Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Avoin Nato-keskustelu. Nyt.

Avointa Nato-keskustelua peräänkuuluttavat puheenvuorot kertovat ainakin yhdestä suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirteestä: liittoutumisen kannattajat jättävät vastakkaiset puheenvuorot usein huomiotta, sivuuttavat ne aivan kuin niitä ei olisi esitettykään.

Nato-jäsenyyttä vastustavista puheenvuoroista ei kuitenkaan ole ollut pulaa. Puolustavien ja vastustavien puheenvuorojen saama näkyvyys ei sen sijaan ole vaikuttanut olevan tasapainossa. Osin tätä voi selittää median toimintatavoilla, joissa haetaan jatkuvasti merkkejä muutoksesta (jonka oletetaan myös usein olevan myönteistä ja väistämätöntä).

Juho Rahkonen esittää Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön julkaisussa Nato ja media – Suomen turvallisuuspolitiikasta käyty julkinen keskustelu 2003–2004 monien journalistista työtä ohjaavien käytäntöjen ja kirjoittamattomien periaatteiden olevan omiaan tekemään journalismista Natomyönteistä. ”Uutistyön käytännöt ohjaavat journalisteja horjuttamaan vallitsevaa linjaa (sotilaallinen liittoutumattomuus) ja etsimään viitteitä linjan muutoksesta (sotilaallinen liittoutuminen). Näin media osaltaan luo kuvaa, että Suomea ollaan viemässä Naton jäseneksi ja että liittoutuminen on vain ajan kysymys. Toinen Nato-jäsenyyttä kohti vievä käytäntö mediassa on se, että varsinkin pääkirjoituksissa ja kolumneissa luodaan jatkuvasti mielikuvaa nopeasti muuttuvasta maailmasta, joka pakottaa Suomen tarkkailemaan turvallisuuspoliittisen perusratkaisunsa pitävyyttä. Kolmas käytäntö liittyy median rooliin yhteiskunnallisen päiväjärjestyksen rakentajana: kun media pitää Nato-kysymystä näkyvästi otsikoissa, Natosta tulee ihmisille vähitellen tuttu asia. Mediassa on myös sellaisia käytäntöjä, jotka loitontavat Suomea Nato-jäsenyydestä. Nämä ovat kuitenkin enemmän riippuvaisia median ulkopuolisista tapahtumista kuin Nato-jäsenyyttä vievät käytännöt.”

Rahkosen mukaan suomalaisessa mediassa ei ole salaliittoja sen enempää Nato-jäsenyyden edistämiseksi kuin liittoutumattomuuden säilyttämiseksikään. Tutkimuksen julkaisun jälkeen muun muassa Helsingin Sanomat on ilmoittautunut Nato-jäsenyyden kannattajaksi ja keskustelu on muutenkin saanut uusia sävyjä viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta Rahkosen esittämät näkemykset median sisäänrakennettujen käytäntöjen merkityksestä vaikuttavat edelleen hyvin uskottavilta.

Muutoksen väistämättömyydestä tai (oletusarvotaan myönteisestä) kehityksestä puhumalla saa Nato-keskustelussa helposti yliotteen, ja tätä asetelmaa liittoutumisen kannattajat ovat myös käyttäneet hyväkseen. Ajoittain he sentään myöntävät vastustavien puheenvuorojen olemassaolon kutsumalla niitä vanhan toistoksi, menneisyyteen jämähtämiseksi, poteroista huutelemiseksi tai riitelemiseksi.

Liittoutuminen tarkoittaa sotilaalliseen voimaan nojautumista (oli tuo voima sitten todellista tai kuviteltua), ja tuo valinta määrittelee hyvin pitkälle sen, millaisina näemme tulevaisuuden suurimmat uhat, ja tietysti myös sen, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja niihin ensisijaisesti haetaan. Vanha sananlasku ”ken härjillä ajaa, se härjistä puhuu” pätee tähänkin.

Sotilaalliseen voimaan nojautuminen vaikuttaa kaventavan ajattelua ja esille nousevien ratkaisuvaihtoehtojen valikoimaa jo nyt: Nato-keskustelu pyörii pääasiassa kapeasti ymmärretyn turvallisuuskäsitteen ympärillä ja pyrkii kiistämään esimerkiksi liennyttävien poliittisten ratkaisumallien merkityksen. Keskustelu banalisoituu herkästi pelkkien sotilaallisten vaihtoehtojen ympärille, ja silloin on aina vaarana se, että ruokitaan kaikkien osapuolien keskinäisen epäluuloisuuden kehää.

Nähdäkseni liittoutuminen kaventaisi olennaisesti Suomen poliittista liikkumavaraa ja lisäisi todennäköisyyttä siihen, että joudumme osallisiksi suurvaltojen ristiriitoihin. Se tulehduttaisi suhteet Venäjään luomalla epäilyksen siitä, että Suomen aluetta voitaisiin kriisitilanteessa käyttää sitä vastaan. Liittoutumattoman Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa on (tutkija Charly Salonius-Pasternakin visioista huolimatta) hyvin epätodennäköistä, kun taas liittoutuminen nimenomaan lisäisi tuollaiseen konfliktiin joutumisen todennäköisyyttä niin suursodan yhteydessä kuin sen ulkopuolellakin – antamatta kuitenkaan uskottavia takeita avun saamisesta.

Lyhyesti sanoen uskon Naton tuottavan Suomelle ratkaisevalla tavalla enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta. Suomen Nato-jäsenyys aiheuttaisi myös ainakin paikallisen varustelukierteen ja lisäisi omalta osaltaan vastakkainasettelua Euroopassa, jossa puolueettomilla ja liittoutumattomilla mailla on perinteikäs ja arvostettu asemansa.

Tällä hetkellä Suomen Nato-jäsenyyttä perustellaan ”yllättäen muuttuneella” Venäjällä (joka paradoksaalisesti on samalla ”ollut aina arvaamaton”). Turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pitäisi kuitenkin yltää vähintään vuosikymmenien päähän eikä perustua äkkiliikkeisiin. Suomen puolueettomuuspolitiikan ja liittoutumattomuuden jatkumo on täyttänyt tämän vaatimuksen. Lopulta meidän jäsenyytemme Natossa merkitsisi turvautumista kylmän sodan maailmaan luotuun, aseiden tuottamaan turvallisuuteen nojaavaan järjestelmään. Naton oppi ydinasein tehtävän ensi-iskun mahdollisuudesta saattaisi Suomen uudenlaisen tilanteen eteen ilman aiheesta käytyä keskustelua tai mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Ympäristöongelmien, luonnonvarojen hupenemisen, liikakansoituksen ja entistä tuhoisampien aseteknologioiden leviämisen vaivaamassa maailmassa Nato on menneisyyden jäänne, jonka keinovalikoima on sekä ilmeinen että rajoittunut. Sodan ja rauhan välisen selkeän rajan hämärtyminen ja väliin jäävällä harmaalla alueella tapahtuvien konfliktien yleistyminen syö sekin Nato-jäsenyyden uskottavuutta. On myös niin, että jos ihmiskunta aikoo selvitä tulevista vuosikymmenistä ja jopa vuosisadoista, sen on opeteltava uudenlaisia tapoja ratkaista konflikteja, ja siinä suhteessa kompromissien hakemiseen tottuneilla puolueettomilla mailla on tulevaisuudelle enemmän annettavaa kuin mahtavimmillakaan sotilasliitoilla. Tässä välttämättömässä oppimisprosessissa omaa olemassaoloaan (useimpien organisaatioiden tavoin) varjelevat sotilasliitot ovat vähintäänkin hidasteita, jos eivät esteitä, ja liittoutumien ulkopuolella pysyttelevien maiden toimintamallit ja -mahdollisuudet taas vastaavasti arvokkaita.

Yleisesti ottaen Nato-jäsenyyden vastustajien perustelut ovat muuttuneet ajan mittaan suhteellisen vähän. On toinen asia, kertooko tämä siitä, ettei argumentteja ole tarvinnut muuttaa, koska niitä ei ole kumottu, vai pelkästä vanhan naarmuisen levyn paikalleen juuttumisesta, kuten jäsenyyden kannattajien kuulee usein väittävän.

Vastustavien näkemysten muuttumattomuus korostuu varsinkin silloin, kun niitä tarkastelee suomalaisen Nato-keskustelun toisen erityispiirteen valossa: jäsenyyden kannattajien perusteet ovat vaihdelleet hyvinkin paljon poliittisten suhdanteiden mukana. Vuosituhannen vaihteessa Natoon liittymistä perusteltiin nimenomaan sillä, että Nato ei ole Venäjälle minkäänlainen uhka, vaan paremminkin keskustelukerho, jolle Venäjä on luonteva yhteistyökumppani taistelussa maailmanlaajuista terrorismia vastaan. Tällä hetkellä meidän pitäisi taas liittyä Natoon, koska tuo sama Venäjä on laajentumishaluinen, siihen ei voi koskaan luottaa, se voi hyökätä millä hetkellä hyvänsä ja ainoastaan Nato on ainoa sotilaallinen voima, joka voi asettua sitä vastaan. Parhaimmillaan vastakkaiset perustelut saattavat olla käytössä samaan aikaan, vieläpä yhdessä ja samassa julkaisussa, kuten Suomen Atlantti-Seuran vuonna 2007 julkaisemassa pamfletissa Nato ilman tunteilua. Nato-jäsenyys ei pamfletin mukaan käytännössä lisäisi riskejämme, mutta pelkkä Naton lähentyminen on niin kuitenkin jo tehnyt.

Nato-jäsenyyden puolesta esitettyjen perusteluiden muutoksista voi tietysti olla montaa mieltä. Joko se kertoo Nato-jäsenyyden monipuolisista ulottuvuuksista ja jäsenyyden kannattajien valppaudesta ajan virrassa – tai sitten se osoittaa Nato-jäsenyyden olevan itseisarvo, johon ripustaudutaan sokeasti ja jota perustellaan millä tahansa käteen sattuvalla.

Uusien näkökulmien hakeminen (tai vanhojen esittäminen sellaisina) on keskustelussa ilman muuta taktisesti viisasta. Se mahdollistaa aloitteen ottamisen ja saa vanhat pölyiset käsitykset vaikuttamaan raikkaammilta. Tässä suhteessa liittoutumisen kannattajat ovat ehkä onnistuneet keskustelussa vastustajia paremmin.

Toisaalta väite (avoimen) keskustelun puuttumisesta osuu Naton kannattajien omaan nilkkaan: keskustelua ei synny, ellei toisen osapuolen näkemyksiin tartuta. Jos ne ovat vanhentuneita tai onttoja, niiden kumoamisen pitäisi olla helppoa. Kertooko vastustavien äänten sivuuttaminen lopulta muusta kuin jäsenyyden kannattajien omasta epävarmuudesta?

Kolmas – ja kaikkein leimallisin – suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirre on sen muuttumattomuus. Jäsenyyden vastustajat ovat esittäneet argumenttinsa, kannattajat ovat jättäneet ne käsittelemättä ja vaihdelleet omia perusteluitaan tilanteen mukaan. Tätä on jatkunut vuodesta toiseen. Samalla mielipidetiedustelujen tulokset ovat säilyneet hämmästyttävän yhdenmukaisina: suomalaisten selkeä enemmistö on vastustustanut Natoa niin kauan kuin kansan mielipiteitä on gallupeissa kyselty. Lehtien pääkirjoitustoimituksissa, puolustus- ja ulkoministeriössä, elinkeinoelämän ja ylipäätään poliittisen ja taloudellisen eliitin piirissä tilanne vaikuttaisi olevan tismalleen päinvastainen, kuten Vallan sisäpiirissä -tutkimuksen pohjalta voi odottaakin.

Ja kuten aiemmin todettiin, Suomi on kaiken aikaa hivuttautunut kohti Natoa – keskustelun ja mielipidetiedustelujen tulosten paikallaan junnaamisesta huolimatta. Tätä savuverhon suojassa tapahtuvaa vääjäämätöntä lähentymistä voi kutsua Nato-keskustelun neljänneksi erityispiirteeksi. Voisiko olla niin, että nämä erityispiirteet selittävät osin toisensa? Jäsenyyttä ajavien ei kannata antautua todelliseen tai avoimeen keskusteluun, koska Natoa kohti mennään kuitenkin koko ajan ja vääjäämättä. Vastaavasti jäsenyyden vastustajat pysyttäytyvät vanhoissa fraaseissaan, koska mielipidetiedusteluissa liittoutumattomuuden kannatus näyttää vakaasti pysyvän Natojäsenyyden kannatusta ratkaisevasti korkeammalla tasolla.

Jos selitys on tämä, keskustelun pattitilanteelle voi lähiaikoina veikata loppua, koska hivuttautumisvara jäsenyyttä kohti on todennäköisesti käytetty melko loppuun. On aika muodostaa kanta suuntaan tai toiseen, ja silloin vastakkaisten näkemysten olemassaolo on tunnustettava. Liittoutumista tai liittoutumattomuutta puolustavien argumenttien laatu tai määrä ei ole ongelma, jyvät erottuvat kyllä akanoista. Ongelma on se, että tällä hetkellä jäsenyyttä innokkaimmin ajavat tahot haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton suhteen tarkoittavan tällä hetkellä käytäntöä, jossa lähinnä jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan mediassa, olivat nuo puheenvuorot sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Vastaavasti hegemonialle itselleen tyypillisiä piirteitä ei sen sisältä käsin yleensä tunnisteta.

Viime vuosikymmenen finanssikriisin (ja edelleen jatkuvan talouskaaoksen) tuottanut markkinoiden vapauttamisen ihmeitätekevään vaikutukseen nojaava ajattelu on tästä hyvä esimerkki, samoin Suomessa eurojäsenyyteen liittyneiden ongelmien käsittely, tai paremminkin käsittelemättömyys. Ennen jäsenyyttä esitetyt vaihtoehdot leimattiin utopistisiksi silloin, kun niistä ei vaiettu kokonaan, eikä päätöksentekijöillä ole juuri ollut valmiuksia virheellisiksi osoittautuneiden näkemyksiensä tarkistamiseen ongelmien ilmaantumisen jälkeenkään.

Yhteen totuuteen nojaaminen, ”harjoitetulle politiikalle ei ole olemassa vaihtoehtoa” -väittämät ja muut there is no alternative -thatcherismin muunnelmat istuvat suomalaiseen keskustelemattomuuden kulttuuriin niin hyvin, että noita fraaseja on syytä pitää silmällä. Suomi ei muutu Pohjois-Koreaksi, vaikka markkinavoimien loputtoman vapauttamisen tieltä otettaisiin askeleita niiden säätelyn suuntaan, eivätkä Suomen kansaa Siperiaan rahtaavat junat käynnistä moottoreitaan, vaikka Nato-jäsenyydelle sanottaisiin ei.

 

Vaihtoehdoista vaikeneminen, niiden sivuuttaminen ja mitätöinti on erityisen helppoa niissä asioissa, joissa suuret mediatalot ovat valinneet puolensa. Vastaväitteiden voi luottaa hukkuvan pikku-uutisina valtavan jokapäiväisen informaatiotulvan kohinaan.

Teksti on katkelma Like Kustannuksen 2015 julkaisemasta pamfletista Nato hampaankolossa

Viimeiset neekerit

Köyhät ovat läntisten markkinatalouksien sylkykuppeja, viimeisiä neekereitä. Ihmisryhmä, jonka näkymättömäksi tekeminen on armeliaisuuden osoitus. Silloin kun enemmistön määrittävä katse heidät löytää, nähdään likaa, naurettavia yksityiskohtia, puuttuvaa moraalia ja ylipäätään asioita, jotka eivät voi olla meitä kunnon ihmisiä suututtamatta.

Yhteiskunnat suojaavat rakenteitaan ohjaamalla sisäisiä paineita järjestelmän kannalta harmittomiksi katsottuihin suuntiin. Naiseksi syntyminen tarkoittaa edelleen stigmaa suuressa osassa maailmaa. Uskonto, väärä ihonväri tai äidinkieli kelpaavat erottaviksi tekijöiksi, seksuaalisesta suuntautumisesta puhumattakaan. Käytännön esimerkkien kirjo ulottuu arkisesta syrjinnästä uusien homolakien kannustamaan katuväkivaltaan Venäjällä, intialaisnaisten joukkoraiskauksiin ja Falun Gongin kannattajien vainoamiseen Kiinassa.

Liberaalissa lännessä näille muun maailman uutisille kohotellaan aiheellisesti kulmakarvoja. Täällä vakavastiotettava poliitikko ei voi – ainakaan periaatteessa – edistää uraansa laukomalla homo- ja neekerivitsejä tai vähättelemällä naisia.

Sylkykuppeja kuitenkin tarvitaan. Koska omilla ansioillaan, lahjoillaan ja ahkeruudellaan rikastunut ihminen on meidän yhteiskuntamme suuren kertomuksen ydin, hänen vastakohtansa täytyy olla köyhä, joka on päätynyt surkeaan tilanteeseensa niin ikään omilla ansioillaan – tai niiden puutteella. Voittaja ponnistelee, häviäjä luovuttaa. Kumpikin on saavuttanut asemansa itse, ja ansaitsee sen mukaisesti myös ihailua tai inhoa.

Koska köyhyys on todiste kyseenalaisista luonteenpiirteistä, siihen syyllistyvien verbaalinen ruoskinta tai ihan suora kiusaaminen eduskuntaa myöten ei herätä vastalauseita. Elämme todeksi kuvakirjaa Tatu ja Patu sosiaalipummeina. Kun katuun ruuvattavilla piikeillä karkotetaan nukkumapaikkaa etsiviä kodittomia Lontoossa, miksi samanlaisia piikkejä ei voisi käyttää myös Helsingissä vakiopaikoillaan kyyhöttävien kerjäläisten häätämiseen?

 

Parasta tässä kaikessa on tietysti se, että köyhyys keskittyy usein niille samoille ihmisryhmille, joiden kimppuun käyminen julkisuudessa vaikuttaisi muuten kovin rumalta: maahanmuuttajat, yksinhuoltajat, nuoret, sairaat ja vanhukset.

Kolumni Rauhan puolesta -lehdessä 4/2014

Sankaritarinoita ja onnettomuuksia

Totuus on tunnetusti sodan ensimmäinen uhri, mutta kolhittunakin se seuraa tapahtumien perässä (ei, en viittaa tässä Lehtilehden mottoon), ja ilmaantuu yleensä jonkinlaisella viiveellä päivänvaloon. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Yhdysvaltojen erikoisjoukkoja epäillään sadoista murhista Afganistanissa. Amnestyn Wardakin maakuntaa käsittelevä raportti kertoo myös uhrien kidutuksesta.

Kun en tiedä, mitä tuohon jeesustelematta ja itsestäänselvyyksiä vältellen sanoisi, en edes yritä niitä kiertää. Jos valitsee puolensa ja saa päälle sopivan moodin, sodista voi ehkä tehdä sankaritarinoita. Yleispätevästi sota näyttäytyy kuitenkin vain onnettomuutena, jossa kaikki osapuolet ovat jonkinasteisia uhreja. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että sotarikokset ovat sotarikoksia.

Näkökulman valinnalla on merkityksensä. Onnettomuuksia yritetään yleensä välttää ja ehkäistä, sankaritarinat taas vetävät puoleensa.

Hesarin uutisen kainalojuttu yrittää selvittää, mitä suomalaisjoukot tekivät Wardakissa syksystä 2012 kevääseen 2013. Virallisesti ne kouluttivat erikoispoliisijoukkoja koulutuskeskuksen aitojen sisäpuolella. Enempää vastauksia ei saada.

Afganistanin sodassa ja Suomen osallisuudessa siihen riittää muutenkin pengottavaa. Sheberghanin verilöyly 2007 on suomalaisessa Afganistan-uutisoinnissa jäänyt vähälle huomiolle. Ilmeistä on, että aseettomien mielenosoittajien ampumisen sivusta seuraaminen ei istu Suomen Afganistan-operaatiosta annettuun julkiseen kuvaan – eikä varsinkaan se, että ampujina toimineet paikallisiksi turvallisuusjoukoiksi nimitetyt pyssymiehet olivat saaneet ISAFilta koulutusta ja varusteita.

Vuonna 2006 käyty Maimanan taistelu (jonka jälkeen suomalaissotilaille jaettiin Vapaudenristejä ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan, ja joku taisi saada Naton urhoollisuusmitalinkin) on medialle helpompi tapaus, perinteinen ja selkeä sankaritarina. Samaan kategoriaan menee tietysti Iltalehden kesäkuinen juttu ”Suomalainen sankari johti ilmaoperaatioita Afganistanissa”.

Kun suomalaisupseeri puhuu alueen ”putsaamisesta” johtamillaan taisteluhelikoptereilla, olisi tietysti epäkorrektia kysyä, kuinkahan mahtoi olla oheisvahinkojen laita. Niistä ei jutussa puhuta, ja lukijana voi vain todeta, että kylläpä rauhanturvaaminen on muuttunut – sitä ei tunne enää entisekseen.

Rauhanturvaaminen on tietysti periaatteessa vanhentunut termi, joka on korvattu kriisinhallinnalla. Kriisinhallinnan merkitystä venyttämällä voidaan taas osallistua vaikka sotaan, kuten Afganistanin esimerkki on näyttänyt. Rauhanturvaamisella on Suomessa kuitenkin niin pitkät perinteet ja suuri kannatus, että varsinkin Afganistan-operaation alkuvaiheessa kyseistä sanaa käytettiin paljon. Kun siviilien suojelu epäonnistui muuallakin kuin Sheberghanissa, on siirrytty korostamaan operaation merkitystä Suomen Nato-suhteille ja joukkojen saamalle kokemukselle tositoimista. Suomen Afganistan-operaatio onkin siis tavallaan suuri harjoitusleiri.

Myönteisten Nato-suhteiden eteen on Suomessa ponnisteltu myös otsikoita sorvaamalla. Hiljattain törmäsin Facebook-päivitykseen, jossa naureskeltiin sitä, kuinka elokuussa 2014 julkaistussa uutisessa ”Ylen mittaus: Suomen Nato-jäsenyyden kannatus kasvaa” ”kyselyn mukaan 26 prosenttia vastaajista kannatti Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon” ja ”Natoa vastustaa kuitenkin yhä liki 60 prosenttia vastanneista” – kun taas vuodelta 2011 olevassa uutisessa ”IS – Nato-kannatus huippulukemissa” ”Suomen Nato-jäsenyyttä kannatti 26 prosenttia ja vastusti 59 prosenttia vastaajista”.

Kasvusta huipulle ei siis ole kovin pitkä matka.

Ylen mukaan Nato-jäsenyyden suosio on ollut korkeimmillaan 90-luvun lopulla, jolloin liittoutumista kannatti hieman yli 30 prosenttia suomalaisista. Ukrainan kriisistä ja massiivisesta kampanjoinnista huolimatta vastaaviin lukuihin ei ole enää päästy, vaan sotilasliiton kannattajien määrä on vakiintunut 20-25 prosentin tienoille.

Mikä sitten selittäisi kannatuksen muutoksen 90-luvun lopun jälkeen? Vaikka Natoa johtava USA onnistui 2001 oikeuttamaan hyökkäyksensä Afganistaniin puheella terrorismin vastaisesta sodasta, siviiliuhrien määrä, sodan pitkittyminen sekä virallisten päämäärien ja käytännön toimenpiteiden ristiriita ovat kyseenalaistaneet operaation jo aikoja sitten.

Tekaistuilla perusteilla vuonna 2003 aloitettu Irakin sota, Guantámo, CIA:n salaiset vankilat ja Obaman kiihdyttämä lennokkisota ovat todennäköisesti avanneet monien silmät huomaamaan, ettei vapauden ja demokratian edistäjänä mielellään esiintyvä läntinen suurvalta välttämättä poikkea toimintatavoiltaan muista historian suurvalloista. Vaikka suomalaiset sotilasliiton kannattajat tekevät hartiavoimin töitä erottaakseen USA:n ja Naton mielikuvatasolla toisistaan, erikoisjoukkojen Wardakissa kiduttamat ja murhaamat afgaanit eivät ainakaan helpota heidän työtään.

Takaisin tuulisille aroille

Kuvitellaan Nato-Suomi: itärajalla vastakkain ovat suurvaltojen asejärjestelmät. Niihin nojaavan vakauden synnyttäminen ja ylläpito on haasteellista, eikä tasapainon järkyttämiseen harkitsemattomilla lausunnoilla ole sen enempää syytä kuin varaakaan. Suomen sijainnin, pinta-alan ja asevoimien koon aiheuttama ero Baltian maihin on käynyt selväksi. On parempi keskittyä positiivisiin signaaleihin kuin mörköjen näkemiseen naapurissa. Teeskenneltykin ystävyys voittaa avoimen vihamielisyyden.

Tällä hetkellä Suomen liikkumavara vaikuttaa tuota kuviteltua tilannetta suuremmalta. Eduskunnassa ja mediassa voidaan heiluttaa vapautuneesti Hitler-korttia, epäillä naapurimaan johdon mielenterveyttä sekä julistaa Venäjän eroavan muista maailman valtioista poikkeuksellisen ja muuttumattoman epäluotettavuutensa vuoksi. Epäselväksi on jäänyt oikeastaan vain se, onko kyse venäläisten geneettisestä vai kulttuurisesta erityispiirteestä – vai molemmista? Ryssä on ryssä -hokeman muunnelmia toistelleet toimittajat ja kirjailijat varmaankin kirkastavat asiaa lähiaikoina.

Voi myös kysyä, kenen etuja Venäjän demonisointi palvelee. Nykyisellään Suomen presidentit voivat tuomita kansainvälisen oikeuden loukkaukset ilmansuuntaan katsomatta (vaikka Halonen saikin Irakin sotaa koskevista lausunnoistaan suomettumiselle niin tyypillisen itsesensuurivaatimusten ryöpyn silmilleen). Myös suurvaltojen tekemät ihmisoikeusloukkaukset ja poliittiset virhearviot ovat käsiteltävissä niiden oikeilla nimillä. Keskustelun soisi perustuvan tälle pohjalle. Silloin kun Venäjä kuvataan vain ja ainoastaan sotilaallista voimaa ymmärtäväksi kummajaiseksi, siirrytään mielikuvatasolla takaisin tuulisilla aroilla laukkaavien barbaarilaumojen aikaan. Mustavalkoinen maailmankuva ja shokeeraavat lausunnot sopivat lähinnä pelon lietsomiseen, ja pelko tietysti myy.

Shokkijournalismilla itseään elättävän iltapäivälehdistön ohella Ukrainan kriisiin liittyviä pelkoja on hyödyntänyt erityisen innokkaasti Helsingin Sanomat, joka sitoutui julkisesti Nato-jäsenyyden edistämiseen jo vuonna 2006. Kahden viikon otanta Hesarin maaliskuisesta Nato-otsikoinnista puhuu puolestaan: Mieluummin Nato-jäsenyys kuin pakotteet (20.3.), Nato on nyt naisten asialla (21.3.),10 kysymystä Natosta: Mitä jäsenyys maksaisi Suomelle? (23.3.), Nato-jäsenyys on Suomelle välttämätön (23.3.), Nato-jäsenyydestä on keskusteltava juuri nyt(24.3.), Nato-vastaisuus kuulostaa suomettumiselta (24.3.), Nato: Venäjä uhkaa myös Moldovaa(24.3.), Mitä sitten, kun Ruotsi liittyy Natoon? (25.3.), Nyt tarvitaan tervettä Nato-keskustelua(25.3.), Suomi voisi toimia välittäjänä Naton jäsenenäkin (25.3.), Kuinka kävisi sodassa ilman Natoa (26.3.), Vasemmiston tulisi ajaa Nato-jäsenyyttä (27.3.),Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä (28.3.), Vanhat radikaalit liputtavat Nato-jäsenyyden puolesta (29.3.) ja Suomalaisille tuttu demari Naton johtoon (29.3.).

Nato-keskustelun absurdeinta laitaa saattavat edustaa ne kauhunhuudot, joita meillä kuultiin Zbigniew Brezinskin ja Henry Kissingerin Suomen asemaa koskevien arvioiden jälkeen. Amerikkalainen vaikuttajakaksikko totesi Suomen onnistuneen hyvin politiikassaan Venäjän ja lännen välillä ja suositteli samaan pyrkimistä myös Ukrainalle. Näkemykset otettiin myönteisesti vastaan Venäjällä, mutta Suomen Nato-jäsenyyttä ajaville ne eivät kelvanneet. Helsingin Sanomat kutsui Brezinskin ja Kissingerin arvioita ”lokapalloiksi”. Jukka Tarkan mukaansuomalaisten turvallisuusajattelu – siis puolueettomuuspolitiikka – on ymmärrettävissä jälkijättöisenä Tukholma-syndroomana, suomalaiset ovat ”kauhunsekaisesti ihastuneet entiseen vainoojaansa”.

Suomen tilannetta ei siis voi rinnastaa Ukrainaan silloin, kun puhutaan Ukrainan kriisin ratkaisemisesta, mutta Suomen tilanne on ehdottomasti rinnastettava Ukrainaan silloin, kun puhutaan Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Meidän on unohdettava onnistumiset ulkopolitiikan saralla ja asemoiduttava historialtaan, sijainniltaan, väestöltään ja yhteiskunnalliselta tilanteeltaan täysin toisenlaisten Venäjän rajanaapureiden tilanteeseen. Vastaavasti Venäjän rajanaapureiden ei pidä edes yrittää oppia Suomen kokemuksista ja soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa, vaan pyrkiä luottamaan pelkästään sotilaalliseen voimaan.

Tämän ajatusrakennelman kummallisuus saattaa hämärtyä siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen törmää jatkuvasti. Toisto ei välttämättä ole tyylikästä, mutta sillä on oma tehonsa.

Puolueettomuuspolitiikan saavutusten kieltäminen on osa suurempaa kokonaisuutta, jossa Nato-keskustelua käydään esittämällä loputtomia vaatimuksia ”avoimesta” tai ”älyllisestä” Nato-keskustelusta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton kohdalla tarkoittavan käytäntöä, jossa vain jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan, olivat ne sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Ei Suomesta puutu Nato-keskustelua, vaan ”avoimen Nato-keskustelun” vaatimuksissa on kyse siitä, että sotilasliiton jäsenyyttä innokkaimmin ajavat haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta.

Sääntöjen uudelleenmäärittely on muutenkin ajankohtaista. Nato-jäsenyyden yhdeksi edellytykseksi on perinteisesti katsottu kansan enemmistön tuki. Pääministerikautensa loppumetreillä Jyrki Katainen kyseenalaisti tämän näkemyksen. Kataisen mukaan kansan vastustus on ”huono peruste” jäsenyyden torjumiselle, ja Jukka Tarkka piti puolestaan kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä tarpeettomana, koska paljon suurempiakin Suomea koskevia päätöksiä on tehty kansanäänestyksiä järjestämättä.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että ulkoisten uhkakuvien maalailu tarjoaa usein hyväksi havaitun vaihtoehdon niille poliitikoille, joille kotimaan tilanteesta puhuminen on vaalien alla tai muuten vain epämiellyttävää. Tämä pätee rajan molemmilla puolilla. Kyselyiden perusteella Krimin miehitys on lisännyt Putinin kannatusta Venäjällä, ja Suomenkin johtavilta paikoilta löytyy niitä, jotka puhuvat mieluummin Natosta ja Venäjästä talvisodan sävyin kuin keskustelevat euron kriisistä ja sen sosiaalisista ulottuvuuksista.

Teksti pohjautuu Rauhan puolesta -lehden numerossa 2/2014 julkaistuun kolumniin.

Erään kolumnin jälkisanat

Yhden kriisi, toisen mahdollisuus on nyt julkaistu myös katukulttuurilehti Isossa numerossa.

Kolumnin kirjoittamisen jälkeen varallisuuden uusjaosta, euron kriisistä ja Kreikan tilanteesta on puhuttu suhteellisen paljon, vaikka ei mitään mullistavan uutta ei ole tapahtunut. Aalto-yliopiston taloustieteen laitoksen johtaja, professori Pertti Haaparanta arvioi Vihreässä langassa, että kriisistä tehtiin väärä analyysi, josta seurasivat väärät keinot sen ratkaisemiseen. ”Omituisen silmänkääntötempun avulla yritysten rahoituskriisi on muutettu valtioiden velkakriisiksi. — Nyt Kreikka on kuitenkin joutunut vastaamaan Saksan ja Ranskan pankkien vastuista.”

Silmänkääntötemppujen seurauksista, kuten Kreikan imeväiskuolleisuuden kasvusta 43 prosentilla julkaistaan uusia tietoja. Suomi on puolestaan antanut Kreikan hallitukselle henkistä tukea pääministeri Kataisen kannustuksen muodossa: ”Kriisin hoito vaatii vastuullista politiikka ja se on tasan, mitä te olette tehneet täällä.”

Yhden kriisi, toisen mahdollisuus

Ateenan katujen todellisuus testaa juhlapuheiden onttoutta. Onko ruokaa kerjääviltä lapsilta ja lääkkeisiinsä rahaa anovilta vanhuksilta silmänsä sulkeva rauhanprojekti lopulta muuta kuin kulissi?

Viime vuonna Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu antoi Euroopan unionille moitteet heikoimmassa asemassa olevien ihmisten taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien unohtamisesta. Talouden nimissä tehdyillä säästöillä on hintansa.

Säästöt ovat osa kuripolitiikkaa, jolla Kreikkaa on niin sanotusti autettu pankkiirien ja korruptoituneen poliittisen eliitin keittämässä kriisissä. Säästöillä varmistetaan raskaasti velkaantuneen maan maksuvalmius – samalla velkataakkaa on kasvatettu, jotta ylisuuria riskejä ottaneet saksalais- ja ranskalaispankit on voitu pelastaa. Kreikalle lainattu raha käy siis Ateenassa vain kääntymässä matkallaan ulkomaisesta pankista toiseen.

Velkojen leikkaus ja eurooppalaispankkien kansallistaminen olisivat uhanneet sijoittajien etuja. Kreikan eroaminen eurosta olisi taas vaarantanut tämän ”kasvun ja vakauden” turvaajaksi väitetyn valuutan tulevaisuuden. Ilman mittavaa jäsenvaltioiden ulosmarssiakin euro on käynyt lähellä romahdusta useita kertoja, sen pelastamiseksi on rikottu unionin perussopimuksia ja laadittu erilaisia hintalapuiltaan avoimia hätäohjelmia.

Kreikka on polttopisteessä, mutta sama kuvio toistuu muuallakin. Työttömyys, eriarvoisuus ja näköalattomuus kasvavat.

Kaikesta tästä huolimatta euroa kutsutaan menestystarinaksi. Menestyksellä tarkoitetaan yleensä onnistumista tavoitteellisessa toiminnassa. Jos menestys näyttää tältä, mikä on ollut varsinainen tavoite?

Euron kriisin varjolla EU:n liittovaltiorakenteita tietysti vahvistetaan. Samalla euroalueen mailta edellytetään tiukkaa talouskuripolitiikkaa, joka merkitsee valtaosalle niistä julkisen sektorin romuttamista, palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia, työttömien muodostamaa nöyrää työvoimareserviä ja pääoman puhevallan kasvua. Keinottelulle otollisia olosuhteita.

Tällaisessa maailmassa yhden kriisi on toisen mahdollisuus. Viime vuonna arvioitiin eurokriisin tuottaneen sijoittajille noin 1000 miljardin euron pikavoitot kuuden kuukauden aikana. Vuoden 2008 jälkeen maailman miljardöörien yhteenlaskettu omaisuus on yli kaksinkertaistunut. Ennennäkemätön varallisuuden uusjako on käynnissä myös Euroopassa, ja euro toimii sen yhtenä välineenä.

EU perustelee olemassaolonsa Euroopan rauhantilan säilyttämisellä. Tällä hetkellä se kuitenkin kylvää erilaisten yhteiskunnallisten kriisien sytykkeitä pitkin mannerta, ja väistää vastuun politiikastaan piiloutumalla rauhanprojekti-kyltin taakse.

Pakolaisten lapsia

Isäni jätti kotinsa aseellisen konfliktin vuoksi vuonna 1944, mutta ei ylittänyt kansainvälisesti tunnustettujen valtioiden rajoja. YK:n maan sisäisen pakolaisen määritelmää soveltaen minä olen pakolaisen lapsi. Tietenkään Suomessa ei puhuttu pakolaisista vaan evakoista tai siirtoväestä. Kansainvälinen oikeus ei edelleenkään tunne maan sisäisiä pakolaisia, vaikka heitä on maailmassa kymmeniä miljoonia, pelkästään Syyriassa neljä miljoonaa.

Meitä pakolaisten jälkeläisiä on Suomessa paljon. Sota heitti tyhjän päälle yli 400 000 ihmistä, enemmän kuin kymmenesosan koko maan väestöstä.

Onneksi maassamme oli sekä tahtoa että mahdollisuuksia sotaa paenneitten auttamiseen. Kumpikaan ei ole konfliktialueilla itsestäänselvyys, ei liioin kansainvälisen avun saaminen. Ilman Ruotsin antamaa elintarvikeapua Suomen historia olisi vuodesta 1944 alkaen kovin erinäköinen. Onneksi Ruotsi ei myöskään sulkenut rajojaan yli 55 000 Lapin sodan pakolaiselta. Pakolaisiksi Suomen rajojen yli on lähdetty ennenkin – sisällissodan yhteydessä niin länteen kuin itäänkin.

Aika kultaa muistot. Evakko-sanaan on latautunut melkoinen määrä merkityksiä kesäteatteriromantiikasta torjuntavoittoisänmaallisuuteen. Evakot on haluttu nähdä jalosti kärsivinä, mutta pohjimmiltaan huolettomina luonnonlapsina, jotka pusertavat ilon pintaan vaikka sydän märkänis. Evakko on täydellinen autettava, jonka pelastamista sopii muistella ja heristää samalla sormea muulle maailmalle: me hoidimme itse omat ongelmamme, mikseivät muut tee samoin.

Evakko-kiiltokuvan pinta ei kuitenkaan kestä raaputtamista. Pyyteettömän avun lisäksi pakolaiset kohtasivat pienen, mutta äänekkään joukon syytökset. Mikseivät ne jääneet sinne mistä tulivat. Ne eivät tee edes töitä. Ne vievät meidän työmme, naisemme ja maamme. Karjalan ryssät eivät osaa edes puhua suomea. Loukkaavat sanat yleensä nieltiin. Pahempaakin oli koettu. Koettu vihamielisyys jäi kuitenkin elämään vaiettuna perintönä.

Sodan jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosaston eli ASO:n päällikkönä työskennellyt Veikko Vennamo oli monien uudelleenasutettujen arvostama mies. Kun hän perusti 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolueen, isäni oli mukana perustamiskokouksessa Pieksämäellä. SPP:stä tuli myöhemmin SMP, jonka konkurssipesästä perussuomalaiset ponnistivat vuorostaan liikkeelle 1990-luvulla.

Jonkinlaista historiallista ironiaa voi löytää siitä, kuinka vahvasti pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys on pesiytynyt puolueeseen, jonka perustamisessa monet karjalaispakolaiset olivat aikoinaan mukana. Vihan ilmaisemiseen käytetyt lauseet eivät sen sijaan ole juuri muuttuneet sisällöltään.

Valkoisten lihansyöjäheteroiden planeetta

Miksi valkoista heterouttaan korostavilla ihmisillä on niin usein tarve myös mainostaa lihansyöntiään?

Valkoinen lihaa syövä hetero on kuin yleisönosaston nimimerkki Näin ajattelevat monet. Ilmaisu, jonka annetaan ymmärtää edustavan homogeenista ja hiljaista enemmistöä, jota on yleensä kohdeltu jollakin tavalla väärin.

Kyllä, suurinta osaa suomalaisista voi kutsua valkoihoisiksi, kasvissyöjiä on täällä vähemmän kuin sekaruokavalion valinneita, heteroja enemmän kuin homoja. On toinen asia, kuinka nämä ominaisuudet (ruokavalion osalta mieltymykset) kohtaavat yksilötasolla.

On tietysti selvää, että ilmaisuun valkoinen lihaa syövä hetero on ladattu paljon kirjaimellista tulkintaa enemmän merkityksiä. Valkoisiksi lihansyöjäheteroiksi ilmoittautuvat henkilöt vaikuttavat suhteellisen usein olevan arvokonservatiiveja, suhtautuvan kielteisesti vähemmistöjen oikeuksiin, kannattavan perinteisiä sukupuolirooleja ja vähintäänkin vieroksuvan muista kulttuureista tulevia ihmisiä. Ilmaisun kirjaimellisen tulkinnan kautta he taas antavat ymmärtää, että tällainen ajattelu olisi suomalaisten enemmistölle tyypillistä.

Mutta se lihansyönti. Tunteet liekehtivät suorastaan hämmentävällä tavalla, kun valkoiseksi lihansyöjäheteroksi ilmoittautunut henkilö kuvittelee tilannetta jossa lihanpala riistetään hänen suustaan.

Asia tuli mieleeni käydessäni Ateenassa, kaupungissa jossa kasvisravintolaan törmää suhteellisen harvoin. Kasvissyönti ei ole mikään juttu. Ei ole, koska ihmiset syövät kasvispainotteisesti joka tapauksessa. Perusduunariäijän lautasella ei välttämättä ole lihaa, mutta silloin kun on, rusto on rustoa eikä broilerinnahkaa naamioida lihapulliksi. Kreikassa lihateollisuus ei ole vielä saavuttanut samaa kehitystasoa ja asemaa kuin meillä Suomessa.

Liha on useimmissa kulttuureissa ollut juhlaruokaa. Suhteellisen vaikeasti saatavaa ja kallista, jotakin erityistä. Maailma on muuttunut, mutta vanhat mielikuvat lihasta ovat edelleen voimissaan, ja niitä hyödyntäen meille myydään lihankaltaisia valmisteita joilla arki taiotaan juhlaksi.

En muista nähneeni vaatimuksia lihansyönnin suoranaisesta kieltämisestä tai muuttamisesta luvanvaraiseksi, vaikka lihan nykyisen kulutustason vaikutukset ihmisten terveyteen, ympäristöön, maailman köyhimpien asemaan ja eläinten kohteluun ovat hyvin tiedossa. Kieltojen sijasta arvosteluun on kytketty erilaisten vaihtoehtojen esittelyä, kuten mielestäni oikein onkin. Kiinan tapaisten valtioiden länsimaistumisen myötä lihan kokonaiskulutus vaikuttaisi olevan kasvussa. Kerrannaisvaikutustensa kautta tämä saattaa tehdä lihasta meilläkin uudelleen ruokalajin, jota tarjotaan harvoin.

Valkoinen lihaa syövä hetero ei tietenkään puhu vain lihanpalasta silloin kun hän puhuu lihanpalasta. Kyse on maailmankuvasta, kriisiin ajautuvasta kulutuskeskeisestä kulttuurista ja sen oikeutuksesta. Lihan asemesta valkoinen hetero voisi yhtä hyvin puhua satojen hevosvoiminen moottorilla varustetuista perheautoistaan ja uusimmista digitaalihärpäkkeistään. Usein hän puhuukin. Tässä asiassa valkoisen suomalaisheteron ei sitä paitsi tarvitse tuntea olevansa yksin kaukaisella maapallon pohjoiskaistaleella. Tarpeen ylittävä kuluttaminen, välttämättömän tuhlaaminen ja uusien tuhlaamisen muotojen keksiminen onnistuu ihmisiltä maahan, ihonväriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Sille on syynsä.

Lihansyönnin lisäämisessä, öljyvarojen maksimaalisen nopeassa taivaalle tupruttamisessa ja sarvikuonon sarvien metsästämisessä potenssilääkkeeksi on järkeä. Se järki täytyy tosin hakea miljoonien vuosien takaisista hominidilaumoista, joissa varhainen kerskakuluttaja viesti teoillaan soveltuvuudestaan lauman johtajaksi, pohjimmiltaan omasta lisääntymiskyvystään. Tuhlaaminen on viesti kyvystä hankkia enemmän kuin tarpeeksi. Se on vahva suositus alfauroksen tai -naaraan paikkaa haettaessa.

Ihmisen ei yleensä tarvitse perustella valtaan tai lisääntymiseen liittyviä pyrkimyksiään itselleen. Mistä on peräisin kuluttamisen tuottama mielihyvä, mistä sen arvostelun tai vaihtoehtojen esittämisen synnyttämän raivon syvyys.

Kokoomusnuoret ovat oikeassa

Politiikka pohjautuu todellisuutta hahmottaviin ja tuottaviin tarinoihin. Tunteisiin vetoaminen on olennaista. Sanojen merkitysten hallinnasta kamppaillaan. Valta asuu kielessä.

Nämä perusasiat muistuivat mieleen median tällä viikolla täyttäneestä, kokoomusnuorten kautta ulos tulleesta uusliberalismin ja äärioikeistolaisuuden sekaisesta purskahduksesta. Lyhyesti sanottuna kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa on kyse nykyisten eriarvoisuutta lisäävien kehityskulkujen kiihdyttämisestä. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta halutaan kurjistaa oikeudellisesti ja taloudellisesti, parhaiten toimeentulevan väestönosan saavutettuja etuja vahvistaa.

Kaikkea tätä perustellaan vapaudella ja oikeudenmukaisuudella. Kukapa niitä vastustaisi.

Tavoiteohjelman ajattelun onnahtelua on puitu julkisuudessa suhteellisen paljon. Samaan aikaan huomiotta on jäänyt se, että ohjelma noudattaa vallitsevaa suurta kertomusta, jonka mukaan friedmanilainen talousajattelu on kaiken muun inhimillisen toiminnan yläpuolelle kuuluva ja sitä luonnonvoiman tavoin ohjaava järjestelmä. Siinä stoorissa ajatus vasta onnahteleekin.

Tavallaan kokoomusnuoret ovat oikeassa. He ovat herkkävaistoisesti havainneet, mihin suuntaan vahvin virtaus on liikkunut jo vuosikymmeniä. Tämän jälkeen he ovat pukeneet havaintonsa normaalista poliittisesta korukielestä siivottuun muotoon, kokevat keksineensä jotain uutta ja kutsuvat itseään radikaaleiksi. Onnistumisen kokemusta vahvistaa vanhemman polven paheksunta, jonka aitoutta sopii tosin monissa tapauksissa epäillä.

Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa 2014 ei mainita kertaakaan sanaa hyvinvointivaltio. Tämä on äärimmäisen virkistävää maassa, jossa hyvinvointivaltiota on juuri puolustettu kuntien valtionosuuksien uusilla miljardileikkauksilla. Hyvinvointivaltion tähänastinen romuttaminen on toteutettu nimenomaan kuntasektorin peruspalvelujen alasajolla, jota nyt siis jatketaan. Talouden suurta kertomusta myötäilevässä politiikan uuskielessä tätä kutsutaan vastuun kantamiseksi, puolustustaisteluksi ja kipeiksi mutta välttämättömiksi leikkauksiksi. Aikanaan tällainen hoito väistämättä tappaa potilaan, mutta sen toteamista ei ole pidetty hyväksyttävänä.

Kokoomusnuoret ovat siis kirjanneet oman versionsa vallitsevasta todellisuudesta. Samalla he toki myös tuottavat sitä. Määrittelevät, vahvistavat ja oikeuttavat mekanismeja, joita voi kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi. Käytännössä nuo uusliberalismille tyypilliset vihaa oikeuttavat ja kanavoivat mekanismit ovat läheistä läheistä sukua äärioikeiston ajattelulle. Meitä uhkaavat aina toisenlaiset, ne, joilla on vikaa työ- tai seksuaalimoraalissa, ahneet köyhät ja umpikierot toisuskoiset.

Ei siis ihme että kokoomusnuoret ovat löytäneet lähimmän tukijansa Jussi Halla-ahosta. Tavoiteohjelman vaatimus kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisoivan lakipykälän poistamisesta on herättänyt paljon huomiota. Asiassa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kun heikoimmassa asemassa olevien taloudellinen ja sosiaalinen nuijiminen viedään tarpeeksi pitkälle, nousee väistämättä tarve löytää uusia kohteita, joihin vihaa voi kanavoida.

Rasismi on myös tavattoman hyödyllistä yhteiskunnallista sijaistoimintaa. Eriarvoistavan politiikan synnyttämä turhautuminen ja kiukku suuntautuvat muualle kuin niihin, jotka ovat luoneet järjestelmän ja pitävät sitä yllä. Halla-aholaiset ja kokoomusnuoret täydentävät mainiosti toisiaan, hyötyvät ajan vahvoista poliittisista virtauksista ja osaavat uida mukana.

Nuo virtaukset eivät käänny ainakaan niin kauan kuin talouden suuri kertomus säilyttää kyseenalaistamattoman asemansa. Sen hahmottaminen, purkaminen ja analysointi ei ole kuitenkaan mahdoton tehtävä. Samaan aikaan on mahdollista tarttua äärioikeiston tapaan ajaa näkemyksiään termien tuottamisella, uudelleenmäärittelyllä ja erilaisilla kielipeleillä. Aloittaa voisi vaikka selvittämällä ja määrittelemällä, mitä kaikkea ilmaisut suvaitsevaistomamu ja maahanmuuttokriittisyys oikein pitävät sisällään.

Doing the Right Thing – eli kuinka Nokia romahti

Viime vuosikymmenellä omien osakkeidensa ostoon lähes 19 miljardia euroa käyttänyt Nokia möi tänään ydinliiketoimintansa pois 5,4 miljardilla. Mikä meni pieleen – vai toimiko Nokia tismalleen oikein, siihen ladattujen odotusten mukaan?

Nokian nousu maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, noteeraus Euroopan suurimmaksi yritykseksi vuonna 1999, markkina-arvon käväisy 260 miljardissa ja lopulta romahdusmainen asemien menetys kilpailijoille ovat suomalaisille tuttua tarinaa, jota kerrottaessa haetaan samoja äänenpainoja kuin aiemmin talvisodasta tai sotakorvauksista puhuttaessa. Nokian nousuun kiteytyy 90-luvun lamaa seurannut, markan lähes 40 prosentin devalvoitumisen buustaama nousukausi ja suomalaisen yhteiskunnan myllerrys.

Uuden Sammon asemesta me suomalaiset metsästämme nykyään uutta Nokiaa. Tästä aiheesta kirjoitin huhtikuussa 2012 Laitos.fi:n julkaisemassa artikkelissa Talvivaara ja myytti Pohjolan ryöstöstä. Yhtiö jätti jälkeensä Lex Nokian ja käsitteen Nokiamiljonääri.

Tarinan sankareiden ja roistojen rooleihin on tarjolla pitkälti samoja hahmoja, kärjessään Nokian hallituksen puheenjohtajuudesta luopunut Jorma Ollila. Ulkomaalaisena valmiiksi epäilyttävän toimitusjohtaja Elopin lisäksi romahduksen syitä on haettu perisuomalaisesta varovaisuudesta, Nokian liiallisesta insinöörivetoisuudesta ja luovan ajattelun kaikkoamisesta Euroopan ulkopuolelle. Suomalainen vastaus viimeksimainittuihin ongelmiin on jo selvillä: teknisen alan koulutusta ollaan lisäämässä samalla kun humanististen alojen ja taideaineiden opetusta supistetaan.

Kuinka Nokia sitten olisi voinut välttää virheensä? Kovinkaan moni kommentaattori ei ole tässä suhteessa päässyt loistamaan mitäs minä sanoin -repliikillä. Varoittavia ääniä ei juuri kuultu, sen sijaan Nokian tuloksentekokykyä, kansainvälistä tuotanto- ja logistiikkakoneistoa sekä kassan vahvuutta ihasteltiin yleisesti.

Helsingin Sanomissa vuonna 2010 julkaistussa laajassa artikkelissa ”Suuruutensa vanki” kuvataan kuinka Nokia vastasi kuusi vuotta aiemmin liikevaihdon supistumisen uhkaan: entistä tiukemmilla  säästöillä ja kilpailulla tuotekehityksessä ja alihankinnassaNämä toimenpiteetmiellyttivätkin markkinoita: Nokian osakkeen arvo lähes kolminkertaistui kesän 2004 notkahduksesta lokakuuhun 2007 mennessä.

Nokia piti yllä markkinoiden luottamusta myös ostamalla omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla vuosien 2003 ja 2008 välisenä aikana. Arvopaperi-lehden Karo Hämäläinen pitää ostoja Suomen teollisuushistorian suurimpana hukkainvestointina. Arvion esittämisajankohtana Nokian osakkeen hinta oli yli 9 euroa.

Muiden suuryritysten tavoin Nokia on osannut hyödyntää vapaan liikkuvuuden mahdollisuuksia kilpailuttamalla myös valtioita keskenään ja siirtämällä tuotantoaan parhaan tarjouksen perässä. Kun yhtiössä ei ole myöskään kaihdettu niitä ratkaisuja, joille ei ole vaihtoehtoja, voidaan todeta että Nokia on aistinut ajan hengen herkkävireisesti. Säästäminen, kilpailu, markkinoiden luottamuksen ylläpito ja vaihtoehdottomat päätökset ovat tietoisuutemme hallinnasta tiukan otteen saaneen markkinapuheen avaintermejä. Nokia vastasi aikansa ja markkinoiden odotuksiin ripeästi, mutta maksoi siitä hinnan myöhemmin.

Helsingin Sanomien mukaan Ollilan vuonna 2004 aloittamat ja Kallasvuon vuonna 2006 entisestään tiukentamat säästötoimenpiteet hidastivat tuotekehitystä ratkaisevasti, samalla kun alihankkijoiden kilpailuttamisesta hankitut lyhyen aikavälin säästöt aiheuttivat suurempia ongelmia tulevaisuudessa.”Kallasvuo halusi, että nykyhetkestä puristetaan irti kaikki mahdollinen hyöty.”

Nokia uusi organisaatiotaan niin, että voimavaroista kilpailtiin talon sisällä tuhoisalla tavalla. Kilpailuhan on markkinaliturgian mukaan aina hyväksi, ja jos vakavasti otettavaa kilpailijaa ei löydy ulkopuolelta, on kilpailtava itsensä kanssa – hinnalla millä hyvänsä.

Nokian työntekijöiden arvioissa toistuvat samat näkemykset: pakkomielteinen säästäminen haittasi tuotekehitystä, tuloksen nopea kasvattaminen jyräsi pitkän tähtäimen ajattelun. Syksyllä 2009 arvioitiin, että vuosineljännestulokset olivat Nokialle pitkän tähtäimen hankkeita tärkeämpiä.

Puhdasoppisesti Nokia toimi myös ostaessaan omia osakkeitaan: niin kasvatettiin shareholder valueta eli omistaja-arvoa, jonka tärkeyttä korostettiin jokaisessa kvartaalikapitalismin kultakauden artikkelissa. Samalla tosin varmistettiin 19 miljardin virheinvestoinnista päättäneiden henkilöiden omien optio-ohjelmien tuotto.

Ehkä Nokia romahti nimenomaan sen vuoksi, että se vastasi oman toimintaympäristönsä odotuksiin liiankin hyvin. Sisäisesti ristiriitaisen markkinapuheen omaksuminen sellaisenaan ja dogmaattinen johtaminen veivät suomalaisjätin umpikujaan. Yksityisenä yrityksenä Nokia on tietysti lakien puitteissa vapaa toimimaan haluamallaan tavalla. Sen tarinasta voisi kuitenkin ottaa opiksi.

Sama talousfundamentalismi, joka jähmetti Nokian, ohjaa tällä hetkellä meidän yhteiskuntaamme kyseenalaistamattomana ylätason järjestelmänä.

Säästäminen, kilpailukyky ja markkinoiden luottamus.

Vaihtoehtoja ei ole.

Voittoa tuottava kone

Ihminen on surkea olento ja tavattoman huono sijoituskohde. Vaativiin tehtäviin soveltuvan yksilön kasvattaminen tarkoittaa vuosikymmenien panostusta. Maailmalta saatujen kokemusten perusteella kaikkein yksinkertaisemmatkin työt vaativat tekijältään lähes kymmenen vuoden ikää. Ihmisen kasvattamiseen ja huolenpitoon on uhrattava valtava tuntimäärä ennen kuin hän ompelee ensimmäisen farkkujen sauman tai kirjoittaa seurantaraportin. On ruokittava, vaihdettava vaippoja ja kerrottava satuja. Sama on väistämättä edessä ihmisen vanhentuessa. Ei löydy päivitysmahdollisuutta, ei lupaa romuttamiseen, vaan käytöstä poistumisen jälkeisen vaiheen ylläpitovelvollisuus. Tilastojen mukaan tuo vaihe pitenee koko ajan.

Ikään kuin tämä kaikki ei olisi tarpeeksi, tuottavassa vaiheessaankin ihminen on tavattoman epäluotettava ja soveltuu ainoastaan lyhytkestoiseen työhön. Perushuolto ja viallisten osien vaihtaminen ei riitä, on huomioitava myös mielialan vaihtelut, ikävuosien vaikutus, sukupuoli, harhaileva tahto. Parhaat yksilöt pyrkivät lyhentämään lepoon käyttämäänsä aikaa, mutta seurauksena saattaa olla koko investoinnin menetys. Ongelman ydin on helposti nähtävissä.

Ihminen ei ole kone.

Tilanteen korjaamiseksi työskennellään jatkuvasti. Ihmistyötä korvataan koneilla kiihtyvällä vauhdilla ja yhä uusilla aloilla. Kaava on kaikkialla sama: koneiden ensimmäiset versiot ovat kalliita, hankalia ja usein epätarkoituksenmukaisia, mutta kehitys hyydyttää väistämättä naureskelijoiden hymyt. Yksi pankkiautomaatti korvaa pankkineitien rivin, yksi harvesteri kylällisen metsureita. Itsepalvelukassat ovat vielä toistaiseksi kömpelöitä, mutta vapauttavat tulevaisuudessa työvoimaa kassakoneiden takaa.

Työn tuottavuus kasvaa, tylsät ja raskaat työt siirtyvät historiaan. Samalla tarjolla olevien työpaikkojen määrä pienenee, vaikka toista niin mielellään väitetään. Tietokoneet osaavat jo laatia pörssi- ja urheilu-uutisia, kelvollisen dekkarin pyöräyttäminen on vain ajan kysymys. Aikamme päävaltimo, osake- ja johdannaiskauppa on jo suurimmaksi osaksi koneiden hallussa.

Syyt koneiden kehitykseen ovat ilmeiset, samoin halu omistaa niitä suoraan tai välillisesti. Se joka ei omista koneita, omistaa vain oman työpanoksensa, jonka arvo koneellistuvassa maailmassa väistämättä laskee. Korkea osaamis- ja koulutustaso ei enää takaa suojaa tältä kehitykseltä.

Vain arvottomaksi käyneen työpanoksensa omistavalle ihmiselle tuottaa vaikeuksia kantaa toinen yhteiskunnallinen roolinsa kuluttajana. Tämän vuoksi huippuunsa viritetyllä koneistolla on puolestaan ongelmia löytää ostajia tuotteilleen.

Kaikesta tästä huolimatta ihmiseksi kutsutun surkean olennon hoivan ja huolenpidon tarve ei vähene.

Kysynnän laskuun voidaan vastata kustannuksia pienentämällä, ja juuri siinä koneiden laadun ja määrän kasvattaminen tunnetusti auttaa. Kehitys kiihtyy, eikä sen ääripäätä ole helppo hahmottaa, jos sellaista ylipäätään on olemassa. Vastaavasti ihmisiin tehtävien investointien määrää täytyy supistaa. Pitävien rajojen määritteleminen on siinäkin hankalaa. Vankkurit pysyvät kuitenkin liikkeellä niin kauan kuin kuormasta voidaan syödä, eli tehostamis- ja supistamisvaraa on jäljellä.

On helppo ymmärtää ihmisen muuttuminen tarpeettomaksi tuotannon suhteen. Hänen korvaamisensa kuluttajana näyttää vaikeammalta kysymykseltä, mutta ei välttämättä ole sitä. Maailman kokonaistuotanto on jo pitkään ollut arvoltaan vain murto-osa tietokoneiden pyörittämästä valuutta-, osake- ja johdannaiskaupasta. Kun maailman varallisuus keskittyy samalla yhä harvempien käsiin, kehityksen loppukaari on luonnosteltavissa.

Lopussa on hypertietokone, joka käy itsensä kanssa johdannaiskauppoja, jotka tuottavat rajattomasti voittoja ja sinkoavat maailman bruttokansantuotteen kasvua kuvaavat käyrät suoraan avaruuteen. Kunhan tämän voittoa tuottavan koneen energiahuolto ja laskentatehon eksponentiaalinen kasvu saadaan täysin automatisoitua, viimeiset ihmiset voivat väistyä.

Tuntomerkkejä

Rooman keisari kaksinkertaistaa henkivartiokaartinsa palkan ja pelkää salamurhaa suunnittelevan kilpailijan luvanneen sille vielä enemmän, kuten hän itse aikoinaan. Iskurityöläinen lorottaa kuorma-auton polttoainetankit tyhjiksi maahan, jotta tilastot kertoisivat kuljetusmäärien kasvaneen viisivuotissuunnitelman tavoitteiden mukaisesti. Myrkyn pumppaaminen järveen kasvattaa bruttokansantuotetta. Yritys pelastaa johtajien bonukset ostamalla omia arvonsa menettäneitä osakkeitaan. Pankit ovat liian suuria kaatumaan, yhteiskunnat eivät.

Romahtavat järjestelmät haaskaavat surutta resurssejaan ja keskittyvät kulissien ylläpitoon.