Sonja Hyppänen

Freetoimittaja & osa-aikakulkuri Sonja Hyppänen karkasi merille ympäristöjärjestö Sea Shepherdin lippulaiva Steve Irwinille. Kansimiehenä työskentelevä Hyppänen kirjoittaa merta & sen asukkeja suojelevan laivan arjesta: ruostepölystä, ulapoista & suorasta toiminnasta.

Pitkän päivän ilta

Teksti Sonja Hyppänen

Tänä vuonna Sam Simon seilaa hammaskalan salakalastajien kannoilla Etelämantereen rannoille.

Mikään ei saa minua nopeammin ylös punkasta kuin elefantilta kuulostavat askeleet laivan portaikossa mieleni eläessä yhä keskiyötä. Töminä on varma merkki siitä, että myöhään heräävä hyttinaapurini säntää aamupalalle ja minä olen nukkunut aivan liikaa pommiin.

Tällaiset päivät alkavat puolikkaalla pressopannullisella kahvia. Tällaisina aamuina ennen miehistön kanssa pidettävää aamukokousta luettavia maileja on vähintään 52230958 ja kaikki niistä ovat tärkeitä. Päivä on jo kroonisesti vartin myöhässä.

Tänään kaikki tapahtuu kerralla, enkä ole edes varma, laitoinko sukat jalkaan. Hävittäisin puhelimeni, mutta onneksi se soi kokoajan. Olemme juuri julkistaneen tämän vuoden Eteläisen jäämeren kampanjan Operation Icefishin. Laivani Sam Simon siirtyy pian Uuteen-Seelantiin sitä lobbaamaan ja keräämään varoja.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin laiva on kaukana lähtökunnosta. Komentosilta on palasina ja laivan nosturi on astetta laajemmassa vuosihuollossa. Tämän vuoden uusi lisäys eli toinen nopea kumivene odottaa kaijalla kotiin palaavaa nosturia poimimaan sen kannelle. Onneksi sentään konehuoneella on kaikki kunnossa. Suurin ongelma näyttää olevan teippilappukoneen nauhan loppuminen liian ahkeran pultti- ja mutterilokeroiden nimikoimisen jälkeen.

Näinä päivinä, juuri, kun olen päässyt toisen kahvipannullisen avulla hyvään vauhtiin, kaikki häviävät yhtäkkiä. Puosua etsiessäni kiroan laiskottelevaa miehistöä, kunnes ohikulkeva konepäällikkö kysyy, tulenko lounaalle. Lounaalle? Jo nyt? Sisäinen kelloni hyppää yhdeksästä puoleen päivään ja kiirehdin naapurilaivaan ennen kuin puolen tunnin santsisääntö astuu voimaan. (Laivoillamme otetaan ensin ruokaillessa lautanen täyteen kerran. Jos haluaa lisää, täytyy odottaa puoli tuntia, jotta kaikki ovat varmasti saaneet ruokaa. Sen jälkeen susilauma saa tuhota loput ruuat. Jos jää ilman apetta, se on oma moka.)

Iltapäivällä kaikki riemastuvat, sillä pitkään odotettu kahvilahjoitus saapuu. Ynnään kahvipapukiloja yhteen ja vertaan tulosta tunnettujen kahviaddiktiemme (minä, kapteeni, konepäällikkö ja tekninen tuki) keskikulutukseen. Ehkä selviämme kesän läpi.

Tänä vuonna Sam Simon seilaa hammaskalan salakalastajien kannoilla Etelämantereen rannoille. Etsimme ja tuhoamme laittomia kalastusvälineitä tarvittaessa. Tämä tarkoittaa suurehkoa määrää uusia apu- ja suojavälineita ja tekniikoita. Hammaskalaa kalastetaan pitkäsiimalla, johon nappaa valitettavasti kiinni kuka tahansa siitä ohi uiva tai väärään aikaan ohi lentävä lintukin. Jokainen yksityiskohta ja työvaihe on mietittävä tarkasti. Mitä, jos löytämässämme laittomassa siimassa on kiinni elävä mutta haavoittunut albatrossi? Entä, kun siimoissa on kuolleita eläimiä, kuinka tämän kohtaamiseen voi valmistautua?

Kellon lyödessä viittä olen jo rustannut sivun mittaisen työlistan huomiselle. Illallisen jälkeen vegaaninen jälkkärikorvapuusti odottaa yhä syömistä, kunnes saan loppuun puhelun paikallisen nosturiyrittäjän kanssa, joka lahjoittaa aikaansa ja kalustoaan pelastuslauttojemme nostamiseen laivaan.

Korvapuusti menee väärään kurkkuun, kun ruudulle pomppaa WWF:n tuore Living Planet -tutkimus. Maailman selkärankaispopulaatiot ovat romahtaneet puoleen viimeisen 40 vuoden aikana, kiitos ihmiskunnan. Huomenna työskentelen kahta tehokkaammin.

Jäähyväiset pitkäsiimalle

Teksti Sonja Hyppänen

Operation Icefish tähtää salakalastuksen pysäyttämiseen.

Muistan hyvin tämän kirpeän kesäpäivän Antarktiksella viime vuodenvaihteen kieppeiltä. Lämpöä muutama aste ja etelästä kohtalainen tuuli, jossa tuntuu Rossin jäähyllyn läheisyys. Olemme niin etelässä kuin laivalla vain voi päästä, Rossin merellä, planeetan laidalla. Muita laivoja ei ole näkynyt viikkoihin.

Edessämme ristiaallokossa kelluu kolmen ison oranssin poijun rykelmä, josta alaspäin kiemurtelevat köydet katoavat syvyyteen. Katseelta piilossa niihin liittyy pitkäsiima, jota on veden alla kymmeniä kilometrejä. Poijujen tunnistenumerot kertovat, että ne tiputtaneen laivan kalastusluvat ovat kunnossa. Vastahakoisesti jätämme siiman kylvämään kuolemaa jääahvenien ja albatrossien keskuudessa. Kuinka tällainen on mahdollista pallomme villeimmissä kolkissa, mietin.

Joka vuosi Etelämantereen vesillä törmäämme pitkäsiimoihin, laillisiin ja laittomiin. Tänä vuonna, mikäli Japanin valaanpyyntilaivasto pitäytyy lupauksessaan tehdä vain laskenta- ja näytepalatutkimusta, suuntaamme huomiomme pitkäsiimoihin ja jääahvenien salakalastuksen pysäyttämiseen Eteläisellä jäämerellä. Hammaskalat voivat elää yli kahden kilometrin syvyydessä jäätävillä vesillä niiden kudoksissa olevien jäätymistä estävien proteiinien vuoksi.

Muutama päivä sitten Sea Shepherd julkisti tulevan vuodenvaihteen Eteläisen jäämeren kampanjansa, Operation Icefishin. Rosoisen näköisten jääahvenien (Patagonian toothfish ja Antarctic toothfish) kalastus Etelämantereen vesillä on tarkkaan säädeltyä ja kiintiöt pieniä. Kuitenkin varsinkin hammaskalan (Patagonian Toothfish) pyynti on ollut melkoista villiä länttä, sillä Etelämantereen vesillä kalastuslupien valvonta on kovin vähäistä ja laiton kalastus rehottaa yhä.

Jääahvenet ovat merten ravintoketjun huippupetoja kuten hait. Ne lisääntyvät hitaasti ja ovat siten erityisen herkkiä kiintiöistä piittaamattomalle salakalastukselle. Antarktiksen hammaskala (Antarctic Toothfish) elää serkkuaan hammaskalaa eteläisemmillä ja kylmemmillä vesillä. Tiedemiehet ovat tutkineet hammaskaloja McMurdon tutkimusaseman vesillä viimeiset neljäkymmentä vuotta. Näiden kylmien vesien huippupetojen kaupallinen pyynti alkoi vasta 1990-luvun lopulla, mutta silti hammaskalat ovat nykyään miltei kadonneet Rossin meren eteläisimmiltä sopukoilta ja McMurdon ympäristöstä.

Antarktiksen hammaskalan häviämisellä on ollut jo lyhyessä ajassa suuria vaikutuksia pallomme eteläisten kolkkien ekosysteemeihin. Tämän kylmien vesien huippupedon katoaminen on johtanut sitä syövien miekkavalaiden vähenemiseen McMurdon alueella. Pienenpien ahvenkalojen (englanniksi Icefish, joka ei muuten näytä yhtään suomalaiselta ahvenelta!) – normaalisti hammaskalojen tärkeimmän aterian – populaatiot ovat sen sijaan kasvaneet Rossin jäähyllyn vesillä. Tiedemiehet ennustavat tämän johtavan krillin vähemiseen paikallisten ahvenkalojen popsiessa ne suihins. Tämä taas saattaa pakottaa jääpingviinit muuttamaan aiemmin krillipainoitteista dieettiään ahvenkaloja suosivaksi.

Ongelmallista hammaskalojen pyynnissä on myös niiden pyyntitapa; pitkäsiima. Laittomat pitkäsiimat Antarktisen vesillä aiheuttavat vuosittain noin sadantuhannen merilinnun kuoleman. Maailmanlaajuisesti albatrosseja arvioidaan hukkuvan pitkäsiimoihin noin 400 viikossa. Maailman 21 albatrossilajista jo 19 on sukupuuton partaalla.

Operation Icefish käynnistyy joulukuun alusta. Tällä hetkellä laittomasti hammaskalaa pyytävät alukset toimivat valvonnan ulottumattomissa jo pelkästään Etelämantereen syrjäisyyden vuoksi. Kiinnijäämistä välttääkseen salakalastajat myös vaihtavat laivojensa nimiä, rekisteröintimaita ja omistajayhtiöitä. Tulemme dokumentoimaan ja raportoimaan laittomien kalastusalusten toimintaa ja puuttumaan siihen takavarikoimalla ja hävittämällä luvattomia verkkoja ja pitkäsiimoja. Tiedossa siis paljon uuden opettelua ja kylmiä tunteja kannella!

Lasten suusta

Teksti Sonja Hyppänen

”Toivon, että valaanpyytäjät ovat silloin fiksumpia ja valaanpyynti on lopetettu kokonaan kaikkialla maailmassa.”

Merileijonanosa työpäivästäni kuluu sähköpostien ääressä tai puhelin korvalla. Sähköpostini pursuaa teknisiä maileja täynnä laivan moottorin osien kuvauksia ja numeroita, kirjanpitäjän muistutuksia ja saapuvien miehistönjäsenten lentotietoja. Tänään inboxiini tupsahti jotain virkistävää:

“Hei, olen 12-vuotias poika Victorian osavaltiosta ja olen suurin faninne. Haluan kovasti purjehtia kanssanne kun olen vanhempi, mutta toivon myös todella, ettei siihen ole enää tarvetta. Toivon, että valaanpyytäjät ovat silloin fiksumpia ja valaanpyynti on lopetettu kokonaan kaikkialla maailmassa.”

Valitettavasti valaanpyytäjät eivät näytä tulevan fiksummiksi ihan heti. Hiljattain Färsaarten Sandoyssa tapettiin sadan eväpallopäävalaan parvesta 33, EU-maa Tanskan ystävällisellä avustuksella. 14 Sea Shepherdin vapaaehtoista vangittiin heidän yrittäessä estää valasjahtia ja aktivistien kolme nopeaa venettä takavarikoitiin. Kaikki pidätetyt on jo päästetty vapaaksi, mutta kahdeksan hengen venetiimi odottaa yhä oikeudenkäyntiään ja veneet ovat soveliaasti virkavallan hallussa todistusaineistona syyskuun lopulle.

Vaikka Tanska on sitoutunut valaanpyynnin kieltäviin EU-lakeihin, tukee se avoimesti Färsaarten valaanpyyntiä. Tanskan hallitusta tästä kritisoiva sähköpostien naputtaja saa bumerangina takaisin standardivastauksen, jossa todetaan muun muassa seuraavaa: “Tanska tunnustaa merten resurssien, kuten merinisäkkäiden, hyödyntämisen tärkeyden Färsaarille, kansainväliset lait ja suojelupyrkimykset huomioonottaen.”

Merinisäkkäiden hyödyntämisen varmistamiseksi Färsaarilla onkin paikalla Tanskan laivastoa ja poliisivoimia, jotta maa voi omien sanojensa mukaan varmistaa valasjahdin rauhallisen toteutumisen, sillä onhan se laillista toimintaa Färsaarilla. Maa on siis lähettänyt virkavaltaansa puolustamaan aktiviteettia, joka on sen kotivesillä laitonta ja Euroopan unionin tuomitsemaa.

Viisaammiksi eivät ole valaanpyytäjät käymässä myöskään Japanissa. Maan JARPA II valaanpyyntiohjelma Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueella sai tämän vuoden maaliskuussa kylmää kyytiä Haagin Kansainvälisen tuomioistuimen todettua sen olevan kaukana tieteestä. Tutkimusohjelmaa kritisoitiin muun muassa tulosten puutteesta eikä oikeus nähnyt sen oikeuttavan tuhannen valaan tappamista vuodessa.

Tänä vuonna valaanpyyntilaivasto on todennut noudattavansa Haagin päätöstä ja vannoo tekevänsä vain valashavaintoihin ja koepaloihin perustuvaa tutkimusta, jota se tosin aikoo käyttää apuna tappokiintiöiden määrittämiseen tulevaisuudessa. Japanin kalastusministeriö aikoo paljastaa maan uuden tieteellisen valaanpyyntiohjelman syyskuun puolivälissä Sloveniassa pidettävässä Kansainvälisen valaanpyyntikomitean kokouksessa. Uudella ohjelmallaan maa haluaa harppunoida erityisesti lahtivalaita, joita Japanin kalastusministeriön diplomaatti nimitti jo joitain vuosia sitten merten torakoiksi.

Japanin uusi tieteellinen valaanpyyntiohjelma tulee kohtaamaan paljon kritiikkiä, se on varma. Tämä ei kuitenkaan pysäytä harppuunalaivoja ensi vuonna, sillä maa ei tarvitse valaanpyyntikomission enemmistön kannatusta toimilleen. Tiedekortin käyttäminen hämmentää, sillä vaikka kaupallinen valaanpyynti on ollut kiellettyä maailman merillä vuodesta 1986, uhoaa Japanin pääministeri avoimesti aloittavansa sen uudestaan. Valitettavasti näyttää siltä, että nuorelle tukijallemme saattaa olla miehistöpaikka avoinna vielä tulevaisuudessa.

Kevät kelluen tulevi

Teksti Sonja Hyppänen

Japani lähettää jälleen kerran harppuunalaivansa valaidensuojelualueelle. Siellä on myös Sea Shepherd.

Melbournen talvi kääntyy hiljalleen kevääseen. Enää en raaputa kuuraa aamuisin hyttini ikkunasta nähdäkseni pimeää. Auringonnousut jatkuvat ikuisuuden ja muistuttavat Etelämantereesta: lyijynhopea peilityyni vesi ja kultainen horisontti. Taustalla hiljaa keinuvat purjeveneet ja kaukainen Melbournen pilvenpiirtäjien silhuetti.

Syrjäinen satama-alueemme on päällisin puolin hiljainen talvikuukausina. Miehistö on minimissään ja väkeä on per laiva tusinan molemmin puolin. Yhdessä olemme todellinen suurperhe. Kaikkien kolmen laivan miehistöt syövät samassa messissä. Miehistöä vaihdellaan työtarpeiden mukaan ja vapaa-ajalla toisilla laivoilla juostaan kylässä kyselemättä. Tälläkin hetkellä sohvallamme nukkuu naapurilaivan kokki.

Kirpeästä kelistä huolimatta laivat eivät ole uinuneet talviunta. Päivisin rälläkät laulavat ja konehuoneissa käy kuhina. Sam Simon ja Bob Barker ovat saaneet pintaansa uutta maalia. Nopeat kumiveneet ovat käyneet huollossa ja odottavat Eteläisen jäämeren hyisiä vesiä. Pala palalta laivoista tulee parempia.

Suurimman muodonmuutoksen tämän talven aikana on kokenut entinen kotini Steve Irwin. Alus vietti reilun kuukauden Tasmaniassa kuivatelakalla, jossa siihen vaihdettiin uusi potkuri. 1970-luvulla rakennetun laivan kyljet kokivat nuorennusleikkauksen uusien runkolevyjen muodossa. Menneisyyden kahakat ja kovat jääolosuhteet olivat jättäneet jälkensä aluksen runkoon ja tukipalkkeihin. Nyt tämä Etelämantereen konkari on valmis kohtaamaan valaanpyytäjät ja salakalastajat entistä vahvempana ja nopeampana.

Eteläinen jäämeri on tänäkin vuonna Sea Shepherdin isojen laivojen joulunviettopaikka. Vaikka Haagin Kansainvälinen tuomioistuin totesi Japanin nykyisen valaanpyyntiohjelma JARPA II:n olevan täyttä puppua tieteen sijaan, lähettää maa jälleen kerran harppuunalaivansa Antarktiksen vesille ja valaidensuojelualueelle. Tulevana valaanpyyntikautena Japani on todennut pidättäytyvänsä tappamisesta ja vain tutkivansa valaita. Samaan hengenvetoon valaanpyyntilaivaston edustajat tosin julistivat, että verilöyly jatkuu vuosina 2015–2016, kun maa aloittaa uuden tutkimusohjelman.

Laivamanagerina päivät seuraavat toisiaan ja vapaapäivät kuulostavat kaukaisesti tutulta. Kun työnantajana on planeettamme, tai sen meret tapauksessani, ei työn määrästä voi valittaa. Mikään määrä työtunteja ei korjaa sitä tuhoa, mitä ihmiskunta merissä aiheuttaa. Silti työ aktivistilaivalla on jokaisen menetetyn yöunitunnin arvoinen.

Me laivojen miehistöt olemme vain häviävän pieni osa Sea Shepherdin väkeä. Yhdistys on kasvanut maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Esimerkiksi Operation Grindstop on tuonut pohjoiseen Färsaarille parin viime kuukauden aikana satoja vapaaehtoisia ympäri maailman vastustamaan paikallisten brutaalia valaanpyyntiä. Olimme Steve Irwinin ja Brigitte Bardot’n kanssa samoissa hommissa vuonna 2011.

Tänä vuonna Färsaaret ja Tanska ovat ampuneet itseään huolella jalkaan valaanpyyntiasioissa. Valaanpyynti kaupallisiin tarkoituksiin on ollut kiellettyä vuodesta 1986. Tästä huolimatta valaanlihaa on löydetty myynnistä Färsaarilta. Vaikka EU-alueella kaikki valaanpyynti on kiellettyä, on EU-maa Tanska lähettänyt autonomisille Färsaarille laivastoaan ja poliisivoimia turvaamaan valaanpyyntiä. Mitä arvoa on luonnon- tai mertensuojeluun säädetyillä laeilla, jos niihin sitoutuneet avustavat ympäristörikollisia kädet olkavarsiin asti veressä?

Pääministerit pahanteossa

Teksti Sonja Hyppänen

Nyt viikonloppuna Australiassa ja ympäri maailman pidetään ääntä Ison valliriutan ja Tasmanian erämaiden puolesta.

Vaikka Iso valliriutta ja Tasmanian erämaat ovat Unescon maailmanperintöluettelossa, niillä menee kaikkea muuta kuin hyvin.

Tasmanian aarnimetsät ja erämaat ovat vertaansa vailla monimuotoisuudessaan ja kauneudessaan. Aikaisemmin tänä vuonna Tasmaniassa pääsin vierailemaan niin luonnontilaisessa metsässä kuin avohakkuilla ja eukalyptusplantaaseillakin. Ei ole vaikea arvata, mikä näistä varasti sydämeni.

Yksi metsäkoneiden uhkaamista alueista on Florentinen laakso, jossa moottorisahat ovat jo laulaneet ja protestit ovat olleet myös kovimmillaan. Australialainen Miranda Gibson asui alueella puussa 457 päivää, kunnes tahallaan sytytetyiksi epäillyt metsäpalot pakottivat hänet alas.

Tasmaniassa koettiin onnen päiviä, kun saaren metsistä lisättiin 120 000 hehtaaria Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2013, Florentinen laakso silloin muiden joukossa. Nyt pääministeri Tony Abbottin johtama hallitus haluaa poista listauksen 74 000 hehtaarilta luonnontilaista metsää ja avata sen hakkuille. Kirveen alle on joutumassa myös 50 000 hehtaaria kansallispuistoa.

13.–15. kesäkuuta järjestettävä Global Action to Defend World Heritage on tempaus yhteistyössä Miranda Gibsonin Observertreen, Bob Brown säätiön ja Australian Marine Conservation Societyn kanssa. Sea Shepherd Australia osallistuu tapahtumaan järjestämällä tapahtumia kaikilla Australiassa tällä hetkellä olevilla laivoillamme, metsin ja merien hyväksi.

Defend World Heritage haluaa ihmisten tuovan mielipiteensä Tasmaniasta ja Isosta valliriutasta Unescon tietoon sähköisesti, valokuvin ja vetoomuksin. Kesäkuun puolivälistä eteenpäin Unescon Maailmanperintökomitea kokoontuu Qatarissa, ja asialistalla on niin Tasmanian erämaiden poistaminen maailmanperintöluettelosta kuin Ison valliriutan suojeluluokituksen tiukentaminen.

Australian Iso valliriutta on maailman suurin koralliriutta, jonka biodiversiteetti on katoamassa huimaa vauhtia esimerkiksi merten happamoitumisen ja lämpenemisen myötä. Nykyisellä tuhovauhdilla elämän on arvioitu häviävän Isolta valliriutalta vuoteen 2030 mennessä. Tony Abbottin hallitus haluaa lisätä pökköä pesään ja on antanut luvan maailman suurimman hiilisataman rakentamiseen Queenslandiin osavaltioon. Tämä on johtamassa miljoonien kuutioiden ruoppaamiseen koralliriutalta, puhumattakaan laivojen valtatiestä, jota riutalle suunnitellaan.

Australian hallitus ja pääministeri eivät ole ainoita jotka vähät välittävät kansainvälisistä suojelualueista. Haagin Kansainväliseltä tuomioistuimelta tyrmäävän tuomion vastaanottanut Japanin valaanpyyntilaivasto saa nyt tukea maansa pääministeriltä Shinzo Abelta, joka haluaa maansa aloittavan kaupallisen valaanpyynnin, siitäkin huolimatta että valaanpyynti kaupallisiin tarkoituksiin on ollut kiellettyä vuodesta 1986 lähtien.

Japani on nyt avoimesti karistanut tieteellisen pyynnin viitan harteiltaan, ja Shinzo Aben sanojen mukaan maa aikoo kerätä valaista tutkimustietoa, joka on välttämättä valaskantojen hallintaan eli valaiden tappamiseen. Maa on pitkään yrittänyt todistaa oikeaksi väitettään, jonka mukaan sukupuuton partaalle metsästetyt valaskannat ovat toipuneet jo tarpeeksi kestääkseen teollista pyyntiä, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Meillä laivat valmistautuvat lähtemään taas kohti Etelämannerta vuoden lopussa, valvomaan Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueen rauhaa ja koskemattomuutta. Sam Simon viettää viimeisiä päiviä Sydneyn pilvenpiirtäjien varjossa ja valmistautuu seilaamaan kohti Melbournea. Siellä odottavat laivan kunnostustyöt, jotta olemme jälleen valmiit kohtaamaan Japanin valaanpyyntilaivaston loppuvuonna.

Eurooppa valokeilassa

Teksti Sonja Hyppänen

Siracusa-operaatio Sisiliassa valvoo Plemmirion suojelualuetta, jossa kalastus on osittain täysin kiellettyä.

Viikot Australian merenkulkumuseossa Sydneyssä ovat lentäneet kuin siivillä. Nyt edessä on enää muutama hassu viikko näyttelyesineenä ja sitten Sam Simon suuntaa takaisin tukikohtaamme Melbourneen.

Arkeamme on valaissut viime päivät Sydneyn Vivid Lights -festivaali, joka on muuttanut Sydneyn eläväksi valotaideteokseksi. Sydneyn oopperatalo on öisin silkkaa taikuutta ja museon kattoa koristavat meren eläviä ja niiden uhkia kuvaavat animaatiot. Onpa muutama värivalo suunnattu meihinkin, josta miehistöllä on hieman rinta rottingilla.

Sam Simonin keskittyessä kiiltokuvana olemiseen ja varainkeruuseen, on Sea Shepherd Global keskittynyt suoraan toimintaan Euroopassa. Vaikka isot laivat pitävät hengähdys- ja kunnostustaukoa ennen seuraavan Antarktiksen kampanjan alkua marraskuussa, on yhdistys entistä kiireisempi.

Sea Shepherd Global aloitti muutama viikko sitten Operation Siracusan Sisiliassa. Italialaisjohtoinen kampanja valvoo Plemmirion suojelualuetta Siracusan kaupungin rannikolla, jossa kalastus on tarkoin säädeltyä ja osittain täysin kiellettyä. Salakalastajat hiipivät alueelle jättimäisten harmaameriahventen ja piikikkäiden merisiilien perässä.

Tähän mennessä kampanja on ollut erittäin tehokas. Aluetta partioivat vapaaehtoiset ovat pysäyttäneet viisi salakalastusoperaatiota yhteistyössä paikallisen ympäristöpoliisin kanssa, vapauttaen yli tuhat merisiiliä. Sekä harmaaahven että alueen merisiilit on listattu erittäin uhanalaisiksi.

Laivamme italialainen puosu on tällä hetkellä Siracusassa ja osana kampanjaa. Saan häneltä välillä muutaman päivän viivellä kiireessä kirjoitettuja vastauksia työsähköposteihin. “Paljon juoksemista pusikoissa, odottamista ja vahtimista. Pitkiä päiviä mutta tänään yllätimme kaksi salakalastajaa ja pelastimme 500 elämää.”

Toinen massiivinen kampanja on alkamaisillaan Färsaarilla, jossa tapetaan vuosittain noin tuhat pitkäeväistä pallopäävalasta eli eväpallopäätä. Valasjahti eli grindadráp alkaa saarelaisten nähdessä valaita lähellä rannikkoa. Paikalliset saavat havaintonsa myös saarten välillä sukkuloivilta lautoilta tai pieniltä kalastatusaluksilta. Havainnosta ilmoitetaan paikallisille valaanpyynnistä vastaaville viranomaisille sekä niin monelle kyläläiselle kuin mahdollista.

Jos sääolosuhteet ovat sopivat jahtiin, pyytäjät saartavat koko valasparven veneillä ja ajavat sen pieneen lahteen. Kun valaiden pakotie on tukittu veneillä, alkaa verilöyly. Rantaan ajetut valaat raahataan rannalle niiden puhallusreikään iskettävästä koukusta. Valaanpyyntiin osallistuvat miehet pyrkivät katkaisemaan valaan selkärangan erityisellä veitsellä, grindaknivillä. Valaanpoikaset todistavat, kuinka niiden vanhemmat silvotaan hengiltä – puolisot näkevät rakkaidensa kuolevan.

Vuonna 2008 Färsaarten terveysviranomaiset totesivat eväpallopään lihan sisältävän liikaa elohopeaa sekä PCB-yhdisteitä ja hyönteismyrkky DDT:tä ollakseen enää turvallista ihmisruoaksi. Vuonna 2011 suosituksia päivitettiin. Ministeriön mukaan lihaa ja rasvaa ja tulisi syödä vain kerran kuussa. Valaan maksaa tai munuaisia, joissa myrkkyjen pitoisuuden ovat korkeimpia, ei tulisi syödä lainkaan.

Vuonna 2011 olimme Färsaarilla kahden aluksen, Steve Irwinin ja Brigitte Bardot’n voimin, ja pelkkä läsnäolomme riitti silloin pysäyttämään jahdin. Operation Grindstop 2014 tuo Färsaarille satoja Sea Shepherdin vapaaehtoisia ja useita aluksia. Färsaarilla on noin toistakymmentä lahtea ja rantaa joihin valaat voidaan ajaa ja tappaa, ja Sea Shepherd on luvannut pitää silmällä jokaista niistä.

Jahdattu lahtivalas

Teksti Sonja Hyppänen

Tyynenmeren valaanpyynnin jatkuminen ei ole tullut yllätyksenä kenellekään.

Japanin valaanpyyntilaivasto on aloittanut valaanpyyntikautensa Koillisella Tyynellämerellä, vain reilu kuukausi sen jälkeen kun Haagin Kansainvälinen tuomioistuin tyrmäsi sen valaanpyynnin Antarktiksen vesillä.

Viimeiset vuodet Japanin valassaaliit ovat olleet isompia Tyynellämerellä kuin Eteläisellä jäämerellä. Saalis JARPN II – nimeä kantavasta tutkimusohjelmasta on ollut noin 550 valasta viimeisen kahden vuoden aikana verrattuna Antarktiksen pyynnin noin 325 valaaseen.

Valaanpyynti Koillisella Tyynellämerellä tapahtuu Japanin talousvyöhykkeen vesillä. Kausi kestää toukokuusta heinäkuulle. Harppuunoiden kohteena on tänä vuonna 115 valasta. Japanin itse asettamien kiintiöiden turvin tutkimusohjelman nimissä pyydetään sei- ja brydenvalaita. Aikaisempana vuonna kiintiöt ovat olleet isompia ja lahdattavina myös kaskelotteja ja lahtivalaita.

Japanin valaanpyytäjiltä ja tiedemiehiltä ei tunnu löytyvän rakkautta lahtivalaita kohtaan, päinvastoin niihin tunnutaan suhtautuvan raivokkaalla vainolla. Vuonna 2001 Japanin kalastusasioista vastaava diplomaatti vertasi lahtivalaita torakoihin, perustellen lausuntoaan sillä, että niitä on meressä liian paljon ja ne uivat nopeasti. Lahtivalaan huippunopeus voikin olla hieman vajaa 40 km/h.

Japanin valaanpyyntilaivaston mukaan lahtivalaat kukoistavat Antarktiksen vesillä ja estävät näin muiden sukupuuton partaalle metsästettyjen valaskantojen toipumista. Tälle teorialle ei ole tieteellistä tukea, mutta silti Antarktiksen lahtivalaita on Japanin asettamissa kiintiössä vuosittain 950. Lahtivalaat jakautuvat kahteen alalajiin, pallonpuoliskosta riippuen. Kansainvälisen valaanpyyntikomission arvioiden mukaan Antarktiksella lahtivalaita on noin puoli miljoonaa ja pohjoisella pallonpuoliskolla noin 150 000, joista noin 25 000 Koillisella Tyynellämerellä.

Tyynenmeren valaanpyynnin jatkuminen ei ole tullut yllätyksenä kenellekään. Noin viikko sitten Japani julkisti palaavansa Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelle jo tulevana eteläisen pallonpuoliskon kesänä 2014–2015. Hiljattain valaanpyyntilaivasto julkaisi luonnoksen uudesta tutkimusohjelmasta Antarktiksen vesillä, johon ei kuulu valaiden harppunointi.

Uuden tutkimusohjelman pääpainona näyttää olevan lahti- ja muiden hetulavalaiden populaatioiden määrittäminen, sekä näytteidenotto myös kaskeloteista, etelänmustavalaista ja ryhävalaista. Matkaan lähtevät harppuunalaivat Yushin Maru, Yushin Maru no 1 ja 2 sekä turva-alus Shonan Maru.

Vaikka tutkimusohjelmaan ei tänä vuonna kuulukaan valaiden tappaminen, ei se tee laivaston tieteeksi kutsumasta toiminnasta yhtään sen vaarattomampaa. Lahtivalaiden vaino jatkuu, ja Sea Shepherd uskoo että Japanin valaanpyyntilaivasto käyttää keräämiänsä tietoja perustellakseen valaiden tappamista tulevaisuudessa.

Laivoillemme Japanin tämän vuoden tutkimussuunnitelma tarkoittaa kiireistä loppuvuotta. On jälleen kerran aika aloittaa valmistelut uutta Etelämantereen matkaa varten. Laivamme tulevat odottamaan valaanpyyntilaivastoa Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueella valvoen harppuunalaivojen toimia ja valaidensuojelualueen rauhan säilymistä.

Pisaroita meressä

Teksti Sonja Hyppänen

Joskus minusta tuntuu että olen syntynyt väärään aikaan. Uneksin menneestä ajasta, jolloin seikkailu puhalsi laivojen purjeissa.

Pian on kulunut kuusi vuotta siitä, kun meri vei minut merenkävijäksi. Kevätaurinko seurasi askareitani ensimmäisen laivani kannella Suomen Turussa ja nyt kolmannen kannelta ihailen syysauringon viime säteissä kylpevää Sydneytä Australiassa. Nyt tämä blogikin on saavuttanut viidenkymmenen tekstin rajapyykin!

Joskus minusta tuntuu että olen syntynyt väärään aikaan. Uneksin menneestä ajasta, jolloin seikkailu puhalsi laivojen purjeissa. Menneet ovat ajat, jolloin meri oli suuri tuntematon täynnä maagisia olentoja ja ihmeitä. Me ihmiset olemme pyytäneet kaiken, minkä kiinni saamme ja paljon enemmän.

Laivoilleni ei lähdetä seikkailu tai henkilökohtainen etu mielessä. Työ on kovaa ja sydäntä särkee. Silti, väitän että kenenkään sydän täällä ei voi olla tyytymätön, kun seilaamme eteläisiä tai pohjoisia meriä kohti planeettamme villejä ja etäisiä kolkkia.

Elämä laivalla on palkkio itsessään. Täällä eletään, reagoidaan ja tarkkaillaan ilmoja. Laivat ovat antaneet minulle mahdollisuuden oppia ja rakastaa. Vaikka aloitan seitsemännen vuoteni laiva-asukkina, toisinaan tuntuu kuin olisin vieläkin kansiharjoittelija kuunarin kannella.

Pohjoisen kesä oli lämmin, kun purjehdin ensi kertaa pohjoisia meriä. En voinut olla hurahtamatta mereen ja tuuliin. Opin kuinka kolmimastoinen purjelaiva seilaa ja kääntyy kymmenen purjeen voimin. Pukspröötin ylittäessä tuulensilmän ja purjeiden pullistuessa jälleen ei riemullani ollut rajoja. Rakastin laivan isoja lastiruumaan johtavia luukkuja. Päivän taukojen aikana nautin luukkujen vihreän peitteen imemästä auringon lämmöstä. Yövahdin koittaessa luukkujen päällä maatessa saatoin tuijotella tähtiä ja heiluvia mastoja. Jos tuijotti tarpeeksi, mastot olivat paikallaan ja tähdet heiluivat.

Merten kauneutta ei opi ilman hintaa, on nähtävä pinnan alle. Jokainen hetki merellä voi olla yhtä katkera kuin se on suloinen. Jokainen kokemus on pisara meressä, kuin kyynel. Meremme muuttuvat ja kaikki eivät selviä tästä voittajina tai edes hengissä.

Pohjanmerellä ei voi olla törmäämättä öljynporauslauttoihin, jotka imevät planeettaa tyhjiin ja puskevat ilmoille vain saasteita. Palasin kotipohjolan leveyspiireille Steve Irwinin kansimiehenä. Niihin aikoihin olin jo oppinut että Pohjois-Atlantti on pahassa pulassa ja että turska sekä monet muut merenelävät ovat sieltä jo hävinneet. Skotlannissa näin tämän omin silmin: romahtaneita merilintupopulaatiota ja jättitroolareita raiskaamassa merenpohjaa.

Eräänä päivänä partioimme Färsaarilla Delta-veneellämme. Henkeäsalpaavan vuonon sisältä löysimme peilityynen ympyrän, jonka sisällä vettä ahmi pyörre kuin Moolokin kita. Muutaman mailin päässä sijaitsi yksi paikallisista tapporannoista, joissa aivan liian moni pallopäävalas kohtaa yhä väkivaltaisen loppunsa. Steve Irwinin puskiessa aaltoihin Välimeren painostavassa helteessä todeksi minulle muuttuivat sinievätonnikalan ahdinko ja ajoverkkoihin hukkuvat valaat. Liian monilla riutoilla olen nähnyt liikaa kuollutta korallia. Meremme ovat nykyään täynnä kuolemaa.

Vuosi sitten olin onnekas ja vietin aikaa Pohjois-Norjassa, Jäämeren rannalla. Norjan valaanpyytäjien kiintiö vuosittain on noin 1300 valasta. Kesäisenä arkiaamuna kuulin, kuinka räjähtävät harppuunat iskeytyivät kahteen sillivalaaseen. Pienen kyläni kalatehdas kukoisti, ja kalamiesten mukaan kalakannat olivat kunnossa. Tundralta etelään lohifarmit täplittivät jokisuita ja vuonoja, vuotaen niihin myrkkyjään.

Monta kuunkiertoa myöhemmin planeetan toisella laidalla yritän tavoittaa nuo vuonot ja matalikot mielessäni. Olen oppinut, että norjalaiset laivat jätti-imureineen seilaavat Etelämantereen vesille rahdatakseen sieltä tuhansia ja tuhansia tonneja krilliä viljellyn lohen appeeksi. Kolmas eteläinen kesäni Eteläisellä jäämerellä on taianomaista painajaista. Kohdatessamme adelie-pingviinejä suren niiden sulavaa kotia ja pieneviä perheitä. Meitä tervehtivälle ryhävalaalle toivon voimia ja nopeutta, sillä harppuunalaivat ovat lähellä. Elämme maailmassa, jossa kaikkea yhdistävänä tekijänä on ihmisen ahneus, ei elämän ainutkertaisuus.

Joinain aamuina löydän itseni hyttini lattialta rättiväsyneenä, koska en voi nousta punkastani pyllähtämättä. Laivan keinunnan vietyä yöunet tuijotan sukkaani enkä ymmärrä sen toimintapaperiaatetta. Mikä saa jaksamaan kuukausia merellä harppuunalaivojen, noiden väkivallan lähettiläiden ympäröidessä meidät? Mieleni taipuu helposti tummiin ajatuksiin. Mikä järki kaikissa näissä vuosissa on, kun ihmiskunnan läsnäolo planeetallamme ei anna paljoa aihetta juhlaan.

Aamun ensimmäisen kahvikupin jälkeen yleensä muistan kun katson ympärilleni aamiaispöydässä. Meille meri on yhä täynnä maagisia olentoja ja ihmeitä. Ystävälliset ryhävalaat ovat turvassa niin pitkään kun laivamme ovat tehdaslaiva Nisshin Marun kannoilla. Elämää ei täällä mitata rahassa. Minulle laivamme keulassa ylösalaisin telmivät delfiinit tai ohi lipuva majesteettinen albatrossi on arvokkaampi kuin yksikään tilinauha tai ylennys maalla. Veressäni on yhtä monta pisaraa merta kuin olen vuodattanut kyyneleitä sen vuoksi, eikä tässä maailmassa parane itkeä turhaan.

Museotavaraa

Teksti Sonja Hyppänen

Australian kansallisessa merenkulkumuseossa on valaanpyynnistä kertova näyttely, johon Sea Shepherd sopii kuin nakutettu.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet pientä hullunmyllyä laivastossamme. Japanin valaanpyyntilaivat palasivat kotisatamaansa noin viikko sitten ja ilmoittivat tämän vuoden saaliikseen 251 valasta. Tämä on alle neljännes alusten kiintiöstä.

Japanin mukaan laiha tulos johtuu siitä, että laivasto joutui usein pakenemaan Sea Shepherdin aluksia, eikä näin voinut tehdä tieteellistä tutkimustyötään. Vaikka 251 on liian monta kuollutta valasta, ui Eteläisen jäämeren vesillä toimintamme ansiosta 784 elävää valasta enemmän kuin ilman meitä.

Vaikka Haagin Kansainvälinen tuomioistuin totesi maaliskuun lopussa että Japanin JARPA II -ohjelman suojin harjoittama valaanpyynti ei ole tieteellistä tutkimusta, aikovat harppuunalaivat yhä jatkaa jahtiaan. Valaanpyyntilaivaston lankoja vetelevä the Institute of Cetacean Research (ICR) haastoi Sea Shepherd USA:n oikeuteen Seattlessa vuonna 2012 ja sai tälle väliaikaisen lähestymiskiellon valaanpyyntilaivoja kohtaan. Noin viikko sitten ICR ilmoitti saman oikeusjutun tiimoilta palaavansa Eteläiselle jäämerelle valaanpyyntikautena 2015–2016 ja haastavansa muita Sea Shepherdin osia tai haaroja oikeuteen.

Päätöksellään jatkaa valaanpyyntiä tieteen nimissä ICR osoittaa röyhkeää välinpitämättömyyttä Haagin Kansainvälistä tuomioistuinta kohtaan. ICR:n uho haastaa Sea Shepherdin kansainvälisiä haaroja oikeuteen yhdysvaltalaisessa siviilioikeudessa on hämmentävää. Tyhmempikin tajuaa, että tällä oikeudella ei ole minkäänlaista päätösvaltaa kansainvälisissä asioissa.

Myös elämä uudessa kodissani Sam Simon -laivalla on ollut aikamoista pyöritystä. Siirtymä lippulaivamme Steve Irwinin kannelta ruostepölystä Sam Simonin ruoriin laivan manageriksi ei ole ollut pehmeä. Ensimmäisenä työpäiväni sain tehtäväkseni miehittää laivan ja siirtää sen pohjoiseen Sydneyhin.

Nyt olemme olleet vajaan viikon Australian kansallisen merenkulkumuseon (Australian National Maritime Museum) osana. Museossa on meneillään valaista ja valaanpyynnin historiasta kertova näyttely, johon sovimme kuin nakutettu. Museo on ainoa paikka maailmassa, johon valaanpyynti enää kuuluu. Sam Simon ei ole huonossa seurassa, sillä naapureinamme kelluu niin vanhoja purjelaivoja, sotalaivoja, sukellusvene ja lukuisia pienempiä historiallisia aluksia.

Museossa eläminen on hämmentävää. Päivisin paikka kuhisee elämää, sillä olemme aivan Sydneyn keskustassa ja Sam Simon on museon tavoin avoin yleisölle seitsemänä päivänä viikossa. Törmätessäni kierroksella oleviin museovieraisiin mietin, että luulevatkohan he meidän olevan vain näyttelyn osia eikä oikeita työskenteleviä miehistön jäseniä. Hiljaisten laivanaapureidemme katselu öisin vetää mielen hieman haikeaksi, sillä me olemme yksi niistä harvoista laivoista täällä, jotka liikkuvat vielä oman moottorinsa voimin.

Muutama seuraava kuukausi tulee Sam Simon osalta kulumaan sivistys- ja varainkeruupuuhissa kelluvana näyttelynä. Melbournessa tällä hetkellä olevat Steve Irwin ja Bob Barker suuntaavat pian kuivatelakalle saamaan paljon kaivattua huomiota rungoilleen. Kun isot laivan keräävät voimia tuleviin koitoksiin täällä etelässä, on pohjoinen pallonpuolisko täynnä toimintaa merten hyväksi. Färsaarilla alkaa kesällä pallopäävalaita puolustava Operation Grindstop ja Senegalissa on meneillään Operation Sunu Gaal.

Valaanpyynti ei ole ohi

Teksti Sonja Hyppänen

Saavuttamamme osavoitto aiheutti shamppanjapullojen poksauttelua, mutta taistelu valaiden hengestä jatkuu.

Japani on peruuttanut seuraavan valaanpyyntiretkensä, jonka oli tarkoitus kohdistua Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelle vuodenvaihteessa 2014–2015. Tällä hetkellä alakerrassani laivamme messissä kilistellään voiton johdosta shampanjalaseja, ja ihan syystä.

Japanin perääntyminen johtuu Haagin kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) päätöksestä, jonka mukaan maan nykyinen Eteläisen jäämeren valaidenpyyntiohjelma ei ole tieteellistä tutkimusta, vaan kaupallista valaanpyyntiä valepuvussa. Oikeusjuttu alkoi vuonna 2010, kun Australia haastoi Japanin oikeuteen Uuden-Seelannin tukemana. Riemuisan päätöksensä juttu sai 31.3.2014.

Riemulla on kuitenkin kääntöpuolensa. ICJ:n päätös koskee vain tänä vuonna loppunutta JARPA II -ohjelmaa. Japani on luvannut totella päätöstä, eikä se enää pyydä valaita JARPA II:n nimissä. Maa on kuitenkin todennut jatkavansa tieteellistä valaanpyyntiä muilla alueilla. JARPA II:n suojissa Japani pyytää Tyynellämerellä noin 160 valasta vuodessa.

ICJ:n päätös jättää Antarktiksen valaiden tulevaisuuden arvailujen varaan, sillä vaikka Japani vannoo pysyvänsä poissa eteläisiltä vesiltä tulevan kauden, ei mikään estä sitä aloittamasta uutta tutkimusohjelmaa ja jatkamasta valaanpyyntiä suojelualueella sen turvin. Facebook on täynnä “valaanpyynti on ohi!!” -julistuksia, mutta asia ei suinkaan ole näin.

Tällä hetkellä Sea Shepherdin laivat valmistautuvat normaalisti tulevaan valaanpyyntikauteen Eteläisellä jäämerellä, vaikka olemme juuri palanneet sieltä. Tämä on hyvä tilaisuus muistuttaa valaanpyynnistä muualla maailmassa. Valaat eivät ole turvassa etelässä saati pohjoisessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla valaita pyytävät yhä laittomasti Norja (1300 valasta vuodessa), Islanti (200–300 valasta vuodessa) ja Färsaaret (1000 delfiiniä vuodessa).

Laivoistamme Steve Irwin ja Sam Simon ovat tällä hetkellä Melbournen Williamstownissa, ja Bob Barker on matkalla tänne. Minulle valaanpyyntikampanjan loppuminen tiesi suurta muutosta laivaelämässä, sillä muutin Steve Irwiniltä uusimmalle laivallemme Sam Simonille. Työni vaihtui kansimiehestä laivan manageriksi, ja nyt päiväni kuluvat laivan juoksevia asioita hoidellessa ja kokouksissa istuessa.

Vaikka ICJ:n päätös on riemullisen ensivaikutelman jälkeen hieman karvas, siinä on paljon hyvää. Sen lisäksi, että Antarktiksen valaat saavat olla rauhassa vuoden, valaanpyynti on jälleen nostettu kansan huulille ja asia saanut medianäkyvyyttä. Ennen kaikkea YK:n suusta tullut päätös on mahtava ennakkotapaus.

Viikko sitten kävelin sisään pieneen baariin Pohjois-Tasmaniassa. Selailin uutisia puhelimestani, ja ICJ:n tuoren päätös hyppäsi silmilleni. Minä ja seuralaiseni, miehistötoverini Steve Irwiniltä, aloitimme hirveän hihkumisen, ja pian baarin omistaja poksautteli shampanjapulloja ja halusi koko baarin juhlivan. Asiakkaat paikallisessa Mikkelissä reagoivat tähän todella positiivisesti. He olivat normaaleja ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että valaanpyynnillä ei ole maailmassa sijaa vuonna 2014.

Pitkän kampanjan ilta

Teksti Sonja Hyppänen

Riemu-uutisia: Japanin valaanpyyntilaivasto on kääntynyt kotimatkalle ja poistunut Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelta.

Laivan yleishälytys yllättää minut sohvalta lounaan jälkeisestä koomasta. “Oliko meidän tarkoitus tehdä laivanjättöharjoitus iltapäivällä?” mutisen viereiseltä sohvalta itseään keräilevälle puosulle, joka vain pudistaa päätään epäuskoisen unisena.

Manaten hölkkään hyttiini laivan toiseen päähän ja nappaan pelastautumispukuni, pelastusliivini ja lämmintä päälle. Ulkona peräkannen pelastusasemalla kapteeni vain hymyilee muulle miehistölle. Ympärillä kamerat surraavat. Kenties emme uppoakaan, pohdin.

Viimeisen reilun viikon sekä Bob Barker että Steve Irwin ovat partioineet pienillä hyvän sään alueiden rippeillä Eteläisellä jäämerellä. Molempia aluksia on seurannut Japanin valaanpyyntilaivaston harppuunalaiva välittäen koordinaattimme Nisshin Marulle ja estäen meitä pääsemästä sen lähelle.

Seuraamalla laivojamme harppuunalaivat ovat tehneet meille palveluksen. Normaalisti valaanpyyntilaivasto pysähtyy öisin ajelehtimaan ja säästää polttoainetta. Laivastomme on kuitenkin pitänyt Yushinit liikkeellä. Polttoaineensa miltei loppuun polttaneiden harppuunalaivojen heittelehtiminen kovassa merenkäynnissä on aiheuttanut miltei sympatiapahoinvointia. Harppuunalaivat jättäytyivätkin vähin äänin pois tutkistamme muutama päivä sitten.

Miehistön dramaattiselle kokoonkutsulle on vertaisensa syy. Japanin valaanpyyntilaivasto on kääntynyt kotimatkalle ja poistunut jo Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelta. Saimme tiedon tehdaslaiva Nisshin Marun napsauttaessa päälle sen AIS:n, automaattisen paikannusjärjestelmän, jossa se ilmoittaa määränpääkseen Japanin kolmen viikon kuluttua.

Uutinen vastaanotetaan riemulla. Valaanpyynnin ollessa ohi tältä kaudelta on myös meidän aika suunnata vihdoin satamaan. Ennen kuin Steve Irwin ottaa kurssin kohti Tasmanian Hobartia ja Bob Barker suuntaa Uuteen-Seelantiin, laivat kohtaavat nopeasti. Seitsenmetrisestä aallokosta huolimatta molempien laivojen miehistöt uskaltautuvat kannelle ja hurraavat yhdessä alusten torvien huutaessa. Kolmas laivamme Sam Simon vastaanottaa riemu-uutiset Melbournessa, jonne se saapui muutama viikko sitten.

Nyt purjehdimme pohjoiseen kohti Tasmaniaa, jonne laskettu rantautumisaika on 22. maaliskuuta. Siksakkaamme yli 50:n ja 60:n leveyspiirin, vuodenajan pahamaineisia myrskyjä vältellen. The Furious Fifties ja Screaming Sixties ovat nimensä veroiset merialueina.

Tämän vuoden Eteläisen jäämeren kampanja, Operation Relentless, muutti Japanin valaanpyyntikauden katastrofiksi. Löysimme koko laivaston neljä kertaa kolmen kuukauden sisällä ja ajoimme Nisshin Marun pois valaidensuojelualueelta kahdesti. Häpeällistä onkin että vaikka laitonta valaanpyyntiä Eteläisellä jäämerellä on roimittu niin oikeussaleissa kuin poliitikkojen puheissa, ei yksikään hallitus ole liikauttanut eväänsä pitääkseen harppuunalaivat poissa suojelualueelta.

Maihinpaluun lisäksi tulevaisuudessa häämöttää Haagin Kansainvälisen tuomioistuimen päätös tapauksessa Australia vastaan Japanin valaanpyyntilaivasto, jossa Australia kyseenalaisti Japanin toimien laillisuuden Eteläisellä jäämerellä. Juttua puitiin ennen valaanpyyntikauden alkua ja oikeuden on määrä antaa päätöksensä maaliskuun 31. päivä. Tämä vuosi oli viimeinen Japanin JARPA II -tutkimusohjelmassa, joten tulevaisuus näyttää, palaako laivasto eteläisille vesille ensi vuonna.

Pancake ice on varma merkki Rossin meren jäätymisestä.

Kuvat: Eliza Muirhead.

Kuva: Tim Watters.

Screaming Sixties. Kuva: Eliza Muirhead.

Steve Irwinin ja Bob Barkerin tiet eroavat valtameren keskellä. Kuvat: Tim Watters.

Ystäviä yössä

Teksti Sonja Hyppänen

Sea Shepherd saa Antarktiksen yössä apua vanhalta ystävältä.

Vietettyämme kohta kolme kuukautta Eteläisellä jäämerellä kuvittelin, että olen nähnyt sen koko kauneudessaan. Unenomainen peilityyni, raivoavat aallot, jäävuoret, lumimyrskyt ja merten villielämä ovat arkipäivää, jonka kauneuden tajuaa usein vasta jälkikäteen katsellessa valokuvia.

Vielä muutama päivä sitten en ollut nähnyt Antarktiksen mannerta lainkaan, kunnes idästä jäätyvä Rossin meri ajoi meidät sen länsirannikolle. Tänä valaanpyyntikautena olemme löytäneet Japanin valaanpyyntilaivaston neljä kertaa Rossin mereltä. Viimeisimmällä kerralla yllätimme Nisshin Marun jälleen kannet verisinä sen miehistön pilkkoessa suojeltua sillivalasta.

Tänä vuonna Japanin harppuunalaivat ovat olleet erityisen aggressiivisia laivojamme kohtaan. Nyt jo kolmannen kerran ne hyökkäsivät Bob Barkerin kimppuun, joka oli tapahtumahetkellä 40 merimailin päässä Nisshin Marusta eikä näin mikään uhka sille.

Nyt sekä Steve Irwiniä että Bob Barkeria seuraa harppuuna-alus. Keskitymme pitämään valaanpyytäjät liikkeellä niin että valaanpyynti on mahdotonta. Planeettamme tuntuu olevan puolellamme, sillä talvi saapuu etelään vääjäämättä.

Viimeisen parin viikon aikana laivan kapeat punkat ovat käyneet rodeohäristä ja ulkolämpötila on ollut vähintään kymmenen astetta pakkasen puolella. Jokainen aamu on alkanut lumenluonnilla ja jäänhakkuulla. Kannet, nosturi ja kumiveneet on pidettävä toimintakuntoisina, ja toisinaan lumityöt johtava eeppisiin lumisotiin kannen ja komentosillan välillä.

Rossin meri on kuin iso lahti Etelämantereella, jonka suu pian jäätyy umpeen ja ajaa valaanpyytäjät kotimatkalle. Jää- ja sääolosuhteet toivat meidätkin lähelle mannerta, Cape Aderen rannikolle. Antarktisen vuoristot nousevat siellä merestä korkeuksiin. Jäätiköt valuvat alas vuorten rinteitä ja ajatus massiivisesta Etelämantereen erämaasta huippujen takana kylmää päätä.

Steve Irwinin lipuessa iltahämärissä mantereen reunaa pohjoiseen seuraamme liittyy pingviineitä, sillivalaita ja kauan toivottuja miekkavalaita. Merikorteista nimeämme jäätiköitä ja vuorenhuippuja. Yhtäkkiä joku bongaa horisontissa parin mastoja. Yushin Maru Nro 2 on kaukana takanamme, joten meillä on muuta seuraa.

Käy ilmi että mastot kuuluvat purjealus Infinitylle, joka on matkalla Uudesta-Seelannista Patagoniaan. Alus saapui Etelämantereelle vain muutama tunti ennen meitä. Käy myös ilmi että eräällä perämiehistämme on tuttuja siellä, ja alus on jo joskus aiemmin halunnut auttaa Sea Shepherdiä. Käännymme äkkiä ympäri, laskemme kumiveneen vesille illan pimetessä ja toivomme että harppuunalaiva ei ole havainnut puuhiamme tai uutta ystäväämme.

Muutaman tunnin kuluttua kapteenien hioma suunnitelma on käynnissä säkkipimeydessä. Infinity odottaa Cape Aderen kapean niemimaan toisella puolella näkymättömissä meidän hiipiessä sen viereen. Me pysähdymme ja Infinity jatkaa kurssillamme. Henkeä pidätellen seuraamme laivan tutkasta, kuinka harppuunalaiva seuraa uusia tuttujamme, ratkiriemukkaasti meistä poispäin!

Yön pimeät tunnit pysymme piilossa jäävuorten keskellä Yushin Maru Nro 2:n posottaessa täyttä häkää Infinityn perässä. Olemme miltei harppuunalaivan tutkan ulkopuolella kun aamu alkaa valjeta. Voin vain kuvitella hämmästystä Yushin Marun komentosillalla, kun he näkevät edessään meidän sijastamme purjelaivan. Valitettavasti harppuunalaiva löytää meidät tutkastaan ja on pian taas seuranamme.

Epäonnistunut pakoyritys ei kuitenkaan lannista meitä tai ystäviämme Infinityllä. Antarktiksen syysauringon paistaessa kohtaamme vielä kerran mantereen varjossa ja näen vihdoinkin auttajiemme kasvot ennen kuin aluksemme jatkavat matkaansa. Aamu on hymyjä täynnä ja uusia ystävyyksiä solmitaan. Infinityn kyökissä kokanneet ranskalaiset jakavat yöllistä hämmästystään siitä, että he kuulivat yöllä koputusta laivan rungossa ja puhetta ulkoa, maailman autioimman mantereen rannikolla.

Kuvat: Eliza Muirhead/Sea Shepherd Australia.