Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Sadismista ja markkinapuheesta

Sadismi on nautintoa toiselle osapuolelle tuotettavasta henkisestä tai fyysisestä kärsimyksestä. Suositeltavinta sadismin harrastaminen on vapaaehtoisesti mukana olevien terveiden aikuisten kesken. Vallalla ja rooleilla leikiteltäessä suurin valta saattaakin olla sillä, joka antaa sadistille luvan kiusata itseään.

Mielihyvä yhdistyy valtaan myös silloin, kun muille osapuolille ei pyritä tietoisesti tuottamaan kärsimystä (vallan tunne tosin heikentää empatiakykyä, joten vahingot ovat aina mahdollisia).

Poliittisen järjestelmän kannalta valtaan liittyvä mielihyvä ja toisaalta vallanpitäjiin samaistuminen ovat olennaisia voimia. Ehdokkaita ei motivoi koskaan pelkkä ideologia, eivätkä äänestäjät tee valintojaan pelkkien asialistojen ja argumenttien perusteella.

Totalitaristiset valtiot tarjoavat helppoja ja äärimmäisiä esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun vallankäyttö luiskahtaa selkeästi sadismin puolelle, mutta tunnelmaan pääsee kyllä kotimaan uutisia lukemallakin. Miksi nimenomaan kipeät leikkaukset ovat välttämättömiä, miksi talouskuripolitiikasta ei voi tinkiä, miksi pääministerille on niin tärkeää, että kaikkiin sattuu yhtä paljon?

Valta asuu kielessä, ja siellä pesii myös se sadismi, jonka kohteet eivät ole ilmoittautuneet vapaaehtoisesti mukaan eivätkä pidä elämäänsä ensisijaisesti roolileikkinä.

Työttömien kohdalla kannustaminen (sic) on muuttunut synonyymiksi kiusaamiselle, tarjolla on lähinnä keppiä eikä enää porkkanaa. Tapa jolla toimeentulotuen siirto Kelaan toteutettiin, on esimerkki heikommassa asemassa olevien nöyryyttämisestä. Samaa voi sanoa leipäjonoista, jotka ovat meitä niin lähellä sijaitsevissa skandinaavisissa hyvinvointivaltioissa tuntemattomia. Samat markkinavoimat, jotka näyttävät sitovan suomalaispäättäjien kädet ja estävät tilanteen korjaamisen, on kuitenkin itse vapautettava kahleistaan.

Aineellista hätää kokevat ovat tarpeellisia varoittavina esimerkkeinä. Heidän tilanteensa tuo uskottavuutta erilaisille verbaalisen alistamisen tavoille, joiden kohteeksi voi joutua lähes kuka tahansa.

Markkinapuhe on vallankäyttöä, jossa olemassaolo ja inhimillinen kulttuuri pelkistetään suureksi osto- ja myyntiliikkeeksi, ja kielletään sen muiden ulottuvuuksien olemassaolo tai merkitys. Markkinapuheen oletukset ja rakenteet hallitsevat julkista tietoisuutta ja niitä voidaan soveltaa mille elämän alueelle tahansa.

Kilpailukyvystä huolehtiminen on yksi osa markkinapuhetta. Ihminen leipäjonossa kärsii kilpailukyvyn puutteesta ainakin työmarkkinoilla, ilmeisesti myös koulutus- ja asuntomarkkinoilla, ja mahdollisesti myös ihmissuhdemarkkinoilla.

Mutta kuinka on meidän oman kilpailukykymme laita? Kuinka läheiset pärjäävät? Kaikki juoksevat kovempaa pysyäkseen paikoillaan, mutta riittääkö se? Epävarmuus tulevasta näyttää erilaisten kyselytutkimusten perusteella leimaavan tätä aikaa. Se ei ole sattumaa. Riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunteet hakevat purkautumiskanavia.

Lahkolaisoppien tavoin markkinapuhe tarjoaa itseään täydentävän ja omassa todellisuudessaan aukottoman tarinan. Saarnamies tulkitsee jumalan/markkinavoimien tahtoa. Vaikeudet johtuvat ihmisten haluttomuudesta taipua siihen. Jos ihmiset katuvat syntejään/kannattavat leikkauspolitiikkaa, mutta vaikeudet jatkuvat silti, ihmiset eivät ole katuneet syntejään/säästäneet/leikanneet  tarpeeksi.

Asetelma antaa sanan ruoskan heiluttamisesta kiinnostuneille saarnamiehille mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen.

Kohtuullisen hyvän esimerkin tästä antoi Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kulttuuripoliittisessa ulostulossaan, jonka ydinajatus on se, että suomalaisen taiteen elinmahdollisuudet ovat lopulta markkinavoimien tahdon tulkitsijan armeliaisuuden varassa.

Pursiaiselle on vastattu asiaperustein, mutta kaikki tietävät, miten käy hyvän tarinan ja totuuden välisessä julkisuuskamppailussa.

Unelma punavihreästä mediakuplasta

Unelma suomalaismediaa ympäröivästä punavihreästä kuplasta pitää toivoa yllä tasapuolisesti niin konservatiivihallituksen kannattajien kuin kaatajienkin leireissä.

Konservatiiveja elähdyttää ajatus siitä, että media vääristelee, koska toimittajat ovat liian arvoliberaaleja ja vasemmistolaisia. Mediakuplan ulkopuolisessa todellisuudessa leipäjonot eivät kasva, ihmisoikeudet eivät ole suhdanteille alisteisia, rakennukset eivät mätäne käsiin eikä hallintarekisterin junttaaminen liity terveydenhuollon yksityistämiseen.

Toiset taas puhuvat punavihreästä kuplasta lainausmerkeissä ja hellän ironiseen sävyyn. He vaalivat ajatusta sen suojissa piilottelevasta vallan vahtikoirasta, vapaasta mediasta, joka on olemassa vain demokratiaa puolustaakseen ja tulee aikanaan oikaisemaan vääryydet ankaran objektiivisesti.

Vallan vahtikoira on niin pitkälle jalostettu ja erikoinen metafora-otus, että sen oletetaan sekä ärisevän omille isännilleen että olevan immuuni painostukselle ja houkutuksille. Lisäksi se on lainannut vapaan markkinatalouden hengeltä maagisen kyvyn omien virheidensä korjaamiseen.

Joka tapauksessa punavihreän kuplaan halutaan uskoa – ja silloin todisteeksi sen olemassaolosta riittää Matti Apusen laiskahko haukahtelu. Timo Soinille ajatus median vinosta ja vääristävästä peilistä on kuitenkin niin tärkeä, että Suomen Uutiset palkkasi Marko Hamilon kirjoittamaan aiheesta. Hamilon tekstiä ruotinut Matti Ylönen päätyi siihen, että ”[j]oko tiedonvälityksen portinvartijoiden punavihreä kupla on levittänyt mädättävät lonkeronsa Kokoomukseen, Keskustaan, Milttoniin ja EVAan – tai sitten sitä ei ole olemassa.”

Ylönen lainaa myös Juuso Koposta, joka toteaa, että ”puoluepoliittisesti aktiivisten toimittajien keskuudessa on enemmän porvarillisesti kuin vasemmistolaisesti ajattelevia” sekä eliittejä tutkinutta professori Ilkka Ruostetsaarta, jonka kysely ei Aikalaisen mukaan ”paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.”

Kokoomuksen kannatus Suomen joukkotiedotuseliitissä on jo 50 prosenttia. Jutussa todetaan myös, että ”[t]oimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa”.

Olennainen kysymys on se, kuinka päätoimittajien ja omistajien ääni mahtaa mediassa kuulua. Muun muassa Ylen tuoreiden esimerkkien perusteella vaikuttaisi siltä, että on runsaasti aiheita, joissa toimittajat saavat tutkia ja raportoida varsin vapain käsin – mutta on myös aihepiirejä, joissa johto vahtii tekemisiä tarkemmin.

Sipilägaten peruja tiedämme, kuinka kiusallista bisneksen ja politiikan yhteenkietoutumisen käsittely voi olla. Pekka Ervastin ja Sampo Ahton pestien päättymisen perusteella parhaat suomettumisen perinteet vaikuttavat edelleen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumiseen. Euroopan unioniin liittyvät aiheet ovat myös perinteisesti olleet niitä, joissa omistajan ääni kuuluu.

Työmahdollisuuksien hupeneminen tarkoittaa toimittajien keskimääräisen varovaisuuden kasvua. Ilmapiiri on sellainen, että pelkästään ilmastonmuutoksesta kiinnostuminen aiheena näyttää riittävän jonkinlaisen aktivistitoimittajan leimaan.

Päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi helmikuussa 2017 tiedotteen, jonka mukaan ”päätoimittaja käyttää tiedotusvälineensä sananvapautta ja myös toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta”. Ylen uutisen mukaan päätoimittajat eivät näe uutisoimatta jättämistä sananvapauden rajoittamisena ja ”toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan”.

Jotkut some-keskustelijat ovat tarjonneet mediakuplalle uusia värivaihtoehtoja sinimustasta alkaen, ja ilmiön olemassaoloa Ylösen tavoin epäileviäkin riittää. Joka tapauksessa kertomus punavihreästä mediakuplasta vastaa niin monenlaisiin tarpeisiin, että sen paikkansapitävyys on sivuseikka. Sellaisia myytit ovat.

Kallisarvoiset viholliset ja korvaamaton kärsimys

Viholliskuvilla ratsastamisen suhteen Trump ja Putin ovat keksineet varsin vähän uutta – milloinkas ulkoiseen viholliseen keskittyminen ei olisi ollut hallitsijoille mieluisampaa kuin omien ja mahdollisesti itse aiheutettujen ongelmien puiminen.

Hädän hetkellä viholliskuvat näyttävät kelpaavan EU:n kaltaiselle rauhanprojektillekin. ”Politiikan vanha viisaus on, että ulkoinen uhka saa kansakunnat unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan rivinsä. Suurvalloistakin tuttua oppia on noudatettu myös Suomessa [- -] On osattu soitella kieliä, jotka vetoavat ihmisten fundamentaaliseen tarpeeseen, perusturvallisuuden tunteeseen. Nyt sama oppi on otettu käyttöön myös EU:ssa: jos turvallisuusuhan kokemus kerran uhkaa hajottaa EU:n, yhtä hyvin sitä voidaan käyttää integraation edistämisessä”, todetaan Kauppalehden viime syksynä julkaisemassa artikkelissa Pelko aseena – EU etsii yhdistäjää.

Kauppalehden mukaan ”EU saattaa hyvinkin tulla Suomen linjoille, jossa turvallisuus määrittää muun politiikan sisällön, ainakin sen oikeuttajana.”

Unionia mitenkään vähättelemättä tehtävä olisi vaikea: ei täkäläistä piiritetyn sotilasleirin kaltaista henkistä ilmapiiriä aivan noin vain luoda. Siihen vaaditaan sadan vuoden herpaantumatonta omaan napaan tuijottamista. Napa muodostuu kuvitellusta menneisyydestä ja sen tuijottamista kutsutaan tulevaisuuteen varautumiseksi.

Sotahistoriansa ympärille käpertyvä Suomi arvostaa yhdistävää kärsimystä. Mikael Jungnerin sanoin: ”On arvokasta että leipäjonoja on”. Korkeassa kurssissa ovat myös taistelumetafora ja kohtalonusko, joka on politiikan vastakohta.

Kilpailukyvyssä kamppaillaan yksin muuta maailmaa vastaan kiky-sopimuksen voimin samalla kun sote-uudistuksella on tarkoitus aloittaa kotirintaman kurittaminen. Taistelun tiedetään päättyvän tappioon, mutta siitä haistettavissa oleva talvisodan henki pyhittää tarpeettomat uhraukset.

Koska kärsimys on pyhää, valtiollisiin juhliin liittyvä ilo on väistämättä teennäistä ja onnistumiset merkityksettömiä. Luottamusta ja muuta sosiaalista pääomaa hävitetään kaikin keinoin ja keskeinen yhteiskuntaa ohjaava voima on itsetuhoisuus, jota kutsutaan rohkeudeksi, uudistamiseksi tai välttämättömyydeksi.

Politiikan huoneentaulu 2017

* Kun ajat ovat oikein kovat, ei ole varaa muuhun kuin veronalennuksiin.

* Laki on niin kuin se koetaan.

* Faktapohjaista politiikkaa kaipaaville riittää yleensä yksi tosiasia, television vaalikeskustelun voittajasta kertova galluptulos.

* Äänestäjä osaa aina valita itseään fiksumman kansanedustajan, mutta siihen arvostelukyky loppuu – siksi kansanäänestykset ovat sekä tarpeettomia että mahdottomia.

* Työnteon on aina oltava kannattavaa, mutta ei sentään niin kannattavaa kuin koroilla eläminen.

* Kahlehtivaa valtiota vastaan ja yksilön vapauksien puolesta kamppailevat vain vapaat yksilöt: sinä, minä, Terrafame, Nordea ja Goldman Sachs.

* Hallituksen olemassaolon tarkoitus on ryssän vastustaminen, joten ministerien arvosteleminen on ryssän salajuoniin osallistumista.

* Hyvä tarina voittaa aina totuuden, mutta faktatkin ovat uskottavuuden kannalta tärkeitä – niin kauan kuin ne sopivat omaan tarinaan.

* Äänestyspaikkojen sulkeutumisaika erottaa kansalaisten mielipiteiden kuuntelemisen ja populismin toisistaan.

Terveisiä menneisyydestä

Muutkin kuin vanhukset kaipavat menneisyyteen silloin kun tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta tai pelottavalta. Onneksi on olemassa turvapaikkoja. Kun avaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivut ja valitsee otsikon perusteella talouteen tai turvallisuuspolitiikaan liittyvän artikkelin, voi luottaa sukeltavansa kertomukseen, jossa mikään ei ole pohjimmiltaan muuttunut neljännesvuosisataan.

Otetaan esimerkiksi tammikuun 24. päivänä julkaistu ”Kasvusta syntyy rikkaita ja jaettavaa”, jossa lehti kritisoi Oxfamin raporttia ”An Economy for the 99 Percent”. Oxfamin huomiot tuloerojen kasvun aiheuttamista ongelmista myönnetään osin oikeutetuksi, mutta kuitataan lopulta moralismiksi, koska

Eriarvoistava kehitys tapaa kasvaa aina, kun talouskasvu kiihtyy.”

Eriarvoistumisessa ei siis ole Hesarin mukaan kysymys poliittisesta valinnasta, vaan jostakin, joka vain ”tapaa kasvaa” tietyissä olosuhteissa. Tämä on linjassa jutun otsikon kanssa: siinähän talouskasvun, rikkaiden rikastumisen ja köyhimpien huomioimisen välillä vallitsee itsestäänselvä ja rikkomaton yhteys.

Tämän luonnonvoiman tavoin käyttäytyvän mekanismin toimintaperiaate jää tosin hieman hämäräksi, koska varallisuus on kasautunut rikkaimmalle prosentille erityisen nopeasti juuri finanssikriisin jälkeen, jolloin talouden kasvuluvut ovat olleet vaisuja kaikkialla.

***

Pääkirjoituksen itsestäänselvyytenä esittämää kuviota kyseenalaistaa myös OECD, jonka vuonna 2014 julkaiseman raportin mukaan ”tuloerojen kasvaminen on hidastanut merkittävästi länsimaiden talouskasvua”.

OECD:n näkemyksille on annettu suomalaisessa keskustelussa painoarvoa silloin kun järjestö on vaatinut julkisen sektorin supistamista, mutta kun se nyt tarjoaa lääkkeeksi rikkaimpien verotuksen kiristämistä ja köyhimmän 40 prosentin aseman parantamista, vastaanotto on ollut vaisumpi.

Tämä on ymmärrettävää. Tutkimuksiin vedotaan mielellään silloin, kun ne sopivat omaan tarinaan – jos tutkijoiden näkemykset taas ovat tarinan kanssa ristiriidassa, ne muuttuvat kaiken maailman dosenttien puheiksi.

Ja tarinat, niitä ei sovi vähätellä. Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari pitää homo sapiensin tärkeimpänä erityispiirteenä kykyä luoda kuvitteellisia järjestelmiä ja saada ihmiset toimimaan niiden kautta tiettyjen tavoitteiden hyväksi. Tavoitteet itsessään voivat olla kannatettavia tai tuhoisia, mutta valtioiden, uskontojen tai poliittisten liikkeiden muodon saaneet kuvitelmat ovat kieltämättä tuottaneet varsin konkreettisia lopputuloksia.

Kuvitteellisten järjestelmien kautta todellisuutta muokkaavien tarinoiden uskottavuus on kuitenkin herkkä asia. Harari kirjoittaa viime vuonna suomeksi julkaistussa teoksessaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kuinka ”On aina pidettävä kiinni siitä, että yhteiskunnan perustana oleva järjestys on kaikkivaltiaiden jumalien tai luonnonlakien luoma objektiivinen todellisuus. [- -] Vapaa markkinatalous on paras taloudellinen järjestelmä, mutta ei siksi, että Adam Smith sanoi niin, vaan koska luonnon muuttumattomat lait ovat sellaiset.”

***

Mutta annetaan puheenvuoro takaisin HS:n pääkirjoitustoimitukselle:

taloudellinen liberalismi on nostanut satoja miljoonia ihmisiä pois äärimmäisestä köyhyydestä. Taloudellisen kasvun kyky tehdä hyvää on ollut todennäköisesti suurempi kuin viime vuosien kehitysavun kyky.”

Taloudellinen liberalismi nostaa ihmisiä pois köyhyydestä silloin, kun vihannesten kasvattaja pääsee torille myymään tuotteitaan maksamatta siitä suojelurahaa, mutta ei välttämättä silloin, kun viljelijän ja hänen naapureidensa maat jäävät vientitulojen hankkimisen nimissä perustetun palmuöljyplantaasin alle.

HS:n jutussa jää avaamatta se, kunka monenlaisia aatteita taloudellisen liberalismin käsitteen suojiin mahtuu. Vihanneskauppiaan vapaus myydä ja vaihtaa tuotteitaan torilla on sitä mitä Adam Smith ajoi takaa, mutta kaiken inhimillisen toiminnan ymmärtäminen ja muokkaaminen markkinaehtoiseksi edustaa jo aivan jotain muuta. Kun tähän yhdistetään tuloerojen kasvun nostaminen itsetarkoitukselliseen asemaan, puhutaan uusliberalismista.

***

Äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden ihmisten määrää käytetään usein nimenomaan uusliberalismin oikeuttajana, vaikka on syytä kysyä, onko tuo nousu tapahtunut nykyisenkaltaisen globalisaation ansiosta vai pikemminkin siitä huolimatta.

Ahneuden aika -teoksellaan huomiota herättänyt Ari Ojapelto kyseenalaistaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua rajattoman talouskasvun ideaalin ja tuloerojen kasvattamisen mielekkyyden pohjiaan myöten – ja käy samalla läpi esimerkkejä siitä, kuinka äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden määrää on muokattu muun muassa Maailmanpankin tilastointimenetelmiä muuttamalla.

Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepa muistuttaa puolestaan, että ”valitaanpa globaalin köyhyysrajan laskukaavaksi mikä tahansa, on määrittelyssä kyse ennen muuta sopimuksista eksaktin tieteen sijaan”.

Mitä taas tulee kehitysavun ja taloudellisen liberalismin suhteeseen, jälkimmäisen keskeisiin periaatteisiin kuuluvalla pääomien vapaalla liikkuvuudella on hintansa. Kepa toteaa raportissaan Kauas verot karkaavat, että kehitysapu voitaisiin käytännössä lopettaa, jos veronkiertoa ei olisi: ”Suurimpia verojen välttelijöitä ovat monikansalliset yritykset. Kehitysmaille veroparatiisitalous on köyhyysloukku: globaalista etelästä pakenee vuosittain verottamatonta pääomaa rikkaisiin maihin ja veroparatiisien salaisuuslakien taakse yli 800 miljardia euroa. Summa vastaa noin yhdeksänkertaisesti kehitysavun kokonaismäärää.”

***

Siirrytään pääkirjoituksen loppupäätelmiin:

On oltava entistä aktiivisemmin kasvattamassa bruttokansantuotetta. Näin saadaan jaettavaa. Sen jälkeen tulee rooli Oxfamin kaipaamalle ”inhmilliselle taloudelle” [- -] Kutistuva talous on reaalimaailmassa epäinhimillinen talous. Säästöt osuvat kipeimmin köyhimpiin. Esimerkeiksi käyvät Kreikan talouskriisin seuraukset

Kirjoittaja palaa lopussa tyylikkäästi otsikkonsa lähtökohtiin. Kokonaisuushan rakentuu trickle down -efektin (suomeksi valumaefekti tai pisarointivaikutus) eli Reaganomicsin kuvaukselle: kun rikkaiden annetaan vain kaikessa rauhassa rikastua, markkinatalouden mekanismit valuttavat kyllä aikanaan murusia myös köyhimmille.

Jos näin ei tehdä, samat markkinatalouden luonnonlait kurittavat kaikkein köyhimpiä. Tässäkään ei puhuta poliittisesta valinnasta.

Ihan oikeiden luonnonlakien mukaan rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdotonta. Talouden osalta tuon itsestäänselvyyden myöntäminen merkitsisi kuitenkin tarvetta määritellä se piste, jolloin planeetan rajat tulevat vastaan – minkä jälkeen olisi puhuttava myös siitä, milloin tarkalleen ottaen on ”riittävästi jaettavaa” inhimillisen talouden mahdollistamiseksi.

Tämän keskustelun välttämiseksi luonnon rajojen olemassaolo on unohdettava. Keisarin vaatteettomuudesta huomauttaminen romahduttaisi yhteisen illuusion.

Alun perin termi trickle down on peräisin vitsistä, jolla pilkattiin Herbert Hooverin suuren laman ajan epäonnistunutta talouspolitiikkaa – sitä, että kasataan rahat rikkaimmille ja sitten vain odotetaan että markkinavoimat jakavat murusia muillekin. Vitsi on nyt otettu vuosikymmenien ajan todesta ja tuloksetkin muistuttavat Hooverin aikaa.

***

Kriisiaikoina kaikkein köyhimpiin raskaimmin osuvat leikkaukset eivät ole myöskään luonnonlaki. Totaalisen pankkikriisin ja sen jälkeisen talousromahduksen vuonna 2008 kokenut Islanti valitsi monilta osin toisin kuin IMF:n ja EU:n tapaiset uusliberalismin vahtikoirat vaativat.

Le Monde Diplomatiquen mukaan ”Vuoteen 2016 mennessä Islannin valtion budjetti on kasvanut ylijäämäiseksi, ulkomaanvelka on selvästi pienenemässä, talouden vuosikasvu on yli 3 prosenttia ja työttömyysprosentti on 2,7. Tulot asukasta kohti ovat maailman suurimpia ja työllisyysaste teollisuusmaiden korkein: työikäisestä väestöstä 84,7 prosenttia on työelämässä, kun euroalueella vastaava luku on 64,5 prosenttia ja Kreikassa 50,8.”

Samaan aikaan Suomessa pääministeri Sipilä – joka on varoitellut meidän joutuvan ”Kreikan tielle” jos tuloeroja kasvattavaa talouskuripolitiikkaa ei jatketa – johtaa maata juuri sinne, syvemmälle leikkausten ja supistuvan talouden kierteeseen.

***

Annetaan vielä lopuksi puheenvuoro historioitsija Hararille:

Nykyajan länsimaalaiset ihmiset kasvatetaan suhtautumaan pilkallisesti rodulliseen hierarkiaan. Heitä järkyttävät lait, jotka estävät mustia elämästä samoilla asuinalueilla valkoisten kanssa tai käymästä samoja kouluja kuin valkoiset tai saamasta hoitoa samoissa sairaaloissa kuin valkoiset. Silti rikkaiden ja köyhien välinen hierarkia, joka määrää, että rikkaat ihmiset elävät omilla luksusasuinalueillaan, opiskelevat omissa paremmissa kouluissaan ja saavat hoitoa omissa paremmin varustetuissa sairaaloissaan, tuntuu monista amerikkalaisista ja eurooppalaisista täysin järkeenkäyvältä. On kuitenkin todistettu, että useimmat ihmiset ovat rikkaita siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat sattuneet syntymään rikkaaseen perheeseen, kun taas useimmat köyhät ihmiset pysyvät köyhinä koko elämänsä yksinkertaisesti siksi, että he sattuivat syntymään köyhään perheeseen.”

Suomalainen korruptio, Sipilä ja Yle

Korruptio tarkoittaa valta-aseman väärinkäyttöä. Suomessa sanaa käytetään yleensä lahjonnan synonyyminä, mutta silloin kun korruptio kutistetaan pelkäksi lahjonnaksi ja vain lahjonta ymmärretään korruptioksi, meidän järjestelmällemme tyypilliset rakenteellisen korruption muodot jäävät helposti piiloon.

Erilaisten hyvä veli -verkostojen olemassaolo tunnetaan periaatteen tasolla hyvin. Poliittiset virkanimitykset, poliitikkoja ja virkamiehiä pyöröoven takana odottavat liike-elämän palkintovirat ja Raha-automaattiyhdistyksen liepeillä yleishyödyllisten järjestöjen seassa loisivat nuorisosäätiöt vaikuttavat kuitenkin olevan koskemattomia.

Aina kun media kiinnittää aiheeseen huomiota, kansalaisten ärtymys ilmiötä kohtaan kasvaa. Siksi suomalaisten verenpaineista ja yleisestä hyvinvoinnista huolestuneet hyvät veljet pyrkivätkin jarruttamaan median tutkimisintoa. Korostetaan rakentavuutta negatiivisten asioiden penkomisen asemesta ja puhutaan maailman vapaimmasta lehdistöstä sekä lahjonnan vähäisyydestä.

Meillä sujautellaan seteleitä tai numerotileiltä maksettuja prepaid-pankkikortteja pikkuvirkavirkamiehille ja politiikoille moniin muihin maihin verrattuna harvoin. Niinpä vuosi toisensa jälkeen voidaan uutisoida Suomen olevan Transparency Internationalin mukaan maailman vähiten korruptoitunut maa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, ettei korruptiobarometrien tuottajakaan ole pitänyt tilannetta todellisuudessa näin ongelmattomana:

Korruptio on lisääntynyt kaikkialla, myös Suomessa, samalla kun ero Suomen ja muiden maiden välillä on selvästi kaventunut. Suomen hyvä maine keikkuu nyt entistä kapeammilla hartioilla, lähinnä poliisin, oikeuslaitoksen, armeijan ja koulutusjärjestelmän varassa.                        

Sen sijaan pisteet poliittisille puolueille, liike-elämälle, medialle ja eduskunnalle ovat pienentyneet lähes yleiseurooppalaiselle tasolle. Hieman terhakammin sanottuna: noin puolet suomalaisista pitää näitä valtainstituutioita nykyään joko melko tai erittäin korruptoituneina.

Korruption sanotaan olevan kehittyneissä maissa kehittyneempää – mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö aiheesta käyty keskustelu voisi olla meillä hyvinkin alikehittynyttä. Pääministeri Sipilän suhtautuminen esteellisyyssääntöjen merkitykseen Terrafamen yhteydessä on tästä hyvä esimerkki.

Pääministeri ei ole halunnut jäävätä itseään eli käyttää tarjolla olevaa korruptioepäilyiltä suojaavaa käsienpesuautomaattia joko siksi, ettei ymmärtänyt järjestelmän toimintaa – tai siksi, että katsoi olevansa moraaliltaan tahriintumaton kuin teflonpinnoitettu messias.

On makuasia, kummasta pitäisi huolestua enemmän. Pääministerin närkästyminen tekee kuitenkin jälkimmäisestä vaihtoehdosta todennäköisemmän.

***

Terrafame-sotkun jälkeen esiin tullut (mutta sitä aiemmin alkanut) Sipilän harjoittama Ylen painostus on taas selkeää valta-aseman väärinkäyttöä yksityisen edun saavuttamiseksi.

Ylen sisällä valtionjohdon painostus on levinnyt kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat tyynen järven pinnalla. Hallintoneuvosto vaikenee ja johtajat vakuuttavat uskollisuuttaan ylöspäin – samalla kun tutkivan journalismin harjoittamiseen langenneet ja eettisistä säännöistä puhuvat toimittajat lähtevät.

Ilmiö ei ole uusi, mutta vauhti näyttää kiihtyneen Sipilän hallituksen aikana. Ylen nöyryyden varmistamisessa ei ole tyydytty pelkästään normaaliin työkalupakkiin kuuluvan leikkaus-, säästö- ja organisaatiouudistus-prässin käyttämiseen. Hallituksen asettaman parlamentaarisen Yle-työryhmän alkumetreillä julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan työryhmän sisältä olisi väläytetty Ylen lakkauttamista kokonaan (Sipilähän esitti saman ajatuksen myöhemmin myös itse), työryhmän silloinen perussuomalaisjäsen Teuvo Hakkarainen esitteli omia leikkaus- ja ohjailuvaatimuksiaan, poliittisen satiirin alueelle erehtynyt Yleleaks lopetettiin – ja niin edelleen.

Näissä olosuhteissa moni muukin kuin Ruben Stiller on varmasti huolissaan työpaikkansa puolesta – ja se on tietysti myös tarkoitus. Pelokkaan työyhteisön hiljentämiseen tarvitaan pääministerin sähköpostiryöppyjä vain poikkeustapauksissa.

Ulkopuolisen mieleen edellä mainitut soveliaan työskentelyilmapiirin luomiseen käytetyt menetelmät tuovat oudosti sanan mafia. Joka tapauksessa Suomen Radio Jerevaniksi uudistuneen valtiollisen mediatalon hidasoppisinkin työntekijä lienee jo sisäistänyt, että erityisen hyvin vaiettaviksi sopivia aihepiirejä ovat  keskusta, lestadiolaisuus ja Sipilän omaisuus.

Samalla on toki muistettava, että uutis- ja ajankohtaistoimintaa johtavalla Atte Jääskeläisellä on keskustalaisuuden lisäksi muutakin varjeltavaa. Pekka Ervasti sai liittyä palkittujen ja Yleltä lähtöpassit saaneiden journalistien kerhoon kirjoitettuaan Timo Soinin puheesta otsikolla ”Yhdysvallat, rakkaani” ja todettuaan, että ”Suomettuminen 2.0 on täällä”.

Ervastin teksti perustelee otsikkonsa ja suomettumis-termin käytön vaivattomasti, mutta kysehän ei ole faktoista eikä näkemysten perusteluista, vaan siitä, miten nämä asiat koetaan. Ervastin teksti koettiin kiusalliseksi. Hänen lähtöpassiensa myötä vietiin myös melkoinen määrä uskottavuutta niiltä väitteiltä, joiden mukaan Ylellä ei ole käynnissä Helsingin Sanomien Nato-kampanjan rinnakkaisoperaatiota. Tällaista avoimuutta täytyy toki kunnioittaa.

***

En käy epäilemään, etteikö Sipilän ja hänen konservatiivihallituksensa nahka olisi riittävän paksua kestämään Terrafamen ja Ylen ympärillä käyvät kuohut, lainsäädäntötyön puutteet ja perustuslaillisuusongelmat – ja mitä tahansa muuta ikinä eteen sattuukin. Hallituksella on selkeä missio ja usko itseensä, eikä enempää tarvita.

En epäile Jääskeläistä ja hänen kaadereitaan yhtään herkkänahkaisemmiksi. Suomalaisia hyveitä ovat vakaasti paikoillaan seisominen ja vaikeneminen, ja ne riittävät hommassa kuin hommassa, kunhan suhteet johtoportaaseen ovat kunnossa.

Mutta höpinä Suomesta länsimaisena demokratiana, se ei tätä kaikkea kestä.

Niinpä luvassa on varmasti vuoden vaihteen jälkeen voimistuvaa suomalaisen demokratian ja sitä puolustavan kriittisen journalismin ihastelua, pääministerin nauhoitettuja televisiopuheita, mitalisateita, kunniakirjoja ja kansalaisten spontaaneja suosionosoituksia.

Konservatiivihallituksen arvostamalle kansallisten stereotypioiden kielelle käännettynä: Suomi saattaa ulkoisesti muistuttaa hämmästyttävän paljon Ruotsia, mutta sisäisesti se on kyllä Venäjä – Venäjä, jossa perustuslait ovat risuja ja männynkäpyjä vallan vankkureiden edessä ja hiljaisuuteen opetetut alamaiset toivovat hyvän tsaarin ajan vielä joskus koittavan.

 

Vallan performanssi ja soihtukulkueet

Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on kyse tiukkarajaisesta vallan performanssista. Julkisuus vaikenee performanssin kannalta kiusallisista väitteistä ja näkökulmista, ja silloin kun niiden sivuuttaminen ei ole kokonaan mahdollista, häiriötekijöihin kohdistuu monialainen ja syvältä kumpuava raivo.

Kansan yhtenäisyyden, tasa-arvon tai itsenäisyyden myyttejä kyseenalaistavat mielenilmaukset kehystetään niiden tuottaman fyysisen häiriön mahdollisuudella. Rauhallisesti sujuneista tapahtumista kertovien pikku-uutisten ainoa sisältö on tämän häiriön puuttuminen (silloin kun niihin ylipäätään uhrataan palstamillimetrejä). Mellakointi ja ilkivalta takaavat puolestaan suuren mediahuomion – joka kohdistetaan vain ja ainoastaan omaisuusvahinkoihin ja mahdolliseen fyysiseen väkivaltaan.

Yhdestä kansasta puhuva äärioikeisto soihtumarsseineen ei sen sijaan vaikuta uhkaavan itseään uusintavan eliitin spektaakkelia. Siksi kansallissosialistisen Ruotsin ylivaltaa Suomeen väkivalloin ajavan uusnatsijärjestön näyttävä osallistuminen itsenäisyyspäivän viettoon ei ole ongelma, vaikka äkkinäisempi voisi sellaistakin kuvitella. Tosin itsenäisyyspäivää ”poliisin taidonnäytteenä” kiittelevän Ylen mukaan ”Poliisihallituksen sopii esittää pikaisesti kantansa siitä, tuleeko kansallissosialistinen Vastarintaliike lakkauttaa vai ei”.

Useamman kuukauden harkinta-aika ei tuollaisen kannan muodostamiseen ole riittänyt. Vastarintaliike tappoi syksyllä ihmisen omassa tilaisuudessaan, ja tähän mennessä teon ainoa näkyvä seuraus on ollut liikkeen mediahuomion kasvu. Toki natsiryhmän uskottavuuskin on saattanut samalla lisääntyä sen potentiaalisen kannattajakunnan keskuudessa.

612-liikkeen sateenvarjon alla Vastarintaliike kytkeytyy laajempaan äärinationalismin verkostoon, jossa on mukana myös hallituspuolueen edustajia. Koska hallituksen yhtenäisyyden säilyttämiselle on nähdäkseni erityisen painavia syitä, perussuomalaisten äärinationalistisiiven natsiveljeyly ei aiheuta protestointia hallituskumppaneiden taholta. Äärioikeiston torjuminen näyttää jäävän kansalaisten aktiivisuuden varaan.

Kun äärioikeiston soihtukulkeet eivät näytä häiritsevän vallan performanssia (vaan pikemminkin pyrkivät sulautumaan sen osaksi), voi kuitenkin leikkiä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi jos kansalaiset antaisivat noiden kahden ilmiön elää itsenäisyyspäivänä aivan rauhassa ja rinnakkain. Kuinka syväksi äärioikeiston hyväksyvä hiljaisuus voisikaan kasvaa? Mahtaisiko asetelma muuttua jossain vaiheessa suorastaan kiusalliseksi?

Sitä odotellessa lippujen kaltaisista symboleista kamppaileminen nimenomaan itsenäisyyspäivän yhteydessä vaikuttaa kohtuullisen turhalta. Mikä tahansa nationalistinen tunnuskuva kelpaa kyllä äärinationalistillekin, eikä niitä voi häneltä pois ottaa. Uusien merkityksien hakeminen symboleille saattaa ehkä toimia paremmin.

Valta taas tarvitsee ja hakee aina näyttäytymispaikkansa, ja spektaakkelin kannalta on samantekevää, onko katsoja vaikuttunut, kriittinen, ihastunut, epäilevä, huvittunut tai vihainen – vain yleisön puuttuminen olisi katastrofi.

Ulkopoliittinen instituutti osana Venäjän propaganda-aaltoa?

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevassa Ylen haastattelussa, että ”Suomen pitää jatkossa näyttää, että se on hyödyllinen Yhdysvalloille, jos se tahtoo säilyttää hyvät suhteet”. Tämä tarkoittaa Aaltolan mukaan esimerkiksi sitä, että meidän pitäisi ”siivota Yhdysvaltojen sotkuja, ja osallistua vaikkapa terrorisminvastaiseen sotaan”.

Kulmakarvat kohoavat, jos Aaltolan lausuntoa lukee Valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajan Markku Mantilan informaatiosotalausuntojen valossa. Mantila toimii Suomen propagandan vastaisen iskuryhmän puheenjohtajana, ja hänen mukaansa meitä uhkaa Venäjän ”propaganda-aalto”, jossa ”Suomalaiseen mediakeskusteluun arvatakseni ilmestyisi väitteitä, joiden mukaan [– –] Naton myötä suomalaisia sotilaita vietäisiin tapettavaksi merten taakse.”

Mitäs tästä nyt pitäisi ajatella? Onko median runsaasti asiantuntijana käyttämä Aaltola (ja hänen mukanaan UPI) osa Venäjän propaganda-aaltoa, koska hän puhuu tarpeesta osallistua sotaan Yhdysvaltojen miellyttämiseksi? Vai pitääkö meidän peräti uskoa siihen, että Naton jäsenenä velvoite amerikkalaisten sotkujen siivoamiseen ei koskisi meitä, mutta sen ulkopuolella kyllä?

Itse uskon omiin silmiin ja korviini sen verran, että totean keskusteluilmapiiriä hallitsevan vakavan häiriötilan, jota on syytä kutsua ainakin hysteeriseksi, jos sanoja skitsofreeninen ja paranoidi ei halua käyttää. Väitteet ja asetelmat, jotka ovat liian mustavalkoisia huonon goottifantasian aineksiksi, ovat aivan käypää tavaraa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiittisessa keskustelussa armon vuonna 2016. Mantilan heitto siitä, että Venäjä saattaisi Suomen 100-vuotisjuhlavuoden yhteydessä kiistää maamme itsenäistymisen laillisen perustan, kelpasi sellaisenaan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvitykseen ja pompahti sieltä luonnollisesti suuren huomion kohteeksi mediassa.

Amerikan Tony Halme ja Suomen valinnat

Suunsoittonsa osalta Tony Halmetta muistuttava Donald Trump voitti USA:n presidentinvaalit, ja nähtäväksi jää, millainen todellisuus viholliskuvien viljelyyn pohjautuvan läpänheiton alta paljastuu. Ensimmäisiä ja ilmeisimpiä häviäjiä ovat ilmasto ja ihmisoikeudet. Virkamieskunnan on arvioitu jarruttelevan jyrkimpiä käännöksiä esimerkiksi ulkopolitiikan suheen, mutta toisaalta republikaanien valta senaatissa ja edustajainhuoneessa antaa Trumpille melkoiset diilintekomahdollisuudet. Amerikkalainen oligarkia todennäköisesti vahvistuu, vaikka äänestäjien kyllästyminen juuri siihen selittää Hillary Clintonia kohtaan tunnettua inhoa. Vaalitulosta voi pitää enemmän demokraattien tappiona kuin republikaanien voittona.

Suomalaisilla ei ole sananvaltaa USA:n vaaleihin, mutta niiden seurausten kanssa on elettävä, oli kyseessä sitten ilmastosopimusten vaarantuminen, käänteet taloudessa tai Yhdysvaltojen sisäisen epävakauden kasvu. Suomessa on puhuttu suhteellisen paljon USA:n presidentinvaalien vaikutuksesta maamme turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, mikä on sinänsä perusteltua, koska oman alueensa ja lähiympäristönsä suhteen suomalaisilla kuitenkin on vaikutusvaltaa.

Aiheesta esitetyn turvallisuupolitiikkamonologin taso tai johtopäätökset eivät kuitenkaan anna aihetta kiitosvirsien veisaamiseen: Helsingin Sanomien keväällä esittämän arvion mukaan Donald Trumpin voiton jälkeen “Naton vastustamisella tai puolustamisella ei olisi enää mitään merkitystä” ja juuri vaalien alla annettujen asiantuntijalausuntojen mukaan Trumpin voittaessa “Suomi jää Venäjän armoille”.

Näinköhän on?

Liittoutumispolitiikkaa eli Suomen Nato-jäsenyyttä tai USA:n kanssa tehtävän suoran sotilasyhteistyön “jatkuvaa syventämistä” ajavan median, poliitikkojen ja tutkijoiden lausunnoista vaikuttaa paistavan läpi hämmennys siitä, että todellisuus ei enää taivukaan valmiiksi sapluunaksi naputeltuun maailmankuvaan.

Trumpin heitot selän kääntämisestä joillekin liittolaisille voivat hyvinkin olla vain heittoja, mutta on syytä kysyä entistä painavammin, millä tavoin Suomen Nato-jäsenyys, joka keväällä julkaistun selvityksen mukaan ”tuottaisi vakavan ja kestoltaan määrittelemättömän kriisin Venäjän kanssa”, parantaisi Suomen turvallisuutta kokonaisuudessaan? Tai kuinka paljon enemmän aseita nyt tarvittaisiin turvallisuudentunteen palauttamiseen, jos selvityksen mainitsema vakava kriisi naapurin kanssa olisi käynnistynyt jo aiemmin?

Kirjoitin syksyllä ilmestyneessä Vihollikuvien paluussa Ruotsin tekemien valintojen yhteydessä, että “ulkoministeri Margot Wallström on todennut, että hän ei haluaisi [- -] Donald Trumpin määrittelevän Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa Trumpin mahdollisen presidenttiyden vaikutuksia [- -] on lähinnä kieltäydytty ajattelemasta – vaikka esimerkiksi George W. Bushin kausien tapahtumien valossa siihen olisi painavat syyt”.

Lähi-itä on edelleen Bushin ulkopolitiikan liekehtivä muistomerkki, ja tulevaisuus taas Trumpin mahdollisten seikkailujen pelikenttä. Parempiakin presidenttejä USA voi jatkossa (toivottavasti) löytää, mutta sen liittolaisten on syytä varautua kaikkeen. Suomen tilanteessa liittoutuminen kaventaisi liikkumavaraa, ja valtameren toiselta puolelta määritellyn ulko- ja turvallisuuspolitiikan soveltuvuus meidän olosuhteisiimme olisi lähinnä hyvän onnen varassa.

Pelle Pelottoman dilemma

Jos todellisuudesta pitäisi muodostaa kuva vain yhtä mediaa seuraamalla, valinta ei olisi vaikea: Aku Ankka tiivistää olennaiset kehityskulut ja meitä ohjaavat narratiivit napakasti ja tarkkanäköisesti. Yhteiskunta pyörii Roopen pääomakeskittymän ympärillä. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja uusperheen yksinhuoltajaisänä toimivan Akun köyhyyden ja jatkuvien epäonnistumisten pohjimmaiseksi syyksi esitetään hänen naurettavat moraaliset puutteensa.

Vieraantuneisuuden kyllästämän maailman ainoaa isäsuhdetta hallitsee Sepe Suden pakkomielle poikansa ystävien tappamisesta.

Keksinnöillään Roopen vaurautta kasvattava Pelle Peloton puolestaan käyttää suurimman osan työajastaan omien innovaatioidensa haittavaikutusten torjumiseen. Vahingoista ei viisastuta, oppimista ei tapahdu, vaan Roopen pikavoittojen kaipuu saa Pellen kehittelemään yhä uusia helvetinkoneita.

Fossiilisten polttoaineiden hyödyntäminen on mahdollistanut ihmiskunnan historian käänteentekevimmän tuottavuusloikan – ja sen seurauksen meidän käsissämme on nyt ilmastonmuutoksen muotoinen Pelle Pelottoman dilemma. Ongelman suuruusluokan vuoksi insinööreillä on todella kiire. On myös mahdollista, että he ovat jo myöhässä, ja ilmiö riistäytyy käsistä.

Antibioottien syöttäminen karjalle tehostaa lihantuotantoa, minkä vuoksi tätä keksintöä hyödynnetään edelleen, samalla kun etsitään kuumeisesti vastakeinoja antibiooteille vastustuskykyisiksi muuttuneille bakteereille.

Hupaisampia muunnelmia Pelle Pelottoman dilemmasta voi löytää suomalaisesta politiikasta, jossa hallituksen toimintaa ohjaa polttava tarve mullistavien laki-innovaatioiden tekemiseen – ja varsin suuri osa sen työajasta taas vaikuttaa kuluvan innovatiivisen lainsäädäntötyön aiheuttamien ongelmien lieventämiseen, torjumiseen tai kieltämiseen.

Itsestäänselvää on, että meidän pelle pelottomamme luottavat teknisiin ratkaisuihin myös turvallisuuskysymyksissä. Käytännössä Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko väittää, että aiempaa suurempi määrä entistä kalliimpia ja kehittyneempiä aseita Itämeren alueella tarkoittaa alueen ”vakauttamista” ja turvallisuuden edistämistä. Kovin suurta valveutuneisuutta lukijalta ei vaadita sen arvaamiseen, mistä ilmansuunnasta nämä rauhanaseet ovat Sipilän hallituksen mukaan peräisin.

Selonteko puhuu myös siitä, kuinka entistä suurempi määrä entistä kehittyneempiä ja kalliimpia aseita Itämeren alueella tarkoittaa ”eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän” perusteiden haastamista, luo ”epävakautta Suomen toimintaympäristöön”, kyseenalaistaa ja horjuttaa – silloin kun aseet ovat peräisin toisesta ilmansuunnasta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko puhuu kyllä myös luottamusta lisäävistä toimista, yhteistyöstä, yhteisen turvallisuuden periaatteista ja aseriisuntasopimuksista ”lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana” – mutta vain ja ainoastaan menneisyydessä. Nyt ainoaksi keinoksi turvallisuustilanteen parantamiseen esitetään pelotteen vahvistaminen.

Menneisyyteen on unohdettu luottamuksen rakentamisen ja aseriisunnan ohella myös se havainto, että kilpavarustelun logiikan mukaan uusille asejärjestelmille kehitetään aina vastaveto, eikä kummallakaan varustautuvalla osapuolella ole vaikeuksia keksiä perusteluita omalle toiminnalleen. Aseteknologian pelle pelottomille voi povata kiireisiä aikoja.

Äärioikeiston hiljainen hyväksyntä ja sote-uudistus

Olen yrittänyt selittää itselleni, miksi rasistinen vihankylvö ja äärinationalismi ovat saaneet niin helposti tarvitsemaansa selkänojaa hallituksen vaiteliaisuudesta. Yritykseni ovat päätyneet usein siihen, että huomaan pohtivani sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen eli soten rahavirtoja. Ehkä politiikan yhteydessä ei puhuta turhaan kiemuroista ja epäpyhistä alliansseista.

Rasismin ja fasismin vastaisen Peli poikki! -mielenosoituksen jälkeen eduskunnassa on lausuttu kauniita ja yksimielisiä sanoja ääriliikkeiden väkivaltaa vastaa. Mutta onko kyse muustakin kuin mediaoperaatiosta, jonka jälkeen hiljaisen hyväksynnän linja jatkuu? Kokoomuksen Orpo ja perussuomalaisten Soini murahtelivat mielenosoituksen tiimoilla kevyesti toisilleen ja tekivät sitten pikavauhtia sovinnon, mikä enteilee aiheen hautaamista selvityksiin ja tekevinään olemiseen.

Samaan aikaan perussuomalaisten Mika Niikko pohti Facebookissa, kuinka kansanedustaja voi parhaiten kiertää syytteet kansanryhmää vastaan kiihottamisesta – ja eräänlaiseksi suomalaisen äärioikeiston kattojärjestöksi noussut ja vahvasti perussuomalaisiin kytkeytynyt Suomen Sisu ilmoitti perustaneensa uuden katupartion.

Perusteluksi Suoja kansalaisturva ry:n nimissä järjestettävälle katupartioinnille esitetään paitsi ”poikkeuksellista tilannetta”, myös sitä, että Suomen vastarintaliikettä ja Soldiers of Odinia ”kohtaan koetaan vastenmielisyyttä” (sic). Suomen Sisun tuoreen linjauksen mukaan turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista kantavat vastuun myös ne, ”jotka ovat tietoisesti nämä taistelijat maahamme asuttaneet ja valjastaneet koko suomalaisen yhteiskunnan heidän elättämiseensä”. Linjauksessa toistetaan äärioikeiston hellimää Eurabia-myyttiä, jonka mukaan islam on yhtenäinen, väkivaltainen ja valloitushaluinen poliittis-uskonnollinen salaliitto, joka pyrkii Euroopan valloittamiseen. Samalla määritelmä ”vastuuseen” asetettavista on riittävän lavea.

Suomen Sisun puheenjohtajana toimii kansallismielistä vallankumousta kaipaava ja Suomen vastarintaliikkeen kanssa sattumalta yhteisiin tilaisuuksiin ja valokuviin päätyvä perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Koska ääriliikkeet tuomitseva hallitus ei puhu tästä, äärioikeisto vaikuttaa jo vilauttelevan keskisormeaan sen selän takaa: me olemme koskemattomia.

Kysymyksiä

Lokakuun alussa Aamulehti totesi pääkirjoituksessaan, että kun ”poliitikko seuraavan kerran vakuuttaa tuomitsevansa väkivallan, olisi aiheellista kysyä myös sitä, miten hän aikoo näkemystään konkreettisesti toteuttaa, ja suositteleeko joku sitten aktiivisesti väkivaltaa toimintamalliksi. Tällä hetkellä vastauksesta ei tosin voi olla edes täysin varma.”

Muuallakin on kummasteltu, miksi äärioikeistoon liittyvistä kysymyksistä selviää näennäisillä vastauksilla, ja kysytty, miksi poliittista väkivaltaa ei käsitellä järjestäytyneenä rikollisuutena, samaan aikaan kun poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on kasvanut.

Jos ilmiötä tarkastelee politiikan pintatasolta, kysymyksiä herää entistä enemmän. Eikö Suomen vastarintaliikkeen tuomitseminen ilman tulkinnanvaraisia rinnastuksia olisi perussuomalaisia johtavalle Timo Soinille tilaisuus pestä puolueensa nimeä puhtaaksi kiusallisista äärioikeistoyhteyksistä? Avoimen väkivaltaisen, kansallissosialistiseen vallankumoukseen tähtäävän järjestön yksiselitteisen tuomitsemisen ei pitäisi olla kovin haastavaa – eikä se aiheuttaisi edes syytöksiä poliittisten irtopisteiden keräilystä.

Peli poikki – vai pelin paikka?

Peli poikki! -mielenosoituksen perusteella rasismin ja vihapuheen vastustaminen yhdistää monenlaisia ihmisiä ja laajoja kansanosia. Jo vuoden 2015 Meillä on unelma -mielenosoituksen yhteydessä nähtiin, kuinka arka paikka tämä on niille, jotka pyrkivät esittämään rasisminsa tai äärinationalisminsa kansalaisten ”todellisena mielipiteenä” ja leimaamaan ihmisoikeuskysymykset vähemmistöä edustavan ”punaviherkuplan” puuhasteluksi.

Peli poikki! -mielenosoitus vaikuttaa historialliselta siinä mielessä, että pääministeri Juha Sipilä oli mukana sen rinnakkaistapahtumassa Kuopiossa. Pääministerin osallistumista voi tietysti pitää kädenojennuksena rasismin vastustamiselle, mutta se herättää myös kysymyksiä. Kenelle pääministerin viesti on suunnattu – eli kenen vallassa on oikaista se vääryys, jota vastaan Juha Sipilä osoittaa mieltään? Eikö se ole pääministerillä itsellään? Vai pyrkiikö Sipilä osallistumisellaan viestittämään, että tässä kysymyksessä hänen vaikutusvaltansa ei ole rivikansalaista kummempi?

Samalla voi kysyä myös, eikö yksikään insinöörijärjen varoitusvalo kertonut, että Kajaanin Otanmäen henkirikoksen rinnastaminen Suomen vastarintaliikkeen tilaisuudessa tapahtuneeksi epäiltyyn henkirikokseen toistaa ja vahvistaa äärioikeiston Eurabia-salaliittoteoriaa? Oli rinnastus tarkoituksellinen tai ei, Sipilä tuli nykäisseeksi mattoa omien rasismia ja vihapuhetta vastustavien sanojensa alta.

Mielenosoituksen jälkeisenä maanantaina hallitus ilmoitti, ettei ääriryhmien kieltämiseen tarvita uutta lainsäädäntöä, vaan asia voidaan hoitaa olemassa olevaa lainsäädäntöä soveltamalla. Tämä on totta. Samalla herää kysymys, miksi olemassa olevaa lainsäädäntöä ei ole sovellettu jo tähän mennessä? Tähän on kiinnittänyt huomiota muun muassa blogisti Saku Timonen, joka on samalla viitannut Mikko Niskasaaren näkemyksiin siitä, että ”kyseessä on ollut poliisin ja syyttäjälaitoksen poliittinen valinta”.

Pääministerille on joka tapauksessa tarjolla muitakin vaikuttamisen mahdollisuuksia kuin mielenosoituksissa näyttäytyminen. Nähtäväksi jää, oliko pääministerin osallistumisessa kyse käden ojentamisesta antirasistiselle liikkeelle vai enemmänkin poliittisesta käsienpesusta.

Cui bono?

Jos hallituksen vaikenemista pohtiessaan kysyy roomalaisten tavoin cui bono – eli kuka hyötyy – esiin pomppaa ensimmäisenä Timo Soinin hahmo. Soinin poliittisen uran huipentuma ulkoministerinä on käynyt monin tavoin kalliiksi, eikä pienin kärsijä ole ollut hänen oma puolueensa. Perussuomalaisten hallituspaikan lunastaminen on tarkoittanut pyllistämistä muun muassa niille, jotka uskoivat puheisiin työväenpuolueesta ilman sosialismia, pienituloisimpien puolustamisesta tai EU-kriittisyydestä.

Donald Trumpin kampanjaa kommentoidessaan Soini totesi, että ”äänet on osattava ottaa”. Tämä taito hänellä itsellään on ollut hyppysissä, mutta poliittisesta osaamisesta on löytynyt muita puutteita. Hallistusneuvotteluissa Soini ei hallinnut ainakaan puolueensa tulevan kannatuksen turvaamista – ulkopuolisen silmin katsottuna perussuomalaisia vietiin kuin ensimmäistä kertaa markkinoille tullutta maalaispoikaa. Puolueen gallup-suosion pudotus viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen ollut ennätyksellisen nopeaa. Nyt uutta vauhtia haetaan räjähtelevistä lepakoista ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta.

Tuskin perussuomalaisten niin sanotut maahanmuuttokriitikotkaan aivan tyytyväisiä ovat, mutta he ovat joka tapauksessa se vähiten epätyytyväinen ja puolueelle uskollisin ryhmä, minkä vuoksi heistä on pidettävä kiinni. Sulkia hattuun on saatu turvapaikkalinjan kiristämisestä, joka vaikuttaa tuottavan lähinnä absurdeiksi luonnehdittavia tuloksia.

Ei kannata unohtaa sitäkään, kuinka keskeinen asema rasismin hyödyntämisellä on ollut Timo Soinin poliittisella uralla. SMP:n raunioille 1990-luvulla perustettu perussuomalaiset oli aluksi yhden kansanedustajan miniatyyripuolue. Media ei ollut kiinnostunut Soinin läpänheitosta tai hänen rehevästä kansanomaisuudestaan, vaan tyytyi odottelemaan ryhmän putoamista eduskunnasta ja aikanaan puoluerekisteristä. Toisin kävi Tony Halmeen suunsoiton ansiosta. Halmeen mediassa hankkiman huomion siivellä Soini nousi itsekin ensimmäistä kertaa eduskuntaan. Oppi on tuskin unohtunut.

Soinin poliittisen uran huipentumista ulkoministerin pestiin voi kutsua tähdenlennnoksi. Tähdenlento on taivaalta putoava kivi. Kun kaikki muu on ollut kaupan ja myös myyty, rasismin hyödyntäminen ja äärikansallismielisten kanssa flirttailu ovat ne asiat, joihin hallituskumppaneiden ei sovi koskea. Soini tietää, että hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit olisivat juuri nyt puolueelle puhdas katastrofi. Niinpä perussuomalaiset on äärimmäisen taipuisa hallituksen apupuolue – niin kauan kun sen pyhimmälle alueelle ei mennä.

Rahan jäljet

Mikä sitten saa hallituskumppanit sietämään perussuomalaisten toimintaa? Muukalaisvihan hyväksyvien arvokonservatiivien lisäksi keskustasta löytyy myös alkiolaisuuden perinteiden korostajia, ja vaikka kokoomusnuoret monilta osin jakavat halla-aholaisen maailmankatsomuksen, jotkut heidän vanhemmat puoluetoverinsa saattavat edelleen käyttää sanaa arvoliberalismi niin, että se pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Haluaisin mielelläni uskoa, että alkiolaisuus ja arvoliberalismi eivät ole aivan puhdasta ”äänet on osattava ottaa” -läppää, mutta nyt molemmat puolueet lorottavat noiden aatteidensa päälle silloin, kun ne katselevat perussuomalaisten äärioikeistosiiven toimia sormiensa läpi.

Mielipidetiedustelujen perusteella keskustalla ja kokoomuksella menee itse asiassa kohtuullisen hyvin, hallituksen ensimmäisen vuoden saavutukset huomioiden jopa loistavasti, eli uusia vaaleja ei tarvitse pelätä yhtä paljon kuin Soinin leirissä. Immosen ja kumppaneiden uusien vallankumousviestien tai natsikommellusten jälkeen hallituskumppaneiden pöytään lyömä nyrkki pakottaisi Soinin siivoamaan puoluettaan – tai sitten se tarkoittaisi hallituksen hajoamista. Tämähän noudattaisi ”tulos tai ulos” -linjaa, jota Sipilä on ilmoittanut pääministerinä noudattavansa.

Miksi siis tämä hiljaisuus?

Sipilän hallitus on ajamassa läpi historiallisen suurta yksityistämisprojektia. Kokonaisuus vaikuttaa ulottuvan maanteistä ja rautatieliikenteestä työvoimapalveluihin – unohtamatta tietenkään euromääräisesti merkittävintä kakunpalaa eli sotea. Mahdollisimman paljon yhteiskunnan toiminnasta aiotaan alistaa markkinavoimille ja maagisella tavalla viisautta ja hyvyyttä tuottavalle kilpailulle. Miljardit pistetään virtaamaan.

Vaikka kaikkia näitä yksityistämistavoitteita ei saavutettaisikaan, voidaan puhua merkitykseltään vallankumouksellisesta muutoksesta. Ja sellaisen läpiajamiseen nimenomaan nykyinen hallituskoalitio antaa poikkeukselliset mahdollisuudet.

Sote-uudistusta perusteltiin alun perin säästöillä, sittemmin on siirrytty käyttämään perusteluna ”valinnanvapautta”. Jos kuitenkin kysyy jälleen qui bono, tai noudattaa amerikkalaisten kehotusta ”follow the money”, kokonaisuus kirkastuu aika nopeasti. Talouslehdissä intoillaan uusista bisnesmahdollisuuksista, terveysalan yritykset kasvavat ja keskittyvät nopeasti ja poliittiset vaikuttajat kiirehtivät palkintovirkoihinsa – mikä on saanut jopa ajatuspaja Liberan puhumaan arvostelevasti kokoomuksen sote-pyöröovesta.

Ruotsissa on puhuttu terveysbisnesyritysten jopa viiteenkymmeneen nousevista tuottoprosenteista ja vaadittu kermankuorinnalle jonkinlaista kattoa. Ei ihme että Suomessa terveysbisneksen verovälttelyn mahdollisuudet halutaan pitää auki. Nyt käynnissä oleva päiväkotien ryhmäkokojen kasvattaminen ja vanhustenhoidon työntekijämäärien leikkaaminen pohjustavat nekin entistä parempia tuloksentekomahdollisuuksia toimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen. Kokonaisuuteen istuu toki myös omistusten salaamista helpottavan hallintarekisterilain pakkomielteinen edistäminen.

Lyhyesti sanottuna kysymys on niin suurien bisnesmahdollisuuksien avaamisesta, että kokoomus ja keskusta sietävät perussuomalaisilta sen mitä siedettävä on. Alasajon kohteena oleva suomalainen terveydenhoitomalli on ollut itse asiassa kustannustehokas ja pitkään kohtuullisen tasa-arvoinenkin. Aliresursoinnilla siitä on kuitenkin onnistuttu luomaan kiitollinen kohde uudistusvaatimuksille, ja uudistaminen halutaan tietysti ymmärtää synonyymina kilpailulle avaamiselle. Julkisen terveydenhuollon yhtiöittämisen, kilpailutuksen ja terveysbisneksen kansainvälisten jättiyritysten sisäänheittotarjousten jälkeen päädytään muutamassa vuodessa tilanteeseen, josta paluu julkiseen järjestelmään voi vaikeaa, vaikka kustannukset karkaisivat ja kasvava määrä ihmisiä putoaisi palvelujen ulkopuolelle.

Sote-palvelujen ja erityisesti niiden rahoituksen uudistamiselle on tarvetta, mutta ei välttämättä yksityistämiselle. Perusteita nykyisenkaltaisen uudistuksen kaatamiselle ei joka tapauksessa ole vaikea löytää.

Uusia näkökulmia?

Tällä hetkellä sote-uudistus on keskustan vaatimine maakuntamalleineen vielä niin hajallaan, että valmista ei välttämättä tule koskaan, vaikka yritys on kova. Lahon rakennelman saattaisi hyvinkin kaataa opposition yhteisrintaman ilmoitus siitä, että terveysbisneksen kermankuorintamahdollisuudet tullaan leikkaamaan seuraavien vaalien jälkeen, eikä perustuslain kanssa ristiriitaisia yhtiöittämis- ja yksityistämisoperaatioita katsota sormien läpi sitä ennenkään, vaan suuri uudistus on syytä tehdä huolellisesti ja hätäilemättä – ja muiden kuin vuoroaan pyöröovelle odottavien ehdoilla.

Tällaisen ilmoituksen jälkeen meno sote-pyöröovella saattaisi rauhoittua – ja samalla voisi hyvinkin päättyä se hiljaisuus, jolla perussuomalaisten jatkuvat äärioikeistokommellukset on hallituksessa hyväksytty.

Puuttuu vain se opposition yhteisrintama. Jos sellaista ei muodostu, riittävän suuri ja äänekäs kansalaisten joukko voi saada viestinsä läpi ilman puolueitakin – kuten Peli poikki! -mielenosoitus omalta osaltaan näytti.

On tietysti mahdollista, että olen väärässä epäillessäni hallituksen jatkavan hiljaisen hyväksynnän linjaansa äärioikeiston suhteen – ja silloin olen mielelläni väärässä. Ehkä poliisi saa resurssinsa ja puuttuu uudella otteella netissä tapahtuvaan uhkailuun ja vihan levittämiseen, ja ehkä syyttäjälaitos pysyy jatkossakin hereillä. Ehkä Soini toimii Hakkaraisen ja Kiemungin mahdollisten tuomioiden jälkeen lupaustensa mukaan – toisin kuin Halla-ahon kohdalla – ja siivoaa puoluettaan.

Jos näin ei tapahdu, on aika katsella ympärilleen ja miettiä, voivatko naapurimaat oppia toisiltaan samankaltaisissa ongelmatilanteissa, ja jos, niin mitä. Läntisessa naapurissamme ruotsidemokraatit on suljettu käytännössä puolueyhteistyön ulkopuolelle. Asetelma on kasvattanut äärinationalististen ja rasististen liikkeiden ympärille rakentuneen (ja Jussi Halla-ahon mukaan ”erittäin asiallisen ja fiksun”) puolueen kannatusta. Muille puolueille ruotsidemokraattien saarto on tarkoittanut hankaluuksia muun muassa toimintakykyisen hallituksen muodostamisessa, mutta yhteisrintama on pitänyt. Suomessa on toimittu perussuomalaisten suhteen tunnetusti toisin.

 

Hyödyllisistä idiooteista

Hyödyllisen idiootin arvonimeä jaellaan löyhäkätisesti varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sivuavissa verkkokeskusteluissa. Perinteisesti hyödyllisellä idiootilla on tarkoitettu hyväuskoista henkilöä, joka auttaa hallintoa tai ideologiaa vastoin omaa etuaan. Ilmaisun alkuperästä ei ole vahvistettua tietoa, mutta useimmiten se liitetään Leniniin. Bolshevikkijohtaja on vaihtelevien kertomusten mukaan kutsunut hyödyllisiksi idiooteiksi joko neuvostovaltaa tukevia venäläisiä ei-kommunisteja tai myötämielisiä läntisiä intellektuelleja, mahdollisesti molempia.

Stalinilla ja Hitlerillä oli omat höpläytettävänsä, samoin historian myöhäisemmillä ja vähäisemmillä hirviöillä. Myötäjuoksija on hyödyllisen idiootin hivenen teräväjärkisempi serkku, ja resonaattorikin vaikuttaa kuuluvan samaan sukuhaaraan. Kaksoisstandardien käyttöä pidetään tämän sukukunnan erityisominaisuutena: varsin usein hyödyllisen idiootin suuhun sijoitetaan maininta Neuvostoliiton, Venäjän tai jonkin muun tahon “rauhanaseista”.

Vaikka historia on täynnä esimerkkejä idealismin hyväksikäytöstä, hyödyllisistä idiooteista puhuvilta jää yleensä huomaamatta se, että he syyllistävät ensisijaisesti hyväksikäytön kohdetta, eivät niinkään hyväksikäyttäjää. Ei ole myöskään olemassa sellaista ideologiaa tai pyrkimystä, jota ei voitaisi käyttää hyväksi – kyse on vain tahdosta ja ajoituksesta.

Usein jää huomaamatta sekin, että vain osa todellisista hyväksikäyttöyrityksistä onnistuu: vaikka Aamulehden pääkirjoituksen laatija oli maaliskuussa 2003 sitä mieltä, että YK:n turvallisuusneuvosto “saa syyttää itseään, jos ja kun Yhdysvallat liittolaisineen lähtee omin luvin vapauttamaan maailmaa Saddamin hirmuhallinnon uhasta”, suuri osa suomalaismediasta suhtautui tuossa vaiheessa sotaretken oikeutukseen perustellun varovaisesti tai epäillen.

Julkisessa keskustelussa on syytä huomauttaa kaksoistandardien käytöstä tai liiallisesta sinisilmäisyydestä aina kun niihin törmää, mutta hyödyllisistä idiootteista puhumiseen liittyy myös loukkaamisen ja halventamisen tarkoitus, joka on taas ominaista keskustelun pilaamiselle eli trollaukselle.

Hyödyllisen idiootin tarinassa on aina kertoja, idealisti ja ulkopuolinen, pahantahtoinen hyväksikäyttäjä. Idealistin pyrkimykset kääntyvät omaksi irvikuvakseen, koska niiden naiivius tekee hänestä helpon maalin hyväksikäyttäjälle. Samalla idealismin ja liiallisen hyväuskoisuuden välille vedetään yleisellä tasolla yhtäläisyysmerkit. Tarinan kertojan rooli on kuitenkin keskeinen: hänen päätösvaltaansa jää paitsi oikeiden ja väärien pyrkimysten sekä liiallisen hyväuskoisuuden määrittely, myös hyväksikäyttäjän nimeäminen. Tarinan asetelmaa voidaan hyödyntää myös lausumatta ääneen sanaa idiootti – hyvä esimerkki tästä on presidentti Niinistön leimaaminen varomattomaksi Itämeren lentoturvallisuutta koskeneen transponderi-aloitteensa vuoksi.