susanna kuparinen

Susanna Kuparinen on Voiman toimituspäällikkö ja kumpulalainen teatteriohjaaja.

Naurettavat geriatrikot

Teksti Susanna Kuparinen

Monty Python on palannut 30 vuoden tauon jälkeen yhteen ja esittää Lontoon O2-areenalta suorana show’n, jonka voi nähdä suorana satelliitin kautta yli 1 500 elokuvateatterissa ympäri maailmaa, myös Suomessa. Nämä seniorit eivät kuse omiin housuihinsa tai sinun kintuillesi. He saavat sinut tekemään sen itse, naurusta.

Brittiläinen komediaryhmä Monty Python on kuin ex-valtiosihteeri Raimo Sailas. Se pomppaa esiin kuin vieteriukko uudelleen, vaikka luulit, että eläkeikä on koittanut. Mutta nämä seniorit eivät kuse omiin housuihinsa tai sinun kintuillesi. He saavat sinut tekemään sen itse, naurusta.

Ryhmä on palannut 30 vuoden tauon jälkeen yhteen ja esittää Lontoon O2-areenalta suorana show’n, jonka voi nähdä suorana satelliitin kautta yli 1 500 elokuvateatterissa ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Paluullaan Pythonit juhlistavat legendaarisen Monty Python Flying Circus -tv-sarjaansa, jonka ensimmäisestä lähetyksestä on 45 vuotta.

Tyhmän kävelyn ministeriön, uupuneen perheenäidin Spam spam spam -ruokalistan ja hedelmillä hyökkäävien sotilaiden isät tunnetaan myös huumorilevyistään, performansseistaan ja tukusta elokuvia, joilla aina uudet sukupolvet vihitään sivistyneen hölmöilyn kulttiin.

Pythonit käärivät mytologian, sosiologian, politiikan ja filosofian äärimmäiseen sekoiluun, eikä päättömiä, mielivaltaisesti alkavia ja katkeavia, ohjaaja Terry Gilliamin välianimaatioiden katkomia sketsejä oikeastaan voi kutsua sketseiksi.

Ne ovat anarkistisia avauksia järjettömään todellisuuteen, joka on sekoileva, helvetin tyhmien lakien ja normien, näkymättömien väkivaltaisten hierarkioiden ja pervon tapakulttuurin soppa.

Pythonien suurin oivallus oli heittää Aristoteleen alku-keskikohta-loppu-rakenne historian romukoppaan.

Ihmiset ovat niin liikuttavia ja idioottimaisia harhaillessaan itse luomissaan kulisseissa, että luodakseen kuvan maailmasta huumorin pitää vapautua tarinallisista konventioista.

Niiden tarkoitus on huijata, että elämässä olisi jokin suunta, että siinä olisi käänteitä, jotka johtuvat mistään vähänkään järkevästä, ja että elämällä olisi päämäärä, jolla olisi tarkoitus.

Ei ole. Elämän tarkoitus on viettää se hyvin: olla kiva ihmisille, lukea silloin tällöin hyvä kirja, välttää liikaa rasvaa ja edistää kansakuntien välistä harmoniaa.

Monty Python Live (mostly). Ensi-ilta: 20.7., suora satelliittilähetys, uusintaesitys 30.7.

Pahatar rokkaa

Teksti Susanna Kuparinen

Peppi Pitkätossun sisaret rantautuvat vihdoin myös valtavirtaelokuviin.

Disneyn Pahattaressa kerrotaan Prinsessa Ruususen tarina pahan haltiattaren näkökulmasta. Miksi Pahattaren sydän kivettyi niin, että raivo purkautui viattomaan lapseen?

Ei ole sattumaa, että elokuva on coolin feministinen tekemättä siitä isoa numeroa.

Robert Strombergin esikoisohjauksen takaa löytyy käsikirjoittaja Linda Woolverton, joka on ollut luomassa ja käsikirjoittamassa muun muassa Disneyn elokuvia Mulan (1998) ja Liisa Ihmemaassa (2010).

Woolverton on yksi niistä edelleen harvinaisista valtavirran elokuvakäsikirjoittajista, jotka yrittävät purkaa ahtaita häkkejä, joissa tytöt ja pojat kasvatetaan jo pienestä pitäen sosiaaliseen sukupuoleen.

Vastaavaa sukupuolinormistojen hajottamista valkokankaalla on nähty viime aikoina Nälkäpeli-kirjasarjaan pohjautuvissa elokuvissa, joissa tytöt ja naiset nähdään samalla tavalla itsestään selvästi toimijoina ja psykologisesti ristiriitaisina henkilöinä kuin nyt Pahattaressa.

Grimmin veljesten satuun pohjautuvassa Prinsessa Ruususessa pahan haltiattaren kirouksen seurauksena prinsessa satuttaa 16-vuotissyntymäpäivänään sormensa värttinään ja vajoaa kuolemankaltaiseen uneen, josta herättää vasta suudelma tosirakkaudelta.

Disneyn vuoden 1959 piirretyssä versiossa haltiatar nimettiin Pahattareksi.

Woolverton on kieputellut myytin uusiksi. Prinssiään passiivisessa koomassa venttaileva prinsessa (Elle Fanning) nuokkuu tässä versiossa vain päikkäreiden verran, kun sekä hyvässä että pahassa taustalla lankoja vetelevä Pahatar pistää tuulemaan.

Taivaanlinnun vapaudella ja voimalla ilmojen halki liihotteleva Pahatar (Angelina Jolie) on mielikuvituksellisten olioiden kansoittaman valtakunnan suojelija ja kuningatar.

Metsän suojissa uinuvaa paratiisia ympäröi ihmisten maailma, jota johtaa vallanhimoinen ja ahne kuningas.

Kuningas haluaa ryöstää ja tuhota satumetsän. Siksi sitä varjeleva Pahatar demonisoidaan, ja hänestä tehdään myyttinen paha, vieras, toinen, jonka verukkeella hyökkäys legitimoidaan.

Eihän siitä mitään tule, Pahatar on ylivoimainen.

Pahattaren pettää hänen ihmisrakastettunsa Stefan, joka katkoo taikamaailman suojelijattaren siivet saadakseen vanhan kuninkaan kruunun, tyttären ja puoli valtakuntaa.

Kohtaus on kammottava. Itsenäinen ja voimakas nainen kuohitaan niin pökerryttävän selkeällä tavalla, että pieni lapsikin sen ymmärtää.

Kuten jokainen tietää, mikään ei ole raivostuttavampaa kuin joutua kaltoinkohdelluksi niin, että jollakin saatanallisella logiikalla uhrista tehdään syyllinen. Sen jälkeen helvetti on irti ja Pahatar lankeaa vanhaan ansaan: Don’t get mad, get even.

Pahattaren sydän muuttuu kiveksi, ja hän kostaa Stefanin petoksen langettamalla kirouksen hänen viattoman tyttärensä ylle.

Elokuva on aikuisen naisen karismansa Appalakkien vuoriston kokoiseksi kasvattaneen Angelina Jolien show.

Vaikka kyseessä ei ole mikään suuren luokan taidepläjäys, Jolie onnistuu luomaan uskottavan henkilön, jonka silmäkulmien kurtistukseen ja lakonisiin one linereihin mahtuu rouhea tunneskaala.

Jolien Pahatar on katkeruuden ja hellämielisyyden repimä nainen, jonka murhe eristää.

Kahden valtakunnan välisen jännitteen kuvauksessa on maailmanpolitiikkaa kommentoiva sävy, vaikka sitä ei alleviivata naamaan hieroen. Sekä kuninkaaksi noussut Stefan että Pahatar ympäröivät itsensä ja alamaisensa muureilla.

Valtakunnat muuttuvat pelon synkentämiksi saarekkeiksi, joita vainoharhan ja vihan kovettamat johtajat luulevat suojelevansa.

Elokuvassa osoitetaan, että muurit ehkä suojaavat materiaalista omaisuutta, mutta samalla ne tukahduttavat ja tuhoavat sisältä käsin sen, mitä niiden pitäisi varjella. Muurien sisällä kuolee ilo ja toivo.

Vaikka elokuva paikoin sortuu söpöt pörröiset oliot -pornoon, sen pohjavire on riipaiseva tarina koston kierteestä, jonka rakkaus murtaa.

Lopussa nainen saa valtakunnan. Ja prinssin.

Tällaisiin elokuviin kannattaa kuskata sekä tytöt että pojat, sillä ne antavat molemmille sukupuolille tilaa ja happea. Pojille annetaan mahdollisuus indoktrinoitua vaihteeksi siihen, että XX-kromosomi taipuu moneksi.

Tytöt ja naiset voivat olla toiminnallisia herkkiksiä, nokkelia, hauskoja ja moniulotteisia persoonallisuuksia, jotka kykenevät sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Heidän tähtäimensä ja halunsa voivat kohdistua miehiin tai perheeseen, mutta myös moneen muuhun tärkeään päämäärään.

Pojat saavat uusia roolimalleja: miesten on täysin sallittua ottaa askel takavasemmalle ja toimia naisten viisaina neuvonantajina. Eikä ole lainkaan epämiehekästä antaa naisen hoitaa actionia vaativat ongelmatilanteet samaan aikaan kuin itse keräilee marjoja ja pitää huoltosuhteen kunnossa.

Tytöt tämän kaiken jo salaa tietävät, mutta eivät oikein saa täyttä ihmisyyttään valtavirrassa läpi.

Robert Stromberg: Maleficent – Pahatar. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

Risuja, prkl

Teksti Susanna Kuparinen

Kokoomuksen Paula Risikko on käynyt peliä puolueen puheenjohtajuudesta jo pitkään. ”Hän esittää pupuntassujaan puolueen pupuille ja kovanaamaa kokoomuksen oikealle laidalle”, hallituslähde väitti Voiman haastattelussa viime joulukuussa.

Joulukuun alussa kaikki hallituspuolueet sitoutuivat rakenneuudistuspakettiin, jonka säästötavoitteet rapauttavat kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja.

Juhlallisessa tiedotustilaisuudessa Säätytalolla julkaistu paketti jatkaa sixpack-hallituksen valitsemalla leikkausten tiellä, jota poliitikot oikeuttavat ”julkisen talouden kestävyysvajeella”.

Se tarkoittaa sitä, että nykyisellä tahdilla valtion ja kuntien rahat loppuvat kesken ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen sanoin ”kaikkia sattuu”.

Silti hyvinvointivaltion periaate tasa-arvosta ja tulonjaon tasaamisesta verotuksella on saanut väistyä. Kuuden puolueen hallituksessa yksikään puolue ei ole ajanut aggressiivisesti verotuksen nostamista, vaikka se olisi toinen tapa niin sanotun kestävyysvajeen paikkaamiseksi.

Leikkauspolitiikasta kärsivät eniten huono-osaisimmat. Sen sijaan, että hallitus kohdistaisi katseensa syihin ja rakenteisiin, se korostaa yksilöiden laiskuutta ja rankaisemista.

Nykyisen lain mukaan työttömän toimeentulotuesta leikataan 20–40 prosenttia, jos hän syystä tai toisesta kieltäytyy aktivointitoimenpiteistä, kuten kursseista tai aktivointitöistä.

Rakenneuudistuspaketissa kaikki hallituspuolueet sitoutuivat siihen, että työttömiä rangaistaan käyttämällä tätä leikkuria aiempaa herkemmin.

Päätös ei vähennä valtion menoja juuri nimeksikään. Sen tarkoitus on syyllistää työttömiä maan ongelmista.

Jatkuva kriisitietoisuuden lietsominen on julkisessa keskustelussa tiukentanut asenteita paitsi köyhimpiä myös rikkaimpia kohtaan.

Kritiikki on henkilöitynyt eläkeyhtiöiden johtajiin, jotka esiintyvät finanssikeisareina, vaikka heidän johtamiensa yhtiöiden tehtävä on lakisääteisen sosiaaliturvan toteuttaminen. Närkästystä ovat herättäneet esimerkiksi eläkepomojen suuret palkat ja bonusedut.

Eläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Matti Vuoria julisti marraskuussa Ylen A-studiossa, että hän edelleen ”uskaltaa” nostaa 750 000 euron vuosipalkkaansa.

Yleisen mielipiteen hampaisiin ovat joutuneet siis julkisten varojen ravintoketjun alin ja ylin ääripää, sossupummit ja eläkepomot. Sattumoisin molemmat kuuluvat sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon (kok) toimivallan alle.

Sosiaali- ja terveysministeriö on leikkauskeskustelun keskipisteessä, sillä siihen kohdistuvat kaikkein suurimmat säästöpaineet. Lisäksi ministeriön tehtäviin kuuluu eläkeyhtiöiden lainsäädännön valmistelu.

Risikko on julkisuudessa ilmoittanut haluavansa pistää ravintoketjun ääripäät kuriin: hän haluaa saada työttömät töihin ja laittaa eläkejohtajat aisoihin.

Risikko on käynnistänyt kaksi paljon julkisuutta saanutta lakihanketta. Vuoden 2012 keväällä hän pisti alulle lainsäädäntöhankkeen eläkeyhtiöiden avoimuuden lisäämiseksi.

Vuotta myöhemmin, keväällä 2013, hän alkoi valmistella niin sanottua osallistavaa sosiaaliturvaa, jonka ajatuksena on se, että työttömien pitäisi toimeentulotukea saadakseen mennä töihin.

Voima tapasi ministerin marraskuussa 2013 näiden kahden lakihankkeen leikkauspisteessä.

Pari viikkoa ennen Säätytalon tiedotustilaisuutta, marraskuun puolivälissä varhain aamulla, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko on jo täydessä vauhdissa. Kahvi höyryää, työhuoneen pöydällä lepää nimikoitu Raamattu.

Haastattelun teemoiksi on sovittu vahvimpien oikeudet ja heikoimpien velvollisuudet.

Aloitetaan huipulta.

Keskustelu ahneista eläkepomoista ja heidän hämäristä lähipiirikähminnöistään räjähti käsiin keväällä 2012, kun Finnairin ja Ilmarisen asuntokaupat sekä johdon ristiinistumiset paljastuivat.

Risikko piti silloin eduskunnassa puheen, jossa hän ilmoitti silmiensä ”auenneen kuin kissanpennulla”.

Risikko pauhasi, että eläkeyritysten hämärähommille pitää tulla loppu. Kuten eläkeasioissa on tapana tehdä, hän pisti pystyyn kolmikantaisen työryhmän.

Suomalaisen konsensuksen mukaan kolmikannan, eli hallituksen, palkansaajien ja työnantajien, tulee päättää asioista yksimielisesti. Siksi kaikki epämiellyttävät poliittiset ratkaisut siirretään kolmikantaneuvotteluihin ja haudataan sinne.

Näin kävi tälläkin kertaa. Kolmikanta sai ehdotuksensa valmiiksi marraskuussa, yli vuoden neuvottelujen jälkeen. Työryhmän ministerille luovuttama lakiehdotus on velliä.

Lakiehdotuksessa johtajien omistukset ja kaupat pidettäisiin edelleen julkisuudelta piilossa ja ristiinistumiset eri pörssiyhtiöissä jätettäisiin eläkeyritysten omaan harkintaan.

Työryhmä ehdotti, että omistukset ja kaupat ilmoitettaisiin vain Finanssivalvonnalle. Fiva taas ilmoitti, että se ei halua ottaa valvontaa vain omalle kontolleen.

Näyttää siltä, että esityksen mukaan eläkeyritysten kontrolli ja valvonta jatkossakin perustuisi vapaaehtoisuuteen ja ministeriön luottamukseen.

Ministeri Paula Risikko, sinullahan on lopulta valta päättää. Miksi tähän on suostuttu?

”Siinä pohjapaperissa, mikä täältä on tarjottu työmarkkinajärjestöille, on ollut sekä ilmoittaminen Fivalle lähipiiristä ja sisäpiiristä, ja että ne on molemmat julkisia. Ne ei hyväksyneet sitä, että tiedot olisi julkisia.”

Risikko katsoo painokkaasti aamukahvien yli silmiin ja sanoo, että tällaisenaan hän ei aio työryhmän esitystä eduskuntaan laittaa. Myöhemmin Risikko palauttikin ehdotuksen takaisin valmisteluun. Kolmikantaneuvottelut jatkuvat tammikuussa.

Eri lähteet ovat kertoneet, että Risikko vaikuttaa olevan eläkeyhtiöiden suitsimisessa tosissaan. Toisaalta ministerin asettaman työryhmän kokoonpano ei vakuuta. Työryhmässä istuvat palkansaajat ja työnantajat sekä STM:n lepsuksi tiedetty vakuutusasioista vastaava virkamies Outi Antila.

Työmarkkinajärjestöjen edustajista muun muassa STTK:n Leila Kostiainen istuu myös eläkeyhtiö Ilmarisen hallituksessa. Työmarkkinajärjestöt ovat sekaantuneet eläkeyrityksiin kyynärpäitään myöten.

Mitä poliitikkona ajattelet kolmikantamallista? Miten on mahdollista, että palkansaajajärjestöt ja EK saavat päättää itseään koskevista asioista?

”Niiden, jotka maksavat, pitää saada olla päättämässä. Tämä on sopimusyhteiskunta, ja sopimukset on ihan hyvä asia yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi.”

Mikä julkisuudessa on niin vaikeata työmarkkinajärjestöille ja eläkeyrityksille? Se näyttää tosi pahalta. Onko niillä jotain salattavaa?

”Sitä on varmaan hyvä kysyä niiltä itseltään. Mä en tiedä.”

Onko sulla mitään lihaksia prässätä tai runtata sitä läpi?

”Tämä tulee varmasti vielä pöydälle. Haluan sen nyt tässä sanoa, että tämä on mulle tosi tärkeä asia, koska nämä kaupat mitä on ollut julkisuudessa, on ihan hanurista!”

Eikö viivästyttäminen ole järjestöjen kiristyskeino? Sehän on kolmikantaneuvotteluiden ikuisuusongelma, että kaikki kestää hirvittävän kauan.

”Ei ne nyt sitä varmaan tahallansa pitkitytä… En halua sitä uskoa. Nämä on vaikeita asioita. Mutta pitää hioa ja hakea kompromisseja.”

”Kun neuvottelut pitkittyvät, ne mutkistuvat. Kun ne mutkistuvat, ne pitkittyvät. Piti aina arvioida, että saarahanko enää mitään.”

Paula Risikko naurahtaa ja rentoutuu, kun vaihdamme aihetta ja puhumme hetken ministeristä itsestään. Huhut kertovat, että Risikko kilpailutti suuret puolueet ennen kuin astui politiikkaan.

Nykyään hän on korkean profiilin poliitikko, joka nousi edellisten eduskuntavaalien aikaan kokoomuksen vaalivideoissa koko maan ankaraksi, mutta lämminsydämiseksi äitihahmoksi.

Mainoksissa kokoomuksen bussi kulki halki maalaismaiseman, ja kokoomuksen kärkipoliitikot puhuivat keskenään siitä, miten Suomen ongelmat ratkotaan. Viimeistään silloin Risikon empaattinen katse ja karismaattinen pohjalaismurre iskostuivat suomalaisten takaraivoon.

Sinivihreän hallituksen peruspalveluministerinä ja sixpackin sosiaali- ja terveysministerinä toiminut Risikko roolitetaan puhujasta riippuen sosiaalialaa kohentamaan pyrkiväksi pehmokokoomuslaiseksi tai kovanaamaiseksi pelin poliitikoksi.

Virkamieskunnassa arvostetaan Risikon taitoja ja mutkattomuutta. Sosiaali- ja terveysministeriön virkamies kehuu Risikkoa esimieheksi, joka ”ei ole teennäinen tai tärkeilevä”.

”Hän muistaa palkollistensa nimet eikä epäröi käyttää tätäkään vallankäytön muotoa, kun satutaan samaan hissiin”, virkamieslähteestä kerrotaan.

Ministerinä hänen kehutaan kuuntelevan myös oppositiota. Hän kuuluu kokoomuksessa siihen leiriin, joka haluaa pitää sosiaali- ja terveyspalvelut julkisen sektorin näpeissä, mutta yhteistyössä yksityisen ja kolmannen sektorin kanssa.

Nyt, toisella ministerikaudellaan, Risikko on alkanut harjoittaa aiempaa enemmän pelin politiikkaa, eräs lähde kertoo. Siksi kovat lausunnot työttömistä ja eläkepomoista. Arvellaan, että hän tunnustelee näin mahdollisuuksiaan puolueen puheenjohtajaksi.

”Hän esittää pupuntassujaan puolueen pupuille ja kovanaamaa kokoomuksen oikealle laidalle”, hallituslähde väittää.

Populismisyytöksiäkin on heitelty. Oikea laita näkee eläkepomojen läksyttämisen kansan kosiskeluna. Vasen laita taas epäilee, että Risikko on huomannut yhteiskunnan arvojen koventuvan ja kalastelee kokoomukselle ääniä työttömien simputtamisella.

Kilpailutitko puolueet, ja lähdit kokoomukseen, koska se tarjosi eniten tilaa?

”Ei se ollut niin. Valmistuin sairaanhoitajaksi 80-luvun alussa, ja siitä lähtien kävi joka vaalien alla delegaatiot kysymässä mua politiikkaan. Kun mulla oli herännyt hinku, niin kävin läpi kaikkien puolueitten asiakirjat läpi ja keskustelin eri puolueitten henkilöiden kanssa.”

Miksi juuri kokoomus?

”Näin sen kannustavan ilmapiirin siihen, että luotetaan ihmisen omaankin osaamisehen ja kannustetaan osallistumaan. Mulle on ollut tärkeää, kun olen ollut opettajana 20 vuotta ja sote-alalla, että pitää osata itte, mutta pitää osata myös tehdä yhteistyötä. Että luorahan mahdollisuuksia ihmiselle osallistua, mutta pidetään huolta myös niistä, jotka ei itse pysty.”

”Oon käyttänyt vanhaa sanontaa, että annetaanko kala vai annetaanko onki. Mä oon kokenut, että kokoomus opettaa ihmisiä onkimaan.”

Olen kuullut, että olet yli puoluerajojen arvostettu, pystyt kommunikoimaan oikeisto-vasemmistoakselilla.

”Sillä tavalla saadaan kaikkein parhaiten eteenpäin asioita. Taaksepäin meno on se kauhistus. Oon aika temperamenttinen ihminen, kaikki junnaaminen on mulle paha juttu.”

”Oon ollut ensiavussa töissä. Jos sinne tuloo potilas jolla on pää auki ja jalat auki, ja riideltäis ja ruvettais tekemään kompromissia, että kumpi hoidetaan ensin, ja sitten hoidettaiski mahaa, niin se olis kauhistus! ”

Risikko puhuu kokoomuksen luottamuksesta ihmiseen ja omasta haluttomuudestaan tehdä kompromisseja silloin, kun todella tärkeät asiat ovat kyseessä.

Silti eläkepomojen kanssa Risikko vetoaa luottamukseen, kompromisseihin ja sopimusyhteiskuntaan. Mitä hän ajattelee yhteiskunnan heikoimmin pärjäävistä?

”Paulan ihmiskuva on pohjalais-sosiaalidemokraattinen”, eräs hallituslähde määrittelee: ”Jos et töitä tee, ei sinun syömänkään pidä.”

Syksyllä Risikko nousi sanomalehti Ilkan otsikkoon, kun hän sanoi, että kaikki sosiaaliturva pitää muuttaa vastikkeelliseksi.

Viime keväänä hän laittoi liikkeelle osallistavan sosiaaliturvan hankkeen, jonka selvitysmieheksi hän asetti kannustinloukuista väitelleen Rauman sosiaalijohtajan Antti Parpon.

Sen jälkeen osallistavaa sosiaaliturvaa on ollut suunnittelemassa jo kaksi epävirallista työryhmää, joissa on istunut muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijoita.

Joulukuussa perustetaan virallinen työryhmä, joka saa neuvotteluiden pohjapaperiksi epävirallisten työryhmien laatiman ”ideapaperin”.

Tätä paperia Voima ei saanut haltuunsa lukuisista yrityksistä huolimatta. Taustalla on vaikuttanut Risikko. Suomalaista demokratiakäsitystä mukaillen hän panttaa muistiota sillä verukkeella, että asian valmistelu on kesken.

Haastattelussa Risikko kuitenkin listaa pohjapaperin aloitteita. Jotkut niistä, kuten toimeentulotuen yksinkertaistaminen, kuulostavat hyviltä.

Antti Parpo on esitellyt julkisuudessa mallia, jossa osallistava sosiaaliturva tekisi vastikkeellisuudesta automaattista.

Työttömien olisi tehtävä kaksi tuntia päivässä töitä pientä lisää vastaan. Kieltäytymisestä tai keskeyttämisestä seuraa minimituen leikkaaminen 20-40 prosentilla, kuten jo nykyisin tehdään. Parpon mallissa pakkotyöllistäminen koskisi kaikkia työttömiä heti työttömyyden alkaessa.

Vastikkeellinen sosiaalipolitiikka on sosiaalidemokraattien maahantuoma. Sähän itse asiassa ajat sosiaalidemokraattista sosiaalipolitiikkaa.

”Mä ajan ihmisten parasta, eli että ne pysyis yhteiskunnassa mukana.”

Jos systeemiä lavennetaan niin, että yhä useammat ihmiset heitetään kahdeksi tunniksi jonnekin, niin mitä nää työt voi olla muuta kuin siivoamista ja postittamista? Ekahan se pyyhkäisee matalapalkkaiset työt pois.

”Senhän takia just pitää luoda räätälöintiä ja monipuolista tarjontaa. Ne on miettineet sähköistä järjestelmää, että työtön pystyy katsomaan ketkä tarjoaa ja mitä.”

Millä tätä valvotaan? Sehän tulisi koskemaan satoja tuhansia työttömiä. Antti Parpo sanoo, että uudella systeemillä pystytään työllistämään ”kolme kaveria”, kun aiemmin pystyttiin työllistämään yksi.

”Edelleen haluan puolustaa tätä, että ihminen pystyy olemaan mukana yhteiskunnassa eikä jää yksin.”

Marraskuussa Pikkuparlamentissa osallistavasta sosiaaliturvasta luennoinut Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ylijohtaja Juhana Vartiainen ei peitellyt innostustaan. Hän meni kokoomuksesta oikealta ohi ja vaati, että pakkotyöstä ei pitäisi maksaa mitään lisiä, vaan sen tulisi olla minimituen ehto.

Vartiaisen mukaan osallistavan sosiaaliturvan suurin vaikutus on pelote. Ihmiset kokevat sen niin nöyryyttävänä, että he pyrkivät työllistymään avoimille työmarkkinoille hinnalla millä hyvällä.

Vartiainen pitää ilmaistyötä kilpailuvalttina, joka tuottaa palkansaajissa palkkamalttia. Suomeksi sanottuna palkansaajat tinkivät palkastaan, koska tilalle on aina laittaa ihmisiä tekemään työt ilmaiseksi.

Risikko vakuuttaa, että kyseessä ei tulisi olemaan pakko. Hän kertoo kokemuksistaan aikuiskoulutusjohtajana 90-luvulla laman aikaan.

Ministeri päivittelee yhtäkin kurssia, jossa istui 20 ihmistä, ”koska oli pakko”. Heistä haluttiin kouluttaa yrittäjiä, vaikka usealla ei ollut taustalla edes ammatillista koulutusta.

”Ajattelin jo silloin, että hyvänen aika, että eihän nyt voi ihmistä istuttaa mihin vain”, Risikko huudahtaa.

Haastattelun aikana käy ilmi, että ministeri ei silti suostu näkemään vastikkeelliseen sosiaaliturvaan kytketyn minimiturvan leikkauksen pakottavuutta. Sen sijaan hän vakuuttaa, että jatkossa työttömille tarjotaan aiempaa mielekkäämpiä tehtäviä.

Millä tavalla osallistava sosiaaliturva on kannustavaa, jos pakotetaan osallistumaan? Jos ei osallistu, pahimmassa tapauksessa menettää 40 prosenttia minimiturvasta. Silloinhan se ei ole porkkana vaan keppi.

”Luodaan räätälöityä palvelusuunnittelua. Kaikki tarkentuu, kun meillä on se työryhmä. Ja meillähän on jo se vastikkeellisuus.”

Eikö tässä olla luomassa uutta yhteiskuntaluokkaa, ilmaistyöntekijöiden luokkaa?

”Ei, ei.”

Eikö vaarana ole, että ihmiset ajautuvat pimeisiin töihin. Kaikki työttömät eivät voi työllistyä oikeisiin töihin, kun työttömiä on 300 000 ja vapaita työpaikkoja vain 39 000.

”Paltamon kokeiluhankkeesta me saadaan valtavasti lisää tietoa siitä, mikä on onnistunut ja mikä mennyt viturallensa. Totta kai me otetaan rusinat pullasta ja poistetaan se, mikä ei toiminut.”

Miten räätälöinti ja sen vaatima viranomaistyö maksetaan, kun kunnat joutuvat leikkaamaan kaksi miljardia?

”Ei, tätä ei kunnat pysty tekemään. Se on ihan turha luulo. Mutta ei tämän välttämättä tarvitse lisätä sosiaalityötä.”

Ministeri piirtää paperiin kaavion. Sen keskelle hän sijoittaa työttömän, jota ympäröi joukko instituutioita, kuten Kela, TE-toimisto, terveyskeskus, ja eri tukimuodot, kuten työmarkkinatuki, asumistuki, toimeentuloturva, ja niin edelleen.

Risikko kertoo, että työryhmän yhtenä tehtävänä on miettiä ,miten julkisen sektorin eri toimijat saadaan ”pistämään hynttyyt yhteen”.

Yhden luukun periaatetta on huudettu jo vuosia.

”Mun ajatus on just se, että sosiaaliturvaa saataisiin yksinkertaistettua.”

Se olisi ihan fantastista, että ei tarvitsisi käydä sekä työvoimatoimistossa että sossussa.

”Just niin. Luukuttaminen loppuis. Jos täs on työtön niin joku ottais kopin ja miettis ja kattois tälle työttömälle suunnitelman, että se ei aivan lapaannu. Koska on tutkittua tietoa siitä, että kun ihminen on jonkun aikaa työttömänä, niin se lamaantuu omasta elämästään.”

Miten sä parannat ihmisten asenteita työttömiä kohtaan? Se on stigma. Miksi näitä ihmisiä ei voitais jättää rauhaan?

”Jätettäisiin työttömät rauhaan?”

Työllistetyt kokevat usein tällaisissa töissä itsensä työyhteisön halveksumaksi. Stigma ei poistu sillä, että laitetaan tekemään töitä ilmaiseksi tai euron tuntipalkalla. Me pystyttäisiin luomaan täystyöllisyys, jos haluttais. Sitähän Vartiainenkin saarnaa, että työttömät ovat piiska, joka pitää palkkahalut kurissa. On poliittinen tahtotila, että työttömiä on.

”Mä haluan uskoa siihen, että ihminen haluaakin osallistua ja olla mukana. Mä oon itte Pohojanmaalta kotoosin ja meil on pienestä pitäen annettu kuokka kätehen. Mä tiedän stigmatisaation, ja haluan tälläkin välittää asennemuutosta.”

Lopulta Risikon sosiaalidemokraattinen kokoomuslaisuus on ihan looginen paketti. Kaikki puolueet 90-luvun laman jälkeen ovat kiristäneet otettaan työttömistä.

Vastikkeellisuus on jo osa systeemiä, kuten Risikko toistaa useaan otteeseen haastattelun aikana. Sama argumentti tulee vastaan kaikkien osallistuvan sosiaaliturvan suunnitteluun osallistuneiden haastatteluissa.

Tutkimuksissa on seurattu politiikan retoriikan muuttumista yhä enemmän rakenteista ihmisten psykologiaan. Rakennetyöttömyys nähdään henkilökohtaisena vauriona ja laiskuutena. Silti Suomi on harvoja maita maailmassa, jossa esiintyy sosiaalietuuksien alikäyttöä.

Kolmikannan ja vaihtoehdottoman puoluepolitiikan Suomessa muutokset tapahtuvat hitaasti, paitsi jos kohteena on työtön.

Eläkepomojen kontrolliin tähtäävä lainsäädäntöpaketti on pyörinyt neuvotteluissa vitkaasti, kolmikannan eri osapuolten tyytyessä syyttelemään julkisuudessa toisiaan.

Osallistava sosiaaliturva sen sijaan etenee vikkelästi sammutetuin lyhdyin. Hankkeen pohjamuistiota ei ole jaeltu edes hallituspuolueille.

Rakenneuudistus etenee näennäisen sekavasti. Kuntia pakotetaan säästämään ja irtisanomaan, viimeksi Jyväskylä ilmoitti vähentävänsä satoja henkilötyövuosia. Samaan aikaan työttömät toivovat, että he pääsisivät oikeisiin töihin – joita ei ole.

VATT arvioi, että työpaikkojen lisäämisellä perusteltu yritysten yhteisöveron lasku tuottaa julkiseen kassaan 900 miljoonan euron vajeen, mutta vain noin 5 000–7 000 uutta työpaikkaa. Yhden työpaikan hinnaksi tulee optimistisen arvion mukaan 124 000 euroa vuodessa.

Nythän ollaan luomassa helvetinkone. Oma puolueesi ajoi yhteisöveron leikkaamista neljällä prosentilla. Se maksaa miljardin vuodessa. Kunnat pakotetaan irtisanomaan ja sitten nämä työttömät osallistetaan ilmaistöihin. Mikä järki tässä on?

”Se on se taloustilanne.”

Ei tässä ole mitään järkeä, kun sitten me käytetään rahaa näiden ihmisten aktivoimiseen!

”Senhän tähden mun oma ratkaisuni on nämä rakenteelliset muutokset. Sosiaali- ja terveydenhuolto, joka vie 60 prosenttia budjetista, se pitää saada kuntoon, koska se on yksi keino tän miljardin kuromiseksi. Nyt pitää tehdä rakenteelliset ratkaisut, vaikka kuinka kipiää tekisi.”

Toisessa kädessä sulla on porkkana ja toisessa keppi. Heilutat porkkanaa ja samalla piiskaat ihmisiä.

”Niin, mutta se porkkana on etukenossa.”

Julkaistu myös Voimassa 10/2013.

Man delas

Teksti Susanna Kuparinen

Joulukuussa kuolleen Nelson Mandelan omaelämäkerran pohjalta kyhätty elokuva on ylipitkä pötkylä, joka putoaa kaikkiin mahdollisiin eeppisen elokuvan sudenkuoppiin.

Joulukuussa kuolleen Nelson Mandelan omaelämäkerran pohjalta käsikirjoittaja William Nicholson (Gladiaattori, Les Misérables) ja ohjaaja Justin Chadwick ovat kyhänneet kasaan ylipitkän pötkylän, joka putoaa kaikkiin mahdollisiin eeppisen elokuvan sudenkuoppiin.

Mandela oli poliittinen johtaja, mutta elokuvassa politiikka ja yhteiskunnalliset kysymykset on typistetty yhteen iskulauseeseen, jota hoetaan vuosikymmenestä toiseen.

Elokuva esittelee referaattityyliin Mandelan elämänvaiheet xhosa-heimoon syntyneestä pojasta urbaaniksi naistenmieheksi ja kasvun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Dialogi on suurelokuville tyypillistä yläpilveä. Se tekee henkilöistä pahvikulisseja, vaikka Mandelaa näyttelevä Idris Elba yrittääkin tehdä kaikkensa tuodakseen ihmisoikeustaistelijan lähelle katsojaa.

Fokus, keskeistapahtuma ja maadoitus puuttuu. Lisäksi ohjaaja palaa xhosa-heimon rituaaleihin niin usein, että se alkaa vaikuttaa rasistiselta trippailulta.

Justin Chadwick: Mandela: Pitkä tie vapauteen. Ensi-ilta 14.2.

Yksi tähti.

”Lahjattomien” joulu

Teksti Susanna Kuparinen

Miten joululahjoja hankitaan minimituella? Kuusi helsinkiläistä työtöntä vastaa.

Joulun alla uutisoidaan ahkerasti siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät rahaa joululahjoihin. Viime vuonna vähittäiskauppa lisääntyi 900 miljoonaa euroa. Suomalaisen työn liiton kyselytutkimuksen mukaan yli 15-vuotiaat suomalaiset arvioivat käyttävänsä joululahjoihin tänä vuonna noin 400 euroa. Voima kävi Helsingin työttömien yhdistyksessä ja kysyi kaksi kysymystä.

1. Miten joululahjoja hankitaan minimituella?

2. Onko osallistavan sosiaaliturvan perusmalli ratkaisu tulevalle vuodelle? Käytimme esimerkkinä sosiaalijohtaja esittelemää Antti Parpon perusmallia: kaksi tuntia töitä päivässä pienellä aktivointilisällä tai 40 prosentin vähennys minimituloihin. Millaisia töitä työttömät voisivat kuvitella tekevänsä kaksi tuntia päivässä?

***

Eija Kettunen, 48, Kelan tuki, työharjoittelutuki, laskujen jälkeen rahaa ei jää

1. ”Ei mitenkään. En ole voinut ostaa joululahjoja 30 vuoteen. Olen unohtanut joulut, vaput ja pääsiäiset. Lähetän joulukortit postissa. Yritin jo päästä vähemmällä, mutta kun systerin lapsi sanoi lähettävänsä kortin, niin pakko on lähettää myös takaisin. Olen lievästi vammainen. Elän tällä hetkellä säästöillä.”

2. ”Osallistavan sosiaaliturvan kahden tunnin työaika ei jää kahteen tuntiin. Kun siihen lisätään 80 kilometrin työssäkäyntialue, homma menee valkoiseksi orjakaupaksi. Ihmisistä otetaan hyöty irti ja potkitaan pois.”

***

Sini Salminen, 21, sossun tuki ja asumistuki, asumiskulujen jälkeen elämiseen jää 200 euroa

1. ”Jos ostan lahjoja, niin vanhemmille ja veljelle jotain ihan pientä. Äidille annan korun tai kynttilän. Viime vuonna ostin hopeisen kaulakorun, joka maksoi 25 euroa. Tingin ruokamenoista, sillä laskuista ei voi tinkiä. Koitan keksiä halpoja ruokia, joita syön pitkään.”

2. ”Kuulostaa uhkailulta. Ehkä se toimii laiskoille, jotka käyttävät tukia hyväksi. En tosin tunne sellaisia. En tiedä, mitä siinä ajassa voisin tehdä. Siivousta ehkä.”

***

Nimayusuf Sidow, 25, kolmen lapsen yh-äiti, opintotuki, rahaa asumismenojen jälkeen 700 euroa

1. ”Olen muslimi, joten meidän perheemme ei juhli joulua. Ostan silti pieniä lahjoja ystävilleni, opettajalleni ja päiväkodin opettajille. Annan esimerkiksi kortteja tai suklaata. Jos on mahdollista, ostan vain kukan ja kortin.”

***

Hannu Laaksonen, 27, opintotuki, asumistuki, opintolaina, vuokran jälkeen rahaa jää 200 euroa

1. ”Opiskelen merkonomiksi työttömyystuella. Tällä hetkellä tulot eivät riitä, vuokraa jää vielä maksamatta tukien jälkeen. Opintolainaa oli pakko ottaa kolmannelle vuodelle. En hanki joululahjoja. Ostan 40 euron junalipun Kajaaniin. Vaari ja mutsi asuvat siellä. Minä olen se joululahja, muuten joulunvietto olisi aika hiljaista.”

2. ”Kuulostaa huonolta idealta. Mitä kahdessa tunnissa edes kerkeää tehdä? Itse en tuolla summalla suostuisi tekemään mitään. Kuulostaa törkeältä kiristykseltä. Jos niitä olisi pakko tehdä, niin sitten mieluiten jotain oman alan duunia. Voisin myös tehdä jotakin, joka vastaa kiinnostuksen kohteitani, kuten urheiluvalmennusta. Kuntouttavia töitä voisi olla niitä tarvitseville.”

***

Jani Välimäki, 22, työmarkkinatuki, asumistuki, asumiskulujen jälkeen tulot 100–200 euroa

1. ”Hankin jotain halpaa ja hyvää. Kolme vuotta sitten ostin siskolle Frendien dvd-boksin. Se maksoi 20–30 euroa. Summa on suuri, mutta sisko oli monta vuotta toivonut sitä. Meidän perheessä on ollut se periaate, että lahjat hankitaan.”

”Meitä on yhteensä kahdeksan sisarusta, ja mun sisaruksilla on ihan liikaa lapsia. Niitäkin on kahdeksan. En ole pahemmin enää ostanut lahjoja. Teen jouluna palvelukset, joita systeri tai äiti pyytävät. Käyn esimerkiksi kaupassa, tyhjennän tiskikoneen ja koristelen kuusen.”

”Tänä vuonna on yksi lahjansaaja vähemmän. Isä kuoli ennen viime joulua. Sille täytyy viedä kynttilä.”

2. ”Mulla ei ole ammattikoulutusta, siksi olen työtön. Olen hakenut kouluihin, mutta en ole päässyt. Tein catering-tutkinnon kuuden kuukauden opintojakson, mutta en päässyt jatko-opintoihin. Asun tukiasunnossa, koska tarvitsen apua arjen askareissa. Olen jostakin syystä huono tarttumaan asioihin.”

”Kannatan osallistavia töitä, koska silloin olisi pari tuntia tekemistä. Olen huono keksimään tekemistä. Voisin olla vahtimestarina jossain infopisteellä tai kiskan myyjänä.”

***

Toivo Koivisto, 68, työttömien aktiivi, tausta pitkäaikaistyöttömänä, alle 1 000 euron eläke, asumismenojen jälkeen käteen jää 500 euroa

1. ”Joulu on jokavuotinen ongelma. Olen kurkkuani myöten täynnä koko saatanan joulua heti, kun ensimmäinen joululaulu kajahtaa. Ostan elokuvaliput pojille, jotain pientä vaatetta emännälle. Hempeää, aina vääränkokoista ja vääränväristä.”

”Lähetän noin 40 ihmiselle joulukortit. Kortti on jokin itse ottamani luontokuva tai maisema. Kortti maksaa kaksi euroa ja postitus 60 senttiä. Se on joululahja.”

2. ”Osallistava sosiaaliturva on väärä toimenpide, koska se perustuu pakkoon. Työpaikkoja ei ole luotu nykysysteemissäkään. Työttömät haluavat oikeaa työtä ja kunnon palkkaa. He haluavat osaksi työkollektiivia. Työllistetyt ovat vain käymässä työpaikalla. Sen tietää joka ainoa ja sen huomaa erityisesti joulun aikaan, ku ne unohdetaan kutsua pikkujouluihin. ”

”Kahden tunnin duuneja on jo nyt, vaikkapa siwan kassoja, jotka tekevät iltoja ja viikonloppuja, usein opiskelijoita. Ehkä näihin töihin voidaan valikoida ihmisiä, jotka tulevat vielä huonommilla ehdoilla.”

”Viranomaiset eivät kontrolloi työllistettyjen oikeuksia vaan työnantajien oikeuksia. Yksi väärä lause ja olet pulassa. Työnohjaus on heikkoa, ja ihmiset jätetään haahuilemaan. Kukaan ei vahdi, teetkö työtä turvallisesti tai oikein.”

***

Lue myös sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon haastattelu Risuja, prkl sekä artikkeli Osallistu… tai kuole nälkään, jossa käsitellään osallistavan sosiaaliturvan taustoja.

Osallistu… tai kuole nälkään

Teksti Susanna Kuparinen

Sammutetuin lyhdyin ajettu ”osallistavan sosiaaliturvan” hanke saattaa vaikuttaa satojentuhansien elämään.

Keväällä 2013 sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) asetti epävirallisen työryhmän tutkimaan osallistavaa sosiaaliturvaa. Selvitystyön johtoon Risikko nimitti kannustinloukuista väitelleen Rauman sosiaalijohtajan Antti Parpon.

Osallistava eli vastikkeellinen sosiaaliturva tarkoittaa sitä, että saadakseen työttömyyskorvausta työttömän pitää tehdä töitä.

Marraskuun alussa 2013 Parpo esitteli laatimaansa osallistavan sosiaaliturvan mallia osallistavan sosiaaliturvan seminaarissa eduskunnan Pikkuparlamentissa. Hänen mukaansa toimettomat työttömät horjuttavat moraalia.

”Olemme lehdistä saaneet lukea näistä tatuista. He heikentävät sosiaaliturvan legitimiteettiä. Toinen ääripää on yritysjohtajien ylisuuret palkkiot”, Parpo luennoi poliitikoista, työttömistä ja sosiaalipolitiikan tutkijoista koostuvalle yleisölleen.

”Vastikkeellinen sosiaaliturvahan meillä on jo nyt”, Antti Parpo toteaa puhelimessa pari viikkoa luennon jälkeen.

Se on totta. Vastikkeellisen sosiaaliturvan nykymallissa työmarkkinatuen varassa elävät työttömät velvoitetaan osallistumaan erilaisiin aktivointitoimenpiteisiin kuten kursseille tai puolen vuoden työllistämistöihin, jos sellaisia on tarjolla. Tästä työtön palkitaan pienellä aktivointilisällä, joka on euron tunnilta.

Kurssittamisesta tai työllistämistöistä kieltäytymisestä työtöntä rangaistaan leikkaamalla minimiturvaa 20–40 prosentilla.

Antti Parpo on kaavaillut Risikon toimeksiannosta laajempaa ja systemaattisempaa mallia, jossa työttömät velvoitetaan tekemään kaksituntisia työpäiviä viitenä päivänä viikossa.

Työperiodit olisivat lyhyitä, ja kaksituntiset työsuhteet alkaisivat, kun työtön joutuu perusturvan piiriin. Työnantajina toimisivat kunnat, yksityinen sektori ja kotitaloudet.

Parpon mukaan työttömien tasa-arvon nimissä kaksituntisten töiden tulee koskea kaikkia työttömiä, kuten nuoria, joilla ei ole työhistoriaa, ansiosidonnaiselta työmarkkinatuen piiriin tipahtavia ja pitkäaikaistyöttömiä. Ulos hän rajaisi narkkarit ja muut selkeästi työkyvyttömät.

”Ongelmana nykyjärjestelmässä on se, että työttömien annetaan olla pitkään passiivisia ja työttömyyden syihin puututaan vasta sitten, kun ongelmat ovat käsissä”, Parpo sanoo.

”Vaikka resurssit ovat rajalliset, silti aktivoimme nyt intensiivisesti viisi päivää viikossa, pitkiä päiviä. Jos ajanjaksoa typistetään, työtä voidaan jakaa useammalle ihmiselle.”

Parpo liputtaa sähköisen kalenterin puolesta, jonne työnantajat laittaisivat työnhakuilmoituksia kaksituntisista töistä. Se vähentäisi viranomaisten pakkovaltaa. Ideana on saada työttömät itse määrittelemään, mitä he haluavat tehdä. Työnantajien listaama kirjo voisi olla laaja.

”Voiko se olla risusavotta? Voi olla, jos joku sen sinne pistää ja joku sen ottaa. Tavoitetilan tulisi olla se, että työtön voi poimia töitä itse suunnitelmiensa mukaisesti”, Parpo sanoo.

Osallistavaa sosiaaliturvaa on kevään 2013 jälkeen selvitetty parissakin epävirallisessa työryhmässä. Työryhmät ovat laatineet taustamuistion, johon on hahmoteltu 3–4 erilaista mallia, joilla vastikkeellista sosiaaliturvaa voitaisiin edistää. Joulukuussa 2013 perustettava virallinen työryhmä käyttää muistiota oman työnsä lähtökohtana.

Muistio on ministeri Risikon päätöksellä salainen, eikä tarkkoja tietoja siksi ole saatavilla.

Taustasuunnitteluun osallistunut asiantuntija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkija Pasi Moisio, suostuu silti kuvailemaan osallistavan sosiaaliturvan eri mallien skaalan.

”Toinen ääripää muuttaa koko systeemin, toinen ääripää vain hyvin kevyesti niin, että kuntouttavaa työtoimintaa lisätään.”

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen (VATT) ylijohtaja Juhana Vartiainen vaati marraskuussa samaisessa Pikkuparlamentin seminaarissa nykyistäkin tiukempaa linjaa.

”Minimitoimeentulon ehtona tulisi olla työn tekeminen ilman mitään lisiä”, Vartiainen sanoi.

Parpo ei ole yhtä jyrkkä.

”Kyllä yhteiskunnan pitäisi pikkuisen tarjota porkkanaa. Mutta siitä olen samaa mieltä, että minimitoimeentuloa ei saisi ilman osallistavaa työtä. Minimitulon suuruus on oma valinta.”

Parpon ankaran kuuloisessa mallissa todellinen minimitoimeentulo olisi nykyinen minimitulo miinus 40 prosenttia.

”Juuri näin. Yhteiskunta tarjoaa riittävän turvan, jos osallistuu. Mutta ei, jos yksilö omalla valinnallaan päättää toisin. Vähän samantyyppisesti kuin avoimilla työmarkkinoilla ihminen voi päättää, haluaako palkan vai ei.”

Työttömien aktivointi ja siihen kytketty rangaistusjärjestelmä on otettu käyttöön 1990-luvun lopulla, Paavo Lipposen (sd) ensimmäisen hallituksen aikaan. Rangaistukset ovat askarruttaneet sosiaalipolitiikan tutkijoita jo vuosia.

THL:n erityistutkija Vappu Karjalainen kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneessä sosiaalipolitiikan katsauksessa Hukassa vai uuden jäljillä vastikkeellisen minimiturvan ongelmista.

Minimituen leikkaukset kohdistuvat ihmisiin, jotka ovat jo valmiiksi sosiaalisesti vaikeassa tilanteessa. Toinen ongelma on se, että sanktioiden kohteeksi joutuneet jätetään sosiaali- ja terveystyön ulkopuolelle.

”Viranomaiset keventävät yhteyksiään ja työotettaan sanktion saaneen asiakkaan kanssa, vaikka ammatillisuuden näkökulmasta tilanteen tulisi olla päinvastainen”, Karjalainen kirjoittaa.

Rangaistus tulee tuplana, sillä sekä tuet että sosiaalipalvelut vähenevät.

Aktivointiin osallistuvat työttömät taas ovat kokeneet, että juuri suurempi huomio sosiaali- ja terveyspalveluissa on ollut palkitsevaa. Työttömät ovat olleet onnellisia saadessaan huomiota ja heille lakisääteisesti kuuluvia peruspalveluja.

Karjalaisen väitettä tukee THL:n vuonna 2012 julkaisema tutkimus. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten toimeentulotuen alentamista tilanteessa, jossa nuori keskeyttää opiskelun tai aktivointityön.

Keskeyttämisten arveltiin johtuvan usein ongelmista, jotka liittyivät perheeseen, terveyteen tai työkykyyn. Tutkimuksesta käy ilmi, että leikkaukset eivät aktivoi juuri koskaan. Nuoret kaipaavat tukea, eivät keppiä.

Työttömien mielenterveyteen aktivoinnilla on Parpon mukaan hyviä vaikutuksia.

”Työttömät haluavat tätä”, hän korostaa ja viittaa Työttömien valtakunnallisen yhdistyksen toiminnanjohtajan Lea Karjalaisen kannanottoihin.

Karjalainen tosin ei ehkä ole ymmärtänyt, mistä Parpon mallissa on kyse. Pikkuparlamentin tilaisuudessa Karjalainen piti puheenvuoron, jossa hän vakuutti, että osallistavan sosiaaliturvan piiriin lasketaan kuoroharrastus, vaalimainosten jakaminen ja ”vaikkapa Portugalin matka”.

Parpo toppuuttelee.

”Ei se ole idea. Työttömälle ei makseta jääkiekkovarusteita ja treenejä, vaan työ ja työllistyminen on perimmäinen tavoite.”

Laissa sanotaan jo nyt, että jos yritykset irtisanovat vakityövoimaa, tilalle ei voi ottaa työttömiä palkkatuella. Parpo näkee, että myös kunnissa voidaan rajata tarjottavia töitä niin, että irtisanottuja ei oteta tekemään entisiä palkkatöitään pakkotyöläisinä.

”Esimerkiksi sote-puolella on oltava pätevyys, mutta avustavia tehtäviä löytyy vino pino. Kotihoidossa pelkääjän penkille voi aina istua työtön, joka tekee pelkästään avustavia tehtäviä.”

”Sillä saadaan valtava määrä työttömiä mukaan. Kunnissa löytyy roppakaupalla avustavia tehtäviä, kuten ulkoiluttamista ja lehdenlukua, jos puhutaan vaikka vanhuspalveluista ja ympärivuorokautisista yksiköistä.”

Osallistava sosiaaliturva saa työmarkkinajärjestöissä kulmakarvat koholleen. Esimerkiksi SAK:n kantana on se, että työllistävien töiden pitäisi johtaa työpaikkaan avoimilla työmarkkinoilla.

”Pitää työllistyä sellaiseen työhön, josta saa oikean palkan”, SAK:n sosiaaliasioiden päällikkö Sinikka Näätsaari sanoo. Hän muistuttaa, että vasta kymmenen vuotta sitten esimerkiksi kaupan alalle saatiin aikaiseksi vähimmäistyövuoron pituus, neljä tuntia päivässä.

”Tällaisista määräyksistä huolimatta nollasopimukset ovat yleisiä”, Näätsaari toteaa.

”Jos ihmiset tekisivät töitä työttömyyskorvauksella, kuka työnantaja maksaisi enää palkkaa?” hän ihmettelee.

Parpo ei usko, että kunnissa olisi tehtäväkirjoa, joka syrjäyttäisi työvoimaa avoimilta työmarkkinoilta ”ainakaan laajassa mittakaavassa”. Hän muistuttaa, että tämä keskustelu on aivan yhtä relevantti nykyjärjestelmässä.

”Ei yhteiskunta ole täydellinen, eikä lainsäädännöllä kyetä luomaan ideaaliyhteiskuntaa, joka olisi vailla ongelmakohtia. Jos pääsemme tilanteeseen, joka on parempi kuin pienet negatiiviset vaikutukset, silloin kannattaa edetä.”

Silti Parpokaan ei osaa sanoa, mistä viranomaistyö ja järjestelmän vaatima sosiaalityö rahoitetaan, kun kuntia on juuri velvoitettu säästämään kaksi miljardia.

”Yhteiskunta jumiutuu, jos kaikki uudistaminen jokaisesta pienestä negatiivisesta vaikutuksesta lopetetaan.”

Työllistettyjen ihmisten oikeudet ovat heikot. Jos sadat tuhannet työttömät pistetään tekemään ilmaistöitä, miten valvonta hoidetaan? Miten ihmisten työturvasta pidetään huolta? Miten valvotaan, että työttömät eivät korvaa palkallista työvoimaa?

”Viranomainen ei koskaan pysty aukotonta valvontasysteemiä tekemään, sillä tästähän tulisi Orwellin yhteiskunta. Mutta pitää varmistaa, ettei työnantajien tarjoamilla tehtävillä korvata virallista työvoimaa.”

Juuri palkansaajien oikeuksien turvaamiseksi työttömät pitää laittaa tekemään avustavia tehtäviä lyhyemmille jaksoille, sillä näillä keinoilla palkallisen työvoiman korvaaminen työttömillä muuttuu hankalaksi, Parpo linjaa.

Jos Parpon malli on osallistava ja kannustava, miksi siinä on edelleen mukana sanktio?

Parpon muotoilema vastaus on monitulkintainen, mutta siitä voi päätellä, että hänen mielestään tarvitaan pelko rangaistuksesta, että osallistuminen palkitsee.

”Sehän meillä on nykyjärjestelmässäkin”, hän jatkaa ja ihmettelee, miksi mikään ei kelpaa.

”Vasen poliittinen laita on kritisoinut julkista sektoria siitä, että se ei aktivoi riittävästi. Nyt samasta suunnasta tulee kritiikkiä siitä, että aktivoidaan.”

”Muissa Pohjoismaissa tämä on hyväksytty toimintatapa. Suomessa tuntuu, että tämä on kertakaikkinen tabu.”

Parpo uhkaa, että jos osallistavaa sosiaaliturvaa ei oteta käyttöön, perusturvan taso pitää jäädyttää. Silti hän myöntää, että minimiturvan taso on muissa Pohjoismaissa huomattavasti parempi.

”Suomessa nykymalli kuitenkin syrjäyttää enemmän. Työttömiä ei saa jättää yksin kotiin. Kukaan ei tiedä, missä he ovat ja mitä tekevät.”

Voima on kiinnostunut osallistavan sosiaaliturvan muistiosta. Jos sinulla on se hallussasi, lähetä muistio osoitteeseen Voima, Hämeenkatu 48, 00500 Helsinki.

Susanna Kuparinen

***

Sossu-Tatu, Florida-Ralf & Rantapummi-Jason

Opiskelijalehti Tuima.fi kertoi lokakuun alussa Helsingin Punavuoressa asuvasta 26-vuotiaasta Tatusta, joka saa 1 051 euroa kuussa puhtaana käteen tekemättä mitään. Pian Tatusta puhuivat kaikki: eduskunnassa muun muassa Ben Zyskowicz (kok) perusteli Tatun tarinalla vastikkeellisen sosiaaliturvan tarpeellisuutta.

Maailmalla on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka yksittäisiä huijareita ja liian tyytyväisiä tuensaajia käytetään perusteena sosiaaliturvan heikentämiselle. 1970-luvun Yhdysvalloissa kohkattiin welfare queeneista eli sossukuningattarista, jotka nostivat olemattomien lasten nimissä sosiaalitukia.

Kun Saksassa säädettiin 2000-luvun alussa sosiaaliturvaa tiukentavia Hartz-lakeja, otsikoissa riehuivat Florida-Ralf, Viagra-Kalle ja jahti-Hans. Entinen pankkiiri Ralf oli saanut Saksasta masennusdiagnoosin, muuttanut Miamiin ja sopinut saksalaisjärjestelmän maksavan hänelle tukia. Kalle puolestaan maksatti sossulla Viagrat, ja sosiaalitukia nostavalta Hansilta paljastui asunnon ja auton lisäksi jahti.

Tanskassa taas kohuttiin loppuvuodesta 2011 köyhä-Carinasta, 36-vuotiaasta yksinhuoltajaäidistä, joka eli yli 2 000 euron tuilla.

Laiska-Robert taas paljasti tv-haastattelussa syyskussa 2012 eläneensä tuilla vuosikymmenen ilman mitään aietta hakeutua töihin. Robertin ja Carinan tarinoilla perustellaan Tanskassa parhaillaan tehtäviä julkisten palveluiden leikkauksia.

Elokuussa 2013 kalifornialainen rantapummi-Jason osti Fox Newsin ohjelmassa köyhille myönnettävillä 200 dollarin kuukausittaisilla ruokakupongeilla sushia ja hummeria.

Republikaaniedustajat käyttivät rokkariksi treenaavaa Jason Greenslatea perusteluna, kun edustajainhuone leikkasi syyskuussa Yhdysvaltain ruoka-apuohjelmaa.

Jos leikkaus menee läpi myös senaatissa, se vaikuttaa 47 miljoonaan yhdysvaltalaiseen. Nelihenkiseltä perheeltä se vie 16 ateriaa kuussa.

Kati Pietarinen

***

Lue myös Voimassa 10/2013 julkaistu haastattelu Paula Risikosta: Risuja, prkl.

Prinsessa rakastuu

Teksti Susanna Kuparinen

Neitseellisestä lapsivaimosta eronneeksi milfiksi päätynyt Diana paljasti sen, kuinka naisen valintoja ohjaillaan hyväksynnällä ja päähän taputtelulla, Susanna Kuparinen kirjoittaa tänään ensi-iltansa saavasta Dianasta.

Elokuva Diana on saanut etenkin brittiläisessä mediassa murska-arvioita. Ohjaaja Oliver Hirschbiegel on veikkaillut, että osasyy voi olla Britanniassa edelleen vellova Diana-trauma.

Vain 36-vuotiaana kuollut prinsessa kampanjoi viime vuosinaan aktiivisesti maamiinoja vastaan ja keskitti edustustehtävänsä sosiaalisten ongelmien esiin nostamiseen. Armaneissa, tietysti.

Neitseellisestä lapsivaimosta eronneeksi milfiksi päätynyt Diana peilasi naisen rooleja. Hänen eri valintojensa vastaanotto mediassa paljasti sen, kuinka naisia ohjaillaan hyväksynnällä ja päähän taputtelulla.

Naisen paikka on kotona, naisen tehtävä on edustaa miehen rinnalla, pitää jalat ristissä, pää kiinni ja hoitaa lapset. Biletellä saa, mutta mekko nätisti ja hiukset kammattuna.

Samalla Dianasta on ihan yhtä mahdollista ajatella, että mitäs helvettiä, miksi kenenkään pitäisi vaivata päätään sekuntiakaan luksusmuijan sielunelämällä, anoreksioilla tai seksikumppaneilla. Kun maailmassa on niin paljon hätää, miksi empatiseerata loistohotelleissa itkeskelevää aristokraattia.

Diana-elokuvan vastaanottoa Briteissä on silti hankala ymmärtää.

Britit vaativat elokuvalta dokumentaarista otetta, mutta toisaalta ohjaajalla on ollut mahdoton tehtävä. Länsimaissa narratiivit ovat aina psykologisoivia. Usein ne kiertyvät keskeistapahtuman ympärille, jonka kautta selitetään kaikki henkilön valinnat. Sen kautta jäsentyy tarinan kaari.

Sen sijaan, että tunnustettaisiin todellisuuden ristiriitainen, useita erilaisia rinnakkaisia syy-seuraussuhteita rinnakkain kuljettelava luonne, keskitetään kaikki munat yhteen koriin.

Diana-elokuvassa keskeiseksi kaiken selittäväksi motiiviksi on nostettu erolapsen ikuinen yksinäisyys ja ulkopuolisuus, huolimatta miljoonista jatkuvasti tapittavista silmistä ja yli äyräiden vuotavasta rakkaudesta.

Kun aiheena on maailman edelleen kuuluisin nainen, josta kaikilla on oma tulkintansa, perinteisen kerronnan kautta on mahdoton prinsessasta tarina, joka tyydyttäisi kaikkia.

Tähän ohjaaja kuitenkin on pyrkinyt. Lopputulos on elokuva, joka ei miellytä oikein ketään. Se ei ole dokumentaari, se ei ole satu eikä se kerro mitään uutta, mutta ei toista se vanhaakaan riittävällä yksityiskohtaisuudella.

Elokuva ei ole loistava, mutta se ei ole huonokaan. Perustarinaltaan se on boy meets girl. Prinsessan ja pakistanilaisen lääkärin Hasnat Khanin suhde kesti pari vuotta, ja päättyi vain muutamia kuukausia ennen Dianan kuolemaa auto-onnettomuudessa.

Diana kaipaa normaalia miestä ja tavallista elämää. Suhteen esteenä on miehen haluttomuus tinkiä omasta identiteetistään häntä paljon kuuluisamman naisen vuoksi, vaikka jankuttamiseen asti rakkauttaan vannookin.

Diana tekee avioliitosta haaveillessaan kaikki väärät temput miehen egoa pönkittääkseen.

Jos lattea dialogi unohdetaan, suhteen tasapainohäiriöitä kuvatessaan elokuva on parhaimmillaan, jopa koskettava.

Elokuva maalaa ovelasti lääkärihepusta pintatasolla hirmuisen sympaattisen, mutta kun tilanteita katsoo hetkenkin tarkemmin, huomaa lekurin ja prinsessan välisen repivän reviiritaistelun. Rakkaudesta jankuttaminen näyttäytyy aika kolkkona, kun se ei näy teoissa.

Ehkä tarvitaan oikea prinsessa, että voidaan näyttää naisen alennustila mahdollisimman dynaamisesti.

On aivan sama onko versaceaissaan ja tiaroissaan keikkuva prinsessa tai Kallion kuppilasta kylmästi käyttäytyvän Jukkiksen perässä rönyävä Mirva – nainen kuin nainen päätyy miesten egosekoilujen uhrina puistonpenkille vollottamaan, polvet verissä, sukkahousut rikki ja bestiksen puhelinnumeroa näpelöiden.

Kuninkaallisten seuraaminen on meille taviksille eräänlaista runkkaamista: oman elämän käännekohdat peilataan massiongelmien yläpuolella liihottavien kauniiden ja rikkaiden vaiheisiin, ja tässäkin leffa toimii.

Alussa kuvataan pariisliaishotellia, jossa Diana vietti viimeiset hetkensä ennen kuolemaansa. Tirkistelyn tuoma kiihko on vertaansa vailla, kun kamera panoroi sisään hotellin ikkunasta huoneeseen, joka on sisustettu pieteetillä alkuperäisen näköiseksi.

Samoin Kensingtonin palatsi ja muut miljööt viekoittelevat loistokkuudellaan. Hetken aikaa Dianan hulppea elämä on katsojan omaa.

Kurjuuttakin väläytetään, häpeällisen kolonailistisesti. Miinojen repimät lapset ja muut maailman kurjat ovat pelkkä liikuttava taustakangas länsimaisen hyväntekijäprinsessan laupeudelle. Runkkuelokuvalta ei oikeastaan voi enempää vaatia. Jos haluaa tiukkaa analyysia auttajan paradoksista tai monivivahteisen reportaasin Kosovon sodan poliittisista taustoista, Diana ei ole oikea foorumi.

Lopultahan kaikki jetset-elämän varjopuolia – kuten paranoiaa hyväksikäyttäjistä tai perusihmissuhdehuolia – kuvaavat taideteokset ovat propagandaa massoille.

Niiden tehtävä on laskea jumalat maan päälle ja näyttää heidät Dianan tavoin lämmittämässä surullisena papuja palatsin keittiössä. Päämääränä on vähentää kaunaa ja herravihaa, pyyhkäistä pois se fakta, että raha tuo onnea, vaikka se ei voi poistaa kokonaan onnettomuutta.

On pakko vielä hetkeksi asettaa feministilasit päähän ja todeta, että ohjaajalta Naomi Wattsin ottaminen päärooliin on rohkea ja elokuvan taiteellisesti vankin valinta.

Watts näyttelee Dianan roolin aikuisen naisen lyömättömällä karismalla ja pienin elein. Watts on niin taitava, että saa puhallettua henkeä ylivarovaiseen dialogiin. Samalla raivo nousee siitä, että ohjaaja hassaa niin monta hetkeä, jolloin Watts olisi voinut päästää pirun irti.

Ehkä ylenmääräisestä empatiastaan johtuen ohjaaja ei uskalla näyttää Dianan yleisesti tiedossa olleita hulluja puolia. Prinsessa osasi olla ihan mahdoton riivinrauta ja kusipää. Tai sitten jälleen kerran psykologisointi vaivaa tätäkin elokuvaa.

Hyvä ihminen voi olla vain hyvä, ihminen ei voi olla moneksi yhtä aikaa.

Kuitenkin Wattsin saama vastaanotto todentaa elokuvien vieraantuneen naiskuvan.

Jotkut kriitikot ovat valitelleet sitä, että Watts on liian vanha. On totta, että 44-vuotias Watts esittää itseään 10 vuotta nuorempaa naista. Hän tekee sen silti niin vakuuttavasti, että muutama juonne siellä täällä on aivan järjetön syy teilata näyttelijävalinta.

Milloin muistatte, että miesnäyttelijöitä olisi kritisoitu iän takia vastaavalla tavalla?

Ikään kohdistuva kritiikki kertoo siitä, että naiset ovat edelleen häkissä: lahjakkuus, kauneus ja briljanssi eivät riitä, jos suupielessä on juonne, jonka ei pitäisi olla siellä.

Naisen elämä määritetään edelleen iän ja sitä myöten ulkonäön kautta. Nuori nainen ei voi kokea samoja tunteita tai kohdata samoja tilanteita kuin keski-ikäinen nainen. Kymmenen vuoden ikäero ja erään kriitikon paheksuma yli 10 sentin pituusero pudottavat näiden munapäiden mielestä Wattsin uskottavuutta maailman palvomana ikonina.

Se siitä sisäisestä kauneudesta, onko kukaan uskonut siihen muutenkaan?

On harmi, että Diana kuoli nuorena. Olisi ollut kiinnostavaa seurata, kuinka hänen vanhenemiseensa olisi reagoitu. Naisten ulkonäön suhteen yhä raivohullummaksi käyvässä maailmassa tuskin kauhean hyvin. Vai olisiko käynyt niin, että prinsessa olisi ajattomalla karismallaan rikkonut tämänkin lasikaton?

Nyt unelma ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta säilyy. Jos Diana ei olisi tajunnut kuolla ajoissa, hänet olisi pitänyt tappaa.

Oliver Hirschbiegel: Diana. Ensi-ilta tänään 8.11. Kolme tähteä.

Artikkeli julkaistaan myös Voiman numerossa 9/2013.

Jorma Ollila pakoilee vastuuta

Teksti Susanna Kuparinen

Muistatko, miten Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila syöksyili huhtikuussa Voima-lehden & Greenpeacen ristikuulustelussa? Katso video! Fifin kesäuusintojen sarjassa vuorossa on Susanna Kuparisen juttu.

Jorma Ollila puhuu julkisesti mielellään puhtaan luonnon puolesta ja on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Samaan aikaan Shell – yhtiö, jonka hallituksen puheenjohtajana Ollila on istunut vuodesta 2006 – on sotkeutunut ympäristöskandaaleihin.

Ollilan johtama Suomen maabrändityöryhmä korosti joulukuussa 2011 ilmestyneessä loppuraportissaan, että ”luonto kuuluu kaikille ja kaikkialla”.

Businessweek uutisoi lokakuussa 2010 Shellin käytäneen pelkästään Yhdysvalloissa vuoden 2010 huhti–kesäkuun aikana neljä miljoonaa dollaria muun muassa öljyn ja liuskekaasun porauksen lobbaamiseen.

Viime aikoina Shell on saanut kyseenalaista mainetta arktisten alueiden öljynporaushankkeellaan, ja Ollilan kaudella yritys on lakkauttanut investoinnit tuulivoiman kehittämiseen.

Vuonna 2013 Shell voitti kansainvälisessä äänestyksessä maailman pahimman yrityksen tittelin. Jälkeen jäi muun muassa maailmanlaajuisen finanssikriisin keskeinen tekijä Goldman Sachs.

Talousvaikuttajien tapaan myös Jorma Ollila määrittelee itse kenelle hän antaa haastattelun ja millaisiin kysymyksiin hän suostuu vastaamaan. Voima on valmistellut helmikuusta asti juttua Ollilan ja Shellin ristiriitaisesta julkisuuskuvasta suhteessa yrityksen toimintatapoihin. Ollila kieltäytyi haastattelusta.

Suuryritykset ja niiden johtajat ovat merkittäviä talouden ja politiikan vallankäyttäjiä. Toisin kuin poliitikoilla, heillä ei ole intressiä eikä velvollisuutta perustella tekemiään päätöksiä tai johtamansa yrityksen toimintatapoja.

Tammikuussa Ollila nimitettiin Outokummun hallituksen puheenjohtajaksi, mutta Ollilan vaikutusvalta ulottuu myös business-kuvioiden ulkopuolelle. Tälläkin hetkellä hän istuu muun muassa liikenne- ja viestintäministeriön työryhmässä, jossa laaditaan linjaukset tiemaksuista. Lisäksi hän istuu Helsingin yliopiston hallituksessa.

Yliopiston päärakennus on julkinen tila, ja yliopiston hallituksen kokouspöytäkirjat ja -ajat ovat julkista tietoa. Voima päätti esittää kysymyksensä suoraan Ollilalle, ilman Shellin viestintämuuria.

Ollila vastasi epäröimättä kysymykseen uskooko hän ilmastonmuutokseen: ”Ehdottomasti.”

Mutta Voiman päätoimittajan Jari Hanskan jatkokysymykseen Ollilan vastaus oli jo monimutkaisempi. Ympäristöriskit voivat olla perusteltuja, jos niillä luodaan kasvua, eli tehdään voittoa.

”Jonkun verran on pakko ottaa riskejä, jos halutaan yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle se energia minkä se tarvitsee, jotta voidaan luoda kasvua ja torjua köyhyyttä. Nyt mun täytyy mennä kokoukseen.”

Ollila pinkoi urheilijan vetrein jaloin yliopiston päärakennuksen toiseen kerrokseen kohti kokoushuonetta, jonka edessä odottikin sattumalta samaan aikaan paikalle osunut ympäristöjärjestö Greenpeacen mielenosoitus, joka vaati Shelliä lopettamaan arktisten alueiden ympäristön tuhoamisen.

Voima jäi odottamaan kokouksen päättymistä, sillä noin minuutin kestäneen ohijuoksun aikana Ollila ehti vastata kysymyksiin vain lyhyesti.

Yrityksissä, myös Shellissä, nokkimisjärjestys menee niin, että hallitus päättää yhtiön toimenpiteet, ja toimiva johto toteuttaa ne. Shellin hallituksen puheenjohtajana Ollila on suoraan vastuussa yhtiön toimenpiteistä.

Ollila näkee oman roolinsa toisin.

”Mä olen havainnoija, havainnoija näissä asioissa. Suomessa”, Ollila protestoi Helsingin yliopiston päärakennuksen ovella kokouksen jälkeen.

Sitten hän kiirehti yliopiston eteen tilattuun mustaan autoon yliopiston turvallisuuspäällikön saattelemana.

Auton ikkunasta näemme, kuinka Ollila hypisteli Voima-lehden kysymyslistaa. Ehkä ehdimme seuraavalla kerralla jutella paremmalla ajalla?

Lue Jari Hanskan juttu Jorma Ollilasta & Shellistä perjantaina 26. huhtikuuta ilmestyvästä Voiman numerosta 4/2013 & Fifistä. Katso myös, kuinka Jorma Ollila kertoo TV2:n mediaohjelma Pressiklubin nettiextrassa, että yksi hänen maailmansa mullistaneista kirjoista on Rachel Carsonin Äänetön kevät. Kirjaa pidetään ympäristöliikkeen lähtölaukauksena.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Fifissä 24. huhtikuuta 2013.

Valtio puhdisti Pöyryn

Teksti Susanna Kuparinen

Suomessa on yksi valtiollinen elin, jonka tehtävänä on vaalia yritysetiikkaa. Voima kertoo, kuinka työ- & elinkeinoministeriön kirkasotsaisesta keskustelukerhosta tuli ryvettyneen suuryrityksen maineenpuhdistaja.

Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 6/2013.

Tämä artikkeli on työministeri Lauri Ihalaiselle arka asia. Ministerikautensa alussa Ihalainen lupasi, että tämä hallitus ottaa yritysten yhteiskuntavastuun tosissaan.

Kesäkuun alussa saatiin osoitus siitä, että Ihalainen ei seiso sanojensa takana. Hänen johtamansa työ- ja elinkeinoministeriö antoi vapauttavan päätöksen kantelusta, jonka 15 kansalaisjärjestöä nosti vuosi sitten suomalaisyritys Pöyryä vastaan.

Ongelma ei kuitenkaan ole päätöksen vapauttavuus, vaan tapa, jolla siihen päädyttiin. Pöyryä vastaan tehtyä kantelua ei nimittäin koskaan edes tutkittu kunnolla.

Mitä Pöyry järjestöjen mukaan oli tehnyt väärin, ja kuka yhteiskuntavastuun noudattamista todella valvoo?

Kuvio on monimutkainen, mutta avainsana kaiken takana on vapaaehtoisuus. Yhteiskuntavastuu tarkoittaa sitä, että monikansalliset yritykset ottavat toiminnassaan huomioon esimerkiksi eettiset ja ympäristöön liittyvät seikat myös niissä maissa, joissa paikallinen lainvalvonta on vähäistä.

Yhteiskuntavastuun, jota kutsutaan myös yritysvastuuksi, noudattaminen on täysin vapaaehtoista. Sitä ei valvota tai säädellä lailla, eikä yritystä voi rangaista sen laiminlyönnistä.

Tästä huolimatta yhä useammat valtiot ovat sitoutuneet valvomaan sitä, etteivät niihin rekisteröityneet yritykset rellestä ympäri maailmaa täysin vastuuttomasti.

Näin on toiminut myös Suomi. Työministeri Ihalainen ja muu hallitus ovat tehneet periaatepäätöksen, jonka mukaan hallituksen tavoitteena on nostaa Suomi yritysvastuun edelläkävijäksi. Kanta on kirjattu hallitusohjelmaan.

”Suomalaisia kansainvälisesti toimivia suuryrityksiä kannustetaan ottamaan toiminnassaan huomioon vähintään yksi kansainvälinen yhteiskuntavastuun toimintaohje”, Ihalainen painottaa työ- ja elinkeinoministeriön nettisivuilla.

Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan teollistuneiden maiden taloudellinen yhteistyöjärjestö OECD:n ohjeistoa. Tämä tarkoittaa sitä, että hallitus valvoo, noudattavatko suomalaiset suuryritykset OECD:n määrittelemää hyvää toimintatapaa ulkomailla.

Yritykset eivät itse ole virallisesti sitoutuneet noudattamaan ohjeita, joten niitä ei voida rangaista sääntöjen rikkomisesta. Työ- ja elinkeinoministeriö voi ainoastaan antaa lausunnon, jossa se toteaa yrityksen toimineen OECD:n ohjeiden vastaisesti.

15 kansalaisjärjestöä olisivat halunneet antaa tällaisen kielteisen lausunnon Pöyrylle, jonka ne epäilivät rikkoneen OECD:n ohjeistusta.

Vaikka kielteinen lausunto ei olekaan lainvoimainen sanktio, on se silti ikävä bränditahra yritykselle. Eettisyys on nimittäin kilpailuvaltti. Epäeettiseksi leimautuminen saattaa tuottaa ongelmia esimerkiksi julkisen rahan hankkeiden saamisessa. Pelkästään Suomessa Pöyry on osallisena lukuisissa eri ministeriöiden rahoittamissa hankkeissa.

Vantaalta lähtöisin oleva konsultti- ja suunnitteluyhtiö Pöyryllä on nykyisin toimipiste 49 maassa ja toimintaa ympäri maailmaa. Yksi kohteista on Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Laos. Se on 6,8 miljoonan asukkaan sosialistinen diktatuuri.

Kansalaisjärjestöt syyttivät Pöyryä siitä, että se rikkoi useaa OECD:n ohjeiston kohtaa, kun se teki Laosin hallitukselle konsulttiselvityksen Mekong-joen suuresta patohankkeesta (lue kainalosta, miten tapaus eteni).

Kansalaisjärjestöjen mielestä Pöyry on vähätellyt padon aiheuttamia ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutuksia. Järjestöjen mukaan Pöyry on ohittanut lisätutkimusten tarpeen ja siten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa yhtenä maailman johtavista konsulttiyrityksistä.

Kantelun käsittelystä vastasi työ- ja elinkeinoministeriön yhteydessä toimiva Yhteiskunta- ja yritysvastuun neuvottelukunta YHVA. Vuonna 2008 perustettu neuvottelukunta on työ- ja elinkeinoministeriön sivujen mukaan ”neuvoa-antava ja hallinnon päätöksentekoa tukeva elin, jonka tehtävänä on vahvistaa kansallista ja kansainvälistä yhteiskuntavastuupolitiikkaa”.

Sillä on kuitenkin myös toinen tehtävä: se toimii yhdessä ministeriön kanssa OECD:n kansallisena yhteyselimenä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jonkin yrityksen epäillään toimineen OECD:n kansainvälisten ohjeistusten vastaisesti, YHVA ottaa kantelun käsittelyynsä.

Pöyryn tapaus on ensimmäinen kantelu, joka YHVAn toiminnan aikana on suomalaisyrityksestä tehty. Se on siis tärkeä ennakkotapaus.

Vuoden kestäneen käsittelyn jälkeen YHVA päätti, että Pöyry on toiminut OECD:n ohjeistusten mukaisesti. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, pitääkö YHVAn johtopäätös paikkansa. Tämä johtuu siitä, ettei tapausta edes tutkittu. Niinpä Finnwatch, joka on yksi neuvottelukunnan 14 jäsenestä, jätti eriävän kannanoton ja sanoutui jyrkästi irti lausunnosta. Sen mielestä lausunto ei perustunut mihinkään.

Finnwatchin toiminnanjohtajan Sonja Vartialan mukaan lausunto koostettiin ilman, että kaikkia olennaisia kysymyksiä tutkittiin huolellisesti.

Kansalaisjärjestöt syyttivät Pöyryä muun muassa siitä, että yhtiö oli konsultoinut Laosin hallitusta patohankkeen ympäristövaikutuksista, vaikka yhtiössä tiedettiin jo, että se olisi itse mukana padon rakentamisessa. Tästä ei koskaan saatu selvää, koska mitään tutkimusta ei tehty.

”Jos tutkimuksessa, joka neuvottelukunnan ja ministeriön olisi pitänyt tehdä, olisi esimerkiksi käynyt ilmi, että Pöyry oli valittu Laosin insinööriksi jo vuonna 2011, ja että sillä ei ollut mitään prosesseja ihmisoikeusriskien vähentämiseksi, yritys olisi mielestäni ehdottomasti rikkonut ohjeistoja”, Vartiala sanoo.

YHVAn edustajistossa istuvat Finnwatchin lisäksi muun muassa palkansaajajärjestöt, EK, evankelisluterilainen kirkko, Maailman luonnonsuojelusäätiö WWF, kansainvälinen kauppakamari ICC ja virkamiehiä eri ministeriöistä. Neuvottelukunta kokoontuu noin viidesti vuodessa.

Voima tutki, pitävätkö Finnwatchin väitteet käsittelyn puutteellisuudesta paikkansa. Näyttää siltä, että kantelun käsittelyssä suurin piirtein kaikki mahdollinen on mennyt pieleen.

Järjestöjen tekemän kantelun ja Pöyryn siihen tekemän vastineen väitteet todella jätettiin tutkimatta. Työministeriön virkamiehet eivät pyytäneet lausuntoja riippumattomilta asiantuntijoilta tai tutkijoilta, vaikka Pöyryn tapaus on monimutkainen ja neuvottelukunnan omissa asetuksissa määritellään, että asiantuntijoita voi käyttää päätösten tueksi.

YHVAn sihteeri, työ- ja elinkeinoministeriön erityisasiantuntija Linda Piirto sanoo, että osapuolten omat selvitykset olivat riittäviä lausunnon tekemistä varten. Hänen mukaansa neuvottelukunnan työ perustuu luottamukseen. ”Täytyyhän meidän voida luottaa siihen, että osapuolet puhuvat totta.”

YHVA oletti siis kantelua käsitellessään, että Pöyry puhuu aina totta. Vuosi sitten samainen yritys jäi kiinni korruptiosta. Pöyry lahjoi Vietnamissa Maailmanpankin työntekijän ja pääsi Maailmanpankin mustalle listalle, jossa on Pöyryn lisäksi vain neljä muuta yritystä.

Työministeriön virkamiesten ja neuvottelukunnan mielestä tämä ei vähennä Pöyryn luotettavuutta, sillä kyse on kahdesta eri hankkeesta.

YHVAn puheenjohtaja on työministeri Lauri Ihalaisen valtiosihteeri Janne Metsämäki. Hän vetoaa siihen, että tapaus laitettiin lausuntokierrokselle ulkoministeriöön ja ympäristöministeriöön.

”Katson, että siellä on pätevää asiantuntemusta”, hän sanoo.

Ulkoministeriön virkamiehet ovat eri mieltä. Ulkoministeriö sanoo lausunnossaan, että se ei pysty käytettävissä olevan aineiston perusteella arvioimaan, onko Pöyry laiminlyönyt OECD:n toimintaohjeita vai ei. Sen mielestä Pöyryltä pitäisi pyytää lisäselvitystä.

Työministeriön virkamiehet eivät tätä tehneet.

Neuvottelukunnan haastateltujen jäsenten mukaan yksi suurimmista ongelmista on se, että YHVAlla ei ole omaa budjettia. Toisin sanoen sillä ei ole rahaa tutkia esimerkiksi Pöyry-kantelun yksityiskohtia.

SAK:ta neuvottelukunnassa edustava kansainvälisten asioiden asiantuntija Pekka Ristelä puoltaa Pöyryn vapauttavaa lausuntoa, mutta myöntää, että se perustui rajallisiin tietoihin.

Hänen mukaansa neuvottelukunnan resurssipulasta voi päätellä, että ”työministeriö ei ole pitänyt yritysvastuusta läheskään niin tärkeänä, kuin hallitusohjelmaan on kirjattu”. Samaa mieltä on Finnwatchin Sonja Vartiala.

Neuvottelukunnan puheenjohtaja Janne Metsämäki kuitenkin torjuu puheet rahoituksen puutteesta: ”Neuvottelukunnalle on palkattu työntekijä”, hän sanoo. ”Aiemmin sihteeri oli määräaikainen, nyt vakinaistettu.”

YHVAn asetuksen toisessa pykälässä sen tehtäväksi määritellään ”julkisuutta lisäävillä toimenpiteillä edistää OECD:n toimintaohjeiden tehokasta soveltamista.”

Silti työ- ja elinkeinoministeriö otti salauskäytännöissä äärimmäisen linjan. Pöyryn vastine salattiin jopa valituksen tehneiltä kansalaisjärjestöiltä.

Yksi kantelun osapuolista oli Siemenpuu-säätiö. Säätiön Mekong-ryhmän edustaja Liisa Uimonen kertoo, että he yrittivät jatkuvasti saada Pöyryn vastinetta nähtäväkseen. ”Vetosimme OECD:n toimintaohjeisiin ja ennakkotapauksiin muissa yhteyselimissä.”

Kun järjestöt eivät saaneet vastinetta nähtäväkseen, ne eivät voineet reagoida Pöyryn väitteisiin jatkokäsittelyissä. Pöyry sen sijaan sai nähtäväkseen kaikki asiakirjat.

Neuvottelukunnan jäseniä kiellettiin näyttämästä vastinetta edes omille taustaorganisaatioilleen. Kun Voima alkoi tutkia kantelun käsittelyä, ministeriö ilmoitti, että myös kaikki virkamiesvalmisteluun liittyvät asiakirjat ovat salaisia.

YHVA perustettiin viisi vuotta sitten. Näiden viiden vuoden aikana kaikki ei ole mennyt niin kuin piti. Neuvottelukunnan perustaja Tarja Cronberg on nykyään Brysselissä europarlamentissa.

Kun hän kuulee kantelutapauksesta, neuvottelukunnan resurssivajeesta ja asiakirjojen salauskäytännöstä, hän ei ole uskoa korviaan: ”Sehän on täysin absurdia. Avoimuus on yritysten yhteiskuntavastuun lähtökohta.”

Hän on ajatellut Suomen edustavan hyvää keskikastia Euroopan yritysvastuuasioissa.

”Sitä paitsi nykyinen työministeri Lauri Ihalainen on sanonut, että Suomen tulisi olla yritysvastuun edelläkävijä”, Cronberg kertoo.

Ongelma onkin se, että Ihalaisen julkiset lausunnot ovat ristiriidassa hänen ministeriönsä toiminnan kanssa. Ihalainen puhuu yritysvastuun edistämisestä ylevään sävyyn, mutta käytännön toteutus ei näytä kiinnostavan häntä. Juuri siksi tämä aihe on hänelle arka.

Lukuisista haastattelupyynnöistä huolimatta Ihalainen ei suostunut vastaamaan Voiman kysymyksiin. Hän sanoi avustajansa välityksellä, ettei halua kommentoida, koska valtiosihteeri Janne Metsämäki oli jo kertonut ministeriön kannan. Näin työministeri siis piiloutui valtiosihteerinsä selän taakse.

Pöyryn tapaus osoittaa sen, että Ihalaisen aikana YHVAsta on tullut kumileimasin, joka antaa kevyin perustein suuryritykselle eettisen ”sertifikaatin”. Pöyrylle tämä sertifikaatti on kilpailuvaltti.

Vuoden kestäneen väännön voittaja on siis Pöyry. Yritys julkaisi kansainvälisillä sivuillaan lausunnon julkistamisen jälkeen tiedotteen: Suomen työ- ja elinkeinoministeriö ei näe Pöyryn toiminnassa moitittavaa.

Valtiosihteeri Janne Metsämäen mukaan kaikki uutisoivat YHVAn päätöksestä haluamastaan näkökulmasta.

”Esimerkiksi Vihreässä Langassa lausunnosta kirjoitettiin, että ministeriö ripittää Pöyryä”, Metsämäki puolustautuu.

Hän ei kuitenkaan osaa vastata siihen, kuinka moni Pöyryn kanssa liiketoimintaa harkitseva lukee Vihreää Lankaa.

Sen sijaan Pöyry vahvisti Voimalle, että YHVAn antama lausunto oli yritykselle mediavoitto. Muihin kysymyksiin patohankkeesta ja lausunnosta Pöyryn viestinnästä ei haluttu vastata.

Artikkelin taustatutkimus Susanna Kuparinen, Jari Hanska, Teemu Muhonen & Kati Pietarinen. Editointi Teemu Muhonen.

______________

Näin tulvii Mekong

Lokakuu 2010: Mekongin jokikomission tilaama strateginen ympäristöarviointi yhdentoista patohankkeen yhteisvaikutuksista julkaistaan. Arvio on tähän mennessä kattavin Xayaburin padon rakentamista koskeva riippumaton tutkimus. Arvion mukaan Mekongin patojen rakentamista tulisi lykätä vähintään kymmenellä vuodella koska ne vaarantavat miljoonien ihmisten toimeentulon ja ruokaturvan. Suomi osallistui arvion rahoittamiseen.

Huhtikuu 2011: Joen alajuoksulla sijaitsevat Laosin naapurimaat Vietnam, Kambodža ja Thaimaa vaativat lisäselvityksiä suurpadon vaikutuksista. Laos taipuu Mekongin pääuomaan suunnitellun Xayaburin patohankkeen lykkäämiseen. Rakennustyöt jatkuvat tästä huolimatta.

Toukokuu 2011: Laosin hallitus palkkaa Pöyryn tekemään arvion Xayaburi Power Companyn suunnitteleman padon vaikutuksista. Pöyryn tehtävänä on selvittää, täyttävätkö yrityksen suunnitelmat Mekongin jokikomission suositukset.

Kesäkuu 2011: Pöyry kertoo Laosin hallitukselle, että naapurimaita on kuultu riittävästi. Mekongin jokikomissio, kansalaisjärjestöt, paikalliset asukkaat ja naapurimaat ilmoittavat, että kuuleminen ei ole vielä päättynyt eikä tietoa patohankkeen vaikutuksista ole riittävästi.

Elokuu 2011: Pöyryn Laosin hallitukselle toimittama raportti (compliance report) tulee julki. Siitä käy ilmi, että Pöyry on Laosin hallituksen vastaava rakennusvalvontakonsultti Xayaburin patohankkeessa.

Kesäkuu 2012: Viisitoista kansalaisjärjestöä jättää valituksen työ- ja elinkeinoministeriölle Pöyryn ja sen sveitsiläisen tytäryhtiön Pöyry Energy AG:n toiminnasta Laosin patohankkeessa.

Marraskuu 2012: Xayaburin padon peruskivi muurataan. Kaksi päivää myöhemmin Pöyry ilmoittaa virallisesti olevansa patohankkeesta vastaava rakennusvalvontakonsultti, vaikka on tiennyt asiasta ainakin vuoden 2011 elokuusta lähtien. Hankkeen kesto on kahdeksan vuotta.

Kesäkuu 2013: Työ- ja elinkeinoministeriö antaa Pöyryn toiminnasta vapauttavan lausunnon. Lausunnosta käy ilmi, että Pöyry kiistää valituksen sisältämät syytökset. Pöyry mukaan sen tehtävänä ei ole ollut arvioida, onko Laosin hallitus täyttänyt velvollisuutensa muita maita kohtaan. Ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten osalta Pöyry toteaa ettei se ollut hankkeen suunnittelija tai päätöksentekijä.

Kansalaisjärjestöt vastasivat, että Pöyry on ymmärtänyt valituksen väärin tai yrittää siirtää pois huomion asemastaan patohankkeessa. Lisäksi järjestöt huomauttivat, että Pöyryllä on ollut hankkeen etenemisessä ”huomattava vaikutus” ja Laosin hallitus on patohanketta edistäessään tukeutunut nimenomaan Pöyryn selvityksiin.

Jari Hanska & Kati Pietarinen

______________

Patosanastoa

Xayaburin patoa rakentaa Ch. Karnchang, yksi Thaimaan suurimmista rakennusyhtiöistä, ja sitä rahoittaa kuusi thaimaalaista liikepankkia. 95 prosenttia padon tuottamasta energiasta on tarkoitus myydä Thaimaahan.

Pöyry Oyj on viidelle toimialalle keskittynyt konsultti- ja suunnitteluyhtiö. Pöyryllä on toimipisteitä 49 maassa ja toimiii metsäteollisuuden, energiantuotannon, kuljetuksen, rakentamisen palveluiden sekä vesi- ja ympäristösektorin hankkeissa. Konsernin toimitusjohtaja on sveitsiläinen Alexis Fries ja hallituksen puheenjohtaja Henrik Ehrnrooth.

Mekongin jokikomissio on perustettu Mekong-joen valuma-alueen kestävää hallinnointia varten. Jäseninä ovat joen alajuoksun maat eli Vietnam, Thaimaa, Kambodža ja Laos. Suomi on komission yksi suurimmista rahoittajista. Yli 4 300 kilometriä pitkä Mekong virtaa kuuden maan halki ja on maailman suurin sisävesillä sijaitseva kalastusalue.

OECD:n kansallinen yhteistyöelin on työ- ja elinkeinoministeriön ja yhteiskunta- ja yritysvastuuneuvottelukunnan, YHVAn, yhdessä muodostama toimielin, joka vahtii, noudattavatko suomalaiset yritykset OECD:n ohjeistuksia yritysten eettisistä toimintatavoista.

Jari Hanska

______________

Ihalainen: en kommentoi

Voiman toimituspäällikön Susanna Kuparisen työministeri Lauri Ihalaiselle viimeisen kerran 23. kesäkuuta lähettämät kysymykset, joihin ministeri kieltäytyi vastaamasta:

Hallitusohjelma s. 40

”Hallitus tukee hankkeita yritysvastuuta koskevien kansainvälisten normien ja ohjeistojen vahvistamiseksi ja edistää vastuullisuusnäkökohtien parempaa huomioimista elinkeinopolitiikassa ja julkisissa hankinnoissa. Tavoitteena on suomalaisten yritysten toimiminen edelläkävijänä yritysvastuuasioissa.”

Ministeri Ihalainen korostaa samaa myös työ- ja elinkeinoministeriön nettisivuilla.

Tätä taustamatriisia vasten kysyn seuraavat kysymykset:

1. Mikä status OECD:n kansallisella yhteistyöelimellä ja sen neuvottelukunnalla YHVAlla on valtion yritysetiikan valvonnassa?

2. Miksi neuvottelukunnalla ja yhteistyöelimellä ei ole omaa budjettia? Eräs neuvottelukunnan jäsen kertoi, että hänellä ei ole kritisoitavaa virkamiestyöskentelystä, ja hän itsekin asettui lausunnon taakse. Silti ko. jäsen katsoo, että neuvottelukunta antoi lausuntonsa puutteellisten tietojen pohjalta, koska ei ollut resursseja tutkia. Näetkö tässä ongelmaa?

3. Koetko, että ministeriölle ja ministerille on annettu riittävät työkalut vahtia suomalaisten yritysten etiikkaa?

4. Millä tavalla YHVA ja TEM voisivat vastuuttaa suomalaisia yrityksiä ja valvoa, että ne noudattavat omia eettisiä koodejaan? Millä konkreettisilla keinoilla?

5. YHVAlla ei ole sanktio-oikeutta. Miten valtio voi vaikuttaa suomalaisiin yrityksiin eettisissä kysymyksissä, kuten due diligensin ja ihmisoikeus- ja ympäristöohjeistusten noudattamisessa?

6. Läpinäkyvyys ja avoimuus ovat hallituksen kärkiarvoja. Miksi Pöyry sai salata vastineensa jopa valittajalta? Miksi virkamiesvalmistelu ja siihen liittyvät asiakirjat ovat salaisia?

7. Se estää julkisen ja riippumattoman arvioinnin lopputuloksesta, ja ehkäisee julkista keskustelua, johon YHVA käsittääkseni arvojensa puolesta pyrkii. Oletko samaa vai eri mieltä YHVAn arvoista?

8. Miksi ministeriö ottaa annettuna sellaisen yhtiön vastineen, joka on muun muassa Maailman pankin boikottilistalla lahjonnan vuoksi? Listalle on hankala joutua, siinä on vain viisi yritystä, joista kaksi yhdestä maailman korruptoituneimmasta maasta Laosista, yksi Intiasta, yksi yhdysvalloista ja yksi – Pöyry, Vantaalta Suomesta.

9. Millä tavalla virkamiesvalmistelu valitustapauksissa tehdään? Kuullaanko riippumattomia asiantuntijoita ja tutkijoita, esimerkiksi?

Jos ei:

10. Miksi tyydytään osapuolten kertomuksiin ilman, että niitä tutkitaan tai annetaan arvioitavaksi riippumattomille asiantuntijoille ja tutkijoille?

Esimerkiksi ulkoministeriö omassa lausunnossaan totesi, että se ei annettujen tietojen perusteella voi ottaa kantaa onko OECD-määräyksiä rikottu, koska tiedot ovat riittämättömiä.

Eikö ole kohtuutonta olettaa, että jos edes ulkoministeriö ei pysty esittämään valistunutta kantaa, kuinka esimerkiksi ev.lut kirkon tai Akavan edustaja voisi muodostaa kantansa oman asiantuntemuksensa pohjalta siitä, onko Pöyry oikeassa puolustaessaan omia tutkimuksiaan, tai ovatko kansalaisjärjestöt oikeassa kritisoidessaan niitä?

11. Miksi YHVAn jäsenille sanottiin, että Pöyryn vastine on henkilökohtainen ja salattava? Se estää esimerkiksi kommunikaation oman taustaorganisaation kanssa. Miten se sopii avoimuuspolitiikkaan ja ”avoimeen dialogiin”? Onko tällainen vaatimus edes laillinen?

12. Mikä on ministerin kanta: eikö ennemmin kannattaisi säätää lakeja kuin jättää esimerkiksi ihmisoikeuksien ja ympäristöarvojen noudattaminen vapaaehtoistoiminnaksi, etenkin kun ainoa elin on käytännössä kykenemätön antamaan edes sanktiota.

13. Miksi TEM otti omassa tiedotteessaan Pöyryn toimintaan vielä positiivisemman kannan kuin YHVA?

14. Pöyry käyttää nyt TEM:n kantaa eräänlaisena sertifikaattina nettisivuillaan. Yritys on jättänyt pois lausunnon sisältämän kritiikin. Pöyryn viestinnästä sanottiin Voima-lehden haastattelussa, että lausunto on Pöyrylle mediavoitto. Mitä ministeri ja ministeriö tästä ajattelee, kun prosessi on ollut näin epäselvä?

_______________

Lue myös Susanna Kuparisen artikkeli Pöyry way on askel pois mukavuusalueelta.

Pöyry way on askel pois mukavuusalueelta

Teksti Susanna Kuparinen

Yritysvastuusta kirjan kirjoittanut professori kertoo, miksi yrityksillä ylipäätään on eettisiä ohjeistuksia ja miksi valtioita kiinnostaa niiden valvominen.

Työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa istuva Yhteiskunta- ja yritysvastuun neuvottelukunta antoi lausunnon, jonka mukaan Pöyry ei ole rikkonut OECD:n yrityksille suunnattuja toimintaohjeita. Lausunto valmisteltiin vajavaisin tiedoin, ministeriö ei tutkinut Pöyrystä tehtyä kantelua ja yrityksen vastinetta. Paljastui, että neuvottelukunnalla ei ole rahoitusta. Kaikki valmisteluun liittyvät asiakirjat salattiin.

Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen professori Teivo Teivainen, mitä hyötyä työministeri Lauri Ihalaisen (sd) julkiselle imagolle on siitä, että hän antaa ymmärtää olevansa kiinnostunut suomalaisten monikansallisten yhtiöiden eettisyydestä?

”Julkinen paine on saanut OECD:n ja ministeriön antamaan ulospäin sellaisen vaikutelman, että homma on hanskassa. Käytännössä eri valtioiden yhteiskuntavastuuta valvovat poliittiset elimet ovat kuitenkin lähes hampaattomia, eikä vaikuta siltä, että ne edes olisivat halukkaita vähiä hampaitaan käyttämään. Esimerkiksi GRI-standardi, johon lähes kaikki suuryritykset ovat sitoutuneet, ei juurikaan mittaa toiminnan eettisyyttä. Se mittaa ainoastaan sitä, onko yritys raportoinut toiminnastaan asianmukaisella tavalla.”

Mitä hyötyä Suomen valtiolle on hampaattomasta yritysvastuuta valvovasta neuvottelukunnasta? Eikö se ole ennemminkin häpeä?

”On kilpailuvaltti, että Suomessakin on tällainen elin. Se on yksi tapa lisätä suomalaisfirmojen luotettavuutta. Myös yritykset itse suosivat tällaisia kanavia, jotka saavat ne vaikuttamaan vastuullisilta. Yritysmaailma haluaa antaa kuvan siitä, että se toteuttaa omaa tehtäväänsä demokraattisten mekanismien kautta. Että kyllä valtio olisi ärähtänyt, jos jokin olisi pielessä.”

Nythän ministeriö käytti neuvottelukuntaa hyväkseen ja antoi valtion takaaman ”sertifikaatin” Pöyrylle. Mitä hyötyä Suomelle on Pöyryn valkopesusta?

”Eettisestä valvonnasta on valtion oman logiikan mukaan se hyöty, että sertifikaatti on yksi kilpailuvaltti Pöyrylle. Sitten jotkut hipit vinkuvat, mutta mitä sen on väliä.”

Pöyryllä on Pöyry way -niminen koodisto, jonka mukaan konserni noudattaa kaikkia asiaankuuluvia standardeja ja määräyksiä. Mitä hyötyä yrityksille on eettisistä koodeista? Miksi ne asettavat itse itselleen toimintanormeja?

”Kyse on maineenhallinnasta. Yritykset vastaavat paineisiin, jotka tulevat kuluttajilta ja mielenosoittajilta. Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista instituutiota, joka pystyisi määräämään yrityksiä toimimaan eettisesti. Niinpä yritykset haluavat uskotella, että vapaaehtoisuus ja moraalikoodit riittävät. Pöyry ilmoittaa sivuillaan sitoutuneensa tiettyihin periaatteisiin, mutta sokea reetakin näkee, että yritys toimii toisin.”

Eikö kannattaisi lopettaa kokonaan puhe yritysetiikasta, jos se on lähinnä keino huijata kansalaiset rauhalliseksi?

”Niin, pitäisikö lopettaa paskanjauhaminen ja pyytää yrityksiä sanomaan suoraan, että ne keskittyvät liiketoiminnan parantamiseen? Kaikkihan ne lopulta viime kädessä myöntävät, ettei eettisiä periaatteita voi kunnolla noudattaa, koska kannattavuuspaineet ovat niin suuret. Mutta kenties nykyinen linja velvoittaa yritykset tekemään edes joitakin pieniä myönnytyksiä ympäristön ja ihmisten eteen.”

”Eettiset ohjeistukset ovat pikkusormen antamista demokratialle ja ainakin pieni askel pois kapitalismin mukavuusalueelta. Hyväksymällä omaa vastuutaan firmat altistavat itseään ankarammalle vastuukritiikille, kun ne eivät voi enää vedota siihen, että niiden ainoa vastuu on voittojen kasvattaminen.”

Teivo Teivainen: Yritysvastuun umpikuja. Into & Kalevi Sorsa -säätiö 2013. 102 s.

Lue myös Susanna Kuparisen artikkeli Valtio puhdisti Pöyryn Voimasta 6/2013.

Tämä tapiiri ei pure

Teksti Susanna Kuparinen

Uusnaivistinen skene palvoo Kari Tapiiria, 2010-luvun hipstereiden Kari Peitsamoa. Samoin tekee maailman suosituimpiin artisteihin kuuluva Lana Del Rey.

Tämä tarina on yhtä äkkiväärä kuin laulaja-lauluntekijä Kari Tapiirin kappaleet.

Editoin kesäkuun Voimaan juttua Mosambikin kadonneesta sarvikuonokannasta. Teen työn pitkin hampain, sillä olen erikoistunut politiikkaan ja talouteen. Kostoksi päätoimittaja käskee kirjoittaa sarvikuonoaiheesta myös kainalojutun.

Toukokuisissa juhlissa uhoan, että kirjoitan nykyään eläimistä. Joviaalisuuden puuskassa pyydän erästä eduskunta-avustajaa valitsemaan minkä tahansa eläinlajin.

”No, mitähän tapiireille kuuluu”, avustaja mietiskelee.

”Sovittu. Juttu tapiireista ilmestyy kesän Voimassa”, lupaan.

Alan tutkiskella tapiirien nykymenoja. Laji on vaarantunut, osin uhanalainen, mutta ei sillä poikkeuksellisen huonosti mene. Kohauttavin tapiiritapahtuma löytyy 1990-luvun loppupuolelta: tapiiri puri miestä jossain pöpelikössä. Kumpikaan ei kuollut. Tapiiri pötki takaisin viidakkoon ja mies sai ehkä antibioottikuurin ja laastaria.

Kiroilen toimituksessa, että nyt tuli luvattua tyhmyyksiä. Toimitussihteerillä välähtää.

”Kari Tapiiri”, hän huudahtaa. Kari Tapiiri eli Tapio Luhtasaari, 31, on Helsingin hipstereiden palvoma laulaja-lauluntekijä.

Tapiiri kuin tapiiri. Vuosi sitten ilmestynyt esikoislevy Intiaani hankitaan toimitukseen heti, ja kuunnellaan huolella läpi. Levy jakaa toimituksen kahtia, kuten eksentrinen musiikki usein tekee.

Pari vuotta soolouraansa luoneesta Tapiirista on muodostumassa kulttihahmo. Kari Tapiirilla on Facebookissa yli 1 200 tykkääjää, se on indie-muusikolle paljon.

Tapiirin lauluissa palataan villiin länteen, kaivataan takaisin luontoon, utuisiin mielenmaisemiin. On mies, kitara ja herkkä tunnelma. Laulajasta tulee mieleen Kari Peitsamo ilman arroganttia töksähtelevyyttä.

Voiman 34-vuotiaan kuvaajamiehen lempibiisi on Länkkäri. Sen kertosäkeessä Kari Tapiiri laulaa eteerisesti ”ratsastaa joku vitun heevonen, ei ketään enää kiinnosta länkkärit, jippijaijee, pum pum.”

”Ton hönkäilyn kuuntelemisessa toleranssi tulee vastaan noin vartin jälkeen. Haluaisin katkoa Tapiirin kitaran ja lähettää sen pala palalta lajitovereille Madagaskarille”, toimituksen 30-vuotias miesjäsen kuvailee.

Vastakkainen kanta ei voisi olla kauempana:

”Tykkään yksinkertaisesta singer-songwriter-musiikista, se on ihanan söpöä ja tulee sielusta. Sanoituksetkin on tosi ihanat ja söpöt”, 33-vuotias naispuolinen graafikko, Tapiirin fani ja baarituttu huokailee.

”Vaikka kappaleessa Maailmanpyörä se lause, että puiden sisällä voi matkustaa”, hän jatkaa. ”Se on ihana, on luonto ja henkisyys yhdessä lauseessa. Melodiat on yksinkertaisia, ihanan aneemisia. Kaiken eteen voi laittaa ihana-sanan kun puhutaan Tapiirista.”

Usein käy niin, että kun alkaa seurata jotakin asiaa, se pompahtaa esiin joka paikassa. Niin myös Tapiiri, jonka kuvaaja huomaa jo heti seuraavana päivänä keikkailevan Helsingin Karhupuistossa, toimituksen vieressä.

Samaan syssyyn luemme netistä, että Lana Del Rey, yksi maailman tämän hetken suosituimmista artisteista, on valinnut useiden ehdokkaiden joukosta lämmittelijäksi kesäkuun keikalleen Helsingin Areenalle juuri Tapiirin.

Menemme metsästämään Tapiiria Karhupuistoon. ”Tuolla se kävelee”, kuvaaja kuiskaa. Tapiiri vaeltelee pitkät hiukset liehuen puistossa, halailee vastaantulijoita ja heidän vauvojaan.

Hiekkaisen keskusaukion perukoilla on pieni, telttakatoksella varustettu lava, jonka keskelle Tapiiri kapuaa laulamaan outoja laulujaan. On vaikea sanoa, kuinka tosissaan ne on tehty. Kysytään häneltä itseltään.

Miksi laulat asioista, joista laulat? Oletko sielultasi hippi?

”Lauluni ovat yleismaailmallisia, arkisia ja tätä päivää. Niihin on helppo samaistua. Ja haluan, että laulut kuulostavat kauniilta. En tiedä mikä on hippi-sanan määritelmä. Minulla on pitkät hiukset ja rakastan rauhaa, mutta eikö se ole kaikkien oikeus?”

Facebookissa sinulla on yli 1 200 tykkääjää. Se on paljon. Olet jo lähes kulttihahmo. Mihin tarpeeseen vastaat musiikillasi?

”Joo kiitos Facebook-tykkääjilleni. Ai olen vai? Ai mihin tarpeeseen? No tänä päivänä suurin osa musiikista tehdään elektronisesti ja tietokoneilla. Minun lauluissani ei soi kun ääneni ja kitara. Ja nauhoituksetkin tehdään analogisesti, kiitos tuottajani Didier Selinin, joka on sen alan taikuri ja muutenkin osaa luoda huumaavan äänimaailman biiseihin.”

”Musiikillani vastaan omiin tarpeisiini laulaa ja luoda melodioita ja uusia lyriikoita. Olen tyytyväinen, että joku muukin tykkää musiikistani, itseni lisäksi.”

Olet rumpali fiftari-henkisessä Yöjuoksijat-yhtyeessä. Oma musiikkisi on hyvin erilaista. Miten löysit tyylisi?

”Sain akustisen kitaran pari vuotta sitten synttärilahjaksi Yöjuoksija-yhtyeessä kitaraa soittavalta Faija-Villeltä. Sitten sitä kitaraa rämpyttelin ja biisejä alkoi tulla. Otin pari biisiä nauhalle ja soitin ystäville. He tykkäsivät ja käskivät mennä studioon tai lähettää ne johonkin.”

Voiman toimituksessa musiikkisi jakaa mielipiteitä. Toiset pitävät sitä vilpittömänä ja herkkänä. Kriittiset ovat sitä mieltä, että musiikkisi on tekonaiivia, ironista vitsailua. Mitä vastaat? Kuinka tietoisesti olet valinnut esimerkiksi sanoituksellisen linjan? Mitä itse haluat musiikillasi kertoa, miten vaikuttaa ihmisiin?

”Kyllä mä oon musiikkini ihan tosissani tehnyt. Vaikka siellä onkin huumoria jossain väleissä. Naivistisista sanoituksistakin on ennenkin huomauteltu, voihan olla, että oon vähän naiivi. Mutta mielestäni on hienoa, että myös lapset voivat kuunnella musiikkiani ja kaiken ikäiset. Mutta emmä oo tarkemmin sanoja miettinyt. Yrittänyt vaan sanoa asioita suoraan. Tolleen kelaan muutenkin maailmasta usein. En ymmärrä miksi pitäisi ilmasta jotenkin vaikeimman kautta?”

”Toivon että musiikkini antaa kuulijalleen kannustusta ja hyvää mieltä ja epäitsekkyyden siementä.”

Kari Tapiiri jää yhtä arvoitukselliseksi ja sympaattiseksi hahmoksi kuin luonnossa elävät kaimansa. Uusromanttisen musiikkigenren aallonharjalla hän ei onneksi ole toistaiseksi vaarantunut laji.

Kari Tapiirin uusi Onni-sinkku kuunneltavissa täällä.

Kari Tapiiri: Intiaani. Timmion Records 2012. Toimituksen antamien tähtien keskiarvo: Kolme tähteä.

Itä-Saksa räjähtää Tavastialle tänään!!!

Teksti Susanna Kuparinen

Mammutti ei ole kuollut – Das Mammut ist nicht tot. Itä-Saksan mammutit palaavat 13 vuoden odottelun jälkeen Tavastialle.

Siirrytään aikakapselissa kolmetoista vuotta ajassa taaksepäin. Lahden ja Helsingin väliin on muodostunut kuuma linja.

”Mitä sä oot menny tekemään”, äiti huutaa puhelimessa.

”Mutsi ei tajuu, se ei tajuu mitää musiikista”, pikkuveljeni protestoi.

Jossain taustalla kuuluu, kuinka Itä-Saksan laulaja murisee Aerobitch-kappaletta, kun veljeni luukuttaa bändin uusinta Man the Machines -levyä huoneessaan ja äitini ääni tärisee raivosta.

”Kiitos vaan ihan helvetisti”, hän sanoo joka sanaa painottaen ja paiskaa luurin korvaan.

Olen edellisellä viikolla tutustuttanut luonani Helsingissä vierailleen pikkuveljeni Itä-Saksaan, suomalaisen industrialin pioneeriin. Yhtye on julkaissut kolme levyä, ja se tunnetaan fanaattisista keikoistaan. Tavastian keikalla ilmapiiri lähentelee uskonnollista hurmosta.

Olemme kämppikseni kanssa terrorisoineet naapurissa asuvaa uskontotieteilijää jo kuukausien ajan Itä-Saksan tuotannolla. Veljeni kautta terrori on leviää Lahteen.

Tavastian keikan jälkeen paluuta lavalle on saatu odottaa 13 vuotta. Itä-Saksa katosi. Siinä välissä naapurin uskontotieteilijästä tuli tohtori, kämppis pyrki ja pääsi politiikkaan, minusta tuli juuri maisteri ja kuuntelen lähinnä klassista. Pikkuveljestäni kasvoi mies, joka meilasi aamulla: ”enää 11 tuntia Itä-Saksaan!”

Itä-Saksan voisi helposti kuitata pitkitettynä, tyyliteltynä vitsinä, mutta yhtye ei tyhjene siihen. Itse pistän muun muassa Itä-Saksan ansioksi, että pääsin Teatterikorkeakouluun. Kuuntelin partisaanimarssia ja Itä-Saksaa pääsykokeita edeltävänä iltana taistelutahdon sytyttämiseksi. Se toimi hyvin ovien sisäänpotkimisessa. Ironinen lässytys ei tuota tätä efektiä.

Jokainen voi todentaa sen itse tänään, kun pitkä keikkatauko päättyy ja yhtye kiipeää Tavastian lavalle. Paluuta vauhdittaa uusi single Rock Me Amadeus.

Kahdeksanhenkisen Itä-Saksan jäsenet ovat kaikki musiikin ammattilaisia, joille bändi on rakas äpärälapsi. Laulaja–kosketinsoittaja Hiili Hiilesmaa on tuottanut muun muassa Apocalyptican, HIMIin, Lordin ja The 69 Eyesin levyjä, rumpali Antti Lehtinen soittaa päivätyökseen Scandinavian Music Groupissa. Jäsenistössä on myös tuottajaa, muusikkoa ja opettajaa. Laulaja Jade Soikkeli työskentelee pankissa.

Tavoitan Hiili Hiilesmaan sähköpostilla, kiireiden vuoksi yhteistä aikaa ei järjesty yhdenkään bändin jäsenen kanssa.

Onko Itä-Saksalta tulossa levyä tai aktiivista keikkailua?

”Keikkoja olisi kyllä ollut tarjolla, mutta päätimme edetä pienin askelin ja katsoa, mitkä ovat tunnelmat Tavastian keikan jälkeen. Todennäköisesti uusi levy tulee, kun aika on kypsä, sillä olemme sessioineet ydinryhmällä aika ajoin säännöllisen epäsäännöllisesti. Todenteolla aktivoituminen ja keikkailun aloittaminen on kuitenkin asia erikseen. Kukaan meistä ei tahdo aloittaa perinteistä bänditoimintaa, kuten ei silloin ennenkään.”

Olin edellisellä Tavastian keikallanne 13 vuotta sitten. Muistan edelleen sen yksityiskohtaisesti enkä voi ymmärtää, että olen kohta keski-ikäinen. Mitä teille on tapahtunut 10 vuoden aikana? Mitä luulet, tuleeko down in the memory lane -fiilis, viliseekö elämä filminauhana silmien ohi, kun nousette Tavastian lavalle? Onko kondis sama vai parempi?

”Koko musiikkiteollisuus on muuttunut, sosiaalinen media on syntynyt ja niin edelleen. Meidän vanha materiaali näyttää ja tuntuu erilaiselta, koska kaikki ympärillä oleva on niin erilaista. Kaikki Itä-Saksassa ovat olleet kokoajan aktiivisesti kiinni musiikintekemisessä, joten kondis on vähintään samaa luokkaa kuin aiemmin. Sama koskee koko live-toteutusta, sillä nykytekniikalla pystymme tekemään joitain juttuja, joista aiemmin vain haaveilimme.”

Itä-Saksan voi helposti tulkita läpeensä ironiseksi yhtyeeksi, vaikkapa biisien nimiä vilkuillessa. Kuitenkin yhtyeessä on uhmaa ja vimmaa joka mielestäni menee ironian rajan yli. Mitä itse tuumit? Mikä on totisuuden taso? Vai onko kyseessä pitkäksi venähtänyt vitsi?

”Kyse on enemmän kontrastien hakemisesta. Uhma ja vimma on maagisempaa kun sitä sävyttää ironialla. Haemme eräänlaista epätodellisuuden tasoa, jossa asiat näyttävät erilaisilta kuin miltä kuulostavat. Olemme aina olleet huonoja vitsinkertojia, joten jotakin on yritettävä, jotta saisi vastakkaisen sukupuolen huomion.”

Miten kaikki alkoi?

”Mulla oli mutsin kellarissa pieni studio 80 -luvun loppupuolella. Metsän takana naapurissa asui Soikkeli, jonka kanssa aloimme äänitellä outoa ja kokeilevaa musaa. Samalla olin erittäin innostunut äänitystekniikasta. Teimme myös erilaisia kuunnelmia ja myöhemmin myös elokuvia.”

”Pukeuduimme myös välillä äitini vaatteisiin ja lähdimme liftaamaan. Aika äkkiä selvisi, että monet kundit heittäytyivät perjantai iltana väkivaltaisiksi, kun huomasivat että meikin alta pilkottikin orastava viiksien kasvu.”

”Teininä oli jännittävää kokeilla erilaisia juttuja ja katsoa minkälaisia värähtelyjä ne aiheuttavat itsessä. Polttoaineena olivat teinimaailman keskipisteet; musiikki, mopot, mimmit ja finnit.”

Mitä tarvetta yhtye täyttää sinulle ja teille?

”Meillä on aina ollut sisäinen polte tehdä asiat omintakeisesti. Se koskee biisejä, keikkoja, bändin pyörittämistä ynnä muuta. Musiikkia tehdessä ei tarvitse ajaa tiettyä kaistaa tai välittää liikennesäännöistä. Miksi monet silti tekevät niin? Matka kohti tuntematonta on rikastuttavampaa kuin ottaa valmismatka Torremoliinokseen. Olemme kokeilleet molempia.”

Olette kaikki musiikin ammattilaisia, mutta Itä-Saksa ei suostu kuopattavaksi. Miksi?

”Tuntuu, että kaikki tuntevat itsensä riittävän vapaiksi toteuttamaan itseään. Osasyy voi olla, että ei ole mitään tulosvastuuta, eikä sitoutumispakkoa. Tämä johtaa siihen, että luovuus saa rehottaa vapaana. Koska useimmat Itä-Saksassa ovat musiikin ammattilaisia, juuri tällaisia asioita oppii arvostamaan.”

Millä tavalla treenaatte keikkaa varten? Eikö paine ole valtava, kun kaiken pitää onnistua täydellisesti? Onko seuraava taas 10 vuoden kuluttua?

”Treenasimme vain muutaman kerran soittamista, koska kaikki ovat soittaneet koko ajan ja lämmöt olivat valmiiksi päällä. Toisin kuin vaikkapa ABBA, Itä-Saksa on aina ollut marginaaliryhmä, joten mitään kovin suurta painetta esim. fanimassojen puolelta ei ole syntynyt. Meillä on myös varasuunnitelma, jos kaikki ei menekään täydellisesti…”

Itä-Saksa Helsingin Tavastialla perjantaina 17.5.