teppo eskelinen

Teppo Eskelinen tutkii ja toimittaa ammatikseen. Vaihtelevien tiedontuotantoformaattien punaisena lankana toimii yleensä oikeudenmukaisuus, talouskritiikki ja filosofia. Myös basson soitto onnistuu, vaikkakin kaikkien muiden paitsi Tepon itsensä mielestä huonosti. Liuta järjestöjä on käyty läpi, mutta Leninin dilemma vaivaa usein: shakinpeluulta riittää huonosti aikaa vallankumoukselle.

Occupy, Suomi & keskiluokan ääni

Teksti Teppo Eskelinen

Suomen keskiluokan ärsytykset ovat samansuuntaisia kuin Yhdysvalloissa, mutta silti erilaisia.

Occupy Wall Street ja kaikki siitä versoneet muut Occupy-jengit muodostavat pirun mielenkiintoisen kansalaisliikkeen. En tarkoita, että liikkeen poliittinen agenda olisi erityisen kiinnostava – jo siitäkin syystä että Occupyn agenda on vielä vähän auki, ja saattaa niin jäädäkin. En tarkoita oikeastaan edes liikkeen sisäistä dynamiikkaa, vaikka toki liikkeen leviäminen on ollut ilmiömäistä.

Kiinnostavinta on tämä: Occupy on todella pystynyt muuttamaan poliittista puhetta Yhdysvalloissa. Tämähän on se, mihin kansalaisliikkeet pyrkivät. Politiikan ongelmakentän jäsentymistavassa on kyse isosta asiasta, toisin kuin esimerkiksi yksittäisen puolueen linjauksissa tai yksittäisten vaalien asetelmissa, joihin vaikuttamista tietysti pidetään aina sumutusmielessä vaikuttamisen kriteereinä.

***

Asia on päällisin puolin kummallinen. Occupy Wall Street koostuu – tai koostui, näkökulmasta riippuen – puistossa majailevista ihmisistä, jotka pääosin ovat opiskelijoita ja pääosin näyttävät todella ”vaihtoehtoisilta”, kuten tapana on sanoa. Heidän toimintansa ydin on lähinnä puistoelämän organisoinnissa ja jatkuvassa ideaalidemokratiaa tavoittelevassa päätöksenteossa, jonka asialista liittyy lähinnä puistossa majailuun. Poliittisena ydinkäsitteenä toimii ”99 prosenttia”, jota liike sanoo puolustavansa. Idean mukaan suurin yhteiskunnallinen konflikti Yhdysvalloissa kulkee rikkaimman 1 prosentin ja loppujen 99 prosentin välillä.

Jostain syystä juttu on uponnut Yhdysvalloissa laajemmin kuin aktivistit luultavasti osaisivat toivoa. Asiaa voi demonstroida vaikka pohjoisamerikkalaiseen tapaan mielipidemittauksilla, jotka osoittavat enemmistön pohjoisamerikkalaisista tukevan liikkeen perusideaa – ”1 prosentin” vallan vastustamista. Vielä merkittävämpää on, että ”1 prosentti” on vakiintunut poliittiseen puheeseen ymmärrettäväksi ja rutiininomaisesti käytetyksi käsitteeksi. Ennen kaikkea olennaista on se, että yhteiskunnallinen haaste, johon poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan, tulee vasemmistoradikaaleilta eikä jatkuvasti pienempää valtiota hivuttavalta teekutsuliikkeeltä.

”99 prosentin” valinta ydinkäsitteeksi saattaa olla ratkaisevampaa kuin kuvittelisi. Enemmistöille puhuminen on nimittäin marginaalipuheesta kieltäytymistä. Ja kun puhutaan enemmistöille, on aivan mahdollista että enemmistöt kuuntelevat. Tänä päivänä lähes jokaisella Yhdysvalloissa on kuulemma talouskriisiin liittyvä tarina kerrottavanaan, ja Occupy tuntuu kuuntelevan. Näiden tarinoiden polttoaineena on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja punaisena lankana keskiluokkaisen unelman särkyminen.

Keskiluokastahan politiikassa on lopulta aina kyse. Keskiluokan unelman järkkymiseen Yhdysvalloissa liittyy taloudellinen ahdinko: koulutuksen periytyvyys vaatii entistä suurempia säästöjä, omakotitalon ostaminen näyttää entistä useammin reseptiltä velkavankeuteen, eläkesäästöt katoavat pörssipeleissä taivaan tuuliin, palkat eivät enää nousekaan muuten kuin työpäivää pidentämällä. Monilta on viety se jatkuvuuden toive, johon he ovat luottaneet. Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi oli kamelin selän katkaisu. Tämän jälkeen enää poliittinen maailmanselitys tapahtuneelle on ollut hakusessa.

Occupy tulee oikealla hetkellä näyttämölle osoittamaan eliittiä: katsokaa, tuo 1 prosentti on rikastunut sillä prosessilla, missä me muut kärsimme. Jos ette usko, tässä olisi tilasto.

***

Liikkeen ja keskiluokan intressien samastuminen on poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille toki herkästi hämmentävää, koska radikaali vasemmisto ei ole koskaan tottunut liittoutumaan keskiluokan intressien kanssa. Niinpä sillä on vaikeuksia tehdä niin edes tilanteessa, jossa keskiluokkaa alkavat vaivata samanlaiset kokemukset kuin perinteisesti sorretumpia.

Aktivistit ovat tottuneet (ihan hyvästä syystä) halveksumaan keskiluokan avointa tai kätkettyä näköalatonta pikkuporvarillisuutta. Vanhan liiton vasemmistolaiset taas kuuluvat itse keskiluokkaan ja ajattelevat, että korkea moraali edellyttää heikompiosaisista välittämistä. Ryhmän paradigmaattinen edustaja Suomessa Claes Andersson puhuu 2/3-yhteiskunnasta, jossa hyvinvoivan enemmistön pitäisi ymmärtää olla jyräämättä syrjäytyvää yhtä kolmasosaa. Molemmille ryhmille on näin ollen vaikeaa, joskin eri syistä, ajatella ajavansa poliittista agendaa, joka on linjassa keskiluokan tavoitteiden kanssa.

***

Occupy-liikkeen Suomeen rantautumisesta voidaan tehdä kaksi huomiota. Ensinnäkin, kaikella kunnioituksella, kehulla ja selkääntaputuksella, liike ei ole juuri onnistunut aiheuttamaan resonaatiota suomalaisen keskiluokan kokemuksessa. Toiseksi, tämä ei tarkoita, etteikö näinä turbulentteina aikoina periaatteessa mikä tahansa kekseliäs poliittinen jengi voisi näin tehdä, ja muuttaa siten yhteiskunnallista puhetapaa äkkiä kuten Occupy rapakon takana.

Suomen keskiluokan ärsytykset ovat samansuuntaisia kuin Yhdysvalloissa, mutta silti erilaisia. Kyse ei ole talousromahduksen jälkiseurauksista. Pikemmin keskiluokkaa vaivaa kiire ja epävarmuus. Taustalla on tietysti jatkuvan organisaatiouudistuksen ideologia, työmarkkinoiden joustavoittaminen, jatkuva itsensä todistamisen paine ja kaikkialle tunkeva yrittäjyysmentaliteetti. On itse asiassa hyvin epätavallista, että kaksi keskiluokkaista ja koulutettua ihmistä keskustelee pidempään keskenään ilman että huokailevat jatkuvaa kiirettä ja sen taustalla olevia työpaikan organisatorisia paineita tai silppuduunien keräilyä. Kiireestä on tullut jopa helppo ja harmiton keskustelunaihe, joka voidaan olettaa jaetuksi. Työelämän hektisyyden perkaaminen ei ole kovin kaukana edes nollapuheesta, kuten tavasta aloittaa keskustelu junan tupakkakopissa sanomalla, että eihän täällä tarvitse edes sytyttää tupakkaa, kun savua on niin paljon.

Vasemmisto on työelämän perinteinen asiantuntija, ja on taivahan tosi, ettei työtä tekevän ihmisen kannata yrittää elää ilman Hakaniemeä. Nykyisen keskiluokan turhautumisen kieltä ay-vasemmisto ei ole kuitenkaan oikein kyennyt puhumaan. Ilmeisesti työtaistelupuhe on liian juridista ja kaikkineen palkkakysymyksiin jumittunutta. ”Hakaniemeltä” ei ole toistaiseksi onnistunut itseisarvoisten organisaatiouudistusten kritiikki, uskottavan kuuloinen aina käytettävissä olemisen paineen psykologian pukeminen poliittisiksi ideoiksi, ja ylipäänsä välineiden kehittely työtaisteluihin yhteiskunnassa, jossa työn kysyntä ja tarjonta ovat pysyvässä epäsuhdassa.

Vihreiden vanha slogan ”vähemmän roinaa, enemmän aikaa” on jo parempi, mutta siinäkin on muutamia perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin esitetty trade-off eli ajan ja roinan vaihdettavuus ei ole uskottava, koska globaalin työnjaon johdosta mikä tahansa roinaksi kutsuttava on pirun halpaa. Tuottavuuden kasvun ulosmittaaminen vapaa-aikana perustuu taas korkeaan tuottavuuteen ja korkeaan palkkatasoon, eli käytännössä nojaa samaan globaaliin työnjakoon. Suomalainen työ on kerta kaikkiaan niin kallista suhteessa roinaan, että roinasta luopumalla säästää todella vähän aikaa.

Asiaa voi testata vaikkapa kirjoittamalla vieraskynätekstin itseään kunnioittavaan sanomalehteen, mittaamalla kirjoittamiseen kuluneen ajan, ja sen jälkeen käyttämällä nettopalkkion Tiimarissa tai Tarjoustalossa. Sitä roinaa tulee muuten paljon. Mikä tahansa yritys kääntää tämä yksilöllinen havainto poliittiseksi ohjauskeinoksi törmää samaan ongelmaan. On vaikea näyttää, minkälainen suomalaisten vapaa-aikaa lisäävä toimi vähentäisi roinaa, ellei viitata puhtaaseen tautologiaan tyyliin ”ostovoiman lasku = ostovoiman lasku”. Niinpä kansalainen järkeilee, aivan oikein, että roina liittyy eri kysymyksiin kuin työn kasvavat paineet.

Toiseksi slogan fokusoituu keskiluokan mukavimmin pärjäävään ja samalla perinteisimpään osaan. Suurin osa päiväänsä venyttävästä työvoimasta ei taida vaan uskoa, että aikaa olisi noin vain saatavilla lisää ilman tulonjakosysteemin muutoksia. Toiseksi työn paineet eivät palaudu kovinkaan helposti aikaan objektiivisesti mitattavissa olevana yksikkönä. Työaika on selvästi mitattavissa vain joissakin perinteisissä professioissa. Kaikille muille paine ei ole kalenterissa olevan työajan paljoutta, vaan työajan venymistä koko elämän alueelle ja kilpailun pakon täyttämää elämää.

***

Fiksattavaa siis vielä on. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että uudenlaiset ideat mobilisoivat nopeastikin ihmisiä, jos näiden ideoiden esitystapa on järkeenkäypää ja vetoavaa ja ne tarjoavat poliittisen kielen jonkun jo olemassa olevan turhautumisen ilmentämiseen.

Ihmisethän toimivat sosiaalisessa todellisuudessa ja kokevat asioita koko ajan, ja jokaisella on näin ollen hyvinkin selvä kuva siitä, mikä arjessa ottaa päähän. Useimmiten arjen kokemukselle on vaikea löytää poliittista kieltä – yhdistää yksilöllinen kokemus laajempaan palettiin, nähdä jokin vaihtoehto vallitsevalle asiantilalle, nähdä relevantit ristiriidat ja ylipäänsä löytää kokemuksen yleistämiselle jonkinlainen poliittinen kieli. On itse asiassa poikkeus, että arjen kokemus linkittyy luontevasti politiikan ylätason instituutioihin, vaikka poliitikot tämän aina unohtavatkin. Vaatii pinnistelyä ja harrastuneisuutta nähdä, missä jokin päätös näkyy. Toki useimmilla ihmisillä on formaalia politiikkaa koskevia kärjekkäitäkin mielipiteitä, mutta on kokonaan toinen juttu jos hyvä poliittinen maailmanselitys resonoi arjen kokemuksen eikä ainoastaan ”mielipiteen” tasolla.

***

Formaalille politiikalle on myös ominaista se, että poliitikot elävät sellaisesta käsityksestä, että on olemassa politiikan ja ”kansan” erottava kuilu, ja on tärkeää pyrkiä lähentymään ”kansaa”. Jokainen tavallaan ymmärtää hyvin, että kansa on aina syvästi heterogeenista, mutta siitä huolimatta riittävän suuri osa poliitikoista on riittävän valmis joko tietoisesti tai alitajuisesti seuraamaan mitä tahansa itseään kiihdyttävää kollektiivista käsitystä siitä, mitä poliitikoista vieraantunut ”kansa” vaatii. Osa poliitikoista on tietysti aina syvästi periaatteellisia, mutta tässä onkin kyse riittävästä joukosta.

”Kansan” kulloinenkin näkemys ei siis ole yksinkertaistus vaan väärinkäsitys. Kuitenkin politiikan psykologiasta johtuen kyky tuottaa sellainen yleinen fiilinki siitä, mitä ”kansa” ajattelee, on huomattavasti vaikutusvaltaisempi kuin minkään puolueen mikään linjaus. Ilmiöön sisältyvät potentiaaliset vaarat huomaa katsomalla, mikä ”maahanmuuttokritiikissä” on vaarallista. Eduskunnassa ”maahanmuuttokriitikot” taitavat olla lähinnä riesana, mutta kyky tuottaa käsitys siitä, että ”kansalla” on nyt tällainen mielipidetendenssi erotuksena poliitikkojen vakiintuneista käsityksistä, on saanut poliitikkojen suuret laumat työntämään suustaan samansuuntaisia lausuntoja, mikä on taas oikeasti vaarallista.

Yhdysvalloissa elettiin pitkään sen kanssa, että poliitikot kokivat ”kansan” hivuttavan entistä pienempää valtiota. Ennen kaikkea teekutsuliike oli viime vuosina sen haasteen esittäjä, johon poliitikot katsoivat olevansa pakotettuja reagoimaan. Tämän roolin nappaaminen on Occupyn suuri saavutus. Suomessa keskiluokan position kanssa resonoivien puhetapojen löytämisellä on väliä, kaikesta keskiluokkaisuuden rasittavuudesta huolimatta, täysin samasta syystä: koska vain keskiluokka ohjaa politiikkaa määritellen näin lopulta myös ”kansan” äänen – ja sillä kansan äänellä puhutaan jo.

Into kustannus julkaisee Occupy!-pamfletin Suomen sosiaalifoorumissa 21.4. Pohjoisamerikkalaisten käännöstekstien joukossa on suomalaisten kirjoittajien tekstejä, muun muassa tämän tekstin kirjoittajan laatima esipuhe.

Kuntauudistus – tarina tähän mennessä

Teksti Teppo Eskelinen

Keskustapuolueen likaisten temppujen osaston ratkaiseva virhe, ja mitä siitä seurasi.

Näinä ankeina aikoina kaikkien oletetaan kiinnostuvan kuntarakenteesta. Syy jää helposti hämäräksi, vaikka tietysti kuntiin liitetäänkin demokratian ja palvelujen kaltaisia funktioita. Joka tapauksessa poliittinen asetelma touhun ympärillä on niin pirun sekava, ettei analyyttinen vilkaisu asian ytimeen liene pahitteeksi.

Alustavasti voidaan tehdä kaksi aluetieteellistä huomiota.

Ensinnäkin Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa ihmisistä asuu kaupungeissa, koska työpaikat ovat pääosin kaupungeissa. Osa kaupungeista on suuria ja osa pieniä, mutta kaupunkeja ne ovat yhtä kaikki. Kaupungit ulottuvat lähes poikkeuksetta useamman kunnan alueelle, ja joitakin näistä kunnista kutsutaan harhaanjohtavasti ”maalaiskunniksi”. Yhtä kaikki valtaosa niiden asukkaista on kaupunkilaisia. Heidän asutuksensa kytkeytyy selvästi kaupunkiin ja he työskentelevät ja asioivat kaupungissa. Tämä monikuntaisuus aiheuttaa kaikenlaista harmia.

Toiseksi, vähemmistö suomalaisista asuu aidoilla haja-asutusalueilla. He muodostavat osapuilleen 15 prosenttia väestöstä. He vaalivat tietynlaista kulttuuria, elämäntapaa ja jatkuvuutta, ja monien heistä toimeentulo liittyy kiinteästi asuinpaikkaan. Useimmat heistä tahtovat asua haja-asutusalueilla jatkossakin ja heillä on siihen myös täysi oikeus. He ovat tottuneet ajamaan pitkiä matkoja erilaisten palveluiden luo, ja viime aikoina näitä ajomatkoja on myös systemaattisesti pidennetty, koska näin väitetään säästettävän. Tosiasiassa, sikäli kun näiden palveluiden keskittäminen tuottaa minkäänlaisia julkis- tai kansantaloudellisia säästöjä, niiden kokoluokka ei riitä liikauttamaan edes Tilastokeskuksen tiedotusharjoittelijaa.

Kummankin ryhmän palveluista vastaavat kunniksi kutsututut yksiköt, joiden päättäjiä valitaan vaaleilla.

***

Tältä pohjalta voidaan tehdä kaksi yleistä huomiota.

Ensinnäkin, koska kuntiin liittyy lähtökohtaisesti demokratia-aspekti, kuntasysteemin uudistaminen tarjoaisi periaatteessa kiinnostavia mahdollisuuksia. Suomalaisen kunnan tarjoama pohja ja sen ennakkoluuloton virittely tarjoaisi tilaisuuden kehittää globaalistikin kiinnostavia ja edelläkäyviä järjestelyjä, kuten kaupunginosahallintoja, kansanäänestyksiä, osallistavaa budjetointia ja monenlaisia muita käytäntöjä, joita oikeasti kehtaa kutsua ”demokratiaksi”.

Toiseksi, kahden yllämainitun väestöryhmän palveluita ei tunnu järkevältä organisoida samanlaisella rakenteella. Riippumatta siitä, kutsutaanko rakennetta kunnaksi, lähikunnaksi, peruskunnaksi tai miksi lie, samat vastuut, sama rahoituslogiikka ja pyrkimys yksiköiden suhteellisen identtiseen kokoon johtavat siihen, että järjestely ei ole kenenkään näkökulmasta oikein onnistunut.

Kun asiaan liittyvät järkevät huomiot on tehty, voimme seuraavaksi selvittää, mitä todellisuudessa on tapahtunut.

***

Kuntauudistuksen poliittisia lähtökohtia ymmärtääksemme on ensin palautettava mieleen, että jokaisessa puolueessa on likaisten temppujen osasto. Erityisen päteviä ja perinteikkäitä ne ovat suurissa kansanliikepuolueissa. Tämä on hyvin tunnettu tosiasia, vaikka se onkin poistettu jossakin politically correct -vimmassa peruskoulun oppikirjoista.

Eräs SDP:n likaisten temppujen osaston pitkäaikaisista tavoitteista on madaltaa haja-asutusalueiden piilevää kulttuurista vaalikynnystä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksimielisesti keskustalaisilla alueilla halutaan tehdä sosiaalisesti mahdolliseksi osallistua kunnallispolitiikkaan ei-kepulaisella jäsenkirjalla. Tavoitteen toteutuminen edellyttää jonkinlaista äänestysalueiden sörkkimistä. Pohjimmiltaan kaikki SDP:n kuntarakenteeseen liittyvä aktiivisuus seuraa tästä tavoitteesta.

On kuitenkin hyvin valitettavaa, että tavoitteen edistäminen on delegoitu SDP:n organisaatiokaaviossa juuri likaisten temppujen osastolle. Tämä on nimittäin saanut demarit kollektiivisesti kuvittelemaan, että tavoitteessa on pohjimmiltaan jotain hämärää ja likaista. Totuus on päinvastainen. Tavoite on hyvinkin kunniallinen ja edistämisen arvoinen. Sitä paitsi se saattaa olla demokraattisin yksittäinen tavoite korporativismista syytetyn ja kannatustaan menettävän puolueen tosiasiallisella agendalla.

Koska likaisten temppujen osaston tehtävänkuvaan kuuluu kehittää heille delegoitujen tavoitteiden savuverhoksi läpitunkematonta poliittista jargonia, osasto on innovoinut vaalikynnystavoitteen hämärtämiseksi ”vahvan peruskunnan” käsitteen. Suomen aluerakenteen oloihin sovellettuna käsite lukeutuu selvänlaisesti niin sanottuihin häränjätöskäsitteisiin. Tätä yksikään puolueuskollinen sosiaalidemokraatti ei toki koskaan myönnä selvinpäin.

***

SDP:tä keskeisempi taho kuntaprosessissa on kuitenkin Keskustan likaisten temppujen osasto, joka on valtakunnan poliittisen järjestelmän perinteikkäin ja vaikutusvaltaisin likaisten temppujen osasto. Osaston ikiaikaisiin tehtäviin kuuluu uuden kansan löytäminen keskustalaisille kansanedustajille, kun edellinen kansa on lakannut olemasta mainitun jälkiteollistumisen myötä. Osaston toimiin kuuluu myös ennen kaikkea keskustan kaikkiin tavoitteisiin pyrkimiseen kuuluvien siirtojen retorinen oikeuttaminen.

Huolellisten analyysien tuloksena likaisten temppujen osastolle on valjennut, että kaupunkialueiden tuntumassa elää huomattava populaatio, joka vaikuttaa hyvinkin soveliaalta kansalta keskustalaisille kansanedustajille. Tätä kansanosaa kutsutaan nurmijärveläisiksi. Nimi ei viittaa Nurmijärven kunnan asukkaisiin, vaan eri kaupunkialueita ympäröivien kymmenien ”maalaiskuntien” asutukseen, joka kytkeytyy suoraan lähimpään kaupunkialueeseen.

Nurmijärveläiset ovat kaupunkilaisia, koska heidän arkensa ja toimeentulonsa kytkeytyy lähikaupunkiin. Heillä on kuitenkin suomalaisidyllinen fiksaatio kutsua ”elämänlaaduksi” sitä, että naapuri pysyy haulikonkantaman päässä. He myös uskovat, että tämä on heidän lastensa tasapainoisen kasvun edellytys. Heidän mielestään ilman kahta autoa ei voi elää, mutta teitä voi aina leventää. He myös tykkäävät maksaa vähänlaisesti veroja.

Kaupunkien näkökulmasta nurmijärveläiset ovat loisia, jotka kieltäytyvät osallistumasta tosiasiallisen kotikaupunkinsa kustannuksiin. Nurmijärveläiset tavallaan tietävät tämän, mutta yrittävät olla piittaamatta. Epäpoliittisina ihmisinä he ovat valmiita äänestämään ketä tahansa, joka lupaa että heille oikeuden jatkaa hehtaarinsa kolaamista ja loihtii heille minkä tahansa edes väljästi uskottavan oikeutusnarratiivin.

Keskustapuolueella on paras ässä hihassaan: maalaisyhteisöiltä puolivahingossa säilynyt ajatus kuntien itsehallinnosta, josta keskusta on pitänyt kiinni perinteisen kansansa intressien vuoksi. Uuden kansan löytämisestä riemastunut likaisten temppujen osasto on oivaltanut käsitteen hyödyt ja innovoinut sen pohjalta tilanteen tarpeisiin räätälöidyn teorian, jonka mukaan minkä tahansa hallinnollisen kunnan asukkaat muodostavat romantiikan ajan kansankuntaymmärryksen tapaisen idealisoidun identiteettiyhteisön, jonka luovuttamattomiin oikeuksiin kuuluu päättää asioistaan tämän luonnollisen viiteryhmänsä puitteissa aina ja iankaikkisesti. Vaikka nurmijärveläisillä on erittäin harvoin postinumeroa kummempaa sidosta ”itsehallinnolliseen” yksikköönsä, tarina siitä että tehokkaampi kaavoitus ja veroäyrin nosto muistuttaa pohjimmiltaan itänaapurin sotavoimien rantautumista Arkadianmäelle, kuulostaa heistä miellyttävältä.

***

Likaisten temppujen osastonsa häikäilemättömien propagandistien ohjeistama Keskustapuolue onkin ryhtynyt jokaisessa käänteessä selittämään, että sympaattisissa maalaiskylissä (jotka jossain mielessä todella ovat aitoja yhteisöjä) ja nurmijärveläisten intresseissä on kyse yhdestä ja samasta asiasta – ”kunnallisesta itsehallinnosta”. Teesin mukaan siis syrjäseutujen peruspalveluista kiinnostuneiden on parasta hyväksyä nurmijärveläisten etuoikeudet. Nurmijärveläiset kiittävät ja äänestävät.

Propagandatarinan kohderyhmänä ovat ennen kaikkea suurten ikäluokkien edustajat. Tämä ryhmä on ollut vuosikymmeniä maan vaikutusvaltaisin. Enemmistö heistä on syntynyt ja kasvanut maaseudulla. Suurin osa heistä myös kokee jonkinlaista pysyvää alkuperäiselle kotiseudulleen kuulumisen tunnetta. Heillä on tarve jollakin tasolla uskoa lapsuutensa kyläyhteisön pysyvään olemassaoloon, ja he myös puolustavat tiukasti kotikyliensä intressejä, yleensä kotikylään rakennetulta kesämökiltä käsin.

Suurten ikäluokkien edustajat eivät tietenkään usko likaisten temppujen osaston tarinaan sellaisenaan, mutta kun tarinaa toistetaan tarpeeksi usein, he alkavat uumoilla, että siinä voi kuitenkin olla totuuden siemen. Koska he eivät tekisi mitään kotikyläänsä uhkaavaa, he hyväksyvät tarinan pienellä mutinalla. Tämä riittää oikein hyvin Keskustapuolueelle vuosikymmenien jarrutukseen, ja jarrutuksen Keskustapuolue totta vie osaa.

***

Juoni on lähes aukoton, mutta vain lähes. Keskustan likaisten temppujen osasto on nimittäin epäonnistunut yhdessä ratkaisevassa kohdassa. Yhteiskunnallisia muutostrendejä hitaanlaisesti aistivana tahona keskustalta on nimittäin jäänyt huomaamatta, että helsinkiläiset ovat vaihtuneet. Vaikutusvaltaiset pääkaupunkilaiset eivät enää koostukaan maalaisjuuriaan ahkerasti kastelevista suurten ikäluokkien edustajista, vaan uuden sukupolven kantahelsinkiläisistä.

Uuden sukupolven kantahelsinkiläiset ovat pääsääntöisesti koulutettua ja analyyttista väkeä, ja monet heistä ovat myös eteviä kvalitatiivisessa metodologiassa. He eivät kuitenkaan tajua Helsingin ulkopuolisesta Suomesta tuon taivaallista. Heillä ei ole aluetta kohtaan kiinnostusta, ja jopa heidän kokemuksensa kotimaanmatkailusta rajoittuu satunnaisiin heinäkuisiin kulttuuritapahtumiin, joissa juodaan Lapin Kultaa muovimukeista. He vierastavat ajatusta tarpeesta nyanssoida HSL-alueen ulkopuolista todellisuutta, ja niinpä he huolettomasti viittaavat tähän alueeseen banaaleilla kategorisointikäsitteillä, kuten ”maakunnat”, ”Väyrys-Suomi”, ”susiraja” tai ”pönde”.

Keskustan likaisten temppujen osaston lennokas tarina maaseudun ja nurmijärveläisten intressien poliittisesta yhdenmukaisuudesta uppoaa tähän väestönosaan sukkana ja ilman lähdekritiikkiä. Tämä johtuu siitä, että tarinaa toistetaan väsymättä, kuten propagandisteilla on tapana, eikä uuden sukupolven kantahelsinkiläisillä ole kerta kaikkiaan minkäänlaista kokemusperäistä kapasiteettia arvioida tarinan paikkansapitävyyttä. Heille on täysin järkeenkäypä ajatus, että Seutulan takainen maailma on yhtä ja samaa kunnallisesta autonomiasta jankuttavaa ”haja-asutusta”, onhan kyse yhtä kaikki ”maakunnista”. Niinpä he siirtävät syrjään kaiken jälkiteollisesta yhteiskunnasta oppimansa ja konstruoivat mielessään rinnakkaistodellisuuden, jossa neljän miljoonan maalaisasukkaan ”pönde” keskittyy pyörittämään palveluitaan heidän verovaroillaan.

Koska uuden sukupolven helsinkiläiset joko ovat vihreitä tai vähintään sympatiseeraavat vihreitä urbanismiajatuksia, he rakastavat todellisia kaupunkeja ja vihaavat nurmijärveläisiä. Omaksuttuaan keskustan likaisten temppujen osaston propagandatarinan he järkeilevät, että kaikki nurmijärveläisten tuottama harmi on ”maalaisten” vika. Niinpä nämä nuorurbanistit ovat alkaneet syyttää vähäväkistä ja syvästi harmitonta maalaisväestöä Helsingin veroäyristä ja globaalista ilmastonmuutoksesta. Itsevarmoina ihmisinä he eivät pahemmin edes pysähdy puntaroimaan mahdollisuutta, että olisi jonkinlainen ajatusvirhe päätellä Kontulan ala-asteen luokkakokojen seuraavan siitä, ettei viimeisten kyläkoulujen ikkunoihin ole vielä hakattu lautoja.

Retoriikan tasolla ilmiö näkyy selvästi. Vihreässä jargonissa kritiikki siitä, että nurmijärveläiskuntien kaavoittajat ohjaavat kaupungin kasvun hajalleen, ilmaistaan ”ripottelun” käsitteellä: uusi asutus ”ripotellaan” pitkin peltoja. Näinhän voi sanoa, kun kyseessä on kaavoittajan aktiivinen päätös. Tämän kuultuaan nuorurbanistit alkavat silmää räpäyttämättä raivota, että vähenevä ja suurelta osin synnyinpaikassaan asuva maaseutuväestö on ”ripoteltu” hajalleen pitkin Suomea, vaikka ei heitä nyt jumaliste kukaan ole käynyt sinne ”ripottelemassa”. Taustalla voi olla vain kepun likaisten temppujen osaston propagandan teho, koska vaihtoehtoiset selitykset ovat oikeasti liian villejä.

Näin siis keskustan likaisten temppujen osaston ratkaiseva virhearvio johtaa siihen, että osaston juonikas propaganda kääntyy itseään vastaan. Maaseutu joutuu tulilinjalle.

*****

Koko tarinan lopputulos taidetaan tietää.

Minkäänlaiset päätöksentekoon liittyvät avaukset, joiden lopputulosta kehtaisi kutsua demokratiaksi, eivät kiinnosta ketään, ainakaan ketään, jolla on päätösvaltaa.

Maa viipaloidaan demareiden innovoimiin ”vahvoihin peruskuntiin”. Pari vähäpätöisempää nurmijärveä ja huomattava määrä maalaiskuntia poistuu kartalta. Lopputulos ei tyydytä ketään.

Nurmijärveläisten pääkaupunki Espoo jätetään rauhaan, koska nykyisin mikään ei enää onnistu ilman kokoomusta. Espoossa taas vaikuttaa Espoon kokoomuksen palkkioviranhaltijoita, eikä se maailman korruptoitumattomin maa -juttu nyt herraisä sentään sitä tarkoita, että Espoon kokoomuksen palkkiovirkoja voitaisiin noin vain lopettaa. Sitä paitsi heillehän on luvattu ja asiasta oli puhettakin.

Nurmijärveläisiä vihaavat uuden sukupolven kantahelsinkiläiset pitävät joka tapauksessa tarkasti huolen siitä, että kaupunkirakenteen ongelmiin täysin osattomat maaseudun pikkulapset herätetään koulubussiin tästä lähtien puoli tuntia aikaisemmin. Maaseudun asukkaita ei puolusta kukaan, koska heidän kohtalonsa on sidottu nurmijärveläisten kohtaloon, ja on totta tosiaan ja aivan ilman ironiaa oikeus ja kohtuus, että nurmijärveläiset saavat työntää ”itsehallintonsa” juuri sinne.

Arvojohtamisen uusi aika

Teksti Teppo Eskelinen

Vaalien jälkeen on syytä tehdä katsausta tulevaan.

Monet aistivat politiikan linjanmuutoksia ja yleiskonservatiivisempaa henkeä. Ehkäpä, ehkäpä. Kuitenkin kiinnostavampaa on seurata yhteiskunnan moraalisen työnjaon kehittymistä. Tämä nimittäin liittyy presidentin ydintehtävään eli arvojohtamiseen.

Väitin aiemmassa tekstissäni, että arvojohtajuus on mitään tarkoittamaton sekokäsite. Nyt voin tunnustaa, että väitteeni oli vain osittain totta. Se on totta sikäli, että puhe ”arvojohtajasta” on loogisesti järjetöntä. “Arvo” kun viittaa käsitteenä moraalikäsitysten moninaisuuteen ja yhteismitattomuuteen, ja jo arvoista puhuminen merkitsee, ettei mitään jaettua moraalikenttää saati moraalista johtajuutta voi olla.

Asian toinen puoli on se, että käsitteitä ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti, vaan niitä voi tulkita sen mukaan, minkälaiseen käyttöön ne ovat vakiintuneet. ”Sanojen merkitys on niiden käyttö”, totesi eräskin Trattenbachin kylän entinen kansakoulunopettaja aikoinaan osuvasti. Tutkikaamme siis arvojohtajuuden käsitteen käyttöä.

*****

Arvojohtamisen käsitteen taustalla on kaksi 1990-luvun myötä vakiintunutta ilmiötä: huomattava taloudellinen eriarvoistuminen ja presidentin sisäpoliittisen vallan lakkauttaminen. Nämä ilmiöt eivät liity toisiinsa, mutta niiden sattuminen samanaikaisiksi on johtanut presidentin roolin määrittymiseen moraalisen työnjaon kautta.

Suurin osa suomalaisista on kasvanut hyvinvointiyhteiskunnan eetokseen jaettuna kansallisena tarinana, johon kuuluu uskoa. Tämä näkyy muulloinkin kuin gallup-henkilön ollessa langan päässä. Paatuneimmastakin porvarista on jollakin tavalla ikävää nähdä nykypolitiikan sosiaalisia jälkiä. Vähintään saunan ja muutaman oluen jälkeen tutussa seurassa on syvällistä sanoa muutama sananen eriarvoisuuskehityksen onnettomuudesta ja korostaa samalla omaa juurevan solidaarista maalaismoraalia perimmäisenä omakuvana.

On kyllä mennyt kovaksi tämä maailma. Vanhukset vaipoissaan ja kukaan ei huolehdi. Niin vaan irtisanovat, työkykyisiä ihmisiä. Toki samat ihmiset tuottavat tätä eriarvoistumiskehitystä päivätyökseen, tai ovat vähintäänkin täysin hyväksyneet sen yhteiskunnan perimmäisenä ja pohjimmiltaan vaihtoehdottomana toimintalogiikkana.

Näissä olosuhteissa kansakunnan moraalista identiteettiä lujittaa hahmo, joka on hyvinvointivaltion alasajosta kaikkien puolesta ja ikään kuin virallisesti pahoillaan. Tätä on ryhdytty kutsumaan arvojohtamiseksi. Käsitteen käytöstä myös huomataan arvopuheen leväperäisyys: tässä käytössään “arvo” tarkoittaa tosiasiassa merkityksensä vastakohtaa, asiaa josta kaikki ovat periaatteellisella tasolla (vaikkakin vain periaatteellisella tasolla) samaa mieltä.

*****

Hallituksen ja presidentin moraalinen työnjako on ollut sujuvaa, eikä vähiten siksi että kaikki tietävät presidentin olevan poliittisesti harmiton instituutio.

Hallitus tekee “ikävät, mutta välttämättömät” päätökset. Hallitus laskee veroja ja heikentää progressiota, leikkaa tulonsiirtoja ja tekee laadukkaiden julkisten palveluiden järjestämisen lähes mahdottomaksi. Hallitus myös sitoutuu kovaan menokuriin ja 10 prosentin työttömyyden takaavaan rahapolitiikkaan.

Tämän erittäin luonnollisena seurauksena tuloerot kasvavat ja pahoinvointi lisääntyy. Hallituksen mukaan vaihtoehtoja ei ole, koska globalisaatio, kilpailukyky, EU tai d-vaihtoehtona oma vaihtoehto.

Presidentti taas on tästä tuloerojen kasvusta ja pahoinvoinnin lisääntymisestä hyvin, hyvin huolissaan ja painottaa, että nämä ongelmat ovat kaikkien meidän kansalaisten yhteisiä asioita. Presidentti muistuttaa, että kyllä heikommassa asemassa olevasta lähimmäisestä on aina pidettävä huolta. Näin arvojohtamalla presidentti osoittaa kansalaisille, että kaikista välitetään, jos ei muuten niin symbolisesti. Presidenttiin ollaan tyytyväisiä silloin kun presidentti ottaa vahvasti kantaa.

*****

Nyt tämä työnjako on kuitenkin vaikeuksissa, kolmestakin syystä.

Ensinnäkin Niinistö ei ole hyvin, hyvin huolissaan olijana kovin uskottava. Hänellä on liian ilkeä maine ja tausta väärissä tehtävissä. Huoli köyhistä vaikuttaa epäaidolta, koska se on sitä. Lisäksi nuorisoaiheiset avaukset ovat nuoralla tanssimista. Kuullessaan Niinistön ilmaisevan huolensa nuorten syrjäytymisestä, jokainen terve nuori ajattelee, että syrjäytymisen täytyy olla kokeilemisen arvoista.

Toiseksi jotkut tutkimukset viittaavat alustavasti siihen, että tuloerojen kasvu olisi taittumassa. Tämä uhkaa suoraan arvojohtamisen kysyntää. Kyseessä on kuitenkin eräs arvojohtamisen pienimmistä huolista, koska raha- ja finanssipolitiikan linjavalinnoilla on saatu vakiinnutettua hyvinkin korkea työttömyysaste ja rapistuvat julkiset palvelut.

Kolmanneksi Suomessakin kasvaa uusia menestyjäsukupolvia, jotka eivät ole sisäistäneet äidinmaidossa hyvinvointivaltion eetosta. Syrjäytyminen ja tuloerot eivät olekaan heille harmillisia ilmiöitä vaan asia, josta ei ihmeemmin tarvitse välittää, ja hyvinvointivaltio muutenkin edellisen sesongin juttuja. Näihin ihmisiin arvojohtaja ei voi vedota, koska hyvinvointivaltion periaatteellista arvopohjaa ei jaeta.

*****

Asialla on potentiaalisesti kahdenlaisia seurauksia. Uusoikeistolaisuuden kasvun ohella voi käydä niinkin, että joku innostuu sorkkimaan hallituksen lestiä moraalisessa työnjaossa. Niinistön on skarpattava.

Kansalaiset. Asia on vakava ja koskettaa meitä kaikkia.

Presidentistä ei ole haittaa

Teksti Teppo Eskelinen

Oikeanlaisesta presidentistä voi olla kovasti hyötyä globaalisti.

Olen ollut vilpittömän hämmästynyt siitä innosta, jolla monet ystäväni suhtautuvat presidentinvaaleihin. Itselleni jo äänestäminen oli hieman väsynyt ja lähinnä velvollisuudentunnon siivittämä tapahtuma. Kuitenkin nyt kun symboliset teot puolueiden näkyvyyden lisäämiseksi on saatu tehtyä ja jäljellä on vain Asetelma, voi Asetelmasta sanoa pari sanaa.

***

Presidenttiehdokkaista puhutaan paljon, mutta aina kun presidentistä ryhdytään puhumaan vakavasti, puheenaiheeksi nousee se, mitä väliä presidentillä itse asiassa on. Tässä vaiheessa myönnetään, että presidentti ei päätä mistään. Sen jälkeen muistetaan kollektiivisesti, että kyllähän presidentti kuitenkin arvojohtaa. Tällä perusteella presidentinvaaleista innostumista voidaan jatkaa.

Valitettavasti arvojohtaminen ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään. Se on samanlaista täydellistä käsitesekoilua kuin vaikkapa ”win-win-innovaatio”, ”maabrändi” tai ”hybridiosaaminen”.

Koska presidentti ei päätä mistään, presidentistä ei voi myöskään olla mitään haittaa. Edes Niinistöstä ei olisi presidenttinä haittaa, aivan toisin kuin ministerinä. Niinistö lähinnä kiertelisi kättelemässä kansalaisia toritapahtumissa ja hääräisi ylimääräisenä vienninedistämisvirkamiehenä. On ihan sama, kuka näitä hommia on tekemässä. Toki Niinistö kävisi jokaisessa mahdollisessa mediassa ”arvokeskusteluaan”, eli taloustieteellisesti heikkotasoista monologiaan leikkausten välttämättömyydestä aina ja iankaikkisesti. On kuitenkin huomattava, että hän tekee sitä jo nyt – varsin presidentillisellä palstatilalla.

Ainoa kuviteltavissa oleva haitta Niinistöstä on jonkinlainen naaman näkemisestä heräävä ärsytysreaktio, mutta sellaista se television katselu nyt vaan on. Niiden naamojen tarkoitus on herättää tunnereaktioita. Voi pistää kiinni.

Niinistö tuntuu ymmärtävän hyvin, että hänen vahvuutensa on juuri siinä että hänessä nähdään vähänlaisesti haittaa. Hänen kampanjansa keskeisen sanoman voi tiivistää suunnilleen näin: ”Moro, olen tällainen jamppa vaan, teeveestä tuttu muuten. Tässä kun nyt ollaan niin ollaan nyt vaan, tälleen rauhallisesti.”

***

Globaalipolitiikan harrastajana ajattelen kuitenkin, että vaikka kotimaassa koetun haitan näkökulmasta presidentin viran haltijuus on yhdentekevää, oikeanlaisesta presidentistä voi olla kovasti hyötyä globaalisti. Koetan selittää.

Olen harrastanut aika monta vuotta kehitysmaiden velkaongelmaa ja yrittänyt opiskella ongelman potentiaalisia ratkaisuja. Selvää on, että tärkeintä olisi perustaa valtionvelkojen sovitteluun jonkinlainen kansainvälinen riippumaton instituutio, ikään kuin talouspoliittinen tuomioistuin. Ilman tällaista instituutiota velkojen mitätöinnissä tai mitätöimättä jättämisessä on kyse aina puhtaasta vallankäytöstä. Kyseessä on eräs maailman tärkeimmistä instituutioista, jota ei ole koskaan perustettu.

Velkasovittelu on silti vain yksi esimerkki ”puuttuvasta instituutiosta”. Olkoonkin että inhoan puhetta ”globalisaation hallinnasta” (ikään kuin nykyinen globaali talous ja politiikka eivät olisi tietoisesti tuotettuja), uusia globaalipoliittisia instituutioita tarvitaan lähivuosikymmeninä valtavasti lisää, jos hommassa nimeltä ihmiselämä aikoo olla mitään järkeä.

Nimenomaan kansainvälisen politiikan institutionaalinen taso joutuu lähiaikoina luomaan nahkansa. Nykyinen järjestelmä on päivä päivältä reikäisempi yritys vastata edessä oleviin haasteisiin. Kansallisten intressien sovittelu on heikkenevä kuvaus asetelmista. Institutionaalisen logiikan jatkaminen totuttuun tapaan johtaa umpikujaan.

”Puuttuvien instituutioiden” tehtävänkuva liittyy ainakin (mainitun velan politiikan lisäksi) uudenlaisiin paikallisempiin konflikteihin, niukkuudesta syntyvien resurssikriisien sovitteluun, ilmastonmuutokseen sopeutumiseen, tiedon avoimuuteen, bioetiikkaan, massamittaiseksi yltyvään siirtolaisuuteen, mahdollisesti myös alkuperäiskansoihin, uusien energialähteiden hallinnointiin ja turvallisuuteen, valtiollisen suvereniteetin uudelleenmäärittelyyn… listaa voi jatkaa.

Yhteistä näille ”puuttuville instituutioille” on, että ne edellyttävät pitkähköjä prosesseja, joita vetämään tarvitaan oikeanlainen hahmo. Oikeanlainen hahmo ei ole pelkästään joku, jolla on Washington–Peking-putkinäköä enemmän tajua maailman haasteista ja intoa tarttua niihin. Oikeanlaisen hahmon täytyy olla sellainen, jolla on valmiiksi asema, eikä tähän asemaan saa liittyä painolasteja. Painolasteja ovat kaikenlaiset geopoliittiset ja kolonialistisesta historiasta seuraavat taakat. Vaikkapa keskeisen brittipoliitikon on vaikea uudistaa rakenteita ilman, että hänen motiivejaan epäillään.

Koska kansainvälisessä politiikassa pyörii paljon väkeä, jää helposti huomaamatta että tällaisia hahmoja on todella vähän jo nykyisin, mainituista tulevaisuuden haasteista puhumattakaan. Potentiaalisten hahmojen joukko koostuu muutamasta korkea-arvoisesta YK-byrokraatista, satunnaisista maailmankylän sankareista tyyliin (nyt jo liian vanhaksi käynyt) Nelson Mandela, mutta ennen kaikkea pienten ja puolueettomiksi miellettyjen maiden valtionpäämiehistä, joilla ei ole liikaa muita tehtäviä.

***

Tässä tilanteessa olisi järjetöntä heittää hukkaan hahmo nimeltä Suomen presidentti. Niinistön valinta olisi tyhmää siksi, että hän on maailmanpoliitikkona keskinkertaisuus, jonka valinta olisi näiden prosessien näkökulmasta tärkeän viran tuhlaamista. Ei siksi, että hän ”edustaa pääomaa” tai mitä lie. Edustaa tietysti, mutta tässä ei ole siitä kyse.

Haavisto saattaa olla ”porvarillinen” tai mitä lie, ja hän on selvästi joissakin kohdissa kaukana poliittisesta maailmankatsomuksestani. Mutta tässä ei ole siitä kyse. Kyse on ainoasta asiasta, jolla tässä on merkitystä: Haavistosta voisi olla maailmalle hyötyä.

”Suomen kannalta” on siis aivan sama, kuka presidentin virkaa pitää hallussaan. Mutta olisi se nyt aika helvetin impivaaralaista ajatella tätä asiaa vain Suomen kannalta.

Sammakko & Palme, eli yhteismitallisuudesta

Teksti Teppo Eskelinen

Päädyttyäni hieman yllättäen perheeni kanssa äkkilähtömatkalle Las Palmasiin, oli ilmeistä että edessä olisi viikko Las Palmasissa.

Perheen kanssa loma-ajan viettäminen keskittyi kahden peruspilarin varaan. Toinen on ajan viettäminen lasten kanssa ja toinen kaupungin kaduilla kuljeskelu yrittäen mukamas etsiä jotain (syötävää, juotavaa, nähtävää, kuvattavaa).

*****

Laatuajalliset sankaritekoni kulminoituivat erityisti muistipeliin, jonka korteissa on eläimiä. Pelasin peliä 3-vuotiaan tyttäreni kanssa kymmeniä ellen satoja kertoja. Lapsi oli riemuissaan pelaamisen idean ensikertaisesta omaksumisesta, ja sen huomasi.

Kiinnostavaa kyllä, pisteidenlaskun idea ei kuitenkaan näytä vielä täysin auenneen. Pelin päätyttyä toki lasketaan eläimet, mutta jossain vaiheessa ymmärsin että kyse on rituaalimaisesta numeroiden luettelusta. Tämä taas johtuu siitä, että lapsi ei vielä hahmota kerättyjä eläimiä abstrakteina määreinä. Toisin sanoen, on järjetöntä ajatella, että koirapari ja sammakkopari olivat molemmat ”yksi”.

Koira on koira ja sammakko on sammakko, eikä ole selvästikään mielekästä arvottaa niitä abstraktin numeroituvasti. On epäilemättä lukuisia erilaisia tapoja arvioida sitä, että saa pelissä nimenomaan koiraparin, eikä ole lainkaan selvää miten näitä voisi verrata sammakoiden saamiseen.

Tästä syystä pelin lopputulos on ainutlaatuinen ja siitä voi riemastua tästä syystä, ei ainoastaan siksi, että sai tietyn määrän pisteitä (eläimiä).

Lapsella on selvästi vielä paljon opittavaa kulttuuristamme. Jossain hyvin perustavassa mielessä asia on nimittäin niin, että länsimaisen (modernin/kapitalistisen) kulttuurin arvokäsitys alkaa numeroituvan abstraktion omaksumisesta. Eli juuri siitä, että koirapari ja sammakkopari ovat molemmat ”yksi” ja siis satunnaiset määreet hyläten samanarvoisia, ja nimenomaan tämä mitattava ominaisuus antaa niille arvon.

Tämä abstraktio opitaan hyvin varhain, ja samalla opitaan yhteismitallistamisen perusidea. Silloin myös esimerkiksi rahan arvoa voidaan ryhtyä hahmottamaan.

Hetkellisesti tämä vilpitön yhteismitattomuudessa eläminen tuntuu viattomalta ja kauniilta, suorastaan turmeltumattomalta. Tarkemmin se on radikaalia. Kyseessä on oikeastaan ainoa rehellinen tapa kritisoida talousjärjestelmää sellaisena kuin me sen tunnemme.

Juuri tästä ajatuksesta esimerkiksi Marx kirjoitti tasa-arvon kritiikkinsä: tasa-arvo on pakottamista samalle arvon skaalalle, kun tavoitteena tulisi olla että kaikki mittaavat omaa arvoaan. Se oli juuri porvarillisen yhteiskunnan kritiikkiä, yhteiskunnan jonka totalitaarisuus perustuu kykyyn mitata vain yhdellä tavalla.

*****

Kaupungilla epämääräisesti kuljeskellessa sain kofeiinin yliannostuksen ohella loistavia valokuvia, joista yksi on ylitse muiden. Las Palmasin kadut on nimittäin nimetty hauskan epäloogisesti erilaisten suurmiesten mukaan, ja myös Olof Palme on saanut oman katunsa. Olof Palmen varrella on parkkitalo nimeltä Olof Palme parking. Minun täytyi saada kuva parkkihallin kyltistä, jossa lukee P Olof Palmessa olevan tilaa (libre).

(”Libre” lienee sitä paitsi tulkittavissa myös abstraktiksi vapaudeksi eikä vain vapaaksi tilaksi, mikäli en ole ymmärtänyt täysin väärin.)

Tämä kontekstoitui mielessäni noin kymmenen vuotta vanhaan vitsiin. Visioimme aikoinaan erään toverini kanssa ”sosiaalidemokraattisen realismin” taiteellista tyylisuuntausta. Esikuvana olisi tietysti sosialistinen realismi: sama yli-ekspressiivinen kuvamaailma, liioiteltu idyllisyys ja hullunkurinen propagandismi.

Työläiset kantavat kodinelektroniikkaa koteihinsa. Suomi-filmi-henkinen maanviljelijä täyttää heinänkorsi suussaan tukihakemusta. Viranomaiset palvelevat kansalaisia.

Pilkan aihe on tietysti kuva hyvinvointivaltiosta utopiana, jossa materiaalinen elintaso ei merkitsekään vain puitteita elää parempaa elämää, vaan elämän sisältöä. ”Autoja kansalle” kuvaa tätä paremmin kuin mikään muu. Autoihin yhdistyy massakulttuuri, ekologinen epäilyttävyys ja mukavuus utopian riittävänä sisältönä.

Vitsi jäi varsinaista toteutusta vaille, mutta vuosikymmenen ajallinen etäisyys antaa sille perspektiiviä. Sosiaalidemokraattisen tyhjän utopismin ivaaminen ei nimittäin tunnu enää aivan samalta kuin tuolloin.

*****

Vuosituhannen vaihteessa massayhteiskunta tuntui vielä lähtökohtaisesti henkiseltä oppositioilta, jonka negaation kautta oli helppo ymmärtää itsensä. Maailmalla jylläävät uudet kontrollin ja eriarvoisuuden tuotannon muodot olivat vasta saamassa kunnon jalansijaa Suomesta. Hyvinvointiyhteiskunta näytti yhdenmukaistavalta, väsyneeltä ja ekologisesti kyseenalaiselta, yhteiskunnan rakentamisen metaforaan juttuneena myös visiottomalta.

Nämä uudet muodot, joita myös uusliberalismiksi kutsutaan, luovat uudenlaista tarkkailun ja väkivallan yhteiskuntaa, mutta ne aina oikeuttavat itsensä massayhteiskunnan vastustamisella. Oli kyse talousteoriasta, filosofiasta tai sosiologiasta, uusliberalismi aina kertoo samaa tarinaa yhtenäisten toimintojen yhteiskunnasta, johon sen sankarillinen tehtävä on luoda moninaisuutta.

Taloudellinen tarina on erityisen vetävä. Hyvinvointitaloustieteen kritiikin mukaan ihmiset ovat lähtökohtaisesti niin erilaisia, että heidän mieltymystensä pakottaminen samalle asteikolle on jo jonkinlaista väkivaltaa. Siksi voidaan vain tutkia sitä, miten vahvasti he ilmaisevat mieltymystään olemassaolevan keinon (rahan) välityksellä, ja tuottaa enemmän mahdollisuuksia tähän ilmaisuun.

Tarina on niin houkutteleva, että vasta viime aikojen suuret yhteiskunnalliset kärjistymät ovat saaneet ihmiset huomaamaan, että massayhteiskunnan vastustaminen ei ole koskaan ollut tavoitteenakaan. Kunhan on luotu erilaisia kontrolli- ja kasautumisympäristöjä. Ja tietysti lisätty yksiarvoista rahavälitteisyyttä.

Vanha sosiaalidemokratia on silti sikäli hauskaa, että sille pitääkin nauraa. Yhteiskunnallisesti osuvampaa kuitenkin taitaa olla sellaista kontrollin muotojen parodiointi, jotka tulevat päälle edestä eivätkä takaa.

******

Opetus on, että sosiaalidemokratia vastaan uusliberalismi -väännössä kysymystä aidosta yksilöllisyydestä ei ole edes kysytty. Se liittyy enemmän niihin sammakoihin.

Hyvät toverit

Teksti Teppo Eskelinen

Taistelu jääkarhua vastaan, eli avoin kirje vasemmistolle.

Älkää kutsuko tappiota torjuntavoitoksi. Torjuntavoitto on käsite, joka on parasta jättää alkuperäisille keksijöillensä, todellisuudesta vieraantuneille fasisteille.

Jos häviää vain vähänlaisesti kaikkien paitsi yhden hävitessä, häviää silti. Jos sanotaan, että vasemmisto itse asiassa voitti koska se hävisi vain vähän, tullaan sanoneeksi että persujen menestys oli luonnonlainomainen tapahtuma tai että persut ovat jotenkin asetelman yläpuolella. Tämä on järjetöntä. Toverit hyvät, mihinkään maailmankaikkeuden syvärakenteeseen ei ole kirjoitettu että vasemmisto voi hävitä vain oikeistolle. Vasemmisto voi hävitä kenelle tahansa, ja kun se häviää, on kysyttävä, miksi se hävisi.

*****

Vasemmisto toki näyttää uskottavammalta kuin aikoihin. Poliittiselle puolueelle voi pitää jokseenkin tärkeänä, että sillä on jonkinlainen idea – johdonmukainen poliittinen visio, eikä pelkästään perinteen arvo suojeltavanaan. Hyvä uutinen on, että ihmisillä on tapana aistia, kenellä tällainen idea on. Huono uutinen on, että ideat jalostuvat hitaasti toimintakulttuuriksi, ja toimintakulttuuri hitaasti kannatukseksi, ja homman voi mokata missä tahansa välissä. Ainakaan ei kannata hermostua siitä, että hyvä fiilis ei tuo välittömästi äänivyöryä. Silloin mokaaminen on lähes varmaa.

Tämä uskottavuus ei ole itsestään selvää. 1990-2000 -lukujen taitteessa, kun opiskelin yliopistossa, vasemmistolainen opiskelijatoiminta näytti todella oudolta. Se näytti yleishyvistelevältä ja harmittomalta järjestötoiminnalta, jonka yhteydessä harrastettiin outoa ”itseironista” Lenin-symboleilla kikkailua – kuin jostain käsittämättömästä syystä agitproppia laulava Reilun kaupan maistatus. Eikä minusta tullutkaan vasemmistolaista opiskelija-aktiivia.

Vielä neljä vuotta sitten muistan kuunnelleeni Martti Korhosta televisiossa toistamassa lausetta ”viesti ei mennyt perille” ja miettineeni, että ennen viestinviejän ampumista selkään kannattaisi varmistaa että viejälle tuli varmasti laitettua se viesti mukaan.

Joka tapauksessa juuri nyt on syytä miettiä, miksi tämän ajan pikkufasistit eivät tarvitse torjuntavoiton kaltaisia pseudokäsitteitä kuvaamaan suosiotaan.

Aloitan jääkarhusta.

*****

Kaiken mentyä pieleen Islannin pankkisektorilla, maassa oli aika järjestää kunnallisvaalit. Jon Gnarr -niminen koomikko perusti puolueen nimeltä Besti Flókurinn (Paras Puolue). Puolueen keskeinen vaalilupaus oli hankkia Reykjavikin keskustassa sijaitsevaan koirapuistoon jääkarhu. Besti Flókurinn voitti Reykjavikin kaupunginvaltuustoon yksinkertaisen enemmistön.

Jokainen tietysti ymmärtää, että näin ei käynyt lupausten järjettömyydestä huolimatta, vaan juuri siksi. Ääni Besti Flókurinnille oli keskisormi koko järjestelmälle, ja ennen kaikkea keskisormi joka ääntenlaskijan olisi pakko laskea.

Suomessa huhtikuussa 2011 poliittisesti kiinnostavimman kysymyksen voi muotoilla näin: kuinka suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta johtuu perussuomalaisten arvojen kannatuksen noususta, ja kuinka suuri osa on ääniä jääkarhulle? Siitähän kai Soinin suosiossa on pitkälti kyse: jäsentymättömästä anti-asenteesta.

Tämä on olennaista siksi, että kukaan ei äänestä jääkarhua kahdesti. (Toki jääkarhun lupaajaa voi äänestää muista syistä, mutta silloin asetelma on toinen.)

*****

Jääkarhun lupaajista tekee ongelmallisia se, ettei heitä vastaan voi taistella. He kieltäytyvät siitä puhetavasta ja merkityskentästä, jota muut käyttävät. On turha sanoa, että Islannin vihreällä vasemmistolla on Kansallispuoluetta parempi idea pankkikriisin ratkaisemiseen. Se on totta, mutta sillä ei ole väliä.

Kiinnostavinta on se, miksi jääkarhua halutaan äänestää.

Islanti saattoi romahtaa, mutta on Suomikin monella tavalla romahtanut. 1990-luvun alussa aloitettiin lamasta selviämisen politiikka valitulla tavalla. Se merkitsi noin viidesosan väestöstä työntämistä syrjään: työttömiksi tai de facto työttömiksi, velkaisiksi, marginaaleihin, pärjäämään jotenkin.

Olennaista tässä on huomata, että syrjään työntäminen ei ole vain taloudellista vaan myös ja jopa ennen kaikkea kulttuurillista. Se on prosessi, jossa ihmiselle sanotaan, että sinulle ei enää ole paikkaa vallitsevassa tarinassa (koska olet syrjäseudulla/pitkäaikaistyötön/rasite valtiontaloudelle/osa kohtaanto-ongelmaa tms).

Valitettavasti vasemmistolla on tiettyjä vaikeuksia ymäärtää tätä. Vasemmistolainen (marxilainen) perusajatus on suhtautua ongelmiin taloudellisina jakokysymyksinä eikä huomata sitä, että ihmisille usein paljon raskaampaa on menettää subjektiviteettinsa, itsekunnioituksensa ja paikkansa tarinassa. Parhaat ”been there” -kronikoitsijademarit, kuten Arja Alho, ovat oikein hyvin analysoineet, miten Lipposen aikana aloitettiin nykyinen eriarvoisuuden tuotanto. Lääkkeeksi tarjotaan kuitenkin vain prosessin kääntämistä – sosiaalisempaa politiikkaa. Entäpä jos se ei riitä?

Vasemmisto sortuu tässä huomaamattaan ekonomistiseen ihmiskuvaan, jossa ihmisten motivaatioperustan katsotaan tyhjenevän taloudellisten etujensa ajamiseen. Kysymys, joka jää vastaamatta, on tällöin: entä jos mahdollisuus kerrankin ”näyttää niille” on syrjäytetyille ja unohdetuille paljon tärkempää kuin kymppi kuussa lisää tukeen? Vastaukseksi jää vain ekonomistin ärtymys: eivät ymmärrä omaa etuaan.

*****

Koska mauttomat analogiat ovat parhaita analogioita, kehotan ajattelemaan terrorismia. Mitä tulisi tehdä? Oikeistolainen vastaus: ammutaan ne. Vasemmistolainen vastaus: lisää kehitysapua. Oikeiston väkivaltafantasiat ovat tietysti sairaita, mutta pitäisikö myöskään ajatella että raha on jotenkin järkevä vastaus terrorismiin? Ei kai kysymys ole rahasta, vaan kunniasta: mahdollisuudesta kirjoittaa itsensä sisään maailmanhistorian tarinaan, reaktiosta totaaliseen puheoikeuden viemiseen.

Lopettaakseni mauttoman analogian, suosittelen käymään perussuomalaisten kannatusalueilla. Jos HKL-vyöhykkeeltä poistuminen tuntuu epämukavalta, Kontulan uimahallin sauna välttää hyvin. Siellä tiedetään kyllä, että sossurahaa ei ole välttämättä tulossa lisää, mutta ollaan jumalauta olemassa jollain aivan uudella tavalla.

Kysymys vasemmistolle: miten vasemmiston kautta otetaan paikkansa kertomuksessa, sen lisäksi että saavutetaan lisää liksaa? Tämä ei tietenkään koske ainoastaan nykyisiä perussuomalaisten kannattajia, vaan monia ryhmiä joiden yhteiselle kokemukselle ei ole toimivaa ilmaisukanavaa.

*****

Ongelmana on toki myös se, että vasemmisto on turhan kiinnostunut mahdollisista asioista. On nimittäin niin, että globaalitalouden hallintaan liittyvät näkökohdat, virkamiesvaltaisuus sekä kapitalismille ominainen rahoituksen tulevaisuusperspektiivi aiheuttavat sen, että politiikassa juuri mikään ei ole mahdollista. Kaikki tiedetään etukäteen, myös politiikan tulevat sisällöt. Siksi jos ylipäänsä haluaa muuttaa mitään, on syytä vaatia muutosta, joka nimenomaan muovaa niitä puitteita, joissa ”mahdolliset asiat” tapahtuvat.

Politiikka onkin muuttunut kamppailuksi siitä, mikä ylipäänsä on mahdollista. ”Vastuu” taas merkitsee kulloisenkin valtionvarainministeriön johdon linjan allekirjoittamista.Ihmiset aistivat tämän, ja siksi menestyvän politiikan kertomuksen on oltava: ”mahdoton tuli mahdolliseksi”. Mikään tai kukaan mahdollinen ei vaan ole kiinnostavaa.

Persujen suosion salaisuus on juuri siinä, että heidän suurvoittonsa oli mahdotonta. He vaativat järjettömiä esimerkiksi suhteessa EUhun, valmiiksi kirjoitettuun tarinaan. He voittivat vastustajan, jonka voittaminen on mahdotonta, gallupin.

Samoin mahdotonta oli Halosen presidenttiys vuonna 2000, ja juuri siksi hän voitti. Yhdysvalloissa ei enää muunlaisia demokraattipresidenttejä osata valitakaan kuin mahdottomia: mormoni Carter, Arkansasin kuvernööri (vrt. Lieksan kulttuurisihteeri) Clinton, musta Obama…

Vasemmistossa on vielä valitettavan paljon kuvitelmaa, jonka mukaan on vaadittava ”realistista”, ja valitettavan vähän ymmärrystä siitä, että tällöin ei vaadita yhtään mitään. Oli kyse sitten ”työtä ihan kaikille” -linjasta tai elämiseen riittävä perustulo -linjasta, tärkeintä on keksiä miten mahdoton kuvaillaan.

Lopulta vain ideoilla on väliä.

Hyvät vihreät ystävät

Teksti Teppo Eskelinen

Vaalianalyysia, eli avoin kirje vihreille.

Olette nyt ryhtyneet joukolla miettimään, mikä teidän kampanjassanne meni pieleen kun puolueenne romahti niin pahasti. Muun muassa Erkki Perälä on selvästi saanut paljon keskustelua aiheesta aikaiseksi.

Kuten hyvät ystävät tiedätte, minä olen aina kuulunut siihen porukkaan joka ei näe vasemmiston ja vihreiden nokittelussa mitään hedelmällistä. Päinvastoin, uskon että tietty hyvin samalla tavalla ajatteleva jengi on liian hajallaan liian monessa puolueessa, ja tätä asetelmaa olisi kyettävä jotenkin ylittämään. On ollut tuskallista seurata neljä vuotta vanhojen kavereiden keskinäistä järjetöntä hallitus-oppositio-kiistaa – ihmisten, jotka ovat kasvaneet poliittisesti yhdessä, samoissa järjestöissä ja opiskelijapolitiikassa, ja joiden puoluevalinta saattoi lopulta olla hyvinkin pienistä ja sattumanvaraisista asioista kiinni.

Olen aina toivonut vihreiden olevan niiden puolueiden joukossa, jotka menestyvät.

*****

Tällä kertaa kuitenkin toivoin teidän häviävän.

En siksi, että tunaroitte viestintänne. Ei siinä olisi tarvinnut enää toivoa mitään. Ensimmäistä kertaa sen leijonan nähdessäni totesin ääneen, että tämä taitaa olla Suomen historian ensimmäinen kerta kun poliittinen puolue häviää vapaaehtoisesti vaalit. En ydinvoiman takia, kyllähän te vastustitte sitä, vaikka mitä väittäisi. En todellakaan siksi, että näkisin persu-Suomessa mitään positiivista. Toivoin teidän häviävän siksi, että se tekee teille hyvää.

Kysykääpä itseltänne: minkälainen on poliittinen puolue, joka ei tiedä, miltä tuntuu todella hävitä vaalit? Voiko olla että se EI vaikuttaisi puolueen käsityksiin itsestään ja politiikasta? Puolueet, hyvät ystävät, ovat ihmisyhteisöjä, ja fiksujenkin ihmisten puolueissa vallitsevat aikalailla samanlaiset massapsykologiset tekijät kuin ihmisyhteisöissä yleensä. Yksi tällainen tekijä on, ettei näitä tekijöitä huomaa sisältäpäin. Liika voittajuus tyhmentää. Vaalien alla vihreät esimerkiksi todella selvästi kuvittelivat, että akateeminen väki äänestää vihreitä joka tapauksessa, vaikka puolue heittäisi ykköskaartinsa puolustelemaan yliopistouudistusta. Eipä tainnut äänestää.

Kun te eri foorumeilla nyt kyselette, mikä meni pieleen, te kysytte peruskysymyksiä joiden kysyminen on saattanut jäädä aika vähiin, eikös? Mitä te olette, mitä te ette ole? Mihin te ajattelette voivanne vaikuttaa, mikä on teille kaikkein tärkeintä? Tiedättekö, minun kaltaiseni politiikkaa aktiivisesti seuraavan yhteiskuntatieteilijän on ollut oikeasti aika vaikeaa hahmottaa sitä, mitä vihreät on ja mitä se ei ole. Edellä kuulemma, mutta mikä on suunta?

Vaalien jälkeen Leo Stranius kirjoitti blogissaan, että yksi Helsingin vihreiden onnistumisista oli hyvä ehdokasasettelu. Tähän kuului Leon mukaan se, että oli ehdokkaita tulppaamassa oikeaa ja vasenta laitaa. Se, että ehdokkaat edustavat mitä sattuu, on siis ”hyvää ehdokasasettelua”, eikä esimerkiksi ideologista hämmennystä? Leo sattuu olemaan yksi periaatteellisimmista tuntemistani ihmisistä. Ettekö te näe tässä mitään – oireellista?

*****

Kerronpa vielä, mistä ajattelen tämän asetelman johtuvan. Koska vihreät on voittanut jokseenkin aina, puolueessa on alettu uskoa huonoon politiikan teoriaan. Kutsun sitä Soininvaara-sosiologiaksi. Soininvaara-sosiologian mukaan Suomessa käynnissä oleva jälkiteollinen rakennemuutos, siihen liittyvät sosioekonomiset muutokset ja yleinen koulutustason nousu johtavat väistämättä vihreiden kannatuksen asteittaiseen nousuun, ja puolue on näin jonkinlaisen sekulaarin predestinaation hengessä nousemassa väistämättä yhdeksi suurista puolueista. Niin naurettavalta kuin tämä näin ilmaistuna kuulostaakin, uskon että vihreät lähes kokonaisuudessaan on tietoisesti tai tiedostamattaan uskonut vahvaan tai heikkoon versioon tästä ajatuksesta. Myöntäkää nyt, te oikeasti ette järkyttyneet pelkästään vaalitappiosta, vaan siitä, että vihreät voi ylipäänsä kokea suurehkon vaalitappion.

Se, että vihreät on Helsingissä suuri puolue ja vihreillä on hieman vaikeuksia navigoida Kehä III:n ulkopuolella, on epäilemättä auttanut tämän uskon leviämistä. Suomi on, luulen minä, alkanut näyttää teistä paikalta, jonka poliitisen ilmapiirin voi lukea asteikolla 2000-luvun todellisuuden hyväksyminen–jääräpäisyys. Minä en syytä teitä kokoomuksen sivukonttoriksi, mutta miettikääpä hetki, kenen jargonilta edellä sanottu kuulostaa. Uusi–vanha. Edistys–jääräpäisyys. Vanhat rakenteet–rakenteiden purkaminen. Porvarihallituksessa saattoi olla vaikeaa tehdä politiikkaa, mutta eikö siellä ollutkin helppo puhua?

Mutta ystävät hyvät, politiikalla on edelleen väliä. Ihmiset eivät äänestä sosiologin tai tilastotieteilijän mallin tuottaman imperatiivin perusteella, vaan koska uskovat joihinkin asioihin. Jopa keskusta, jonka piti kuolla omaan mahdottomuuteensa jo 1970-luvulla, pitää tätä sosiologiaa pilkkanaan, vielä näiden vaalien jälkeenkin.

Jos näissä vaaleissa jotain hyvää oli, se oli se, että huono sosiologia sai turpiin.

Ja se jälkiteollinen 2000-luvun yhteiskunta, sekään ei saavu silkkistä mattoa pitkin. En tarkoita pelkästään romahtavia teollisuuspaikkakuntia tai kaltaisiani akateemisia pätkäduunareita, vaan niitä suuria ja kasvavia eriarvoisuuksia, marginaaleja ja hiljaista tyytymättömyyttä, jota uusi järjestys tuo tullessaan. Tuotantorakenteen muutoksen ja uusliberalismin yhtäaikaisuus voivat olla sattumaa, ja niitä voi myös katsoa normatiivisesti eri valossa – mutta kannattaisiko tämä sanoa ääneen? Unohtuiko?

*****

Samaan aikaan, oletteko huomanneet, teistä on tullut oikea puolue. Oikea puolue tarkoittaa, että on osa Systeemiä. Politiikassa on aina murehdittu likaisten käsien ongelmaa, ja pohjimmiltaan suuri osa ihmisistä aina toivoo, että jostain tulisi poliitikko, joka jollain tavalla astuisi tämän yläpuolelle, sanoisi: minulla on periaate ja sitä en myy. Periaatteen sisällöllä voi olla hämmentävänkin vähän väliä. Konsensuspolitiikassa teitä on jaksanut kiukuttaa se, että teiltä odotetaan mahdottomia voimia koko hallituksen ohjaamiseen. Te olette selittäneet, että te olette vain yksi puolue ja voimasuhteet ovat nämä ja nämä. Se on aivan totta. Te olette vain yksi puolue.

Mutta ehkä te ette ole huomanneet, että suuri osa teidän menestyksestänne on johtunut toivosta, eikä mistään edelläolosta. Toivosta, että te olisitte juuri jotain erilaista. Jotain puhdasta. Pelkään että ette ole täysin ymmärtäneet, mistä ”ydinvoimahallituksessa” oli kyse. Ei siinä ollut kyse siitä, että olisitte lakannut olemasta uskottava ydinvoiman vastustamisen kanava. Siinä oli kyse siitä, että teiltä toivottiin sellaista periaatteellisuutta, jota muilla ei ole. Ja sanomalla, että olette vain puolue muiden joukossa, te normalisoitte itsenne puolueena, normalisoitte itsenne osaksi Systeemiä, ja normalisoitte itseltänne toivon siivittämää kannatusta pois. Tervetuloa Systeemiin. Systeemissä ei valitettavasti pärjää enää ”raikkaudella”, täytyy olla enemmän ideologiaa.

Kun te nyt sulattelette tappiotanne, te joudutte kohtaamaan sen tosiasian, että poliittisella puolueella pitää olla aate, sen aatteen pitää olla kirkas ja kirkkaasti kommunikoitu, ja että aika ei tuo vaalivoittoja, politiikka tuo. Parhaimmillaan te luovutte ylimielisestä Soininvaara-sosiologiasta ja alatte käydä aitoa poliittista kamppailua. Ja tämän prosessin jäljiltä te olette paljon parempi porukka, puolue jonka kanssa on ilo tehdä kaikenlaista punavihreää yhteistyötä.

Tältä pohjalta, hyviä analyysihetkiä.

Pyramidien aika

Teksti Teppo Eskelinen

Talousdemokratian ongelma ei ole ideologinen vaan poliittinen.

Talousdemokratia on kiinnostavaa, sekä sanan varsinaisessa että eufemistisessa merkityksessä. Toisin sanoen, hommassa on juuri sellaista uuden avauksen tuntua josta tulee virkamiesvaltaisessa konsensusmaassa aina hyvä fiilinki, ja avauksen suuntakin tuntuu terveelliseltä. Toisaalta on aika lailla vaikea ottaa selvää, mikä on yhdistyksen vaatimusten kärki.

Erityisesti tämä kysymys jää auki: mitä itse asiassa tarkoittaa, että valtiot hoitaisivat rahan luomisen? Ainakin tämä voi tarkoittaa valtiollisesti omistettua pankkisektoria. Idea on hyvä, mutta ehkä vähemmän vallankumouksellinen kuin mitä talousdemokraatit haluaisivat nähdä.

Esimerkiksi Etelä-Koreassa noudatettiin tätä mallia pitkälle 1980-luvulle. Olisi toki terveellistä, että valtiot voisivat kerätä tuotot toiminnasta, jonka tappiot ne näköjään keräävät joka tapauksessa.

Toinen mahdollinen tulkinta valtioille keskittyvästä rahan luomisesta on, että vaatimus pankkien vakavaraisuusasteesta nostettaisiin sataan. Tällöin vain keskuspankki loisi rahaa. Tämä skenaario taas on vallankumouksellinen: luultavasti firmojen toimintalogiikan olisi muututtava niin paljon, että kyse olisi kapitalismin lopusta sellaisena kuin me sen tunnemme.

Pois se minusta että vastustaisin vallankumouksellisia skenaarioita, mutta on reilua sanoa ääneen jos pohtii järjestelmän totaalista romuttamista.

On ehkä kuitenkin muistettava se, että pankkitoiminta nykymuodossaan on myös joiltain osin iloinen asia. Se on syrjäyttänyt pikavippejäkin paljon pahemman koronkiskonnan, joka on ollut historiassa köyhien orjuuttamisen yleisimpiä keinoja.

On myös mukavaa, että maailmaan kaikenlaista uudennäköistä toimintaa kun riskaabelimpiakin juttuja rahoitetaan, ja että köyhäkin voi omistaa kodin, kun kaikkea ei tarvitse tehdä säästetyllä pääomalla.

Toki nämä asiat ovat nykyisin lähinnä retorisen oikeutuksen asemassa. Niillä perustellaan koko yhteiskunnan resursseja säälimättömästi kuppaavaa ja täysin käsistä riistäytynyttä pankkijärjestelmää, ja siksi tähän ”hyvät pankit” -puheeseen on suhtauduttava äärimmäisen skeptisesti.

Mutta silti: hyvä aloite ei heitä lasta pesuveden mukana. Pankeilla on roolinsa, myös lainanannolla joka kiistatta ”luo rahaa”.

Sopiikin toivoa, että talousdemokraatit ovat keksineet jotain uutta. Siis sellaista uutta, joka mahdollistaisi rahoitusjärjestelmän pohtimisen mainitun kaltaisten kapitalismin klassisten kysymyksenasetteluiden ulkopuolella. Ei siis löysemmin rahaa ja enemmän riskejä vastaan tiukemmin rahaa ja vaikeasti saatavat asuntolainat, vaan jotain ihan muuta.

Ehkä talousdemokratian ongelma ei ensi sijassa kuitenkaan ole ideologinen vaan poliittinen. Nimittäin jos liikkeen analyysi pitää paikkansa, pankkijärjestelmä on eräänlainen suurimuotoinen ja laillistettu Ponzi-huijaus. Ja Ponzi-huijauksille ominaistahan on se, että kukaan osallistujista ei tahdo romuttaa huijausta.

Päinvastoin: kaikki tahtovat roikkua mukana ja toivoa, että huijaus pysyy yllä vielä ainakin hetken.

Kirjoitus on kommentti Ville Matilaisen juttuun Raha on paperia.

Ei paskempi WTO

Teksti Teppo Eskelinen

Ulosteista ei puhuta tarpeeksi.

WTO pyrkii parantamaan pysyvästi 2,5 miljardin huono-osaisen asemaa. Siksi vietämme tätä päivää, marraskuun yhdeksättätoista, tunnuksella ”Ansaitsemme parempaa!”

Kyse on tietysti vessoista, ja World Toilet Organisationin julistamasta Maailman käymäläpäivästä, jota maailma viettää tänään. Tuo mukavampi WTO, jolla on potentiaalisesti aivan toisen mittakaavan mahdollisuudet parantaa maailman huono-osaisten asemaa kuin tavaroiden kärräämisen tavoista huolestuneella kaimallaan, kehottaa myös bloggaamaan tästä juhlapäivästä. Minähän tottelen.

WTO julistaa kolmea ilosanomaa: vessat ansaitsevat parempaa (puhukaa niistä enemmän!), vessan siivoajat ansaitsevat parempaa (taistelkaa oikeuksistanne!), ja maailman vessattomat ihmiset ansaitsevat parempaa (vessoja niille 2,5 miljardille!).

____________________

Ihmisten toiminnat ovat kovasti biologisesti ehdollistettuja. Siksi se, mitä ja miten syödään, ja se, miten elimistön hyödyntämä jäte tiputellaan elimistöstä pois, ovat kulttuurista riippumatta big deal.

Siksi olemme huolestuneita syömisen muodoista, pöytätavoista ja kaikenlaisesta muusta syömiseen liittyvästä. Minä saatan paheksua lihansyöntiä siinä missä vanhat sukulaiseni paheksuvat väärää haarukkatekniikkaa, mutta kyse on aina siitä, että biologisten toimintojen moraali pyörii syömispuolen ympärillä.

Ulostamispuoli on taas rajattu puheenaiheiden ulkopuolelle lähtökohtaisesti mauttomana. Siksi on pirun hauskaa, kun Luis Buñuel kuvaa Vapauden aaveessa pöydän ääressä pöntöillään sivistyneesti rupattelevia porvareita, joista yksi lähtee hieman vaivautuneena käväisemään lukittavassa ruokasalissa.

Siinä on vaan se puoli, että jos paskasta ei voi puhua, siihen liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta.

____________________

Paska on tietysti ikävä asia. Siksi esimerkiksi Intiassa edelleen kastijärjestelmä manifestoituu siinä, kuka siivoaa kenenkin paskat. Alistamisen suhde näkyy paskahommissa. Itse tosin työnnän käteni paskaan päivittäin, mikä on pelkkää hoivaamista. Isyys onkin hyvä asia muun muassa siksi, että se opettaa luontevaa suhtautumista paskaan.

Paska on myös intiimi asia, ja tästä kiusallisesta syystä se on myös sukupuolisorron väline ympäri maailmaa. Tytöt kun joutuvat jättämään koulun kesken, kun murrosiän alettua tarpeiden tekemiseen tarvittaisiin näköeste, jota ei köyhän maan kyläkoulussa useimmiten ole.

Paska on myös ympäristökysymys, kun tyhmät länsimaiset vievät vesivessoja kuiville alueille, vaikka hygieeniset ja hajuttomat huussitkin on keksitty. Sitten sitä kärvistellään ilman vettä, kun se on käytetty vessoissa.

Luokkasorto, sukupuolisorto, ympäristökriisi. Eikö jokaisen punavihreän pitäisi olla kiinnostunut paskasta? Erityisesti kun siitä sisäänlappaamispuolesta ollaan niin pirun kiinnostuneita: kasvissyönnistä, luomusta, kuljetusmatkoista ja niin edelleen.

Puhumattakaan siitä, että eräät kekseliäimmistä protestointimuodoista ovat juuri tehneet vessojen tarpeen näkyväksi. Meinaan niitä ympäristöaktivisteja, jotka estivät Heathrown kentän laajennuksen miehittämällä kaikki lentokentän vessat pariksi päiväksi. Kaaoshan siitä seurasi.

____________________

Toki ylellisyyteen tottuneet länsimaisetkin voivat aina parantaa asemiaan, jopa niin ettei se ole muilta pois. Vessan käyttäjänä ansaitsen ainakin parempaa lukemista. Kuka niitä Ruotuväki-lehtiä kärrää toimiston vessan hyllyyn?