NHL

NHL on vuodesta 2010 julkaistun Normihomolehden uusi tuleminen. Kulttuurianarkistinen queer-kollektiivi tarkastelee sukupuolirooleja, ihmisiä ja ilmiöitä marginaaleista käsin ja suhtautuu yhteiskuntaan terveen vinolla asenteella. Kesäkuusta 2014 alkaen NHL tahmaa Voiman sivuja ja roiskii Fifin lukijoiden silmille.

Syrjintä masentaisi heteronkin

Ahtaat asenteet näkyvät vähemmistöjen terveysongelmina.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvitus Ria Paljärvi

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on enemmän mielenterveysongelmia, liiallista päihteiden käyttöä ja muita terveysongelmia kuin näihin vähemmistöihin kuulumattomilla.

Olipa kyse sitten samansukupuolisten parien adoptio-oikeudesta, perheen sisäisestä adoptiosta tai avioliitto-oikeudesta, vastustajat vetoavat usein näihin tilastoihin. Tilastot pitävät paikkansa mutta eivät selitä, miksi näin on. Mielenterveysongelmat kun eivät liity homouteen, biseksuaalisuuteen tai transsukupuolisuuteen sinänsä.

Kesäkuussa 2016 julkaistun yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajien korkeampi terveysriski liittyy syrjintään, jota he kohtaavat niin rakenteellisesti kuin sosiaalisestikin. Tutkimuksen tulokset vahvistivat jo aiemmin suppeammalla otoksella tehtyjä tutkimuksia.

Tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset homomiehet ovat heteromiehiin verrattuna kolme kertaa todennäköisemmin psyykkisesti ahdistuneita. Samassa tutkimuksessa todettiin, että homonaisten terveydentila on keskimäärin heikompi heteronaisiin verrattuna ja että homonaisilla on enemmän kroonisia terveysongelmia.

Yhdysvaltalaisten biseksuaalien tilanne on pahin: tutkimuksen mukaan biseksuaalimiehillä vakava psyykkinen ahdistus on viisi kertaa yleisempää kuin heteromiehillä ja alkoholi­ongelma kolminkertainen.

Tämän vuoden alussa julkaistu australialaistutkimus seurasi 5 000 aikuista kahdeksan vuoden ajan. Sen mukaan muun muassa lapsuudessa koetut seksuaaliset traumat, riskialtis terveyskäyttäytyminen, tupakointi, tuen puute, kielteinen sosiaalinen vuorovaikutus ja ankara uskonnollinen kasvatus, joka tuomitsee homouden, kasvattavat mielenterveysongelmien riskiä enemmän kuin mikään seksuaalinen suuntautuneisuus itsessään.

Myös Suomen Mielenterveysseura totesi 2014, että avioliiton laillistaminen kaikille edistäisi hyvinvointia ja vähentäisi kiusaamista ja syrjintää. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisu kuuluvat seksuaalioikeuksiin, jotka ovat ihmisoikeuksia. Ne ovat myös yksilön voimavaroja, joiden häpeäminen ja piilottelu voivat johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin, jopa itse­murhiin.

Nämä kaksi tuoretta tutkimusta viittaavat samaan kuten aiemmatkin: seksuaalinen suuntautuminen ei itsessään vaikuta fyysiseen terveyteen, mielenterveyteen tai haitalliseen päihteiden käyttöön, mutta seksuaalisen suuntautumisen takia syrjityksi ja kiusatuksi joutuminen lisäävät alttiutta edellä mainituille.

Valtaväestön voi olla vaikea samastua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemukseen. Syrjintä ei välttämättä ole päivittäisiä konkreettisia tapahtumia vaan kasvamista yhteiskunnassa, jossa enemmistöstä poikkeava sukupuolen kokemus ja seksuaalinen suuntautuminen ovat arkoja asioita tai jossa niihin suhtaudutaan naureskellen, jopa vihamielisesti. Oman identiteetin piilottelu ja häpeä voivat johtaa vakaviin terveysongelmiin.

Pimeän pioneeri

Kenneth Anger on tehnyt koko elämänsä elokuvia okkultismista ja homoudesta.

Teksti Janne Siironen

Helmikuussa 90 vuotta täyttäneen Kenneth Angerin julkaistujen elokuvien pituus on yhteenlaskettuna noin kolme tuntia. Ei kuulosta erityisen merkittävältä elämäntyöltä, jos ura on alkanut jo vuonna 1947. Angerin merkitystä ei kuitenkaan lasketa filmikelojen metrimäärissä.

Keväällä ruutuun palaava Twin ­Peaks ja sen luoja David Lynch ovat paljon velkaa Angerille. Niin myös John Waters, Pedro Almodovar ja Martin Scorsese. Nimekkäistä ihailijoistaan huolimatta ohjaaja on viettänyt itse koko elämänsä marginaalin marginaalissa, vaikka onkin ennen kaikkea Hollywoodin lapsi.

Kenneth Wilbur Anglemyer syntyi vuonna 1927 keskiluokkaiseen perheeseen Santa Monicassa Kalifor­niassa. Angerin mukaan perhe ”vihasi” omaperäistä ja taiteellista poikaansa. Siskon lempinimi Kennethille olikin BCA eli Birth Control Accident (”ehkäisynnettomuus”).

Elokuvia rakastanut Kenneth esiintyi jo seitsemän vuoden iässä Warner Brothersin Kesäyön unelma -filmatisoinnissa. Warnerin omat arkistot eivät tosin tue väitettä, ja tämä onkin Angerin mystisen elämän ensimmäisiä tulkinnanvaraisia totuuksia.

Selvää faktaa on kuitenkin se, että Etelä-Kalifornian yliopistossa elokuvaa opiskellut Anger ohjasi lyhytelokuvansa Fireworksin 20-vuotiaana. Tätä ennen hän oli jo ehtinyt hurahtaa salatieteisiin, erityisesti ”maailman ilkeimmän miehen”, brittiläisen mystikon Aleister Crowleyn oppeihin. Hänet oli myös ehditty pidättää kertaalleen epäiltynä homoseksuaalisuuden harjoittamisesta.

Okkultismi ja homous ovatkin olleet Angerin elokuvien vahvimmat teemat.

Anger sai heti merkittäviä ihailijoita työlleen. Ohjaaja Jean Cocteau ihastui Fireworksin sadomasokistiseen kertomukseen nuorukaisesta ja häntä uhkaavista merimiehistä niin paljon, että kutsui nuoren elokuvantekijän vieraakseen Ranskaan.

"Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen."
”Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen.”

Kenneth Angerin elokuvat eivät olleet kaupallisia, ja niiden teatterilevitys oli melkein mahdotonta. Esimerkiksi Anaïs Ninin tähdittämä, vuoden 1954 Inauguration of the Pleasure Dome oli surrealistinen tribuutti satanismiin yhdistetylle Thelema-kultille. Tämä oli hieman liikaa aikana, jolloin jo Elviksen lanteet saivat ihmiset haukkomaan henkeä.

Angerin uran suurin ja pakottavin ongelma olikin elokuvien rahoitus. Rahaa kerätäkseen hän päätti Ranskassa asuessaan käyttää hyväkseen eurooppalaisten julkkisjuorunälkää ja kirjoittaa paljastuskirjan. Anger oli kerännyt lehtileikkeitä Hollywoodin kulta-ajan hurjasteluista ja tragedioista pikkupojasta lähtien ja koosti teoksen Hollywood Babylon.

Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen. Kaikkien kääk-juorujen äiti näytti tietä nykyiselle viihdesivustojen lokajournalismille. Ongelma Babylonissa on se, että kirja on pohjimmiltaan vain kasa urbaanilegendoja ja juoruja. Väitteet vaikkapa mykkäelokuvien supertähden Clara Bown joukkopanosta kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta näyttäytyvät tänä päivänä misogynistisenä hölinänä.

Täysin ilman meriittejä teos ei ole. Babylonissa Anger onnistui vilauttamaan unelmakaupunkia omaperäisen uhkaavassa sävyssä, joka esimerkiksi aikanaan rohkeana pidetyssä Hollywood-kuvauksessa Sunset Boulevard jäi vain vihjeeksi.

Niin tai näin, Hollywood Babylon oli menestys ja antoi Angerille taloudellista liekaa merkittävimpien töidensä Scorpio Rising ja Lucifer Rising tekemiseen. 60-luvun alussa kuvattu Scorpio Rising on nahkaa narskuva mestariteos, jossa moottoripyörän rassaus muuttuu ohjaajan maagisen katseen voimasta eroottiseksi rituaaliksi. Prätkäjätkien lisäksi elokuvassa erotisoidaan myös Jeesus ja natsit.

Myös Angerin tapa käyttää päivän hittejä elokuvan ääniraitana oli uraauurtava. David Lynch lienee nähnyt ainakin elokuvan Blue Velvet -kohtauksen.

Lucifer Risingin valmistuminen taas limittyi nuorisokultuurin nousuun, ja elokuva on Angerin tulkinta hippejäkin kutkuttaneesta uudesta ajasta, new agesta. Lucifer Rising on ohjaajan puhtaasti okkultistisin elokuva ja visuaalisesti selkeä esiäiti modernille musiikkivideolle.

Elokuvassa ”Lucifer” kuvataan myyttisenä valontuojana, joka toimii uuden aikakauden airuena. Monille Anger itse oli tuo valontuoja. Lucifer Risingin ja sen edeltäjän Invocation of My Demon Brotherin kuvaukset vetivät puoleensa Mick Jaggerin ja Led Zeppelinin Jimmy Pagen kaltaisia tähtiä.

Työryhmälle produktio tuntui sen sijaan kirotulta. Luciferia esittänyt Bobby Beausoleil sotkeutui kuvausten päätyttyä Mansonin perheen kuvioihin ja tuomittiin elinkautiseen murhasta. Naispääosaa esittänyt Marianne Faithfull taas vajosi vuosiksi heroiinihelvettiin. Angerille itselleen elokuva oli viimeinen ohjaustyö vuosikymmeniin.

Kenneth Anger aktivoitui uudestaan vasta 2000-luvulla elokuviensa uudelleenarvioinnin myötä. Joitain uusiakin teoksia on syntynyt, mutta ohjaajan tärkein työ on elämäntyöstään puhuminen ja kehujen kuunteleminen leffafestareilla.

Myös Angerin näkemykset okkultismista kiehtovat edelleen. Viime vuonna The Guardianin haastattelussa Anger totesi, ettei usko salatieteiden koskaan katoavan Hollywoodista. Nykyään magiikka vain pysyy maan alla.

Sateenkaaren sisällä

Pidätkö lateksista, naamakarvoituksesta tai nahasta? Oletko intersukupuolinen tai biseksuaali? Edustamallesi vähemmistölle on oma lippu.

Sateenkaarilipun eri värit kuvaavat HLBTQ-yhteisön moninaisuutta. Lipun suunnitteli sanfranciscolainen taiteilija Gilbert Baker queer-yhteisön pyynnöstä. Ensimmäisen kerran se liehui Pride-paraatissa 1978.

Tarina kertoo, että Baker inspiroitui Judy Garlandin laulamasta ”Over the Rainbow” -kappaleesta. Ensimmäisiin homoikoneihin kuulunut Garland kuoli vain kaksi päivää Stonewallin mellakoiden jälkeen kesäkuussa 1969.

Stonewallin mellakat saivat alkunsa, kun poliisi teki New Yorkissa rat­sian queer-väen suosimaan Stonewall Inn -ravintolaan, ja väki nousi poliisia vastaan. Tapahtumat käynnistivät queer-oikeuksien liikkeen. Mellakoiden alkamisen muistopäivänä 28. kesäkuuta 1970 marssittiin New Yorkissa ja Los Angelesissa ensimmäisen kerran Pride-hengessä. Pride pidetään monessa kaupungissa vieläkin kesäkuun lopun tienoilla.

Alkuperäisessä lipussa oli kahdeksan raitaa nykyisen kuuden asemasta. Ylimmäinen väri oli vaaleanpunainen, ja vihreän ja punaisen välissä oli turkoosi raita. Vaaleanpunainen kuitenkin aiheutti ongelmia painotekniikan ja kankaiden saatavuuden kannalta, joten se jätettiin lipusta pois. Myöhemmin myös turkoosi jäi pois, jotta raitoja olisi parillinen määrä. Samalla sinisen raidan sävyä muutettiin.

Kukin kahdeksasta väristä symboloi jotakin: pinkki seksuaalisuutta, punainen elämää, oranssi parantavaa voimaa, keltainen auringonvaloa, vihreä luontoa, turkoosi taidetta, sininen harmoniaa ja violetti yhteishenkeä.

Biseksuaalilipun suunnitteli ­Michael Page vuonna 1998. Se haluttiin tuoda koko queer-yhteisöä edustavan sateenkaarilipun rinnalle lisäämään tietoisuutta biseksuaalisuudesta niin yhteiskunnassa yleensä kuin myös HLBTQ-yhteisön sisällä.

Page kertoi valinneensa lipun värit jo olemassa olevasta biseksuaalisuuden symbolista, ”biangelista”. Vaaleanpunainen väri kuvaa hänen mukaansa homoseksuaalisuutta, sininen heteroseksuaalisuutta ja violetti biseksuaalisuutta.

Pagen mukaan violetin värin pikselit sekoittuvat huomaamattomasti sekä punaiseen että siniseen, aivan kuten oikeassa maailmassa biseksuaalit sekoittuvat huomaamattomasti sekä homo- että heteroväestöön.

Nahkakulttuurilippu on nahkaan pukeutuvien, nahkafetisistien ja BDSM-kulttuurin lippu, jonka suunnitteli Tony DeBlase. Se esiteltiin ensimmäisen kerran Mister International Leather -tapahtumassa Chicagossa 1989. DeBlase ei ottanut kantaa suunnittelemansa lipun symboliikkaan. Hänen mukaansa värit ja symboli ovat vapaasti jokaisen katsojan itsensä tulkittavissa.

Karhulipun haluttiin niin ikään lisäävän tietoisuutta karhukulttuurista HLBTQ-yhteisön sisällä. Craig Byrnes suunnitteli lipun vuonna 1995.

Byrnesin psykologian opintoihin kuului suunnitella projekti, joka käsitteli 80-luvun alusta räjähdysmäisesti kasvanutta karhukulttuuria. Byrnes oli alakulttuurin jäsen itsekin. Hän keksi projektikseen suunnitella lipun, joka kuvaisi karhukulttuurissa arvostettuja sekundaarisia seksuaalisuuden merkkejä kuten parran ja muun ihokarvoituksen kasvua.

Lipun värit edustavat karhueläinten eri värejä ympäri maailmaa tai yhtä hyvin ihmisihojen ja -karvojen väri­kirjoa.

Lateksilipun suunnittelivat ­Peter Tolos ja Scott Moats 1994. Se on kumi- ja lateksifetisistiyhteisön symboli.

Lipun musta väri symboloi nykyään kumifetisistien tuntemaa kiihkoa mustaa, kiiltävää kumia kohtaan. Punainen väri kuvaa verevää intohimoa ja keltainen halua leikkiin ja fantasioiden toteuttamiseen. Raitojen muodostama mutka kuvaa kinky-asennetta.

Translippuja on monia erilaisia. Vaaleansini-vaaleanpuna-valkoraidallisen lipun suunnitteli amerikkalainen Monica Helms vuonna 1999.

Lipun väreistä Helms on kertonut, että vaaleansininen symboloi poikavauvoiksi määriteltyjä ja vaaleanpunainen tyttövauvoiksi määriteltyjä. Valkoinen keskellä symboloi intersukupuolisia, muutosprosessia olevia, tunnistamattomia sukupuolia ja sukupuolineutraaleja.

Helmsin suunnittelemasta lipusta on useita variaatioita, joista yhden ajankohtaisimmista suunnitteli ­Raquel Willis. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Se on muuten samanlainen kuin Helmsin suunnittelema lippu, mutta keskimmäisen valkoisen raidan korvaa musta raita, joka nostaa esiin erityisesti mustien transsukupuolisten kohtaamaa väki­valtaa ja kuolemaa.

Intersukupuolilipun suunnittelijaksi julistettiin australialainen intersukupuolisten järjestö Organisa­tion Inter­sex International Australia. Vuonna 2013 julkistettuun lippuun ei haluttu sukupuolittavia värejä kuten vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Järjestön lausuman mukaan keltainen ja violetti ovat ”hermafrodiittivärejä”.

Aseksuaalilippu nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 2010, vuosi sen jälkeen, kun aseksuaalien järjestö The Asexual Visibility and Education Network (AVEN) oli marssinut ensimmäisen kerran San Francisco Pride -tapahtumassa. Lipun suunnitteluun osallistettiin mahdollisimman monia aseksuaaliyhteisöjä.

Panseksuaalilippu on näkynyt laajasti eri yhteyksissä 2010-luvulta läh­tien. Se luotiin lisäämään panseksuaalisuuden näkyvyyttä ja tunnustamista. Erityisesti sen haluttiin muistuttavan, että panseksuaalisuus on erillinen biseksuaalisuudesta.

Lipun vaaleanpunainen kuvaa nais­identifikaatiota biologisesta sukupuolesta huolimatta ja sininen miesidentifikaatiota. Keltainen keskellä kuvaa ei-binäärisyyttä; se sisältää termit kuten androgyyni, agender, bigender ja genderfluid.

Heli Yli-Räisänen

Cis Oy Ab

Sukupuolen moninaisuus työelämässä ei ole aina mutkatonta.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Vuoden alussa kartoitettiin muiden kuin cis-sukupuolisten kokemuksia työelämästä. Kyselyn toteuttivat yhteistyössä Dreamwear Club ry, Trasek ry, Transtukipiste, Setan transpoliittinen toimikunta ja tasa-arvovaltuutetun toimisto, ja siihen vastasi 114 henkilöä.

Ilahduttavaa oli, että vaikka merkittävällä osalla kyselyyn vastanneista oli syrjintäkokemuksia, suurimmalla osalla kokemukset työelämässä olivat positiivisia. Vastanneista 40,7 prosenttia ilmoitti, ettei ollut kymmenen viime vuoden aikana kokenut syrjintää työnhakutilanteessa. Vastanneista 25,9 prosenttia koki, että heidän sukupuolivähemmistöön kuulumisensa, joka oli työnantajan tiedossa, oli itse asiassa vahvuus työnhakutilanteessa.

Sen sijaan työnhakutilanteessa syrjintää oli kokenut ”usein tai poikkeuksetta” 29,6 prosenttia vastanneista.

Tasa-arvolakiin lisättiin viime vuoden alussa syrjimiskielto sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun perusteella. Lisäyksellä tarkennettiin lakiin jo ennestään kirjattua kieltoa. Sukupuolivähemmistöön kuulumisen takia työnhakutilanteessa tapahtunutta syrjintää on kuitenkin erittäin vaikea todentaa. Työnantajan syrjivä asenne on helppo piilottaa muiden perusteiden taakse.

Esihenkilön taholta syrjintää kertoi kokeneensa 34,6 prosenttia vastanneista. Näissä tapauksissa syrjintä ilmeni esimerkiksi asiattomina letkautuksina, yrityksinä erottaa työntekijä, palkan alenemisena, sairauspoissaolojen saamisen vaikeutena ja työtodistuksen saamisen hankaloittamisena.

Erityisen positiiviseksi koettiin, kun esihenkilö esimerkiksi järjesti niin, että korjausprosessiin liittyvät sairauspoissaolot voitiin kaikki pitää palkallisina vapaina, tai kun esimies kannusti työntekijää ilmoittamaan, jos kokee syrjintää sukupuolivähemmistöön kuulumisensa takia. Kannustusta esihenkilön taholta koki 29,6 prosenttia.

Esihenkilön vaikutus työntekijän tilanteeseen näyttäytyy kyselyn mukaan ennen kaikkea hallinnollisissa seikoissa. Muun muassa palkkoihin, lomiin ja työtodistuksiin liittyvät asiat saattoivat mutkistua joko esihenkilön tahallisen asioiden hankaloittamisen tai hänen tietämättömyytensä takia. Työntekijä voi aina turvautua juridiseen apuun saadakseen esimerkiksi oikeilla henkilötiedoilla varustetun työtodistuksen, mutta tavallisesti mutkattomien asioi­den ylenmääräinen vaikeutuminen vaatii työntekijältä ylimääräistä energiaa.

Kollegojen taholta syrjintää kertoi kokeneensa 38,3 prosenttia vastanneista. Sitä puolestaan ei kokenut 43,2 prosenttia vastanneista. Tueksi koettiin, kun kollegat olivat mutkattomasti alkaneet käyttää uutta nimeä tai olivat ottaneet oman koetun sukupuolen porukkaan heti asian tullessa ilmi. Myös hiljainen hyväksyntä koettiin mielekkääksi – kun ei kannustettu mutta ei osoitettu mitään negatiivistakaan.

Kollegojen syrjintä tai tuki ilmenee usein sosiaalisissa tilanteissa. Useista vastauksista heijastui, että syrjintä ei perustunut yksiselitteisesti esimerkiksi transsukupuolisuuteen, vaan kollegat vierastivat sitä, että joku ei sopinut naisen tai miehen normiin eikä ilmaissut sukupuoltaan totutulla tavalla. Tähän ongelmaan saattavat törmätä myös monet cis-sukupuoliset. Tietynlainen keho ei tarkoita tietyn käyttäytymiskoodin noudattamista.

Kyselyssä ilmeni monia huomionarvoisia asioita. Näihin kuului muun muassa se, että vastaajien työttömyysprosentti oli 22,8, kun se yleisesti Suomessa on kymmenen prosentin luokkaa. Aiemmat tutkimukset osoittavat, että etenkin nuorten transsukupuolisten työelämään pääsy viivästyy, koska oman identiteetin löytäminen vie aikaa keskivertoa enemmän. Työelämästä myös poistutaan aiemmin, mikä selittynee sillä, että normista poikkeavan sukupuolen ilmaisun ja identiteetin kanssa kohdataan ylimääräistä kuormitusta.

Oman identiteettinsä koki työyhteisössä vahvuutena 42 prosenttia, kun taas 12,3 prosenttia oli tästä hyvin eri mieltä. Vahvuuden kokemusta vastaajat perustelivat sillä, että heillä on omista kokemuksistaan johtuen erityistä sensitiivisyyttä muita kohtaan ja että varmuus omasta identiteetistä teki heistä parempia työntekijöitä.

Suurimmalla osalla vastanneista, jotka olivat olleet yhteydessä työterveyslääkäreihin, luottamushenkilöihin ja työsuojeluvaltuutettuihin, kokemukset olivat asiallisia.

Miksi diskolla on väliä

”Ensimmäiset kuusi kuukautta vuodesta 1979 kuului diskolle… Ja viimeiset kuusi kuukautta uljaille nuorille rokkareille.”

Teksti Janne Siironen

Lainaus on Rolling Stones -lehdestä vuodelta 1979. Samana vuonna, heinäkuun 12. päivä yli 50 000 ihmistä pakkautui ­Comiskey Park -stadionille Chicagoon katsomaan baseball-ottelua, jota oli promotoitu poikkeuksellisesti teemalla Disco Demolition Night. Ilmapiiri oli kiihtyneen riehakas.

Disco Demolition Night oli chicagolaisen radiokanavan WLUP-FM:n tiskijukan Steve Dahlin masinoima diskomusiikin vastainen tempaus. Ideana oli räjäyttää valtava diskolevykasa baseball-ottelun väliajalla. Kaikki levyn mukanaan tuoneet saivat alennusta ottelun lipuista.

24-vuotiaan Dahlin radio-ohjelmissa diskokulttuuria pilkattiin armottomasti. Vaikka vitsailu oli ainakin näen­näisesti harmitonta, kuultiin välissä myös mauttomuuksia. Dahl esimerkiksi ”juhli” diskotähti Van McCoyn kuolemaa hajottamalla tämän vinyylilevyjä suorassa lähetyksessä.

Steve Dahlin inho diskoa kohtaan ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Samankaltaista liikehdintää ja protestointia kuultiin myös monilla muilla radiokanavilla. Yhden virallisen totuuden mukaan ihmiset olivat yksinkertaisesti vain kyllästyneitä musiikinlajiin sen dominoitua listoja jo usean vuoden ajan.

Disco Demolition Night riistäytyi täysin käsistä levyjen räjäytyksen jälkeen. Tuhannet ihmiset ryntäsivät kentälle hajottamaan lisää paikkoja palavien vinyylilevyjen sinkoillessa vaarallisesti ympäriinsä. Vasta täydessä mellakkavarustuksessa paikalle saapuneet poliisit saivat stadionin tuhoamisen keskeytettyä.

Dahlin mukaan kyse oli vain käsistä lähteneestä hassuttelusta, mutta diskon historian tunteminen auttaa hahmottamaan ”pojat ovat poikia” -asenteen taakse kätkeytyneen rasismin, misogynian ja homofobian.

1970-luvun alun Yhdysvalloissa elettiin rakkauden kesän krapulaa. Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Jim Morrison olivat kaikki kuolleet lyhyen ajan sisällä vain 27-vuotiaina. Rock oli muuttunut raskaammaksi ja yhdistynyt 60-luvun psykedeliaan, synnyttäen kokeellisen progen ja heavy rockin. Bändit kuten Rolling Stones, Pink ­Floyd, The Who ja Led Zeppelin kiersivät nyt klubien sijaan yksityislentokoneilla areenalta toiselle.

Jotain 70-luvun alun rock-musiikin voittajista ja häviäjistä kertoo se, että vuosikymmenen 50 myydyimmän levyn joukkoon mahtuu vain kahden naisartistin albumit. ”Ei-valkoisten” artistien levyjä joukossa oli kolme. Rock oli siis valkoista, raskasta ja maskuliinista.

Kellareissa oli kuitenkin jo alkanut vallankumous. Yhdysvaltojen isoissa kaupungeissa varsinkin homot ja mustat olivat alkaneet käydä uudenlaisilla klubeilla, joissa painopiste oli tanssimisessa, hedonismissa ja huumeissa.

Vuoden 2016 marraskuussa menehtynyt dj-pioneeri David Mancuso oli mies, jonka privaattibileistä kaikki sai tavallaan alkunsa. Hänen vuonna 1970 New Yorkissa järjestämiään Love Saves The Day -juhlia seurasi sarja privaattiklubeja, joita alettiin pian kutsua nimellä The Loft. Juuri Loft toimi prototyyppinä myöhemmille legendaarisille gay-diskoille kuten Paradise Garagelle ja The Saintille.

Ei ole sattumaa, että juuri homot, transsukupuoliset, mustat ja latinot olivat alkuperäisen The Loftin vakioyleisöä. 70-luvun alussa nämä paikat toimivat turvallisina tiloina gay-miehille, joiden omia klubeja poliisi toistuvasti ratsasi, muun homofobisen häiriköinnin lisäksi. The Loftin tanssilattia saattoi olla monelle homolle ensimmäinen kokemus siitä, millaista oli olla täysin oma itsensä, ilman että kukaan tuomitsi tai haukkui.

Diskon nousu tapahtui samanaikaisesti homojen oikeuksien voimistumisen ja feministisen liikkeen kasvun kanssa. Kun Donna Summer huohotti 16-minuuttisen orgasminsa läpimurtohitillään ”Love To Love You Baby” (1975), oli selvää, että 70-luku olisi myös naisen seksuaalisuuden vuosikymmen.

Ensimmäistä kertaa populaarimusiikin historiassa valkoiset nuoret miehet jäivät vähemmälle huomiolle. Yksinkertaistetuimmillaan voisi sanoa, että disko oli pohjimmiltaan mustien diivojen ja homomiesten dialogia tanssilattialla. Heteromiehille jäi tässä vuoropuhelussa usein vain subjektin rooli, toimiminen laulujen aiheena. Disko ei erityisesti tarvinnut nuorta valkoista heterojäbää.

Diskon suurimmat tähdet olivatkin jo aiemmin menestynyttä Bee Geesiä lukuunottamatta usein mustia tai naisia. Lajin kaupallinen kuningatar ­Donna Summer oli molempia.

Myös seksuaalinen monimuotoisuus nousi ennenäkemättömällä tavalla näkyviin. Village People -bändi oli syntynyt jonkinlaisena sisäpiirivitsinä New Yorkin gay-kaupunginosa Greenwich Villagen hahmoista, mutta pian koko kansa jumppasi YMCA:n tahtiin. Fantastinen Sylvester taas toi kolmannen sukupuolen mallia hämmentyneille televisiokatsojille puuhka harteillaan ja luomet timantteja kimaltaen.

Disco Demolition -ilta oli vain yksi episodi isommassa valtapelissä. Ilta aloitti ketjureaktion, joka kulminoitui levy-yhtiöiden disko-osastojen lakkauttamiseen ja diskoartistien tiputtamiseen yhtiöiden listoilta. Mainostajien reaktioiden pelossa disko katosi nopeasti myös radioaalloilta.

Vuoden 1980 loppuun mennessä diskon vastainen kamppanja oli tehnyt tehtävänsä, ja soundi oli kuin pois pyyhitty Yhdysvaltojen poplistoilta. Huhut sen kuolemasta olivat kuitenkin ennenaikaisia. Disko oli vain paennut takaisin kellareihin ja gayklubeille. Muutaman vuoden päästä kaikki tanssisivat jälleen.

Kirjoittaja juontaa joka toinen keskiviikko dj Mr A:n kanssa disko- ja housemusiikin queer-juuriin ja nykyisyyteen keskittyvää MILK-radio-ohjelmaa Bassoradiossa.

Näkymätön biseksuaalisuus

Homoista puhutaan eikä heteroseksuaalisuutta enää oleteta normina. Mutta biseksuaaleja mainitaan harvoin. Miksi HLBTQ-kirjainyhdistelmän B on hiljainen?

Teksti Heli Yli-Räisänen

Törmään ilmiöön yhtenään: julkisuudenhenkilö tai joku tuttavapiirissä aloittaa heterosuhdemenneisyytensä jälkeen samansukupuolisen suhteen, ja joku toteaa: ”Se on nykyään homo.” Lausahdus on ymmärrettävä: homosek­suaalisuus on ollut niin tabuluontoista, että heteroseksuaalisuuden toteuttaminen on saattanut olla kulissi. Mutta on myös vaihtoehto, että kyseinen henkilö on aina ollut biseksuaali, mutta ei vain ole koskaan aiemmin toteuttanut sitä käytännössä.

Biseksuaalisuuteen liittyy fobiaa ja oletuksia. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa homo- ja lesbofoorumeiden alentavia kommentteja: ”En ikinä alkaisi suhteeseen bissen kanssa, koska ne aina lopulta haluavat heterosuhteeseen.” ”Biseksuaalit ovat vain hämmentyneitä omasta suuntautumisestaan, se menee ohi.” ”Bisselle ei ikinä riitä yksi.”

Ensimmäinen oletus on naurettava, koska asia on juuri näin minkä tahansa parisuhteen kohdalla: alussa ei voi tietää, toimiiko kaksi ihmistä pariskuntana. Asia, joka voi heidät erottaa, voi olla yhtä lailla erimielisyys paikasta, jossa haluatte asua kuin rakastuminen toiseen ihmiseen – olipa tämän sukupuoli mitä tahansa.

Ovatko biseksuaalit hämmentyneitä oman seksuaalisuutensa suhteen? Aivan varmasti, toisinaan jopa yhtä paljon kuin kaikki muutkin ihmiset. Muistele hetki itseäsi teini-ikäisenä seksuaalisuuden maailmassa – oliko kaikki heti selvää, ja tiesitkö, miten toimia ja tuntea asioista?

Jos teininä harrastaa lähinnä heterosuhteita ja myöhemmin kokeilee myös homosuhteita, kokemus voi olla kuin eläisi toista teini-ikää. Mutta kuten teini-iässäkin yleensä, hämmennys katoaa ajan ja kokemuksen myötä. Ja kyllä, myös homoseksuaali vai myöhemmällä iällä löytää itsestään biseksuaalin.

Kolmas olettamus biseksuaalien seksitarpeesta on paitsi useissa ta­pauk­ses­sa väärä myös moralisoiva. On biseksuaaleja, joilla on tarve seksiin ihmisten kanssa jotka edustavat muita sukupuolia kuin oma kumppani, mutta bi­sek­suaa­li voi yhtä lailla olla yksiavioinen. Avoimia suhteita on kaikenlaisilla pareilla, ja mikä tekee suhteen avoimuudesta huonomman, jos syy siihen on sukupuoli?

Bi Visibility Day muistuttaa joka vuosi 23. syyskuuta biseksuaalisuuden näkyvyydestä. Facebookissa moni HLBTQ-asioita ajava taho yritti tänäkin vuonna murtaa käsitystä biseksuaaleista siveettöminä seksihulluina. Vaikka tarkoitus on hyvä, siinä on ongelma: kun kerrotaan, että biseksuaali voi olla vain yhden ihmisen kumppani, samalla implisiittisesti langetetaan häpeää ajatuksen ylle, että seksuaalinen aktiivisuus ja monipuolisuus seksuaalisuutensa ilmaisussa on ei-toivottua.

Biseksuaalisuus on jotain, mikä harvoin näkyy parisuhteen kautta ulkopuolisille – kumppanin sukupuoli määrittää biseksuaalin homoksi tai heteroksi. Biseksuaalisuuden kirjoa monimutkaistaa myös panseksuaalisuus.

”Sanon yleensä ihmisille, että olen biseksuaali, koska en jaksa alkaa selittää panseksuaalisuutta. Pelkästään biseksuaalisuus aiheuttaa kysymyksiä, joita ei ikinä kysyttäisi homolta tai heterolta, kun heidän suuntautumisensa tulee esille. Yleensä kysytään, onko ryhmäseksi minulle välttämätöntä parisuhteessa tai vaadinko saada harrastaa seksiä toisen sukupuolen kanssa, kuin mitä kumppanini on. Ja sitä kysytään, että olenko naisten kanssa vain kiinnittääkseni miesten huomion. Kai sellaisiakin bissejä on, jotka ryhtyvät parisuhteeseen vain tietyn sukupuolen kanssa, ja harrastavat vain seksiä toisen tai muiden sukupuolten kanssa, mutta minusta sen kysyminen on alentavaa. Aivan kuin jopa seksuaalinen käyttäytymiseni olisi viime kädessä sidoksissa siihen, että haluan miellyttää heteromiehiä tuomalla heidän lesbofantasiansa heidän silmiensä eteen”, kertoo 29-vuotias Jutta, joka kelpuuttaa sekä bi- että panseksuaalimääritelmät.

Viimeinen dekadentti

Homoeroottisen taiteen suuri tuntematon REX astuu varovasti parrasvaloon.

Teksti Janne Siironen

Taide on kuten seksi; se mistä myönnämme pitävämme päivänvalossa ja mistä me oikeasti pidämme kello 2.30 yöllä, baarien sulkeuduttua, ovat kaksi eri asiaa.”

Aikana, jolloin kaikki informaatio on Wikipedian päässä, on jännittävää löytää aito mysteeri. Minusta tuntuu, että kompastuin yhteen muutama viikko sitten Berliinissä.

Vierailin ystäväni vinkistä underground-taiteilija Rexin Rex Verboten -näyttelyn avajaisissa The Ballery -galleriassa Schönebergissä. Ennakoiva salapoliisityö ja reipas googlailu jätti käteen harvinaisen vähän informaatiota taiteilijasta. Edes internet ei tiedä nimimerkki Rexin oikeaa nimeä, ikää, synnyinpaikkaa tai juuri muutakaan kovin tarkkaa tämän elämästä.

Rex Verboten on osa Berliinissä juhlittavaa Folsom Europe -fetissitapahtumaa. Ovella vartioi tiukkailmeinen ja tiukkahousuinen vanhempi herrasmies. Kuvaaminen tai edes kännykän esille ottaminen on tiukasti kiellettyä. Kännykkä tullaan kuulemma heittämään maahan ja polkemaan muussiksi, jos sellainen näkyy. Ja tämä kerrotaan tiukasti saksaksi. Ei ole sattumaa, että Rexistä ei löydy internetistä yhtään valokuvaa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.
Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.

Rexin työt ovat unenomaisia, synkkiä, eroottisia – samaan aikaan märkiä unia ja painajaisia. Siinä missä Rexin aikalaisen ja henkilökohtaisen ystävän Tom Of Finlandin piirrustusten adonikset olivat amerikkalaisen optimismin ja leikkisyyden ilmentymiä, liikkuu Rex aina varjoissa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni. Kuvissa on kiimaa, mutta ne ovat myös uhkaavia. Niissä vilisee rottia, klovneja, koiria ja poikia, jotka tuskin ovat vielä täysi-ikäisiä.

Rexin töitä on mahdotonta kuvitella verhokankaaksi tai kahvipaketin kylkeen. 30 tai 40 vuotta valmistumisensa jälkeen ne tuntuvat edelleen arveluttavilta. Melkein rikollisilta.

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. Tämä maan suola edustaa minulle kaikkia miehiä, jotka elävät alentavissa olosuhteissa ympäri maailmaa. Sosiaalisella ja seksuaalisella etiketillä ei ole sijaa heidän elämässään, koska he ovat niin keskittyneitä selviämiseen päivästä ja tunnista toiseen. Näille miehille seksistä tulee uskonto, koska se on ainut palkinto minkä yhteiskunta heille sallii.”

Juttelen näyttelyn järjestäjän tuottaja Bernd Althansin kanssa. Selviää, että ”Rex ei varsinaisesti tee haastatteluja”, mutta jotain on järjestettävissä koska ”Rex on valmis laajempaan huomioon”. Muutaman päivän ahkeran mailailun jälkeen saan loppujen lopuksi tyytyä pressiä varten laadittuun yhdeksänsivuiseen tiedotteeseen, jossa ­Rexiä on haastateltu hänen työnsä filosofiasta. Tämän jutun lainaukset ovat tuosta ­haastattelusta.

Rexin taustasta tiedetään vähän. Vahvistamattomien tietojen mukaan jossain vaiheessa 1940-lukua syntyneen taiteilijan vanhemmat hylkäsivät hänet jo vauvana, ja Rex vietti lapsuutensa sijaisperheessä maatilalla jossain päin Yhdysvaltoja. Teini-ikäisenä Rex karkasi New Yorkiin ja eli Greenwich Villagen kaduilla ja beatnikkien nurkissa, kunnes eräs varakas muotisuunnittelija otti Rexin suojatikseen ja maksoi tämän opiskelun School of Visual Artsissa Manhattanilla.

Työskenneltyään mainos- ja muotikuvitusten parissa Rex kyllästyi kaupalliseen taiteeseen ja katosi vuosiksi näköpiiristä. Hän palasi kuvioihin 1960-luvun loppupuolella, ja viimeistään Rexin 1970-luvun New Yorkin SM- ja fetissiskeneä kuvanneet työt nostivat taiteilijan isoksi jutuksi underground-taiteen kentällä.

Tarkat, usein viikkojen työn vaatineet, musteella pistetekniikalla tehdyt piirrustukset oli signeerattu yksinkertaisesti nimimerkillä ”Rex”, koska ennen Stonewallin mellakoita (1969) homous ja homoeroottinen taide olivat edelleen rikoksia suuressa osassa Yhdysvaltoja.

Rex teki kuvituksia kymmeniin alan lehtiin, kuten Manifest, Just Men, Torso, Inches, Uncut ja Drummer (johon myös Robert Mapplethorpe kuvasi), pulp-kirjoihin, poppers-mainoksiin, gay-klubien postereihin ja flaijereihin ja New Yorkin legendaarisen The Mineshaft -seksiklubin julisteisiin ja t-paitoihin, joita myytiin vuosien varrella kymmeniätuhansia kappaleita.

Töistä on koottu myös portfolioita, kuten Rexwerk, Uncut, Legends ja Rex Sex-Freak Circus, joita Rex myi postimyyntinä yksityisille asiakkaille.

”Ongelma taidekentän valtaapitävissä on se, että he eivät kykene hyväksymään olevansa vain korruptoituneen järjestelmän lakeijoita eivätkä suinkaan niitä vapaita itsenäisiä ajattelijoita, joiksi he itseään imartelevat. He ovat osa ongelmaa eivätkä ratkaisu, joka antaisi uusien genrejen kukoistaa vapaasti ­taiteessa.”

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. "
”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. ”

Kiistämättömästä lahjakkuudesta ja pienestä mutta intohimoisesta seuraajajoukostaan huolimatta Rex on törmännyt koko uransa ajan moralismiin. Vaikka 80-luvulle tultaessa ­homous ei enää ollut rikos, teki varsinkin ­aidsin tulo ja sen aiheuttama järkyttävä tuho ilmapiirin kielteiseksi Rexin vaarallista ja animalistista seksuaalisuutta tihkuvalle taiteelle.

Mahdollisuudet laajempaan huomioon ovat tyssänneet kerta toisensa perään. Esimerkiksi Rexin valinta San Fransiscon sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukkoon vuonna 1985 ja työt Mayor’s Art Galassa toivat valtavasti negatiivista huomiota koko tilaisuudelle. Vuonna 1994 tietokirja Gay Ideas: Outing and Other Controversiesin julkaisu melkein torppaantui kokonaan, koska mukana oli Rexin töitä. Taiteilijan oma asenne ei ole auttanut. Hän ei ole valmis kompromisseihin.

”Minuun ovat vaikuttaneet kirjailijat kuten William S. Burroughs ja Henry Miller. Voin samastua heidän ikonoklastiseen näkemykseensä hylkiöistä. Tämä on syy, miksi versioni homoerotiikasta loukkaa monia homomiehiä. Nämä potretit edustavat jotain ihan muuta kuin heidän vaalimansa stereotyypinen kuva itsestään siisteinä konservatiivisina aviopareina jäjittelemässä sitä samaa materialistista elämäntapaa, joka on liitetty vain keskiluokkaisiin heteroporvareihin. Samoihin porvareihin, jotka aiemmin toivoivat heidänlaistensa ihmisten kuolemaa.”

Taidemaailma on suhtautunut Rexin töihin aina hermostuneen välttelevästi. Rexin vaikutus New Yorkin taideskeneen on elefantti olohuoneessa. Kukaan ei toki kiistä Rexin lahjakkuutta, mutta onko tämä oikeasti taidetta? Vai pelkkää pornoa? Ja ennen kaikkea, kuinka tätä voi myydä? Mapplethorpe sentään kuvasi välissä kukkiakin.

”Sekä Mapplethorpe että Warhol käytännössä kesytettiin taide-establismentin toimesta, jotta heidät voitiin markkinoida suuremmalle yleisölle brändeinä. Taidemaailmassa heidän uriaan oli ohjailemassa maailman­luokan neuvonantajat. Vaikka heidän töitään pidettiin aikanaan sokeeraavina, ovat ne jälkikäteen nähtynä vain jotain ’uskaliasta’, hohdokkaaksi puleerattuna. Heidän työnsä ovat kiihottavia mutteivät uhkaavia, ja ensisokin jälkeen ne tuskin tuovat katsojalle mitään teräviä uusia tulkintoja maskuliiniseen seksuaalisuuteen. Tänä päivänä nämä joskus ’sokeeranneet’ työt vaikuttavat lähinnä omistajiensa sijoitusvälineiltä, jollaisiksi ne alunperin tietenkin tarkoitettiinkin. Ja loistavia sijoituksia ne ovat olleetkin.”

Rexin mukaan taidemaailmaa pyörittää raha.

”Minä en yksinkertaisesti ollut hyvä sijoitus, koska taiteeni oli niin edellä aikaansa.”

Avajaisten loppupuolella tunnelma muuttuu. Rex, joka ei koskaan normaalisti osallistu avajaisiinsa, on täällä. Yritän tarkkailla kaikkia epäilyttäviä eläkeiän ylittäneitä miehiä. Niin tekevät kaikki muutkin. Hetken päästä on selvää, kuka Rex on; ihmiset gravitoituvat kuin vahingossa hennon, täysin mustiin pukeutuneen hattupäisen miehen ympärille. Valtavien mustien aurinkolasien takaa on vaikeaa lukea Rexin reaktioita.

Walt Disneyn taiteen filosofia oli tuottaa nautintoa ja iloa lapsille. Minun taiteeni filosofia on tuottaa nautintoa ja iloa aikuisille miehille.”

The Balleryn Rex Verboten -näyttely on gallerian mukaan huikea menestys: Rexin töitä käy kymmenen päivän aikana katsomassa yli kaksituhatta ihmistä. Saattaa olla, että Rexin aika on vihdoin tullut.

www.rexwerk.com

Hihamerkeistä homomuseoon

Berliinissä homoilla on historia, josta ei vaieta.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Scwules Museum

Schwules Museum eli homomuseo­ ei liene sattumalta perustettu juuri Berliiniin. Kaupunki oli queerväen mekka jo 1900-luvun alussa. Siellä suoritettiin ensimmäinen transnaisen sukupuolenkorjausleikkaus, ja sinne perustettiin vuonna 1919 seksuaalisuutta tutkiva yksityinen instituutti, joka julkaisi tutkimuksia homoseksuaalisuudesta yhtenä muista seksuaalisen suuntautumisen ilmentymänä. Kaupunki oli tunnettu räätäleistä ja suutareista, jotka tekivät tilaustöitä niin sanotuille ristiinpukeutujille.

Sitten tuli natsi-Saksa. Homot joutuivat vainon kohteeksi, tutkijoiden julkaisut poltettiin. Homoja vangittiin queerväen suosimista kuppiloista ja vietiin keskitys­leireille.

Natsien rodunjalostus kohdistui erityisesti homoseksuaalisiin miehiin. Kun juutalaiset kantoivat hihamerkissään Daavidin tähteä, homot hihamerkittiin vaaleanpunaisella kärjellään seisovalla kolmiolla, joka viittasi kaikenlaisiin seksuaalisiin perversioihin. Myöhemmin kolmion haalea puna muutettiin kirkkaan pinkiksi, ja ennen häpeään viittaava symboli otettiin queerväen omaksi osoittamaan ylpeyt­tä omasta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Schwules Museumin vaihtuvat näyttelyt käsittelevät queer-kulttuuria ja -historiaa. Lokakuun loppuun saakka esillä on Sara Davidmannin näyttely Ken. To be destroyed, jossa taiteilija luo uudestaan 50-luvulla Englannissa eläneen transsukupuolisen Ken Houstonin elämän. Tämän David­mann toteuttaa vanhoilla valo­kuvilla, joita hän on käsitellyt sellaisiksi kuin kuvittelee Houstonin halunneen, jos olisi elänyt vapaasti naisena.

Kuvat tekevät postuumisti oikeutta Houstonille, jota Davidmann kutsuu nimellä K, mutta saavat myös tuntemaan surua. Miksi maailma on niin julma ja hidas muuttumaan? Miksi se ei anna lupaa elää sellaisena kuin kukin on, kun se ei ole vaaraksi kenellekään?

Näyttelyssä on kaksi K:n hääkuvaa. Alkuperäisessä K poseeraa tummassa puvussa käsikynkässä valkoiseen pitkään mekkoon puetun vaimonsa kanssa. K:n vaimo tiesi puolisonsa ”salaisuuden” ja hyväksyi sen. Myös toisessa kuvassa he ovat vierekkäin, nyt molemmat samanlaisessa valkoisessa mekossa.

Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.
Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.

Museon toinen näyttely Am I Dandy? esittelee keikaroivan tyylin ilmentymiä aina sen alkuajoilta 1700-luvulta alkaen. Esillä on kuvia, asusteita ja vaatteita, joista osaa saa kokeilla ylleen. Dandy-tyyli rikkoi sukupuolirajoja, sillä myös naiset pukeutuivat niin sanottuihin herrasvaatteisiin.

Am I Dandy? -näyttely kertoo selvää tarinaa siitä, miten sukupuolta rakennetaan performatiivisesti esimerkiksi vaattein, asustein, elein ja kampauksin ennemminkin kuin kehon osien sukupuolittamisella binäärisesti.

Kolmas näyttely Millioners Can Be Trans* // You Are So Brave* on multimediallinen kokoelma teoksia, joissa pyritään pääsemään perinteisen transnarratiivin ulkopuolelle. Näyttelyn nimi viittaa ironisesti julkisuuden pakkomielteeseen menestyviä trans­suku­puolisia kohtaan.

Viittaus rohkeuteen on taas on näpäytys cis-kulttuurille, joka korostaa transihmisten rohkeutta olla trans – aivan kuin ihmisellä olisi useinkaan vaihtoehtoja olla muuta kuin on. Rohkeuden alleviivaaminen implisiittisesti toiseuttaa transihmiset vaikka ei teekään sitä vihapuheen tai suoranaisen syrjinnän kautta. Kaikki näyttelyn tekijät kuraattoria myöten ovat transihmisiä tai sukupuoli­nonkonformisteja.

Vuonna 1984 kolme opiskelijaa teki yhteistyössä lesboaktivistien kanssa esityksen ­Eldorado – the History, Every­day ­Life and Culture of Homosexual Women and Men 1850–1950. Berliinin ­museoon sijoittunut esitys oli yleisömenestys – sen näki yli 40 000 kävijää – ja se kirkasti ajatusta, että homoteemalle tarvitaan oma ­museo.

Vuonna 1985 perustettiin museon tukiyhdistys, sen kirjasto ja arkisto, ja vuonna 1986 järjestettiin ensimmäinen näyttely. Vuotta myöhemmin Berliini juhli festivaalein 750-vuotispäiväänsä, ja Schwules Museum järjesti tapahtuman oheen oman kujeilevan näyttelynsä, joka kulki vapaasti suomennettuna nimellä 750 kuumaa berliiniläistä.

Vuonna 1988 museo muutti Mehringdammiin, jossa pidettiin yli 130 näyttelyä. Museo sai paljon huomiota ja yhteistyötarjouksia Saksassa ja kansainvälisestikin. Tukijat ympäri maailmaa käyttävät ahkerasti sen arkistoa, ja se toimii yhteistyössä yliopistojen kanssa.

Näyttelyiden, kirjaston ja arkiston laajeneminen pakotti museon muuttamaan vuonna 2013 väljempiin tiloihin Tiergartenin alueen Lützowstrasselle, jossa se tänä päivänäkin sijaitsee.

schwulesmuseum.de

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan sylkeä

Kirjoittajaa kohti räkäisty klimppi muistuttaa homojen asemasta yhteiskunnassa.

Teksti Niko Hallikainen Kuvat Ninni Kairisalo

Kävelen miehen kanssa käsikkäin heinäkuisena iltana Berliinin keskustassa, kun vastaantuleva nuorisojoukko sylkäisee päällemme. Heistä yksi tekee sen toisten iloksi, ja koko joukko riemastuu villiin huutoon.

Tilanne on meille syljetyille outo, häpäisevä ja masentava. Hetkestä muodostuu kohtaus, jonka myötä äkillinen pelko voimistuu. Tilanteen jälkeen kuuraan kokemusta mielestäni pois. Toistelen, että joukko ei ymmärrä, mitä teki. Että heidän tekonsa kantaa jotain suurempaa rakenteellista epäonnistumista.

Pidän heitä vajaina, mutta on vaikea olla heille vihainen. Itseäni häpeän­ kuitenkin vaikeuksitta.

Kohtauksen aikaan on kulunut alle kuukausi Orlandon ammuskelusta. Ymmärrän, että syljen sijaan olisimme voineet saada vaikka puukosta. Tämä voi kuulostaa liioittelulta, jos ei itse ole kokenut suoraa väkivaltaa. Vaatii haikeaa lujuutta myöntää itselleen olleensa väkivallan kohde.

Sylki muistuttaa minua omasta todellisesta paikastani yhteiskunnassa. Sylkijän kaltaiset normimiehet kokevat olevansa yhteiskunnan moraalinvartijoita, ja väkivallan tavoite on säikäyttää väärät piiloon halventamasta normeja.

Piilossani painin syljen kanssa: en tiedä, miten päästä minuun räitystä vihasta eroon. Kaikki netistä kaivamani selviytymisohjeet kehottavat kääntämään vihalle toisen posken. Strategia on kyseenalainen eikä helpota toivottomuutta.

Sylki on kryptinen viesti. Se symboloi syvältä tekijän sisimmästä kumpuavaa halveksuntaa, joka on rakenteellista mutta myös tavallaan maltillista. Hän ei lyö minua, mutta löytää yhtäläisen suoran tavan ilmaista vihansa minua kohtaan.

Käsikkäin kulkeva miespari säikäyttää sylkijän, koska hän tajuaa lukevansa sitä häiriintyneesti. Sylkijän silmissä kaksi kättä muuntuu symboliseksi eleeksi, joka viittaa häntä mielettömästi ahdistavaan homoseksiin, jonka valta­kulttuuri niin periksiantamattomasti tahtoisi rajautuvan makuu­huoneisiin. Homojen välinen hellyys aiheuttaa sylkijän mielessä jäätävän sokin, joka repii julkisen tilan auki. Homo­seksuaaleista tehdään syntipukkeja sille, että vihainen heteromies ei kestä elää o­mien mielikuviensa kanssa. ­Tekijä puhdistautuu saastaisista ajatuksistaan sylkemällä ne limana ­minuun.

Kun kertaan tapahtunutta jälkikäteen, tuntuvat kaikki intuitiiviset sana­valinnat surettavan noloilta ja hermostuttavilta. Häpäisy toimii. Vihan kohteeksi joutumisen myöntäminen tekee minusta taas epämukavan hauraan. Kuullessaan kohtauksesta ystäväni ovat ymmällään, koska Berliiniä pidetään Euroopan homosatamana, jossa homofobia koetaan etäiseksi. Väkivallalla on kuitenkin voima tehdä yhteiskunnasta hetkeksi rakenteiltaankin läpinäkyvä.

Ensi alkuun berliiniläinen homokulttuuri voi tosiaan näyttäytyä taivaallisena sen monimuotoisuuden vuoksi. Eri halujen ja ihmistyyppien moninainen kirjo on kuitenkin usein jaoteltu byrokraattisesti erillisiin tiloihin ja iltoihin. Homoklubien ovilla on tarkat protokollat puku- ja käytöskoodeista. Seksiklubitkin ovat omalakisuudestaan huolimatta lopulta normatiivisia: täynnä kategorioita, järjestystä ja ­hierarkioita. Ne eivät myöskään hävitä yhteiskunnasta häpeää, vaan päinvastoin eristävät halujen emansipaation entistä syvemmälle maanalaisille alueille.

Tavallaan homokulttuuri vahvistaa yleisempää normatiivista pelkokuvaa seksuaalisuudesta. Kaikille yhteiset seksiunivormut toimivat turvarätteinä ja kelluttavat ihmistä pinnalla seksuaalisuuden vaaravesissä.

Yhtä rakenteellisesti tuotettua kuin syljestä tuntemani häpeä on se kulttuuri-ilmapiiri, joka sallii syljen lentää. Sylki on vallan oikeuttamaa. Sen tajuaminen tekee minusta ­säi­kym­män.

En enää rohkene koskettaa miestä täydessä lähijunassa, en edes autiolla lastauslaiturilla, jossa vilkuilen hädissäni ympärilleni. Kaikki julkinen tila tuntuu paikasta riippumatta kannattelevan homofobian potentiaalia. Liikun alati pelon ja helpotuksen välisenä vankina.

Kuukausi sylkitilanteen jälkeen, kun mies nappaa minut kainaloonsa vilkkaalla kadulla, hermostun siitä niin, että haluaisin repiä pääni auki. Tunnen tyhjyyttä syvästä surusta. Tajuan, että vihaan itseäni niin ­kauan, kun yritän ymmärtää, miksi minua hetken niin vihattiin.

Tällä maailmalla ei ole tarjota tunteille työkaluja rakenteellista väki­valtaa vastaan taistelemiseen. Ratkaisut on luotava omin päin. Keskellä katua pyydän mieheltä ääneen, että tänään hän sylkisi pakaroideni väliin. Kun hän tekee sen, saa se oloni käsittämättömän hyväksi, koska siinä ei ole mitään symbolista. Se on vapaa ­tilanne.

Lukuvinkkejä sateenkaarikesään

NHL-toimitus listasi kirjailija Leena Parkkisen kanssa HLBTIQA-aiheisia lukusuosituksia kesäksi.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Leena Parkkisen tänä keväänä julkaistu romaani on kirjailijan kolmas. Säädyllinen aines­osa käsittelee homoseksuaalisuutta yhtenä teemana, samoin kuin Parkkisen edellinen romaani Galtbystä länteen. Miksi kirjailija päätyy käsittelemään homoseksuaalisuutta aina uudestaan?

”Julkisessa keskustelussa homout­ta vaivaa historiattomuus. Kun se on ollut salattua ja piilotettua, niin ei ole myöskään ollut tarinoita tai kirjojen päähenkilöitä. Olen törmännyt kritiikkeihin, joissa sanotaan minun tai jonkun muun kirjailijan kirjoittavan ’nyt muodikkaasta homoudesta’. Jos joku olisi kertonut mulle 1990-­luvun alussa Turun Puropellon ylä-asteella, että mä olen muodikas vuonna 2016, niin se olisi saattanut helpottaa asioita. 1980-luvun turkulaisessa lähiössä ­homous oli asia, jota ei ollut ­olemassa.”

Parkkinen halusi kirjoittaa his­torial­lisen romaanin naisten välisestä rakkaudesta ja siten kuvittaa homouden historiaa näkyväksi Suomessakin. Siitä syntyi Säädyllinen ainesosa.

”Englantilainen kirjailija Sarah Waters on omassa maassaan kirjoittanut yhden ihmisryhmän näkyväksi sijoittamalla sen historialliseen ­kehykseen. Halusin välittää myös sen, että rak­kaus on samanlaista kaikkina ­aikoina, ja sitä niin kuin homoutta on ollut aina. Mutta Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea rakkausromaani ja myös kehitysromaani sekä romaani aikakaudesta, jolloin naiset tulivat yhä tietoisemmiksi vapaudestaan. Toivon, että sen voisi lukea monella tavalla.”

Parkkinen kirjoitti myös esikoisessaan Sinun jälkeesi Max toiseudesta ja ulkopuolisuudesta. Siinä päähenkilöinä ovat siamilaiset kaksoset.

”Ulkopuolisuuden kokemus ei liity pelkästään hlbtiqa-identiteetteihin. Se on universaali tunne, varsinkin nuorilla. Tuntuu, että romaanien lukeminen ainoastaan hlbtiqa-perspektiivin kautta kaventaa niitä. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, ja rakkaus rakkautta. Harva homo herää aamulla, keittää kahvia ja ajattelee, että ’miltä tämä kahvi nyt minusta homona maistuu’. Homous saattaa olla yksi määrittävä piirre ihmisessä, mutta se on vain yksi. Yhtä paljon minua määrittävä kuin sini­silmäisyys.”

Leenan vinkit:

Evelyn Waugh: Mennyt maailma (Suom. Pentti Lehtinen, Otava 1982)

”Teos teki minuun suunnattoman vaikutuksen aikanaan. Se on romaani, jossa päähenkilö muistelee sota-aikana nuoruuttaan kaksikymmentäluvun Oxfordissa ja kaunista tasapainotonta Sebastiania. Intohimo on latautunutta ja luettavissa rivien välistä.”

Otto Lehtinen: Wurlitzer (Gummerus 2016)

”Tämän kevään uutuus kertoo nuorista, itseään etsivistä miehistä. Yhden yön heilat vaihtuvat, Nikolaista tulee Nastassja, ja seksuaalisuus ja rakkaus ovat epävarmoja ja haihtuvia. Minulle tuli kuitenkin kirjasta hyvin toiveikas olo. Nämä kaverit voivat valita, ovatko poliittisia vai eivät, haluavatko naimisiin vai eivät, tai katsoako ­A-studion homoiltaa. Nuorisolla ei ole mun ja edellisten sukupolvien angstia ja patoumia, vaan heille kaikki mahdollisuudet ovat auki. Heissä on oikeaa ­vapautta.”

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Suom. Kyllikki Hämäläinen, Otava 1956)

Kirja kuvailee päivän kulkua aamusta iltaan. Sitä siivittäävät muistot menneisyydestä ja nuoruuden rakkaus. Se on vain päivä monien joukossa, mutta joillekin se päivä muuttaa elämän perustavanlaatuisesti.

Michael Cunnigham: Tunnit (suom. Marja Alopaeus, Gummerus 2000)

Teos pohjautuu Virginia Woolfin Mrs. Dallowayhin ja kuvaa samoin yhden vuorokauden tapahtumia. Se nivoo yhteen kolmen aikakautta ja kolmen naisen tarinan.

NHL-toimituksen vinkit:

Radcliff Hall: Yksinäisyyden kaivo (Suom. Milla Karvonen, Basam Books 2010)

Koskettava tarina Stephenistä, joka 1920-luvun Englannissa ei sopeudu tytön rooliin. Hän hakee hyväksyntää vanhemmiltaan, rakastuu naisiin enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä ja löytää ihmisiä, joiden parissa hänen kaltaisensa ”invertti” ei olekaan kummajainen.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Peetu on väärän sukupuolen ruumiissa. Kirja kuvaa Peetun viimeistä kesää alaikäisenä, jonka jälkeen koittaa täysi-ikäisyys ja mahdollisuus sukupuolenkorjaukseen. Teos on nuorten romaani, ja se tuo koskettavalla tavalla esiin, mitä kaikkea transsukupuolinen nuori käy arjessaan läpi aina läheisten hyväksymisen tarpeesta julkisen vessan valintaan.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016)

Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin, jossa pula-ajan suurimpia nautintoja on ruoka. Ruoka ja kokkaaminen mahdollistavat myös 50-­luvulla kielletyn homoseksuaalisen suhteen, kun Elizabeth päättää opettaa tylsistyneen kotivaimo Saaran laittamaan ruokaa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (Teos 2013)

Teoksessa seikkaillaan jatkosodan aikaisessa Turun saaristolaiskylässä ja Turun kaupungissa. Homoseksuaalisuus ja sen salailu ovat merkittävässä osassa vanhan murhamysteerin ratkaisussa. Saaristoilman voi melkein haistaa tätä lukiessa!

Leenan ja NHL-toimituksen yhteinen suosikki:

Jeffrey Eugenides: Middlesex (Suom. Juhani Lindholm, Otava 2003)

”Hirvittävän hieno romaani. Se kertoo massiivisesti yhden koko suvun tarinan päätyen käsittelemään sukupuolta ja sitä, mikä tekee meistä yleensäkin miehiä ja naisia tai siltä väliltä. Istuin yhden illan Eugenidesin kanssa samassa seurueessa hänen vieraillessaan Suomessa, mutta ujostelin häntä niin paljon, etten saanut juuri mitään sanottua. Lopulta uskaltauduin kysymään, jos hän voisi väistää aivan hiukan, että pääsisin ­vessaan.”

BFF

Todella upeeta- elokuva on nostalgiaa 1990-luvun nuorille. Alkuperäinen tv-sarja jää historiaan yhtenä brittiläisen komedian virstanpylväistä.

Teksti Janne Siironen

25 vuotta sarjan alkamisesta Todella upeeta –sarjan kuvaus PR-maailman hyödyttömistä itsensä promoajista on edelleen sietämättömän terävä ja ajankohtainen. Me kaikki tunnemme ainakin muutaman Edina Monsoonin. Tiedät kyllä tyypin.

Äiti, olet vapauttanut itsesi kaikesta vastuusta, elät itseaiheutetusta kriisistä toiseen. Joku laittaa hiuksesi, joku valitsee vaatteesi, joku hoitaa aivosi, joku kertoo mitä sinun pitää syödä, ja kolme kertaa viikossa joku tunkee letkun peppuusi ja huuhtelee sen kaiken ulos.

Niille, jotka eivät tiedä; Todella upeeta kertoo Edina Monsoonista, sarjan käsikirjoittajan Jennifer Saundersin esittämästä rankasti bailaavasta, vanhenevasta PR-naisesta. Eddie on toivoton fashion victim, jonka elämä pyörii erilaisten kotkotusten ympärillä ja jonka ainoa päämäärä on pysyä ikuisesti ”relevanttina” ja coolina. Edinan rikostoveri on melkein katatoniseen tilaan itsensä viinalla säilönyt muotitoimittaja Patsy Stone (Joanna Lumley), joka näyttäisi harvoin tekevän mitään muuta kuin ketjupolttavan. Patsy on ­Eddien paras ystävä, mutta samalla myös tämän suurin manipulaattori.

Patsyn vastavoimana toimii Edinaa valon puolelle kiskova, ylös asti napitettuihin kauluspaitoihin ja seksittömiin slipovereihin mieltynyt Saffron-tytär. Edina on samaan aikaan sekä riippuvainen että loputtoman ärsyyntynyt tästä sarjan ainoasta normaalista henkilöstä. Patsy taas ei peittele vihamielisyyttään, eikä häpeile ilmoittaa, että Saffron olisi pitänyt alunperinkin ”abortoida neulepuikolla”.

Edinan ja Saffyn suhde on klassinen äiti–riiviöteini-kuvaus – käännettynä päälaelleen. Itseasiassa koko ­sitcom sai alkunsa Jennifer Saundersin ja komediapartneri Dawn ­Frenchin sketsistä ”moderni äiti ja tytär”.

Idea jalostaa sketsi sitcom-sarjaksi linkittyi Jennifer Saundersin ja sarjan tuottaja Ruby Waxin tekemiin huomioi­hin 90-luvun alun PR-turhakkeiden älyttömästä maailmasta. Toisin kuin muotimaailman ihmiset ehkä toivovat, Todella upeeta ei ole kunnianosoitus muodin ja mainonnan ammattilaisille vaan pureva satiiri elämänhallintansa menettäneistä aikuisvauvoista, joiden universumi kiertää vain heidän oman, Goalla lävistetyn napansa ympärillä. Sarja kertoo länsimaisista ihmisistä, jotka hokevat mantroja samalla, kun tuhoavat planeettaa.

Haluan neljä valtavaa videotaulua molemmille puolille catwalkia. Ha­luan kuvavälähdyksiä surullisista mutta kauniista lapsista, onnellisista homopareista, iskulauseita kuten ”Maailman terveys”, ”Ei saasteita”, ”Muoti välittää”. Ok, kulta? Ja tulosta tuhansia uusia kutsuja vihreälle, täysin kierrätetylle paperille, ja vie ne taksilla erikseen jokaiselle! Nyt, nyt, nyt!”

Varsinkin parin ensimmäisen tuotantokauden aikana Edina on varsinainen hirviö. Esimerkiksi jaksossa Kuolema edes Edinan isän kuolema ei kykene hetkauttamaan tämän sataprosenttista itsekeskeisyyttä. Jennifer Saundersin käsikirjoitus on armoton eikä missään vaiheessa anna periksi sentimentaalisuudelle. Edina ja Patsy ovat ihan kamalia ihmisiä. Ja silti me rakastamme heitä.

Sarjan yksi viehätys on tietenkin se, että aikuisvauvoina Edina ja Patsy vapautuvat kaikesta poliittisesta korrektiudesta. Samalla he lienevät television historian ensimmäiset ja ehkä pahimmat ”ladettet”. Silti Ab Fab oli aina hieman enemmän kuin vain pelkkä naispuolinen versio ”huonosti käyttäytyvistä miehistä”.

Jos sarjaa tarkastelee analyyttisesti, voi huomata toisenkin kiinnostavan tekijän. Todella upeeta on sarja ilman yhtään ainutta kunnollista heteronormatiivista suhdetta. Esimerkiksi Edinan ex-mies ja Saffyn isä on nykyään suhteessa miehen kanssa. Toisen exän puoliso on samalla tämän lastenhoitaja. Saffronin miehellä taas on useam­pia vaimoja. Edinan oma suhtautuminen miehiin on välinpitämätön tai parhaimmillaankin lähinnä puberteettinen. Patsylle miehet ovat käyttötavaraa. Itseasiassa Patsy on ollut itsekin mies; hän vaihtoi sukupuolta parin vuoden ajaksi 1970-luvulla, kunnes ”se vain tippui pois”.

Onkohan yksikään naisten tähdittämä tv-sarja koskaan pyörinyt vähemmän miesten ympärillä kuin Ab Fab? Jollain radikaalilla tavalla Jennifer Saunders on onnistunut kirjoittamaan naisista komedian, joka ei harvinaista kyllä perustu mitenkään sukupuolten välisiin suhteisiin. Sarjan 39 osasta Edinan romanssia käsitellään tasan yhdessä osassa.

Toki sarjassa on miehiä, mutta he ovat statisteja, tylsiä könttejä tai sitten homoja, jotka saavat sarjassa synninpäästön koska Edinan mukaan ”homomiehet rakastavat minua” ja ”kaikki ystäväni ovat homoja”. Pojalleen Sergelle Edina julistaa, että tämän ho­mous on ”ehkä maailman paras tekosyy olla olematta tylsä”.

Sarjan ainoa pikkuruinen pisara tunteellisuutta on varattu juuri naisten väliselle ystävyydelle.

Darling, olet upea, ihana yksilö… ja muista, minä olen tuntenut sinut kauem­min kuin tyttäresi, ja kaikki mitä teet on ok minulle. Sinä olet paras ystäväni, kultaseni. Voinko ottaa auton?

Poikaystävät, aviomiehet, tyttäret, äidit, isät, lapsenlapset ja kaikki muu on toissijaista; lopulta jäljelle jää vain se bestis.

Todella upeeta -elokuva teattereissa 19. elokuuta.

Kromosomeja, rauhasia ja hormoneja

Intersukupuolisuudella on lääketieteen näkökulmasta monia muotoja.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuva Antti Kukkonen

Perussuomalaiset Nuoret kampanjoivat helmikuussa kahden sukupuolen puolesta. Lippiskampanjassa uhottiin, että on vain tyttöjä ja poikia. Ulostulo kompastui omaan nokkeluuteensa, kun kam­panjassa todettiin, ettei intersuku­puolisia vauvoja ja lapsia pitäisi leikellä tai hoitaa tytöksi tai pojaksi ennen kuin yksilö on kykenevä itse valitsemaan.

Eivätkä kaikki intersukupuoliset aikuisenakaan valitse jompaa kumpaa näistä kahdesta tarjotusta vaihto­ehdosta.

Toimittajana aiheesta on asiantuntijoidenkin lausuntojen pohjalta vaikea kirjoittaa samaan aikaan sekä ymmärrettävästi että sensitiivisesti. Kieli ja sanasto sortuvat määrittelemään sukupuolen lähtökohtaisesti kahdeksi.

Suomessa intersukupuolisuus­asiantuntijan manttelia kantaa oululainen lastenkirurgi Mika Venhola. Hän toteaa 2001 kirjoittamassaan artikkelissa, että intersukupuolisuutta on vaikea määritellä, koska sukupuoli on paljon muutakin kuin biologiaa, geenejä ja kromosomeja.

Venhola on lääkäri ja puhuu inter­sukupuolisuudesta lähinnä lääke­tieteen kautta, vaikka hän ymmärtää, että silloin intersukupuolisuuden tyyppien määrittely jää vajavaiseksi. Intersukupuolisten kokemuksella voi olla vähän tekemistä lääketieteellisten määrittelyjen kautta. Se on pidettävä mielessä seuraavia kuvauksia lukiessa. Nämä kuvaukset intersukupuolisuuden muodoista on määritelty biologian ja lääketieteen näkökulmasta ja ovat vain suuntaa antavia.

Androgeeni insensitiivisyys

Yksilö on kromosomeiltaan XY, mies, mutta mieshormonireseptorit eivät toimi kuten yleensä. Tästä syystä mieshormoni ei pääse vaikuttamaan tavalliseen tapaan miestyypillisten piirteiden kehittymiseen. Sukurauhaset ovat kuitenkin kivekset, jotka jäävät yleensä laskeutumattomina vatsaonteloon Kohtua eikä munasarjoja ja -torvia ei kehity. Tätä intersukupuolisuuden tyyppiä on kahdenlaista, niin sanottua täydellistä ja osittaista. Edellisessä ulkoinen olemus on naistyypillinen ja poikkeama huomataan yleensä murrosiässä, kun kuukautisia ei tule eikä häpykarvoja kasva. Osittaisessa muodossa ­genitaaleissa on huomattavissa poikkea­vuutta sekä mies- että naistyypillisestä muodosta.

Synnynnäinen lisämunuais­hyperplasia

Tässä muodossa yksilöillä on ulkoisten genitaalien poikkeamia: Esimerkiksi suurentunut klitoris tai yhteenkasvaneet häpyhuulet. Virtsaputken suuaukko saattaa myös sijaita klitoriksen alueella. Sukupuolielimet saattavat myös olla täysin miestyypilliset, vaikka sukupuolikromosomit olisivat XX. Pojilla, joilla kromosomiyhdistelmä on XY, ei ole poikkeavuutta ulkoisissa genitaaleissa. Lisämunuaishyper­plasia johtuu tietyn entsyymin puutoksesta elimistössä. Potilaat tarvitsevat usein kortisonin korvaushoidon lisäksi suola­hormonilääkettä.

Sukurauhasten kehittymättömyyden muodot

Tilan täydellisessä muodossa suku­puolikromosomit ovat XY, mutta tuntemattomasta syystä kivekset eivät kehity. Genitaalit ovat ulkoisesti ja sisäisesti naistyypilliset, mutta munasarjoja ei ole. Sen sijaan yksilöllä saattaa olla juostemaiset kivesjäänteet.

Osittaisessa muodossaan kromosomit voivat olla joko XX tai XY. Usein kuitenkin esiintyy poikkeamia, kuten 45X/46XY, eli osassa soluista ei ole Y-kromosomia. Yksi tai molemmat kivekset kehittyvät, ja ulkoisissa genitaaleissa on piirteitä sekä nais- että miestyypillisistä.

5α-reduktaasin puutos

5α-reduktaasi on entsyymi, joka muuttaa kehon testosteronin voimakkaampaan muotoonsa. Yksilöllä, jolla entsyymi puuttuu ja jolla on kromosomit XY, kivekset kehittyvät normaalisti ja ulkoiset genitaalit kehittyvät naistyypillisiksi. Toimivat kivekset aiheuttavat murrosiässä usein lihasmassan kasvua ja äänen madaltumista.

Muita intersukupuolisuuden kaltaisia tiloja

Joillakin XY-kromosomisilla penis ei kasva tai se kasvaa huomattavan vähän, vaikka hormonitoiminta on riittävää. Syytä tähän ei tiedetä.

Noin kahdella prosentilla yksilöistä, joilla on XX-kromosomit, on erilaisia poikkeamia: ei emätintä tai kohtua tai kaksoiskohtu. Munasarjat toimivat, mutta yksilöt ovat hedelmättömiä.

Noin yksi 1 500–2 000 syntynyttä kohti on intersukupuolinen. Leikkauksilla ja hormonihoidoilla voidaan eri ikäkausina vaikuttaa esimerkiksi yksilön ulkoiseen kehitykseen.

Intersukupuolisten vertaisryhmiä ohjaava seksuaalipedagogi Juha ­Kilpiä sanoo, että vauvojen ja lapsien kohdalla intersukupuolisten oikeuksia ajavien kritiikki kohdistuu juuri terveiden mutta erinäköisten sukuelinten muotoilemiseen kosmeettisista syistä.

”Yleinen näkemys intersukupuolisten oikeuksia ajavien tahojen keskuudessa on, että lapselle tulee kertoa avoimesti hänen intersukupuolisuudestaan ja toimenpiteistä, joita hänelle on tehty aikana, jolloin hän ei ole voinut niistä itse päättää. Näkemykseen kuuluu myös, ettei mitään toimenpiteitä tehdä itse päättämään kykenemättömälle kuin terveydellisistä syistä.”

Lisätietoa: intersukupuolisuus.fi