NHL

NHL on vuodesta 2010 julkaistun Normihomolehden uusi tuleminen. Kulttuurianarkistinen queer-kollektiivi tarkastelee sukupuolirooleja, ihmisiä ja ilmiöitä marginaaleista käsin ja suhtautuu yhteiskuntaan terveen vinolla asenteella. Kesäkuusta 2014 alkaen NHL tahmaa Voiman sivuja ja roiskii Fifin lukijoiden silmille.

Normilapsuus normeista välittämättä

Sateenkaariperheiden lapset voivat vähintään yhtä hyvin kuin muiden perheiden lapset.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Kansainvälisillä tutkijoilla on jo pitkään ollut vahva yksimielisyys siitä, että vanhempien seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli ei juuri vaikuta lapsen psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvin­vointiin.

Käsitystä tukee Sateenkaariperheet ry:n ja Väestöliiton yhdessä toteuttama, ensimmäinen laaja tutkimus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheiden lapsista Suomessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa tutkimuksessa haastateltiin noin sataa 7–18-vuotiasta sateenkaariperheessä kasvanutta lasta. Heidän vastauksiaan vertailtiin samanikäisille valtakunnallisesti toteutetun Kouluterveyskyselyn tuloksiin.

Sateenkaariperheitä on tutkittu jo 40 vuoden ajan Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Alankomaissa ja 2000-luvulla muun muassa Italiassa, Australiassa ja Ruotsissa. Tutkimuksissa on haastateltu niin lapsia, vanhempia kuin ­opettajiakin.

Vuonna 2012 toteutettu asennetutkimus kertoi, että alle puolet suomalaisista piti nais- ja miesparien vanhemmuutta yhtä hyvänä kuin erisukupuolisten parien. Miesparien kykyyn kasvattaa hyvinvoivia lapsia suhtauduttiin erityisen nihkeästi.

Ennakkoluuloisimpia suhtautumisessaan sukupuoli- ja seksuaali­vähemmistöjen vanhemmuuteen olivat iäkkäät miehet, vähän koulutetut, lapsiperheelliset, uskonnollisesti aktiiviset ja maaseudulla asuvat suomalaiset.

Nyt tehdyssä tutkimuksessa merkittävä huomio oli muun muassa se, että sateenkaariperheiden vanhemmat olivat onnistuneet luomaan keskimääräistä luottamuksellisemman yhteyden lapsiinsa. Sateenkaariperheiden lapset näkivät perhemuotonsa etuna vanhemmat, jotka olivat paneutuneita vanhemmuuteen ja kasvattivat ymmärtämään monimuotoisuutta ja erilaisuutta.

Haittapuolena sateenkaariperheen lapsena olemisessa nähtiin ympäristön ennakkoluuloisuus. Lapset itse kokivat perhe-elämänsä tavalliseksi ja arvioivat mielentilansa enimmäkseen iloiseksi, mutta kertoivat kokeneensa syrjintää. Puolet 10–18-­vuotiaista sateenkaariperheiden lapsista oli kuullut ärsyttäviä kysymyksiä vanhemmistaan muilta lapsilta ja nuorilta. Kolmasosa oli kuullut loukkaavia kommentteja vanhemmistaan muilta aikuisilta. Kolmasosa sateenkaariperheiden lapsista jännitti kertomista omasta perheestään, koska pelkäsi, että suhtautuminen heihin muuttuisi, kun heidän perhemuodostaan ­kuultaisiin. Jännittäminen oli yleisempää lapsilla, joiden perhemuoto oli muuttunut sateenkaari­perheeksi hiljattain.

Tutkimuksen mukaan sateenkaariperheiden lapsilla oli yhtä paljon ystäviä ja myönteisiä koulukokemuksia kuin valtaväestön perheiden lapsilla. Heillä oli myös enimmäkseen myönteisiä tai neutraaleja kokemuksia muiden lasten ja nuorten sekä opettajien ja terveydenhuollon ihmisten suhtautumisesta heihin.

Ne 10–18-vuotiaat sateenkaariperheiden lapset, jotka olivat kokeneet ihastusta tai seksuaalista viehätystä toista ihmistä kohtaan, eivät olleet kokeneet sitä yksinomaan oman sukupuolensa edustajiin. 16–18-vuotiaista tytöistä puolet oli seksuaalisesti kiinnostuneita tytöistä ja pojista.

Tämä ja moni aiempi kansainvälinen tutkimus näyttäisi vahvistavan käsitystä, että sateenkaariperheiden lasten pahoinvointi johtuu enemminkin ympäristön asenteista kuin vanhempien sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Vanhempien kiristyneillä väleillä ja eroilla oli sama vaikutus kuin niin sanottujen ydinperheiden lapsiin.

Sateenkaariperheet ry:n ja Väestöliiton tutkimuksessa sateenkaariperheiden lapset toivoivat, että tietoisuutta erilaisista perheistä lisättäisiin, jotta syrjintä ja kiusaaminen loppuisi. Voisi kuvitella, että mitä parempi juridinen asema sateenkaari-ihmisillä ja -perheillä yhteiskunnassa on, sitä tasa-arvoisemmaksi myös heidän lapsensa kokevat itsensä.

Tilastojen varjossa

Tuore raportti kertoo, että homoseksuaalisuus on yhä rikos 72 maassa.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Toukokuussa julkaistiin raportti tämänhetkisistä homoseksuaa­lisuutta koskevista lainsäädännöistä eri maissa. Sen julkaissut taho on vuonna 1978 perustettu ILGA (International lesbian, gay, bisexual, trans and intersex association).

Raportin mukaan 124 maassa homo­seksuaalisuus ei ole millään tavalla laillisesti rangaistavaa, kun suostumus on molemminpuolista aikuisten välillä. 108 maassa suojaikäraja on sama kuin heteroilla.

Homoseksuaalisuuden kriminalisoivien maiden määrä on raportin mukaan laskussa. Kun vuonna 2002 homoseksuaalisuus oli rikos vielä 96 maassa, nyt maiden määrä on laskenut 72:een. Näistä 72 maasta 45:ssä myös naisten väliset suhteet ovat laittomia. Näistä sekä miesten että naisten väliset suhteet kieltävistä 45 valtiosta 24 on Afrikassa, 13 Aasiassa, kuusi Amerikoissa ja kaksi Oseaniassa.

Vuonna 2016 kriminalisointi poistui Belizessä ja Seychellien tasavallassa.

Egyptissä homoseksuaalisuutta ei ole kriminalisoitu ja suojaikäraja on yhdenvertainen heteroiden kanssa, mutta käytännössä muut siveyslait aiheuttavat sen, että homoseksuaalisesta käyttäytymisestä rangaistaan. Homoseksuaalisuuden kriminalisoivan lain puuttuminen ei tarkoita, ettei siitä rangaistaisi.

Myöskään homoseksuaalisuudesta kuolemaan tuomitsevien maiden osoittaminen ei ole yksinkertaista: raportin mukaan vuonna 2016 me­diassa kerrottiin kuolemantuomioista valtiollisen lainsäädännön puitteissa 13 eri valtiossa. Vuonna 2017 maita on tähän mennessä neljä, mutta koska alueelliset hallinnot langettavat homo­seksuaalisuudesta kuolemantuomioita myös esimerkiksi sharia-lain pohjalta, maita, joissa kuolemantuomio sallitaan tai sen täytäntöön panosta on näyttöä, on kahdeksan. Maat ovat YK:n jäsenmaita, niiden joukossa Saudi-­Arabia, Iran, Jemen ja Sudan.

Toisaalta vaikka sharia-lakia käytetään Pakistanissa, Afganistanissa, Arabiemiraateissa, Qatarissa ja Mauritaniassa, näissä maissa ei ole näyttöä täytäntöönpannuista kuoleman­tuomioista homoseksuaalisuudesta kahden suostuvan aikuisen välillä.

Vain yhdeksässä maassa seksuaalisen suuntautumisen perusteella syrjiminen on mainittu perustuslaissa, mutta toisaalta 72 valtiossa suojataan lailla diskriminaatiolta työelämässä seksuaalisen suuntautumisen perusteella ja 63 valtiossa on muita lakeja, jotka kieltävät syrjinnän seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Raportin mukaan nämä lait todennäköisesti kehittyvät tulevaisuudessa koskemaan yksityiskohtaisemmin esimerkiksi verenluovutuskelpoisuutta sekä suojelua lähisuhdeväkivalta­tapauksissa ja kouluissa.

Samansukupuolinen avioliitto on sallittu 23 maassa. Tämän vuoden aikana joukkoon on liittynyt Suomi. Rekisteröityyn parisuhteeseen on mahdollisuus 28 maassa. Samansukupuolisten adoptio-oikeus on voimassa 26 maassa, ja 27 maassa parisuhteen sisäinen adoptio on mahdollista.

Kolmessa valtiossa laki kieltää niin sanotut eheytysterapiat.

Paikoin Pohjois-Afrikassa, Lähi-­idässä ja Tansaniassa – yhteensä 19 valtiossa – on käytössä siveyslaki, joka estää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkyvyyden ”promotoimisen”. 25 maassa sukupuoli- ja seksuaali­vähemmistöjen oikeuksia ajavan ryhmän tai järjestön perustamiselle on esteitä. Näistä maista yksi on Euroopassa: Venäjä.

86 valtiossa toimii jokin ihmis­oikeus­järjestö, jonka toimintaan sisältyy myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen.

Lainsäädäntö ei aina vaikuta suoraan asenneilmapiiriin. Monissa maissa homoseksuaalisuus on sallivasta lainsäädännöstä huolimatta stigmatisoivaa. Toisaalta toisessa ääripäässä on asenteiden kiristyminen valmiiksi kireästä lainsäädännöstä tai lainsäädännön puutteesta huolimatta. Tästä ajankohtaisin esimerkki on Tšetšenia, jossa on käynnissä puhdistus homo- ja bimiehistä. Heitä on pidätetty ja viety kidutettavaksi keskitysleirien kaltaisiin olosuhteisiin.

Monessa maassa kyllä tunnustetaan homo- ja biseksuaalien ja heidän perheidensä asema, mutta alle 25 prosentissa valtioista heitä suojellaan lainsäädännön keinoin.

Suojelevien lakien luominen ja ­lakien toteutumisesta huolehtiminen tulevat olemaan haasteita monelle maalle.

Vuokrasopimus kohdulle

Sijaissynnytys voisi mahdollistaa miespareille lastenhankinnan. Eduskuntapuolueet olisivat valmiita arvioimaan sen rajatun sallimisen.

Teksti Linda Nyholm Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Sijaissynnytys eli niin sanottu kohdunvuokraus on ollut Suomessa kiellettyä vuodesta 2007, jolloin hedelmöityshoitolakia muutettiin.

Perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra kertoo, ettei puolueella ole linjausta sijaissynnytyksestä, mutta asiaa voisi selvittää vastauksena lääketieteellisesti todennettuun lapsettomuuteen. Purralla on kuitenkin varma näkemys siitä, ettei sijaissynnytys ”saisi kuitenkaan tarjota väylää samaa sukupuolta olevien lastenhankintaan”.

Myös muut eduskuntapuolueet ovat valmiita uudelleen arvioi­maan sijaissynnytyksen rajoitettua sallimista Suomessa. Varsinaisen linjauksen sijaissynnytyksestä ovat muodostaneet puolueessaan vain vihreät, keskusta ja kokoomus. Kokoomus ja vihreät ha­luavat rajoitetusti sallita sijaissynnytyksen ei-kaupallisessa yhteydessä. Kokoomuksen virallinen linjaus rajoittuu siihen, että sijaissynnytys tulisi sallia, kun lapsettomuus johtuu lääketieteellisistä syistä. Vihreät on erikseen linjannut, että sijaissynnytyksen mahdollisuus tulisi huomioida myös samaa sukupuolta olevien pariskuntien kohdalla.

Muilla puolueilla ei ole toistaiseksi linjausta sijaissynnytyksestä, mutta ne ovat valmiita arvioimaan mahdollisuuksia ei-kaupallisten sijaissynnyttämisen sallimiseen. Vasemmisto­liiton naispoliittisen sihteerin Silla Kakkolan mukaan ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen vastuullisesti ja eettisesti säänneltynä ja myös muut kuin vain heteroparit huomioiden olisi nykyistä täyskieltoa parempi vaihto­ehto.

Myös hedelmöityslain uudistamisen ja sijaissynnytysten puolesta aktiivisesti puhunut keskustan kansanedustaja Hanna Kososen mielestä sijaissynnytys pitäisi sallia ei-kaupallisiin erikseen määriteltyihin tarkoituksiin. Kososen mukaan kieltoa on myös perusteltu sillä, että adoptio on vaihtoehto. Kuitenkin naisille, joille synnyttäminen ei ole mahdollista esimerkiksi sairauden seurauksena, adoptiolupaa ei välttämättä myönnetä. Silloin sijaissynnytys on ainut mahdollisuus lastenhankintaan. Myös samaa sukupuolta oleville pareille adoptio on lähes mahdotonta, koska monessa maassa on syrjivä lainsäädäntö ja Suomesta on vaikea saada lasta ­adoptioon.

vuonna 2007 voimaan astuneen hedelmöityshoitolain mukaan sijaissynnytys on kiellettyä, jos ”on syytä olettaa, että lapsi aiotaan antaa ottolapseksi”. Kieltoa perustellaan sillä, että naisen vapaaehtoinenkin ”kehonvuokraus” on hyväksikäyttöä. Kuitenkin puolueet vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että sijaissynnytyksen sallimisesta on keskusteltava.

”Vaikka sijaissynnytys on ristiriitainen kysymys, emme voi pakoilla vastuuta. Seuraavan hallituksen tulee käynnistää valmistelu, jossa selvitetään eettisesti kestävät puitteet sijaissynnytykselle Suomessa”, kertoo Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja Juha Jämsä.

Jämsän mukaan sekä kaupalliseen että ei-kaupalliseen sijaissynnytykseen liittyy omat riskinsä, kuten psykologiset tekijät ja globaalien pelisääntöjen puute. Jämsän mielestä ei-kaupallisen ja kaupallisen sijaissynnyttämisen ero ei ole myöskään aina täysin yksiselitteinen.

”Sijaissynnyttäjän kulut tulee korvata eikä kulukorvauksen ja palkkion raja välttämättä ole aivan selkeä”, kertoo Jämsä.

Sateenkaariperheet ry:n mukaan kotimaisen lainsäädännön epäselvyyden seurauksena suomalaiset perheet turvautuvat erilaisiin epävirallisiin järjestelyihin kotimaassa ja ulko­mailla.

”Niin kauan kun jatketaan epäselvillä säännöillä, lisätään riskiä ajautua epävirallisiin järjestelyihin, joihin voi liittyä muun muassa ihmiskauppaa”, Jämsä sanoo.

Jämsä ei uskoi, että sijaissynnytyksestä tulisi Suomessa miespareille yleisin tapa lastenhankintaan, koska harvat ryhtyisivät vapaaehtoisiksi sijaissynnyttäjiksi ja ulkomailla hoidetut sijaissynnytykset ovat kalliita. Siitä huolimatta sijaissynnytykselle on tärkeätä saada selkeät säännöt kotimaassa ja kansainvälisesti.

Ruotsissa sijaissynnytys on jakanut feminististä liikettä: toiset puolustavat miesparien oikeutta lastenhankintaan ja naisen oikeutta päättää kehostaan, ja toiset kokevat, että kehon vuok­raus palkkiota vastaan ja vapaaehtoinen kantaminen ovat naisten sortamista.

Suomessa jako ei vaikuta olevan yhtä jyrkkä. Puolueillakin on yhteinen näkemys ainakin siitä, että sijaissynnytystä voi harkita, mutta asiassa on edettävä varovasti ja harkitusti.

Jos ei nyt, niin koska?

Kokenut ihmisoikeusaktivisti Hassen Hnini haluaa nostaa aktivismin takaisin queer-yhteisöön.

Teksti Linda Nyholm Kuva Veera Järvenpää

”Suomessa olen oppinut henkilö­kohtaisen tilan tärkeyden – ja se tila on itse otettava. Olemme osana moninaista sateenkaariliikettä, ja jokaisen sateenkaarenvärin puolesta pitää taistella”, kertoo Hesetan puheenjohtaja Hassen Hnini.

Tunisialaistaustaisen Hninin mielestä Pridessa on unohdettu aktivismi, ja hän haluaa palauttaa sen Suomen hlbtq-liikeeseen. Saavutetut oikeudet voidaan kumota päivänä minä ­hyvänsä.

”Voittoja voidaan juhlia, mutta emme saa nukahtaa. Meillä on vielä monta taistelua edessä, kuten esimerkiksi translakimuutos. Samaan aikaan Suomessa on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia turvapaikanhakijoita, jotka ovat jääneet yhteiskunnan väliinputoajiksi – julkisessa tilassa he kohtaavat rasismia ja vastaanottokeskuksissa homofobiaa­”, Hnini kertoo.

Hesetan puheenjohtajana ­Hnini haluaa nähdä muutoksia Maahanmuuttovirasto Migrin päätöksenteossa, joka koskee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia turvapaikanhakijoita. Tällä hetkellä turvapaikkahakemusten käsittelyt kestävät liian pitkään, eikä Migri huomioi turvapaikanhakijoiden kulttuurista taustaa. Monesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat turvapaikanhakijat tulevat maista, joissa seksistä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta puhuminen on tabu.

”Turvapaikkahakemusprosessissa Migrin viranomainen kysyy hakijalta hänen seksikokemuksistaan. Monesti myös pyydetään kuvia tai videoita todisteina siihen, että on homoseksuaali. Tämä on ihan hullua. Eihän heillä ole sellaisia kuvia esittää, kun he kerran ovat paenneet kotimaastaan vainoa ja väkivallan uhkaa.”

Hnini haluaa, että Helsinkiin avataan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville turvapaikanhakijoille oma vastaanottokeskus. Keskus voisi tarjota queer-pakolaisille turvaverkoston.

”Helsingissä heille voidaan tarjota monenlaista tukea. Vain queer-turvapaikanhakijoille tarkoitetussa vastaanottokeskuksessa voidaan varmistaa, että he ovat turvassa ja voivat saada rauhaa.”

Hesetan alaisena toimiva Together-ryhmä tarjoaa vertaistukea queer-turvapaikanhakijoille ja -pakolaisille. Hnini on ollut ryhmän toiminnassa mukana vuodesta 2015. Ryhmän piirissä on nykyään noin 150 henkilöä. Kansalaisuuksia on monia, ja muun muassa keskusteluryhmiä on tarjolla kurdeille, afrikkalaisille ja venäläisille.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarvitsevat oman yhteisön, jossa he voivat jakaa kokemuksia turvallisesti ja omalla äidinkielellään. Hnini ymmärtää heidän tilanteensa varsinkin hyvin, sillä hän joutui itse pakenemaan Tunisiasta.

”Aloitin aktivismin vuonna 2003 ja Tunisian vallankumouksen jälkeen olinkin näkyvässä roolissa sateenkaari­aktivismissa. Julkisuuskuva toi myös mukanaan vihapuhetta, väkivaltaa ja häirintää. Lopulta tilanne oli kestämätön, ja muutin Suomeen joulukuussa 2012”, muistelee Hnini.

Tunisian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat huonontuneet vallankumouksen jälkeisenä aikana. Vaikka arabikevään vallankumous avasi monelle järjestölle mahdollisuuden virallisesti rekisteröityä, ja Hnini­kin perusti Tunisian ensimmäisen queer-järjestön Damjin, erityisesti mieshomot joutuvat ääriryhmien väkivallan kohteeksi ja viranomaisten kidutuksen uhreiksi.

”Tunisiassa tuomari voi ohjata oikeuslääkärin suorittamaan ’anaalikokeen’. Kokeella kuvitellaan voivan todistaa henkilön homoseksuaalisuus. Valitettavasti käytäntö on merkittävästi yleistynyt vallankumouksen jälkeen”, kertoo Hnini.

Tunisian Lääkäriliito vaati 3. huhti­kuuta 2017 julkaistussa lausunnossaan, että lääkärit lakkaisivat pakotetut anaali- ja sukupuolielimien tutkimukset. Liitto myös kehotti lääkäreitä kertomaan potilaille heidän oikeuksistaan kieltäytyä tutkimuksesta. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch on kiittänyt liittoa lausunnostaan, mutta samalla muistuttanut, että potilaan kieltäydyttyä tutkimuksesta häntä saattaa uhata vankeustuomio tai kidutus.

Hnini kuitenkin uskoo, että kansalaisaktivismilla ja poliittisella vaikuttamisella voidaan saada aikaan muutos. Tärkeätä on kuitenkin se, että oikeuksia ei oteta itsestäänselvänä.

”Me olemme saaneet paljon aikaan ja tulemme jatkossakin saamaan. Emme voi odotella. Se aika ei tule, ellei me itse tehdä asialle jotain. Niinhän se menee, että jos ei nyt, niin koska?”

Naiivi. super

Helsinkiläinen homoyökerho Hercules nosti Facebookissa profiilillaan uutisen, jossa kerrottiin seitsemän lapsen yksinhuoltajaäidin nousseen valtuustoon Espoossa. Saatetekstinä oli ”Miten voi seitsemän lapsen äiti olla yksinhuoltaja, jos kaikki kakarat on samasta isästä. Nyt on taas maksimoitu sosiaaliturvan musta aukko, jolla me tienataan. Nämä yhteisen kassan imurit kyllä laittaa vituttaan. No, pari eläkeläistä voi pidättää sitä paskaansa pari päivää pidempään, että saadaan se toinenkin sossuluukku maksettua.”

Yökerho poisti noston pian, mutta se oli jo ehditty nähdä. Yökerhoa syytettiin rasismista, mikä on ymmärrettävää, kun uutisen yksinhuoltaja oli rodullistettu, ­hijab ­yllään kuvassa.

Postauksesta paistoi myös naisvihamielisyys. Saateteksti syyllisti yksinhuoltajuudesta, lapsimäärästä ja outoon­ sävyyn lasten isästä/isistä. Jokainen ymmärtää, että seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi jääminen on mahdollista, jos puoliso kuolee tai tulee avioero. Ovatko yksinhuoltajan kaikki lapset samoista vanhemmista, on hölmö kysymys, koska leskikohtalo tai avioero voi kohdata useam­man kerran. Lapsia saadaan myös avioliiton ulkopuolella, minkä ei pitäisi vuonna 2017 olla erikoista.

Hercules kertoi Facebookissa, että heidän tilinsä oli kaapattu. Kommenteissa pidettiin selitystä epäuskottavana. Tämäkin postaus katosi, ja nostettiin uusi teksti, jonka mukaan tiliä ei kaapattu vaan ”kyseessä on ollut ilmeisesti kirjautumisvahinko väärälle tilille, tai joku on päässyt yhtiön tietokoneelle”. Samalla yökerho sanoi, ettei hyväksy syrjintää. Monelle tämä kuulosti edelleen selittelyltä.

kirjautumisvahinko tai vieraan pääsy yökerhon koneelle eivät ole mahdottomia selityksiä. Postaus yökerhon profiililla kuulostaa nololta vahingolta, mutta sen sisältö ei sen kirjoittajalta ollut vahinko. Oliko tekstin takana joku työntekijöistä, ja jos oli, niin millaisiin toimenpiteisiin yökerho ryhtyy?

Näyttäytyyhän se hieman ongelmallisena, jos syrjinnästä irtisanoutuvassa yökerhossa ei puututa syrjivän työntekijän asenteisiin. Jos yhtiön koneelle on päässyt joku täysin ulkopuolinen, niin miten se on päässyt tapahtumaan? Epäilykset elävät, kun asiallista selvitystä ei anneta.

Tapaus herättää laaja-alaisemmin kysymyksen siitä, kuinka syrjityn marginaalin keskuudesta nousee syrjintää. Tuskin sitä kukaan on pitänyt mahdottomana, mutta sen konkretisoituminen hätkähdyttää silti. Syrjitystä vähemmistöstä nousevasta syrjinnästä on erityisen vaikea puhua, koska se kääntyy helposti aseeksi koko vähemmistöä kohtaan. Mutta siitä on pystyttävä puhumaan ja asenteet tarkastamaan.

Naiivisti uskon, että ihmisen empatiakyky syrjittyjä kohtaan on helpompi kaivaa esiin naftaliinista, jos hän on itse kokenut syrjintää.

Heli Yli-Räisänen

Joko perhe tai viranomaiset tappavat

Tšetšeniassa homovainot ovat menneet niin pitkälle, että vertaukset natsi-saksan toimiin eivät ole liioiteltuja.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Maaliskuussa moskovalainen homo-­oikeusjärjestö haki lupaa Pride-­kokoon­tumisiin neljään eri kaupunkiin Pohjois-Kaukasian­ ­alueella. Lupaa ei edes haettu Tšetšeniaan vaan sen lähellä sijaitsevaan Kabardi-Balkarian tasavaltaan, josta lupaa ei annettu.

Asiasta kuitenkin lähti liikkeelle homo­fobinen liikehdintä, ja Tšetšeniassa poliisi alkoi vangita ja kiduttaa homoiksi epäiltyjä miehiä. Human Rights Watchin mukaan kolme kuoli. Eri tiedotusvälineet ovat raportoineet, että kiinniotettuja olisi ainakin sata ellei satoja ja kuolleita kolmesta kahteenkymmeneen. Tarkkaa kuolonuhrien määrää ei tiedetä. Maan johtajan Ramzan ­Kadyrovin puhemies totesi, että kyseessä on perätön uutinen, koska maassa ei ole homoja, tai jos olisikin, niin poliisin ei tarvitsisi puuttua asiaan, koska homojen sukulaiset olisivat jo lähettäneet heidät paikkaan, josta ei ole paluuta.

Novaja Gazetan mukaan Venäjän homo-oikeusliike on kertonut, että homoiksi epäiltyjä miehiä on kuljetettu Arguniin, jossa heitä pidetään keskitysleirejä vastaavissa olosuhteissa. Miehiä kidutetaan muun muassa hakkaamalla ja sähkösokeilla.

The Guardian haastatteli keskitysleirillä ollutta miestä, jonka nimi oli muutettu Adamiksi. Hänen mukaansa vangitsijat kiinnittivät metallikiristimet hänen sormiinsa ja varpaisiinsa ainakin kerran päivässä, ja niiden kautta johdettiin sähkö hänen kehoonsa. Jos hän pystyi olemaan huutamatta, vangitsijat hakkasivat häntä kepeillä ja metalliputkilla. Kiduttaessaan häntä vangitsijat huutelivat loukkauksia ja yrittivät saada Adamia paljastamaan muita homoja Tšetšeniassa. Adamia pidettiin rangaistustiloissa, jossa oli ainakin kaksitoista muuta homoksi epäiltyä miestä, joita kidutettiin päivittäin. On arvioitu, että samankaltaisia kidutukseen käytettäviä tiloja on ympäri Tšetšenian tasavaltaa.

Adamin ja toisen The Guardianin haastatteleman tšetšeenimiehen todistukset puhuvat aiempien epäilyjen puolesta, että Tšetšeniassa on meneillään homovastaiset vainot, jotka ovat kohdistuneet ainakin yli sataan ellei useaan sataan homo- ja bi-mieheen.

Tšetšenian johtajan puhemiehen mainitsema ”paikka, josta ei ole paluuta” on helposti tulkittavissa kuolemaksi. Tšetšenia on puoliautonominen tasavalta Venäjän federaation sisällä, ja useat Venäjän seksuaalivähemmistöjä koskevat lait pätevät myös Tšetšeniassa. Sillä on kuitenkin omat lait. Valtio langettaa miesten välisistä suhteista kuolemantuomioita, vaikkei se lainsäädännöllisesti ole mahdollista. Hallitus puolestaan kehottaa ratkaisemaan asian perheissä siten, että sukulaiset tappavat homomiehet.

Tšetšeniassa vallitsee voimakkaan patriarkaalinen kulttuuri, joka perustuu perhekunniaan tai paremminkin mieskunniaan. Perheet ovat yksikköjä, joissa yksilön tehtävä on olla kunniaksi perheelleen ja puolustaa sitä. Homoseksuaalisuus ei sovi kulttuurin moraalikäsityksiin, ja siksi perheillä on kulttuurinen oikeus, jopa velvollisuus, palauttaa perheensä kunnia surmaamalla sille häpeää tuottava yksilö.

Varmaa tietoa ei ole, mutta Novaja Gazeta epäilee, että myös sukulaiset ovat tappaneet homoja sen jälkeen, kun viranomaiset ovat vapauttaneet heidät. Adam sanoo, ettei tiedä, mitä muille on tapahtunut, koska on liian vaarallista ottaa yhteyttä heihin, sillä kaikkia puhelimia tarkkaillaan.

Adamin painajainen alkoi siitä, kun hänen homoystävänsä soitti ja pyysi tapaamaan. Adam oli tuntenut miehen pitkään eikä epäillyt mitään. Kun hän saapui tapaamispaikalle, siellä oli kuusi miestä, joista osa oli univormuissa. He alkoivat huutaa, että Adam on homo. Aluksi Adam kielsi, mutta tajusi, että miehillä oli hallussaan hänen lähettämänsä viestit ja myönsi lopulta.

Hänet kuljetettiin pakettiautolla rangaistustiloihin, jossa hän ja muut vangitut nukkuivat betonilattialla. Vangitsijat kävivät vuorotellen hakkaamassa heitä. Huoneeseen tuotiin myös muita vankeja, joille kerrottiin heidän olevan homoja, ja heidän käskettiin osallistumaan kiduttamiseen.

Vangittujen puhelimista käytiin läpi yhteystietoja ja tivattiin, ketkä henkilöistä olivat myös homoja. Noin kymmenen päivän kuluttua osa miehistä vapautettiin ja palautettiin perheilleen. Adam kertoo, että hänen isälleen sanottiin: ”Poikasi on hinttari, tee mitä pitää.” Adam kielsi perheelleen homoutensa, mutta isä ei suostunut kuuntelemaan ja uhkaili väkivallalla. Pian tämän jälkeen Adam kasasi eräänä yönä joitakin tavaroita mukaansa paetakseen Tšetšeniasta. Sen jälkeen hän ei ole ollut yhteydessä perheeseensä.

Venäjän presidentti Vladimir ­Putinin puhemies sanoi, ettei tiedä mitään tällaisista Tšetšenian tapauksista, mutta jos joku haluaa tehdä valituksen, niin hän kehottaa ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Kun uhka ovat juuri viranomaiset, niin valitusta siihen suuntaan on vaarallista tehdä.

Pietarilainen homo-oikeusaktivisti Igor Kochetkov kertoo, että monet tšetšeenimiehet, jotka ovat homoja, elävät kaksoiselämää, menevät naimisiin naisen kanssa ja pitävät yhteyttä toisiin homo- ja bi-miehiin äärimmäisen salaisesti. Kenellekään muille kuin toisille homomiehille ei kerrota omasta seksuaalisesta suuntautumisesta. Tšetšeniassa homot ovat eläneet niin ahdasmielisissä, eristyneissä yhteisöissä, että pystyvät tuskin sanomaan ääneen sanaa ”homo”. Kochetkov kertoo, että viimeaikaisten tapahtumien jälkeen hän on saanut ainakin tusinan yhteydenottoa, jossa pyydetään apua.

Toinen The Guardianin haastattelema mies esiintyy nimellä Akhmed. Hän kertoo kieltäneensä homo­seksuaaliset tunteensa koko elämänsä, kunnes muutama vuosi sitten lähti ensimmäistä kertaa treffeille miehen kanssa. Mies antoi hänet myöhemmin ilmi poliisille. Kävi ilmi, että mies oli itse jäänyt kiinni, ja poliisi käytti häntä ilmiantamaan muita homoja sitä vastaan, ettei miehen omalle perheelle kerrottaisi.

Akhmedia poliisi kiristi siten, että hänen piti maksaa poliisille, etteivät nämä julkaisisi paljastavaa materiaalia hänestä internetissä. Tämänkaltaista vainoamista on Akhmedin mukaan jatkunut Tšetšeniassa useita vuosia, kunnes nyt tilanne on eskaloitunut aivan hirveäksi.

Eräänä päivänä Akhmed sai puhelun kotoa, luuri annettiin poliisille, joka kertoi olevansa Akhmedin kotona ja pitävänsä yhtä hänen perheenjäsenistään panttivankina niin kauan, kunnes Akhmed palaisi kotiin. Perheenjäsenet huutelivat Akhmedille solvauksia puhelimitse.

Akhmed lupasi palata kotiin vuorokauden kuluttua, mutta pakeni kuitenkin Moskovaan, koska ei epäillyt hetkeäkään, etteikö oma perhe olisi häntä tappanut. Nyt hän on paennut Moskovasta, hakee turvapaikkaa Euroopasta eikä ole ollut yhteydessä perhee­seensä.

Ihmisoikeusaktivistit yrittävät auttaa kymmeniä tšeetšeni­miehiä pois Moskovasta, koska eivät usko heidän olevan turvassa sielläkään tšetšeeniviranomaisilta eikä omilta perheiltään.

Lesbot pornon kuluttajina

Lesbonaiset hakevat niin fantasiaa kuin realismiakin. Molemmat saattavat löytyä homopornosta.

Teksti Linda Nyholm Kuva Meri-Tuulia Mäkelä

Millaista pornoa lesbonaiset katsovat ja miksi? Näkyykö heidän ruuduillaan vain lesbopornoa? Tai oikeastaan, tuleeko sitä katsottua ollenkaan?

”Ehkä jossain netin sopukassa on realistista lesbopornoa… En vain ehkä ole etsinyt oikeista paikoista”, kertoo 21-vuotias Titta.

Titta ei katso lainkaan lesbopornoa. Näyttelijät ovat siinä usein selkeästi heteronaisia, ja teeskennelty nautinto ei ole seksikästä katsottavaa. Seksuaalisen nautinnon stimuloimiseksi hän katsookin sen sijaan heteropornoa.

”Heteropornossa pidän eniten penetraatiosta. Konsepti kiihottaa, vaikka en itse haluaisi sitä miehen kanssa”, kertoo Titta.

32-vuotias Anna kertoo katsovansa mieshomopornoa. Myös hän kiihottuu penetraatiosta konseptin tasolla.

”Miehillä sukuelimet, kiihottuminen ja laukeaminen on helpommin nähtävissä kuin naisilla. Naiset harvemmin pornossa edes laukeaa.”

Annan mukaan heteropornon katsomiseen liittyy myös satunnainen fantasioiminen peniksen omistamisesta tai kumppanin peniksen omistamisesta.

Lontoon Middlesex-yliopiston tohtori Lucy Neville tutki Britaniassa naisten mieshomopornon katsomista. Tutkimukseen sisältyvään kyselyyn osallistui 275 mieshomopornoa katsovaa naista, joista 60 prosenttia identifioitui muuksi kuin heteroksi ja neljä prosenttia lesboksi.

Penetraatio ja erektio nousivat myös Nevillen tutkimuksessa syiksi, joiden vuoksi pornoa katsotaan. Tutkimukseen osallistuvat naiset kokivat, että miesten nautinto on uskottavampaa mieshomopornossa, sillä miesten erektio on näkyvillä. Myös mieshomopornon erilaisuus kiehtoo.

Tutkimukseen osallistuneiden queer-naisten syyt katsoa mieshomopornoa olivat kuitenkin moninaisempia, kuten laadukkaampi porno, puute naisten esineellistämisestä ja ”erilaisuus”.

Neljä viidestä Voiman haastateltavasta koki lesbopornon teennäiseksi. Mieshomopornon erilaisuus teki siitä tavallaan realistisempaa, koska on vaikea tietää, mikä todella on ja mikä ei ole realistista.

26-vuotias Kaisa katsoo toisaalta soolo­miespornoa, jossa mies katsoo mieshomopornoa, koska hän kokee voivansa samaistua siihen. Tilanne on samantapainen, missä hän itse on, eli ”runkkaamassa yksin koneen edessä”. Alkaes­saan nuorempana löytää oman lesbonaisidentiteettinsä hän pystyi samaistumaan mieshomo­pornoon.

”Siihen kohdistui nuorempana samantapaista stigmaa, kuin omiin haluihini.”

Saara katsoo heteropornoa mutta joskus myös mieshomopornoa, koska se edustaa fantasiaa.

”Mieshomoporno on virkistävän etäistä, kun taas hetero- ja lesboseksiä olen päässyt kokemaan.”

Mieshomopornon katsomisen moraalinen kynnys on alempi. Syynä on naisnäyttelijöiden puuttuminen.

”Hirveällä tavalla he ovat niin sanotusti vain jotain lihakimpaleita, jotka tekevät asioita, jotta sinä viihtyisit.”

27-vuotiaan Saaran pornomieltymykset eivät ole muuttuneet vuosien varrella. Ei edes seksuaalisen identiteetin löytäminen ole vaikuttanut pornomieltymyksiin.

”Pidän lesbopornoa katsovia hetero­naisia vähän hölmöinä – eikö heillä naisena herää ajatuksia siitä, että ei se omien rintojen koskettelu voi olla noin kivaa?”

Ironisesti hän ei koe itseään ”hölmöksi” katsoen mieshomopornoa. Mieshomonäyttelijöiden ulkonäkö on realistisempaa, kun taas lesbopornon ”näyttelijöiden tekosilarit ja blondit pidennykset eivät ole”.

Transnainen Jenny katsoo mieluiten lesbopornoa. Mieshomo­pornoa hän on katsonut mielenkiinnosta, mutta seksuaalista tyydytystä ei siitä ole saanut.

”Se johtuu varmaan transsuku­puolisesta taustastani. Soolomies­pornoa nähdessä tulee jopa paha olo. Feminiini homomies voisi ehkä sytyttää.”

Heteropornon toistuva ”jyystäminen” häiritsee, kun taas lesbopornossa kiihottaa hyväily ja toisen huomioiminen.

Oli kyse sitten lesbonaisten ja homomiesten tasa-arvosta tai naisen ja miehen epätasa-arvosta, pornossa esiintyvien näyttelijöiden välinen dynamiikka ratkaisee. Haastateltujen lesbonaisten pornon katsomistottumuksia ohjasivat aitous, erilaisuus ja/tai valtarakenteet. Yhden haastateltavan sanojen mukaan ”heteropornossa toiseen mennään ja toinen menee – valtarakenne on väistämätön”.

Jenny on sitä mieltä, että porno on tehty jokaiselle.

”Väite siitä, että ’lesboporno on tehty heteromiehille’ on vanha ajattelutapa, jossa myös kaikki normatiivisesti poikkeavat sukupuoli-identiteetit ja seksuaalisuuntautumiset olivat tabuja. Väite tulisi korjata ajan tasalle – lesbo­porno on kaikille.”

Hymy häpeän jälkeen

Taiteilija Toni Kitti käsittelee hiv-häpeää pois taiteessaan.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Heli Yli-Räisänen ja Toni Kitti

Galleria Lapinlahden sisäänkäynnillä on vinyylinen kynnysmatto, jossa on hymyilevän nuoren miehen kasvokuva. Walk Over Me on taiteilija Toni ­Kitin omakuva, yksi teos hänen näyttelyssään The Persistence Of Plastic.

”Mun yli on kävelty ja päälle paskottu aika paljon milloin mistäkin syystä – koska olen homo, vähän outo, hiv-positiivinen enkä työelämässäkään pärjännyt.”

Näyttelyyn tullessaan jokainen kävijä joutuu ensimmäisenä kävelemään Kitin yli ja kysymään itseltään: mikä oikeuttaa tallomaan toisen ja tahrimaan tämän elämänilon?

The Persistence Of Plastic -näyttely on entisessä mielisairaalassa Helsingin Lapinlahdessa. Mielisairaalaan tai hautausmaalle Kitti ajattelikin joskus päätyvänsä.

”Vuonna 2012 sairastuin flunssaan, joka vei sairaalaan asti. Olikin sitten vähän pahemman laatuinen flunssa, nimittäin aids. En edes tiennyt olevani hiv-positiivinen, en käynyt testeissä, ja syy siihen oli, että mä en uskonut hiviin ja aidsiin. Tiedän, että se kuulostaa älyttömältä eikä sitä ole helppo ymmärtää.”

Netissä oli sivusto, jolla oli tutkijoita vakuuttamassa, että hiv ja aids eivät ole totta. Kitti kertoo, että hänet oli kuin viritetty uskomaan sellaista. Taustalla oli rikkinäinen perhe, kasvu homoja syrjivässä yhteiskunnassa, paljon sellaista, mikä sai tarttumaan älyttömyyksiinkin.

”Nyt hävettää, että olen ollut niin tyhmä. Se oli oikeas­taan ihan sellaista lahkolaisuutta. Ei uskottu, että hiv ja aids ovat todellisia. Mä olin sellaisessa uskossa.”

Kitti vietti sairaalassa kolme kuukautta, hänellä oli aidsin takia paljon sairauksia, myös syöpä nimeltä kaposin sarkooma, joka aiheuttaa ihoon leesioi­ta eli verisuonikasvaimia.

”Sairastumisen jälkeen katsoin peiliin ja näin itseni täynnä leesioita. Ajattelin, että elämä oli sitten siinä, ja jos eloon jäänkin, niin painun jonnekin maaseudulle yksin häpeä­mään. Olin ollut hävettävän tyhmä epäuskossani hiviin ja aidsiin, ja aidsin pilaama ulkonäkökin hävetti.”

Sairaudet pystyttiin onneksi parantamaan, mutta häpeälle lääketiede ei voinut mitään. Se tuli taiteeseen.

”Päätin kohdata häpeän. Päätin kertoa omasta tyhmyydestäni ja näyttää leesioita täynnä olevan kehoni taiteessani. Olenhan mä vähän hullu, kun sillä tavalla paljastan itseni. Ehkä mä vähän testaan ihmisiä: minä en häpeä tätä, häpeävätkö he?”

Kitti kertoo, että aidsin aiheuttamaa kaposin sarkoomaa ei ole taiteessa käsitelty omakuvien kautta, koska taiteilijat, jotka 80–90-luvulla kaposin sarkoomaan sairastuivat, kuolivat ennen kuin ehtivät ottaa sen mukaan taiteeseensa. Nykyään taas kyseinen syöpä on hänen mukaansa länsimaissa melko harvinainen, koska hiv-positiivisia pystytään hoitamaan hyvin.

Ennen sairastumista Kitin taidetta määrittivät elämänilo ja muovi. Vakavista aiheista huolimatta ne ovat edelleen läsnä. Nyt ne ovat vain saaneet erilaisia ulottuvuuksia.

”Aidsiin sairastumisen kautta oman kehon kuolevaisuus tuli todella lähelle, mutta elämänilo on ollut moottori, joka ajaa mua eteenpäin.”

Muovi valikoitui materiaaliksi aikanaan sattumalta.

”Pikkuhiljaa siitä alkoi tulla jonkinlainen filosofia: muovi jää tänne, kun kaikki muu häviää. Samoin ihmisestä jää kuvat, vaikka ihminen itse kuolee. Ne jäävät kertomaan meidän kulttuurista.”

Nykyään Kitti osaa käsitellä häpeäänsä. Naamiot ovat tärkeässä roolissa hänen näyttelyssään.

”Ihmiset eivät mun mielestä kohtaa itseään ja häpeäänsä. Silloin pitää piilotella häpeänaamion takana. Miten voi rakastaa itseään, jos häpeää itseään? Kaikki tuntevat joskus häpeää, mutta se pitää kohdata. Hymykin voi olla eräänlainen naamio. Mä hymyilen kaikissa kuvissani, silloinkin, kun naamio peittää suun.”

Kitti sanoo, että häpeää ja syrjintää on seksuaalivähemmistöjenkin parissa.

”On kurjaa, että mua saatetaan syrjiä homopiireissäkin. Suomessa ei vieläkään tiedetä hivistä ja aidsista paljon, ei käydä testeissä eikä tiedetä, että hiv-positiivisena eläminen on normaalia. Jos yksikin tyyppi menee testeihin mun esimerkin takia, niin kaikki tämä itseni ja tyhmyyteni julkiseksi asettaminen on ollut arvokasta.”

Julkisuus yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo Kittiä. Ihmiset osaavat lyödä lyötyä.

”Oma tyhmyyteni on lannistanut mua yhtä lailla kuin muut ihmiset. Saa nähdä, miten ihmiset reagoi muhun tämän näyttelyn jälkeen. Jos ne nauraa mulle, voin ajatella, että ne ei tunne mua. Omalle tyhmyydelleen taas pitääkin osata nauraa.”

Toni Kitti:
The Persistence Of Plastic

29.3.–16.4.2017, Galleria Lapinlahti, Helsinki

Syrjintä masentaisi heteronkin

Ahtaat asenteet näkyvät vähemmistöjen terveysongelmina.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvitus Ria Paljärvi

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on enemmän mielenterveysongelmia, liiallista päihteiden käyttöä ja muita terveysongelmia kuin näihin vähemmistöihin kuulumattomilla.

Olipa kyse sitten samansukupuolisten parien adoptio-oikeudesta, perheen sisäisestä adoptiosta tai avioliitto-oikeudesta, vastustajat vetoavat usein näihin tilastoihin. Tilastot pitävät paikkansa mutta eivät selitä, miksi näin on. Mielenterveysongelmat kun eivät liity homouteen, biseksuaalisuuteen tai transsukupuolisuuteen sinänsä.

Kesäkuussa 2016 julkaistun yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajien korkeampi terveysriski liittyy syrjintään, jota he kohtaavat niin rakenteellisesti kuin sosiaalisestikin. Tutkimuksen tulokset vahvistivat jo aiemmin suppeammalla otoksella tehtyjä tutkimuksia.

Tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset homomiehet ovat heteromiehiin verrattuna kolme kertaa todennäköisemmin psyykkisesti ahdistuneita. Samassa tutkimuksessa todettiin, että homonaisten terveydentila on keskimäärin heikompi heteronaisiin verrattuna ja että homonaisilla on enemmän kroonisia terveysongelmia.

Yhdysvaltalaisten biseksuaalien tilanne on pahin: tutkimuksen mukaan biseksuaalimiehillä vakava psyykkinen ahdistus on viisi kertaa yleisempää kuin heteromiehillä ja alkoholi­ongelma kolminkertainen.

Tämän vuoden alussa julkaistu australialaistutkimus seurasi 5 000 aikuista kahdeksan vuoden ajan. Sen mukaan muun muassa lapsuudessa koetut seksuaaliset traumat, riskialtis terveyskäyttäytyminen, tupakointi, tuen puute, kielteinen sosiaalinen vuorovaikutus ja ankara uskonnollinen kasvatus, joka tuomitsee homouden, kasvattavat mielenterveysongelmien riskiä enemmän kuin mikään seksuaalinen suuntautuneisuus itsessään.

Myös Suomen Mielenterveysseura totesi 2014, että avioliiton laillistaminen kaikille edistäisi hyvinvointia ja vähentäisi kiusaamista ja syrjintää. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisu kuuluvat seksuaalioikeuksiin, jotka ovat ihmisoikeuksia. Ne ovat myös yksilön voimavaroja, joiden häpeäminen ja piilottelu voivat johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin, jopa itse­murhiin.

Nämä kaksi tuoretta tutkimusta viittaavat samaan kuten aiemmatkin: seksuaalinen suuntautuminen ei itsessään vaikuta fyysiseen terveyteen, mielenterveyteen tai haitalliseen päihteiden käyttöön, mutta seksuaalisen suuntautumisen takia syrjityksi ja kiusatuksi joutuminen lisäävät alttiutta edellä mainituille.

Valtaväestön voi olla vaikea samastua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemukseen. Syrjintä ei välttämättä ole päivittäisiä konkreettisia tapahtumia vaan kasvamista yhteiskunnassa, jossa enemmistöstä poikkeava sukupuolen kokemus ja seksuaalinen suuntautuminen ovat arkoja asioita tai jossa niihin suhtaudutaan naureskellen, jopa vihamielisesti. Oman identiteetin piilottelu ja häpeä voivat johtaa vakaviin terveysongelmiin.

Pimeän pioneeri

Kenneth Anger on tehnyt koko elämänsä elokuvia okkultismista ja homoudesta.

Teksti Janne Siironen

Helmikuussa 90 vuotta täyttäneen Kenneth Angerin julkaistujen elokuvien pituus on yhteenlaskettuna noin kolme tuntia. Ei kuulosta erityisen merkittävältä elämäntyöltä, jos ura on alkanut jo vuonna 1947. Angerin merkitystä ei kuitenkaan lasketa filmikelojen metrimäärissä.

Keväällä ruutuun palaava Twin ­Peaks ja sen luoja David Lynch ovat paljon velkaa Angerille. Niin myös John Waters, Pedro Almodovar ja Martin Scorsese. Nimekkäistä ihailijoistaan huolimatta ohjaaja on viettänyt itse koko elämänsä marginaalin marginaalissa, vaikka onkin ennen kaikkea Hollywoodin lapsi.

Kenneth Wilbur Anglemyer syntyi vuonna 1927 keskiluokkaiseen perheeseen Santa Monicassa Kalifor­niassa. Angerin mukaan perhe ”vihasi” omaperäistä ja taiteellista poikaansa. Siskon lempinimi Kennethille olikin BCA eli Birth Control Accident (”ehkäisynnettomuus”).

Elokuvia rakastanut Kenneth esiintyi jo seitsemän vuoden iässä Warner Brothersin Kesäyön unelma -filmatisoinnissa. Warnerin omat arkistot eivät tosin tue väitettä, ja tämä onkin Angerin mystisen elämän ensimmäisiä tulkinnanvaraisia totuuksia.

Selvää faktaa on kuitenkin se, että Etelä-Kalifornian yliopistossa elokuvaa opiskellut Anger ohjasi lyhytelokuvansa Fireworksin 20-vuotiaana. Tätä ennen hän oli jo ehtinyt hurahtaa salatieteisiin, erityisesti ”maailman ilkeimmän miehen”, brittiläisen mystikon Aleister Crowleyn oppeihin. Hänet oli myös ehditty pidättää kertaalleen epäiltynä homoseksuaalisuuden harjoittamisesta.

Okkultismi ja homous ovatkin olleet Angerin elokuvien vahvimmat teemat.

Anger sai heti merkittäviä ihailijoita työlleen. Ohjaaja Jean Cocteau ihastui Fireworksin sadomasokistiseen kertomukseen nuorukaisesta ja häntä uhkaavista merimiehistä niin paljon, että kutsui nuoren elokuvantekijän vieraakseen Ranskaan.

"Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen."
”Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen.”

Kenneth Angerin elokuvat eivät olleet kaupallisia, ja niiden teatterilevitys oli melkein mahdotonta. Esimerkiksi Anaïs Ninin tähdittämä, vuoden 1954 Inauguration of the Pleasure Dome oli surrealistinen tribuutti satanismiin yhdistetylle Thelema-kultille. Tämä oli hieman liikaa aikana, jolloin jo Elviksen lanteet saivat ihmiset haukkomaan henkeä.

Angerin uran suurin ja pakottavin ongelma olikin elokuvien rahoitus. Rahaa kerätäkseen hän päätti Ranskassa asuessaan käyttää hyväkseen eurooppalaisten julkkisjuorunälkää ja kirjoittaa paljastuskirjan. Anger oli kerännyt lehtileikkeitä Hollywoodin kulta-ajan hurjasteluista ja tragedioista pikkupojasta lähtien ja koosti teoksen Hollywood Babylon.

Vaikka Hollywood Babylon oli Angerille vain tapa tienata nopeaa rahaa, on teos jättänyt pysyvän muistijäljen Hollywood-folkloreen. Kaikkien kääk-juorujen äiti näytti tietä nykyiselle viihdesivustojen lokajournalismille. Ongelma Babylonissa on se, että kirja on pohjimmiltaan vain kasa urbaanilegendoja ja juoruja. Väitteet vaikkapa mykkäelokuvien supertähden Clara Bown joukkopanosta kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta näyttäytyvät tänä päivänä misogynistisenä hölinänä.

Täysin ilman meriittejä teos ei ole. Babylonissa Anger onnistui vilauttamaan unelmakaupunkia omaperäisen uhkaavassa sävyssä, joka esimerkiksi aikanaan rohkeana pidetyssä Hollywood-kuvauksessa Sunset Boulevard jäi vain vihjeeksi.

Niin tai näin, Hollywood Babylon oli menestys ja antoi Angerille taloudellista liekaa merkittävimpien töidensä Scorpio Rising ja Lucifer Rising tekemiseen. 60-luvun alussa kuvattu Scorpio Rising on nahkaa narskuva mestariteos, jossa moottoripyörän rassaus muuttuu ohjaajan maagisen katseen voimasta eroottiseksi rituaaliksi. Prätkäjätkien lisäksi elokuvassa erotisoidaan myös Jeesus ja natsit.

Myös Angerin tapa käyttää päivän hittejä elokuvan ääniraitana oli uraauurtava. David Lynch lienee nähnyt ainakin elokuvan Blue Velvet -kohtauksen.

Lucifer Risingin valmistuminen taas limittyi nuorisokultuurin nousuun, ja elokuva on Angerin tulkinta hippejäkin kutkuttaneesta uudesta ajasta, new agesta. Lucifer Rising on ohjaajan puhtaasti okkultistisin elokuva ja visuaalisesti selkeä esiäiti modernille musiikkivideolle.

Elokuvassa ”Lucifer” kuvataan myyttisenä valontuojana, joka toimii uuden aikakauden airuena. Monille Anger itse oli tuo valontuoja. Lucifer Risingin ja sen edeltäjän Invocation of My Demon Brotherin kuvaukset vetivät puoleensa Mick Jaggerin ja Led Zeppelinin Jimmy Pagen kaltaisia tähtiä.

Työryhmälle produktio tuntui sen sijaan kirotulta. Luciferia esittänyt Bobby Beausoleil sotkeutui kuvausten päätyttyä Mansonin perheen kuvioihin ja tuomittiin elinkautiseen murhasta. Naispääosaa esittänyt Marianne Faithfull taas vajosi vuosiksi heroiinihelvettiin. Angerille itselleen elokuva oli viimeinen ohjaustyö vuosikymmeniin.

Kenneth Anger aktivoitui uudestaan vasta 2000-luvulla elokuviensa uudelleenarvioinnin myötä. Joitain uusiakin teoksia on syntynyt, mutta ohjaajan tärkein työ on elämäntyöstään puhuminen ja kehujen kuunteleminen leffafestareilla.

Myös Angerin näkemykset okkultismista kiehtovat edelleen. Viime vuonna The Guardianin haastattelussa Anger totesi, ettei usko salatieteiden koskaan katoavan Hollywoodista. Nykyään magiikka vain pysyy maan alla.

Sateenkaaren sisällä

Pidätkö lateksista, naamakarvoituksesta tai nahasta? Oletko intersukupuolinen tai biseksuaali? Edustamallesi vähemmistölle on oma lippu.

Sateenkaarilipun eri värit kuvaavat HLBTQ-yhteisön moninaisuutta. Lipun suunnitteli sanfranciscolainen taiteilija Gilbert Baker queer-yhteisön pyynnöstä. Ensimmäisen kerran se liehui Pride-paraatissa 1978.

Tarina kertoo, että Baker inspiroitui Judy Garlandin laulamasta ”Over the Rainbow” -kappaleesta. Ensimmäisiin homoikoneihin kuulunut Garland kuoli vain kaksi päivää Stonewallin mellakoiden jälkeen kesäkuussa 1969.

Stonewallin mellakat saivat alkunsa, kun poliisi teki New Yorkissa rat­sian queer-väen suosimaan Stonewall Inn -ravintolaan, ja väki nousi poliisia vastaan. Tapahtumat käynnistivät queer-oikeuksien liikkeen. Mellakoiden alkamisen muistopäivänä 28. kesäkuuta 1970 marssittiin New Yorkissa ja Los Angelesissa ensimmäisen kerran Pride-hengessä. Pride pidetään monessa kaupungissa vieläkin kesäkuun lopun tienoilla.

Alkuperäisessä lipussa oli kahdeksan raitaa nykyisen kuuden asemasta. Ylimmäinen väri oli vaaleanpunainen, ja vihreän ja punaisen välissä oli turkoosi raita. Vaaleanpunainen kuitenkin aiheutti ongelmia painotekniikan ja kankaiden saatavuuden kannalta, joten se jätettiin lipusta pois. Myöhemmin myös turkoosi jäi pois, jotta raitoja olisi parillinen määrä. Samalla sinisen raidan sävyä muutettiin.

Kukin kahdeksasta väristä symboloi jotakin: pinkki seksuaalisuutta, punainen elämää, oranssi parantavaa voimaa, keltainen auringonvaloa, vihreä luontoa, turkoosi taidetta, sininen harmoniaa ja violetti yhteishenkeä.

Biseksuaalilipun suunnitteli ­Michael Page vuonna 1998. Se haluttiin tuoda koko queer-yhteisöä edustavan sateenkaarilipun rinnalle lisäämään tietoisuutta biseksuaalisuudesta niin yhteiskunnassa yleensä kuin myös HLBTQ-yhteisön sisällä.

Page kertoi valinneensa lipun värit jo olemassa olevasta biseksuaalisuuden symbolista, ”biangelista”. Vaaleanpunainen väri kuvaa hänen mukaansa homoseksuaalisuutta, sininen heteroseksuaalisuutta ja violetti biseksuaalisuutta.

Pagen mukaan violetin värin pikselit sekoittuvat huomaamattomasti sekä punaiseen että siniseen, aivan kuten oikeassa maailmassa biseksuaalit sekoittuvat huomaamattomasti sekä homo- että heteroväestöön.

Nahkakulttuurilippu on nahkaan pukeutuvien, nahkafetisistien ja BDSM-kulttuurin lippu, jonka suunnitteli Tony DeBlase. Se esiteltiin ensimmäisen kerran Mister International Leather -tapahtumassa Chicagossa 1989. DeBlase ei ottanut kantaa suunnittelemansa lipun symboliikkaan. Hänen mukaansa värit ja symboli ovat vapaasti jokaisen katsojan itsensä tulkittavissa.

Karhulipun haluttiin niin ikään lisäävän tietoisuutta karhukulttuurista HLBTQ-yhteisön sisällä. Craig Byrnes suunnitteli lipun vuonna 1995.

Byrnesin psykologian opintoihin kuului suunnitella projekti, joka käsitteli 80-luvun alusta räjähdysmäisesti kasvanutta karhukulttuuria. Byrnes oli alakulttuurin jäsen itsekin. Hän keksi projektikseen suunnitella lipun, joka kuvaisi karhukulttuurissa arvostettuja sekundaarisia seksuaalisuuden merkkejä kuten parran ja muun ihokarvoituksen kasvua.

Lipun värit edustavat karhueläinten eri värejä ympäri maailmaa tai yhtä hyvin ihmisihojen ja -karvojen väri­kirjoa.

Lateksilipun suunnittelivat ­Peter Tolos ja Scott Moats 1994. Se on kumi- ja lateksifetisistiyhteisön symboli.

Lipun musta väri symboloi nykyään kumifetisistien tuntemaa kiihkoa mustaa, kiiltävää kumia kohtaan. Punainen väri kuvaa verevää intohimoa ja keltainen halua leikkiin ja fantasioiden toteuttamiseen. Raitojen muodostama mutka kuvaa kinky-asennetta.

Translippuja on monia erilaisia. Vaaleansini-vaaleanpuna-valkoraidallisen lipun suunnitteli amerikkalainen Monica Helms vuonna 1999.

Lipun väreistä Helms on kertonut, että vaaleansininen symboloi poikavauvoiksi määriteltyjä ja vaaleanpunainen tyttövauvoiksi määriteltyjä. Valkoinen keskellä symboloi intersukupuolisia, muutosprosessia olevia, tunnistamattomia sukupuolia ja sukupuolineutraaleja.

Helmsin suunnittelemasta lipusta on useita variaatioita, joista yhden ajankohtaisimmista suunnitteli ­Raquel Willis. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Se on muuten samanlainen kuin Helmsin suunnittelema lippu, mutta keskimmäisen valkoisen raidan korvaa musta raita, joka nostaa esiin erityisesti mustien transsukupuolisten kohtaamaa väki­valtaa ja kuolemaa.

Intersukupuolilipun suunnittelijaksi julistettiin australialainen intersukupuolisten järjestö Organisa­tion Inter­sex International Australia. Vuonna 2013 julkistettuun lippuun ei haluttu sukupuolittavia värejä kuten vaaleanpunainen ja vaaleansininen. Järjestön lausuman mukaan keltainen ja violetti ovat ”hermafrodiittivärejä”.

Aseksuaalilippu nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 2010, vuosi sen jälkeen, kun aseksuaalien järjestö The Asexual Visibility and Education Network (AVEN) oli marssinut ensimmäisen kerran San Francisco Pride -tapahtumassa. Lipun suunnitteluun osallistettiin mahdollisimman monia aseksuaaliyhteisöjä.

Panseksuaalilippu on näkynyt laajasti eri yhteyksissä 2010-luvulta läh­tien. Se luotiin lisäämään panseksuaalisuuden näkyvyyttä ja tunnustamista. Erityisesti sen haluttiin muistuttavan, että panseksuaalisuus on erillinen biseksuaalisuudesta.

Lipun vaaleanpunainen kuvaa nais­identifikaatiota biologisesta sukupuolesta huolimatta ja sininen miesidentifikaatiota. Keltainen keskellä kuvaa ei-binäärisyyttä; se sisältää termit kuten androgyyni, agender, bigender ja genderfluid.

Heli Yli-Räisänen

Cis Oy Ab

Sukupuolen moninaisuus työelämässä ei ole aina mutkatonta.

Teksti Heli Yli-Räisänen

Vuoden alussa kartoitettiin muiden kuin cis-sukupuolisten kokemuksia työelämästä. Kyselyn toteuttivat yhteistyössä Dreamwear Club ry, Trasek ry, Transtukipiste, Setan transpoliittinen toimikunta ja tasa-arvovaltuutetun toimisto, ja siihen vastasi 114 henkilöä.

Ilahduttavaa oli, että vaikka merkittävällä osalla kyselyyn vastanneista oli syrjintäkokemuksia, suurimmalla osalla kokemukset työelämässä olivat positiivisia. Vastanneista 40,7 prosenttia ilmoitti, ettei ollut kymmenen viime vuoden aikana kokenut syrjintää työnhakutilanteessa. Vastanneista 25,9 prosenttia koki, että heidän sukupuolivähemmistöön kuulumisensa, joka oli työnantajan tiedossa, oli itse asiassa vahvuus työnhakutilanteessa.

Sen sijaan työnhakutilanteessa syrjintää oli kokenut ”usein tai poikkeuksetta” 29,6 prosenttia vastanneista.

Tasa-arvolakiin lisättiin viime vuoden alussa syrjimiskielto sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun perusteella. Lisäyksellä tarkennettiin lakiin jo ennestään kirjattua kieltoa. Sukupuolivähemmistöön kuulumisen takia työnhakutilanteessa tapahtunutta syrjintää on kuitenkin erittäin vaikea todentaa. Työnantajan syrjivä asenne on helppo piilottaa muiden perusteiden taakse.

Esihenkilön taholta syrjintää kertoi kokeneensa 34,6 prosenttia vastanneista. Näissä tapauksissa syrjintä ilmeni esimerkiksi asiattomina letkautuksina, yrityksinä erottaa työntekijä, palkan alenemisena, sairauspoissaolojen saamisen vaikeutena ja työtodistuksen saamisen hankaloittamisena.

Erityisen positiiviseksi koettiin, kun esihenkilö esimerkiksi järjesti niin, että korjausprosessiin liittyvät sairauspoissaolot voitiin kaikki pitää palkallisina vapaina, tai kun esimies kannusti työntekijää ilmoittamaan, jos kokee syrjintää sukupuolivähemmistöön kuulumisensa takia. Kannustusta esihenkilön taholta koki 29,6 prosenttia.

Esihenkilön vaikutus työntekijän tilanteeseen näyttäytyy kyselyn mukaan ennen kaikkea hallinnollisissa seikoissa. Muun muassa palkkoihin, lomiin ja työtodistuksiin liittyvät asiat saattoivat mutkistua joko esihenkilön tahallisen asioiden hankaloittamisen tai hänen tietämättömyytensä takia. Työntekijä voi aina turvautua juridiseen apuun saadakseen esimerkiksi oikeilla henkilötiedoilla varustetun työtodistuksen, mutta tavallisesti mutkattomien asioi­den ylenmääräinen vaikeutuminen vaatii työntekijältä ylimääräistä energiaa.

Kollegojen taholta syrjintää kertoi kokeneensa 38,3 prosenttia vastanneista. Sitä puolestaan ei kokenut 43,2 prosenttia vastanneista. Tueksi koettiin, kun kollegat olivat mutkattomasti alkaneet käyttää uutta nimeä tai olivat ottaneet oman koetun sukupuolen porukkaan heti asian tullessa ilmi. Myös hiljainen hyväksyntä koettiin mielekkääksi – kun ei kannustettu mutta ei osoitettu mitään negatiivistakaan.

Kollegojen syrjintä tai tuki ilmenee usein sosiaalisissa tilanteissa. Useista vastauksista heijastui, että syrjintä ei perustunut yksiselitteisesti esimerkiksi transsukupuolisuuteen, vaan kollegat vierastivat sitä, että joku ei sopinut naisen tai miehen normiin eikä ilmaissut sukupuoltaan totutulla tavalla. Tähän ongelmaan saattavat törmätä myös monet cis-sukupuoliset. Tietynlainen keho ei tarkoita tietyn käyttäytymiskoodin noudattamista.

Kyselyssä ilmeni monia huomionarvoisia asioita. Näihin kuului muun muassa se, että vastaajien työttömyysprosentti oli 22,8, kun se yleisesti Suomessa on kymmenen prosentin luokkaa. Aiemmat tutkimukset osoittavat, että etenkin nuorten transsukupuolisten työelämään pääsy viivästyy, koska oman identiteetin löytäminen vie aikaa keskivertoa enemmän. Työelämästä myös poistutaan aiemmin, mikä selittynee sillä, että normista poikkeavan sukupuolen ilmaisun ja identiteetin kanssa kohdataan ylimääräistä kuormitusta.

Oman identiteettinsä koki työyhteisössä vahvuutena 42 prosenttia, kun taas 12,3 prosenttia oli tästä hyvin eri mieltä. Vahvuuden kokemusta vastaajat perustelivat sillä, että heillä on omista kokemuksistaan johtuen erityistä sensitiivisyyttä muita kohtaan ja että varmuus omasta identiteetistä teki heistä parempia työntekijöitä.

Suurimmalla osalla vastanneista, jotka olivat olleet yhteydessä työterveyslääkäreihin, luottamushenkilöihin ja työsuojeluvaltuutettuihin, kokemukset olivat asiallisia.