Raimo Pesonen

Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin. Kuva: Curt Richter

Kokoomusjohdon joukkopako 2014

Yksi Suomen poliittisen lähimenneisyyden arvoituksista on vuosina 2014-2015 tapahtunut kokoomusjohdon joukkopako. Erilaisille ajatusharjoituksille antaa tilaa se, että kesäkuussa 2014 paikkansa jättivät pääministerinä toiminut puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen sekä varapuheenjohtaja, liikenne- ja kuntaministeri Henna Virkkunen. Elokuussa 2014 alaa vaihtoi puoluesihteeri Taru Tujunen, ja vielä toukokuussa 2015 elinkeinoministeri Jan Vapaavuori.

Lähtijät vetosivat lähinnä henkilökohtaisiin syihin. Somen keskeytymättömään kuramyrskyyn ja gallup-tulosten jännittämiseen voi tietysti uupua, eikä poliittisten suojatyöpaikkojen vetovoimaakaan kannata vähätellä, mutta puoluejohdon uudistumista yhdellä iskulla on silti vaikeaa pitää sattumana. Vastaavia tapauksia saa hakea – varsinkin kun muistaa, että edellisissä (vuoden 2011) eduskuntavaaleissa kokoomus oli suurin puolue ja sai pääministerin salkun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Tujunen siirtyi yksityisen yrityksen palvelukseen, mutta muiden uudet EU-toimenkuvat ovat luonteeltaan sellaisia, että siirtymän valmisteluun on täytynyt kulua aikaa.

***

Voisiko hiljattain julkisuuteen tullut suunnitelma aseellisesta iskusta kokoomuksen puoluekokoukseen kesäkuussa 2012 olla ainakin osa selitystä? ”Hallituksen ja ennen kaikkea kokoomuksen politiikkaan pettynyt”, räjähteillä ja sarjatuliaseella varustautunut mies oli liikkeellä tarkoituksenaan aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa puoluekokouspaikalla, mutta muutti mielensä ja ilmoittautui itse poliisille, joka ohjasi hänet mielenterveyshoitoon – ja otti asiasta myöhemmin sulan hattuunsa hieman kyseenalaisin sanamuodoin.

Pääasia tietysti on, ettei iskua tapahtunut ja avuntarpeensa tajunnut mies pääsi hoitoon, muuten Suomessa keskusteltaisiin terrorismista eri sanamuodoin kuin nyt Turun puukotusten ja aiemmin vastaanottokeskuksiin tehtyjen polttopullo-iskujen jälkeen.

Kokoomusjohtajia on saattanut sysiä liikkeelle myös sisä- ja puolustusministeriöiden vuosina 2011-2013 rahoittama Social Mood Indicator -raportti. Raportin sisältöä voi kutsua hälyttäväksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu – eikä tutkimuksen rahoitusta jatkettu. Aiheesta kirjoittaneen Lari Lohikosken mukaan tutkimus paljasti suomalaisten tulevaisuudenuskon romahtaneen jo vuonna 2012.

Raportin lukeminen vuonna 2016 on kylmäävää. Siinä hyvin pitkälti ennustetaan se yhteiskunnallinen kehitys, jota Suomessa on raportin julkaisun jälkeen tapahtunut: epävarmuus ja pelko lisääntyvät, osa kansasta menettää toivonsa ja kadottaa uskonsa instituutioihin. Kieli radikalisoituu, populistipuolueet saavat kannatusta ja aggressiot nousevat pinnalle.

Lohikoski huomauttaa, että raportti antoi myös ohjeita, joilla kärjistymistä estettäisiin. Kataisen hallitus ei niitä käytännössä huomioinut, eivät myöskään sen seuraajat.

***

Pelottelua ja aggressiivista käyttäytymistä ei oikeuta mikään, mutta some-viha on raportin laatimisen jälkeen arkipäiväistynyt, samoin tutkijoiden ja poliitikkojen uhkailu. Keväällä 2014 Ruotsiin muuttanut Björn Wahlroos on puhunut turvallisuusuhasta lähtemisensä syynä. Kokoomuksen lähtijöiden todelliset motiivit kuitenkin ovat ja todennäköisesti pysyvätkin vain heidän itsensä tiedossa.

Luontosuhde 17,64

Uutiset metsien käytöstä ja metsäojitusten vaikutuksista ovat jälleen nostaneet puheenaiheeksi suomalaisten luontosuhteen. Usein jää kuitenkin epäselväksi, mitä luontosuhteella oikeastaan tarkoitetaan. Minä kerron sen teille nyt: suomalaisten luontosuhde on 17,64/km². Saksalaisten vastaava lukema on 231 ja Bangladeshissä mennään jo toiselle tuhannelle.

Myönnän saman tien määritelmän puutteet: pelkkä maan asukastiheys ei riitä luontosuhteen tyhjentävään esittämiseen. Kyllä myös asutushistoria, ilmasto, kulkuyhteydet, teollistumisen vaiheet ja bruttokansantuotteen kehitys täytyy huomioida.

Tältä pohjalta suomalaisten luontosuhdetta onkin sitten helppo ymmärtää. Maa on väestöltään pieni ja myöhään teollistunut, etäisyydet pitkiä, yhteydet puutteellisia ja pääomistakin on ollut pulaa. Meillä on laskeuduttu puusta niin myöhään, että kaikkea metsää ei ole vieläkään saatu nurin, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

Vuosisatoja on poltettu kaskea ja tervaa, laskettu järviä ja kuokittu suota, sahattu lankkua ja keitetty selluloosaa, eivätkä ihmisen kädet ole jättäneet suurille saloille mainittavampia jälkiä. Tilanne on muuttunut ratkaisevasti vasta viimeisen sadan vuoden aikana.

***

Niin sanottu järjen aikakausi ja teollistuminen ovat tarkoittaneet luonnon näkemistä paitsi ehtymättömänä raaka-ainelähteenä, myös vastustajana, joka on uuden teknologian myötä vihdoin voitettavissa. Suorimmin tämän ilmaisi suuren harppauksen aikaan Mao Zedong, joka kehotti puheessaan ”avaamaan tulen” luontoa vastaan. Tässä suhteessa tuloksia saavutettiin nopeasti.

Pienessä ja köyhässä Suomessa ratkaisevia voittoja oli odotettava pidempään, niinpä välttämättömyydestä väännettiin hyve. Suomalaisen Työn Liiton tutkimuksen mukaan luonto on Suomen suurin ylpeyden aihe.

Puhdas vesi, koskematon metsä ja lajien runsaus ovat meille korvaamattoman tärkeitä niin kauan kuin ne ovat nähtävissä oman kesämökin laiturin nokasta. Kauempana ne muuttuvat resursseiksi, joita ei ole kansallisen selviytymiskamppailun nimissä varaa haaskata. On ajateltava vientiteollisuuden tarpeita ja toivottava Talvivaaran ihmettä.

Sauli Niinistö kiteytti asian valtiovarainministerikaudellaan kysymällä,

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. Me suomalaiset olemme luonnonläheinen kansa, mutta miksi suojelisimme leivän suustamme.

***

Kaikkien metsien uhraaminen tupajumeille ja torakoille saatiin kuin saatiinkin torjuttua, mutta Niinistö on vanhoilla päivillään höpsähtänyt radioon soittelevaksi luontoihmiseksi. Hänen luontosuhdettaan kuvaillaan erityiseksi.

Samaa ilmaisua käytti pääministeri Juha Sipilä syksyllä 2015 puheessaan, jossa hän totesi, että

Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde, otamme innolla uutta teknologiaa käyttöön, olemme käytännönläheisessä ongelmanratkaisukyvyssä maailman parhaita.”

Puhetta radiofonisen äänitutkielmansa osana käyttänyt taiteilija Taina Riikonen kutsuu suomalaisten käsitystä luontosuhteestaan romantisoiduksi ja myyttiseksi.

***

Vaikeinta on selittää asioita lapsille. Ja joskus ulkomaalaisille. Kuinka esittää kuun maisemaksi äestetyn hakkuuaukion äärellä, että kyseessä on metsänparannus, joka yhdistää kauniilla tavalla suomalaisten erityisen luontosuhteen ja innokkuuden uuden teknologian käyttöönottoon.

Mahdottomaksi selitysurakka muuttuu, jos erehtyy mainitsemaan, että tuhansia metsänomistajia on menneiden vuosien mittaan tuomittu Suomessa metsän hävittämisestä, koska he ovat avohakkuiden asemesta kaataneet vain suurimpia puita ja jättäneet muun kasvuston rauhaan.

Lautasliinoja, voodoota ja vitsejä

Laulu on kaikille tuttu: valtio velkaantuu ja talouskasvu mataa, joten valtion on säästettävä menoja leikkaamalla ja samalla talouskasvua on piristettävä veronkevennyksin.

Nämä Sipilän Suomen jokapäiväisyydet muuttuvat piirun verran kiinnostavammiksi, jos niitä tarkastelee USA:n ja Ronald Reaganin kauden valossa. Reaganin ja Sipilän linjausten yhtäläisyydet eivät ole minkäänlainen uutinen, mutta Yhdysvaltojen kohdalla pitkäaikaisvaikutukset ovat selvemmin havaittavissa.

Reaganin kauden lopulla Suomi oli vielä tukevasti pohjoismainen hyvinvointivaltio. Vastaavasti Suomea ohjataan tällä hetkellä uusliberalistisen ideologian pohjalta tiukemmin kuin koskaan – samalla kun uusliberalismin kritiikki Yhdysvalloissa ja Euroopassa vahvistuu ja on muuttumassa varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi. Esimerkkinä voi mainita vaikka Bernie Sanders-ilmiön. Suomi on edelleen vakaasti jälkijunassa.

***

Reaganin kausi on kiinnostava paitsi menoleikkausten ja veronkevennysten pitkäaikaisvaikutusten osalta, myös politiikan perusteluiden läpivalaisun kannalta. Reaganomicsin perusväittämä, jonka mukaan erityisesti rikkaimpien veronkevennykset buustaavat talouskasvua niin, että valtion verotulot eivät lopulta pienene, on sittemmin Reaganin neuvonantajana toimineen ekonomisti Arthur Lafferin 1974 lautasliinaan sutaisema työväittämä. Se oli tarkoitettu koskemaan kapeaa erityistilannetta tietyissä olosuhteissa, ei verotuksen ja talouskasvun suhdetta ylipäätään.

Tämä ei ole millään muotoa estänyt veronkevennys-voodoon voittokulkua ja omaksumista niin Trumpin kuin Sipilänkin talouspolitiikan johtavaksi ideaksi.

Reaganin kauden talouskasvua pidetään todisteena hänen politiikkansa toimivuudesta. Samalla yleensä unohdetaan se, että valtion budjetin alijäämä ja julkinen velka suunnilleen kolminkertaistuivat samaan aikaan. Ongelma kaatui Reaganin seuraajien niskaan, ja sitä on hoidettu johdonmukaisesti kasvavin krapularyypyin.

Löysä rahapolitiikka sysäsi liikkeelle myös yksityisen velan kasvun – jo 1970-luvulla laskuun lähtenyttä palkkojen ostovoimaa paikattiin luottokorteilla. Velkaantumistahdin rajuuteen nähden talous kasvoi itse asiassa suhteellisen hitaasti, mutta mikään ei estänyt politiikan satusetiä kertomasta tarinaa, jonka mukaan talouskasvu oli veronkevennysten ansiota.

Samaan kertomusperinteeseen kuuluu myös trickle down -efekti, joka on alun perin tarkoitettu sarkastiseksi vitsiksi. Tai puhe talouden nousuvedestä, joka nostaa rannalla kaikenlaiset veneet.

Paljastetaan salaisuus nyt ja tässä: talous ei ole meri, eivätkä yksilöt, yritykset tai valtiot ole veneitä.

***

Kyllä leikkauksilla ja veronkevennyksillä todellisiakin vaikutuksia oli: tuloerojen kasvu ja sosiaalisen pääoman tuhoutuminen, luottamuksen katoaminen ja yhteiskunnan rapautuminen, joka näkyy nyt yliannoskuolemina, ääriliikkeiden ja levottomuuden kasvuna, McJobeina ja näköalattomuutena. Vaikka George W. Bushin varapresidentin Dick Chaneyn mukaan ”Reagan opetti meille, ettei alijäämillä ole merkitystä”, velkaongelmat kasvavat ja uhkaavat finanssijärjestelmän ja lopulta yhteiskuntien vakautta.

Ulkoisille vihollisille on entistä enemmän kysyntää: ei reaganomicsin käyttöönoton ja aseisiin nojaavan turvallisuusajattelun uuden tulemisen samanaikaisuus sattumaa ole. Johonkin tyytymättömyys on kanavoitava.

***

Tämä laulu on tosiaan tuttu, ja olennaiset yksityiskohdat on kerrattu kuluneiden kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana lukemattomia kertoja. Pelkästään suomalaista päivänpolitiikkaa seuratessa se on kuitenkin edelleen niin ajankohtainen, että siihen on palattava.

Viimevuotisten USA:n presidentinvaalien aikoihin nousi esiin toteamus, jonka mukaan vaaleja ei voiteta faktaluetteloilla. Politiikka on tunnelaji, ja tunteisiin vetoavat yksityiskohdat on osattava upottaa uskottavalta vaikuttavaan suureen kertomukseen. Tämän taidon uusliberalismin ideologit ovat hallinneet.

Viime keväänä julkaistu Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus on erinomainen teos ilmiön ymmärtämiseen. Kirjoittaja on Paavo Löppönen, Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja. Asia on painavaa ja sitä on runsaasti, minkä näkyy jäsennellyissäkin arvioissa. Kirjasta olisi kuitenkin syytä puhua paljon nykyistä enemmän.

Globaali digitaalinen vessan seinä

Vessanseinäkirjoituksista puhutaan aivan liian vähän. Aihe on erityisen ajankohtainen nyt, kun internet muistuttaa näkyvimmältä sisällöltään maailmanlaajuista julkisen wc:n seinää.

Puhutaan internetin mahdollistamasta anonyymin viestinnän vallankumouksesta.  Malli nimettömien kommentoijien toiminnalle oli kuitenkin olemassa jo silloin, kun ensimmäiset bittijonot liikahtivat tietoverkossa – se oli syntynyt menneiden vuosituhansien mittaan, kun eriöiden seinille viestejään raapineet ja niitä tulkinneet ihmiset raivasivat vessanseinäkirjoituksille oman kulttuurisen lokeronsa. Siellä tasa-arvo ja anonymiteetti ovat korkealle arvostettuja ja tyylipoliisien näkemykset mitättömiä.

Vessanseinäkirjoittelun pitkän kehityskaaren aikana viestien vastaanotto- ja tulkintatavat kehittyivät, samoin vertaisryhmän harjoittama moderointi. Henkilöön meneviä ja muuten vain yliampuvia viestejä raapusteltiin pois, eikä niiden tavoittama yleisö kasvanut mainittavan suureksi. Toisin on netissä nyt.

***

Toimitin 1990-luvun alkupuoliskolla Turun Ylioppilaslehdessä julkaistua vessanseinäkirjoituspalstaa – asiaankuuluvasti nimimerkin suojista. Idean tähän taskurahojen ansaitsemistapaan sain Arto Paasilinnan varhaiseen kirjoittajanuraan kuuluvasta julkaisusta Kansallinen vieraskirja – Grafiitti eli vessakirjoituksia (Weilin + Göös 1971). Koska sukupuolineutraaleista vessoista ei tuolloin edes unelmoitu, lahjoin naispuolisen opiskelukaverin avustajakseni.

Mitä jäi käteen?

Teräviä ja hauskoja keskustelunpätkiä voi löytää, jos vain viihtyy wc-tiloissa riittävän kauan. Kirosanat ja hakaristit ovat huomattavasti yleisempiä, samoin pissavehkeiden kuvat ja niiden vastakkain hieromista koskevat fantasiat.

Haaveiden kohteita ovat myös sota ja vääränväristen ihmisten karkottaminen. Poliitikkoja pilkataan joskus onnistuneesti, seuranhakuilmoitukset ovat harvoin puhuttelevia eikä parisuhdevinkeiltä kannata odottaa liikaa. Urheilusankareiden ja moottoripyörien nimet ovat suosittuja. Homoseksuaalisuuteen liittyvät piirrokset ja tekstit ovat miesten vessoissa huomattavasti yleisempiä kuin naisten puolella, ja pilkallisiksi tarkoitetut versiot kavaltavat kirjoittajan omien pitkään tukahdutettujen tunteiden laadun.

Neljännesvuosisadan takaiset turkulaisvessojen seinät ennakoivat siis varsin kattavasti nykyisen someavaruuden keskustelujen teemoja.

***

Yksi vessanseinäkirjoitusten ikiaikainen aihe ei kuitenkaan ole saanut internetissä mainittavaa suosiota: kirjoittajan oman vatsan toiminnan kuvailu. Liikuttavan seikkaperäiset raportit tuovat mieleen sen hartauden, jota lapset osoittavat opetellessaan potan käyttöä.

Ehkä yksi avain vessanseinäkirjoitusten tulkitsemiseen onkin kirjoittajan lyhytaikainen taantuma varhaiseen lapsuuteen. Wc-kopissa saavutetaan tila, jossa yliminäksi muuttunut vanhempien ääni lakkaa kuulumasta ja normaalisti itseltä kielletyt asiat saavat hetkeksi mahdollisuuden. Raapustetaan seinälle oikein tuhmia sanoja. Tai hajotetaan tienvarsi-wc:n kalustus kokonaisuudessaan.

***

Internetissä nimettömänä liikkuva kirjoittelija jättää itsestään paljon enemmän (digitaalisia) jälkiä kuin yleisen wc:n seinään ajatuksensa tussaava toimitusjohtaja tai koulupoika, mutta tunteen tasolla tilanne on sama.

Tasa-arvoinen mahdollisuus nimettömään itseilmaisuun on sinänsä arvokas, mutta samalla on selvää, että sitä voidaan käyttää väärin. Masinoidut vihakampanjat eivät kuulu itseilmaisun vapauden piiriin, ja vaikka netissä viestittäisiin pahaa tarkoittamattoman vessanseinäkirjoittelijan mentaliteetillä, väline on perin toisenlainen.

***

Jonkinlaisen kriittisen massan saavutettuaan nimetön loanheitto ja uhkailu muuttuivat avoimeksi, omalla nimellä vahvistetuksi verbaaliseksi nettiväkivallaksi. Samalla on paljastanut ainakin se, kuinka hitaasti yhteiskunnat pystyvät reagoimaan teknologian buustaamaan kulttuurin muutokseen. Tilanteeseen puuttumisen vaikeutta tavataan selitellä lainsäädännön jälkeenjääneisyydellä ja poliisien resurssien puutteella.

Uuden lainsäädännön kanssa ei kuitenkaan kiirehditä, eikä olemassaolevien lakien tarjoamiin mahdollisuuksiinkaan ole täysimääräisesti tartuttu. Vaikutelmaksi jää se, että viranomaiset ovat joko haluttomia tai kyvyttömiä puuttumaan tilanteeseen, mahdollisesti molempia.

Niinpä netissä puolustetaan nyt suomalaisten naisten fyysistä koskemattomuutta huuruisimpien vessanseinäkirjoitusten logiikalla, eli uhkailemalla heitä raiskauksilla ja hengenlähdöllä.

Tiettyä ironiaa on siinä, että raiskausfantasioilla argumentoivat some-aktiivit olisivat vaikeuksissa siinä menneisyyden suljetussa ja turvallisessa agraari-Suomessa, jonne he väittävät kaipaavansa.

Mennessä maailmassa ei naapurikylän Annelille suunnattuja uhkauksia tarvitsisi kovin pitkää puuhuussien seiniin ja siltojen kaiteisiin kaivertaa, nimettömänäkään, ennen kuin luvassa olisi jonkinlainen sakinhivutus ja sosiaalisen hylkiön rooli.

Kansallisia erikoisuuksia

Erään Yhdysvalloissa tapahtuneen joukkoampumisen jälkeen poikani kysyi, eikö NRA:n pitäisi vaatia maan asemenojen supistamista? Jos Kansallinen kivääriyhdistys perustelee vapaata aseenkanto-oikeutta sillä, että kansalaisten on tarvittaessa kyettävä kaatamaan tyranniaksi muuttunut hallinto, eikö sen pitäisi olla huolissaan myös tuon hallinnon tulivoimaisuudesta?

Yhdysvaltojen perustuslain toisen lisäyksen laatimisaikaan 1700-luvun lopulla joukko käsiasein varustautuneita siviilejä saattoi muodostaa kohtuullisen merkittävän sotavoiman, mutta nykyään pistooleista ja kivääreistä on aika vähän vastusta liittovaltion panssarivaunuille ja rynnäkköhelikoptereille. Puolustusbudjetin leikkaukset tasoittaisivat hieman punnuksia mahdollisten vapaustaistelijoiden hyväksi.

Vastasin jotakuinkin niin, että ajatus on yhtä hyvä kuin mahdotonkin.

Vapaan aseenkanto-oikeuden tuottamilla ongelmilla tai sen puolesta käytettyjen perustelujen onttoudella ei ole merkitystä, koska aseet ovat osa kansakunnan syntymyyttiä. Yhdysvaltojen demokratia on rakennettu vapaiden, aseita kantavien yksilöiden urheuden varaan. Aseenkanto-oikeuden rajoitukset ovat siis suora hyökkäys vapautta ja demokratiaa vastaan.

Kun yksilöt omaksuvat tuollaisen kertomuksen elementtejä minuutensa ja identiteettinsä tukipuiksi, saadaan aikaan paitsi vahvoja sosiaalisia sidoksia, myös älyllisiä häränpyllyjä ja naapurimaiden naureskeltaviksi kelpaavia kansallisia erikoisuuksia.

Amerikkalainen asemania on tästä tyylipuhdas esimerkki, mutta jokaisella maalla ja kansalla on omat sokeat pisteensä. Ajatellaan vaikka Norjan ja Japanin pakkomiellettä valaanpyyntiin.

Amerikkalainen kertomus tyrannian kaatamisesta ja sitoutuminen jatkuvaan vapaustaisteluun on kuitenkin erityisen huomion arvoinen maan suunnattoman kulttuurisen, poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vaikutusvallan vuoksi. Syntymyytti vaikuttaa monin tavoin sisäpolitiikkaan ja ohjailee myös Yhdysvaltojen toimintaa suhteessa muihin valtioihin.

***

Myytin voimaa ei vähennä se, että vapaussodan lopputulos olisi ollut kokonaan toinen ilman siihen osallistunutta Ranskan laivastoa ja Ludvig XVI:n halua kampittaa saarinaapuriaan, joka oli Ranskan suurvalta-aseman pahin uhkaaja.

Yhdysvaltojen syntytarinaan latautunut oikeus ja velvollisuus levittää asein demokratiaa ja yrittämisen vapautta on muovannut maailmaa isolla kädellä. Nykyään valtion ja tyrannian välille pyritään vetämään yhtäläisyysmerkkejä kaikkialla, ja vastaavasti yksilöiden ja yritysten vapaus halutaan nähdä rinnasteisina. Verotus esitetään valtiotyrannian hyökkäyksenä vapautta vastaan. Tällaista valtion vastaisuutta näyttää tosin Suomesta löytyvän lähinnä suurituloisimpien ja Sipilän hallituksen piiristä.

Mutta jos palataan Yhdysvaltojen historiaan, niin mistäpä muusta kuin väkivaltaisten tyrannien kaatamisesta ja vapaan yritteliäisyyden turvaamisesta oli kyse intiaanisodissa? Tai Afganistanin Enduring Freedom-operaatiossa – Irakin miehityksestä puhumattakaan. Saman ajatusmallin voi löytää niin lukemattomista westerneistä kuin Tähtien sota-sarjastakin.

***

Professori Matti Klinge puhuu teoksessaan Palmyran rauniot amerikkalaisliberalistisesta kaiken valtion vastaisuudesta, jossa vapaus on vapautta valtiosta ja valtion elimistä. Klinge kirjoittaa, että tämän vapauskäsityksen vuoksi

”amerikkalaiset luulivat Irakissa, samoin kuin 1990-luvun Neuvostoliitossa ja sitten Ukrainassa ja muualla, että kun vain valtio kumotaan, sen alta paljastuu vapaus, ja kaikki järjestyy sen mukaan. Sama ajatus siis, että jos talouselämässä poistetaan kaikki kontrolli, subventiot, verotus ja muu, markkinoiden vapaus tuottaa itsesääntelevän ja onnellisen yhteiskunnan. Ja kun kokemukseen, historiaan, uskontotieteeseen, kansatieteeseen ja kielitieteeseen ei luoteta, niitähän ei lainkaan tunneta, ei voida lainkaan ymmärtää, että valtion ja kontrollin poistaminen johtaa väärään, rikolliseen vapauteen. Varsinkin kun aseteollisuus huolehtii siitä, että kaikkialla ja kaikilla on aseita.”

Opportunistin iltapäivä – eli Timo Soinin perintö

Politiikan henkilöityminen tulee kirkkaasti esiin puolueiden puheenjohtajavaihdoksissa. Alexander Stubbin ja Timo Soinin kausia muistellaan kiinnittämällä huomiota huikeaan henkilökohtaiseen uraan, sen vaatimaan omistautumiseen ja vallasta luopumisen vaikeuteen.

Samalla jätetään kysymättä, millaisten asioiden puolesta on ponnisteltu satakymmenen lasissa. Päätöksenteko esitetään ideologioista vapaana hallinnointina, jonka parissa poikkeusyksilöt luovat uraa yritysjohtajien tavoin.

Aika monessa ammatissa työn tavoite ja tulokset ovat kuitenkin olennaisempia kuin työlle omistautumisen aste. Tämä pätee yhtä hyvin poliitikkoihin kuin pankkirosvoihinkin.

Vaikka henkilökohtaisen ja poliittisen erottaminen toisistaan voi olla hankalaa, erottelulle löytyy usein perusteita. Henkilökohtaisen tason korostaminen laimentaa kritiikkiä – ikään kuin puheenjohtajuudesta luopuminen tarkoittaisi jonkinasteisia hautajaisia ja tekisi poliittisen toiminnan arvostelusta sopimatonta.

Timo Soinille voi toivottaa lukuisia ja lokoisia eläkepäiviä sekä mahdollisimman stressitöntä elämää niitä odotellessa. Siirtymävaiheen viran petaamista ei varmasti ole unohdettu.

Poliitikko-Soinin urallaan tekemistä valinnoista on sen sijaan paljon muutakin sanottavaa, koska ne näkyvät jokapäiväisessä elämässämme ja vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Kaikista rinnastusyrityksistä huolimatta poliittinen päätöksenteko ei ole jalkapalloa, jonka pelikierrosten tulokset koskettavat vain joukkueiden faneja ja muita aiheesta kiinnostuneita. Valta ja vastuu ovat erottamattomia.

Kun puheet on pidetty, Timo Soinin poliittisen uran keskeisimmäksi perinnöksi jää rasismin hovikelpoistaminen ja äärioikeiston voimien avustaminen ylös vallan rappusia. Raskaan sarjan opportunistina Soini on levittänyt ilmiöiden hiljaisen hyväksynnän koko hallituksen kattavaksi. Samaisesta hyväksynnästä hakevat oikeutusta toiminnalleen ne viharyhmät, jotka rähisevät kaduilla ja somessa.

Kiitollisuutta Donald Trumpille

Donald Trumpin mielenterveysongelmien laadun arvailuun käytetään paljon aikaa, vaikka asian pohdinta taitaa edistää ainoastaan keltaisen lehdistön myyntilukuja. Vapaan maailman uuden johtajan valtaanousuun liittyy kiinnostavampiakin kysymyksiä. Trumpille voi tavallaan osoittaa kiitollisuutta sen vuoksi, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt poliittiset väittämät ovat joutuneet uuteen valoon.

Onko Trumpin kausi poikkeus, katastrofaalinen horjahdus turvallisessa jatkumossa? Vai onko kyse pikemminkin siitä, että uusi presidentti on vanhojen valtarakenteiden tuotos, jonka mediaominaisuudet vain sattuvat korostamaan järjestelmän ikäviä piirteitä? Kyllähän Donaldin kabinetti on täynnä rikkaita valkoisia miehiä, öljyteollisuuden pomoja ja kenraaleja, mutta eikö valta ole aiemminkin ollut juuri samalla porukalla?

Amerikan suuruutta ja johtoasemaa on tarjoiltu yhdysvaltalaisäänestäjille itsestäänselvyytenä vuosikymmenestä toiseen. Trumpin retoriikassa on tässä suhteessa vähän uutta. Vanhan mantereen puolella Yhdysvaltojen johtajuus on taas esitetty välttämättömyytenä, ja Trumpin toilailu on saattanut tämän tarinan esittäjät pirunmoisen hämmennyksen valtaan.

Viimeisin hämmennyksen aiheuttaja eli Yhdysvaltojen irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta on jatkoa aiemmalle suuryritysten ehdoilla toteutetulle ympäristösopimusten jarruttamiselle ja sabotoinnille. Yhdysvaltalaiselle äänestäjäkunnalle asia markkinoidaan osoituksena maailman johtajuuteen kuuluvista erikoisoikeuksista, joihin kuuluvat myös kaksoisstandardit ihmisoikeuskysymyksissä ja sotilaallisen voiman käytössä.

Jos Trump vaikuttaa näissä asioissa mielipuolelta, niin mitä pitäisi ajatella George W. Bushin kaudesta, jonka peruja esimerkiksi Lähi-itä on edelleen liekeissä?

Mutta miksi media päästää Trumpin helpolla ja kohtelee häntä kuin tosi-tv-tähteä? Silloin kun keskitytään presidentin käytöksen ja sanavalintojen kauhisteluun (tai nostetaan otsikoihin vaikka spekulaatioita hänen mielenterveydestään), Trump uiskentelee julkisuudessa kuin kala tutussa lammikossa. Samalla pimentoon jää politiikan syvän pohjavirtauksen suunta.

Donald Trump vetää eräänlaista kapinallisen roolia, koska sellaiselle on kysyntää. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin vanhojen valtarakenteiden ja oman tosi-tv-aikakautensa tuote.

Sadismista ja markkinapuheesta

Sadismi on nautintoa toiselle osapuolelle tuotettavasta henkisestä tai fyysisestä kärsimyksestä. Suositeltavinta sadismin harrastaminen on vapaaehtoisesti mukana olevien terveiden aikuisten kesken. Vallalla ja rooleilla leikiteltäessä suurin valta saattaakin olla sillä, joka antaa sadistille luvan kiusata itseään.

Mielihyvä yhdistyy valtaan myös silloin, kun muille osapuolille ei pyritä tietoisesti tuottamaan kärsimystä (vallan tunne tosin heikentää empatiakykyä, joten vahingot ovat aina mahdollisia).

Poliittisen järjestelmän kannalta valtaan liittyvä mielihyvä ja toisaalta vallanpitäjiin samaistuminen ovat olennaisia voimia. Ehdokkaita ei motivoi koskaan pelkkä ideologia, eivätkä äänestäjät tee valintojaan pelkkien asialistojen ja argumenttien perusteella.

Totalitaristiset valtiot tarjoavat helppoja ja äärimmäisiä esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun vallankäyttö luiskahtaa selkeästi sadismin puolelle, mutta tunnelmaan pääsee kyllä kotimaan uutisia lukemallakin. Miksi nimenomaan kipeät leikkaukset ovat välttämättömiä, miksi talouskuripolitiikasta ei voi tinkiä, miksi pääministerille on niin tärkeää, että kaikkiin sattuu yhtä paljon?

Valta asuu kielessä, ja siellä pesii myös se sadismi, jonka kohteet eivät ole ilmoittautuneet vapaaehtoisesti mukaan eivätkä pidä elämäänsä ensisijaisesti roolileikkinä.

Työttömien kohdalla kannustaminen (sic) on muuttunut synonyymiksi kiusaamiselle, tarjolla on lähinnä keppiä eikä enää porkkanaa. Tapa jolla toimeentulotuen siirto Kelaan toteutettiin, on esimerkki heikommassa asemassa olevien nöyryyttämisestä. Samaa voi sanoa leipäjonoista, jotka ovat meitä niin lähellä sijaitsevissa skandinaavisissa hyvinvointivaltioissa tuntemattomia. Samat markkinavoimat, jotka näyttävät sitovan suomalaispäättäjien kädet ja estävät tilanteen korjaamisen, on kuitenkin itse vapautettava kahleistaan.

Aineellista hätää kokevat ovat tarpeellisia varoittavina esimerkkeinä. Heidän tilanteensa tuo uskottavuutta erilaisille verbaalisen alistamisen tavoille, joiden kohteeksi voi joutua lähes kuka tahansa.

Markkinapuhe on vallankäyttöä, jossa olemassaolo ja inhimillinen kulttuuri pelkistetään suureksi osto- ja myyntiliikkeeksi, ja kielletään sen muiden ulottuvuuksien olemassaolo tai merkitys. Markkinapuheen oletukset ja rakenteet hallitsevat julkista tietoisuutta ja niitä voidaan soveltaa mille elämän alueelle tahansa.

Kilpailukyvystä huolehtiminen on yksi osa markkinapuhetta. Ihminen leipäjonossa kärsii kilpailukyvyn puutteesta ainakin työmarkkinoilla, ilmeisesti myös koulutus- ja asuntomarkkinoilla, ja mahdollisesti myös ihmissuhdemarkkinoilla.

Mutta kuinka on meidän oman kilpailukykymme laita? Kuinka läheiset pärjäävät? Kaikki juoksevat kovempaa pysyäkseen paikoillaan, mutta riittääkö se? Epävarmuus tulevasta näyttää erilaisten kyselytutkimusten perusteella leimaavan tätä aikaa. Se ei ole sattumaa. Riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunteet hakevat purkautumiskanavia.

Lahkolaisoppien tavoin markkinapuhe tarjoaa itseään täydentävän ja omassa todellisuudessaan aukottoman tarinan. Saarnamies tulkitsee jumalan/markkinavoimien tahtoa. Vaikeudet johtuvat ihmisten haluttomuudesta taipua siihen. Jos ihmiset katuvat syntejään/kannattavat leikkauspolitiikkaa, mutta vaikeudet jatkuvat silti, ihmiset eivät ole katuneet syntejään/säästäneet/leikanneet  tarpeeksi.

Asetelma antaa sanan ruoskan heiluttamisesta kiinnostuneille saarnamiehille mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen.

Kohtuullisen hyvän esimerkin tästä antoi Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kulttuuripoliittisessa ulostulossaan, jonka ydinajatus on se, että suomalaisen taiteen elinmahdollisuudet ovat lopulta markkinavoimien tahdon tulkitsijan armeliaisuuden varassa.

Pursiaiselle on vastattu asiaperustein, mutta kaikki tietävät, miten käy hyvän tarinan ja totuuden välisessä julkisuuskamppailussa.

Unelma punavihreästä mediakuplasta

Unelma suomalaismediaa ympäröivästä punavihreästä kuplasta pitää toivoa yllä tasapuolisesti niin konservatiivihallituksen kannattajien kuin kaatajienkin leireissä.

Konservatiiveja elähdyttää ajatus siitä, että media vääristelee, koska toimittajat ovat liian arvoliberaaleja ja vasemmistolaisia. Mediakuplan ulkopuolisessa todellisuudessa leipäjonot eivät kasva, ihmisoikeudet eivät ole suhdanteille alisteisia, rakennukset eivät mätäne käsiin eikä hallintarekisterin junttaaminen liity terveydenhuollon yksityistämiseen.

Toiset taas puhuvat punavihreästä kuplasta lainausmerkeissä ja hellän ironiseen sävyyn. He vaalivat ajatusta sen suojissa piilottelevasta vallan vahtikoirasta, vapaasta mediasta, joka on olemassa vain demokratiaa puolustaakseen ja tulee aikanaan oikaisemaan vääryydet ankaran objektiivisesti.

Vallan vahtikoira on niin pitkälle jalostettu ja erikoinen metafora-otus, että sen oletetaan sekä ärisevän omille isännilleen että olevan immuuni painostukselle ja houkutuksille. Lisäksi se on lainannut vapaan markkinatalouden hengeltä maagisen kyvyn omien virheidensä korjaamiseen.

Joka tapauksessa punavihreän kuplaan halutaan uskoa – ja silloin todisteeksi sen olemassaolosta riittää Matti Apusen laiskahko haukahtelu. Timo Soinille ajatus median vinosta ja vääristävästä peilistä on kuitenkin niin tärkeä, että Suomen Uutiset palkkasi Marko Hamilon kirjoittamaan aiheesta. Hamilon tekstiä ruotinut Matti Ylönen päätyi siihen, että ”[j]oko tiedonvälityksen portinvartijoiden punavihreä kupla on levittänyt mädättävät lonkeronsa Kokoomukseen, Keskustaan, Milttoniin ja EVAan – tai sitten sitä ei ole olemassa.”

Ylönen lainaa myös Juuso Koposta, joka toteaa, että ”puoluepoliittisesti aktiivisten toimittajien keskuudessa on enemmän porvarillisesti kuin vasemmistolaisesti ajattelevia” sekä eliittejä tutkinutta professori Ilkka Ruostetsaarta, jonka kysely ei Aikalaisen mukaan ”paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.”

Kokoomuksen kannatus Suomen joukkotiedotuseliitissä on jo 50 prosenttia. Jutussa todetaan myös, että ”[t]oimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa”.

Olennainen kysymys on se, kuinka päätoimittajien ja omistajien ääni mahtaa mediassa kuulua. Muun muassa Ylen tuoreiden esimerkkien perusteella vaikuttaisi siltä, että on runsaasti aiheita, joissa toimittajat saavat tutkia ja raportoida varsin vapain käsin – mutta on myös aihepiirejä, joissa johto vahtii tekemisiä tarkemmin.

Sipilägaten peruja tiedämme, kuinka kiusallista bisneksen ja politiikan yhteenkietoutumisen käsittely voi olla. Pekka Ervastin ja Sampo Ahton pestien päättymisen perusteella parhaat suomettumisen perinteet vaikuttavat edelleen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumiseen. Euroopan unioniin liittyvät aiheet ovat myös perinteisesti olleet niitä, joissa omistajan ääni kuuluu.

Työmahdollisuuksien hupeneminen tarkoittaa toimittajien keskimääräisen varovaisuuden kasvua. Ilmapiiri on sellainen, että pelkästään ilmastonmuutoksesta kiinnostuminen aiheena näyttää riittävän jonkinlaisen aktivistitoimittajan leimaan.

Päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi helmikuussa 2017 tiedotteen, jonka mukaan ”päätoimittaja käyttää tiedotusvälineensä sananvapautta ja myös toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta”. Ylen uutisen mukaan päätoimittajat eivät näe uutisoimatta jättämistä sananvapauden rajoittamisena ja ”toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan”.

Jotkut some-keskustelijat ovat tarjonneet mediakuplalle uusia värivaihtoehtoja sinimustasta alkaen, ja ilmiön olemassaoloa Ylösen tavoin epäileviäkin riittää. Joka tapauksessa kertomus punavihreästä mediakuplasta vastaa niin monenlaisiin tarpeisiin, että sen paikkansapitävyys on sivuseikka. Sellaisia myytit ovat.

Kallisarvoiset viholliset ja korvaamaton kärsimys

Viholliskuvilla ratsastamisen suhteen Trump ja Putin ovat keksineet varsin vähän uutta – milloinkas ulkoiseen viholliseen keskittyminen ei olisi ollut hallitsijoille mieluisampaa kuin omien ja mahdollisesti itse aiheutettujen ongelmien puiminen.

Hädän hetkellä viholliskuvat näyttävät kelpaavan EU:n kaltaiselle rauhanprojektillekin. ”Politiikan vanha viisaus on, että ulkoinen uhka saa kansakunnat unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan rivinsä. Suurvalloistakin tuttua oppia on noudatettu myös Suomessa [- -] On osattu soitella kieliä, jotka vetoavat ihmisten fundamentaaliseen tarpeeseen, perusturvallisuuden tunteeseen. Nyt sama oppi on otettu käyttöön myös EU:ssa: jos turvallisuusuhan kokemus kerran uhkaa hajottaa EU:n, yhtä hyvin sitä voidaan käyttää integraation edistämisessä”, todetaan Kauppalehden viime syksynä julkaisemassa artikkelissa Pelko aseena – EU etsii yhdistäjää.

Kauppalehden mukaan ”EU saattaa hyvinkin tulla Suomen linjoille, jossa turvallisuus määrittää muun politiikan sisällön, ainakin sen oikeuttajana.”

Unionia mitenkään vähättelemättä tehtävä olisi vaikea: ei täkäläistä piiritetyn sotilasleirin kaltaista henkistä ilmapiiriä aivan noin vain luoda. Siihen vaaditaan sadan vuoden herpaantumatonta omaan napaan tuijottamista. Napa muodostuu kuvitellusta menneisyydestä ja sen tuijottamista kutsutaan tulevaisuuteen varautumiseksi.

Sotahistoriansa ympärille käpertyvä Suomi arvostaa yhdistävää kärsimystä. Mikael Jungnerin sanoin: ”On arvokasta että leipäjonoja on”. Korkeassa kurssissa ovat myös taistelumetafora ja kohtalonusko, joka on politiikan vastakohta.

Kilpailukyvyssä kamppaillaan yksin muuta maailmaa vastaan kiky-sopimuksen voimin samalla kun sote-uudistuksella on tarkoitus aloittaa kotirintaman kurittaminen. Taistelun tiedetään päättyvän tappioon, mutta siitä haistettavissa oleva talvisodan henki pyhittää tarpeettomat uhraukset.

Koska kärsimys on pyhää, valtiollisiin juhliin liittyvä ilo on väistämättä teennäistä ja onnistumiset merkityksettömiä. Luottamusta ja muuta sosiaalista pääomaa hävitetään kaikin keinoin ja keskeinen yhteiskuntaa ohjaava voima on itsetuhoisuus, jota kutsutaan rohkeudeksi, uudistamiseksi tai välttämättömyydeksi.

Politiikan huoneentaulu 2017

* Kun ajat ovat oikein kovat, ei ole varaa muuhun kuin veronalennuksiin.

* Laki on niin kuin se koetaan.

* Faktapohjaista politiikkaa kaipaaville riittää yleensä yksi tosiasia, television vaalikeskustelun voittajasta kertova galluptulos.

* Äänestäjä osaa aina valita itseään fiksumman kansanedustajan, mutta siihen arvostelukyky loppuu – siksi kansanäänestykset ovat sekä tarpeettomia että mahdottomia.

* Työnteon on aina oltava kannattavaa, mutta ei sentään niin kannattavaa kuin koroilla eläminen.

* Kahlehtivaa valtiota vastaan ja yksilön vapauksien puolesta kamppailevat vain vapaat yksilöt: sinä, minä, Terrafame, Nordea ja Goldman Sachs.

* Hallituksen olemassaolon tarkoitus on ryssän vastustaminen, joten ministerien arvosteleminen on ryssän salajuoniin osallistumista.

* Hyvä tarina voittaa aina totuuden, mutta faktatkin ovat uskottavuuden kannalta tärkeitä – niin kauan kuin ne sopivat omaan tarinaan.

* Äänestyspaikkojen sulkeutumisaika erottaa kansalaisten mielipiteiden kuuntelemisen ja populismin toisistaan.

Terveisiä menneisyydestä

Muutkin kuin vanhukset kaipavat menneisyyteen silloin kun tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta tai pelottavalta. Onneksi on olemassa turvapaikkoja. Kun avaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivut ja valitsee otsikon perusteella talouteen tai turvallisuuspolitiikaan liittyvän artikkelin, voi luottaa sukeltavansa kertomukseen, jossa mikään ei ole pohjimmiltaan muuttunut neljännesvuosisataan.

Otetaan esimerkiksi tammikuun 24. päivänä julkaistu ”Kasvusta syntyy rikkaita ja jaettavaa”, jossa lehti kritisoi Oxfamin raporttia ”An Economy for the 99 Percent”. Oxfamin huomiot tuloerojen kasvun aiheuttamista ongelmista myönnetään osin oikeutetuksi, mutta kuitataan lopulta moralismiksi, koska

Eriarvoistava kehitys tapaa kasvaa aina, kun talouskasvu kiihtyy.”

Eriarvoistumisessa ei siis ole Hesarin mukaan kysymys poliittisesta valinnasta, vaan jostakin, joka vain ”tapaa kasvaa” tietyissä olosuhteissa. Tämä on linjassa jutun otsikon kanssa: siinähän talouskasvun, rikkaiden rikastumisen ja köyhimpien huomioimisen välillä vallitsee itsestäänselvä ja rikkomaton yhteys.

Tämän luonnonvoiman tavoin käyttäytyvän mekanismin toimintaperiaate jää tosin hieman hämäräksi, koska varallisuus on kasautunut rikkaimmalle prosentille erityisen nopeasti juuri finanssikriisin jälkeen, jolloin talouden kasvuluvut ovat olleet vaisuja kaikkialla.

***

Pääkirjoituksen itsestäänselvyytenä esittämää kuviota kyseenalaistaa myös OECD, jonka vuonna 2014 julkaiseman raportin mukaan ”tuloerojen kasvaminen on hidastanut merkittävästi länsimaiden talouskasvua”.

OECD:n näkemyksille on annettu suomalaisessa keskustelussa painoarvoa silloin kun järjestö on vaatinut julkisen sektorin supistamista, mutta kun se nyt tarjoaa lääkkeeksi rikkaimpien verotuksen kiristämistä ja köyhimmän 40 prosentin aseman parantamista, vastaanotto on ollut vaisumpi.

Tämä on ymmärrettävää. Tutkimuksiin vedotaan mielellään silloin, kun ne sopivat omaan tarinaan – jos tutkijoiden näkemykset taas ovat tarinan kanssa ristiriidassa, ne muuttuvat kaiken maailman dosenttien puheiksi.

Ja tarinat, niitä ei sovi vähätellä. Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari pitää homo sapiensin tärkeimpänä erityispiirteenä kykyä luoda kuvitteellisia järjestelmiä ja saada ihmiset toimimaan niiden kautta tiettyjen tavoitteiden hyväksi. Tavoitteet itsessään voivat olla kannatettavia tai tuhoisia, mutta valtioiden, uskontojen tai poliittisten liikkeiden muodon saaneet kuvitelmat ovat kieltämättä tuottaneet varsin konkreettisia lopputuloksia.

Kuvitteellisten järjestelmien kautta todellisuutta muokkaavien tarinoiden uskottavuus on kuitenkin herkkä asia. Harari kirjoittaa viime vuonna suomeksi julkaistussa teoksessaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kuinka ”On aina pidettävä kiinni siitä, että yhteiskunnan perustana oleva järjestys on kaikkivaltiaiden jumalien tai luonnonlakien luoma objektiivinen todellisuus. [- -] Vapaa markkinatalous on paras taloudellinen järjestelmä, mutta ei siksi, että Adam Smith sanoi niin, vaan koska luonnon muuttumattomat lait ovat sellaiset.”

***

Mutta annetaan puheenvuoro takaisin HS:n pääkirjoitustoimitukselle:

taloudellinen liberalismi on nostanut satoja miljoonia ihmisiä pois äärimmäisestä köyhyydestä. Taloudellisen kasvun kyky tehdä hyvää on ollut todennäköisesti suurempi kuin viime vuosien kehitysavun kyky.”

Taloudellinen liberalismi nostaa ihmisiä pois köyhyydestä silloin, kun vihannesten kasvattaja pääsee torille myymään tuotteitaan maksamatta siitä suojelurahaa, mutta ei välttämättä silloin, kun viljelijän ja hänen naapureidensa maat jäävät vientitulojen hankkimisen nimissä perustetun palmuöljyplantaasin alle.

HS:n jutussa jää avaamatta se, kunka monenlaisia aatteita taloudellisen liberalismin käsitteen suojiin mahtuu. Vihanneskauppiaan vapaus myydä ja vaihtaa tuotteitaan torilla on sitä mitä Adam Smith ajoi takaa, mutta kaiken inhimillisen toiminnan ymmärtäminen ja muokkaaminen markkinaehtoiseksi edustaa jo aivan jotain muuta. Kun tähän yhdistetään tuloerojen kasvun nostaminen itsetarkoitukselliseen asemaan, puhutaan uusliberalismista.

***

Äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden ihmisten määrää käytetään usein nimenomaan uusliberalismin oikeuttajana, vaikka on syytä kysyä, onko tuo nousu tapahtunut nykyisenkaltaisen globalisaation ansiosta vai pikemminkin siitä huolimatta.

Ahneuden aika -teoksellaan huomiota herättänyt Ari Ojapelto kyseenalaistaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua rajattoman talouskasvun ideaalin ja tuloerojen kasvattamisen mielekkyyden pohjiaan myöten – ja käy samalla läpi esimerkkejä siitä, kuinka äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden määrää on muokattu muun muassa Maailmanpankin tilastointimenetelmiä muuttamalla.

Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepa muistuttaa puolestaan, että ”valitaanpa globaalin köyhyysrajan laskukaavaksi mikä tahansa, on määrittelyssä kyse ennen muuta sopimuksista eksaktin tieteen sijaan”.

Mitä taas tulee kehitysavun ja taloudellisen liberalismin suhteeseen, jälkimmäisen keskeisiin periaatteisiin kuuluvalla pääomien vapaalla liikkuvuudella on hintansa. Kepa toteaa raportissaan Kauas verot karkaavat, että kehitysapu voitaisiin käytännössä lopettaa, jos veronkiertoa ei olisi: ”Suurimpia verojen välttelijöitä ovat monikansalliset yritykset. Kehitysmaille veroparatiisitalous on köyhyysloukku: globaalista etelästä pakenee vuosittain verottamatonta pääomaa rikkaisiin maihin ja veroparatiisien salaisuuslakien taakse yli 800 miljardia euroa. Summa vastaa noin yhdeksänkertaisesti kehitysavun kokonaismäärää.”

***

Siirrytään pääkirjoituksen loppupäätelmiin:

On oltava entistä aktiivisemmin kasvattamassa bruttokansantuotetta. Näin saadaan jaettavaa. Sen jälkeen tulee rooli Oxfamin kaipaamalle ”inhmilliselle taloudelle” [- -] Kutistuva talous on reaalimaailmassa epäinhimillinen talous. Säästöt osuvat kipeimmin köyhimpiin. Esimerkeiksi käyvät Kreikan talouskriisin seuraukset

Kirjoittaja palaa lopussa tyylikkäästi otsikkonsa lähtökohtiin. Kokonaisuushan rakentuu trickle down -efektin (suomeksi valumaefekti tai pisarointivaikutus) eli Reaganomicsin kuvaukselle: kun rikkaiden annetaan vain kaikessa rauhassa rikastua, markkinatalouden mekanismit valuttavat kyllä aikanaan murusia myös köyhimmille.

Jos näin ei tehdä, samat markkinatalouden luonnonlait kurittavat kaikkein köyhimpiä. Tässäkään ei puhuta poliittisesta valinnasta.

Ihan oikeiden luonnonlakien mukaan rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdotonta. Talouden osalta tuon itsestäänselvyyden myöntäminen merkitsisi kuitenkin tarvetta määritellä se piste, jolloin planeetan rajat tulevat vastaan – minkä jälkeen olisi puhuttava myös siitä, milloin tarkalleen ottaen on ”riittävästi jaettavaa” inhimillisen talouden mahdollistamiseksi.

Tämän keskustelun välttämiseksi luonnon rajojen olemassaolo on unohdettava. Keisarin vaatteettomuudesta huomauttaminen romahduttaisi yhteisen illuusion.

Alun perin termi trickle down on peräisin vitsistä, jolla pilkattiin Herbert Hooverin suuren laman ajan epäonnistunutta talouspolitiikkaa – sitä, että kasataan rahat rikkaimmille ja sitten vain odotetaan että markkinavoimat jakavat murusia muillekin. Vitsi on nyt otettu vuosikymmenien ajan todesta ja tuloksetkin muistuttavat Hooverin aikaa.

***

Kriisiaikoina kaikkein köyhimpiin raskaimmin osuvat leikkaukset eivät ole myöskään luonnonlaki. Totaalisen pankkikriisin ja sen jälkeisen talousromahduksen vuonna 2008 kokenut Islanti valitsi monilta osin toisin kuin IMF:n ja EU:n tapaiset uusliberalismin vahtikoirat vaativat.

Le Monde Diplomatiquen mukaan ”Vuoteen 2016 mennessä Islannin valtion budjetti on kasvanut ylijäämäiseksi, ulkomaanvelka on selvästi pienenemässä, talouden vuosikasvu on yli 3 prosenttia ja työttömyysprosentti on 2,7. Tulot asukasta kohti ovat maailman suurimpia ja työllisyysaste teollisuusmaiden korkein: työikäisestä väestöstä 84,7 prosenttia on työelämässä, kun euroalueella vastaava luku on 64,5 prosenttia ja Kreikassa 50,8.”

Samaan aikaan Suomessa pääministeri Sipilä – joka on varoitellut meidän joutuvan ”Kreikan tielle” jos tuloeroja kasvattavaa talouskuripolitiikkaa ei jatketa – johtaa maata juuri sinne, syvemmälle leikkausten ja supistuvan talouden kierteeseen.

***

Annetaan vielä lopuksi puheenvuoro historioitsija Hararille:

Nykyajan länsimaalaiset ihmiset kasvatetaan suhtautumaan pilkallisesti rodulliseen hierarkiaan. Heitä järkyttävät lait, jotka estävät mustia elämästä samoilla asuinalueilla valkoisten kanssa tai käymästä samoja kouluja kuin valkoiset tai saamasta hoitoa samoissa sairaaloissa kuin valkoiset. Silti rikkaiden ja köyhien välinen hierarkia, joka määrää, että rikkaat ihmiset elävät omilla luksusasuinalueillaan, opiskelevat omissa paremmissa kouluissaan ja saavat hoitoa omissa paremmin varustetuissa sairaaloissaan, tuntuu monista amerikkalaisista ja eurooppalaisista täysin järkeenkäyvältä. On kuitenkin todistettu, että useimmat ihmiset ovat rikkaita siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat sattuneet syntymään rikkaaseen perheeseen, kun taas useimmat köyhät ihmiset pysyvät köyhinä koko elämänsä yksinkertaisesti siksi, että he sattuivat syntymään köyhään perheeseen.”