Suvi Auvinen

Suvi Auvinen seuraa maailman menoa vuokra-asunnostaan entisen katukoiran, kaksivuotiaan lapsen ja lainassa olevan kilpikonnan kanssa. Uushelsinkiläinen Auvinen on vapaa toimittaja ja opettaja, joka tykkää poneista, Erlend Loesta ja asioiden päälle kiipeämisestä. Auvinen kirjoittaa punaviheranarkofeministisestä näkökulmasta ja on ihan valmis myöntämään sen avoimesti.

Suojaudu mielipiteen muokkaukselta

Teksti Suvi Auvinen

Sanat ovat kuin pieniä arsenikkiannoksia: ne nielaistaan huomaamatta, eikä alkuun näy mitään vaikutusta. Sitten vähän ajan kuluttua myrkytysreaktio ottaa vallan.” Victor Klemperin vuonna 1947 lausumat sanat osuvat propagandan ytimeen. Vaikka propagandaa ajatellessa useimmille mieleen tulevat ”I want YOU for U.S. army” -henkiset tai neuvostosotilaita glorifioivat julisteet sotavuosilta, voi propaganda hyvin myös 2010-luvun maailmassa.

Mielipiteiden tavoitteellinen muokkaaminen oman opin tai aatteen levittämiseksi on vanha keksintö. Niin Egyptin pyramideja kuin Aleksanteri Suuren kuvan painamista kolikoihin voi pitää esimerkkinä propagandasta.

Propagandan muodot ovat vuosituhan­sien saatossa muuttuneet yhtä matkaa yhteiskuntien kehityksen kanssa. Tänä päivänä ensimmäisen maailmansodan aikaisen propagandan tunnistaa helposti, mutta piiloon jäävät ne propagandan keinot, joita nykyiset taitavat propagandistit käyttävät. Propagandan on välttämätöntä kehittyä jatkuvasti, sillä sen voima perustuu siihen, ettemme tunne sen vaikuttamistapoja.


Suomessa käydään läpi kahdessa vuodessa mahdollisesti jopa neljät vaalit, mikäli maakuntavaalit toteutetaan ensi vuonna. Vaalien alla propaganda on erityisen voimakasta, eikä siltä suojautumisessa auta kuin tuntea propagandan metodit. Sivistynyt ihminen tunnistaa huonon propagandan helposti: MV-lehden valheita ei niele, mikäli omaa pienintäkään medialukutaitoa tai suhtautuu kriittisesti tarjottuun tietoon. Poliittisessa puheessa kuitenkin käytetään myös paljon hienovaraisempia propagandakeinoja, ja niiden havaitsemisessa jokainen meistä tarvitsee apua.

Vaikka kaikkien puolueiden puheessa ja toiminnassa on propagandistisia piirteitä, on perussuomalaiset kunnostautunut erityisen näkyvästi propagandan tuottamisessa. Niin puolueen lehti kuin poliitikkojen blogit ovat propagandan suhteen kiinnostavaa tutkimuskenttää.

Mahdollisesti Suomen paras propagandisti on perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi nostettu Laura Huhtasaari. Vaikka Huhtasaaren mielipiteet ovat vastenmielisiä, ihmisvihamielisiä ja vanhanaikaisia eikä tämä ole kaksinen kirjoittaja, on Huhtasaari erinomainen esiintyjä ja tästä syystä vaarallinen propagandisti.

Huhtasaaren tekstit ovat pysäyttäviä, ja hän jakaa avoimesti linkkejä MV-lehden videoihin. ”Joskus ­asiat kannattaa yksinkertaistaa”, hän kirjoitti keväällä perussuomalaisten puoluekokouksen alla. ”Perussuomalaisten puheenjohtajaksi on ehdolla ’pahoja’ ehdokkaita, koska jokainen kisaan ilmoittautunut on kertonut olevansa maahanmuuttokriittinen. Onneksi. Mitä on poliittinen puolue ilman ideologiaa? Hyvä, että uskallamme olla vaihtoehto. Muut puolueet ovat jääneet ’hyvyyden vankilaan’. Sieltä on hyvä paheksua.”

Propagandalle on ominaista usko oman kulttuurin ylivertaisuuteen. Propagandistit vetoavat äänekkäästi sananvapauteen ja esiintyvät kansan todellisina puolustajina, vaikka propaganda on olemukseltaan demokratian vastaista. Vaikka propaganda naamioituukin tiedonvälitykseksi, ei sen tehtävä ole välittää oikeaa tietoa vaan vahvistaa uskomuksia ja mielikuvia.

Usein propagandistit esiintyvät ”tavallisen kansan” edustajina ja haluavat luoda pesäeroa eliittiin. He käyttävät myös kierto­ilmauksia saadakseen agendalleen hyväksyntää.

Huhtasaaren käyttämät kuvat edustavat vielä vähemmän hienovaraista propagandaa. Twitter-tilinsä taustakuvassa Huhtasaari kuvataan sosiaalisen median tunnemyrskyn keskeltä koskemattomana nousevana viikinkijumalattarena. Turun iskujen jälkeen Huhtasaari julkaisi kuvan itsestään vartioimassa valtakunnan rajoja koiransa kanssa ”Paperit, kiitos” ja ”#suomitakaisin”-teksteillä varustettuna.


Vielä muutama vuosi sitten ajatus Huhtasaaren kaltaisesta poliitikosta presidenttikisassa olisi lähinnä huvittanut. Trumpin jälkeisessä maailmassa Huhtasaaren ehdokkuus on erinomainen poliittinen peliliike. Ei ole lainkaan mahdotonta, että toisella kierroksella vastakkain ovat Huhtasaari ja Sauli Niinistö. Presidenttipelin alkaessa tuntosarvet propagandan suhteen kannattaa pitää ylhäällä, sillä tällä kokoonpanolla sitä tullaan tuuttaamaan eetteriin valtavasti.

Paras suoja propagandaa vastaan on ottaa selvää sen vaikutusmenetelmistä ja pysähtyä eri viestien äärellä kysymään itseltään, mitä minulle halutaan tällä viestiä ja miksi.

Taustateoksena jutulle ja työkaluksi propagandan tunnistamiseen Joonas Pörstin kirja Propagandan lumo (Teos 2017).

Väkeä sillan alla

Askeettinen skeittiparkki kiinnostaa myös kaupallisia toimijoita.

TEKSTI Suvi Auvinen

Bassonjytke heiluttaa ikkunalaseja Helsingin Kumpulassa ja Hermannissa. Kaupunkilaiset, jotka haluaisivat asua Nurmijärven melutasossa ratikkaverkoston varrella, löytävät varmasti valituksen aihetta. Elokuun illassa on meneillään Liveblast-räppifestivaali, joka on levittäytynyt epätilaan kantakaupungin kupeessa.

Käytettävyyden ja kaupunkisuunnittelun kannalta olisi ihanteellista nimetä yleisessä käytössä oleva paikka yksinkertaisemmalla nimellä kuin ”skeittipuisto Hämeentien sillan alla”. Käyttäjien keskuudessa paikka tunnetaan virallisemman nimihirviön lisäksi myös Hermannin skeittipuistona.

Vuonna 2008 Helsingin nuorisoasiankeskuksen perustama puisto on Helsingin ainoa katettu ulkoilmaskeittipuisto – katettu sikäli, että se sijaitsee lähinnä motariramppiin rinnastettavan sillan alla. Tästä syystä se on urheimpien lajin harrastajien ympärivuotisessa käytössä.

Jo 21 vuotta skeitannut ­Hannu Karppinen on käynyt Hermannin skeittipuistossa useiden vuosien ajan.

”Nuoruudenvuosilta muistan, kuinka vanhempieni autoon on murtauduttu siellä kaks kertaa. Se oli ilmainen paikka, jonne oli helppo jättää auto. Toisella kertaa autosta vietiin Vähäisten Äänten kasetti, siis pelkkä kasetti, kotelot jäi ja skeittilauta. Se harmitti, mutta varkaalla oli kyllä hyvä maku. Onhan se vähän sketchy edelleen se parkkipaikka.”

Vaikka Hermannin skeittipuisto sijaitsee keskeisellä paikalla vilkkaiden asuinalueiden keskellä, se on eristyksissä muista lähialueista. Vilkkaasti liikennöity Hämeentie kulkee puiston päällä, ja liikenne meluaa aina. Se ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin. Usein skeittipuistoista valitetaan niiden tuoman melun takia, Hermannissa tätä ongelmaa ei ole.

Skeittipuisto on todella askeettinen. Paikalla ei ole opastetauluja. Pylväitä kiertävät graffitit ovat kotikutoisia ja kalpenevat suurten graffa-aitojen tason rinnalla. Kaupunki on vetänyt paikalle asflattipohjan ja rakentanut muutamia skeittiobstaakkeleita. Karppinen on tyytyväinen paikan askeesiin.

”Mun mielestä skeittiparkki sopii sinne tosi hyvin. Siinä on sitä jenkki­skeittiparkin fiilistä, mitä on leffoista nähnyt.”

Karppisen mukaan paikalla on melkein aina jengiä.

”Parhaimmillaan siellä on varmaan parikyt skeittaajaa. Se on kaikille avoin paikka, ja olen aina tuntenut oloni tervetulleeksi.”

Puistossa on järjestetty ainakin Helsingin tyttörullalautailijoiden Game of TRL -kymmenvuotiskisat. Viime vuosina paikka on alkanut kiinnostaa myös muita kuin skeittaajia.

”Skeittipuistossa on ollut ainakin Pyöräpajan Pajafestejä, punkkia ja räppikeikkoja, mutta ne on olleet ilmaisia ja vapaita kaikille. Nyt on alkanut tulla myös maksullisia tapahtumia, joissa alue aidataan ja suljetaan muulta käytöltä. Tavallaan on outoa, et miks ne skeittaukseen liittymättömät tapahtumat on skeittipaikan puolella, miksei ne voi tyhjentää viereistä parkkipaikkaa. Et näytteleekö se skeitti­paikka miljöönä jotain osuutta niissä tapahtumissa?”

Liveblasträppifestarin lisäksi paikalla on järjestetty ainakin kaupallista Under the Bridge -festaria. UTB palaa paikalle myös syyskuussa 2017. Urbaanille kaupunkikulttuurille ei ole ainutkertaista, että alakulttuurin hallussa ollut avoin tila muutetaan kaupalliseksi sen saavuttaessa tietyn katu-­uskottavuuden tai haluttavuuden tason. Asuinalueiden lisäksi myös muut tilat kaupungissa voivat gentrifioitua.

”Monista ilmiöistä voidaan puhua eri maantieteellisillä skaaloilla. Aina hallinnollinen alue – esimerkiksi kaupunki tai kaupunginosa selvine rajoineen – ei ole asukkaalle relevantein. Ja käsitteiden problematisointi ja uudelleen määrittely on aina tervetullutta!”, toteaa kaupunkitutkija Päivi Rannila.

Muiden kuin asuinalueiden gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta on hyvä esimerkki siirtolapuutarhojen kehitys. Työväenluokan tarpeesta alkanut toiminta on nykyään eriytetty kauas nykytyöväenluokan ulottumattomiin kohonneen hintatason vuoksi keskiluokan innostuttua siirtolapuutarhoista.

Gentrifikoitumassa on mahdollisesti myös – sopivasti siirtolapuutarhan vieressä sijaitseva – Hermannin skeittipuisto. Vielä paikalla voi kuitenkin käydä fiilistelemässä OG-meininkiä: kulunutta betonia, rullien ääntä asfaltilla ja aloittelevien peinttaajien tägejä.

Kuinka hävittää vauva muutamalla liikkeellä

En muista paljoa siitä, kun lapseni oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Muistan kuinka kesä tuntui vapauttavalta pitkän talven jälkeen, ehkä pisimmän jonka olin siihen mennessä kokenut. Muistan kuinka helppoa oli laskea lapsi nurmikolle, ilman että jatkuvasti täytyi kaivaa sen naamaa lumihangesta, antaa lapsen tutkia multaa, hiekkaa, kunhan muisti suojata sen vaalean pään auringolta. Muistan vauhdikkaasti kalliolla konttaavan lapsen Suomenlinnassa, miten yllä liitäviä lokkeja osoiteltiin riemuissaan ja kuinka joka jumalan paikassa piti olla vaippoja mukana. Juuri muuta en muista, koska väsytti niin paljon.
Voin uskoa, että väsyneitä olivat myös eilen Jyväskylässä kiinniotetun lapsen vanhemmat, mutta vain aivan eri mittapuulla kuin itse olin. Minua ei missään vaiheessa uhannut karkotus maasta, ei pelko siitä, että ruohoa kaksin käsin suuhun kauhova lapseni saisi pian väistellä pommeja. Eilen Jyväskylässä kiinniotettu perhe palautetaan Afganistaniin. Kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ja tämän vanhemmat halutaan viedä maahan, jossa lapsi ei ole koskaan käynyt ja josta vanhemmat sanovat, että tulevat tapetuiksi jos joutuvat palaamaan sinne.

Ulkoasiainministeriön elokuussa päivätty matkustustiedote kehottaa välttämään kaikkea matkustamista Afganistaniin maan heikon turvallisuustilanteen vuoksi. “Afganistan on konfliktimaa, jossa väkivallan uhka on erittäin korkea. Varsinkin alueilla, joissa on kapinallistoimintaa, on aseellisten hyökkäyksien ja räjähteiden uhka. Nämä uhat koskevat myös pääkaupunki Kabulia”, todetaan tiedotteessa.

 

matkustustiedote

 

Ulkoasiainministeriön teksti on tarkoitettu minulle ja valkoiselle lapselleni. Afganistanilaiset vanhemmat omaavaa, Suomessa syntynyttä lasta ei Suomi silti halua suojella ‘korkealta väkivallan uhalta’ ja ‘aseellisilta hyökkäyksiltä’.

Suomi on ratifioinut YK:n yleissopimuksen lasten oikeuksista. Vauvojen ja lasten lähettäminen sotatilan keskelle rikkoo sopimuksessa useita artikloja. “Sopimusvaltiot ryhtyvät kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaisten siviiliväestön suojelua koskevien velvoitteidensa mukaisesti kaikkiin mahdollisiin toimiin suojellakseen ja hoitaakseen lapsia, joihin aseellinen selkkaus vaikuttaa”, todetaan esimerkiksi 38. artiklassa.
Julkisessa keskustelussa eilen kiinniotettu vauva on kuitenkin häivytetty nopeasti otsikoista. Se, että Suomi kiinniottaa ja lähettää sotatilassa olevaan maahan Suomessa syntyneen vauvan, ei ole mairitteleva otsikko. Silti etenkin medialla on velvollisuus pitää esillä oikeita kysymyksiä. Nyt keskustelun keskiöön ovat nousseet palautusta vastustaneet mielenosoittajat, poliisi, pippurikaasu, ‘mellakointi’ ja poliisin oikeudet ja velvollisuudet.

 

iltalehti

 

Poliisin voimankäyttöä on aiheellisesti arvosteltu. Keskusteluun on kuitenkin nostettu vääntö siitä, pitääkö poliisin aina toteuttaa saamansa käskyt, vaikka ne olisivat epäeettisiä (vauvan kiinniottaminen) tai rikkoisivat kansainvälisiä sopimuksia (lasten oikeuksien sopimus). Mielenosoittajia on arvosteltu siitä, että protestin kohde on väärä. Jokainen turvapaikkakeskustelua seurannut tietää, etteivät poliisit tee päätöksiä karkotuksista ja turvapaikkapolitiikkaan voidaan todella vaikuttaa vain korkeammilla tasoilla. Rauhalliset keskustelut MIgrin kanssa tai yritykset vaikuttaa Suomen maahanmuuttopolitiikkaan eivät kuitenkaan pelasta sitä nimenomaista perhettä, joka nyt on otettu kiinni. On selvää, että Suomen epäinhimillinen maahanmuuttopolitiikka kaipaa uudistamista kovalla kädellä, mutta kunnes tämä työ on tehty, eivät yksilöt voi muuta kuin yrittää estää epäoikeudenmukaisten tuomioiden täyttöönpanon.

On vaikea ymmärtää, miten kukaan voisi puolustaa vauvan lähettämistä sotatilassa olevaan maahan muista kuin rasistisista motiiveista. Suomen laki ja sen orjallinen noudattaminen eivät voi olla kenenkään sivistyneen ihmisen mielestä tärkeämpiä, kuin lapsen oikeus turvalliseen elämään. Migrin täytyy muuttaa käytäntöjään. Jokaisen poliisin moraalinen velvollisuus on kieltäytyä lähettämästä vauvoja vaarallisiin olosuhteisiin. Niin kauan kuin nämä tahot eivät tee moraalista osaansa, ei meillä muilla ole muuta eettisesti kestävää vaihtoehtoa kuin yrittää kaikin keinoin estää nämä palautukset.

Jos poliisi ampuisi vauvan Jyväskylässä, nousisi siitä valtava haloo. Kun poliisi toimii ‘vain välikätenä’ ja lähettää lapsen sotatilassa olevaan maahan, häivytetään Suomen vastuu vauvan kohtalosta.

Tällä hetkellä säilöönottokeskuksessa on kaltereiden takana kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Tämä vauva ei ole koskaan käynyt maassa, jonne hänet halutaan vanhempineen ‘palauttaa’. Satavuotias Suomi kääntää katseensa pois afganistanilaisen lapsen oikeuksista, vangitsee tämän ja lähettää maahan, joka ei sen omankaan arvion mukaan ole turvallinen. Meidän ei pidä suostua hävittämään keskustelusta yksilöitä, ei hairahtua metakeskusteluun poliisin moraalisista oikeuksista ja velvollisuuksista, ei niellä mellakkaretoriikkaa. Meidän pitää kaiken informaation keskeltä kaivaa esiin se, että Suomi on lähettämässä vauvan sodan keskelle. Tämä on pakko estää.

On vain yksi Kollektiivi

Teksti Suvi Auvinen

Penkkirivit tärisivät itkusta Kerkko Koskinen Kollektiivin levynjulkaisukeikalla.

Suuri osa musiikista kuulostaa loppujen lopuksi samalta. Genrejen sisällä artisteissa on toki hajontaa, mutta on liian helppoa luokitella artisteja ”tämä kuulostaa ihana samalta kuin” -nipuiksi.

Kukaan muu ei kuitenkaan kuulosta Kerkko Koskiselta.

Kerkko Koskinen Kollektiivin syyskuussa julkaistu 2 on Kollektiivin toinen levy. Yhtyeen levynjulkaisukeikka Helsingin Kulttuuritalolla veti paljon yleisöä – vain katsomon muutama ylin penkkirivi pysyi tyhjänä.

Kulttuuritalo on areenana epäilyttävä. Kollektiivia kuuntelisi mielellään klubilla, jossa bändiä pääsisi fiilistelemään lähietäisyydeltä yhdessä muun yleisön kanssa. Suorat penkkirivit, joilla kuulijat istuvat kädet sylissä eivät tee oikeutta Kollektiivin tunnepitoiselle ja mukaansatempaavalle ilmaisulle ja sanomalle. Kyseessä onkin selvästi enemmän konsertti kuin keikka, joista jälkimmäinen olisi allekirjoittaneelle huomattavasti miellyttävämpi formaatti.

Konserttimuotoisuus ei selvästi kuitenkaan haittaa suurta osaa hämmentävän monimuotoisesta yleisöstä. Paikalle saapuu kulttuurivasemmiston lisäksi perheitä lastensa kanssa, harmaantuneita miehiä puvut päällä ja stereotyyppisen musiikkiopiskelijan näköistä sakkia.

Kuten levynjulkkarikeikkaan kuuluu, Kollektiivi soittaa lähinnä uusia kappaleitaan. Siihen nähden että suurin osa yleisöstä kuulee kappaleet ensimmäistä kertaa on tunnelataus yleisössä todella voimakas. Oi rakkaus -biisin soidessa huomaan penkkini tärisevän, kun vieressäni istuva vanha mies itkee rajusti. Myös muilla penkkiriveillä pyyhitään kyyneleitä.

Kerkko Koskinen Kollektiivi on ennen kaikkea kollektiivi. Se ei yritäkään olla yksi yhtye, vaan antaa kaikkien artistien tuoda oma osaamisensa kollektiiviin omannäköisenään. Maija Vilkkumaa, Vuokko Hovatta ja Manna ovat hyvin erilaisia tyyleiltään, eikä Kollektiivi ole onneksi yrittänyt väkinäisesti yhtenäistää heidän tyyliään, ilmaisuaan tai laulutekniikkaansa. Mannan viileän minimalistinen esiintymistyyli ja vahva ääni luovat hyvää vastapainoa Hovatan pehmeälle, hassuttelevalle ilmaisulle ja gestiikalle. Vilkkumaa tuo lavalle oman poukkoilevan energiansa. Flyygelin takana puku päällä istuva Kerkko Koskinen näyttää klassiselta mielipuoliselta maestrolta, kuten aina.

Lavalla vallitsee lämmin tunnelma, eikä kokonaisuus vaikuta erityisen tarkkaan käsikirjoitetulta. Se luo tilanteeseen välittömän mutta hetkittäin myös kömpelön tunnun. Taustalla pauhaavat torvet, kappaleiden mahtipontisuus ja mikrofonien takana vailla koreografioita seisovat naiset tuovat väistämättä mieleen Agit Propin. Laululiikkeestä Koskinen on varmasti kuullut riittämiin, mutta tämä on vertaus kaikella mahdollisella positiivisella latauksella.

Konsertti toimii kokonaisuutena hyvin muutaman vanhemman kappaleen kanssa. Nekin biisit, jotka levyllä eivät jaksa innostaa, toimivat livenä hyvin, ja Kollektiivista huomaa, että asialla ovat ammattimuusikot. Osa kappaleista kuulostaa livenä paremmilta kuin levyltä, mikä on tänä autotunen aikakautena kova saavutus. Esimerkiksi Deja vu ei levyltä kuultuna ole erityisen vaikuttava, mutta livenä se saa Kulttuuritalon niin liekkeihin kuin yleisön paikallaan istuessa on mahdollista.

Kerkko Koskinen Kollektiivi on ennen kaikkea tyylikäs kokonaisuus. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään toista suomenkielistä artistia, joka voisi vetää Kulttuuritalon täyteen ja julistaa musiikillaan suoranaisia vallankumouskutsuja tai pohtia vapauden eri merkityksiä.

Encoren encorena Koskinen ja Hovatta nyökkäävät musiikillisen historiansa suuntaan ja esittävät Ultra Bran Pärnun. Kultturitalolta virtaa ulos tyytyväisen näköistä yleisöä.

Kerkko Koskinen Kollektiivi levynjulkaisukiertueella: 26.9. Tampereen klubilla, 27.9. Espoon Tapiolasalissa, 3.10. Lahden Sibeliustalossa ja 4.10. Turun Logomossa.

”Elämä on liian lyhyt”

Teksti Suvi Auvinen

Vegaanihaaste saa kirjoittajan ajattelemaan lohturuokaa ja raiskauksia.

Sellaisena päivänä herää pieneen päänsärkyyn. Aamiaisella huomaa murojen loppuneen ja saa annokseen vain paketin pohjan pölyt. Roskia viedessä biojätepussin puoliksi maatunut pohja päättää lahota rappukäytävään ja koira nykäisee lenkillä hihnassa niin, että peukaloon sattuu.

On lohturuoan aika.

Teille jotka ette syö kohentaaksenne mielialaanne: good for you, tässä kaali, menkää pois. Meille lopuille, jotka olemme ihmisiä, lohturuoka auttaa kun kaikki muu menee pieleen.

63 päivän vegaanihaasteestani on jäljellä tasan viikko. En ole tietääkseni langennut kertaakaan, vaikka monesti olen miltei itkua vääntänyt ruokakaupassa. Vaikeimpia hetkiä ovat olleet juuri ne, jolloin olisin kaivannut lohturuokaa.

Vegaaninen ruoka voi olla loistavaa lohturuokaa, ei sillä. Olen parin kuukauden aikana tutustunut superfättiin pakastepyttipannuun, tehnyt enemmän pannukakkuja kuin laki sallii ja syönyt vähintään kerran viikossa sipsejä.

Vegaanisia pannukakkuja ja pitsaa. Kuvat: Suvi Auvinen.

Olen tehnyt myös toinen toistaan onnistuneempia pitsoja, kiitos feikkimozzarellaraasteen. Mutta lohturuokahetken iskiessä ei tee mieli vetää saappaita jalkaan ja lampsia parin kilometrin päähän siihen ainoaan kauppaan, joka vegaanijuustoraastetta myy. Silloin haluaa käpertyä sikiöasentoon, avata läppärin ja tilata pannupitsan neljällä juustolla. Sitten odotetaan kalsarit jalassa jumalten sanansaattajaa a.k.a. pitsalähettiä ja syödään pitsa suoraan laatikosta käyttäen vain saksia apuna ja itsesääliä.

Käsi ylös, kenelle tulee tämän muistokirjoituksen äärellä yllätyksenä se, että kaipaan eniten juustoja? Olen kaupassa useamman kerran pitänyt kilon kermajuustopötikkää sylissäni, tuntien sen viileän, sileän pinnan käsieni alla ja unelmoinut hetkestä, jolloin voin taas upottaa hampaani siihen. Juusto lienee ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy, joka estää vegetaristeja ryhtymästä vegaaneiksi. Enkä ihmettele: juustolle ei yksinkertaisesti ole kelvollista korviketta vegaaniruoan saralla.

”Elämä on liian lyhyt siihen, että kieltäisi itseltään nautintoja”, kuulee usein veganismin kritisoijilta. Kenen elämästä me tässä puhumme? Lihansyönnistä kieltäytyminen on helppo perustella itselleen ja muille. Eläinten julma kohtelu, tarpeeton kärsimys ja ilmastosyyt ovat helppo moraalinen peruste jättää liha elävien eläinten päälle. Mutta entä maitotuotteet? Ovatko ne lopulta niin paha? Jos olisin vegaani muuten, mutta söisin juustoa?

Maitotuotteet eivät valitettavasti ole eettisesti parempi kuin liha. Jotta saamme lehmistä maitoa, lehmät täytyy pitää imettävinä. Käytännössä lehmät täytyy siis säännöllisin väliajoin ”keinosiementää”, eli suomeksi raiskata ihmiskäden toimesta.

Jotta vastapoikineen lehmän vasikka ei ikävästi ahmisi juustoomme tarvittavaa maitoa, viedään vasikat viimeistään parin vuorokauden iässä emältä pois. Usein emä ei saa edes nuolla vastasyntynyttä vasikkaansa puhtaaksi. Sekä emä että vasikka ymmärrettävästi kärsivät erottamisesta: emällä on synnytyksen jälkeen voimakas tarve hoitaa vasikkaansa ja vasikalla puolestaan tarve imeä emäänsä ja olla sen seurassa.

Kahden kuukauden kuluttua vasikan syntymästä emälehmä raiskataan jälleen. Sonnivasikat lähetetään noin kuukauden iässä lihafarmeille kasvatettaviksi ja lehmävasikat ”keinosiemennetään” ensimmäistä kertaa noin vuoden ikäisinä. Maitotalouteen päätyneet lehmät elävät keskimäärin 3–5-vuotiaiksi. Elämä on totisesti liian lyhyt, etenkin lehmille.

Minä nostan hattua vegaaneille. Saatte jatkossa(kin) käyttäytyä kuin olisitte muita parempia, sillä olettehan te. Minä en pysty jokapäiväisessä elämässäni siihen mihin te. Suosittelen lämpimästi jokaista selvittämään, mistä ruoka tulee ja kyseenalaistamaan käsityksensä siitä, mitä voi kutsua ruoaksi.

Aionko minä mennä viikon päästä kauppaan ja ostaa juuston? Kyllä. Mutta teen sen harkiten pitäen mielessä sen kärsimyksen, jonka juustoni tuottaminen on vaatinut. Toivottavasti jonain päivänä olen moraalisesti vahvempi ja voin jättää eläinperäiset tuotteet kauppaan. Siihen saakka toivon synninpäästöänne: joskus lohturuoassa on oltava neljää juustoa, koska pieneen ihmiseen sattuu. Kuudenkymmenenkolmen päivän vaikutusta loppuelämääni on vielä vaikea arvioida, mutta pysyvän jäljen se on minuun jättänyt.

Nalle viljelee maata

Teksti Suvi Auvinen

Antti Herlin, meidän äidistä tehdään teidän äidin ruoka!

Olipa kerran suuren suuri harmaakarhu, Nalle W. Karhu vaikutti leppoisalta kaverilta, mutta saattoi olla äkkipikainen. Muut karhut kavahtivatkin hieman, kun Nalle W asteli esiin metsän pimennosta.

Nalle W omisti suuren suuren alueen metsästä ja piti omaisuudestaan tarkkaan huolen. Nalle takoi jemmaamaansa Sampoa huolella, ja kankahalle virtasi suolaa, kultaa ja etenkin EU-tuettua viljaa. Pienemmät karhut Nalle W ajoi äristen pois apajiltaan ja huusi mahtavalla äänellä: ”Vastustan tukia, hankkikaa oma Samponne, senkin loiset!” Nalle eleli tyytyväisenä, välittämättä lainkaan siitä ristiriidasta, että hän itse oli yksi suurimpien tukien nostajia.

Kuulostiko absurdilta? Tervetuloa todellisuuteen, jolle sadut valitettavasti kalpenevat.

EU:n maataloustukien saajat Suomessa on julkistettu. Suurin yksittäinen tuensaaja oli Suo Oy, eli energiayhtiö Vapon tytäryhtiö. Neljännesmiljoonan maataloustukia nostivat mm. Antti Herlin ja Björn Wahlroos. Tiesittekö, että Herlin harjoittaa nautakarjataloutta, eli lehmien viljelyä, ja Wahlroos kasvattaa viljaa? Voin miltei kuulla Herlinin vasikoiden iloisen rallatuksen Suomen lapsille: ”Meidän äidistä tehdään teidän äidin ruoka!”

Ruoka on kallista, sen on huomannut ainakin pienituloinen duunari vuoden alussa. On hyvä, että ruoan hintaa kompensoidaan antamalla taloudellista tukea ruoan tuottajille. On kuitenkin jokseenkin kieroa, ettei kahdenkymmenen suurimman maataloustuensaajan joukossa ei ole yhtään yksityishenkilöä. Björn Wahlroos myös tunnetaan suurena tukien vastustajana. Näyttää neljännesmilli kuitenkin Nallelle kelvanneen.

Mitä EU oikeastaan rahoittaa antaessaan eläintiloille tukia?

Tuskin kukaan on voinut välttyä eläinoikeusaktivistien salakuvista niin kettutarhoilta, kanaloista kuin sikaloistakin. Kuvio on joka kerta sama: aktivistit hiippailevat tilalle, ottavat kuvia, julkaisevat ne, syntyy mediahässäkkä, jossa vaaditaan asian selvittämistä, tarkastajat käyvät tiloilla ja lopulta toteavat kaiken olevan lain pykälän mukaista.

Kuvitellaan, että joku valittaisi Martoille siitä, ettei kotonani ole imuroitu pitkään aikaan ja villakoirat elävät vapaina laumoina lattiallani. Jos minulle tulisi aiheesta kirje, jossa ilmoitettaisiin Marttojen tekevän tarkastuksen tiettynä ajankohtana, arvatkaa imuroisinko ennen visiittiä? Eläintilojen kohdalla voi olla kyse tästä, mutta todennäköisempää on, että eläinten epäinhimillinen kohtelu ja suoranainen rääkkääminen on yksinkertaisesti lain siunaama tila. Me, jotka emme työskentele eläintuotannon parissa, emme voi uskoa silmiämme nähdessämme, millainen julmuus ja välinpitämättömyys on arkipäivää tiloilla.

Lihaa, kuten kaikkea muutakin, myydään mielikuvilla. ”Virikekanala” synnyttää mielikuvan, jossa kanat kuopivat maata, nokkivat jyviä, pesivät olkipesissä ja hengaavat toistensa kanssa. Virikekanalan todellisuutta ovat pienet häkit, joissa on puoliksi maatuneita lajitovereita lattiana, kuramatonpalanen virikkeenä ja punainen sermi merkkaamassa pesän paikkaa. Tukia saa sitä enemmän, mitä enemmän tilalla on eläimiä. Mitä suurempi tila, sitä vaikeampi on valvoa sitä, löytyykö virikehäkeistä ruumiita muiden kanojen viihteeksi.

Ja tämä kaikki on täysin laillista.

Maataloustukien avulla eläinperäisen ruoan kuluttajahinta painetaan keinotekoisen alas. Sen takia kanan jalat maksavat alle kaksi euroa laatikko, siinä missä savutofukimpaleesta saa pulittaa miltei tuplahinnan. Jokainen voi itse arvioida, mikä on eläimen elämän hinta, jos jalostettu, pakattu ja kauppaan kuljetettu lihapaketti maksaa alle kaksi euroa. Tuet pitäisi suunnata uusiksi. Jos haluaisimme kaikille reilun, eettisesti kestävän ruoan olevan järkevän hintaista, tulisi tukea maanviljelystä mieluummin kuin lihateollisuutta.

Nalle voisi ehkä jopa sponssata palkastaan muutaman öljyhamppupellon meille viherpiipertäjille ja jättää EU-tukiaiset muille.

Veganismi on elitismiä

Teksti Suvi Auvinen

Kuukausi veganismia takana, eli penninvenytyksen MM.

Tarttuessani 63 päivän Vegaanihaasteeseen en suoraan sanottuna tiennyt mihin olen ryhtymässä. Olen pitänyt määräaikaisia ruokavalioita, tammikuista alkoholittomuutta ja liikuntaspurtteja aina jokseenkin epäilyttävinä. En voinut ymmärtää, miksi vegaanitkaan haluaisivat kenenkään olevan vain määräaikainen vegaani.

Asia alkoi kuitenkin valjeta hyvin nopeasti. Kaupassa kääntelin pakkauksia nähdäkseni (usein hyvin piilotetut, usein hyvin pienellä painetut) tuoteselosteet selvittääkseni, mitä voin syödä ja mitä en. Useimmiten reaktiot olivat luokkaa ”ei voi olla todellista, miten TÄHÄNKIN on saatu jotain eläinperäistä tungettua”. Vaikka harmistus kohdistui alkuun siihen, että jouduin miettimään kaupassa käynnit täysin uusiksi, kolahti todellisuus pian. Niin, miksi niin moneen ruokaan on laitettu eläinperäisiä aineita? Miten on mahdollista, että minä onnistun kotikeittiössäni leipomaan ilman kananmunaa, mutta suuret leipomot laittavat kananmunaa kaikkialle vähintään jauheena? Miksi hedelmäkarkit pitää kiinteyttää sian aivoilla ja pastastakin löytyy nilviäisiä?

On karmivaa huomata, kuinka paljon ruokaan laitetaan eläimiä eri olomuodoissa. Veganismikokeilu on toiminut varmasti monille osallistujilleen juuri tällä tavalla, ja siihen kai haasteessa on pyrittykin. Onnittelut, vegaani-illuminati, olette saaneet minut kauhistelemaan asiaa.

Kauppareissut ovat paketinsyynäyksen lisäksi muuttuneet muutenkin arkiaskareesta urheiluksi. Siinä, missä freeganille valikoima lähikaupassa oli jo ennestään rajattu, saa vegaanina painella suoraan monen eri hyllyn ohi: niistä ei löydy mitään vegaanille sopivaa. Pikkukaupatkin ovat onneksi nykyisin varsin hyviä kauppapaikkoja. Soija-, kaura- ja riisimaitovalmisteita löytyy pienestäkin Alepasta hyvä hyllyllinen. En ole myöskään onnistunut löytämään yhtään kauppaa, joka ei myisi tofua.

Kassalla järkytys kohtaa joka kerta. Jos ei ole aikaa ja/tai viitseliäisyyttä liottaa papuja, syödä monena päivänä samaa ruokaa ja haluaa käyttää edes osittain puolivalmiita aineksia, on vegaanin kauppalasku tuplat freeganin kuittiin verrattuna. Se on tällaiselle yhteiskunnan loiselle pitkä penni.

On älytöntä, nurinkurista ja sairasta, että eläinten kasvattaminen ruoaksi on tehty taloudellisesti niin kannattavaksi, että eläimet ovat halvinta saatavilla olevaa ruokaa. Yhden tofupaketin hinnalla saisi aika mötkön lihaa, soijamaitolitran hinnalla kaksi litraa lehmänmaitoa. Suurin osa maapallolla tuotetusta soijasta menee niiden halpojen eläinten rehuksi. Se loppu, joka eläimiltä jää yli, myydään soijatuotteina kovaan hintaan niille, jotka eivät eläimiä halua syödä. En ole koskaan ymmärtänyt kapitalismia, mutta tämä yhtälö kyllä ylittää ymmärrykseni erityisesti.

Veganismi voisi tulla todella edulliseksi, jos liittyisi ruokapiiriin, ostaisi raaka-aineita suurissa erissä ja jakaisi kustannuksia. Minä olen yksinkertaisesti liian laiska siihen. Ajatus siitä, etten saa kaupasta päivittäisiä ruokatarvikkeitani, ajaa minut miettimään muita vaihtoehtoja. Vegaanisista resepteistä ja ruoanlaittoideoista ei ole pulaa, mutta silpputöiden, lapsen kuskaamisen ja oman vapaa-ajan välille jäävää siivua päivästäni en ole valmis uhraamaan sille, että miettisin mitä syömme ensi viikon ja mistä saan ruokiin raaka-aineet. Niinpä päädyn lähikauppaan ja maksan tuplahinnan ruoastani, jotten sortaisi sillä eläimiä.

Veganismi vaatii aikaa ja rahaa. Se on erinomainen suunta niille, joilla on energiaa miettiä ruokaansa, suunnitella etukäteen mitä syödään tai varaa ostaa vegaanisia tuotteita kaupasta menemättä konkurssiin neljänkympin kauppalaskusta. Veganismi on kiistatta parhaaksi ympäristölle, ainoa ruokavalio, joka ei hyväksikäytä ihmisten hallitsevaa asemaa suhteessa muuhun eläinkuntaan ja hyvin, hyvin terveellinen vaihtoehto, jossa ei kuitenkaan ole puutetta herkuista ja makunautinnoista.

Minä aion venyttää jo entuudestaan kapoissa penniä vegaanihaasteeni loppuun. Mutta sen jälkeen taidan odotella palkkatöitä ja vähemmän hektistä elämää, ennen kuin ryhdyn puuhaan uudestaan.

63 päivää onnea

Teksti Suvi Auvinen

Kanat ovat tehneet kammottavan virheen maistuessaan niin herkullisilta.

Minä olen aina pitänyt lihan mausta. Lapsena lehtipihvi oli suurinta herkkuani ja edelleenkin muistelen kaiholla Keniassa syömääni nyama choma, eli paikallisten mukaan poltettu eläin -ateriaa. Olen maailmalla syönyt niin krokotiilia, strutsia, haita kuin käärmettäkin kotoisten lehmän, sian, poron, hirven, kalojen ja lampaan ohella.

En ole koskaan uskonut, että lihan syöminen sinänsä on moraalisesti ”oikein” tai ”väärin”. Me eläimet syömme toisiamme ja ihminen on onnistunut kipuamaan suhteellisen korkealle ravintoketjussa. Olemme myös kasvaneet kulttuurissa, jossa lihansyönti on normi ja siihen kannustetaan. Makuasioista on toki turha kiistellä, mutta kanat ovat todella tehneet evoluutiossa kammottavan virheen maistuessaan niin herkullisilta.

Tämä kaikki ei tietenkään oikeuta sitä, kuinka ruoaksi kasvatettavia eläimiä kohdellaan.

Kaikki tietävät, kuinka eläimiä kidutetaan lihateollisuudessa. Jos valitsee sulkea silmänsä aiheelta, voi sen toki tehdä: tuskin kukaan on silti niin naiivi, että kuvittelee kyljyksen olevan pahnoilla vanhoille päivilleen tyytyväisenä köllinyttä possua. Vaikkei haluaisi katsoa videota, jossa eläviä pieniä tipuja paiskotaan lapiolla lihamyllyyn, ei voi teeskennellä niiden ”onnellisten kanojen” olleen oikeasti onnellisia tai eläneen kanalle luontaista elämää.

Niin kauan kuin lihaa ostetaan, sitä myös myydään. Minä en halua olla osa järjestelmää, jossa eläimet nähdään kulutushyödykkeenä. En halua omilla tuloillani tukea systeemiä, joka riistää eläimiltä kaiken oikeuden inhimilliseen kohteluun, lajityypilliseen käytökseen ja tekee niistä halpaa materiaa. Kun kaupassa katsoo broilerin kilohintaa, hälytyskellojen pitäisi soida päässä. Jokainen ymmärtää, että eläin, jonka elämän hinta käsiteltynä lopputuotteena on muutaman euron luokkaa, ei ole voinut elää elämisen arvoista elämää.



Mutta kun se liha on niin hyvää!

Olen ratkaissut ristiriidan ”eläimet-maistuvat-hyviltä-mutta-niiden-tuottaminen-ruoaksi-on-kuvottavaa” freeganismilla. Syön mielelläni lihaa, mutta vain jos dyykkaan sen. Tällöin en ole tukemassa lihateollisuutta, säästän luontoa vähentämällä jätekuormaa ja uusien tuotteiden kulutusta eikä kulutustani lasketa kapitalismin mittarilla mihinkään. Näen tekoni myös kunnioittamassa eläinten elämää. Lihateollisuuden kuvottavuuden huippu saavutetaan mielestäni pisteessä, jossa eläin elää elämänsä tullakseen syödyksi, päätyy kaupan hyllylle ja siitä roskiin. Tässä kohtaa freegani astuu kuvioon, avaa lähikaupan roskiksen, dyykkaa lihan, kiittää kanaa tämän elämästä ja syö herkullisen leikkeen.

Erilaiset Lihattomat lokakuut ja vegaanikuukaudet ovat nostaneet päätään. Yksi tällainen on tammikuun Vegaanihaaste, joka on siis käynnissä parhaillaan. Ideana on tällä kertaa lihanvälttelyn lisäksi dropata kaikki eläinperäinen ruoka: voi, munat, maito, juusto, hunaja. Lista jatkuu surullisen pitkänä.

Tammikuun vegaanihaaste houkutteli minuakin. Lihaa en ole ostanut aikoihin, mutta juustot ja munalliset tuotteet koristani löytyvät yhtenään. Hedonismiin taipuvalla luonteella mietin, voisinko vaikuttaa hyvikseltä ja kuitenkin päästä jotenkin helpommalla kuin koko kuukauden veganismilla. Tein virheen ja aliarvioin Facebook-kavereitteni innon vaikuttaa elämääni. Ilmoitin olevani vegaani tammikuun alusta niin monta päivää kuin status saisi tykkäyksiä. Laskeskelin, että ehkä maksimissaan parikymmentä kaveria voisi haluta vegaaniuttani. Lopputulos? 63 tykkäystä, 63 päivää.


Tässä sitä ollaan. Viikko vegaaniutta takana ja vielä pari kuukautta edessä. Kaupassakäynnistä on tullut hyvin hankalaa, sillä en ole vielä oppinut ulkoa niitä tuotteita, joita voin ostaa. Veganismi on myös selvästi elintasokysymys: rahaa palaa jokaisella kauppareissulla enemmän kuin normaalisti. Nälkä yllättää helposti, kun ei voi ostaa mitä tahansa kahvilaevästä sieltä, missä milloinkin kulkee. Juustoa on ikävä ja soijamaito on liian makeaa.

Toisaalta lämmittää tieto, ettei ruokavalioni takia tarvitse kahlita lehmiä lypsykoneisiin, pitää kanoja häkeissä tai ylipäätään riistää muita eläimiä. Jo viikossa olen myös kokeillut ruokia, joita en muuten olisi ajatellutkaan valmistavani ilman eläinperäisiä tuotteita. Vegaaninen ruoanlaitto on helpompaa kuin kuvittelin ja osa ruoista parempia kuin eläinversionsa.

Kuinka veganismini käy? Pitääkö haaste? Se jää nähtäväksi, mutta ainakin saan hetkeksi vähän paremman omantunnon. Nämä 63 päivää eivät tule olemaan minulle yhtä onnea. Tulen olemaan tuskastunut ja puhisemaan sitä, miksi tässäkin tuotteessa pitää olla eläimiä. Kulutuksemme ei kuitenkaan pitäisi pohjautua siihen, mikä on mahdollisimman helppoa ja mukavaa vaan siihen, mikä on oikein. Näiden 63 päivän ajan voin ajatella niitä todella onnellisia kanoja, joita kukaan ei syö, tarhaa tai nypi tyynyksi ainakaan minun takiani.

Tägää pedofiili tähän kuvaan!

Teksti Suvi Auvinen

Helsingin poliisilaitos julkaisi Facebookissa kuvan seksuaalirikoksesta epäillystä miehestä. Kuva lähti hurjaa vauhtia jakoon. Mitä hittoa?

Kioskiryöstäjiä ja autojen tuntomerkkejä, kuvia kadonneista lapsista ja eksyneistä marjastajista. Poliisin kuvienjulkaisupolitiikka on ollut ymmärrettävää, tähän asti.

Kun Helsingin poliisi aloitti virtuaalisen lähipoliisiryhmän vuonna 2008, IRC-gallerian Fobba-poliisille lähinnä naureskeltiin. Poliisi on kuitenkin ottamassa vakaata jalansijaa sosiaalisissa medioissa ja foorumeilla. Nykyisin kolmen poliisin voimin toimiva virtuaalinen lähipoliisiryhmä on IRC-gallerian lisäksi rantautunut Facebookiin, Demiin, Messengenriin ja Hommafoorumille.

Yhteydenottokynnys poliisiin madaltuu, kun poliisi on omalla naamallaan siellä missä ihmiset muutenkin roikkuvat kaikki työpäivänsä. Vuonna 2011 poliisien kolmessa Facebook-profiilissa aloitettiin kuukaudessa 180 uutta keskusteluketjua, joissa kysellään poliiseilta asioita poliisikouluun pyrkimisestä pysäköintirikemaksujen maksamiseen.

Nyt poliisi on keksinyt sosiaaliselle medialle uuden käyttökohteen. 20.6. Facebookissa Helsingin poliisilaitoksen sivuilla julkaistiin valvontakamerakuva linja-autoasemalta poistuvasta henkilöstä. Kuvan saateteksti oli seuraava:

Ohessa kuva epäillystä lapsen hyväksikäyttäjästä. Jos tunnistat miehen, ole hyvä ja ota yhteyttä nettipoliisiin!
Ilmoituksen mukaan 10-vuotias tyttö matkusti sunnuntaina 17.6.2012 iltapäivällä yksin bussilla välillä Lappeenranta – Helsinki. Mahdollisesti Kouvolasta linja-autoon nousi mieshenkilö, joka istui tytön viereen käytävän toiselle puolelle. Mies tyydytti itseään useaan otteeseen matkan aikana. Tapahtumaan ei epäillä liittyvän fyysistä kontaktia osapuolten välillä. Mies jäi pois linja-autosta Helsingissä Kampin terminaalissa.

Kymmenessä tunnissa kuvaa jaetaan yli 6 000 kertaa. Jos jokaisella kuvan jakajalla on 200–300 Facebook-kaveria, nousee kuvan nähneiden silmäparien määrä hetkessä huimaksi.

Syytön kunnes toisin todistetaan? Kuvassa esiintyvän henkilön kohdalla syyttömyys on yhdentekevä seikka poliisin toilailun jälkeen.

Kommenttitulva alkaa kuten arvata saattaa.

Turpaa pitää vetää jos tunnistaa kadulla vastaan tulleeksi.

Nimi lehteen ja pari väkivaltarikollista käy ilman tuomiota vähän miestä ojentaa et tietää tehneensä rikoksen.

Kuva naamasta nettiin ja vehkeet poijes. Jossei auta, niin ehkä sementtisaapassukelluksen pikakurssi poistaa ongelman.

Turpaanvetoja? Kastraatioita? Nettipoliisi Fobba käy jättämässä puolivillaisen kommentin ”tyhjien tynnyrien kolistelusta”, vaikka laki voisi tulkita kyseessä olevan laittoman uhkauksen. Myöhemmin Fobba heittää hassuna kommenttina ”On myös hieman eri asia pestä niitä kiviään uimahallin suihkussa kuin bussissa.”

Mihin tällainen toiminta johtaa? Rikoksista epäiltyjen kuvia julkistetaan poliisin puolivirallisessa Facebookissa, josta ne lähtevät leviämään. Uhkauksia, vihaa, ihmisten leimaamista. Sanomattakin on selvää ettei lapsen nähden runkkaaminen ole okei, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä.

Fobba puolusteli toimintaansa heti: ”Mitä eroa on julkaista tekijän kuva esim Facebookissa tai tiedotteella siten, että iltapäivälehdet uutisoi asiasta kuvalla? Mielestäni ei juuri mitään ja tätä jälkimmäistähän on tehty jo vuosia. Kuten myös esim Poliisi-TVssä.”

”Näen melko kaukaisena ajatuksena sen, että poliisin tulisi alkaa salailla rikoksia. Epäiltyjen kuvia on julkaistu jo vuosikausia. Jostain syystä kuvan julkaisu sosiaalisen median kautta koetaan osan kohdalla ihmeellisenä.

Esimerkiksi Sellon ampujan kuva julkaistiin Suomen poliisi profiilissa. Olisiko se pitänyt jättää julkaisematta sillä perusteella, että se herättää turvattomuudentunnetta?”

Fobba hei: On täysin eri asia julkaista kioskiryöstöön tai kauppakeskusammuskeluun syyllistyneen kuva kuin seksuaalirikoksesta epäillyn kuva. Epäilyksen vakavuudella ja rikoksen laadulla on mielestäni myöskin väliä, mutta toisaalta minä en ole alan ammattilainen toisin kuin Fobba.

Facebookin käyttö on taitolaji. Helposti hermostuva, epäiltyjen kuvia ja näiden rikosnimike-epäilyjä jakeleva poliisi joka saivartelee ja nillittää vastaan kaikille, jotka kyseenalaistavat kuvan levittämisen muttei tuomitse sen suuremmin rajuja uhkailuja ei ehkä hallitse sosiaalisen median käyttöä kylliksi?

Minun epäluuloni poliisia kohtaan kasvoi tapauksen myötä merkittävästi. Kenen tahansa meistä naama voi näemmä lävähtää sosiaaliseen mediaan poliisin epäilyksen johdosta koska tahansa. Syyllisyydestä viis, on vaan kiva päästää raivostunut ihmisjoukko jonkun perään ja katsoa millainen verilöyly seuraa. Hyvä poliisi! To protect & serve, vai miten se nyt menikään?

Vaarallinen taide herätti kohun

Teksti Suvi Auvinen

Suomessa ei ole tuhottu taideteoksia sisällöllisistä syistä sisällissodan jälkeen. Tähän muutoksen tarjosi Tampereen Tullintorin kauppakeskus, joka suuttui kulutuskritiikistä tiloissaan.

”Kyllähän se täysin käsittämättömältä tuntui kuulla, että teokseni on tuhottu”, kertoo kuvataiteilija Teemu Takatalo Tampereen taidekohun keskeltä.

”Käsittääkseni Suomessa ei ole taideteoksia tuhottu sisällöllisistä syistä sitten sisällissodan, mikäli teokset vain ovat olleet lainmukaisia.”

Tampereen Tullintorin kauppakeskus liikkeineen on joutunut kyseenalaisen huomion kohteeksi peitettyään – maalilla – Antimateria-taidenäyttelyn teoksen Tiedostavan kuluttajan synninpäästö. Suoraan näyttelytilan seinään maalattu kaksimetrinen teos paneutuu yhdeksään yritykseen: Tullintorin omistavaan monikansallisen Cityconiin, Seppälään, Tunnelin Kenkään, Eurokankaaseen, The Earth Collectioniin, Vapaa Valintaan, K-marketiin, Tullintorin Apteekkiin ja markkinoinninedistämisyritys Vera Viaan.

Teos ruotii yritysten ympäristö- ja yhteiskuntavastuuohjelmien epäkohtia ja puutteita rankalla kädellä. Näyttely ehti avajaispäivänään olla auki pari tuntia, kunnes tilat tyhjennettiin taiteilijoista ja näyttelyvieraista ja oven eteen vedettiin rautaristikko. Pian tämän jälkeen Vera Vian edustaja tuli vartijan kanssa maalaamaan seinän valkoiseksi.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Tampereella toimiva epäkaupallinen kulttuuritalo Hirvitalo kutsuttiin Vera Vian toimesta mukaan Tullintorin Kulttuuripäivät-tapahtumaan. Kulttuuripäivillä haluttiin houkutella kulttuurin ystäviä myös kauppakeskukseen, ja Hirvitalon taiteilijoiden vastuulle jäi Antimateria-taidenäyttelyn toteutus kauppakeskuksen tiloissa.

”Meidän mielestämme ajatus oli niin hämmentävä, ettemme voineet muuta kuin suostua”, Takatalo kertoo.

”Hirvitalo kuitenkin tunnetaan kriittisenä taiteilijayhteisönä, ja itselleni oli ilmiselvää että tulen tekemään kriittisen teoksen. Jos kaupallinen ympäristö kutsuu taiteilijoita tekemään näyttelyä niin siinä on tietysti päämääränä myynnin edistäminen. Ja jos sitä, että me olemme köyhiä taiteilijoita käytetään myynnin edistämiseen, on mielestäni äärimmäisen oleellista nimenomaan arvostella tätä konseptia ja taiteen käyttämistä markkinointiin.”

”Citycon toteaa vuosikertomuksessa 2010 ympäristövastuun olevan lähinnä liiketoimintaa vaikeuttava ongelma”, luki nyt piiloon maalatun teoksen ensimmäisen otsikon alla. Imartelevia eivät olleet muutkaan esiin nostetut asiat: The Earth Collectionin luomuvaatteet valmistetaan Kiinassa eikä liike anna julkisuuteen tietoja ympäristövastuullisuudestaan, Vapaa Valinta kuuluu Tokmanni-konserniin, joka myy laittomasti sademetsistä kaadetuista puista tehtyjä tuotteita, K-marketin omistava Kesko rakentaa lisäydinvoimaa Suomeen.

Yllätyksenä teoksen nostattamat reaktiot eivät varmaankaan voineet Takatalolle tulla?

”Ehkä se taide on nimenomaan tuossa kysymyksessä, että miten tällaiseen teokseen suhtaudutaan. Totta kai ajattelin että tämä herättäisi ajatuksia, koska ei ole kovin tyypillistä että kulutuskriittistä materiaalia on esillä siellä missä ostopäätökset tehdään, eli siellä missä sitä eniten tarvittaisiin.”

Tullintorin kauppakeskuspäällikkö Mari Laaksonen ei sen sijaan näe teoksen sijoittelussa mielekkyyttä:

”En lähde sanomaan Cityconin tai muiden yritysten puolesta, että nämä olisivat paikkansapitämättömiä asioita tai ettei niistä saisi keskustella. Se, mikä tässä on ollut ongelmallista, on se konteksti, jossa tämä kritiikki esitetään. Me olemme hyvässä uskossa lahjoittaneet tilan taiteen edistämiseen. On mielestäni eettisesti epäilyttävää lähteä toimimaan vuokranantajaa vahingoittavalla tavalla noin ylipäätään.”

Taiteen rahoituksesta on keskusteltu viime aikoina laajalti ja esitetty, että rahoitusta pitäisi siirtää pois valtiolta, yrityksille ja markkinavoimille.

Takatalo toteaa käsillä olevan tilanteen olevan kiinnostava esimerkki siitä, mihin tällainen kehityssuunta voisi johtaa: ”Jos yritykset ja markkinat alkavat rahoittaa taidetta, alkavatko ne myös päättää sen sisällöstä? Tällainen kehityssuunta ei ole kovin toivottava. On mielestäni hyvin väkivaltainen ja brutaali reaktio taiteeseen tuhota toisen mielipide siksi että se ei miellytä rahoittajaa. Se, että yrityksillä on näin suvereeni valta yksilöiden mielipiteidenilmaisuun on huolestuttavaa.”

Teos maalattiin umpeen Vera Vian pyynnöstä Vera Vian ja Cityconin yhteisellä päätöksellä. Cityconin Laaksonen oli toinen tuhoamispäätöstä tehneistä henkilöistä, eikä ennen päätöstä itse nähnyt teosta. Takatalo kertoo, ettei häntä kuultu päätöksen yhteydessä, Laaksonen taas arvostelee Takataloa siitä, ettei tämä etukäteen kertonut millaista teosta oli tekemässä.

Näyttäisi siltä, että jos yritykset rahoittavat taidetta, ne voivat vaikuttaa sen sisältöön. Oliko näyttelysopimuksessa alun perin määritelty millaista sisältöä teoksissa saa olla?

”Ei tietenkään”, toteaa Takatalo, ”Se olisi totalitaristisen järjestelmän toimintaa lähteä etukäteen vaatimaan taiteilijoilta mitä he saavat esittää.”

”Kyllä näin jälkikäteen ajateltuna sitä olisi pitänyt rajoittaa”; kauppakeskuspäällikkö Laaksonen miettii, ”onhan se ikävä lähteä siitä olettamuksesta, että tulevat sopimuskumppanit haluaisivat vahingoittaa yrityksiämme, mutta eivät yrityksemme halua maksaa siitä että heitä kritisoidaan. Se ei kyllä omaan oikeustajuuni mene että tässä halutaan hyökätä näin henkilökohtaisesti yrityksiä vastaan.”

Kulutuskriittinen taide ei ole uusi ilmiö, eikä Tullintorinkaan tapaus olisi luultavimmin herättänyt laajaa kiinnostusta jos teos olisi saanut kaikessa hiljaisuudessa olla esillä. Takataloa teoksen tuhoaminen ihmetyttää: ”Puoli litraa maalia joka tämän teoksen peittämiseen meni ei ole onnistunut peittämään sitä viestiä, joka tässä teoksessa oli, vaan ennemminkin levitti sen median kautta laajempaan tietoisuuteen. Mielestäni on aika naiivia mennä jotain maalia roiskimaan ja ajatella että tämä yhteiskuntavastuu ja yritysvastuu ovat nyt hoidossa kun niistä ei mitään siellä seinällä lue.”

Laaksonen kertoo seisovansa päätöksensä takana: ”Kyllä tämän teoksen peittäminen oli yhteisen edun mukaista ja ainoa toimintatapa tässä tilanteessa. Kovin ikäväähän se on millaista julkisuutta me tässä olemme saaneet, mutten näe muitakaan vaihtoehtoja toiminnalle.”

Teemu Takatalon teos tarkasteltavissa ja zoomailtavissa täällä. Kuva: Sebastian Boulter.

Penismonologit

Teksti Suvi Auvinen

Kaksi aikuista miestä vääntelee lavalla peniksistään Loch Nessin hirviöitä, hampurilaisia ja Eiffel-torneja. Yleisö ulvoo naurusta. Suvi Auvinen soitti Belgiaan ja kysyi mistä on kyse.

Kaksi miestä astelee lavalle viitat yllään. Yleisö liikehtii levottomasti, sillä se tietää mitä viittojen alta paljastuu. Rich Binning ja Christopher J. Cannon heittävät suurieleisesti viitat yltään paljastaen alastomat vartalonsa, ja jättiscreenille heidän taakseen ilmestyy lähikuvat miesten peniksistä. Yleisö taputtaa.

Puppetry of the Penis on alunperin australialaiseen penisorigamiin pohjautuva show. Esityksessä käännellään ja väännellään peniksistä ja kivespusseista hahmoja ET:stä rannekelloon yleisön edessä. Puppetry of the Penis on kiertänyt maailmaa vuosikymmenten ajan Lontoon West Endiltä New Yorkin Broadwaylle. Penispuppeteerit saapuvat tällä viikolla ensimmäistä kertaa Suomeen. Mutta mitä tämä oikein on?

Tällä hetkellä Belgiassa kiertueella olevat Binning ja Cannon selittävät Skypen toisessa päässä esityksen ideasta.

”Tämä on korkealuokkaista taidetta”, sanoo Binning, ja molemmat miehet nauravat.

”Se on vähän kuin risteytys paperiorigamien ja ilmapalloeläinten tekoa, paitsi että me taittelemme peniksiämme”, jatkaa Cannon. ”No ei, kyseessähän on komediaesitys. Suomessa meitä lämppää stand-up koomikko, ja pääasiassa ideana on saada ihmiset nauramaan. Tai voi kai tätä taiteenakin katsoa, ehkä, muttei kannata odottaa näkevänsä Mona Lisaa, vaan karvaiset pallit.”

”Aina ihmiset eivät ymmärrä esityksen ideaa. Norjassa esityksen ulkopuolella oli kristittyjen mielenosoitus, mutta niillä ei tainnut vaan olla käsitystä siitä mikä tämä esitys on. Tässä ei ole mitään seksuaalista, meidän äitimme ovat nähneet tämän. Kyseessä ei ole mikään pornoshow, vaan puhdasta komediaa”, kertovat Binning ja Cannon.

Pittsburghin yliopistosta draamapuolelta valmistuneet Binning ja Cannon ovat ammattinäyttelijöitä. Puppetry of the Penis on nykyään heille kokopäiväinen työ: maailmaa on kierretty parin vuoden ajan, ja välissä on vain muutamia lomaviikkoja. Ketkä esitystä sitten menevät katsomaan?

”Tietysti se vaihtelee sen mukaan, missä maassa ja millaisella paikkakunnalla ollaan, mutta kyllä yleisöstä on yleensä puolet miehiä. Harvat miehet varmaan vapaaehtoisesti lähtevät katsomaan mulkkuesitystä, mutta kun vaimot ja tyttöystävät ne sinne raahaavat, miehet nauravat yleensä eniten. Niillä on penis, ne voivat samastua, ne tietävät miltä se tuntuu”, kertoo Binning.

Cannon jatkaa: ”Ja vaikka ne aina sanovat, etteivät aio itse kokeilla temppuja kotona, niin en kyllä usko. Varmasti siellä väännellään seuraavana päivänä suihkussa omaa penistä.”

Pakollinen kysymys: alkaako miehillä koskaan seistä esityksessä? Binning ja Cannon purskahtavat nauruun, kuten he tekevät yhtenään haastattelun aikana.

”Ei ala”, vakuuttavat Binning ja Cannon yhteen ääneen. ”Ehkä jos tekisi esityksen kymmenelle alastomalle mallille niin voisi joutua käyttämään jotain mielikuvaharjoitteita, mutta tämä on niin täydellisen epäseksuaalinen show, ettei ole kyllä tällaista ongelmaa koskaan ollut.”

Miten esitykseen sitten valmistaudutaan? ”Suomessa on kuulemma tosi kylmä. Voi olla, että backstagella joutuu käyttämän hiustenkuivaajaa lämmittimenä, kylmyydellä voi olla esitykseen tosi negatiivinen vaikutus”, miehet pohtivat. Ja nauravat päälle.

Puppetry of the Penis 5.-6.11. Helsingin kulttuuritalo Gloriassa. Liput 49€.

Hartwallin homo hurri

Teksti Suvi Auvinen

Ruotsalainen homo kaataa piimät rinnuksilleen televisiossa. Hartwallin mukaan tässä nauretaan stereotypioille. Suvi Auvinen yritti selvittää mitä hittoa markkinointipäällikön mielessä liikkuu.

Liian pieneen, navan paljastavaan paitaan on pukeutunut ruotsia puhuva, alleviivatun hintahtava mies. Rajun bileillan jälkeen ”Kjartan” kaipaa juotavaa, ja kas, huolimattomuuttaan sylkee piimät rinnuksilleen. Muissa mainoksissa Kjartan hivelee nännejään jääpaloilla ja räjäyttää tehosekoittimesta soosit kasvoilleen.

Hartwallin uusin mainos sai myös toimittajan sylkemään juomat rinnuksilleen, niin suuri järkytys ensimmäinen Kjartan-mainos oli. Mistä lähtien ruotsalaisille ja homoille on taas naurettu televisiossa? Eikö tämä ”trendi” jäänyt 1980-luvulle? Entä mikä täysipäinen yhtiö ryhtyisi tämänhetkisessä poliittisessa ilmastossa suurella mainoskampanjallaan pilkkaamaan homoja?

Bussipysäkeillä, televisiossa ja netissä mainostoimisto Kingin ideoima Kjartan on herättänyt tunteita.

Kysytään Hartwallin markkinointipäällikkö Niklas Koiso-Kanttilalta mistä on kyse.

Mistä idea kampanjaan on alunperin syntynyt?

Tämä tuotteemme on suunnattu 20-30-vuotiaille ihmisille, jotka kaipaavat vaihtelua. (Seuraa mainospuhe tuotteen erinomaisuudesta ja uniikkiudesta.) Ja tämä idea kampanjaan syntyi siitä, että koska Ruotsissa on niin paljon hienoja tuotteita, niin tämä tuote on niin hyvä, että sen on pakko olla Ruotsista.

Päähenkilönne on ruotsalainen ”Kjartan”. Kerrotko hieman hahmosta ja sen taustasta?

Kjartanhan ei ole Hartwallin kehittämä hahmo, vaan se on koomikko Kristian Valenin sketsihahmo. Kjartan on yksi huippusuositun Valenin hahmoista hänen sketsiohjelmassaan. Todellakaan ei siis ole Hartwallin kehittämä hahmo vaan norjalaisen koomikon hahmo.

Hyvä markkinointihan herättää aina paljon tunteita, eli sikäli kampanja on varmasti ollut onnistunut. Millaista palautetta teille on tullut tästä kampanjasta?

Tosiaan on paljon herättänyt puheenaiheita. Suurin osa palautteesta on ollut hirmu positiivista, että ihmisiä tämä kampanja on naurattanut, mutta toki täytyy rehellisesti sanoa että tämä on myöskin jakanut vähän mielipiteitä, myös kriittisempää palautetta on tullut. Mutta pääosin tosiaan positiivista.

Ensimmäisenä kun tämän tv-mainoksen näkee, niin väistämättä tulee jotenkin sellainen olo, että tässä nauretaan nyt ruotsalaisille ja homoille. Onko se tämän mainoksen pointti, ja eikö se nyt ole aika 80-lukulaista?

Joo, siis sehän ei ole ollenkaan tässä tarkoituksena. Tässä mainonnassa ei ole tarkoitus solvata ketään, eikä loukata ketään, esimerkiksi kansalaisuutta, vaan se mille tässä nauretaan on ihmisten ennakkoluuloille ja stereotypioille.

Miten se stereotypioille nauraminen sitten oikein toimii? Eikö tällaisten mainosten tekeminen nimenomaan vahvista niitä stereotypioita?

No, kyllä meillä kaiken toiminnan lähtökohtana on vastuullisuus. Noudatetaan kaikkea, paitsi sitä tiukkaa lainsäädäntöä, niin tällaista omaehtoista vastuullisen markkinoinnin ohjeistusta, ja myöskin pyritään huomioimaan kaikki ne mediat missä me ollaan. Mennään niiden medioiden ehdoilla. Mutta missään nimessä ei ole tarkoitus vahvistaa mitään käsityksiä vaan nimenomaan, niin kuin mä sanoin, ei solvata ketään, vaan nauretaan niille olemassa oleville ennakkoluuloille.

No, tämä kampanja tulee aika pian näiden Gay Pride-iskujen jälkeen. Onko tämä harkittua ja miltä tämä väistämätön rinnastus teistä tuntuu?

Ei ole ollenkaan harkittua. Itse asiassahan tämä kampanja on suunniteltu jo keväällä, ja ei olla itse edes sillä tavalla ajateltu tätä Gay Prideen liitettävän, vaan nimenomaan tässä nauretaan ihmisten ennakkoluuloille. Ei niin kuin kansalaisuuksille tai millekään muille… muille ominaisuuksille.

Minulle on edelleen vähän epäselvää miten näille stereotypioille nauretaan jos niitä minun nähdäkseni vahvistetaan. Mutta mitä itse arvioisit: kosiskeleeko kampanja enemmän juntteja, joista on hauska nauraa ruotsalaisille, vai natseja, jotka ovat sekä ruotsalaisia että homoja vastaan?

No nämä on suunnattu 20-30-vuotiaille aikuisille, jotka tosiaan kaipaa tämmöisiä uusia tuotteita ja vaihtelua. Heille tämä on suunnattu.

Onko teillä suunnitelmia tehdä tällä hahmolla vielä uusia kampanjoita, vai riittääkö Hartwallille jo tämä profiloituminen joidenkin mielestä homofobiseksi ja rasistiseksi?

Lanseeraus on vasta käynnissä, eli me analysoidaan tilanne kun ollaan saatu kampanja päätökseen ja myöskin saatu lisää tietoa siitä, miten tämä koko lanseeraus on lähtenyt käyntiin. Jatkokampanjat suunnitellaan sitten sen pohjalta. Mahdolliset jatkokampanjat.

Hartwallille voi lähettää palautetta Kjartan-kampanjasta yhtiön kuluttajapalvelun kautta.