timo harjuniemi

Timo Harjuniemi on valtiotieteiden opiskelija ja vapaa toimittaja, joka on asunut Berliinissä tammikuusta 2011 lähtien.

Berliini – uhka vai mahdollisuus?

Teksti Timo Harjuniemi

Ei tätä kaupunkia voi kuin rakastaa.

Paitsi kaikki hyvä myös tämä blogi päättyy aikanaan – tarkemmin sanottuna tämän merkinnän myötä. On nimittäin tullut aika jättää viriili Berliini taakse ja palata Suomeen, sinne missä on kallista ruokaa, Mikael Pentikäinen ja Elinkeinoelämän keskusliitto.

Älkää kuitenkaan vaipuko epätoivoon, arvon lukijat (uskallan käyttää monikkoa, sillä erästä kirjoitustani oli jaettu Facebookiin muistaakseni peräti kolmesti, kiitos siitä!). Kuluvan vuoden aikana olen nimittäin meritoitunut siinä määrin arvovaltaiseksi Berliini-ekspertiksi, että tämän kommentaarin jälkeen voitte olla lukematta enää ainuttakaan juttua tästä maanmainiosta kaupungista. (Kyse on ihan oikeasti merkittävästä ajankäytöllisestä voitosta, sillä Oulun yliopiston journalistiikan laitoksen mukaan 15 prosenttia suomalaistiedotusvälineiden jutuista – eikä luvussa ole mukana HS.fin kolumneja – käsittelee tätä nykyä Berliiniä.)

Ei Berliiniä ihan syyttä mystifioidakaan. Edullisen elintason, verrattain erinomaisen asuntotilanteen ja sallivan oloisen byrokratian ansiosta Berliinistä on kehkeytynyt sosiaalisen pääoman ja viriilin luomistahdon keskittymä. Kaupunkiin on luvattoman helppo retkahtaa; välillä tuntuu siltä kuin kaikki, mikä nyt ylipäänsä on kivaa ja hyvää, on kätten ulottuvilla. Jos jonkinmoista festivaalia ja tapahtumaa järjestetään ympäri vuoden, ruoka on hyvää ja halpaa, ja oluella saa kurkkunsa kosteaksi puoli-ilmaiseksi.

Eipä sillä, että tämä ihan mikään auvola kuitenkaan olisi. Työelämä on, kuten aiemmin todettua, aika raakaa. Resuisen kaupungin työttömyysprosentti huitelee reippaasti Saksan keskiarvojen yläpuolella, ja palkat ovat pienet. Ja mitä prekaarin, maasta toiseen vaivatta viipottavan ja koulutetun tietotyövoiman hyväksikäyttöön tulee, Berliini on varsinainen koelaboratorio. Pätkäduunit, riistoehtoiset harjoittelut ja 400 euron minityöt – nämä kannustavan sosiaalipolitiikan ja kolmannen tien sosiaalidemokratian manifestaatiot – ovat arkea luvattoman monelle berliiniläiselle. Lisäksi arki saattaa olla aika marraskuista Berliinissäkin: metro jättää ja rahat tuppaavat loppumaan.

Ja siltäkään ei tätä kaupunkia voi kuin rakastaa.

Kansoista & sisälämpötiloista

Teksti Timo Harjuniemi

Talvi Berliinissä saa ymmärtämään, että suomalaiset ovat mukavuudenhaluista kansaa.

Rakennettakoon argumentin ja blogimerkinnän tueksi kärjistys: Me suomalaiset hellimme ajatusta itsestämme luonnonläheisenä kansana, joka on tottunut tulemaan toimeen vuodenaikain kierron meille nikkaroimissa puitteissa. Tuiskut, tuiverrukset, viimat ja narinapakkaset otamme vastaan nöyrällä ymmärryksellä, sadatellen ja hammasta purren, mutta osamme kuitenkin ymmärtäen. Lempeämmille leveysasteille asettuneet keskieurooppalaiset herättävät meissä huvittuneisuutta, kun niiden pirssit television uutiskuvassa jumittuvat yllätysmyrskyn tuprauttamaan kinokseen – niin pikkuruiseen, että tommoisellehan nauravat täälläpäin harakatkin!

Tämähän on tietysti ihan pötyä. Talvikuukaudet Berliinissä saavat ymmärtämään, että suomalaiset ovat mitä mukavuudenhaluisinta kansaa. Ihmiset kellivät Suomessa ympäri vuoden runsaassa 20 asteen sisälämpötilassa – asuivatpa sitten vaatimattomassa vuokra-asunnossa tai modernissa omakotitalossa, domestisen kilpavarustelun suuruudenhullussa ilmentymässä. Keskuslämmitys hohkaa, eivätkä triplaikkunat päästä ulos edes lämpimiä ajatuksia. Suomalaiset asuinsijat ovat taloteknisiä taidonnäytteitä.

Toista se on kuulkaa Berliinissä! Berliiniläiset eivät juuri keskus- tai sähkölämmityksistä piittaa, vaan kerrostalohuushollit lämmitetään yleensä asuntokohtaisilla kaasuvirityksillä – tai, kuuleman mukaan, joskus jopa hiiltä polttamalla. Ensimmäisen asuntomme sisälämpötila huiteli talvikuukausina 16 ja 18 asteen välillä. Peitto tuli tutuksi ja suomalaisia ikkunaeristyksiä ikävä. Nykyisen kämppämme vakiasukki vietti puolestaan viime talven tyystin ilman lämmitystä. Ei helpoin nakki, sillä talvikuukaudet osaavat Berliinissäkin olla viimaisia. Ei vaan Suomessa lekottelu tällaista talvisodan henkeä edellytä!

Ja hyvä niin. Berliinissä sen ymmärtääkin: suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on kaikkialle vyöryvä infrastruktuurinen mukavuus. Se arjen kuprut silottava ja elämän epämiellyttävyyksiä alati desinfioiva, tekniikaksi muuttunut keskiluokkaisuus, joka etälämmittää henkilöautot ja saa kylpyveden pulppuamaan täydellisellä paineella. Hienoa, Suomi!

Talousmoralismin aika

Teksti Timo Harjuniemi

Vaahtoa moralistien suupielistä on syytä pyyhkiä myös Saksassa.

”Myykää, saarenne, rutiköyhät kreikkalaiset”, karjui Euroopan suurin iltapäivälehti, saksalainen Bild tuohtuneena vuosi sitten lokakuussa. Bildin sanoma on selvä: eteläeurooppalaisen auringon alla päivettyvät kreikkalaiset ovat yksin syypäitä velkakriisiinsä, eikä zorbaksilla yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja kuin laajat julkisomistuksen privatisoinnit ja etuisuuksien riuskat leikkaukset.

Samaa epistolaahan tarjoavat muuten suomalaisetkin pääkirjoitukset ja maailmaa selväksi puhuvat ekspertit – ehkä vähän puleeratummin sanakääntein tosin.

Vaikka ei olisikaan vihkiytynyt jälkiteollisen, globaalin finanssiapparaatin salatieteenomaisiin oikkuihin ja kaikenmoisiin vipuihin, on helppo huomata, että finanssikriisin yllä myrskynnyttä keskustelua on hallinnut ylimielinen talousmoralismi. Tähän kertomukseen on kuulunut velkaongelmien syyn vyöryttäminen yksinomaan ongelmamaiden velkaantuneisuuden tai rapistuneen kilpailukyvyn niskoille.

Pohjoisesta, täältä suu säkkiä myöten eläneiden keskuudesta, on isälliseen sävyyn toruttu niitä lämpimässä lekotelleita ja pellossa eläneitä. Lääkkeeksi kriisi-Euroopalle (piru, kun näitä sairausvertauksia on taloudesta kirjoittaessaa hankala välttää!) määrätään tiukempaa budjettikuria ja uusliberalistisen talouspolitiikan entistä tukevampaa paaluttamista lainsäädäntöön. Näin siitäkin huolimatta, että tutkijat ja auktoriteetit aina Paul Krugmanista suomalaisiin nuoriin rääväsuihin asti ovat muistuttaneet euroalueen rakenteellisista ongelmista ja taantuman alla tehtävien menoleikkausten turmiollisuudesta.

Vaahtoa moralistien suupielistä on pyritty pyyhkimään myös Saksassa. Berliiniläinen Rosa Luxemburg -säätiö julkaisi kesällä raportin, jossa yritetään purkaa yleisimpiä myyttejä Kreikan problematiikan ympäriltä. Huutia saavat muun muassa väärinymmärrykset ja suoranaiset valheet kreikkalaisten kuvitellusta laiskuudesta, lomien ylimalkaisuudesta ja julkisen sektorin pöhöttyneisyydestä. Muistutetaanpa siitäkin, että yksi kriisin syntipukeista on itse asiassa Saksa, joka on vientikilpailukykyään doupatessaan ja matalissa palkankorotuksissa pitäytyessään ulkoistanut työttömyyttä eteläisempään Eurooppaan.

Ennen kaikkea raportti pyrkii kuitenkin kampeamaan finanssikeskustelun painopistettä nationalistisesti sävyttyneestä syyttelystä ja vääjäämättömyysretoriikasta – joka propagoi Eurooppaan lisäleikkauksia ja -kurjistumista – analyyttisempaan systeemikritiikkiin, johon nojaten Euroopan kriisiä voitaisiin lähteä ratkomaan positiivisin keinoin. Helppoa se ei tosin taida olla: niin syvällä on kurjistumisen autuaaksitekevän voiman romantisointi tässä saksalais-suomalaisessa mielenmaisemassa.

Rosa Luxemburg -säätiön raportti suomennettuna Sosialismi-net-sivustolla & englanniksi täällä.

Riistoa berliiniläisittäin

Teksti Timo Harjuniemi

Talousviskaalien mukaan Berliinissä on liikaa galleristeja, muusikkoja & norkoilevia opiskelijoita.

Berliini ei ole – ainakaan saksalaisittain – erityisen varakas kaupunki. Huippuunsa trimmatulla kilpailukyvyllään ylpeilevän liittovaltion ikoniset autotehtaat känsäkouraisine metallimiehineen kasaavat vaurautta muualla, ja finanssikapitalismin keuhkoina puuskuttaa Frankfurt. Rokonarpisen Berliinin virallinen työttömyysprosentti on Saksan korkein, 13,3, kun kansallinen keskiarvo on noin seitsemän prosentin hujakoilla.

Berliinin velkataakka on raju, ja osavaltio onkin riippuvainen vauraammilta seuduilta, kuten Baijerista ja Baden-Württembergistä, virtaavasta tuesta. Talousviskaalien näkökulmasta Berliinissä on edelleen liian vähän hyviä, keskiluokkaisia veronmaksajia ja liikaa galleristeja, muusikkoja, päämäärättöminä norkoilevia opiskelijoita ja muita hampuuseja. Katuja reunustavat viheralueet onkin suosiolla jätetty villiintymään. Berliini on, kuten tavataan sanoa, seksikäs mutta köyhä.

Yrityksen puutteesta ei Berliiniä kuitenkaan voi syyttää. Kaupunki yrittää nimittäin ottaa luovasta (ja vähävaraisesta luokasta) hyödyn irti pyrkimällä jälkiteollisen tietotyön eurooppalaiseksi keskukseksi. Koulutettua, kielitaitoista ja ennen kaikkea halpaa työvoimaa internetyrityksille tarjoava Berliini toivookin kiivaasti kasvavan start up -skenen poikivan menestystarinoita ja kivuliaasti kaivattuja veroeuroja.

Berliiniläisiä ja laajemminkin saksalaisia työmarkkinoita voisikin kuvata – elinkeinoelämän kielellä – joustaviksi ja dynaamisiksi. Hurjat työttömyysrätingit ja kansallisen kilpailukyvyn nimissä tehdyt, Gerhard Schröderin kolmannen tien demareiden alulle panemat työmarkkinaliberalisoinnit ovat vinouttaneet työmarkkinoita pahoin. Osaa Berliinin teknofirmoista tunnutaankin pyörittävän halvoilla, muutaman kuukauden sykleissä vaihtuvilla harjoittelijoilla tai sitten kehnopalkkaisilla ja ehdoiltaan huonoilla minitöillä, joista voidaan maksaa 400 euroa kuussa.

Moni on sitä mieltä, että Suomenkin tulisi ottaa mallia saksalaisesta kilpailukykydieetistä, joka on koostunut hyvin pienistä palkankorotuksista ja työmarkkinoiden sääntelyn vapauttamisesta.

”Mutta mihin jäi keskustelu euroalueen taloustähden Saksan taloudesta? Pitäisikö katsoa ylöspäin eikä alaspäin ja pohtia, mitä meidän tulisi haluta, jos tahtoisimme taloudellisen suorituskykymme olevan Saksan tasolla?” kysyi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan viime huhtikuussa peräänkuuluttaen Suomeenkin lisää paikallista sopimista ja joustoja. Ajatuksenjuoksu noudattanee sitä moneen kertaan tyrmättyä järkeilyä, jonka mukaan yläluokille lapattava hyöty sirottuu vähitellen meidän muidenkin ylle.

Kuitenkin: jos haluamme Suomeen berliiniläiset työmarkkinat, tulee meidän hyväksyä Saksan-mallista ne rujommatkin puolet: prekarisaatio on kiihtynyt ja työssäkäyvien köyhyys lisääntynyt, kun väliaikaiseksi tarkoitettu osa-aika- tai minityö on jäänyt pysyväksi jumiksi. Ja se on saksalaisille tuttu jumi: viime vuoden lopulla yli seitsemällä miljoonalla saksalaisella oli minityö, useammalla kuin koskaan aiemmin.

Natsiarkkitehtuuria & maailman paras klubi

Teksti Timo Harjuniemi

On aika esitellä Berliini varauksettoman kivassa valossa.

Tätä merkintää motivoi huono omatunto. Minut yllätti nimittäin semmoinen tunne, että nykyistä kotikaupunkia on tullut tölvittyä ihan liian kanssa. Milloin on Berliini ollut parjauksen kohteena liian pitkälle menneen keskiluokkaistumisen, milloin vinojen työmarkkinoiden vuoksi. Omahyväiselle blogaajalle ei mikään kelpaa…

Nyt onkin siis aika tehdä hieman matkailunedistämistyötä ja esitellä Berliiniä varauksettoman kivassa valossa. Onneksi ylistyspuuhaan on varsin helppo ryhtyä. Berliini on nimittäin matkailumielessäkin ylettömän hieno kaupunki: Lentopiletit saa parhaimmillaan röyhkeän edullisesti, joukkoliikenne kuljettaa kulkijaa tehokkaasti läpi yön, ja suun saa ruokittua ja kostutettua hyvin ja halvalla (ja tässä tapauksessa halpa on halpaa muillekin kuin tyylikkäästi taitettujen matkailulehtien lukijoille).

Ehkä hienointa Berliinissä on kuitenkin sen ehtymätön viriliteetti. Kaupunki tuntuu poikivan mielenkiintoisia tapahtumia, klubeja ja ravintoloita sinne ja tänne – hylättyihin uimahalleihin, teollisuuskomplekseihin, entisille lentokentille. Kaupunki on alati muutostilassa ja tuntuu esiintyvän uniikkina kullekin vierailijalle.

Osittain tästä syystä (mutta pääosin siksi, että olen laiska käymään missään) Berliini-vinkkejä on hankala antaa, mutta seuraavassa yhtä kaikki, yhdeksän kuukauden syventämällä rintaäänellä, muutama kelpo kohde.

Tempelhofin lentokenttä

Vuonna 1926 käyttöön otettu lentoasema suljettiin lentoliikenteeltä vuonna 2008. Tätä nykyä kenttää toimii valtaisana virkistysalueena, jolla berliiniläiset grillaavat, hölkkäävät ja lennättävät leijojaan. Berliinin saarron aikana, vuonna 1948, Tempelhofiin lennätettiin miljoonia tonneja ruokaa länsiberliiniläisille. 1930-luvulla rakennettu terminaalirakennus edustaa mahtailevaa ja virtaviivaista natsiarkkitehtuuria.

Berghain

Elektronisen musiikin pääkaupungin sydämenä sykkii Berghainin yökerho Kreuzbergin ja Friedrichshainin kaupunginosien rajamailla. Jylhään ja harmaaseen, käytöstä poistettuun voimalaitokseen rakennettu Berghain majoittaa jos ei nyt läntisen Euroopan niin varmasti vähintään Saksan parasta äänentoistoa. Ikoninen teknoklubi tunnetaan sattumanvaraisesta ja valikoivasta sisäänottopolitiikastaan – englantia ei kannata jonossa puhua, kertovat urbaanit tarinat, jos mielii yhtäjaksoisesti viikonlopun yli jatkuviin kemuihin. Meitä tylsimyksiä kuitenkin lohduttaa se, että arkkitehtonisesti upeassa Berghainissa järjestetään myös viljalti sellaisia keikkoja, joille myydään ennakkolippuja normaaliin tapaan.

CTM-festivaali

Avantgarde- ja elektronista musiikkia esittelevä CTM-festivaali valtaa vuosittain Berliinin tammi-helmikuun vaihteessa. Osana digitaaliseen taiteeseen keskittyvää Transmediale-festivaalia järjestettävää CTM:ää voi suositella varauksetta kaikille taide- ja rytmimusiikin ystäville.

Niin vakiintuneempia nimiä kuin vereksiä lupauksiakin ääneen päästävä CTM levittäytyy ympäri Berliiniä, sen klubeihin ja baareihin.

Piraatit jyräsivät Berliinissä

Teksti Timo Harjuniemi

Berliini äänesti viime sunnuntaina sekä osavaltio- että kaupunginosakohtaisissa vaaleissa.

Osavaltiovaaleihin en ulkomaalaisena saanut ottaa osaa, mutta viranomaisten tunnustamana berliiniläisenä ja EU-kansalaisena sain käydä äänestämässä kaupunginosani päättäjistä.

Berliiniä hallinneelle sosiaalidemokraattien (SPD) ja vasemmiston (Die Linke) koalitiolle sunnuntainen tulos tiesi loppua. SPD säilytti suurimman puolueen asemansa osavaltioparlamentissa 28,3 prosentin äänisaaliilla, vaikka kannatus laskikin runsaat kaksi prosenttiyksikköä. Die Linken kannatus puolestaan painui 13,7 prosentista 11,7 prosenttiin. Säällisten vuokrien puolesta kampanjoineen vasemmiston uskottavuutta nakersi se, että demareiden ja Linken yhteistaipaleen aikana vuokrat ovat Berliinissä nousseet tuntuvasti. Berliiniläispolitiikassa vuokrat ovatkin alati esillä, sillä kaupungissa vuokra-asuminen on huomattavista omistusasumista yleisempää.

Vihreille vaalitulos oli katkeransuloinen. Kannatus nousi – 4,5 prosenttiyksiköllä 17,6 prosenttiin – mutta hallituspaikkaa ei tuloksella kirjattu kiveen. Vihreiden ja potentiaalisten hallituskumppaneiden demareiden välejä hiertää useampikin kysymys. Kaikki kommentaattorit eivät tosin ole tyystin sulkeneet pois vihreiden, demareiden ja liittokansleripuolue CDU:nkaan koalitiota.

Saksan vihreät ovat mielenkiintoinen kööri. Se on jyrkässä ydinvoimakielteisyydessään ehta kontrasti arvoissaan joustaville Suomi-vihreille, mutta toisaalta Saksan vihreät on etabloituneen keskiluokan puolue, joka on osin kadottanut teränsä perinteisille puolueille vaihtoehtoisena liikkeenä. Vihreiden kannatukselle tämä ei ole mikään ongelma: Saksan supervaalivuotena, jonka aikana vaalit on järjestetty kaikkiaan seitsemässä osavaltiossa, vihreät on marssinut voitosta voittoon. Vihreät on Saksassa onnistunut paitsi säilyttämään vanhan kannattajakuntansa myös houkuttelemaan uurnille suurkaupunkien hyvin toimeen tulevia nuoria aikuisia.

Berliinien vaalien jytkystä vastasi kuitenkin piraattipuolue, joka keräsi peräti yhdeksän prosenttia annetuista äänistä jyräten osavaltioparlamenttiin yli viiden prosentin äänikynnyksen. Näkyvästi kampanjoineita piraatteja ei Berliinissä onnistuttu marginalisoimaan silkaksi nörttipuolueeksi, vaan puolue on pitänyt ääntä muun muassa perustulosta ja entistä läpinäkyvämmästä demokratiasta. Osa politiikantutkijoista leimasi tuoreeltaan Berliinin piraattien menestyksen poikkeukseksi, joka ei toistu muualla Saksassa. Kenties näin, mutta protestipuolueelle tuntuu yhtä kaikki olevan kysyntää sellaisten nuorten keskuudessa, jotka eivät Saksassa samastu esimerkiksi perinteiseen vasemmistoon.

G-sana

Teksti Timo Harjuniemi

Lyhytkin kävely Prenzlauer Bergissä on johdantokurssi gentrifikaation dynamiikkaan.

”Stop Gentrification.” Asuttamamme kerrostalon ulkoseinään sinisellä spraymaalilla kirjoitettu poliittinen viesti ”Pysäyttäkää keskiluokkaistuminen” kirpaisee aina pikkuisen. Vaikka kaksihenkisen taloutemme tulot ovatkin likimain surkuhupaisat (Berliinissä, toisin kuin useimmissa muissa länsieurooppalaispääkaupungeissa, on ainakin toistaiseksi köyhälläkin varaa elää), lienen keskiluokkaisine makutottumuksine melko arkkityyppinen Berliiniin tulija – viriilin ja liberaalin hengen luokseen vetämä yhteiskuntatieteiden opiskelija, jollaisia Neuköllnin muodikkaan Weserstrassen eriskummallisten anniskeluravintoloiden terassit ovat täynnä.

Berliinissä gentrifikaation poliittisuus lyö kasvoille; kyse ei ole habituksellisista seikoista, kaljakuppiloiden korvautumisesta sushisyöttölöillä tai viestintätoimistoilla, vaan elämisen edellytyksistä, latteasta arjesta.

Berliinin muurin kaaduttua moni itäberliiniläinen kiiruhti länteen. Muuttoaalto jätti taakseen Prenzlauer Bergin ja Friedrichshainin kaltaisia kaupunginosia, joissa oli tilaa talonvaltaajille, taiteilijoille ja muille vähävaraisille.

Lyhytkin kävely esimerkiksi Prenzlauer Bergin kaupunginosassa on johdantokurssi gentrifikaation dynamiikkaan. Rähjäisistä kerrostaloista on renoveerattu pirtsakoin värein maalattuja loft-kämppiä, ja paksuvointiset, usein vauraasta Etelä-Saksasta muuttaneet keskiluokan edustajat ovat korvanneet köyhemmän asujaimiston. Hulppeat remontit ovat nostaneet asuntojen vuokria, eikä Berliinin kaupungin vähittäinen siirtyminen markkinavetoiseen asuntotuotantoon ole ainakaan auttanut pienituloisia vuokralaisia, joiden on muutettava perifeerisempiin lähiöihin hintojen noustessa.

Näin ollen se sosiaalinen mikstuura, joka kerrytti itäisen Berliinin kulttuurista pääomaa ja seksikkyyttä, on näivettymässä.

Tätä nykyä Länsi-Berliinin kaupunginosat ovatkin – historiallisesti paradoksaalista kyllä – niitä paikkoja, joihin tullaan sosiaalisen diversiteetin ja erilaisuuden eksotiikan perässä. Meidän kaupunginosassamme, vielä joitain vuosia sitten epämääräisenä ja jopa vaarallisena pidetyssä Neuköllnissä sosiaalinen aines on moninaista: on kiskan edessä halpaoluesta päihtyvää juoppoa, isorillistä hipsteriaatin edustajaa, on vesipiipuistaan karamellisia tuoksuja päästäviä maahanmuuttajamiesporukoita.

Berliiniläiset ymmärtävät elämisen edellytysten kallistumisen poliittisen luonteen ja haluavat tehdä asioille jotain. Vuokrien kohoaminen on syyskuussa järjestettävien osavaltiovaalien kärkiteemoja, ja asumiskustannusten suitsemista vaativia mielenosoituksia on noin kuukausittain. Osa anti-gentrifikaatioaktivisteista on puolestaan ottanut taktiikakseen tehdä Berliinistä entistä epämiellyttävämmän mahdollisten tulijoiden ja sijoittajien silmissä. Ökyautot ovat roihunneet Berliinin yössä tasaisesti jo vuosien ajan – ainakin osittain gentrifikaation vastaisen kamppailun nimissä.

Täytyy toivoa, että kamppailu tuottaa tulosta. Että maailman kenties hienoimmassa kaupungissa olisi vastakin tilaa kaikenlaisille asukkaille.

Näkökulmia valtaan

Teksti Timo Harjuniemi

Politiikka teknistyy, yhteiskunta ja elämä hallinnallistuu, sanovat politiikan tutkijat ja sosiologit. Suosikkiajattelija Michel Foucault’n hallintapohdinnoista on tullut yhteiskuntatieteiden ruispuuroa. Vastikään suomeksi käännetty alan klassikkoteos ja suomalaisten tutkijoiden artikkelikokoelma valottavat hallinnan tutkimuksen kenttää ansiokkaasti.

Foucault’n mukaan modernien yhteiskuntien hallinta on luonteeltaan biopoliittista, kansan ja kansalaisten vitaliteettia ja hyvinvointia vaalivaa. Kuten Jani Kaiston ja Miikka Pyykkösen toimittamassa kokoomateoksessa Hallintavalta (Gaudeamus 2010) todetaan, populaation hyvinvoinnin kasvattaminen syrjäytti hallitsijan suvereniteetin vaalimisen hallinnan taidon merkittävimpänä tavoitteena; 1800-luku merkitsi käännettä, jonka myötä kansantaloustieteen, tilastotieteen ja sosiologian kaltaisia oppeja alettiin käyttää väestön elinolojen ja ominaisuuksien kartoittamiseen, mittaamiseen ja kehittämiseen. Tiedon ja vallan uudenlainen yhteen niveltyminen merkitsi hallinnan tieteellistymistä ja professionalisoitumista.

Professorit Peter Miller ja Nikolas Rose, todelliset hallinnan tutkimuksen grand old manit, kirjoittavat teoksessa Miten meitä hallitaan, että moderni hallinta on luonteeltaan ikään kuin emansipatorista ja hallittuja voimaannuttavaa. Hallinta ei pyrikään alistamaan meitä, vaan kehottaa meitä ymmärtämään oman potentiaalimme ja työstämään sitä. Liberaalin hallinnan tavoitteena on valistunut kansalaissubjekti, joka asiantuntijatietoon nojaten ylläpitää niin mentaalista kuin fyysistäkin hyvinvointiaan – mittaa verenpaineensa, nukkuu tarpeeksi ja tarkkailee neuroosejaan.

Meille luvatun vapauden ja autonomian hintana on vastuullisuus; yhteiskunnan ongelmatapaukset, päihdeäidit, työttömät nuoret, romanikerjäläiset, väliinputoajat, mielenterveysongelmaiset ja muut problematisoidut tarvitsevat valtioapparaatin väliintuloa.

Hallinnan tutkijoiden huulilta usein pääsevä huolen ilmaus liittyy politiikan ja antagonismien korvautumiseen teknis-rationaalisella mittaamisella. Hyväksi esimerkiksi tästä käy kilpailukyvyn käsitteen vakiintuminen suomalaisen talouspolitiikan superdogmiksi.

Anu Kantola käsittelee Hallintavallan artikkelissaan kilpailukyky-käsitteen toivioretkeä hallinnan ytimeen. Kantolan mukaan kilpailukykyajattelun merkittävimpiä arkkitehtejä on ollut liiketalouden ja markkinoinnin professori Michael Porter. Vuonna 1985 silloinen harvardilainen nimettiin Ronald Reaganin perustamaan komissioon, jonka toimeksiantona oli pohtia teollisuuden kilpailukykyä.

Komissiopestinsä innoittamana Porter ryhtyi soveltamaan kertakäyttövaippojen, moottorisahojen ja autovakuutuksien markkinanäkymien kartoitukseen käytettyä analyysikehikkoaan kansakuntien vahvuuksien ja heikkouksien ruotimiseen. Porterin peruskehikkoa, niin sanottua timanttimallia, on myyty laajalti kautta maailman, ja muiden muassa Maailmanpankki käyttää porterilaista analyysia strategisen suunnittelunsa perusmenetelmänä.

Timanttimallien kaltaisten kilpailukykymittarien ongelmana on, että kilpailukyvyn määrittely on hyvin hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Kantola kirjoittaa, että kilpailukykyindikaattoreita on moitittu muun muassa liiasta joustavuudesta samoin kuin siitä, että kilpailukykymittauksissa pärjääminen ei ole välttämättä merkinnyt taloudellista menestystä. Esimerkiksi Paul Krugman ei näe kilpailukyvystä puhumista mielekkäänä.

Näin ollen hallinnan tutkijoiden tulisikin kiinnittää huomiota siihen, miten kilpailukyky kulloinkin määritellään. Kilpailukyvyn ehtojen sanelu on poliittista kamppailua, jossa taistellaan järkevästä ja legitiimistä tavasta nähdä monitahoinen todellisuus.

Suomessa kilpailukyky on valtiovarainministeriön johdolla vakiintunut legitimoimaan tiukkaa julkisen sektorin talouskuria ja erilaisia tehostamistoimenpiteitä. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla.

Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.): Hallintavalta – Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä (Gaudeamus).

Peter Miller & Nikolas Rose: Miten meitä hallitaan (Vastapaino).

Aika jätkiä

Teksti Timo Harjuniemi

Suomalaisen hiphopkentän kenties taitavimman sanankäyttäjän, Matti Salon eli Asan, rytmiryhmästä tasa-arvoiseksi orkesteriksi mutatoitunut Jätkäjätkät on nousemassa hyvää vauhtia maamme livebändien eliittiin. Kehityksen ainoa haittapuoli on se, että rivijäseneksi jäänyttä Asaa kuuntelisi mieluusti enemmänkin.

Tavastialla juhlistettiin perjantaina Jätkäjätkien Ykstoist ykstoist -albumin ilmestymistä. Jätkäjätkät taustoitti jo Asan vuoden 2008 Teosto-palkinnolla noteerattua Loppuasukas-levyä soinnillaan, johon ovat jättäneet jälkensä niin itäeurooppalainen kansanmusiikki kuin läntisemmän hiphopin rytmiikkakin.

Asan vetäytyessä pääjehun roolistaan Jätkäjätkien tasavertaiseksi musikantiksi jää rapin rooliksi olla mausteena hurjan slaavilaishenkisen kansanmusiikin, erikoisen rillumareimodernisoinnin ja reggaen pyttipannussa.

Suvereenisti yhteen soittava ja toimiva Jätkäjätkät klaaraa vaativan pestinsä hienosti; pulssi pysyy alati hämmästyttävän korkeana – operoitiin sitten Asan soolomateriaalin tai uuden levyn kappaleiden parissa. Suurimmillaan kymmenhenkiseksi kasvavan koplan kiivaan soiton eksoottiset ja kaikenkattavaan ”slaavilaisuus”-kategoriaan vaivatta koteloituvat kulttuuriset elementit eivät tunnu kliseiltä tai etnisiltä banaliteeteilta, vaan yhtyeen omimmalta osaamiselta.

Viime vuonna viidennen albuminsa, Aseistakieltäytyjäliiton tukilevyn Via Karelian julkaissutta Asaa ei onneksi ole häädetty kööristä. Fraseeraajana ja mc:nä Salo on nimittäin monta peninkulmaa Jätkäjätkien muita laulavia jäseniä edellä. Asa, joka on sanoittajana pikemminkin runoilija ja aikalaisdiagnostikko kuin selväpiirteinen vasemmistolainen, laskostaa riiminsä tarkasti kuin perintöverhot, mutta samalla hänen sanailussaan on jotain kulmikasta ja humalaista, jopa epärytmistä. Mikin äärellä niin ikään välillä viihtyvät Puppa J ja Joska Josafat eivät yllä samanmoiseen omintakeisuuteen, vaikka kelpo lauluniskijöitä toki ovatkin.

Lahjakkaita ja samanmielisiä muusikoita yhteen kokoava Jätkäjätkät on jo liki pelottavan hyvä liveorkesteri. Tavallaan on kuitenkin sääli, että niin monisyinen ja lyyrisesti nerokas hahmo kuin Asa painuu ryhmän rivijäseneksi. Mutta toisaalta: ainahan Matti Salo on ollut jätkä jätkäin joukossa.

Vatak on taiteilijoiden ja kirjastolaitoksen puolella

Teksti Timo Harjuniemi

Ravintola Belly täyttyi tiistaina, kun uusi vasemmistoryhmä järjestäytyi. Vasemmistotaiteilijat ja -kulttuurityöntekijät -työryhmän (Vatak) on määrä olla nopealiikkeinen ja avoin ryhmä, joka uskoo taiteen rooliin yhteiskunnan ja vasemmistolaisen politiikan uudistamisessa.

”Meidän on pelastettava ihminen jos ei muulta niin kapitalistiselta ihmiseltä – ajatukselta, jonka mukaan ihminen on laskelmoiva, omaa etuaan maksimoiva, läpeensä rationaalinen olento, joka elää tyhjiössä, jossa asiat ovat mitattavissa ja lokeroitavissa”, aloittaa Vatakin tiedottaja, teatterituottaja Jan Liesaho.

Helsinkiläinen ravintola Belly on tammikuisena tiistai-iltana tupaten täynnä, kun käsillä on Vatak-toimintaryhmän perustava tapahtuma. Pöydissä kiertävät ilmoittautumislomakkeet: sähköpostilistalle vaiko ihan aikaa ja vaivaa Vatakin eteen uhraamaan? Lavalla – pöydän takana ja mikrofonien ääressä – istuvat tapahtuman koollekutsujat, kirjava kaarti kulttuurityöntekijöitä teatteriohjaaja Esa Kirkkopellosta muusikko-opiskelija Olavi Uusivirtaan.

Seuraa puhetta vasemmistolaisuudesta, vasemmistolaisesta taiteesta ja Vatakin tavoitteista.

Espoon kaupungin vapaan sivistystyön johtaja Piia Rantala perää toimia ”reilun kulttuurin” puolesta. Kulttuurin pitäisi olla aidosti, ei vain mahdollisuuksien tasolla, kaikkien ulottuvilla.

”Jos katsotaan kulttuuriresurssien jakamista, niin kyllä ne menevät hyväosaisille. Ei sitä voi kiistää.”

”Toisaalta taiteilijoiden työskentelyolosuhteissa tulisi pitää mukana eettisiä, reilun pelin sääntöjä. Kunnon työstä kunnon palkka. Ainokainen broidini on muusikko, ja hän on kyllästymiseen asti saanut kuulla, että ettekö te nyt voisi tulla heittämään ilmaiseksi keikkaa. Kuka meistä kysyy näin sähkömieheltä?” tivaa vasemmistoliiton kulttuuripoliittista ohjelmaakin kirjoittanut Rantala.

Ammattitaitoiset taiteilijat joutuvat Rantalan mukaan riistetyiksi tehdessään ”kaikennäköistä jonninjoutavaa mainostamista”.

”Se on surullista ja kuvastaa tätä aikakautta erittäin hyvin. Mitkä meillä ovat etusivun uutisia? Meillä opastetaan ostamaan oikeat lenkkimakkarat oikeista kaupoista”, sanoo Rantala maan suurimpaan päivälehteen viitaten.

”Meidän pitäisi mielestäni turvata se, että luovat ihmiset pystyvät tekemään töitä eettisesti kestävällä tavalla ja tärkeiden asioiden kanssa. Tarvitaan kansalaisliikkeitä, jotka kertovat, että hei, me osataan ostaa ne makkarat ilman näitä mainoksia.”

Teemu Mäen mukaan vastakkainasettelun aika on kärjistymässä kulttuurin kentällä.

”Esimerkiksi niin, että Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén on julkisesti sitä mieltä, että vasemmiston aika on ohi. Hänen linjansa on se, että vasemmistolainen taide ei hänen aikanaan ole tervetullutta kaupungin taidemuseoon. Ja hän on sentään eläkevirassa, joten kai tällä jotain merkitystä on vasemmistolaisen taiteen kannalta.”

Mutta mikä on vasemmistolaista taidetta? kysyy tilaisuuden juontaja, toimittaja ja helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Silvia Modig.

”Taiteen muotoinen kriittinen ajattelu tuppaa olemaan vasemmistolaista”, sanoo Mäki.

Jotta taiteilijan vinkkeli maailmaan säilyisi riippumattomana, ei hän saa miettiä toimeentuloaan tai taiteen mahdollista menekkiä, Mäki pohtii.

”Tämä tekee taiteilijasta markkinataloudellisesti irrationaalin, vapaa-ajattelijan, ja toisaalta oikeistolaisesta tai markkinahenkisestä taiteiden näkökulmasta kummajaisen tai oudon linnun. Tässä taiteilijakunta varmaan jossain määrin jakautuu niihin, jotka ajattelevat taidetta yhteiskuntakriittisenä vapaa-ajatteluna, ja niihin, jotka ajattelevat, että taidetouhut ovat ammatti siinä kuin muutkin.”

Oman julkilausumansa mukaan Vatak pyrkii tuottamaan uusia poliittisia aloitteita ja näkökulmia poliittiseen keskusteluun sekä ennakoimaan yhteiskunnallista kehitystä. Piia Rantala toivoo, että aikomus konkretisoituisi esimerkiksi kirjastolaitoksen puolustamiseksi.

”Jos ajattelen kulttuuria ja sosialismia, niin minulla tulee mieleen suomalainen kirjastolaitos, joka tuntuu olevan kuntakentällä aika lailla uhattuna. Pajusen lista tuskin on ainoa lista, joka on virkamiesten pöytälaatikossa. Ja jotta meidän virkamiesten ei tarvitse sellaisia listoja kirjoitella, me tarvitsemme siihen ihmisten tukea.”

Kovan äänen ilta

Teksti Timo Harjuniemi

Fuck Buttonsin desibelit rutistivat kuulijoita. Brittikaksikon elektroninen musiikki on ehkä marginaalista, mutta myös suurta ja kaunista. Ketterää kuin ruorivikainen Silja Europa.

Tum tum tum tum… Skeletaalinen bassorumpu lyö tahtia. Kaksi nuorta miestä pöydän vastakkaisissa päissä kuin ottelun aloittamisesta kieltäytyvät pingispelaajat. He hypistelevät kojeista esiin paikoin vainoharhaista sekamelskaa ja välillä jopa rauhoittavia melodioita. Sitten ylle hyökyy staattinen, huumaava ääniaalto, jonka ketteryys ja dynamiikka ovat ruorivikaisen Silja Europan luokkaa.

Englantilainen Fuck Buttons – Andrew Hung ja Benjamin John Power – tekee elektronista musiikkia, joka on kaupallisen potentiaalinsa puolesta marginaalista mutta kooltaan kolossaalista. Keskiviikkona Kuudennella linjalla Helsingissä esiintynyt, toisen albuminsa Tarot Sportin tänä syksynä julkaissut yhtye osoitti, että suuri on totta vie kaunista.

Kaksikko esiintyi Helsingissä edellisen kerran toissa kesänä. Sittemmin Fuck Buttonsin sirpaleinen möly on jäntevöitynyt, kun kappaleiden taustalla pulputtaa välillä tasainen biitti. Yhtyeen musiikille ominainen äärimmäisyys on kenties tämän myönnytyksen vuoksi hieman kärsinyt, mutta toisaalta rytmi tekee kappaleista hieman tarrattavampia.

Näiden koijareiden kategorisointi on turhauttavaa puuhaa. Kiireettä kasvavien ja monotonisten kappalerakenteiden ansiosta Fuck Buttonsia on sovitettu jopa postrockin piiriin – kuitenkin harhaanjohtavasti, sillä Hungin ja Powerin musiikista puuttuu sentimentaalinen ja pompöösi maisemointi. Viittausperusta onkin pystytettävä toisaalle, jonnekin elottoman sydänsähkökäyrän soundtrackiksi sopivan drone-musiikin, paksua äänimassaa kauniisti muovaavan shoegazen ja miksei jopa krautrockinkin välimaastoon.

Eräs paikalla ollut vertasi showta ääni-installaatioon. Fuck Buttonsin musiikin tinkimätön esillepano tuokin paikoin mieleen pikemminkin kokeilunhaluisen äänitaiteen kuin rockkonsertin, jonka viehätys syntyy kappaleiden tuttuudesta ja kaavan ennalta-arvattavuudesta; vielä se yksi biisi, vielä tulee se encore… Fuck Buttons kuitenkin lopetti äkisti ja yksikantaan kuin tehdashallin kellon soittoon. Lisää ei edes kannattanut pyytää.

Fuck Buttons onkin syytä kokea livenä. Vasta riittävän desibelimäärän puristuksissa musiikin ruumiillinen ulottuvuus tislautuu esiin. Se saa ihokarvat soimaan. Mukaan kannattaa kuitenkin varata avaran mielen lisäksi hyvin istuvat korvatulpat. Tulkaahan, pojat, siis kolmannenkin kerran.

”Eikös Sailaskin ole demari?”

Teksti Timo Harjuniemi

…ja muita pohdintoja hegemoniasta. Vasemmisto ei automaattisesti korjaa kapitalismin kriisin hedelmiä, eikä imagopolitiikka pelasta työväenliikettä, sanoo Antonio Gramscia nykyaikaan tulkkaava Mikko Lahtinen.

Helsingissä pohdittiin viime keskiviikkona Antonio Gramscin (1891–1937) hegemonia-käsitteen ajankohtaisuutta. Selväksi kävi se, että hegemonisia kamppailuja ei käydä pelkästään eduskunnassa, vaalimökeillä tai mainostoimistoissa.

Vastahegemoninen projekti nykyisen kaltaiselle kapitalismille tai hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi perustua yksinomaan puoluepoliittisten voimasuhteiden muutoksille. Uusliberalistisen kapitalismin instituutioiden horjuminen luo tilaa poliittiselle muutokselle, mutta olennaista on, synnyttääkö kriisi ihmisten yhteenliittymiä, jotka pystyvät niveltämään kriisin vaikutukset arkisiin kokemuksiin. Tällaista radikalisoitumista on viime aikoina tapahtunut esimerkiksi opiskelijaliikkeessä.

Näin arvioi Tampereen yliopiston valtio-opin dosentti Mikko Lahtinen, kun Helsingissä pohdittiin keskiviikkona italialaisen marxistin Antonio Gramscin kehittämän hegemonian käsitteen soveltuvuutta nykypolitiikkaan.

”Uusliberalistiset projektit ovat tapahtuneet laajalti myös sosiaalidemokraattien eli hyvinvointivaltion puolustajien toimesta”, sanoi Lahtinen ja nosti esiin entisen pääministerin Paavo Lipposen (sd.) hallitusten toimet.

On siis laiskaa ajatella, että hyvinvointivaltion alasajo lakkaa, kunhan hallitukseen saadaan hyvikset eli vasemmistoliitto ja Sdp.

”Ja eikös [Raimo] Sailaskin ole taustaltaan demari?” Lahtinen kysyi.

Balderin salissa Aleksanterinkadulla, valtioneuvoston linnaa vastapäätä, puhunut Lahtinen äyskäröi teeseilleen tukea Isosta-Britanniasta ja siellä 1970-luvun loppupuolella tapahtuneesta thatcherismin noususta.

”Thatcherismin nousua on liian helppo selittää yksinomaan konservatiivien vaalivoitolla työväenpuolueesta”, kertoi Lahtinen Vasemmistofoorumin ja Kansan Sivistystyön Liiton organisoimassa tapahtumassa.

Konservatiivien valtaannousu tietysti helpotti uusliberalististen uudistusten toteuttamista, mutta muutoksen juuret olivat hyvinvointivaltion kriisissä ja siinä, kuka pystyi tarjoamaan äänestäjille uskottavan toimintasuunnitelman. Tässä thatcherilaiset onnistuivat.

Vasemmistopuolueilla onkin paha tapa sivuuttaa se seikka, että yhteiskunnalliset muutokset eivät pohjimmiltaan verso poliittisen vaa’an heilahduksista, vaan yhteiskunnasta sekä sen kriisiytymisestä ja kriisiyttämisestä, Lahtinen kirjoittaa artikkelissaan ”Hyvinvointivaltion tulevaisuus ja kamppailu hegemoniasta”, johon keskiviikon esitys pitkälti nojasi.

Mitään takeita siitä, että kapitalismi talouskriisin seurauksena korvautuisi jollain inhimillisemmällä järjestelmällä, ei Lahtisen mukaan ole. Hän varoittaakin deterministisestä ajattelusta, jonka mukaan vasemmisto yksinkertaisesti korjaa hedelmät uusliberalismin romahdettua.

”Seurauksena voi hyvin olla entistä autoritaarisempi, entistä epädemokraattisempi kapitalismi.”

Uudistumispaineissa pinnistelevä vasemmisto tuntuu Lahtisen mukaan jämähtäneen liiaksi imagopolitiikan pohdintaan; ikään kuin voiton veisi puolue, joka onnistuu palkkaamaan kupeelleen kyvykkäimmät mainosmaakarit. Lahtinen varoittaakin vasemmistoa sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan vastapuolen kannattajat ovat jonkin väärän tai valheellisen tietoisuuden sokaisemia.

Tällainen ylimielisyys on Lahtisen mukaan ihmisten aliarviointia.

”Vasemmisto ei suostu ymmärtämään sitä, että muutkin saattavat poimia marjat”, hän sanoi.

Näin ollen esimerkiksi perussuomalaisten suosion jyrkkää kasvua ei tule kuitata yliolkaisesti äänestäjien ymmärtämättömyydellä.

”Soinilainen projekti onnistuu kokoamaan joukkoja ja houkuttelemaan jopa entisiä vasemmistolaisia.”

Missä sitten ovat vastahegemonisen projektin idut?

Radikalisoitumisessa, yhteenliittymissä, jotka artikuloivat kapitalismin ongelmia arkikokemuksiaan vasten. Tuoreessa opiskelijaliikkeessä, joka on muun muassa kritisoinut yliopistouudistusta ja vallannut tyhjiä kiinteistöjä opiskelijoiden majapaikoiksi, Lahtinen näkeekin kiitettävää radikalisoitumista. Niin ikään positiivista väreilyä oli Terveys- ja sosiaalialan ammattijärjestön Tehyn parin vuoden takaisessa työtaistelussa.

”Siinä oli varmasti moni insinöörimies ihmeissään, kun vaimo radikalisoitui”, Lahtinen pohti.