tuulas

Helsinkiläinen runoilija ja viestintäammattilainen kirjoittaa koetuista elämyksistä ja eletystä kulttuurista.

Oikeuden ja rakkauden puolesta

Oikeuden ja rakkauden puolesta

Hüljatud

Samuel Harjanne

Teater Vanemuine

☆☆☆☆



Ranskalaisten Claude-Michel Schönbergin säveltämää ja Alan Boublilin sanoittamaa musikaalia Les Misérables on maailmalla esitetty täysille katsomoille jo yli kolmekymmentä vuotta. Suomessa tämä rakastettu esitys on nähty mm. Helsingin kaupunginteatterissa 1999 ja Tampereen Teatterissa 2013.


Nyt musikaalielämyksen tarjoilee Viron vanhin vironkielinen teatteri Teater Vanemuine Tartossa.

Ohjaaja Samuel Harjanne tuntee misérablensa läpikotaisin, onhan hän itsekin näytellyt musikaalissa mm. Tampereen teatterissa kapinalippua heiluttavan Enjolrasina ja jo sitä ennen lapsinäyttelijänä Helsingin kaupunginteatterissa Gavrochen roolin.

 

Teatteri Vanemuine toimi Tartossa arkkitehti Armas Lindgrenin 1906 suunnittelemassa rakennuksessa, joka kuitenkin tuhoutui 1944. Uusi, komea teatterirakennus valmistui 1967. Nyt syyskauden alussa remontin jälkeen avautuneella suurella näyttämöllä esiintyvät laulajat ovat laulajia ja äänentoisto huippuluokkaa. Kuiskauskin kuuluu parven viimeiselle riville. Tekstitys juoksee sekä englanniksi että suomeksi, ja suomen kieltä kuuluukin yleisössä paljon.

 

Huikean kauniiden, mahtipontistenkin, melodioiden parissa reilu kolmituntinen kuluu nopeasti. Tarinan kulku pysyy tiiviisti kasassa, sävelmät kulkevat herkästi limittäin ja kertovat ihmiskohtaloista. Yksi koskettavista hetkistä on, kun yhtä aikaa ristiriitaisista tunteistaan laulavat vankina vainottu Jean Valjaen (Mikk Saar), hänen ottotyttärensä Cosette (Maria Listra), Coseten rakastettu Marius (Kaarel Targo) ja Mariukseen epätoivoisesti rakastunut Eponine (Kärt Anton). Illan hienointa antia tarjoaa valosuunnittelija Petri Tuhkasen valomaalailu, joka leikkii varjoilla ja peittää ja paljastaa lavan tapahtumat. Lavasteet vaihtuvat pikavauhtia hetken pimeydessä.

 

Victor Hugon romaanissa Kurjat (1862) yhteiskunnan hylkäämät ja vähäosaiset kärsivät vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista, mutta silti taistelevat, uhrautuvat ja rakastavat. Valitettavasti 1800-luvun Ranskan ja aikamme Euroopan ongelmat ja ihmiskohtalot eivät ole eri maailmoista, vaan kurjuudessaan samankaltaisia ja yhtä koskettavia. Liian moni joutuu laittamaan henkensä alttiiksi tavoitellessaan parempaa tulevaisuutta.

 

Vanemuisen Les Misérables on viroksi kääntynyt muotoon Hüljatud. Ohjaaja Harjanteen mukaan musikaali on erityisesti tarina inhimillisyydestä, empatiasta ja lähimmäisenrakkaudesta. Kykyä ja halua empatiaan tarvitaan, sillä tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset ja virolaiset ovat maailman vähiten empaattisten kansakuntien kärkijoukoissa. Hüljatud voi lisätä ripauksen empatiaa ympäristöönsä, missä sitä kulloinkin esitetään.

 

Musikaali Hüljatud (Les Misérables)
Teater Vanemuine

Ohjaaja Samuel Harjanne, musiikin johto Martin Sildos, kapellimestari Taavi Kull, lavastus ja puvut Karmo Mende, koreografia Gunilla Olsson (Ruotsi) ja valaistus Petri Tuhkanen.

ROOLEISSA Koit Toome / Mikk Saar, Marko Matvere / Tamar Nugis, Ele Millistfer /Nele-Liis Vaiksoo, Maria Listra /Elizabeth Paavel, Kaarel Targo (Must Kast), Hedi Maaroos / Kärt Anton, Rasmus Kull / Imre Õunapuu (Rakvere teater), Kaire Vilgats / Helen Hansberg, Hannes Kaljujärv / Lauri Liiv, Mairo Libba /Hannes Hanimägi, Reneli Husu / Sofija Selivanova, Loore All / Katri Kade, German Gholami, Rolf Roosalu, Ruudo Vaher, Norman Salumäe, Matis Merilain, Mihkel Tikerpalu, Oliver Timmusk ja Egon Laanesoo.

Yhteistyössä Vanemuine oopperakuoro, sinfoniaorkesteri ja yhtye.

Ajan hylkäämät

Ajan hylkäämät

Putoamisen taito

Sara Stridsberg

Teatteri Jurkka

☆☆☆☆



Jackie Kennedyn tädin Edith Bouvier Bealen ja tämän tyttären Edien kummallinen tarina on kiehtonut jo useita teatteri- ja elokuvantekijöitä. Teatteri Jurkassa nyt nähtävä ruotsalaisen Sara Stridsbergin näytelmä Putoamisen taito mukailee Michael Sucsyn tv-elokuvaa Grey Gardens vuodelta 2009.


New Yorkin seurapiireissä vaikuttaneet äiti ja tytär ovat vetäytyneet julkisuudelta syrjään luhistuvaan kartanoonsa. Elämä rapistuvassa talossa kissojen ja pesukarhujen kanssa kissanpissan, vanhojen roolivaatteiden ja muun roinan lemussa rajoittuu yhteen huoneeseen. Ulkomaailmasta muistuttaa vain punainen lankapuhelin, joka silloin tällöin pirahtaa vaativasti. Silloin asialla saattaa olla naisten asuinoloista huolestunut terveysviranomainen tai hyvää tarkoittava Jackie, jonka rahoilla voisi siivota talon kaikki 28 huonetta. Tai tilata paikalle puskutraktorin.

 

Mutta Edith ja Edie ovat hautautuneet muistoihinsa ja asemiinsa. Sairaalloinen symbioosi pitää heitä kiinni menneessä ja toisissaan. Ella Pyhältön huiman taitavasti esittämän Big Edie Bealen kasvonilmeet paljastavat hauraan, mutta julman vanhuksen. Suupielet kiristyvät, kun hän syyllistää tytärtään ja vaatii palveluksia. Tytär olikin vahinko, ja pojat paljon parempia lapsia. Emmi Pesonen Little Edie Bealena on ikuisesti iso lapsi, joka pyristelee pois vangitsevan äitisuhteen piiristä.

 

Ajan kulku on putoamista historiaan, oman elämänsä tarinaan. Niin kuin gravitaatio vetää kappaleita toisiinsa ja pitää satelliitit radoillaan, on äidin ja tyttären yhteys silti luonnonilmiöistä vahvimpia. Stridsbergin näytelmässä tavoitellaan suhteen rajoja, ja esityksen pituus Jurkan pikkuisella näyttämöllä hiukkasen venyy. Osaavien näyttelijöiden vuoksi senkin mielellään hyväksyy.

 

Sara Stridsberg Putoamisen taito
Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa

Näyttämöllä: Emmi Pesonen ja Ella Pyhältö
Käännös: Emmi Pesonen
Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heidi Tsokkinen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Puotila paljaana

Puotila paljaana

Kuolema Venetsiassa

Thomas Mann

Suomen Kansallisteatteri

☆☆☆



Monitaitoinen näyttelijä Jukka Puotila juhlii pitkää uraansa Kansallisteatterin näyttämöllä Kuolema Venetsiassa -näytelmän päähenkilönä. Nobelisti Thomas Mannin (1875−1955) novelliin perustuvassa näytelmässä imitaattorina, koomikkona ja viihdetaiteilijanakin tunnetun Puotilan tukevana vastinparina lavalla on toinen pitkän linjan näyttelijä Jukka-Pekka Palo.


Vakavan ja synkkämielisen kirjailija Gustav von Aschenbachin roolihahmossa on intensiivistä hulluutta, joka ajaa hänet romahduksen partaalle. Kielletyn rakkauden kohteena on Lidon rannalla kulkeva nuori poika, jota Aschenbach ei kertaakaan edes puhuttele, mutta joka muodostuu hänelle pakkomielteeksi. Mannin novelli ilmestyi vuonna 1912, jolloin homoseksuaalisuus oli toki visusti pidettävä piilossa.

 

Hullaantuminen, syyllisyys, kauneuden ja nuoruuden kiihkeä etsiminen ja uhkaava rappio ovat vähäeleisen näytelmän liikevoimia. Tiimalasin kasaksi valuva hiekka mittaa jäljellä olevaa aikaa. Muutoin staattisessa lavastuksessa vähän vain puetaan ja riisutaan, vaihdetaan istuimia. Sellisti Artturi Aalto sävyttää sellollaan tunnelmaa. Verrattuna Luchino Viscontin novellista ohjaamaan upeaan elokuvaan vuodelta 1971 nojaa Michael Baranin dramatisointi sisäisiin jännitteisiin visuaalisten sijaan.

 

Saattaa olla, että Suurelle näyttämölle juhlaillaksi siirretyn näytelmän teho on Pienellä näyttämöllä tiheämpi. Mutta isollakin lavalla Puotila laittaa itsensä likoon, kirjaimellisesti, ja ryömii tuskissaan vesialtaassa venetsialaisten marmoripylväiden keskellä. Illan päätteeksi juhlakalu tulee onniteltavaksi kylpytakissa.

 

Suomen Kansallisteatteri Kuolema Venetsiassa

ROOLEISSA Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila
MUUSIKKO Artturi Aalto

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Michael Baran
SUOMENNOS Oili Suominen
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Kristian Ekholm
NAAMIOINNIN SUUNNITELU Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Amanda Palo

Ihmiskokeita ja koiria

Ihmiskokeita ja koiria

Macbeth

Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Suomen Kansallisteatteri

☆☆☆



Kaikki alkaa Weird Sistersien konsertissa. Tiedäthän tuon punkahtavan tyttöbändin, jonka laulajat ovat mustatukkaisia noitia. Ja sitten ollaankin kohta Glamisin taanin, Macbethin (Antti Luusuanniemi), kotona. Tyylikäs asunto hohtaa rosteripintoja monessa kerroksessa, portaita pitkin pääsee kattoterassille. Lady Macbeth (Katariina Kaitue) on kotosalla. Hän on yhtä aikaa villi ja viekoitteleva, raju ja tyylikäs vaihtuvissa mekoissaan, niin kuin porvariston hillittyä charmia huokuva viileä nykynainen.


Tämä voisi tapahtua juuri nyt, ja niin tapahtuukin, Kansallisteatterin Suuren näyttämön näytelmässä Macbeth. Shakespearen kuulun tragedian ovat suomentaneet ja sovittaneet Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ja niin 1600-luvun juonenkäänteet sujuvasti taipuvat parempien perheiden illalliskutsuihin ja sukulaiskaunaan, aiheista universaaleimpiin. Samalla dialogi latistuu: paljon puhetta tyhjästä. Vaikka kuinka koettaa kuulla ja kuunnella, ei merkityksistä saa selvää.

 

Tuhon enteet voi kuitenkin aistia, ja parhaiten niitä välittävät taustavideot, Kansallisteatterin loistavasti hyödynnetty näyttämötekniikka, muuntuva ja moniaistinen kokonaisuus. Muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin kiihkeä saksofoni mouruaa ja kaiken yllä mollottaa kohtalokas kuu. Se on elämää kuhiseva juustolautanen, bakteerien viljelyalusta, muuntuva organismi ja kloonattu perimä, joka säilöö tuhon ja mutaation siemenet.

 

Murhatyö on peruuttamaton, ja angstinen Macbeth näkee harhoja, vaikeroi kuin perheenisä ruotsalaisdekkarissa. Syyllisyys ei jätä rauhaan, vaan ajaa uusiin onnettomuuksiin. Kyse on vallasta ja vallan periytymisestä, ilman muuta, mutta myös ihmisen vastuusta ja ekologisesta perikadosta. Tämähän on meille jo arkipäivää. Ja surulliset koirahahmot videolla nyökyttävät päätään: ihminen tässä leikkii omalla kohtalollaan.

 

Lopulta myös pyrkyri mestataan, sillä petturuus vaanii joka kulman takana. Ja kun Macbethin pää on säkissä, sitä heitellään ilmaan kuin ryöstösaalista. Kunnes joku hoksaa ja huudahtaa ”Ei helvetti!” Ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä toivoa.

 
Suomen Kansallisteatteri

 

 

ROOLEISSA
KOLME NOITAA ”Weird Sisters” Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila
DUNCAN, Skotlannin kuningas Esko Salminen
MALCOLM, hänen poikansa Fanni Noroila
MACBETH, Glamisin taani, komentaja Duncanin armeijassa Antti Luusuaniemi
LADY MACBETH Katariina Kaitue
SEYTON, Macbethien avustaja Pihla Maalismaa
BANQUO, komentaja Duncanin armeijassa Seppo Pääkkönen
FLEANCE, hänen poikansa  Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
MACDUFF, Fifen taani Tero Koponen
LADY MACDUFF Sonja Kuittinen
POIKA, heidän poikansa Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
LENNOX, Lordi Karin Pacius
MUUSIKKO Joakim ”Jusu” Berghäll

 

Sukupolvien suodattama rakkaus

Sukupolvien suodattama rakkaus

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta.

ROOLEISSA Sanna-June Hyde, Ilkka Villi, Kaija Kiiski, Jari Virman, Irina Pulkka ja Sunja Hyde.

Suomen Kansallisteatterin Omapohja

☆☆☆☆



Se tavallinen tilanne: lapsiperheen arki ahdistaa ja parisuhde rakoilee. Mies hakee ymmärrystä muualta, ja kriisi on valmis. Hädän tullen paikalle kutsutaan äiti.


Äitien, isien ja esivanhempien kokemukset, käytösmallit ja rakkaus suodattuvat aina uuteen perhekuvioon sen alusta saakka. Toisiinsa ihastunut pariskunta ei kuvitelmistaan huolimatta ole rakkaudessaan vapaa, vaan kantaa mukanaan rankkaa taakkaa, on taustalla sitten hylkäämistä, alkoholismia tai väkivaltaa.

 

Vera Kiiskisen käsikirjoittamassa ja Kansallisteatterin Omapohjaan ohjaamassa näytelmässä Sisäistetyt teoriat rakkaudesta nuori perheenäiti Ida (Sanna-June Hyde) pelkää tulevansa jätetyksi. Ja juuri se, mitä eniten haluaa välttää, tapahtuu. Sanotaan, että uskottomuus on periytyvää, ja ihminen toistaa omaa traumaansa, ellei pääse käsittelemään sitä ajoissa. Olemme sisäistäneet omat rakkauden teoriamme liiankin tiukasti.

 

Kiiskisen teksti käy suoraan kiinni kliseisiin, mutta käsittelee tilannetta harvinaisen realistisesti. Aviorikos on tapahtunut, mutta miten siitä selvitään? Ida on raivoissaan ja samalla pelkää omia aggressiivisia reaktioitaan ja syyllistää itseään. Mitä jos rakkaus arjessa muuttuu velvollisuudeksi? Voiko olla onnellinen, jos kukaan ei tarvitse, hän kysyy.

 

Syyllisyys on myös äidinrakkauden varjopuoli. Terapeutin vastaanotolla nuoripari oppii tarkastelemaan lapsuuden kiintymyssuhteita ja vanhemmiltaan omaksumiaan käyttäytymismalleja, joita he tahtomattaankin toistavat. Johtuuko sittenkin kaikki vanhemmista? Toista lastaan odottavalle Idalle epäilys on kiduttava. Hän näkee itsensä pikkutyttönä ja tajuaa myös oman äitinsä kokeneen lapsuudenkodissaan traumaattisia hetkiä.

 

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta Omapohjan pienellä näyttämöllä on intiimiä kamarinäytelmää analyyttisimmillään. Hullunkuristen esivanhempien hahmot tuovat rankkaan aiheeseen huumorin sävyjä. Esityksen musiikki ilahduttaa, varsinkin kun se on kirjattu ohjelmalehdykäiseen soittolistaksi.

 

Kun Idan vauva syntyy, on akuutti tilanne jo rauhoittunut. Vauva hymyilee ja jokeltelee äidilleen ja äidinäidilleen, kiinnittyy osaksi sukupolvien ketjua.
OHJAUS Vera Kiiskinen
LAVASTUS JA PUVUT Josetta Ryynänen-Brotherus
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu
ÄÄNISUUNNITTELU Vera Kiiskinen ja Iiro Iljama

Isästä lapseksi

Isästä lapseksi

Isä

Rooleissa Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari, Leenamari Unho.

Helsingin Kaupunginteatteri Studio Pasila

☆☆☆☆



Ensin kaikki vaikuttaa hassulta: iso mies hukkaa toistuvasti kellonsa, käsittää väärin, sotkee asioita. Niinhän me kaikki joskus käyttäydymme, tarkistamme hellan levyt ja avainten paikat hullunkurisuuteen saakka. Nauramme toisillemme ja itsellemme.


Mutta ranskalaisen näytelmäkirjailija Florian Zellerin (s. 1979) Isä-näytelmässä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa isä (Jari Pehkonen) on sairastunut, eikä se enää huvita.

 

Muistisairas isä tanssittaa läheisiään oman pillinsä mukaan. Mies komentaa ja äksyilee, ei kuule eikä kuuntele. Vanhus pyörittää karusellia: töissä käyvää tytärtä (Vuokko Hovatta), tyttären miesystävää, vaihtuvia hoitajia. Sirkus muuttuu painajaiseksi.

 

Eikä isä aina itsekään tiedä missä ollaan. Hänen mielensä on jäänyt menneisyyteen ja ympäristö tuntuu vieraalta. Ollaanko nyt omassa kodissa vai kenen kotona, miksi sisustus on tällainen? Tyttäristä toinen, se joka on poissa, on parempi ja rakkaampi. Ja sille, joka on läsnä, voi hyvin kiukutella.

 

Kun isästä tulee iso lapsi, tytär ryhtyy vanhemmaksi. Roolit vaihtuvat ja arjen komiikasta tulee kipeää. Näytelmän hilpeät kohtaukset, isän steppinäytökset ja tanssiaikeet pehmentävät muuten synkkäsävyistä tunnelmaa. Hurmuriksikin heittäytyvä isä elää täysillä, kunnes traaginen totuus paljastuu. Isä on jatkuvan hoidon tarpeessa.

 

Elämä muistisairaan läheisen kanssa koskettaa yhä useampaa suomalaista. Jari Pehkosen isähahmo on syvästi liikuttava ja Pehkonen tekee huikean roolityön. Kun syystuulessa puiden lehdet putoavat, mitä ihmisestä jää jäljelle? Sairaalahuoneen puistonäkymä muurautuu umpeen ja ulkomaailma loittonee. Palataan perusasioihin, elämään ja kuolemaan. Älä nyt ole lapsellinen, hoitaja tokaisee.

 

Florian Zeller Isä
Suomen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Milko Lehto

Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo.
Valosuunnittelu Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko.
Naamiointi Milja Mensonen.

Tuuli käy heidän ylitseen

Tuuli käy heidän ylitseen

Kohtauspaikkoja kadonneille

Iida Vanttaja, Antti Kaski

Suomen Kansallisteatterin Omapohja

☆☆☆



Kansallisteatterin Omapohjassa esitettävä Kohtauspaikkoja kadonneille juhlistaa Iida Vanttajan 25-vuotista uraa nukketeatteritaiteilijana. Näytelmän tummasävyisiä episodeja kietoo löyhästi yhteen haikeasti suhiseva tuuli ja aavan meren laineet.


Nainen on saaren vankina ja lähettää paperiveneensä merelle kuin pullopostin. Mies on hautautunut kotiinsa, rouva hukkaa itsensä meluisaan ostoshelvettiin. Vanhus pukeutuu parhaimpiinsa ja juhlallisesti valmistautuu katoamaan. Työnhakija kadottaa itsensä byrokratian pyöröovissa. He ovat kaikki hukassa, kuka muilta, kuka itseltään.

 

Yhteiskunnassa syrjään joutuneita ja unohdettuja hahmoja löytyy lähempääkin kuin saarelta, joka näytelmässä rinnastuu Seilin saareen. Eikä yksinäisyyden ja toimeentulon kanssa kamppailevia auteta kampanjoilla ja muodikkailla voimaantumisprojekteilla. Viraston puhuva pää tarjoaa ratkaisua: maataloustukia, kuntoutusta, työvoimapalveluja. Taiteen tuki onkin kannattamattomana lopetettu.

 
Pisteliäs yhteiskuntakritiikki osuu toki kohdalleen, mutta mutkan kautta, ilman sanoja. Nukketeatterissa ihmisääni voisikin vaihteeksi hiljetä, jotta muu äänimaailma pääsisi tehokkaammin uimaan tajuntaan. Meren aallot, tuulenpuuskat, kadun vilinä, jopa Silja Linen tunnusmusiikki kaikessa ironiassaan, toimivat.  

 
Kun yhden luukun virkailija huomaa yrityksensä toivottomuuden, hän heittäytyy empaattiseksi ja kysyy asiakkaaltaan mitä tämä oikeastaan haluaa. Mutta söpöily ei auta, ja Vanttajan laulusoolo jää kokonaisuudesta irralliseksi. Missä ovat ne kohtauspaikat, joissa kadonneet voisivat löytää itsensä ja toisensa? Sitä ei paljasteta.

 
Esityksen ehdottomasti parasta antia ovat koskettavat nukkehahmot ja nukettajien taidokkuus. Ilmeikkäät nuket toimivat peileinä; kun ihminen kohtaa nuken, hän näkeekin itsensä, oman arkuutensa ja kömpelyytensä. Pieni mies tuuliajolla sateenvarjonsa kyydissä on tuulen lailla ohikulkija. Niin ohuesti me olemme elämässä kiinni.

NÄYTTELIJÄT Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula
OHJAUS, SKENOGRAFIA, NUKENRAKENNUS Iida Vanttaja
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

Kadonneen jäljillä

Kadonneen jäljillä

Juurihoito

Rooleissa Esa-Matti Long, Pirjo Lonka, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen

Suomen Kansallisteatteri

☆☆☆



Hammaslääkäri Kirnuvaara osaa kyllä juurihoidon, mutta samalla hän on puuduttanut omat tunteensa. Isätön mies on juureton ja onneton, kunnes hän tapaa toisen samankaltaisen, veljensä.


Miika Nousiaisen uutuusromaaniin perustuva näytelmä Juurihoito Kansallisteatterissa nojautuu nokkelaan sanaleikkiin ja elämän suuriin kysymyksiin. Samaan pakettiin kietoutuvat niin sukusalaisuudet, muuttoliikkeet, rotukysymykset kuin ihmisen kaipaus toisen ihmisen luo. Ollaan totisesti kadonneen jäljillä.

 

Yrmeä Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on seipäänniellyt tiedeuskovainen, hammaslääkäri Jumalan armosta. Hänelle hammas on maailman kiehtovin organismi ja hammaslääkäri evoluution huippu. Hän tekee töitä, kun ei muutakaan osaa. Kiintyä ei kannata, sen hän tietää, sillä jopa koiran kuolema tuntui pahalta.

 

Hipsterihahmo ja mainostoimistomies Pekka Kirnuvaara (Esa-Matti Long) tulee juurihoitoon velipuolensa vastaanotolle ja vähitellen miehet alkavat selvittää isänsä tekosia. Löytyy sisar Ruotsista, toinen Thaimaasta ja yksi vielä Australiasta. Maisemat vaihtuvat ja tilanteita luodaan nopeaan tahtiin. Videotekniikka ja kuultokuvamaiset heijastuspinnat lavasteissa ovat käytössä taitavasti.

 

Mutta asiaa on paljon, kokonaisen romaanin verran, siihen ei näytelmän dialogi oikein taivu. Isänsä jälkiä seuraavan sisarusparven suilla puidaan myös Lieksan romanien kohtaloita, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien asemaa ja aboriginaalien kokemuksia Australiassa. Pitkät vyörytykset aussimurteella tuntuvat puuduttavilta ja kirosanojen tiuha viljely tarpeettomalta tehokeinolta. Kun pitkän matkan taittumiseksi esitystä kevennetään näyttävillä laulunumeroilla, on tv-viihteen tuntu jo lähellä.

 

Paluu arkeen ja töölöläisen hipsterin kotikonnuille tuntuu lopulta helpottavalta. Ja vaikka isää ei reissussa löytynytkään, toi Esko matkalta mukanaan jotain muuta arvokasta: kadonneet tunteet ja puhumisen taidon.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Suomen Kansallisteatterin Pieni näyttämö

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Aleksis Meaney
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen

Instant pleasure

Instant pleasure

Snap - leipää ja sirkushuveja

Riskiryhmä

Teatteri Jurkka

☆☆☆



Nyt Kati nappaa, huudahteli tyttäreni 90-luvulla tapittaessaan tv-kokki Kati Napan kokkailuja. Tytär on tänään saman ikäinen, kuin Teatteri Jurkassa esiintyvän Riskiryhmän nuoret näyttelijät, joku heistä on tv:stä tuttukin. He kaikki snappaavat, tägäävät, instaavat, bloggaavat ja somettavat luontevasti arjen askareissa - jopa keittiössä, ja tänään myös Teatteri Jurkan näyttämöllä.


TV-kokkikonkari Kati Napan ohjelmia katsottiin uusintoinakin, ja kotirouvat tallensivat niitä myöhempään käyttöön. Nykyelämässä kaikki on tässä ja nyt, online. Sillä digilaitteet parantavat parisuhteen, tehostavat työpalavereja, niillä vangitaan hetken impressio ja lähetetään kaverille hymynaamainen selfie. Peukutus on yhteisöllistä viestintää, tätä sukupolvea ei voi sanoa tuppisuukansaksi.

 

Esityksessä Snap – leipää ja sirkushuveja digiarkeaan elää kerrallaan kolmesta neljään riskiryhmäläistä. Nämä nykyajan ammattilaiset osaavat heittäytyä hetkeen. Kaikki tuntuu sulavalta ja maistuvalta, kuin kiiltäväksi kuorrutettu hedelmäkakku. Twiitit lentävät ja kaikilla on hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisöllä, joka saa osallistua sydämensä kyllyydestä. Katsojilta kerätään ideoita Leijonan luolaan astuvan start-up-yrittäjän innovaatiohankkeeksi ja pyydetään vinkkejä esitettävän näytelmän aiheeksi ja tyylilajiksi. Kommunikaatio pelaa, kuvia saa ottaa ja jakaa.

 

Eikä kaikki ole suinkaan niin höttöistä, kuin luulisi. Taiten raamitetuissa improvisaatiotuokioissa käsitellään monenlaisia nykypäivän ilmiöitä epäterveellisestä ravinnosta perheenäidin uupumukseen ja hyggeilystä syömishäiriöihin. Mutta ongelmat katoavat sketsin aikana ja sitten voi taas nauraa. Huojentavaa yhteisöllistä tositelevisiota, Putouksesta tuttua, nyt livenä. 

 

Virkistävän esityksen ja lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden vauhtia voi vain ihailla. Mutta kakusta jää syömättä suurin osa ja jälkimaku liukenee pian. Olisiko niin, että syvimmän makuelämyksen antaakin vain paksu ja meheväksi kostutettu pohja.

 

Konsepti: Riskiryhmä ja Hilkka-Liisa Iivanainen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavalla helsinkiläisen Riskiryhmän näyttelijöitä ja muusikoita, mm. Elina Aalto, Tommi Rantamäki, Karoliina Niskanen, Ushma Karnani, Tuomas Hautala, Rosanna Kemppi, Mikko Virtanen ja Annika Poijärvi.
Kuva: Marko Mäkinen

Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Tähkäpää - Tornin diiva

Pipsa Lonka, Alma Rajala ja työryhmä

Alfa-Center, Turku, Raunistulantie 25

☆☆☆☆



Minä elän kuten itse elän, huutaa uhmakas Tähkäpää, ja juoksee pitkin betonilattiaa. Vanhan budosalin karut puitteet ja laajat ulottuvuudet antavat TEHDAS Teatterin Tähkäpää – tornin diiva -esityksessä naiseuttaan etsivälle prinsessalle loistavasti tilaa sekä kiukutella että diivailla.


Vahvaan fyysiseen tanssi-ilmaisuun tukeutuva näytelmäteos on saanut lisämääreekseen näyttämörunoa ja kiitolaukkaa, eikä suotta. Tanssijat Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel rimpuilevat toisissaan ja toisistaan irti välillä puoli vartaloa muoviputken sisässä, välillä teräsrullakon kyydissä tai suihkukaapissa pakkausmuoviin kietoutuneena. Vastakohtaisuuksien vuoropuhelussa kohtaavat perusvoimat, valot ja varjot, jin ja jang.

 

Kiihkeärytminen esitys pohjautuu Pipsa Longan tekstiin, joka on itsenäinen osa palkitusta kuunnelmasta ja runokokoelmasta Pimeän nimi. Alma Rajalan ohjaus on runotekstille uskollinen, mutta samalla tarjoaa sille mahdollisuudet kasvaa vanhojen viljasiilojen ja kutomorakennusten suomiin korkeuksiin. Launaun hieno metallinsävyjä ja synteettisiä äänimaailmoja maalaileva musiikki korostaa nykynaisen ahdistusta ja ristiriitoja matkalla minuuteen.

 

Tyttö on aito primadonna, äksyilevä sadun Tähkäpää. Hän on lukinnut itsensä torniin, pyörii, ja näkee itsensä kolmesta suunnasta. Ilo, suru ja tuntematon pitävät hänelle seuraa. Mutta mieli tekee toki muutakin, sillä tämä prinsessa ei alistu. Raivottaren kiihkeydellä hän taistelee sekä ulkopuolisia odotuksia että naiseutensa erilaisia ilmentymiä vastaan. Hiukset, nuo vimmaisesti kasvavat, tuntuvat kuristavan Tähkäpään. Niistä on päästävä eroon, mutta se ei käy vain heittämällä ne alas tornista. Hiuksilla pyyhitään lattiaa ja vedetään köyttä, niiden kanssa aito disco queen tanssii diskopallon alla. Hiuksiin kietoutuu myös seksuaalisuuden voima, tyttö antautuu viettelykselle, antaa maistaa makeaa hunajaa.

 

Yleisöä liikutellaan näyttämötilassa kohtauksesta toiseen. Ratkaisu pitää otteessaan hyvin, vaikka ei olekaan uutta. Viimeksi samantapaiseen konseptiin oli istutettu pari vuotta sitten Jätkäsaaren Bunkkerissa Helsingissä esitetty Valtteri Raekallion Edustaja, joka pohjasi Eino Santasen runoihin.

 

Sukupuolirooleilla leikkivä esitys äityy villissä menossaan kimaltelevien asujen drag showksi. Lopulta on kyse itsen heijastumista, omasta ja muiden katseesta, joka kuvastuu lukuisista pinnoista ja peileistä. Kuten aito kansansatu, tämäkin päättyy moniselitteisen onnekkaasti. Tätä tyttöä ei kuitenkaan prinssi nouda, sillä Tähkäpää ratsastaa pois ihan itse.

 

Ohjaus: Alma Rajala
Lavastus: Johanna Latvala
Musiikki: Lau Nau
Puvustus ja maskeeraus: Maiju Tainio
Valot: Jarkko Forsman
Esiintyjät: Mickael Stoëckel ja Riina Tikkanen
Tuottaja: Jesper Dolgov
Valokuvat ja video: Jussi Virkkumaa

HUOM!
Tähkäpää-produktiota jatkaa ja laventaa TEHDAS Teatterin aulassa esillä oleva kuuden runoilijan teksti-installaatio Tähkäpään kuvastin, joka heijastelee Tähkäpää – tornin diiva -esityksen teemoja. Tähkäpään kuvastimen on toteuttanut Runoyhdistys Nihil Interitin kirjoittajaryhmä, jossa ovat mukana runoilijat Janette Hannukainen, Satu Heinola, Raisa Jäntti, Niina Oisalo, Tuula Sipilä ja Paula Taimi.

Nautittava varovasti

Nautittava varovasti

Asetelmia

Tuukka Vasama, Laura Rämä ja Vihtori Rämä

Korjaamo Kulmasali

☆☆☆☆



Pöydällä on sipuli, ääni sanoo, mutta lavalla touhottavat Laura Rämä ja Tuukka Vasama, vaivalloisesti kuusenrangat selässään. Tämä on ihmisen osa: kokea yhtä aikaa ääretöntä hankaluutta ja mittaamatonta yhteyttä elollisen ja elottoman maailman näyttämöillä.


Runoilija, näytelmäkirjailija ja dramaturgi Tuomas Timosen teos Asetelmia ja Esitystaiteen seuran siitä toteuttama näyttämöversio tukeutuu nimellään maalaustaiteen hiljaiseen perinteeseen. Elottomien luontokappaleiden ja esineiden sommitelmia on kutsuttu nimellä stilleben, hiljaiselo. Esitys kuitenkin alkaa kaoottisesti, eikä hiljaisuudesta ole tietoakaan. Esiintyjät ohjaavat yleisöä sisään toisilleen ja katsojille huudellen ja varmistellen: onko jo valmista, onko kaikilla käsiohjelmat? Vielä yksi henkilö tulossa, vähän myöhässä, joku karjaisee.

 

Ääneen lausutun sipulin mykkyys alkaa pian kuumottaa korvia. Se vain korostaa ihmisen ääntä, joka varmistaa kaiken viimeiseen pilkkuun saakka. Ollaan neuroottisessa tilassa, jossa luonnon laki on vääjäämätön.

 

Rämän ja Vasaman jesariteipatut kehot kiemurtelevat catwalkilla esitystä seuraavan yleisön silmien tasolla. He liikkuvat vaikeissa asennoissa ja puhuvat leppäkertuista ja orvokeista. Mustikoitakin tarjoillaan. Timosen runoissa toistuvat pienet ja tavalliset luonnon elementit ovat kuin saavuttamattomia aarteita hämärään vaipuvassa lokakuussa. Jokainen meistä kertaa menneisyyttään, kantaa sitä mukanaan, toiset tekevät tiliä elämästään perusteellisestikin. Toiset taittuvat taakkansa alla.  On kuin esitys kysyisi: haluaako ihminen rakentaa itsestään luomakunnan monumentin? Olemmeko asetelmissamme yhdenvertaisia esineiden, vihannesten ja hedelmien kanssa?

 

Timosen niukan, surumielistä ironiaa vilkkuvan tekstin kautta piirtyy esiin epätoivoinen, elämänsä käsijarrua riuhtova virkamies, joka ei vimmastaan huolimatta saa vauhtia kohdalleen. Halua olisi, sillä virkamies huutaa hätäänsä, pyrkii kohti rakastettuaan, mutta ei tiedä miten sinne pääsee. Virkamies ei ole tuntenut janoa moneen vuoteen, ja nyt hän juo, kolmatta lasillistaan jo. Elämänjano on siis tallella.

 

Asetelmia näyttää nykyihmisen kiihkeän halun olla osa luontoa, mutta samalla sipulin kasvuvoima pelottaa. Syytä toki onkin: jos ihminen käpertyy sipuliksi, hän voi tehdä sisuksistaan yllättäviä löytöjä. Itkuherkät availevat kuoria varovasti. John Coltranen ja Verneri Pohjolan oivallisen jazz-musiikin tahdittama esitys sykkii pienen ihmisen pulssissa ja nakuttaa sillä tajuntaamme. Luonto voi olla uhkaavakin, mutta sitä ei tarvitse kesyttää saati vaientaa.

 

 

Kuinka kirjoittaa itselleen ehjä lapsuus?

Kuinka kirjoittaa itselleen ehjä lapsuus?

Taju

Ohjaus: Laura Jäntti. Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen

Helsingin Kaupunginteatteri

☆☆☆



Helsingin Kaupunginteatteri on tuonut Pengerkadun näyttämölle rajun kertomuksen taidemaalari, professori Tyko Sallisesta (1879–1955). Myyttinen taitelijanero ja kansallistaiteilija osoittautuu näytelmäkirjailija Liisa Urpelaisen draamassa naisia vihaavaksi despootiksi, joka nöyryytti sekä vaimoaan että lastaan.


Antti Lang ja Ursula Salo
Antti Lang ja Ursula Salo. Kuva Stefan Bremer.

 

Elämä jatkuvan syyllisyyden ja pelon kanssa on repinyt mielen rikki, mutta Taju Birgitta Tiara (Ursula Salo) on silti isän tyttö. Isän ankara hahmo ohjailee aikuisen Tajun valintoja vielä kuoltuaankin, alistaa ja solvaa. Siksi Taju raivoisasti pyrkii kirjoittamaan isän pois tajunnastaan. Yritys epäonnistuu. Taiteilijanimen Irja Salla ottaneen Taju Sallisen (1912-1966) vuonna 1957 ilmestyneessä muistelmateoksessa isä on lempeä ja rakastava.

 

Mihin kaikkeen muisti taipuu, kuinka se mukautuu ja pystyykö unohdus suojelemaan rikkinäistä mieltä täydelliseltä sekasorrolta? Tajua se ei lopulta pelastanut, hän vietti viimeiset, vimmaiset vuotensa Nikkilän mielisairaalassa. Sitä ennen 1940-luvulla hän oli saanut hauraaseen taiteilijasieluunsa uusia osumia stipendiaattina sodan keskellä Saksassa. Isänsä laiminlyömä Taju etsi kiihkeästi rakkautta taistelujen runtelemista miehistä.

 

Laura Jäntin ohjauksessa näyttämökuvat vaihtuvat vilkkaasti pirtin lattialla leikkivän pikkutytön tunnelmista ilmahälytykseen ja sairaalan vuodeosastolle. Aikatasot limittyvät, ja lavalla ovat yhtä aikaa sekä neuroottinen nyky-Taju että pelokas isin pikku-Taju. Ursula Salo elää Tajun roolissaan vakuuttavasti.

 

Näyttämön laidasta toiseen liikkuvan flyygelin kannella tapahtuu paljon, ja muusikko Eero Ojanen saa päähänsä välillä sotamiehen kypärän, välillä kabareetanssijan sulkapäähineen. Näytelmän äänimaisema tuo vahvalla tavalla todeksi asemalaiturien lähtökuulutukset ja ilmapommitukset.

 

Tajun ja isän tarina on kipeä ja karski, mutta aikansa julkisten elämää turhankin kuuliaisesti ja yksityiskohtaisesti mukaileva. Hienoinen tiivistys tekisi terää, varsinkin kun käsiohjelma taustoittaa taiteilijaperheen vaiheita oivallisesti. Koomiset kohtaukset, joissa keikaroidaan natsi-Saksan kabareeravintolojen hämyssä, saattavat lieventää ainakin pikkujouluja viettävän yleisön syyllisyyden tuntoja. Pakkomielteestä ei silti pääse: isä ei lähde tytöstä, vaikka tyttö voi lähteä isästä.

Liisa Urpelainen: Taju
Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö