Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Sipilä Kreikan tiellä

Pääministeri Sipilän tapana on varoitella suomalaisia Kreikan tielle joutumisesta. Valtion kassa on tyhjä ja lainanotto suistaa meidät suohon, minkä jälkeen julkinen terveydenhuolto on purettava, oma päätösvalta menetetään ja tuleville polville jää perinnöksi vain velkaa.

”Kreikan tie” on ilmaisuna kiinnostava. Kreikka on kaukana, lämmin, eikä siellä tehdä oikeita töitä, minkä vuoksi se sopii moraalisesti varoittavan kertomuksen tapahtumapaikaksi. Asiaa helpottaa toisaalta sekin, että maa on lomakohteidensa osalta suomalaisille tuttu. Aurinko paistaa, hiekka polttaa, zorbasta tanssitaan ja ouzo virtaa. Kyllähän tämä tiedetään.

Suomalaisten iltapäivälehtien todellisuudessa kreikkalaistyöläiset käyvät työpaikallaan muutaman tunnin päivässä, kuittaavat ylimääräisen korvauksen tietokoneen käyttämisestä ja jäävät eläkkeelle vuosikymmeniä aikaisemmin kuin suomalaiset. Kaikki tämä on kustannettu holtittomalla velanotolla ja huijaamalla muuta euroaluetta.

Niinpä Kreikan taloudellinen ja sosiaalinen kriisi näyttäytyy paitsi väistämättömänä, myös ansaittuna. Laiskat ja ahneet huijarit saivat rangaistuksensa. Meillä Suomessa eletään eri tavalla.

Yksi Kreikan ongelmien todellinen taustatekijä on maan korruptoitunut poliittinen kulttuuri. Vuosikymmenien ajan valtaa pitivät vuorotellen sosiaalidemokraatit ja oikeisto. Kehittymättömille demokratioille tyypilliseen tapaan vallan kahvaan päässyt osapuoli kahmi suoraviivaisesti etuja omille rahoittajilleen ja kannattajilleen. Puoluerajat ylittävään yhteisten etujen ajamiseen osoitettiin vähemmän kiinnostusta.

Tällaisesta ota yhteiset rahat ja juokse -demokratiasta on saatu tyylipuhdas suomalainen esimerkki Sipilän hallituksen kiirehtimästä terveydenhoidon yksityistämisestä eli sote-uudistuksesta. Suomalainen konservatiiviblokki pyrkii ottamaan valta-asemastaan kaiken irti.  Suuria uudistuksia ei ole Suomessa tavattu vallan vaihtuessa purkaa, mutta nyt sosiaalidemokraatit ovat jo puhuneet sote-uudistuksen keskeisten osien uudelleenarvioinnista mahdollisen vaalivoittonsa jälkeen.

Poliittisen kulttuurin osalta Sipilä on siis johtanut Suomen Kreikan tielle.

***

Mitä tulee Suomen ja Kreikan velkojen rinnastamiseen, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo totesi 2015, että IMF:n tilastojen mukaan ”Suomen julkisella sektorilla on nettovelkaa vähemmän kuin millään muulla EU-maalla”. Kreikka oli saman tilaston viimeinen.

Velkaantumisella pelottelulla voidaan perustella julkisen sektorin alasajoa ja yksityistämistä. Kreikassa nämä keinot on viety äärimmäisyyksiin, mutta maa ei ole silti noussut velkakriisinsä suosta – ei, vaikka töissä käyvät kreikkalaiset tekivät jo kriisin alkuvaiheessa viisi tuntia pidempää työviikkoa kuin suomalaiset.

Kreikan velkakriisissä on professori Pertti Haaparannan mukaan kyse siitä, että ”[o]mituisen silmänkääntötempun avulla yritysten rahoituskriisi on muutettu valtioiden velkakriisiksi. — Nyt Kreikka on kuitenkin joutunut vastaamaan Saksan ja Ranskan pankkien vastuista.”

Haaparanta puhui 2014 yhteisvastuullisen valuutan välttämättömyydestä pitkällä tähtäimellä, ja näki yhdeksi vaihtoehdoksi paluun kansallisiin valuuttoihin. Oman päätösvallan menettämisen pelkoa ja oman valuutan merkitystä voi miettiä vertailemalla Kreikan ja Islannin selviytymistä omista kriiseistään: Islanti teki päinvastoin kuin EU Kreikassa.

Islannissa pelastettiin ihmisten hyvinvointi, euroalueella pankit. Tässä suhteessa Sipilän Suomi on jatkossakin lähempänä Kreikkaa kuin Islantia. Jo 2013 arvioitiin eurokriisin tuoneen sijoittajille 1000 miljardin euron pikavoitot kuuden kuukauden aikana. Huippuunsa viritetty markkinamekanismi kaatoi velat valtioiden niskoille.

***

Kreikan tiestä puhuttaessa ”tulevien sukupolvien maksettavaksi jäävä velka” on olennainen osa kertomusta. Sen lähtökohtana on olettamus, jonka mukaan rahaa on niukasti, mutta luonnonvaroja rajattomasti. Tarkoituksena on leikkauspolitiikan vastustajien syyllistäminen.

Kertomuksella sivuutetaan leikkauspolitiikan yhteiskunnalliset vaikutukset, luottamuksen ja muun sosiaalisen pääoman häviäminen, syrjäytyminen, koulutuksen epätasa-arvoistuminen sekä tekemättä jäävien ympäristöinvestointien merkitys.

Euromääräistä velkaa tuleville sukupolville ei siis sovi jättää, mutta haurastuva yhteiskuntarakenne ja heikkenevä elinympäristö kyllä.

Olennaisimmiksi katsottuihin asioihin on aina varaa. Talouskurimuksestaan huolimatta Kreikka on käyttänyt puolustusmenoihin enemmän rahaa suhteessa bruttokansantuotteeseen kuin mikään muu Euroopan unionin jäsenvaltio tai Naton eurooppalaisjäsen. Syykin on selvä: idässä vaanii vanha ja voimakas vihollinen, Turkki – joka on tosin samalla Kreikan Nato-liittolainen.

Suomessa puolustusmenoihin näyttää olevan tulossa noin 40 prosentin korotus. Sipilä iloitsee puolustusbudjetin pontevasta tasosta ja valtiovarainministeri Orpo puhuu siitä, kuinka asemenojen kasvu tekee nihilistisen politiikan jatkamisesta välttämätöntä.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Innovaatioita

Nykyisellään valtion olemassaolon tarkoitus on suuryritysten toimintaedellytysten turvaaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan innovaatioita. Innovaatio sekoitetaan usein keksintöön, vaikka kyse on eri asiasta.

Tekesin mukaan innovaatio on ”kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista”. Innovaatioon liittyy olennaisella tavalla uutuuden tunne, joka lisää sen hyväksyttävyyttä. Muuten kyse on lähinnä siitä, että olemassaolevaan tietoon löydetään uusi näkökulma, jonka avulla se voidaan muuttaa rahaksi.

Tätä ajatusta hallitus ajaa voimalla muuallekin kuin suomalaiseen koulutukseen ja tutkimukseen.

Pitkään Tekesin johtajana toiminut tekniikan tohtori Veli-Pekka Saarnivaara tosin syyttää hallitusta innovaatiopolitiikan hylkäämisestä ja puhuu taantumisesta 20 vuoden taakse. Innovaatiot ovat kuitenkin Sipilän kabinetin puheissa niin keskeisessä roolissa, että Saarnivaaran näkemyksiä on pakko pitää näköharhana.

Vakaimman pohjan liiketoiminnalle muodostaa ihmiselämän perustarpeisiin vastaaminen: esimerkiksi asunnosta ja elintarvikkeista ollaan valmiita maksamaan lähes mitä tahansa, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Jos muita vastaavankaltaisia välttämättömyyksiä voidaan avata markkinoiden vapaasti rahastettavaksi, hallituksen innovaatiotavoitteet täyttyvät komeasti.

Juuri tästä on kyse miljardien markkinat synnyttävässä sote-uudistuksessa.

Nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta myös sähkö on perustarve, mutta sähkönsiirtoverkon osalta olennaiset innovaatiot on jo nähty. Toivoa ei kuitenkaan kannata heittää, sillä vielä löytyy välttämättömyyksiä, joihin innovaatiopolitiikka ei ole koskenut, kuten tiet ja vesihuolto.

Tieverkoston yksityistäminen etenee tällä hetkellä pienellä vaihteella. Ylen ”vesisotesta” kertova uutinen avaa puolestaan näkyviin sen kaavan, jolla innovaatio-Suomen olennaiset uudistukset toteutetaan:

1. Julkisen palvelun resurssit leikataan niin pieniksi, että sen toiminta rapautuu.

2. Tilanteen korjaaminen todetaan välttämättömäksi ja käynnistetään selvitystyö.

3. Vaaditaan pienten yksiköiden yhdistämistä, koska suuri on tehokasta.

4. Todetaan, että mukaan tarvitaan yksityistä pääomaa, koska yhteiskunnan rahat eivät riitä välttämättömiin uudistuksiin.

5. Yksityistämisen jälkeen maksetaan se, mitä innovatiivinen yritys keksii pyytää, ja väitetään, että muut vaihtoehdot olisivat käyneet kalliimmiksi.

Lumme Energia
Sideways 2018

Terrorifutuurit ja kaipuu 1800-luvulle

Vuosituhannen alussa Pentagonissa suunniteltiin terrori-iskujen ennustamista futuurimarkkinoilla. Ajatuksesta luovuttiin kuolema-aiheisen vedonlyönnin aiheuttaman paheksunnan vuoksi – ei siksi, että markkinoilla toimivien sijoittajien ennustajankykyjä olisi sinänsä epäilty.

Markkinoiden erehtymättömyyteen uskominen pätevöittää toki paljon muuhunkin kuin terrori-iskujen ennaltanäkemiseen. Oli kyseessä Pihtiputaan päivähoidon järjestäminen, Meri-Lapin teiden kunnossapito, kulttuuritoimitusten kriisi tai ilmastonmuutoksen torjunta, jostakin pompsahtaa esiin puhuva pää, joka esittää sievällä talouden munkkilatinalla, kuinka kilpailu ja markkinat tuottavat parhaat ratkaisut. Media toistaa nämä väitteet, ei kyseenalaista niitä.

Markkinoiden erehtymättömäksi kutsutun parviälyn toiminta muistuttaa usein lähinnä vauhkoontunutta karjalaumaa. Taloustieteen Nobelin saanut Robert Lucas ilmoitti vuonna 2003, että taloustiede pystyy jatkossa estämään taantumat – sitten tuli vuosi 2008. Vuonna 2017 pörssikurssit juhlistivat Donald Trumpin kauden alkamista sahaamalla ylös ja alas, mikä sai Kauppalehden siteeraaman Willem Buiterin toteamaan, että markkinat ovat ehkä ”haistelleet liimaa”.

***

Talouteen liittyvistä harhalaukauksista huolimatta päivystävät ekonomistit vaikuttavat olevan paavin tavoin viran puolesta erehtymättömiä, eikä heidän arvovaltaansa kaikkien alojen erityisasiantuntijoina kiistetä.

Kuinka 1700-luvulta peräisin oleva väite markkinoiden luonnonlainomaisuudesta ja sen ympärille rakennettu uskonnollinen mystiikka ovat saavuttaneet yhteiskunnassa tällaisen aseman?

Valtavirtataloustieteen kriitikkona tunnettu Ha-Joong Chang kirjoittaa teoksessaan Taloustiede – Käyttäjän opas:

Nyt sanotaan, että taloustiede kertoo kaiken taloudesta ja sen päälle kaikesta muustakin. Tällainen suurentelu johtuu siitä, että taloustiedettä nykyään hallitseva uusklassinen koulukunta määrittelee taloustieteen tietyllä tavalla. Perinteisen uusklassien talouden määritelmän esitti ensimmäisenä Lionel Robbins kirjassaan An Essay on the Nature and Signifinance of Economic Science (´Taloustieteen luonteesta ja merkityksestä´, 1932). Robbinsin sanoin taloustiede tarkastelee inhimillistä käyttäytymistä päämäärien ja niukkojen resurssien suhteena, jossa resursseja voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin. Saman määritelmän muunnelmia käytetään yhä.

Paavo Löppönen käsittelee kirjassaan Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus taloustieteen imperialismia, näkemystä jonka mukaan valtio, yhteiskunta ja talous ovat yhdenmukaista, yhtenäistä todellisuutta ja ”kaikkia voidaan arvioida ja muotoilla samojen kilpailua koskevien taloudellisten periaatteiden mukaisesti.” Ajattelutavalla on pyritty alistamaan muita tieteenaloja, mikä ei Löppösen mukaan ole onnistunut, mutta

Jos tätä alistamispyrkimystä tarkastellaan sen sijaan poliittisen kielen ja käytännön muutoksessa viime vuosikymmenten aikana, on selvää, että imperialistisissa pyrkimyksissä on edetty varsin pitkälle.

Kuinka tämä poliittisen kielen ja käytäntöjen haltuunotto on sitten tapahtunut? Kertomus on pitkä, mutta Löppönen esittää teoksessaan vakuuttavan kokonaiskuvan. Uusliberalismin synty ajoittuu vuosien 1919-1938 Wieniin, josta ideologia levisi Britannian kautta Yhdysvaltoihin – matkan varrella toki muokkautuen. Vuosikymmeniä kestänyt pohjatyö muuttui merkityksellisiksi, kun ideologian käyttökelpoisuus oivallettiin amerikkalaisissa pääomapiireissä. Rahoitus avasi portit menestykseen. Thatcherin ja Reaganin valtaannousut merkitsivät läpimurtoa, mutta jatkuvuuden turvaamiseksi oli löydettävä lisää yhteistyöhaluisia poliitikkoja, hiottava viestintästrategioita ja luotava ajatuspajojen verkostoja maailmanlaajuisesti.

Eurooppalaisten uusliberalistien Stockholm Networkiin kuuluu tällä hetkellä yli 100 ajatuspajaa yli neljästäkymmenestä maasta. Suomesta mukana ovat Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) sekä Libera– ja Chydenius-säätiöt. Lisäksi Libera on ainoa suomalaisjäsen Atlas Networkissä, jota Löppönen kutsuu uusliberalismin ideologiseksi keskukseksi, ja johon kuuluu muun muassa ilmastonmuutoksen kieltämisen puolesta toimiva Heartland Institute erilaisine rönsyineen.

***

Paavo Löppösen mukaan uusliberalismin juuret ovat 1920- ja 1930-lukujen itävaltalaisessa traumassa ja keisarikunnan aristokratian sosiaalisen ja henkisen todellisuuden hajoamisessa.

Vallitsevassa ideologiassa on siis kyse kaipuusta 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan. Näkökulma selittää niin viime vuosikymmenien politiikan virtaukset kuin sekalaisilta vaikuttavista aineksista kasatun konservatiivihallituksemme sitkeydenkin.

Paluuta menneisyyteen ajava poliittinen projekti on kohdannut oikeastaan yllättävän vähän vastarintaa. Osittain tämä kertoo uusliberalistien viestinnän (sitäkin Löppönen avaa ansiokkaasti) onnistumisesta, mutta syitä löytyy syvemmältäkin.

Suomalaissosiologit pohtivat Ylen haastattelussa sitä, kuinka yhteiskuntaa selitetään nykyään taskulaskimilla. Emeritusprofessori Antti Eskola toteaa, että

Aikoinaan me uskoimme tietoon ja valistukseen. Ajattelimme, että jos tieteen keinoin ihmiselle kerrotaan, kuinka tosiasiat ovat ja miten yhteiskunta toimii, se johtaa muutokseen. Oli virhe uskoa niin. Eivät ihmiset vapautta halua – vaan jotain, jolle alistua.

Puheenvuoron voi kuitata vanhan pettyneen miehen turhautumien purkamiseksi, mutta kyse ei ole välttämättä tai pelkästään siitä. Imperialistiseksi heittäytynyt taloustiede on pystynyt median tuella säilyttämaan tieteellisyyden vaikutelman. Toisaalta ihmisillä vaikuttaa olevan jatkuva tarve maailmaa selittäville yksinkertaisille tarinoille, jotka vapauttavat heidät epäilyksistä, ajattelun vapaudesta ja vastuusta.

Jumalolentoihin ja ennalta määrättyyn kohtaloon uskoo nykyään pienempi osuus ihmiskunnasta kuin ennen tieteellisen maailmankuvan läpimurtoa. Muutos ei välttämättä ulotu kovin syvälle: erehtymättömien markkinoiden kaltaiset kvasitieteelliset uskomusjärjestelmät ovat ottaneet jumalien roolin. Ihmisellä on edelleen jotain, jolle alistua. Se tyynnyttää mieltä ja tekee elämästä yksinkertaista.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Keinottelu ja muita katoavia sanoja

Maailman pörsseissä hermoillaan. Syy on yksinkertainen: vaikuttaa siltä, että osakekauppaan lainatusta rahasta pitäisi ehkä joskus tulevaisuudessa maksaa taas jonkinlaista korkoa.

Keskuspankit ovat sylkeneet markkinoille ilmaista rahaa pelastaakseen sijoittajat kymmenen vuotta sitten iskeneen finanssikriisin seurauksilta. Pörsseistä bittiavaruuteen haihtuneet tuhannet miljardit ovat nollakorkojen ansiosta tulleet takaisin, mutta sijoitukset saattavat jälleen sulaa, jos korkoja nostetaan.

Finanssikriisin laukaiseva tekijä oli Yhdysvalloissa harjoitettu subprime-vedätys. Se on tyylipuhdas esimerkki keinottelusta, joka on Nykysuomen sanakirjan mukaan havittelua, spekulointia, huijausta.

Sanaa on pikku hiljaa lakattu käyttämästä, vaikka juuri keinottelun jälkiseurausten hoitamiseksi korot on painettu vuosikausiksi alas – ja synnytetty nyt pamahtamistaan odottava kupla. Kaikki sijoittaminen ei ole keinottelua, mutta silloin kun ihastellaan uusien sijoitusinstrumenttien innovatiivisuutta, ollaan yleensä lain rajamailla liikkuvan huijauksen äärellä.

Mihin puhe keinottelusta on sitten hävinnyt?

Sanat tekevät viimeisen palveluksensa kadotessaan kielenkäytöstä: ne osoittavat todellisuuden kuvaamisen ja ymmärtämisen tapojen muuttuneen.

Ehkä keinottelulle on käynyt kuten sähkövalolle. Talvi-illan hämärtyessä me emme sytytä enää sähkövaloa, vaan pelkän valon – sähkö on tässä yhteydessä itsestäänselvyys, jota ei tarvitse erikseen mainita.

Kuolinkamppailuaan keinotella-sana käy myös Wikipediassa, josta vielä toistaiseksi löytyvä artikkeli kertoo ilmaisun tarkoittavan ”keplottelua, jonkin tekemistä epätavallisin, usein kyseenalaisin tai epärehellisin keinoin” – paitsi sijoittamisen yhteydessä, jossa se tarkoittaakin ”spekulaatiota, voiton hankkimista odotettuja hinnanvaihteluja hyväksi käyttäen”.

Sijoitustoiminnassa ei siis vilunkipeliä tunneta.

Ajan hengen mukaisesti Wikipediassa on päädytty pohtimaan sitä, pitäisikö keinottelusta kertova artikkeli yhdistää toiseen (eli haudata). Kysymys kuuluu ”onko keinottelu muutakin kuin spekulaatiota?

keinottelu

Koska keinottelua ei ole olemassa, keskuspankit eivät voi sitä osaltaan mahdollistaa eivätkä maksattaa keinottelijoiden sotkuja veronmaksajilla. Sellainenhan suututtaisi ihmisiä.

Niinpä keskuspankit ovat elvyttäneet pumpatessaan nollakorkoista rahaa liikepankkien kautta johdannaismarkkinoiden uusiin helvetinkoneisiin, joiden tikitystä nyt kuunnellaan. Valtioiden rooliksi on jäänyt tiukan talouskurin ylläpito, koska viime kädessä juuri valtiot verotusoikeuksineen ovat keskuspankkien takuumiehiä, eikä niiden velanmaksukykyä saa vaarantaa.

Sanojen hautausmaalle on viime vuosina päätynyt toki paljon muutakin kuin keinottelu. Ajatellaan vaikka sanaa militarismi, joka tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan sotilaallisten näkökohtien yksipuolista varteen ottamista, niiden vaatimusten liiallista suosimista yhteiskunnan muiden tarpeiden kustannuksella, sotahenkisyyttä ja sotilasvaltaa.

Missäpä tällaiseen törmäisi. Kun ilmiötä ei ole olemassa, ei tarvita sitä kuvaavaa sanaakaan, ja ilman sanoja ei taas synny keskustelua.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Someraivon jäljillä

Kissat eivät tarvitse somea, mutta mitä olisi some ilman kissoja? Got it?
Kissat eivät tarvitse somea, mutta mitä olisi some ilman kissoja? Got it?

Entiset Facebook-johtajat ja erilaiset bittinikkarit varoittelevat nyt kilvan sosiaalisen median vaaroista. Vastuuhenkilöiden katumus ihmismielen haavoittuvuuksien hyväksikäytöstä tuskin aiheuttaa mullistavia reaktioita: kaikkihan me somessa surffaavat olemme omasta mielestämme poikkeuksellisen arvostelukykyisiä yksilöitä, emme sitä keskittymiskyvytöntä, riippuvuuksiin retkahtavaa ja algoritmeillä manipuloitavaa massaa, jonka pitäisi miettiä tekemisiään tarkemmin.

Sosiaalista mediaa koskevaan keskusteluun on kuitenkin tullut uusia sävyjä. Entistä tehokkaammat ihmismielen ohjailukeinot ovat somejättien ja mainostajien käyttäminä meille kuluttajille ihan ok, mutta ajatus valtiollisten toimijoiden harjoittamasta manipulaatiosta esimerkiksi vaalien yhteydessä ei sitä ole.

Erilaisten viha- ja lokakampanjoiden luominen vaikuttaa olevan suhteellisen helppoa, mutta kummastuttavan usein nettiraivo leimahtelee ilman ohjailuakin. Aamulehden Juhani Brander siteeraa  professori Juha Siltalaa, jonka mukaan ”moraalinen sadismi on mahdollista yhtä hyvin sekä oikeistolais-nationalistisessa että vasemmistolais-liberaalissa viitekehyksessä”.

Siltalan mainitsema moraalinen sadismi on eri asia kuin kritiikki. Kritiikissä on kyse arvon pohtimisesta, tutkimisesta ja määrittelystä (vaikka sana ymmärretäänkin arkikielessä usein pilkkaamisen synonyymiksi).

Sosiaalisen median voimaa vaiettujen, kritiikkiä kaipaavien epäkohtien esiinnostamisessa ei ole syytä kiistää. #MeToo -kampanja on tästä hyvä esimerkki.

On kuitenkin toinen asia, miten hyvin some toimii arvon pohtimisen, tutkimisen ja määrittelyn alustana. Ainakin monimutkaisemmissa kysymyksissä sosiaalinen media vaikuttaa  enemmänkin häiritsevän kuin edesauttavan ymmärryksen lisäämistä.

Mutta palataan nettiraivoon ja somemyrskyihin. Joskus niiden kohteet ovat täysin viattomia (en toisaalta ole vakuuttunut siitäkään, että internetissä suoritettu lynkkaus olisi oikea tai paras mahdollinen seuraus niille ei-viattomillekaan). Yleisintä lienee kuitenkin se, että sinänsä typerästi tai väärin toiminut ihminen saa kohtuuttomasti lokaa niskaansa tekonsa vakavuuteen nähden.

Yksiselitteistä vastausta moraalisen sadismin syntyyn ei ole tullut vastaan, eikä sitä välttämättä löydykään. Usein on kuitenkin niin, että kun puhutaan ihmisyyden tai sivistyksen ohuen pintakerroksen häviämisestä ja ihmisen sisältä paljastuvan eläimellisen hallitsemattoman pimeyden ryöpsähtämisestä esiin – tässä tapauksessa Facebook-seinälle – huomaan ajattelevani ihmisen eri rooleja ja identiteetin rakentumista.

Ajatuspaja Linjan haastattelemat sosiaalipsykologi Suvi Uski ja psykologian tohtori Annarilla Ahtola muistuttavat, ettei yhtä ainoaa minuutta ole edes olemassa, eikä roolien ylläpitäminen ole epärehellisyyttä tai teeskentelyä.

Aitouden vaikutelmaa janoava sosiaalinen media asettaa käyttäjänsä roolivalintojen suhteen ristiriitaisten ja usein mahdottomien vaatimusten eteen. Some tavallaan ohentaa ihmisyyttä.

Uskin väitöstutkimuksen perusteella somella on kyky muokata ihmisen identiteettiä. Ahtolan mukaan somen vaikutus on sitä suurempi, mitä epävarmemmalla pohjalla ihmisen identiteetti on.

Tutkijat löytävät sosiaalisesta mediasta niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin: ”Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa identiteetin rakentamisen ja näkyvästi hyväksytyksi tulemisen, mikä on tärkeää jokaiselle. Lisäksi somessa voi tehdä erilaisia identiteettikokeiluja.” Toisaalta ”some-esityksen epäonnistuminen on uhka yksilön identiteetille”.

Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löppönen kirjoittaa somen merkityksestä ihmisen autenttisuudelle teoksessaan Vapauden markkinat:

Kun ihmisen autenttisuus merkitsi aiemmin uskollisuutta elämänhistorian aikana muodostuneelle sisäiselle totuudelle omasta itsestä, se näyttäytyy nyt sosiaalisen median kokoamana datana, yhteenvetona ihmisestä sosiaalisessa mediassa. Ihmisen autenttisuus on sosiaalisen median algoritmien tuottama mittausten tulos. ”Todellinen” minämme ei enää tarkoita sisäistä kykyä ajatella tai tuntea jotain, vaan kykyämme ulkoistaa minuus algoritmien käsittelemäksi dataksi. Tällä ulkoistuksella tuotamme oman minuutemme ja hallinnoimme mainettamme, sitä, kuinka ihmiset meidät näkevät. Käytämme sosiaalisen median välineitä mittaamaan, kuinka leveä on se kuilu, joka erottaa mitatun minuuden tavoittelemastamme minuudesta. Voimme purkaa nykyisen minuuden, kokeilla tapoja kuroa tuo kuilu pienemmäksi, rakentaa näin uutta minuutta ja tulla mahdollisesti rakastetummiksi, datan rakastamaksi. Sosiaalinen media tarjoaa välineitä jatkuvalle itsemme muuttamiselle ja ”vapaan yksilön kasvulle” niiden signaalien mukaan, joita saamme algoritmien käsittelemistä tiedoista.

Olennainen kysymys kuuluu: miten on mahdollista väittää, että olisimme vapaampia ja autenttisempia täysin kontrolloidussa, huutosakkien täyttämässä järjestelmässä?

Vain joustava, sosiaalisista identiteeteistä riisuttu ja riskin hyväksynyt yksilö voi todistaa todellisen yksilöllisyytensä.”

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ”huutosakkien täyttämä järjestelmä” tarjoaa vaivattoman väylän samanhenkisen seuran löytämiseen – ja voi samalla tehdä kommunikaatiosta toisissa kuplissa elävien kanssa entistä hankalampaa.

Olennaisinta saattaa kuitenkin olla se, millaisia rooleja kuplan sisällä hyväksytään. Vaikka kuplien välillä vallitsisi erimielisyys siitä, mitä oikeudenmukaisuus ja vääryys tarkoittavat, niiden jäseniä yhdistää oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vääryyden vastustaminen.

Totta kai me some-ihmiset haluamme olla kunnollisia. Ja kuten viestinnän professori Anu Kantola muistuttaa, liian kunnolliset ihmiset ovat vaarallisia.

Kunnollisuudesta tulee minää pönkittävä projekti, jossa kunniattomuus, pahuus ja mädännäisyys on heijastettava jonnekin muualle. Nykypolitiikassa eniten äänessä ovat puhdasoppiset, jotka rukoilevat ja näkevät muun maailman vellovan pahan vallassa. Monilla rasistisilla liikkeillä on korkea käsitys moraalistaan. Ei ehkä ole sattumaa, että Euroopan ellei maailman kunnollisin kansa, saksalaiset, erehtyi 1930-ja 1940-luvuilla hirvittävällä tavalla.”

Kun ahtaiden roolien paineessa oleva somettaja hakee turvaa kunnollisuudesta ja tekee sen etsimällä kohdetta ulos projisoitavalle pahalle, ollaan nettiraivon – tai Siltalan sanoin moraalisen sadismin – syntyjuurilla. Ilmiö ei sinänsä katso somekuplan väriä.

Lumme Energia
Sideways 2018

Kokoomusjohdon joukkopako 2014

Yksi Suomen poliittisen lähimenneisyyden arvoituksista on vuosina 2014-2015 tapahtunut kokoomusjohdon joukkopako. Erilaisille ajatusharjoituksille antaa tilaa se, että kesäkuussa 2014 paikkansa jättivät pääministerinä toiminut puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen sekä varapuheenjohtaja, liikenne- ja kuntaministeri Henna Virkkunen. Elokuussa 2014 alaa vaihtoi puoluesihteeri Taru Tujunen, ja vielä toukokuussa 2015 elinkeinoministeri Jan Vapaavuori.

Lähtijät vetosivat lähinnä henkilökohtaisiin syihin. Somen keskeytymättömään kuramyrskyyn ja gallup-tulosten jännittämiseen voi tietysti uupua, eikä poliittisten suojatyöpaikkojen vetovoimaakaan kannata vähätellä, mutta puoluejohdon uudistumista yhdellä iskulla on silti vaikeaa pitää sattumana. Vastaavia tapauksia saa hakea – varsinkin kun muistaa, että edellisissä (vuoden 2011) eduskuntavaaleissa kokoomus oli suurin puolue ja sai pääministerin salkun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Tujunen siirtyi yksityisen yrityksen palvelukseen, mutta muiden uudet EU-toimenkuvat ovat luonteeltaan sellaisia, että siirtymän valmisteluun on täytynyt kulua aikaa.

***

Voisiko hiljattain julkisuuteen tullut suunnitelma aseellisesta iskusta kokoomuksen puoluekokoukseen kesäkuussa 2012 olla ainakin osa selitystä? ”Hallituksen ja ennen kaikkea kokoomuksen politiikkaan pettynyt”, räjähteillä ja sarjatuliaseella varustautunut mies oli liikkeellä tarkoituksenaan aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa puoluekokouspaikalla, mutta muutti mielensä ja ilmoittautui itse poliisille, joka ohjasi hänet mielenterveyshoitoon – ja otti asiasta myöhemmin sulan hattuunsa hieman kyseenalaisin sanamuodoin.

Pääasia tietysti on, ettei iskua tapahtunut ja avuntarpeensa tajunnut mies pääsi hoitoon, muuten Suomessa keskusteltaisiin terrorismista eri sanamuodoin kuin nyt Turun puukotusten ja aiemmin vastaanottokeskuksiin tehtyjen polttopullo-iskujen jälkeen.

Kokoomusjohtajia on saattanut sysiä liikkeelle myös sisä- ja puolustusministeriöiden vuosina 2011-2013 rahoittama Social Mood Indicator -raportti. Raportin sisältöä voi kutsua hälyttäväksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu – eikä tutkimuksen rahoitusta jatkettu. Aiheesta kirjoittaneen Lari Lohikosken mukaan tutkimus paljasti suomalaisten tulevaisuudenuskon romahtaneen jo vuonna 2012.

Raportin lukeminen vuonna 2016 on kylmäävää. Siinä hyvin pitkälti ennustetaan se yhteiskunnallinen kehitys, jota Suomessa on raportin julkaisun jälkeen tapahtunut: epävarmuus ja pelko lisääntyvät, osa kansasta menettää toivonsa ja kadottaa uskonsa instituutioihin. Kieli radikalisoituu, populistipuolueet saavat kannatusta ja aggressiot nousevat pinnalle.

Lohikoski huomauttaa, että raportti antoi myös ohjeita, joilla kärjistymistä estettäisiin. Kataisen hallitus ei niitä käytännössä huomioinut, eivät myöskään sen seuraajat.

***

Pelottelua ja aggressiivista käyttäytymistä ei oikeuta mikään, mutta some-viha on raportin laatimisen jälkeen arkipäiväistynyt, samoin tutkijoiden ja poliitikkojen uhkailu. Keväällä 2014 Ruotsiin muuttanut Björn Wahlroos on puhunut turvallisuusuhasta lähtemisensä syynä. Kokoomuksen lähtijöiden todelliset motiivit kuitenkin ovat ja todennäköisesti pysyvätkin vain heidän itsensä tiedossa.

Lumme Energia
Sideways 2018

Luontosuhde 17,64

Uutiset metsien käytöstä ja metsäojitusten vaikutuksista ovat jälleen nostaneet puheenaiheeksi suomalaisten luontosuhteen. Usein jää kuitenkin epäselväksi, mitä luontosuhteella oikeastaan tarkoitetaan. Minä kerron sen teille nyt: suomalaisten luontosuhde on 17,64/km². Saksalaisten vastaava lukema on 231 ja Bangladeshissä mennään jo toiselle tuhannelle.

Myönnän saman tien määritelmän puutteet: pelkkä maan asukastiheys ei riitä luontosuhteen tyhjentävään esittämiseen. Kyllä myös asutushistoria, ilmasto, kulkuyhteydet, teollistumisen vaiheet ja bruttokansantuotteen kehitys täytyy huomioida.

Tältä pohjalta suomalaisten luontosuhdetta onkin sitten helppo ymmärtää. Maa on väestöltään pieni ja myöhään teollistunut, etäisyydet pitkiä, yhteydet puutteellisia ja pääomistakin on ollut pulaa. Meillä on laskeuduttu puusta niin myöhään, että kaikkea metsää ei ole vieläkään saatu nurin, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

Vuosisatoja on poltettu kaskea ja tervaa, laskettu järviä ja kuokittu suota, sahattu lankkua ja keitetty selluloosaa, eivätkä ihmisen kädet ole jättäneet suurille saloille mainittavampia jälkiä. Tilanne on muuttunut ratkaisevasti vasta viimeisen sadan vuoden aikana.

***

Niin sanottu järjen aikakausi ja teollistuminen ovat tarkoittaneet luonnon näkemistä paitsi ehtymättömänä raaka-ainelähteenä, myös vastustajana, joka on uuden teknologian myötä vihdoin voitettavissa. Suorimmin tämän ilmaisi suuren harppauksen aikaan Mao Zedong, joka kehotti puheessaan ”avaamaan tulen” luontoa vastaan. Tässä suhteessa tuloksia saavutettiin nopeasti.

Pienessä ja köyhässä Suomessa ratkaisevia voittoja oli odotettava pidempään, niinpä välttämättömyydestä väännettiin hyve. Suomalaisen Työn Liiton tutkimuksen mukaan luonto on Suomen suurin ylpeyden aihe.

Puhdas vesi, koskematon metsä ja lajien runsaus ovat meille korvaamattoman tärkeitä niin kauan kuin ne ovat nähtävissä oman kesämökin laiturin nokasta. Kauempana ne muuttuvat resursseiksi, joita ei ole kansallisen selviytymiskamppailun nimissä varaa haaskata. On ajateltava vientiteollisuuden tarpeita ja toivottava Talvivaaran ihmettä.

Sauli Niinistö kiteytti asian valtiovarainministerikaudellaan kysymällä,

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. Me suomalaiset olemme luonnonläheinen kansa, mutta miksi suojelisimme leivän suustamme.

***

Kaikkien metsien uhraaminen tupajumeille ja torakoille saatiin kuin saatiinkin torjuttua, mutta Niinistö on vanhoilla päivillään höpsähtänyt radioon soittelevaksi luontoihmiseksi. Hänen luontosuhdettaan kuvaillaan erityiseksi.

Samaa ilmaisua käytti pääministeri Juha Sipilä syksyllä 2015 puheessaan, jossa hän totesi, että

Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde, otamme innolla uutta teknologiaa käyttöön, olemme käytännönläheisessä ongelmanratkaisukyvyssä maailman parhaita.”

Puhetta radiofonisen äänitutkielmansa osana käyttänyt taiteilija Taina Riikonen kutsuu suomalaisten käsitystä luontosuhteestaan romantisoiduksi ja myyttiseksi.

***

Vaikeinta on selittää asioita lapsille. Ja joskus ulkomaalaisille. Kuinka esittää kuun maisemaksi äestetyn hakkuuaukion äärellä, että kyseessä on metsänparannus, joka yhdistää kauniilla tavalla suomalaisten erityisen luontosuhteen ja innokkuuden uuden teknologian käyttöönottoon.

Mahdottomaksi selitysurakka muuttuu, jos erehtyy mainitsemaan, että tuhansia metsänomistajia on menneiden vuosien mittaan tuomittu Suomessa metsän hävittämisestä, koska he ovat avohakkuiden asemesta kaataneet vain suurimpia puita ja jättäneet muun kasvuston rauhaan.

Lumme Energia
Sideways 2018

Lautasliinoja, voodoota ja vitsejä

Laulu on kaikille tuttu: valtio velkaantuu ja talouskasvu mataa, joten valtion on säästettävä menoja leikkaamalla ja samalla talouskasvua on piristettävä veronkevennyksin.

Nämä Sipilän Suomen jokapäiväisyydet muuttuvat piirun verran kiinnostavammiksi, jos niitä tarkastelee USA:n ja Ronald Reaganin kauden valossa. Reaganin ja Sipilän linjausten yhtäläisyydet eivät ole minkäänlainen uutinen, mutta Yhdysvaltojen kohdalla pitkäaikaisvaikutukset ovat selvemmin havaittavissa.

Reaganin kauden lopulla Suomi oli vielä tukevasti pohjoismainen hyvinvointivaltio. Vastaavasti Suomea ohjataan tällä hetkellä uusliberalistisen ideologian pohjalta tiukemmin kuin koskaan – samalla kun uusliberalismin kritiikki Yhdysvalloissa ja Euroopassa vahvistuu ja on muuttumassa varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi. Esimerkkinä voi mainita vaikka Bernie Sanders-ilmiön. Suomi on edelleen vakaasti jälkijunassa.

***

Reaganin kausi on kiinnostava paitsi menoleikkausten ja veronkevennysten pitkäaikaisvaikutusten osalta, myös politiikan perusteluiden läpivalaisun kannalta. Reaganomicsin perusväittämä, jonka mukaan erityisesti rikkaimpien veronkevennykset buustaavat talouskasvua niin, että valtion verotulot eivät lopulta pienene, on sittemmin Reaganin neuvonantajana toimineen ekonomisti Arthur Lafferin 1974 lautasliinaan sutaisema työväittämä. Se oli tarkoitettu koskemaan kapeaa erityistilannetta tietyissä olosuhteissa, ei verotuksen ja talouskasvun suhdetta ylipäätään.

Tämä ei ole millään muotoa estänyt veronkevennys-voodoon voittokulkua ja omaksumista niin Trumpin kuin Sipilänkin talouspolitiikan johtavaksi ideaksi.

Reaganin kauden talouskasvua pidetään todisteena hänen politiikkansa toimivuudesta. Samalla yleensä unohdetaan se, että valtion budjetin alijäämä ja julkinen velka suunnilleen kolminkertaistuivat samaan aikaan. Ongelma kaatui Reaganin seuraajien niskaan, ja sitä on hoidettu johdonmukaisesti kasvavin krapularyypyin.

Löysä rahapolitiikka sysäsi liikkeelle myös yksityisen velan kasvun – jo 1970-luvulla laskuun lähtenyttä palkkojen ostovoimaa paikattiin luottokorteilla. Velkaantumistahdin rajuuteen nähden talous kasvoi itse asiassa suhteellisen hitaasti, mutta mikään ei estänyt politiikan satusetiä kertomasta tarinaa, jonka mukaan talouskasvu oli veronkevennysten ansiota.

Samaan kertomusperinteeseen kuuluu myös trickle down -efekti, joka on alun perin tarkoitettu sarkastiseksi vitsiksi. Tai puhe talouden nousuvedestä, joka nostaa rannalla kaikenlaiset veneet.

Paljastetaan salaisuus nyt ja tässä: talous ei ole meri, eivätkä yksilöt, yritykset tai valtiot ole veneitä.

***

Kyllä leikkauksilla ja veronkevennyksillä todellisiakin vaikutuksia oli: tuloerojen kasvu ja sosiaalisen pääoman tuhoutuminen, luottamuksen katoaminen ja yhteiskunnan rapautuminen, joka näkyy nyt yliannoskuolemina, ääriliikkeiden ja levottomuuden kasvuna, McJobeina ja näköalattomuutena. Vaikka George W. Bushin varapresidentin Dick Chaneyn mukaan ”Reagan opetti meille, ettei alijäämillä ole merkitystä”, velkaongelmat kasvavat ja uhkaavat finanssijärjestelmän ja lopulta yhteiskuntien vakautta.

Ulkoisille vihollisille on entistä enemmän kysyntää: ei reaganomicsin käyttöönoton ja aseisiin nojaavan turvallisuusajattelun uuden tulemisen samanaikaisuus sattumaa ole. Johonkin tyytymättömyys on kanavoitava.

***

Tämä laulu on tosiaan tuttu, ja olennaiset yksityiskohdat on kerrattu kuluneiden kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana lukemattomia kertoja. Pelkästään suomalaista päivänpolitiikkaa seuratessa se on kuitenkin edelleen niin ajankohtainen, että siihen on palattava.

Viimevuotisten USA:n presidentinvaalien aikoihin nousi esiin toteamus, jonka mukaan vaaleja ei voiteta faktaluetteloilla. Politiikka on tunnelaji, ja tunteisiin vetoavat yksityiskohdat on osattava upottaa uskottavalta vaikuttavaan suureen kertomukseen. Tämän taidon uusliberalismin ideologit ovat hallinneet.

Viime keväänä julkaistu Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus on erinomainen teos ilmiön ymmärtämiseen. Kirjoittaja on Paavo Löppönen, Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja. Asia on painavaa ja sitä on runsaasti, minkä näkyy jäsennellyissäkin arvioissa. Kirjasta olisi kuitenkin syytä puhua paljon nykyistä enemmän.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Globaali digitaalinen vessan seinä

Vessanseinäkirjoituksista puhutaan aivan liian vähän. Aihe on erityisen ajankohtainen nyt, kun internet muistuttaa näkyvimmältä sisällöltään maailmanlaajuista julkisen wc:n seinää.

Puhutaan internetin mahdollistamasta anonyymin viestinnän vallankumouksesta.  Malli nimettömien kommentoijien toiminnalle oli kuitenkin olemassa jo silloin, kun ensimmäiset bittijonot liikahtivat tietoverkossa – se oli syntynyt menneiden vuosituhansien mittaan, kun eriöiden seinille viestejään raapineet ja niitä tulkinneet ihmiset raivasivat vessanseinäkirjoituksille oman kulttuurisen lokeronsa. Siellä tasa-arvo ja anonymiteetti ovat korkealle arvostettuja ja tyylipoliisien näkemykset mitättömiä.

Vessanseinäkirjoittelun pitkän kehityskaaren aikana viestien vastaanotto- ja tulkintatavat kehittyivät, samoin vertaisryhmän harjoittama moderointi. Henkilöön meneviä ja muuten vain yliampuvia viestejä raapusteltiin pois, eikä niiden tavoittama yleisö kasvanut mainittavan suureksi. Toisin on netissä nyt.

***

Toimitin 1990-luvun alkupuoliskolla Turun Ylioppilaslehdessä julkaistua vessanseinäkirjoituspalstaa – asiaankuuluvasti nimimerkin suojista. Idean tähän taskurahojen ansaitsemistapaan sain Arto Paasilinnan varhaiseen kirjoittajanuraan kuuluvasta julkaisusta Kansallinen vieraskirja – Grafiitti eli vessakirjoituksia (Weilin + Göös 1971). Koska sukupuolineutraaleista vessoista ei tuolloin edes unelmoitu, lahjoin naispuolisen opiskelukaverin avustajakseni.

Mitä jäi käteen?

Teräviä ja hauskoja keskustelunpätkiä voi löytää, jos vain viihtyy wc-tiloissa riittävän kauan. Kirosanat ja hakaristit ovat huomattavasti yleisempiä, samoin pissavehkeiden kuvat ja niiden vastakkain hieromista koskevat fantasiat.

Haaveiden kohteita ovat myös sota ja vääränväristen ihmisten karkottaminen. Poliitikkoja pilkataan joskus onnistuneesti, seuranhakuilmoitukset ovat harvoin puhuttelevia eikä parisuhdevinkeiltä kannata odottaa liikaa. Urheilusankareiden ja moottoripyörien nimet ovat suosittuja. Homoseksuaalisuuteen liittyvät piirrokset ja tekstit ovat miesten vessoissa huomattavasti yleisempiä kuin naisten puolella, ja pilkallisiksi tarkoitetut versiot kavaltavat kirjoittajan omien pitkään tukahdutettujen tunteiden laadun.

Neljännesvuosisadan takaiset turkulaisvessojen seinät ennakoivat siis varsin kattavasti nykyisen someavaruuden keskustelujen teemoja.

***

Yksi vessanseinäkirjoitusten ikiaikainen aihe ei kuitenkaan ole saanut internetissä mainittavaa suosiota: kirjoittajan oman vatsan toiminnan kuvailu. Liikuttavan seikkaperäiset raportit tuovat mieleen sen hartauden, jota lapset osoittavat opetellessaan potan käyttöä.

Ehkä yksi avain vessanseinäkirjoitusten tulkitsemiseen onkin kirjoittajan lyhytaikainen taantuma varhaiseen lapsuuteen. Wc-kopissa saavutetaan tila, jossa yliminäksi muuttunut vanhempien ääni lakkaa kuulumasta ja normaalisti itseltä kielletyt asiat saavat hetkeksi mahdollisuuden. Raapustetaan seinälle oikein tuhmia sanoja. Tai hajotetaan tienvarsi-wc:n kalustus kokonaisuudessaan.

***

Internetissä nimettömänä liikkuva kirjoittelija jättää itsestään paljon enemmän (digitaalisia) jälkiä kuin yleisen wc:n seinään ajatuksensa tussaava toimitusjohtaja tai koulupoika, mutta tunteen tasolla tilanne on sama.

Tasa-arvoinen mahdollisuus nimettömään itseilmaisuun on sinänsä arvokas, mutta samalla on selvää, että sitä voidaan käyttää väärin. Masinoidut vihakampanjat eivät kuulu itseilmaisun vapauden piiriin, ja vaikka netissä viestittäisiin pahaa tarkoittamattoman vessanseinäkirjoittelijan mentaliteetillä, väline on perin toisenlainen.

***

Jonkinlaisen kriittisen massan saavutettuaan nimetön loanheitto ja uhkailu muuttuivat avoimeksi, omalla nimellä vahvistetuksi verbaaliseksi nettiväkivallaksi. Samalla on paljastanut ainakin se, kuinka hitaasti yhteiskunnat pystyvät reagoimaan teknologian buustaamaan kulttuurin muutokseen. Tilanteeseen puuttumisen vaikeutta tavataan selitellä lainsäädännön jälkeenjääneisyydellä ja poliisien resurssien puutteella.

Uuden lainsäädännön kanssa ei kuitenkaan kiirehditä, eikä olemassaolevien lakien tarjoamiin mahdollisuuksiinkaan ole täysimääräisesti tartuttu. Vaikutelmaksi jää se, että viranomaiset ovat joko haluttomia tai kyvyttömiä puuttumaan tilanteeseen, mahdollisesti molempia.

Niinpä netissä puolustetaan nyt suomalaisten naisten fyysistä koskemattomuutta huuruisimpien vessanseinäkirjoitusten logiikalla, eli uhkailemalla heitä raiskauksilla ja hengenlähdöllä.

Tiettyä ironiaa on siinä, että raiskausfantasioilla argumentoivat some-aktiivit olisivat vaikeuksissa siinä menneisyyden suljetussa ja turvallisessa agraari-Suomessa, jonne he väittävät kaipaavansa.

Mennessä maailmassa ei naapurikylän Annelille suunnattuja uhkauksia tarvitsisi kovin pitkää puuhuussien seiniin ja siltojen kaiteisiin kaivertaa, nimettömänäkään, ennen kuin luvassa olisi jonkinlainen sakinhivutus ja sosiaalisen hylkiön rooli.

Lumme Energia
Sideways 2018

Kansallisia erikoisuuksia

Erään Yhdysvalloissa tapahtuneen joukkoampumisen jälkeen poikani kysyi, eikö NRA:n pitäisi vaatia maan asemenojen supistamista? Jos Kansallinen kivääriyhdistys perustelee vapaata aseenkanto-oikeutta sillä, että kansalaisten on tarvittaessa kyettävä kaatamaan tyranniaksi muuttunut hallinto, eikö sen pitäisi olla huolissaan myös tuon hallinnon tulivoimaisuudesta?

Yhdysvaltojen perustuslain toisen lisäyksen laatimisaikaan 1700-luvun lopulla joukko käsiasein varustautuneita siviilejä saattoi muodostaa kohtuullisen merkittävän sotavoiman, mutta nykyään pistooleista ja kivääreistä on aika vähän vastusta liittovaltion panssarivaunuille ja rynnäkköhelikoptereille. Puolustusbudjetin leikkaukset tasoittaisivat hieman punnuksia mahdollisten vapaustaistelijoiden hyväksi.

Vastasin jotakuinkin niin, että ajatus on yhtä hyvä kuin mahdotonkin.

Vapaan aseenkanto-oikeuden tuottamilla ongelmilla tai sen puolesta käytettyjen perustelujen onttoudella ei ole merkitystä, koska aseet ovat osa kansakunnan syntymyyttiä. Yhdysvaltojen demokratia on rakennettu vapaiden, aseita kantavien yksilöiden urheuden varaan. Aseenkanto-oikeuden rajoitukset ovat siis suora hyökkäys vapautta ja demokratiaa vastaan.

Kun yksilöt omaksuvat tuollaisen kertomuksen elementtejä minuutensa ja identiteettinsä tukipuiksi, saadaan aikaan paitsi vahvoja sosiaalisia sidoksia, myös älyllisiä häränpyllyjä ja naapurimaiden naureskeltaviksi kelpaavia kansallisia erikoisuuksia.

Amerikkalainen asemania on tästä tyylipuhdas esimerkki, mutta jokaisella maalla ja kansalla on omat sokeat pisteensä. Ajatellaan vaikka Norjan ja Japanin pakkomiellettä valaanpyyntiin.

Amerikkalainen kertomus tyrannian kaatamisesta ja sitoutuminen jatkuvaan vapaustaisteluun on kuitenkin erityisen huomion arvoinen maan suunnattoman kulttuurisen, poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vaikutusvallan vuoksi. Syntymyytti vaikuttaa monin tavoin sisäpolitiikkaan ja ohjailee myös Yhdysvaltojen toimintaa suhteessa muihin valtioihin.

***

Myytin voimaa ei vähennä se, että vapaussodan lopputulos olisi ollut kokonaan toinen ilman siihen osallistunutta Ranskan laivastoa ja Ludvig XVI:n halua kampittaa saarinaapuriaan, joka oli Ranskan suurvalta-aseman pahin uhkaaja.

Yhdysvaltojen syntytarinaan latautunut oikeus ja velvollisuus levittää asein demokratiaa ja yrittämisen vapautta on muovannut maailmaa isolla kädellä. Nykyään valtion ja tyrannian välille pyritään vetämään yhtäläisyysmerkkejä kaikkialla, ja vastaavasti yksilöiden ja yritysten vapaus halutaan nähdä rinnasteisina. Verotus esitetään valtiotyrannian hyökkäyksenä vapautta vastaan. Tällaista valtion vastaisuutta näyttää tosin Suomesta löytyvän lähinnä suurituloisimpien ja Sipilän hallituksen piiristä.

Mutta jos palataan Yhdysvaltojen historiaan, niin mistäpä muusta kuin väkivaltaisten tyrannien kaatamisesta ja vapaan yritteliäisyyden turvaamisesta oli kyse intiaanisodissa? Tai Afganistanin Enduring Freedom-operaatiossa – Irakin miehityksestä puhumattakaan. Saman ajatusmallin voi löytää niin lukemattomista westerneistä kuin Tähtien sota-sarjastakin.

***

Professori Matti Klinge puhuu teoksessaan Palmyran rauniot amerikkalaisliberalistisesta kaiken valtion vastaisuudesta, jossa vapaus on vapautta valtiosta ja valtion elimistä. Klinge kirjoittaa, että tämän vapauskäsityksen vuoksi

”amerikkalaiset luulivat Irakissa, samoin kuin 1990-luvun Neuvostoliitossa ja sitten Ukrainassa ja muualla, että kun vain valtio kumotaan, sen alta paljastuu vapaus, ja kaikki järjestyy sen mukaan. Sama ajatus siis, että jos talouselämässä poistetaan kaikki kontrolli, subventiot, verotus ja muu, markkinoiden vapaus tuottaa itsesääntelevän ja onnellisen yhteiskunnan. Ja kun kokemukseen, historiaan, uskontotieteeseen, kansatieteeseen ja kielitieteeseen ei luoteta, niitähän ei lainkaan tunneta, ei voida lainkaan ymmärtää, että valtion ja kontrollin poistaminen johtaa väärään, rikolliseen vapauteen. Varsinkin kun aseteollisuus huolehtii siitä, että kaikkialla ja kaikilla on aseita.”

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Opportunistin iltapäivä – eli Timo Soinin perintö

Politiikan henkilöityminen tulee kirkkaasti esiin puolueiden puheenjohtajavaihdoksissa. Alexander Stubbin ja Timo Soinin kausia muistellaan kiinnittämällä huomiota huikeaan henkilökohtaiseen uraan, sen vaatimaan omistautumiseen ja vallasta luopumisen vaikeuteen.

Samalla jätetään kysymättä, millaisten asioiden puolesta on ponnisteltu satakymmenen lasissa. Päätöksenteko esitetään ideologioista vapaana hallinnointina, jonka parissa poikkeusyksilöt luovat uraa yritysjohtajien tavoin.

Aika monessa ammatissa työn tavoite ja tulokset ovat kuitenkin olennaisempia kuin työlle omistautumisen aste. Tämä pätee yhtä hyvin poliitikkoihin kuin pankkirosvoihinkin.

Vaikka henkilökohtaisen ja poliittisen erottaminen toisistaan voi olla hankalaa, erottelulle löytyy usein perusteita. Henkilökohtaisen tason korostaminen laimentaa kritiikkiä – ikään kuin puheenjohtajuudesta luopuminen tarkoittaisi jonkinasteisia hautajaisia ja tekisi poliittisen toiminnan arvostelusta sopimatonta.

Timo Soinille voi toivottaa lukuisia ja lokoisia eläkepäiviä sekä mahdollisimman stressitöntä elämää niitä odotellessa. Siirtymävaiheen viran petaamista ei varmasti ole unohdettu.

Poliitikko-Soinin urallaan tekemistä valinnoista on sen sijaan paljon muutakin sanottavaa, koska ne näkyvät jokapäiväisessä elämässämme ja vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Kaikista rinnastusyrityksistä huolimatta poliittinen päätöksenteko ei ole jalkapalloa, jonka pelikierrosten tulokset koskettavat vain joukkueiden faneja ja muita aiheesta kiinnostuneita. Valta ja vastuu ovat erottamattomia.

Kun puheet on pidetty, Timo Soinin poliittisen uran keskeisimmäksi perinnöksi jää rasismin hovikelpoistaminen ja äärioikeiston voimien avustaminen ylös vallan rappusia. Raskaan sarjan opportunistina Soini on levittänyt ilmiöiden hiljaisen hyväksynnän koko hallituksen kattavaksi. Samaisesta hyväksynnästä hakevat oikeutusta toiminnalleen ne viharyhmät, jotka rähisevät kaduilla ja somessa.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Kiitollisuutta Donald Trumpille

Donald Trumpin mielenterveysongelmien laadun arvailuun käytetään paljon aikaa, vaikka asian pohdinta taitaa edistää ainoastaan keltaisen lehdistön myyntilukuja. Vapaan maailman uuden johtajan valtaanousuun liittyy kiinnostavampiakin kysymyksiä. Trumpille voi tavallaan osoittaa kiitollisuutta sen vuoksi, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt poliittiset väittämät ovat joutuneet uuteen valoon.

Onko Trumpin kausi poikkeus, katastrofaalinen horjahdus turvallisessa jatkumossa? Vai onko kyse pikemminkin siitä, että uusi presidentti on vanhojen valtarakenteiden tuotos, jonka mediaominaisuudet vain sattuvat korostamaan järjestelmän ikäviä piirteitä? Kyllähän Donaldin kabinetti on täynnä rikkaita valkoisia miehiä, öljyteollisuuden pomoja ja kenraaleja, mutta eikö valta ole aiemminkin ollut juuri samalla porukalla?

Amerikan suuruutta ja johtoasemaa on tarjoiltu yhdysvaltalaisäänestäjille itsestäänselvyytenä vuosikymmenestä toiseen. Trumpin retoriikassa on tässä suhteessa vähän uutta. Vanhan mantereen puolella Yhdysvaltojen johtajuus on taas esitetty välttämättömyytenä, ja Trumpin toilailu on saattanut tämän tarinan esittäjät pirunmoisen hämmennyksen valtaan.

Viimeisin hämmennyksen aiheuttaja eli Yhdysvaltojen irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta on jatkoa aiemmalle suuryritysten ehdoilla toteutetulle ympäristösopimusten jarruttamiselle ja sabotoinnille. Yhdysvaltalaiselle äänestäjäkunnalle asia markkinoidaan osoituksena maailman johtajuuteen kuuluvista erikoisoikeuksista, joihin kuuluvat myös kaksoisstandardit ihmisoikeuskysymyksissä ja sotilaallisen voiman käytössä.

Jos Trump vaikuttaa näissä asioissa mielipuolelta, niin mitä pitäisi ajatella George W. Bushin kaudesta, jonka peruja esimerkiksi Lähi-itä on edelleen liekeissä?

Mutta miksi media päästää Trumpin helpolla ja kohtelee häntä kuin tosi-tv-tähteä? Silloin kun keskitytään presidentin käytöksen ja sanavalintojen kauhisteluun (tai nostetaan otsikoihin vaikka spekulaatioita hänen mielenterveydestään), Trump uiskentelee julkisuudessa kuin kala tutussa lammikossa. Samalla pimentoon jää politiikan syvän pohjavirtauksen suunta.

Donald Trump vetää eräänlaista kapinallisen roolia, koska sellaiselle on kysyntää. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin vanhojen valtarakenteiden ja oman tosi-tv-aikakautensa tuote.

Lumme Energia
Provinssirock 2018