NHL

NHL on vuodesta 2010 julkaistun Normihomolehden uusi tuleminen. Kulttuurianarkistinen queer-kollektiivi tarkastelee sukupuolirooleja, ihmisiä ja ilmiöitä marginaaleista käsin ja suhtautuu yhteiskuntaan terveen vinolla asenteella. Kesäkuusta 2014 alkaen NHL tahmaa Voiman sivuja ja roiskii Fifin lukijoiden silmille.

Naiivi. super

Helsinkiläinen homoyökerho Hercules nosti Facebookissa profiilillaan uutisen, jossa kerrottiin seitsemän lapsen yksinhuoltajaäidin nousseen valtuustoon Espoossa. Saatetekstinä oli ”Miten voi seitsemän lapsen äiti olla yksinhuoltaja, jos kaikki kakarat on samasta isästä. Nyt on taas maksimoitu sosiaaliturvan musta aukko, jolla me tienataan. Nämä yhteisen kassan imurit kyllä laittaa vituttaan. No, pari eläkeläistä voi pidättää sitä paskaansa pari päivää pidempään, että saadaan se toinenkin sossuluukku maksettua.”

Yökerho poisti noston pian, mutta se oli jo ehditty nähdä. Yökerhoa syytettiin rasismista, mikä on ymmärrettävää, kun uutisen yksinhuoltaja oli rodullistettu, ­hijab ­yllään kuvassa.

Postauksesta paistoi myös naisvihamielisyys. Saateteksti syyllisti yksinhuoltajuudesta, lapsimäärästä ja outoon­ sävyyn lasten isästä/isistä. Jokainen ymmärtää, että seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi jääminen on mahdollista, jos puoliso kuolee tai tulee avioero. Ovatko yksinhuoltajan kaikki lapset samoista vanhemmista, on hölmö kysymys, koska leskikohtalo tai avioero voi kohdata useam­man kerran. Lapsia saadaan myös avioliiton ulkopuolella, minkä ei pitäisi vuonna 2017 olla erikoista.

Hercules kertoi Facebookissa, että heidän tilinsä oli kaapattu. Kommenteissa pidettiin selitystä epäuskottavana. Tämäkin postaus katosi, ja nostettiin uusi teksti, jonka mukaan tiliä ei kaapattu vaan ”kyseessä on ollut ilmeisesti kirjautumisvahinko väärälle tilille, tai joku on päässyt yhtiön tietokoneelle”. Samalla yökerho sanoi, ettei hyväksy syrjintää. Monelle tämä kuulosti edelleen selittelyltä.

kirjautumisvahinko tai vieraan pääsy yökerhon koneelle eivät ole mahdottomia selityksiä. Postaus yökerhon profiililla kuulostaa nololta vahingolta, mutta sen sisältö ei sen kirjoittajalta ollut vahinko. Oliko tekstin takana joku työntekijöistä, ja jos oli, niin millaisiin toimenpiteisiin yökerho ryhtyy?

Näyttäytyyhän se hieman ongelmallisena, jos syrjinnästä irtisanoutuvassa yökerhossa ei puututa syrjivän työntekijän asenteisiin. Jos yhtiön koneelle on päässyt joku täysin ulkopuolinen, niin miten se on päässyt tapahtumaan? Epäilykset elävät, kun asiallista selvitystä ei anneta.

Tapaus herättää laaja-alaisemmin kysymyksen siitä, kuinka syrjityn marginaalin keskuudesta nousee syrjintää. Tuskin sitä kukaan on pitänyt mahdottomana, mutta sen konkretisoituminen hätkähdyttää silti. Syrjitystä vähemmistöstä nousevasta syrjinnästä on erityisen vaikea puhua, koska se kääntyy helposti aseeksi koko vähemmistöä kohtaan. Mutta siitä on pystyttävä puhumaan ja asenteet tarkastamaan.

Naiivisti uskon, että ihmisen empatiakyky syrjittyjä kohtaan on helpompi kaivaa esiin naftaliinista, jos hän on itse kokenut syrjintää.

Heli Yli-Räisänen

Joko perhe tai viranomaiset tappavat

Tšetšeniassa homovainot ovat menneet niin pitkälle, että vertaukset natsi-saksan toimiin eivät ole liioiteltuja.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Maaliskuussa moskovalainen homo-­oikeusjärjestö haki lupaa Pride-­kokoon­tumisiin neljään eri kaupunkiin Pohjois-Kaukasian­ ­alueella. Lupaa ei edes haettu Tšetšeniaan vaan sen lähellä sijaitsevaan Kabardi-Balkarian tasavaltaan, josta lupaa ei annettu.

Asiasta kuitenkin lähti liikkeelle homo­fobinen liikehdintä, ja Tšetšeniassa poliisi alkoi vangita ja kiduttaa homoiksi epäiltyjä miehiä. Human Rights Watchin mukaan kolme kuoli. Eri tiedotusvälineet ovat raportoineet, että kiinniotettuja olisi ainakin sata ellei satoja ja kuolleita kolmesta kahteenkymmeneen. Tarkkaa kuolonuhrien määrää ei tiedetä. Maan johtajan Ramzan ­Kadyrovin puhemies totesi, että kyseessä on perätön uutinen, koska maassa ei ole homoja, tai jos olisikin, niin poliisin ei tarvitsisi puuttua asiaan, koska homojen sukulaiset olisivat jo lähettäneet heidät paikkaan, josta ei ole paluuta.

Novaja Gazetan mukaan Venäjän homo-oikeusliike on kertonut, että homoiksi epäiltyjä miehiä on kuljetettu Arguniin, jossa heitä pidetään keskitysleirejä vastaavissa olosuhteissa. Miehiä kidutetaan muun muassa hakkaamalla ja sähkösokeilla.

The Guardian haastatteli keskitysleirillä ollutta miestä, jonka nimi oli muutettu Adamiksi. Hänen mukaansa vangitsijat kiinnittivät metallikiristimet hänen sormiinsa ja varpaisiinsa ainakin kerran päivässä, ja niiden kautta johdettiin sähkö hänen kehoonsa. Jos hän pystyi olemaan huutamatta, vangitsijat hakkasivat häntä kepeillä ja metalliputkilla. Kiduttaessaan häntä vangitsijat huutelivat loukkauksia ja yrittivät saada Adamia paljastamaan muita homoja Tšetšeniassa. Adamia pidettiin rangaistustiloissa, jossa oli ainakin kaksitoista muuta homoksi epäiltyä miestä, joita kidutettiin päivittäin. On arvioitu, että samankaltaisia kidutukseen käytettäviä tiloja on ympäri Tšetšenian tasavaltaa.

Adamin ja toisen The Guardianin haastatteleman tšetšeenimiehen todistukset puhuvat aiempien epäilyjen puolesta, että Tšetšeniassa on meneillään homovastaiset vainot, jotka ovat kohdistuneet ainakin yli sataan ellei useaan sataan homo- ja bi-mieheen.

Tšetšenian johtajan puhemiehen mainitsema ”paikka, josta ei ole paluuta” on helposti tulkittavissa kuolemaksi. Tšetšenia on puoliautonominen tasavalta Venäjän federaation sisällä, ja useat Venäjän seksuaalivähemmistöjä koskevat lait pätevät myös Tšetšeniassa. Sillä on kuitenkin omat lait. Valtio langettaa miesten välisistä suhteista kuolemantuomioita, vaikkei se lainsäädännöllisesti ole mahdollista. Hallitus puolestaan kehottaa ratkaisemaan asian perheissä siten, että sukulaiset tappavat homomiehet.

Tšetšeniassa vallitsee voimakkaan patriarkaalinen kulttuuri, joka perustuu perhekunniaan tai paremminkin mieskunniaan. Perheet ovat yksikköjä, joissa yksilön tehtävä on olla kunniaksi perheelleen ja puolustaa sitä. Homoseksuaalisuus ei sovi kulttuurin moraalikäsityksiin, ja siksi perheillä on kulttuurinen oikeus, jopa velvollisuus, palauttaa perheensä kunnia surmaamalla sille häpeää tuottava yksilö.

Varmaa tietoa ei ole, mutta Novaja Gazeta epäilee, että myös sukulaiset ovat tappaneet homoja sen jälkeen, kun viranomaiset ovat vapauttaneet heidät. Adam sanoo, ettei tiedä, mitä muille on tapahtunut, koska on liian vaarallista ottaa yhteyttä heihin, sillä kaikkia puhelimia tarkkaillaan.

Adamin painajainen alkoi siitä, kun hänen homoystävänsä soitti ja pyysi tapaamaan. Adam oli tuntenut miehen pitkään eikä epäillyt mitään. Kun hän saapui tapaamispaikalle, siellä oli kuusi miestä, joista osa oli univormuissa. He alkoivat huutaa, että Adam on homo. Aluksi Adam kielsi, mutta tajusi, että miehillä oli hallussaan hänen lähettämänsä viestit ja myönsi lopulta.

Hänet kuljetettiin pakettiautolla rangaistustiloihin, jossa hän ja muut vangitut nukkuivat betonilattialla. Vangitsijat kävivät vuorotellen hakkaamassa heitä. Huoneeseen tuotiin myös muita vankeja, joille kerrottiin heidän olevan homoja, ja heidän käskettiin osallistumaan kiduttamiseen.

Vangittujen puhelimista käytiin läpi yhteystietoja ja tivattiin, ketkä henkilöistä olivat myös homoja. Noin kymmenen päivän kuluttua osa miehistä vapautettiin ja palautettiin perheilleen. Adam kertoo, että hänen isälleen sanottiin: ”Poikasi on hinttari, tee mitä pitää.” Adam kielsi perheelleen homoutensa, mutta isä ei suostunut kuuntelemaan ja uhkaili väkivallalla. Pian tämän jälkeen Adam kasasi eräänä yönä joitakin tavaroita mukaansa paetakseen Tšetšeniasta. Sen jälkeen hän ei ole ollut yhteydessä perheeseensä.

Venäjän presidentti Vladimir ­Putinin puhemies sanoi, ettei tiedä mitään tällaisista Tšetšenian tapauksista, mutta jos joku haluaa tehdä valituksen, niin hän kehottaa ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Kun uhka ovat juuri viranomaiset, niin valitusta siihen suuntaan on vaarallista tehdä.

Pietarilainen homo-oikeusaktivisti Igor Kochetkov kertoo, että monet tšetšeenimiehet, jotka ovat homoja, elävät kaksoiselämää, menevät naimisiin naisen kanssa ja pitävät yhteyttä toisiin homo- ja bi-miehiin äärimmäisen salaisesti. Kenellekään muille kuin toisille homomiehille ei kerrota omasta seksuaalisesta suuntautumisesta. Tšetšeniassa homot ovat eläneet niin ahdasmielisissä, eristyneissä yhteisöissä, että pystyvät tuskin sanomaan ääneen sanaa ”homo”. Kochetkov kertoo, että viimeaikaisten tapahtumien jälkeen hän on saanut ainakin tusinan yhteydenottoa, jossa pyydetään apua.

Toinen The Guardianin haastattelema mies esiintyy nimellä Akhmed. Hän kertoo kieltäneensä homo­seksuaaliset tunteensa koko elämänsä, kunnes muutama vuosi sitten lähti ensimmäistä kertaa treffeille miehen kanssa. Mies antoi hänet myöhemmin ilmi poliisille. Kävi ilmi, että mies oli itse jäänyt kiinni, ja poliisi käytti häntä ilmiantamaan muita homoja sitä vastaan, ettei miehen omalle perheelle kerrottaisi.

Akhmedia poliisi kiristi siten, että hänen piti maksaa poliisille, etteivät nämä julkaisisi paljastavaa materiaalia hänestä internetissä. Tämänkaltaista vainoamista on Akhmedin mukaan jatkunut Tšetšeniassa useita vuosia, kunnes nyt tilanne on eskaloitunut aivan hirveäksi.

Eräänä päivänä Akhmed sai puhelun kotoa, luuri annettiin poliisille, joka kertoi olevansa Akhmedin kotona ja pitävänsä yhtä hänen perheenjäsenistään panttivankina niin kauan, kunnes Akhmed palaisi kotiin. Perheenjäsenet huutelivat Akhmedille solvauksia puhelimitse.

Akhmed lupasi palata kotiin vuorokauden kuluttua, mutta pakeni kuitenkin Moskovaan, koska ei epäillyt hetkeäkään, etteikö oma perhe olisi häntä tappanut. Nyt hän on paennut Moskovasta, hakee turvapaikkaa Euroopasta eikä ole ollut yhteydessä perhee­seensä.

Ihmisoikeusaktivistit yrittävät auttaa kymmeniä tšeetšeni­miehiä pois Moskovasta, koska eivät usko heidän olevan turvassa sielläkään tšetšeeniviranomaisilta eikä omilta perheiltään.

Lesbot pornon kuluttajina

Lesbonaiset hakevat niin fantasiaa kuin realismiakin. Molemmat saattavat löytyä homopornosta.

Teksti Linda Nyholm Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Millaista pornoa lesbonaiset katsovat ja miksi? Näkyykö heidän ruuduillaan vain lesbopornoa? Tai oikeastaan, tuleeko sitä katsottua ollenkaan?

”Ehkä jossain netin sopukassa on realistista lesbopornoa… En vain ehkä ole etsinyt oikeista paikoista”, kertoo 21-vuotias Titta.

Titta ei katso lainkaan lesbopornoa. Näyttelijät ovat siinä usein selkeästi heteronaisia, ja teeskennelty nautinto ei ole seksikästä katsottavaa. Seksuaalisen nautinnon stimuloimiseksi hän katsookin sen sijaan heteropornoa.

”Heteropornossa pidän eniten penetraatiosta. Konsepti kiihottaa, vaikka en itse haluaisi sitä miehen kanssa”, kertoo Titta.

32-vuotias Anna kertoo katsovansa mieshomopornoa. Myös hän kiihottuu penetraatiosta konseptin tasolla.

”Miehillä sukuelimet, kiihottuminen ja laukeaminen on helpommin nähtävissä kuin naisilla. Naiset harvemmin pornossa edes laukeaa.”

Annan mukaan heteropornon katsomiseen liittyy myös satunnainen fantasioiminen peniksen omistamisesta tai kumppanin peniksen omistamisesta.

Lontoon Middlesex-yliopiston tohtori Lucy Neville tutki Britaniassa naisten mieshomopornon katsomista. Tutkimukseen sisältyvään kyselyyn osallistui 275 mieshomopornoa katsovaa naista, joista 60 prosenttia identifioitui muuksi kuin heteroksi ja neljä prosenttia lesboksi.

Penetraatio ja erektio nousivat myös Nevillen tutkimuksessa syiksi, joiden vuoksi pornoa katsotaan. Tutkimukseen osallistuvat naiset kokivat, että miesten nautinto on uskottavampaa mieshomopornossa, sillä miesten erektio on näkyvillä. Myös mieshomopornon erilaisuus kiehtoo.

Tutkimukseen osallistuneiden queer-naisten syyt katsoa mieshomopornoa olivat kuitenkin moninaisempia, kuten laadukkaampi porno, puute naisten esineellistämisestä ja ”erilaisuus”.

Neljä viidestä Voiman haastateltavasta koki lesbopornon teennäiseksi. Mieshomopornon erilaisuus teki siitä tavallaan realistisempaa, koska on vaikea tietää, mikä todella on ja mikä ei ole realistista.

26-vuotias Kaisa katsoo toisaalta soolo­miespornoa, jossa mies katsoo mieshomopornoa, koska hän kokee voivansa samaistua siihen. Tilanne on samantapainen, missä hän itse on, eli ”runkkaamassa yksin koneen edessä”. Alkaes­saan nuorempana löytää oman lesbonaisidentiteettinsä hän pystyi samaistumaan mieshomo­pornoon.

”Siihen kohdistui nuorempana samantapaista stigmaa, kuin omiin haluihini.”

Saara katsoo heteropornoa mutta joskus myös mieshomopornoa, koska se edustaa fantasiaa.

”Mieshomoporno on virkistävän etäistä, kun taas hetero- ja lesboseksiä olen päässyt kokemaan.”

Mieshomopornon katsomisen moraalinen kynnys on alempi. Syynä on naisnäyttelijöiden puuttuminen.

”Hirveällä tavalla he ovat niin sanotusti vain jotain lihakimpaleita, jotka tekevät asioita, jotta sinä viihtyisit.”

27-vuotiaan Saaran pornomieltymykset eivät ole muuttuneet vuosien varrella. Ei edes seksuaalisen identiteetin löytäminen ole vaikuttanut pornomieltymyksiin.

”Pidän lesbopornoa katsovia hetero­naisia vähän hölmöinä – eikö heillä naisena herää ajatuksia siitä, että ei se omien rintojen koskettelu voi olla noin kivaa?”

Ironisesti hän ei koe itseään ”hölmöksi” katsoen mieshomopornoa. Mieshomonäyttelijöiden ulkonäkö on realistisempaa, kun taas lesbopornon ”näyttelijöiden tekosilarit ja blondit pidennykset eivät ole”.

Transnainen Jenny katsoo mieluiten lesbopornoa. Mieshomo­pornoa hän on katsonut mielenkiinnosta, mutta seksuaalista tyydytystä ei siitä ole saanut.

”Se johtuu varmaan transsuku­puolisesta taustastani. Soolomies­pornoa nähdessä tulee jopa paha olo. Feminiini homomies voisi ehkä sytyttää.”

Heteropornon toistuva ”jyystäminen” häiritsee, kun taas lesbopornossa kiihottaa hyväily ja toisen huomioiminen.

Oli kyse sitten lesbonaisten ja homomiesten tasa-arvosta tai naisen ja miehen epätasa-arvosta, pornossa esiintyvien näyttelijöiden välinen dynamiikka ratkaisee. Haastateltujen lesbonaisten pornon katsomistottumuksia ohjasivat aitous, erilaisuus ja/tai valtarakenteet. Yhden haastateltavan sanojen mukaan ”heteropornossa toiseen mennään ja toinen menee – valtarakenne on väistämätön”.

Jenny on sitä mieltä, että porno on tehty jokaiselle.

”Väite siitä, että ’lesboporno on tehty heteromiehille’ on vanha ajattelutapa, jossa myös kaikki normatiivisesti poikkeavat sukupuoli-identiteetit ja seksuaalisuuntautumiset olivat tabuja. Väite tulisi korjata ajan tasalle – lesbo­porno on kaikille.”

Hymy häpeän jälkeen

Taiteilija Toni Kitti käsittelee hiv-häpeää pois taiteessaan.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Heli Yli-Räisänen ja Toni Kitti

Galleria Lapinlahden sisäänkäynnillä on vinyylinen kynnysmatto, jossa on hymyilevän nuoren miehen kasvokuva. Walk Over Me on taiteilija Toni ­Kitin omakuva, yksi teos hänen näyttelyssään The Persistence Of Plastic.

”Mun yli on kävelty ja päälle paskottu aika paljon milloin mistäkin syystä – koska olen homo, vähän outo, hiv-positiivinen enkä työelämässäkään pärjännyt.”

Näyttelyyn tullessaan jokainen kävijä joutuu ensimmäisenä kävelemään Kitin yli ja kysymään itseltään: mikä oikeuttaa tallomaan toisen ja tahrimaan tämän elämänilon?

The Persistence Of Plastic -näyttely on entisessä mielisairaalassa Helsingin Lapinlahdessa. Mielisairaalaan tai hautausmaalle Kitti ajattelikin joskus päätyvänsä.

”Vuonna 2012 sairastuin flunssaan, joka vei sairaalaan asti. Olikin sitten vähän pahemman laatuinen flunssa, nimittäin aids. En edes tiennyt olevani hiv-positiivinen, en käynyt testeissä, ja syy siihen oli, että mä en uskonut hiviin ja aidsiin. Tiedän, että se kuulostaa älyttömältä eikä sitä ole helppo ymmärtää.”

Netissä oli sivusto, jolla oli tutkijoita vakuuttamassa, että hiv ja aids eivät ole totta. Kitti kertoo, että hänet oli kuin viritetty uskomaan sellaista. Taustalla oli rikkinäinen perhe, kasvu homoja syrjivässä yhteiskunnassa, paljon sellaista, mikä sai tarttumaan älyttömyyksiinkin.

”Nyt hävettää, että olen ollut niin tyhmä. Se oli oikeas­taan ihan sellaista lahkolaisuutta. Ei uskottu, että hiv ja aids ovat todellisia. Mä olin sellaisessa uskossa.”

Kitti vietti sairaalassa kolme kuukautta, hänellä oli aidsin takia paljon sairauksia, myös syöpä nimeltä kaposin sarkooma, joka aiheuttaa ihoon leesioi­ta eli verisuonikasvaimia.

”Sairastumisen jälkeen katsoin peiliin ja näin itseni täynnä leesioita. Ajattelin, että elämä oli sitten siinä, ja jos eloon jäänkin, niin painun jonnekin maaseudulle yksin häpeä­mään. Olin ollut hävettävän tyhmä epäuskossani hiviin ja aidsiin, ja aidsin pilaama ulkonäkökin hävetti.”

Sairaudet pystyttiin onneksi parantamaan, mutta häpeälle lääketiede ei voinut mitään. Se tuli taiteeseen.

”Päätin kohdata häpeän. Päätin kertoa omasta tyhmyydestäni ja näyttää leesioita täynnä olevan kehoni taiteessani. Olenhan mä vähän hullu, kun sillä tavalla paljastan itseni. Ehkä mä vähän testaan ihmisiä: minä en häpeä tätä, häpeävätkö he?”

Kitti kertoo, että aidsin aiheuttamaa kaposin sarkoomaa ei ole taiteessa käsitelty omakuvien kautta, koska taiteilijat, jotka 80–90-luvulla kaposin sarkoomaan sairastuivat, kuolivat ennen kuin ehtivät ottaa sen mukaan taiteeseensa. Nykyään taas kyseinen syöpä on hänen mukaansa länsimaissa melko harvinainen, koska hiv-positiivisia pystytään hoitamaan hyvin.

Ennen sairastumista Kitin taidetta määrittivät elämänilo ja muovi. Vakavista aiheista huolimatta ne ovat edelleen läsnä. Nyt ne ovat vain saaneet erilaisia ulottuvuuksia.

”Aidsiin sairastumisen kautta oman kehon kuolevaisuus tuli todella lähelle, mutta elämänilo on ollut moottori, joka ajaa mua eteenpäin.”

Muovi valikoitui materiaaliksi aikanaan sattumalta.

”Pikkuhiljaa siitä alkoi tulla jonkinlainen filosofia: muovi jää tänne, kun kaikki muu häviää. Samoin ihmisestä jää kuvat, vaikka ihminen itse kuolee. Ne jäävät kertomaan meidän kulttuurista.”

Nykyään Kitti osaa käsitellä häpeäänsä. Naamiot ovat tärkeässä roolissa hänen näyttelyssään.

”Ihmiset eivät mun mielestä kohtaa itseään ja häpeäänsä. Silloin pitää piilotella häpeänaamion takana. Miten voi rakastaa itseään, jos häpeää itseään? Kaikki tuntevat joskus häpeää, mutta se pitää kohdata. Hymykin voi olla eräänlainen naamio. Mä hymyilen kaikissa kuvissani, silloinkin, kun naamio peittää suun.”

Kitti sanoo, että häpeää ja syrjintää on seksuaalivähemmistöjenkin parissa.

”On kurjaa, että mua saatetaan syrjiä homopiireissäkin. Suomessa ei vieläkään tiedetä hivistä ja aidsista paljon, ei käydä testeissä eikä tiedetä, että hiv-positiivisena eläminen on normaalia. Jos yksikin tyyppi menee testeihin mun esimerkin takia, niin kaikki tämä itseni ja tyhmyyteni julkiseksi asettaminen on ollut arvokasta.”

Julkisuus yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo Kittiä. Ihmiset osaavat lyödä lyötyä.

”Oma tyhmyyteni on lannistanut mua yhtä lailla kuin muut ihmiset. Saa nähdä, miten ihmiset reagoi muhun tämän näyttelyn jälkeen. Jos ne nauraa mulle, voin ajatella, että ne ei tunne mua. Omalle tyhmyydelleen taas pitääkin osata nauraa.”

Toni Kitti:
The Persistence Of Plastic

29.3.–16.4.2017, Galleria Lapinlahti, Helsinki

Syrjintä masentaisi heteronkin

Ahtaat asenteet näkyvät vähemmistöjen terveysongelmina.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvitus Ria Paljärvi

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on enemmän mielenterveysongelmia, liiallista päihteiden käyttöä ja muita terveysongelmia kuin näihin vähemmistöihin kuulumattomilla.

Olipa kyse sitten samansukupuolisten parien adoptio-oikeudesta, perheen sisäisestä adoptiosta tai avioliitto-oikeudesta, vastustajat vetoavat usein näihin tilastoihin. Tilastot pitävät paikkansa mutta eivät selitä, miksi näin on. Mielenterveysongelmat kun eivät liity homouteen, biseksuaalisuuteen tai transsukupuolisuuteen sinänsä.

Kesäkuussa 2016 julkaistun yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajien korkeampi terveysriski liittyy syrjintään, jota he kohtaavat niin rakenteellisesti kuin sosiaalisestikin. Tutkimuksen tulokset vahvistivat jo aiemmin suppeammalla otoksella tehtyjä tutkimuksia.

Tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset homomiehet ovat heteromiehiin verrattuna kolme kertaa todennäköisemmin psyykkisesti ahdistuneita. Samassa tutkimuksessa todettiin, että homonaisten terveydentila on keskimäärin heikompi heteronaisiin verrattuna ja että homonaisilla on enemmän kroonisia terveysongelmia.

Yhdysvaltalaisten biseksuaalien tilanne on pahin: tutkimuksen mukaan biseksuaalimiehillä vakava psyykkinen ahdistus on viisi kertaa yleisempää kuin heteromiehillä ja alkoholi­ongelma kolminkertainen.

Tämän vuoden alussa julkaistu australialaistutkimus seurasi 5 000 aikuista kahdeksan vuoden ajan. Sen mukaan muun muassa lapsuudessa koetut seksuaaliset traumat, riskialtis terveyskäyttäytyminen, tupakointi, tuen puute, kielteinen sosiaalinen vuorovaikutus ja ankara uskonnollinen kasvatus, joka tuomitsee homouden, kasvattavat mielenterveysongelmien riskiä enemmän kuin mikään seksuaalinen suuntautuneisuus itsessään.

Myös Suomen Mielenterveysseura totesi 2014, että avioliiton laillistaminen kaikille edistäisi hyvinvointia ja vähentäisi kiusaamista ja syrjintää. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisu kuuluvat seksuaalioikeuksiin, jotka ovat ihmisoikeuksia. Ne ovat myös yksilön voimavaroja, joiden häpeäminen ja piilottelu voivat johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin, jopa itse­murhiin.

Nämä kaksi tuoretta tutkimusta viittaavat samaan kuten aiemmatkin: seksuaalinen suuntautuminen ei itsessään vaikuta fyysiseen terveyteen, mielenterveyteen tai haitalliseen päihteiden käyttöön, mutta seksuaalisen suuntautumisen takia syrjityksi ja kiusatuksi joutuminen lisäävät alttiutta edellä mainituille.

Valtaväestön voi olla vaikea samastua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemukseen. Syrjintä ei välttämättä ole päivittäisiä konkreettisia tapahtumia vaan kasvamista yhteiskunnassa, jossa enemmistöstä poikkeava sukupuolen kokemus ja seksuaalinen suuntautuminen ovat arkoja asioita tai jossa niihin suhtaudutaan naureskellen, jopa vihamielisesti. Oman identiteetin piilottelu ja häpeä voivat johtaa vakaviin terveysongelmiin.

Pimeän pioneeri

Kenneth Anger on tehnyt koko elämänsä elokuvia okkultismista ja homoudesta.

Teksti Janne Siironen

Helmikuussa 90 vuotta täyttäneen Kenneth Angerin julkaistujen elokuvien pituus on yhteenlaskettuna noin kolme tuntia. Ei kuulosta erityisen merkittävältä elämäntyöltä, jos ura on alkanut jo vuonna 1947. Angerin merkitystä ei kuitenkaan lasketa filmikelojen metrimäärissä.

Keväällä ruutuun palaava Twin ­Peaks ja sen luoja David Lynch ovat paljon velkaa Angerille. Niin myös John Waters, Pedro Almodovar ja Martin Scorsese. Nimekkäistä ihailijoistaan huolimatta ohjaaja on viettänyt itse koko elämänsä marginaalin marginaalissa, vaikka onkin ennen kaikkea Hollywoodin lapsi.

Kenneth Wilbur Anglemyer syntyi vuonna 1927 keskiluokkaiseen perheeseen Santa Monicassa Kalifor­niassa. Angerin mukaan perhe ”vihasi” omaperäistä ja taiteellista poikaansa. Siskon lempinimi Kennethille olikin BCA eli Birth Control Accident (”ehkäisynnettomuus”).

Elokuvia rakastanut Kenneth esiintyi jo seitsemän vuoden iässä Warner Brothersin Kesäyön unelma -filmatisoinnissa. Warnerin omat arkistot eivät tosin tue väitettä, ja tämä onkin Angerin mystisen elämän ensimmäisiä tulkinnanvaraisia totuuksia.

Selvää faktaa on kuitenkin se, että Etelä-Kalifornian yliopistossa elokuvaa opiskellut Anger ohjasi lyhytelokuvansa Fireworksin 20-vuotiaana. Tätä ennen hän oli jo ehtinyt hurahtaa salatieteisiin, erityisesti ”maailman ilkeimmän miehen”, brittiläisen mystikon Aleister Crowleyn oppeihin. Hänet oli myös ehditty pidättää kertaalleen epäiltynä homoseksuaalisuuden harjoittamisesta.

Okkultismi ja homous ovatkin olleet Angerin elokuvien vahvimmat teemat.

Anger sai heti merkittäviä ihailijoita työlleen. Ohjaaja Jean Cocteau ihastui Fireworksin sadomasokistiseen kertomukseen nuorukaisesta ja häntä uhkaavista merimiehistä niin paljon, että kutsui nuoren elokuvantekijän vieraakseen Ranskaan.

"Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen."
”Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen.”

Kenneth Angerin elokuvat eivät olleet kaupallisia, ja niiden teatterilevitys oli melkein mahdotonta. Esimerkiksi Anaïs Ninin tähdittämä, vuoden 1954 Inauguration of the Pleasure Dome oli surrealistinen tribuutti satanismiin yhdistetylle Thelema-kultille. Tämä oli hieman liikaa aikana, jolloin jo Elviksen lanteet saivat ihmiset haukkomaan henkeä.

Angerin uran suurin ja pakottavin ongelma olikin elokuvien rahoitus. Rahaa kerätäkseen hän päätti Ranskassa asuessaan käyttää hyväkseen eurooppalaisten julkkisjuorunälkää ja kirjoittaa paljastuskirjan. Anger oli kerännyt lehtileikkeitä Hollywoodin kulta-ajan hurjasteluista ja tragedioista pikkupojasta lähtien ja koosti teoksen Hollywood Babylon.

Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen. Kaikkien kääk-juorujen äiti näytti tietä nykyiselle viihdesivustojen lokajournalismille. Ongelma Babylonissa on se, että kirja on pohjimmiltaan vain kasa urbaanilegendoja ja juoruja. Väitteet vaikkapa mykkäelokuvien supertähden Clara Bown joukkopanosta kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta näyttäytyvät tänä päivänä misogynistisenä hölinänä.

Täysin ilman meriittejä teos ei ole. Babylonissa Anger onnistui vilauttamaan unelmakaupunkia omaperäisen uhkaavassa sävyssä, joka esimerkiksi aikanaan rohkeana pidetyssä Hollywood-kuvauksessa Sunset Boulevard jäi vain vihjeeksi.

Niin tai näin, Hollywood Babylon oli menestys ja antoi Angerille taloudellista liekaa merkittävimpien töidensä Scorpio Rising ja Lucifer Rising tekemiseen. 60-luvun alussa kuvattu Scorpio Rising on nahkaa narskuva mestariteos, jossa moottoripyörän rassaus muuttuu ohjaajan maagisen katseen voimasta eroottiseksi rituaaliksi. Prätkäjätkien lisäksi elokuvassa erotisoidaan myös Jeesus ja natsit.

Myös Angerin tapa käyttää päivän hittejä elokuvan ääniraitana oli uraauurtava. David Lynch lienee nähnyt ainakin elokuvan Blue Velvet -kohtauksen.

Lucifer Risingin valmistuminen taas limittyi nuorisokultuurin nousuun, ja elokuva on Angerin tulkinta hippejäkin kutkuttaneesta uudesta ajasta, new agesta. Lucifer Rising on ohjaajan puhtaasti okkultistisin elokuva ja visuaalisesti selkeä esiäiti modernille musiikkivideolle.

Elokuvassa ”Lucifer” kuvataan myyttisenä valontuojana, joka toimii uuden aikakauden airuena. Monille Anger itse oli tuo valontuoja. Lucifer Risingin ja sen edeltäjän Invocation of My Demon Brotherin kuvaukset vetivät puoleensa Mick Jaggerin ja Led Zeppelinin Jimmy Pagen kaltaisia tähtiä.

Työryhmälle produktio tuntui sen sijaan kirotulta. Luciferia esittänyt Bobby Beausoleil sotkeutui kuvausten päätyttyä Mansonin perheen kuvioihin ja tuomittiin elinkautiseen murhasta. Naispääosaa esittänyt Marianne Faithfull taas vajosi vuosiksi heroiinihelvettiin. Angerille itselleen elokuva oli viimeinen ohjaustyö vuosikymmeniin.

Kenneth Anger aktivoitui uudestaan vasta 2000-luvulla elokuviensa uudelleenarvioinnin myötä. Joitain uusiakin teoksia on syntynyt, mutta ohjaajan tärkein työ on elämäntyöstään puhuminen ja kehujen kuunteleminen leffafestareilla.

Myös Angerin näkemykset okkultismista kiehtovat edelleen. Viime vuonna The Guardianin haastattelussa Anger totesi, ettei usko salatieteiden koskaan katoavan Hollywoodista. Nykyään magiikka vain pysyy maan alla.

Sateenkaaren sisällä

Pidätkö lateksista, naamakarvoituksesta tai nahasta? Oletko intersukupuolinen tai biseksuaali? Edustamallesi vähemmistölle on oma lippu.

Sateenkaarilipun eri värit kuvaavat HLBTQ-yhteisön moninaisuutta. Lipun suunnitteli sanfranciscolainen taiteilija Gilbert Baker queer-yhteisön pyynnöstä. Ensimmäisen kerran se liehui Pride-paraatissa 1978.

Tarina kertoo, että Baker inspiroitui Judy Garlandin laulamasta ”Over the Rainbow” -kappaleesta. Ensimmäisiin homoikoneihin kuulunut Garland kuoli vain kaksi päivää Stonewallin mellakoiden jälkeen kesäkuussa 1969.

Stonewallin mellakat saivat alkunsa, kun poliisi teki New Yorkissa rat­sian queer-väen suosimaan Stonewall Inn -ravintolaan, ja väki nousi poliisia vastaan. Tapahtumat käynnistivät queer-oikeuksien liikkeen. Mellakoiden alkamisen muistopäivänä 28. kesäkuuta 1970 marssittiin New Yorkissa ja Los Angelesissa ensimmäisen kerran Pride-hengessä. Pride pidetään monessa kaupungissa vieläkin kesäkuun lopun tienoilla.

Alkuperäisessä lipussa oli kahdeksan raitaa nykyisen kuuden asemasta. Ylimmäinen väri oli vaaleanpunainen, ja vihreän ja punaisen välissä oli turkoosi raita. Vaaleanpunainen kuitenkin aiheutti ongelmia painotekniikan ja kankaiden saatavuuden kannalta, joten se jätettiin lipusta pois. Myöhemmin myös turkoosi jäi pois, jotta raitoja olisi parillinen määrä. Samalla sinisen raidan sävyä muutettiin.

Kukin kahdeksasta väristä symboloi jotakin: pinkki seksuaalisuutta, punainen elämää, oranssi parantavaa voimaa, keltainen auringonvaloa, vihreä luontoa, turkoosi taidetta, sininen harmoniaa ja violetti yhteishenkeä.

Biseksuaalilipun suunnitteli ­Michael Page vuonna 1998. Se haluttiin tuoda koko queer-yhteisöä edustavan sateenkaarilipun rinnalle lisäämään tietoisuutta biseksuaalisuudesta niin yhteiskunnassa yleensä kuin myös HLBTQ-yhteisön sisällä.

Page kertoi valinneensa lipun värit jo olemassa olevasta biseksuaalisuuden symbolista, ”biangelista”. Vaaleanpunainen väri kuvaa hänen mukaansa homoseksuaalisuutta, sininen heteroseksuaalisuutta ja violetti biseksuaalisuutta.

Pagen mukaan violetin värin pikselit sekoittuvat huomaamattomasti sekä punaiseen että siniseen, aivan kuten oikeassa maailmassa biseksuaalit sekoittuvat huomaamattomasti sekä homo- että heteroväestöön.

Nahkakulttuurilippu on nahkaan pukeutuvien, nahkafetisistien ja BDSM-kulttuurin lippu, jonka suunnitteli Tony DeBlase. Se esiteltiin ensimmäisen kerran Mister International Leather -tapahtumassa Chicagossa 1989. DeBlase ei ottanut kantaa suunnittelemansa lipun symboliikkaan. Hänen mukaansa värit ja symboli ovat vapaasti jokaisen katsojan itsensä tulkittavissa.

Karhulipun haluttiin niin ikään lisäävän tietoisuutta karhukulttuurista HLBTQ-yhteisön sisällä. Craig Byrnes suunnitteli lipun vuonna 1995.

Byrnesin psykologian opintoihin kuului suunnitella projekti, joka käsitteli 80-luvun alusta räjähdysmäisesti kasvanutta karhukulttuuria. Byrnes oli alakulttuurin jäsen itsekin. Hän keksi projektikseen suunnitella lipun, joka kuvaisi karhukulttuurissa arvostettuja sekundaarisia seksuaalisuuden merkkejä kuten parran ja muun ihokarvoituksen kasvua.

Lipun värit edustavat karhueläinten eri värejä ympäri maailmaa tai yhtä hyvin ihmisihojen ja -karvojen väri­kirjoa.

Lateksilipun suunnittelivat ­Peter Tolos ja Scott Moats 1994. Se on kumi- ja lateksifetisistiyhteisön symboli.

Lipun musta väri symboloi nykyään kumifetisistien tuntemaa kiihkoa mustaa, kiiltävää kumia kohtaan. Punainen väri kuvaa verevää intohimoa ja keltainen halua leikkiin ja fantasioiden toteuttamiseen. Raitojen muodostama mutka kuvaa kinky-asennetta.

Translippuja on monia erilaisia. Vaaleansini-vaaleanpuna-valkoraidallisen lipun suunnitteli amerikkalainen Monica Helms vuonna 1999.

Lipun väreistä Helms on kertonut, että vaaleansininen symboloi poikavauvoiksi määriteltyjä ja vaaleanpunainen tyttövauvoiksi määriteltyjä. Valkoinen keskellä symboloi intersukupuolisia, muutosprosessia olevia, tunnistamattomia sukupuolia ja sukupuolineutraaleja.

Helmsin suunnittelemasta lipusta on useita variaatioita, joista yhden ajankohtaisimmista suunnitteli ­Raquel Willis. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Se on muuten samanlainen kuin Helmsin suunnittelema lippu, mutta keskimmäisen valkoisen raidan korvaa musta raita, joka nostaa esiin erityisesti mustien transsukupuolisten kohtaamaa väki­valtaa ja kuolemaa.

Intersukupuolilipun suunnittelijaksi julistettiin australialainen intersukupuolisten järjestö Organisa­tion Inter­sex International Australia. Vuonna 2013 julkistettuun lippuun ei haluttu sukupuolittavia värejä kuten vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Järjestön lausuman mukaan keltainen ja violetti ovat ”hermafrodiittivärejä”.

Aseksuaalilippu nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 2010, vuosi sen jälkeen, kun aseksuaalien järjestö The Asexual Visibility and Education Network (AVEN) oli marssinut ensimmäisen kerran San Francisco Pride -tapahtumassa. Lipun suunnitteluun osallistettiin mahdollisimman monia aseksuaaliyhteisöjä.

Panseksuaalilippu on näkynyt laajasti eri yhteyksissä 2010-luvulta läh­tien. Se luotiin lisäämään panseksuaalisuuden näkyvyyttä ja tunnustamista. Erityisesti sen haluttiin muistuttavan, että panseksuaalisuus on erillinen biseksuaalisuudesta.

Lipun vaaleanpunainen kuvaa nais­identifikaatiota biologisesta sukupuolesta huolimatta ja sininen miesidentifikaatiota. Keltainen keskellä kuvaa ei-binäärisyyttä; se sisältää termit kuten androgyyni, agender, bigender ja genderfluid.

Heli Yli-Räisänen

Cis Oy Ab

Sukupuolen moninaisuus työelämässä ei ole aina mutkatonta.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Vuoden alussa kartoitettiin muiden kuin cis-sukupuolisten kokemuksia työelämästä. Kyselyn toteuttivat yhteistyössä Dreamwear Club ry, Trasek ry, Transtukipiste, Setan transpoliittinen toimikunta ja tasa-arvovaltuutetun toimisto, ja siihen vastasi 114 henkilöä.

Ilahduttavaa oli, että vaikka merkittävällä osalla kyselyyn vastanneista oli syrjintäkokemuksia, suurimmalla osalla kokemukset työelämässä olivat positiivisia. Vastanneista 40,7 prosenttia ilmoitti, ettei ollut kymmenen viime vuoden aikana kokenut syrjintää työnhakutilanteessa. Vastanneista 25,9 prosenttia koki, että heidän sukupuolivähemmistöön kuulumisensa, joka oli työnantajan tiedossa, oli itse asiassa vahvuus työnhakutilanteessa.

Sen sijaan työnhakutilanteessa syrjintää oli kokenut ”usein tai poikkeuksetta” 29,6 prosenttia vastanneista.

Tasa-arvolakiin lisättiin viime vuoden alussa syrjimiskielto sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun perusteella. Lisäyksellä tarkennettiin lakiin jo ennestään kirjattua kieltoa. Sukupuolivähemmistöön kuulumisen takia työnhakutilanteessa tapahtunutta syrjintää on kuitenkin erittäin vaikea todentaa. Työnantajan syrjivä asenne on helppo piilottaa muiden perusteiden taakse.

Esihenkilön taholta syrjintää kertoi kokeneensa 34,6 prosenttia vastanneista. Näissä tapauksissa syrjintä ilmeni esimerkiksi asiattomina letkautuksina, yrityksinä erottaa työntekijä, palkan alenemisena, sairauspoissaolojen saamisen vaikeutena ja työtodistuksen saamisen hankaloittamisena.

Erityisen positiiviseksi koettiin, kun esihenkilö esimerkiksi järjesti niin, että korjausprosessiin liittyvät sairauspoissaolot voitiin kaikki pitää palkallisina vapaina, tai kun esimies kannusti työntekijää ilmoittamaan, jos kokee syrjintää sukupuolivähemmistöön kuulumisensa takia. Kannustusta esihenkilön taholta koki 29,6 prosenttia.

Esihenkilön vaikutus työntekijän tilanteeseen näyttäytyy kyselyn mukaan ennen kaikkea hallinnollisissa seikoissa. Muun muassa palkkoihin, lomiin ja työtodistuksiin liittyvät asiat saattoivat mutkistua joko esihenkilön tahallisen asioiden hankaloittamisen tai hänen tietämättömyytensä takia. Työntekijä voi aina turvautua juridiseen apuun saadakseen esimerkiksi oikeilla henkilötiedoilla varustetun työtodistuksen, mutta tavallisesti mutkattomien asioi­den ylenmääräinen vaikeutuminen vaatii työntekijältä ylimääräistä energiaa.

Kollegojen taholta syrjintää kertoi kokeneensa 38,3 prosenttia vastanneista. Sitä puolestaan ei kokenut 43,2 prosenttia vastanneista. Tueksi koettiin, kun kollegat olivat mutkattomasti alkaneet käyttää uutta nimeä tai olivat ottaneet oman koetun sukupuolen porukkaan heti asian tullessa ilmi. Myös hiljainen hyväksyntä koettiin mielekkääksi – kun ei kannustettu mutta ei osoitettu mitään negatiivistakaan.

Kollegojen syrjintä tai tuki ilmenee usein sosiaalisissa tilanteissa. Useista vastauksista heijastui, että syrjintä ei perustunut yksiselitteisesti esimerkiksi transsukupuolisuuteen, vaan kollegat vierastivat sitä, että joku ei sopinut naisen tai miehen normiin eikä ilmaissut sukupuoltaan totutulla tavalla. Tähän ongelmaan saattavat törmätä myös monet cis-sukupuoliset. Tietynlainen keho ei tarkoita tietyn käyttäytymiskoodin noudattamista.

Kyselyssä ilmeni monia huomionarvoisia asioita. Näihin kuului muun muassa se, että vastaajien työttömyysprosentti oli 22,8, kun se yleisesti Suomessa on kymmenen prosentin luokkaa. Aiemmat tutkimukset osoittavat, että etenkin nuorten transsukupuolisten työelämään pääsy viivästyy, koska oman identiteetin löytäminen vie aikaa keskivertoa enemmän. Työelämästä myös poistutaan aiemmin, mikä selittynee sillä, että normista poikkeavan sukupuolen ilmaisun ja identiteetin kanssa kohdataan ylimääräistä kuormitusta.

Oman identiteettinsä koki työyhteisössä vahvuutena 42 prosenttia, kun taas 12,3 prosenttia oli tästä hyvin eri mieltä. Vahvuuden kokemusta vastaajat perustelivat sillä, että heillä on omista kokemuksistaan johtuen erityistä sensitiivisyyttä muita kohtaan ja että varmuus omasta identiteetistä teki heistä parempia työntekijöitä.

Suurimmalla osalla vastanneista, jotka olivat olleet yhteydessä työterveyslääkäreihin, luottamushenkilöihin ja työsuojeluvaltuutettuihin, kokemukset olivat asiallisia.

Miksi diskolla on väliä

”Ensimmäiset kuusi kuukautta vuodesta 1979 kuului diskolle… Ja viimeiset kuusi kuukautta uljaille nuorille rokkareille.”

Teksti Janne Siironen

Lainaus on Rolling Stones -lehdestä vuodelta 1979. Samana vuonna, heinäkuun 12. päivä yli 50 000 ihmistä pakkautui ­Comiskey Park -stadionille Chicagoon katsomaan baseball-ottelua, jota oli promotoitu poikkeuksellisesti teemalla Disco Demolition Night. Ilmapiiri oli kiihtyneen riehakas.

Disco Demolition Night oli chicagolaisen radiokanavan WLUP-FM:n tiskijukan Steve Dahlin masinoima diskomusiikin vastainen tempaus. Ideana oli räjäyttää valtava diskolevykasa baseball-ottelun väliajalla. Kaikki levyn mukanaan tuoneet saivat alennusta ottelun lipuista.

24-vuotiaan Dahlin radio-ohjelmissa diskokulttuuria pilkattiin armottomasti. Vaikka vitsailu oli ainakin näen­näisesti harmitonta, kuultiin välissä myös mauttomuuksia. Dahl esimerkiksi ”juhli” diskotähti Van McCoyn kuolemaa hajottamalla tämän vinyylilevyjä suorassa lähetyksessä.

Steve Dahlin inho diskoa kohtaan ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Samankaltaista liikehdintää ja protestointia kuultiin myös monilla muilla radiokanavilla. Yhden virallisen totuuden mukaan ihmiset olivat yksinkertaisesti vain kyllästyneitä musiikinlajiin sen dominoitua listoja jo usean vuoden ajan.

Disco Demolition Night riistäytyi täysin käsistä levyjen räjäytyksen jälkeen. Tuhannet ihmiset ryntäsivät kentälle hajottamaan lisää paikkoja palavien vinyylilevyjen sinkoillessa vaarallisesti ympäriinsä. Vasta täydessä mellakkavarustuksessa paikalle saapuneet poliisit saivat stadionin tuhoamisen keskeytettyä.

Dahlin mukaan kyse oli vain käsistä lähteneestä hassuttelusta, mutta diskon historian tunteminen auttaa hahmottamaan ”pojat ovat poikia” -asenteen taakse kätkeytyneen rasismin, misogynian ja homofobian.

1970-luvun alun Yhdysvalloissa elettiin rakkauden kesän krapulaa. Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Jim Morrison olivat kaikki kuolleet lyhyen ajan sisällä vain 27-vuotiaina. Rock oli muuttunut raskaammaksi ja yhdistynyt 60-luvun psykedeliaan, synnyttäen kokeellisen progen ja heavy rockin. Bändit kuten Rolling Stones, Pink ­Floyd, The Who ja Led Zeppelin kiersivät nyt klubien sijaan yksityislentokoneilla areenalta toiselle.

Jotain 70-luvun alun rock-musiikin voittajista ja häviäjistä kertoo se, että vuosikymmenen 50 myydyimmän levyn joukkoon mahtuu vain kahden naisartistin albumit. ”Ei-valkoisten” artistien levyjä joukossa oli kolme. Rock oli siis valkoista, raskasta ja maskuliinista.

Kellareissa oli kuitenkin jo alkanut vallankumous. Yhdysvaltojen isoissa kaupungeissa varsinkin homot ja mustat olivat alkaneet käydä uudenlaisilla klubeilla, joissa painopiste oli tanssimisessa, hedonismissa ja huumeissa.

Vuoden 2016 marraskuussa menehtynyt dj-pioneeri David Mancuso oli mies, jonka privaattibileistä kaikki sai tavallaan alkunsa. Hänen vuonna 1970 New Yorkissa järjestämiään Love Saves The Day -juhlia seurasi sarja privaattiklubeja, joita alettiin pian kutsua nimellä The Loft. Juuri Loft toimi prototyyppinä myöhemmille legendaarisille gay-diskoille kuten Paradise Garagelle ja The Saintille.

Ei ole sattumaa, että juuri homot, transsukupuoliset, mustat ja latinot olivat alkuperäisen The Loftin vakioyleisöä. 70-luvun alussa nämä paikat toimivat turvallisina tiloina gay-miehille, joiden omia klubeja poliisi toistuvasti ratsasi, muun homofobisen häiriköinnin lisäksi. The Loftin tanssilattia saattoi olla monelle homolle ensimmäinen kokemus siitä, millaista oli olla täysin oma itsensä, ilman että kukaan tuomitsi tai haukkui.

Diskon nousu tapahtui samanaikaisesti homojen oikeuksien voimistumisen ja feministisen liikkeen kasvun kanssa. Kun Donna Summer huohotti 16-minuuttisen orgasminsa läpimurtohitillään ”Love To Love You Baby” (1975), oli selvää, että 70-luku olisi myös naisen seksuaalisuuden vuosikymmen.

Ensimmäistä kertaa populaarimusiikin historiassa valkoiset nuoret miehet jäivät vähemmälle huomiolle. Yksinkertaistetuimmillaan voisi sanoa, että disko oli pohjimmiltaan mustien diivojen ja homomiesten dialogia tanssilattialla. Heteromiehille jäi tässä vuoropuhelussa usein vain subjektin rooli, toimiminen laulujen aiheena. Disko ei erityisesti tarvinnut nuorta valkoista heterojäbää.

Diskon suurimmat tähdet olivatkin jo aiemmin menestynyttä Bee Geesiä lukuunottamatta usein mustia tai naisia. Lajin kaupallinen kuningatar ­Donna Summer oli molempia.

Myös seksuaalinen monimuotoisuus nousi ennenäkemättömällä tavalla näkyviin. Village People -bändi oli syntynyt jonkinlaisena sisäpiirivitsinä New Yorkin gay-kaupunginosa Greenwich Villagen hahmoista, mutta pian koko kansa jumppasi YMCA:n tahtiin. Fantastinen Sylvester taas toi kolmannen sukupuolen mallia hämmentyneille televisiokatsojille puuhka harteillaan ja luomet timantteja kimaltaen.

Disco Demolition -ilta oli vain yksi episodi isommassa valtapelissä. Ilta aloitti ketjureaktion, joka kulminoitui levy-yhtiöiden disko-osastojen lakkauttamiseen ja diskoartistien tiputtamiseen yhtiöiden listoilta. Mainostajien reaktioiden pelossa disko katosi nopeasti myös radioaalloilta.

Vuoden 1980 loppuun mennessä diskon vastainen kamppanja oli tehnyt tehtävänsä, ja soundi oli kuin pois pyyhitty Yhdysvaltojen poplistoilta. Huhut sen kuolemasta olivat kuitenkin ennenaikaisia. Disko oli vain paennut takaisin kellareihin ja gayklubeille. Muutaman vuoden päästä kaikki tanssisivat jälleen.

Kirjoittaja juontaa joka toinen keskiviikko dj Mr A:n kanssa disko- ja housemusiikin queer-juuriin ja nykyisyyteen keskittyvää MILK-radio-ohjelmaa Bassoradiossa.

Näkymätön biseksuaalisuus

Homoista puhutaan eikä heteroseksuaalisuutta enää oleteta normina. Mutta biseksuaaleja mainitaan harvoin. Miksi HLBTQ-kirjainyhdistelmän B on hiljainen?

Teksti Heli Yli-Räisänen

Törmään ilmiöön yhtenään: julkisuudenhenkilö tai joku tuttavapiirissä aloittaa heterosuhdemenneisyytensä jälkeen samansukupuolisen suhteen, ja joku toteaa: ”Se on nykyään homo.” Lausahdus on ymmärrettävä: homosek­suaalisuus on ollut niin tabuluontoista, että heteroseksuaalisuuden toteuttaminen on saattanut olla kulissi. Mutta on myös vaihtoehto, että kyseinen henkilö on aina ollut biseksuaali, mutta ei vain ole koskaan aiemmin toteuttanut sitä käytännössä.

Biseksuaalisuuteen liittyy fobiaa ja oletuksia. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa homo- ja lesbofoorumeiden alentavia kommentteja: ”En ikinä alkaisi suhteeseen bissen kanssa, koska ne aina lopulta haluavat heterosuhteeseen.” ”Biseksuaalit ovat vain hämmentyneitä omasta suuntautumisestaan, se menee ohi.” ”Bisselle ei ikinä riitä yksi.”

Ensimmäinen oletus on naurettava, koska asia on juuri näin minkä tahansa parisuhteen kohdalla: alussa ei voi tietää, toimiiko kaksi ihmistä pariskuntana. Asia, joka voi heidät erottaa, voi olla yhtä lailla erimielisyys paikasta, jossa haluatte asua kuin rakastuminen toiseen ihmiseen – olipa tämän sukupuoli mitä tahansa.

Ovatko biseksuaalit hämmentyneitä oman seksuaalisuutensa suhteen? Aivan varmasti, toisinaan jopa yhtä paljon kuin kaikki muutkin ihmiset. Muistele hetki itseäsi teini-ikäisenä seksuaalisuuden maailmassa – oliko kaikki heti selvää, ja tiesitkö, miten toimia ja tuntea asioista?

Jos teininä harrastaa lähinnä heterosuhteita ja myöhemmin kokeilee myös homosuhteita, kokemus voi olla kuin eläisi toista teini-ikää. Mutta kuten teini-iässäkin yleensä, hämmennys katoaa ajan ja kokemuksen myötä. Ja kyllä, myös homoseksuaali vai myöhemmällä iällä löytää itsestään biseksuaalin.

Kolmas olettamus biseksuaalien seksitarpeesta on paitsi useissa ta­pauk­ses­sa väärä myös moralisoiva. On biseksuaaleja, joilla on tarve seksiin ihmisten kanssa jotka edustavat muita sukupuolia kuin oma kumppani, mutta bi­sek­suaa­li voi yhtä lailla olla yksiavioinen. Avoimia suhteita on kaikenlaisilla pareilla, ja mikä tekee suhteen avoimuudesta huonomman, jos syy siihen on sukupuoli?

Bi Visibility Day muistuttaa joka vuosi 23. syyskuuta biseksuaalisuuden näkyvyydestä. Facebookissa moni HLBTQ-asioita ajava taho yritti tänäkin vuonna murtaa käsitystä biseksuaaleista siveettöminä seksihulluina. Vaikka tarkoitus on hyvä, siinä on ongelma: kun kerrotaan, että biseksuaali voi olla vain yhden ihmisen kumppani, samalla implisiittisesti langetetaan häpeää ajatuksen ylle, että seksuaalinen aktiivisuus ja monipuolisuus seksuaalisuutensa ilmaisussa on ei-toivottua.

Biseksuaalisuus on jotain, mikä harvoin näkyy parisuhteen kautta ulkopuolisille – kumppanin sukupuoli määrittää biseksuaalin homoksi tai heteroksi. Biseksuaalisuuden kirjoa monimutkaistaa myös panseksuaalisuus.

”Sanon yleensä ihmisille, että olen biseksuaali, koska en jaksa alkaa selittää panseksuaalisuutta. Pelkästään biseksuaalisuus aiheuttaa kysymyksiä, joita ei ikinä kysyttäisi homolta tai heterolta, kun heidän suuntautumisensa tulee esille. Yleensä kysytään, onko ryhmäseksi minulle välttämätöntä parisuhteessa tai vaadinko saada harrastaa seksiä toisen sukupuolen kanssa, kuin mitä kumppanini on. Ja sitä kysytään, että olenko naisten kanssa vain kiinnittääkseni miesten huomion. Kai sellaisiakin bissejä on, jotka ryhtyvät parisuhteeseen vain tietyn sukupuolen kanssa, ja harrastavat vain seksiä toisen tai muiden sukupuolten kanssa, mutta minusta sen kysyminen on alentavaa. Aivan kuin jopa seksuaalinen käyttäytymiseni olisi viime kädessä sidoksissa siihen, että haluan miellyttää heteromiehiä tuomalla heidän lesbofantasiansa heidän silmiensä eteen”, kertoo 29-vuotias Jutta, joka kelpuuttaa sekä bi- että panseksuaalimääritelmät.

Viimeinen dekadentti

Homoeroottisen taiteen suuri tuntematon REX astuu varovasti parrasvaloon.

Teksti Janne Siironen

Taide on kuten seksi; se mistä myönnämme pitävämme päivänvalossa ja mistä me oikeasti pidämme kello 2.30 yöllä, baarien sulkeuduttua, ovat kaksi eri asiaa.”

Aikana, jolloin kaikki informaatio on Wikipedian päässä, on jännittävää löytää aito mysteeri. Minusta tuntuu, että kompastuin yhteen muutama viikko sitten Berliinissä.

Vierailin ystäväni vinkistä underground-taiteilija Rexin Rex Verboten -näyttelyn avajaisissa The Ballery -galleriassa Schönebergissä. Ennakoiva salapoliisityö ja reipas googlailu jätti käteen harvinaisen vähän informaatiota taiteilijasta. Edes internet ei tiedä nimimerkki Rexin oikeaa nimeä, ikää, synnyinpaikkaa tai juuri muutakaan kovin tarkkaa tämän elämästä.

Rex Verboten on osa Berliinissä juhlittavaa Folsom Europe -fetissitapahtumaa. Ovella vartioi tiukkailmeinen ja tiukkahousuinen vanhempi herrasmies. Kuvaaminen tai edes kännykän esille ottaminen on tiukasti kiellettyä. Kännykkä tullaan kuulemma heittämään maahan ja polkemaan muussiksi, jos sellainen näkyy. Ja tämä kerrotaan tiukasti saksaksi. Ei ole sattumaa, että Rexistä ei löydy internetistä yhtään valokuvaa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.
Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.

Rexin työt ovat unenomaisia, synkkiä, eroottisia – samaan aikaan märkiä unia ja painajaisia. Siinä missä Rexin aikalaisen ja henkilökohtaisen ystävän Tom Of Finlandin piirrustusten adonikset olivat amerikkalaisen optimismin ja leikkisyyden ilmentymiä, liikkuu Rex aina varjoissa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni. Kuvissa on kiimaa, mutta ne ovat myös uhkaavia. Niissä vilisee rottia, klovneja, koiria ja poikia, jotka tuskin ovat vielä täysi-ikäisiä.

Rexin töitä on mahdotonta kuvitella verhokankaaksi tai kahvipaketin kylkeen. 30 tai 40 vuotta valmistumisensa jälkeen ne tuntuvat edelleen arveluttavilta. Melkein rikollisilta.

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. Tämä maan suola edustaa minulle kaikkia miehiä, jotka elävät alentavissa olosuhteissa ympäri maailmaa. Sosiaalisella ja seksuaalisella etiketillä ei ole sijaa heidän elämässään, koska he ovat niin keskittyneitä selviämiseen päivästä ja tunnista toiseen. Näille miehille seksistä tulee uskonto, koska se on ainut palkinto minkä yhteiskunta heille sallii.”

Juttelen näyttelyn järjestäjän tuottaja Bernd Althansin kanssa. Selviää, että ”Rex ei varsinaisesti tee haastatteluja”, mutta jotain on järjestettävissä koska ”Rex on valmis laajempaan huomioon”. Muutaman päivän ahkeran mailailun jälkeen saan loppujen lopuksi tyytyä pressiä varten laadittuun yhdeksänsivuiseen tiedotteeseen, jossa ­Rexiä on haastateltu hänen työnsä filosofiasta. Tämän jutun lainaukset ovat tuosta ­haastattelusta.

Rexin taustasta tiedetään vähän. Vahvistamattomien tietojen mukaan jossain vaiheessa 1940-lukua syntyneen taiteilijan vanhemmat hylkäsivät hänet jo vauvana, ja Rex vietti lapsuutensa sijaisperheessä maatilalla jossain päin Yhdysvaltoja. Teini-ikäisenä Rex karkasi New Yorkiin ja eli Greenwich Villagen kaduilla ja beatnikkien nurkissa, kunnes eräs varakas muotisuunnittelija otti Rexin suojatikseen ja maksoi tämän opiskelun School of Visual Artsissa Manhattanilla.

Työskenneltyään mainos- ja muotikuvitusten parissa Rex kyllästyi kaupalliseen taiteeseen ja katosi vuosiksi näköpiiristä. Hän palasi kuvioihin 1960-luvun loppupuolella, ja viimeistään Rexin 1970-luvun New Yorkin SM- ja fetissiskeneä kuvanneet työt nostivat taiteilijan isoksi jutuksi underground-taiteen kentällä.

Tarkat, usein viikkojen työn vaatineet, musteella pistetekniikalla tehdyt piirrustukset oli signeerattu yksinkertaisesti nimimerkillä ”Rex”, koska ennen Stonewallin mellakoita (1969) homous ja homoeroottinen taide olivat edelleen rikoksia suuressa osassa Yhdysvaltoja.

Rex teki kuvituksia kymmeniin alan lehtiin, kuten Manifest, Just Men, Torso, Inches, Uncut ja Drummer (johon myös Robert Mapplethorpe kuvasi), pulp-kirjoihin, poppers-mainoksiin, gay-klubien postereihin ja flaijereihin ja New Yorkin legendaarisen The Mineshaft -seksiklubin julisteisiin ja t-paitoihin, joita myytiin vuosien varrella kymmeniätuhansia kappaleita.

Töistä on koottu myös portfolioita, kuten Rexwerk, Uncut, Legends ja Rex Sex-Freak Circus, joita Rex myi postimyyntinä yksityisille asiakkaille.

”Ongelma taidekentän valtaapitävissä on se, että he eivät kykene hyväksymään olevansa vain korruptoituneen järjestelmän lakeijoita eivätkä suinkaan niitä vapaita itsenäisiä ajattelijoita, joiksi he itseään imartelevat. He ovat osa ongelmaa eivätkä ratkaisu, joka antaisi uusien genrejen kukoistaa vapaasti ­taiteessa.”

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. "
”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. ”

Kiistämättömästä lahjakkuudesta ja pienestä mutta intohimoisesta seuraajajoukostaan huolimatta Rex on törmännyt koko uransa ajan moralismiin. Vaikka 80-luvulle tultaessa ­homous ei enää ollut rikos, teki varsinkin ­aidsin tulo ja sen aiheuttama järkyttävä tuho ilmapiirin kielteiseksi Rexin vaarallista ja animalistista seksuaalisuutta tihkuvalle taiteelle.

Mahdollisuudet laajempaan huomioon ovat tyssänneet kerta toisensa perään. Esimerkiksi Rexin valinta San Fransiscon sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukkoon vuonna 1985 ja työt Mayor’s Art Galassa toivat valtavasti negatiivista huomiota koko tilaisuudelle. Vuonna 1994 tietokirja Gay Ideas: Outing and Other Controversiesin julkaisu melkein torppaantui kokonaan, koska mukana oli Rexin töitä. Taiteilijan oma asenne ei ole auttanut. Hän ei ole valmis kompromisseihin.

”Minuun ovat vaikuttaneet kirjailijat kuten William S. Burroughs ja Henry Miller. Voin samastua heidän ikonoklastiseen näkemykseensä hylkiöistä. Tämä on syy, miksi versioni homoerotiikasta loukkaa monia homomiehiä. Nämä potretit edustavat jotain ihan muuta kuin heidän vaalimansa stereotyypinen kuva itsestään siisteinä konservatiivisina aviopareina jäjittelemässä sitä samaa materialistista elämäntapaa, joka on liitetty vain keskiluokkaisiin heteroporvareihin. Samoihin porvareihin, jotka aiemmin toivoivat heidänlaistensa ihmisten kuolemaa.”

Taidemaailma on suhtautunut Rexin töihin aina hermostuneen välttelevästi. Rexin vaikutus New Yorkin taideskeneen on elefantti olohuoneessa. Kukaan ei toki kiistä Rexin lahjakkuutta, mutta onko tämä oikeasti taidetta? Vai pelkkää pornoa? Ja ennen kaikkea, kuinka tätä voi myydä? Mapplethorpe sentään kuvasi välissä kukkiakin.

”Sekä Mapplethorpe että Warhol käytännössä kesytettiin taide-establismentin toimesta, jotta heidät voitiin markkinoida suuremmalle yleisölle brändeinä. Taidemaailmassa heidän uriaan oli ohjailemassa maailman­luokan neuvonantajat. Vaikka heidän töitään pidettiin aikanaan sokeeraavina, ovat ne jälkikäteen nähtynä vain jotain ’uskaliasta’, hohdokkaaksi puleerattuna. Heidän työnsä ovat kiihottavia mutteivät uhkaavia, ja ensisokin jälkeen ne tuskin tuovat katsojalle mitään teräviä uusia tulkintoja maskuliiniseen seksuaalisuuteen. Tänä päivänä nämä joskus ’sokeeranneet’ työt vaikuttavat lähinnä omistajiensa sijoitusvälineiltä, jollaisiksi ne alunperin tietenkin tarkoitettiinkin. Ja loistavia sijoituksia ne ovat olleetkin.”

Rexin mukaan taidemaailmaa pyörittää raha.

”Minä en yksinkertaisesti ollut hyvä sijoitus, koska taiteeni oli niin edellä aikaansa.”

Avajaisten loppupuolella tunnelma muuttuu. Rex, joka ei koskaan normaalisti osallistu avajaisiinsa, on täällä. Yritän tarkkailla kaikkia epäilyttäviä eläkeiän ylittäneitä miehiä. Niin tekevät kaikki muutkin. Hetken päästä on selvää, kuka Rex on; ihmiset gravitoituvat kuin vahingossa hennon, täysin mustiin pukeutuneen hattupäisen miehen ympärille. Valtavien mustien aurinkolasien takaa on vaikeaa lukea Rexin reaktioita.

Walt Disneyn taiteen filosofia oli tuottaa nautintoa ja iloa lapsille. Minun taiteeni filosofia on tuottaa nautintoa ja iloa aikuisille miehille.”

The Balleryn Rex Verboten -näyttely on gallerian mukaan huikea menestys: Rexin töitä käy kymmenen päivän aikana katsomassa yli kaksituhatta ihmistä. Saattaa olla, että Rexin aika on vihdoin tullut.

www.rexwerk.com

Hihamerkeistä homomuseoon

Berliinissä homoilla on historia, josta ei vaieta.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Scwules Museum

Schwules Museum eli homomuseo­ ei liene sattumalta perustettu juuri Berliiniin. Kaupunki oli queerväen mekka jo 1900-luvun alussa. Siellä suoritettiin ensimmäinen transnaisen sukupuolenkorjausleikkaus, ja sinne perustettiin vuonna 1919 seksuaalisuutta tutkiva yksityinen instituutti, joka julkaisi tutkimuksia homoseksuaalisuudesta yhtenä muista seksuaalisen suuntautumisen ilmentymänä. Kaupunki oli tunnettu räätäleistä ja suutareista, jotka tekivät tilaustöitä niin sanotuille ristiinpukeutujille.

Sitten tuli natsi-Saksa. Homot joutuivat vainon kohteeksi, tutkijoiden julkaisut poltettiin. Homoja vangittiin queerväen suosimista kuppiloista ja vietiin keskitys­leireille.

Natsien rodunjalostus kohdistui erityisesti homoseksuaalisiin miehiin. Kun juutalaiset kantoivat hihamerkissään Daavidin tähteä, homot hihamerkittiin vaaleanpunaisella kärjellään seisovalla kolmiolla, joka viittasi kaikenlaisiin seksuaalisiin perversioihin. Myöhemmin kolmion haalea puna muutettiin kirkkaan pinkiksi, ja ennen häpeään viittaava symboli otettiin queerväen omaksi osoittamaan ylpeyt­tä omasta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Schwules Museumin vaihtuvat näyttelyt käsittelevät queer-kulttuuria ja -historiaa. Lokakuun loppuun saakka esillä on Sara Davidmannin näyttely Ken. To be destroyed, jossa taiteilija luo uudestaan 50-luvulla Englannissa eläneen transsukupuolisen Ken Houstonin elämän. Tämän David­mann toteuttaa vanhoilla valo­kuvilla, joita hän on käsitellyt sellaisiksi kuin kuvittelee Houstonin halunneen, jos olisi elänyt vapaasti naisena.

Kuvat tekevät postuumisti oikeutta Houstonille, jota Davidmann kutsuu nimellä K, mutta saavat myös tuntemaan surua. Miksi maailma on niin julma ja hidas muuttumaan? Miksi se ei anna lupaa elää sellaisena kuin kukin on, kun se ei ole vaaraksi kenellekään?

Näyttelyssä on kaksi K:n hääkuvaa. Alkuperäisessä K poseeraa tummassa puvussa käsikynkässä valkoiseen pitkään mekkoon puetun vaimonsa kanssa. K:n vaimo tiesi puolisonsa ”salaisuuden” ja hyväksyi sen. Myös toisessa kuvassa he ovat vierekkäin, nyt molemmat samanlaisessa valkoisessa mekossa.

Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.
Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.

Museon toinen näyttely Am I Dandy? esittelee keikaroivan tyylin ilmentymiä aina sen alkuajoilta 1700-luvulta alkaen. Esillä on kuvia, asusteita ja vaatteita, joista osaa saa kokeilla ylleen. Dandy-tyyli rikkoi sukupuolirajoja, sillä myös naiset pukeutuivat niin sanottuihin herrasvaatteisiin.

Am I Dandy? -näyttely kertoo selvää tarinaa siitä, miten sukupuolta rakennetaan performatiivisesti esimerkiksi vaattein, asustein, elein ja kampauksin ennemminkin kuin kehon osien sukupuolittamisella binäärisesti.

Kolmas näyttely Millioners Can Be Trans* // You Are So Brave* on multimediallinen kokoelma teoksia, joissa pyritään pääsemään perinteisen transnarratiivin ulkopuolelle. Näyttelyn nimi viittaa ironisesti julkisuuden pakkomielteeseen menestyviä trans­suku­puolisia kohtaan.

Viittaus rohkeuteen on taas on näpäytys cis-kulttuurille, joka korostaa transihmisten rohkeutta olla trans – aivan kuin ihmisellä olisi useinkaan vaihtoehtoja olla muuta kuin on. Rohkeuden alleviivaaminen implisiittisesti toiseuttaa transihmiset vaikka ei teekään sitä vihapuheen tai suoranaisen syrjinnän kautta. Kaikki näyttelyn tekijät kuraattoria myöten ovat transihmisiä tai sukupuoli­nonkonformisteja.

Vuonna 1984 kolme opiskelijaa teki yhteistyössä lesboaktivistien kanssa esityksen ­Eldorado – the History, Every­day ­Life and Culture of Homosexual Women and Men 1850–1950. Berliinin ­museoon sijoittunut esitys oli yleisömenestys – sen näki yli 40 000 kävijää – ja se kirkasti ajatusta, että homoteemalle tarvitaan oma ­museo.

Vuonna 1985 perustettiin museon tukiyhdistys, sen kirjasto ja arkisto, ja vuonna 1986 järjestettiin ensimmäinen näyttely. Vuotta myöhemmin Berliini juhli festivaalein 750-vuotispäiväänsä, ja Schwules Museum järjesti tapahtuman oheen oman kujeilevan näyttelynsä, joka kulki vapaasti suomennettuna nimellä 750 kuumaa berliiniläistä.

Vuonna 1988 museo muutti Mehringdammiin, jossa pidettiin yli 130 näyttelyä. Museo sai paljon huomiota ja yhteistyötarjouksia Saksassa ja kansainvälisestikin. Tukijat ympäri maailmaa käyttävät ahkerasti sen arkistoa, ja se toimii yhteistyössä yliopistojen kanssa.

Näyttelyiden, kirjaston ja arkiston laajeneminen pakotti museon muuttamaan vuonna 2013 väljempiin tiloihin Tiergartenin alueen Lützowstrasselle, jossa se tänä päivänäkin sijaitsee.

schwulesmuseum.de