Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Suvakkien myyttinen petos

Myytti petetyksi tulemisesta on elimellinen osa äärioikeistolaista ajattelua. Sillä oikeutetaan vihaa ja kostofantasioita, joiden mahdollisten kohteiden ihmisyyttä kiistetään halventaviksi tarkoitetuilla ilmaisuilla.

Hiljattain julkaistu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit käy läpi suomalaisen äärioikeiston historiaa ja sen aatteiden vaiettua vaikutusvaltaa sotienjälkeisestä ajasta aina tähän päivään. Tutkijat toteavat maailmansotien välisen ajan fasismin yhdeksi keskeiseksi syntytekijäksi ensimmäisen maailmansodan rintamamiesten pettymyksen (toisaalta vain osa sodassa ”pettyneistä” tai traumatisoituneista hankkiutui tai päätyi ääriliikkeiden piiriin). Tarmo Kunnaksen 2013 julkaistussa Fasismin lumous -järkäleessä sama näkemys esitetään laajemmin eurooppalaisessa mittakaavassa.

Pettyneitähän riitti. Ensimmäisessä maailmansodassa italialaiset joutuivat tyytymään verisesti saavutetun voiton jälkeen vähäisiin aluelaajennuksiin, mikä auttoi Mussolinin valtaannousua. Muuallakin Euroopassa erilaisten ”petosten” vuoksi väärin piirretyt rajat kiukuttivat, ja Hitler tukeutui selkäänpuukotusteoriaansa. Naisten tasa-arvovaatimukset, yleinen äänioikeus ja muu sen kaltainen tapainturmellus oli olennainen osa suurta petosta.

Meillä Suur-Suomesta haaveilleet puhuivat Tarton häpeärauhasta, ja osa sisällissodan voittajista ilmoitti vuoden 1918 valkoisen Suomen tulleen petetyksi 1920- ja 1930-luvuilla. He vaativat demokratian korvaamista diktatuurilla.

Pettyneiden joukko etsi ja löysi syyllisiä pitkin Euroopan ääriä ja Suomen syrjäkyliä. Pettureiksi nimettiin rauhanneuvottelijoita, juutalaisia, venäläisistä tartunnan saaneita kotikommunisteja, demokratian kannattajia ja erilaisia ammattiyhdistysaktiiveja.

Kostoa haudottiin pitkään ja huolella. Toteutusvaiheen laajuus ja intensiivisyys vaihteli eri maiden välillä.

Kun korvaa rotuopit ja juutalaisten maailmanlaajuisen salaliiton kulttuurirasismilla ja Euroopan islamisointiteorioilla, ollaankin jo tanakasti nykyhetkessä. Ammattiyhdistysaktiiveja on taas aivan luontevaa kutsua punakaartilaisiksi ja naisten tasa-arvovaatimukset liehuvat edelleen punaisena vaatteena netin taisteluareenojen härkien edessä. Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).

Nyt pettureita riittää Suomen Punaisen Ristin työntekijöistä toimittajiin ja tutkijoista suvakeiksi julistettuihin tavallisiin kaduntallaajiin saakka – ja kostoakin lupaillaan: poliisin vaarallisiksi idiooteiksi luonnehtiman Soldiers of Odinin suulla ilmoitetaan, että ”Suvakit luokitellaan samaan luokkaan, näitten pedofiilien ja raiskareiden kans kun takaisin maksun aika koittaa”. Vihan verkko on ollut täynnä vastaavia viestejä jo vuosien ajan, mutta SoO:n esittämänä uhossa on uusia sävyjä – muun muassa sen vuoksi, että osa kansanedustajista tukee ja vielä useampi hiljaisesti sietää kyseistä järjestöä.

Poliisin arvioita ei ole syytä vähätellä, vaikka SoO vaikuttaa noudattavan äärioikeistoliikkeiden ikiaikaisia perinteitä sirpaloitumalla heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun pakkasten hyydyttämä katupartioinnin aloitus on saanut uutta puhtia kevään lähestymisestä ja katuväkivallan yleistymiseen on hyvät mahdollisuudet säiden edelleen lämmetessä ja suomalaisten uskaltautuessa liikkeelle. Pelon kylvämisessä nakkikioskirähinäkin ajaa asiansa, ja kyky tuottaa pelkoa ruokkii vallan tunnetta.

Tietysti kaiken tamän taustalla kummittelee myös Anders Breivik, joka teki iskunsa samojen ideologioiden innoittamana ja samaa ajatusketjua noudattaen kuin netissä suvakeille kostamisesta älämölöä pitävät sankarit. Ajattelultaan Breivik ei ollut millään muotoa poikkeustapaus. Breivikin uhrit olivat nimenomaan norjalaisia ”suvakkeja”, hänen katsontakannassaan pettureita.

Oula Silvennoisen mukaan ”fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Valmius väkivaltaan pitää poliittisen liikkeen kohdalla nähdäkseni sisällään varsinaisten väkivallantekojen lisäksi myös niiden suorittamiseen kohdistuvat vaatimukset, kehotukset, hyväksynnän ja tuen. Kaikkea tätä on Suomessa tarjolla yllin kyllin, hallituspuolueita myöten. Äärioikeistolaisen aluskasvuston leviäminen lisää mahdollisuutta uuden Breivikin ilmaantumiseen – ja tuon mahdollisuuden ansiosta erilaiset aatteelliset nakkikioskitappelijat saavat uskottavuutta, vaikka uusia joukkomurhia ei enää koskaan tapahtuisikaan.

Oma lukunsa on Soldiers of Odinin levittäytyminen Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten 1930-luvullakin, äärioikeistolaisten ryhmien ideat ja tunnukset saattavat levitä nopeasti maasta toiseen, mutta niiden elinvoimaisuudesta on ennakolta vaikea sanoa mitään. Ilmapiirin vastaanottavaisuudesta ilmiö kuitenkin kertoo, samalla se tulee paljastaneeksi kuinka paljon menneisyyden kipukohtia eri maissa on käsittelemättä.

Norjassa poliisi näyttää ottaneen katupartiointiin kohtuullisen tiukan linjan, Virossa SoO taas vaikuttaa saaneen jäsenistöönsä niin armeijan kuin suojeluskunta Kaitseliitin henkilöstöä. Suojeluskunnan äärioikeistoyhteydet pistävät hieman yskimään, kun muistaa Baltian maiden suojeluskuntajärjestöjen huomattavan osuuden alueen juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on haluttu unohtaa Stalinin terrorin varjoon, mutta ainakin Liettuassa tätä menneisyyden kipukohtaa käsitellään vihdoinkin laajemmin.

Viron esimerkki osoittaa myös sen, kuinka vähän tekemistä ulkomaalaisten määrällä on heitä kohtaan lietsotun pelon ja vihan kanssa. Maa on hyväksynyt 18 vuoden aikana yhteensä 114 turvapaikanhakijaa, ja kun pakolaiskriisin yhteydessä on puhuttu EU:n taholta mahdollisuudesta luvun nostamiseen, Viron entinen ulkoministeri ja Euroopan parlamentin jäsen Kristiina Ojuland sanoo valkoisen rodun olevan uhattuna ja katsoo, ettei pakolaisia pitäisi ottaa maahan lainkaan. Surkuhupaisuus ei ole suomalaisten rasistien yksinoikeus.

Äärioikeiston katupartiointiin suhtautumisessa (kuten niin monessa muussakin asiassa) Suomessa keikutaan jossakin Viron ja Skandinavian maiden välillä. Poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt estävät asioista puhumisen niiden oikeilla nimillä. Hallitus ei kutsu terrorismin määritelmän täyttäviä polttopulloiskuja terrorismiksi, rasismia rasismiksi tai äärioikeistolaisuutta äärioikeistolaisuudeksi, koska se ärsyttäisi perussuomalaisia ja saattaisi johtaa uusiin vaaleihin, joissa yhdelläkään hallituspuolueella ei ole kuin hävittävää. Niinpä status quota ei rikota.

Timo Soinin poliittisen uran huipentaminen ulkoministeriyteen maksoi perussuomalaisille niin paljon poliittista liikkumavaraa, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin maahanmuuttovastaisuudella elämöinti – johon persut ovat sitten keskittyneetkin. Perussuomalaisten sisäisen äärioikeistosiiven suhteellinen osuus kasvaa samalla kun puolueelta muuta kuin pelkkää vihankylvöä odottaneet äänestävät jaloillaan.

Kevään 2015 vaalitulokset ovat nyt kuitenkin voimassa, ja perussuomalaiset ovat käyttäneet puoluetukiaan muun muassa oman aateopistonsa perustamiseen. Pekasus-opiston koulutuksissa näytettäisiin opetettavan muun muassa keskustelupalstoilta tuttuja näennäisvastauksia ja väistöliikkeitä: ”Jos kysytään onko Immonen rasisti, voi vastata että ei ole nähnyt Immosen tekstissä rasismia, neuvoo kouluttaja.”

Kuten aiemminkin on todettu, politiikka on varsin pitkälle ilmaisujen merkityksistä kamppailua. Silloin kun puhutaan asioista joista ei saa puhua, eikä vaientaminen ole mahdollista, voi yrittää turvautua merkitysten hämärtämiseen. Niinpä Pekasus neuvoo rasismista puhuttaessa kysymään, ”Miten sä määrittelet rasismin?” Tämän jälkeen voi yrittää kyseenalaistaa määritelmän ainakin joiltakin osiltaan, esittää siitä oma versio, todeta asian kiistanalaisuus ja lopulta antaa ymmärtää, ettei rasismia voi oikeastaan määritellä.

Liittyypä asia Pekasuksen koulutustoiminnan aloittamiseen tai ei, olen viime aikoina törmännyt keskustelupalstoilla juuri tällaisiin rasismin määritelmää koskeviin väittämiin. Rasismi-sana on kiitollinen keskustelun sabotoinnin kohde myös sen vuoksi, että sen suhteellisen tyhjentävät määritelmät voivat olla vaikeasti muistettavia. Itse olen käyttänyt työmääritelmää, jonka mukaan rasismi on negatiivisen kohtelun oikeuttamista ihmisryhmien perustavanlaatuiseksi väitetyllä kulttuurisella tai biologisella erilaisuudella.

Suvakki-termin kohdalla kamppailu merkityksistä on hyvässä vauhdissa samalla kun ilmaisun alkuperäinen halventava tarkoitus vaikuttaa avautuvan joillekin kielen ammattilaisillekin hämmentävän hitaasti. Äärioikeistolle ”ylisuvaitsevaisuus” on petturuutta ja vajakkius taas vähäisempää ihmisyyttä, eli suvakki on vähintäänkin halveksittu olento, mahdollisesti koston kohde.

Ainakin toimittajien ja poliitikkojen toivoisi jättävän käyttämättä sellaisia ilmaisuja, joiden merkityksistä he eivät ole aivan varmoja. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että suvakki, hyysäri tai nekru ovat aivan käyttökelpoisia sanoja silloin, kun täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva ihminen tarkoittaa niillä itseään – ja vain silloin.

Isänmaallisuudesta

Kun poliitikko puhuu isänmaallisuudesta, tavoitteena on yleensä edistää hankalaa tai epäsuosittua hanketta, jossa kansalaisen osaksi jää mahdollisuus erilaisten uhrausten tekemiseen.

Sanaa käytetään toki myös positiivisemmissa yhteyksissä: jääkiekkomaajoukkueen voittaessa suomalaiset miehet voivat halata toisiaan jämerän isänmaallisesti. Koska leijonapaitaiseen jääkiekkoilijaan samaistuva katsoja kokee idolinsa kamppailevan – eli uhrautuvan – meidän puolestamme (eikä ensisijaisesti pelaajabrändiään kehittääkseen), voitot ja tappiot nähdään yhteisinä kokemuksina.

Isänmaallisuutta eli patriotismia kutsutaan myös isänmaanrakkaudeksi. Yleensä siihen liitetään ajatus tunteen suuruudesta ja uhrautuvaisuudesta, eikä ilmiö ole mahdollinen ilman samaistumisen kykyä.

Isänmaallisuus tarkoittaa muiden puolesta uhrautumiseen liittyvää tunnekokemusta, joka kohdistuu tietyn valtion tai alueen asukkaisiin.

Muiden puolesta uhrautuminen eli altruismi on valtioita tai ihmiskuntaa vanhempi ilmiö. Se on monille eläinlajeille tyypillistä toimintaa, jota on ihmisen tapauksessa selitetty milloin uskonnon, milloin moraalifilosofian, biologian tai erilaisten peliteorioiden kautta. Altruismi on monin tavoin palkitsevaa, sitä arvostetaan egoismin vastakohtana, ja yleensä pyyteetön toiminta toisten puolesta nähdään keskeisenä osana ihmisyyttä.

Menneisyyden hämärässä altruismi on pakostakin kohdistunut pienempiin ihmisryhmiin, mutta sen hyödyntäminen on onnistunut myös yhdysvaltalaisen politiikantutkijan, Benedict Andersonin kuviteelliseksi yhteisöksi kutsuman kansallisvaltion kokoluokassa – pitkälti juuri isänmaallisuuden käsitteen kautta. Toisten puolesta toimitaan pyyteettömästi maailman mittakaavassakin, mutta ainakaan toistaiseksi kansainvälisellä solidaarisuudella ei ole ollut yhtä laajaa vetovoimaa kuin kansallisilla kertomuksilla.

George Orwell erotti isänmaallisuuden nationalismista eli kansallismielisyydestä. Hän esitti patriotismin muita uhkaamattomana voimana, kun taas nationalismi löytää ja luo viholliskuvia, joita vastaan sitten kamppaillaan. Maltillisimmillaankin nationalismi tarvitsee toisen, johon ei-toivotut ominaisuudet siirretään ja jota vasten peilataan omia myönteisiä piirteitä. Tuo lähtökohta selittää, miksi kansallisten symbolien haltuunotto on äärinationalisteille niin helppoa, ja miksi menneisyyden ylilyönnit siloitellaan vaivattomasti.

On helppo ymmärtää, miksi isänmaallisuus ja sen määrittely näyttävät pysyvän politiikan keskiössä. Se tarjoaa mahdollisuuden tuottaa ja ohjailla syvälle meneviä tunnekokemuksia, jotka voidaan samalla liittää konkreettisiin toimenpiteisiin: esimerkiksi palkanalennuksiin suostumisen väitetään olevan osoitus talvisodan hengestä. Kun jääkiekkovoiton sanotaan yhdistävän suomalaisia, määritellään samalla suomalaisuutta.

Lopulta varsin harvat haluavat julistautua epäisänmaallisiksi – jos käytetyt isänmaallisuuden määritelmät ovat omien arvojen vastaisia, aiheesta mieluummin vaietaan.

Altruistisen tunnekokemuksen hyväksikäyttö on mahdollistanut historian suuret joukkoteurastukset. Toisen maailmansodan aikana sotilaiden käyttäytymistä seuranneet amerikkalaistutkijat havaitsivat omaa pienryhmää kohtaan koetun uskollisuuden olevan taistelutilanteessa ratkaiseva tekijä. Ryhmäuskollisuus oli se ensisijainen voima, joka sai miehet vaarantamaan henkensä kerta toisensa jälkeen ja tappamaan (todennäköisesti oman moraalinsa vastaisesti) muita, ei rangaistuksen pelko tai sotapropaganda.

Toisin kuin muut sotaa käyneet maat, amerikkalaiset eivät pistäneet rintamakarkureitaan teloitusryhmän eteen varoittaviksi esimerkeiksi – eikä tämä näyttänyt vaikuttavan karkureiden määrään. Sotilaiden pienryhmään kohdistuvasta altruismista voi piirtää jatkumon aina ihmiskunnan alkuhämärään saakka, mutta on toki tarvittu jumalien valtaan alistumisen ja lipuksi ommeltuun kankaaseen samaistumisen kaltaisia kulttuurisia kehitysaskeleita, ennen kuin ihmisolennot on saatu marssimaan konekiväärien eteen kymmentuhatpäisinä laumoina.

Sodan myyttisten veriuhrien täyttämä kuvasto tarjoaa tietysti voimaperäisen pohjan tunnekokemuksille. Sotasankareita ihaillaan ja heihin samaistutaan. Sankareille on ominaista se, että heidän toimintansa ei hyödytä pelkästään heitä itseään – sankari on siis nimenomaan altruisti (kirjallisuuden antisankareiden kohdalla joskus tosin tahattomasti).

Vakiintuneisuudestaan huolimatta armeijaan, kansallisiin symboleihin ja perinteisiin arvoihin liittyvä paatos on kuitenkin vain yksi tapa määritellä isänmaallisuutta, ja käyttää sitä poliittisten päämäärien ajamiseen.

Euroopan unionin piirissä valitellaan jatkuvasti sitä, ettei se (kansallisvaltiota laajempana kuviteltuna yhteisönä) voi vedota ihmisten uhrautumishaluun – Eurooppa-tunne puuttuu, ja se vaikeuttaa hallitsemista.

Yritystä ei kuitenkaan ole puuttunut. Kansallisvaltioiden synkästä menneisyydestä muistuttamisen ohessa unioni pystyttää parhaansa mukaan erilaisia muureja ulkorajoilleen, löytää peilikseen toisen islamilaisesta maailmasta ja Venäjästä. EU pyrkii synnyttämään Eurooppa-henkeä lipun, moton, hymnin ja juhlapäivän tapaisilla symboleilla. Eurooppa-päivän uutisointi on kuvannut tuon pyrkimyksen onnistumista melko tyhjentävästi: tv-yhtiöiden kameramiehet rajaavat kuvan yleensä tiukasti esiintymislavaan tai puhujaan, koska juhlien yleisö loistaa poissaolollaan.

Toisaalta Euroopan unionin voi nähdä nimenomaan onnistuneen kansallisvaltiota laajemmalle ulottuvan altruismin hyödyntämisessä: kertomus EU:sta suurena rauhanprojektina on saanut laajaa kannatusta ja riittänyt oikeuttamaan unionin vallankäytön päätösten sisältöön katsomatta. Eurooppalaisten halu tehdä uhrauksia rauhan puolesta on ollut vaikuttavaa riippumatta siitä, mitä tarkoitusperiä nuo uhraukset ovat eniten hyödyttäneet.

Sattumaa ei ole sekään, että puhe talvisodan hengestä on muodostunut yhdeksi suomalaisen politiikanteon kliseistä. Täkäläisiksi erityispiirteiksi voi nostaa myös sankariyrittäjät ja liiketoiminnan isänmaallisen luonteen. Miksikäs ei: jokainen valtio ottaisi avosylin vastaan Supercellin, jonka omistajat kiittävät kauniisti saamastaan tuesta, maksavat kikkailematta veronsa ja osallistuvat vielä hyväntekeväisyyteenkin. Toisenlaisiakin ratkaisuja näkee. Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Supercell ei ole myöskään vaatinut erityistä kiitosta ja kunniaa siitä, että se on synnyttänyt työpaikkoja.

Yritykset tapaavat palkata työvoimaa sen verran kuin ne katsovat toimintansa pyörittämisen vaativan. Jos ne palkkaavat väkeä enemmän kuin tarvitsevat, kilpailijat todennäköisesti syövät ne. Tämä on irtisanomisuutisten yhteydessä tehty selväksi kovakalloisimmillekin. Työpaikkojen syntymisen voi siis nähdä puhtaasti liiketoiminnallisena välttämättömyytenä (josta on toki iloa myös kansantaloudelle).

Isänmaallisuuden leiman lyöminen työvoiman palkkaamiseen tai ylipäätään bisnekseen ei ole väärin, koska kyseessähän on tunnekokemus – ei ole olemassa yhtä isänmaallisuutta vaan erilaisia isänmaallisuuksia – mutta kun liiketoiminnan isänmaallisuudella perustellaan poliittisia vaatimuksia verohelpotuksista palkkojen ja sosiaaliturvan leikkaamiseen, on harkinnan paikka.

Ei ole tarvetta epäillä patriootti.com -osoitetta hallinnoivan Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten tunteiden palavuutta, kun he haaveilevat Suomen liittämisestä Ruotsista johdetun kansallissosialistisen valtion osaksi – mutta en myöskään näe syytä antaa heidän isänmaalliseksi kutsumilleen tavoitteille minkäänlaista painoarvoa poliittisessa keskustelussa.

On niitäkin, jotka haluavat kutsua pienellä palkalla tehtyä hoitotyötä isänmaallisuudeksi. Jos näkemyksen esittää työntekijä itse, siihen ei ole huomauttamista, mutta jos kyseessä on resursseja leikkaava sosiaali- ja terveysministeri, lausunto pistää yskimään.

Ihminen on olemassa vain suhteessa toisiin. Koska sankarin tai hyvän joukkuepelaajan rooli on useimmille houkuttelevampi kuin egoistin leima, asioita selitetään parhain päin ja isänmaallisuuden nimissä saatetaan toimia välillä kovin ristiriitaisesti – ja koska tuon altruistisen tunnekokemuksen voima on niin suuri, pyrkimys määritellä siihen oikeutettujen ja ei-oikeutettujen joukkoa houkuttelee vallanpitäjiä. 

Vaikka altruismin varjolla saatetaan joskus tehdä raakaa politiikkaa, altruismi  itsessään ei muutu sen enempää arvottomaksi kuin tarpeettomaksikaan, oli mittakaavana sitten kylä, kaupunginosa, planeetta tai Suomi-niminen valtio.

Hyvästit maahanmuuttokeskustelulle

 

Yhteiskunnallisen keskustelun merkityksestä puhutaan paljon. Erilaisten näkemysten kuuleminen ja yhteensovittaminen on olennainen osa demokratiaa. Tähän periaatteeseen vedotaan myös niin sanotun maahanmuuttokeskustelun kohdalla: jos osa somessa esitetyistä maahanmuuttopuheenvuoroista vaikuttaakin keskittyvän raiskausfantasioihin tai märkiin päiväuniin lynkkauksista ja lopullisesta ratkaisusta, kyse on vain siitä, että kansan syvien rivien ääntä ei ole kuultu. Keskustelua on tukahdutettu ja oikeutettu kiukku nostaa nyt päätään.

 

Joku voisi pitää tietysti hämmentävänä sitä, etteivät historian muut syrjityt ja hiljennetyt ihmisryhmät ole keksineet äänensä esiin saamiseksi samoja viestinnän keinoja kuin maahanmuuttokriitikot. Saamelaiset, vammaisjärjestöt ja luomuviljelijät esittävät lopulta aika harvoin julkisesti haaveitaan toisten lasten kuolemasta.

 

Kukkaiskielellä ilmaistuna maahanmuuttokeskustelu on porissut nousevin lämpötiloin koko 2000-luvun. Konkreettisia saavutuksiakaan ei puutu: maahanmuuttokeskustelu on synnyttänyt ilmapiirin, jossa Suomen vuositasolla muutamiin tuhansiin noussutta turvapaikanhakijoiden määrää on pidetty mainittavana ongelmana – minkä vuoksi suurempiin lukemiin varautuminen on ollut poliittisesti mahdotonta. Puute tuli esiin 2015 turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa hetkellisesti tasolle, joka on suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin normaalivuosina Ruotsiin saapuvien määrä.

 

Koska valtionjohto on pitänyt turvapaikanhakijoiden määrän kasvua merkittävänä ongelmana, on maahanmuuttokriitikoilta viety valmiit vuorosanat suusta, ja he ovat tunteneet itsensä pakotetuiksi tarttumaan polttopulloihin ja tiiliskiviin. Polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin on tehty kymmenkunta. Hommaforum aloitti (länsinaapurin ruotsidemokraattien esimerkin mukaan) vastaanottokeskusten karttojen levittämisen, eikä someavaruudessa ole ollut polttopullonheittäjien kannustusjoukoista pulaa.

 

Hyökkäykset vastaanottokeskuksiin ovat määritelmällisesti terrorismia, mutta valtionjohto ja viranomaiset eivät halua tuota termiä käyttää. Terrorismin rantautumista Suomeen on odotettu ja sen ruokkimaa pelkoa on käytetty perusteena niin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiselle kuin viranomaisten urkintavaltuuksien lisäämisellekin. Maan sisältä ja kantasuomalaisten keskuudesta nouseva poliittinen väkivalta istuu huonosti terrorismista aiemmin luotuun kuvaan, ja muistuttaa kaiken lisäksi kiusallisesti 30-luvun äärioikeistolaisten toiminnasta.

 

Samaan aikaan aina vain heikommin piiloteltu rasismi ja kansanedustajien natsiyhteydet arkipäiväistyvät. Koska tietämättömyys on uutta vilpittömyyttä, eduskunnan lakivaliokunnassa istuva perussuomalaisten Laura Huhtasaari kyseenalaistaa ihmisoikeudet ja pakenee sitten (tyylilleen uskollisesti) heikon yleistietämyksen savuverhon suojaan. Ei Huhtasaari typerä ole. Hän toistaa Jussi Halla-ahon ajatusta siitä, että ihmisoikeudet ovat suhteellisia, kyseenalaistettavissa ja silloin myös otettavissa joiltakin pois. Viestin ydin on suunnattu samanmielisille ja tarkoitettu oikeuttamaan vihaa ja syrjintää. Jälkikäteen suurelle yleisölle esitetyt selittelyt ovat vain pakollinen koriste varsinainen asian ympärillä.

 

Huhtasaaren dehumanisaatioviestin tavoin varsin monien maahanmuuttokeskustelussa esitettyjen väitteiden jäljet näyttävät vievän Jussi Halla-ahon luo. Mestariksi kutsuttu maahanmuuttokriitikkojen pääideologi on määritellyt maahanmuuttokeskustelun käsitteistöä, jota on sitten levitetty erityisesti Halla-ahon blogin vieraskirjasta vuonna 2008 syntyneellä Hommaforumilla. Halla-aho nauttii itse mielipiteineen niin huomattavasta medianäkyvyydestä, että jo pelkästään se riittää tekemään väitteet maahanmuuttokeskustelun ”kriittisten” mielipiteiden vaientamisesta puhtaan absurdeiksi.

 

Maahanmuuttokeskustelun pitäisi periaatteessa olla keskustelua pakolais- ja siirtolaispolitiikasta, mutta se täyttää varsin heikosti keskustelun tunnusmerkit. Keskusteleminen on vuorovaikutteista viestintää, jossa käytetyillä puheenvuoroilla on hahmotettavissa oleva intentio, pyrkimys. Yhteinen kieli ja käsiteltävä aihe ovat keskustelun perusedellytyksiä.

 

Maahanmuuttokeskustelun vuorovaikutteisuuden tason voi helposti tarkistaa vierailemalla Hommaforumilla tai selaamalla vaikka Olli Immosen tai Juho Eerolan tapaisten vaikuttajien tekstejä vuosien varrelta. Siinä missä maahanmuuttokriittisyyttä ymmärtämään pyrkivät puheenvuorot ja ilmiön saama näkyvyys ovat lisääntyneet 2010-luvulla, Halla-aho seuraajineen pysyy jähmeän liikkumattomana vanhoissa kannoissaan – muutosta on havaittavissa enintään käytetyn retoriikan kovenemisessa. Halla-aholaisille ajattelun muuttumattomuus lienee todiste ryhmän totaalisesta oikeassaolosta, mutta ulkopuolisen silmin samojen vihamielisten viestien toistelu tuo mieleen lähinnä autoritaarisen persoonallisuuden yhteydessä käytetyn F-skaalan.

 

Vuorovaikutteisuuden asemesta maahanmuuttokeskustelua mestaroivalla oikealla äärilaidalla on käytössä suljettu kierto, jossa muualla virheellisiksi osoitetut väittämät, tilastojen väärintulkinnat, urbaanilegendat ja tarkoitushakuiset valheet nostetaan yhä uudelleen esiin. Näin syntyvän disinformaation levittäminen on helppoa, halpaa ja tehokasta, eikä kriittisten toimittajien ja tutkijoiden aika tietenkään riitä virheellisten väittämien toiston reaaliaikaiseen kommentointiin.

 

Usein näyttää siltä, että puheenvuorojen sisällön ja tarkoituksen hahmottaminen onnistuu vain poissulkemismetodilla: Huhtasaaren lausuntojen tai Olli Immosen taannoisen taisteluhengen nostattamiseen tarkoitetun viestin oikea tulkinta ei tunnu onnistuvan ilman laajaa selitysosiota siitä, mitä ei ainakaan ole tarkoitettu. Tämä on tietysti mahdoton lähtökohta kommunikaatiolle.

 

Herää myös kysymys, pitääkö maahanmuuttokeskustelu sisällään edes yhteistä kieltä tai aihetta. Kun ISIStä pakenevia ihmisiä tervehditään rajalla kyltein, joissa heitä kutsutaan terroristeiksi, ei olla edes keskustelun nollapisteessä. Keskustelun pitäisi kirkastaa käsitteitä ja lisätä ymmärrystä, mutta maahanmuuttokeskustelu vaikuttaa toimivan monelta osin päin vastoin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset ja työperäinen maahanmuutto sotketaan samaan soppaan ja dehumanisoidaan maahantunkeutujan tai laittoman siirtolaisen tapaisilla ilmaisuilla.

 

Maahanmuuttokeskustelu ei lopulta ole keskustelua, vaan sen ulkoisia piirteitä jäljittelevä imitaatio, jonka ensisijainen tarkoitus on rasistisen vihan oikeuttaminen ja kanavointi. Vuorovaikutteisuus puuttuu, koska maahanmuuttokeskustelun ehtoja määrittelevä äärilaita ei siihen edes pyri.

Vakavamielisiksi tarkoitettujen puheenvuorojen tehtäväksi jää keskustelun aitouden vaikutelman vahvistaminen, samalla kun itse asia jää loputtomasti saivartelevan ja argumentaatiovirheiden listaamisesta uskottavuutta hakevan trollilauman hampaisiin. Jäädessään väittämineen tyhjän päälle tuo lauma vaihtaa tyynesti väittämää tai siirtyy henkilökohtaiseen loanheittoon. Tasapuolisuuden periaatetta konemaisesti toteuttava media toimii tämän performanssin kaikukoppana.

 

Poliittista valtaa synnytetään ottamalla haltuun vanhoja käsitteitä ja synnyttämällä uusia. Tunnetuin esimerkki tästä lienee maahanmuuttokriittisyys, käsite joka hakee oikeutuksensa demokratiaan kuuluvasta julkisesta keskustelusta (onhan kriittisiinkin mielipiteisiin oltava oikeus) ja joka pitää sisällään myös rasismin, mutta on sitä laajempi. Yleensä rasismi tuomitaan nimellisesti, mutta käytännössä sen ja maahanmuuttokriittisyyden raja hämärtyy, jolloin rasistisia näkemyksiä voidaan esittää ”kriittisyyden” nimissä.

 

Silloin kun valtamedian toimittajat omaksuvat käyttöönsä maahanmuuttokriittisyyden, informaatiosodan tai nykyisen maahanmuuttokeskustelun tapaisia ilmaisuja kyseenalaistamatta tai purkamatta niiden merkityksiä, ilmaisun luonut taho on kasvattanut poliittista vaikutusvaltaansa merkittävästi. Juuri tämän ilmiön seurauksista on kyse siinä yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemisessa ja vastakkaiasettelujen kärjistymisessä, joka vaikuttaa tapahtuneen näennäisesti yllättäen.

 

Merkityksistä voidaan kuitenkin kamppailla. Esimerkiksi maahanmuutosta keskusteleminen on niin tärkeää, että maahanmuuttokeskustelulle on syytä jättää hyvästit.

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Niin sanotun informaatiosodan laineet kuohuvat taas iltapäivälehtien ja vähän arvovaltaisemmankin median uutisvirrassa. Oikeastaan kuka tahansa voi kuulemma olla (huomaamattaankin) Venäjän resonaattori – eli kuten Jari Tervo sen viime vuonna sanoi: ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”.

Kirjoitin yhden luvun kansallissankarimme Uuno Turhapuron ja venäjätrollien seikkailuista alkuvuodesta ilmestyneeseen Nato hampaankolossa -pamflettiin (Like 2015), josta tässä lyhennetty ote.

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Ajattelen usein Uuno Turhapuroa. Kerta toisensa jälkeen pysähdyn miettimään Uunon hahmoa ja sen ympärille rakennettujen elokuvien menestystä 1970- ja 1980-luvuilla. Mistä suosio kertoo, mitä Turhapuro-ilmiö paljastaa meistä suomalaisista ja omasta ajastaan? Vesa-Matti Loirin näyttelijäntyön virtuositeetti puhuttelee pikkulapsia edelleen 2010-luvulla, mutta muuten Turhapuro ei vaikuta nuorempaa polvea pahemmin kiinnostavan.

Resupekkoja ja onnekkaita ääliöitä on nähty maailman valkokankailla paljon, mutta Uunon räikeys nostaa hänet omaan kategoriaansa valtavirtaelokuvan piirissä. Yliampuvan likainen, ruma, alkoholisoitunut, rahaton, laiska, ahne, epäluotettava, kiero ja uskottomuuteen taipuvainen mutta naisten loputtomasti palvoma ja pelkällä tuurillaan pärjäävä Turhapuro on saanut suomalaisilta (ja vain suomalaisilta) huomattavan lämpimän vastaanoton.

Jos Uunolle hakee vertailukohtia maailmalta, Charles Chaplinin lukemattomissa elokuvissa nähty kulkurihahmo on helppo nostaa esille. Kultakuumeessa (1925) köyhä ja pilkattu, hieman yksinkertaiseltakin vaikuttava mutta urhea ja puhdassydäminen ryysyläinen kohtaa koettelemuksia, jotka voitettuaan hän saa omakseen prinsessan ja mukavan osan maallisista aarteista, niin kuin saduissa on tapana. Kultakuume on samalla myös myyttisen amerikkalaisen unelman kuvaus, ryysyistä rikkauteen johtava kertomus, ja nouseehan siinä esille myös Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta tuttuja teesejä ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta vapauteen ja onnen tavoitteluun.

Chaplinin kulkurin tavoin myös Uuno Turhapuro tavoittelee onnea ja vapautta, mutta tasa-arvoihmisen asemesta hänessä asuu enemmänkin hyväksikäyttäjä.

Keskellä kylmää sotaa valkokankaille ilmestyi toinen Turhapuron kaukainen elokuvamaailman serkkupoika: James Bond. Bond on kasvanut valtakunnassa, jossa aurinko ei koskaan laske, niinpä hänen sarkastinen huumorinsa ja cocktail-eleganssinsa puree kaikkialla. Paikallisten kaunottarien valloittaminen ilmentää britti-imperiumin (vähintäänkin henkistä) ylivaltaa muuhun maailmaan nähden, koodinimen 007 kaksoisnolla taas vanhan aristokratian erikoisoikeuksia, tai niistä juontuvia velvollisuuksia, jotka ilmenevät (yleensä väkivaltaisina) puuttumisina maailmaan ongelmiin.

James Bondin hahmo kuuluu nimenomaan elokuvasarjaan. Yksittäisten elokuvien juonet ovat usein olemattomia, sekavia tai ennalta-arvattavia, ja sisältö rakentuu enemmänkin eksoottisten tapahtumapaikkojen, kauniiden naisten, nopeiden autojen ja ennennäkemättömien teknisten vimpaimien esittelyn varaan.

Sama listaus kuvaa aika tyhjentävästi Uuno Turhapuroja. Sekavia juonia, merkkiautoja, bikinejä ja Spede-linkoja riittää. Turhapuroissa on kyse puhtaasta komediasta, mutta rikkinäiset vaatteet eivät lopulta riitä yhdistämään häntä Chaplinin hyväsydämiseen ja periksiantamattomaan kulkurihahmoon. Uunossa ei ole arvokkuutta sen enempää köyhänä kuin onnenpotkun jälkeen tilapäisesti rikastuneenakaan. Hän ei muutu koskaan, ei edes armeijassa. Narriperinteen mukaista todenpuhujaakin Turhapurossa on kovin vähän.

Uuno on lopulta vain muiden ihmisten hyväksikäytössä onnistuneen syrjäytyneen kuva.

Miksi Uuno Turhapuro sitten on – tai oli – niin suosittu? Miksi me nauramme hänelle?

Uuno Turhapuro on käänteinen versio suomalaisesta miesihanteesta, köyhänä ja huono-onnisenakin rehellisestä, uskonnollisesta, raittiista ja tylsämielisen ahkerasta Saarijärven Paavosta, joka tekee valittamatta osansa. J. L. Runebergin runoilema Paavo on täydellinen naapuri ja samalla myös alamainen – siihen mittaan saakka että se aateloi hänet, nostaa erityisyyteen.

Suomalainen miehen ei ole määrä nauttia elämästä, vaan ymmärtää siihen kuuluvun taistelun loputtomuus. Uuno Turhapurolle nauraminen on tästä ihanteesta vapautumisen naurua. Todellisuus käännetään hetkeksi ylösalaisin, meille sälytetyt vaatimukset unohtuvat. Suomen ulkopuolella syntyneiden on ollut usein vaikea ymmärtää Turhapuro-elokuvien suosiota. Jos suomalaisuuteen ladattuja vaatimuksia ei ole sisäistänyt jo kasvuvaiheessa, Turhapurot näyttäytyvät helposti vain erilaisuuden pilkkaamisena.

Turhapuron nurinniskoin kääntämät perinteiset mallit eivät ole enää tällä hetkellä yhtä kyseenalaistamattomia kuin Uuno-elokuvien kulta-aikoina, mutta olemassaolevia ja vaikutusvaltaisia ne ovat yhä – minkä voi huomata esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydystä kamppailusta.

Stereotypiat ovat kansallisen identiteetin rakannuspalikoita, kertomuksia siitä, millaisia meidän on määrä nimenomaisesti olla ja millaisia me emme ainakaan ole. Kertomuksilla määritellään ja rajataan todellisuutta, luodaan minuutta joka pitää yleensä sisällään myönteisiä piirteitä ja sulkee negatiivisiksi katsotut ominaisuudet ulos, muiden kannettavaksi.

Saarijärven Paavon ja Martin häät eivät ole välttämättä mieluisa ajatus niille, joiden ajattelu nojaa perinteiseen suomalaiseen identiteettiin ja haluun vahvistaa sitä. Eivät perussuomalaiset sattumalta halua kieltää sukupuolineutraalin avioliiton mahdollisuutta ja samalla haikaile kulttuuripoliittisissa ulostuloissaan 1800-luvun lopun ”kultakautta”, Gallen-Kallelan ja Edelfeltin aikaa, johon huipentui vuosisadan alkupuolella vauhtiin päässyt suomalaisuuden rakennustyö. Tutkija Ville Kivimäen mukaan ”kansallisuusaatteen leviämisessä kaupunkien ylä- ja keskiluokka esitti itsetietoista roolia, jota voisi kuvata kansaa kohti kurkottamiseksi. Sivistysporvaristo näki olevansa johtoasemassa kansallisessa heräämisessä ja pyrki rakentamaan siltaa sivistyneistön ja kuvittelemansa kansan välille.” Runebergin ja Snellmanin ajoista lähtien vähän kerrassaan synnytetty kuva köyhästä mutta jalosta ja yhtenäisestä raatajakansasta sai kuitenkin halkeamia jo vuoden 1905 suurlakon ja sitä seuranneen eduskuntauudistuksen myötä: työväenliikeen nousu ja yhteiskunnan uudistamista koskevat vaatimukset riittivät sotkemaan vanhan sommitelman harmonian.

Vuoden 1918 sisällissota pirstoi tuon kuvan sitten kokonaan. Ihanteet suomalaisesta köyhälistöstä eräänlaisina jaloina villeinä ja sivistyneistöstä sen loputtoman oikeamielisenä johtajana lahdattiin kevättalvisille ojanpientareille ja vankikoppeihin, tai niiden annettiin nääntyä piikkilankojen takana. Jokainen laukaus syvensi sitä hiljaisuutta, joka on muokannut Suomea omanlaisekseen, esimerkiksi erottamalla meidät muissa Pohjoismaissa virkeämpänä elävästä yhteiskunnallisen keskustelun kulttuurista. Paljon muitakin näkymättömiä jälkiä tietysti jäi tulevien polvien kannettavaksi.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä 20-luvun ensimmäisiin vuosiin jatkunutta väkivallan kautta Euroopassa on selitetty maailmansotaan osallistumisen raaistavalla vaikutuksella, mutta selitys ei päde kovin hyvin Suomeen, sillä sotatoimet väistivät maan aluetta ja väestöä pitkään. Silti Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen verinen Baltian, Puolan, Saksan, Itävallan, Unkarin tai vaikka Irlannin väkivaltaisuuksiin verrattuna (Venäjän samanaikainen sisällissota on oma lukunsa). Vapaaehtoisjoukot hakivat molemmin puolin oikeutusta toiminnalleen nimenomaan väkivallasta.

Suomalaista identiteettiä oli rakennettu määrätietoisesti ja luodun kuvan hajoaminen oli järkytys, joka selittää ainakin osin sodan jälkiselvittelyihin liittyvän pettymyksen ja raivon (tiedostamattomien motiivien merkitystä sodassa kuvastaa esimerkiksi saksalaisten pakkomielle Stalinin nimeä kantaneen kaupungin valloittamiseen hinnalla millä hyvänsä – tai resurssien kohdistaminen juutalaisten joukkotuhon kiihdyttämiseen rintamien samanaikaisesti romahtaessa toisen maailmansodan lopulla). Suomen kansallisessa kuvastossa Saarijärven Paavon tilalle nostettiin oikeutetussa suuttumuksessaan hirmuiseen vihaan kykenevä talonpoikaissotilas, joka ei normaalioloissa ollut uhka kenellekään, mutta riittävän suuren vaaran ja vääryyden kohdatessaan kyllä valmis ”ampumaan paikalla” tarpeellisen määrän väärintekijöitä ”puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Koska valkoinen talonpoikaissotilas ei voinut olla samaa heimoa ja verta kuin hänet raivostuttanut laillista esivaltaa vastaan noussut kapinallinen (kuten sisällissodan taisteluissa oli kiusallisesti vaikuttanut olevan), kapinoitsijan edustaman pahuuden tuli olla peräisin ulkoa, vieraasta saatu tartunta. Venäjä ja venäläisyys, joista eroon pääsemiseksi käydyksi vapaussodaksi konflikti pelkistettiin valkoisessa historiankirjoituksessa, saivat tämän roolin, erityisesti (vaikka ei pelkästään) bolševistien edustamassa muodossa – kansanedustaja Lauri Ingmannin sanoin: “Me käymme nyt taistelua vapautuaksemme – suomalais- ja venäläissyntyisistä venäläisistä.” Syntyi käsite punaryssä, joka tarkoitti Venäjän bolševikkivallankumouksellista, mutta myös hänen opeistaan tartunnan saanutta suomalaista.

Kansakunnan syntymä itsenäistymisen kautta tarkoitti Suomen kohdalla myös sen välitöntä hajoamista, kahtia jakautumista. Ei ihme että yhtenäisyyden saavuttaminen uudelleen oli sisällissodan jälkeen voittajien jatkuva huolenaihe. Pelkkä valkoiseen talonpoikaissotilaaseen nojaava, myyttisiä veriuhreja korostava militaristinen nationalismi ei voinut yhtenäisyyttä taata, joten runebergiläistä kuvaa pohjimmiltaan rehellisestä, ahkerasta ja nöyrästä suomalaisuudesta elvytettiin. Sisällissota selitettiin pahantahtoisen vieraan vaikutuksen aiheuttamaksi erehdykseksi, tartunnaksi, joka oli hoidettu ”kipeillä mutta välttämättömillä” leikkauksilla.

Yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija valjastettiin kirkon ja kansakoulun rinnalle tuottamaan kansalaisuutta samalla kun lainsäädännölliset ja sosiaaliset uudistukset vahvistivat uuden yhtenäisyyden mahdollisuuksia. Punaryssä-tartunnan uusiutumisen varalta Saarijärven Paavo kantoi nyt kuitenkin myös kivääriä. Asetelma eli syksyyn 1944 saakka, jolloin kivääri nostettiin Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen mukaisesta kuvasta pois. Tai paremminkin kätkettiin.

Silloin kun törmää sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana tuotettuun suomalaiseen propagandaan, löytää sen kuvastosta väistämättä myös ystävämme Uuno Turhapuron – punaryssänä. Viinaanmenevä, kiero, ahne, laiska ja likainen, mutta ikuisesti kieroudellaan ja hyvällä onnellaan pärjäävä ryssän stereotypia kantaa mukanaan kaikkia niitä huonoja ominaisuuksia, joiden tilalla me kannamme raittiuden, rehellisyyden, kohtuuden, ahkeruuden ja puhtauden raskasta taakkaa. Meille leipään puolet petäjäistä, kiitos, ja sitten talvisodan hengessä eteenpäin.

Työ on suomalaiselle paitsi korkein hyve, myös lopulta itsetarkoitus. Vaikka työ karkaa ulkomaille ja lopulta katoaa robotisoituvassa maailmassa, sen merkittävyyttä korostetaan vasemmalta oikealle entistä enemmän, koska se on niin olennainen osa kertaalleen menetetyn yhtenäisyyden sidosta. Ihmisen arvo määräytyy työn kautta, ja työtä vaille jääminen halutaan selittää yksilön moraalisista puutteista johtuvaksi. Tällaisessa todellisuudessa toimeentulotuellaan leveilevä Tatu on todellisiin olosuhteisiinsa katsomatta yhteiskunnan vihollinen numero yksi, ja sen mukaisesti häntä kauhistellaan ja valvotaan. Kansalaispalkan ajatukseen suhtaudutaan kuin se olisi peräisin Turhapuro-elokuvaan käsikirjoitetusta kehnosta vitsistä.

Mahdollisuuksia oman identiteetin määrittelyyn on tarjolla aiempaa enemmän, mutta kivääriä kantava Saarijärven Paavo on edelleen vahvasti keskuudessamme. Suomi ja suomalaisuus määrittyvät paitsi työn, myös sotien kautta. Samalla ”ikiaikainen uhka”, väriltään ehkä aavistuksen haalistunut mutta tärkeimmät piirteensä säilyttänyt (puna)ryssä seikkailee joukossamme edelleen, joko sellaisenaan eduskuntakeskusteluissa ja mielipidesivuilla, tai typeränä, sivistymättömänä, kömpelönä mutta kieroutensa vuoksi tavattoman vaarallisena internetin keskustelupalstojen venäjätrollina, jonka ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”, jonka olemassaolosta puuttuvat todisteet ovat vain todiste sen kataluudesta (ja silloin myös olemassaolosta) ja jonka kaikkialle ehtimisen täytyy lopulta merkitä sitä, että (puna)ryssäksi voi edelleen muuttua tartunnan kautta.

Taas kerran ”rintama kulkee korvien välissä” ja ”maanpuolustus on suurelta osin henkistä”. Ei olisi varmaan soveliasta kysyä, tuoko tämä asetelma mieleen sellaisia termejä kuin luokkapetturi tai kansanvihollinen. Tarkkailkaa toisianne, pysykää lujina.

Naapuriaan pyyteettömästi auttava mutta kivääriäkin kantava ja tarvittaessa veritekoihin kykenevä Saarijärven Paavo jatkaa elämäänsä myös unelmien ja toiveiden projektioina niissä kuvissa, joita Suomessa maalaillaan Natosta. Tutut yhteenkuuluvuuden, eheyden ja puhtauden käsitteet toistuvat sotilasliiton yhteydessä (ja noiden käsitteiden merkitys vaikuttaa kasvavan sitä suuremmaksi, mitä kyseenalaisemmaksi kansallisvaltion olemassaolo Euroopan unionin liittovaltiokehityksen myötä muuttuu). Suututetun Paavon pitelemättömyyttä ja hirmuisuutta korostetaan, samoin kuin hänestä rauhan oloissa löytyviä hyvän naapurin piirteitä.

Kuinka usein Nato-keskustelussa törmääkään väitteesen, jonka mukaan me päädymme vääjäämättä Venäjän ”syliin”, jos sanomme Natolle ei? Kuvaavaa on sekin, kuinka Suomen puolueettomuuspolitiikan aikakaudesta pyritään nykyään käyttämään termiä ”harmaa vyöhyke”, eli se esitetään epämääräisenä, likaisena, hämäränä ja kavahdettavana. Jos me emme valitse hyvää (itsessämme), (ulkoistettu) paha saa meidät valtaansa kokonaan, eikä muita vaihtoehtoja tietenkään ole. Tämän asetelman valossa ei ole vaikea ymmärtää, miksi Natosta puhutaan niin kiihkein äänenpainoin kuin Suomessa tällä hetkellä tehdään.

Tuon keskustelun sävyt takaavat puolestaan sen, että minä päädyn jatkuvasti ajattelemaan Uuno Turhapuroa ja Saarijärven Paavoakin, vaikka kysymys Suomen Nato-suhteesta ei tietenkään tyhjene pelkästään noihin hahmoihin. Vanhat stereotypiat ja jo haudatuiksi kuvitellut uskomukset näyttävät kuitenkin nousevan säännöllisesti esiin keskustelun taustalta ja ne vaikuttavat myös jossain määrin ohjailevan sitä.

Suomi, Ruotsi ja Nato

Nato-debatissa on edetty vaihteeksi siihen, missä me suomalaiset olemme keskustelijoina vahvimpia: hiljaisuuteen. Uudet mielipidetiedustelut loistavat poissaolollaan (lieneekö syynä se, että tulokset eivät miellytä tilaajia) ja yhteisharjoitukset Naton kanssa ovat taas muuttuneet niin rutiininomaisiksi, ettei niistä revitä enää otsikoita.

Katseet ovat kääntyneet Ruotsiin, jonka kanssa pyritään ”syventämään puolustusyhteistyötä”. Samaan aikaan länsinaapurin porvaripuolueet ovat yrittämässä maansa jyrkintä turvallisuuspoliittista suunnanmuutosta kahteen vuosisataan Nato-jäsenyyden muodossa.

Ruotsin puolustusbudjetin leikkaukset ovat epäilemättä synnyttäneet tyytymättömyyttä maan armeijassa ja sitä lähellä olevissa tahoissa. Kun Venäjän ja lännen vastakkainasettelu Ukrainan kriisin myötä syveni, syntyi ilmapiiri jossa Ruotsin viimevuotiset (tuloksiltaan kohtuullisen vaatimattomat) sukellusvenejahdit ja vakoojien metsästys ovat ilmeisesti vaikuttaneet Nato-jäsenyyden gallup-suosion kasvuun.

Porvariallianssi on joka tapauksessa katsonut ajan olevan nyt kypsä suunnanmuutoksen yrittämiselle: viimeisimpänä Nato-rintamaan ilmoittautuivat Ruotsin kristillisdemokraatit, jotka näyttävät pyrkivän saman tien myös sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen kaatamiseen eli uusiin vaaleihin.

Näiden kahden päätöksen ajoitus on tietysti kiinnostava, mutta Nato-jäsenyyden tai sillä vaaleissa ratsastamisen suosio ei Ruotsissa ole itsestäänselvyys. Sotilaalliseen voimaan nojautuminen ei näytä olevan ruotsalaisille samanlainen identiteettikysymys kuin monille suomalaisille, vaikka Natolla on ollut järjestön syntymästä saakka vaikutusvaltainen ruotsalainen kannattajakunta ja viime vuosikymmeninä maata on hivutettu lähemmäs sotilasliittoa samalla tyylillä kuin Suomeakin. Puolueettomuuspolitiikan ja sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkumo on vaatinut Ruotsiltakin ajoittain tasapainoilua ja tyylikkyysvaatimusten unohtamista, mutta linjan tuloksellisuutta on ollut yhtä hankala kiistää kuin ruotsalaisen hyvinvointivaltion onnistumista.

Selvää kuitenkin on, että Ruotsin mahdollinen päätyminen ennenaikaisiin vaaleihin näissä olosuhteissa nostaa Nato-kysymyksen uudelleen otsikoihin Suomessakin. Ruotsin pysytteleminen sotilasliittojen ulkopuolella on ollut merkittävä tekijä siinä, että Suomi on onnistunut toimimaan samoin. Mielipidetiedustelujen tuloksia tullaan nyt seuraamaan aivan uudenlaisella mielenkiinnolla lahden molemmin puolin, ja niillä pyritään tietysti myös vaikuttamaan keskusteluun.

Köyhyyden välttämättömyydestä

Kaikilla Suomen huoltoasemilla tiedetään miksi Juha Sipilä on sopiva pääministeriksi: hän on miljonääri, ja vieläpä itse omaisuutensa luonut. Nämä kylmät faktat oikeuttavat kaikki Sipilän tähänastiset linjaukset poliitikkona. Pelimiehenä Sipilä osaa huolehtia omaisuudestaan ja suo saman muillekin. Ministerin pitää olla taitava, mutta kun hän on myös näin reilu, miestä ei voi kuin ihailla. Ministeriltä edellytettyä rehellisyyttä Sipilä osoittaa lupaamalla kurjuutta ja taistelemalla lupauksensa puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta monille vaikuttaa jääneen epäselväksi, miksi juuri kaikkein pienituloisimpien asemaa heikennetään Sipilän Suuressa harppauksessa, riippumatta siitä, ovatko he mukana työelämässä vai eivät.

Kysymyksen voi kääntää toisin päin: miksikäs ei? Sipilän linjaukset ovat aivan loogista jatkoa jo yli kaksikymmentä vuotta jatkuneelle politiikalle, jonka herättämä vastustus ei ole saanut ministeriöissä edes kahvikuppia läikähtämään.

Asian varsinainen pihvi on se, että me tarvitsemme köyhyyttä ja varallisuuseroja. Me tarvitsemme tuloerojen kasvua. Taloudellista eriarvoisuutta tuottamalla tuotetaan myös eri tavoin ajattelevia ja käyttäytyviä ihmisiä. Meidän järjestelmämme toimii tämän dynamiikan varassa, ja pyrkii siksi myös kyseistä dynamiikkaa vahvistamaan.

Uudet tutkimukset vahvistavat ikiaikaisen totuuden rahan ja vallan yhteenkietoutumisesta. Pienituloisimman väestönosan poliittinen passiivisuus on aivan yhtä hyvin tunnettu tosiasia, ja köyhyyteen putoaminen aiheuttaa usein itseään vahvistavan kierteen, kuten tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan Köyhyys on aivoja syövä loinen. Päivä kerrallaan selviytymiseen käpertynyt ihminen on helppo hallittava.

Henkilökohtainen taloustilanne vaikuttaa muuttavan ihmisen persoonallisuutta myös varallisuusasteikon toisessa päässä, siellä missä raha ja poliittinen vaikutusvalta keskittyvät. Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Sippola kärjistää ilmiön otsakkeeksi Vauraus tekee ihmisen itsekkääksi ja köyhyys tyhmäksi. Taloudellinen menestys näyttää heikentävän sosiaalista älykkyyttä ainakin empatiakyvyn osalta.

Henkilökohtainen vauraus koetaan yleensä omaksi ansioksi, riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Sen saavuttamiseksi on uhrauduttu ja ahkeroitu. On helppo kuvitella, että tästä näkökulmasta toisten ihmisten köyhyys näyttäytyy itse aiheutettuna tilana, yrittämisen puutteena.

Köyhyys johtuu siis laiskuudesta, työttömyys on työhaluttomuutta ja tasa-arvovaatimukset kateutta. Samalla jatkumolla mielenosoitukset ja lakot ovat ilmoitetuista tavoitteistaan riippumatta pelkkää vahingontekoa ja terroria.

Tällaisen moraalijärjestelmän vallitessa on täysin luontevaa, että hallituksen julistamiin talkoisiin osallistuminen on Sipilän vertaisille vapaaehtoista, mutta (toimeentulonsa perusteella) moraaliltaan kyseenalaisempi osa kansasta otetaan mukaan vaikka pakkolaeilla.

Sama ilmiö ulottuu yritysjohdon palkkioihin, joita maksetaan usein enemmänkin uskollisuuden kuin tulosten perusteella. Erityisesti valtio-omisteisissa yrityksissä käytäntö on herättänyt huomiota, ja sen on esitetty olevan osa uuden, velvollisuuksista vapaan maallisen rälssin syntyä. Iltalehti katsoo Sipilän hallituksen olevan synnyttämässä halpatyö-Suomea.

Meidän järjestelmämme siis vahvistaa itse itseään. Pyrkimys kohti vähemmän tasa-arvoista päätöksentekojärjestelmää edellyttää tuloerojen kasvua – ja päin vastoin.

On vaikea sanoa, milloin tämän kehityksen rajat tulevat vastaan, jos tulevat. Jyrkkäkään tulo- ja varallisuuserojen kasvu ei ainakaan näytä suuremmin muuttavan hallitsevan luokan käsityksiä. Köyhyys on edelleen moraalittomuuden osoitus, vaikka varallisuus keskittyisi yhtä jyrkästi kuin USA:ssa, jossa rikkain tuhannesosa omistaa jo yhtä paljon kuin ”köyhin” 90 prosenttia amerikkalaisista.

Kun vaatimukset tuloerojen kasvattamisesta alkavat noissa olosuhteissa olla jo mahdottomia, moraalittomuuden aiheuttamat tunnekuohut on purettava muilla tavoin. Britanniassa ja Yhdysvalloissa onkin jo noussut keskustelunaiheeksi (toki muualtakin tuttu) köyhiä kohtaan tunnettu avoin viha – jota voidaan osoittaa ja kanavoida monin tavoin.

Miksi meillä on niin hyvä hallitus?

Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajaksi ilmoittautuminen on suomalainen versio lippuvalasta, jolla yksinkertaisesti vahvistetaan samaan ryhmään kuuluminen. Muita syvempiä merkityksiä hyvinvointiyhteiskunta-läpästä ei kannata hakea: se on osa poliittisen kulttuurin pintakerrostumaa, jossa esitetään julkisia tavoitteita. Jotkut noista julkisista tavoitteista saattavat olla myös varsinaisia tavoitteita, mutta varsinaisista tavoitteista hyvin harvat ovat julkisia.

Julkisten ja varsinaisten tavoitteiden ristiriitaisuus synnyttää politiikkaan sille luontaisen vastenmielisen aromin.

Erityisen vahvana tuo aromi on aistittavissa vaalien jälkeen. Takinkääntörituaalissa osa julkisista tavoitteista muokataan sopiviksi peittämään varsinaisia tavoitteita. Poliittisessa uuskielessä ruhjotaan merkityksiltään uuteen uskoon ilmaisuja, kuten kannustaminen, vastuu, luottamus, yhteiskuntasopimus, talkoot.

Nämä perusasiat huomioidenkin poliittinen aromi leijuu Suomessa nyt poikkeuksellisen vahvavana. Sipilän hallituksen muodostamisen yhteydessä toteutettu takinkääntöjen ennätysyritys on perussuomalaisten osalta puhuttanut Ruotsissa saakka, ja saanut monet ennustelemaan Soinin kaartille suosion romahtamista. Tuoreen kannatusmittauksen perusteella mistään romahduksesta ei kuitenkaan voi puhua, ei edes tuolien tutinasta yhdenkään puolueen kohdalla, vaikka kaikki ovat ahkeroineet näissä takinkääntötalkoissa.

Suosio kertonee tyytyväisyydestä. Missä Sipilän jengi on siis onnistunut erityisen hyvin? Miksi meillä on niin hyvä hallitus?

Vaalilupausten (ja ylipäätään julkisten tavoitteiden) sekä käytännön politiikan tekoa ohjaavien varsinaisten tavoitteiden välillä vallitseva ristiriita näyttää vaikuttavan puolueiden kannatukseen lopulta hämmästyttävän vähän. Äänestäjien tuomio vaalilupausten pettäjille on hyvin harvoin niin ankara kuin voisi olettaa (ja vastaavasti asiakysymyksissä onnistuneet puolueet ja poliitikot voivat nähdä suosionsa sulavan).

Selittävä tekijä on puolueiden onnistuminen tai epäonnistuminen identiteettikysymyksissä.

Meille äänestäjille politiikan olennaista sisältöä on aina myös mahdollisuus minuuden rakentamiseen ryhmän kautta, samaistumiskohteiden ja turvallisuuden hakeminen samanmielisten joukosta, tiedostamattomien haaveiden heijastaminen omaan puolueeseen sekä kielteisten piirteiden ulkoistaminen toisten ominaisuuksiksi.

Menestyvä poliitikko tarjoaa äänestäjälle sellaista mielihyvää, jota vaaliuurnille suuntava kansalainen ei välttämättä edes tajua kaipaavansa.

Niinpä politiikassa henkilöt ovat yleensä tärkeämpiä kuin käsiteltävät asiat, poliitikon esiintymistaidot olennaisempia kuin se, mitä hän asiallisesti ottaen sanoo – ja niin sanotut järkisyyt usein vain valikoituja perusteluja sille, mikä on päätetty tehdä joka tapauksessa. Tästä kertoo esimerkin Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Farouvakis, joka oli varautunut tiukkaan argumentointiin lainaneuvotteluissa euroryhmän kanssa – vain havaitakseen, että voisi perusteiden esittämisen sijastayhtä hyvin laulaa Ruotsin kansallislaulua. Kukaan ei kuunnellut eikä vastannut, päätökset oli jo tehty.

Uutistoimisto Bloombergin perussuomalaisia käsittelevässä jutussa You’re Invited to a Finnish Tea Party sivutaan puolueen identiteettiä, josta jutun kirjoittanut Stephan Faris on poiminut esimerkeiksi lihansyönnin, turkiksiin pukeutumisen ja isoilla autoilla ajamisen. Soini muotoili asian itse toukokuussa hallitusneuvottelujen jälkeen toteamalla, että nyt ”saunominen ei ole synti, formuloissa ja raveissa voi käydä ilman lupaa, lihansyöntiä ei kielletä, eikä kouluihin tule pakollista kasvisruokapäivää. Kanarian saarilla voi vierailla ilman tasa-arvoluentoja. Metsän riistaa voi paistaa parilalla, ajaa autolla Helsingin keskustassa ja pyyhkiä pöytää jäniksenkäpälällä.”

Siinä se. Petettyjen vaalilupausten listaajien kannattaa muistaa, että autoverotus tosiaan kevenee ja teiden ylläpitoonkin tulee lisää rahaa.

Hallituksen piirissä näyttää vallitsevan tanakka yksimielisyys myös pienipalkkaisten naisten aseman kurjistamisesta työelämässä, puolustusmenojen kasvattamisesta muuten ankarien leikkausten kohteena olevassa budjetissa, kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun romuttamisesta, tuulivoimarakentamisen pysäyttämisestä ja ydinvoiman lisärakentamisesta – ja niin edelleen.

Useimmat näistä toimenpiteistä ovat ristiriidassa hallituksen julkisten tavoitteiden kanssa. Tuottavuutta ja työllisyyttähän pitäisi kuulemma kasvattaa, säästää ja saada talous liikkeelle. Ajatella asioita uudella tavalla.

Sipilän tuottavuusloikalla ei ole mitään tekemistä tuottavuuden (vaan työajan pidentämisen ja palkkojen alentamisen) kanssa, ja uudenlaiseksi politiikaksi kutsutut budjettileikkaukset ovat käytännössä vain vanhan politiikan jatketta – minkä vuoksi tiedetään jo nyt, että työpaikkojen luomisen sijasta leikkauspolitiikka supistaa kotimaista kysyntää (Kreikassa katastrofaalisesti, Suomessa toistaiseksi loivemmin).

Taloushistorian professori Sakari Heikkisen laskemien mukaan Sipilän paketti itse asiassa kasvattaa julkisen sektorin alijäämää puolella miljardilla, ja leikkaa ostovoimaa noin 2 miljardilla eurolla.

Vireillä olevat ydinvoimaprojektit ovat puolestaan riippuvaisia julkisesta rahoituksesta ja tuottanevat aikanaan markkinahintaa kalliimpaa sähköä osakkailleen.

Työpaikkojen katoaminen robotisaation myötä, ilmastonmuutos, eurokriisi ja suurvaltojen kasvava molemminpuolisen epäluottamuksen kierre ovat taas asioita, joita hallitus seuraa katseella – silloin kun ei ummista silmiä niiden suhteen kokonaan.

Julkisten tavoitteidensa kannalta hallitus siis rämpii syvällä letossa, mutta sehän ei välttämättä tarkoita epäonnistumista varsinaisten tavoitteiden suhteen – eikä sitä, etteikö mieliala voisi hallituspuolueiden sisällä pysyä korkealla. Tästä Timo Soini antoi lähtemättömän todistuksen kesäkuisten Kultarantakeskustelujen yhteydessä, kun aiheena oli Venäjän huoli Naton laajenemisesta – Soini totesi, että ”ei minua mikään tällaisessa maailmassa huoleta, kun perussuomalaiset menestyy”.

Sisällöllisesti tuon lähemmäksi vauvan jokeltelua Suomen ulkoministeri ei ole päässyt edes Ahti Karjalaisen kauden pisimmissä saunakabinetti-illoissa. Ei vauvan jokeltelua ole sinänsä syytä vähätellä, se on inhimillisen viestinnän kovaa ydintä. Siinä ilmaistaan puhdasta mielihyvää ja pyritään luomaan ja vahvistamaan vuorovaikutusta tärkeimmäksi katsotun sidosryhmän kanssa. Vauva jokeltelee yleensä vanhemmilleen, Soini omalle puolueelleen.

Eikä Soini hallituksen ainoa jokeltelija ole. Valtiovarainministeri Alexander Stubbin toteamus, jonka mukaan ”Suomi ei ole koskaan vaikuttanut omaan valuuttaansa yhtä vahvasti kuin eurokauden aikana” on syytä pistää samaan kontekstiin, tai siitä saa päänsärkyä.

Yksi osa Sipilän hallituksen hyvyyttä onkin se, että pääministeri antaa puolueille mahdollisuuden viestiä omalle ydinkannattajakunnalleen sen omalla kielellä, eikä sorru pikkumaisuuksiin.

Kun perussuomalaisten sisällä vaikuttavan äärioikeistolaisen Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen ilmoittaa vaalivoiton jälkeen, että ”on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous” ja puuhastelee ja poseeraa samaa tavoitetta avoimesti väkivallan avulla ajavan uusnatsiryhmän kanssa, muissa hallituspuolueissa ei reagoida mitenkään. Jossakin muualla saatettaisin kummastella esimerkiksi Ben Zyskowiczin edustaman puolueen hiljaisuutta, mutta suomalaisella medialla on vielä selvittämättä sekin, voiko Immosen kohdalla puhua äärioikeistolaisyhteyksistä.

Kysymys on hallituspuolueiden välisestä luottamuksesta. Ministerit toistelevat tuota Sipilälle mieluista sanaa huomattavan usein. Luottamus rakentuu yhteisten arvojen varaan. Se ei ole ongelma, koska Sipilän hallitus muodostuu perinteisistä (konservatiivisista) oikeistopuolueista. Niille on tyypillistä taloudellisen ja sotilaallisen kyvykkyyden korostaminen.

Tämä ilmenee puolustusministeri Jussi Niinistön kohdalla tarpeena tutkia rynnäkkökiväärivarastoja ja voimallisena (Ottawan sopimuksen kieltämien) henkilömiinojen kaipuuna, vaikka aseteknologia ja sodankäyntitavat muuttuvat koko ajan. Kokoomuksen puolella sotilaallista kyvykkyyttä haetaan mieluummin Naton suunnasta ja vähemmän äänekkäästi (sekä perinteisen virkamiesvetoisesti), mutta suuri yksimielisyys hallituksessa vallitsee uuden hävittäjähankinnan valmistelusta – ja hyvä hallitus keskittyy enemmän yhdistäviin kuin hajottaviin tekijöihin.

Uusi hävittäjähankinta nielee kymmeniä miljardeja euroja. Summa on niin suuri, että sen täytyy tulla lisäyksenä varsinaisen puolustusbudjetin päälle, kuten Hornet-kaupassa 90-luvun alussa. Hävittäjäkauppojen valmistelua yhdistää myös niiden ajoittuminen keskelle syvintä lamaa ja budjettileikkauksia. Mikä voisikaan olla vaikuttavampi tapa ilmaista omaa mahtiaan? Me täällä hallituksessa voimme tehdä näin, pois tieltä risut, männynkävyt ja leipäjonot. Voimaansa käyttävää vallanpitäjää kunnioitetaan usein refleksinomaisesti, ja silloin itse päätöksen sisältö ja seuraukset ovat merkitykseltään toissijaisia.

Taloudellisen kyvykkyyden tunteen tavoittelussa reaalitodellisuuden tapahtumat merkitsevät varsin vähän. Velkaantuminen pysäytetään miehekkäästi leikkaamalla (vaikka vaje todellisuudessa kasvaisikin), eikä esimerkiksi puuttumalla veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun, joissa valtio menettää eri arvioiden mukaan 5-13 miljardia euroa vuodessa (eli likimain nykyisen velkaantumisvauhdin verran).

Kaikille on tietysti päivänselvää, että veronkiertoon puuttuminen lässäyttäisi luottamuksen ja Sipilän hallitus lakkaisi olemasta juuri niin hyvä kuin se on. Tämä on päivänselvää siksi, että tärkeimpiä varsinaisia tavoitteita ei lopulta voi piilotella. Joskus ne myös lipsautetaan julkisuuteen, kuten kokoomuksen Juhana Vartiainen teki tv-haastattelussa todetessaan, ettei Sipilän yhteiskuntasopimuksessa ole ollut kysymys mistään muusta kuin työn ja pääoman välisen tulonjaon oikaisemisesta: ”Kaikki järkevät ihmiset on sen koko ajan ymmärtäny.”

Palkkoja on siis leikattava, jotta pääomatuloja voidaan kasvattaa. Veronkiertoon puuttuminen ei sovi yhteen tämän tavoitteen kanssa.

Niinpä me sitten tehostamme julkista sektoria ja samalla kannustamme ihmisiä kantamaan enemmän vastuuta itsestään ja läheisistään. Näiden jalojen julkisten tavoitteiden mukaisesti toimiessamme me tulemme samalla myös varsinaisesti toteuttaneeksi konservatiivipuolueiden ikiaikaista näkemystä, jonka mukaan naisen paikka on kotona. Lestadiolaisen Sipilän, katolilaisen Soinin ja markkinafundamentalismia tunnustavan Stubbin on epäilemättä ollut helppo löytää tästä yksimielisyys.

Vaalikauden tähän asti viileimmän analyysin läpimenonsa syistä (ja samalla todennäköisesti tärkeimmän hallituspoliittisen linjapuheenvuoron) esitti perussuomalaisten kansanedustaja Hakkarainen vaalien jälkeisenä aamuna sammumistilastaan herättyään: ”minä oon mies”.

World Trade Centeristä Afganistanin raunioille

Uusi vuosituhat toi tullessaan paljon dramatiikkaa ja muutoksia myös Naton toimintaan. Tiistaina 9. syyskuuta 2001 matkustajalentokoneet törmäsivät New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka sortuivat. Tuhansien ihmisten kuolema USA:n näyteikkunassa oli maailmanlaajuinen mediashokki. Isku johti ensimmäistä kertaa historiassa Naton 5. artiklan käyttöönottoon.

Tilanne oli hyvin toisenlainen kuin se konventionaaliseen sotaan kuuluva hyökkäys, johon Nato oli perustamisvaiheessaan valmistautunut, ja lopulta USA päätti toimia ilman Natoa – ilmeisesti lähinnä sen vuoksi, että sen sotilaallisen voiman ja teknologisen etumatkan rinnalla Nato-liittolaiset olisivat olleet enemmänkin jarruttava kuin avustava tekijä. Nato-maat avasivat ilmatilansa, satamansa ja lentokenttänsä tulevan operaation käyttöön. Presidentti George W. Bush ilmoitti maailman olevan terrorismin vastaisessa sodassa joko USA:n puolella tai sitä vastaan. Yhdysvaltojen mukaan iskuun syylliset löytyivät Afganistanista, jonne se hyökkäsi lokakuun alussa Enduring Freedom -nimeä kantavassa operaatiossa aloittaen samalla uuden, edelleen jatkuvan kierroksen Afganistanin vuosikymmeniä kestäneessä väkivallassa. Tammikuussa 2002 maahan saapui YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksella monikansallisia ISAF-joukkoja (International Security Assistance Force) pitämään yllä turvallisuutta ja tukemaan hallintoviranomaisia jälleenrakentamisen mahdollistamiseksi. ISAF siirtyi Naton vastuulle lokakuussa 2003, ja 2006 se yhdistettiin USA:n Enduring Freedom -operaation kanssa.

ISAFin toiminta-aluetta laajennettiin vaiheittain kattamaan koko maa, ja vastuun siirto monikansallisille joukoille vapautti USA:n joukkoja varsinaisiin taistelutehtäviin tai muualle siirrettäviksi. Kokonaisuudessaan ISAFin luonne muuttui matkan varrella tavattoman paljon: 3 000 miehen vahvuiseksi suunnitellusta rauhanturvaoperaatiosta tuli lähes 50 000 sotilaan vahvuinen Nato-operaatio, joka oli aseellisen konfliktin osapuoli. Ei ihme, että ISAF-operaation tavoitteet tavoitteet hämärtyivät paitsi afgaanien myös amerikkalaisten ja lopulta itse ISAF-joukkojenkin mielissä.

Afgaanitaistelijoiden silmin läntiset miehittäjät ovat yhtä ja samaa joukkoa ja amerikkalaiset puolestaan pilkkasivat apujoukoiksi katsomansa ISAFin lyhenteen tulevan sanoista ”I Suck at Fighting” tai ”In Sandals and Flip-flops”.

Suomi on osallistunut ISAFiin vuodesta 2002 saakka. Kesäkuussa 2014 Iltalehti julkaisi artikkelin Suomalainen sankari johti ilmaoperaatioita Afganistanissa. Jutussa sotatoimialueella monikansallisia ilmaoperaatioita johtanut suomalaisupseeri puhuu muun muassa alueen ”putsaamisesta” johtamillaan taisteluhelikoptereilla. Mahdollisia oheisvahinkoja ei jutussa mainita, mutta lukijana voi vain todeta, että kylläpä rauhanturvaaminen on muuttunut – sitä ei tunne enää entisekseen.

Virallisesti Suomen osallistumisessa ISAF-operaatioon on ollut kyse kriisinhallinnasta, mutta sisäpoliittisista syistä sen kohdalla on kuitenkin vedottu jatkuvasti rauhanturvaamisen perinteisiin. Suomen mukanaoloa Afganistanissa on perusteltu paitsi humanitaarisilla syillä, myös periaatteella, jonka mukaan kaukaistenkin kriisien hoitamiseen osallistuminen on meidän vastuullamme, koska vain siten voimme estää kriisin laajenemisen suoraan meitä koskettavaksi. Tuo periaate on sikäli mainio, että kun ”vastuuseen” sisällytetään aseellisen voiman käyttö, se johtaa meidät kantamaan osamme uudesta valkoisen miehen taakasta, joka tarkoittaa moraalista velvoitetta osallistua aseellisiin konflikteihin missä tahansa maailman kolkassa. Resurssien väistämätön rajallisuus tekee tuosta velvoitteesta ehdollisen, eli me voimmeosallistua mihin tahansa konfliktiin, mutta samalla se tekee myös välttämättömäksi integroitumisen osaksi Naton tapaisia, globaaleihin operaatioihin kykeneviä voimia. Kuten on tietysti tapahtunutkin.

Professorin arvonimen saanut tutkija Juhani Suomi rinnasti 2009 Suomen ISAF-joukot vuonna 1941 Saksan käyttöön luovutettuun suomalaiseen SS-pataljoonaan. Professorin mukaan ISAF-joukoilla pyrittiin miellyttämään USA:ta samalla tavoin kuin SS-pataljoonalla aikoinaan Saksaa. Samana vuonna tunteita kuohuttaneita näkemyksiä esitti myös hyvin Nato-myönteisistä mielipiteistään tunnettu Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak, joka kirjoitti Suomen olevan sotaa käyvä maa Afganistanissa. Vastuulliset ministerit kiistivät tällaiset näkemykset jyrkästi.

ISAF-operaation lähestyessä loppuaan 2014 puolustusministeri Haglundia on vaikuttanut huolestuttavan kyseenalaiseksi jääneiden tulosten asemasta lähinnä se, että operaation päättymisen myötä ”Suomea uhkaa jääminen ulos Nato-maiden kokouksista” ja joukot jäävät jatkossa ilman Afganistanissa hankittua kokemusta.

”Jos Afganistan on siis suomalaisten kannalta ollut ulkopoliittinen pelimerkki ja harjoitusleiri, jossa on ammuttu kovilla, niin afganistanilaisten ohella on unohdettu myös operaatioon osallistuneet suomalaissotilaat, jotka ovat joutuneet kamppailemaan tarvitsemansa psyykkisen hoidon ja tuen saamiseksi kotiutumisen jälkeen.”

Jos Afganistan on siis suomalaisten kannalta ollut ulkopoliittinen pelimerkki ja harjoitusleiri, jossa on ammuttu kovilla, niin afganistanilaisten ohella on unohdettu myös operaatioon osallistuneet suomalaissotilaat, jotka ovat joutuneet kamppailemaan tarvitsemansa psyykkisen hoidon ja tuen saamiseksi kotiutumisen jälkeen. Tilannetta on vaikeuttanut Afganistan-operaation epäselvä status. Vaikka kriisinhallintaoperaatio muuttui loppuaan kohden yhä selvemmin sodaksi, jossa suomalaisjoukot olivat osapuolena, on puhuttu kiertoilmauksin ”sodankaltaisista olosuhteista” – ja samalla heikennetty apua tarvitsevien sotilaiden oikeudellista asemaa.

Suomi ei ole ainoa maa, joka on joutunut vääntämään itsensä moninkertaiseen solmuun Afganistanissa. Esimerkiksi Saksassa taistelutoimintaan osallistuminen ja siviiliuhrien runsaus ovat aiheuttaneet runsaasti vastalauseita. Skandaali sodan siviiliuhrien salailusta johti ministerin eroon jo vuonna 2009, ja seuraavana vuonna erosi puolestaan Saksan liittopresidentti Horst Köhler, joka joutui arvostelun kohteeksi todettuaan, että Saksa voi tarvita sotilaallisia väliintuloja ulkomailla taloudellisten etujensa suojelemiseksi. Erotessaan Köhler piti täysin asiattomana kritiikkiä, jossa annettiin ymmärtää, että hän kannattaisi armeijan toimintaa, joka ei olisi perustuslain mukaista. Tässä Köhler oli oikeassa. Sotilaallisen voiman käyttäminen taloudellisten etujen turvaamiseksi on kirjattu sekä Bundeswehrin että Naton toimintaperiaatteisiin.

 

”USA harjoitti Alankomaiden painostamista Afganistan-operaation suhteen Naton piirissä olevan ”solidaarisuusvelvoitteen” pohjalta.”

USA harjoitti Alankomaiden painostamista Afganistan-operaation suhteen Naton piirissä olevan ”solidaarisuusvelvoitteen” pohjalta. Irakissa Yhdysvaltojen laivaston kapteenina palvellut ja sittemmin myös Afganistanissa ulkoministeriön työntekijänä toimineen Matthew Hohin mukaan alankomaalaiset parlamentaarikot ja tiedustelupalvelun työntekijät ovat kertoneet hänelle, että USA uhkasi asettaa Rotterdamin sataman (joka on Euroopan suurimpana satamana merkittävä tulonlähde valtiolle) boikottiin armeijan ja hallituksen kuljetusten osalta, jos maa irtautuu Afganistanista. Alankomaiden osuus olikin merkittävä vuonna 2010 tapahtuneeseen vetäytymiseen saakka, joilloin maan hallitus kaatui operaation aiheuttamiin erimielisyyksiin.

Ilmeistä on, että tuoreimmat Viron tapaiset Naton jäsenmaat ovat lähettäneet joukkojaan Afganistaniin tuo solidaarisuusvelvoite kirkkaana mielessään – vaikutelma Suomen toiminnasta on samansuuntainen, vaikka jäseniä emme olekaan. Vuoden 2011 Wikileaks-vuodon raporteissa ”vankkumattomaksi transatlantistiksi” kuvattu Alexander Stubb nousi ulkoministeriksi vuonna 2009, ja USA:n Helsingin-lähetystössä arvioitiin kokoomuksen saattavan ”hyvinkin venyttää turvallisuus- ja ulkopolitiikan konsensusta, mikä saattaa puolestaan johtaa meidän oman politiikkamme linjoille, eli syvempään osallistumiseen Afganistanissa”.

”USA:n lähetystön arvioiden ammattitaitoisuutta voi jälkikäteen kiitellä: varsinkin pääministeriksi nousunsa jälkeen Stubb on paitsi venyttänyt turvallisuus- ja ulkopolitiikan konsensusta, myös ilmaissut halunsa päästä konsensuksesta ylipäätään eroon.”

USA:n lähetystön arvioiden ammattitaitoisuutta voi jälkikäteen kiitellä: varsinkin pääministeriksi nousunsa jälkeen Stubb on paitsi venyttänyt turvallisuus- ja ulkopolitiikan konsensusta, myös ilmaissut halunsa päästä konsensuksesta ylipäätään eroon.

Terrorismin vastaisen sodan nimissä tehdyn ensi-iskun jälkeen Afganistanin operaatiota on oikeutettu ihmisoikeuksien turvaamisen, maan jälleenrakentamisen ja vakauttamisen, huumetuotannon kitkemisen ja naisten aseman parantamisen tapaisilla perusteluilla. Monilta osin tuloksia voi kutsua lähinnä katastrofaalisiksi.

Edelleen toimiva Guantánamo Bayn vankileiri jää historian lehdille terrorismin vastaisen sodan ja Afganistan-operaation synkkänä muistomerkkinä CIA:n vankilentojen ja salaisten kidustuskeskusten ohella. Afganistanissa sodan ratkaisu ei ole edelleenkään näköpiirissä kymmenistätuhansista uusista siviiliuhreista huolimatta, taleban-hallinnon viimeisenä vuotena romahtanut unikon tuotanto palasi vuodessa ennalleen USA:n miehitysjoukkojen tulon jälkeen ja nousi vuoden 2014 tilastojen mukaan uusiin ennätyslukemiin. Maan hallinto on edelleen totaalisen korruptoitunut ja Amnesty International tutkii parhaillaan Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen maassa tekemiä siviilien murhia ja kidutusta. Keväällä 2009 paljastui, että Suomen ulkoministeriön rahoittama Pohjois-Afganistaniin rakennettu naisvankila toimi itse asiassa vankityövoimalla pyörivänä bordellina.

 

Tämä kaikki ei estänyt Naton pääsihteerinä toiminutta Anders Fogh Rasmussenia lausumasta järjestön Walesin huippukokouksessa syyskuussa 2014, että ”Nato on saavuttanut Afganistanissa tavoitteensa, maa ei enää ole terrorismin turvapaikka” – samalla vakuuttavuudella, jolla hän Tanskan pääministerinä toimiessaan ilmoitti maaliskuussa 2003 Irakilla olevan joukkotuhoaseita: ”Me emme oleta niin. Me tiedämme.”

Teksti on katkelma Like Kustannuksen 2015 julkaisemasta pamfletista Nato hampaankolossa

Avoin Nato-keskustelu. Nyt.

Avointa Nato-keskustelua peräänkuuluttavat puheenvuorot kertovat ainakin yhdestä suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirteestä: liittoutumisen kannattajat jättävät vastakkaiset puheenvuorot usein huomiotta, sivuuttavat ne aivan kuin niitä ei olisi esitettykään.

Nato-jäsenyyttä vastustavista puheenvuoroista ei kuitenkaan ole ollut pulaa. Puolustavien ja vastustavien puheenvuorojen saama näkyvyys ei sen sijaan ole vaikuttanut olevan tasapainossa. Osin tätä voi selittää median toimintatavoilla, joissa haetaan jatkuvasti merkkejä muutoksesta (jonka oletetaan myös usein olevan myönteistä ja väistämätöntä).

Juho Rahkonen esittää Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön julkaisussa Nato ja media – Suomen turvallisuuspolitiikasta käyty julkinen keskustelu 2003–2004 monien journalistista työtä ohjaavien käytäntöjen ja kirjoittamattomien periaatteiden olevan omiaan tekemään journalismista Natomyönteistä. ”Uutistyön käytännöt ohjaavat journalisteja horjuttamaan vallitsevaa linjaa (sotilaallinen liittoutumattomuus) ja etsimään viitteitä linjan muutoksesta (sotilaallinen liittoutuminen). Näin media osaltaan luo kuvaa, että Suomea ollaan viemässä Naton jäseneksi ja että liittoutuminen on vain ajan kysymys. Toinen Nato-jäsenyyttä kohti vievä käytäntö mediassa on se, että varsinkin pääkirjoituksissa ja kolumneissa luodaan jatkuvasti mielikuvaa nopeasti muuttuvasta maailmasta, joka pakottaa Suomen tarkkailemaan turvallisuuspoliittisen perusratkaisunsa pitävyyttä. Kolmas käytäntö liittyy median rooliin yhteiskunnallisen päiväjärjestyksen rakentajana: kun media pitää Nato-kysymystä näkyvästi otsikoissa, Natosta tulee ihmisille vähitellen tuttu asia. Mediassa on myös sellaisia käytäntöjä, jotka loitontavat Suomea Nato-jäsenyydestä. Nämä ovat kuitenkin enemmän riippuvaisia median ulkopuolisista tapahtumista kuin Nato-jäsenyyttä vievät käytännöt.”

Rahkosen mukaan suomalaisessa mediassa ei ole salaliittoja sen enempää Nato-jäsenyyden edistämiseksi kuin liittoutumattomuuden säilyttämiseksikään. Tutkimuksen julkaisun jälkeen muun muassa Helsingin Sanomat on ilmoittautunut Nato-jäsenyyden kannattajaksi ja keskustelu on muutenkin saanut uusia sävyjä viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta Rahkosen esittämät näkemykset median sisäänrakennettujen käytäntöjen merkityksestä vaikuttavat edelleen hyvin uskottavilta.

Muutoksen väistämättömyydestä tai (oletusarvotaan myönteisestä) kehityksestä puhumalla saa Nato-keskustelussa helposti yliotteen, ja tätä asetelmaa liittoutumisen kannattajat ovat myös käyttäneet hyväkseen. Ajoittain he sentään myöntävät vastustavien puheenvuorojen olemassaolon kutsumalla niitä vanhan toistoksi, menneisyyteen jämähtämiseksi, poteroista huutelemiseksi tai riitelemiseksi.

Liittoutuminen tarkoittaa sotilaalliseen voimaan nojautumista (oli tuo voima sitten todellista tai kuviteltua), ja tuo valinta määrittelee hyvin pitkälle sen, millaisina näemme tulevaisuuden suurimmat uhat, ja tietysti myös sen, millaisia ratkaisuvaihtoehtoja niihin ensisijaisesti haetaan. Vanha sananlasku ”ken härjillä ajaa, se härjistä puhuu” pätee tähänkin.

Sotilaalliseen voimaan nojautuminen vaikuttaa kaventavan ajattelua ja esille nousevien ratkaisuvaihtoehtojen valikoimaa jo nyt: Nato-keskustelu pyörii pääasiassa kapeasti ymmärretyn turvallisuuskäsitteen ympärillä ja pyrkii kiistämään esimerkiksi liennyttävien poliittisten ratkaisumallien merkityksen. Keskustelu banalisoituu herkästi pelkkien sotilaallisten vaihtoehtojen ympärille, ja silloin on aina vaarana se, että ruokitaan kaikkien osapuolien keskinäisen epäluuloisuuden kehää.

Nähdäkseni liittoutuminen kaventaisi olennaisesti Suomen poliittista liikkumavaraa ja lisäisi todennäköisyyttä siihen, että joudumme osallisiksi suurvaltojen ristiriitoihin. Se tulehduttaisi suhteet Venäjään luomalla epäilyksen siitä, että Suomen aluetta voitaisiin kriisitilanteessa käyttää sitä vastaan. Liittoutumattoman Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa on (tutkija Charly Salonius-Pasternakin visioista huolimatta) hyvin epätodennäköistä, kun taas liittoutuminen nimenomaan lisäisi tuollaiseen konfliktiin joutumisen todennäköisyyttä niin suursodan yhteydessä kuin sen ulkopuolellakin – antamatta kuitenkaan uskottavia takeita avun saamisesta.

Lyhyesti sanoen uskon Naton tuottavan Suomelle ratkaisevalla tavalla enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta. Suomen Nato-jäsenyys aiheuttaisi myös ainakin paikallisen varustelukierteen ja lisäisi omalta osaltaan vastakkainasettelua Euroopassa, jossa puolueettomilla ja liittoutumattomilla mailla on perinteikäs ja arvostettu asemansa.

Tällä hetkellä Suomen Nato-jäsenyyttä perustellaan ”yllättäen muuttuneella” Venäjällä (joka paradoksaalisesti on samalla ”ollut aina arvaamaton”). Turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pitäisi kuitenkin yltää vähintään vuosikymmenien päähän eikä perustua äkkiliikkeisiin. Suomen puolueettomuuspolitiikan ja liittoutumattomuuden jatkumo on täyttänyt tämän vaatimuksen. Lopulta meidän jäsenyytemme Natossa merkitsisi turvautumista kylmän sodan maailmaan luotuun, aseiden tuottamaan turvallisuuteen nojaavaan järjestelmään. Naton oppi ydinasein tehtävän ensi-iskun mahdollisuudesta saattaisi Suomen uudenlaisen tilanteen eteen ilman aiheesta käytyä keskustelua tai mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Ympäristöongelmien, luonnonvarojen hupenemisen, liikakansoituksen ja entistä tuhoisampien aseteknologioiden leviämisen vaivaamassa maailmassa Nato on menneisyyden jäänne, jonka keinovalikoima on sekä ilmeinen että rajoittunut. Sodan ja rauhan välisen selkeän rajan hämärtyminen ja väliin jäävällä harmaalla alueella tapahtuvien konfliktien yleistyminen syö sekin Nato-jäsenyyden uskottavuutta. On myös niin, että jos ihmiskunta aikoo selvitä tulevista vuosikymmenistä ja jopa vuosisadoista, sen on opeteltava uudenlaisia tapoja ratkaista konflikteja, ja siinä suhteessa kompromissien hakemiseen tottuneilla puolueettomilla mailla on tulevaisuudelle enemmän annettavaa kuin mahtavimmillakaan sotilasliitoilla. Tässä välttämättömässä oppimisprosessissa omaa olemassaoloaan (useimpien organisaatioiden tavoin) varjelevat sotilasliitot ovat vähintäänkin hidasteita, jos eivät esteitä, ja liittoutumien ulkopuolella pysyttelevien maiden toimintamallit ja -mahdollisuudet taas vastaavasti arvokkaita.

Yleisesti ottaen Nato-jäsenyyden vastustajien perustelut ovat muuttuneet ajan mittaan suhteellisen vähän. On toinen asia, kertooko tämä siitä, ettei argumentteja ole tarvinnut muuttaa, koska niitä ei ole kumottu, vai pelkästä vanhan naarmuisen levyn paikalleen juuttumisesta, kuten jäsenyyden kannattajien kuulee usein väittävän.

Vastustavien näkemysten muuttumattomuus korostuu varsinkin silloin, kun niitä tarkastelee suomalaisen Nato-keskustelun toisen erityispiirteen valossa: jäsenyyden kannattajien perusteet ovat vaihdelleet hyvinkin paljon poliittisten suhdanteiden mukana. Vuosituhannen vaihteessa Natoon liittymistä perusteltiin nimenomaan sillä, että Nato ei ole Venäjälle minkäänlainen uhka, vaan paremminkin keskustelukerho, jolle Venäjä on luonteva yhteistyökumppani taistelussa maailmanlaajuista terrorismia vastaan. Tällä hetkellä meidän pitäisi taas liittyä Natoon, koska tuo sama Venäjä on laajentumishaluinen, siihen ei voi koskaan luottaa, se voi hyökätä millä hetkellä hyvänsä ja ainoastaan Nato on ainoa sotilaallinen voima, joka voi asettua sitä vastaan. Parhaimmillaan vastakkaiset perustelut saattavat olla käytössä samaan aikaan, vieläpä yhdessä ja samassa julkaisussa, kuten Suomen Atlantti-Seuran vuonna 2007 julkaisemassa pamfletissa Nato ilman tunteilua. Nato-jäsenyys ei pamfletin mukaan käytännössä lisäisi riskejämme, mutta pelkkä Naton lähentyminen on niin kuitenkin jo tehnyt.

Nato-jäsenyyden puolesta esitettyjen perusteluiden muutoksista voi tietysti olla montaa mieltä. Joko se kertoo Nato-jäsenyyden monipuolisista ulottuvuuksista ja jäsenyyden kannattajien valppaudesta ajan virrassa – tai sitten se osoittaa Nato-jäsenyyden olevan itseisarvo, johon ripustaudutaan sokeasti ja jota perustellaan millä tahansa käteen sattuvalla.

Uusien näkökulmien hakeminen (tai vanhojen esittäminen sellaisina) on keskustelussa ilman muuta taktisesti viisasta. Se mahdollistaa aloitteen ottamisen ja saa vanhat pölyiset käsitykset vaikuttamaan raikkaammilta. Tässä suhteessa liittoutumisen kannattajat ovat ehkä onnistuneet keskustelussa vastustajia paremmin.

Toisaalta väite (avoimen) keskustelun puuttumisesta osuu Naton kannattajien omaan nilkkaan: keskustelua ei synny, ellei toisen osapuolen näkemyksiin tartuta. Jos ne ovat vanhentuneita tai onttoja, niiden kumoamisen pitäisi olla helppoa. Kertooko vastustavien äänten sivuuttaminen lopulta muusta kuin jäsenyyden kannattajien omasta epävarmuudesta?

Kolmas – ja kaikkein leimallisin – suomalaisen Nato-keskustelun erityispiirre on sen muuttumattomuus. Jäsenyyden vastustajat ovat esittäneet argumenttinsa, kannattajat ovat jättäneet ne käsittelemättä ja vaihdelleet omia perusteluitaan tilanteen mukaan. Tätä on jatkunut vuodesta toiseen. Samalla mielipidetiedustelujen tulokset ovat säilyneet hämmästyttävän yhdenmukaisina: suomalaisten selkeä enemmistö on vastustustanut Natoa niin kauan kuin kansan mielipiteitä on gallupeissa kyselty. Lehtien pääkirjoitustoimituksissa, puolustus- ja ulkoministeriössä, elinkeinoelämän ja ylipäätään poliittisen ja taloudellisen eliitin piirissä tilanne vaikuttaisi olevan tismalleen päinvastainen, kuten Vallan sisäpiirissä -tutkimuksen pohjalta voi odottaakin.

Ja kuten aiemmin todettiin, Suomi on kaiken aikaa hivuttautunut kohti Natoa – keskustelun ja mielipidetiedustelujen tulosten paikallaan junnaamisesta huolimatta. Tätä savuverhon suojassa tapahtuvaa vääjäämätöntä lähentymistä voi kutsua Nato-keskustelun neljänneksi erityispiirteeksi. Voisiko olla niin, että nämä erityispiirteet selittävät osin toisensa? Jäsenyyttä ajavien ei kannata antautua todelliseen tai avoimeen keskusteluun, koska Natoa kohti mennään kuitenkin koko ajan ja vääjäämättä. Vastaavasti jäsenyyden vastustajat pysyttäytyvät vanhoissa fraaseissaan, koska mielipidetiedusteluissa liittoutumattomuuden kannatus näyttää vakaasti pysyvän Natojäsenyyden kannatusta ratkaisevasti korkeammalla tasolla.

Jos selitys on tämä, keskustelun pattitilanteelle voi lähiaikoina veikata loppua, koska hivuttautumisvara jäsenyyttä kohti on todennäköisesti käytetty melko loppuun. On aika muodostaa kanta suuntaan tai toiseen, ja silloin vastakkaisten näkemysten olemassaolo on tunnustettava. Liittoutumista tai liittoutumattomuutta puolustavien argumenttien laatu tai määrä ei ole ongelma, jyvät erottuvat kyllä akanoista. Ongelma on se, että tällä hetkellä jäsenyyttä innokkaimmin ajavat tahot haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton suhteen tarkoittavan tällä hetkellä käytäntöä, jossa lähinnä jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan mediassa, olivat nuo puheenvuorot sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Vastaavasti hegemonialle itselleen tyypillisiä piirteitä ei sen sisältä käsin yleensä tunnisteta.

Viime vuosikymmenen finanssikriisin (ja edelleen jatkuvan talouskaaoksen) tuottanut markkinoiden vapauttamisen ihmeitätekevään vaikutukseen nojaava ajattelu on tästä hyvä esimerkki, samoin Suomessa eurojäsenyyteen liittyneiden ongelmien käsittely, tai paremminkin käsittelemättömyys. Ennen jäsenyyttä esitetyt vaihtoehdot leimattiin utopistisiksi silloin, kun niistä ei vaiettu kokonaan, eikä päätöksentekijöillä ole juuri ollut valmiuksia virheellisiksi osoittautuneiden näkemyksiensä tarkistamiseen ongelmien ilmaantumisen jälkeenkään.

Yhteen totuuteen nojaaminen, ”harjoitetulle politiikalle ei ole olemassa vaihtoehtoa” -väittämät ja muut there is no alternative -thatcherismin muunnelmat istuvat suomalaiseen keskustelemattomuuden kulttuuriin niin hyvin, että noita fraaseja on syytä pitää silmällä. Suomi ei muutu Pohjois-Koreaksi, vaikka markkinavoimien loputtoman vapauttamisen tieltä otettaisiin askeleita niiden säätelyn suuntaan, eivätkä Suomen kansaa Siperiaan rahtaavat junat käynnistä moottoreitaan, vaikka Nato-jäsenyydelle sanottaisiin ei.

 

Vaihtoehdoista vaikeneminen, niiden sivuuttaminen ja mitätöinti on erityisen helppoa niissä asioissa, joissa suuret mediatalot ovat valinneet puolensa. Vastaväitteiden voi luottaa hukkuvan pikku-uutisina valtavan jokapäiväisen informaatiotulvan kohinaan.

Teksti on katkelma Like Kustannuksen 2015 julkaisemasta pamfletista Nato hampaankolossa

Viimeiset neekerit

Köyhät ovat läntisten markkinatalouksien sylkykuppeja, viimeisiä neekereitä. Ihmisryhmä, jonka näkymättömäksi tekeminen on armeliaisuuden osoitus. Silloin kun enemmistön määrittävä katse heidät löytää, nähdään likaa, naurettavia yksityiskohtia, puuttuvaa moraalia ja ylipäätään asioita, jotka eivät voi olla meitä kunnon ihmisiä suututtamatta.

Yhteiskunnat suojaavat rakenteitaan ohjaamalla sisäisiä paineita järjestelmän kannalta harmittomiksi katsottuihin suuntiin. Naiseksi syntyminen tarkoittaa edelleen stigmaa suuressa osassa maailmaa. Uskonto, väärä ihonväri tai äidinkieli kelpaavat erottaviksi tekijöiksi, seksuaalisesta suuntautumisesta puhumattakaan. Käytännön esimerkkien kirjo ulottuu arkisesta syrjinnästä uusien homolakien kannustamaan katuväkivaltaan Venäjällä, intialaisnaisten joukkoraiskauksiin ja Falun Gongin kannattajien vainoamiseen Kiinassa.

Liberaalissa lännessä näille muun maailman uutisille kohotellaan aiheellisesti kulmakarvoja. Täällä vakavastiotettava poliitikko ei voi – ainakaan periaatteessa – edistää uraansa laukomalla homo- ja neekerivitsejä tai vähättelemällä naisia.

Sylkykuppeja kuitenkin tarvitaan. Koska omilla ansioillaan, lahjoillaan ja ahkeruudellaan rikastunut ihminen on meidän yhteiskuntamme suuren kertomuksen ydin, hänen vastakohtansa täytyy olla köyhä, joka on päätynyt surkeaan tilanteeseensa niin ikään omilla ansioillaan – tai niiden puutteella. Voittaja ponnistelee, häviäjä luovuttaa. Kumpikin on saavuttanut asemansa itse, ja ansaitsee sen mukaisesti myös ihailua tai inhoa.

Koska köyhyys on todiste kyseenalaisista luonteenpiirteistä, siihen syyllistyvien verbaalinen ruoskinta tai ihan suora kiusaaminen eduskuntaa myöten ei herätä vastalauseita. Elämme todeksi kuvakirjaa Tatu ja Patu sosiaalipummeina. Kun katuun ruuvattavilla piikeillä karkotetaan nukkumapaikkaa etsiviä kodittomia Lontoossa, miksi samanlaisia piikkejä ei voisi käyttää myös Helsingissä vakiopaikoillaan kyyhöttävien kerjäläisten häätämiseen?

 

Parasta tässä kaikessa on tietysti se, että köyhyys keskittyy usein niille samoille ihmisryhmille, joiden kimppuun käyminen julkisuudessa vaikuttaisi muuten kovin rumalta: maahanmuuttajat, yksinhuoltajat, nuoret, sairaat ja vanhukset.

Kolumni Rauhan puolesta -lehdessä 4/2014

Sankaritarinoita ja onnettomuuksia

Totuus on tunnetusti sodan ensimmäinen uhri, mutta kolhittunakin se seuraa tapahtumien perässä (ei, en viittaa tässä Lehtilehden mottoon), ja ilmaantuu yleensä jonkinlaisella viiveellä päivänvaloon. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Yhdysvaltojen erikoisjoukkoja epäillään sadoista murhista Afganistanissa. Amnestyn Wardakin maakuntaa käsittelevä raportti kertoo myös uhrien kidutuksesta.

Kun en tiedä, mitä tuohon jeesustelematta ja itsestäänselvyyksiä vältellen sanoisi, en edes yritä niitä kiertää. Jos valitsee puolensa ja saa päälle sopivan moodin, sodista voi ehkä tehdä sankaritarinoita. Yleispätevästi sota näyttäytyy kuitenkin vain onnettomuutena, jossa kaikki osapuolet ovat jonkinasteisia uhreja. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että sotarikokset ovat sotarikoksia.

Näkökulman valinnalla on merkityksensä. Onnettomuuksia yritetään yleensä välttää ja ehkäistä, sankaritarinat taas vetävät puoleensa.

Hesarin uutisen kainalojuttu yrittää selvittää, mitä suomalaisjoukot tekivät Wardakissa syksystä 2012 kevääseen 2013. Virallisesti ne kouluttivat erikoispoliisijoukkoja koulutuskeskuksen aitojen sisäpuolella. Enempää vastauksia ei saada.

Afganistanin sodassa ja Suomen osallisuudessa siihen riittää muutenkin pengottavaa. Sheberghanin verilöyly 2007 on suomalaisessa Afganistan-uutisoinnissa jäänyt vähälle huomiolle. Ilmeistä on, että aseettomien mielenosoittajien ampumisen sivusta seuraaminen ei istu Suomen Afganistan-operaatiosta annettuun julkiseen kuvaan – eikä varsinkaan se, että ampujina toimineet paikallisiksi turvallisuusjoukoiksi nimitetyt pyssymiehet olivat saaneet ISAFilta koulutusta ja varusteita.

Vuonna 2006 käyty Maimanan taistelu (jonka jälkeen suomalaissotilaille jaettiin Vapaudenristejä ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan, ja joku taisi saada Naton urhoollisuusmitalinkin) on medialle helpompi tapaus, perinteinen ja selkeä sankaritarina. Samaan kategoriaan menee tietysti Iltalehden kesäkuinen juttu ”Suomalainen sankari johti ilmaoperaatioita Afganistanissa”.

Kun suomalaisupseeri puhuu alueen ”putsaamisesta” johtamillaan taisteluhelikoptereilla, olisi tietysti epäkorrektia kysyä, kuinkahan mahtoi olla oheisvahinkojen laita. Niistä ei jutussa puhuta, ja lukijana voi vain todeta, että kylläpä rauhanturvaaminen on muuttunut – sitä ei tunne enää entisekseen.

Rauhanturvaaminen on tietysti periaatteessa vanhentunut termi, joka on korvattu kriisinhallinnalla. Kriisinhallinnan merkitystä venyttämällä voidaan taas osallistua vaikka sotaan, kuten Afganistanin esimerkki on näyttänyt. Rauhanturvaamisella on Suomessa kuitenkin niin pitkät perinteet ja suuri kannatus, että varsinkin Afganistan-operaation alkuvaiheessa kyseistä sanaa käytettiin paljon. Kun siviilien suojelu epäonnistui muuallakin kuin Sheberghanissa, on siirrytty korostamaan operaation merkitystä Suomen Nato-suhteille ja joukkojen saamalle kokemukselle tositoimista. Suomen Afganistan-operaatio onkin siis tavallaan suuri harjoitusleiri.

Myönteisten Nato-suhteiden eteen on Suomessa ponnisteltu myös otsikoita sorvaamalla. Hiljattain törmäsin Facebook-päivitykseen, jossa naureskeltiin sitä, kuinka elokuussa 2014 julkaistussa uutisessa ”Ylen mittaus: Suomen Nato-jäsenyyden kannatus kasvaa” ”kyselyn mukaan 26 prosenttia vastaajista kannatti Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon” ja ”Natoa vastustaa kuitenkin yhä liki 60 prosenttia vastanneista” – kun taas vuodelta 2011 olevassa uutisessa ”IS – Nato-kannatus huippulukemissa” ”Suomen Nato-jäsenyyttä kannatti 26 prosenttia ja vastusti 59 prosenttia vastaajista”.

Kasvusta huipulle ei siis ole kovin pitkä matka.

Ylen mukaan Nato-jäsenyyden suosio on ollut korkeimmillaan 90-luvun lopulla, jolloin liittoutumista kannatti hieman yli 30 prosenttia suomalaisista. Ukrainan kriisistä ja massiivisesta kampanjoinnista huolimatta vastaaviin lukuihin ei ole enää päästy, vaan sotilasliiton kannattajien määrä on vakiintunut 20-25 prosentin tienoille.

Mikä sitten selittäisi kannatuksen muutoksen 90-luvun lopun jälkeen? Vaikka Natoa johtava USA onnistui 2001 oikeuttamaan hyökkäyksensä Afganistaniin puheella terrorismin vastaisesta sodasta, siviiliuhrien määrä, sodan pitkittyminen sekä virallisten päämäärien ja käytännön toimenpiteiden ristiriita ovat kyseenalaistaneet operaation jo aikoja sitten.

Tekaistuilla perusteilla vuonna 2003 aloitettu Irakin sota, Guantámo, CIA:n salaiset vankilat ja Obaman kiihdyttämä lennokkisota ovat todennäköisesti avanneet monien silmät huomaamaan, ettei vapauden ja demokratian edistäjänä mielellään esiintyvä läntinen suurvalta välttämättä poikkea toimintatavoiltaan muista historian suurvalloista. Vaikka suomalaiset sotilasliiton kannattajat tekevät hartiavoimin töitä erottaakseen USA:n ja Naton mielikuvatasolla toisistaan, erikoisjoukkojen Wardakissa kiduttamat ja murhaamat afgaanit eivät ainakaan helpota heidän työtään.

Takaisin tuulisille aroille

Kuvitellaan Nato-Suomi: itärajalla vastakkain ovat suurvaltojen asejärjestelmät. Niihin nojaavan vakauden synnyttäminen ja ylläpito on haasteellista, eikä tasapainon järkyttämiseen harkitsemattomilla lausunnoilla ole sen enempää syytä kuin varaakaan. Suomen sijainnin, pinta-alan ja asevoimien koon aiheuttama ero Baltian maihin on käynyt selväksi. On parempi keskittyä positiivisiin signaaleihin kuin mörköjen näkemiseen naapurissa. Teeskenneltykin ystävyys voittaa avoimen vihamielisyyden.

Tällä hetkellä Suomen liikkumavara vaikuttaa tuota kuviteltua tilannetta suuremmalta. Eduskunnassa ja mediassa voidaan heiluttaa vapautuneesti Hitler-korttia, epäillä naapurimaan johdon mielenterveyttä sekä julistaa Venäjän eroavan muista maailman valtioista poikkeuksellisen ja muuttumattoman epäluotettavuutensa vuoksi. Epäselväksi on jäänyt oikeastaan vain se, onko kyse venäläisten geneettisestä vai kulttuurisesta erityispiirteestä – vai molemmista? Ryssä on ryssä -hokeman muunnelmia toistelleet toimittajat ja kirjailijat varmaankin kirkastavat asiaa lähiaikoina.

Voi myös kysyä, kenen etuja Venäjän demonisointi palvelee. Nykyisellään Suomen presidentit voivat tuomita kansainvälisen oikeuden loukkaukset ilmansuuntaan katsomatta (vaikka Halonen saikin Irakin sotaa koskevista lausunnoistaan suomettumiselle niin tyypillisen itsesensuurivaatimusten ryöpyn silmilleen). Myös suurvaltojen tekemät ihmisoikeusloukkaukset ja poliittiset virhearviot ovat käsiteltävissä niiden oikeilla nimillä. Keskustelun soisi perustuvan tälle pohjalle. Silloin kun Venäjä kuvataan vain ja ainoastaan sotilaallista voimaa ymmärtäväksi kummajaiseksi, siirrytään mielikuvatasolla takaisin tuulisilla aroilla laukkaavien barbaarilaumojen aikaan. Mustavalkoinen maailmankuva ja shokeeraavat lausunnot sopivat lähinnä pelon lietsomiseen, ja pelko tietysti myy.

Shokkijournalismilla itseään elättävän iltapäivälehdistön ohella Ukrainan kriisiin liittyviä pelkoja on hyödyntänyt erityisen innokkaasti Helsingin Sanomat, joka sitoutui julkisesti Nato-jäsenyyden edistämiseen jo vuonna 2006. Kahden viikon otanta Hesarin maaliskuisesta Nato-otsikoinnista puhuu puolestaan: Mieluummin Nato-jäsenyys kuin pakotteet (20.3.), Nato on nyt naisten asialla (21.3.),10 kysymystä Natosta: Mitä jäsenyys maksaisi Suomelle? (23.3.), Nato-jäsenyys on Suomelle välttämätön (23.3.), Nato-jäsenyydestä on keskusteltava juuri nyt(24.3.), Nato-vastaisuus kuulostaa suomettumiselta (24.3.), Nato: Venäjä uhkaa myös Moldovaa(24.3.), Mitä sitten, kun Ruotsi liittyy Natoon? (25.3.), Nyt tarvitaan tervettä Nato-keskustelua(25.3.), Suomi voisi toimia välittäjänä Naton jäsenenäkin (25.3.), Kuinka kävisi sodassa ilman Natoa (26.3.), Vasemmiston tulisi ajaa Nato-jäsenyyttä (27.3.),Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä (28.3.), Vanhat radikaalit liputtavat Nato-jäsenyyden puolesta (29.3.) ja Suomalaisille tuttu demari Naton johtoon (29.3.).

Nato-keskustelun absurdeinta laitaa saattavat edustaa ne kauhunhuudot, joita meillä kuultiin Zbigniew Brezinskin ja Henry Kissingerin Suomen asemaa koskevien arvioiden jälkeen. Amerikkalainen vaikuttajakaksikko totesi Suomen onnistuneen hyvin politiikassaan Venäjän ja lännen välillä ja suositteli samaan pyrkimistä myös Ukrainalle. Näkemykset otettiin myönteisesti vastaan Venäjällä, mutta Suomen Nato-jäsenyyttä ajaville ne eivät kelvanneet. Helsingin Sanomat kutsui Brezinskin ja Kissingerin arvioita ”lokapalloiksi”. Jukka Tarkan mukaansuomalaisten turvallisuusajattelu – siis puolueettomuuspolitiikka – on ymmärrettävissä jälkijättöisenä Tukholma-syndroomana, suomalaiset ovat ”kauhunsekaisesti ihastuneet entiseen vainoojaansa”.

Suomen tilannetta ei siis voi rinnastaa Ukrainaan silloin, kun puhutaan Ukrainan kriisin ratkaisemisesta, mutta Suomen tilanne on ehdottomasti rinnastettava Ukrainaan silloin, kun puhutaan Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Meidän on unohdettava onnistumiset ulkopolitiikan saralla ja asemoiduttava historialtaan, sijainniltaan, väestöltään ja yhteiskunnalliselta tilanteeltaan täysin toisenlaisten Venäjän rajanaapureiden tilanteeseen. Vastaavasti Venäjän rajanaapureiden ei pidä edes yrittää oppia Suomen kokemuksista ja soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa, vaan pyrkiä luottamaan pelkästään sotilaalliseen voimaan.

Tämän ajatusrakennelman kummallisuus saattaa hämärtyä siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen törmää jatkuvasti. Toisto ei välttämättä ole tyylikästä, mutta sillä on oma tehonsa.

Puolueettomuuspolitiikan saavutusten kieltäminen on osa suurempaa kokonaisuutta, jossa Nato-keskustelua käydään esittämällä loputtomia vaatimuksia ”avoimesta” tai ”älyllisestä” Nato-keskustelusta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton kohdalla tarkoittavan käytäntöä, jossa vain jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan, olivat ne sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Ei Suomesta puutu Nato-keskustelua, vaan ”avoimen Nato-keskustelun” vaatimuksissa on kyse siitä, että sotilasliiton jäsenyyttä innokkaimmin ajavat haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta.

Sääntöjen uudelleenmäärittely on muutenkin ajankohtaista. Nato-jäsenyyden yhdeksi edellytykseksi on perinteisesti katsottu kansan enemmistön tuki. Pääministerikautensa loppumetreillä Jyrki Katainen kyseenalaisti tämän näkemyksen. Kataisen mukaan kansan vastustus on ”huono peruste” jäsenyyden torjumiselle, ja Jukka Tarkka piti puolestaan kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä tarpeettomana, koska paljon suurempiakin Suomea koskevia päätöksiä on tehty kansanäänestyksiä järjestämättä.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että ulkoisten uhkakuvien maalailu tarjoaa usein hyväksi havaitun vaihtoehdon niille poliitikoille, joille kotimaan tilanteesta puhuminen on vaalien alla tai muuten vain epämiellyttävää. Tämä pätee rajan molemmilla puolilla. Kyselyiden perusteella Krimin miehitys on lisännyt Putinin kannatusta Venäjällä, ja Suomenkin johtavilta paikoilta löytyy niitä, jotka puhuvat mieluummin Natosta ja Venäjästä talvisodan sävyin kuin keskustelevat euron kriisistä ja sen sosiaalisista ulottuvuuksista.

Teksti pohjautuu Rauhan puolesta -lehden numerossa 2/2014 julkaistuun kolumniin.