että lehdet olivat jotain Rauhan Sanaa.

Isäni saama kotikasvatus kulminoitui siinä, kun menin naimisiin jo nykyisin ex-puolisoni kanssa – tai siis rekisteriin, koska kyseessä ei ollut naimisiin meneminen vaan meidät rekisteröitiin kuin koirat. Meidän häissämme oli puolisoni puolelta hänen sukulaisensa, mutta minun puoleltani oli vain äitini ja kummitätini. Isäni ei tullut.

Isälleni oli ollut jotenkin liikaa se, että hän oli avannut kotiin tulleen hääkutsun. Äiti soitti sen jälkeen ja oli kovin pahoillaan. Hän pyysi minua ymmärtämään, koska isäni on kuitenkin vanha ihminen ja saanut vanhoillisen kotikasvatuksen. Silloin koin, että menetin vähäksi aikaa isäni. En ole käynyt kotona vuoden 2010 jälkeen.

Asia on sen jälkeen vähitellen edennyt. Saatan lähettää isälle vaikkapa ’hyvää isänpäivää’ -tekstiviestin, ja jos puhun äidin kanssa puhelimessa, isä saattaa huikata terveisiä. En kuitenkaan vielä koe mukavaksi ajatukseksi mennä kotiin.

Äitini on todella hyvä tyyppi, ja hän ymmärtää. Ensimmäinen homo, jonka ikinä tapasin, oli meillä kotona. Hän oli äidin opiskelukaveri. Äiti on ok asioiden kanssa, mutta siitä huolimatta hän käyttää minusta vanhaa nimeäni.

En syntynyt Viimana. Varmaan vuosikymmenen mietin sitä, mikä nimeni on, kunnes löysin sen. Kun vaihdoin nimeni, nimesin itseni, sen, kuka minä olen. Sen jälkeen minulle tuli paljon parempi olo.

Vanha nimeni oli sukupuolittunut, ja se aiheutti myös ristiriitaa. Heti vaihdon jälkeen tunsin, että olin tullut tavallaan kotiin ja olen enemmän sujut itseni kanssa.

Kun viimeksi tarkastin Viima-nimeä nimipalvelusta, niitä oli yhtä paljon kummassakin laarissa. Se on minulle vain helpottavaa.

En syntynyt Viimana. Varmaan vuosikymmenen mietin sitä, mikä nimeni on, kunnes löysin sen.
En syntynyt Viimana. Varmaan vuosikymmenen mietin sitä, mikä nimeni on, kunnes löysin sen.

Lähdin lukion jälkeen Ylitorniolta Ouluun, jossa oli jo helpompi hengittää. Siellä kävin ensimmäistä kertaa Setan bileissä ja koin olevani kaltaisteni parissa. Se on tärkeä kokemus.

Koko maailman pitäisi olla syrjinnästä vapaata aluetta, mutta niin ei valitettavasti vielä ole. Siksi on tärkeää, että on vertaisryhmiä.

Olen toiminut Setassa siitä asti, kun olin perustamassa Lahden Setaa 2011. Tänä kesänä siellä järjestetään jo toinen Lahti Pride.

Seta on minulle kuin koti. Paitsi, että minulla on Setassa luottamustehtävä, se on minulle myös oma yhteisö, jossa voin hengittää ja joka on yhtä turvallista tilaa.

Olen some-aktiivinen ja elän puolijulkisesti. Kerroin heti Facebookissa, kun olin käynyt vaihtamassa nimen. Ensimmäinen ihminen, joka siihen tarttui, oli Setan silloinen pääsihteeri Aija Salo. Hän oli, että mahtavaa. Vaikka varsinaista päätöstä ei ollut vielä tullut, kaikki minun infot vaihtuivat Setassa heti. Setassa kunnioitetaan ihmisten itsemäärittelyä.

Seta on synonyymi liikkeelle, kaikelle sukupuolen ja seksuaalisen moninaisuuden ajamiselle. Sekin kehittyy ajan myötä koko ajan inklusiivisemmaksi ihmisten myötä, koska ihmisistä Setakin koostuu.

Jopa vanhoillisimmilla paikkakunnilla on sateenkaarevia ihmisiä. Mitä tiukemmat normit yhteisössä on, sitä enemmän moninaisuus pysyy piilossa. Se on surullista ja vahingollista.

Suomessa tarvitaan sitä, että ihmisten moninaisuus tulee enemmän esiin varsinkin median kautta. Me kaikki emme asu Helsingin Kalliossa.

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla sukupuoleton tai sukupuolinen. Se ei ole kiinni siitä, miltä näyttää ulkopuolelta, vaan kyse on omasta kokemuksesta. Kun kyse on sukupuoli-identiteetistä, siihen ei tarvitse muuta kuin itsensä. Siinä ei ole kyse mistään suorittamisesta tai siitä, miten sopii porukkaan. Jos koet olevasi sukupuoleton, olet. Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni.

Suomi on jännä maa. Historiallisesti on oltu todella monessa asiassa eturintamassa. Nyt osassa Etelä-Amerikan maista on parempi tilanne joissain asioissa kuin meillä.
Suomi on jännä maa. Historiallisesti on oltu todella monessa asiassa eturintamassa. Nyt osassa Etelä-Amerikan maista on parempi tilanne joissain asioissa kuin meillä.

Välillä mielikuvittelen, että jos meillä olisi nyt nollapiste ja siirryttäisiin aivan uudelle planeetalle, millaisia lakeja ja yhteiskuntarakenteita siellä pitäisi olla, jotta kaikki voisivat toteuttaa itseään niin, ettei vahingoitettaisi toisiamme.

Suomessa kyse ei ole siitä, ettei meillä olisi tarpeeksi tietoa siitä, miten ihmisten elämiä mahdollistettaisiin.

Entä jos meillä ei olisikaan eduskunnassa poliitikkoja vaan asiantuntijoita? Esimerkiksi sukupuoleen liittyvissä asioissa edustettuina olisivat ihmisoikeusaktivistit ja erilaiset kansalaisjärjestöt, eivätkä niistä päättäisi poliitikot. Kuinka paljon mahdollistavampaa lainsäädäntö olisi?

Suomi on jännä maa. Historiallisesti on oltu todella monessa asiassa eturintamassa. Nyt osassa Etelä-Amerikan maista on parempi tilanne joissain asioissa kuin meillä.

Miksi me tahdomme olla taantumuksen puolella? Miksi emme halua pitää huolta oman maamme hyvinvoinnista? Miksi me emme arvosta kansalaisia ja kunnioiteta ihmisiä?

Tanskassa astuu vuoden vaihteessa voimaan uusi translaki, jossa transsukupuolisuutta ei lueta enää sairausluokitukseen. Pelkään, että WHO ehtii poistaa sen tautiluokituksesta ennen kuin Suomi. Haluaisin nähdä Suomen esimerkillisenä maana, mutta tällä hetkellä se ei sitä ole kuin negatiivisessa mielessä.

Jos meillä Suomessa olisi ollut iät ja ajat kolmas vaihtoehto passissa, mutta sen saaminen edellyttäisi diagnoosia sukupuoli-identiteetin häiriöstä, en hakisi sitä. Minulla ei ole mitään häiriötä, vaan voin hyvin.

Sukupuoli ei liity millään tavalla seksuaalisuuteen. Jos seurustelen ihmisen kanssa, joka määrittelee itsensä naiseksi ja homoseksuaaliksi, miten sukupuolettoman ihmisen kanssa seurustelu määrittää hänen seksuaalisuuttaan? Ei me kyllä olla silloin naisparikaan. Monessa minun suhteessani ei ole määritelty sitä, mitä me olemme, vaan olemme vain yhdessä.

Minulla on ollut FB:ssä taustakuva, jossa oli teksti ’vapauta itsesi olettamuksista’. Minun pitää olla itse olettamatta ja myös edistää sitä, ettei muut oleta. Kun ei oleta, on vapaampi.

Onko tarpeen aina tietää? Onko aina tarpeen kysyä? Miksi se on tärkeää?”

Vastaanottokeskus tuli pikkukaupunkiin

Kohtaamiset turvapaikanhakijoiden kanssa ovat muuttaneet monen pieksämäkeläisen arkea.

Teksti Hanna Moilanen Kuvat Annika Pitkänen

Pieksämäkeläisen Keijo Leppäsen, 72, ensimmäiset ajatukset Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista olivat kielteisiä. Syli­lapsena Karjalasta evakko­matkalle lähtenyt mies ei voinut ymmärtää, miksi nuoret miehet pakenevat Eurooppaan naisten ja lapsien sijaan.

Silti Leppänen tarttui toimeen, kun Helena Oranen, SPR:n vapaaehtoinen ja Leppäselle liikuntaseuran kuvioista tuttu nainen, pyysi häntä talkoisiin vastaanottokeskukseen. Tilanne oli päällä. Siitä piti selvitä tavalla tai toisella.

”Ihmettelin, mikseivät pakolaiset voi itse koota omia kerrossänkyjään”, Leppänen muistelee.

Seuraavana päivänä hän saikin jo talkookaverikseen hätämajoitukseen hiljattain saapuneen turvapaikanhakijan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta työpari peukutti toisilleen aina, kun yksi sänky saatiin valmiiksi.

Kohtaamisten kautta oma asenne muuttui. Nykyisin Leppänen katsoo uutisia pakolaisleireiltä uusin silmin.

Ensimmäinen bussilastillinen turvapaikanhakijoita saapui Pieksämäelle marraskuisena aamuyönä vuonna 2015. SPR:n Kaakkois-Suomen piiri oli perustanut hätämajoituksen tyhjilleen jääneen alakoulun luokkahuoneisiin.

Seuraavina päivinä autoliikenne koulun ympäristössä kasvoi merkittävästi. Moni paikallinen halusi tulla kurkistamaan omin silmin, mitä on meneillään.

Pieksämäelle tulijat olivat yksin matkaavia miehiä lähinnä Irakista ja Afganistanista. Kun varsinainen vastaanottokeskus avattiin kaksi viikkoa myöhemmin, myös perheitä alkoi saapua. Yhteensä turvapaikanhakijoita tuli noin 200.

Pieksämäki on vajaan 19 000 asukkaan kaupunki keskellä Savoa. Kaupunki kamppailee samojen ongel­mien kanssa kuin suuri osa maakuntien Suomea. Väestö painottuu vanhempiin ikäluokkiin ja väkiluku laskee ­tasaisesti.Pienillä paikkakunnilla maahanmuuton puolustajat maalailevat tulijoiden pysäyttävän väestön vähenemisen sekä tuovan mukanaan vireyttä ja ostovoimaa. Kriitikot muistuttavat, että suuri osa tulijoista muuttaa todennäköisesti myöhemmin muualle aivan kuten omatkin nuoret. Paradoksaalisesti kriitikon näkökulma on ihmistä vähemmän esineellistävä.

Kun turvapaikanhakijamäärät kasvoivat voimakkaasti syksyllä 2015, otsikoihin nousivat turvapaikanhakijoita vastaan kohdistetut mielenosoitukset, polttopulloiskut ja katupartiot.

Pieksämäellä keskustelu sosiaalisessa mediassa ja huoltoasemien kantapöydissä on käynyt kuumana. Isompia konflikteja ja yhteenottoja ei kuitenkaan ole ollut. Kun vastaanottokeskuksessa syttyi tulipalo, oli alusta asti selvää, ettei siihen liittynyt ketään ulko­puolisia.

Teatteriohjaaja, kulttuurivaikuttaja ja kaupunginvaltuutettu Saku Heinonen painottaa, että Pieksämäellä on aikojen saatossa totuttu erilaisuuteen paremmin kuin monessa muussa paikassa.

Junan tuomia on ollut aina. Vanhan risteysaseman kautta on kulkenut monenlaista väkeä. Kehitysvammahuollon keskuslaitos tuli Pieksämäelle sodan jälkeen, kun Suomen kirkon sisä­lähetysseura joutui etsimään uuden toimipaikan rajan taakse jääneen tilalle. Paikkakunnalla on myös avovankila ja kaksi erityisammattikoulutusta järjestävää oppilaitosta.

”Uusia ihmisiä katsotaan uteliaana, mutta siinä lähinnä mittaillaan, että kukahan tuokin on”, Heinonen havainnollistaa.

”Toki erilaisuus herättää vihaa ja rakkautta kaikkialla. En ole missään kuullut niin rasistista puhetta kuin Helsingissä asuessani Kallion urheilutalon saunassa. Somalit oltiin valmiita suunnilleen tappamaan.”

Toki omat hämmennyksensä on nähty myös Pieksämäellä. Kun turvapaikanhakijat alkoivat liikkua kaupungilla, useat ihmiset raportoivat pakolaisten törkeästä käytöksestä, varastelusta ja uhkailusta vastaanottokeskuksen lähellä olevissa kaupoissa.

Kun asiaa kysyttiin kauppojen työntekijöiltä, he kertoivat, ettei ongelmia ole ollut. Samankaltaisia tarinoita liikkui aiemmin läheisen palvelutalon kehitysvammaisista asukkaista. Myös silloin asiaa selvitettiin, ja myyjien palaute oli vain positiivista.

Vastaanottokeskusta johtavan Jukka-Pekka Itkosen puhelin soi alussa milloin mistäkin asiasta. Huolestunut kansalainen kertoi Pieksämäen poliisin tutkivan kuutta raiskaustapausta, joissa epäiltynä on turvapaikanhakija. Itkonen soitti saman tien poliisille. Yhtään tutkintaa, jossa osallisena olisi ollut turvapaikanhakija, ei ollut meneillään.

”Se oli raskasta aikaa. Osassa yhteyden­otoista oli toki aihettakin. Uima­hallin peseytymiskulttuuri ja liikennekäyttäytyminen ovat olleet tapetilla useampaan kertaan”, Itkonen pohtii.

Pieksämäen rauhallista ilmapiiriä selittää todennäköisesti moni tekijä. Kuntalaisille järjestettiin yleisötilaisuus jo ennen hätämajoituksen avaamista. Pienessä kaupungissa toimijat tuntevat toisensa ja asioita saadaan sovittua joustavasti.

”Kaupungin edustajien viesti on koko ajan ollut, miten he voivat omalta osaltaan tukea ja auttaa”, Itkonen kiittää.

SPR vuokrasi aiemmin vanhainkotina palvelleet tilat yksityiseltä toimijalta. Kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta sijaitseva rakennus oli toimiva ja viihtyisä lähes sellaisenaan.

Savon Pallo kutsui maahanmuuttajat yhteisille pelivuoroille pian heidän saapumisensa jälkeen. Vastaanottokeskuksen väki on jalkautunut mukaan paikallisiin tapahtumiin ja käynyt esittelemässä keskuksen toimintaa.

”Ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja hymyilevät, jos heiltä kysyy jotain. Olen saanut ystäviä”, toisesta vastaanottokeskuksesta Pieksämäelle siirretty Bareq kertoo.

Irakista lähteneet Bareq ja Saad varovat sanomasta mitään, minkä voisi tulkita kritiikiksi nykyistä asuinkaupunkia tai Suomea kohtaan. Kiitollisuus toistuu puheessa useaan kertaan.

Kaikki eivät ole Pieksämäellä viihtyneet. Noin 20 turvapaikanhakijaa on palannut takaisin kotimaahansa.

Pieksämäen vastaanottokeskus on saanut eri yksikköjä kiertäviltä viranomaisilta hyvää palautetta ilmapiiristään. Se henkii asukkaista, henkilökunnasta ja vapaaehtoisista.

Vaikka moni palanen näyttää loksahtaneen kohdalleen, toisinkin olisi voinut käydä. Kun ruuti on levitetty, ei tarvita kuin pieni kipinä räjähdykseen. Yhden ihmisen valinta voi muuttaa asioita arvaamattoman paljon.

Aktiivinen nettikirjoittaja kertoo, miten useat ihmiset ottivat häneen yhteyttä ennen vastaanottokeskuksen perustamista. Miehen suorasukaiset vaatimukset rajojen sulkemisesta ja tiukemmasta turvapaikkapolitiikasta olivat herättäneet huomiota ja nostaneet hänet jonkinlaiseen mielipidejohtajan rooliin.

Yhteydenottajat pyysivät, että mies kutsuisi koolle mielenosoituksen. Uhoa ja halua tarttua toimeen oli, mutta toiminnalta puuttui johtaja. Pyyntö ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua.

”Sanoin aina, että pidetään lakanat sängyssä ja kiväärit kaapissa. Kaaosta ei helpota, jos sitä lietsotaan lisää. Näitä asioita ei ratkaista paikallisesti”, nimettömänä pysyttelevä mies kertoo.

Yleinen kokemus Pieksämäellä tuntuu olevan, että turvapaikanhakijat on hyväksytty osaksi kaupunkia. Keskuksen perustaminen ja kohtaamiset saapuneiden kanssa ovat kuitenkin jättäneet jälkensä monen pieksämäkeläisen elämään.

Viime syksynä Pieksämäelle muuttaneelle Seija Boehmille, 75, vapaaehtoistyö vastaanottokeskuksessa on tuonut sisältöä päiviin ja myös uusia ystäviä. Nykyisin tutut turvapaikanhakijat huutavat tervehdyksensä jo kaukaa, kun he pyöräilevät vastaan kadulla.

”Aikani ei ole mennyt ikävöintiin”, Boehm tiivistää.

33-vuotias Milla Myyryläinen kertoo, että vastaanottokeskuksen tulo ravisteli hänen koko elämänkatsomustaan.

”Ajattelin aiemmin, että luonto ja eläimet ovat tärkeimpiä. Ihmisten koin tekevän lähinnä hallaa maailmalle. Nyt sydämeni laajeni myös ihmisten puoleen ja halusin auttaa heitä”, Myyryläinen kertoo.

Pieksämäen kaupungilla työtoiminnan ryhmää ohjaava Seppo Venäläinen vie 5–8 hengen porukan turvapaikanhakijoita kerrallaan puistotöihin, nurmikon leikkuuseen tai roskia keräämään.

”Luulin ennen, että he tulevat Suomeen hakemaan ilmaista rahaa. Sellaiset ajatukset ovat karisseet, kun olen kuullut, millaista heillä on kotipuolessa ollut”, Venäläinen pohtii.

Maailma, kaupunki ja ihminen muuttuvat – valinta ja kohtaaminen kerrallaan.

Kirjoittaja on Pieksämäellä asuva vapaa toimittaja, joka on SPR:n jäsen ja toiminut itsekin vastaanottokeskuksen vapaaehtoisena.