NHL

NHL on vuodesta 2010 julkaistun Normihomolehden uusi tuleminen. Kulttuurianarkistinen queer-kollektiivi tarkastelee sukupuolirooleja, ihmisiä ja ilmiöitä marginaaleista käsin ja suhtautuu yhteiskuntaan terveen vinolla asenteella. Kesäkuusta 2014 alkaen NHL tahmaa Voiman sivuja ja roiskii Fifin lukijoiden silmille.

Cis Oy Ab

Sukupuolen moninaisuus työelämässä ei ole aina mutkatonta.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Vuoden alussa kartoitettiin muiden kuin cis-sukupuolisten kokemuksia työelämästä. Kyselyn toteuttivat yhteistyössä Dreamwear Club ry, Trasek ry, Transtukipiste, Setan transpoliittinen toimikunta ja tasa-arvovaltuutetun toimisto, ja siihen vastasi 114 henkilöä.

Ilahduttavaa oli, että vaikka merkittävällä osalla kyselyyn vastanneista oli syrjintäkokemuksia, suurimmalla osalla kokemukset työelämässä olivat positiivisia. Vastanneista 40,7 prosenttia ilmoitti, ettei ollut kymmenen viime vuoden aikana kokenut syrjintää työnhakutilanteessa. Vastanneista 25,9 prosenttia koki, että heidän sukupuolivähemmistöön kuulumisensa, joka oli työnantajan tiedossa, oli itse asiassa vahvuus työnhakutilanteessa.

Sen sijaan työnhakutilanteessa syrjintää oli kokenut ”usein tai poikkeuksetta” 29,6 prosenttia vastanneista.

Tasa-arvolakiin lisättiin viime vuoden alussa syrjimiskielto sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun perusteella. Lisäyksellä tarkennettiin lakiin jo ennestään kirjattua kieltoa. Sukupuolivähemmistöön kuulumisen takia työnhakutilanteessa tapahtunutta syrjintää on kuitenkin erittäin vaikea todentaa. Työnantajan syrjivä asenne on helppo piilottaa muiden perusteiden taakse.

Esihenkilön taholta syrjintää kertoi kokeneensa 34,6 prosenttia vastanneista. Näissä tapauksissa syrjintä ilmeni esimerkiksi asiattomina letkautuksina, yrityksinä erottaa työntekijä, palkan alenemisena, sairauspoissaolojen saamisen vaikeutena ja työtodistuksen saamisen hankaloittamisena.

Erityisen positiiviseksi koettiin, kun esihenkilö esimerkiksi järjesti niin, että korjausprosessiin liittyvät sairauspoissaolot voitiin kaikki pitää palkallisina vapaina, tai kun esimies kannusti työntekijää ilmoittamaan, jos kokee syrjintää sukupuolivähemmistöön kuulumisensa takia. Kannustusta esihenkilön taholta koki 29,6 prosenttia.

Esihenkilön vaikutus työntekijän tilanteeseen näyttäytyy kyselyn mukaan ennen kaikkea hallinnollisissa seikoissa. Muun muassa palkkoihin, lomiin ja työtodistuksiin liittyvät asiat saattoivat mutkistua joko esihenkilön tahallisen asioiden hankaloittamisen tai hänen tietämättömyytensä takia. Työntekijä voi aina turvautua juridiseen apuun saadakseen esimerkiksi oikeilla henkilötiedoilla varustetun työtodistuksen, mutta tavallisesti mutkattomien asioi­den ylenmääräinen vaikeutuminen vaatii työntekijältä ylimääräistä energiaa.

Kollegojen taholta syrjintää kertoi kokeneensa 38,3 prosenttia vastanneista. Sitä puolestaan ei kokenut 43,2 prosenttia vastanneista. Tueksi koettiin, kun kollegat olivat mutkattomasti alkaneet käyttää uutta nimeä tai olivat ottaneet oman koetun sukupuolen porukkaan heti asian tullessa ilmi. Myös hiljainen hyväksyntä koettiin mielekkääksi – kun ei kannustettu mutta ei osoitettu mitään negatiivistakaan.

Kollegojen syrjintä tai tuki ilmenee usein sosiaalisissa tilanteissa. Useista vastauksista heijastui, että syrjintä ei perustunut yksiselitteisesti esimerkiksi transsukupuolisuuteen, vaan kollegat vierastivat sitä, että joku ei sopinut naisen tai miehen normiin eikä ilmaissut sukupuoltaan totutulla tavalla. Tähän ongelmaan saattavat törmätä myös monet cis-sukupuoliset. Tietynlainen keho ei tarkoita tietyn käyttäytymiskoodin noudattamista.

Kyselyssä ilmeni monia huomionarvoisia asioita. Näihin kuului muun muassa se, että vastaajien työttömyysprosentti oli 22,8, kun se yleisesti Suomessa on kymmenen prosentin luokkaa. Aiemmat tutkimukset osoittavat, että etenkin nuorten transsukupuolisten työelämään pääsy viivästyy, koska oman identiteetin löytäminen vie aikaa keskivertoa enemmän. Työelämästä myös poistutaan aiemmin, mikä selittynee sillä, että normista poikkeavan sukupuolen ilmaisun ja identiteetin kanssa kohdataan ylimääräistä kuormitusta.

Oman identiteettinsä koki työyhteisössä vahvuutena 42 prosenttia, kun taas 12,3 prosenttia oli tästä hyvin eri mieltä. Vahvuuden kokemusta vastaajat perustelivat sillä, että heillä on omista kokemuksistaan johtuen erityistä sensitiivisyyttä muita kohtaan ja että varmuus omasta identiteetistä teki heistä parempia työntekijöitä.

Suurimmalla osalla vastanneista, jotka olivat olleet yhteydessä työterveyslääkäreihin, luottamushenkilöihin ja työsuojeluvaltuutettuihin, kokemukset olivat asiallisia.

Miksi diskolla on väliä

”Ensimmäiset kuusi kuukautta vuodesta 1979 kuului diskolle… Ja viimeiset kuusi kuukautta uljaille nuorille rokkareille.”

Teksti Janne Siironen

Lainaus on Rolling Stones -lehdestä vuodelta 1979. Samana vuonna, heinäkuun 12. päivä yli 50 000 ihmistä pakkautui ­Comiskey Park -stadionille Chicagoon katsomaan baseball-ottelua, jota oli promotoitu poikkeuksellisesti teemalla Disco Demolition Night. Ilmapiiri oli kiihtyneen riehakas.

Disco Demolition Night oli chicagolaisen radiokanavan WLUP-FM:n tiskijukan Steve Dahlin masinoima diskomusiikin vastainen tempaus. Ideana oli räjäyttää valtava diskolevykasa baseball-ottelun väliajalla. Kaikki levyn mukanaan tuoneet saivat alennusta ottelun lipuista.

24-vuotiaan Dahlin radio-ohjelmissa diskokulttuuria pilkattiin armottomasti. Vaikka vitsailu oli ainakin näen­näisesti harmitonta, kuultiin välissä myös mauttomuuksia. Dahl esimerkiksi ”juhli” diskotähti Van McCoyn kuolemaa hajottamalla tämän vinyylilevyjä suorassa lähetyksessä.

Steve Dahlin inho diskoa kohtaan ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Samankaltaista liikehdintää ja protestointia kuultiin myös monilla muilla radiokanavilla. Yhden virallisen totuuden mukaan ihmiset olivat yksinkertaisesti vain kyllästyneitä musiikinlajiin sen dominoitua listoja jo usean vuoden ajan.

Disco Demolition Night riistäytyi täysin käsistä levyjen räjäytyksen jälkeen. Tuhannet ihmiset ryntäsivät kentälle hajottamaan lisää paikkoja palavien vinyylilevyjen sinkoillessa vaarallisesti ympäriinsä. Vasta täydessä mellakkavarustuksessa paikalle saapuneet poliisit saivat stadionin tuhoamisen keskeytettyä.

Dahlin mukaan kyse oli vain käsistä lähteneestä hassuttelusta, mutta diskon historian tunteminen auttaa hahmottamaan ”pojat ovat poikia” -asenteen taakse kätkeytyneen rasismin, misogynian ja homofobian.

1970-luvun alun Yhdysvalloissa elettiin rakkauden kesän krapulaa. Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Jim Morrison olivat kaikki kuolleet lyhyen ajan sisällä vain 27-vuotiaina. Rock oli muuttunut raskaammaksi ja yhdistynyt 60-luvun psykedeliaan, synnyttäen kokeellisen progen ja heavy rockin. Bändit kuten Rolling Stones, Pink ­Floyd, The Who ja Led Zeppelin kiersivät nyt klubien sijaan yksityislentokoneilla areenalta toiselle.

Jotain 70-luvun alun rock-musiikin voittajista ja häviäjistä kertoo se, että vuosikymmenen 50 myydyimmän levyn joukkoon mahtuu vain kahden naisartistin albumit. ”Ei-valkoisten” artistien levyjä joukossa oli kolme. Rock oli siis valkoista, raskasta ja maskuliinista.

Kellareissa oli kuitenkin jo alkanut vallankumous. Yhdysvaltojen isoissa kaupungeissa varsinkin homot ja mustat olivat alkaneet käydä uudenlaisilla klubeilla, joissa painopiste oli tanssimisessa, hedonismissa ja huumeissa.

Vuoden 2016 marraskuussa menehtynyt dj-pioneeri David Mancuso oli mies, jonka privaattibileistä kaikki sai tavallaan alkunsa. Hänen vuonna 1970 New Yorkissa järjestämiään Love Saves The Day -juhlia seurasi sarja privaattiklubeja, joita alettiin pian kutsua nimellä The Loft. Juuri Loft toimi prototyyppinä myöhemmille legendaarisille gay-diskoille kuten Paradise Garagelle ja The Saintille.

Ei ole sattumaa, että juuri homot, transsukupuoliset, mustat ja latinot olivat alkuperäisen The Loftin vakioyleisöä. 70-luvun alussa nämä paikat toimivat turvallisina tiloina gay-miehille, joiden omia klubeja poliisi toistuvasti ratsasi, muun homofobisen häiriköinnin lisäksi. The Loftin tanssilattia saattoi olla monelle homolle ensimmäinen kokemus siitä, millaista oli olla täysin oma itsensä, ilman että kukaan tuomitsi tai haukkui.

Diskon nousu tapahtui samanaikaisesti homojen oikeuksien voimistumisen ja feministisen liikkeen kasvun kanssa. Kun Donna Summer huohotti 16-minuuttisen orgasminsa läpimurtohitillään ”Love To Love You Baby” (1975), oli selvää, että 70-luku olisi myös naisen seksuaalisuuden vuosikymmen.

Ensimmäistä kertaa populaarimusiikin historiassa valkoiset nuoret miehet jäivät vähemmälle huomiolle. Yksinkertaistetuimmillaan voisi sanoa, että disko oli pohjimmiltaan mustien diivojen ja homomiesten dialogia tanssilattialla. Heteromiehille jäi tässä vuoropuhelussa usein vain subjektin rooli, toimiminen laulujen aiheena. Disko ei erityisesti tarvinnut nuorta valkoista heterojäbää.

Diskon suurimmat tähdet olivatkin jo aiemmin menestynyttä Bee Geesiä lukuunottamatta usein mustia tai naisia. Lajin kaupallinen kuningatar ­Donna Summer oli molempia.

Myös seksuaalinen monimuotoisuus nousi ennenäkemättömällä tavalla näkyviin. Village People -bändi oli syntynyt jonkinlaisena sisäpiirivitsinä New Yorkin gay-kaupunginosa Greenwich Villagen hahmoista, mutta pian koko kansa jumppasi YMCA:n tahtiin. Fantastinen Sylvester taas toi kolmannen sukupuolen mallia hämmentyneille televisiokatsojille puuhka harteillaan ja luomet timantteja kimaltaen.

Disco Demolition -ilta oli vain yksi episodi isommassa valtapelissä. Ilta aloitti ketjureaktion, joka kulminoitui levy-yhtiöiden disko-osastojen lakkauttamiseen ja diskoartistien tiputtamiseen yhtiöiden listoilta. Mainostajien reaktioiden pelossa disko katosi nopeasti myös radioaalloilta.

Vuoden 1980 loppuun mennessä diskon vastainen kamppanja oli tehnyt tehtävänsä, ja soundi oli kuin pois pyyhitty Yhdysvaltojen poplistoilta. Huhut sen kuolemasta olivat kuitenkin ennenaikaisia. Disko oli vain paennut takaisin kellareihin ja gayklubeille. Muutaman vuoden päästä kaikki tanssisivat jälleen.

Kirjoittaja juontaa joka toinen keskiviikko dj Mr A:n kanssa disko- ja housemusiikin queer-juuriin ja nykyisyyteen keskittyvää MILK-radio-ohjelmaa Bassoradiossa.

Näkymätön biseksuaalisuus

Homoista puhutaan eikä heteroseksuaalisuutta enää oleteta normina. Mutta biseksuaaleja mainitaan harvoin. Miksi HLBTQ-kirjainyhdistelmän B on hiljainen?

Teksti Heli Yli-Räisänen

Törmään ilmiöön yhtenään: julkisuudenhenkilö tai joku tuttavapiirissä aloittaa heterosuhdemenneisyytensä jälkeen samansukupuolisen suhteen, ja joku toteaa: ”Se on nykyään homo.” Lausahdus on ymmärrettävä: homosek­suaalisuus on ollut niin tabuluontoista, että heteroseksuaalisuuden toteuttaminen on saattanut olla kulissi. Mutta on myös vaihtoehto, että kyseinen henkilö on aina ollut biseksuaali, mutta ei vain ole koskaan aiemmin toteuttanut sitä käytännössä.

Biseksuaalisuuteen liittyy fobiaa ja oletuksia. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa homo- ja lesbofoorumeiden alentavia kommentteja: ”En ikinä alkaisi suhteeseen bissen kanssa, koska ne aina lopulta haluavat heterosuhteeseen.” ”Biseksuaalit ovat vain hämmentyneitä omasta suuntautumisestaan, se menee ohi.” ”Bisselle ei ikinä riitä yksi.”

Ensimmäinen oletus on naurettava, koska asia on juuri näin minkä tahansa parisuhteen kohdalla: alussa ei voi tietää, toimiiko kaksi ihmistä pariskuntana. Asia, joka voi heidät erottaa, voi olla yhtä lailla erimielisyys paikasta, jossa haluatte asua kuin rakastuminen toiseen ihmiseen – olipa tämän sukupuoli mitä tahansa.

Ovatko biseksuaalit hämmentyneitä oman seksuaalisuutensa suhteen? Aivan varmasti, toisinaan jopa yhtä paljon kuin kaikki muutkin ihmiset. Muistele hetki itseäsi teini-ikäisenä seksuaalisuuden maailmassa – oliko kaikki heti selvää, ja tiesitkö, miten toimia ja tuntea asioista?

Jos teininä harrastaa lähinnä heterosuhteita ja myöhemmin kokeilee myös homosuhteita, kokemus voi olla kuin eläisi toista teini-ikää. Mutta kuten teini-iässäkin yleensä, hämmennys katoaa ajan ja kokemuksen myötä. Ja kyllä, myös homoseksuaali vai myöhemmällä iällä löytää itsestään biseksuaalin.

Kolmas olettamus biseksuaalien seksitarpeesta on paitsi useissa ta­pauk­ses­sa väärä myös moralisoiva. On biseksuaaleja, joilla on tarve seksiin ihmisten kanssa jotka edustavat muita sukupuolia kuin oma kumppani, mutta bi­sek­suaa­li voi yhtä lailla olla yksiavioinen. Avoimia suhteita on kaikenlaisilla pareilla, ja mikä tekee suhteen avoimuudesta huonomman, jos syy siihen on sukupuoli?

Bi Visibility Day muistuttaa joka vuosi 23. syyskuuta biseksuaalisuuden näkyvyydestä. Facebookissa moni HLBTQ-asioita ajava taho yritti tänäkin vuonna murtaa käsitystä biseksuaaleista siveettöminä seksihulluina. Vaikka tarkoitus on hyvä, siinä on ongelma: kun kerrotaan, että biseksuaali voi olla vain yhden ihmisen kumppani, samalla implisiittisesti langetetaan häpeää ajatuksen ylle, että seksuaalinen aktiivisuus ja monipuolisuus seksuaalisuutensa ilmaisussa on ei-toivottua.

Biseksuaalisuus on jotain, mikä harvoin näkyy parisuhteen kautta ulkopuolisille – kumppanin sukupuoli määrittää biseksuaalin homoksi tai heteroksi. Biseksuaalisuuden kirjoa monimutkaistaa myös panseksuaalisuus.

”Sanon yleensä ihmisille, että olen biseksuaali, koska en jaksa alkaa selittää panseksuaalisuutta. Pelkästään biseksuaalisuus aiheuttaa kysymyksiä, joita ei ikinä kysyttäisi homolta tai heterolta, kun heidän suuntautumisensa tulee esille. Yleensä kysytään, onko ryhmäseksi minulle välttämätöntä parisuhteessa tai vaadinko saada harrastaa seksiä toisen sukupuolen kanssa, kuin mitä kumppanini on. Ja sitä kysytään, että olenko naisten kanssa vain kiinnittääkseni miesten huomion. Kai sellaisiakin bissejä on, jotka ryhtyvät parisuhteeseen vain tietyn sukupuolen kanssa, ja harrastavat vain seksiä toisen tai muiden sukupuolten kanssa, mutta minusta sen kysyminen on alentavaa. Aivan kuin jopa seksuaalinen käyttäytymiseni olisi viime kädessä sidoksissa siihen, että haluan miellyttää heteromiehiä tuomalla heidän lesbofantasiansa heidän silmiensä eteen”, kertoo 29-vuotias Jutta, joka kelpuuttaa sekä bi- että panseksuaalimääritelmät.

Viimeinen dekadentti

Homoeroottisen taiteen suuri tuntematon REX astuu varovasti parrasvaloon.

Teksti Janne Siironen

Taide on kuten seksi; se mistä myönnämme pitävämme päivänvalossa ja mistä me oikeasti pidämme kello 2.30 yöllä, baarien sulkeuduttua, ovat kaksi eri asiaa.”

Aikana, jolloin kaikki informaatio on Wikipedian päässä, on jännittävää löytää aito mysteeri. Minusta tuntuu, että kompastuin yhteen muutama viikko sitten Berliinissä.

Vierailin ystäväni vinkistä underground-taiteilija Rexin Rex Verboten -näyttelyn avajaisissa The Ballery -galleriassa Schönebergissä. Ennakoiva salapoliisityö ja reipas googlailu jätti käteen harvinaisen vähän informaatiota taiteilijasta. Edes internet ei tiedä nimimerkki Rexin oikeaa nimeä, ikää, synnyinpaikkaa tai juuri muutakaan kovin tarkkaa tämän elämästä.

Rex Verboten on osa Berliinissä juhlittavaa Folsom Europe -fetissitapahtumaa. Ovella vartioi tiukkailmeinen ja tiukkahousuinen vanhempi herrasmies. Kuvaaminen tai edes kännykän esille ottaminen on tiukasti kiellettyä. Kännykkä tullaan kuulemma heittämään maahan ja polkemaan muussiksi, jos sellainen näkyy. Ja tämä kerrotaan tiukasti saksaksi. Ei ole sattumaa, että Rexistä ei löydy internetistä yhtään valokuvaa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.
Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni.

Rexin työt ovat unenomaisia, synkkiä, eroottisia – samaan aikaan märkiä unia ja painajaisia. Siinä missä Rexin aikalaisen ja henkilökohtaisen ystävän Tom Of Finlandin piirrustusten adonikset olivat amerikkalaisen optimismin ja leikkisyyden ilmentymiä, liikkuu Rex aina varjoissa.

Rexin piirtämät miehet ovat niitä, joista sinua varoitettiin lapsena. Rex vie meidät darkroomeihin, pimeille kujille, takapihoille, halpojen motellien hikisiin huoneisiin, joissa ainoana valonlähteenä vilkkuu wc:n rikkinäinen halogeeni. Kuvissa on kiimaa, mutta ne ovat myös uhkaavia. Niissä vilisee rottia, klovneja, koiria ja poikia, jotka tuskin ovat vielä täysi-ikäisiä.

Rexin töitä on mahdotonta kuvitella verhokankaaksi tai kahvipaketin kylkeen. 30 tai 40 vuotta valmistumisensa jälkeen ne tuntuvat edelleen arveluttavilta. Melkein rikollisilta.

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. Tämä maan suola edustaa minulle kaikkia miehiä, jotka elävät alentavissa olosuhteissa ympäri maailmaa. Sosiaalisella ja seksuaalisella etiketillä ei ole sijaa heidän elämässään, koska he ovat niin keskittyneitä selviämiseen päivästä ja tunnista toiseen. Näille miehille seksistä tulee uskonto, koska se on ainut palkinto minkä yhteiskunta heille sallii.”

Juttelen näyttelyn järjestäjän tuottaja Bernd Althansin kanssa. Selviää, että ”Rex ei varsinaisesti tee haastatteluja”, mutta jotain on järjestettävissä koska ”Rex on valmis laajempaan huomioon”. Muutaman päivän ahkeran mailailun jälkeen saan loppujen lopuksi tyytyä pressiä varten laadittuun yhdeksänsivuiseen tiedotteeseen, jossa ­Rexiä on haastateltu hänen työnsä filosofiasta. Tämän jutun lainaukset ovat tuosta ­haastattelusta.

Rexin taustasta tiedetään vähän. Vahvistamattomien tietojen mukaan jossain vaiheessa 1940-lukua syntyneen taiteilijan vanhemmat hylkäsivät hänet jo vauvana, ja Rex vietti lapsuutensa sijaisperheessä maatilalla jossain päin Yhdysvaltoja. Teini-ikäisenä Rex karkasi New Yorkiin ja eli Greenwich Villagen kaduilla ja beatnikkien nurkissa, kunnes eräs varakas muotisuunnittelija otti Rexin suojatikseen ja maksoi tämän opiskelun School of Visual Artsissa Manhattanilla.

Työskenneltyään mainos- ja muotikuvitusten parissa Rex kyllästyi kaupalliseen taiteeseen ja katosi vuosiksi näköpiiristä. Hän palasi kuvioihin 1960-luvun loppupuolella, ja viimeistään Rexin 1970-luvun New Yorkin SM- ja fetissiskeneä kuvanneet työt nostivat taiteilijan isoksi jutuksi underground-taiteen kentällä.

Tarkat, usein viikkojen työn vaatineet, musteella pistetekniikalla tehdyt piirrustukset oli signeerattu yksinkertaisesti nimimerkillä ”Rex”, koska ennen Stonewallin mellakoita (1969) homous ja homoeroottinen taide olivat edelleen rikoksia suuressa osassa Yhdysvaltoja.

Rex teki kuvituksia kymmeniin alan lehtiin, kuten Manifest, Just Men, Torso, Inches, Uncut ja Drummer (johon myös Robert Mapplethorpe kuvasi), pulp-kirjoihin, poppers-mainoksiin, gay-klubien postereihin ja flaijereihin ja New Yorkin legendaarisen The Mineshaft -seksiklubin julisteisiin ja t-paitoihin, joita myytiin vuosien varrella kymmeniätuhansia kappaleita.

Töistä on koottu myös portfolioita, kuten Rexwerk, Uncut, Legends ja Rex Sex-Freak Circus, joita Rex myi postimyyntinä yksityisille asiakkaille.

”Ongelma taidekentän valtaapitävissä on se, että he eivät kykene hyväksymään olevansa vain korruptoituneen järjestelmän lakeijoita eivätkä suinkaan niitä vapaita itsenäisiä ajattelijoita, joiksi he itseään imartelevat. He ovat osa ongelmaa eivätkä ratkaisu, joka antaisi uusien genrejen kukoistaa vapaasti ­taiteessa.”

”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. "
”Hylkiöt vetävät minua puoleensa. Elämä reunalla nöyryyttävien taloudellisten ja emotionaalisten olosuhteiden uhrina, ravintoketjun heikoimpana lenkkinä. Nämä ovat miehiä, joiden olemassaolon taidemaailma – ja hallitukset – niin kovasti yrittävät häivyttää. ”

Kiistämättömästä lahjakkuudesta ja pienestä mutta intohimoisesta seuraajajoukostaan huolimatta Rex on törmännyt koko uransa ajan moralismiin. Vaikka 80-luvulle tultaessa ­homous ei enää ollut rikos, teki varsinkin ­aidsin tulo ja sen aiheuttama järkyttävä tuho ilmapiirin kielteiseksi Rexin vaarallista ja animalistista seksuaalisuutta tihkuvalle taiteelle.

Mahdollisuudet laajempaan huomioon ovat tyssänneet kerta toisensa perään. Esimerkiksi Rexin valinta San Fransiscon sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukkoon vuonna 1985 ja työt Mayor’s Art Galassa toivat valtavasti negatiivista huomiota koko tilaisuudelle. Vuonna 1994 tietokirja Gay Ideas: Outing and Other Controversiesin julkaisu melkein torppaantui kokonaan, koska mukana oli Rexin töitä. Taiteilijan oma asenne ei ole auttanut. Hän ei ole valmis kompromisseihin.

”Minuun ovat vaikuttaneet kirjailijat kuten William S. Burroughs ja Henry Miller. Voin samastua heidän ikonoklastiseen näkemykseensä hylkiöistä. Tämä on syy, miksi versioni homoerotiikasta loukkaa monia homomiehiä. Nämä potretit edustavat jotain ihan muuta kuin heidän vaalimansa stereotyypinen kuva itsestään siisteinä konservatiivisina aviopareina jäjittelemässä sitä samaa materialistista elämäntapaa, joka on liitetty vain keskiluokkaisiin heteroporvareihin. Samoihin porvareihin, jotka aiemmin toivoivat heidänlaistensa ihmisten kuolemaa.”

Taidemaailma on suhtautunut Rexin töihin aina hermostuneen välttelevästi. Rexin vaikutus New Yorkin taideskeneen on elefantti olohuoneessa. Kukaan ei toki kiistä Rexin lahjakkuutta, mutta onko tämä oikeasti taidetta? Vai pelkkää pornoa? Ja ennen kaikkea, kuinka tätä voi myydä? Mapplethorpe sentään kuvasi välissä kukkiakin.

”Sekä Mapplethorpe että Warhol käytännössä kesytettiin taide-establismentin toimesta, jotta heidät voitiin markkinoida suuremmalle yleisölle brändeinä. Taidemaailmassa heidän uriaan oli ohjailemassa maailman­luokan neuvonantajat. Vaikka heidän töitään pidettiin aikanaan sokeeraavina, ovat ne jälkikäteen nähtynä vain jotain ’uskaliasta’, hohdokkaaksi puleerattuna. Heidän työnsä ovat kiihottavia mutteivät uhkaavia, ja ensisokin jälkeen ne tuskin tuovat katsojalle mitään teräviä uusia tulkintoja maskuliiniseen seksuaalisuuteen. Tänä päivänä nämä joskus ’sokeeranneet’ työt vaikuttavat lähinnä omistajiensa sijoitusvälineiltä, jollaisiksi ne alunperin tietenkin tarkoitettiinkin. Ja loistavia sijoituksia ne ovat olleetkin.”

Rexin mukaan taidemaailmaa pyörittää raha.

”Minä en yksinkertaisesti ollut hyvä sijoitus, koska taiteeni oli niin edellä aikaansa.”

Avajaisten loppupuolella tunnelma muuttuu. Rex, joka ei koskaan normaalisti osallistu avajaisiinsa, on täällä. Yritän tarkkailla kaikkia epäilyttäviä eläkeiän ylittäneitä miehiä. Niin tekevät kaikki muutkin. Hetken päästä on selvää, kuka Rex on; ihmiset gravitoituvat kuin vahingossa hennon, täysin mustiin pukeutuneen hattupäisen miehen ympärille. Valtavien mustien aurinkolasien takaa on vaikeaa lukea Rexin reaktioita.

Walt Disneyn taiteen filosofia oli tuottaa nautintoa ja iloa lapsille. Minun taiteeni filosofia on tuottaa nautintoa ja iloa aikuisille miehille.”

The Balleryn Rex Verboten -näyttely on gallerian mukaan huikea menestys: Rexin töitä käy kymmenen päivän aikana katsomassa yli kaksituhatta ihmistä. Saattaa olla, että Rexin aika on vihdoin tullut.

www.rexwerk.com

Hihamerkeistä homomuseoon

Berliinissä homoilla on historia, josta ei vaieta.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Scwules Museum

Schwules Museum eli homomuseo­ ei liene sattumalta perustettu juuri Berliiniin. Kaupunki oli queerväen mekka jo 1900-luvun alussa. Siellä suoritettiin ensimmäinen transnaisen sukupuolenkorjausleikkaus, ja sinne perustettiin vuonna 1919 seksuaalisuutta tutkiva yksityinen instituutti, joka julkaisi tutkimuksia homoseksuaalisuudesta yhtenä muista seksuaalisen suuntautumisen ilmentymänä. Kaupunki oli tunnettu räätäleistä ja suutareista, jotka tekivät tilaustöitä niin sanotuille ristiinpukeutujille.

Sitten tuli natsi-Saksa. Homot joutuivat vainon kohteeksi, tutkijoiden julkaisut poltettiin. Homoja vangittiin queerväen suosimista kuppiloista ja vietiin keskitys­leireille.

Natsien rodunjalostus kohdistui erityisesti homoseksuaalisiin miehiin. Kun juutalaiset kantoivat hihamerkissään Daavidin tähteä, homot hihamerkittiin vaaleanpunaisella kärjellään seisovalla kolmiolla, joka viittasi kaikenlaisiin seksuaalisiin perversioihin. Myöhemmin kolmion haalea puna muutettiin kirkkaan pinkiksi, ja ennen häpeään viittaava symboli otettiin queerväen omaksi osoittamaan ylpeyt­tä omasta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Schwules Museumin vaihtuvat näyttelyt käsittelevät queer-kulttuuria ja -historiaa. Lokakuun loppuun saakka esillä on Sara Davidmannin näyttely Ken. To be destroyed, jossa taiteilija luo uudestaan 50-luvulla Englannissa eläneen transsukupuolisen Ken Houstonin elämän. Tämän David­mann toteuttaa vanhoilla valo­kuvilla, joita hän on käsitellyt sellaisiksi kuin kuvittelee Houstonin halunneen, jos olisi elänyt vapaasti naisena.

Kuvat tekevät postuumisti oikeutta Houstonille, jota Davidmann kutsuu nimellä K, mutta saavat myös tuntemaan surua. Miksi maailma on niin julma ja hidas muuttumaan? Miksi se ei anna lupaa elää sellaisena kuin kukin on, kun se ei ole vaaraksi kenellekään?

Näyttelyssä on kaksi K:n hääkuvaa. Alkuperäisessä K poseeraa tummassa puvussa käsikynkässä valkoiseen pitkään mekkoon puetun vaimonsa kanssa. K:n vaimo tiesi puolisonsa ”salaisuuden” ja hyväksyi sen. Myös toisessa kuvassa he ovat vierekkäin, nyt molemmat samanlaisessa valkoisessa mekossa.

Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.
Näyttelystä Am I Dandy? Bobert W. Richards, The New York Dandy, 2012.

Museon toinen näyttely Am I Dandy? esittelee keikaroivan tyylin ilmentymiä aina sen alkuajoilta 1700-luvulta alkaen. Esillä on kuvia, asusteita ja vaatteita, joista osaa saa kokeilla ylleen. Dandy-tyyli rikkoi sukupuolirajoja, sillä myös naiset pukeutuivat niin sanottuihin herrasvaatteisiin.

Am I Dandy? -näyttely kertoo selvää tarinaa siitä, miten sukupuolta rakennetaan performatiivisesti esimerkiksi vaattein, asustein, elein ja kampauksin ennemminkin kuin kehon osien sukupuolittamisella binäärisesti.

Kolmas näyttely Millioners Can Be Trans* // You Are So Brave* on multimediallinen kokoelma teoksia, joissa pyritään pääsemään perinteisen transnarratiivin ulkopuolelle. Näyttelyn nimi viittaa ironisesti julkisuuden pakkomielteeseen menestyviä trans­suku­puolisia kohtaan.

Viittaus rohkeuteen on taas on näpäytys cis-kulttuurille, joka korostaa transihmisten rohkeutta olla trans – aivan kuin ihmisellä olisi useinkaan vaihtoehtoja olla muuta kuin on. Rohkeuden alleviivaaminen implisiittisesti toiseuttaa transihmiset vaikka ei teekään sitä vihapuheen tai suoranaisen syrjinnän kautta. Kaikki näyttelyn tekijät kuraattoria myöten ovat transihmisiä tai sukupuoli­nonkonformisteja.

Vuonna 1984 kolme opiskelijaa teki yhteistyössä lesboaktivistien kanssa esityksen ­Eldorado – the History, Every­day ­Life and Culture of Homosexual Women and Men 1850–1950. Berliinin ­museoon sijoittunut esitys oli yleisömenestys – sen näki yli 40 000 kävijää – ja se kirkasti ajatusta, että homoteemalle tarvitaan oma ­museo.

Vuonna 1985 perustettiin museon tukiyhdistys, sen kirjasto ja arkisto, ja vuonna 1986 järjestettiin ensimmäinen näyttely. Vuotta myöhemmin Berliini juhli festivaalein 750-vuotispäiväänsä, ja Schwules Museum järjesti tapahtuman oheen oman kujeilevan näyttelynsä, joka kulki vapaasti suomennettuna nimellä 750 kuumaa berliiniläistä.

Vuonna 1988 museo muutti Mehringdammiin, jossa pidettiin yli 130 näyttelyä. Museo sai paljon huomiota ja yhteistyötarjouksia Saksassa ja kansainvälisestikin. Tukijat ympäri maailmaa käyttävät ahkerasti sen arkistoa, ja se toimii yhteistyössä yliopistojen kanssa.

Näyttelyiden, kirjaston ja arkiston laajeneminen pakotti museon muuttamaan vuonna 2013 väljempiin tiloihin Tiergartenin alueen Lützowstrasselle, jossa se tänä päivänäkin sijaitsee.

schwulesmuseum.de

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan sylkeä

Kirjoittajaa kohti räkäisty klimppi muistuttaa homojen asemasta yhteiskunnassa.

Teksti Niko Hallikainen Kuvat Ninni Kairisalo

Kävelen miehen kanssa käsikkäin heinäkuisena iltana Berliinin keskustassa, kun vastaantuleva nuorisojoukko sylkäisee päällemme. Heistä yksi tekee sen toisten iloksi, ja koko joukko riemastuu villiin huutoon.

Tilanne on meille syljetyille outo, häpäisevä ja masentava. Hetkestä muodostuu kohtaus, jonka myötä äkillinen pelko voimistuu. Tilanteen jälkeen kuuraan kokemusta mielestäni pois. Toistelen, että joukko ei ymmärrä, mitä teki. Että heidän tekonsa kantaa jotain suurempaa rakenteellista epäonnistumista.

Pidän heitä vajaina, mutta on vaikea olla heille vihainen. Itseäni häpeän­ kuitenkin vaikeuksitta.

Kohtauksen aikaan on kulunut alle kuukausi Orlandon ammuskelusta. Ymmärrän, että syljen sijaan olisimme voineet saada vaikka puukosta. Tämä voi kuulostaa liioittelulta, jos ei itse ole kokenut suoraa väkivaltaa. Vaatii haikeaa lujuutta myöntää itselleen olleensa väkivallan kohde.

Sylki muistuttaa minua omasta todellisesta paikastani yhteiskunnassa. Sylkijän kaltaiset normimiehet kokevat olevansa yhteiskunnan moraalinvartijoita, ja väkivallan tavoite on säikäyttää väärät piiloon halventamasta normeja.

Piilossani painin syljen kanssa: en tiedä, miten päästä minuun räitystä vihasta eroon. Kaikki netistä kaivamani selviytymisohjeet kehottavat kääntämään vihalle toisen posken. Strategia on kyseenalainen eikä helpota toivottomuutta.

Sylki on kryptinen viesti. Se symboloi syvältä tekijän sisimmästä kumpuavaa halveksuntaa, joka on rakenteellista mutta myös tavallaan maltillista. Hän ei lyö minua, mutta löytää yhtäläisen suoran tavan ilmaista vihansa minua kohtaan.

Käsikkäin kulkeva miespari säikäyttää sylkijän, koska hän tajuaa lukevansa sitä häiriintyneesti. Sylkijän silmissä kaksi kättä muuntuu symboliseksi eleeksi, joka viittaa häntä mielettömästi ahdistavaan homoseksiin, jonka valta­kulttuuri niin periksiantamattomasti tahtoisi rajautuvan makuu­huoneisiin. Homojen välinen hellyys aiheuttaa sylkijän mielessä jäätävän sokin, joka repii julkisen tilan auki. Homo­seksuaaleista tehdään syntipukkeja sille, että vihainen heteromies ei kestä elää o­mien mielikuviensa kanssa. ­Tekijä puhdistautuu saastaisista ajatuksistaan sylkemällä ne limana ­minuun.

Kun kertaan tapahtunutta jälkikäteen, tuntuvat kaikki intuitiiviset sana­valinnat surettavan noloilta ja hermostuttavilta. Häpäisy toimii. Vihan kohteeksi joutumisen myöntäminen tekee minusta taas epämukavan hauraan. Kuullessaan kohtauksesta ystäväni ovat ymmällään, koska Berliiniä pidetään Euroopan homosatamana, jossa homofobia koetaan etäiseksi. Väkivallalla on kuitenkin voima tehdä yhteiskunnasta hetkeksi rakenteiltaankin läpinäkyvä.

Ensi alkuun berliiniläinen homokulttuuri voi tosiaan näyttäytyä taivaallisena sen monimuotoisuuden vuoksi. Eri halujen ja ihmistyyppien moninainen kirjo on kuitenkin usein jaoteltu byrokraattisesti erillisiin tiloihin ja iltoihin. Homoklubien ovilla on tarkat protokollat puku- ja käytöskoodeista. Seksiklubitkin ovat omalakisuudestaan huolimatta lopulta normatiivisia: täynnä kategorioita, järjestystä ja ­hierarkioita. Ne eivät myöskään hävitä yhteiskunnasta häpeää, vaan päinvastoin eristävät halujen emansipaation entistä syvemmälle maanalaisille alueille.

Tavallaan homokulttuuri vahvistaa yleisempää normatiivista pelkokuvaa seksuaalisuudesta. Kaikille yhteiset seksiunivormut toimivat turvarätteinä ja kelluttavat ihmistä pinnalla seksuaalisuuden vaaravesissä.

Yhtä rakenteellisesti tuotettua kuin syljestä tuntemani häpeä on se kulttuuri-ilmapiiri, joka sallii syljen lentää. Sylki on vallan oikeuttamaa. Sen tajuaminen tekee minusta ­säi­kym­män.

En enää rohkene koskettaa miestä täydessä lähijunassa, en edes autiolla lastauslaiturilla, jossa vilkuilen hädissäni ympärilleni. Kaikki julkinen tila tuntuu paikasta riippumatta kannattelevan homofobian potentiaalia. Liikun alati pelon ja helpotuksen välisenä vankina.

Kuukausi sylkitilanteen jälkeen, kun mies nappaa minut kainaloonsa vilkkaalla kadulla, hermostun siitä niin, että haluaisin repiä pääni auki. Tunnen tyhjyyttä syvästä surusta. Tajuan, että vihaan itseäni niin ­kauan, kun yritän ymmärtää, miksi minua hetken niin vihattiin.

Tällä maailmalla ei ole tarjota tunteille työkaluja rakenteellista väki­valtaa vastaan taistelemiseen. Ratkaisut on luotava omin päin. Keskellä katua pyydän mieheltä ääneen, että tänään hän sylkisi pakaroideni väliin. Kun hän tekee sen, saa se oloni käsittämättömän hyväksi, koska siinä ei ole mitään symbolista. Se on vapaa ­tilanne.

Lukuvinkkejä sateenkaarikesään

NHL-toimitus listasi kirjailija Leena Parkkisen kanssa HLBTIQA-aiheisia lukusuosituksia kesäksi.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Leena Parkkisen tänä keväänä julkaistu romaani on kirjailijan kolmas. Säädyllinen aines­osa käsittelee homoseksuaalisuutta yhtenä teemana, samoin kuin Parkkisen edellinen romaani Galtbystä länteen. Miksi kirjailija päätyy käsittelemään homoseksuaalisuutta aina uudestaan?

”Julkisessa keskustelussa homout­ta vaivaa historiattomuus. Kun se on ollut salattua ja piilotettua, niin ei ole myöskään ollut tarinoita tai kirjojen päähenkilöitä. Olen törmännyt kritiikkeihin, joissa sanotaan minun tai jonkun muun kirjailijan kirjoittavan ’nyt muodikkaasta homoudesta’. Jos joku olisi kertonut mulle 1990-­luvun alussa Turun Puropellon ylä-asteella, että mä olen muodikas vuonna 2016, niin se olisi saattanut helpottaa asioita. 1980-luvun turkulaisessa lähiössä ­homous oli asia, jota ei ollut ­olemassa.”

Parkkinen halusi kirjoittaa his­torial­lisen romaanin naisten välisestä rakkaudesta ja siten kuvittaa homouden historiaa näkyväksi Suomessakin. Siitä syntyi Säädyllinen ainesosa.

”Englantilainen kirjailija Sarah Waters on omassa maassaan kirjoittanut yhden ihmisryhmän näkyväksi sijoittamalla sen historialliseen ­kehykseen. Halusin välittää myös sen, että rak­kaus on samanlaista kaikkina ­aikoina, ja sitä niin kuin homoutta on ollut aina. Mutta Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea rakkausromaani ja myös kehitysromaani sekä romaani aikakaudesta, jolloin naiset tulivat yhä tietoisemmiksi vapaudestaan. Toivon, että sen voisi lukea monella tavalla.”

Parkkinen kirjoitti myös esikoisessaan Sinun jälkeesi Max toiseudesta ja ulkopuolisuudesta. Siinä päähenkilöinä ovat siamilaiset kaksoset.

”Ulkopuolisuuden kokemus ei liity pelkästään hlbtiqa-identiteetteihin. Se on universaali tunne, varsinkin nuorilla. Tuntuu, että romaanien lukeminen ainoastaan hlbtiqa-perspektiivin kautta kaventaa niitä. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, ja rakkaus rakkautta. Harva homo herää aamulla, keittää kahvia ja ajattelee, että ’miltä tämä kahvi nyt minusta homona maistuu’. Homous saattaa olla yksi määrittävä piirre ihmisessä, mutta se on vain yksi. Yhtä paljon minua määrittävä kuin sini­silmäisyys.”

Leenan vinkit:

Evelyn Waugh: Mennyt maailma (Suom. Pentti Lehtinen, Otava 1982)

”Teos teki minuun suunnattoman vaikutuksen aikanaan. Se on romaani, jossa päähenkilö muistelee sota-aikana nuoruuttaan kaksikymmentäluvun Oxfordissa ja kaunista tasapainotonta Sebastiania. Intohimo on latautunutta ja luettavissa rivien välistä.”

Otto Lehtinen: Wurlitzer (Gummerus 2016)

”Tämän kevään uutuus kertoo nuorista, itseään etsivistä miehistä. Yhden yön heilat vaihtuvat, Nikolaista tulee Nastassja, ja seksuaalisuus ja rakkaus ovat epävarmoja ja haihtuvia. Minulle tuli kuitenkin kirjasta hyvin toiveikas olo. Nämä kaverit voivat valita, ovatko poliittisia vai eivät, haluavatko naimisiin vai eivät, tai katsoako ­A-studion homoiltaa. Nuorisolla ei ole mun ja edellisten sukupolvien angstia ja patoumia, vaan heille kaikki mahdollisuudet ovat auki. Heissä on oikeaa ­vapautta.”

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Suom. Kyllikki Hämäläinen, Otava 1956)

Kirja kuvailee päivän kulkua aamusta iltaan. Sitä siivittäävät muistot menneisyydestä ja nuoruuden rakkaus. Se on vain päivä monien joukossa, mutta joillekin se päivä muuttaa elämän perustavanlaatuisesti.

Michael Cunnigham: Tunnit (suom. Marja Alopaeus, Gummerus 2000)

Teos pohjautuu Virginia Woolfin Mrs. Dallowayhin ja kuvaa samoin yhden vuorokauden tapahtumia. Se nivoo yhteen kolmen aikakautta ja kolmen naisen tarinan.

NHL-toimituksen vinkit:

Radcliff Hall: Yksinäisyyden kaivo (Suom. Milla Karvonen, Basam Books 2010)

Koskettava tarina Stephenistä, joka 1920-luvun Englannissa ei sopeudu tytön rooliin. Hän hakee hyväksyntää vanhemmiltaan, rakastuu naisiin enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä ja löytää ihmisiä, joiden parissa hänen kaltaisensa ”invertti” ei olekaan kummajainen.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Peetu on väärän sukupuolen ruumiissa. Kirja kuvaa Peetun viimeistä kesää alaikäisenä, jonka jälkeen koittaa täysi-ikäisyys ja mahdollisuus sukupuolenkorjaukseen. Teos on nuorten romaani, ja se tuo koskettavalla tavalla esiin, mitä kaikkea transsukupuolinen nuori käy arjessaan läpi aina läheisten hyväksymisen tarpeesta julkisen vessan valintaan.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016)

Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin, jossa pula-ajan suurimpia nautintoja on ruoka. Ruoka ja kokkaaminen mahdollistavat myös 50-­luvulla kielletyn homoseksuaalisen suhteen, kun Elizabeth päättää opettaa tylsistyneen kotivaimo Saaran laittamaan ruokaa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (Teos 2013)

Teoksessa seikkaillaan jatkosodan aikaisessa Turun saaristolaiskylässä ja Turun kaupungissa. Homoseksuaalisuus ja sen salailu ovat merkittävässä osassa vanhan murhamysteerin ratkaisussa. Saaristoilman voi melkein haistaa tätä lukiessa!

Leenan ja NHL-toimituksen yhteinen suosikki:

Jeffrey Eugenides: Middlesex (Suom. Juhani Lindholm, Otava 2003)

”Hirvittävän hieno romaani. Se kertoo massiivisesti yhden koko suvun tarinan päätyen käsittelemään sukupuolta ja sitä, mikä tekee meistä yleensäkin miehiä ja naisia tai siltä väliltä. Istuin yhden illan Eugenidesin kanssa samassa seurueessa hänen vieraillessaan Suomessa, mutta ujostelin häntä niin paljon, etten saanut juuri mitään sanottua. Lopulta uskaltauduin kysymään, jos hän voisi väistää aivan hiukan, että pääsisin ­vessaan.”

BFF

Todella upeeta- elokuva on nostalgiaa 1990-luvun nuorille. Alkuperäinen tv-sarja jää historiaan yhtenä brittiläisen komedian virstanpylväistä.

Teksti Janne Siironen

25 vuotta sarjan alkamisesta Todella upeeta –sarjan kuvaus PR-maailman hyödyttömistä itsensä promoajista on edelleen sietämättömän terävä ja ajankohtainen. Me kaikki tunnemme ainakin muutaman Edina Monsoonin. Tiedät kyllä tyypin.

Äiti, olet vapauttanut itsesi kaikesta vastuusta, elät itseaiheutetusta kriisistä toiseen. Joku laittaa hiuksesi, joku valitsee vaatteesi, joku hoitaa aivosi, joku kertoo mitä sinun pitää syödä, ja kolme kertaa viikossa joku tunkee letkun peppuusi ja huuhtelee sen kaiken ulos.

Niille, jotka eivät tiedä; Todella upeeta kertoo Edina Monsoonista, sarjan käsikirjoittajan Jennifer Saundersin esittämästä rankasti bailaavasta, vanhenevasta PR-naisesta. Eddie on toivoton fashion victim, jonka elämä pyörii erilaisten kotkotusten ympärillä ja jonka ainoa päämäärä on pysyä ikuisesti ”relevanttina” ja coolina. Edinan rikostoveri on melkein katatoniseen tilaan itsensä viinalla säilönyt muotitoimittaja Patsy Stone (Joanna Lumley), joka näyttäisi harvoin tekevän mitään muuta kuin ketjupolttavan. Patsy on ­Eddien paras ystävä, mutta samalla myös tämän suurin manipulaattori.

Patsyn vastavoimana toimii Edinaa valon puolelle kiskova, ylös asti napitettuihin kauluspaitoihin ja seksittömiin slipovereihin mieltynyt Saffron-tytär. Edina on samaan aikaan sekä riippuvainen että loputtoman ärsyyntynyt tästä sarjan ainoasta normaalista henkilöstä. Patsy taas ei peittele vihamielisyyttään, eikä häpeile ilmoittaa, että Saffron olisi pitänyt alunperinkin ”abortoida neulepuikolla”.

Edinan ja Saffyn suhde on klassinen äiti–riiviöteini-kuvaus – käännettynä päälaelleen. Itseasiassa koko ­sitcom sai alkunsa Jennifer Saundersin ja komediapartneri Dawn ­Frenchin sketsistä ”moderni äiti ja tytär”.

Idea jalostaa sketsi sitcom-sarjaksi linkittyi Jennifer Saundersin ja sarjan tuottaja Ruby Waxin tekemiin huomioi­hin 90-luvun alun PR-turhakkeiden älyttömästä maailmasta. Toisin kuin muotimaailman ihmiset ehkä toivovat, Todella upeeta ei ole kunnianosoitus muodin ja mainonnan ammattilaisille vaan pureva satiiri elämänhallintansa menettäneistä aikuisvauvoista, joiden universumi kiertää vain heidän oman, Goalla lävistetyn napansa ympärillä. Sarja kertoo länsimaisista ihmisistä, jotka hokevat mantroja samalla, kun tuhoavat planeettaa.

Haluan neljä valtavaa videotaulua molemmille puolille catwalkia. Ha­luan kuvavälähdyksiä surullisista mutta kauniista lapsista, onnellisista homopareista, iskulauseita kuten ”Maailman terveys”, ”Ei saasteita”, ”Muoti välittää”. Ok, kulta? Ja tulosta tuhansia uusia kutsuja vihreälle, täysin kierrätetylle paperille, ja vie ne taksilla erikseen jokaiselle! Nyt, nyt, nyt!”

Varsinkin parin ensimmäisen tuotantokauden aikana Edina on varsinainen hirviö. Esimerkiksi jaksossa Kuolema edes Edinan isän kuolema ei kykene hetkauttamaan tämän sataprosenttista itsekeskeisyyttä. Jennifer Saundersin käsikirjoitus on armoton eikä missään vaiheessa anna periksi sentimentaalisuudelle. Edina ja Patsy ovat ihan kamalia ihmisiä. Ja silti me rakastamme heitä.

Sarjan yksi viehätys on tietenkin se, että aikuisvauvoina Edina ja Patsy vapautuvat kaikesta poliittisesta korrektiudesta. Samalla he lienevät television historian ensimmäiset ja ehkä pahimmat ”ladettet”. Silti Ab Fab oli aina hieman enemmän kuin vain pelkkä naispuolinen versio ”huonosti käyttäytyvistä miehistä”.

Jos sarjaa tarkastelee analyyttisesti, voi huomata toisenkin kiinnostavan tekijän. Todella upeeta on sarja ilman yhtään ainutta kunnollista heteronormatiivista suhdetta. Esimerkiksi Edinan ex-mies ja Saffyn isä on nykyään suhteessa miehen kanssa. Toisen exän puoliso on samalla tämän lastenhoitaja. Saffronin miehellä taas on useam­pia vaimoja. Edinan oma suhtautuminen miehiin on välinpitämätön tai parhaimmillaankin lähinnä puberteettinen. Patsylle miehet ovat käyttötavaraa. Itseasiassa Patsy on ollut itsekin mies; hän vaihtoi sukupuolta parin vuoden ajaksi 1970-luvulla, kunnes ”se vain tippui pois”.

Onkohan yksikään naisten tähdittämä tv-sarja koskaan pyörinyt vähemmän miesten ympärillä kuin Ab Fab? Jollain radikaalilla tavalla Jennifer Saunders on onnistunut kirjoittamaan naisista komedian, joka ei harvinaista kyllä perustu mitenkään sukupuolten välisiin suhteisiin. Sarjan 39 osasta Edinan romanssia käsitellään tasan yhdessä osassa.

Toki sarjassa on miehiä, mutta he ovat statisteja, tylsiä könttejä tai sitten homoja, jotka saavat sarjassa synninpäästön koska Edinan mukaan ”homomiehet rakastavat minua” ja ”kaikki ystäväni ovat homoja”. Pojalleen Sergelle Edina julistaa, että tämän ho­mous on ”ehkä maailman paras tekosyy olla olematta tylsä”.

Sarjan ainoa pikkuruinen pisara tunteellisuutta on varattu juuri naisten väliselle ystävyydelle.

Darling, olet upea, ihana yksilö… ja muista, minä olen tuntenut sinut kauem­min kuin tyttäresi, ja kaikki mitä teet on ok minulle. Sinä olet paras ystäväni, kultaseni. Voinko ottaa auton?

Poikaystävät, aviomiehet, tyttäret, äidit, isät, lapsenlapset ja kaikki muu on toissijaista; lopulta jäljelle jää vain se bestis.

Todella upeeta -elokuva teattereissa 19. elokuuta.

Kromosomeja, rauhasia ja hormoneja

Intersukupuolisuudella on lääketieteen näkökulmasta monia muotoja.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuva Antti Kukkonen

Perussuomalaiset Nuoret kampanjoivat helmikuussa kahden sukupuolen puolesta. Lippiskampanjassa uhottiin, että on vain tyttöjä ja poikia. Ulostulo kompastui omaan nokkeluuteensa, kun kam­panjassa todettiin, ettei intersuku­puolisia vauvoja ja lapsia pitäisi leikellä tai hoitaa tytöksi tai pojaksi ennen kuin yksilö on kykenevä itse valitsemaan.

Eivätkä kaikki intersukupuoliset aikuisenakaan valitse jompaa kumpaa näistä kahdesta tarjotusta vaihto­ehdosta.

Toimittajana aiheesta on asiantuntijoidenkin lausuntojen pohjalta vaikea kirjoittaa samaan aikaan sekä ymmärrettävästi että sensitiivisesti. Kieli ja sanasto sortuvat määrittelemään sukupuolen lähtökohtaisesti kahdeksi.

Suomessa intersukupuolisuus­asiantuntijan manttelia kantaa oululainen lastenkirurgi Mika Venhola. Hän toteaa 2001 kirjoittamassaan artikkelissa, että intersukupuolisuutta on vaikea määritellä, koska sukupuoli on paljon muutakin kuin biologiaa, geenejä ja kromosomeja.

Venhola on lääkäri ja puhuu inter­sukupuolisuudesta lähinnä lääke­tieteen kautta, vaikka hän ymmärtää, että silloin intersukupuolisuuden tyyppien määrittely jää vajavaiseksi. Intersukupuolisten kokemuksella voi olla vähän tekemistä lääketieteellisten määrittelyjen kautta. Se on pidettävä mielessä seuraavia kuvauksia lukiessa. Nämä kuvaukset intersukupuolisuuden muodoista on määritelty biologian ja lääketieteen näkökulmasta ja ovat vain suuntaa antavia.

Androgeeni insensitiivisyys

Yksilö on kromosomeiltaan XY, mies, mutta mieshormonireseptorit eivät toimi kuten yleensä. Tästä syystä mieshormoni ei pääse vaikuttamaan tavalliseen tapaan miestyypillisten piirteiden kehittymiseen. Sukurauhaset ovat kuitenkin kivekset, jotka jäävät yleensä laskeutumattomina vatsaonteloon Kohtua eikä munasarjoja ja -torvia ei kehity. Tätä intersukupuolisuuden tyyppiä on kahdenlaista, niin sanottua täydellistä ja osittaista. Edellisessä ulkoinen olemus on naistyypillinen ja poikkeama huomataan yleensä murrosiässä, kun kuukautisia ei tule eikä häpykarvoja kasva. Osittaisessa muodossa ­genitaaleissa on huomattavissa poikkea­vuutta sekä mies- että naistyypillisestä muodosta.

Synnynnäinen lisämunuais­hyperplasia

Tässä muodossa yksilöillä on ulkoisten genitaalien poikkeamia: Esimerkiksi suurentunut klitoris tai yhteenkasvaneet häpyhuulet. Virtsaputken suuaukko saattaa myös sijaita klitoriksen alueella. Sukupuolielimet saattavat myös olla täysin miestyypilliset, vaikka sukupuolikromosomit olisivat XX. Pojilla, joilla kromosomiyhdistelmä on XY, ei ole poikkeavuutta ulkoisissa genitaaleissa. Lisämunuaishyper­plasia johtuu tietyn entsyymin puutoksesta elimistössä. Potilaat tarvitsevat usein kortisonin korvaushoidon lisäksi suola­hormonilääkettä.

Sukurauhasten kehittymättömyyden muodot

Tilan täydellisessä muodossa suku­puolikromosomit ovat XY, mutta tuntemattomasta syystä kivekset eivät kehity. Genitaalit ovat ulkoisesti ja sisäisesti naistyypilliset, mutta munasarjoja ei ole. Sen sijaan yksilöllä saattaa olla juostemaiset kivesjäänteet.

Osittaisessa muodossaan kromosomit voivat olla joko XX tai XY. Usein kuitenkin esiintyy poikkeamia, kuten 45X/46XY, eli osassa soluista ei ole Y-kromosomia. Yksi tai molemmat kivekset kehittyvät, ja ulkoisissa genitaaleissa on piirteitä sekä nais- että miestyypillisistä.

5α-reduktaasin puutos

5α-reduktaasi on entsyymi, joka muuttaa kehon testosteronin voimakkaampaan muotoonsa. Yksilöllä, jolla entsyymi puuttuu ja jolla on kromosomit XY, kivekset kehittyvät normaalisti ja ulkoiset genitaalit kehittyvät naistyypillisiksi. Toimivat kivekset aiheuttavat murrosiässä usein lihasmassan kasvua ja äänen madaltumista.

Muita intersukupuolisuuden kaltaisia tiloja

Joillakin XY-kromosomisilla penis ei kasva tai se kasvaa huomattavan vähän, vaikka hormonitoiminta on riittävää. Syytä tähän ei tiedetä.

Noin kahdella prosentilla yksilöistä, joilla on XX-kromosomit, on erilaisia poikkeamia: ei emätintä tai kohtua tai kaksoiskohtu. Munasarjat toimivat, mutta yksilöt ovat hedelmättömiä.

Noin yksi 1 500–2 000 syntynyttä kohti on intersukupuolinen. Leikkauksilla ja hormonihoidoilla voidaan eri ikäkausina vaikuttaa esimerkiksi yksilön ulkoiseen kehitykseen.

Intersukupuolisten vertaisryhmiä ohjaava seksuaalipedagogi Juha ­Kilpiä sanoo, että vauvojen ja lapsien kohdalla intersukupuolisten oikeuksia ajavien kritiikki kohdistuu juuri terveiden mutta erinäköisten sukuelinten muotoilemiseen kosmeettisista syistä.

”Yleinen näkemys intersukupuolisten oikeuksia ajavien tahojen keskuudessa on, että lapselle tulee kertoa avoimesti hänen intersukupuolisuudestaan ja toimenpiteistä, joita hänelle on tehty aikana, jolloin hän ei ole voinut niistä itse päättää. Näkemykseen kuuluu myös, ettei mitään toimenpiteitä tehdä itse päättämään kykenemättömälle kuin terveydellisistä syistä.”

Lisätietoa: intersukupuolisuus.fi

Intohimo on iso lihava narttu

Vietnamilainen Dj Lotus elää juuri nyt jossain kansainvälisen ja henkilökohtaisen katastrofin välimaastossa.

Teksti Janne Siironen Kuva Riku Vejander

Kun tapaan dj Lotus Discon eli Bong Nguyen aamupäivällä San Franciscon Market Streetillä, hän kertoo itkeneensä koko aamun. Paypal on ilmoittanut, että rahansiirto aasialaiselta tililtä yhdysvaltalaiselle on epäilyttävä, ja jäädyttänyt summan. Ärsyttävä välikohtaus ei ole maailmaa mullistava, mutta tämä on vain yksi monista jäävuoren huipuista, joihin Bong on törmännyt muutettuaan Yhdysvaltoihin kuukausi sitten.

”Välillä tämä on vain niin vitun raskasta.”

Alkuvuoden euforia onnistuneista keikoista Euroopassa – myös Helsingin Kaiku-klubilla – ja uudesta alusta Amerikassa on muuttunut angstiksi raha-asioista, työhakemuksista ja ennakkoluuloista. Täällä Bong ei ole vielä juhlittu dj, vaan vain yksi maahanmuuttaja Vietnamista.

Bong piristyy hieman esitellessään minulle San Franciscon homoaluetta Castroa, jonka katukivetyksiin on upotettu queer-historian merkkihenkilöiden muistokylttejä. Bong kertoo sujuvasti Harvey Milkin, Sylvesterin ja Frida Kahlon elämistä. Aina välillä palaamme Bongin omaan tarinaan.

Bong syntyi vuonna 1993 Vietnamin sosialistisen tasavallan suurimmassa kaupungissa Saigonissa. Hänen kouluttamattomat vanhempansa työskentelivät torilla vihannesmyyjinä, kunnes isä sai paikan autonkuljettajana. Pojan ensimmäiset musiikilliset muistot liittyvät juuri isän autostereoissa pyörineisiin Eaglesin ja Boney M:n levyihin.

Kaapelitelevision yleistymisen myötä länsimaiset listahitit tavoittivat myös vietnamilaisnuorison. Miljoonien muiden teinien tavoin 15-vuotias Bong kilahti Lady Gagaan ja inspiroitui tämän Born This Way -ideologiasta. Lady Gaga innoitti Bongin tulemaan kaapista.

Tanssiharrastuksensa kautta koulut kesken jättänyt Bong sai jalkansa oven väliin 2011 startanneeseen MTV Vietnamiin. Työharjoittelijana hän kuvasi, editoi, teki grafiikoita ja kaikkea muuta, mitä hänelle keksittiin nakittaa. Samaan aikaan hän aloitti myös levyjensoiton. Bongin mentorina toimi filippiiniläinen dj Edge Pamute, ja koulutus alkoi tylyllä käskyllä: ”Putsaa nuo vitun levarit.” Vähitellen siirryttiin biittimiksaukseen ja oman tyylin etsimiseen.

Länsimainen pop oli tullut Bongille tutuksi lähinnä MTV:n yksitoikkoisilta soittolistoilta, mutta tutustuessaan amerikkalaiseen 1970-luvun diskomusiikkiin hän tiesi tulleensa kotiin.

”Disko on täynnä rakkautta, himoa ja toivoa. On ehkä epätyypillistä, että kaltaiseni nuori kundi rakastaa sitä, mutta minusta tuntuu, että tajuan diskon tärkeimmän pointin: se ei ole vain musiikkia rakkaudesta ja kiimasta, vaan myös intohimoa paremman maailman puolesta.”

Keikkailtuaan menestyksekkäästi kotimaassaan, Thaimaassa, Singa­poressa ja Kiinassa, Bong sai kutsun esikuviltaan, Lontoon dj-poppoolta Horse ­Meat Discolta tulla soittamaan Lontooseen.

Muutamassa vuodessa Lotus Disco on tehnyt kansainvälisiä dj-keikkoja, hankkinut levytyssopimuksen ISM Recordsin kanssa ja luonut kontakteja Ralph Teen kaltaisiin pitkän linjan klubi­kettuihin ­Britanniassa.

”Unelmoin nuorempana, että soittaisin joku päivä diskoa Lontoossa, ja se toteutui. Vuosien suunnittelun ja valmistelun jälkeen olen vihdoin tässä pisteessä.”

Mutta Bong on vasta 23-vuotias, kaikki on vielä alussa. Tällä tasolla dj-ura on juuri niin vahva kuin pari kolme viimeistä keikkaa. Perhe painostaa edelleen ”järkevään ammattiin”. Isoäiti mäkättää ja vertailee serkkutyttöön, joka on valinnut perinteisemmän koulutuksen ja uran rahoitusalalla Yhdysvalloissa. Perhe on suostutellut Bongia jopa manikyristiksi. ”Kuvittele!” nauraa Bong epäuskoisena.

Uusi alku San Franciscossa on osoittautunut ennakoitua tahmeammaksi. Itseoppinut ­mutta monipuolinen mediatyöläinen herättää kummastusta kaupungissa, jossa vietnamilaiset lähinnä tarjoilevat kevätrullia. Rasismista Bong ei kuitenkaan halua puhua. Juuri nyt hänellä on tarpeeksi huolia omasta takaa.

”Yritän elää elämääni ajan laatikossa, in the box of time, ilman pääsyä tulevaan tai menneeseen, juuri nykyhetkessä”, sanoo Bong selatessamme vinyylejä hänen uudessa suosikki-­levykaupassaan, Haight Streetillä sijaitsevassa Vinyl Dreamsissa.

Uteluihini Bongin perheen reak­tioista tämän homouteen Bong suhtautuu melko välinpitämättömästi.

”Tiedäthän, että Saigonissa on iso ladyboy-kulttuuri, homous ei ole siellä big deal.”

Silti yksi surunaihe muiden joukossa tuntuu olevan sekava rakkauselämä. Niin kuin kenellä tahansa 23-vuotiaalla.

Erotessamme Bong vaikuttaa jo hyvän­tuulisemmalta.

”Loppujen lopuksi kuolisin tylsyyteen, jos olisin valinnut normaalin elämän.”

Seuraavan iltana Bong lähettää minulle kirjoittamansa esseen History Of Love. Kyseessä on hänen henkilökohtainen manifestinsa diskomusiikista, levyjen soittamisesta ja elämästä. Rivien­ välistä on helppo lukea, että ”rakkauden historia” on Bongin oma tarina. Musiikki ja levyjen soittaminen on Bongin näyteikkuna maailmalle, näyttämö, jossa hän esittää tarinansa valitsemiensa levyjen kautta.

”Intohimo on Iso lihava narttu, Big Fat Fart Bitch. Se on ahne, itsekäs, määräilevä, ja sinusta tulee orja palvellessasi sitä. Ja sinä pidät siitä. Se on kuin huumetta, fyysisestikin, ja aiheuttaa riippuvuutta. Mutta tämä huume ei vahingoita sinua.”

Saavuthan oi, qtangoon?

Teksti Riku Toivola Kuva Julija Bodju

Pietarissa ja Moskovassa tanssitaan queer-tangoa, jossa roolit vaihtuvat sukupuoleen katsomatta.

"Argentiinalaiset nuoret kertoivat, etteivät he uskalla tanssia tangoa – se on niin vaarallista”, nauraa venäläinen Mihail Kapitski. Vaaralliseksi tangon tekevät leiskuvat tunteet ja fyysinen kontakti. Kapitski palasi puolisonsa Otar Bagaturijan kanssa äskettäin tangomatkalta Buenos Airesista. Pietarilainen pariskunta harrastaa queer-tangoa eli qtangoa.

Queer-tangoa on tanssittu Venäjällä jo yli viisi vuotta. Ensimmäinen roolinvaihtoa opettava tanssikoulu ilmestyi Pietariin talvella 2010. Tällä hetkellä kaupungissa on jo kaksi queer-tangoseuruetta. Sieltä innostus on levinnyt myös pääkaupunkiin ­Moskovaan.

Lierihattu, mustankipeys ja ruusu hampaissa ovat vain osa turisteille luotua eksoottista näkyä. Oikea tango tanssitaan kahden ihmisen kesken, ei esitystä varten.

Harrastajat kertovat, että argentiinalainen tango eroaa muista tansseista aistillisuutensa ja väkevyytensä takia. Parin vuorovaikutuksen ja jalkojen työn kautta on mahdollista tutkia omia rajoja, tunteita, aistikokemuksia, iloja ja suruja. Saman verran, kuin tanssiessa­ panee peliin, saa vaihdossa takaisin musiikilta, tanssiparilta ja yleiseltä tunnelmalta.

Tangotanssiaisia kutsutaan argentiinalaisella sanalla milonga. Milongoissa tanssit jakautuvat tandoihin – neljän samantyylisen kappaleen sarjoihin. On kohteliasta tanssia saman parin kanssa välimusiikkiin, cortinaan asti. Lattiaa kierretään täsmällisesti.

Perinteisiin milongoihin tälläydytään usein roolin mukaan – jäykästi. Miehillä on suorat housut, pehmeät nahkakengät, liukkaat pohjat, naisilla hame ja stilettikorot. Queer-milongaan tullaan rennommin. Naisilla on yleensä matalat kengät, korkoja kopsuttavat ennemminkin miehet, jotka etsivät oikeaa asentoa seuraajan roolissa.

Queer-milongoissa ei kysellä seksuaalista suuntautumista, eikä queer-etuliite kulukaan kaikkien harrastajien käytössä. Amerikassa ilmiötä nimitetään rainbow-tangoksi, joka tosin viittaa gay-kulttuuriin. Monissa muissa paikoissa, kuten esimerkiksi suomalaisten tangon harrastajien keskuudessa, puhutaan roolinvaihdosta ja käytetään englanninkielisiä termejä open role tai changing characters.

Huhtikuussa Pietarissa järjestetty kolmas International Queer Tango -festivaali keräsi yli sata osallistujaa. Heidän joukossaan oli myös suomalainen tangon harrastaja Jouni Mättö. Hän on kiertänyt vastaavanlaisissa tapahtumissa myös Tanskassa, Saksassa, Ranskassa ja Argentiinassa. Mätön haaveena on, että Suomessakin saataisiin aikaan samanlaista toimintaa. ”Venäjällä tanssinopetus on teknisesti korkeatasoista ja tangon harrastajat suhtautuvat tekemiseensä vakavasti. Heidän tanssinsa on intensiivistä ja eläytyvää”.

Venäläisten tangomestarien lisäksi festivaalin opettajina toimivat kansainväliset kuuluisuudet Sergio Segura (New York), Vincent Hodin (Pariisi) ja Lucas Fernandes (Sao Paolo).

Venäläiset queer-tangon harrastajat eivät aio jäädä pieneen marginaaliinsa. He harjoittelevat tanssiakseen rohkeasti mies- ja naispareina myös isommilla, perinteisillä tanssilavoilla. Tanssimalla huolellisesti he osoittavat oikeutensa olemassaoloon.

Mättö tulkitsee, että suorituksen puhtauden asettaminen tärkeään rooliin liittyy vaikeuteen mieltää kahden naisen ja erityisesti kahden miehen tanssivan yhdessä: viimeiseen saakka hiottu tekniikka on keino väistää yhteiskunnan asenteista heijastuva outouden tunne.

”Perinteisen tangon tiukka jako viejä-miehen ja seuraaja-naisen rooleihin ja siitä juontuvat konservatiiviset käsitykset miehen herruudesta ja naisen alistumisesta ovat Venäjällä vallitsevan traditionalismin tuulen ansiosta todella suosittuja. Juuri siksi täällä täytyy harrastaa queer-tangoa ja näyttää sen parhaat puolet perinteiselle tangoyhteisölle”, toteaa Natalija Merkulova, yksi huhtikuun festivaalin järjestäjistä.

Tangoharrastaja Otar Bagaturijan mielestä pietarilaisessa tangoyhteisössä asenteet paranevat koko ajan. ”Tämä on tällaista hiljaista, jokapäiväistä kamppailua ilman taistelua. Ilmestyt paikalle omana itsenäsi, ja ihmiset ottavat sinut vähitellen vastaan”.

Queer-milongat ovatkin herättäneet vähitellen kiinnostusta ja sympatiaa. ”Suuren kaupungin mittakaavassa se tarkoittaa tietenkin tippaa meressä, mutta maamme realiteeteissa se on paljon”, lisää pietarilainen ­Jana Halilova.

Viestin öisen tuulen korvissani kuulen,

Viulu hiljaa yössä vaikeroi.

Aavan aron kaipuu säveleihin taipuu,

Tango venäläinen silloin soi.

”Venäläinen tango”,
san. Reino Helismaa

Moskovasta kotoisin oleva Juri Panov möi viime syksynä kaiken omaisuutensa ja muutti Argentiinaan. Venäjän seksuaalivähemmistöjä syrjivä nykypolitiikka sai 32-vuotiaan miehen pohtimaan, mitä elämältään haluaa­. Muutoksen perässä hän etsiytyi liberaalimpaan ­maa­han.

Panov kertoo, ettei ole koskaan kokenut itseään aktivistiksi. Hän ei ole marssinut barrikadeille sateenkaarilipun kanssa huutamaan iskulauseita, vaan on pyrkinyt vaikuttamaan asenteisiin mikrotasolla, vastaan tulevien ihmisten kautta.

Argentiinalainen tango vei Panovin sydämen jo kauan sitten. Harrastus muuttui ammatiksi, kun hän vuonna 2011 alkoi järjestää tangotunteja ja queer-milongoja moskovalaisessa seksuaalivähemmistöjen suosimassa kapakassa. Yritys kuitenkin suljettiin. Vuokranantaja ei halunnut hyysätä homoja.

Moskovalainen queer-tangoseurue rohkaistui ja siirtyi jakamaan tanssisalinsa traditionaalisen argentiinalaisen tangon harrastajien kanssa. Yhteinen tanssilattia on väkevä keino taistelussa homofobiaa vastaan. ”Tulimme, tanssimme hyvin ja voitimme luottamuksen puolellemme”, kertoo Panov. Nykyisin queer-milongoja järjestetään Moskovassa kerran kahdessa viikossa. Myös perinteiset tangoajat ovat löytäneet tilaisuudet.

Vaikka arjen harmaan

Meille aamu antaa varmaan,

Tänä yönä tango soi ja loistaa kuu.

”Kuutamotango”,
san. Reino Helismaa

Queer-tango on luonut venäläisille seksuaalivähemmistöille tärkeän uuden tavan viettää vapaa-aikaa. ”Venäjällä varsinkin homojen yhteisö on varsin sulkeutunut. Keskinäinen kommunikaatio pelkistyy usein seksin hakuun, muutaman hassun homodiskon, vodkan ja pimeiden huoneiden ympärille”, kuvailee Panov. Venäjän queer-tangokouluista on muodostunut lämpimiä, perheenomaisia yhteisöjä. Ne tarjoavat seksuaalivähemmistöille mahdollisuuden tavalliseen epämuodolliseen kanssakäymiseen. ”Monet hyvin estoiset ihmiset ovat löytäneet toiminnastamme henkireiän”.

Tällä hetkellä elämä on kuitenkin helpompaa Argentiinassa. Buenos Airesista hillityn charmikas mies on vuokrannut huoneiston, jossa asuu, järjestää tanssitunteja ja milongoja. Tangoturistien on myös mahdollista majoittua hänen studioonsa.

Valtava marmorinen parveke notkuu iltaisin tanssiinsa keskittyneistä pareista, taustalla soi hiljalleen Juan D’Arienzon, Osvaldo Pugliesen tai Francisco Canaron levy.

Kirjoittaja on kokeillut tangoa molemmin päin.

Tiedustelut Qtangosta Suomessa voi osoittaa facebook-ryhmälle Queer Tango Finlandia.

Avoin kirje Setalle pinkkipesusta

Pari vuotta sitten HeSeta tuki palestiinalaisista homomiehistä kertovan elokuvan ”The Invisible Men” esittämistä Helsinki Refugee Film Festivalissa; elokuva on osa Israelin hallituksen imagokampanjaa. Palestiinalaiset queer-järjestöt vastustavat sitä, että heidän äänensä omitaan Israelin hallituksen tukemiin projekteihin. Laadin siksi HeSetalle suunnatun kirjeen ja pyysin sille jokusen allekirjoittajan, tärkeimpänä palestiinalaisten lbtiq-naisten järjestö Aswat.

Pinkwashingia, apartheidin peittelyä queer-oikeuksien varjolla, on sittemmin avattu niin Helsingin Sanomissa kuin HeSetan Pride-blogissa. (Mistä HeSetalle kiitos, tekstin julkaiseminen osoittaa hienoa valmiutta keskusteluun!)

Se on kuitenkin yhä ajankohtaista. Kun Tampereella pidettiin maaliskuussa 2015 osana rasisminvastaista viikkoa tilaisuus ”Kun queer ja apartheid kohtaavat”, Israelin suurlähetystö lähetti paikalle israelilaisen queer-aktivistin puhumaan palestiinalaisten queer-ihmisten puolesta (paikalla olleen palestiinalaisen queer-aktivistin yli) ja kääntämään keskustelua pois apartheidista.

Niinpä ajattelin, että kirjeen voisi julkaista nyt Pride-viikolla, koska aihe ei valitettavasti ole vanhentunut. Tarkoituksena on herättää keskustelua rakentavassa hengessä ja saada aikaan linjaus, jonka mukaan Seta (ja muut queer-järjestöt) sanoutuvat irti toiminnasta, jossa queer-oikeuksia käytetään verhona ihmisoikeuksien polkemiselle.

Joitakin taustatietoja on kysymys  ja vastaus –muodossa minusta tehdystä lyhyestä haastattelusta, joka julkaistaan nyt samalla.

 

Syksy Räsänen

ICAHD Finland

Arvon Seta, Helsingin seudun Seta (HeSeta) ja muut Setan paikallisjärjestöt,

 

Marraskuussa 2012 HeSeta taloudellisesti tuki palestiinalaisista homomiehistä kertovan elokuvan ”The Invisible Men” esittämistä Helsinki Refugee Film Festivalissa. HeSetan mukaan tämä oli osa pyrkimystä laajentaa HeSetan sosiaalityön tavoitettavuutta pakolais- ja maahanmuuttajataustaisten hlbtiq-ihmisten suuntaan. Onkin hienoa, että HeSeta ottaa huomioon hlbtiq-ihmisten kirjon toiminnassaan entistäkin paremmin.

 

Elokuvan ”The Invisible Men” tukeminen tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että se on osa Israelin hallituksen ”Brand Israel”-imagokampanjaa, jonka tarkoituksena on peittää Israelin hallituksen apartheid-politiikka ja palestiinalaisalueiden sotilasmiehitys.

 

Israelin valtio on perustamisvuodestaan 1948 saakka pitänyt lähes jatkuvasti palestiinalaisia sotilashallinnon alaisina. Ainoa poikkeus oli muutama kuukausi sen välissä kun Israel vuonna 1966 lopetti sotilashallinnon rajojensa sisällä ja 1967 miehitti Gazan kaistan ja Länsirannan, mukaan lukien Itä-Jerusalemin. Sen lisäksi, että Israel pitää miehityksen alla 4.5 miljoonaa palestiinalaista ilman kansalaisuutta, Israel myös kohtelee alemman luokan kansalaisina niitä 1.5 miljoonaa palestiinalaista, joilla on Israelin kansalaisuus ja estää 5 miljoonaa pakolaista palaamasta koteihinsa Palestiinassa.

 

Israelin hallinto niin Israelin rajojen sisällä kuin sen miehittämillä alueilla perustuu yhden ihmisryhmän -israelinjuutalaisten- etuoikeuksien takaamiseen muita ihmisryhmiä -palestiinalaisia arabeja- sortamalla. Etelä-Afrikan valtiollinen yhteiskuntatieteen tutkimuslaitos Human Sciences Research Council sekä kansalaisyhteiskunnan symbolinen oikeusistuin Russell Tribunal on Palestine ovat todenneet, että Israelin järjestelmä täyttää kansainvälisessä laissa määritellyt apartheidin tunnusmerkit.

 

Israelin miehityspolitiikan ovat tuominneet niin YK:n turvallisuusneuvosto, YK:n yleiskokous, EU kuin Suomen hallituskin, ja se on kasvavan kansainvälisen kritiikin ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun tähtäävän toiminnan kohteena. Sen sijaan, että Israel olisi muuttanut toimintaansa, se on reagoinut aloittamalla mittavan imagokampanjan nimeltä ”Brand Israel”, jonka tarkoituksena on maalata apartheidin päälle kuva Israelista edistyksellisenä ja tasa-arvoisena maana.

 

Eräs osa tätä imagokampanjaa on pinkwashing, hlbtiq-ihmisten identiteetin ja ongelmien hyväksikäyttäminen Israelin esittämiseksi positiivisessa valossa ja palestiinalaisten negatiivisessa. Elokuva ”The Invisible Men” on, sisältönsä kiinnostavista ja koskettavista puolista huolimatta, osa tätä kampanjaa. Elokuvan tekeminen ja sen julki tuominen ulkomailla ovat saaneet tukea Israelin hallitukselta. Tällaista tukea saavien taiteilijoiden tulee sitoutua siihen, että rahoituksen tarkoitus on ”edistää Israelin valtion politiikkaa kulttuurin ja taiteen keinon, mukaan lukien auttamalla luomaan positiivista kuvaa Israelista”. Saman sopimuksen mukaan he eivät saa julkisesti kertoa toimivansa Israelin hallituksen puolestapuhujina.

 

On ironista, että vaikka elokuvan ”The Invisible Men” esittämisen tukemisen hyvänä tarkoituksena olisi kertoa pakolaisten ongelmista, samalla osallistuu kampanjaan, jonka yhtenä tavoitteena on varmistaa, että miljoonat pakolaiset eivät pääse palaamaan koteihinsa.

 

Ohjaaja Yariv Mozer on puolustanut elokuvaansa sanomalla, että se auttaa palestiinalaisia queer-ihmisiä. Palestiinalaisten itsensä näkemys asiasta on kuitenkin toinen. Palestiinalaiset queer-järjestöt PQBDS, Al-Qaws ja Aswat ovat jyrkästi tuominneet sen, että palestiinalaisia queer-ihmisiä käytetään Israelin apartheidin peittelemiseen, ja ovat pyytäneet olemaan osallistumatta pinkwashingiin. Elokuva ”The Invisible Men” onkin ollut protestien kohteena vuoden 2012 San Francisco International LGBT Film Festivalilla ja Vancouver Queer Film Festivalilla.

 

Pinkwashingin vastustaminen ja Israelin hallituksen imagokampanjaan osallistuvien elokuvien boikotti on osa kattavaa akateemista ja kulttuuriboikottia, jota palestiinalainen kansalaisyhteisö on pyytänyt kansainväliseltä yhteisöltä vuodesta 2004. Boikoteilla oli suuri merkitys Etelä-Afrikan apartheidin lopettamisessa, ja ne ovat tärkeä, väkivallaton tapa vaikuttaa oikeudenmukaisen ratkaisun puolesta myös Israelin/Palestiinan tapauksessa. Tähän boikottiin ovat osallistuneet mm. sellaiset tunnetut tekijät kuin Judith Butler, John Greyson, Marilyn Hacker,  Barbara Hammer Adrianne Rich sekä John Berger, Ken Loach, Alice Walker, Roger Waters ja Stephen Hawking.

 

Suomessa ei pinkwashingia ole Israeliin tiimoilta tätä ennen ollut. Kesällä 2012 oli kuitenkin samantyyppinen tapaus, kun islamofobinen järjestö Finnish Defence League halusi osallistua Tampere Prideen. Tällöin Pirkanmaan SETA linjasi, että ”yhdenvertaisuutta ei voi edistää syrjimällä muita ryhmiä, esimerkiksi uskonnollisen tai etnisen taustan vuoksi, vaan kaikkien ihmisarvon kunnioitus on kaiken lähtökohta”.

 

Elokuvan ”The Invisible Men” näytös ja Tampere Pride ovat menneisyyttä, mutta pinkwashing tulee varmasti esille jatkossakin eri yhteyksissä. Pyydämme siis, että niin Seta kuin myös HeSeta ja muut paikallisjärjestöt tekevät Pirkanmaan SETAn tapaan selvän linjauksen, jossa ne sanoutuvat irti kaikenlaisista kampanjoista ja toiminnasta, jossa hlbtiq-oikeuksia käytetään verhona ihmisoikeuksien polkemiselle.

 

Vilpittömästi,

 

Aswat (palestiinalaisten lbtqi-naisten järjestö)

 

Umayya Abu-Hanna, kirjailija

Li Andersson, kansanedustaja

Sirkku Kivistö, psykologi

Anna Kontula, kansanedustaja

Leena-Maija Rossi, tutkija

Syksy Räsänen, aktivisti

Maria Seppälä, toimittaja

 

Arabikansojen ystävyysseura

Israeli Committee Against House Demolitions (ICAHD) Finland

Miksi haluat nostaa pinkwashing-aihepiiriä Suomessa esiin? Mikä on kirjeen tarkoitus?
Pinkwashingia käytetään Israelin apartheidin peittelemiseen, ja minä vastustan apartheidia.

Israelin sortopolitiikka on erittäin epäsuosittua Euroopassa. Jopa Saksassa kaksi kolmannesta väestöstä suhtautuu siihen negatiivisesti. Tämä on Israelin hallitukselle vakava ongelma, koska miehityksen ja apartheidin jatkuminen ei ole mahdollista ilman EU-maiden tukea.

Koska apartheidia on vaikea myydä, Israelin hallitus on päättänyt sen sijaan korostaa Israelin väitettyä suvaitsevaisuutta, demokraattisuutta, tasa-arvoisuutta, ympäristötietoisuutta ja niin edelleen, jotta sen ihmisoikeusloukkaukset hautautuisivat positiivisen pöhinän alle. Tämän kääntöpuolena on negatiivinen kohina, eli palestiinalaisten mustamaalaaminen.

Pinkwashing on osa tätä ’Brand Israel’ -kampanjaa. Pinkwashing ei tähtää queer-ihmisten aseman parantamiseen sen enempää Israelissa kuin miehitetyillä palestiinalaisalueillakaan. Sen sijaan se hyväksikäyttää palestiinalaisten queerien identiteettiä ja ongelmia heitä sortavan järjestelmän ylläpitämiseksi.

Sikäli kun pinkwashing pitkittää apartheidia, se edesauttaa israelilaisen yhteiskunnan luisumista yhä enemmän oikealle ja siten vaikeuttaa myös israelilaisten queerien asemaa.

Kirjeen tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta pinkwashingista Suomessa, avata keskustelua ja tuoda palestiinalaisten queerien mielipide kuuluviin.

Tuntuu, että tämä Suomessa vielä varsin tuntematon aihe ihmisille, mitkä ovat olleet viime vuosien esimerkkejä pinkwashingista?

Tietääkseni Israeliin liittyen suomalaisten järjestöjen taholta on ollut vain yksi tapaus, kirjeessä mainittu elokuvan ”The Invisible Men” näyttämisen tukeminen. Muslimivastainen järjestö Finnish Defence League on myös käyttänyt pinkwashingia sanomansa levittämiseen.

Israelin hallitus panostaa Suomessakin julkisuuskuvansa kiillottamiseen. Esimerkiksi Israel oli Juutalaisen kansallisrahaston kautta edustettuna vuoden 2014 Maailma kylässä -festivaalilla. (Kepa päätti sittemmin olla enää ottamatta kyseistä järjestöä festivaalille, koska se on osallinen ihmisoikeusloukkauksiin.) On luultavaa, että Israelin apartheidin kannattajat turvautuvat pinkwashingiin jatkossa enemmän Suomessakin.

Millainen kanta israelilaisilla ja palestiinalaisilla hlbt-järjestöillä on pinkwashingiin?

Palestiinalaiset queer-järjestöt Al-Qaws, Aswat ja PQBDS ovat jyrkästi tuominneet palestiinalaisten queerien identiteetin ja ongelmien käyttämisen Israelin apartheidin peittelemiseen.

Israelilaiset valtavirrassa olevat queer-järjestöt harjoittavat pinkwashingia. Esimerkiksi Voiman vuoden 2012 artikkelissa ”Miehityksen pinkkipesua” mainittu Aguda toimii yhteistyössä Israelin hallituksen kanssa queer-turismin edistämiseksi, ja se myös yrittää omia palestiinalaisten äänen itselleen.

Israelilaiset queer-järjestöt ovat ajaneet queer-väen oikeuksia Israelissa vakuuttamalla, että he hyväksyvät yhteiskunnan sellaisena kuin se on, joten yhteiskunnan pitäisi hyväksyä heidät. Tämä on tarkoittanut armeijan ylistämistä ja juutalaisten etuoikeutettua asemaa ajavan politiikan hyväksymistä, ja sulkenut pois mahdollisuuden solidaarisuuteen palestiinalaisten kanssa.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Kvisa Shchora (”Musta pyykki”) on israelilainen queer-järjestö, joka vastustaa myös apartheidia. Mutta Musta pyykki on marginaalinen, kuten kaikki israelilaiset järjestöt, jotka kannattavat yhtäläisiä oikeuksia etnisyyteen katsomatta.

Miten tunnistaa pinkwashing? Onko se valtiollista politiikkaa vai jotenkin peitellympää?

Pinkwashing on osa Israelin hallituksen ja sen käyttämien markkinointifirmojen kehittämää imagokampanjaa. Siihen osallistuvat muutkin tahot, erityisesti useat Israelin apartheidia kannattavat yhdysvaltalaiset järjestöt. Pinkwashingia tuetaan rahallisesti niin hallituksen kuin esimerkiksi Tel Avivin kaupunginkin taholta.

Kaikki pinkwashingia tekevät eivät tietenkään ole suoraan sidoksissa Israelin hallitukseen. Aina ei ole ilmeistä, milloin näin on tai ei ole.

Esimerkiksi Israelin hallitus rahoittaa taiteilijoiden matkoja ulkomaisiin tapahtumiin sillä ehdolla, että he ajavat Israelin hallituksen politiikkaa eivätkä kerro olevansa sen lähettiläitä. Hallitus on myös hakenut israelilaisia homoja Israelin imagomarkkinointiin ulkomaille kulukorvauksilla.

 

Esimerkki tästä nähtiin vuoden 2015 Rasisminvastaisen viikon yhteydessä Tampereella järjestetyssä tilaisuudessaKun queer ja apartheid kohtaavat”. Paikalle tuli israelilainen queer-aktivisti puhumaan palestiinalaisten queer-ihmisten puolesta (paikalla olleen palestiinalaisen queer-aktivistin yli), ja viemään keskustelua pois apartheidista. Kysyttäessä poliittisesta asemastaan henkilö ei identifioinut itseään minkään tahon edustajaksi, mutta hänestä tehdyssä Helsingin Sanomien haastattelussa kerrottiin, että hän oli Suomessa Israelin suurlähetystön asioilla.

Israelin queer-aktivistien saavutusten tai palestiinalaisten queerien ongelmien esille tuominen ei sinällään ole pinkwashingia. Pinkwashingista on kyse silloin, kun näitä saavutuksia ja ongelmia käytetään peittämään ja normalisoimaan apartheidin ja sotilasmiehityksen läpitunkema tilanne.

Mikä on oma suhteesi Palestiinaan ja palestiinalaisiin ihmisoikeusjärjestöihin?

Israelin apartheidia ja sotilasmiehitystä vastustavat kansainväliset ja israelilaiset järjestöt ovat palestiinalaisten kumppaneita. Esimerkiksi pinkwashingin vastustamisen perusteena on se, että palestiinalaiset queer-järjestöt vastustavat sitä ja pyytävät muitakin tekemään niin. Toimimme itsenäisesti, mutta palestiinalaisten kansalaisyhteisön linjauksia seuraten.

Olen järjestön Israeli Committee Against House Demolitions (ICAHD) Suomen haaran varapuheenjohtaja. ICAHD on vuonna 1997 perustettu israelilainen järjestö, jolla on haaroja eri maissa.

Toimin ajoittain myös järjestössä International Solidarity Movement (ISM), joka tekee ihmisoikeustyötä miehitetyillä palestiinalaisalueilla. ISM:ssä on mukana palestiinalaisia, israelinjuutalaisia ja kansainvälisiä aktivisteja, ja se toimii suoraan paikallisten palestiinalaisten kanssa ruohonjuuritasolla.

Päivitys 1.7.2015

Seta, HeSeta ja Pirkanmaan Seta vastaa kirjeeseen.