Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Yhden kriisi, toisen mahdollisuus

Ateenan katujen todellisuus testaa juhlapuheiden onttoutta. Onko ruokaa kerjääviltä lapsilta ja lääkkeisiinsä rahaa anovilta vanhuksilta silmänsä sulkeva rauhanprojekti lopulta muuta kuin kulissi?

Viime vuonna Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu antoi Euroopan unionille moitteet heikoimmassa asemassa olevien ihmisten taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien unohtamisesta. Talouden nimissä tehdyillä säästöillä on hintansa.

Säästöt ovat osa kuripolitiikkaa, jolla Kreikkaa on niin sanotusti autettu pankkiirien ja korruptoituneen poliittisen eliitin keittämässä kriisissä. Säästöillä varmistetaan raskaasti velkaantuneen maan maksuvalmius – samalla velkataakkaa on kasvatettu, jotta ylisuuria riskejä ottaneet saksalais- ja ranskalaispankit on voitu pelastaa. Kreikalle lainattu raha käy siis Ateenassa vain kääntymässä matkallaan ulkomaisesta pankista toiseen.

Velkojen leikkaus ja eurooppalaispankkien kansallistaminen olisivat uhanneet sijoittajien etuja. Kreikan eroaminen eurosta olisi taas vaarantanut tämän ”kasvun ja vakauden” turvaajaksi väitetyn valuutan tulevaisuuden. Ilman mittavaa jäsenvaltioiden ulosmarssiakin euro on käynyt lähellä romahdusta useita kertoja, sen pelastamiseksi on rikottu unionin perussopimuksia ja laadittu erilaisia hintalapuiltaan avoimia hätäohjelmia.

Kreikka on polttopisteessä, mutta sama kuvio toistuu muuallakin. Työttömyys, eriarvoisuus ja näköalattomuus kasvavat.

Kaikesta tästä huolimatta euroa kutsutaan menestystarinaksi. Menestyksellä tarkoitetaan yleensä onnistumista tavoitteellisessa toiminnassa. Jos menestys näyttää tältä, mikä on ollut varsinainen tavoite?

Euron kriisin varjolla EU:n liittovaltiorakenteita tietysti vahvistetaan. Samalla euroalueen mailta edellytetään tiukkaa talouskuripolitiikkaa, joka merkitsee valtaosalle niistä julkisen sektorin romuttamista, palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia, työttömien muodostamaa nöyrää työvoimareserviä ja pääoman puhevallan kasvua. Keinottelulle otollisia olosuhteita.

Tällaisessa maailmassa yhden kriisi on toisen mahdollisuus. Viime vuonna arvioitiin eurokriisin tuottaneen sijoittajille noin 1000 miljardin euron pikavoitot kuuden kuukauden aikana. Vuoden 2008 jälkeen maailman miljardöörien yhteenlaskettu omaisuus on yli kaksinkertaistunut. Ennennäkemätön varallisuuden uusjako on käynnissä myös Euroopassa, ja euro toimii sen yhtenä välineenä.

EU perustelee olemassaolonsa Euroopan rauhantilan säilyttämisellä. Tällä hetkellä se kuitenkin kylvää erilaisten yhteiskunnallisten kriisien sytykkeitä pitkin mannerta, ja väistää vastuun politiikastaan piiloutumalla rauhanprojekti-kyltin taakse.

Pakolaisten lapsia

Isäni jätti kotinsa aseellisen konfliktin vuoksi vuonna 1944, mutta ei ylittänyt kansainvälisesti tunnustettujen valtioiden rajoja. YK:n maan sisäisen pakolaisen määritelmää soveltaen minä olen pakolaisen lapsi. Tietenkään Suomessa ei puhuttu pakolaisista vaan evakoista tai siirtoväestä. Kansainvälinen oikeus ei edelleenkään tunne maan sisäisiä pakolaisia, vaikka heitä on maailmassa kymmeniä miljoonia, pelkästään Syyriassa neljä miljoonaa.

Meitä pakolaisten jälkeläisiä on Suomessa paljon. Sota heitti tyhjän päälle yli 400 000 ihmistä, enemmän kuin kymmenesosan koko maan väestöstä.

Onneksi maassamme oli sekä tahtoa että mahdollisuuksia sotaa paenneitten auttamiseen. Kumpikaan ei ole konfliktialueilla itsestäänselvyys, ei liioin kansainvälisen avun saaminen. Ilman Ruotsin antamaa elintarvikeapua Suomen historia olisi vuodesta 1944 alkaen kovin erinäköinen. Onneksi Ruotsi ei myöskään sulkenut rajojaan yli 55 000 Lapin sodan pakolaiselta. Pakolaisiksi Suomen rajojen yli on lähdetty ennenkin – sisällissodan yhteydessä niin länteen kuin itäänkin.

Aika kultaa muistot. Evakko-sanaan on latautunut melkoinen määrä merkityksiä kesäteatteriromantiikasta torjuntavoittoisänmaallisuuteen. Evakot on haluttu nähdä jalosti kärsivinä, mutta pohjimmiltaan huolettomina luonnonlapsina, jotka pusertavat ilon pintaan vaikka sydän märkänis. Evakko on täydellinen autettava, jonka pelastamista sopii muistella ja heristää samalla sormea muulle maailmalle: me hoidimme itse omat ongelmamme, mikseivät muut tee samoin.

Evakko-kiiltokuvan pinta ei kuitenkaan kestä raaputtamista. Pyyteettömän avun lisäksi pakolaiset kohtasivat pienen, mutta äänekkään joukon syytökset. Mikseivät ne jääneet sinne mistä tulivat. Ne eivät tee edes töitä. Ne vievät meidän työmme, naisemme ja maamme. Karjalan ryssät eivät osaa edes puhua suomea. Loukkaavat sanat yleensä nieltiin. Pahempaakin oli koettu. Koettu vihamielisyys jäi kuitenkin elämään vaiettuna perintönä.

Sodan jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosaston eli ASO:n päällikkönä työskennellyt Veikko Vennamo oli monien uudelleenasutettujen arvostama mies. Kun hän perusti 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolueen, isäni oli mukana perustamiskokouksessa Pieksämäellä. SPP:stä tuli myöhemmin SMP, jonka konkurssipesästä perussuomalaiset ponnistivat vuorostaan liikkeelle 1990-luvulla.

Jonkinlaista historiallista ironiaa voi löytää siitä, kuinka vahvasti pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys on pesiytynyt puolueeseen, jonka perustamisessa monet karjalaispakolaiset olivat aikoinaan mukana. Vihan ilmaisemiseen käytetyt lauseet eivät sen sijaan ole juuri muuttuneet sisällöltään.

Valkoisten lihansyöjäheteroiden planeetta

Miksi valkoista heterouttaan korostavilla ihmisillä on niin usein tarve myös mainostaa lihansyöntiään?

Valkoinen lihaa syövä hetero on kuin yleisönosaston nimimerkki Näin ajattelevat monet. Ilmaisu, jonka annetaan ymmärtää edustavan homogeenista ja hiljaista enemmistöä, jota on yleensä kohdeltu jollakin tavalla väärin.

Kyllä, suurinta osaa suomalaisista voi kutsua valkoihoisiksi, kasvissyöjiä on täällä vähemmän kuin sekaruokavalion valinneita, heteroja enemmän kuin homoja. On toinen asia, kuinka nämä ominaisuudet (ruokavalion osalta mieltymykset) kohtaavat yksilötasolla.

On tietysti selvää, että ilmaisuun valkoinen lihaa syövä hetero on ladattu paljon kirjaimellista tulkintaa enemmän merkityksiä. Valkoisiksi lihansyöjäheteroiksi ilmoittautuvat henkilöt vaikuttavat suhteellisen usein olevan arvokonservatiiveja, suhtautuvan kielteisesti vähemmistöjen oikeuksiin, kannattavan perinteisiä sukupuolirooleja ja vähintäänkin vieroksuvan muista kulttuureista tulevia ihmisiä. Ilmaisun kirjaimellisen tulkinnan kautta he taas antavat ymmärtää, että tällainen ajattelu olisi suomalaisten enemmistölle tyypillistä.

Mutta se lihansyönti. Tunteet liekehtivät suorastaan hämmentävällä tavalla, kun valkoiseksi lihansyöjäheteroksi ilmoittautunut henkilö kuvittelee tilannetta jossa lihanpala riistetään hänen suustaan.

Asia tuli mieleeni käydessäni Ateenassa, kaupungissa jossa kasvisravintolaan törmää suhteellisen harvoin. Kasvissyönti ei ole mikään juttu. Ei ole, koska ihmiset syövät kasvispainotteisesti joka tapauksessa. Perusduunariäijän lautasella ei välttämättä ole lihaa, mutta silloin kun on, rusto on rustoa eikä broilerinnahkaa naamioida lihapulliksi. Kreikassa lihateollisuus ei ole vielä saavuttanut samaa kehitystasoa ja asemaa kuin meillä Suomessa.

Liha on useimmissa kulttuureissa ollut juhlaruokaa. Suhteellisen vaikeasti saatavaa ja kallista, jotakin erityistä. Maailma on muuttunut, mutta vanhat mielikuvat lihasta ovat edelleen voimissaan, ja niitä hyödyntäen meille myydään lihankaltaisia valmisteita joilla arki taiotaan juhlaksi.

En muista nähneeni vaatimuksia lihansyönnin suoranaisesta kieltämisestä tai muuttamisesta luvanvaraiseksi, vaikka lihan nykyisen kulutustason vaikutukset ihmisten terveyteen, ympäristöön, maailman köyhimpien asemaan ja eläinten kohteluun ovat hyvin tiedossa. Kieltojen sijasta arvosteluun on kytketty erilaisten vaihtoehtojen esittelyä, kuten mielestäni oikein onkin. Kiinan tapaisten valtioiden länsimaistumisen myötä lihan kokonaiskulutus vaikuttaisi olevan kasvussa. Kerrannaisvaikutustensa kautta tämä saattaa tehdä lihasta meilläkin uudelleen ruokalajin, jota tarjotaan harvoin.

Valkoinen lihaa syövä hetero ei tietenkään puhu vain lihanpalasta silloin kun hän puhuu lihanpalasta. Kyse on maailmankuvasta, kriisiin ajautuvasta kulutuskeskeisestä kulttuurista ja sen oikeutuksesta. Lihan asemesta valkoinen hetero voisi yhtä hyvin puhua satojen hevosvoiminen moottorilla varustetuista perheautoistaan ja uusimmista digitaalihärpäkkeistään. Usein hän puhuukin. Tässä asiassa valkoisen suomalaisheteron ei sitä paitsi tarvitse tuntea olevansa yksin kaukaisella maapallon pohjoiskaistaleella. Tarpeen ylittävä kuluttaminen, välttämättömän tuhlaaminen ja uusien tuhlaamisen muotojen keksiminen onnistuu ihmisiltä maahan, ihonväriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Sille on syynsä.

Lihansyönnin lisäämisessä, öljyvarojen maksimaalisen nopeassa taivaalle tupruttamisessa ja sarvikuonon sarvien metsästämisessä potenssilääkkeeksi on järkeä. Se järki täytyy tosin hakea miljoonien vuosien takaisista hominidilaumoista, joissa varhainen kerskakuluttaja viesti teoillaan soveltuvuudestaan lauman johtajaksi, pohjimmiltaan omasta lisääntymiskyvystään. Tuhlaaminen on viesti kyvystä hankkia enemmän kuin tarpeeksi. Se on vahva suositus alfauroksen tai -naaraan paikkaa haettaessa.

Ihmisen ei yleensä tarvitse perustella valtaan tai lisääntymiseen liittyviä pyrkimyksiään itselleen. Mistä on peräisin kuluttamisen tuottama mielihyvä, mistä sen arvostelun tai vaihtoehtojen esittämisen synnyttämän raivon syvyys.

Kokoomusnuoret ovat oikeassa

Politiikka pohjautuu todellisuutta hahmottaviin ja tuottaviin tarinoihin. Tunteisiin vetoaminen on olennaista. Sanojen merkitysten hallinnasta kamppaillaan. Valta asuu kielessä.

Nämä perusasiat muistuivat mieleen median tällä viikolla täyttäneestä, kokoomusnuorten kautta ulos tulleesta uusliberalismin ja äärioikeistolaisuuden sekaisesta purskahduksesta. Lyhyesti sanottuna kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa on kyse nykyisten eriarvoisuutta lisäävien kehityskulkujen kiihdyttämisestä. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta halutaan kurjistaa oikeudellisesti ja taloudellisesti, parhaiten toimeentulevan väestönosan saavutettuja etuja vahvistaa.

Kaikkea tätä perustellaan vapaudella ja oikeudenmukaisuudella. Kukapa niitä vastustaisi.

Tavoiteohjelman ajattelun onnahtelua on puitu julkisuudessa suhteellisen paljon. Samaan aikaan huomiotta on jäänyt se, että ohjelma noudattaa vallitsevaa suurta kertomusta, jonka mukaan friedmanilainen talousajattelu on kaiken muun inhimillisen toiminnan yläpuolelle kuuluva ja sitä luonnonvoiman tavoin ohjaava järjestelmä. Siinä stoorissa ajatus vasta onnahteleekin.

Tavallaan kokoomusnuoret ovat oikeassa. He ovat herkkävaistoisesti havainneet, mihin suuntaan vahvin virtaus on liikkunut jo vuosikymmeniä. Tämän jälkeen he ovat pukeneet havaintonsa normaalista poliittisesta korukielestä siivottuun muotoon, kokevat keksineensä jotain uutta ja kutsuvat itseään radikaaleiksi. Onnistumisen kokemusta vahvistaa vanhemman polven paheksunta, jonka aitoutta sopii tosin monissa tapauksissa epäillä.

Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa 2014 ei mainita kertaakaan sanaa hyvinvointivaltio. Tämä on äärimmäisen virkistävää maassa, jossa hyvinvointivaltiota on juuri puolustettu kuntien valtionosuuksien uusilla miljardileikkauksilla. Hyvinvointivaltion tähänastinen romuttaminen on toteutettu nimenomaan kuntasektorin peruspalvelujen alasajolla, jota nyt siis jatketaan. Talouden suurta kertomusta myötäilevässä politiikan uuskielessä tätä kutsutaan vastuun kantamiseksi, puolustustaisteluksi ja kipeiksi mutta välttämättömiksi leikkauksiksi. Aikanaan tällainen hoito väistämättä tappaa potilaan, mutta sen toteamista ei ole pidetty hyväksyttävänä.

Kokoomusnuoret ovat siis kirjanneet oman versionsa vallitsevasta todellisuudesta. Samalla he toki myös tuottavat sitä. Määrittelevät, vahvistavat ja oikeuttavat mekanismeja, joita voi kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi. Käytännössä nuo uusliberalismille tyypilliset vihaa oikeuttavat ja kanavoivat mekanismit ovat läheistä läheistä sukua äärioikeiston ajattelulle. Meitä uhkaavat aina toisenlaiset, ne, joilla on vikaa työ- tai seksuaalimoraalissa, ahneet köyhät ja umpikierot toisuskoiset.

Ei siis ihme että kokoomusnuoret ovat löytäneet lähimmän tukijansa Jussi Halla-ahosta. Tavoiteohjelman vaatimus kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisoivan lakipykälän poistamisesta on herättänyt paljon huomiota. Asiassa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kun heikoimmassa asemassa olevien taloudellinen ja sosiaalinen nuijiminen viedään tarpeeksi pitkälle, nousee väistämättä tarve löytää uusia kohteita, joihin vihaa voi kanavoida.

Rasismi on myös tavattoman hyödyllistä yhteiskunnallista sijaistoimintaa. Eriarvoistavan politiikan synnyttämä turhautuminen ja kiukku suuntautuvat muualle kuin niihin, jotka ovat luoneet järjestelmän ja pitävät sitä yllä. Halla-aholaiset ja kokoomusnuoret täydentävät mainiosti toisiaan, hyötyvät ajan vahvoista poliittisista virtauksista ja osaavat uida mukana.

Nuo virtaukset eivät käänny ainakaan niin kauan kuin talouden suuri kertomus säilyttää kyseenalaistamattoman asemansa. Sen hahmottaminen, purkaminen ja analysointi ei ole kuitenkaan mahdoton tehtävä. Samaan aikaan on mahdollista tarttua äärioikeiston tapaan ajaa näkemyksiään termien tuottamisella, uudelleenmäärittelyllä ja erilaisilla kielipeleillä. Aloittaa voisi vaikka selvittämällä ja määrittelemällä, mitä kaikkea ilmaisut suvaitsevaistomamu ja maahanmuuttokriittisyys oikein pitävät sisällään.

Doing the Right Thing – eli kuinka Nokia romahti

Viime vuosikymmenellä omien osakkeidensa ostoon lähes 19 miljardia euroa käyttänyt Nokia möi tänään ydinliiketoimintansa pois 5,4 miljardilla. Mikä meni pieleen – vai toimiko Nokia tismalleen oikein, siihen ladattujen odotusten mukaan?

Nokian nousu maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, noteeraus Euroopan suurimmaksi yritykseksi vuonna 1999, markkina-arvon käväisy 260 miljardissa ja lopulta romahdusmainen asemien menetys kilpailijoille ovat suomalaisille tuttua tarinaa, jota kerrottaessa haetaan samoja äänenpainoja kuin aiemmin talvisodasta tai sotakorvauksista puhuttaessa. Nokian nousuun kiteytyy 90-luvun lamaa seurannut, markan lähes 40 prosentin devalvoitumisen buustaama nousukausi ja suomalaisen yhteiskunnan myllerrys.

Uuden Sammon asemesta me suomalaiset metsästämme nykyään uutta Nokiaa. Tästä aiheesta kirjoitin huhtikuussa 2012 Laitos.fi:n julkaisemassa artikkelissa Talvivaara ja myytti Pohjolan ryöstöstä. Yhtiö jätti jälkeensä Lex Nokian ja käsitteen Nokiamiljonääri.

Tarinan sankareiden ja roistojen rooleihin on tarjolla pitkälti samoja hahmoja, kärjessään Nokian hallituksen puheenjohtajuudesta luopunut Jorma Ollila. Ulkomaalaisena valmiiksi epäilyttävän toimitusjohtaja Elopin lisäksi romahduksen syitä on haettu perisuomalaisesta varovaisuudesta, Nokian liiallisesta insinöörivetoisuudesta ja luovan ajattelun kaikkoamisesta Euroopan ulkopuolelle. Suomalainen vastaus viimeksimainittuihin ongelmiin on jo selvillä: teknisen alan koulutusta ollaan lisäämässä samalla kun humanististen alojen ja taideaineiden opetusta supistetaan.

Kuinka Nokia sitten olisi voinut välttää virheensä? Kovinkaan moni kommentaattori ei ole tässä suhteessa päässyt loistamaan mitäs minä sanoin -repliikillä. Varoittavia ääniä ei juuri kuultu, sen sijaan Nokian tuloksentekokykyä, kansainvälistä tuotanto- ja logistiikkakoneistoa sekä kassan vahvuutta ihasteltiin yleisesti.

Helsingin Sanomissa vuonna 2010 julkaistussa laajassa artikkelissa ”Suuruutensa vanki” kuvataan kuinka Nokia vastasi kuusi vuotta aiemmin liikevaihdon supistumisen uhkaan: entistä tiukemmilla  säästöillä ja kilpailulla tuotekehityksessä ja alihankinnassaNämä toimenpiteetmiellyttivätkin markkinoita: Nokian osakkeen arvo lähes kolminkertaistui kesän 2004 notkahduksesta lokakuuhun 2007 mennessä.

Nokia piti yllä markkinoiden luottamusta myös ostamalla omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla vuosien 2003 ja 2008 välisenä aikana. Arvopaperi-lehden Karo Hämäläinen pitää ostoja Suomen teollisuushistorian suurimpana hukkainvestointina. Arvion esittämisajankohtana Nokian osakkeen hinta oli yli 9 euroa.

Muiden suuryritysten tavoin Nokia on osannut hyödyntää vapaan liikkuvuuden mahdollisuuksia kilpailuttamalla myös valtioita keskenään ja siirtämällä tuotantoaan parhaan tarjouksen perässä. Kun yhtiössä ei ole myöskään kaihdettu niitä ratkaisuja, joille ei ole vaihtoehtoja, voidaan todeta että Nokia on aistinut ajan hengen herkkävireisesti. Säästäminen, kilpailu, markkinoiden luottamuksen ylläpito ja vaihtoehdottomat päätökset ovat tietoisuutemme hallinnasta tiukan otteen saaneen markkinapuheen avaintermejä. Nokia vastasi aikansa ja markkinoiden odotuksiin ripeästi, mutta maksoi siitä hinnan myöhemmin.

Helsingin Sanomien mukaan Ollilan vuonna 2004 aloittamat ja Kallasvuon vuonna 2006 entisestään tiukentamat säästötoimenpiteet hidastivat tuotekehitystä ratkaisevasti, samalla kun alihankkijoiden kilpailuttamisesta hankitut lyhyen aikavälin säästöt aiheuttivat suurempia ongelmia tulevaisuudessa.”Kallasvuo halusi, että nykyhetkestä puristetaan irti kaikki mahdollinen hyöty.”

Nokia uusi organisaatiotaan niin, että voimavaroista kilpailtiin talon sisällä tuhoisalla tavalla. Kilpailuhan on markkinaliturgian mukaan aina hyväksi, ja jos vakavasti otettavaa kilpailijaa ei löydy ulkopuolelta, on kilpailtava itsensä kanssa – hinnalla millä hyvänsä.

Nokian työntekijöiden arvioissa toistuvat samat näkemykset: pakkomielteinen säästäminen haittasi tuotekehitystä, tuloksen nopea kasvattaminen jyräsi pitkän tähtäimen ajattelun. Syksyllä 2009 arvioitiin, että vuosineljännestulokset olivat Nokialle pitkän tähtäimen hankkeita tärkeämpiä.

Puhdasoppisesti Nokia toimi myös ostaessaan omia osakkeitaan: niin kasvatettiin shareholder valueta eli omistaja-arvoa, jonka tärkeyttä korostettiin jokaisessa kvartaalikapitalismin kultakauden artikkelissa. Samalla tosin varmistettiin 19 miljardin virheinvestoinnista päättäneiden henkilöiden omien optio-ohjelmien tuotto.

Ehkä Nokia romahti nimenomaan sen vuoksi, että se vastasi oman toimintaympäristönsä odotuksiin liiankin hyvin. Sisäisesti ristiriitaisen markkinapuheen omaksuminen sellaisenaan ja dogmaattinen johtaminen veivät suomalaisjätin umpikujaan. Yksityisenä yrityksenä Nokia on tietysti lakien puitteissa vapaa toimimaan haluamallaan tavalla. Sen tarinasta voisi kuitenkin ottaa opiksi.

Sama talousfundamentalismi, joka jähmetti Nokian, ohjaa tällä hetkellä meidän yhteiskuntaamme kyseenalaistamattomana ylätason järjestelmänä.

Säästäminen, kilpailukyky ja markkinoiden luottamus.

Vaihtoehtoja ei ole.

Voittoa tuottava kone

Ihminen on surkea olento ja tavattoman huono sijoituskohde. Vaativiin tehtäviin soveltuvan yksilön kasvattaminen tarkoittaa vuosikymmenien panostusta. Maailmalta saatujen kokemusten perusteella kaikkein yksinkertaisemmatkin työt vaativat tekijältään lähes kymmenen vuoden ikää. Ihmisen kasvattamiseen ja huolenpitoon on uhrattava valtava tuntimäärä ennen kuin hän ompelee ensimmäisen farkkujen sauman tai kirjoittaa seurantaraportin. On ruokittava, vaihdettava vaippoja ja kerrottava satuja. Sama on väistämättä edessä ihmisen vanhentuessa. Ei löydy päivitysmahdollisuutta, ei lupaa romuttamiseen, vaan käytöstä poistumisen jälkeisen vaiheen ylläpitovelvollisuus. Tilastojen mukaan tuo vaihe pitenee koko ajan.

Ikään kuin tämä kaikki ei olisi tarpeeksi, tuottavassa vaiheessaankin ihminen on tavattoman epäluotettava ja soveltuu ainoastaan lyhytkestoiseen työhön. Perushuolto ja viallisten osien vaihtaminen ei riitä, on huomioitava myös mielialan vaihtelut, ikävuosien vaikutus, sukupuoli, harhaileva tahto. Parhaat yksilöt pyrkivät lyhentämään lepoon käyttämäänsä aikaa, mutta seurauksena saattaa olla koko investoinnin menetys. Ongelman ydin on helposti nähtävissä.

Ihminen ei ole kone.

Tilanteen korjaamiseksi työskennellään jatkuvasti. Ihmistyötä korvataan koneilla kiihtyvällä vauhdilla ja yhä uusilla aloilla. Kaava on kaikkialla sama: koneiden ensimmäiset versiot ovat kalliita, hankalia ja usein epätarkoituksenmukaisia, mutta kehitys hyydyttää väistämättä naureskelijoiden hymyt. Yksi pankkiautomaatti korvaa pankkineitien rivin, yksi harvesteri kylällisen metsureita. Itsepalvelukassat ovat vielä toistaiseksi kömpelöitä, mutta vapauttavat tulevaisuudessa työvoimaa kassakoneiden takaa.

Työn tuottavuus kasvaa, tylsät ja raskaat työt siirtyvät historiaan. Samalla tarjolla olevien työpaikkojen määrä pienenee, vaikka toista niin mielellään väitetään. Tietokoneet osaavat jo laatia pörssi- ja urheilu-uutisia, kelvollisen dekkarin pyöräyttäminen on vain ajan kysymys. Aikamme päävaltimo, osake- ja johdannaiskauppa on jo suurimmaksi osaksi koneiden hallussa.

Syyt koneiden kehitykseen ovat ilmeiset, samoin halu omistaa niitä suoraan tai välillisesti. Se joka ei omista koneita, omistaa vain oman työpanoksensa, jonka arvo koneellistuvassa maailmassa väistämättä laskee. Korkea osaamis- ja koulutustaso ei enää takaa suojaa tältä kehitykseltä.

Vain arvottomaksi käyneen työpanoksensa omistavalle ihmiselle tuottaa vaikeuksia kantaa toinen yhteiskunnallinen roolinsa kuluttajana. Tämän vuoksi huippuunsa viritetyllä koneistolla on puolestaan ongelmia löytää ostajia tuotteilleen.

Kaikesta tästä huolimatta ihmiseksi kutsutun surkean olennon hoivan ja huolenpidon tarve ei vähene.

Kysynnän laskuun voidaan vastata kustannuksia pienentämällä, ja juuri siinä koneiden laadun ja määrän kasvattaminen tunnetusti auttaa. Kehitys kiihtyy, eikä sen ääripäätä ole helppo hahmottaa, jos sellaista ylipäätään on olemassa. Vastaavasti ihmisiin tehtävien investointien määrää täytyy supistaa. Pitävien rajojen määritteleminen on siinäkin hankalaa. Vankkurit pysyvät kuitenkin liikkeellä niin kauan kuin kuormasta voidaan syödä, eli tehostamis- ja supistamisvaraa on jäljellä.

On helppo ymmärtää ihmisen muuttuminen tarpeettomaksi tuotannon suhteen. Hänen korvaamisensa kuluttajana näyttää vaikeammalta kysymykseltä, mutta ei välttämättä ole sitä. Maailman kokonaistuotanto on jo pitkään ollut arvoltaan vain murto-osa tietokoneiden pyörittämästä valuutta-, osake- ja johdannaiskaupasta. Kun maailman varallisuus keskittyy samalla yhä harvempien käsiin, kehityksen loppukaari on luonnosteltavissa.

Lopussa on hypertietokone, joka käy itsensä kanssa johdannaiskauppoja, jotka tuottavat rajattomasti voittoja ja sinkoavat maailman bruttokansantuotteen kasvua kuvaavat käyrät suoraan avaruuteen. Kunhan tämän voittoa tuottavan koneen energiahuolto ja laskentatehon eksponentiaalinen kasvu saadaan täysin automatisoitua, viimeiset ihmiset voivat väistyä.

Tuntomerkkejä

Rooman keisari kaksinkertaistaa henkivartiokaartinsa palkan ja pelkää salamurhaa suunnittelevan kilpailijan luvanneen sille vielä enemmän, kuten hän itse aikoinaan. Iskurityöläinen lorottaa kuorma-auton polttoainetankit tyhjiksi maahan, jotta tilastot kertoisivat kuljetusmäärien kasvaneen viisivuotissuunnitelman tavoitteiden mukaisesti. Myrkyn pumppaaminen järveen kasvattaa bruttokansantuotetta. Yritys pelastaa johtajien bonukset ostamalla omia arvonsa menettäneitä osakkeitaan. Pankit ovat liian suuria kaatumaan, yhteiskunnat eivät.

Romahtavat järjestelmät haaskaavat surutta resurssejaan ja keskittyvät kulissien ylläpitoon.

Jatkuvan kasvun paradoksi

Tiedämme että talouden jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on mahdotonta. Kuitenkin toimimme ikään kuin näin ei olisi. Miksi? Jatkuvan kasvun ideologia tarjoaa näennäisen perustelun epätasa-arvolle: jokainen saa aikanaan enemmän, kunhan varakkaimmat saavat välittömästi lisää. Resurssien rajallisuuden toteaminen taas johtaa väistämättä keskusteluun niiden jakamisesta. Siksi aihe on tabu.

Uudistuva äärioikeistomme

Kirjat ovat taas vaarallisia. Ajatus tuli mieleen Kirjailijaliiton uudesta jäsenluettelosta, jonka yhteystiedot olivat typistyneet pelkiksi sähköpostiosoitteiksi. Uudistukseen on varmasti useampia syitä, mutta turvallisuus ei ole niistä vähäisin.

Julkisuuteen liittyy aina mahdollisuus päätyä satunnaisesti rasittavan tai epätasapainoisen henkilön huomion kohteeksi. Hörhöt meillä on aina keskuudessamme. Jotakin on kuitenkin muuttunut, kun suomalainen fiktiokirjailija puhuu teoksestaan poliisivartion suojelemana, kuten Pirjo Hassinen Popula-romaanistaan Vaajakoskella.

Populan aiheita ovat oikeistopopulismi ja äärioikeisto. Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa-kirjaa käsittelevään keskustelutilaisuuteen tammikuussa tehdyn hyökkäyksen jälkeen poliisivartion ymmärtää, mutta vähän myöhemmin viranomaisten toiminta Kotkassa sai jo sananvapauden rajoittamiselta haiskahtavia piirteitä.

Miksi nimenomaan äärioikeisto on tulenarka aihe? Vastaus saattaa löytyä Äärioikeisto Suomessa-kirjasta itsestään. Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Anderson käyvät läpi ilmiön historiaa ja termistöä, ja lainaavat professori Roger Griffinin ideologista määritelmää fasismista – se on ”palingeneettisen myytin varaan rakentuvaa populistista ultranationalismia”. Palingenisis tarkoittaa uudestisyntymistä.

Määritelmä on olennainen, vaikka fasismi on vain yksi äärioikeiston laji. (Akateemisessa tutkimuksessa käytetään usein yläkäsitettä radikaalioikeisto, mutta äärioikeisto-termin käyttöä puolustaa sen vakiintuneisuus.)

Määrittelen tässä äärioikeistolaisuuden kansallisen uudelleensyntymän myyttiin nojaavaksi aatteeksi, joka tavoittelee yhteiskunnan homogeenisuutta, ja jolle tyypillisiä piirteitä ovat usein äärinationalismi, muukalaisviha, kulttuurirasismi sekä muiden kuin perinteisten sukupuoliroolien ja perhemallien torjuminen.

Vaikeutemme poistuvat tai ainakin helpottavat kunhan menetetty kansallinen yhtenäisyys palautuu. Länsi ei enää uppoa ja turbaanin varjo väistyy vihdoin. Palaamme menneeseen kulta-aikaan, joka toisaalta on historiankirjoitukselle tuntematon, eli uuden todellisuuden luomiseen tarvitaan väkevää ja tunteisiin vetoavaa tarinankerrontaa. Ei ihme että kulttuuripolitiikka ja taide ovat erityisen huomion kohteena.

Käytännön esimerkin tästä tarjoaa äärioikeiston valtaannousun kokenut Unkari, jonka pääministeri puhuu Kansan Uutisten jutun mukaan myyttisestä Turul-linnusta ja toteaa sen olevan”osa vertamme ja isänmaatamme. Meidän, kansallisen solidaarisuuden unkarilaisten, on puristettava kaikki epäyhtenäisyys pois Unkarin elämästä. Vahvat kansakunnat pitävät yhtä, heikot hajoavat.” Paikallinen taideakatemian puheenjohtaja ei puolestaan voi hyväksyä akatemian jäseniltä ”geneettisen kansallistunteen puuttumista”.

Helsingin Sanomat kertoo  Unkarin taiteen taloudellisista ohjauskeinoista, ja Voima kurkistaamyös tutkijoiden ja virkamiesten todellisuuteen. Kannattaa varoa sanojaan, mikäli työpaikan säilyttäminen kiinnostaa.

Kansallisen myytin rakentelu on herkkää puuhaa, eikä kestä montaa vinoa lausetta. Tästä on kyse myös Jyväskylässä keskustelutilaisuuteen tehdyssä hyökkäyksessä, jonka takana on ilmeisesti uusnatsien pyörittämä Suomen vastarintaliike, joka on tullut tunnetuksi rasististen tarrojen liimailusta, mutta puhunut myös väkivallan välttämättömyydestä.

Suomalaisen äärioikeiston sateenvarjon alta löytyy myös huomattavan paljon vaikutusvaltaisempaa ja hienovaraisempaan toimintaan pystyvää väkeä.

Unkarin pääministerin puheen kaiut tuntuvat kovin tutuilta, kun Suomen Sisun tuore puheenjohtaja Olli Immonen ilmoittaa että kulttuuripolitiikan on vahvistettava suomalaista identiteettiä. Tämä oli Immosen ensimmäinen linjanveto puheenjohtajaksi valinnan jälkeen. Puheenjohtajavaalien aikaan hänen keskeinen huolenaiheensa oli se, että Suomen Sisua ja sen ohjelmaa on ymmärretty väärin.

Immosta ilmeisesti kiusaa Suomen Sisun kutsuminen äärioikeistolaisjärjestöksi. Kulttuuripoliittisen ulostulon ja tv:ssä esitettyjen näkemysten perusteella on hieman hankala hahmottaa, kuinka uusi puheenjohtaja aikoo päästä kiusallisista määreistä eroon.

Sivustatukea Immonen saa perussuomalaisten puheenjohtajalta, joka on Tony Halmeesta lähtien tottunut hyödyntämään äärioikeistolaista siipeä puolueessaan. Timo Soinin mielestä Suomen Sisu on samanlainen järjestö kuin nuorisoseurat ja ihmisoikeusjärjestöt.

Mielenkiintoista on se, että Soini ei puhu Suomen Sisusta poliittisena järjestönä vaan hakee vertailukohdat muualta. Olisiko Suomen Sisun ja perussuomalaisten suora rinnastaminen liian kipeä asia? Suomen Sisun harmittomuutta Soinin sanavalinnat tietysti pyrkivät korostamaan – tavoite on siis sama kuin Sisun uudella puheenjohtajalla.

Immonen ei ole ensimmäinen Suomen Sisun julkisivun uudistaja. Järjestön toimintaa seurannut Jussi K. Niemelä on kirjoittanut siitä kuinka natsi-ideologi Alfred Rosenbergia teosta Uutta Eurooppaa kohti suositeltiin aikoinaan jäsenistön luettavaksi. Suositus poistui kotisivuilta, mutta Rosenbergiltä lainatut ajatukset jäivät periaateohjelmaan – joka on nyt puolestaan siivottu pois näkyvistä.

Uutta ohjelmaa odotellaan, mutta käsitysten oikominen saattaa olla Immoselle ja ylipäätään uudistuvalle äärioikeistollemme pitkäkestoinen haaste.

Immosen näkemykset kulttuurista toistavat itse asiassa perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkalan viime eduskuntavaalien alla esittämiä kulttuuripoliittisia linjauksia, joita kutsuttiin sittemmin ”vaalikikaksi”. Saarakkala (joka ei ole Suomen Sisun jäsen ainakaan julkisesti, mutta kuuluu Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajiin) palaa kuitenkin asiaan muutaman ketunlenkin jälkeen.

On ymmärrettävää miksi Saarakkala ja Immonen vaativat taiteen tukien kohdentamista uudelleen: kummallakin näyttää olevan vaikeuksia nimetä omat kriteerinsä täyttäviä teoksia edes lähimpien vuosikymmenien ajalta. Minkäänlaisia rajoitteita kansallista identiteettiä vahvistavan taiteen tekemiselle ei tällä hetkellä ole, mutta ilmeisesti sitä ei myöskään synny ilman korvamerkittyä tukea.

Kansallisten myyttien rakenteluun sopimaton taide taas joutaa heitettäväksi markkinoiden eteen. Immonen kirjoittaa Ylen kolumnissaan: ”Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.”

Kun äärioikeistolaisuudessa on pitkälle kyse kansallisten myyttien rakentamisesta, on tietysti väistämätöntä että myytit lyövät ajoittain toisiaan korville: Suomi ei ole Unkarin äärinationalisteille riittävän hieno sukulainen. Hunneja tai skyyttejä pitäisi olla.

Oma ansio ja muiden vika

Lehdet ovat täynnä hyviä syitä. Ei ole luotu kylliksi julkaisualustoja kaikelle sille järjelle, kaukonäköisyydelle ja jalomielisyydelle, joka täyttää median päivästä toiseen.

Ja kuitenkin elämä vaikuttaa keskimäärin kulkevan eteenpäin hieman ontuen, välillä toinen siipi maassa. Pyörät pyörivät viipottaen tai pitävät ainakin pientä kitinää.

Ihmismielen perusasetuksiin kuuluu se, että myönteiset asiat lasketaan usein omiksi ansioiksi ja ikävät asiat ovat taas olosuhteiden tai muiden ihmisten aiheuttamia. Näin ihmisen psyyke toteuttaa yhtä perustehtäväänsä eli suojelee omaa hyvinvointia.

Kun tähän inhimilliseen toimintamekanismiin sekoitetaan riittävästi rahaa ja valtaa, se muuttuu sävyltään toisenlaiseksi. Oman pään sisäiseen käyttöön tarkoitetut tiedostamattoman valkoiset valheet poistuvat suhteellisen harmittomuuden vyöhykkeeltä ja alkavat ohjata maailmaa kummallisiin suuntiin.

Jokainen talouden nousukausi marssittaa julkisuuteen uuden talousnerojen legioonan, joukon ihmisiä jotka ovat rikastuneet omilla ansioillaan, poikkeuksellisilla lahjoillaan ja näkemyksellään. Laskukausien aikana merkittävä osa heistä poistuu näkyvistä olosuhteiden lyöminä. Takaiskujen yhteydessä mainitaan usein myös toisten ihmisten kateus ja ryöstämiseksi kutsuttu verotus.

Koska äkillinen pankkitilinpullistuma nousukaudella on ihmisen itsensä aiheuttama, eikä yhteiskunnan tarjoamilla olosuhteilla ole siihen osaa eikä arpaa, talousnero on syytä jättää rahoineen rauhaan. Laskukaudella tuo sama olento on taas olosuhteiden runtelema yhteiskunnan korvaamaton osa, talouden verenkierron ylläpitäjä, jonka sijoitusten arvon pelastaminen on suorastaan elämän ja kuoleman kysymys meille kaikille.

Vapaan keinottelun laukaiseman finanssikriisin myötä suurten eurooppalaispankkien pörssiarvoista hävisi vuoden 2008 jälkeen tuhansia miljardeja euroja. Talouden verenkierron ylläpitämisen nimissä tuota vajetta on sitten paikkailtu valtioiden velkasitoumuksilla ja kutsuttu operaatiota mm. Kreikan pelastamiseksi.

Omien ansioiden ja muiden vikojen julkinen esittely on tietysti perimmäistä markkinointiviestintää: valitse minut, älä valitse muita. Tämän vuoksi se on myös poliittisen puheen kovaa ydintä. Hallituksen juuri päättynyt kehysriihi antaa tästä hyvän esimerkin. Kaikki puheenvuorot keskittyvät siihen, mitä nimenomaisia yksityiskohtia juuri me olemme pelastaneet. Takaiskut ovat taas olosuhteiden aiheuttamia.

Matti Vanhanen totesi pääministerikautensa jälkeen, että silloin kun politiikassa ei voi antaa vastauksia, on oltava vastaavinaan. Kovan kulutuksen vuoksi kelvollisista näennäisvastauksista on politiikassa jatkuva pula. Minun ansioistani ja muiden vioista puhuminen toimii myös tässä tehtävässä loistavasti.

Talvivaara ja myytti Pohjolan ryöstöstä

Kuva: Helge V. Keitel.

Presidentti Sauli Niinistö on julistanut uuden Nokian löytyneeksi pohjoisen maaperästä. Kaivosteollisuus, Kalevalan Sammon moderni vastine, ei tarjoile pelkästään ilmaisia lounaita. Presidentti osoittaa arvojohtajuutta omistamalla siivun Talvivaaraa ja vähättelemällä sen ympäristöongelmia.

Vieraillessaan Inarissa huhtikuun alussa presidentti Niinistö puhui Sanomalehti Kalevan mukaan pohjoisen kaivoshankkeista “uutena Nokiana”. Ilmoitus on merkittävä, sillä myyttisiä ulottuvuuksia saaneenuuden Nokian löytäminen on ollut jo pitkään kansankunnan nokkamiesten huolenaiheita. Sanojensa vakuudeksi presidentti omistaa itse Talvivaaran kaivoksen osakkaita.

Nokian nousu maailmanlaajuiseksi matkapuhelinjätiksi ajoittui Suomen 1990-luvun laman jälkimaininkeihin. Se auttoi osaltaan luomaan yrityksen menestystarinan ympärille ylimaallista hohdetta. Nokian voittokulussa on kyse kansakunnan olemassaolosta, se rinnastuu tarinoihin talvisodan ihmeestä tai sotakorvausten maksamisesta. Samalla se on syrjäyttänyt kielikuvissa vanhemman, niin ikään suomalaisten ylivertaiseen tekniseen osaamiseen nojaavan kertomuksen: ennen Nokiaa oli tapana puhua uudesta Sammosta, joka jauhaa kalevalaisen esikuvansa tavoin vaurautta koko maalle.

Koska kansakunnan suuria kertomuksia ei voi eikä saa kyseenalaistaa, suomalaisten on ikuisesti valmistauduttava talvisotaan, huolehdittava veloistaan paremmin kuin muiden – ja etsittävä myyttistä Nokia-Sampoa, vaikka sen täsmällisiä tuntomerkkejä ei ole missään julkaistu.

Nokia-Sampo on jotakin uutta, joka saa viennin avulla Suomen kansantaloutta kuvaavat käyrät merkittään nousuun. Se ei siis voi olla esimerkiksi jonkin kansaosan elämänlaatua parantava paikallinen sosiaalinen innovaatio tai jo toimivaksi havaittu hyvinvointiyhteiskunnan osa. Viennin buustauksen ei tarvitse myöskään välttämättä näkyä siinä, minne tai kenelle suurimmat hyödyt kasautuvat. Siinä missä Kalevalan kirjokansi tuotti ”kotihyviä”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”, uuden Nokia-Sammon on määrä keskittyä pelkästään viimeksimainittuun.

On helposti ymmärrettävissä, miksi tuore maan isä puhuu pohjoisen kaivosbuumista nimenomaan uutena Nokiana eikä Sampona. Kalevalan tarinassa on se ikävä sivujuonne, että Sampo ryöstetään Pohjolasta. Ryöstön yhteydessä ihmelaite vielä hajoaa ja palasetkin katoavat. Pohjoisen kaivostoiminnasta on taas esitetty epäilyjä, joiden mukaan kaivospaikkakuntien saamat hyödyt eivät olisi niin suuria kuin on etukäteen annettu ymmärtää. Samalla on raportoitu mittavista ympäristöongelmista, joiden on epäilty jäävän paikallisten asukkaiden päänsäryksi sen jälkeen kun voitot on pumpattu muualle. Kaivosbuumin jatkuminen ongelmista huolimatta on synnyttänyt myös kansanliikkeitä.

Ryöstämisen tapaisesta toiminnasta puhuu toinen Niinistö, vihreiden ympäristöministeri, joka pitää aiemmassa Kalevan jutussa suomalaisten suhtautumista kaivosteollisuuteen turhan naiivina. Ville Niinistön mukaan “kaivoslainsäädäntö on nyt niin niin liberaali, että on vaarana, että meille jää ympäristöriskit, mutta ulkomaalaiset yhtiöt vie voitot ulkomaille”. Asiaan on kiinnittänyt huomiota myös valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala, joka on rinnastanut Lapin alueen Kongoon. Ministeiden huoli ei ole aiheeton, maailmalla riittää siitäesimerkkejä.

Presidentillä ei ole kaivosasioissa poliittista valtaa, mutta hän ei ole mielipiteineen yksin. Valtion pörssiomistuksia hoitava Solidium onilmoittanut myyvänsä TeliaSoneraa 550 miljoonalla eurolla ja sijoittavansa rahoja mm. Talvivaaraan.

Presidentti Niinistöä ei vaikuta huolestuvan se, että ympäristöselvityksensäkyseenalaisilla tavoilla hoitanut, sitten päästörajansa moninkertaisesti ylittänyt ja työturvallisuudenkin traagisesti laiminlyönyt Talvivaara pyrkii korjaamaan tilanteen hakemalla 35 kertaa aiempaa suurempia päästölupia. Presidentin mukaan kaivoskohteiden valvonta on riittävää ja lainsäädäntö ajan tasalla. Ilmeisesti arvojohtajamme on tarkoitus viestiä Talvivaarasta omistamallaan siivulla ja ongelmien sivuuttamisella siitä, että poliittisen vallan ja taloudellisten etujen tiivis yhteenkietoutuminen on asiaankuuluvaa ja jopa suotavaa.