Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Suomalainen korruptio, Sipilä ja Yle

Korruptio tarkoittaa valta-aseman väärinkäyttöä. Suomessa sanaa käytetään yleensä lahjonnan synonyyminä, mutta silloin kun korruptio kutistetaan pelkäksi lahjonnaksi ja vain lahjonta ymmärretään korruptioksi, meidän järjestelmällemme tyypilliset rakenteellisen korruption muodot jäävät helposti piiloon.

Erilaisten hyvä veli -verkostojen olemassaolo tunnetaan periaatteen tasolla hyvin. Poliittiset virkanimitykset, poliitikkoja ja virkamiehiä pyöröoven takana odottavat liike-elämän palkintovirat ja Raha-automaattiyhdistyksen liepeillä yleishyödyllisten järjestöjen seassa loisivat nuorisosäätiöt vaikuttavat kuitenkin olevan koskemattomia.

Aina kun media kiinnittää aiheeseen huomiota, kansalaisten ärtymys ilmiötä kohtaan kasvaa. Siksi suomalaisten verenpaineista ja yleisestä hyvinvoinnista huolestuneet hyvät veljet pyrkivätkin jarruttamaan median tutkimisintoa. Korostetaan rakentavuutta negatiivisten asioiden penkomisen asemesta ja puhutaan maailman vapaimmasta lehdistöstä sekä lahjonnan vähäisyydestä.

Meillä sujautellaan seteleitä tai numerotileiltä maksettuja prepaid-pankkikortteja pikkuvirkavirkamiehille ja politiikoille moniin muihin maihin verrattuna harvoin. Niinpä vuosi toisensa jälkeen voidaan uutisoida Suomen olevan Transparency Internationalin mukaan maailman vähiten korruptoitunut maa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, ettei korruptiobarometrien tuottajakaan ole pitänyt tilannetta todellisuudessa näin ongelmattomana:

Korruptio on lisääntynyt kaikkialla, myös Suomessa, samalla kun ero Suomen ja muiden maiden välillä on selvästi kaventunut. Suomen hyvä maine keikkuu nyt entistä kapeammilla hartioilla, lähinnä poliisin, oikeuslaitoksen, armeijan ja koulutusjärjestelmän varassa.                        

Sen sijaan pisteet poliittisille puolueille, liike-elämälle, medialle ja eduskunnalle ovat pienentyneet lähes yleiseurooppalaiselle tasolle. Hieman terhakammin sanottuna: noin puolet suomalaisista pitää näitä valtainstituutioita nykyään joko melko tai erittäin korruptoituneina.

Korruption sanotaan olevan kehittyneissä maissa kehittyneempää – mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö aiheesta käyty keskustelu voisi olla meillä hyvinkin alikehittynyttä. Pääministeri Sipilän suhtautuminen esteellisyyssääntöjen merkitykseen Terrafamen yhteydessä on tästä hyvä esimerkki.

Pääministeri ei ole halunnut jäävätä itseään eli käyttää tarjolla olevaa korruptioepäilyiltä suojaavaa käsienpesuautomaattia joko siksi, ettei ymmärtänyt järjestelmän toimintaa – tai siksi, että katsoi olevansa moraaliltaan tahriintumaton kuin teflonpinnoitettu messias.

On makuasia, kummasta pitäisi huolestua enemmän. Pääministerin närkästyminen tekee kuitenkin jälkimmäisestä vaihtoehdosta todennäköisemmän.

***

Terrafame-sotkun jälkeen esiin tullut (mutta sitä aiemmin alkanut) Sipilän harjoittama Ylen painostus on taas selkeää valta-aseman väärinkäyttöä yksityisen edun saavuttamiseksi.

Ylen sisällä valtionjohdon painostus on levinnyt kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat tyynen järven pinnalla. Hallintoneuvosto vaikenee ja johtajat vakuuttavat uskollisuuttaan ylöspäin – samalla kun tutkivan journalismin harjoittamiseen langenneet ja eettisistä säännöistä puhuvat toimittajat lähtevät.

Ilmiö ei ole uusi, mutta vauhti näyttää kiihtyneen Sipilän hallituksen aikana. Ylen nöyryyden varmistamisessa ei ole tyydytty pelkästään normaaliin työkalupakkiin kuuluvan leikkaus-, säästö- ja organisaatiouudistus-prässin käyttämiseen. Hallituksen asettaman parlamentaarisen Yle-työryhmän alkumetreillä julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan työryhmän sisältä olisi väläytetty Ylen lakkauttamista kokonaan (Sipilähän esitti saman ajatuksen myöhemmin myös itse), työryhmän silloinen perussuomalaisjäsen Teuvo Hakkarainen esitteli omia leikkaus- ja ohjailuvaatimuksiaan, poliittisen satiirin alueelle erehtynyt Yleleaks lopetettiin – ja niin edelleen.

Näissä olosuhteissa moni muukin kuin Ruben Stiller on varmasti huolissaan työpaikkansa puolesta – ja se on tietysti myös tarkoitus. Pelokkaan työyhteisön hiljentämiseen tarvitaan pääministerin sähköpostiryöppyjä vain poikkeustapauksissa.

Ulkopuolisen mieleen edellä mainitut soveliaan työskentelyilmapiirin luomiseen käytetyt menetelmät tuovat oudosti sanan mafia. Joka tapauksessa Suomen Radio Jerevaniksi uudistuneen valtiollisen mediatalon hidasoppisinkin työntekijä lienee jo sisäistänyt, että erityisen hyvin vaiettaviksi sopivia aihepiirejä ovat  keskusta, lestadiolaisuus ja Sipilän omaisuus.

Samalla on toki muistettava, että uutis- ja ajankohtaistoimintaa johtavalla Atte Jääskeläisellä on keskustalaisuuden lisäksi muutakin varjeltavaa. Pekka Ervasti sai liittyä palkittujen ja Yleltä lähtöpassit saaneiden journalistien kerhoon kirjoitettuaan Timo Soinin puheesta otsikolla ”Yhdysvallat, rakkaani” ja todettuaan, että ”Suomettuminen 2.0 on täällä”.

Ervastin teksti perustelee otsikkonsa ja suomettumis-termin käytön vaivattomasti, mutta kysehän ei ole faktoista eikä näkemysten perusteluista, vaan siitä, miten nämä asiat koetaan. Ervastin teksti koettiin kiusalliseksi. Hänen lähtöpassiensa myötä vietiin myös melkoinen määrä uskottavuutta niiltä väitteiltä, joiden mukaan Ylellä ei ole käynnissä Helsingin Sanomien Nato-kampanjan rinnakkaisoperaatiota. Tällaista avoimuutta täytyy toki kunnioittaa.

***

En käy epäilemään, etteikö Sipilän ja hänen konservatiivihallituksensa nahka olisi riittävän paksua kestämään Terrafamen ja Ylen ympärillä käyvät kuohut, lainsäädäntötyön puutteet ja perustuslaillisuusongelmat – ja mitä tahansa muuta ikinä eteen sattuukin. Hallituksella on selkeä missio ja usko itseensä, eikä enempää tarvita.

En epäile Jääskeläistä ja hänen kaadereitaan yhtään herkkänahkaisemmiksi. Suomalaisia hyveitä ovat vakaasti paikoillaan seisominen ja vaikeneminen, ja ne riittävät hommassa kuin hommassa, kunhan suhteet johtoportaaseen ovat kunnossa.

Mutta höpinä Suomesta länsimaisena demokratiana, se ei tätä kaikkea kestä.

Niinpä luvassa on varmasti vuoden vaihteen jälkeen voimistuvaa suomalaisen demokratian ja sitä puolustavan kriittisen journalismin ihastelua, pääministerin nauhoitettuja televisiopuheita, mitalisateita, kunniakirjoja ja kansalaisten spontaaneja suosionosoituksia.

Konservatiivihallituksen arvostamalle kansallisten stereotypioiden kielelle käännettynä: Suomi saattaa ulkoisesti muistuttaa hämmästyttävän paljon Ruotsia, mutta sisäisesti se on kyllä Venäjä – Venäjä, jossa perustuslait ovat risuja ja männynkäpyjä vallan vankkureiden edessä ja hiljaisuuteen opetetut alamaiset toivovat hyvän tsaarin ajan vielä joskus koittavan.

 

Vallan performanssi ja soihtukulkueet

Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on kyse tiukkarajaisesta vallan performanssista. Julkisuus vaikenee performanssin kannalta kiusallisista väitteistä ja näkökulmista, ja silloin kun niiden sivuuttaminen ei ole kokonaan mahdollista, häiriötekijöihin kohdistuu monialainen ja syvältä kumpuava raivo.

Kansan yhtenäisyyden, tasa-arvon tai itsenäisyyden myyttejä kyseenalaistavat mielenilmaukset kehystetään niiden tuottaman fyysisen häiriön mahdollisuudella. Rauhallisesti sujuneista tapahtumista kertovien pikku-uutisten ainoa sisältö on tämän häiriön puuttuminen (silloin kun niihin ylipäätään uhrataan palstamillimetrejä). Mellakointi ja ilkivalta takaavat puolestaan suuren mediahuomion – joka kohdistetaan vain ja ainoastaan omaisuusvahinkoihin ja mahdolliseen fyysiseen väkivaltaan.

Yhdestä kansasta puhuva äärioikeisto soihtumarsseineen ei sen sijaan vaikuta uhkaavan itseään uusintavan eliitin spektaakkelia. Siksi kansallissosialistisen Ruotsin ylivaltaa Suomeen väkivalloin ajavan uusnatsijärjestön näyttävä osallistuminen itsenäisyyspäivän viettoon ei ole ongelma, vaikka äkkinäisempi voisi sellaistakin kuvitella. Tosin itsenäisyyspäivää ”poliisin taidonnäytteenä” kiittelevän Ylen mukaan ”Poliisihallituksen sopii esittää pikaisesti kantansa siitä, tuleeko kansallissosialistinen Vastarintaliike lakkauttaa vai ei”.

Useamman kuukauden harkinta-aika ei tuollaisen kannan muodostamiseen ole riittänyt. Vastarintaliike tappoi syksyllä ihmisen omassa tilaisuudessaan, ja tähän mennessä teon ainoa näkyvä seuraus on ollut liikkeen mediahuomion kasvu. Toki natsiryhmän uskottavuuskin on saattanut samalla lisääntyä sen potentiaalisen kannattajakunnan keskuudessa.

612-liikkeen sateenvarjon alla Vastarintaliike kytkeytyy laajempaan äärinationalismin verkostoon, jossa on mukana myös hallituspuolueen edustajia. Koska hallituksen yhtenäisyyden säilyttämiselle on nähdäkseni erityisen painavia syitä, perussuomalaisten äärinationalistisiiven natsiveljeyly ei aiheuta protestointia hallituskumppaneiden taholta. Äärioikeiston torjuminen näyttää jäävän kansalaisten aktiivisuuden varaan.

Kun äärioikeiston soihtukulkeet eivät näytä häiritsevän vallan performanssia (vaan pikemminkin pyrkivät sulautumaan sen osaksi), voi kuitenkin leikkiä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi jos kansalaiset antaisivat noiden kahden ilmiön elää itsenäisyyspäivänä aivan rauhassa ja rinnakkain. Kuinka syväksi äärioikeiston hyväksyvä hiljaisuus voisikaan kasvaa? Mahtaisiko asetelma muuttua jossain vaiheessa suorastaan kiusalliseksi?

Sitä odotellessa lippujen kaltaisista symboleista kamppaileminen nimenomaan itsenäisyyspäivän yhteydessä vaikuttaa kohtuullisen turhalta. Mikä tahansa nationalistinen tunnuskuva kelpaa kyllä äärinationalistillekin, eikä niitä voi häneltä pois ottaa. Uusien merkityksien hakeminen symboleille saattaa ehkä toimia paremmin.

Valta taas tarvitsee ja hakee aina näyttäytymispaikkansa, ja spektaakkelin kannalta on samantekevää, onko katsoja vaikuttunut, kriittinen, ihastunut, epäilevä, huvittunut tai vihainen – vain yleisön puuttuminen olisi katastrofi.

Ulkopoliittinen instituutti osana Venäjän propaganda-aaltoa?

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevassa Ylen haastattelussa, että ”Suomen pitää jatkossa näyttää, että se on hyödyllinen Yhdysvalloille, jos se tahtoo säilyttää hyvät suhteet”. Tämä tarkoittaa Aaltolan mukaan esimerkiksi sitä, että meidän pitäisi ”siivota Yhdysvaltojen sotkuja, ja osallistua vaikkapa terrorisminvastaiseen sotaan”.

Kulmakarvat kohoavat, jos Aaltolan lausuntoa lukee Valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajan Markku Mantilan informaatiosotalausuntojen valossa. Mantila toimii Suomen propagandan vastaisen iskuryhmän puheenjohtajana, ja hänen mukaansa meitä uhkaa Venäjän ”propaganda-aalto”, jossa ”Suomalaiseen mediakeskusteluun arvatakseni ilmestyisi väitteitä, joiden mukaan [– –] Naton myötä suomalaisia sotilaita vietäisiin tapettavaksi merten taakse.”

Mitäs tästä nyt pitäisi ajatella? Onko median runsaasti asiantuntijana käyttämä Aaltola (ja hänen mukanaan UPI) osa Venäjän propaganda-aaltoa, koska hän puhuu tarpeesta osallistua sotaan Yhdysvaltojen miellyttämiseksi? Vai pitääkö meidän peräti uskoa siihen, että Naton jäsenenä velvoite amerikkalaisten sotkujen siivoamiseen ei koskisi meitä, mutta sen ulkopuolella kyllä?

Itse uskon omiin silmiin ja korviini sen verran, että totean keskusteluilmapiiriä hallitsevan vakavan häiriötilan, jota on syytä kutsua ainakin hysteeriseksi, jos sanoja skitsofreeninen ja paranoidi ei halua käyttää. Väitteet ja asetelmat, jotka ovat liian mustavalkoisia huonon goottifantasian aineksiksi, ovat aivan käypää tavaraa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiittisessa keskustelussa armon vuonna 2016. Mantilan heitto siitä, että Venäjä saattaisi Suomen 100-vuotisjuhlavuoden yhteydessä kiistää maamme itsenäistymisen laillisen perustan, kelpasi sellaisenaan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvitykseen ja pompahti sieltä luonnollisesti suuren huomion kohteeksi mediassa.

Amerikan Tony Halme ja Suomen valinnat

Suunsoittonsa osalta Tony Halmetta muistuttava Donald Trump voitti USA:n presidentinvaalit, ja nähtäväksi jää, millainen todellisuus viholliskuvien viljelyyn pohjautuvan läpänheiton alta paljastuu. Ensimmäisiä ja ilmeisimpiä häviäjiä ovat ilmasto ja ihmisoikeudet. Virkamieskunnan on arvioitu jarruttelevan jyrkimpiä käännöksiä esimerkiksi ulkopolitiikan suheen, mutta toisaalta republikaanien valta senaatissa ja edustajainhuoneessa antaa Trumpille melkoiset diilintekomahdollisuudet. Amerikkalainen oligarkia todennäköisesti vahvistuu, vaikka äänestäjien kyllästyminen juuri siihen selittää Hillary Clintonia kohtaan tunnettua inhoa. Vaalitulosta voi pitää enemmän demokraattien tappiona kuin republikaanien voittona.

Suomalaisilla ei ole sananvaltaa USA:n vaaleihin, mutta niiden seurausten kanssa on elettävä, oli kyseessä sitten ilmastosopimusten vaarantuminen, käänteet taloudessa tai Yhdysvaltojen sisäisen epävakauden kasvu. Suomessa on puhuttu suhteellisen paljon USA:n presidentinvaalien vaikutuksesta maamme turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, mikä on sinänsä perusteltua, koska oman alueensa ja lähiympäristönsä suhteen suomalaisilla kuitenkin on vaikutusvaltaa.

Aiheesta esitetyn turvallisuupolitiikkamonologin taso tai johtopäätökset eivät kuitenkaan anna aihetta kiitosvirsien veisaamiseen: Helsingin Sanomien keväällä esittämän arvion mukaan Donald Trumpin voiton jälkeen “Naton vastustamisella tai puolustamisella ei olisi enää mitään merkitystä” ja juuri vaalien alla annettujen asiantuntijalausuntojen mukaan Trumpin voittaessa “Suomi jää Venäjän armoille”.

Näinköhän on?

Liittoutumispolitiikkaa eli Suomen Nato-jäsenyyttä tai USA:n kanssa tehtävän suoran sotilasyhteistyön “jatkuvaa syventämistä” ajavan median, poliitikkojen ja tutkijoiden lausunnoista vaikuttaa paistavan läpi hämmennys siitä, että todellisuus ei enää taivukaan valmiiksi sapluunaksi naputeltuun maailmankuvaan.

Trumpin heitot selän kääntämisestä joillekin liittolaisille voivat hyvinkin olla vain heittoja, mutta on syytä kysyä entistä painavammin, millä tavoin Suomen Nato-jäsenyys, joka keväällä julkaistun selvityksen mukaan ”tuottaisi vakavan ja kestoltaan määrittelemättömän kriisin Venäjän kanssa”, parantaisi Suomen turvallisuutta kokonaisuudessaan? Tai kuinka paljon enemmän aseita nyt tarvittaisiin turvallisuudentunteen palauttamiseen, jos selvityksen mainitsema vakava kriisi naapurin kanssa olisi käynnistynyt jo aiemmin?

Kirjoitin syksyllä ilmestyneessä Vihollikuvien paluussa Ruotsin tekemien valintojen yhteydessä, että “ulkoministeri Margot Wallström on todennut, että hän ei haluaisi [- -] Donald Trumpin määrittelevän Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa Trumpin mahdollisen presidenttiyden vaikutuksia [- -] on lähinnä kieltäydytty ajattelemasta – vaikka esimerkiksi George W. Bushin kausien tapahtumien valossa siihen olisi painavat syyt”.

Lähi-itä on edelleen Bushin ulkopolitiikan liekehtivä muistomerkki, ja tulevaisuus taas Trumpin mahdollisten seikkailujen pelikenttä. Parempiakin presidenttejä USA voi jatkossa (toivottavasti) löytää, mutta sen liittolaisten on syytä varautua kaikkeen. Suomen tilanteessa liittoutuminen kaventaisi liikkumavaraa, ja valtameren toiselta puolelta määritellyn ulko- ja turvallisuuspolitiikan soveltuvuus meidän olosuhteisiimme olisi lähinnä hyvän onnen varassa.

Pelle Pelottoman dilemma

Jos todellisuudesta pitäisi muodostaa kuva vain yhtä mediaa seuraamalla, valinta ei olisi vaikea: Aku Ankka tiivistää olennaiset kehityskulut ja meitä ohjaavat narratiivit napakasti ja tarkkanäköisesti. Yhteiskunta pyörii Roopen pääomakeskittymän ympärillä. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja uusperheen yksinhuoltajaisänä toimivan Akun köyhyyden ja jatkuvien epäonnistumisten pohjimmaiseksi syyksi esitetään hänen naurettavat moraaliset puutteensa.

Vieraantuneisuuden kyllästämän maailman ainoaa isäsuhdetta hallitsee Sepe Suden pakkomielle poikansa ystävien tappamisesta.

Keksinnöillään Roopen vaurautta kasvattava Pelle Peloton puolestaan käyttää suurimman osan työajastaan omien innovaatioidensa haittavaikutusten torjumiseen. Vahingoista ei viisastuta, oppimista ei tapahdu, vaan Roopen pikavoittojen kaipuu saa Pellen kehittelemään yhä uusia helvetinkoneita.

Fossiilisten polttoaineiden hyödyntäminen on mahdollistanut ihmiskunnan historian käänteentekevimmän tuottavuusloikan – ja sen seurauksen meidän käsissämme on nyt ilmastonmuutoksen muotoinen Pelle Pelottoman dilemma. Ongelman suuruusluokan vuoksi insinööreillä on todella kiire. On myös mahdollista, että he ovat jo myöhässä, ja ilmiö riistäytyy käsistä.

Antibioottien syöttäminen karjalle tehostaa lihantuotantoa, minkä vuoksi tätä keksintöä hyödynnetään edelleen, samalla kun etsitään kuumeisesti vastakeinoja antibiooteille vastustuskykyisiksi muuttuneille bakteereille.

Hupaisampia muunnelmia Pelle Pelottoman dilemmasta voi löytää suomalaisesta politiikasta, jossa hallituksen toimintaa ohjaa polttava tarve mullistavien laki-innovaatioiden tekemiseen – ja varsin suuri osa sen työajasta taas vaikuttaa kuluvan innovatiivisen lainsäädäntötyön aiheuttamien ongelmien lieventämiseen, torjumiseen tai kieltämiseen.

Itsestäänselvää on, että meidän pelle pelottomamme luottavat teknisiin ratkaisuihin myös turvallisuuskysymyksissä. Käytännössä Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko väittää, että aiempaa suurempi määrä entistä kalliimpia ja kehittyneempiä aseita Itämeren alueella tarkoittaa alueen ”vakauttamista” ja turvallisuuden edistämistä. Kovin suurta valveutuneisuutta lukijalta ei vaadita sen arvaamiseen, mistä ilmansuunnasta nämä rauhanaseet ovat Sipilän hallituksen mukaan peräisin.

Selonteko puhuu myös siitä, kuinka entistä suurempi määrä entistä kehittyneempiä ja kalliimpia aseita Itämeren alueella tarkoittaa ”eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän” perusteiden haastamista, luo ”epävakautta Suomen toimintaympäristöön”, kyseenalaistaa ja horjuttaa – silloin kun aseet ovat peräisin toisesta ilmansuunnasta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko puhuu kyllä myös luottamusta lisäävistä toimista, yhteistyöstä, yhteisen turvallisuuden periaatteista ja aseriisuntasopimuksista ”lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana” – mutta vain ja ainoastaan menneisyydessä. Nyt ainoaksi keinoksi turvallisuustilanteen parantamiseen esitetään pelotteen vahvistaminen.

Menneisyyteen on unohdettu luottamuksen rakentamisen ja aseriisunnan ohella myös se havainto, että kilpavarustelun logiikan mukaan uusille asejärjestelmille kehitetään aina vastaveto, eikä kummallakaan varustautuvalla osapuolella ole vaikeuksia keksiä perusteluita omalle toiminnalleen. Aseteknologian pelle pelottomille voi povata kiireisiä aikoja.

Äärioikeiston hiljainen hyväksyntä ja sote-uudistus

Olen yrittänyt selittää itselleni, miksi rasistinen vihankylvö ja äärinationalismi ovat saaneet niin helposti tarvitsemaansa selkänojaa hallituksen vaiteliaisuudesta. Yritykseni ovat päätyneet usein siihen, että huomaan pohtivani sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen eli soten rahavirtoja. Ehkä politiikan yhteydessä ei puhuta turhaan kiemuroista ja epäpyhistä alliansseista.

Rasismin ja fasismin vastaisen Peli poikki! -mielenosoituksen jälkeen eduskunnassa on lausuttu kauniita ja yksimielisiä sanoja ääriliikkeiden väkivaltaa vastaa. Mutta onko kyse muustakin kuin mediaoperaatiosta, jonka jälkeen hiljaisen hyväksynnän linja jatkuu? Kokoomuksen Orpo ja perussuomalaisten Soini murahtelivat mielenosoituksen tiimoilla kevyesti toisilleen ja tekivät sitten pikavauhtia sovinnon, mikä enteilee aiheen hautaamista selvityksiin ja tekevinään olemiseen.

Samaan aikaan perussuomalaisten Mika Niikko pohti Facebookissa, kuinka kansanedustaja voi parhaiten kiertää syytteet kansanryhmää vastaan kiihottamisesta – ja eräänlaiseksi suomalaisen äärioikeiston kattojärjestöksi noussut ja vahvasti perussuomalaisiin kytkeytynyt Suomen Sisu ilmoitti perustaneensa uuden katupartion.

Perusteluksi Suoja kansalaisturva ry:n nimissä järjestettävälle katupartioinnille esitetään paitsi ”poikkeuksellista tilannetta”, myös sitä, että Suomen vastarintaliikettä ja Soldiers of Odinia ”kohtaan koetaan vastenmielisyyttä” (sic). Suomen Sisun tuoreen linjauksen mukaan turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista kantavat vastuun myös ne, ”jotka ovat tietoisesti nämä taistelijat maahamme asuttaneet ja valjastaneet koko suomalaisen yhteiskunnan heidän elättämiseensä”. Linjauksessa toistetaan äärioikeiston hellimää Eurabia-myyttiä, jonka mukaan islam on yhtenäinen, väkivaltainen ja valloitushaluinen poliittis-uskonnollinen salaliitto, joka pyrkii Euroopan valloittamiseen. Samalla määritelmä ”vastuuseen” asetettavista on riittävän lavea.

Suomen Sisun puheenjohtajana toimii kansallismielistä vallankumousta kaipaava ja Suomen vastarintaliikkeen kanssa sattumalta yhteisiin tilaisuuksiin ja valokuviin päätyvä perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Koska ääriliikkeet tuomitseva hallitus ei puhu tästä, äärioikeisto vaikuttaa jo vilauttelevan keskisormeaan sen selän takaa: me olemme koskemattomia.

Kysymyksiä

Lokakuun alussa Aamulehti totesi pääkirjoituksessaan, että kun ”poliitikko seuraavan kerran vakuuttaa tuomitsevansa väkivallan, olisi aiheellista kysyä myös sitä, miten hän aikoo näkemystään konkreettisesti toteuttaa, ja suositteleeko joku sitten aktiivisesti väkivaltaa toimintamalliksi. Tällä hetkellä vastauksesta ei tosin voi olla edes täysin varma.”

Muuallakin on kummasteltu, miksi äärioikeistoon liittyvistä kysymyksistä selviää näennäisillä vastauksilla, ja kysytty, miksi poliittista väkivaltaa ei käsitellä järjestäytyneenä rikollisuutena, samaan aikaan kun poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on kasvanut.

Jos ilmiötä tarkastelee politiikan pintatasolta, kysymyksiä herää entistä enemmän. Eikö Suomen vastarintaliikkeen tuomitseminen ilman tulkinnanvaraisia rinnastuksia olisi perussuomalaisia johtavalle Timo Soinille tilaisuus pestä puolueensa nimeä puhtaaksi kiusallisista äärioikeistoyhteyksistä? Avoimen väkivaltaisen, kansallissosialistiseen vallankumoukseen tähtäävän järjestön yksiselitteisen tuomitsemisen ei pitäisi olla kovin haastavaa – eikä se aiheuttaisi edes syytöksiä poliittisten irtopisteiden keräilystä.

Peli poikki – vai pelin paikka?

Peli poikki! -mielenosoituksen perusteella rasismin ja vihapuheen vastustaminen yhdistää monenlaisia ihmisiä ja laajoja kansanosia. Jo vuoden 2015 Meillä on unelma -mielenosoituksen yhteydessä nähtiin, kuinka arka paikka tämä on niille, jotka pyrkivät esittämään rasisminsa tai äärinationalisminsa kansalaisten ”todellisena mielipiteenä” ja leimaamaan ihmisoikeuskysymykset vähemmistöä edustavan ”punaviherkuplan” puuhasteluksi.

Peli poikki! -mielenosoitus vaikuttaa historialliselta siinä mielessä, että pääministeri Juha Sipilä oli mukana sen rinnakkaistapahtumassa Kuopiossa. Pääministerin osallistumista voi tietysti pitää kädenojennuksena rasismin vastustamiselle, mutta se herättää myös kysymyksiä. Kenelle pääministerin viesti on suunnattu – eli kenen vallassa on oikaista se vääryys, jota vastaan Juha Sipilä osoittaa mieltään? Eikö se ole pääministerillä itsellään? Vai pyrkiikö Sipilä osallistumisellaan viestittämään, että tässä kysymyksessä hänen vaikutusvaltansa ei ole rivikansalaista kummempi?

Samalla voi kysyä myös, eikö yksikään insinöörijärjen varoitusvalo kertonut, että Kajaanin Otanmäen henkirikoksen rinnastaminen Suomen vastarintaliikkeen tilaisuudessa tapahtuneeksi epäiltyyn henkirikokseen toistaa ja vahvistaa äärioikeiston Eurabia-salaliittoteoriaa? Oli rinnastus tarkoituksellinen tai ei, Sipilä tuli nykäisseeksi mattoa omien rasismia ja vihapuhetta vastustavien sanojensa alta.

Mielenosoituksen jälkeisenä maanantaina hallitus ilmoitti, ettei ääriryhmien kieltämiseen tarvita uutta lainsäädäntöä, vaan asia voidaan hoitaa olemassa olevaa lainsäädäntöä soveltamalla. Tämä on totta. Samalla herää kysymys, miksi olemassa olevaa lainsäädäntöä ei ole sovellettu jo tähän mennessä? Tähän on kiinnittänyt huomiota muun muassa blogisti Saku Timonen, joka on samalla viitannut Mikko Niskasaaren näkemyksiin siitä, että ”kyseessä on ollut poliisin ja syyttäjälaitoksen poliittinen valinta”.

Pääministerille on joka tapauksessa tarjolla muitakin vaikuttamisen mahdollisuuksia kuin mielenosoituksissa näyttäytyminen. Nähtäväksi jää, oliko pääministerin osallistumisessa kyse käden ojentamisesta antirasistiselle liikkeelle vai enemmänkin poliittisesta käsienpesusta.

Cui bono?

Jos hallituksen vaikenemista pohtiessaan kysyy roomalaisten tavoin cui bono – eli kuka hyötyy – esiin pomppaa ensimmäisenä Timo Soinin hahmo. Soinin poliittisen uran huipentuma ulkoministerinä on käynyt monin tavoin kalliiksi, eikä pienin kärsijä ole ollut hänen oma puolueensa. Perussuomalaisten hallituspaikan lunastaminen on tarkoittanut pyllistämistä muun muassa niille, jotka uskoivat puheisiin työväenpuolueesta ilman sosialismia, pienituloisimpien puolustamisesta tai EU-kriittisyydestä.

Donald Trumpin kampanjaa kommentoidessaan Soini totesi, että ”äänet on osattava ottaa”. Tämä taito hänellä itsellään on ollut hyppysissä, mutta poliittisesta osaamisesta on löytynyt muita puutteita. Hallistusneuvotteluissa Soini ei hallinnut ainakaan puolueensa tulevan kannatuksen turvaamista – ulkopuolisen silmin katsottuna perussuomalaisia vietiin kuin ensimmäistä kertaa markkinoille tullutta maalaispoikaa. Puolueen gallup-suosion pudotus viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen ollut ennätyksellisen nopeaa. Nyt uutta vauhtia haetaan räjähtelevistä lepakoista ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta.

Tuskin perussuomalaisten niin sanotut maahanmuuttokriitikotkaan aivan tyytyväisiä ovat, mutta he ovat joka tapauksessa se vähiten epätyytyväinen ja puolueelle uskollisin ryhmä, minkä vuoksi heistä on pidettävä kiinni. Sulkia hattuun on saatu turvapaikkalinjan kiristämisestä, joka vaikuttaa tuottavan lähinnä absurdeiksi luonnehdittavia tuloksia.

Ei kannata unohtaa sitäkään, kuinka keskeinen asema rasismin hyödyntämisellä on ollut Timo Soinin poliittisella uralla. SMP:n raunioille 1990-luvulla perustettu perussuomalaiset oli aluksi yhden kansanedustajan miniatyyripuolue. Media ei ollut kiinnostunut Soinin läpänheitosta tai hänen rehevästä kansanomaisuudestaan, vaan tyytyi odottelemaan ryhmän putoamista eduskunnasta ja aikanaan puoluerekisteristä. Toisin kävi Tony Halmeen suunsoiton ansiosta. Halmeen mediassa hankkiman huomion siivellä Soini nousi itsekin ensimmäistä kertaa eduskuntaan. Oppi on tuskin unohtunut.

Soinin poliittisen uran huipentumista ulkoministerin pestiin voi kutsua tähdenlennnoksi. Tähdenlento on taivaalta putoava kivi. Kun kaikki muu on ollut kaupan ja myös myyty, rasismin hyödyntäminen ja äärikansallismielisten kanssa flirttailu ovat ne asiat, joihin hallituskumppaneiden ei sovi koskea. Soini tietää, että hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit olisivat juuri nyt puolueelle puhdas katastrofi. Niinpä perussuomalaiset on äärimmäisen taipuisa hallituksen apupuolue – niin kauan kun sen pyhimmälle alueelle ei mennä.

Rahan jäljet

Mikä sitten saa hallituskumppanit sietämään perussuomalaisten toimintaa? Muukalaisvihan hyväksyvien arvokonservatiivien lisäksi keskustasta löytyy myös alkiolaisuuden perinteiden korostajia, ja vaikka kokoomusnuoret monilta osin jakavat halla-aholaisen maailmankatsomuksen, jotkut heidän vanhemmat puoluetoverinsa saattavat edelleen käyttää sanaa arvoliberalismi niin, että se pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Haluaisin mielelläni uskoa, että alkiolaisuus ja arvoliberalismi eivät ole aivan puhdasta ”äänet on osattava ottaa” -läppää, mutta nyt molemmat puolueet lorottavat noiden aatteidensa päälle silloin, kun ne katselevat perussuomalaisten äärioikeistosiiven toimia sormiensa läpi.

Mielipidetiedustelujen perusteella keskustalla ja kokoomuksella menee itse asiassa kohtuullisen hyvin, hallituksen ensimmäisen vuoden saavutukset huomioiden jopa loistavasti, eli uusia vaaleja ei tarvitse pelätä yhtä paljon kuin Soinin leirissä. Immosen ja kumppaneiden uusien vallankumousviestien tai natsikommellusten jälkeen hallituskumppaneiden pöytään lyömä nyrkki pakottaisi Soinin siivoamaan puoluettaan – tai sitten se tarkoittaisi hallituksen hajoamista. Tämähän noudattaisi ”tulos tai ulos” -linjaa, jota Sipilä on ilmoittanut pääministerinä noudattavansa.

Miksi siis tämä hiljaisuus?

Sipilän hallitus on ajamassa läpi historiallisen suurta yksityistämisprojektia. Kokonaisuus vaikuttaa ulottuvan maanteistä ja rautatieliikenteestä työvoimapalveluihin – unohtamatta tietenkään euromääräisesti merkittävintä kakunpalaa eli sotea. Mahdollisimman paljon yhteiskunnan toiminnasta aiotaan alistaa markkinavoimille ja maagisella tavalla viisautta ja hyvyyttä tuottavalle kilpailulle. Miljardit pistetään virtaamaan.

Vaikka kaikkia näitä yksityistämistavoitteita ei saavutettaisikaan, voidaan puhua merkitykseltään vallankumouksellisesta muutoksesta. Ja sellaisen läpiajamiseen nimenomaan nykyinen hallituskoalitio antaa poikkeukselliset mahdollisuudet.

Sote-uudistusta perusteltiin alun perin säästöillä, sittemmin on siirrytty käyttämään perusteluna ”valinnanvapautta”. Jos kuitenkin kysyy jälleen qui bono, tai noudattaa amerikkalaisten kehotusta ”follow the money”, kokonaisuus kirkastuu aika nopeasti. Talouslehdissä intoillaan uusista bisnesmahdollisuuksista, terveysalan yritykset kasvavat ja keskittyvät nopeasti ja poliittiset vaikuttajat kiirehtivät palkintovirkoihinsa – mikä on saanut jopa ajatuspaja Liberan puhumaan arvostelevasti kokoomuksen sote-pyöröovesta.

Ruotsissa on puhuttu terveysbisnesyritysten jopa viiteenkymmeneen nousevista tuottoprosenteista ja vaadittu kermankuorinnalle jonkinlaista kattoa. Ei ihme että Suomessa terveysbisneksen verovälttelyn mahdollisuudet halutaan pitää auki. Nyt käynnissä oleva päiväkotien ryhmäkokojen kasvattaminen ja vanhustenhoidon työntekijämäärien leikkaaminen pohjustavat nekin entistä parempia tuloksentekomahdollisuuksia toimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen. Kokonaisuuteen istuu toki myös omistusten salaamista helpottavan hallintarekisterilain pakkomielteinen edistäminen.

Lyhyesti sanottuna kysymys on niin suurien bisnesmahdollisuuksien avaamisesta, että kokoomus ja keskusta sietävät perussuomalaisilta sen mitä siedettävä on. Alasajon kohteena oleva suomalainen terveydenhoitomalli on ollut itse asiassa kustannustehokas ja pitkään kohtuullisen tasa-arvoinenkin. Aliresursoinnilla siitä on kuitenkin onnistuttu luomaan kiitollinen kohde uudistusvaatimuksille, ja uudistaminen halutaan tietysti ymmärtää synonyymina kilpailulle avaamiselle. Julkisen terveydenhuollon yhtiöittämisen, kilpailutuksen ja terveysbisneksen kansainvälisten jättiyritysten sisäänheittotarjousten jälkeen päädytään muutamassa vuodessa tilanteeseen, josta paluu julkiseen järjestelmään voi vaikeaa, vaikka kustannukset karkaisivat ja kasvava määrä ihmisiä putoaisi palvelujen ulkopuolelle.

Sote-palvelujen ja erityisesti niiden rahoituksen uudistamiselle on tarvetta, mutta ei välttämättä yksityistämiselle. Perusteita nykyisenkaltaisen uudistuksen kaatamiselle ei joka tapauksessa ole vaikea löytää.

Uusia näkökulmia?

Tällä hetkellä sote-uudistus on keskustan vaatimine maakuntamalleineen vielä niin hajallaan, että valmista ei välttämättä tule koskaan, vaikka yritys on kova. Lahon rakennelman saattaisi hyvinkin kaataa opposition yhteisrintaman ilmoitus siitä, että terveysbisneksen kermankuorintamahdollisuudet tullaan leikkaamaan seuraavien vaalien jälkeen, eikä perustuslain kanssa ristiriitaisia yhtiöittämis- ja yksityistämisoperaatioita katsota sormien läpi sitä ennenkään, vaan suuri uudistus on syytä tehdä huolellisesti ja hätäilemättä – ja muiden kuin vuoroaan pyöröovelle odottavien ehdoilla.

Tällaisen ilmoituksen jälkeen meno sote-pyöröovella saattaisi rauhoittua – ja samalla voisi hyvinkin päättyä se hiljaisuus, jolla perussuomalaisten jatkuvat äärioikeistokommellukset on hallituksessa hyväksytty.

Puuttuu vain se opposition yhteisrintama. Jos sellaista ei muodostu, riittävän suuri ja äänekäs kansalaisten joukko voi saada viestinsä läpi ilman puolueitakin – kuten Peli poikki! -mielenosoitus omalta osaltaan näytti.

On tietysti mahdollista, että olen väärässä epäillessäni hallituksen jatkavan hiljaisen hyväksynnän linjaansa äärioikeiston suhteen – ja silloin olen mielelläni väärässä. Ehkä poliisi saa resurssinsa ja puuttuu uudella otteella netissä tapahtuvaan uhkailuun ja vihan levittämiseen, ja ehkä syyttäjälaitos pysyy jatkossakin hereillä. Ehkä Soini toimii Hakkaraisen ja Kiemungin mahdollisten tuomioiden jälkeen lupaustensa mukaan – toisin kuin Halla-ahon kohdalla – ja siivoaa puoluettaan.

Jos näin ei tapahdu, on aika katsella ympärilleen ja miettiä, voivatko naapurimaat oppia toisiltaan samankaltaisissa ongelmatilanteissa, ja jos, niin mitä. Läntisessa naapurissamme ruotsidemokraatit on suljettu käytännössä puolueyhteistyön ulkopuolelle. Asetelma on kasvattanut äärinationalististen ja rasististen liikkeiden ympärille rakentuneen (ja Jussi Halla-ahon mukaan ”erittäin asiallisen ja fiksun”) puolueen kannatusta. Muille puolueille ruotsidemokraattien saarto on tarkoittanut hankaluuksia muun muassa toimintakykyisen hallituksen muodostamisessa, mutta yhteisrintama on pitänyt. Suomessa on toimittu perussuomalaisten suhteen tunnetusti toisin.

 

Hyödyllisistä idiooteista

Hyödyllisen idiootin arvonimeä jaellaan löyhäkätisesti varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sivuavissa verkkokeskusteluissa. Perinteisesti hyödyllisellä idiootilla on tarkoitettu hyväuskoista henkilöä, joka auttaa hallintoa tai ideologiaa vastoin omaa etuaan. Ilmaisun alkuperästä ei ole vahvistettua tietoa, mutta useimmiten se liitetään Leniniin. Bolshevikkijohtaja on vaihtelevien kertomusten mukaan kutsunut hyödyllisiksi idiooteiksi joko neuvostovaltaa tukevia venäläisiä ei-kommunisteja tai myötämielisiä läntisiä intellektuelleja, mahdollisesti molempia.

Stalinilla ja Hitlerillä oli omat höpläytettävänsä, samoin historian myöhäisemmillä ja vähäisemmillä hirviöillä. Myötäjuoksija on hyödyllisen idiootin hivenen teräväjärkisempi serkku, ja resonaattorikin vaikuttaa kuuluvan samaan sukuhaaraan. Kaksoisstandardien käyttöä pidetään tämän sukukunnan erityisominaisuutena: varsin usein hyödyllisen idiootin suuhun sijoitetaan maininta Neuvostoliiton, Venäjän tai jonkin muun tahon “rauhanaseista”.

Vaikka historia on täynnä esimerkkejä idealismin hyväksikäytöstä, hyödyllisistä idiooteista puhuvilta jää yleensä huomaamatta se, että he syyllistävät ensisijaisesti hyväksikäytön kohdetta, eivät niinkään hyväksikäyttäjää. Ei ole myöskään olemassa sellaista ideologiaa tai pyrkimystä, jota ei voitaisi käyttää hyväksi – kyse on vain tahdosta ja ajoituksesta.

Usein jää huomaamatta sekin, että vain osa todellisista hyväksikäyttöyrityksistä onnistuu: vaikka Aamulehden pääkirjoituksen laatija oli maaliskuussa 2003 sitä mieltä, että YK:n turvallisuusneuvosto “saa syyttää itseään, jos ja kun Yhdysvallat liittolaisineen lähtee omin luvin vapauttamaan maailmaa Saddamin hirmuhallinnon uhasta”, suuri osa suomalaismediasta suhtautui tuossa vaiheessa sotaretken oikeutukseen perustellun varovaisesti tai epäillen.

Julkisessa keskustelussa on syytä huomauttaa kaksoistandardien käytöstä tai liiallisesta sinisilmäisyydestä aina kun niihin törmää, mutta hyödyllisistä idiootteista puhumiseen liittyy myös loukkaamisen ja halventamisen tarkoitus, joka on taas ominaista keskustelun pilaamiselle eli trollaukselle.

Hyödyllisen idiootin tarinassa on aina kertoja, idealisti ja ulkopuolinen, pahantahtoinen hyväksikäyttäjä. Idealistin pyrkimykset kääntyvät omaksi irvikuvakseen, koska niiden naiivius tekee hänestä helpon maalin hyväksikäyttäjälle. Samalla idealismin ja liiallisen hyväuskoisuuden välille vedetään yleisellä tasolla yhtäläisyysmerkit. Tarinan kertojan rooli on kuitenkin keskeinen: hänen päätösvaltaansa jää paitsi oikeiden ja väärien pyrkimysten sekä liiallisen hyväuskoisuuden määrittely, myös hyväksikäyttäjän nimeäminen. Tarinan asetelmaa voidaan hyödyntää myös lausumatta ääneen sanaa idiootti – hyvä esimerkki tästä on presidentti Niinistön leimaaminen varomattomaksi Itämeren lentoturvallisuutta koskeneen transponderi-aloitteensa vuoksi.

Hallinnan tunteesta

Kun kuolemaantuomittu tekee itsemurhan juuri ennen teloitusta, kyse on elämänhallinnan äärimmäisestä keinosta, viimeisestä ponnistuksesta kohti tunnetta siitä, että elämäänsä voi suunnitella ja ohjata.

Arkisemmin elämänhallinta näyttäytyy mielihyvänä siivotusta asunnosta, selvitetystä pyykki- tai tiskivuoresta, suoritetusta tutkinnosta tai maksetusta laskupinosta. Pyrkimys kohti elämänhallinnan kokemusta on ihmiselämän suuria hiljaisia voimia.

Elämänhallinnasta on kyse myös silloin, kun lääkäri lyö kahdesta sydäninfarktista selviytyneen keski-ikäisen miehen eteen rätingit, joiden mukaan verenpaine sekä kolestroli- ja maksa-arvot ovat pahasti pielessä ja tupakointikin pitäisi lopettaa, ja pohdittuaan asiaa terveyskeskuksen portailla yhden savukkeen ajan mies lähtee nakkikioskin kautta kapakkaan. Miehen elämää eivät kaiken maailman dosentit ohjaile. Hän tekee päätöksensä itse.

Jos elämänhallinnan kokemuksen näkökulmaa soveltaa Sipilän hallituksen toimintaan, päädytään hallituksen vahvuuksiin. Niitä on hyvä pohtia. Paljon on osoiteltu epäonnistumisia ja heikkouksia, vaikka hallitus on nimenomaan vahva, luja ja sitkeä.

Sipilän hallituksessa  on tekemisen meininki. Arvostetaan itseä, unelmoidaan, suunnitellaan, asetetaan tavoitteita ja pyritään niitä kohti, koetaan että omaan ja siinä sivussa muidenkin elämään voidaan vaikuttaa.

Hyvään elämänhallintaan sanotaan kuuluvan myös realismia ja itsetuntemusta, mutta hallinnan tunnetta voi toki tavoitella ja saavuttaa ilman niitäkin. Hallituksen kohdalla realististen arvioiden tekemistä saattaa vaikeuttaa politiikanteon luonteeseen kuuluva ero julkisten ja varsinaisten tavoitteiden välillä – ne menevät ammattipoliitikoiltakin joskus sekaisin.

Mitä tulee kuluvan hallituskauden julkisiin tavoitteisiin, on helppo puhua pelkistä epäonnistumisista tai vesittyneistä kompromisseista, mutta varsinaisten tavoitteiden osalta tilanne on kokonaan toinen. Lihansyönnin, turkisten käyttämisen ja isoilla autoilla ajamisen suhteen menee ihan hyvin, eli Timo Soini ei myhäile turhaan. Lestadiolaisuuden ytimessä oleva sadismi kukoistaa Sipilän pääministeriyden myötä ja lyö kättä kaiken tavoittelemansa taianomaisesti saavuttavan (ja silti malttamattoman) kokoomuksen kanssa. Viimeisimmäksi esimerkiksi tästä voi nostaa sote-uudistuksen, jossa julkisena tavoitteena olevan valinnanvapauden nimissä tehdään terveydenhoidosta bisnestä – samalla kun arviointityöryhmää johtaneen ruotsalaisprofessori Mats Brommelsin mukaan kansalaisten on ”otettava nykyistä enemmän vastuuta terveydestään, sekä oman että lähipiirin sairastelusta” ja ”myös kansalaisten maksamat asiakasmaksut nousevat”.

Varsinaisten tavoitteiden tasolla olennaista on se, että Sipilän hallituksen uudistuksissa ei ole kyse suunnan muuttamisesta, vaan nimenomaan vanhan politiikan jatkamisesta, vuosikymmeniä jatkuneen uusliberalistisen kehityskulun kiirehtimisestä ja viemisestä loppuun (sikäli kuin tälle projektille on varsinaista päätepistettä määriteltävissä). Samalla uusklassiseen talousteoriaan nojaava järjestelmä on kuitenkin systeemikriisissä, eikä ulospääsyä ole vanhoja oppeja noudattaen näkyvissä.

Suuret muutokset ovat siis väistämättömiä, mutta niiden aikataulut ovat vielä vähän hämärän peitossa – niinpä Suomea hallitsevat keski-ikäiset miehet voivat vielä toistaiseksi jatkaa niin kuin ennenkin ja saavuttaa sillä itselleen merkittäviä tunnekokemuksia.

Hallitus korostaa palkkatyön merkitystä, vaikka sitä on työpaikkojen Kiinaan katoamisen ja robotisaation myötä tarjolla jatkuvasti vähemmän: olennaista on se, että työn tekemisen varaan rakentuva identiteetti on ihmisille tuttu ja turvallinen. Viivytyskamppailussa työn katoaminen selitetään työhaluttomuudella, eli rakenteellisesta ongelmasta tehdään yksilön moraalinen puute. Tämä kertomus on porvarihallitukselle hyvä, koska se on yksinkertainen ja syylliset löytyvät yhteiskunnan alimmilta portailta (toki myös oppositiossa oleva SDP hyödyntää työnteon ympärille rakentuvaa identiteettiä, mutta sen ainoa vastaus robotisaation tuottamaan ongelmaan on näyttänyt tähän asti olevan omaan suuhun pistetty peukalo).

Kun ihmistyön kysyntä kaikkialla maailmassa hupenee, vanhat ulkoisiin ja sisäisiin viholliskuviin kytkeytyvät identiteetin rakennustarpeet kasvattavat samalla suosiotaan. Näin tapahtuu myös Suomessa, joka vaikuttaa olevan sielunelämältään lähinnä valtion mittoihin laajennettu sotilasleiri täynnä mahtipontisia puheita ja alistumista, teeskenneltyä kunnioitusta ja kiristämällä hankittua arvonantoa, itsesääliä ja heikompien halveksuntaa, kännissä läpällä heitettyä huumoria ja jatkuvasti sopivaa purkautumiskohdetta etsivää vihaa.

Samalla Sipilän hallitus jatkaa turvallisuuspolitiikan saralla uudistamista menneisyyteen päin sellaisella nopeudella, että luvut pyörivät silmissä, eikä ole vielä selvää, minkä vuosikymmenen kohdalla laskuri pysyhtyy.

Tulossa (tai paremminkin parhaillaan käynnissä) on myös uusiutuvan energian vallankumous, joka tekee joskus mahdollisesti valmistuvista uusista ydinvoimaloistamme saman tien kannattamattomia, kunnallisten sähköyhtiöiden (eli julkisen sektorin) raskaasti tukemia menneisyyden kummajaisia. Naomi Kleinin siteeraaman Robert Jay Liftonin mukaan ”mikään teknologia ei vahvista käsitystä ihmisestä luonnon herrana paremmin kuin kyky halkaista atomi”.

Hallinnan tunteen kautta selittyvät myös tapaus Talvivaara, soidensuojelulain kohtalo ja hallituksen lähinnä istumalakkoa muistuttava toiminta ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen.

Tietty osa miehistä tykkää aina isoista laitteista ja pikaisesti tehdyistä suurista päätöksistä, äijäilystä. Laitteiden tarkoituksenmukaisuus ja päätösten seuraukset ovat äijäilyä harjoitettaessa sivuseikkoja. Sipilän hallitus on tässä suhteessa nimenomaan miesten hallitus (Anne Berneriä mitenkään unohtamatta).

Tasa-arvokysymysten sivuuttaminen ja halveksiva suhtautuminen tieteeseen ”käytännön järjen” rinnalla kytkeytyvät hallituksen aktiivisiin toimenpiteisiin sosiaalisen kierron hidastamiseksi ja naisten palauttamiseksi kotiin. Nykyisellään naisten osuus korkeakoulututkinnon suorittaneista onkin kasvanut jo niin suureksi, että se voi uhata joidenkin miesten tunnetta elämän hallittavuudesta ylipäätään.

Käy pyrkimyksissä miten tahansa, lopussa odottaa armo: poliittisen käsienpesun logiikan mukaan ongelmat ovat aina edeltäjien ja olosuhteiden aiheuttamia, ja tilanne olisi joka tapauksessa nykyistä merkittävästi huonompi, jos vallassa olisi joku muu.

Suvakkien myyttinen petos

Myytti petetyksi tulemisesta on elimellinen osa äärioikeistolaista ajattelua. Sillä oikeutetaan vihaa ja kostofantasioita, joiden mahdollisten kohteiden ihmisyyttä kiistetään halventaviksi tarkoitetuilla ilmaisuilla.

Hiljattain julkaistu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit käy läpi suomalaisen äärioikeiston historiaa ja sen aatteiden vaiettua vaikutusvaltaa sotienjälkeisestä ajasta aina tähän päivään. Tutkijat toteavat maailmansotien välisen ajan fasismin yhdeksi keskeiseksi syntytekijäksi ensimmäisen maailmansodan rintamamiesten pettymyksen (toisaalta vain osa sodassa ”pettyneistä” tai traumatisoituneista hankkiutui tai päätyi ääriliikkeiden piiriin). Tarmo Kunnaksen 2013 julkaistussa Fasismin lumous -järkäleessä sama näkemys esitetään laajemmin eurooppalaisessa mittakaavassa.

Pettyneitähän riitti. Ensimmäisessä maailmansodassa italialaiset joutuivat tyytymään verisesti saavutetun voiton jälkeen vähäisiin aluelaajennuksiin, mikä auttoi Mussolinin valtaannousua. Muuallakin Euroopassa erilaisten ”petosten” vuoksi väärin piirretyt rajat kiukuttivat, ja Hitler tukeutui selkäänpuukotusteoriaansa. Naisten tasa-arvovaatimukset, yleinen äänioikeus ja muu sen kaltainen tapainturmellus oli olennainen osa suurta petosta.

Meillä Suur-Suomesta haaveilleet puhuivat Tarton häpeärauhasta, ja osa sisällissodan voittajista ilmoitti vuoden 1918 valkoisen Suomen tulleen petetyksi 1920- ja 1930-luvuilla. He vaativat demokratian korvaamista diktatuurilla.

Pettyneiden joukko etsi ja löysi syyllisiä pitkin Euroopan ääriä ja Suomen syrjäkyliä. Pettureiksi nimettiin rauhanneuvottelijoita, juutalaisia, venäläisistä tartunnan saaneita kotikommunisteja, demokratian kannattajia ja erilaisia ammattiyhdistysaktiiveja.

Kostoa haudottiin pitkään ja huolella. Toteutusvaiheen laajuus ja intensiivisyys vaihteli eri maiden välillä.

Kun korvaa rotuopit ja juutalaisten maailmanlaajuisen salaliiton kulttuurirasismilla ja Euroopan islamisointiteorioilla, ollaankin jo tanakasti nykyhetkessä. Ammattiyhdistysaktiiveja on taas aivan luontevaa kutsua punakaartilaisiksi ja naisten tasa-arvovaatimukset liehuvat edelleen punaisena vaatteena netin taisteluareenojen härkien edessä. Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).

Nyt pettureita riittää Suomen Punaisen Ristin työntekijöistä toimittajiin ja tutkijoista suvakeiksi julistettuihin tavallisiin kaduntallaajiin saakka – ja kostoakin lupaillaan: poliisin vaarallisiksi idiooteiksi luonnehtiman Soldiers of Odinin suulla ilmoitetaan, että ”Suvakit luokitellaan samaan luokkaan, näitten pedofiilien ja raiskareiden kans kun takaisin maksun aika koittaa”. Vihan verkko on ollut täynnä vastaavia viestejä jo vuosien ajan, mutta SoO:n esittämänä uhossa on uusia sävyjä – muun muassa sen vuoksi, että osa kansanedustajista tukee ja vielä useampi hiljaisesti sietää kyseistä järjestöä.

Poliisin arvioita ei ole syytä vähätellä, vaikka SoO vaikuttaa noudattavan äärioikeistoliikkeiden ikiaikaisia perinteitä sirpaloitumalla heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun pakkasten hyydyttämä katupartioinnin aloitus on saanut uutta puhtia kevään lähestymisestä ja katuväkivallan yleistymiseen on hyvät mahdollisuudet säiden edelleen lämmetessä ja suomalaisten uskaltautuessa liikkeelle. Pelon kylvämisessä nakkikioskirähinäkin ajaa asiansa, ja kyky tuottaa pelkoa ruokkii vallan tunnetta.

Tietysti kaiken tamän taustalla kummittelee myös Anders Breivik, joka teki iskunsa samojen ideologioiden innoittamana ja samaa ajatusketjua noudattaen kuin netissä suvakeille kostamisesta älämölöä pitävät sankarit. Ajattelultaan Breivik ei ollut millään muotoa poikkeustapaus. Breivikin uhrit olivat nimenomaan norjalaisia ”suvakkeja”, hänen katsontakannassaan pettureita.

Oula Silvennoisen mukaan ”fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Valmius väkivaltaan pitää poliittisen liikkeen kohdalla nähdäkseni sisällään varsinaisten väkivallantekojen lisäksi myös niiden suorittamiseen kohdistuvat vaatimukset, kehotukset, hyväksynnän ja tuen. Kaikkea tätä on Suomessa tarjolla yllin kyllin, hallituspuolueita myöten. Äärioikeistolaisen aluskasvuston leviäminen lisää mahdollisuutta uuden Breivikin ilmaantumiseen – ja tuon mahdollisuuden ansiosta erilaiset aatteelliset nakkikioskitappelijat saavat uskottavuutta, vaikka uusia joukkomurhia ei enää koskaan tapahtuisikaan.

Oma lukunsa on Soldiers of Odinin levittäytyminen Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten 1930-luvullakin, äärioikeistolaisten ryhmien ideat ja tunnukset saattavat levitä nopeasti maasta toiseen, mutta niiden elinvoimaisuudesta on ennakolta vaikea sanoa mitään. Ilmapiirin vastaanottavaisuudesta ilmiö kuitenkin kertoo, samalla se tulee paljastaneeksi kuinka paljon menneisyyden kipukohtia eri maissa on käsittelemättä.

Norjassa poliisi näyttää ottaneen katupartiointiin kohtuullisen tiukan linjan, Virossa SoO taas vaikuttaa saaneen jäsenistöönsä niin armeijan kuin suojeluskunta Kaitseliitin henkilöstöä. Suojeluskunnan äärioikeistoyhteydet pistävät hieman yskimään, kun muistaa Baltian maiden suojeluskuntajärjestöjen huomattavan osuuden alueen juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on haluttu unohtaa Stalinin terrorin varjoon, mutta ainakin Liettuassa tätä menneisyyden kipukohtaa käsitellään vihdoinkin laajemmin.

Viron esimerkki osoittaa myös sen, kuinka vähän tekemistä ulkomaalaisten määrällä on heitä kohtaan lietsotun pelon ja vihan kanssa. Maa on hyväksynyt 18 vuoden aikana yhteensä 114 turvapaikanhakijaa, ja kun pakolaiskriisin yhteydessä on puhuttu EU:n taholta mahdollisuudesta luvun nostamiseen, Viron entinen ulkoministeri ja Euroopan parlamentin jäsen Kristiina Ojuland sanoo valkoisen rodun olevan uhattuna ja katsoo, ettei pakolaisia pitäisi ottaa maahan lainkaan. Surkuhupaisuus ei ole suomalaisten rasistien yksinoikeus.

Äärioikeiston katupartiointiin suhtautumisessa (kuten niin monessa muussakin asiassa) Suomessa keikutaan jossakin Viron ja Skandinavian maiden välillä. Poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt estävät asioista puhumisen niiden oikeilla nimillä. Hallitus ei kutsu terrorismin määritelmän täyttäviä polttopulloiskuja terrorismiksi, rasismia rasismiksi tai äärioikeistolaisuutta äärioikeistolaisuudeksi, koska se ärsyttäisi perussuomalaisia ja saattaisi johtaa uusiin vaaleihin, joissa yhdelläkään hallituspuolueella ei ole kuin hävittävää. Niinpä status quota ei rikota.

Timo Soinin poliittisen uran huipentaminen ulkoministeriyteen maksoi perussuomalaisille niin paljon poliittista liikkumavaraa, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin maahanmuuttovastaisuudella elämöinti – johon persut ovat sitten keskittyneetkin. Perussuomalaisten sisäisen äärioikeistosiiven suhteellinen osuus kasvaa samalla kun puolueelta muuta kuin pelkkää vihankylvöä odottaneet äänestävät jaloillaan.

Kevään 2015 vaalitulokset ovat nyt kuitenkin voimassa, ja perussuomalaiset ovat käyttäneet puoluetukiaan muun muassa oman aateopistonsa perustamiseen. Pekasus-opiston koulutuksissa näytettäisiin opetettavan muun muassa keskustelupalstoilta tuttuja näennäisvastauksia ja väistöliikkeitä: ”Jos kysytään onko Immonen rasisti, voi vastata että ei ole nähnyt Immosen tekstissä rasismia, neuvoo kouluttaja.”

Kuten aiemminkin on todettu, politiikka on varsin pitkälle ilmaisujen merkityksistä kamppailua. Silloin kun puhutaan asioista joista ei saa puhua, eikä vaientaminen ole mahdollista, voi yrittää turvautua merkitysten hämärtämiseen. Niinpä Pekasus neuvoo rasismista puhuttaessa kysymään, ”Miten sä määrittelet rasismin?” Tämän jälkeen voi yrittää kyseenalaistaa määritelmän ainakin joiltakin osiltaan, esittää siitä oma versio, todeta asian kiistanalaisuus ja lopulta antaa ymmärtää, ettei rasismia voi oikeastaan määritellä.

Liittyypä asia Pekasuksen koulutustoiminnan aloittamiseen tai ei, olen viime aikoina törmännyt keskustelupalstoilla juuri tällaisiin rasismin määritelmää koskeviin väittämiin. Rasismi-sana on kiitollinen keskustelun sabotoinnin kohde myös sen vuoksi, että sen suhteellisen tyhjentävät määritelmät voivat olla vaikeasti muistettavia. Itse olen käyttänyt työmääritelmää, jonka mukaan rasismi on negatiivisen kohtelun oikeuttamista ihmisryhmien perustavanlaatuiseksi väitetyllä kulttuurisella tai biologisella erilaisuudella.

Suvakki-termin kohdalla kamppailu merkityksistä on hyvässä vauhdissa samalla kun ilmaisun alkuperäinen halventava tarkoitus vaikuttaa avautuvan joillekin kielen ammattilaisillekin hämmentävän hitaasti. Äärioikeistolle ”ylisuvaitsevaisuus” on petturuutta ja vajakkius taas vähäisempää ihmisyyttä, eli suvakki on vähintäänkin halveksittu olento, mahdollisesti koston kohde.

Ainakin toimittajien ja poliitikkojen toivoisi jättävän käyttämättä sellaisia ilmaisuja, joiden merkityksistä he eivät ole aivan varmoja. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että suvakki, hyysäri tai nekru ovat aivan käyttökelpoisia sanoja silloin, kun täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva ihminen tarkoittaa niillä itseään – ja vain silloin.

Isänmaallisuudesta

Kun poliitikko puhuu isänmaallisuudesta, tavoitteena on yleensä edistää hankalaa tai epäsuosittua hanketta, jossa kansalaisen osaksi jää mahdollisuus erilaisten uhrausten tekemiseen.

Sanaa käytetään toki myös positiivisemmissa yhteyksissä: jääkiekkomaajoukkueen voittaessa suomalaiset miehet voivat halata toisiaan jämerän isänmaallisesti. Koska leijonapaitaiseen jääkiekkoilijaan samaistuva katsoja kokee idolinsa kamppailevan – eli uhrautuvan – meidän puolestamme (eikä ensisijaisesti pelaajabrändiään kehittääkseen), voitot ja tappiot nähdään yhteisinä kokemuksina.

Isänmaallisuutta eli patriotismia kutsutaan myös isänmaanrakkaudeksi. Yleensä siihen liitetään ajatus tunteen suuruudesta ja uhrautuvaisuudesta, eikä ilmiö ole mahdollinen ilman samaistumisen kykyä.

Isänmaallisuus tarkoittaa muiden puolesta uhrautumiseen liittyvää tunnekokemusta, joka kohdistuu tietyn valtion tai alueen asukkaisiin.

Muiden puolesta uhrautuminen eli altruismi on valtioita tai ihmiskuntaa vanhempi ilmiö. Se on monille eläinlajeille tyypillistä toimintaa, jota on ihmisen tapauksessa selitetty milloin uskonnon, milloin moraalifilosofian, biologian tai erilaisten peliteorioiden kautta. Altruismi on monin tavoin palkitsevaa, sitä arvostetaan egoismin vastakohtana, ja yleensä pyyteetön toiminta toisten puolesta nähdään keskeisenä osana ihmisyyttä.

Menneisyyden hämärässä altruismi on pakostakin kohdistunut pienempiin ihmisryhmiin, mutta sen hyödyntäminen on onnistunut myös yhdysvaltalaisen politiikantutkijan, Benedict Andersonin kuviteelliseksi yhteisöksi kutsuman kansallisvaltion kokoluokassa – pitkälti juuri isänmaallisuuden käsitteen kautta. Toisten puolesta toimitaan pyyteettömästi maailman mittakaavassakin, mutta ainakaan toistaiseksi kansainvälisellä solidaarisuudella ei ole ollut yhtä laajaa vetovoimaa kuin kansallisilla kertomuksilla.

George Orwell erotti isänmaallisuuden nationalismista eli kansallismielisyydestä. Hän esitti patriotismin muita uhkaamattomana voimana, kun taas nationalismi löytää ja luo viholliskuvia, joita vastaan sitten kamppaillaan. Maltillisimmillaankin nationalismi tarvitsee toisen, johon ei-toivotut ominaisuudet siirretään ja jota vasten peilataan omia myönteisiä piirteitä. Tuo lähtökohta selittää, miksi kansallisten symbolien haltuunotto on äärinationalisteille niin helppoa, ja miksi menneisyyden ylilyönnit siloitellaan vaivattomasti.

On helppo ymmärtää, miksi isänmaallisuus ja sen määrittely näyttävät pysyvän politiikan keskiössä. Se tarjoaa mahdollisuuden tuottaa ja ohjailla syvälle meneviä tunnekokemuksia, jotka voidaan samalla liittää konkreettisiin toimenpiteisiin: esimerkiksi palkanalennuksiin suostumisen väitetään olevan osoitus talvisodan hengestä. Kun jääkiekkovoiton sanotaan yhdistävän suomalaisia, määritellään samalla suomalaisuutta.

Lopulta varsin harvat haluavat julistautua epäisänmaallisiksi – jos käytetyt isänmaallisuuden määritelmät ovat omien arvojen vastaisia, aiheesta mieluummin vaietaan.

Altruistisen tunnekokemuksen hyväksikäyttö on mahdollistanut historian suuret joukkoteurastukset. Toisen maailmansodan aikana sotilaiden käyttäytymistä seuranneet amerikkalaistutkijat havaitsivat omaa pienryhmää kohtaan koetun uskollisuuden olevan taistelutilanteessa ratkaiseva tekijä. Ryhmäuskollisuus oli se ensisijainen voima, joka sai miehet vaarantamaan henkensä kerta toisensa jälkeen ja tappamaan (todennäköisesti oman moraalinsa vastaisesti) muita, ei rangaistuksen pelko tai sotapropaganda.

Toisin kuin muut sotaa käyneet maat, amerikkalaiset eivät pistäneet rintamakarkureitaan teloitusryhmän eteen varoittaviksi esimerkeiksi – eikä tämä näyttänyt vaikuttavan karkureiden määrään. Sotilaiden pienryhmään kohdistuvasta altruismista voi piirtää jatkumon aina ihmiskunnan alkuhämärään saakka, mutta on toki tarvittu jumalien valtaan alistumisen ja lipuksi ommeltuun kankaaseen samaistumisen kaltaisia kulttuurisia kehitysaskeleita, ennen kuin ihmisolennot on saatu marssimaan konekiväärien eteen kymmentuhatpäisinä laumoina.

Sodan myyttisten veriuhrien täyttämä kuvasto tarjoaa tietysti voimaperäisen pohjan tunnekokemuksille. Sotasankareita ihaillaan ja heihin samaistutaan. Sankareille on ominaista se, että heidän toimintansa ei hyödytä pelkästään heitä itseään – sankari on siis nimenomaan altruisti (kirjallisuuden antisankareiden kohdalla joskus tosin tahattomasti).

Vakiintuneisuudestaan huolimatta armeijaan, kansallisiin symboleihin ja perinteisiin arvoihin liittyvä paatos on kuitenkin vain yksi tapa määritellä isänmaallisuutta, ja käyttää sitä poliittisten päämäärien ajamiseen.

Euroopan unionin piirissä valitellaan jatkuvasti sitä, ettei se (kansallisvaltiota laajempana kuviteltuna yhteisönä) voi vedota ihmisten uhrautumishaluun – Eurooppa-tunne puuttuu, ja se vaikeuttaa hallitsemista.

Yritystä ei kuitenkaan ole puuttunut. Kansallisvaltioiden synkästä menneisyydestä muistuttamisen ohessa unioni pystyttää parhaansa mukaan erilaisia muureja ulkorajoilleen, löytää peilikseen toisen islamilaisesta maailmasta ja Venäjästä. EU pyrkii synnyttämään Eurooppa-henkeä lipun, moton, hymnin ja juhlapäivän tapaisilla symboleilla. Eurooppa-päivän uutisointi on kuvannut tuon pyrkimyksen onnistumista melko tyhjentävästi: tv-yhtiöiden kameramiehet rajaavat kuvan yleensä tiukasti esiintymislavaan tai puhujaan, koska juhlien yleisö loistaa poissaolollaan.

Toisaalta Euroopan unionin voi nähdä nimenomaan onnistuneen kansallisvaltiota laajemmalle ulottuvan altruismin hyödyntämisessä: kertomus EU:sta suurena rauhanprojektina on saanut laajaa kannatusta ja riittänyt oikeuttamaan unionin vallankäytön päätösten sisältöön katsomatta. Eurooppalaisten halu tehdä uhrauksia rauhan puolesta on ollut vaikuttavaa riippumatta siitä, mitä tarkoitusperiä nuo uhraukset ovat eniten hyödyttäneet.

Sattumaa ei ole sekään, että puhe talvisodan hengestä on muodostunut yhdeksi suomalaisen politiikanteon kliseistä. Täkäläisiksi erityispiirteiksi voi nostaa myös sankariyrittäjät ja liiketoiminnan isänmaallisen luonteen. Miksikäs ei: jokainen valtio ottaisi avosylin vastaan Supercellin, jonka omistajat kiittävät kauniisti saamastaan tuesta, maksavat kikkailematta veronsa ja osallistuvat vielä hyväntekeväisyyteenkin. Toisenlaisiakin ratkaisuja näkee. Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Supercell ei ole myöskään vaatinut erityistä kiitosta ja kunniaa siitä, että se on synnyttänyt työpaikkoja.

Yritykset tapaavat palkata työvoimaa sen verran kuin ne katsovat toimintansa pyörittämisen vaativan. Jos ne palkkaavat väkeä enemmän kuin tarvitsevat, kilpailijat todennäköisesti syövät ne. Tämä on irtisanomisuutisten yhteydessä tehty selväksi kovakalloisimmillekin. Työpaikkojen syntymisen voi siis nähdä puhtaasti liiketoiminnallisena välttämättömyytenä (josta on toki iloa myös kansantaloudelle).

Isänmaallisuuden leiman lyöminen työvoiman palkkaamiseen tai ylipäätään bisnekseen ei ole väärin, koska kyseessähän on tunnekokemus – ei ole olemassa yhtä isänmaallisuutta vaan erilaisia isänmaallisuuksia – mutta kun liiketoiminnan isänmaallisuudella perustellaan poliittisia vaatimuksia verohelpotuksista palkkojen ja sosiaaliturvan leikkaamiseen, on harkinnan paikka.

Ei ole tarvetta epäillä patriootti.com -osoitetta hallinnoivan Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten tunteiden palavuutta, kun he haaveilevat Suomen liittämisestä Ruotsista johdetun kansallissosialistisen valtion osaksi – mutta en myöskään näe syytä antaa heidän isänmaalliseksi kutsumilleen tavoitteille minkäänlaista painoarvoa poliittisessa keskustelussa.

On niitäkin, jotka haluavat kutsua pienellä palkalla tehtyä hoitotyötä isänmaallisuudeksi. Jos näkemyksen esittää työntekijä itse, siihen ei ole huomauttamista, mutta jos kyseessä on resursseja leikkaava sosiaali- ja terveysministeri, lausunto pistää yskimään.

Ihminen on olemassa vain suhteessa toisiin. Koska sankarin tai hyvän joukkuepelaajan rooli on useimmille houkuttelevampi kuin egoistin leima, asioita selitetään parhain päin ja isänmaallisuuden nimissä saatetaan toimia välillä kovin ristiriitaisesti – ja koska tuon altruistisen tunnekokemuksen voima on niin suuri, pyrkimys määritellä siihen oikeutettujen ja ei-oikeutettujen joukkoa houkuttelee vallanpitäjiä. 

Vaikka altruismin varjolla saatetaan joskus tehdä raakaa politiikkaa, altruismi  itsessään ei muutu sen enempää arvottomaksi kuin tarpeettomaksikaan, oli mittakaavana sitten kylä, kaupunginosa, planeetta tai Suomi-niminen valtio.

Hyvästit maahanmuuttokeskustelulle

 

Yhteiskunnallisen keskustelun merkityksestä puhutaan paljon. Erilaisten näkemysten kuuleminen ja yhteensovittaminen on olennainen osa demokratiaa. Tähän periaatteeseen vedotaan myös niin sanotun maahanmuuttokeskustelun kohdalla: jos osa somessa esitetyistä maahanmuuttopuheenvuoroista vaikuttaakin keskittyvän raiskausfantasioihin tai märkiin päiväuniin lynkkauksista ja lopullisesta ratkaisusta, kyse on vain siitä, että kansan syvien rivien ääntä ei ole kuultu. Keskustelua on tukahdutettu ja oikeutettu kiukku nostaa nyt päätään.

 

Joku voisi pitää tietysti hämmentävänä sitä, etteivät historian muut syrjityt ja hiljennetyt ihmisryhmät ole keksineet äänensä esiin saamiseksi samoja viestinnän keinoja kuin maahanmuuttokriitikot. Saamelaiset, vammaisjärjestöt ja luomuviljelijät esittävät lopulta aika harvoin julkisesti haaveitaan toisten lasten kuolemasta.

 

Kukkaiskielellä ilmaistuna maahanmuuttokeskustelu on porissut nousevin lämpötiloin koko 2000-luvun. Konkreettisia saavutuksiakaan ei puutu: maahanmuuttokeskustelu on synnyttänyt ilmapiirin, jossa Suomen vuositasolla muutamiin tuhansiin noussutta turvapaikanhakijoiden määrää on pidetty mainittavana ongelmana – minkä vuoksi suurempiin lukemiin varautuminen on ollut poliittisesti mahdotonta. Puute tuli esiin 2015 turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa hetkellisesti tasolle, joka on suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin normaalivuosina Ruotsiin saapuvien määrä.

 

Koska valtionjohto on pitänyt turvapaikanhakijoiden määrän kasvua merkittävänä ongelmana, on maahanmuuttokriitikoilta viety valmiit vuorosanat suusta, ja he ovat tunteneet itsensä pakotetuiksi tarttumaan polttopulloihin ja tiiliskiviin. Polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin on tehty kymmenkunta. Hommaforum aloitti (länsinaapurin ruotsidemokraattien esimerkin mukaan) vastaanottokeskusten karttojen levittämisen, eikä someavaruudessa ole ollut polttopullonheittäjien kannustusjoukoista pulaa.

 

Hyökkäykset vastaanottokeskuksiin ovat määritelmällisesti terrorismia, mutta valtionjohto ja viranomaiset eivät halua tuota termiä käyttää. Terrorismin rantautumista Suomeen on odotettu ja sen ruokkimaa pelkoa on käytetty perusteena niin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiselle kuin viranomaisten urkintavaltuuksien lisäämisellekin. Maan sisältä ja kantasuomalaisten keskuudesta nouseva poliittinen väkivalta istuu huonosti terrorismista aiemmin luotuun kuvaan, ja muistuttaa kaiken lisäksi kiusallisesti 30-luvun äärioikeistolaisten toiminnasta.

 

Samaan aikaan aina vain heikommin piiloteltu rasismi ja kansanedustajien natsiyhteydet arkipäiväistyvät. Koska tietämättömyys on uutta vilpittömyyttä, eduskunnan lakivaliokunnassa istuva perussuomalaisten Laura Huhtasaari kyseenalaistaa ihmisoikeudet ja pakenee sitten (tyylilleen uskollisesti) heikon yleistietämyksen savuverhon suojaan. Ei Huhtasaari typerä ole. Hän toistaa Jussi Halla-ahon ajatusta siitä, että ihmisoikeudet ovat suhteellisia, kyseenalaistettavissa ja silloin myös otettavissa joiltakin pois. Viestin ydin on suunnattu samanmielisille ja tarkoitettu oikeuttamaan vihaa ja syrjintää. Jälkikäteen suurelle yleisölle esitetyt selittelyt ovat vain pakollinen koriste varsinainen asian ympärillä.

 

Huhtasaaren dehumanisaatioviestin tavoin varsin monien maahanmuuttokeskustelussa esitettyjen väitteiden jäljet näyttävät vievän Jussi Halla-ahon luo. Mestariksi kutsuttu maahanmuuttokriitikkojen pääideologi on määritellyt maahanmuuttokeskustelun käsitteistöä, jota on sitten levitetty erityisesti Halla-ahon blogin vieraskirjasta vuonna 2008 syntyneellä Hommaforumilla. Halla-aho nauttii itse mielipiteineen niin huomattavasta medianäkyvyydestä, että jo pelkästään se riittää tekemään väitteet maahanmuuttokeskustelun ”kriittisten” mielipiteiden vaientamisesta puhtaan absurdeiksi.

 

Maahanmuuttokeskustelun pitäisi periaatteessa olla keskustelua pakolais- ja siirtolaispolitiikasta, mutta se täyttää varsin heikosti keskustelun tunnusmerkit. Keskusteleminen on vuorovaikutteista viestintää, jossa käytetyillä puheenvuoroilla on hahmotettavissa oleva intentio, pyrkimys. Yhteinen kieli ja käsiteltävä aihe ovat keskustelun perusedellytyksiä.

 

Maahanmuuttokeskustelun vuorovaikutteisuuden tason voi helposti tarkistaa vierailemalla Hommaforumilla tai selaamalla vaikka Olli Immosen tai Juho Eerolan tapaisten vaikuttajien tekstejä vuosien varrelta. Siinä missä maahanmuuttokriittisyyttä ymmärtämään pyrkivät puheenvuorot ja ilmiön saama näkyvyys ovat lisääntyneet 2010-luvulla, Halla-aho seuraajineen pysyy jähmeän liikkumattomana vanhoissa kannoissaan – muutosta on havaittavissa enintään käytetyn retoriikan kovenemisessa. Halla-aholaisille ajattelun muuttumattomuus lienee todiste ryhmän totaalisesta oikeassaolosta, mutta ulkopuolisen silmin samojen vihamielisten viestien toistelu tuo mieleen lähinnä autoritaarisen persoonallisuuden yhteydessä käytetyn F-skaalan.

 

Vuorovaikutteisuuden asemesta maahanmuuttokeskustelua mestaroivalla oikealla äärilaidalla on käytössä suljettu kierto, jossa muualla virheellisiksi osoitetut väittämät, tilastojen väärintulkinnat, urbaanilegendat ja tarkoitushakuiset valheet nostetaan yhä uudelleen esiin. Näin syntyvän disinformaation levittäminen on helppoa, halpaa ja tehokasta, eikä kriittisten toimittajien ja tutkijoiden aika tietenkään riitä virheellisten väittämien toiston reaaliaikaiseen kommentointiin.

 

Usein näyttää siltä, että puheenvuorojen sisällön ja tarkoituksen hahmottaminen onnistuu vain poissulkemismetodilla: Huhtasaaren lausuntojen tai Olli Immosen taannoisen taisteluhengen nostattamiseen tarkoitetun viestin oikea tulkinta ei tunnu onnistuvan ilman laajaa selitysosiota siitä, mitä ei ainakaan ole tarkoitettu. Tämä on tietysti mahdoton lähtökohta kommunikaatiolle.

 

Herää myös kysymys, pitääkö maahanmuuttokeskustelu sisällään edes yhteistä kieltä tai aihetta. Kun ISIStä pakenevia ihmisiä tervehditään rajalla kyltein, joissa heitä kutsutaan terroristeiksi, ei olla edes keskustelun nollapisteessä. Keskustelun pitäisi kirkastaa käsitteitä ja lisätä ymmärrystä, mutta maahanmuuttokeskustelu vaikuttaa toimivan monelta osin päin vastoin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset ja työperäinen maahanmuutto sotketaan samaan soppaan ja dehumanisoidaan maahantunkeutujan tai laittoman siirtolaisen tapaisilla ilmaisuilla.

 

Maahanmuuttokeskustelu ei lopulta ole keskustelua, vaan sen ulkoisia piirteitä jäljittelevä imitaatio, jonka ensisijainen tarkoitus on rasistisen vihan oikeuttaminen ja kanavointi. Vuorovaikutteisuus puuttuu, koska maahanmuuttokeskustelun ehtoja määrittelevä äärilaita ei siihen edes pyri.

Vakavamielisiksi tarkoitettujen puheenvuorojen tehtäväksi jää keskustelun aitouden vaikutelman vahvistaminen, samalla kun itse asia jää loputtomasti saivartelevan ja argumentaatiovirheiden listaamisesta uskottavuutta hakevan trollilauman hampaisiin. Jäädessään väittämineen tyhjän päälle tuo lauma vaihtaa tyynesti väittämää tai siirtyy henkilökohtaiseen loanheittoon. Tasapuolisuuden periaatetta konemaisesti toteuttava media toimii tämän performanssin kaikukoppana.

 

Poliittista valtaa synnytetään ottamalla haltuun vanhoja käsitteitä ja synnyttämällä uusia. Tunnetuin esimerkki tästä lienee maahanmuuttokriittisyys, käsite joka hakee oikeutuksensa demokratiaan kuuluvasta julkisesta keskustelusta (onhan kriittisiinkin mielipiteisiin oltava oikeus) ja joka pitää sisällään myös rasismin, mutta on sitä laajempi. Yleensä rasismi tuomitaan nimellisesti, mutta käytännössä sen ja maahanmuuttokriittisyyden raja hämärtyy, jolloin rasistisia näkemyksiä voidaan esittää ”kriittisyyden” nimissä.

 

Silloin kun valtamedian toimittajat omaksuvat käyttöönsä maahanmuuttokriittisyyden, informaatiosodan tai nykyisen maahanmuuttokeskustelun tapaisia ilmaisuja kyseenalaistamatta tai purkamatta niiden merkityksiä, ilmaisun luonut taho on kasvattanut poliittista vaikutusvaltaansa merkittävästi. Juuri tämän ilmiön seurauksista on kyse siinä yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemisessa ja vastakkaiasettelujen kärjistymisessä, joka vaikuttaa tapahtuneen näennäisesti yllättäen.

 

Merkityksistä voidaan kuitenkin kamppailla. Esimerkiksi maahanmuutosta keskusteleminen on niin tärkeää, että maahanmuuttokeskustelulle on syytä jättää hyvästit.

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Niin sanotun informaatiosodan laineet kuohuvat taas iltapäivälehtien ja vähän arvovaltaisemmankin median uutisvirrassa. Oikeastaan kuka tahansa voi kuulemma olla (huomaamattaankin) Venäjän resonaattori – eli kuten Jari Tervo sen viime vuonna sanoi: ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”.

Kirjoitin yhden luvun kansallissankarimme Uuno Turhapuron ja venäjätrollien seikkailuista alkuvuodesta ilmestyneeseen Nato hampaankolossa -pamflettiin (Like 2015), josta tässä lyhennetty ote.

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Ajattelen usein Uuno Turhapuroa. Kerta toisensa jälkeen pysähdyn miettimään Uunon hahmoa ja sen ympärille rakennettujen elokuvien menestystä 1970- ja 1980-luvuilla. Mistä suosio kertoo, mitä Turhapuro-ilmiö paljastaa meistä suomalaisista ja omasta ajastaan? Vesa-Matti Loirin näyttelijäntyön virtuositeetti puhuttelee pikkulapsia edelleen 2010-luvulla, mutta muuten Turhapuro ei vaikuta nuorempaa polvea pahemmin kiinnostavan.

Resupekkoja ja onnekkaita ääliöitä on nähty maailman valkokankailla paljon, mutta Uunon räikeys nostaa hänet omaan kategoriaansa valtavirtaelokuvan piirissä. Yliampuvan likainen, ruma, alkoholisoitunut, rahaton, laiska, ahne, epäluotettava, kiero ja uskottomuuteen taipuvainen mutta naisten loputtomasti palvoma ja pelkällä tuurillaan pärjäävä Turhapuro on saanut suomalaisilta (ja vain suomalaisilta) huomattavan lämpimän vastaanoton.

Jos Uunolle hakee vertailukohtia maailmalta, Charles Chaplinin lukemattomissa elokuvissa nähty kulkurihahmo on helppo nostaa esille. Kultakuumeessa (1925) köyhä ja pilkattu, hieman yksinkertaiseltakin vaikuttava mutta urhea ja puhdassydäminen ryysyläinen kohtaa koettelemuksia, jotka voitettuaan hän saa omakseen prinsessan ja mukavan osan maallisista aarteista, niin kuin saduissa on tapana. Kultakuume on samalla myös myyttisen amerikkalaisen unelman kuvaus, ryysyistä rikkauteen johtava kertomus, ja nouseehan siinä esille myös Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta tuttuja teesejä ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta vapauteen ja onnen tavoitteluun.

Chaplinin kulkurin tavoin myös Uuno Turhapuro tavoittelee onnea ja vapautta, mutta tasa-arvoihmisen asemesta hänessä asuu enemmänkin hyväksikäyttäjä.

Keskellä kylmää sotaa valkokankaille ilmestyi toinen Turhapuron kaukainen elokuvamaailman serkkupoika: James Bond. Bond on kasvanut valtakunnassa, jossa aurinko ei koskaan laske, niinpä hänen sarkastinen huumorinsa ja cocktail-eleganssinsa puree kaikkialla. Paikallisten kaunottarien valloittaminen ilmentää britti-imperiumin (vähintäänkin henkistä) ylivaltaa muuhun maailmaan nähden, koodinimen 007 kaksoisnolla taas vanhan aristokratian erikoisoikeuksia, tai niistä juontuvia velvollisuuksia, jotka ilmenevät (yleensä väkivaltaisina) puuttumisina maailmaan ongelmiin.

James Bondin hahmo kuuluu nimenomaan elokuvasarjaan. Yksittäisten elokuvien juonet ovat usein olemattomia, sekavia tai ennalta-arvattavia, ja sisältö rakentuu enemmänkin eksoottisten tapahtumapaikkojen, kauniiden naisten, nopeiden autojen ja ennennäkemättömien teknisten vimpaimien esittelyn varaan.

Sama listaus kuvaa aika tyhjentävästi Uuno Turhapuroja. Sekavia juonia, merkkiautoja, bikinejä ja Spede-linkoja riittää. Turhapuroissa on kyse puhtaasta komediasta, mutta rikkinäiset vaatteet eivät lopulta riitä yhdistämään häntä Chaplinin hyväsydämiseen ja periksiantamattomaan kulkurihahmoon. Uunossa ei ole arvokkuutta sen enempää köyhänä kuin onnenpotkun jälkeen tilapäisesti rikastuneenakaan. Hän ei muutu koskaan, ei edes armeijassa. Narriperinteen mukaista todenpuhujaakin Turhapurossa on kovin vähän.

Uuno on lopulta vain muiden ihmisten hyväksikäytössä onnistuneen syrjäytyneen kuva.

Miksi Uuno Turhapuro sitten on – tai oli – niin suosittu? Miksi me nauramme hänelle?

Uuno Turhapuro on käänteinen versio suomalaisesta miesihanteesta, köyhänä ja huono-onnisenakin rehellisestä, uskonnollisesta, raittiista ja tylsämielisen ahkerasta Saarijärven Paavosta, joka tekee valittamatta osansa. J. L. Runebergin runoilema Paavo on täydellinen naapuri ja samalla myös alamainen – siihen mittaan saakka että se aateloi hänet, nostaa erityisyyteen.

Suomalainen miehen ei ole määrä nauttia elämästä, vaan ymmärtää siihen kuuluvun taistelun loputtomuus. Uuno Turhapurolle nauraminen on tästä ihanteesta vapautumisen naurua. Todellisuus käännetään hetkeksi ylösalaisin, meille sälytetyt vaatimukset unohtuvat. Suomen ulkopuolella syntyneiden on ollut usein vaikea ymmärtää Turhapuro-elokuvien suosiota. Jos suomalaisuuteen ladattuja vaatimuksia ei ole sisäistänyt jo kasvuvaiheessa, Turhapurot näyttäytyvät helposti vain erilaisuuden pilkkaamisena.

Turhapuron nurinniskoin kääntämät perinteiset mallit eivät ole enää tällä hetkellä yhtä kyseenalaistamattomia kuin Uuno-elokuvien kulta-aikoina, mutta olemassaolevia ja vaikutusvaltaisia ne ovat yhä – minkä voi huomata esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydystä kamppailusta.

Stereotypiat ovat kansallisen identiteetin rakannuspalikoita, kertomuksia siitä, millaisia meidän on määrä nimenomaisesti olla ja millaisia me emme ainakaan ole. Kertomuksilla määritellään ja rajataan todellisuutta, luodaan minuutta joka pitää yleensä sisällään myönteisiä piirteitä ja sulkee negatiivisiksi katsotut ominaisuudet ulos, muiden kannettavaksi.

Saarijärven Paavon ja Martin häät eivät ole välttämättä mieluisa ajatus niille, joiden ajattelu nojaa perinteiseen suomalaiseen identiteettiin ja haluun vahvistaa sitä. Eivät perussuomalaiset sattumalta halua kieltää sukupuolineutraalin avioliiton mahdollisuutta ja samalla haikaile kulttuuripoliittisissa ulostuloissaan 1800-luvun lopun ”kultakautta”, Gallen-Kallelan ja Edelfeltin aikaa, johon huipentui vuosisadan alkupuolella vauhtiin päässyt suomalaisuuden rakennustyö. Tutkija Ville Kivimäen mukaan ”kansallisuusaatteen leviämisessä kaupunkien ylä- ja keskiluokka esitti itsetietoista roolia, jota voisi kuvata kansaa kohti kurkottamiseksi. Sivistysporvaristo näki olevansa johtoasemassa kansallisessa heräämisessä ja pyrki rakentamaan siltaa sivistyneistön ja kuvittelemansa kansan välille.” Runebergin ja Snellmanin ajoista lähtien vähän kerrassaan synnytetty kuva köyhästä mutta jalosta ja yhtenäisestä raatajakansasta sai kuitenkin halkeamia jo vuoden 1905 suurlakon ja sitä seuranneen eduskuntauudistuksen myötä: työväenliikeen nousu ja yhteiskunnan uudistamista koskevat vaatimukset riittivät sotkemaan vanhan sommitelman harmonian.

Vuoden 1918 sisällissota pirstoi tuon kuvan sitten kokonaan. Ihanteet suomalaisesta köyhälistöstä eräänlaisina jaloina villeinä ja sivistyneistöstä sen loputtoman oikeamielisenä johtajana lahdattiin kevättalvisille ojanpientareille ja vankikoppeihin, tai niiden annettiin nääntyä piikkilankojen takana. Jokainen laukaus syvensi sitä hiljaisuutta, joka on muokannut Suomea omanlaisekseen, esimerkiksi erottamalla meidät muissa Pohjoismaissa virkeämpänä elävästä yhteiskunnallisen keskustelun kulttuurista. Paljon muitakin näkymättömiä jälkiä tietysti jäi tulevien polvien kannettavaksi.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä 20-luvun ensimmäisiin vuosiin jatkunutta väkivallan kautta Euroopassa on selitetty maailmansotaan osallistumisen raaistavalla vaikutuksella, mutta selitys ei päde kovin hyvin Suomeen, sillä sotatoimet väistivät maan aluetta ja väestöä pitkään. Silti Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen verinen Baltian, Puolan, Saksan, Itävallan, Unkarin tai vaikka Irlannin väkivaltaisuuksiin verrattuna (Venäjän samanaikainen sisällissota on oma lukunsa). Vapaaehtoisjoukot hakivat molemmin puolin oikeutusta toiminnalleen nimenomaan väkivallasta.

Suomalaista identiteettiä oli rakennettu määrätietoisesti ja luodun kuvan hajoaminen oli järkytys, joka selittää ainakin osin sodan jälkiselvittelyihin liittyvän pettymyksen ja raivon (tiedostamattomien motiivien merkitystä sodassa kuvastaa esimerkiksi saksalaisten pakkomielle Stalinin nimeä kantaneen kaupungin valloittamiseen hinnalla millä hyvänsä – tai resurssien kohdistaminen juutalaisten joukkotuhon kiihdyttämiseen rintamien samanaikaisesti romahtaessa toisen maailmansodan lopulla). Suomen kansallisessa kuvastossa Saarijärven Paavon tilalle nostettiin oikeutetussa suuttumuksessaan hirmuiseen vihaan kykenevä talonpoikaissotilas, joka ei normaalioloissa ollut uhka kenellekään, mutta riittävän suuren vaaran ja vääryyden kohdatessaan kyllä valmis ”ampumaan paikalla” tarpeellisen määrän väärintekijöitä ”puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Koska valkoinen talonpoikaissotilas ei voinut olla samaa heimoa ja verta kuin hänet raivostuttanut laillista esivaltaa vastaan noussut kapinallinen (kuten sisällissodan taisteluissa oli kiusallisesti vaikuttanut olevan), kapinoitsijan edustaman pahuuden tuli olla peräisin ulkoa, vieraasta saatu tartunta. Venäjä ja venäläisyys, joista eroon pääsemiseksi käydyksi vapaussodaksi konflikti pelkistettiin valkoisessa historiankirjoituksessa, saivat tämän roolin, erityisesti (vaikka ei pelkästään) bolševistien edustamassa muodossa – kansanedustaja Lauri Ingmannin sanoin: “Me käymme nyt taistelua vapautuaksemme – suomalais- ja venäläissyntyisistä venäläisistä.” Syntyi käsite punaryssä, joka tarkoitti Venäjän bolševikkivallankumouksellista, mutta myös hänen opeistaan tartunnan saanutta suomalaista.

Kansakunnan syntymä itsenäistymisen kautta tarkoitti Suomen kohdalla myös sen välitöntä hajoamista, kahtia jakautumista. Ei ihme että yhtenäisyyden saavuttaminen uudelleen oli sisällissodan jälkeen voittajien jatkuva huolenaihe. Pelkkä valkoiseen talonpoikaissotilaaseen nojaava, myyttisiä veriuhreja korostava militaristinen nationalismi ei voinut yhtenäisyyttä taata, joten runebergiläistä kuvaa pohjimmiltaan rehellisestä, ahkerasta ja nöyrästä suomalaisuudesta elvytettiin. Sisällissota selitettiin pahantahtoisen vieraan vaikutuksen aiheuttamaksi erehdykseksi, tartunnaksi, joka oli hoidettu ”kipeillä mutta välttämättömillä” leikkauksilla.

Yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija valjastettiin kirkon ja kansakoulun rinnalle tuottamaan kansalaisuutta samalla kun lainsäädännölliset ja sosiaaliset uudistukset vahvistivat uuden yhtenäisyyden mahdollisuuksia. Punaryssä-tartunnan uusiutumisen varalta Saarijärven Paavo kantoi nyt kuitenkin myös kivääriä. Asetelma eli syksyyn 1944 saakka, jolloin kivääri nostettiin Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen mukaisesta kuvasta pois. Tai paremminkin kätkettiin.

Silloin kun törmää sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana tuotettuun suomalaiseen propagandaan, löytää sen kuvastosta väistämättä myös ystävämme Uuno Turhapuron – punaryssänä. Viinaanmenevä, kiero, ahne, laiska ja likainen, mutta ikuisesti kieroudellaan ja hyvällä onnellaan pärjäävä ryssän stereotypia kantaa mukanaan kaikkia niitä huonoja ominaisuuksia, joiden tilalla me kannamme raittiuden, rehellisyyden, kohtuuden, ahkeruuden ja puhtauden raskasta taakkaa. Meille leipään puolet petäjäistä, kiitos, ja sitten talvisodan hengessä eteenpäin.

Työ on suomalaiselle paitsi korkein hyve, myös lopulta itsetarkoitus. Vaikka työ karkaa ulkomaille ja lopulta katoaa robotisoituvassa maailmassa, sen merkittävyyttä korostetaan vasemmalta oikealle entistä enemmän, koska se on niin olennainen osa kertaalleen menetetyn yhtenäisyyden sidosta. Ihmisen arvo määräytyy työn kautta, ja työtä vaille jääminen halutaan selittää yksilön moraalisista puutteista johtuvaksi. Tällaisessa todellisuudessa toimeentulotuellaan leveilevä Tatu on todellisiin olosuhteisiinsa katsomatta yhteiskunnan vihollinen numero yksi, ja sen mukaisesti häntä kauhistellaan ja valvotaan. Kansalaispalkan ajatukseen suhtaudutaan kuin se olisi peräisin Turhapuro-elokuvaan käsikirjoitetusta kehnosta vitsistä.

Mahdollisuuksia oman identiteetin määrittelyyn on tarjolla aiempaa enemmän, mutta kivääriä kantava Saarijärven Paavo on edelleen vahvasti keskuudessamme. Suomi ja suomalaisuus määrittyvät paitsi työn, myös sotien kautta. Samalla ”ikiaikainen uhka”, väriltään ehkä aavistuksen haalistunut mutta tärkeimmät piirteensä säilyttänyt (puna)ryssä seikkailee joukossamme edelleen, joko sellaisenaan eduskuntakeskusteluissa ja mielipidesivuilla, tai typeränä, sivistymättömänä, kömpelönä mutta kieroutensa vuoksi tavattoman vaarallisena internetin keskustelupalstojen venäjätrollina, jonka ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”, jonka olemassaolosta puuttuvat todisteet ovat vain todiste sen kataluudesta (ja silloin myös olemassaolosta) ja jonka kaikkialle ehtimisen täytyy lopulta merkitä sitä, että (puna)ryssäksi voi edelleen muuttua tartunnan kautta.

Taas kerran ”rintama kulkee korvien välissä” ja ”maanpuolustus on suurelta osin henkistä”. Ei olisi varmaan soveliasta kysyä, tuoko tämä asetelma mieleen sellaisia termejä kuin luokkapetturi tai kansanvihollinen. Tarkkailkaa toisianne, pysykää lujina.

Naapuriaan pyyteettömästi auttava mutta kivääriäkin kantava ja tarvittaessa veritekoihin kykenevä Saarijärven Paavo jatkaa elämäänsä myös unelmien ja toiveiden projektioina niissä kuvissa, joita Suomessa maalaillaan Natosta. Tutut yhteenkuuluvuuden, eheyden ja puhtauden käsitteet toistuvat sotilasliiton yhteydessä (ja noiden käsitteiden merkitys vaikuttaa kasvavan sitä suuremmaksi, mitä kyseenalaisemmaksi kansallisvaltion olemassaolo Euroopan unionin liittovaltiokehityksen myötä muuttuu). Suututetun Paavon pitelemättömyyttä ja hirmuisuutta korostetaan, samoin kuin hänestä rauhan oloissa löytyviä hyvän naapurin piirteitä.

Kuinka usein Nato-keskustelussa törmääkään väitteesen, jonka mukaan me päädymme vääjäämättä Venäjän ”syliin”, jos sanomme Natolle ei? Kuvaavaa on sekin, kuinka Suomen puolueettomuuspolitiikan aikakaudesta pyritään nykyään käyttämään termiä ”harmaa vyöhyke”, eli se esitetään epämääräisenä, likaisena, hämäränä ja kavahdettavana. Jos me emme valitse hyvää (itsessämme), (ulkoistettu) paha saa meidät valtaansa kokonaan, eikä muita vaihtoehtoja tietenkään ole. Tämän asetelman valossa ei ole vaikea ymmärtää, miksi Natosta puhutaan niin kiihkein äänenpainoin kuin Suomessa tällä hetkellä tehdään.

Tuon keskustelun sävyt takaavat puolestaan sen, että minä päädyn jatkuvasti ajattelemaan Uuno Turhapuroa ja Saarijärven Paavoakin, vaikka kysymys Suomen Nato-suhteesta ei tietenkään tyhjene pelkästään noihin hahmoihin. Vanhat stereotypiat ja jo haudatuiksi kuvitellut uskomukset näyttävät kuitenkin nousevan säännöllisesti esiin keskustelun taustalta ja ne vaikuttavat myös jossain määrin ohjailevan sitä.