peristerakis

Nimimerkki Peristerakis, Exarcheian valkoinen kyyhkynen on Suomesta Kreikkaan karannut elintasopakolainen. Peristerakis liitelee Ateenan melskeessä, antiautoritaarisen liikkeen ja talouskriisin halkeilemista rönsyilevän kulttuurin myrskytuulten tempomana. Ota yhteyttä: peristerakis(a)mail.com.

Kaltereita ja keskitysleirejä

Teksti Peristerakis

Talouskriisin kriisiyttämä etiikka tuottaa uusia Guantanamoita.

Kreikassa on askel kerrallaan rakennettu uusi rikoksen ja rangaistuksen järjestelmä, joka liittyy vahvasti kriisiksi kutsuttuun talousparadigman muutokseen. Poikkeuksellista viimeaikaisessa kehityksessä on se, että poliittisen päätöksenteon ja siitä näennäisesti itsenäisen oikeusjärjestelmän häilyvä raja on muuttunut entistäkin häilyvämmäksi. Tämä ilmenee monilla eri tasoilla, joihin luon seuraavassa muutaman äkkinäisen silmäyksen.

Poliittisten päätösten takia rikollisen asemaan on joutunut joukko ihmisiä, joita ei ole missään vaiheessa varsinaisesti tuomittu rikoksesta. Suurin ja ilmeisin ryhmä on paperittomat siirtolaiset. Kymmeniltä tuhansilta siirtolaisilta on riistetty vapaus vastoin heidän tahtoaan tai tuomioistuimen päätöstä. Rikollisleimoja on lyöty myös ulkomaalaistaustaisiin tai ulkomaalaisilta näyttäviin seksityöntekijöihin tai seksityöntekijöiksi epäiltyihin. Poliisin mielivaltaisen harkinnan perusteella naisia on pakotettu HIV-testeihin ja joidenkin kasvokuvia on julkaistu medioissa.

Toiseksi talouskriisin politiikka on luonut kasvavan velkarikollisten joukon. Vuonna 2012 säädetyn lain mukaan velkavankeustuomioon riittävät nykyisin 5000 euron verorästit. Summa ei ole mikään yletön nyt, kun hallitus säätää jatkuvasti uusia veroja ja valtio leikkaa palkkoja ja eläkkeitä.

Terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden määritelmiä on rukattu kriisin aikana uuteen uskoon ja käytetty hyvin löyhästi ja usein poliittisin perustein. Elokuussa 2010 terrorismilakiin tehtiin merkittäviä muutoksia, jotka oli tarkoin räätälöity kohdistumaan kreikkalaisiin radikaaliliikkeisiin ja talouskuria vastustaviin poliittisiin protesteihin.

Nykyisen lain mukaan kymmenen vuoden lisätuomio terrorismista kuuluu jokaiselle, joka antaa terroristi-iskun kannalta ”merkityksellistä” tietoa terroristijärjestöksi luokitellulle taholle, tai joka antaa tällaiselle järjestölle materiaalista tai immateriaalista tukea, tapahtuipa varsinaista terroristi-iskua tai ei. Näin pelkkä epäilys terrorismiyhteydestä mahdollistaa 36 kuukauden tutkintavankeuden ja mikä hyvänsä syyte – oli se sitten naamioituminen, virkavallan vastustaminen, liikenteen vaarantaminen tai omaisuuden vahingoittaminen – voi johtaa äärimmäisen pitkiin tuomioihin, jos terrorismiyhteys tahdotaan osoittaa. Edellä mainittuja syytteitä voi hyvin kevein perustein nostaa vaikkapa mielenosoitukseen osallistuneille.

Kirjoitan, ’jos terrorismiyhteys tahdotaan osoittaa’ sen vuoksi, että lakia on jo nyt käytetty ilman aiheellisia todisteita. Lukuisia anarkisteja on tälläkin hetkellä useiden kuukausien mittaiseksi venyneessä tutkintavankeudessa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa heidät mitä ilmeisimmin todetaan syyttömiksi. Tämän vuoden heinäkuussa kaksi anarkistia tuomittiin pankkiryöstöstä ja terrorismista 16 vuoden vankilatuomioihin. Pankkiryöstösyyte lienee ollut juridisen järjestelmän näkökulmasta aiheellinen – todisteita löytyi ja finanssilaitosten ryöstöt ovat olleet perinteinen tapa pakkolunastaa niiden vääryydellä haalimaa omaisuutta ja rahoittaa radikaalipoliittisia projekteja.

Terrorismituomioon sen sijaan riitti pelkkä tuomarin järkeily siitä, että syytettyjen toimintatapa ja poliittinen tausta yhdessä antoivat olettaa heidän olevan tai joskus olleen terroristijärjestöksi luokitellun anarkistiryhmä CCF:n jäseniä. Tuomio oli puhtaasti poliittinen, sillä syyttäjä itse oli varta vasten todennut terrorismisyytteen nostamisen olevan näytön puuttumisen takia perusteeton.

Viime kesänä alkaneessa ja parhaillaan käynnissä olevassa oikeuskäsittelyssä syyttäjä yrittää saada Skouriesin kaivosta vastustavan ympäristöliikkeen taipumaan järjestäytyneeksi rikollisorganisaatioksi. Jos tuomari katsoo syytteet aiheellisiksi, kahtakymmentäkahdeksaa henkilöä odottavat pitkät tuomiot pyrkimyksistä suojella elinympäristöään Kreikan suurimman avolouhoksen tuhoilta. Tässäkin tapauksessa raskauttavat todisteet puuttuvat.

Oikeusjärjestelmän muutos on kuitenkin täydellinen vasta, kun uudet rikokset saavat vastineensa uusissa rangaistuskeinoissa.

Alkuvuodesta 2012 Kreikan kansallisen turvallisuuden ministeriö esitti avaavansa lähivuosien aikana kolmekymmentä suljettua kiinniottokeskusta paperittomille siirtolaisille. Keskusten rakentaminen on ollut suunniteltua hitaampaa, mutta ne muutamat, jotka ovat valmistuneet, täyttävät kaikki rangaistuslaitoksen määritelmät.

Elokuussa Guardian julkaisi Lääkärit ilman rajoja -järjestön haastattelun, jossa kiinniottokeskuksia kuvattiin ”maanpäälliseksi helvetiksi”. Laitoksiin on suljettu huomattavasti niiden kapasiteettia (miten sellaista voi edes mitata?) enemmän siirtolaisia, kiinniottoajat ovat venyneet laittoman pitkiksi, tilat ovat ahtaat, hygieniaolot surkeat, ulkoiluaika rajoitettu kahteen tuntiin ja laitoksia valvovat poliisit ovat useammin kuin kerran jääneet kiinni siirtolaisten pahoinpitelyistä. Ministeriön mauttoman sarkasmin takia näitä keskuksia kutsutaan virallisesti miksipä muuksi kuin vieraanvaraisuuskeskuksiksi.

Heinäkuussa 2014 parlamentti puolestaan sääti uuden lain mittavasta vankilaitosreformista. Uuden järjestelmän mukaan Kreikkaan luodaan kolmiportainen vankilajärjestelmä, jossa vankilat jaetaan A-, B- ja C-luokan kategorioihin tiettyjen kriteerien mukaan.

Alhaisen turvallisuustason eli A-luokan vankilat ovat pääasiassa pikkurikollisille ja velkavangeille. B-luokan vankilat ovat niin sanottuja ’tavallisia’ vankiloita, ’tavallisille rikollisille’. Korkean turvallisuustason eli C-luokan vankilat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat supervalvottuja eristysyksiköitä ja tarkoitettu terrorismituomion saaneille, rikollisjärjestöjen jäsenille sekä vaarallisiksi luokitelluille rikollisille. Lain mukaan rikollinen voidaan luokitella vaaralliseksi, jos hän on esimerkiksi syytettynä virkamiehen vahingoittamisesta (kiven heittäminen poliisia kohti?) tai jos hän osallistuu vankilakapinaan. C-luokan vankila on siis eräänlainen rangaistuslaitos rangaistuslaitoksen sisällä sellaisia tapauksia varten, joiden kohdalla pelkkä vapaudenriisto ei riitä tyydyttämään valtion kostonhalua.

C-luokan vankilat eroavat tavallisista vankiloista siten, että niitä eivät vartioi vanginvartijat vaan poliisit. Kaikissa selleissä ja käytävillä on valvontakamerat. Perheenjäsenten ja lakimiesten vierailut sekä oikeus puhelinsoittoihin on rajoitettu minimiin. Perheen ulkopuolisten vierailut on kielletty kokonaan. Osallistuminen työtoimintaan ja kuntouttaviin tai sosiaalisiin ohjelmiin on joko kokonaan estetty tai minimoitu, ja oikeus vankilalomiin ei tule kysymykseenkään. Nämä vankilat on siis suoraan suunniteltu niiden vähäisten saavutusten romuttamiseksi, joita vangit ovat vuosikausien vankilaprotesteissa itselleen hankkineet, ja joiden kuviteltiin jopa vakiintuneen osaksi yleisinhimillisyyden määritelmää. Nämä päivät on nyt ohi.

Kun parlamentti äänesti vankilareformista heinäkuussa 2014, nähtiin Kreikassa kaikkien aikojen suurin vankilaprotesti. Noin 4500 vankia ympäri maata osallistui yhteiseen nälkälakkoon. Reilun kahden viikon protestin seurauksena joitain lain yksityiskohtia hieman viilattiin, mutta muutokset eivät olleet kosmeettisia kummempia. Median heikosti raportoima protesti ei saanut lakia kaadettua. Tämä tarkoittaa, että vankilaprotestiin osallistuneet voidaan vankilajohdon niin halutessa siirtää C-luokan vankiloihin rangaistukseksi vankilakapinoinnista.

Kreikan talouskriisi on opettanut paljon. Eniten se on opettanut maailman konkreettisesta kaventumisesta: siitä, että marginaali, jonka sisässä talouspolitiikkaa on mahdollista harjoittaa, on supistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana niin ahtaaksi, etteivät esimerkiksi sellaiset yhteiskuntaihanteet kuin ihmisyys, moniarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jotka vielä 1900-luvulla nähtiin talouskasvun ehtoina, mahdu enää sen sisään. Näillä arvoilla ei yksinkertaisesti enää pärjää kilpailussa. Tämä tarkoittaa, että talous on kadottanut sellaiset eettiset lähtökohdat, joilla se on historiallisesti perustellut oman legitimiteettinsä valtajärjestelmänä.

Millä talous sitten oikeuttaa itsensä? Kysymys on aiheellinen, ja on pakko tunnustaa, etten tiedä siihen tyhjentävää vastausta. Yhtäältä näyttää siltä, että talouteen liittyy paljon perusteetonta eli idealistista uskoa, jolla ylläpidetään optimistista illuusiota tilanteen korjaantumisesta. Tätä masinoivat selkeästi ideologisesti virittyneet talousvaikuttajat, pohjaamatta kuitenkaan väitteitään mihinkään empiiriseen näyttöön tai edes kunnolliseen talousteoriaan.

Toisaalta on selvästi huomattavissa, että poliittinen järjestelmä tukeutuu entistä herkemmin väkivaltaan ja pakkokeinoihin silloin, kun kysymys arvoista nostetaan konkreettisesti esille. Kritiikin ja protestien kasvaessa kriisiytyneet poliittiset järjestelmät siis tuppaavat totalitarisoitumaan. Virkavallan tehtäväksi on yhä enenevissä määrin selkiytynyt epämääräisesti argumentoidun ”turvallisuuden” takaaminen, joka vaikuttaa enemmän kurinpitoprojektilta kuin miltään muulta.

Tästä päästään toiseen mielestäni tärkeään talouskriisin todellisuudessa tekemääni havaintoon. Talouden arvoperustan muuttuminen heijastuu myös sellaisiin yhteiskunnan rakenteisiin, joita ei äkkiseltään ajatella taloudellisina. Yksi esimerkki tästä on tuomio- ja rangaistusjärjestelmän mittava uudistaminen Kreikassa, vaikka demokraattisen valtion kulmakivenä on kautta aikain nähty juuri politiikasta ja maallisesta mammonasta itsenäinen oikeusjärjestelmä. Noh, kenellekään osattomien historiaa vähänkään tutkineelle tämän periaatteen tekopyhyys tuskin tulee yllätyksenä.

Siirtolaisten keskitysleirit ja Kreikan Guantanamoiksi kutsutut C-luokan vankilat ovat siis osa suurta arvomyllerrystä, jonka talouskriisi aiheuttaa siinä tunteiden, järkeilyn ja tekojen avaruudessa, johon etiikka omalla omituisella tavallaan kytkeytyy. Ihmisoikeuksista on turha puhua, sillä ne eivät enää myy. Kilpailutaloudessa itsearvoisen hyvään ei kannata sijoittaa, sillä se ei menesty. Ainoa ’hyvä’, joka voi saada jonkinlaisia ilmenemismuotoja reaalimaailmassa on ’hyvä menestys’. Tällaista markkinoilla tapahtuvaa etiikan mitätöintiä kutsun nihiliberalismiksi.

Jos talous on menettänyt arvopohjansa ja pyrkimyksensä elämän laadullisena kohentajana, tarkoittaa tämä väistämättä sitä, että työn ja tuotannon pääasialliseksi motiiviksi jää pelkkä talousjärjestelmän itsensä ylläpitäminen, ei niinkään tekemisen mielekkyys, laadukkaiden tuotteiden tarjoaminen tai elämänlaadun parantaminen ylipäätään. Talous on ikäänkuin itsetarkoituksellista, koska sillä ei ole itsensä ulkopuolista päämäärää.

Näkökulmanmuutos etiikasta talouslogiikkaan lienee viime vuosikymmenten merkittävin muutos ideologisessa ilmastossa. Tällainen näkemys ei kuulu enää yksinoikeutena elinkeinoelämän perunoille tai uusklassisesti orientoituneille talousteoreetikoille, vaan se on laajalti hyväksytty myös muun väen keskuudessa.

Valtaosa ihmisistä, puoluekirjasta riippumatta, on periaatteessa valmis hyväksymään etiikan nihiloinnin, kurjistustoimet ja totalitarismin sillä lupauksella, että talous jonain päivänä saadaan kuntoon – eritoten, jos nämä toimenpiteet eivät kohdistu suoranaisesti heihin itseensä. Miten pitkälle tässä nihiliberalisoitumisessa ollaan valmiita menemään? Se on jokaisesta itsestään kiinni. Kreikassa rakennetaan uusia vankiloita niiden varalle, joiden mitta on täynnä.

Kytät ja mafia ulos!

Teksti Peristerakis

Exarcheian äidit järjestivät mielenosoituksen poliisiväkivaltaa vastaan.

Naapurustossani Exarcheiassa on Kreikan sosiaalidemokraattisen puolueen PASOKin toimisto. Tämä aiheuttaa paljon päänvaivaa ja harmia. Ei vain siksi, että PASOK on pitkän linjan poliittinen dinosaurus, joka on vuorotellut vetovastuuta Kreikan hallituksessa viimeiset 40 vuotta syyllistyen kaikennäköisiin koiruuksiin. Suuri ongelma on, että puoluetoimisto väittää tarvitsevansa jatkuvaa poliisivartiota, ja tällä tekosyyllä kadulla seisoo mellakkapoliisien bussi poliiseineen 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa.

Parlamentaaristen voimien näkökulmasta Exarcheia on vihonviimeinen huligaanipesäke, jossa anarkistit, kommunistit, nihilistit ja nuoret levottomat viettävät iltojaan. Radikaalipolitiikalla on kaupunginosassa pitkä historia, johon olen viitannut aikaisemmissa teksteissäni täällä ja täällä. Harva se viikonloppu huppupäisten joukko käy heittämässä poliiseja polttopulloilla tai alueelle eksyneet Mercedes-Ben:it syttyvät tuleen kuin itsestään. Eikä ole montaa kuukautta siitä, kun PASOKin toimiston ikkunoita remontoitiin Kalashnikovin luotien jäljiltä. Toimisto olisi luultavasti palanut moneen otteeseen ja toiminta siirtynyt jonnekin toisaalle, jos poliisit eivät olisi sitä kyttäämässä.

Asia ei ole kuitenkaan niin yksiselitteinen. Mellakkapoliisien jatkuva läsnäolo on vastenmielistä. Kaikki naapurustossa asuvat tietävät, millainen on Kreikan poliisi: vanhojen, änkyränaamaisten fasistien komentama joukko nuoria, usein äärioikeistolaisesti orientoituneita poikia, joille ei ole mikään ongelma valua kaupunginosan aukiolle tekemään satunnaisia pidätyksiä, pahoinpidellä vähänkään radikaaleilta näyttäviä nuoria tai rikkoa anarkistien suosimien baarien ikkunoita. Samat nulikat tekevät toisinaan myös yöllisiä hyökkäyksiä vallattuja taloja kohtaan, eivät niinkään pitääkseen yllä lakia ja järjestystä, vaan silkasta häiriköinnin ilosta. Vai mitä muuta voi tarkoittaa yöllä ikkunasta sisään heitetty kyynelkaasukranaatti?

Poliisien kolttosia voisi luetteloida loputtomiin. Toissa viikolla kytät heittivät mielenosoittajia itse tekemillään palopommeilla. Alkukeväästä siviiliasuinen poliisi ampui anarkistia jalkaan keskellä kirkasta päivää. Viime vuonna useat mielenosoittajat päätyivät sairaalaan paikattaviksi muoviluotien aiheuttamien vammojen takia, vaikka Kreikan poliisin joukkojenhallintakalustoon ei kuulu muoviluoteja. Natsien ja poliisien yhteistoimista olen kirjoittanut aikaisemmin.

Edelliset esimerkit liittyvät vahvasti radikaalipolitiikan ja poliisin välisiin kahnauksiin ja ovat tässä mielessä jotenkin ymmärrettäviä. Mutta poliisien jatkuva läsnäolo on myös paljon laajempi sosiaalinen ongelma – enkä viittaa tällä vain heidän suojelemaansa heroiinikauppaan.

Toissa viikolla poliisibussin parkkipaikan yläpuolella asuva vanhempi pariskunta oli kyllästynyt kyttien yölliseen mekastukseen. Kuumina syyskuun öinä kun ikkunoita ei voi pitää kiinni. Bussin moottori pauhasi päällä neljättä tuntia ja auton ilmastointilaite hurisi ikkunan alla. Yöllä kello kahden aikoihin viisissäkymmenissä oleva pariskunta sai tarpeekseen ja päätti puuttua asiaan. Yksilapsisen perheen isä laskeutui kadulle pyytämään vahtia pitävää poliisia tulemaa ylös asuntoon kahville kuullakseen millaista mekkalaa auto miehistöineen pitää. Vastaukseksi mellakkakilpeen nojaileva kyttä karjaisi muutaman töykeän kirosanan. Miehen palatessa takaisin kerrostalonsa ulko-ovelle hyökkäsi mellakkavarusteissa oleva pataljoona hänen kimppuunsa, ja mies kyydittiin paikalliselle poliisilaitokselle, jossa poliisit huusivat ja uhkailivat häntä. Miehen vaimo herätti alakouluikäisen lapsen mukaansa ja he suuntasivat poliisiasemalla selvittämään tilannetta. Tämä johti arvatenkin siihen, että myös vaimo ja lapsi pidätettiin.

Tapahtuma herätti naapurustossa laajaa närkästystä. Poikkeuksellinen reaktio tähän oli, että kaupunginosan itseorganisoitunut naapurustoryhmä päätti järjestää yhdessä Exarcheian äitien (ryhmä, joka on kunnostautunut mafian vastaisessa kampanjoinnissa) kanssa mielenosoituksen poliisiväkivaltaa vastaan. Kutsussa selvitettiin, että poliisien on lähdettävä kaupunginosasta. Ja jos PASOKin toimisto on syy siihen että poliiseja tarvitaan, niin painukoon myös PASOK matkoihinsa.

Niinpä eilen, lauantaina 27.9., Exarcheian aukiolle kokoontui kolmisensataa mielenosoittajaa. Exrcheian äidit ja naapurustotyhmä – parisenkymmentä iäkkäämpää henkilöä poliisien vastaisen banderollin kanssa – kävivät joukon kärkeen. Perään asettui tummanpuhuva joukko lähinnä nuoria anarkisteja. Kulkue kiemurteli lähialueen katuja iskulauseita huutaen ja päätyi PASOKin toimiston edessä seisovan poliisimuurin eteen. Exarcheian äidit huusivat: ”Exrcheialla on historiansa! Kytät ja mafia ulos!” jota huppuihin ja huiveihin naamioituneet anarkistit säestivät kolmensadan keuhkon voimin: ”Tämä, tämä, tämä on oikein: sarjatulta Kalashnikoveista jotta he saisivat järkeä päihinsä!”

Mielenosoitus päättyi rauhallisesti. Yöllä kadulla paloi jokunen jäteastia levittäen tutuksi käynyttä muovikäryä alkusyksyiseen yöilmaan.

Demokratia nostaa äärioikeistoa valtaan, 2/2

Teksti Peristerakis

Eurovaalien tulos enteilee talouden ja vallan uusjakoa.

Tämän tekstin edellisessä osassa esittelin eräänlaisen tislaamo-vertauskuvan kuvaamaan nykyisen kansallisvaltion ihmistuotantoa. Jatkan siitä mihin jäin.

Sata vuotta sitten tislaamot syntyivät porvariluokan tarpeesta turvata omat kasvavat omistukset sekä näiden mahdollistama valta aateliston perinteistä vallanhimoa vastaan.

Amerikan yhdistyneiden tislaamojen perustussäätökirja oli ensimmäinen modernia tislaamoa ennakoinut julistus, jossa taattiin osalle tislaamon tuotteista demokraattisia oikeuksia. Varsinaiset modernit tislaamot muodostuivat vasta 1900-luvulla Euroopassa, jossa ne muodostuivat pitkälti erinäisten alueellisten sotien sekä vanhojen valtapiirien määrittelemänä.

Tyypillinen demokraattisten tislaamoliikkeiden strategia oli alkaa vahvistamaan vallitsevan kieliryhmän tai etnisen ryhmän identiteettiä tarkoituksena luoda kokoava kansallinen identiteetti, jonka avulla ihmiset voidaan ikään kuin yhdistää yhteen aatteelliseen rintamaan vanhaa aatelisvaltaa vastaan. Tällainen strategia oli hyvin suosittu muun muassa tsaarin ajan Suomessa, mutta yleisesti käytössä kaikkialla Euroopassa.

Menetelmä oli tehokas ja kansalaisuudesta tulikin tislaamon kantava periaate alusta alkaen. Perustuihan kansanvalta nimenomaisesti kansalaisuusstatukselle. Yhtäältä jako kansalaisuuksiksi ja kansallisen identiteetin pönkittäminen, mutta toisaalta myös illuusio siitä, että kansalla on todella ensi kertaa maailman historiassa loukkaamaton valta päättää omista asioistaan, johti 1900-luvun alussa nationalistiseen aaltoon, jota setvittiin ensin ensimmäisessä maailmansodassa ja heti perään – ja perin pohjin – toisessa maailmansodassa. Tulokset olivat järkyttäviä, kuten hyvin tiedämme.

Sotien jälkeen nationalistinen retoriikka muutti muotoaan. Näin kävi erityisesti niissä tislaamoissa, joissa äärinationalismi oli aiheuttanut eniten ongelmia. Kansallistunnon muuttamisella pyrittiin määrätietoisesti estämään tuhoa ja kurjuutta kylväneiden nationalististen ääriryhmien syntyminen. Haaveet yhtenäisestä Euroopasta oli yksi tällaisista pyrkimyksistä.

Sotien jälkeen läntisissä tislaamoissa kansallisidentiteetti yhdistettiin juuri demokratiaan sekä taloudelliseen menestykseen vastapoolina maanrakoon tuhotuille nationalistisille diktatuureille. Missä hyvänsä läntistä Eurooppaa oltiinkin, kansalainen käsitettiin lottovoittajana, jonka palkintona oli mahdollisuus osallistua tislaamon päätöksiin sekä nauttia nopean talouskasvun hedelmistä, jotka niin ikään koettiin demokratian seurauksena. Ruotsalaiset työläiset ajelivat Saabeillaan niin muikeina, että jopa Neuvostoliiton yksinvaltiaalle Brezhneville tuli tippa silmään.

Uuden ”iloisen nationalismin” aikakautena läntisen Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin tislaamot tuottivat loputtomantuntuisesti tuotetta nimeltä keskiluokka ja onnistuivat eritoten Euroopassa upottamaan sen päähän vahvan mielikuvan kansanvallasta kaiken hyvän takaajana. Kansanvaltaa ei koettu ainoastaan diktatuurien kukistajana ja kansalaisoikeuksien lisääjänä, vaan sen nähtiin liittyvän myös kansan vaurastumiseen. Varallisuuden tasaisemman jakautumisen myötä erehdyttiin ajattelemaan, että myös taloudellinen valta on kansalaisilla. Lottovoitto! Totisesti! Kaikki vakuuttelut, joita omistava luokka tuotti kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista ja tasatusta vallasta tosiaankin upposi kansaan kuin mummu suohon.

Näitä mielikuvia puolustetaan kynsin ja hampain edelleen, kuten vaalien alla olemme nähneet. Ainakin 40 prosenttia väestöstä uskoo niihin sen verran, että vaivautuvat raahautumaan äänestysuurnille jopa eurovaaleissa.

Tietysti sivutuotteina putkahteli näitä katunatseja, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta tahtoivat nähdä kansalaisuuspuheen ja 1800-lukulaisen rotuopin yhteenkuuluvana. Tällaiset pellet kuitenkin naurettiin takaisin tislaamon normalisoivaan mankeliin tai vankilaan, vaikkakin toisen maailmansodan kauhut teki naurusta hieman väkinäistä.

2000-luvun toisella vuosikymmenellä koko kirjava Eurooppa oli yhdistynyt taloudellis-poliittiseksi unioniksi ja sitten alkoi tapahtua. Tavallisen kansalaisen kuvitelmat heidän omasta vallastaan alkoivat horjua. Niitä ei uhanneet ainoastaan päätöksenteon ”siirtyminen Brysseliin” – kuten oli tapana sanoa – mutta myös Euroopan sisäinen ja ulkoinen siirtolaisuus.

Eikä tässä kaikki. Vuonna 2009 alkoi niin sanottu eurokriisi, joka sai kansalaiset tuntemaan olonsa entistäkin voimattomammaksi. Ja kappas, puoluekentille kaikkialla Euroopassa ilmestyivät äärioikeistolaiset ja oikeistopopulistit kuin tyhjästä. Ennen eurokriisiä, vuonna 2007, persujen kannatus oli 4 prosenttia, vuonna 2011 taas lähes 20 prosenttia. Uuden äärioikeiston viesti oli kaikkialla selvä: valta takaisin kansallisvaltioon! Valta kansalle! Jos kansalaisilla valtaa ei koskaan ole ollutkaan, on sen puuttumiseen vetoaminen liiankin helppoa ja tehokasta.

Nyt kun katsotaan toukokuun 2014 eurovaalituloksia ja pohditaan äärioikeiston hurjaa nousua koko Euroopan unionin alueella, on hyvä palauttaa edellä kuvaamani tislaamojen toimintaperiaatteet ja niiden historia mieleen. Ehkäpä äärioikeiston suosio ei olekaan tästä perspektiivistä niin yllättävää. Vaalien tulokseen vaikuttaa nähdäkseni muutama seikka, johon olen edellä viitannut.

Tärkeitä lähtökohtia lienee kaksi ja molemmat liittyvät kansalaisten vallantunteen menettämiseen. Sillä miten todellista tämä valta oikeasti on ollut, on vähän tekemistä lopputuloksen kanssa. Kansan valtaan uskotaan kuin pukki suuriin sarviinsa ja populistit väittävät sitä olleen tätäkin enemmän.

Ensimmäinen mainittava syy oikeiston nosteeseen on perinteisten perhearvojen muuttuminen – eli käytännössä miesten historiallisen ylivallan loppu – joka tapahtui feminismin ja muiden 1900-luvun lopun emansipatoristen liikkeiden myötä, ja jolla ei sinällään ole mitään tekemistä EU:n kanssa. Aihetta on pohdittu tyhjentävästi mm. paljastettu.fi blogin kirjoituksessa ”Tavallinen suomalainen mies”.

Edellisen rinnalla ja sitä vahvemmin vaikuttaa kuitenkin sotien jälkeen masinoitu uusi kansalliskäsitys ja -ylpeys – jota edellä valotin – joka on kohdannut 2000-luvulla valtavan globaalin muuttoaallon sekä omistusten uusjaon eli talouskriisin yhtä aikaisesti.

Äärioikeisto hyödyntää vallantavoittelussaan uhkakuvaa, että kansalaiset demokraattisen järjestelmän poliittisina subjekteina ovat menettämässä taloudellista ja poliittista suvereniteettiaan. Tämä he menettävät vapaille naisille, erilaisille ”loisijoille” ja ennen kaikkea siirtolaisille.

Äärioikeistolle hyvin tyypillinen tapa käsittää siirtolaisuus on, että muukalainen, joka pyytää kansalaisuutta tulee samalla pyytäneeksi siivua niistä poliittisista oikeuksista ja kansan vallasta, jonka on nähty kuuluvan kantaväestölle. Tämä uhkakuva esitellään muun muassa muslimien nopeana väestönkasvuna ja Euroopan islamisoitumisena, ja se näyttäisi puhuttelevan ”tavallista kansaa” juuri siksi, että heille on sata vuotta toisteltu perustuslain toista pykälää: ”valtiovalta kuuluu kansalle”.

Toinen äärioikeiston tyypillinen argumentti – ”maahanmuutto on kallista veronmaksajille” – kohdistuu ”tavallisen veronmaksajan” kuvitteellista taloudellista valtaa vastaan. Kuvitelma taloudellisesta vallasta liittyy pitkälti siihen, että ”tavalliset veronmaksajat” ovat omaksuneet omistavan luokan kulutustottumukset ja huvit ja näin myös mielikuvan yläluokan erityisasemasta.

Kyse on tietysti yhtä vähän todellisesta taloudellisesta vallasta kuin kansalaisilla on valtaa yleisen äänioikeuden nimissä – siis verrattuna siihen valtaan, mitä omistava luokka käyttää omistamalla kiinteistöjä, tehtaita ja tuotantovälineitä. Mutta totuus ei kiinnosta ketään, siitä on vaikea luoda poliittista uraa omistajien omistamassa maailmassa.

Näin ollen väitän, että äärioikeiston kasvun taustalla on pohjimmiltaan kansallinen demokratia, joka tukee rakenteellisesti oikeistolaisia arvoja. Tätä hyödyntää omistava luokka tehdäkseen korjausliikkeen omaisuuksiensa turvaamiseksi ja toisten omaisuuksien uudelleen jakamiseksi.

Niinpä lopputuloksena on tyypillinen äärioikeiston äänestäjä: tavallista tai ylempää keskiluokkaa oleva semikonservatiivinen mies, joka himoitsee menetettyä patriarkaalista valta-asemaa perheessä (tai patriarkaalisia arvoja kannattava nainen), ja joka uskoo joko poliittiseen tai taloudelliseen asemaansa sen verran lujasti, että pystyy näkemään EU:n, ”talouslaskun” ja kasvavan maahanmuuton todellisena uhkana kuvitteelliselle vallalleen.

Toki äärioikeistoa äänestää muutkin, mutta edellisten harteilla lienee äärioikeiston valtaisa äänivyöry.

Huomion arvoista kuitenkin on, että esimerkiksi Kreikassa myös oikeasti rikkaiden kannatus äärioikeistolle oli paljon oletettua suurempi. Tämä tukee näkemystäni siitä, että äärioikeistolaisuuden nousulla on yleisesti oletettua enemmän tekemistä juuri suurpääoman kanssa.

Täytyy myös muistaa, että äärioikeistolaisen retoriikan yleisimmät argumentit ovat alkujaan tulleet poliittiseen kulttuuriin niin sanottujen porvaripuolueiden taholta, paljon ennen äärioikeiston nousua. Vähemmistö- ja maahanmuuttokritiikkiä on Suomessa perinteisesti kuullut kokoomuksen (mutta myös keskustan ja jopa demareiden) repertuaariin paljon ennen kuin persuista kuultiin pärähdystäkään.

Yhtä kaikki, mielikuvat äärioikeistosta kansan syvien rivien protestina – jolla usein viitataan alaluokkaan tai alempaan keskiluokkaan – ovat pahasti vääristyneet. Köyhäthän ovat perinteisesti solidaarisia, koska ovat tiedostaneet oman asemattomuutensa maailmassa, mutta suomalainen, ranskalainen, tanskalainen tai englantilainen keskituloinen ”lottovoittaja” ei pidä itseään missään mielessä köyhänä, vaan on kuvitelmissaan rikas, ylpeä ja vallantuntonsa suhteen pahasti kusetettu.

Tämä aasinsilta viekin meidät näppärästi takaisin tislaamolle ja demokraattiseen ihmistuotantoon. Jos ensin 1900-luvun lopun globaalien markkinoiden avautuminen ja viimein vuonna 2009 alkanut talouskriisi ovat todella pienentäneet omistavan luokan omistusten tuottoja, on omistavalla luokalla aika toimia. Sotien jälkeisten sosiaalireformien jälkeen työväenluokan suora tylyttäminen on pois suljettu vaihtoehto. Niinpä on aika kaivaa demokratiassa piileskelleet ennakkoluulot esiin ja avata ovi proto-natseille. Tai tarvitseeko ennakkoluuloja edes kaivella? Ehkäpä tilipussin kapeneminen sinällään riittää. Kansalla on perkele oikeutensa! ja näissä oikeuksissa piilee oikeistolaisuuden siemen.

Eikä viha kohdistu vain maahanmuuttajiin, vaan naisiin, vähemmistöihin ja kaikkiin muihin, jotka nähdään joko loisijoina tai poliittisena uhkana keskiluokkaisen patriarkaatin omahyväisyydelle. Mainittavaa on, että juuri populistiset puolueet ovat kaikkialla Euroopassa tehneet aloitteita kansalaisoikeuksien rajoittamiseksi, mutta myös työtätekevän väestön etujen leikkaamiseksi.

Mutta miksi ei voisi palata takaisin leppoisempaan hyvinvointisosialismiin? Siksi, ettei talous enää kasva sellaisella vauhdilla kuin sillä oli tapana, eikä tule kasvamaankaan. Se, mitä vielä pidämme nykyisen kaltaisena maailmana, on jo päättynyt ja äärioikeisto on uuden jaon työkalu.

Tällä kertaa myös vasemmisto menestyi eurovaaleissa. Kreikassa vasemmistoliitto Syriza sai 26 prosenttia äänistä ja oli näin vaalien suurin puolue. Minusta tulos kuitenkin näyttää enemmän hyväuskoisuudelta kuin varsinaiselta pyrkimykseltä ratkoa demokratian ongelmia. Puhetta yhteiskunnallisesta muutoksesta ei kuule nimittäin vasemmistolta edes Kreikassa, päinvastoin. Siinä missä oikeisto mässäilee kansalaiskäsityksellä, tekee sitä myös eurokriittinen vasemmisto. Enkä tällä tarkoita, että Euroopan unionissa on mitään kannatettavaa, vaan sitä, ettei sitä ei voi vastustaa kannattamalla kansallista sosiaalikapitalista demokratiaa.

Demokratia palauttaminen kansallisvaltioille ei lisää yhdenkään ”kansalaisen” valtaa, eikä ratkaise talouskriisiä, globaalia muuttoaaltoa, ilmastonmuutosta saati edes ”demokratiavajetta”, niin pitkään kun niiden taustalla jyskyttää omistajien eli kapitalistien valta ja heidän ahneutensa aiheuttamat sodat, nälänhätä, ympäristötuho ja muut kapitalismin sivutuotteet.

Mistä vasemmisto ottaa rahat hyvinvointiin? Miten vasemmisto ratkaisee maahanmuutto- ja kansalaisuuskysymyksen? Miten vasemmisto voi pomottaa rikkaita, jos rikkaat pomottavat taloutta? Jos vasemmisto todella ajaa inhimillistä muutosta, olisi sen korkea aika luopua parlamentaarisista haaveista, heittäytyä tislaamon ylijäämäksi, kärjistää olemassa olevaa luokkaristiriitaa suorasanaisesti oikeistoa ja uusfasismia vastaan ja jättää kansallismielisyys kuten myös kansallinen demokratia näistä hyötyvälle oikeistolle, joka olisi kutistuessaan ja totalitarisoituessaan entisestään helpompi kohde ulkoparlamentaariselle vastarinnalle, jollaista joka tapauksessa tullaan ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan.

Tämä olisi paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi linja. Demokratia on juotu loppuun, on siis aika puhua anarkismista. Ei tuumaakaan periksi fasisteille!

Demokratia nostaa äärioikeistoa valtaan, osa 1/2

Teksti Peristerakis

Eurovaalien tulos enteilee talouden ja vallan uusjakoa.

Minun piti kirjoittaa Kreikan vaaleista, johon välillä viittaankin, mutta tapani mukaan aihetta ei voi käsitellä kovin suoraviivaisesti.

Siispä kuvitellaan jättimäinen tislaamo. Sen tärkein tehtävä on itseriittoisuus: tuottaa itselleen riittävästi raaka-ainetta voidakseen tislailla jatkossakin.

Raaka-aine on orgaanista ja sitä on kahdenlaista: ykköslaatuista eli puhdasta ja kakkoslaatuista eli kierrätettyä. Puhtaimpana raaka-aineina käytetään vastasyntyneitä lapsia sekä tislaamon ulkopuolelta saapuneita ihmisiä. Prosessissa puhdas raaka-aine jalostuu joksikin tislaamon ennalta määräämistä lopputuotteista. Jos näin syntyvä lopputuote on onnistunut, saa se kakkoslaadun raaka-ainestatuksen, mikä tarkoittaa, että sitä voidaan huoletta kierrättää samassa systeemissä uudelleen ja uudelleen.

Jos prosessista tulee ulos jotain, jota ei voi kierrättää tai tislaamo ei sitä ennalta tunnista, ajetaan aine prosessin läpi niin monesti kunnes se jalostuu joksikin ennalta tunnetuksi lopputuotteeksi – tai vaihtoehtoisesti se julistetaan virallisesti uudeksi lopputuotteeksi ja itse tislaamon toiminta sopeutetaan tuottamaan myös tätä uutta lopputuotetta (tämä on tosin hyvin poikkeuksellista).

Koska edellä mainitun kaltaisella tislauksella on kohtuullinen sadan vuoden historia, on sen toiminta pitkälle vakiintunut sellaiseksi, että jopa hankalasti tislautuville tai lopputuotekategorioihin sopimattomille tapauksille on kehitetty omat kategoriansa – vankilat, pakolaiskeskukset, mielisairaalat, mellakkapoliisit ja niin edelleen – joiden avulla myös ennalta tunnistamaton tai virheelliseksi käsitetty lopputuote voidaan sisällyttää kategoriseen järjestelmään. Kakkosluokan raaka-aine kiertää käytössä keskimäärin 80,1 vuotta, jonka jälkeen se kompostoidaan hautuumaalle.

Suurin osa tislaamon toiminnasta on lopputuotteiden, eli kakkoslaadun raaka-aineen uudelleentislaamista. Tällä prosessilla turvataan yhtäältä raaka-aineen riittävyys ja toisaalta varmistetaan se, että lopputuote säilyttää jatkossakin kierrätyskelpoisen olemuksensa. Lopputuotteen uusintaminen ja kierrätys alkaa joka aamu kello 6.30 ja siitä ilmoittaa monissa kotitalouksissa herätyskello.

Päätökset tuotantolinjasta ja tislausprosessien muutoksista tekevät joukko laitteensäätäjiä – toisin sanoen edustajia – jotka valitaan vaaleilla eri lopputuoteryhmien keskuudesta kerran neljässä–kuudessa vuodessa, tapauksesta riippuen, jotta tislaamon reaktiokyky sen sisäisiin ja ulkoisiin prosesseihin säilyy dynaamisena.

Erilaisille lopputuoteryhmille on tarjolla keino osallistua päätöksentekoon demokratiaksi kutsutulla menetelmällä, jonka tarkoitus on heijastella erilaisia lopputuoteryhmiä samassa suhteissa kuin, mitä niitä esiintyy luonnossa. Pääsääntönä on, että kaikkein yleisimmät ryhmät ovat kaikkein eniten edustettuja. Vastaavasti hyvin marginaalisten tapausten täytyy liittoutua saadakseen edustajan laitteensäätökuntaan.

Tislaamon tärkeimpänä toimintaperiaatteena on, ettei tislaamo milloinkaan tuota kierrätyskelvotonta ylijäämää. Jos poliisi, pamppu tai pillerit eivät ratko ongelmaa, on itse tislaamon sopeuttaminen raaka-aineiden ehdoille välttämätöntä.

Pienikin määrä ylijäämää on omiaan aiheuttamaan ongelmia koko tislausprosessin toiminnassa sekä lopputuotekategorisoinnissa herättäen sopimattomia ajatuksia kakkoslaadun raaka-aineen keskuudessa. Näistä vaarallisin lienee ajatus siitä, minkälaista elämä on tislaamon ulkopuolella. Tällainen miete on omiaan kyseenalaistamaan, onko hillitön tislaamo lainkaan paras paikka elää elämänsä tai onko loputon itsensä uusintaminen tislaamon raaka-aineeksi sittenkään korkein elämän tarkoitus.

Tehokkaimmaksi todettu keino sopeuttaa vaarallinen ylijäämä tislaamon toimintaan on tarjota ylijäämälle maltillisia keinoja osallistua laitteen säätämiseen ja tuotantolinjan kehittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka laite tämän seurauksena alkaisi tuottamaan hieman perinteisestä poikkeavia lopputuotteita, ei itse laitteen toimintaperiaatteita tarvitse rukata sen suuremmin. Tämä ei tietenkään ratkaise itse tislaamisen oikeuttamisen ongelmallisuutta, mutta riittää usein palauttamaan ylijäämän tuotantokiertoon ja takaamaan tislaamossa tislausrauhan.

Tislaamo siis yhtäältä muuttaa käyttämänsä raaka-aineet haluamikseen lopputuloksiksi, mutta koska tislausprosessi ei ole koskaan täydellinen voivat toisinaan raaka-aineet muuttaa tislaamon toimintaa ja tuotantolinjoja.

Nyt kun perustoimintamalli on selvillä voidaan syventyä siihen, minkälaisia lopputuotteita eli kakkoslaadun raaka-ainetta, tislaamo valmistaa.

Kaikkia lopputuotteita yhdistää tietty sertifikaatti, joka oikeuttamana kierrättäminen on sallittua. Tätä kutsutaan kansalaisuudeksi, oleskeluluvaksi tai muuksi lailliseksi statukseksi. Lisäksi tislaamon tuotteet luokittuvat erilaisten identiteettien mukaan, jotka ovat pääosin tislauksen monipolvisen historian määrittelemiä. Merkittävimmät näistä liittyvät niin sanottuihin omistus- ja tuotantosuhteisiin, joiden turvaamiseksi koko tislaamiseen on alkujaan päädytty.

Jokainen tislaamo siis aina tuottaa tuotetta nimeltään omistajat. Tämä tuote perustuu käsityksiin omistusoikeudesta ja markkinataloudesta, jotka ovat kaksi tislauskulttuurin vahvinta myyttiä. Omistajien uusiutumisen turvaava kierrätysprosessi on tislaamon perustussäädöissä kaikkein vahvimmin turvattu.

Omistusoikeudesta nauttivat tuotteet pitkälle määrittelevät, minkälaisia muita tuotteita tislaamo tuottaa. Heidän etuoikeutetun asemansa takaa se, että he omistavat pitkälle ne realiteetit, joita tarvitaan muiden tuotteiden identiteettien rakentamiseksi: työvälineet, erilaiset massamediat, jalkapallojoukkueet, levy-yhtiöt, taidekeskukset, pikaruokalat, pankit ja niin edelleen.

Muita merkittäviä lopputuoteryhmiä ovat virkamiehet, niin sanotut järjestäytyneet ammattikunnat, erilaiset vähemmistötuoteryhmät sekä ideologiset ryhmät. Nämä kaikki ovat omistajien aikaansaannosta – tai ainakin omistajilla on näppinsä pelissä niiden kaikkien tuotantoprosesseissa. Erilaisten ryhmien välistä tasapainottelua kutsutaan politiikaksi.

Tislausrauhan säilymiseksi omistajien on tärkeää pyrkiä vaikuttamaan tislaamoon siten, että se tuottaa heidän omistamillaan tuotantovälineillä omistajille itselleen suopeita identiteettejä. Tehokkain keino tähän on jonkinlainen näennäinen omistustenjako eli palkka, jolla tehtyjen hankintojen ja kulutustapahtumien avulla alempien tuoteryhmien jäsenet voivat kuvittelevat kuuluvansa itse ”vähänniinku” omistavaan tuoteryhmään.

Vallitsevissa olosuhteissa tislausrauhan ylläpitäminen on kuitenkin mahdotonta toteuttaa tyydyttävästi kahdesta syystä. Ensinnä omistajat voivat jakaa varallisuutta alemmille tuoteryhmille ainoastaan vähemmän kuin mitä heidän omistuksensa heille itselleen tuottavat. Tämä luo lähtökohdat kasvaville rakenteellisille varallisuuseroille, jotka taas lisäävät yleistä tyytymättömyyttä alempien tuoteryhmien keskuudessa. Jos omistajat jakavat enemmän kuin tienaavat, uhkaa heitä siirtyminen alempaan tuoteryhmään, joka tarkoittaa käytännössä vallan menettämistä ja alamaisuutta.

Toiseksi omistajien omistukset perustuvat arvon tuottamiseen, jota haalitaan kasaan yhtäältä työvoimasta mutta myös luonnon resurssien muuntamisesta rahaksi. Molemmat arvonlähteet ovat rajallisesti hyödynnettävissä; resurssit siksi, että niitä on fyysisesti rajallinen määrä ja työvoima siksi, että liika lypsäminen uhkaa dramaattisesti tislausrauhaa ja on vaarassa tuottaa haitallisia ylijäämäyksilöitä ja sotkea näin koko laitteiston toiminnan. Tässä maailmanajassa, jossa me elämme, osa luonnon resursseista lähtöisin olevasta arvosta on jo saavuttanut huippunsa.

Hankalassa tilanteessa auttaa talousmyyttiin vetoaminen. Sanomalla, että ”talousmyytti vaatii tietynlaisia identiteettejä toimiakseen”, pystyvät omistajat ikään kuin ulkoistamaan omat ongelmansa ”myyttiselle taloudelle” ja näin esittää omistajan sijaan talousmyytin asiantuntijaa ja tulkitsijaa, jonka sanoja seuraamalla voidaan tyydyttää vihainen talousmyytti. Kiristyskeinona toimii väite: ”ellei tyydyttäminen onnistu, talousmyytti ajaa heikossa asemassa olevia tuoteryhmiä ennenaikaisesti hautausmaalle”.

Tämä on kuitenkin pidemmän päälle kestämätön ratkaisu omistajille, sillä tislauksen historian myötä alempien tuoteryhmien kamppailemia oikeuksia on vaikea lähteä laajasti perumaan. Siispä tislaamo täytyy virittää siten, että se alkaa tuottamaan muiden tuoteryhmien oikeuksien heikentämiseen pyrkiviä poliittisia ryhmiä, jotka eivät kuitenkaan suoraan kuulu omistajiin. Tällaisia kutsutaan äärioikeistolaisiksi tuotteiksi.

Tislaamon toiminnan kannalta äärioikeiston tuottaminen tapahtuu siten, että otetaan tislaamon toiminnasta väkisin syntyvä kuona-aine – eli katunatsit – jotka aikaisemmin uudelleentislattiin ruotuun tai laitettiin vankilaan ja luodaan niille hyväksytty tuoteidentiteetti, jonka kautta he voivat vakiintua osaksi tuotantolinjaa ja näin myös havitella poliittista valtaa. Tämän prosessi tapahtuu pukemalla natsit kravattipukuihin, mutta sen tarkempi käsitteleminen vaatii hieman laajempaa tarkastelua, johon palaan tämän tekstin toisessa osassa ensi viikolla.

Vaalit voitetaan ääniä ostamalla & tilastokikoilla

Teksti Peristerakis

Kreikan hallitus tekee EU:n kanssa parhaansa, että vanha valta säilyy.

Kreikka valmistautuu EU-vaaleihin ja äänioikeutettu väestö käyttämään perustuslaillista valtaansa vallanpitäjiensä valitsemiseen. Vaalit ovat modernin demokratian suuri hetki – kiteytyyhän niihin noin puolet siitä ”lottovoitosta”, millä eurooppalaisia hellitään.

On erikoista havaita, miten Suomessa on pöhötytty näkemään yhteiskunnassa yleviä periaatteita, jotka ovat lähestulkoon loukkaamattomia. Sorrun itsekin tähän harhaan ja toisinaan havahdun päivittelemästä kreikkalaisen järjestelmän korruptoituneisuutta. Tämä ajatusmalli kiteytyy refleksinomaiseen kauhistukseen ”Suomessa ei ikinä menisi tällainen läpi”. Miten typerä ja nationalistinen harhaluulo.

”Transparency Internationalin korruptioindeksin perusteella Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneita maita ja vuosien 2005–2013 (…) Suomen ulkoasiainministeriö rahoitti tutkimusta yli 500 000 eurolla.”

Mutta kun ulkoa opittua pääsee arvioimaan omalla järjellä, huomaa, etteivät asiat ehkä niin puhtoisia pohjolassakaan ole. Jos korruption ongelma on siinä, että rahalla saa erioikeutta, niin tämä toteutuu mainiosti Suomessakin, vaikka ylinopeussakot täytyisikin maksaa eikä hankalista tilanteistä pääsisi niin helposti kiemurtelemaan ulos. Ero on lähinnä siinä, että Suomessa rikkaan elämä on tehty hieman teknisesti vaivalloisemmaksi, mutta helppoa ja etuoikeutettua se on siitä huolimatta.

Kreikassa lahjuksia annetaan kaikille. Viranomaisluvat irtoaa pienellä voitelulla, kunhan asiat ovat sinnepäin. Lääkärille annetaan pöydän alta ”kirjekuori”, joka nopeuttaa hoitoon pääsemistä. Autokoulun inssiin täytyy varautua kahdella satasella, jotka annetaan kahdelle takapenkillä istuvalle inssivalvojalle, joita on kaksi juuri siksi, että he tarkkailisivat toistensa nuhteettomuutta. Rikkaiden kersat saavat parhaat työ- ja opiskelupaikat ja niin edelleen. Tämähän on tietysti kaikki väärin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta asia ei ole aivan niin yksiselitteinen.

Korruption mahdollistama joustavuus koskee myös vähäosaisempaa väkeä. Puolet viranomaisvaatimuksista on elinkeinoelämän lobbaamia turhuuksia tyyliin ”Suomi on maailman paras energiansäästäjä (…)Materiaalivalmistajien häikäilemätön lobbaus on onnistunut mitä parhaiten”.

Kreikassa tällaista tuotteiden pakkomyymistä lakien nojalla ei samassa mittakaavassa tapahdu. Vastaavasti antamalla satasen terveyskeskuslääkärille leikkaukseen pääsee nopeasti, vaikka olisikin köyhä. Suomessa tällaista mahdollisuutta ei ole, vaan köyhä on köyhä, aina ja kaikissa tilanteissa, myös leikkausjonojen venyessä useiden kuukausien mittaiseksi, kuten eräs ystäväni kuukausia jatkuneen kipulääkekuurin kourista vastikään minulle kirjoitti. Rikkaita tämä ongelma ei Suomessakaan kosketa, sillä yksityisellä puolella jonoja ei ole.

Toisaalta sosiaalinen kreikkalainen kulttuuri tarkoittaa välillä myös sitä, että palveluja saattaa saada ilmaiseksi. Tätä ei koskaan tapahdu Suomessa, jossa joustavuus ja solidaarisuus ovat unohtuneet samalla vauhdilla kun yhteiskunnan rakenteet ovat jämäköityneet. Voisiko suomalaisia luokkaeroja näin ollen kutsua juuri rakenteellisiksi, sillä niihin ei vaikuta rehellinen vilunkipeli, vaan erot ovat olemassa siksi, että huolella suunniteltu ja valvottu yhteiskunta toimii moitteettomasti. Suomessa rikkaan tyhmä hulttiolapsi ei saisi hyvää duunia – paitsi ehkä isin tai äitin firmassa – joten rikkaille täytyy oikeasti taata, että heidän jälkikasvunsa on fiksumpaa, koulutetumpaa, terveempää ja kaikin puolin parempaa. Niinpä köyhät ovat oikeasti ”huonoja” ja rikkaat ”hyviä”. Eikös tällaisten eugeniikalta vaikuttavien rakenteellisten luokkaerojen pitäisi itse asiassa olla erityisen huolestuttavia?

Jotta mahdollisia väärinymmärryksiä voitaisiin välttää, on syytä painottaa etten suinkaan tarkoita korruption olevan hyvä juttu, vaan sitä, että ensinnä asiaa täytyy analysoida yksittäistapauksia laajemmassa kontekstissa. Toiseksi on huomioitava, että varallisuuserojen aiheuttamia ongelmia on pohjoisessakin ja jo valmiiksi rikkaiden pussiin pelaamista esiintyy jotakuinkin samassa mittakaavassa kaikkialla maapalloa, vaikka menetelmät siihen ovatkin erilaiset. Omaa hyveellisyyttään alleviivaava skandinaavinen moralismi on siis hieman surkuhupaisaa.

Nyt kun ollaan hieman pehmitetty maaperää, voidaan mennä itse asiaan: Kreikan vaaleihin 2014, joita vietetään 18.5. ja 25.5. Tällä erää kyse on europarlamentti- ja kunnallisvaaleista, jotka ovat viikon päässä toistaan.

Erityispiirteensä näihin mittelöihin tuo se, että vaalitulokseen on kasattu poikkeuksellisen suuria poliittisia paineita koskien hallitusta. Kreikan mediassa on äänekästä spekulaatiota siitä, miten oppositiolle suotuisa vaalitulos saattaa hajottaa äärimmäisen hataran hallituksen, joka tapahtuessaan johtaa uusiin eduskuntavaaleihin. Jos hallitus kärsii nyt vaalitappion, laskee tämä hallituspuolueiden kannatusta. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että vasurien liittouma Syriza voittaa vaalit ja muodostaa vasemmistohallituksen, joka todennäköisesti sanoo Troikan leikkausohjelmalle – jos ei nyt suoraa eitä, niin ainakin – kovan sanan.

Jonkinlainen jäiden hattuun laittaminen on hallituksen hajoamisen osin aiheellista, sillä tätä on spekuloitu tapahtuvaksi määräajoin siitä saakka, kun se vuonna 2012 valittiin. Aiemmasta puheesta poikkeavaa on kuitenkin se, että Kreikan Sosiaalidemokraattinen puolue Pasok – joka itse istuu hallituksessa – on käyttänyt pelottelua uusista vaaleista jonkinlaisena kieroutuneena vaalimainoksena. ”Jos ei kannatus lähde nousuun, niin saatte tuntea nahoissanne, että vasemmistoliitto Syriza voittaa vaalit ja viime vuosien säästöohjelmat kariutuvat.”

Tilanne on jotakuinkin yhtä koominen kuin jos demareiden uusi äänitorvi Rinne kovistelisi äänestäjiä sillä, että jos ette saatana nyt äänestä meitä, niin perussuomalaiset voittaa vaalit ja pian on avioliitto sallittu vain eri sukupuolisten serkkujen välillä tai koko porukka laitetaan keskitysleirille ojaa kaivamaan. Molemmat ”uhkakuvat” ovat sinällään todellisia vaikkakin hyvin erilaisia, mutta eniten pelotteluretoriikka kuvastaa epätoivoa ja oman poliittisen projektin puuttumista kuin mitään muuta.

Kreikan vasemmiston pelkoon kuitenkin liittyy paljon merkittävämpiä ilmiöitä, joita ylemmyydentuntoisen skandinaavisen etiikan näkökulmasta tulisi pitää erityisen hälyttävinä.

Kreikan kriisi alkoi virallisesti vuonna 2009. Vuodesta 2010 saakka on voinut kerta toisen jälkeen lukea hallituksen riemuntäyteisiä lupauksia siitä, miten leikkauskuuri on juuri ”onnistumaisillaan” ja ensivuonna valtiontalous saa päänsä pinnalle. Vuodenvaihteessa tällainen tieto niin ikään julkistettiin ja tällä kertaa vakuuttelut olivat poikkeuksellisen kovat, sillä painettiinpa lehtiin jopa tarkkoja summia siitä, miten paljon budjettitalous tulee olemaan ylijäämäinen vuonna 2014 – asialle tarvittaisiin enää vain Euroopan komission vahvistus.

Kummallista kyllä tällainen vahvistus komissiolta tuli. Valtio tuotti todellakin 0,8 prosenttia eli noin puolitoista miljardia euroa ylijäämää! Näin vaikka kaikki julkisella sektorilla työskentelevät tuttuni samaan vanhaan tapaan valittivat, miten palkat ovat vieläkin maksamatta kuukausien ajalta. Monet terveellä maalaisjärjellä varustetut kreikkalaiset tietysti epäilivät, että budjettiylijäämä on nyhdetty kasaan heidän maksamattomista palkoistaan. Ja näinhän sen jossain mielessä voisi sanoa olevankin.

Hallituksen riemastus oli ylitsevuotavaa: leikkaukset, vuosien massiivinen poliisiväkivalta ja kaikkinainen kurjistaminen ei ole mennyt tyystin hukkaan, vaan on viimein tuottanut haluttua tulosta! Markkinat reagoivat tietoon positiivisesti ja viime kuussa valtionvarainministeriö ylpeänä ilmoitti Kreikan palaavan kansainvälisille rahoitusmarkkinoille, joista se joutui 2010 häpeissään eroamaan. Jopa Merkel tuli Saksasta asti puristamaan pääministeri Antonia Samraksen kättä sotkien seitsemäntuhatta poliisia vaatineilla turvajärjestelyillään koko keskustan tuntikausiksi. Päivää ennen Angelan taivaasta laskeutumista räjähti sentään Kreikan Kansallispankin edessä anarkistiryhmän virittämä autopommi repien puolet rakennuksen seinästä säpäleiksi ja muistuttaen, etteivät asiat välttämättä ole aivan siten kuin poliitikot ne suustaan sylkevät.

Massiivinen jysäys jäi kuitenkin suuremman ja paremmin organisoidun melun varjoon: hallitus on aikeissa jakaa (juuri ennen vaaleja) suuren osan budjettiylijäämästä köyhille. Loput menköön kompensoimaan poliisin ja muiden univormuihin pukeutuvien palkkoihin viime vuosina tehtyjä leikkauksia. Viidensadan euron köyhäinapua saivat hakea kaikki, joiden vuositulot jäävät alle 9000 euroa. Hakemuksia tuli kaikkiaan n. 450 000 kappaletta, joista vajaa puolet hyväksyttiin. Olipa joukossa muutama miljonäärikin, mutta ei mennä nyt siihen.

Kuinka ollakaan kaikki edellä kirjatut edistys askeleet otettiin juuri ennen vaaleja ja nyt näyttää siltä, että suurimman hallituspuolueen, oikeistokonservatiivisen ND:n kannatus on kääntynyt jonkinlaiseen nousuun. Luottamus hallitusta kohtaan on toisin sanoen syystäkin kohentunut. Riihikuivaa saaneet äänestäjät varmasti muistavat laittaa rastin oikeaan ruutuun myös äänestyskopissa.

Jos autopommi jäi aamu-uutisissa rahoitusmarkkinoiden ja merkeleiden jalkoihin, jalkoihin on jäänyt myös muutama erittäin hyvä ja analyyttinen artikkeli koskien Kreikan juhlistamaa ylijäämää. Suomen medioista ylijäämää kunnostautui laskeskelemaan vain Taloussanomat, jonka hyvässä analyysissa toimittaja Jan Hurri osoittaa mistä Kreikan ylijäämä todella koostuu. Hurrin teksti on kylmäävää luettavaa. Positiivinen taloustulos on saatu aikaiseksi Kreikan ja EU:n tilastoviranomaisten yhteistyöllä muuttamalla laskentatapaa, jolla kansantalouksia yleensä mitataan. Taloussanomien Hurri kirjoittaa:

”Eurostat ja EU-maiden tilastoviranomaiset laskevat perinteisen perusjäämän niin kuin muutkin kansantalouden tilinpitoon liittyvät luvut yhdenmukaisten ESA-sääntöjen mukaan. Niiden tarkoitus on varmistaa, että taloustilastot lasketaan kaikissa jäsenmaissa oikein ja samalla tavalla.

Kreikka ja komissio ovat jostakin syystä katsoneet, että pelkät ESA-kaavat eivät anna Kreikan valtiontalouden tilasta totuudenmukaista kuvaa. Siksi ne ovat keksineet laskukaavoihin erityisesti juuri Kreikalle räätälöityjä parannuksia.”

Hurrin ja muiden analyytikkojen mukaan vanhalla ESA-kaavalla laskettuna todellinen budjettitalous jäi alijäämäiseksi 12,7 prosenttia, joka tarkoittaa noin 25 miljardin euron tappiota. Hurri jatkaa:

”Alun perin 12,7 prosentin alijäämä muuttuu tilastoteknisin toimin 0,8 prosentin ylijäämäksi, kunhan runsaan seitsemän miljardin euron korkomenojen lisäksi jätetään laskuista pois vähän yli 17 miljardin euron verran muita menoja.”

Tästä voi tyhmempikin tehdä johtopäätöksen, että vaalien alla köyhäinapuna jaettavat miljoonat eivät ole valtion kassaan kertynyttä voittoa, vaan jostain muualta nyhdettyä rahaa, jolla hallitus ostaa sumeilematta ääniä sekä voitelee univormuväkeä, jonka lojaalisuutta tullaan tällä menolla vielä tarvitsemaan.

Parasta sopassa on tietysti se, että siihen ovat sotkeutuneet Euroopan unionin viranomaiset merkeleitä ja muita perkeleitä myöten samalla vakavuudella kuin heidän kreikkalaiset kollegansakin. Istuupa Troikassa myös rehdin suomalaisen maineessa oleva Olli Rehn.

Koko ylijäämäsirkus on masinoitu Kreikan Bryssel-myönteisen nykyhallituksen tukemiseksi ja vasemmistoa vastaan. Brysselin tärkeimpiä asiakkaita ovat taas suurinvestoijat ja muut ylikansalliset taloustoimijat. Ainoa heikko lenkki tässä analyysissä on se, että Syriza ei nyt välttämättä edusta kovin radikaalia uhkaa pääomien liikkeille, enkä ole edes kovin vakuuttunut, että eurovasemmistolaisuus pystyy/haluaa edes hillitä niitä. Noh, ajattelivat silti varmistaa, ettei Syrizaa tulla näkemään hallituksessa.

Yhtä kaikki, kun otin tämän EU:n ja Kreikan harjoittaman keplottelun ja törkeän äänten ostamisen esiin kreikkalaisten tuttavieni kanssa, suhtautuivat he tähän oikeustokepulien perseilyyn paljon minua maltillisemmin. Näinhän se aina on mennyt. Olipa vaalivoittaja oikealta tai vasemmalta julkisen sektorin virat ovat vaalien jälkeen täyttyneet voittajan kannattajista jo vuosikymmenet. Eräs Ranskassa opiskellut kreikkalainen tuttuni kertoi, miten demaripuolue Pasok oli maksanut vaalien alla hänen lentolippunsa Pariisista Kreikkaan, ”jotta kreikkalaiset pääsisivät äänestämään omassa kotimaassaan”.

Myöhemmin ajateltuna koko närkästykseni tuntui hieman nololta. Niin syvään on taottu saastainen valhe oikeamielisestä yhteiskunnasta, ettei sitä meinaa saada pesemälläkään pois. Tätä kutsutaan maailman parhaaksi peruskoulutukseksi ja se on totisesti Pisa-arvosanansa ansainnut. Kumma kyllä kriittistä ajattelua tuntuisi löytyvän paremmin maista, joissa yleinen koulumenestys on niin ja näin.

Hyvin terve piirre monissa kreikkalaisissa on heidän loputon epäluottamuksensa poliitikkoja ja esivaltaa kohtaan. Suomalaisilta tämä terve itsesuojeluvaisto on täysin hukassa. Ja näinhän se on. On aivan sama missä päin maailmaa ollaan, jokainen vallankäyttäjä on roisto – onhan kansan edustaminen jo lähtökohtaisesti ihmisten yksilövallan varastamista. Tästä on sitten luontevaa jatkaa lahjusten ottamiseen tai lobbareiden, etujärjestöjen ja pääoman puolustamiseen, minkä sitten itselleen parhaaksi kokee.

Miten ikinä parlamentaarista politiikkaa haluaakaan lukea ja tukea, on selvää, että nykyinen poliittinen valta on ensisijaisesti maailmantalouden työkalu, ja näin se on kaikkien puolueiden kohdalla, vai tuleeko mieleen ainutta puoluetta, joka irtisanoutuisi vallitsevasta talousjärjestelmästä? Ja kaikki suut yhdessä äänessä huutaa: menkää lampaat ja äänestäkää! Kansalla on valta!

Sosiaalikeskus VOX 2 vuotta!

Teksti Peristerakis

Vallattu baari Ateenassa on kerännyt anarkistivangeille yli 100 000 euroa rahaa.

Kaksi vuotta sitten naapurustossani vallattiin tyhjäksi jäänyt trendibaari VOX. Paikan ydintoiminto on baari, jonka tuotto käytetään lyhentämättömänä Kreikan anarkistivankien tukemiseen. Baari tarjoaa puitteet myös erilaisille solidaarisuustapahtumille, kokouksille, näyttelyille, seminaareille ja niin edelleen. Viimeisimpänä eilen joukko Ruotsin anarkosyndikalistisen ammattiliiton SAC:n jäseniä kävi kertomassa uusfasistisista ryhmistä ja antifasismista Ruotsissa.

Baarin yhdessä kulmauksessa on anarkistinen kirjasto ja pamflettiputiikki, josta löytyy suuri määrä anarkismia, politiikkaa ja yhteiskuntaa käsitteleviä kirjoja ja pienlehtiä sekä jonkin verran tematiikkaa sivuavaa kaunokirjallisuutta. Onpa joukkoon eksynyt joku englanninkielinenkin teos.

Rakennuksen kellarissa toimii itseorganisoitu terveysasema, jossa joukko vapaaehtoisia lääkäreitä ja terveysalan ammattilaisia hoitaa maksutta kaikkia apua tarvitsevia. Terveysasema tarjoaa ainakin yleislääkärin, radiologin, lastenpsykologin, puheterapeutin, gynekologin ja fysioterapeutin palveluja. Pari viikkoa sitten sisään kannettiin myös hammaslääkärin laitteisto.

Uudenkarheana paikka oli ehdottomasti siistein ja asiallisin vallattu talo, mitä olen nähnyt: suuret ikkunat kadulle, designvalaisimet ja kiiltävä baaritiski. Nyt seiniä koristaa muutama seinämaalaus, lukuisat mielenosoitusjulisteet sekä uusnatsien murhaaman räppäri Pavlos Fyssasin muistolle tehty seinävaate. Tila on kahden vuoden aikana alkanut hiljalleen saada vallatuille taloille luonteenomaista säröä.

Huhtikuussa 2012 muutaman viikon aukiolon jälkeen toistasataa mellakkapoliisia sulki lähialueen kadut. Valkoinen kuorma-auto parkkeerasi VOXin eteen ja häätö alkoi. Tilasta takavarikoitiin kaikki irtaimisto pöydistä ja penkeistä alkaen. Maahan kaivettiin reikä ja kiinteistö sananmukaisesti katkaistiin sähköverkosta. Päivän mittaan työmiehet hitsasivat tukevat metallilevyt ikkunoiden ja ovien eteen. Operaatio tapahtui ilman sen suurempaa vastarintaa ja kesti kaikkiaan lähes kymmenen tuntia, jonka aikana liikkuminen koko naapurustossa oli poliisien tiesulkujen takia hankalaa.

Seuraavana iltana naapurustoon saapui noin 2000 tukijaa. Kymmenen hengen joukolta kesti alle puolituntia rälläköidä metallilevyt irti. Tunnelma paikan päällä oli korkea ja jokainen vapautettu ikkuna sai osakseen suuret suosionosoituksen yleisöltä. Romurauta tuotti kaikkiaan 300 euroa lisää rahaa vankien kassan. Sen jälkeen VOX on saanut olla rauhassa ja siitä on tullut ehdottomasti Ateenan suosituin vallattu tila.

VOXin organisaatio perustuu yleiskokouksiin, joissa paikan ylläpitämiseen liittyvät asiat päätetään aktiiviryhmän kesken. Ryhmä on jakautunut kahteen osaan. Toisen vastuulla on poliittinen toiminta ja toisen sosiaalinen. Ensimmäinen on vankituen ohella panostanut erityisesti antifasistiseen toiminaan ja ollut mukana organisoimassa antifasistisia katupartioita eri kaupunginosiin Ateenassa. Sosiaalisen ryhmän vastuulla on kirjaston ylläpitäminen ja erilaisten näyttelyiden, seminaarien ja tapahtumien järjestäminen.

Kahdessa vuodessa baari on tuottanut anarkistivankien tukitoiminnalle yli 100 000 euroa käteistä. Kunnioitusta herättävä summa, tosin vankeja on paljon ja uusia oikeudenkäyntejä alkaa jatkuvasti. Kaljanjuonnista voi joskus olla paljonkin iloa.

Onnela ulkopuolelta katsottuna

Teksti Peristerakis

Uutisia lukemalla Suomi näyttäisi uivan oudossa liemessä.

Olen ollut Suomesta sen verran kauan poissa, että käsitykseni siitä, mitä siellä pohjolassa ”todella” tapahtuu on alkanut hiljalleen hämärtymään. Laitoin sana todella lainausmerkkeihin sillä näkemykset todellisesta ovat aina kovin monitulkintaisia. Näiden tulkintojen tekemiseen vaikuttaa ehkäpä eniten oma osallistuminen tapahtumiin tai oma kokemus niiden keskellä olemisesta. Juuri se minulta täällä kaukana puuttuu – ja tilanne on varmasti molemminpuolinen. Kreikkaa horjuttavista skandaaleista vain kaikkein tärkeimmät, törkeimmät tai mediaseksikkäimmät päätyvät sinne teidän otsikkovirtaanne ihmeteltäviksi.

Asioiden jäsentäminen hajanaisten tiedonpalasten pohjalta on haaste mielikuvitukselle, jonka tehtävä on kursia näistä kokoon jonkinlaista yhtenäisyyttä. Oma mielikuvitukseni tuntuu Suomen tapahtumien osalta olevan päivä päivältä kovemmalla. Tähän on varmasti osaltaan syynä se, etten ole sosiaalisten medioiden kuluttaja, enkä kuuntele suomalaisia radiokanavia tai seuraa televisiokanavien uutistarjontaa verkossa. Lähteeni pohjolan tapahtumista rajoittuvat kahden valtakunnan suurimman median verkkouutisotsikoiden lähes päivittäiseen läpikäymiseen, sekä satunnaisten blogitekstien tai vaihtoehtomedioiden seuraamiseen.

Tämä tietty vieraantuminen antaa kuitenkin ainutlaatuisen näkökulman Suomeen ja erityisesti siihen mediakulttuuriin, mitä kaksi suurinta mediataloa harjoittavat. Tarkastelua helpottaa huomattavasti se, että vältyn suurimmalta sanasaastalta sekä poliitikkojen ja muiden valtion palkkaamien ammattipuhujien ja asiantuntijoiden kasvojen näkemiseltä ja äänen kuulemiselta. Uskon, että äänellä, äänen painoilla, puheen kiihkolla ja rytmillä sekä kasvoilla, ilmeillä ja eleillä on valtava merkitys siinä, minkälaisina asiat omaksutaan. Ja onhan tätä tutkittukin. Kataisen lärvi on kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten keinotekoista tuskanhikeä ja erilaisia kulmakarvatekniikoita tulee käyttää siten, että viesti paskankin poliittisten päätösten välttämättömyydestä saa vakuuttavan sävyn. Saman informaation lukeminen paperilta laittaa sen sijaan empimään, onko tietyt ideologiset poliittiset siirrot todella vailla muuta vaihtoehtoa.

Miltä teidän todellisuutenne – jos sallitte tällaisen yleistyksen – sitten vaikuttaa näiden muutaman tietolähteen varassa? Huomioita on paljon ja aihe kaikkiaan niin laaja, että siitä voisi kirjoittaa kirjan, perustaa tutkimusryhmän tai vähintäänkin sitä käsittelevän blogin. Jos valtiolla on tarve tarjota kansalaisilleen jonkinlaisia oikeuksia, niin tiedonsaantioikeus siitä, mitä heille kerrotaan heidän omasta todellisuudestaan, täytyisi minusta kuulua perusoikeuksien piiriin samalla tavoin kuin jokaisella on oikeus tarkastaa virallisissa rekistereissä olevia tietoja itsestään. Jos asiaa käsittelevälle blogille löytyy hyvätahtoinen rahoittaja, niin saatanpa harkita asiaa. Sähköpostiosoitteeni on oikeassa sivupalkissa olevassa kirjoittajaesittelyssä.

Rupesin pohtimaan asiaa huomattuani, että näyttäisi siltä, että se mielikuva, jonka uutisotsikoista saa, ei tuntuisi vastaavan sitä minkälaista politiikkaa Suomessa tehdään. Uutiset saavat ihmettelemään, miten vähällä julkisella keskustelulla tai reaktioilla suurista poliittisista päätöksistä selvitään. Siispä päättelin, että uutisoinnin ja todellisuuden välissä täytyy olla jokin katkos, jota on vaikea huomata itse uutisista. Vai miten muuten voidaan selittää se, että pohjolan politiikassa voidaan ehdottaa ja päättää melkeinpä mitä hyvänsä ilman, että se herättää sen suurempia intohimoja harkintakykyisissä ja itsenäisesti ajattelevissa ihmisissä?

Koska havainnoin Suomen menoa ulkopuolelta, voidaan perustellusti kysyä: kenties tarkkailijalta on jäänyt jotain huomaamatta. Juuri tästä on kyse. Mikä on tämä näkymätön informaatio, joka minulta jää huomaamatta, ja minkälaisia viestejä se sisältää koska se on niin tehokasta? Ovatko kenties poliitikoiden ja asiantuntijoiden puhuvat päät kaikesta niiden herättämästä inhosta huolimatta kyllin vakuuttavia, että ikävät asiat kääntyvät siedettäviksi? Tai kenties sosiaalisessa mediassa tapahtuva loputon pulina luo vaikutelman siitä, että protestimieliala on vahva ja voi hyvin eikä kaduille ole tarvetta mennä? Jos neljänsadan hengen Kiakkovierasjuhlat oli suurin poliittinen protesti vähään aikaan, niin eikö se kerro jostain jotain? Missä ovat kaikki ne, joita huono politiikka eniten kurittaa?

Nostan tähän esiin muutaman huomion siitä tilasta, jossa Suomi uutisotsikkojen perusteella on.

1) Valtio on taloudellisesti kuilun partaalla. Talouskriisi vaikuttaa hyvin todelliselta ja vakavalta. Puolen vuoden irtisanomisuutisten kokoelmasta saisi vakuuttavan listan. Keskiarvoa on vaikea sanoa, mutta uutisten pohjalta syntynyt mielikuva antaa vaikutelman, että se voisi olla jotain kymmeniä irtisanomisia/päivä, eikä ulkomaanuutiset näytä kovin rohkaisevilta sen suhteen mitä tulee talouden järkeistymiseen. Köyhtyvistä ei mediassa kuitenkaan näy muuta kuin numeroita tai jonkun Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön kilarin skitsofreeniselta vaikuttavat mölinät. Missä ovat oikeat ihmiset? Enkä tarkoita tällä mitään 70-lukulaista sosiaalierotiikkaa.

2) Suomen oikeistolaistuminen on hurjaa. Sosiaalietuuksia ja solidaarisuutta ajetaan alas, poliittista retoriikkaa dominoi kovat arvot. Lapsiperheiden, työttömien ja köyhien asemaan heikennetään. Kaikki poliittiset projektit, joilla heidän asemaa yritettiin parantaa on jäissä tai lopetettu kokonaan – eikä kunnollisia rakenteisiin asti ulottuvia saavutuksia ehditty koskaan edes näkemään. Rasistit ja muut darvinistit saavat kohtuuttoman paljon tilaa mediassa, sillä he osaavat hyödyntää yhteiskunnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Äärioikeistolle riittää pelkkä paikka eduskuntapuolueessa, niin media kailottaa koko maailmalle kaiken sen, mitä he sanovat. Tämä erityisesti näkyy Ruotsissa, jossa äärioikeisto on ottanut puoluepolitiikkaan hakeutumisen julkisuusstrategiakseen. Touhu toimii niin hyvin, että jopa Suomen media tekee paremman puutteessa ruotsinatseista juttuja. Toista äärioikeaa laitaa, ultraliberaaleja taas media luukuttaa tavan takaan talousasiantuntijoina tai elinkeinoelämän edustajina. Vasemmistolaiset puolestaan ovat linjattomia nahjuksia, jotka eivät pysty pitämään oikeistolaistumissa aisoissa edes omalla leikkikentällään eduskunnassa, saati että pystyisi siihen ulkoparlamentaarisessa tosielämässä. Määrätietoisesta antioikeistolaisesta politiikasta ei ole mediassa ollut mitään mainintaa.

3) Suomen hallitus on heikompi kuin koskaan. Vasemmistoliitto lähti litomaan, pääministeri eroaa, osa muista ministereistä panostaa EU-vaaleihin samalla kun suuria epämääräisiä rakennemuutoksia yritetään ruhjoa läpi ja tämä on vasta alkua ”sopeuttamiselle”.

4) Suomessa pienten puolueiden ja opposition politiikka on todella maltillista tai sitä hädin tuskin on. Uutisotsikoiden pohjalta on selvää, kuka on aktiivisin oppositioryhmä, mutta hekin päätyvät otsikoihin lähinnä sellaisista syistä, ettei sillä ole juuri käytännönpoliittista merkitystä, mutta ideologista senkin edestä. Aktiivisinta oppositioryhmää kiinnostaa puheenjohtajansa narsismi, ihmisten arvomaailman yhtenäistäminen sekä rasismi. Vaikka nämä ovat olleet ahkeria välikysymyksen tekemisessä, on oppositiopolitiikka todella hillittyä verrattuna vaikkapa Kreikkaan. En välitä Kreikan suurimmasta oppositiopuolueesta Syrizasta, mutta he ainakin tietävät, miten tätä parlamentarismia pelataan. Suomessa persut ja kokoomus pitkälle allekirjoittavat hallituksen suuret linjat. Onko politiikka kenties kokonaan kuollut, vai onko kaikki puolueet todella noin identtisiä? Tai paremminkin, onko äänestäjän niin yhtenäistä massaa, ettei heidän suosiota voi saada kuin yhden liturgian toistamisella?

5) Suomessa elinkeinoelämä jyrää. Valtion ja elinkeinoelämän liitto on pyhä. Joka toinen taloutta tai verotusta koskeva lausunto mediassa tulee elinkeinoelämältä, ja näyttää siltä, että korkeasta verotuksesta huolimatta elinkeinoelämän ehdotukset menevät pääpiirteiden tasolla heittämällä läpi. Ammattiyhdistykset ovat ponnettomia vikisijöitä ja pysäyttäneet työväen etujen kehittämisen 1960-luvulle. Kaivosstrategia ja Talvivaara ovat oma erityinen esimerkki elinkeinoelämän ja valtion suhteesta, jonka jo sellaisenaan pitäisi riittää syyksi kaikesta maltillisuudesta luopumiseen.

Hyvät ystävät, erityisesti herkkänahkaiset sellaiset, sallikaa pieni ja ilkikurinen kärjistys: minusta näyttää siltä, että maailman luotettavimman mediakulttuurin maassa alistutaan propagandalle enemmän kuin missään muualla – muutenhan olisitte kaduilla mesoamassa kuten kunnon ihmisten kuuluu. Tämä propaganda ei ole perinteistä keskuskomitealta tulevaa, vaan sen järjestelmän näköistä jossa se toimii. Suomen tapauksessa kyseessä on jonkinlainen ”avoin” ja ”liberaali” ekonomis-demokraattinen helluntailaisuus. Älkääkä ihmeessä lukeko sanaa demokratia missään ideaalimerkityksessä vaan siinä karussa harvainvalta-merkityksessä mitä se tällä hetkellä on. Eikä helluntailaisuus tarkoita samannimistä herätysliikettä, vaan tiettyä antaumuksellista asennetta.

Pohjoinen propaganda tarkoittaa tiettyjen tahojen mahdollisuutta liikkua vapaasti avoimessa ja läpinäkyvässä poliittisessa kulttuurissa. Läpinäkyvyys taas tarkoittaa, että näiden toimijoiden liikkeet näkyvät ja heidän viestinsä kulkevat helposti koko järjestelmän läpi ja dominoivat viestintää. Koska avoimuus ja vapaus tapahtuvat tiettyjen sääntöjen – demokratian ja markkinoiden – puitteissa, tarkoittaa tämä sitä, että niistä, joille tämä peli sopii, tulee menestyjiä ja muiden kohtalona on hävitä. Juuri näiden ekonomis-demokraattisten menestyjien viesti on vahva, vaikka heitä on tänä päivänä suhteellisesti pieni vähemmistö. Suurimmalle osalle ihmisiä olosuhteet kuitenkin huononevat ja toimintaympäristö käy vaikeammaksi, mutta tämä ei pääse julkisuuteen ilmiön todellisissa mittasuhteissa, sillä heidän, joiden olosuhteet heikkenevät, toimintatavat eivät sovi ”avoimuuden” pelisääntöihin – muutenhan he eivät olisi kurjassa tilanteessa – joten paljon jää näkymättä.

Yksi erinomainen mittari propagandan purevuudesta on luottoluokitus, joka ei tarkoita vain paikallisen talouden hyvinvointia vaan talouden ennustettavuutta. Luottoluokitus on sijoittajien ja lainoittajien työkalu jonka perusteella he pystyvät päättämään mikä kansantalous on milloinkin luotettava peliväline. Suomen talous on kaikista ongelmistaan huolimatta huippuennustettavissa: parasta AAA-luokkaa. Tämä siksi, että väestö ja ihmisten elämät on ennustettavissa. Tapahtuipa mitä hyvänsä, Suomessa tehdään juuri niin kuin kuka hyvänsä pystyy ennalta päättelemään. Paras AAA-luokka on suunnaton häpeä!

Rehellinen avoimuus ja vapaus olisi tietysti sellaista, missä jokainen voi vapaasti itse määritellä pelisäännöt, tai että pelaako vai ei, eikä pelkällä rahalla tai populismilla voi saavuttaa eriarvoista asemaa. Todellisessa avoimuudessa median tehtäväksi ei jää vain ”kaikkien mielipiteiden tasapuolinen esittely”, jota se ei edes tee, vaan hiljaisen tyytymättömyyden, eripuran ja ongelmien esiin kaivaminen, jolla ammutaan alas yksi kerrallaan kaikki rahakkaat ja manipulatiiviset kukkoilijat, jotta vakiintuneita ja rakenteellisia hallinnan järjestelmiä ei ala muodostumaan.

Jos uutisotsikot ovat totta, on pohjolassa lukuisia vakavia ongelmia. Itse en kuitenkaan haluaisi missään tapauksessa nähdä, että ne ratkaistaisiin yksikertaisin keinoin eli poistamalla oireet. Talouskriisiä ei pidä ratkaista Kreikan tyyliin laittamalla talous keinolla millä hyvällä ”kuntoon”, jonka seurauksena joka toisen elämä on kurjaa ja vaikeaa ja uusi kriisi odottaa kulman takana. Poliittista kriisiä ei pidä korjata hoitamalla vahva hallitus ja vahva oppositio, vaan vapauttamalla ihmiset päättämään omista asioistaan.

Kuten Kreikassa usein kuulee sanottavan: kaikki kaduille!

PS: Koska tämä teksti on kaikin puolin suomalaiseen maltilliseen poliittiseen keskusteluun sopimaton, haluaisin lisätä vielä loppuun henkilökohtaisen inhonosoituksen Saska Saarikoskea kohtaan. Helsingin Sanomien verkkoversion lukeminen on moneen otteeseen meinannut loppua ikuisiksi ajoiksi siihen, että olen epähuomioissani unohtanut avata uutisen erilliseen yksityisen selauksen ikkunaan ja klikatessa uutta otsikkoa koko ruudun täyttää ärsyttävän teennäisesti hymyilevän Saarikosken krapulaisen näköinen naama ja sitaatti ”Joskus huomaan olevani samaa mieltä kuin muut. Onneksi se menee yleensä nopeasti ohi”. Minulle mies on yksi pahimmista esimerkeistä yllä kuvaamani propagandakoneiston toiminnasta. Ehkäpä hänen kannattaisi joskus keskittyä miettimään, mitä mieltä muut ovat.

Mitä tehdä valtiolle joka lyö?

Teksti Peristerakis

Väkivalta ei ainoastaan satuta vaan tukahduttaa mielikuvituksen.

Valtiolla voi olla huomattava merkitys ihmisten kohtaloiden määrittämisessä. Tarkoitan, että ihmisten hyvinvointi on riippuvaista rahasta ja julkisista palveluista, joiden molempien liikkeisiin valtio pyrkii vaikuttamaan. Tämä tapahtuu siten, että työehdot, palkat, sosiaalituet, inflaatio, verotus, korot ja palvelut pyritään pitämään poliittisen päätännällä jossain suhteessa keskenään. Soppakauhaa heiluttelee valtio, joka yhtäältä reagoi globaalin talouden heilahteluihin ja toisaalta pyrkii aiheuttamaan itse ”positiivisia” heilahduksia, tosin harkitun hillitysti.

Säätelemällä rahavirtoja ihmiset saadaan työskentelemään eri vuorokaudenaikoina mitä moninaisimmissa tehtävissä tai vaihtamaan tarvittaessa ammattia, asuinaluetta ja niin edelleen. Köyhyys tai sen uhka on tässä paimenen piiska. Usein pieni näpäytys riittää, mutta välillä näyttää siltä, että sitä täytyy vihmoa olan takaa. Köyhyys ja siihen liittyvä kurjuus aiheuttavat tuskaa ja kärsimystä. Niinpä sen voi ajatella olevan yksi väkivallan muoto, joka kuuluu nykyisen talouden pidon keinoihin.

Porkkanoitakin on välillä käytetty, mutta nyt tuntuu siltä, että niistä suurin osa on jo syöty ja jäljellä olevat maistuvat kitkeriltä. Heräsipä jossain vaiheessa vaurasta 1980-lukua sellainenkin kerettiläinen ajatus, etteivät nämä porkkanat – eli helppo raha – olekaan yksioikoinen onnen ja hyvinvoinnin perusta. Ehkäpä soppa tarvitsee jotain aivan muuta? No, tämä tällainen puhe on unohdettu, kuten pienet viettelevät suudelmatkin helposti unohtuvat parisuhteen muuttuessa arkiseksi, tai ainakin menettävät osan voimastaan.

Kreikan nykyistä tilannetta voisikin verrata pitkään kestäneeseen väkivaltaiseen parisuhteeseen. Itse asiassa vertauskuva pätee melkeinpä maahan kuin maahan. Suomen kohdalla voisi sanoa, että tällainen pakkoavioliitto alkoi kovin aggressiivisesti. Itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat yhtä rajua turpaanvetoa, mutta sitä oppi välttämään nöyryydellä ja kuuliaisuudella, jonka jälkeen suhde muuttui melkeinpä tasapainoiseksi, ellei paikoin jopa helläksi, kun ihmisille tarjottiin puoli-ilmaiseksi aravataloja, vanhainkoteja, kouluja, päiväkoteja, fluoritabletteja ja hammasrautoja. Selvää kuitenkin oli, ja on edelleen, kenen ehdoilla tätä rakkautta harjoitetaan ja kaikki tietävät, mitä aviollisia velvoitteita siihen kuuluu. Poliisi turvautui Suomessa konepistoolimiehiin viimeksi vuoden 1956 yleislakossa, tosin luoteja ei silloin onneksi ammuttu. Työttömyystoimet ja sosiaalipolitiikka ovat tämän päivän tekniikoita.

Kreikassa tilanne oli toinen. Ottomaanien isällisestä kurista vapautunut väki päätyi väkivaltaisen puolison kurittamaksi, mutta osasi panna myös vastaan. Tätä on jatkunut itsenäisyyden ajoista tähän päivään saakka.

Kerrataanpa hieman historiaa. Vuodesta 1821 alkanut itsenäistymisprosessi johti lukuisiin kapinoihin ympäri Kreikkaa, kun hyvin erilaisia alueita, heimoja, sukuja ja erivahvuisia kenraaleita ja paikallispäälliköitä pyrittiin saamaan yhden keskitetyn vallan alle. Ensimmäinen yhdistämistä ajanut valtiomies Ioannis Kapodistria salamurhattiin kirkon portaille vuonna 1931. Kreikka kuitenkin saatiin jonkinlaiseen jööhön vuonna 1832, jolloin valtio virallisesti itsenäistyi.

Ei kestänyt kuin 11 vuotta, kun uutta perustuslakia vaativat sotilaat marssivat Ateenassa entistä Baijerin prinssiä, itsevaltaisin elkein hallitsevaa Kreikan kuningasta, Ottoa vastaan. Vuonna 1862 noustiin jälleen kapinaan, jonka seurauksena samainen Otto savustettiin lopullisesti ulos Kreikasta. Uudeksi yrittäjäksi valittiin tanskalainen prinssi, joka sai nimen kuningas George I.

Ateenan aristokraatit ja tärkeiden perheiden päämiehet pyörivät pitkälti omissa poliittisissa ympyröissään Ateenassa muun maan kärsiessä köyhyydestä ja nälästä. Ensimmäinen valtiollinen konkurssi tapahtui 1890 ja johti valtavaan muuttoaaltoon. Tasavaltalainen vallankumous tapahtui 1909–1910, jolloin kuninkaan rinnalle perustettiin parlamentti. Helmikuussa 1913 anarkisti Alexandros Schinas murhasi George I:n ja tämän poika Constatinos I nousi isänsä paikalle. Kuulusteluissa Schinas sanoin vastustavansa kaikkia hallinnanmuotoja, olivatpa ne sitten rojalistisia tai tasavaltalaisia.

Sitten alkoi rytistä. Balkanin sota syttyi vuonna 1912, ensimmäinen maailmansota vuonna 1914 ja sota Turkkia vastaan sodittiin vuosina 1919–22. Näistä viimeisin päättyi tappioon ja johti jälleen kuninkaan vaihtoon, sekä uuteen vallankumousyritykseen vuonna 1923, jonka seurauksena siirryttiin tasavaltalaisuuteen.

Vuonna 1928 tapahtui jälleen vallankumous. Tällä kertaa valtaa nousi diktaattori kenraali Theodoros Pangalos, jonka syrjäytti seuraavana vuonna toinen kenraali Georgios Kondylis, jonka myötä palattiin tasavaltaan. Vuonna 1930 iski toinen talouskriisi ja konkurssi, vuonna 1933 tehtiin jälleen vallankaappausyritys ja vuonna 1935 sellainen saatiin onnistumaan. Nyt valtaan nousi fasistinen diktaattori Ioannis Metaxas, joka piti kansaa kurissa vuoteen 1941 saakka. Kreikka ajautui toiseen maailmansotaan vuonna 1940 ja natsi-Saksa valloitti alueen 1941. Sota päättyi vuonna 1944, jota seurasi sisällissota kommunistien ja porvareiden välillä, joka jatkui vuoteen 1949 saakka jättäen jälkeensä satoja tuhansia ruumiita ja pahasti tulehtuneet välit vasemmiston ja oikeiston keskuuteen.

Kommunistinen puolue kiellettiin heti sodan jälkeen, Natoon mentiin vuonna 1952 ja päästiinpä viimein kiinni myös sotien jälkeiseen maailmanlaajuiseen talouskasvuunkin. Amerikkalaiset vaikuttivat 1950-luvun kreikkalaiseen politiikkaan pyrkiessään tukemaan autoritaarisia ja antikommunistisia voimia, ja tämä yhdessä kommunismin pelon kanssa johti sotilasjuntan vallankaappaukseen vuonna 1967. Juntalla oli hyvin läheiset suhteet CIA:han ja Yhdysvaltoihin. Tästä diktatuurista vapauduttiin heinäkuussa 1974. Kreikka liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1981, talouskriisi alkoi virallisesti alkuvuodesta 2009 ja talouspolitiikka siirtyi EU:n, IMF:n ja Maailmanpankin hallintaan 2010. Loput tiedämmekin.

Tässä sitä on ollut selviämistä.

Palataanpa takaisin väkivaltaan. Väkivalta on yksisuuntaista kommunikaatiota, jossa toinen pakotetaan vahvemman tahtoon. Tämä tarkoittaa sitä, että uhrin asemaan päätynyt joutuu iskujen pelossa jatkuvasti reflektoimaan, mitä tylyttävä osapuoli tekee ja minkälaisia reaktioita ja päähänpistoja mikäkin hänessä herättää. Niinpä krooninen väkivalta ei ole vain lyöntejä ja mustelmia vaan monimutkaisempi hallinnan ja alistuksen tila, jossa suuri osa vääryyttä tapahtuu silloin kun iskuja ei anneta. Pahinta on, että se pakottaa käyttämään suuren osan henkistä kapasiteettia ja mielikuvitusta siihen, että elää oikein. Tällaisesta asetelmasta käsin on vaikea keksiä ulospääsyä hankalasta tilanteesta.

”Väkivalta on paljon muutakin kuin lyömistä, potkimista, tönimistä tai kuristamista. Se on myös estämistä, erilaista uhkailua, valvontaa ja kaikenlaista liiallista kontrollia. Useimmiten parisuhdeväkivalta kestää vuosikausia ja pahenee vanhetessaan. Se on aina vallan käyttämistä toiseen ihmiseen. […]
Väkivalta on monisäikeinen asia. Siihen liittyy haitallisia luuloja kuten uhrin syyllistäminen tai se että väkivallan kohde on jotenkin ansainnut väkivaltaisen kohtelun tai provosoinut tekoon.”

Tästä Väestöliiton parisuhdeväkivaltaa käsittelevästä tekstinpätkästä saa hyvin käsityksen siitä, miten väkivalta ylipäätään toimii.

Jos jatketaan pitämällä Suomea ja Kreikkaa esimerkkeinä parisuhdeväkivallasta, voidaan erotella, että Suomen tapauksessa kuuliaisuus on säästänyt monilta iskuilta, mutta tehnyt ihmisistä passiivisia alistujia. Kreikan kohdalla vastarintaa on historiallisesti ollut, joka on johtanut useisiin rähinöihin ja ikäviin pahoinpitelyihin, mutta pitänyt ihmiset itsepäisinä ja omavaltaisina. Tästä lienee esimerkkinä Kreikan vilkas ja monipuolinen vastarintaliikehdintä.

Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että tilanne on muuttunut tai muuttumassa. Kreikan kriisin lainoittajien kansainvälinen väliintulo on tehnyt tyrannista puolisosta liian vahvan ja monimutkaisen vastustaa. Tämä näkyy vallitsevana lamaantumisena, mielenosoituksen ja protestien pienenemisenä ja kurjuuden hiljaisena hyväksyntänä. Jos kysyt kadunväeltä miten tästä selvitään, juuri kukaan ei osaa sanoa vastaukseksi oikeastaan mitään. Väkivalta on taannuttanut luovan mielikuvituksen.

Mitä väkivallalle voi sitten tehdä?

Parisuhdeterapeutit suosittelevat avioeroa tai terapiaa, poliisi vankilaa ja rangaistuksia. Kysymykseksi kuitenkin jää, auttaako mikään näistä itse ongelmaan? Entä jos väkivalta on sisällä kulttuurin parisuhdekäsityksessä, jossa kaksi toistensa kohtaloihin tiukasti kytkettyä puolisoa muodostaa väistämättä valtapolariteetin, vaikka se ei aina suoranaiseksi väkivallaksi kehittyisikään. Kulttuuriselle argumentille on vahva tilastollinen tuki. Joka kolmas ihminen kokee parisuhteessaan väkivaltaa. Ehkäpä silloin paras tapa olisi miettiä koko ajatus parisuhteesta uusiksi.

Ehkäpä ihmisten välinen luottamus yhdistettynä laajaan yksilönvapauteen ja itsenäiseen päätöksentekoon voisivat mahdollistaa sellaisen ihmissuhteiden verkoston, jossa yhtäältä on turvallista ja mielekästä elää tai vaikkapa kasvattaa jälkikasvua, mutta toisaalta se ei pohjaa toisen omistamiseen tai rajoittamiseen ja näin luo raameja vallankäyttöön ja väkivaltaan. Jos seksuaalisuus, läheisyys, yhdessä oleminen ja tekeminen – lapsilla tai ilman – jakaantuu laajemmalle pohjalle ja useampien ihmisten välille, mutta luottamuksella ja ketään loukkaamatta, tällaisia atomistisia neljän seinän sisälle kehkeytyviä synkkiä tarinoita ei luulisi syntyvän. Tämä on kaikki kulttuurista, siis sellaista joka voi olla toisin, jos se saa kaikupohjaa toisenlaisista tarinoista ja näiden herättämästä ymmärryksestä.

Jätän tämän pohdinnan tarkoituksella avoimeksi ja suuntaan parlamenttitalon aukiolle ihmettelemään minkälaisia reaktioita hallituksen tämäniltainen äänestys seuraavista leikkauksista herättää. Ehkäpä se, minkä nyt tulkitsen syveneväksi depressioksi, onkin ankaran pohtimisen aiheuttamaa hiljaisuutta, jonka voimistamana ja kirkastamana voi nousta sanomaan: minä haluan jotain aivan muuta. Ehkäpä myös siellä pohjolassa hallituksen viimeaikaiset sopeuttamistoimet – jotka sopeuttavat väkeä seuraavaan väkivallan aaltoon – voisivat myös herätellä pohtimaan, minkälaisessa suhteessa sitä itse kukin elelee, niin kotona kuin yhteiskunnassa. Väkivalta pahenee vanhetessaan.

Jos Berkin Elvan oli terroristi, niin olen minäkin

Teksti Peristerakis

15-vuotias turkkilaispoika kuoli kyynelkaasuammuksen osumaan Istanbulissa.

Poliisi tähtäsi leipäostoksille menevää Berkin Elvania kyynelkaasukapseleita ampuvalla kranaatinheittimellä päähän viime kesäkuussa Istanbulissa. Elvan vaipui osumasta koomaan ja kuoli tiistaina, 11. maaliskuuta, oltuaan 269 vuorokautta koomassa. Uutinen Elvanin kuolemasta johti mielenosoituksiin ja mellakoihin pitkin Turkkia. Ihmisiä kerääntyi pitkin viikkoa erilaisiin muistotilaisuuksia myös monissa muissa kaupungeissa ympäri maailmaa.

Niin turkkilainen media kuin viime kesän hallituksenvastaisten mielenosoitusten kohteena olleet poliitikot ovat olleet Elvanin kuolemasta vaitonaisia. Hiljaisuus lienee tarkoitettu pitämään ihmiset pois kaduilta ennen tämän kuun lopussa järjestettäviä kunnallisvaaleja, joilla uskotaan olevan suuri vaikutus myöhemmin elokuussa pidettäviin presidentinvaaleihin.

Suomen valtion radioyhtiön uutinen lainaa Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin toistaiseksi ainutta aihetta käsittelevää julkista puheenvuoroa näin: ”tällä lapsella oli rautakuulia taskussaan ja ritsa kädessään. Poliisi ei voinut tietää hänen olevan 14-vuotias, sillä hän oli peittänyt kasvonsa huivilla. Hänet oli otettu mukaan terroristiorganisaatioon.” Elvan täytti 15 vuotta ollessaan koomassa sairaalassa.

Terroristi-sana on tänä päivänä hyvin herkässä. Ei siksi, että terrorismi olisi jotenkin yleistynyt, vaan siksi että termi toimii porttina konventionaalisen lain yläpuolelle, sellaiseen juridiseen sfääriin, jossa tavallisesti rajumpia viranomaistoimia voidaan oikeuttaa poikkeuksen perusteella. Miksi näin tehdään? Siksi, että yhteiskunnat seisovat vuosi vuodelta heikommalla pohjalla.

Pohditaanpa asiaa perinpohjaisesti.

Erdoğanin mukaan maahan tuupertuneena löydetty Elvan oli naamioitunut ja hänen hallustaan löytyi ritsa ja rautakuulia. En epäile hetkeäkään, etteikö välineet olisi olleet Elvanin ja etteikö hän olisi ampunut kuulia kohti poliiseja, jotka oli komennettu palauttamaan yhteiskuntarauha poliittisia muutoksia huutavaan Istanbuliin. Itse olisin varmasti toiminut samoin ja uskon, että moni muukin olisi. Enkä näe teossa mitään väärää.

Vääryyden näen sen sijaan siinä, että ihmisten täytyy elää maailmassa, jossa politiikka on korvattu hallinnoinnilla ja hallinnollinen järjestelmä on niin omnipotentti, että oman elämän mielekäs toteuttaminen velvoittaa viime kädessä siihen, että on kamppailtava poliisia vastaan. Siitähän Istanbulinkin mellakoissa oli pohjimmiltaan kyse.

Valokuvaaja Mürsel Çobanin Istanbulin mellakoiden aikana ikuistama poika on mitä ilmeisimmin Berkin Elvan.

Järjestäytynyt valta on erikoinen ilmiö. Kuten Ukrainan erotettu presidentti Viktor Janukovytš on viimeaikaisissa lausunnoissaan meille opettanut, modernin valtion perusta on joustamaton kunnioitus valtiosääntöä kohtaan. Valtiosääntö on se osa lainsäädännöstä, ”joka määrittää oikeussääntöjen tuottamisen ja soveltamisen tavan ja rajat”. Lainaus on Wikipediasta.

Niin Janukovytšin kuin Erdoğaninkin viimeaikaiset vakioargumentit ovat perustuneet juuri vaatimukseen valtiosäännön kunnioittamiseksi. Onhan molemmat valittu asemaansa sääntöä noudattavilla vaaleilla ja heillä on näin juridisesti oikeutettu asema hallintarakenteessa, jota poliisi ja muut valtiovallan organisaatiot on samaisella valtiosäännöllä velvoitettu puolustamaan.

Molempien kohdalla on toki ollut epäilyksiä vallan väärinkäytöksistä, joiden käsittelyyn on valtiosäännössä niin ikään omat kohtansa. Oikeusvaltion periaatteiden mukaan jokainen on kuitenkin syytön niin pitkään kunnes syyllisyys pystytään osoittamaan, eivätkä tällaiset prosessit ole mitenkään yksinkertaisia, kuten olemme Berlusconilta vuosien aikana oppineet. Niinpä konfliktin ainekset on kasassa.

Yhtä kaikki, koska oikeusvaltion korkein periaate on valtiosäännön absoluuttinen kunnioittaminen — niin hyvässä kuin pahassa — tarkoittaa tämä sitä, että valtiosääntöä on oikeus puolustaa, kunhan se tapahtuu säännön itsensä puitteissa, olipa hinta mikä hyvänsä. Uhreilta on oikeastaan mahdoton välttyä.

Kyynelkaasukapselin Elvania päähän ampuneen poliisin käytöstä on kuitenkin mielestäni turha pohtia oikeuden kannalta. ”Toimiva oikeusvaltio” varmasti tuomitsisi poliisin liiallisesta voimankäytöstä, mutta tämä on täysin tekninen kysymys (katso video). Kyynelkaasun aiheuttamaan sydänkohtaukseen, etälamauttimeen tai kumiluotiin kuoleminen tuskin aiheuttaisi mitään juridisia prosesseja, sillä onhan poliisin lain mukainen tehtävä ”oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen”. Tämä sitaatti on Suomen poliisin kotisivuilta. Mellakan hallinta täyttää kaikki nämä kriteerit. Elvanin kuolemassa on nähdäkseni kyse jostain muusta.

Kuvitellaan moderni demokraattinen oikeusvaltio, jonka valtiosääntö toimii moitteettomasti, korruptiota ei ole, väärinkäytöksiä ei tapahdu, eikä valtioon kohdistu mitään merkittävää ulkoista uhkaa. Onko mahdotonta kuvitella, että Elvan olisi kuollut tällaisessa ”täydellisesti toimivassa” valtiossa, joka on valtiosäännön noudattamisessa parempi kuin Suomi ja Ruotsi yhteensä? Ei. Minun on helppo kuvitella sortoa, syrjintää, kurjuutta ja köyhyyttä, enkä ole näine ajatuksineni yksin.

”Eriarvoisuus on kasvanut, ja varakkaat suomalaiset asuvat omilla, suojatuilla alueillaan ja vähävaraiset puolestaan heikommin turvatuilla alueilla huonojen liikenneyhteyksien päässä. Turvaa tarvitaan […] yhteiskunnallista rauhattomuutta vastaan.[…](S)osiaalisten erojen kasvu ja julkisten palvelujen rapautuminen aiheuttavat epävakautta – protestit ja levottomuudet ovat tavallisia”, kertoo Sitran ilmastonmuutosraportti. Myöskään toimiva demokraattinen oikeusvaltio ei ole osoittanut esteeksi kansalaisten kontrollille, heidän yksityisyytensä loukkaamiselle, liikkumisen rajoittamiselle, ympäristötuholle, orjatyölle, vapauden riistolle, syrjinnälle, sorrolle tai erilaisille pakkotoimille. Niinpä on helppo ajatella ihmiset kaduilla, palavat autot ja roska-astiat, yhteenotot virkavallan kanssa sekä kohtalokas laukaus. Se kaikki on ympärillämme, ja koska ongelmien ratkaisusta on jo siirrytty niiden seurausten säätelyyn, on vain ajan kysymys, milloin vahinko tapahtuu – jos vääjäämättömyyttä voi millään perusteella vahingoksi edes kutsua. Niin ikään on yhtä helppoa kuvitella sana terroristi tämä mielikuvitusvaltion kuvitteellisen Erdoğanin tai Niinistön suuhun.

Koska siellä missä vihollisuus, siellä myös totuus, on ainekset edelliseen näkyyn löydettävissä valtion synkimmät painajaiset sisältävästä terrorismilainsäädännöstä.

En tiedä miten asia on Turkin kohdalla, enkä jaksa käyttää koko päivää asian selvittämiseen, joten tyydyn esittelemään terrorismimääritelmän Suomen lainsäädännöstä ja kuvittelen, ettei se ole kriteereiltään ainakaan turkkilaista tiukempi. Pahoittelen tätä epätarkkuutta, mutta se ajaa tarkoituksensa eli riittää asian selittämiseen ja osoittaa samalla ongelman ylikansallisen luonteen.

Lain mukaan terrorismia ovat teot, joiden tarkoitus on:

”pakottaa oikeudettomasti jonkin valtion hallitus taikka kansainvälinen järjestö tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin”;

”oikeudettomasti kumota jonkin valtion valtiosääntö tai muuttaa sitä tai horjuttaa vakavasti valtion oikeusjärjestystä”;

”aiheuttaa erityisen suurta vahinkoa valtiontaloudelle, valtion yhteiskunnallisille perusrakenteille” tai ”kansainvälisen järjestön taloudelle tai sellaisen järjestön muille perusrakenteille”.

Asia on kiteytettävissä siis kolmeen syntiin: 1) valtiosäännön rikkomiseen, eli oikeudettomaan vallankäyttöön 2) valtiontalouden vahingoittamiseen sekä 3) kansainvälisen järjestön horjuttamiseen.

Jos tämän lain kääntää ympäri ja katsoo, mitä se pyrkii suojelemaan voi huomata, että ”rikoslain 34 a luku: Terrorismirikoksista” on paras lakikokoelmasta löytyvä kuvaus modernista oikeusvaltiosta ja sen olemuksesta. Paljon parempi kuin tähän tarkoitukseen tehty perustuslaki, joka esittelee valtiojärjestyksen periaatteet sekä jopa jotain siihen liittyviä ideaaleja.

Laki terrorismirikoksista ei sorru sellaisiin latteuksiin, kuin että ”valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa”; tai valtion pyrkimys on ”rauhan ja ihmisoikeuksien turvaaminen”; saati että ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”, vaan menee suoraan koko poliittis-ekonomisen järjestelmän kovaan ytimeen, jossa on globaali talous, sitä turvaavat kansainväliset järjestöt sekä järkähtämätön valtio, joka pitää huolta siitä, että työt tulee tehtyä. Jos joku yrittää väittää, että perustuslaki on lainsäädännön normihierarkian ylimmänasteinen säännös, hänen on syytä virkistää mieltään tutkimalla mitä perustuslaillisia loukkauksia on tehty sitten syyskuun 2001 jälkeen terrorismin vastaiseen ”turvallisuussyyhyn” vedoten.

Ennen kuin avasin lakikirjan, elin vahvassa uskossa, että terrorismi on määritelmällisesti juuri sivullisiin ja siviileihin kohdistuvaa satunnaista ja silmitöntä väkivaltaa tyyliin WTC:n iskut, Brejvik, autopommit, natsien katuväkivalta, Kreikan talousahdinko, USA:n lennokki-iskut, leipäostoksilla olevan pojan ampuminen ja niin edelleen. Olin väärässä. Mutta mikä lakitekstissä eniten hämmensi, oli ihmiskohtaloiden olematon huomiointi terrorismin juridisessa määrittelyssä. Väestöön viitataan laissa vain ”vakavan pelon” yhteydessä (terrorismi ”aiheuttaa vakavaa pelkoa väestön keskuudessa” ). Ihmisiä on siis suojeltava vain heidän omilta reaktioiltaan. Näin merkityksetöntä valtiolle on ihmiselämä (kansalainen jolle valtiovalta kuuluu?!?). Tämä on se varsinainen syy, miksi Elvan on kuollut.

Toivon, ettei kukaan edes erehdy kuvittelemaan, että tilanne oikenisi, jos lain kirjainta muutettaisiin käsittämään myös ihmiset. Vedestä ei tule viiniä, pelkää sanaa muuttamalla. Neljäkymmentä kaksi hyllymetriä pykäliä ja säädöksiä on surkeaa pyrkimystä häivyttää oikeudenmukaisuuden usvaan modernin demokraattisen oikeusvaltion perustava sovittamaton ristiriita vapauden ja hallinnan, hallitsija ja alamaisen välillä. Tämä ei katoa mihinkään ennen kuin laki itse katoaa. Oikeudenmukaista lakia ei ole. Piste.

Palaan lopuksi vielä Wikipedian määritelmään valtiosäännöstä. Valtiosääntö ”määrittää oikeussääntöjen tuottamisen ja soveltamisen tavan ja rajat. […] Koska se sääntelee (ihmisten) pääsyä poliittiseen ratkaisuvaltaan, määrää sen käytössä noudatettavan menettelyn ja asettaa sille rajat”, on se siten ”välttämättä poliittis-ideologisesti latautunut oikeudenala”. Kuten edellä osoitin, vallitseva ”poliittis-ideologinen latautuminen” tarkoittaa markkinaliberalismia, jota turvaa kansainväliset organisaatiot sekä oikeusvaltion rautanyrkki. Kaikki mikä tähän ei sopeudu on terrorismia.

Elämme kummallisia aikoja. Olemme seuranneet 2000-luvun aikana kymmeniä enemmän tai vähemmän väkivaltaisia vallanvaihdoksia Euroopan suurvallan ulkorajojen lähistöllä, Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä, Ukrainassa, Gruusiassa, Kirgisiassa ja niin edelleen. Olemme siis nähneet viime vuosina mittavan aallon ”terrorismia”; eli sitä miten kerta toisensa jälkeen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksiä on oikeudettomasti horjutettu. Tosin seuraukset eivät toistaiseksi ole olleet kovin mairittelevia. Se mitä itse odotan on tämän pirullisen vallan kierrättämisen loppu ja todellinen vapaus. Ei enempää marttyyreita.

Berkin Elvanin muistotilaisuus pidettiin kadunkulmassa, jossa Kreikan poliisi ampui 15-vuotiaan Alexandros Grigoropouloksen vuonna 2008.

On aika ajatella todellista anarkiaa

Teksti Peristerakis

Filosofi Giorgio Agamben puhui Ateenassa vallan lakkauttamisesta

Filosofi Giorgio Agamben vieraili Ateenassa viime marraskuussa. Kreikkaan hänet oli kutsunut vasemmistokoalitio Syriza, joka on ahkerasti laivannut Ateenaan erilaisia tunnettuja ”vasemmistoälyköitä” ympäri Eurooppaa. Agambenin ohella Ateenassa ovat vierailleet muun muassa Jacques Rancière, Alain Badiou ja Slavoj Žižek.

Jos asiat olisivat olleet minun käsissäni, tämä artikkeli olisi kirjoitettu jo joulukuussa ja se olisi ollut paljon laajempi ja kaikin puolin parempi, mutta näin ei käynyt ja tässä sitä ollaan. Odotin nimittäin toiveikkaana aikani saavani tähän juttuuni Agambenin vastauksia eräisiin kysymyksiin, joita hänen puheesta herätti.

Filosofi kun lupasi, ja lupasipa vielä sähköpostitse uudelleen, mutta haastatteluun en koskaan saanut vastausta. Niinpä tyydyn tässä vain välittämään, mitä sanottavaa filosofilla oli vasemmistokoaliton jäsenille.

Mutta ennen kuin syvennyn asiaan, on syytä kertoa muutamalla sanalla itse ajattelijasta.

***

Giorgio Agamben aloitti uransa 1960–70-lukujen taiteessa kirjoittamalla lingvistiikasta, filologiasta, runoudesta ja keskiajan kulttuurista sisällyttäen teksteihinsä poliittista filosofiaa, mutta ei vielä siinä määrin kuin myöhemmin teksteissä, joista hänet paremmin tunnetaan.

Giorgio Agambenin filosofia on kuitenkin ehdottomasti poliittista filosofiaa. Hän käsittelee vallan suvereniteettia, ihmisen suhdetta juridiseen järjestelmään, pyhää ja epäpyhää, yhteisöä, uskontoa ja taloutta, ammentaen paljon Nietzschen aikoinaan lanseeraamasta tiedon genealogiasta – jonka Michel Foucault myöhemmin laajensi lähes omaksi tieteenalaksi – sekä Aristoteleen, Martin Heideggerin, Walter Benjaminin, Carls Schmittin filosofioista ja monista muista ajattelijoista.

Agambenin poliittisen filosofian keskeisiä käsitteitä on homo sacker (johon olen epäsuorasti viitannut täällä, poikkeustila (kts. tämä) sekä yhteisö.

Näistä viimeistä Agamben on käsitellyt pienessä kirjasessaan Tuleva yhteisö, joka aikoinaan osallistui 1980-luvun ranskalaiseen keskustelun, jossa pohdittiin yhteisöllisyyden mahdollisuutta 1900-luvun erilaisten kommunismien jälkeen tai niistä sivussa.

***

Vaikka Antonio Negri aikoinaan kritisoi Agambena poliittisesti ambivalentista asemasta, tulee Agambenin nimi äkkiä vastaan tämän päivän radikaalipolitiikan yhteydessä.

Kuuluisin Agambenin ajatuksista viehättynyt ryhmä lienee ranskalainen Tiqqun -lehteä julkaissut anarko-autonominen kollektiivi, joilla on tiettävästi suora yhteys Tarnac-9-ryhmään – joka sabotoi luotijunanradan Ranskassa 2008 – sekä Invisible Comittee’hen (joka Ranskan poliisin mukaan on sama kuin Tarnac-9), joka julkaisi vuonna 2007 pamfletin Tuleva kapina, joka on 2000-luvun radikaalikirjallisuuden ehkäpä eniten levinnyt teos.

Ryhtyipä Agamben jopa puolustamaan julkisuudessa Tarnac-9-ryhmää.

Kurositeettina vielä mainittakoon, että Agamben on kieltäytynyt matkustamasta USA:han, sillä maa vaatii biometrisen passin.

***

Haluan nostaa esiin Agambenin Ateenassa pitämästä puheesta erään kiinnostavan kehittelyn, joka tuntuu erikoiselta säröltä perusvasemmistolaisessa poliittisessa projektissa. Koko teksti suomentamanani luettavissa täällä.

Puheessaan Agamben pohtii sitä, miten ”turvallisuudesta” on kehittynyt modernin valtion vallankäyttöväline, joka on hämärtänyt yksityisen ja julkisen välisen rajan, tehnyt kansalaisista potentiaalisia terroristeja sekä kyseenalaistanut näin koko demokratian olemuksen.

”Yhteiskuntaamme ääneen sanomaton periaate on: jokainen kansalainen on potentiaalinen terroristi. Mutta entä mitä on valtio jota määrittää tällainen periaate? Voiko sitä kutsua demokraattiseksi valtioksi?”

Agambenin mukaan ei. Yhteiskuntamme ei ole demokraattinen, mutta se ei ole ”turvallisuusvaltion” kehittymisen myötä enää edes poliittinen; täytyyhän käsite politiikka olla jollain tavoin erotettavissa totalitaristisesta hallinnoinnista. Politiikassa kun pitäisi määritelmällisesti olla vähintään kaksi eriävää ajatusta, jotka käyvät valtakamppailua keskenään. Nyt niitä näyttäisi olevan vain yksi: se, joka toteutuu turvallisuusteknologian ja väkivaltakoneiston monopolin kautta.

Jos valtajärjestelmä on irtautunut niin demokratiasta kuin politiikasta, tilanne vaatii uudenlaisia poliittisia strategioita ja vastarinnan muotoja. Turvallisuusvaltiosta irtautumiseksi Agamben päätyy esittämään poikkeuksellisen radikaalin ajatuksen. Mutta annetaan Agambenin itse kertoa tarkemmin.

”Kysymys turvallisuudesta sisältää käsityksen, että jokainen enemmän tai vähemmän väkivaltainen pyrkimys syrjäyttää sen ylläpitämä järjestys muuttuu helposti taas yhdeksi mahdollisuudeksi järjestelmälle hallita poliittista liikettä sille itselle suopeaan suuntaan. Tämä on ilmeistä siinä dialektiikassa, joka kytkee terrorismin ja valtion tiukasti yhteen yhteiseen kehäpäätelmään.”

”Ranskan vallankumouksesta alkaen on moderni politiikan perinne onnistunut kääntämään kaikki radikaalit muutokset vallankumoukselliseksi prosessiksi jotka poikkeuksetta toimivat kuin pouvoir constituant, lait säätävä valta, eli valta joka aina konstituoi uuden järjestyksen ja sen instituutiot. Luulen, että meidän täytyy siis hylätä tämä näkemys ja yrittää miettiä jotain, joka voisi olla puissance destituante, eli puhtaasti purkavaa (destituent) valtaa, jota ei voi kaapata sisälle turvallisuuden spiraaliin.”

”Tarkoitan tällä sellaista purkavaa valtaa, joka Walter Benjaminilla oli mielessä hänen esseessään Väkivallan kritiikistä (On the critique of violence), jossa hän pyrkii määrittelemään puhtaan väkivallan, väkivallan joka pystyy ’rikkomaan lakeja säätävän vallan ja lakeja säilyttävän vallan väärän dialektiikan’. Esimerkkinä hän käytti Sorel’in ajatusta työväen yleislakosta [Georges Sorel on ranskalainen filosofi]. ’Tämän kierteen rikkominen’, hän kirjoittaa esseen lopussa, ’jota pitää yllä lain myyttisen muodot; lain ja kaikkien niiden voimien purkaminen jotka ovat siitä riippuvaisia; ja viimein valtiovallan lakkauttaminen, näin on uusi historiallinen aikakausi löydetty’. Siinä missä konstituoiva valta tuhoaa lain vain luodakseen sen uudelleen, purkava valta joka kerralla lakkauttaa kaiken lain voi avata uuden historiallisen aikakauden.”

***

Vaalivoittoa tavoittelevan Syrizan näkökulmasta tämä voisi ymmärtää jopa kiusallisena kannanottona. Jos Agamben on teoriassaan oikeassa, demokratiasta on olemassa vain sellainen muoto joka tulee kerta toisensa jälkeen uusintamaan kontrolliyhteiskunnan instituutiot. Onko tämä myös Syrizan päämäärä vai onko uusvasemmistolla jotain kovempia kortteja hihassa, joita kukaan ei ole vielä näyhnyt? Tuskinpa.

Lisään tähän loppuun vielä pätkän vähemmän muodollisesta keskustelusta, jonka Agamben piti Syrizan järjestämän virallisen tapahtuman jälkeisenä päivänä vallatussa teatteri Embroksessa Ateenassa.

Kysymys yleisöstä: Haluaisin kysyä jotain liittyen eiliseen puheeseesi, jonka pidit Gazissa [Syrizan järjestämä tilaisuus edellisenä päivänä]. Sanoit, että meidän olisi luotava eräänlainen valtaa purkava valta, joka rikkoo lakeja säätävän sekä lakien säilyttämiseen tähtäävän vallan. Oletko sitä mieltä, että meidän täytyy aseistaa itsemme? Ei vallankumouksen takia, sillä onhan vallankumouksellinen voima uusia lakeja tekevä voima.

Luin joskus Jean-Luc Nancyn sanoneen, että benjaminilainen puhdas valta [Walter Benjamin, johon Agambenin ajatus purkavasta vallasta viittaa, käyttää termiä jumalallinen väkivalta kuvatessaan valtaa, joka elämän nimissä kumoaa lakeja säätävää ja niitä säilyttävää järjestystä.] on kuin totuus itse, paljastava, joka ikään kuin vetää ruuvin irti ilman, että ruuvaisi sen auki. Mitä me voimme tehdä voidaksemme rikkoa lakeja säätävän ja niitä ylläpitävän vallan? Miten kuvittelisit sen tapahtuvan? Miten tämä purkava valta voi toteutua? Se ei voi perustua vaaleihin, se ei voi olla vallankumous, mikä se sitten voi olla?

Agamben: Minulle tämä on hyvin tärkeä kysymys, sillä se sisältää kysymyksen siitä, mikä voi olla poliittinen strategia tänä päivänä ja tässä tilanteessa, jossa elämme; eli sellaisen vallan edessä joka kutsuu itseään demokraattiseksi, mutta joka muuntaa demokratian hallinnan teknologioiksi joiden avulla puolestaan jokainen poliittinen aktio tai konflikti luokitellaan välittömästi terrorismiksi. Mitä voimme tehdä tässä tilanteessa? Eikä ainoastaan tässä tilanteessa, vaan koko vallankumouksen konsepti täytyy miettiä uudelleen.

Vallankumouksellisessa perinteessä – alkaen Ranskan vallankumouksesta – väkivalta ymmärretään lakeja perustavana valtana, jonka tarkoitus on siis perustaa uusi perustuslaillinen valta. Lainasit edellä Benjaminia, ja hänhän puhuu juuri tästä pervessistä dialektiikasta lakeja säätävän vallan (constituent power) ja lakeja ylläpitävän (constitutive power) institutionaalisen vallan välillä. Nämä kaksi ovat siis yhdessä. Eli olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan vallankumousta uutena lakeja säätävänä valtana, jonka tehtävänä on tuottaa uusi juridinen ja poliittinen elin.

Minun ajatukseni – seuraillen tässä Benjaminin ehdotusta – on rikkoa tämä dialektiikka. Meidän on lopetettava käsittämästä poliittinen toiminta jonain sellaisena jonka välttämätön pyrkimys on pystyttää uusi juridinen järjestys. Benjamin ehdottaa tämän rikkomista. Se, mitä hän kutsuu puhtaaksi väkivallaksi, on valtaa, joka ei koskaan synnytä uutta juridista elintä. Se vain purkaa tällaisia elimiä. Panee viralta juridisen järjestyksen ja lain, ilman että sen tilalle luodaan uutta juridista järjestystä.

Mutta tämä ei ole niin helppoa ajatella. Mikä voisi olla sellainen poliittinen aktio tai poliittisen väkivallan muoto, jota ei koskaan voida kaapata tähän dialektiikkaan, eli mikä ei koskaan muutu lakeja säätäväksi vallaksi, joka perustaa uuden lakeja ylläpitävän vallan. Se on hyvin monimutkaista, koska olemme niin tottuneita tähän skeemaan, että meidän näyttäisi olevan mahdotonta ajatella mitään muuta.

Sama kysyjä jatkaa: Ehkä luonnonkatastrofi voi luoda purkavan vallan.

Agamben: Ei, ei, kyse on ennen kaikkea meidän kyvyttömyydestä panna valta viralta, ilman että välittömästi synnytetään uusi.

Sama kysyjä: Ei välttämättä heti, mutta sen jälkeen kun…

Agamben: Ei. Mahdollisesti ei koskaan. Tämä on tapa ajatella todellista anarkiaa. Ei sitä anarkiaa, jollaisena se nykyään käsitetään, joka on kaoottista.

Yksi mahdollisuus on — yritän olla konkreettinen — jos päädyt osoittamaan poliittisen järjestelmän legitimiteetin puuttumisen, siis määräävän poliittisen järjestelmän. Jos olet kykenevä todella vahvasti ja selkeästi paljastamaan sen täydellisen illegitimiteetin, jossain mielessä silloin purat sitä ja se johtaa toimintaan, se tekee jotain. Jos ihmiset todella ymmärtävät että he elävät täysin illegitimissä tilanteessa. Tämä johtaa toimintaan.

Puheen edistäjä: Saanko sanoa lyhyesti tähän väliin jäsentääkseni hieman tätä keskustelua. Minusta mielenkiintoinen asia tässä purkavassa vallassa (destituent power) on se, miten se etymologisesti suhtautuu lakeja säätävään valtaan (constituent power).

Yhtäältä purkava valta voidaan ajatella jonain syvänä konstituoivana valtana, mutta toisaalta purkava valta tulee etymologisesti sanasta destitution, joka tarkoittaa hylkäämistä, menettämisestä, siitä ettei ole mitään, että on kokonaan riisuttu subjektiteetistä. Tämä viittaa kiinnostavasti sinun [Agambenin] kirjoituksiisi paljaasta elämästä (bare life). Voimme siis ymmärtää purkavan vallan sellaisena, joka riisuu vallan paljaaksi, joka riisuu tai tyhjentää sen, ei siis tuota uutta valtaa, mutta tyhjentää olemassa olevan vallan sen omasta vallasta.

[…]

Toinen kysymys: Mutta mitä voimme tehdä täällä Kreikassa?

Agamben: Tämä kysymyksen suhteen voin vain oppia teiltä. Tämä tilanne täällä, johon olen tullut, on täysin uusi tilanne minulle. En osaa sanoa, mitä teidän täytyy tehdä tai ajatella, yritän sen sijaan oppia. Minusta tuntuisi absurdilta alkaa kertoa, että teidän täytyy tehdä sitä tai tätä.

Koko Agambenin puheevuoro vallatussa teatteri Embroksessa on kuunneltavissa täältä.

Agamben teksti Turvallisuus pakkomielteenä luettavissa uudesta Le Monde diplomatique -lehdestä 1/2014.

Demokratia syö omaa naamaansa, mutta niin tekee myös talous

Teksti Peristerakis

Anarkistin kohtuuton vankilatuomio Kreikassa herätti pohtimaan koko poliittis-ekonomisen järjestelmän olemusta.

Demokratia nakertaa omia periaatteitaan. Tätä tapahtuu niin kroonisesti ja kaikkialla, että olen alkanut ajatella, että ainoa demokratian todellinen periaate on se, ettei varsinaisia konkretiaan asti ulottuvia periaatteita ole, ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaankaan. Antaumuksellisesta periaatteiden noudattamisesta on heikosti näyttöä, mutta laiminlyönneistä sen sijaan näyttöjä löytyy ja paljon. Voisi siis todeta empirian olevan väitteeni puolella.

Moderniksi demokratiaksi kutsuttuun poliittiseen järjestelmään liittyy lukuisia ideaaleja. Näitä ovat olemisen, ilmaisun ja liikkumisen vapaus, tasavertaisuus, oikeudenmukaisuus, turvallisuus, puhdas elinympäristö, toimeentulo, hyvinvointi, rauha ja ihmisten mahdollisuus osallistua omaan elämäänsä koskevien päätösten tekoon. On heti alkuunsa syytä alleviivata, että edelliset ovat vain ideaaleja, abstrakteja ajatuksia, eivät mitään muuta. Ne eivät siis varsinaisesti kuvaa käytännön demokratiaa itseään vaan paremminkin heijastelevat niitä toiveita, mitä ihmiset projisoivat poliittiseen järjestelmään tai paremminkin yhteisöllisyyteen ja odottavat hyvältä elämältä.

Porvarillinen yhteiskuntakäsitys rakentuu pitkälle edellä mainittujen ideaalien varaan ja jo antiikin Kreikassa tunnettuun idealistiseen metodiin; jos ihmiset lukitaan luolaan, jonka seinälle heijastuu ulkomaailmasta vain varjokuvia, he luulevat varjojen leikin olevan koko todellisuus. Toisin sanoen, jos tavalla tai toisella kieltäydytään/jättäydytään havaitsemasta ympärillä tapahtuvaa elämää, on mahdollista upota niin syvälle ideoiden maailmaan, että ideat alkavat näyttämään todellisilta. Oheisseurauksena tietysti on, että näin jää paljon syitä ja seurauksia huomaamatta, mutta tämä lienee koko idealismin idea.

On oikeastaan helppo ymmärtää, miksi moni porvarilliseen kaksinaamaisuuteen turhautunut päätyy Marxin tavoin materialistiksi. Toinen asia tietysti on, onko turhautuminen hyvä lähtökohta luoda filosofiaa? Marxin tapauksessa tämä ei osoittautunut kovin toimivaksi. Mutta jätetään Marx-vainaa tällä kertaa rauhaan ja pysytään demokratiassa.

Käytännössä moderni demokratia ei ole demokraattisiksi käsitettyjen periaatteiden noudattamista, vaan sen jatkuvaa määrittelyä, miten pitkälle näitä periaatteita voi samaisten periaatteiden nimissä loukata ilman, että tämä johtaa poliittisen järjestelmän luhistumiseen. Ehkä se joskus oli jotain muuta, mutta tämä on tilanne nyt.

Esimerkiksi ihmisarvon sekä perusoikeudeksi määritellyn liikkumavapauden nimissä siedetään se, että syystä tai toisesta ilman matkustusoikeutta olevat siirtolaiset uivat talvisessa, hieman päälle +10°C Välimeressä päästäkseen Marokosta Espanjan eksklaaviin, Ceutaan ilman viranomaiskontrollia. Välillä rantaan ajautuu ruumiita, mutta tämä ei vielä herätä kysymystä demokraattisina pidettyjen periaatteiden, kuten ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Raja ylittyy vasta siinä vaiheessa kun poliisi alkaa ammuskelemaan kumiluodeilla kylmässä vedessä uivia siirtolaisia, kuten 6. helmikuuta tapahtui.

Tiukasti periaatteen näkökulmasta jo pelkästään se, että joidenkin täytyy ylittää rajoja uimalla kylmässä meressä, on merkittävä demokratian periaatteita koskeva ongelma. Tilanteen pitäisi sellaisenaan johtaa sellaisiin poliittisiin prosesseihin, jotta ihmisten kontrolloimaton liikkuminen olisi turvallista ja inhimillistä.

Tämä on yksi lukuisista esimerkeistä, miten demokratian periaatteiden ja käytännön etäisyydestä johtuen joudumme toistuvasti tilanteeseen, jossa monet demokraattisen valtioiden teot näyttäytyvätkin ristiriitaisina ja tekopyhinä. Vai mitä muuta on vastikkeellinen sosiaaliturva tai siirtolaisen pakotettu vapaaehtoinen paluu?

Voisiko asiassa sitten petrata? Nähdäkseni tämä on hankalaa, ellei mahdotonta, sillä periaatteiden ja käytännön välinen etäisyys on luonteeltaan rakenteellinen. Toisin sanoin, tätä etäisyyttä ei voi poistaa poistamatta modernia demokratiaa, ja näin ongelmaan kiteytyy koko järjestelmää koskeva ristiriita.

Periaatteiden ja käytännön eron rakenteellisuus johtuu siitä, että näiden kahden välisen rajan määrittelyssä on yksi ehto. Rajoja saa venyttää vain ylimmän poliittisen vallan autorisoimat henkilöt, jotka asemallaan edustavat itse demokraattista järjestelmää. Nämä tahot ovat muodollisesti kansalaisten vaaleilla valitsemia, enemmistöäänien perusteella. Tätä voisi kutsua demokraattiseksi suvereenisuusperiaatteeksi.

Paradoksaalisen piirteen ilmiö saa sitä kautta, että suvereenisuusperiaatteen takaamaa monopolia demokratian periaatteiden ja käytännön suhteen määrittelemiseksi on koko poliittisen järjestelmän historian ajan sovellettu demokratiaan itseensä. Sillä seurauksin, että itse kansanvaltaisuuden periaate on näin jäänyt jokseenkin etäälle kansanvallan ideasta.

Periaatteistaan vieraantunut demokratia suojelee itseltään demokratialta siten, ettei modernista demokratiasta voi siirtyä johonkin demokratian periaatteita paremmin vastaavaan järjestelmään demokraattisin menetelmin. Suvereenisuusperiaate on näin näennäisestä kansan äänestä huolimatta lähtökohtaisesti ristiriidassa kansanvallan idean kanssa ja jokainen ”todellinen” demokratisoitumispyrkimys vaan heikentää koko poliittista järjestelmää.

Jos olemme tarkkaavaisia, voimme huomata, että itse asiassa koko demokratiakäsityksemme perustuu pitkälti ilmiöihin, joilla kansanvallan periaatteet etäännytetään käytännön politiikasta. Moderniin demokratiaan määritelmällisesti kuuluvat instituutiot ja käytännöt ovat suurimmilta osin näitä demokratian epädemokraattisimpia ilmentymiä. Näitä ovat muun muassa edustuksellisuus, puoluejärjestelmä, puoliautonomisesti toimiva virkamieslaitos sekä itse asiassa koko enemmistöpäätöksenteon periaate.

Dogmaattinen, kansanvallan ideaan tiukasti sitoutuva näkemys demokratiasta voi perustellusti olla enemmistöpäättämistä vastaan. Yhtäältä kansan mielipiteitä voi monin keinoin manipuloida – eli että poliittiset päätökset pyrkivät enemmistön tuottamiseen – ja toisaalta on ilmeistä, että enemmistövalta suosii poliittista opportunismia eli enemmistön mielistelyä. Toinen, paljon perustavanlaatuisempi ongelma on, että enemmistö luo automaattisesti vähemmistön, joka joutuu demokratiassa aina enemmistön mielivallan kohteeksi. Ja monet vähemmistöt ovat luonteeltaan sellaisia, etteivät ne voi koskaan saavuttaa enemmistön asemaa ja jäävät näin aina enemmistön empatiakyvyn varaan. Tämä on täydessä ristiriidassa demokratian tasavertaisuusperiaatteen kanssa.

Jos ajatellaan edelleen dogmaattisesti, tasavertaisuuden ja kansanvallan nimissä olisi perusteltua vaatia vaikkapa konsensukseen perustuvaa päätöksentekoa; proudhounilaista avointa demokratiaa, jossa enemmistöpäätös ei sido vähemmistöä; moniin pieniin ja itsenäisiin yhteisöihin hajautettua federalismia tai vaikka individualistista liberalismia, jossa jokainen on oman päätöksentekonsa herra ja vapaa liittoutumaan kenen kanssa haluaa sillä edellytyksellä ettei näin tehdessään rajoita muiden toimintavapauksia. En missään tapauksessa väitä, että edellä mainitut järjestelmät olisivat ongelmattomia, tai saati että suosisin itse niitä (onko hyvä elämä ja yhteisöllisyys edes ensisijaisesti tekninen kysymys, joka pitää ratkaista jollain järjestelmällä?), mutta ainakin ne täyttävät kansanvallan kriteerit ja saattavat monilta osin viedä jopa lähemmäksi demokraattisina ymmärrettyjä periaatteita kuin moderni demokratia vie.

Ei ole kirkossa kuulutettu, että Winston Churchillin kuuluisa lause: ”on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu” pitäisi mitenkään paikkaansa. Veikkaan, että ajatuksen taustalla on Churchillin oma asema, jonka hän saavutti hyvin tuntemansa englantilaisen demokratian periaatteettomuuden ansiosta.

Kiinnostavaa on tässä yhteydessä pohtia, miksi modernia demokratiaa sitten noudatetaan? Näkisin, että syynä tähän on taloudellinen järjestelmä, joka on osoittautunut vielä paljon poliittista järjestelmään idealistisemmaksi. Taloudessa on nimittäin yksi ratkaiseva ongelma. Se ei ole itsessään yhtään mitään. Niinpä se vaatii tiettyjä ei-taloudellisia instituutioita tullakseen todeksi.

Taloutta voisikin luonnehtia ikään kuin tieteiselokuvan loiseksi, joka tarvitsee uhrikseen kantajan, ruumiin, jonka loinen ottaa valtaan. Nykyisessä maailmantaloudellisessa tilanteessa kantajaksi on päätynyt läntinen moderni demokratia, johon uusimpana vitsauksena on erityisesti Euroopassa sotkeutunut äärioikeistolaisia elementtejä. Tämä on kuitenkin sen verran laaja teema, että jätän sen toiseen kertaan. Mutta vihjaanpa sen verran, että mieti itse, miten kilpailisit hyväntahtoisella ”sosiaalisella hyvinvointidemokratialla” superliberalistisen ja puolifasistisen USA:n, luonnonvaroiltaan mahtavan Venäjän ja Kiinan kaltaisen valtavan komentotalouden kanssa?

Taloudessa on kilpailumenestyksen ohella toinenkin erikoispiirre, joka tekee siitä demokraattiselle Euroopan politiikalle erityisen houkuttelevan. Nykyisen talousjärjestelmän ideat nimittäin syrjäyttävät modernin demokratian käytännölliset ja sisällölliset ongelmat ja rajoitukset. Talous ikään kuin täydentää parhaaksi mahdolliseksi tarkoitetun poliittisen projektin valuviat.

Seuraava voi kuulostaa hieman totutusta poikkeavalta, mutta älä anna sen häiritä. Demokratia on heikoimmillaan yksilön vapauden takaajana — onhan demokraattisessa järjestelmässä tärkein elementti enemmistö, joka on lähtökohdiltaan yksilöllisyyden vastakohta. Tullakseen kunnolla edustetuksi täytyy siis kuulua vähintäänkin kohtuullisen suureen massaan. Eikö tämä ole juuri yksilöllisyyttä vastaan?

Talouteen yksilöllisyys ja vapauden idea kuitenkin kiinteästi kuuluu, ja rahan ajatellaan vapauttavan jokaisen, jolla sitä piisaa jähmeän demokratian rajoitteista. Jos köyhän täytyy aina olla osa enemmistöä saadakseen äänensä kuuluville, rikkaalle tällä ei ole niin väliä. Mutta täytyy edelleen huomata, että kun puhutaan talouden lupaamasta vapaudesta, puhutaan jälleen ideasta, ei käytännöstä.

Talouden menestystarinoiden ja tavarapaljouden propagoima vapauden idea on niin väkevä, ettei idealismia edes uhkaa sen sisältämä ristiriita. Voidakseen saavuttaa vaurautta, jolla vapautta voi hankkia, on luovuttava vapaudestaan, otettava velkaa, alistuttava työnantajan tahtoon ja työmarkkinoiden epävarmuudelle ja niin edelleen. Talousidealismi siis välttelee marxilaista(-kin) havaintoa siitä, minkälaisella logiikalla palvelut ja asiat tuotetaan, joita joku toinen hyödyntää vapautuakseen. Työläisen on korvannut kuluttaja, jolle tuotantokysymys ei ole oleellinen, vain se mitä palkalla saa.

Idealismi on niin omituista, ettei ole vaikeaa kuvitella henkilöä joka kuluttaa päivänsä ohjelmoimassa tietokonepelejä, mutta myös kuluttaa vapaa-ajallaan tietokonepelejä ”vapautuakseen”, eikä näe tässä lymyävää ilmeistä ristiriitaa. Raflaavamman esimerkistä saa, jos korvaa koodaajan bangladeshilaisella kengäntekijällä ja hänen mahdollisilla adidaksiin liittämillä vapausmielikuvilla. Toivottavasti tällaista henkilöä ei ole.

*

Kaikki nämä ajatukset nousivat mieleeni seurattuani kreikkalaisen anarkistin Tasos Theofiloun oikeudenkäyntiä. Murhasta, pankkiryöstöstä ja terroristijärjestön jäsenyydestä syytetty Theofilou tuomittiin 25 vuodeksi vankilaan, vaikka syyttäjä ei onnistunut osoittamaan yhtään syytettä todeksi. Ainoa yhteys mahdollisiin rikoksiin oli rikospaikalta ”löytynyt” lippalakki, jossa oli Theofiloun DNA:ta, tosin syyttäjän oikeudessa esittelemissä rikospaikkaa esittävissä valokuvissa lippalakkia ei näkynyt. Rikosnimikkeiksi tuli siis avunanto tappoon ja pankkiryöstöön, josta seurasi elinkautisen jälkeen pisin mahdollinen tuomio mitä kreikkalainen oikeusjärjestelmä voi määrätä. 25 vuotta on aika kova tuomio näistä rikoksista.

Vaikuttiko Theofiloun tuomioon hänen poliittiset näkemyksensä? Taatusti. Eikö oikeusjärjestelmän täytyisi pystyä perustelemaan tämän mittakaavan päätökset? Juu. Eikö tämän pitäisi olla ”demokraattisten periaatteiden” vastaista. Kyllä, ehdottomasti. Mutta kuten edellä esitin, modernin demokratian syvin olemus on vältellä omia periaatteitaan. Siksi lähtökohtaisesti nykydemokratiaa vastustavista anarkisteista on helppo tehdä demokratian uhreja perustelemalla vapaudenriistoa demokraattisella vapaudella, jota ei käytännössä edes ole.

Asiasta on turha itkeä. Porvarillinen oikeus ei ole oikeutta ja jokainen sen jakama tuomio on väärin. En kirjoita Theofilousta sen enempää. Asiasta kiinnostunut löytää tapauksesta kirjoituksia kirjoittamalla anarchist Tasos Theofilou niin ikään vapauden nimissä kontrolloidun hakukoneen hakukenttään.

Nyt kun demokratia ja talous on kyseenalaistettu, kysymykseksi jää: no mitä sitten tilalle? Kuinka olisi ei mitään? Ehkä olisi aika herätä tästä pakkomielteisestä rakenteellisuudesta ja alkaa toteuttamaan elämää, jossa ei ole mitään poliittista järjestelmää tai taloutta. Se on anarkiaa se.

PS.: Otsikon vertauskuva pohjaa kreikkalaiseen sananparteen: τρώω τα μούτρα μου (äännetään: tro ta mutra mu, suom. syön naamani), jolla annetaan ymmärtää että pieleen meni.

Kreikan EU:n puheenjohtajuus käynnistyi vauhdikkaasti

Teksti Peristerakis

Anarkistien vainoja, kuolemaan jätettyjä pakolaisia sekä poliisien suojelema natsimielenosoitus.

Ateenan Indymediassa on julkaistu kuluneen kahden viikon aikana ainakin kahdeksan pitkää raporttia, jotka kaikki noudattavat jotakuinkin yhtenäistä kaavaa: ”kun tulin kotiin, asuntoni oli myllätty ympäriinsä, asialla olivat olleet poliisit”. Kirjeet ovat kuvanneet sitä täystuhoa ja sotkua mitä poliisien jäljiltä on jäänyt. Sivuille postattu kuva kertoo paljon. Tapauksista on vaivaantunut raportoimaan vain murto-osa häirinnän kohteista. Occupied London -verkkojulkaisun mukaan ainakin 26 asuntoa on ratsattu, valtaosa näistä on anarkistien.

Asunto kotietsinnän jäljiltä. Lähde: Athens Indymedia.

Kertomusten mukaan ihmisiä on uhkailut, heitä on kyyditetty poliisien päämajaan, kuulusteltu, toista kymmentä on otettu kiinni useiksi tunneiksi tai jopa vuorokausiksi ja pidätyksiä on tehty kaikkiaan kahdeksan.

Poliisioperaatioiden taustalla on – mikäpä muu kuin – ”terroristijahti”. Sen varjollahan saa nykyään terrorisoida mielensä mukaan ja mistään piittaamatta, kuten USA:n isot pojat ovat opettaneet. Vai mitä muuta nine one onesta on jäänyt käteen kuin Yhdysvaltojen lähestulkoon fasistisen roolin maailmanterroristina, joka loukkaa porvarillista oikeudentajua kaikkialla? Perusteettomat sodat, Guantanamon sadat ilman oikeudenkäyntiä vangitut ihmiset, tuhansia siviilejä tappaneet summittaiset lennokki-iskut… eikä NSA:n urkinta ja muu terrorismin vastaisen sodan nimissä tehty kieroilu paranna tilannetta lainkaan. Inho Amerikan häikäilemätöntä imperialismia kohtaan ole enää mikään ”vasemmistolainen mielipide” vaan lähestulkoon yleisesti hyväksytty fakta. Soo soo! Keskeinen kysymys tietysti on: mitä tämä närkästys auttaa? Toistaiseksi se on aiheuttanut vain atomistista maailmantuskaa, eettistä ummetusta sekä alati pahenevaa todellisuuden kieltämistä.

Siis maineesta viis, ja onhan Kreikassa terroristi karkuteillä, itse asiassa useitakin. Viimeisin heistä on viiden elinkautisen lisäksi 25:ksi vuodeksi vankilaan tuomittu Christodoulos Xeros. Xerosin syytteet juontavat juurensa marxilaisen November 17 -ryhmään, joka toteutti vuosien 1975–2002 aikana yli sata iskua ja 23 poliittista murhaa, kohteinaan Kreikan pahamaineisen sotilasjuntan upseerit sekä imperialistisina pidettyjen Yhdysvaltojen ja Englannin poliitikot ja merkkihenkilöt. November 17 nautti 1970-luvun ja 80-luvun taitteessa merkittävää kansansuosiota, joka väitetään kääntyneen laskuun järjestön ammuttua oikeistopoliitikko Pavlos Bakoyanniksen toimistonsa eteen vuonna 1989. Christodoulos Xeros tuomittiin viidestä murhasta sekä terroristijärjestön jäsenyydestä.

Viides tammikuuta vankilasta ”lomalla” ollut Xeros jätti ilmoittumasta poliiseille ja katosi. Ainoa jälki karkurista on erään moottoritietulliaseman valvontakameraan tallentunut kuva Xerosta veljensä autossa matkalla Ateenaan. Siihen loppuivat johtolangat. Kaksi viikkoa myöhemmin nettiin ilmestyi Xeroksen allekirjoittama kirje sekä lyhyt video, jossa hän puhuu taustallaan Che Guevara sekä kolme historiallista kreikkalaista vallankumoushahmoa: kommunistitaistelija Aris Velouchiotis sekä vuoristosissit Theodoros Kolokotronis ja Georgios Karaiskakis. Videossa Xeros soimaa Kreikan poliittista järjestelmää ja eliittiä ja sanoo vielä kerran nostavana vallankumouksen kiväärin systeemiä vastaan. Seuraavana päivänä kytät olivatkin jo toimessa. Alkoi massiiviset ratsiat ja tauoton poliisihelikopterin pärinä Ateenan yllä.

Xeroksen katoaminen on vain yksi takaisku Kreikan epäonnisessa terrorismin vastaisessa sodassa – sodassa, jonka voi vain hävitä. Viime vuonna katoamistempun tekivät anarkokommunistisen sissiryhmän ”Vallankumouksellisen taistelun” keulahahmot Nikos Maziotis ja Pola Roupa. Poliisin ulottumattomissa ovat myös marraskuussa kaksi uusnatsia murhannutta henkilöä, jotka ottivat iskusta vastuun nimikkeellä ”Väen vallankumouksellinen voima”. Samoin nihilistianarkistisen ”Tulisolujen salaliitto” sekä heitä lähellä olevan ”FAI/FRI”:n nimissä on tehty tasaiseen tahtiin iskuja niin Kreikassa kuin muuallakin, vaikka kaikkien pääjehujen pitäisi ministerien mukaan olla vankilassa. Onpa poliittiseen terrorismiin on viimeaikoina liitetty myös Kreikan robinhoodiksikin kutsuttu anarkoystävällinen taparikollinen Vasilis Palaiokostas, joka on tehnyt kaksi peräkkäistä spektaakkelimaista vankilapakoa helikopterilla. Viimeisin näistä jopa tarttui sivustaseuraajan kännykkäkameraan. Palaiokostaksesta ei ole niin ikään kuulunut pihaustakaan. Nyt poliisi epäilee hänen rahoittavan vanhoilla ryöstösaaliillaan terroristiryhmiä. Tässä kerrakseen syytä hyökätä anarkisteja kohtaan.

Vasilis Palaiokostaksen toinen meneminen.

Repression tiukentuminen on tietysti ikävä asia, mutta kaikeksi onneksi siitä paistaa läpi nykyisten vallanpitäjien tuleva umpikuja. Pääministeripuolue oikeistokonservatiivinen ND on kuluneen kuukauden aikana menettänyt jokusen prosentin kannatustaan ja pääministeri Samaraksen mukaan tämä johtuu terroristeista. Asia on heille varsin kurja. Pelkona on, että oikeistopuolueen arkkivihollinen, vasemmistokoalitio Syriza voittaa vaalit ja nousee johtavaksi hallituspuolueeksi. Pelottavaa tässä ei ole se, että Syriza pystyisi tekemään kriisille tai Kreikan yhteiskunnalle jotain mullistavaa, vaan se, että heikosti ulkoparlamentaarista valtaa omaavan puolueen valtaannousu saattaisi ajaa maan sellaiseen kaaokseen, ettei sitä hallitsisi enää kukaan. Kurista ja järjestyksestä elämänvoimaa imevien oikeistolaisten hätää kuvaa se, että kansallisen turvallisuuden ministeri Nikos Dendias (ND) on luvannut kaikkiaan neljä miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja heille, jotka auttavat viranomaisia pääsemään karkuteillä olevien terroristien jäljille. Mukaan suureen palkkionmetsästykseen ovat lehtitietojen mukaan lupautuneet ainakin jo CIA:n ja Scotland Yardin huippukoulutetut cowboyt. Erikoisjoukkojen erikoisvalvonnassa on yli 300 potentiaalista terrori-iskun kohdetta yksin Ateenassa.

Kansallisen turvallisuuden ministeri Nikos Dendias.

*

Samaan aikaan kun lehdet kohisivat Xerosista, nousi mediaan toinenkin uutinen – tosin aluksi kovin vaatimattomana. Sisäsivujen pikkuartikkeli kertoi veneonnettomuudesta, jossa kuoli 12 Turkista Kreikkaan pyrkinyttä pakolaista. Kirjoituksen tyylilajikin oli ”ikävä juttu, hällä väliä, sattuuhan näitä”. Uutiset sentään muistivat mainita, miten urheat rajavartijat pelastivat osan merihätään joutuneista ja etsivät ruumiita melkein kolme vuorokautta talvisesta Välimerestä ja kuinka seuraavana aamuna homeeriset rajavartijat onnistuivat pelastamaan erään toisen pakolaisaluksen samanlaiselta kohtalolta.

Virallisen tietojen mukaan täyteen ahdetusta veneestä oli pudonnut lapsi laidan yli. Hätääntyneet matkustajat olivat kaikki menneet samalle puolelle alusta, joka oli tästä kaatunut. Kun selviytyneet pääsivät maihin silminnähtävästi murtuneiden syyrialaisten tarinat yllättäen poikkesi huomattavasti median ja rajavartioston kertomuksista. Videokameralle puhunut mies kertoi menettäneet kolme lastaan ja vaimonsa, mutta ei tapaturmassa, vaan siksi että rajavartijat olivat kaataneet heidän laivansa ja potkineet pelastautuvia takaisin mereen.

Eipä siinä kaikki. Osa pelastautuneista joutui seuraavana päivänä Ateenassa kadulla poliisien kiinniottamiksi, vaikka heille oli annettu tilapäinen oleskelulupa. Pelkkä nöyryytys sai kuitenkin tällä kertaa riittää ja heidät päästettiin vapaiksi vielä samana päivänä.

Hyviin tapoihin kuuluu, että tällaisten julkisuuteen nousseiden traagisten tapausten jälkeen oleskeluluvan saa helpommin. Näin kävi myös Italian Lampedusassa, tosin silloin oleskeluluvan saivat vain he jotka olivat hukkuneet onnettomuudessa. Tästä varmaan joku perussuomalaisten maltillisen siiven edustaja tai muu hommalainen kansallissankari saa sananvapauden nimissä päähänsä väittää, että pakolaiset hukuttautuvat tahallaan saadakseen oleskeluluvan. Mieleen nousee Kirkegaardin sanavapautta koskeva lausahdus: ”mistä tämä paljo meteli, kun ajattelunvapaus meillä jo on ja sitäkään ei kukaan käytä!”

Poliisien toimia kommentoinut meriministeri Miltiadis Varvitsiotis on kieltänyt mahdollisuuden rajapoliisien osuudesta tapahtumiin. Ovathan poliisit ammattilaisia, eikä heidän koulutukseensa kuulu siirtolaisten potkiminen. Asiaa sentään laitettiin tutkimaan jonkinlainen ”puolueeton” komissio – lieneekö EU:n ansiota. En siis tarkoita, että puheenjohtajuuden ansiosta kansainvälinen huomio loisi paineen asioiden selvittämiseen, vaan että tilanne on uskoakseni puheenjohtajuuden takia kiusallinen koko EU:lle ja eritoten sen stubbilaiselle pepsodentsiivelle.

*

Kolmas tapaus sijoittuu välittömään lähimenneisyyteen. Lauantaina 1. helmikuuta jokunen sata uusnatsipuolue Kultaisen aamunkoiton kannattajaa kokoontui mielenosoitukseen Ateenaan. Nämä parlamentaariset julkinatsit ovat olleet viimekuukaudet tapetilla erään jäsenen puukotettua antifasistiräppäri Pavlos Fyssasin viime syyskuussa. Tapauksen seurauksena puolet puolueen parlamenttijäsenistä on pidätetty tutkintavankeuteen epäiltynä rikollisjärjestön perustamisesta, osallisuudesta murhiin, pahoinpitelyihin, ihmiskauppaan, rahanpesuun sekä lukuisista muista koiruuksista mitä ovat viimevuosina tehneet. Epäiltyjä on kuitenkin onnettoman vähän väkivallantekoihin nähden.

Natsimielenosoitus houkutteli tietysti tuhansia fasisminvastustajia parlamenttitalon eteen. Ja jälleen poliisilla oli suuri osa siinä, että tapahtumat kääntyivät päälaelleen. Mellakkakytät päättivät syystä tai toisesta hyökätä antifasistien kimppuun ajaen heitä takaa pitkin poikin keskustan sivukatuja. Osa mielenosoittajista pakeni Monasterakin metroasemalle, sananmukaisesti maan alle. Melkein kaikki viranomaiset ovat keskennään yksimielisiä siitä, ettei kyynelkaasu ole tappavaa, mutta asiasta syntyy eripuraa, kun puhutaan kyseisen myrkyn käytöstä sisätiloissa tai muissa suljetuissa tiloissa. Tästä huolimatta poliisit päättivät paiskoa muutamia kemikaalikranaatteja portaita alas metrolaiturille. Ilmeisesti siis tappaakseen jonkun. Onneksi näin ei käynyt ja mikä parempaa, loukkuun jääneet antifasistit saivat jopa ajettua poliisit pois raivokkaalla vastahyökkäyksellä.

Samaan aikaan kun yhteydenotot tapahtuivat parlamenttiaukiolla ja Monasterakissa, Kultaisen aamunkoiton puhemies Ilias Kassidiaris ilmoitti puolueensa uusista uljaista suunnitelmista: jos Kultainen aamunkoitto kielletään rikollisjärjestönä, he aikovat kenkiä kaikki ”murhaajat” riveistään ja järjestäytyä rehdisti uuden laillisen puolueen alle, joka olkoon nimeltään Kansallinen aamunkoitto. Julistuksen jälkeen tästä oveluudesta innostuneet natsit marssivat mellakkapoliisien suojelemana pitkin Ateenaa, toisten poliisien tapellessa antifasistien kanssa toisaalla.

Tällainen imagopelleily on osoittautunut tehokkaaksi ainakin Suomessa, josta Aamunkoiton varaführer Kassidiaris lienee idean omaksunut. Kyllä kansa uskoo kun vaan sanoo, ettei olla natseja, vaikka oikeasti oltaisiinkin. Oikeaoppinen ilmaus tälle on tehdä suomensisut. Uskoisi toimivan myös Kreikassa.

Kaikkiaan poliisi otti kiinni noin 40 mielenosoittajaa.

*

Tarkkanäköinen lukija ehkä huomaa, että näitä kolmea esittämääni esimerkkiä yhdistää jokin. Niin Kreikalle kuin Euroopan unionillekin on tärkeää, että ihmisarvo säilyttää sopivan matalan markkina-arvon, että se pysyy kilpailukelpoisena. Onhan ihminen vain valuuttaa jumalallisessa taloudessa, jolla ei ole ulkopuolta. Tätä ihmisarvon pörssiä meklaroivat poliisit ja fasistit, usein näiden kahden välinen raja on veteen piirretty, jos sellaista edes on. Valtiosuvereniteetti on tässä maailmantaloudessa ja suurvaltakontrollista siis vain paikallisen väkivaltaliigan pyörittämistä. Lopputulemana voidaan esittää, että Kreikan puheenjohtajakauden avauksen perusteella jäljellä olevasta viidestä kuukaudesta on tulossa kaikin puolin hirveitä.

Modus Operandi of the Divine Economy.