Suvi Auvinen

Suvi Auvinen on valtakunnan päivystävä anarkisti, vapaa toimittaja ja yrittäjä.

Rajapinnan radikaali

Teksti Suvi Auvinen Kuvat Teemu Silván

Ratkaisu: Tulevaisuuden ruoka kasvatetaan suljetuissa systeemeissä kasvisoluista ja tilataan ruoka-Spotifyn kautta

Ihmiskunnan tulevaisuus saattaisi näyttää hyvin erilaiselta, jollei tutkija Lauri Reuterin leikkikenttänä olisi lapsuudessa ollut kasvihuone.

”Olen kasvanut maatilalla. Perheemme elinkeino ei koskaan ollut maanviljely, mutta meillä oli takapihalla vanha iso kasvihuone, jossa kasvatettiin ihan mitä mieleen tuli. Ensimmäinen lukemani kirja oli Lääkekasvit. Sen jälkeen Bobby Fischer opettaa shakkia ja vasta sitten Fedja-setä”, Reuter nauraa.

Kasvien erilaiset maut ja tuoksut kiinnostivat nuorta Reuteria.

”Varmaan kuusivuotiaana kasvatin ensimmäisen kaupallisen projektini. Kasvatin piparminttua ja myin sen kuivattuna naapureille.”

Teknologian tutkimuskeskus VTT:n tutkijana kasvibiotekniikan ryhmässä työskentelevä Reuter on väitellyt Helsingin yliopistosta. Lukion jälkeen Reuter hakeutui opiskelemaan biokemiaa ja solubiologiaa.

”Solubiologian luennolla päästiin siihen pisteeseen, että tässä ovat nyt elämän perusyksiköt, solut. Tässä on se, mitä elämä on. Hengellinen on ehkä vähän väärä sana, mutta sillä ­luennolla tuli ensimmäinen kokemus jostain suuremmasta. Solubiologiasta löytyi rajapinta elämän ja kemian välissä. Ja se on todella kiehtovaa”, Reuter selittää silmät loistaen.

Reuter syventyi kasvisoluihin. Lapsuuden ruokapuutarha seurasi mukana.

”Ruoka on kuitenkin ollut minulle se iso juttu, joten aika luonnollisesti mielessä pyörivät koko ajan tutkimuksen ruokasovellukset. Millaista olisi solujen ja bioteknologian käyttö ruoan­tuotannossa? Mikä on elämän ja kemian rajapinta? Entä biologian ja teknologian? Miten elämää voi käyttää meidän ihmisten tarkoituksiin? Me elämme bioteknologian aikakautta, jolloin elämä on yhä enemmän teknologiaa ja teknologia on yhä enemmän elämää. Päädyin lopulta tekemään sitä, mitä tykkään tehdä: ruokaa oudolla tavalla.”

VTT:llä Reuter yrittää rakentaa kuvaa mahdollisuuksista käyttää bioteknologiaa ruoantuotannossa. Solujen käyttöä ruokana. Suljettuja systeemejä.

”Käytämme VTT:llä soluja teknologisena työkaluna. Kyseenalaistaminen on aina ollut minulle luonnollinen tapa toimia. Yritän luoda kuvaa siitä, miltä kokonaan uudenlainen ruoantuotanto voisi näyttää ja mitä tämä maailma tarvitsee.”

Pakitetaan takaisin siihen, missä keskivertoihminen vielä pysyi kärryillä.

Lauri Reuterin mielestä nykyinen ruoantuotantomme on rakennettu täysin kestämättömälle pohjalle ja on tiensä päässä.

”Se, että me käytämme valtavan osan maapallon hedelmällisestä pinta-alasta ruoantuotantoon, ei ole kestävää. Resurssien hukkaaminen lihantuotantoon on katastrofaalista, ja se olisi niin helppo muuttaa. Jos kaikki puolittaisivat lihan käytön nyt, sillä olisi valtava merkitys. Lisäksi pelkästään se, että pelto on ylipäätään olemassa, on äärimmäisen haitallista biodiversiteetille. Pellon raivaaminen on katas­trofi, hoidettiin sitä ihan miten tahansa. Vuoteen 2050 mennessä meidän pitää tuottaa 70 prosenttia enemmän ruokaa kuin nyt, mutta me emme voi hakata enää yhtään lisää peltoa.”

Kaikkein suurin haaste ruoantuotannolle ja ihmiskunnalle ylipäätään on Reuterin mukaan ilmastonmuutos.

”Maatalous on kehittynyt pikkuhiljaa viimeisen 10 000 vuoden aikana, ja se aikakausi on maapallon historiassa poikkeuksellisen stabiili. Kun katsotaan tarpeeksi kauas maapallon keskimääräistä lämpötilaa, niin tämä ajanjakso on lähes suora viiva valtavan vaihtelun jälkeen. Juuri tuon stabiilin kauden aikana on kehittynyt koko ihmisyhteisö ja sivilisaatio. Ja nyt se on loppu.”

Reuterin mukaan stabiili aikakausi on ohi, vaikka lämpeneminen saataisiin pidettyä kahdessa asteessa.

”Tämä tarkoittaa sitä, että maanviljelyksestä tulee mahdotonta monilla alueilla. On vaikea edes käsittää, miten valtava muutos se on. Se säteilee kaikkialle. Ihmisten on pakko muuttaa pois, ja syntyy valtavia kriisejä, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntarakenteeseen. Ihmislaji selviää kyllä, emme me sukupuuttoon ole kuolemassa, mutta selviääkö yhteiskunta? Sivilisaatio on täysin riippuvainen maa­taloudesta.”

Reuter on kuitenkin kehittänyt lapsuutensa kasvihuoneen ja bioteknologian yhdistelmästä mahdollisen ratkaisun. Hän katsoo kuulijaa innostuneena, kuin valmiina kertomaan suurimman koskaan kuulemansa salaisuuden.

”Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, samalla kun paine tehdä muutosta on kasvanut, teknologinen kyvykkyys on parantunut räjähdysmäisesti. Käsissämme olevalla teknologialla pystyy tekemään asioita, jotka vielä eilen tuntuivat todella oudoilta.”

Reuterin visiossa ruoantuotanto on irtikytketty ympäristöstä ja tuotu suljettuihin systeemeihin.

”Tapa, jolla tuotamme ruokaa tulevaisuudessa, ei voi olla riippuvainen ilmastosta tai hyvästä säästä. Toisaalta se ei myöskään voi olla haitallinen ympäristölle. Moderni kasvihuone on aikalailla irtikytketty ympäristöstä. Me pystymme Suomessa tuottamaan kurkkua ja tomaattia keskellä talvea aika tehokkaasti ja aika karuissa olosuhteissa. Mielenkiintoiseksi teknologia käy solutasolla, kun mennään monimutkaisista kasveista ja lehmistä yksinkertaisiin organismeihin. Soluviljelmät ovat kasvihuonettakin tehokkaampi ja kontrolloidumpi systeemi ruoan tuottamiseen.”

VTT:llä on kehitetty pieniä bioreaktoreja, joilla kuka tahansa voisi periaatteessa tuottaa syötäviä soluja kotonaan yhtä helposti kuin nyt keitämme kahvia.

”Olen tehnyt paljon töitä kasvisolujen kanssa, mutta voimme tuottaa myös eläinproteiineja erilaisissa fermentointiprosesseissa – ei laborato­rioissa vaan panimoissa. Tai jopa kasvattaa eläinsoluista lihaa äärimmäisenä esimerkkinä.”

Hän ei kuitenkaan usko, että tuottaisimme tulevaisuudessa kaiken ruokamme kotona bioreaktoreissa.

”On paljon ihmisiä, jotka haluavat juoda olutta, mutta on vain pieni määrä, jotka haluavat tehdä olutta kotona. Meille saattaa tulla Kallioon sellaisia pienpanimon näköisiä smoothiebaareja, joissa kasvatetaan kasvisoluja vähän keskitetymmin.”

Reuter ei usko ravinnon muuttuvan kokonaan kasvisolu­smoothieiksi.

”Ei ole mitään syytä, miksemme voisi tällaisista ihan uudenlaisista raaka-aineista tehdä ihan tavallisen näköistä ruokaa. Ruoka näyttää ja luultavasti maistuukin tulevaisuudessa aika samalta, se vain tuotetaan hyvin eri tavalla.”

Väsyneenä työpäivän jälkeen kauppaan mennessä ihminen päätyy helposti tekemään epäedullisia valintoja niin itsensä kuin ympäristönkin suhteen. Ruoantuotannon lisäksi toinen suuri ruokaongelma liittyykin sen kulutukseen.

”Ihmisiä pitäisi ohjata enemmän lihankulutuksen vähentämiseen. Verottamalla ja maataloustuilla voidaan paljon ohjata sitä, miten ruokaa kulutetaan. Mutta siihen ei löydy nyt tahtotilaa, mikä on aika surullista.”

Reuter ottaisi osan vastuusta pois kuluttajan harteilta.

”Ruoan kulutuksen digitalisaatio voi olla merkittävä muutos. Ajatellaan esimerkkinä sitä, mitä suoratoisto on tehnyt musiikin ja elokuvien kuluttamiselle. Koko kulutustapa on muuttunut, ja sama on tapahtumassa liikenteelle. Ei ole mitään syytä, etteikö ruoan digitalisoituminen olisi seuraavaksi edessä. Se on väistämätöntä kehitystä, koska se on niin fiksua ja poistaa paljon epätehokkuutta.”

Reuter uskoo ruoankulutuksen digitalisaation jo alkaneen. Ensimmäisinä merkkeinä hän pitää Amazonin ja Whole Foodsin yrityskauppaa sekä K-ryhmän lähtemistä verkkokauppa AliBaban mukaan.

Verkkokauppa on jo normaali tapa ostaa ruokaa monissa suurkaupungeissa ympäri maailmaa.

”Mutta ruoan verkkokauppa ei sinänsä ole tarpeeksi. Se vastaa sitä vaihetta musiikin kanssa, kun cd-levyjä saattoi tilata netistä kotiin postitettuna. Ruoan verkkokaupasta tulee todella fiksua vasta, kun siitä tulee aito palvelu: kun minä en enää päätä, mitä sieltä verkkokaupasta haluan, vaan päätän, miten haluan syödä.”

Reuter visioi palvelua, jonne voisi Spotifyn tapaan syöttää erilaisia parametrejä siitä, minkä tyyppisistä asiois­ta pitää ja mitä ei missään nimessä halua. Palvelun voisi säätää huomioimaan ruoan ympäristöjalanjäljen ja kuluttajan eettiset normit.

”Sitten palvelu kertoisi sinulle, mitä syöt, ja tilaisi tuotteet sinulle suoraan. Se mahdollistaisi syömisen hienovaraisen ohjaamisen, oikeaan suuntaan tuuppaamisen. Sitä kautta voitaisiin myös käyttää resursseja tarkemmin – päästäisiin tuotantoketjun hallinnasta kulutuksen hallintaan. Ei tarvitsisi enää pitää leipää ruokakaupan hyllyssä, jotta hylly näyttäisi täydeltä, vaan voitaisiin myydä se leipä, mikä on käsillä. Jos varastossa on paljon porkkanaa, se voidaan saada menemään ilman, että jää hävikkiä.”

Tällainen palvelu muuttaisi Reuterin mukaan ­ruoan kuluttamisen täysin.

”Heti kun meillä on autonomisia ajoneuvoja, pieniä droneja, jotka kuljettavat ruokaa paikasta toiseen, häviävät viimeisetkin esteet tällaiselta kehitykseltä. Ruoan palvelullistuminen tulee olemaan massiivinen asia. Siihen yhdistyy oman terveysdatan käyttö ja kuluttajan osallistuminen ruokaketjun hallintaan. Se tulee muuttamaan kaiken, kuten supermarketit aikanaan muuttivat sen, miten me kulutamme ruokaa nyt. Supermarketit ovat itseasiassa aika uusi juttu, mutta ne ovat muuttaneet täysin käsityksemme valinnanvapaudesta.”

Istumme Helsingin keskustassa. Reuter piirtää suurella liikkeellä kaaren Kiasman, Musiikkitalon ja rautatieaseman ylle.

”Kaikki tämä on olemassa, koska olemme kehittäneet maatalouden sellaiselle asteelle, ettei jokaisen enää tarvitse keskittyä tuotantoon. Maatalouden kehittyminen mahdollisti sen, että osa meistä saattoi keskittyä tieteeseen, kulttuuriin, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja teknologiaan. Ruoka liittyy kaikkeen, koko sivilisaatio rakentuu maatalouden päälle. Sen takia ruokaongelmat on äärimmäisen tärkeä ratkaista. Haasteet ovat valtavan suuria, suurempia kuin koskaan ihmisen historiassa, eikä niihin ole olemassa vain yhtä ratkaisua.”

Reuterin mukaan ilmastonmuutoksesta ei puhuta tarpeeksi emmekä ole siitä riittävän hädissämme. Meidän pitäisi pystyä toimimaan paljon radikaalimmin ja määrätietoisemmin. ”Me kehitämme teknologioita ja ratkaisuja, joista emme olisi pystyneet edes haaveilemaan parikymmentä vuotta sitten. Jos nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme sitoa hiiltä pois ilmakehästä, niin se ei välttämättä kohta ole enää niin mahdotonta. Me emme vain vielä tiedä, miten se tulee tapahtumaan.”

Ihminen vaipuu herkästi illuusioon, että kaikki on ollut samalla tapaa aina. Reuterin mukaan liikumme kuitenkin valtavalla vauhdilla.

”On meidän tutkijoiden duuni pitää silmät auki ja pyrkiä ennakoimaan, mitä on seuraavan nurkan takana.”

Tutkija uskoo, että seuraavassa 50 vuodessa tulee tapahtumaan paljon myös ruoantuotannon saralla.

”Mieti, miten erilaista oli suomalainen ruoantuotanto tai ruokavalio oli viisikymmentä vuotta sitten. Ei ollut esimerkiksi supermarketteja tai tuontihedelmiä. Väitän, että kahdenkymmenen vuoden päästä supermarketteja ei enää ole.”

Reuter katsoo lasiseinän läpi sinistä taivasta ja pääkaupungin keskustan ihmisten virtaa. Ulkona on jo kylmä, mutta me kylvemme auringon lämpimässä valossa. Naapureille myydystä piparminttupussista ollaan tultu ­kauas, mutta riemu, toiveikkuus ja into eivät ole tutkijan asenteesta kadonneet.

”Maailma muuttuu joka päivä nopeammin, se on tavallaan pelottavaa”, aloittaa bioreaktorissa kasvisoluja tuottava tulevaisuuden kokki.

”Mutta jos osaamme ohjata sitä kehitystä oikeaan suuntaan ja käyttää niitä teknologioita fiksusti, voimme vaikuttaa asioihin. Meidän ei tarvitse olla matkustajina tässä junassa, joka on menossa pahasti väärään suuntaan, vaan voimme vaikuttaa siihen, mihin se menee. Se vaatii tahtotilaa ja kykyä.”

Tutkija sanoo olevansa innoissaan siitä, mihin ihmisyhteisö parhaimmillaan kykenee.

”Muistamme helposti ne kerrat, kun jokin on mennyt uuden teknologian kanssa pahasti vikaan, vaikka kaikki tämä hieno tässä ympärillä on teknologian kehittymisen ­tulosta. Ikinä ihmisen historiassa ei ole ollut niin mielenkiintoista päivää kuin tämä päivä. Ja tämän voi sanoa joka päivä. Kyllä me löydämme ratkaisuja.”

Lauri_Reuter_printti_2_cmyk

Tänään meillä on hyviä uutisia

”Miljardit ihmiset ympäri maapallon kerääntyivät tänään juhlimaan ihmiskunnan historian ensimmäistä sodatonta aikakautta. Maapallollamme käyty viimeinen sota on nyt saatu päätökseen, kun jo vuosia taistelleet joukot solmivat rauhan Afrikan luoteiskolkassa. Rauha saavutettiin sen jälkeen, kun osapuolet olivat sopineet asemäärärahojen suuntaamisesta koulutukseen.”

Arvi Lindin ja Irinan biisi ”Hyviä uutisia” kertoo fiktiivisestä vuoden 2003 viimeisestä uutislähetyksestä. Perheväkivaltatapauksia ei ole ilmennyt yhtään, sillä ihmiset ovat ymmärtäneet relata. Syrjäytymisen­estorahasto on toiminut, ja maa­palloa suojaava otsonikerroskin näyttää elpymisen merkkejä.

Uutisotsikot eivät yleensä näytä tältä. Vuosi 2016 julistettiin pitkin internetiä pahimmaksi ikinä, ja vuosi 2017 kilpailee kamaluudellaan sen kanssa, ainakin jos otsikkoja on uskominen. Ilmastonmuutos ­tuhoaa, terroristit rälläävät, suosikki­julkkikset kuolevat, ja kohta jokaisella meistä on valinnanvapaus sen suhteen, miltä kokoomuksen pyörittämältä firmalta ostamme terveys­palvelumme.

Monella mittarilla meillä menee kuitenkin paremmin kuin viimeisen 200 vuoden aikana. Jos haluaisimme, voisimme joka päivä otsikoida jutun ”137 000 ihmistä nousi eilen äärimmäisestä köyhyydestä”. Tätä otsikkoa olisimme voineet halutessamme käyttää viimeiset 25 vuotta joka päivä. Miksi emme tee niin?

Osaltaan negatiivisten uutisten vetovoimaa voi selittää evoluutiolla. Periydymme niistä ihmiseläinyksilöistä, jotka osasivat olla menneisyyden maailmassa eniten varuillaan. Jos oletti, että jokaisen puskan takana vaanii peto, oli todennäköisesti useammin väärässä kuin oikeassa, mutta ainakin säilyi hengissä.

Jatkuvan informaatiotulvan keskellä varhaisen selviytymisemme kannalta oleellinen vaisto voi kuitenkin suistaa meidät onnettomuuteen. On yhtä hyödytöntä ahdistua kaikesta ympärillämme tapahtuvasta kauheudesta kuin työntää päänsä pensaaseen ja uskotella, että kaikki on hyvin.

Mediassa esitellään paljon ongelmia. Niitä onkin, mutta niin on myös mahdollisia ratkaisuja. Meillä on käsissämme enemmän tietoa, osaamista ja teknologiaa kuin koskaan aikaisemmin, siis kaikki tarvittavat ratkaisujen avaimet.

Tämä Voiman numero keskittyy ratkaisuihin. Annoimme kirjoittajille vapaat kädet ratkaista mitä tahansa maailman ongelmia. Ratkaisuja haetaan niin pieniin kuin suuriinkin kysymyksiin jalkapallon vedonlyöntihuijauksista Isisiin, vihapuheeseen ja ruoantuotannon tulevaisuuteen.

Esittämämme ratkaisut eivät ole välttämättä ainoita mahdollisia. On myös todennäköistä, että ainakin osa niistä on vääriä. Ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, koska emme elä yksinkertaisessa maailmassa.

Ratkaisuehdotuksien esittämisestä ei ole kuitenkaan syytä pidättäytyä vain siksi, että ratkaisut saattavat olla monimutkaisia. Ongelmanratkaisu lähtee siitä, että kysymme oikeita kysymyksiä, muodostamme hitaita mielipiteitä tietoon perustuen, kuuntelemme asiantuntijoita ja niitä, joita aiheet ensi kädessä koskettavat, sekä osallistamme yhä useampia päätöksentekoon.

Selviytymisviettimme ohjailemaa epäluuloa maailmaa kohtaan voitaneen hoitaa parhaiten hyväksymällä meitä kohtaavat ongelmat. Puskassa piilevän pedon pelottavuutta syö rauhallinen suhtautuminen siihen.

Jokaisen nurkan takana ei välttämättä lymyä katastrofi. Ja jos ly­myääkin, siihen on löydettävissä ratkaisu.

Suvi Auvinen

Kirjoittaja on Voiman vt. päälehtimiesnainen.

Feministien kokoontumisajot

Feministinen foorumi luo turvallisempaa Helsinkiä.

FemF eli Feministinen foorumi järjestetään tänä vuonna viidettä kertaa. Tapahtumapaikkana on Helsinki.

”FemF on syntynyt tarpeesta feministisille tiloille ja kohtaamisille. Haluamme joka vuosi luoda päivän ajaksi tilan, jossa feministiset toimijat eri aloilta ja konteksteista voivat luoda ohjelmaa ja osallistua keskusteluun siitä, mitkä ovat tämänhetkisen yhteiskuntamme polttavimpia epäkohtia ja mitä tehdä niiden ratkomiseksi”, kertoo FemFin työryhmän jäsen Inkeri Rönnberg.

Rönnberg on ollut neljä vuotta vapaaehtoisena toteuttamassa tapahtumaa.

”Tapahtuma pyrkii luomaan turvallisemman tilan, johon uudemmat ja vanhemmat feministit voivat tulla kuuntelemaan ja keskustelemaan feminismistä eri lähtökohdista.”

”Turvallisemman tilan” ajatuksena on luoda käytäntöjä, jotka saavat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi. Ihmisiä kannustetaan ottamaan vastuuta epämiellyttävistä tilanteista ja muuttamaan tilanteet paremmiksi esimerkiksi rasismin, seksismin tai muun sorron sietämisen sijaan. Turvallisten tilojen sijaan puhutaan turvallisemmista tiloista, koska täysin turvallisen tilan luominen ei tavoitteista huolimatta liene mahdollista.

Turvallista tilaa moniäänisille kohtaamisille pyritään Rönnbergin mukaan luomaan niin Feministisessä foorumissa kuin sitä toteuttavan työryhmän sisällä.

”Meille feminismi ei ole pelkkä nimike vaan prosessi, jossa aktiivisesti toimimme tasa-arvon puolesta”, Rönnberg sanoo. Tämä tarkoittaa kritiikkiä myös omaa toimintaa kohtaan, omien sokeiden pisteiden tunnistamista ja jatkuvaa oppimista.

”Se tarkoittaa ennen kaikkea toimimista heidän ehdoillaan, jotka kokevat monenlaista syrjintää yhteiskunnassa.”

Tänä vuonna avoin, ilmainen ja monikielinen Feministinen foorumi panostaa entistä enemmän monimuotoisuuteen. Luvassa on niin paneelikeskusteluja, elokuvia, työpajoja ja open miciä. Tapahtuma laajenee myös feministiseksi taidenäyttelyksi, FemF Artiksi, joka priorisoi rodullistettujen taiteilijoiden näkyvyyttä sekä haastaa normeja ja kulttuuripolitiikkaa Suomen taidekentällä.

Tämänvuotisen tapahtuman teemana on liike. Teemasta keskustellaan niin feministisen liikkeen kuin kehojen näkökulmasta: Miten kurdilainen queerfeminismi haastaa länsimaista pride-liikettä? Minkälaisia liikkumisesteitä eri toimintakykyiset kehot kokevat? Miten luoda kestäviä liikkeitä, joissa uusintava työ jaetaan tasa-arvoisesti? Miltä näyttävät tulevaisuuden feministiset liikkeet, jotka lähtevät käyntiin tänä päivänä?

FemF 2017

www.femf.net

Taistelua, pahiksia ja ihmeponit

My Little Pony elokuva esikoululaisten testauksessa

1980-luvun pastellisävyiset ja tuoksuvat muoviponit painuivat vuosiksi unholaan tehdäkseen näyttävän paluun 2010-luvulla. Ei ole sattumaa, että Transformers, Turtles ja My Little Pony ovat palanneet ruuduille, lelukauppoihin ja popkulttuuriin juuri nyt. Lelumyyntiin luotujen animaatioiden alkuperäinen kohdeyleisö on keskimääräisessä lisääntymisiässä, joten nostalgialla voi kerätä seuraavan sukupolven fanikunnan – ja myydä lisää leluja.

“Ei jännitä yhtään.”

Kun kuusivuotias sanoo näin elokuvateatterissa, voi olla varma, että nyt muuten jännittää ja paljon. Voima vei helsinkiläisen päiväkoti Runon esikoululaiset koeyleisöksi My Little Pony elokuvaan. Esikoululaisten koko eliniän ruuduissa pyörinyt uusi My Little Pony: Ystävyyden taikaa-sarja ei ollut kenellekään koeyleisöstä täysin vieras, vaikka osa kiistikin sinnikkäästi katsoneensa jaksoakaan.

“Ponit on ällöjä” ja “eipäs oo” -leirit jakautuivat tasaisesti lapsiyleisön kesken. Mielipiteet poneista eivät jakautuneet sukupuolitetusti, eikä yksikään lapsista nimennyt My Little Ponya tyttöjen tai poikien jutuksi. Toisin kuin Hasbron 80-luvun ponisarja ja elokuvat, on 2010-luvun Ystävyyden taikaa taidolla tehty ja huolellisesti käsikirjoitettu. Ystävyyden taikaa -sarja sijoittuu Equestrian varsin feministiseen yhteiskuntaan. Equestriassa miehet ovat statisteja, ja yhteiskuntaa hallitsee ja pyörittää joukko kekseliäitä, rohkeita ja empaattisia naishahmoja.

My Little Pony elokuva jatkaa siitä, mihin seitsemän kautta sarjaa on johtanut. Sarjaa tuntemattomalle ei elokuvan alussa tarinan taustoja avata, ja jos elokuvan “mane six” eli pääponikuusikko ei ole entuudestaan tuttu, jää elokuvasta väistämättä osa sen hauskuudesta ymmärtämättä.

My Little Pony elokuva pelaa kontrasteilla. Ensimmäisen kohtauksen pastellimusikaalioksennus on juuri sitä, mitä jokainen pikkuponeilta odottaa. Heti alusta tehdään kuitenkin selväksi, ettei kaikki ole niin söpöä kuin miltä näyttää. Juhlavalmistelut loppuvat lyhyeen mustien laivojen lipuessa esiin pilvistä. Tästä alkaa seikkailu, jossa pelastajaksi nousee tietenkin pääponikuusikko.

Tarinan osittainen sijoittuminen aavikolle, kaukaisuudessa siintävä pelastava vesikaupunki, erikoiset kulkuneuvot, ponien kuonokopat ja koko tarinan läpileikkaava feministinen ajattelu eivät voi olla tuomatta mieleen Mad Max: Fury Roadia. Ystävyyden taikaa onkin tunnettu kekseliäisyydestään ja siitä, kuinka se leikkii popkulttuuriviittauksilla.

Elokuva on varsin tunneälykäs. Ongelmat ovat emotionaalisesti monimutkaisia, eikä niihin tarjota helppoa ratkaisua: joskus sellaista ei ole. Lopulta kaikki rakentuu sen peruskysymyksen varaan, keneen voimme luottaa ja ketkä ovat todellisia vihollisia. Elokuva ei esittele mustavalkoisia viholliskuvia, vaan kehottaa katsomaan jokaponin pinnan alle.

Fury Roadit ja Hasbron alkuperäiset motiivit jäävät tietenkin esikoululaisten koeyleisöltä pimentoon. Koeyleisön mielipiteet elokuvasta jakautuivat hyvin pitkälti alkuperäisten asenteiden mukaan, mutta taisteluiden määrä vakuutti osan elokuvaan skeptisesti suhtautuneista. Seuraavissa kommenteissa on juonipaljastuksia, joten lukeminen tästä eteenpäin omalla vastuulla:

Aino: “Mulle jäi mieleen, että siinä oli paljon taistelua, pahiksia ja sitten niitä ihmeponeja. Niinku osa lensi ja oli yksisarvisia.”
Ilari: “Taistelut oli hyviä, ja se kun ne meni salamatkustajiksi sinne laivaan ja sitten siellä olikin merirosvoja.”
Alina: “Niin ne oli olleet ensin merirosvoja, sitten menneet sille pahikselle töihin mutta sitten ne ponit teki niistä merirosvoja uudestaan. Mä haluaisin olla se merirosvopomo kun se oli niin urhea. Ja siinä elokuvassa juhlittiin paljon.”
Eero: “Mulle tulee mieleen vaan pahiksia siitä. Ja niillä merirosvoilla oli ällöä ruokaa.”
Ilari: “Joo, siinä oli papukaijan karvoja.”
Leimu: “Mä olisin mieluiten Raindbow Dash.”
Pinja: “Mä nukuin koko elokuvan ajan.”
Minerva: “Twilight on maailman tyhmin poni kun se on sellainen keiju. Mä olen enkeli.”
Ella: “Mulle jäi mieleen kun siinä oli yksi niistä pahiksista tuhoamassa kaupunkia, ja sitten Fluttershy meni kysymään miksi sillä oli paha mieli ja sitten se pahis alkoi itkeä. Että Fluttershy auttoi sitä sillä että se kysyi vaan mikä on.”
Kaisa: “Ja lopussa siitä pahiksesta tuli niiden kaveri.”
Alina: “Joo! Ne ponit voitti sen ystävyyden taian vuoksi kaikki pahikset.”
Ilari: “Ehkä sen pahiksen sarvikin saatiin korjattua vaikkei me nähty sitä?”
Myrsky: “Sen sarven voisi korjata, jos tekis vessapaperirullasta muotin ja jäädyttäisi siihen vettä, niin sitten se voisi saada jääsarven.”
Unto: “Oliks tossa elokuvassa ikärajaa? Pitäis olla. Se voisi olla yli 1000-vuotiaille.”

My Little Pony elokuva nyt elokuvateattereissa.

Yli 7-vuotiaille.

Barrikadien soundtrack

”Ei me rikota lakii, Suomen laki rikkoo meitä.”

Kymmenen vuotta sitten näytti siltä, että vallankumous nousee Helsingin vallattujen talojen  kellareista barrikadeille hetkenä minä hyvänsä. Palavien autonrenkaiden ja piikkilangalla rajattujen kattojen yllä soivat suomiräpin biitit, joissa ymmärrettiin koettu kurjuus ja siitä kummunut kapina.

Räppäri Avaimen, myöhemmin Asana tunnetun Matti Salon vuonna 2001 julkaistu levy Punainen tiili toimi tämän liikkeen tunnuslevynä. Punainen tiili puhui yhteiskuntaluokista meidän kielellämme, kertoi kokemuksistamme lähiöissä kasvamisesta ja kaveriporukoista, joista muodostui toinen perhe. Suuri osa prekaari-, autonomi-, anarkisti-, eläinoikeus- ja ympäristöliikkeestä kietoutui 2000-luvun alkupuolella Avaimen levyn ympärille muodostuneeseen laajaan liikkeeseen, joka uskoi toisenlaisen maailman koittavan hetkenä hyvänsä ja viskoi tiiliä oman osansa.

Vuonna 2007 julkaistiin kaksi liikkeelle tärkeää levyä, Jontin ja Shakan Rata-äänite sekä Julma Henrin ­Al-Qaida Finland. Mielenosoituksissa Jontin ja Shakan kappale ”Pistä se paskaks” piti yhä useammin lopettaa kesken sen aiheuttaessa massiivista tuhoa ympäröivälle kaupunkitilalle, Al-Qaida Finland sai meidät hokemaan ”kaikki hyvät on köyhiä, sille, sille”. Myöhemmin Spotify sensuroi levyn nimen: nykyään levy löytyy suoratoistopalvelusta nimellä Album name censored.

Vuodesta 2017 on tullut 2000-luvun alun vallankumouksellisille nostalgian vuosi. Niin Jontti ja Shaka kuin ny­kyään Julma H -nimellä keikkaileva Henrikin ovat kymmenvuotisjuhlakier­tueillaan. Avain taas heittää tänä vuonna viimeiset keikkansa koskaan.

”Koko urani läpi keikoilla on huudeltu Paranoidina eturivissä ’Punaista Tiiltä’. Nyt olen tullut siihen ikään, että uskallan avata vanhan arkun vielä kerran… Ennen kuin laitetaan tupla-lukko hommalle ja heitetään avaimet aurinkoon”, kirjoitti Avain jäähyväiskeikoistaan.

Avaimen keikan liput myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Squatti­bileistä Kulttuuritaloon siirtyneen Avaimen jäähyväiskeikan voi nähdä ehkä yhden liikkeen ruumiinvalvojaisina.

Haastattelupyyntöön Asa vastaa, ettei anna haastatteluja, mutta ”vallankumous on käynnissä edelleen”.

Jontti & Shaka:
Rata-äänite 10v. -juhlakiertue
4.10. Club Escape, Jyväskylä
10.11. Olympia, Tampere
15.12. Korjaamo, Helsinki
29.12. Bar Q, Kouvola
30.12. Henry’s Pub, Kuopio
Julma H: AQF10V
13.10.2017 Lutakko, Jyväskylä

Avain: Punainen Tiili
13.10. ja la 14.10. Kulttuuritalo, Helsinki  

Ei vittu kytät

Teksti Suvi Auvinen Kuvat Velda Parkkinen

Poliisi ajaa sinisellä autolla, kantaa afganistanilaisen vauvan lentokoneeseen pakkopalautettavaksi ja pysäyttää puukottajan kolmessa minuutissa.

1312. ACAB. Numero- ja kirjainyhdistelmä on tuttu näky talojen seiniin ja lyhtypylväisiin ­tägättynä viestinä ympäri maailman. Globaali hokema ”All Cops Are Bastards”, kaikki kytät ovat paskiaisia, tunnetaan hyvin myös Suomessa.

Väittämän mukaan kaikki kytät ovat lähtökohtaisesti paskiaisia, koska organisaationa vartioivat aseellisesti hallitsevan luokan etuja, toteuttavat pakko­palautuksia, eivät tutki nettihäirintää, antavat natsien partioida Helsingin kaduilla, kirjoittelevat rasistisia juttuja Facebookiin ja kyselevät papereita rodullistetuilta.

Ja sitten ne samat poliisit etsivät muistisairaita vanhuksia, pysäyttävät ihmisiä puukottavan terroristin kolmessa minuutissa edes tappamatta tätä, hakevat uhkaavat puolisot pois lapsia hakkaamasta ja poimivat liikenteestä vaaralliset kuskit pois.

Suomen ensimmäinen poliisilaitos perustettiin Turkuun vuonna 1816. Seuraavat poliisilaitokset perustettiin Helsinkiin vuonna 1826 ja Viipuriin vuonna 1836. Aluksi poliisilaitokset vastasivat Kansallisarkiston mukaan lähinnä järjestyksenpidosta ja valvonnasta. Myöhemmin tehtävät laajenivat ja poliisilaitokset alkoivat vastata rikostutkinnasta, irtolaisten kiinniotosta, rikollisia koskevien tilastojen ylläpidosta sekä ”irtolais- ja alkoholisti­asioista”.

Poliisin väkivaltamonopoli ja olemassaolo yhteiskunnassa oikeutetaan tarpeella suojella heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä epäsosiaalisilta yksilöiltä. Poliisin ydintehtävä on myös valvoa Suomen lain noudattamista.

Kahdessasadassa vuodessa yhteiskunta poliisin ympärillä on muuttunut merkittävästi. Pysyykö poliisi mukana muutoksessa, ja tarvitseeko nykyinen yhteiskunta poliisia?

Ylikomisario Jari Taponen, johtaja Helsingin poliisissa, nyökkää totisena kysymykselle poliisin tarpeellisuudesta.

”Kyllä minä voisin kuvitella, että yhteiskunta toimii aivan hyvin ilman poliisiakin. Helsingin syntyaikaan porvarit vahtivat järjestystä kaduilla, sen jälkeen palovartijat ja vasta myöhemmin poliisit. Yhteiskunta ilman poliisia voisi olla ajan mittaan erilainen. Riippuu ihan siitä, miten hyvin ihmiset omaksuisivat ne yhteiskunnan peli­säännöt ja noudattaisivat niitä ilman valvontaa.”

Taposen mukaan virallisen koneiston puuttuessa valvovan roolin saattaisi ottaa joku muu taho.

”Jos sillä ryhmällä ei olisi kansalaisten legitimiteettiä, niin niitä ryhmiä voisi syntyä lisää ja niiden välillä vuorostaan syntyä yhteenottoja. Tältä pohjalta luulen, että poliisillakin on oma paikkansa yhteiskunnassa.”

Laeista puhutaan niin poliisien keskuudessa kuin yhteiskunnassa ylipäätään ”yhteisinä pelisääntöinä”. Lainsäädäntö on kuitenkin jatkuva poliittinen prosessi, ja lait muuttuvat.  Voiko lakeja pitää yhteisesti sovittuina ”pelisääntöinä”?

”On selvää, että lakeja säätää yleensä jonkinlainen eliitti”, Taponen sanoo. ”Kun lakeja säädetään, niin niitä säädetään oman viiteryhmän eduksi. Kysymys siitä, toimiiko poliisi työväenluokkaisena toimijana omia luokka­etujaan vastaan, on ihan oleellinen. Poliisi, joka suorittaa lainvalvontaa, kohdistaa helposti valvontaa omaan yhteiskuntaluokkaansa. Jos ajatellaan vaikka rangaistusasteikkoja, niin nakkikioskivarkaudesta saa kovemman rangaistuksen kuin talousrikoksesta. Nykyään tosin on menty siihen suuntaan, että talous­rikoksiakin on alettu painottaa enemmän.”

Mä voin myöntää, etten oo ihan viaton, mutten läpeensä paha niinku ne vitun siat on. Näin sanoo räppäri Steen1 kappaleessa ”100 % vihaa ja väkivaltaa”.

Alunperin Steen1 käytti artisti­nimenään poliisisurmaaja Steen Christensenin nimeä. Nimeä kuitenkin paheksuttiin julkisesti niin paljon, että räppäri päätyi nopeasti vaihtamaan sen. ”100% vihaa ja väkivaltaa” -kappaleessaan Steen1 miettii, mikä yhteiskunnassa on vialla, kun pikkupojat haluavat tulla isoina poliiseiksi.

Taposesta ei pitänyt tulla poliisia.

”Isä kehuskelee edelleen sillä, että me ollaan vapaakasvatuksen poikia. Oikeastaan mitään suuntia ei annettu kotoa siihen, mitä pitäisi elämällä tehdä. Mutta sen isä sanoi, että ’tee mitä vaan, mutta älä mene poliisiksi’”, Taponen nauraa.

Taponen päätyikin kavereiden perässä Kauppaopiston kautta yrittäjäksi.

”Mutta yhtenä päivänä tuli töissä joku turhautumispiikki. Menin ruokatunnilla täyttämään paperit poliisilaitokselle, ja parin kuukauden päästä tuli kutsu pääsykokeisiin poliisikouluun.”

Poliisikouluun hakeutuu Taposen mukaan ”ihan tavallisia ihmisiä”.

”Vaikka mitä se ’tavallinen’ nyt sitten tarkoittaa? Jos katsoo sitä ainesta, niin onhan se ehkä homogeeninen miesvaltainen ryhmä, ikäluokka on se 20–25 vuotta. Syy poliisiksi hakeutumiseen on yleensä aina se, että haluaa olla käytännön töissä ja ihmisten kanssa tekemisissä.”

Vuonna 2016 Lännen media teki paljon huomiota saaneen poliisikyselyn. Kyselyyn vastanneista poliiseista 25,1 prosenttia kertoi äänestäneensä kokoomusta edellisissä vaaleissa. Perussuomalaisten kohdalla luku oli 24,4. Sekä kokoomusta että perussuomalaisia äänestäneitä on poliiseissa selvästi enemmän kuin väestössä keskimäärin.

Demareita poliiseista äänesti vain viisi prosenttia, vihreitä 3,3 prosenttia vastanneista. Erityisen epäsuosittu puolue poliisien keskuudessa oli vasemmistoliitto 0,8 prosentilla.

Taponen nyökyttelee kuunnellessaan lukuja.

”Ei tämä tulos yllätä yhtään. Kyllä se tulos näkyy siellä poliisin toiminnassa, arvoissa ja keskusteluissa. Vinouma puoluekannatuksessa saattaa liittyä hyvinkin paljon siihen, että koko oikeistolainen politiikka korostaa hyvin paljon valvontaa, rangaistusta ja yksilön omaa vastuuta asioista. Siellä luotetaan paljon viranomaiskontrolliin. Poliisin sisällä on olemassa vahva olettamus poliisitoiminnan pelotevaikutuksesta: että ihmiset eivät tee rikoksia, koska pelkäävät, että poliisi tulee ja rankaisee.”

Poliisi ei välttämättä siis ole läpi­leikkaus koko väestöstä tai edusta kattavaa otantaa eri arvoja omaavista ryhmistä.

”Ehkä poliisiksi tosiaan hakeutuu ihmisiä, jotka ajattelevat, että poliisin toiminta on heidän arvomaailmansa mukaista. Mutta toisaalta voit olla hyvinkin kirkasotsainen siinä vaiheessa, kun lähdet poliisikoulusta työpaikalle. Ja sitten jos työpaikkakulttuuri on hyvin tietynlainen ja tiettyjä arvoja korostava, niin kyllä siinä hyvin äkkiä nuorena ihmisenä sulaudut siihen.”

Taposen mukaan oikeistolainen ajatusmaailma ja poliisin käytössä olevat keinot korreloivat keskenään.

”Käytössä olevat metodit korostavat arvomaailmaa, joka on lähellä perussuomalais-kokoomuslinjaa.”

Taponen miettii työssään paljon yhteiskunnassa vallitsevia jännitteitä. Ennalta estävässä toiminnassa hän keskustelee useiden eri ryhmien kanssa ja on ollut mukana luomassa poliisikoulutukseen kokonaisuutta moninaisuuden kohtaamisesta. Kyseisessä koulutuksessa pyritään Taposen mukaan eroon ennakkoluuloista ja suojautumaan niiltä.

”Vaikka tällainen koulutus järjestettäisiinkin, niin toinen kysymys on se, kuinka pitkään ihminen pystyy pitämään omat ajatuksensa työyhteisössä alkuvaiheen paineessa. Se voi olla aika hankalaa. Sitten taas kun olet ollut töissä jonkin aikaa, niin jos et ole mennyt pilalle siinä alussa, saatat alkaa muistaa jotain siitä koulutuksesta, osaat ajatella omilla aivoillasi etkä mene lauman mukana. Joka työyhteisössä on pärjätäkseen omaksuttava sen yhteisön arvoja.”

Lännen median poliisikyselyssä puoluekannan todettiin näkyvän vastaustuloksissa esimerkiksi siten, että perussuomalaisia äänestäneiden joukossa turvapaikanhakijatilanne korostui erittäin suurena turvallisuus­uhkana.

”Se on sillä lailla ongelma, että mielipiteet aiheesta saattavat olla negatiivisia, vaikka pelot olisivat perusteettomia. Se saattaa pahimmillaan näkyä toiminnassakin.”

Harjoittaako poliisi etnistä profilointia?

Taponen huokaa syvään.

”Mitä minä tuohon nyt oikein vastaisin? Tuo on tosi problemaattinen kysymys.”

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Taponen jatkaa: ”Jos nyt sanon, että poliisi ei profiloi etnisesti… Niin sitten tiedän kuitenkin Facebook-keskusteluja, joissa poliisit puhuvat keskenään, että miten muuten sen ulkomaalaisen sitten tunnistaa, jos ei ulkonäöstä. Virallisesti voisin sanoa, että poliisin ehdottomasti ei pitäisi harjoittaa etnistä profilointia. Mutta kyllä se arki varmaan on toisenlaista.”

Taponen kysyy itse aiheeseen liittyen laajemman kysymyksen, miksi poliisin ylipäätään pitäisi harjoittaa ulkomaalaisvalvontaa.

”Jos se aiheuttaa sen, että me joudumme tekemään valvontaa jonkun muun kuin ihmisten käyttäytymisen perusteella, niin tässähän on paradoksi. Me valvomme lain noudattamista, mutta ulkomaalaisvalvonta ei perustu tekoihin vaan siihen, keitä ihmiset on.”

Tunnetko yhtään poliisia, joka on rasisti?

”Tunnen.”

Onko se ongelma?

”On se poliisiorganisaatiolle ongelma, ei se rasismi sille ihmiselle varmaan itselleen ole ongelma, ei kai se muuten olisi rasisti.”

Onko poliisilla organisaationa ongelma rasismin kohtaamisessa?

”Kyllä siitä voisi avoimesti keskustella. Facebook-tapauksen jälkeen poliisiylijohto otti kantaa tähän ja sanoi, että rasismi on kiellettyä.”

Auttaako se, että rasismi on kiellettyä?

”Ei se tietenkään niitä asenteita muuta, mutta on se tahdonilmaisu organisaatiolta, että meillä tällainen ei käy. Kyllä se on arvokysymys, ja jos meillä ei ole työpaikalla arvojohtajuutta, me eletään kuin pellossa. Työpaikkakulttuuri ratkaisee, miten yksittäiset poliisit käyttäytyvät. Jos on hyväksyttyä olla rasisti ja toimia niistä motiiveista, tietysti se näkyy kentällä. Siihen pitää myös puuttua, jos sitä havaitaan.”

Taponen sanoo, ettei hän kuule poliisilaitoksen kahvipöydissä enää nykypäivänä mitään rasistista.

”En sitten tiedä, ajatteleeko ne vaan, että Taponen on niin tiukkis, ettei sen kuullen ainakaan mitään”, Taponen nauraa. ”Mutta kyllä ajattelisin, että tässä on tapahtunut muutos.”

Rasismi on yksi yhteiskuntarauhaa uhkaava tekijä. Taponen näkeekin tilanteen muuttuneen selvästi huolestuttavampaan suuntaan.

”Se johtuu tästä yhteiskunnan polarisaatiosta, joka on alkanut jo ennen turvapaikanhakijoiden tuloa. Se on kanavoitunut nyt aika pitkälti maahanmuuttoon. Tämä turvapaikanhakijoiden tulo suurissa määrin vuodesta 2015 lisäsi vettä polarisaation myllyyn. Sitä kautta tällainen arkipäivän rasismi on lisääntynyt, samoin vihapuhe ja äärioikeiston ekstremismirikokset ovat lisääntyneet Helsingissä.”

Taponen pitää retoriikan koventumista huolestuttavana.

”Raja sen suhteen, millainen puhe on sopivaa ja millainen ei, siirtyy koko ajan. ’Tolkun ihmisten’ sijoittuminen jollain janalla muuttuu koko ajan sen mukaan, miten vihapuhe normalisoituu. Tavallisen kansan mielestä se alkaa näyttää normaalimmalta koko ajan. Nykypäivänä ’suvakki’ on haukkumasana. Ei kolme–neljä vuotta sitten ollut hävettävä asia olla suvaitsevainen, on ihan normaalia suvaita kanssaihmisiä.”

Taposen mukaan on hyvä kysymys, kuka siitä polarisaatiosta hyötyy.

”Kyllä siinä varmasti poliittisia syitä löytyy takaa.”

Monet eivät edes halua tehdä rikosilmoituksia vihapuheesta, sillä he tietävät, etteivät tutkinnat johda mihinkään. Onko poliisi instituutiona epäonnistunut, jos se ei voi mitään netin vihapuheelle?

”On. Toki ilmiökin on todella haasteellinen. En tiedä, onko mitenkään vaikuttavaa yrittää hillitä vihapuhetta netissä, vai onko taustalla niin isot vaikuttimet, ettei poliisin toiminnalla ole siihen mitään vaikutusta. Yleensäkään poliisitoiminnalla pelkästään ei saada turvallisuutta kovin paljon parantumaan.”

Suomessa homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 asti. Lain mukaan haulikkoa saa käsitellä 15-vuotias, tähti­sadetikkua 18-vuotias. Alkoholia ei saa myydä päihtyneille henkilöille, joten on hyvä, ettei yhdenkään baarin ansaintalogiikka ei perustu tälle. Tieliikennelain mukaan jalankulkijan on pimeän aikana tiellä liikkuessaan yleensä käytettävä asianmukaista heijastinta.

Poliisin tehtävä on – ainakin periaatteessa – valvoa lakien noudattamista.

”Pitää vain hyväksyä, että yhteiskunnassa tapahtuu jokin tietty määrä rikoksia jatkuvasti. Mehän itse lainsäädännön kautta määrittelemme sen, mikä on rikos ja mikä ei. Me päätämme, mikä on yleisesti hyväksyttyä toimintaa – ja sitten kaikki muu on rikollisuutta. Poliisin rooli on paljastaa, selvittää ja ehkäistä sitä rikollisuutta.”

Sillä on merkitystä, mitä poliisi painottaa.

”Strategisella suunnittelulla voidaan painottaa mitä tahansa. Jos päätetään painottaa vaikka rakennustyömaavalvontaa ulkomaisen työvoiman osalta, niin yhtäkkiä näyttää siltä, että meillä on hirveä ongelma sillä alueella. Se on prioriteettivalinta. Se tulee tilastoilla näkyväksi, ja silloin voidaan yhdessä kauhistella, että meillä on tällainen ongelma.”

Koskeeko sama logiikka myös paperittomia ja poliisin harjoittamaa ulkomaalaisvalvontaa?

”Mihin tahansa pannaan paukkuja, niin ilman muuta sieltä paljastuu rikollisuutta. Onhan se paradoksaalista, että ensin me teemme jostain ihmisryhmästä laittoman – sanomme, että heidän olemassaolonsa on rangaistavaa – ja sitten valvomme sitä. Kyllähän se saadaan näyttämään ongelmalta tilastoissa. Sitten seuraavana vuonna sitä asiaa valvotaan enemmän, koska ajatellaan, että valvonnalla saadaan se kuriin”, Taponen huokaa.

Poliisi ei kulje ympäri kaupunkia sulkemassa baareja, ottamassa kiinni ilman heijastinta liikkuvia ihmisiä tai ratsaa teinejä tähtisadetikkuja etsien. Valikoituvatko valvottavat lait hallitsevan luokan etujen mukaan?

”Kyllä se varmaan aika pitkälle menee noin. Poliittisen päätöksenteon kautta tulee strategia, ja poliisin tulossopimuksessa on valitut painopisteet. Sisäministeriössä laaditaan joka vuosi hallinnonaloittain toiminta- ja taloussuunnitelma seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Siihen sisältyy vuosittainen tulossuunnitelma, jossa määritellään keskeiset toimenpiteet ja linjaukset seuraavalle vuodelle. Sieltä tulevat ne prioriteetit, mikä on tänä vuonna tärkeää.”

Käytäntö on Taposen mielestä järkevä, koska poliisilla on paljon velvoitteita laissa ja periaatteessa mahdollisuus tehdä ihan mitä vain.

”On parempi, että se on jotenkin johdettua kuin että jokainen päättäisi itse, mitä painottaa. Pitää olla joku yhteinen näkemys siitä, mikä yhteiskuntaa uhkaa seuraavina vuosina ja mitkä ne ongelmat ovat. Sen perusteella pitäisi suunnata niitä resursseja.”

Vuoden 2016 poliisibarometrin mukaan suomalaisista 96 prosenttia pitää poliisia erittäin luotettavana tai melko luotettavana. Aarnion tapaus ja muut poliisiin liittyvät kohut eivät ole tuloksiin juuri vaikuttaneet. Taponen kritisoi barometrin tutkimusmetodeja.

”Eihän edes Pohjois-Koreassa ole tällaisia lukuja. Jos ihmisiltä kysytään abstraktilla tasolla abstraktia asiaa, niin ne vastaukset voivat olla tämänkaltaisia. Oikealla kysymyksenasettelulla saadaan tuollainen vastaus. Otantakin oli tuhat vastaajaa satunnaisotannalla: siellä on varmasti ­paljon ihmisiä, jotka eivät ole olleet aikoihin missään tekemisissä poliisin kanssa. Tutkimuksessa kävi nimittäin myös ilmi, että jos olet ollut poliisin kanssa tekemisissä, luotat poliisiin ­vähemmän. Mutta kyllähän tällaista lukua mielellään pidetään esillä. ­Luottamus on edellytys sille, että poliisi pystyy toimimaan yhteiskunnassa.”

Poliisin toiminta Aarnion tapauk­sessa tai muutoin ei ole heikentänyt myöskään Taposen omaa luottoa kollegoihin.

”Luotan kyllä niihin poliiseihin, joita tunnen, ja niihin, joiden kanssa työskentelen.”

Ovatko poliisilaitoksen pukuhuoneen kaappien ovet lukossa?

”Kyllä.”

Miksi?

”Niin, en ole edes miettinyt tätä. Kyllä pitäisin ne lukossa, pidän oman työhuoneenikin lukossa aina, kun en ole siellä. Hyvä kysymys. Että luotanko kollegoihin sitten vai en? Ehken sitten niin paljon luotakaan.”

Vaikka barometrit osoittaisivat korkeita lukemia ja poliisit – ainakin periaatteessa – luottaisivat vielä kollegoihinsa, on Suomeen syntymässä yhä suurempi väestöryhmä, jolle poliisi ei edusta luottamusta vaan uhkaa.

Poliisin valassa luvataan kunnioittaa jokaisen ihmisarvoa ja oikeuksia. Poliisin oman valan voisi kuitenkin arvioida olevan ristiriidassa poliisin harjoittamaan toimintaan esimerkiksi pakkopalautusten suhteen.

Turvapaikkapäätösten valmistelussa, kohdemaiden turvallisuusarvioissa ja päätösten toimeenpanossa on ilmennyt jatkuvasti huomautettavaa. Oikeuskansleri on moittinut Maahanmuuttovirasto Migrin toimintaa. Hallinto-oikeus on valitusvaiheessa palauttanut Migriin 29 prosenttia päätöksistä.

Poliisin rooli pakkopalautuksissa on aiheuttanut paljon keskustelua: osa ihmisistä puolustaa poliiseja sillä, että ’nämä tekevät vain työtään’, osa vaatii poliiseja olemaan noudattamatta epäeettiseksi katsottuja määräyksiä.

Aihe on selvästi hankala. Taponen juo kahvia ennen kuin kommentoi.

”Jos jokaisen ihmisoikeutta kunnioi­tetaan ja ihmisoikeuksien toteutuminen on sidoksissa siihen, saako olla Suomessa vai ei, niin tottakai siinä on ristiriita. Sekin pitää muistaa tässä, että pakkopalautusta on todennäköisesti edeltänyt kolme kielteistä päätöstä. Poliisi on tässä todella hankalassa asemassa. Toisaalta pitää suorittaa lakisääteinen tehtävä ja toisaalta mukana on kysymys siitä, onko tämä eettisesti oikein. Mutta sitten pitää luottaa siihen, että järjestelmässä on tutkittu riittävän tarkasti ihmisen tilanne. Onko poliisilla sitten siinä roolia tulla toisenlaiseen lopputulokseen? Se on mielenkiintoinen kysymys.”

Taposen mukaan keskustelua käydään myös siitä, onko oikein, että poliisi joutuu tekemään palautuksen. On selvää, etteivät Migrin virkamiehet lähtisi hoitamaan pakkopalautusten käytännön työtä.

”Käännyn kyllä itse sille kannalle, että kyllä poliisin täytyy se homma suorittaa loppuun. Näitä eettisiä asioita pitää toki punnita… Mutta ei siitäkään mitään tulisi, jos poliisi sanoisi, että ei me tehdä tätä hommaa. Kyllä se paine pitäisi laittaa poliittisille päätöksentekijöille. Jos ollaan sellaisessa tilanteessa, että yhteiskunnan arvot ja teot menevät ristiin, se on yhteiskuntaa hajottava tekijä.”

Taponen muistuttaa, että lain mukaan poliisi ei voi olla toteuttamatta palautusta.

”Poliisilla on kuitenkin mahdollisuus laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.”

Taponen mainitsee Jyväskylän ja Kyyjärven pakkopalautukset tältä syksyltä. Kummassakin tilanteessa palautusuhan alla oli lapsiperhe, joista Kyyjärvellä perheen isän työlupaprosessi on edelleen kesken.

”Meillä oli keväällä Migrissä Ben Zyskowiczin johdolla tämmöinen yhteistyöryhmä, jossa oli kansalaisaktiiveja, poliitikkoja ja virkamiehiä. Migrin ylijohtaja Jaana Vuorio sanoi silloin, että vaikka ihmisellä olisi kielteinen turvapaikkapäätös, niin ihmisiä ei tulisi palauttaa, jos työlupaprosessi on kesken. Todennäköisesti tämä ihminen tulee saamaan oleskeluluvan, jos on töissä ja työlupa vireillä. Näissä tapauksissa pitäisi käyttää harkintaa ja priorisointia. Ulospäin näyttää siltä, ettei Jyväskylän ja Kyyjärven tapauksissa ole ehkä ollut tietoa tällaisesta priorisoinnin mahdollisuudesta.”

Nykyisen turvapaikkaprosessin ja työlupien viidakko on kuitenkin vaikeasti hahmotettava jopa viranomaisille itselleen. Vaikka Migri hoitaa sekä turvapaikka- että työlupaprosesseja, eivät virkamiehet kommunikoi keskenään: turvapaikkaprosessissa mukana olevilla tahoilla ei välttämättä ole tietoa työlupaprosessista. Saati että kukaan ehtisi informoida poliiseja eri virkamiesten päätöksistä.

Voisi väittää yksilön oikeusturvan vaarantuvan, jos ihminen otetaan kiinni ja pakkopalautetaan kesken oikeusprosessin. Taponen on samaa mieltä:

”On siinä iso ongelma.”

Kyyjärven pakkopalautustapauksessa perheen äiti pakeni metsään vauvansa kanssa nähdessään poliisiauton pihallaan. Onko poliisi instituutiona epäonnistunut, jos nainen ja vauva joutuvat pakenemaan nähdessään poliisin?

”Kyllä. Onhan tämä tosi ristiriitainen tilanne. Niiden kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilannetta pitäisi pystyä parantamaan, kuten usein pystytäänkin. Ja sitten on toisaalta se, että kielteisiä päätöksiä tulee ja poliisin tehtävänä on palauttaa heidät… Hankala yhtälö.”

Voisiko Taponen itse viedä pakkopalautettavan lapsiperheen Afganistanin koneeseen?

Taponen huokaa ja on pitkään hiljaa katsellen ikkunasta auringossa kylpevää Helsinkiä.

”Täältä sivusta on helppo huudella, että joo joo tai että en. Mutta itse tilanteessa se voisi olla eri asia. Noin absurdiin tilanteeseen en ole itse joutunut. En tiedä, pystynkö vastaamaan tuohon ollenkaan. Moraalisestihan se totta kai herättää tunteita. Yrittäisin varmaankin selvittää priorisoinnin, että onko juuri nämä ihmiset välttämätöntä palauttaa juuri nyt. Meidän organisaatio ei tunne tällaista harkintaa, ja yksilönä tämä on nyt minulle vaarallista puhetta kaikin puolin.”

Haastattelusta on kulunut muutama tunti, kun Taponen soittaa:

”Jäin miettimään sitä afganistanilaisen perheen palautusta. Meillä on poliisilaissa pykälä, jonka mukaan, jos tehtävän loppuun suorittamisella on sellaiset yhteiskunnalliset vaikutukset, ettei tehtävän suorittaminen ole perusteltua tai jos tehtävän suorittamisesta saatava hyöty on minimaalinen siitä koituvaan haittaan nähden, voi tehtävän suorittamisen keskeyttää. Jos esimerkiksi joku lähtee autolla pakoon keskusta-alueella, on takaa-ajosta tai autoa kohti ampumisesta suurempi haitta kuin hyöty. Pakkopalautuksista voisi ajatella samalla tavoin, jos niistä koituva yhteiskunnallinen haitta on kohtuuton. Tähän pykälään voisi tietysti tällaisissa tapauksissa vedota.”

Onnellisten eläinten lihaa

Leppoisat lehmät ja onnelliset kanat antavat elämänsä hymyillen, jos eläintuotannon markkinointia on uskominen.

Kymmenen uutiset.

Voin hinnannoususta kertovassa insertissä kuvataan lehmiä, ja kertojaääni kuvailee, kuinka ”lehmät ottavat rennosti keskellä päivää” ja kuinka ”joku käväisee lypsyrobotilla”. Kuvissa vilahtaa navetassa seisoskeleva perhe pieni vauva sylissään. Maaseutujen ahdinkoa kuvaillaan, ja maitotuotannon omavaraisuudesta luopumista pidetään suurena uhkakuvana kaikkien haastateltujen mielestä. Punainen lato, vihreää nurmikkoa ja arkkityyppinen isäntä jutustelemassa lippis takaraivolla.

Insertin jälkeen haastattelussa on MTK:n maitoasiamies, joka alleviivaa suomalaisen maidontuotannon tärkeyttä ja etuja. Maitotuotantoa hän päätyy perustelemaan myös ympäristöpointein: ”On erittäin tärkeää se, että meillä viljellään nurmia. Ja koska nautakarja käyttää nurmirehua hyväkseen, niin se tarkoittaa sitä, että meillä on nurmelle käyttöä ja pellot ovat nurmituotannossa. Se on ympäristön kannalta tärkeä asia ja vähentää merkittävästi ravinnepäätöjä ja huuhtoumia, mitä tulee vesistöön.”

Vaikkei vegebuumi vielä näy Suomessa lihankulutuksen vähenemisenä, on eläinteollisuudessa selvästi havahduttu siihen, että markkinoinnissa tarvitaan yhä järeämpiä aseita. Kymmenen Uutiset on erinomainen alusta markkinoinnille: etenkin kun MTK:n maitoasiamies unohti mainita, että YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n laskelmien mukaan globaalisti kaikista kasvihuonepäätöistä 14,5 prosenttia tulee karjasta. Tästä osuudesta valtava osa, 65 prosenttia, tulee naudoista ja maitokarjasta.

Totuus tai prosentit eivät uutispätkässä tule esiin, sillä toimittajat eivät kysy yhtään tarkentavaa kysymystä.

Kaikki markkinointi pohjaa mielikuviin, ja mitä enemmän eläinoikeus­toimijat pääsevät näitä mielikuvia horjuttamaan dokumentaarisilla kuvillaan suomalaisesta eläintuotannosta, sitä voimakkaampia keinoja tuottajat ja eläinteollisuus tarvitsevat saadakseen eläimet lautasille jatkossakin.

Millaisia keinoja eläinteollisuus sitten käyttää markkinoinnissa tällä hetkellä Suomessa?

1. Harhautus

Kanasta on tullut broileri, lehmästä nauta, kaupan kylmäaltaat ovat täynnä kotletteja. Lähtökohtaisesti ihmiset eivät halua syödä muita eläimiä, siksi eläin pitää häivyttää mahdollisimman kauas lopputuotteesta. Emotionaalisesti kaukana oleva eläin ei ansaitse samanlaista empatiaa ja hellyyttä kuin pääsiäisen söpöt tiput ja karitsat tai Viikin laitumelle näytösluontoisesti keväällä kirmaamaan päästettävät lehmät.

Mitä vähemmän lopputuote muistuttaa elävästä, tuntevasta, ajattelevasta yksilöstä, sitä helpompi sitä on myydä. Tämän vuoksi myös kasviksia sotketaan eläintuotteisiin yhtä enemmän. Popo, eli porkkana-possu-jauheliha ja Vikkara, eli ”lihakasvismakkara” ovat esimerkkejä tuotteista, jotka ovat eläinperäisiä mutta yrittävät ratsastaa vegeruoan suosiolla samalla, kun piilottavat eläimen lopputuotteesta.

2. Huumori ja toiseuttaminen

Harhautuksen vaihtoehtona on tuoda eläin esiin humoristisessa valossa. Kana tarjoilemassa kanankoipia ja McDonaldsin possu irvailemassa ”syökää kanaa”-sloganin kanssa esittelevät meille kyllä eläimet, joita syömme, mutta kehottavat nauramaan niille. Eläimet toiseutetaan kautta linjan kaikessa eläintuotteiden markkinoinnissa, mutta humoristinen mainonta alleviivaa tätä: ne ovat vähän kuin me, mutta eivät niin paljon, että niiden elämästä tulisi välittää. Naurunalaiseksi tekeminen on ollut kautta historian erittäin tehokas alistamisen muoto, eikä eläinteollisuus tee poikkeusta tässä.

3. Valehtelu

Suoranaiset valheet, kuten MTK:n väittämät maidontuotannon ympäristöystävällisyydestä, ovat tehokkaita, mutta niissä piilee vaara jäädä kiinni. Kahden Suomen suurimpiin kuuluvan lihatalon, Atrian ja HKScanin Lihasta-mainoskampanja on kiertänyt alakouluissa jakamassa lihansyönnistä ja -tuotannosta kertovaa materiaalia. Viestintätoimisto Tekirin toteuttamassa kampanjassa 3–6-luokkalaisille on jaettu materiaalia, jossa todetaan muun muassa ”liha on parhaita proteiininlähteitä” sekä ”lihasta saadaan terveydelle edullista rasvaa”. Animalia julkaisi debunkkauksen materiaalin ”faktoille” pian sen ilmestyttyä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt materiaalin jakelua lapsille. Valehtelu kannattaa, vaikka siitä jäisi kiinni, jos markkinointibudjetti on kyllin iso.

4Positiiviset mielikuvat

Rennosti ottavat ja lypsyautomaatilla käväisevät lehmät ovat samaa mielikuvamarkkinointia kuin maitotölkin kyljessä vihreällä niityllä vasikan kanssa käyskentelevä hieho. Eläintuotannon ehkä suurin ongelma on se, että ihmiset pitävät eläimistä eivätkä lähtökohtaisesti tahdo näille pahaa. Kun markkinoinilla luodaan mielikuva siitä, että lehmät viettävät rentoa elämää omilla ehdoillaan, ei tule miettineeksi, millainen eläinten jatkuva tuhoaminen on esimerkiksi maidontuotannon taustalla.

Onnellisten kanojen munat kertovat samaa tarinaa: tuotantoeläimet ovat kuin Douglas Adamsin Maailmanlopun ravintolan esittelemä erikoiseläin, jonka elämän suurin ilo ja täyttymys on tulla syödyksi. Eläintuottajien mantraa toistaa myös Lihasta-kampanja: ”suomalaisessa lihantuotannossa eläinten hyvinvointi on ensisijaisen tärkeää”. Maalaisjärjellä ajatellen eläinten hyvinvoinnille ensiarvoisen tärkeää olisi elämä, joka ei liity mitenkään lihantuotantoon.

Lihasta-kampanjan takana olevan Tekirin mainosfraasi on: ”Uskomme brutaaliin totuudellisuuteen.” Eläinteollisuuden pitää kuitenkin tehdä kaikkensa piilottaakseen eläintuotannon brutaali totuus. Jos lihapaketteihin alkaisi ilmestyä kuvia lihan todellisesta tuotantoprosessista samoin kuin tupakka-askeissa on kuvia tupakoinnin aiheuttamista terveyshaitoista, olisi se loppu eläintuotannolle tässä mittakaavassa.

Piraattiradion paluu

Vaikka ensimmäiset suomalaiset podcastit on kuultu jo vuonna 2005, käsite on tuttu yllättävän harvalle. Vähitellen yhä useampi iso mediatalo on kuitenkin alkanut tuottaa itsenäisiä podcasteja perusohjelmistonsa lisäksi, ja rintamalle on noussut myös paljon täysin itsenäisiä toimijoita.

iPod ja broadcasting. Termi ”pod­casting” tulee sanoista, jotka viittaavat äänitiedostojen siirtämiseen Applen MP3-soittimeen. Termi on myöhemmin määritelty myös lyhenteeksi sanoista ”portable on demand”, sillä podcastit eivät ole enää Applen yksityisomaisuutta.

”Podcastissa on teknologinen osio ja genreosio”, määrittelee podcastien sielunelämää Suomen podcast-keisariksi julistautunut vapaa toimittaja ­Olli Sulopuisto.

”Podcast on teknologian osalta netistä tilattavaa audiota. Mikä tahansa mp3, jonka lataat nettiin, ei ole podcast. Ideana on nimenomaan tilaaminen: kun tilaat podcastin kerran, saat sen kaikki jaksot jatkossa automaattisesti.”

Sulopuiston mukaan podcastit eroavat genrenä puheradio-ohjelmasta.

”Vaikka podcasteissa on teemoja, jotka voisivat toimia puheradiossa, se on silti intiimimpää. Radiokanavilla on yleensä aika isot kuulijamäärät, ja sisältöön tietenkin vaikuttaa se, millä saa lisää yleisöä. Kun on mahdollista tehdä pienemmälle yleisölle juttuja, voi myös upota syvemmälle aiheeseen. Tekijän näkökulmasta voi olla kiva, että voi kunnolla nörtteillä aiheesta ja luottaa siihen, että kuuntelijoilla on jo joku kiinnostus tai pohjatieto käsiteltävästä aiheesta.”

Kuulijan näkökulmasta intiimiys liittyy Sulopuiston mukaan myös siihen, että podcastin voi kuunnella silloin, kun haluaa ja se itselle parhaiten sopii.

”Radio on usein taustalla, ja sieltä kuunnellaan mitä tahansa. Podcast laitetaan todennäköisemmin päälle, kun haluaa kuulla juuri tästä aiheesta ja on aikaa syventyä siihen. Podcasteja kohtaan on ehkä aktiivisempi ja kiinnostuneempi suhtautuminen kuin radioon.”

Vaikka podcasteja on tehty Suomessa yli kymmenen vuotta, ovat ne vasta nyt lyömässä läpi. Ensimmäisen aallon tekijöistä moni pudonnut pois alkuinnostuksen jälkeen, ja vasta muutaman viime vuoden aikana on alkanut tulla paljon uusia tekijöitä.

”Podcastien kuulijamääristä on vaikea saada dataa, eikä kuulijatutkimusta ole vielä tehty”, kertoo Sulopuisto.

”Yle Areenasta voi saada jotain viitteitä siitä, millaisista kuulijamääristä puhutaan. Antti Holman Radio Sodoma on ollut hitti suosituimman jakson reilulla 32 000 latauskerralla. Yksittäisten ohjelmien suhteen muutama tuhat kuulijaa per jakso olisi varmaan hyvä, 10 000 jo paljon. Eli pienistä määristä vielä puhutaan.”

Mainosrahoitteisia tahoja podcastien kehitys ei Sulopuiston mukaan tunnu vielä erityisesti kiinnostavan, koska yleisöt ovat niin pieniä. Perinteisten mediajättien ulkopuolella kynnys podcastien tekemiseen on kuitenkin matala.

”Tekijälle suurin kustannus on se oma aika. Radiokanavilla ei ole kau­heasti painetta tehdä mitään niiden perusohjelmien lisäksi. Kentällä on tilaa muille kuin perinteisille mediataloille ja mahdollisuuksia on paljon!”

Sulopuisto haluaisi nähdä tulevaisuudessa etenkin kolmen trendin nousun suomalaisissa podcasteissa:

”Äänessä saisivat olla kaikki muut kuin keski-ikäiset valkoiset miehet, joita itsekin siis tietysti edustan. Ruskeat Tytöt on tästä hyvä esimerkki. Kynnys on podcasteissa periaatteessa matala erilaisille ei-valtavirtaa edustavien tekijöiden työlle ihan eri lailla kuin perinteisessä mediassa. Kun itsekin on mies, haastattelee usein miehiä, tekee juttuja miehisistä aiheista ja edistää sitä omaa hegemoniameininkiä: sitä kaipaisi jotain vasta­painoksi.”

”Hauskuus ja komiikka on asioita, jotka saisivat myös nousta podcasteissa isompaan rooliin. Suomessa asiapitoisuus on podcasteissa vahvana esillä, mutta ovathan podcastit myös ajanvietettä. Jenkeissä iso genre ovat pod­castit, joissa muutama hauska tyyppi jauhaa paskaa keskenään, ja onhan sellaista kiva kuunnella.”

”Lisäksi mua kiinnostaisi tarinankerronta. Perinteisen haastattelumuodon sijaan olisi tilaa toisenlaiselle kerronnalle: tarinoille, joissa voi olla joku pointti – tai olla olematta!”

Voiman omat podcastit

Voima tuotti omaa podcast-sisältöään jo vuonna 2010 Fifi Audio -projektin merkeissä. Monen muun toimijan tapaan Voimankin podcastit vaipuivat unohduksen yöhön noustakseen taas uudestaan pintaan. Voima tuottaa tällä hetkellä kolmea podcastia.

Mikä meitä vaivaa?

Popfilosofi ja tietokirjailija Pontus Purokurun ja järjestötyöntekijä ja blogaaja Veikka Lahtisen podcast kysyy, mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Yhteiskuntakritiikissä on tapana syytellä muita. Mikä meitä vaivaa panostaa itsekritiikkiin ja niin sanottujen hyvien tyyppien tekemän politiikan setvimiseen.

Satiirista, samppanjasosialismista ja sardonisesta sanailusta koostuva show on kohahduttanut muun muassa toimittajia, vasemmistolaisia ja suomalaisten alkoholinkulutuksesta huolestuneita lääkäreitä. ”Itseään purkavien miesten” dynamiikka syntyy popfilosofisista ränttäyksistä, hyväntahtoisesta kampittamisesta ja poliittisista vitseistä.

Tekijät julistautuvat noloiksi heti ensimmäisessä jaksossa, sillä nykyään noloa on vilpitön kannan ottaminen ja omien korttiensa näyttäminen.

Podcast keksii uuden ongelman jokaisen ratkaisemansa vanhan tilalle: Miten meitä hallitaan noloudella? Mikseivät konsultit aja Wolt-autoilla limsaa lähiöön? Onko kaikki mennyt parempaan suuntaan, vai onko tulevaisuus peruttu? Mihin asti kuluttaja-aktivismi riittää? Mitä tekemistä Pekka Haavistolla on Darth Vaderin kanssa? Kuinka saada uusia ystäviä kolmekymppisenä? Miten purkaa myrkyllistä maskuliinisuutta?

Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia

Vesa Linja-aho on Metropolia-ammattikorkeakoulun autoelektroniikan lehtori, sosiaalisen median suurkuluttaja, huonon huumorin ystävä ja blogaaja. Kaikki mediatyypit on jo käytetty tai vähintään kokeiltu – nyt myös podcast. Ehkä viivyttelyn taustalla on ollut peruskoulun musiikintunneilta alitajuntaan jäänyt oman äänen sitkeä häpeäminen.

Podcast on mediana haastava: siinä missä blogikirjoituksen tai lehtijutun voi vain silmäillä läpi, podcast on kuunneltava kokonaan – eikä samalla voi oikeastaan tehdä muuta keskittymistä vaativaa. Linja-aho pyrkii pitämään jaksot lyhyinä, noin kymmenen minuutin pituisina – siitä elohopeakuumemittarin käyttöohjeesta pöllitty nimi Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia. Tässä ajassa saa käsiteltyä yhden asian tai näkökulman. Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia -podcastissa käsitellään tiiviisti ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Ensimmäisissä jaksoissa ovat puhuttaneet vankien ihmisoikeudet sekä se, miksi Lielahden surma ei aiheuta samanlaista poliittista keskustelua kuin Turun joukkopuukotus.

Linja-aho haastattelee mielellään mielenkiintoisia tyyppejä, varsinkin sellaisia, jotka eivät saa muuten ääntään kuuluviin – haastateltava saa olla äänessä sen toiset kymmenen minuuttia, mielellään enemmänkin!

Hulluudesta kuolemaan

Hulluudesta kuolemaan -podcastissa keskustellaan isoista ilmiöis­tä inhimillisellä otteella. Jaksojen kuluessa kuljetaan hulluudesta kuolemaan ja nostetaan pöydälle myös seksuaalisuus ja normaalius.

Podcastissa keskustelevat Ina Juva – akateeminen pätkätyöläinen – ja Anna Miettinen – insinööri ja kulttuurituottaja.

He pohtivat aiheita henkilökohtaisten kokemusten kautta ja uudesta tulokulmasta. He hakevat inspiraatiota keskustelulle tutkimuksesta ja tuovat pöytään näkökulmia, jotka eivät välttämättä pääse esiin julkisessa keskustelussa.

Hulluus ei ole aina pelkästään inspiroiva selviytymistarina. Kuka pääsee hoitoon, ja mitä se kertoo yhteiskunnasta? Miten hulluuden käsite on muuttunut, ja mihin se mahtaa olla menossa? Seksuaalisuutta tarkastellaan lesbonaisten maailmasta käsin, ja sitä kautta pohditaan, onko tasa-arvo jo täällä.

Hulluudesta kuolemaan esittää, ettei normaalius ole niin harmitonta kuin sen arkipäiväisistä tulkinnoista voisi ajatella. Harmitonta ei kai ole kuolemakaan.

Dialogi on kuollut, ja liberaalit tappoivat sen

Nokian uuden ajan matkapuhelinmallin Communicatorin ensimmäistä versiota kehiteltiin salaisena projektina kolme vuotta. Kehitystyön tulos julkaistiin 21 vuotta sitten. Nyt muinaisjäänteeltä näyttävä saranallinen ja fyysisen näppäimistön omaava Communicator 9000 pärjäisi kommunikaatiovälineenä älypuhelinten rinnalla yhtä hyvin kuin paikallislehden mielipidekirjoitus pärjää viraaliksi äityvälle blogitekstille.

Kahdessa vuosikymmenessä maailma Communicator 9000:n ympärillä on muuttunut niin, etteivät sen tarjoamat välineet vastaa kommunikaation tarpeisiin. Sama ilmiö toistuu kaiken kommunikaation suhteen. Sanoja syntyy ja kuolee, ne saavat uusia merkityssisältöjä ja vivahteita.

Tämä aiheuttaa kaltaisellemme puolikehittyneelle eläimelle perustavanlaatuisen ongelman. Kommunikaatio – se, että ymmärrämme toinen toisiamme – on avainasemassa yhteisöissämme. Kommunikaatio estää sotia syttymästä, se auttaa krii­sien keskellä, näyttää meille maailman jonkun muun vinkkelistä. Kun kommunikaatio katoaa, eristäydymme omiin todellisuuksiimme ja alamme nähdä kaiken muun uhkana.

Uhkana kommunikaatiolle on myös harhakuvitelma siitä, että välillämme on kommunikaatio­yhteys silloin, kun sitä ei ole. Liberaalien yllä­pitämä sössötys dialogista on tyhjentänyt sanan merkityksestä täysin.

Minä en halua ”dialogia”, joka tarkoittaa puhetilan antamista viha­mielisille ja vaarallisille tahoille. Minä en halua ”dialogia”, jonka tarkoituksena on luoda tasapainoharha tutkitun tiedon ja huuhaan välille. Minä en halua ”dialogia”, joka rinnastaa natsit ja turva­paikanhakijat toisiinsa puhuen saman ilmiön kahdesta ääripäästä. Minä en halua ”dialogia”, joka ei ole dialogia nähnytkään, vaan jossa kaksi eri mieltä olevaa tahoa päätyy huutamaan toistensa ohi kenenkään ymmärryksen lisääntymättä.

Dialogi on kuollut, ja hyvä niin, sillä kukaan ei tarvitse dialogia siinä muodossa kuin se viimeisinä hetkinään oli. Rip dialogi.

Dialogin sijaan minä haluan, kaipaan ja janoan oikeaa yhteyttä. Aitoa kommunikaatiota, joka pysähtyy kuulemaan ja yrittää ymmärtää eri tavoin samaan päämäärään pyrkivää kanssaeläintä. Kommunikaatiota, joka pyrkii rakentamaan siltaa muurin sijaan. Kommunikaatiota, joka ei erittele meitä vain kiinnostaviksi ja kiihottaviksi ääripäiksi vaan pyrkii näkemään kaiken yhtenä. Kommunikaatiota, jossa pysähdymme yhdessä eteen tulevan ongelman äärelle ja kysymme: ”Mitä me nyt teemme?”

Tuoreen Voiman numeron kattoteemana on kommunikaatio. Sitä käsitellään sanojen ja kertomusten voiman kautta. Kysymme mitä tapahtuu, kun kommunikaation pimeä puoli hyökyy ylitsemme, ja toivomme parempia eväitä yhdessä olemiseen.

Koska, puolikehittyneet kanssaeläimeni, jos me emme opi kommunikoimaan, meitä odottaa sama kohtalo kuin Communicator 9000 -puhelinta. Aika ajaa ohitsemme, ja jäämme hassuksi anekdootiksi historian pölyn laskeu­tuessa yllemme.

Suvi Auvinen

Kirjoittaja on Voiman vt. päälehtimiesnainen.

Voima 8/17 jakelussa kautta maan nyt.

Suojaudu mielipiteen muokkaukselta

Teksti Suvi Auvinen

Sanat ovat kuin pieniä arsenikkiannoksia: ne nielaistaan huomaamatta, eikä alkuun näy mitään vaikutusta. Sitten vähän ajan kuluttua myrkytysreaktio ottaa vallan.” Victor Klemperin vuonna 1947 lausumat sanat osuvat propagandan ytimeen. Vaikka propagandaa ajatellessa useimmille mieleen tulevat ”I want YOU for U.S. army” -henkiset tai neuvostosotilaita glorifioivat julisteet sotavuosilta, voi propaganda hyvin myös 2010-luvun maailmassa.

Mielipiteiden tavoitteellinen muokkaaminen oman opin tai aatteen levittämiseksi on vanha keksintö. Niin Egyptin pyramideja kuin Aleksanteri Suuren kuvan painamista kolikoihin voi pitää esimerkkinä propagandasta.

Propagandan muodot ovat vuosituhan­sien saatossa muuttuneet yhtä matkaa yhteiskuntien kehityksen kanssa. Tänä päivänä ensimmäisen maailmansodan aikaisen propagandan tunnistaa helposti, mutta piiloon jäävät ne propagandan keinot, joita nykyiset taitavat propagandistit käyttävät. Propagandan on välttämätöntä kehittyä jatkuvasti, sillä sen voima perustuu siihen, ettemme tunne sen vaikuttamistapoja.


Suomessa käydään läpi kahdessa vuodessa mahdollisesti jopa neljät vaalit, mikäli maakuntavaalit toteutetaan ensi vuonna. Vaalien alla propaganda on erityisen voimakasta, eikä siltä suojautumisessa auta kuin tuntea propagandan metodit. Sivistynyt ihminen tunnistaa huonon propagandan helposti: MV-lehden valheita ei niele, mikäli omaa pienintäkään medialukutaitoa tai suhtautuu kriittisesti tarjottuun tietoon. Poliittisessa puheessa kuitenkin käytetään myös paljon hienovaraisempia propagandakeinoja, ja niiden havaitsemisessa jokainen meistä tarvitsee apua.

Vaikka kaikkien puolueiden puheessa ja toiminnassa on propagandistisia piirteitä, on perussuomalaiset kunnostautunut erityisen näkyvästi propagandan tuottamisessa. Niin puolueen lehti kuin poliitikkojen blogit ovat propagandan suhteen kiinnostavaa tutkimuskenttää.

Mahdollisesti Suomen paras propagandisti on perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi nostettu Laura Huhtasaari. Vaikka Huhtasaaren mielipiteet ovat vastenmielisiä, ihmisvihamielisiä ja vanhanaikaisia eikä tämä ole kaksinen kirjoittaja, on Huhtasaari erinomainen esiintyjä ja tästä syystä vaarallinen propagandisti.

Huhtasaaren tekstit ovat pysäyttäviä, ja hän jakaa avoimesti linkkejä MV-lehden videoihin. ”Joskus ­asiat kannattaa yksinkertaistaa”, hän kirjoitti keväällä perussuomalaisten puoluekokouksen alla. ”Perussuomalaisten puheenjohtajaksi on ehdolla ’pahoja’ ehdokkaita, koska jokainen kisaan ilmoittautunut on kertonut olevansa maahanmuuttokriittinen. Onneksi. Mitä on poliittinen puolue ilman ideologiaa? Hyvä, että uskallamme olla vaihtoehto. Muut puolueet ovat jääneet ’hyvyyden vankilaan’. Sieltä on hyvä paheksua.”

Propagandalle on ominaista usko oman kulttuurin ylivertaisuuteen. Propagandistit vetoavat äänekkäästi sananvapauteen ja esiintyvät kansan todellisina puolustajina, vaikka propaganda on olemukseltaan demokratian vastaista. Vaikka propaganda naamioituukin tiedonvälitykseksi, ei sen tehtävä ole välittää oikeaa tietoa vaan vahvistaa uskomuksia ja mielikuvia.

Usein propagandistit esiintyvät ”tavallisen kansan” edustajina ja haluavat luoda pesäeroa eliittiin. He käyttävät myös kierto­ilmauksia saadakseen agendalleen hyväksyntää.

Huhtasaaren käyttämät kuvat edustavat vielä vähemmän hienovaraista propagandaa. Twitter-tilinsä taustakuvassa Huhtasaari kuvataan sosiaalisen median tunnemyrskyn keskeltä koskemattomana nousevana viikinkijumalattarena. Turun iskujen jälkeen Huhtasaari julkaisi kuvan itsestään vartioimassa valtakunnan rajoja koiransa kanssa ”Paperit, kiitos” ja ”#suomitakaisin”-teksteillä varustettuna.


Vielä muutama vuosi sitten ajatus Huhtasaaren kaltaisesta poliitikosta presidenttikisassa olisi lähinnä huvittanut. Trumpin jälkeisessä maailmassa Huhtasaaren ehdokkuus on erinomainen poliittinen peliliike. Ei ole lainkaan mahdotonta, että toisella kierroksella vastakkain ovat Huhtasaari ja Sauli Niinistö. Presidenttipelin alkaessa tuntosarvet propagandan suhteen kannattaa pitää ylhäällä, sillä tällä kokoonpanolla sitä tullaan tuuttaamaan eetteriin valtavasti.

Paras suoja propagandaa vastaan on ottaa selvää sen vaikutusmenetelmistä ja pysähtyä eri viestien äärellä kysymään itseltään, mitä minulle halutaan tällä viestiä ja miksi.

Taustateoksena jutulle ja työkaluksi propagandan tunnistamiseen Joonas Pörstin kirja Propagandan lumo (Teos 2017).

Väkeä sillan alla

Askeettinen skeittiparkki kiinnostaa myös kaupallisia toimijoita.

TEKSTI Suvi Auvinen

Bassonjytke heiluttaa ikkunalaseja Helsingin Kumpulassa ja Hermannissa. Kaupunkilaiset, jotka haluaisivat asua Nurmijärven melutasossa ratikkaverkoston varrella, löytävät varmasti valituksen aihetta. Elokuun illassa on meneillään Liveblast-räppifestivaali, joka on levittäytynyt epätilaan kantakaupungin kupeessa.

Käytettävyyden ja kaupunkisuunnittelun kannalta olisi ihanteellista nimetä yleisessä käytössä oleva paikka yksinkertaisemmalla nimellä kuin ”skeittipuisto Hämeentien sillan alla”. Käyttäjien keskuudessa paikka tunnetaan virallisemman nimihirviön lisäksi myös Hermannin skeittipuistona.

Vuonna 2008 Helsingin nuorisoasiankeskuksen perustama puisto on Helsingin ainoa katettu ulkoilmaskeittipuisto – katettu sikäli, että se sijaitsee lähinnä motariramppiin rinnastettavan sillan alla. Tästä syystä se on urheimpien lajin harrastajien ympärivuotisessa käytössä.

Jo 21 vuotta skeitannut ­Hannu Karppinen on käynyt Hermannin skeittipuistossa useiden vuosien ajan.

”Nuoruudenvuosilta muistan, kuinka vanhempieni autoon on murtauduttu siellä kaks kertaa. Se oli ilmainen paikka, jonne oli helppo jättää auto. Toisella kertaa autosta vietiin Vähäisten Äänten kasetti, siis pelkkä kasetti, kotelot jäi ja skeittilauta. Se harmitti, mutta varkaalla oli kyllä hyvä maku. Onhan se vähän sketchy edelleen se parkkipaikka.”

Vaikka Hermannin skeittipuisto sijaitsee keskeisellä paikalla vilkkaiden asuinalueiden keskellä, se on eristyksissä muista lähialueista. Vilkkaasti liikennöity Hämeentie kulkee puiston päällä, ja liikenne meluaa aina. Se ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin. Usein skeittipuistoista valitetaan niiden tuoman melun takia, Hermannissa tätä ongelmaa ei ole.

Skeittipuisto on todella askeettinen. Paikalla ei ole opastetauluja. Pylväitä kiertävät graffitit ovat kotikutoisia ja kalpenevat suurten graffa-aitojen tason rinnalla. Kaupunki on vetänyt paikalle asflattipohjan ja rakentanut muutamia skeittiobstaakkeleita. Karppinen on tyytyväinen paikan askeesiin.

”Mun mielestä skeittiparkki sopii sinne tosi hyvin. Siinä on sitä jenkki­skeittiparkin fiilistä, mitä on leffoista nähnyt.”

Karppisen mukaan paikalla on melkein aina jengiä.

”Parhaimmillaan siellä on varmaan parikyt skeittaajaa. Se on kaikille avoin paikka, ja olen aina tuntenut oloni tervetulleeksi.”

Puistossa on järjestetty ainakin Helsingin tyttörullalautailijoiden Game of TRL -kymmenvuotiskisat. Viime vuosina paikka on alkanut kiinnostaa myös muita kuin skeittaajia.

”Skeittipuistossa on ollut ainakin Pyöräpajan Pajafestejä, punkkia ja räppikeikkoja, mutta ne on olleet ilmaisia ja vapaita kaikille. Nyt on alkanut tulla myös maksullisia tapahtumia, joissa alue aidataan ja suljetaan muulta käytöltä. Tavallaan on outoa, et miks ne skeittaukseen liittymättömät tapahtumat on skeittipaikan puolella, miksei ne voi tyhjentää viereistä parkkipaikkaa. Et näytteleekö se skeitti­paikka miljöönä jotain osuutta niissä tapahtumissa?”

Liveblasträppifestarin lisäksi paikalla on järjestetty ainakin kaupallista Under the Bridge -festaria. UTB palaa paikalle myös syyskuussa 2017. Urbaanille kaupunkikulttuurille ei ole ainutkertaista, että alakulttuurin hallussa ollut avoin tila muutetaan kaupalliseksi sen saavuttaessa tietyn katu-­uskottavuuden tai haluttavuuden tason. Asuinalueiden lisäksi myös muut tilat kaupungissa voivat gentrifioitua.

”Monista ilmiöistä voidaan puhua eri maantieteellisillä skaaloilla. Aina hallinnollinen alue – esimerkiksi kaupunki tai kaupunginosa selvine rajoineen – ei ole asukkaalle relevantein. Ja käsitteiden problematisointi ja uudelleen määrittely on aina tervetullutta!”, toteaa kaupunkitutkija Päivi Rannila.

Muiden kuin asuinalueiden gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta on hyvä esimerkki siirtolapuutarhojen kehitys. Työväenluokan tarpeesta alkanut toiminta on nykyään eriytetty kauas nykytyöväenluokan ulottumattomiin kohonneen hintatason vuoksi keskiluokan innostuttua siirtolapuutarhoista.

Gentrifikoitumassa on mahdollisesti myös – sopivasti siirtolapuutarhan vieressä sijaitseva – Hermannin skeittipuisto. Vielä paikalla voi kuitenkin käydä fiilistelemässä OG-meininkiä: kulunutta betonia, rullien ääntä asfaltilla ja aloittelevien peinttaajien tägejä.

Kuinka hävittää vauva muutamalla liikkeellä

En muista paljoa siitä, kun lapseni oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Muistan kuinka kesä tuntui vapauttavalta pitkän talven jälkeen, ehkä pisimmän jonka olin siihen mennessä kokenut. Muistan kuinka helppoa oli laskea lapsi nurmikolle, ilman että jatkuvasti täytyi kaivaa sen naamaa lumihangesta, antaa lapsen tutkia multaa, hiekkaa, kunhan muisti suojata sen vaalean pään auringolta. Muistan vauhdikkaasti kalliolla konttaavan lapsen Suomenlinnassa, miten yllä liitäviä lokkeja osoiteltiin riemuissaan ja kuinka joka jumalan paikassa piti olla vaippoja mukana. Juuri muuta en muista, koska väsytti niin paljon.
Voin uskoa, että väsyneitä olivat myös eilen Jyväskylässä kiinniotetun lapsen vanhemmat, mutta vain aivan eri mittapuulla kuin itse olin. Minua ei missään vaiheessa uhannut karkotus maasta, ei pelko siitä, että ruohoa kaksin käsin suuhun kauhova lapseni saisi pian väistellä pommeja. Eilen Jyväskylässä kiinniotettu perhe palautetaan Afganistaniin. Kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ja tämän vanhemmat halutaan viedä maahan, jossa lapsi ei ole koskaan käynyt ja josta vanhemmat sanovat, että tulevat tapetuiksi jos joutuvat palaamaan sinne.

Ulkoasiainministeriön elokuussa päivätty matkustustiedote kehottaa välttämään kaikkea matkustamista Afganistaniin maan heikon turvallisuustilanteen vuoksi. “Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka. Nämä uhat koskevat myös pääkaupunki Kabulia”, todetaan tiedotteessa.

 

matkustustiedote

 

Ulkoasiainministeriön teksti on tarkoitettu minulle ja valkoiselle lapselleni. Afganistanilaiset vanhemmat omaavaa, Suomessa syntynyttä lasta ei Suomi silti halua suojella ‘korkealta väkivallan uhalta’ ja ‘aseellisilta hyökkäyksiltä’.

Suomi on ratifioinut YK:n yleissopimuksen lasten oikeuksista. Vauvojen ja lasten lähettäminen sotatilan keskelle rikkoo sopimuksessa useita artikloja. “Sopimusvaltiot ryhtyvät kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaisten siviiliväestön suojelua koskevien velvoitteidensa mukaisesti kaikkiin mahdollisiin toimiin suojellakseen ja hoitaakseen lapsia, joihin aseellinen selkkaus vaikuttaa”, todetaan esimerkiksi 38. artiklassa.
Julkisessa keskustelussa eilen kiinniotettu vauva on kuitenkin häivytetty nopeasti otsikoista. Se, että Suomi kiinniottaa ja lähettää sotatilassa olevaan maahan Suomessa syntyneen vauvan, ei ole mairitteleva otsikko. Silti etenkin medialla on velvollisuus pitää esillä oikeita kysymyksiä. Nyt keskustelun keskiöön ovat nousseet palautusta vastustaneet mielenosoittajat, poliisi, pippurikaasu, ‘mellakointi’ ja poliisin oikeudet ja velvollisuudet.

 

iltalehti

 

Poliisin voimankäyttöä on aiheellisesti arvosteltu. Keskusteluun on kuitenkin nostettu vääntö siitä, pitääkö poliisin aina toteuttaa saamansa käskyt, vaikka ne olisivat epäeettisiä (vauvan kiinniottaminen) tai rikkoisivat kansainvälisiä sopimuksia (lasten oikeuksien sopimus). Mielenosoittajia on arvosteltu siitä, että protestin kohde on väärä. Jokainen turvapaikkakeskustelua seurannut tietää, etteivät poliisit tee päätöksiä karkotuksista ja turvapaikkapolitiikkaan voidaan todella vaikuttaa vain korkeammilla tasoilla. Rauhalliset keskustelut MIgrin kanssa tai yritykset vaikuttaa Suomen maahanmuuttopolitiikkaan eivät kuitenkaan pelasta sitä nimenomaista perhettä, joka nyt on otettu kiinni. On selvää, että Suomen epäinhimillinen maahanmuuttopolitiikka kaipaa uudistamista kovalla kädellä, mutta kunnes tämä työ on tehty, eivät yksilöt voi muuta kuin yrittää estää epäoikeudenmukaisten tuomioiden täyttöönpanon.

On vaikea ymmärtää, miten kukaan voisi puolustaa vauvan lähettämistä sotatilassa olevaan maahan muista kuin rasistisista motiiveista. Suomen laki ja sen orjallinen noudattaminen eivät voi olla kenenkään sivistyneen ihmisen mielestä tärkeämpiä, kuin lapsen oikeus turvalliseen elämään. Migrin täytyy muuttaa käytäntöjään. Jokaisen poliisin moraalinen velvollisuus on kieltäytyä lähettämästä vauvoja vaarallisiin olosuhteisiin. Niin kauan kuin nämä tahot eivät tee moraalista osaansa, ei meillä muilla ole muuta eettisesti kestävää vaihtoehtoa kuin yrittää kaikin keinoin estää nämä palautukset.

Jos poliisi ampuisi vauvan Jyväskylässä, nousisi siitä valtava haloo. Kun poliisi toimii ‘vain välikätenä’ ja lähettää lapsen sotatilassa olevaan maahan, häivytetään Suomen vastuu vauvan kohtalosta.

Tällä hetkellä säilöönottokeskuksessa on kaltereiden takana kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Tämä vauva ei ole koskaan käynyt maassa, jonne hänet halutaan vanhempineen ‘palauttaa’. Satavuotias Suomi kääntää katseensa pois afganistanilaisen lapsen oikeuksista, vangitsee tämän ja lähettää maahan, joka ei sen omankaan arvion mukaan ole turvallinen. Meidän ei pidä suostua hävittämään keskustelusta yksilöitä, ei hairahtua metakeskusteluun poliisin moraalisista oikeuksista ja velvollisuuksista, ei niellä mellakkaretoriikkaa. Meidän pitää kaiken informaation keskeltä kaivaa esiin se, että Suomi on lähettämässä vauvan sodan keskelle. Tämä on pakko estää.