Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Suomalainen draama ottaa kansainvälistymisen askelia

Berliinin elokuvajuhlilla esitettiin osittain suomalaisella rahoituksella tehty saksalaisen dokumenttiohjaajan esikoisfiktio Deadweight, joka oli osana Forum-sarjaa.

Rahtilaivalle sijoittuvassa draamassa kapteenia näyttelee upeasti Tommi Korpela. Hidastempoinen elokuva kuvaa laivan masentavia työoloja realistisesti ja nostaa ne elokuvan teemaksi. Korpela joutuu onnettomuuden vuoksi johtajana hankalaan paikkaan. Elokuvan esikuviksi voisi mainita Ulrich Seidlin fiktioelokuvat.

Elokuvassa kuullaan paljon vahvasti aksentoitua englantia, joten Korpelan suomalaisille tuttu rallienglanti ei tunnu lainkaan oudolta. Korpela pääsee väläyttämään Ruotsalainen hetki -elokuvasta tutuksi tulleita laulutaitojaan musertavassa karaoke-kohtauksessa.

Deadweight ei välttämättä ole Korpelalle näkyvä käyntikortti maailmalle, mutta elokuva on sen verran hyvä, että se kiertänee muillakin festivaaleilla Euroopassa. Tuotantoyhtiö Bufo on tehnyt aiemminkin yhteistyötä ulkomaisten ohjaajien kanssa ja jos tulokset paranevat tätä tahtia, niin tulevaisuudessa suomalaista rahaa voi olla mukana jossain todella suuressa festivaalihitissä. Ainakaan kukaan Suomessa ei vielä tee Deadweightin kaltaisia improvisoituja dokumentin ja fiktioelokuvien väliin sijoittuvia töitä, joten kokemuksien hakeminen ulkomailta ei ole pahitteeksi.

 

Sunnuntaina Berliinin elokuvajuhlilla julkistettiin tulevan Tom of Finland -elokuvan näyttelijät, joista nuoret Lauri Tilkanen ja Jessica Grabowsky ovat jo jonkin aikaa kuuluneet maan elokuvanäyttelijöiden kermaan. Pääosaa esittävällä Pekka Strangilla on elämänsä tilaisuus, jonka hän myös esittelyssään totesi veikeästi. Elokuvan ohjaaja Dome Karukoski vakuutti lehdistötilaisuudessa, että Toukon kuvien huumori ja ilo tulee näkymään myös elokuvassa.

Tom of Finlandin budjetti on isohko riski, mutta vaipumatta suomalaisille ominaiseen pessimismiin voi todeta, ettei projektista ainakaan puutu kunnianhimoisuutta. Dome Karukoskella on ensimmäisenä draamaohjaajana mahdollisuus tehdä kansallista elokuvaa kansainvälisillä mittapuilla (budjetti tullee olemaan isompi kuin Kaurismäen upealla, mutta kovin ranskalaisella Le Havrella). Göteborgiin, Berliiniin, Los Angelesiin ja Suomen suveen jakautuvat kuvaukset antavat mahdollisuuden tehdä elokuvaa, joka ei näytä siltä tavalliselta suomalaiselta elokuvalta.

Elokuvan käsikirjoituksen yhteistyössä Karukosken kanssa laatinut tuottaja Aleksi Bardy vaikutti hieman hermostuneelta ennen tilaisuuden alkua, mutta veti varsinaisen osuuden estradilla vakuuttavasti. Koko tapahtumasta jäi erinomainen ja ammattimainen vaikutelma, mikä on suomalaiselle elokuvalle vielä kohtalaisen uutta. Hulppea Ritz-Carlton tarjosi hyvät puitteet (kahvi oli tosin kamalaa) ja lehdistöä lahjottiin Finlaysonin tuotteilla.

Karukoski ei välttämättä ole kaikkien Tom of Finlandin fanien suosikkiohjaaja, mutta aihe on itsessään niin herkullinen, että ainakin itse odotan elokuvaa toiveikkaana. 40-luvulta 80-luvulle ulottuva tarina kertoo suomalaisesta rohkeudesta, jota mieluiten katsoo Suomen satavuotisjuhlinnan aikaan 2017.

Kiitos Yle

Eilen julkistetuiden Oscar-ehdokkaiden joukossa ei ollut yhtään suomalaista elokuvaa. Ulkomaisten elokuvien shortlistille hyväksytty Miekkailija ei siis päässyt varsinaisten ehdokkaiden joukkoon.

Sen saama Golden Globe -ehdokkuus on hieno osoitus siitä, että suomalainen elokuva-ala on hiljalleen oppinut kikkoja, joilla kilpahevosleikkiin pitää ryhtyä. Kovia tuloksia voisi syntyä, jos Aki Kaurismäki, Pirjo Honkasalo tai joku nuorempi A-luokan (Cannes, Berlinale, Venetsia) festivaalien kilpasarjoihin elokuvillaan päässyt ohjaaja saataisiin leikkiin mukaan.

Dokumenttielokuvien kategoriassa oli silti vähän suomalaista väriä mukana. Ylen ja Making Movies -yhtiön osittain rahoittama tanskalainen The Look of Silence sai odotetusti Oscar-ehdokkuuden. Sen ohjaaja Joshua Oppenheimer on ollut viime vuosina dokumenttielokuvan näkyvimpiä hahmoja. Amerikkalaisen ohjaajan uutuudessa tuottajien listassa (nimike executive producer ei välttämättä tarkoita, että he olisivat osallistuneet muuten kuin siunaamalla projektin nimellään) on mukana sellaisia jättiläisiä kuin Errol Morris ja Werner Herzog.

Indonesiassa kuvattu Look of Silence on jatkoa ohjaajan aiemmalle elokuvalle The Act of Killing, jossa Yle oli niinikään mukana. Tanskan ja Suomen ohella uudemman elokuvan maiksi on lueteltu Norja, Iso-Britannia ja Indonesia. Myös Suomen Oscar-tyrkky Miekkailija oli kansainvälinen tuotanto, joka kuvattiin Virossa pitkälti taiteellisesti suomalaisella osaamisella.

Suomalainen elokuva kansainvälistyy ja pienten kotimaisten resurssien vuoksi se on pelkästään positiivinen asia. Lähinaapurien etumatka on nimittäin tuntuva. Ruotsi ei saanut elokuvaa ehdolle ei-englanninkielisten elokuvien kategoriaan, mutta Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on hieman yllättäen ehdolla parhaasta maskeerauksesta. Tämän lisäksi ruotsalaisnäyttelijä Alicia Vikander on yksi Hollywoodin uusia kasvoja ja ehdolla roolistaan elokuvassa The Danish Girl.

Hänen poikaystävänsä Michael Fassbender on myös ehdolla roolistaan Steve Jobsina – ja he ovat taatusti punaisen maton kuvatuin pari. Mainitsen tämän, koska se kuvastaa hyvin Hollywood-koneistoa ja sitä miten naiset gaalassa noteerataan.

Miksi sitten Oscareista pitäisi välittää? Ensinnäkään niiden arvostus ei laske sillä, että Suomessa asetutaan vouhotuksen yläpuolelle. Lisäksi ainakin elokuvan suurkuluttajille se voi tarjota pieniä ja kauan odotettuja hetkiä riemuun: Tarantinon elokuvan säveltänyt Ennio Morricone on yksi ennakkosuosikeista Oscarin saajaksi.

Tarantinon uusin on tunnelmallinen ja tyylikäs paluu

Tarantinolla on monenlaisia faneja, mutta aika harva heistä tuntuu olevan kiinnostunut siitä onko hänellä mitään sanottavaa. Totta on sekin, että aika harva Tarantinon elokuvista herättää mitään tunteita sen kuuluisan adrenaliinipiikin ohella.

Yksi poikkeus tästä on Jackie Brown, jossa blaxploitaatio-soundtrackeilla kuorrutetussa tarinassa Pam Grierin esittämä lentoemo vedättää miehiä ja koittaa olla rakastumatta hänet vankilasta lunnailla vapauttavaan (valkoiseen) mieheen (Robert Forster). Tarantinon hengailuelokuva piirtää poukkoilevan rikostarinan ohessa kuin varkain herkemmän tarinan, jossa ei ehkä olisi sitä samaa tunnelatausta ellei Tarantino olisi maailman suurin Pam Grier -fani. (Kun Tarantino kutsui Grierin toimistoonsa ensimmäistä kertaa, hän harkitsi Grierin tähdittämien seksikkäiden elokuvajulisteiden ottamista pois seiniltä.)

Jackie Brownin jälkeen Kill Bill ällistytti, mutta toisen osan päättyessä se tuntui silti vähän ontolta. Siitä puuttui joku henkilökohtaisuus tai ehkä yllättäen Tarantinon tyyliin iskeytynyt ylilyövä piirrettyjä muistuttava koominen väkivalta jätti kylmäksi. Sittemmin tätä jäykkää komiikkaa on riittänyt loputtomasti.

Feminististen Jackie Brownin, Kill Billin ja Death Proofin jälkeen hän on tehnyt jo kolme elokuvaa, joissa keskeisenä teemana on rasismi. Näistä ehdottomasti hienovaraisin on uusin Hateful Eight. Se ei pääty kovinkaan tyydyttävään kostoon. Kuten kaikissa Tarantinon elokuvissa, niin tässäkin väkivalta on ylilyövää, mutta tällä kertaa se tekee myös kipeää. Näyttelijätyö on sekin kauttaaltaan vähemmän animoitua. Tahtipuikkoa heiluttavat Samuel L. Jackson ja Kurt Russell ovat kuin luotuja lausumaan Tarantinon järjetöntä dialogia. Piirrettyjä on siis katseltu vähemmän ja Sergio Leonea enemmän.

Sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Hateful Eightin sanoma on selkeä. Amerikassa kytee rotuvihamieliset asenteet, mutta Tarantino kytkee tämän nykyaikaan nerokkaasti edelleen useissa osavaltioissa käytössä olevan kuolemanrangaistuksen kautta. Russellin esittämän hahmon lempinimi on Hangman ja Tim Roth esittää hahmoa, joka on alueen virallinen hirttäjä. Yhdysvallat on kulkenut pitkän matkan, mutta barbarius on silti läsnä ja oikeuskäsitys – erään elokuvassa kuultavan monologin aihe – sama.

Hateful Eight on jopa Tarantino-elokuvaksi äärimmäisen puhelias. Näkemäni pidempi versio kestää 3h 8min. En voi väittää, etteikö se tuntuisi välillä vähän pitkältä. Elokuva tulee tästä syystä taatusti jakamaan yleisöä. Monien kirjoissa Jackie Brown on pitkäveteinen, mutta mielestäni se on edelleen Tarantinon paras elokuva. Monella tapaa Hateful Eight on paluu tuohon tyyliin, jossa tarantinomaiset silmäniskut eivät tunnu keskeyttävän elokuvaa. Tämä on myös ensimmmäinen Tarantino-elokuva sitten Jackie Brownin, jossa Samuel L. Jacksonilla on yksi keskeisimmistä rooleista. Yhteistä löytyy niinikään tunteikkaista kappalevalinnoista ja Ennio Morriconen jännittävistä uusista sävellyksistä, jotka sopivat tähän lännenelokuvaan yhtä hyvin kuin Delfonics Pam Grierin esittämän lentoemon kotiin.

Tarantino on pitkästä aikaa tehnyt elokuvan, jossa tunnelma rakentuu pitkäjänteisesti henkilöhahmojen välille. Sitä ei myöskään rikota turhaan, vaan se kypsyy hiljalleen kuin muhennos kattilassa. En tiedä johtuuko se siitä, että ensimmäinen versio tästä käsikirjoituksesta esitettiin näytelmänä lavalla, mutta väittäisin, että Hateful Eight on yksi Tarantinon parhaiten näytellyistä elokuvista – ellei jopa paras.


 

Toisin kuin aiemmin mainitsin, niin Hateful Eightin pidempi 70mm:n filmiltä esitettävä versio sai ensi-iltansa Tukholman Rigoletossa jo 1.1.2016. Pitkälti pimeisiin sisätiloihin sijoittuvassa elokuvassa leveämmän ja tarkemman filmin käyttö ei ehkä pääse täysin oikeuksiinsa. Rigoleton kaareva kangas ei myöskään ole optimaalinen vaikeasti fokusoitavan elokuvan esittämiseen. Kummallista kyllä myös kopion kirkkaus heittelehti samoissa kohdissa niinä kahtena kertana, kun näin elokuvan (ensimmäinen kerta tosin keskeytyi palohälytykseen ja siksi katsoin sen uudelleen).

Näistä puutteista huolimatta Hateful Eight on visuaalisesti Tarantinon hiotuimpia elokuvia, jossa kuvarajaukset ja asetelmallinen näyttämöllepano ovat upeaa katseltavaa. Verkkaisesta tyylistä johtuen tähän myös jää aikaa. Oli myös virkistävää nähdä uusi elokuva, jossa musta näytti oikeasti pimeältä eikä digitykin haalealta harmaudelta.

Vuoden suomalaiset

Kansalaiset, Suomi nousuun! Ärsyttävätkö perinteet, mutta jotain suomalaista tekisi mieli tehdä näin itsenäisyyspäivän alla? Ei hätää, sillä vuonna 2015 Suomessa tehtiin kasa hipsterimusiikkia, joka voisi ihan hyvin olla seuraava vientituotteemme. Esittelen hyvin lyhykäisesti viisi vaihtoehtoa.

 

Malarian pelko -levyä lukuunottamatta en ole pahemmin kuunnellut uutta räppiä, mutta joka tapauksessa se on edelleen suomalaisen musiikin vahvimpia puolia.

Suosio, jota Paperi T on tuolla levyllään herättänyt on ollut jokseenkin hämmentävää seurata. Aika harva osasi sitä odottaa ja Sanat-kappaleen perusteella se tuli yllätyksenä myös Johanna Kustannuksen pomolle (“hittibiisei niiden joukost turhaa etti se”). Eikä elitistisiin ranskalaisohjaajiin viittaaminen ole ennen mikään menestyskonsepti Suomessa ollutkaan. Musiikin pirstaloituminen tuottanee jatkossakin yllättäviä menestyksiä.

Toinen leffanörtti ja ginistä räppäävä suomalainen, joka on noussut lehtien palstoille on Draama-Helmi. Levy on saanut esikoisjulkaisuksi hämmentävän paljon huomiota, vaikkei olekaan vielä koko kansan tietoisuudessa.

Niinikään leffa-alaa joskus harkinneen Jaakko Eino Kalevin ensimmäinen kansainvälisen levy-yhtiön kautta julkaistu levy on toivottavasti malliesimerkki Suomen tulevasta vientituotteesta.

Jaakon kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Long-Sam julkaisi tänä vuonna oudon, mutta koukuttavan levyn Elephant, joka ei ole oikein saanut mielestäni sen ansaitsemaa huomiota.

Jostain syystä myös Hopeajärven erinomainen toinen levy ei ole ollut hehkutuksen aiheena. Vinoa rokkia paukuttava yhtye olisi jo isompi puheenaihe, jos laulukielenä olisi englanti.

 

Täältä löytyy soittolista koko vuoden ulko- ja kotimaiden parhaimmista levyistä, jotka löytyvät Spotifysta.

Teeman elokuvafestivaalit 2015

Yorgos Lanthimos elokuvansa The Lobster keskustilaisuudessa Tukholman kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla

Tukholman festarit loppuivat sunnuntaina. Olin kipeä koko festivaalin ajan, jonka vuoksi blogikin on elänyt hiljaiseloa. Itse asiassa jotain pientä nuhaa on edelleen, joten todettakoon lyhykäisesti, että YLE Teemalla on käynnissä elokuvafestivaali, jonka ohjelmistossa on varsin suositeltavia elokuvia.

Tänään nähtävä Robin Hardyn Uhrijuhla on brittiläisen kauhun klassikoita. Jos et jostain syystä tiedä elokuvaa, niin olet ainakin nähnyt youtube-klipin elokuvan remakesta, jossa Nicolas Cage huutaa “NOT THE BEES”.

Sunnuntaina esitetään Olivier Assayasin Jotakin ilmassa, joka kertoo omaelämäkerrallisesti Assayasin nuoruusvuosista ja hänen suhteestaan vasemmistoon. Heti sen perään esitettävä Frances Ha kertoo itseään etsivästä newyorkilaisesta, jota esittää hurmaavasti Greta Gerwig.
Todellisia filmihulluja kiinnostanee myös uutinen siitä, että Tarantinon Hateful Eightin kuusi minuuttia normaalia versiota pidempi 70mm:n kopio tulee tammikuussa Tukholman Rigolettoon.

Manausta ja maailmanparannusta

Tukholman elokuvajuhlat käynnistyivät tiistaina Ellen Burstynin (Manaaja, Last Picture Show, Alice ei enää asu täällä, Unelmien sielunmessu) siunaamana elokuvateatteri Skandiassa. Burstyn saa tunnustuksen festivaaleilla tänään perjantaina Manaajan erikoisnäytöksessä. Muita vieraita ovat mm. Ai Weiwei, Naomi Klein, Joachim Trier, Yorgos Lanthimos ja Stephen Frears.

Harmillisesti englantilaisen Frearsin uralle on mahtunut paljon onnistuneempiakin elokuvia kuin Lance Armstrongin vilpillisistä pyöräilyvuosista kertova The Program. Moninkertaisen Tour de France -voittajan elämästä ei puutu draamaa, mutta tämän elokuvan pohjalta ei sitä oikein uskoisi. Kauttaaltaan kehnosti näytellyssä Programissa Lance Armstrongin uran vaiheet käydään läpi hutaisten eikä oikein mikään hetki säväytä. Jos joku ei tiedä, että Armstrong jäi kiinni dopingista, niin ehkä elokuvan voi silloin katsoa tietopakettina. Näillä näkymin elokuva pusketaan Armstrongin nimen turvin Suomessa valkokankaille alkuvuodesta.

Sen sijaan toisen nimekkään vieraan Joachim Trierin Louder Than Bombs (elokuva on parhaillaan Suomessa elokuvateattereissa) on nerokas ja varsin kypsä elokuva. Norjalainen Trier on vasta nousemassa suurien nimien joukkoon, mutta englanniksi näytellyn Louder Than Bombsin pelkkä näyttelijäkaarti on vakuuttava: Jesse Eisenberg, Isabelle Huppert ja Gabriel Byrne. Surumielisiin päähenkilöihin viehtynyt Trier on edennyt urallaan kypsempään suuntaan. Louder Than Bombsista jää epämääräisen ehyt tunne, vaikka elokuva perheestä, jonka äiti tekee itsemurhan kuulostaa kammottavalta. Louder Than Bombs on kuitenkin hienovarainen ja ei lainkaan uuvuttava kokemus, jossa päähenkilöiden unia, näkökulmia ja kuvitelmia ilmaistaan upeasti elokuvallisin keinoin.

Festivaalin valopilkuksi lukeutuu myös newyorkilaisperheestä kertova The Wolfpack. Dokumentissa perheen seitsemän lasta kertovat kuinka he viettivät koko lapsuutensa kotonaan Lower East Sidella. Perheen isä piti tyrannin elkein hallussaan avaimia ja päästi lapsensa ulos ainoastaan lääkäriin. Ällistyttävässä tarinassa on pientä toivonkipinää. Pojat ovat kasvaneet kieroon, mutta onneksi runsaalla vapaa-ajallaan he ovat hankkineet jäätävän hyvät alkeet leffanörttiyteen. Dokumenttia varten he esittävät varsin hauskoja kohtauksia Reservoir Dogsista ja Pulp Fictionistä.

Melanie Laurent tunnetaan ehkä parhaiten roolistaan Tarantinon elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (hän esittää sitä Christoph Waltzin hahmoa pakoilevaa juutalaisnaista, joka sytyttää elokuvateatterin lopussa tuleen). Laurent on paitsi näyttelijä myös elokuvaohjaaja, jolle Tomorrow on ensimmäinen ohjaustyö dokumenttielokuvan saralla. Yhdessä Cyril Dionin kanssa tehty projekti pyrkii parantamaan maailmaa käymällä läpi mm. ilmasto-, ruoka- ja rahoituskriisejä. Ympäri maailmaa inspiraatiota hakevat Laurent ja Dion päätyvät lopussa Suomen Espooseen, jonka suvaitsevainen ja monimuotoinen opetusmalli antaa ainakin suomalaissilmin katseltuna koko elokuvalle utopistisen varjon. Siitäkin huolimatta Tomorrow on informatiivinen ja inspiroiva dokumentti, joka kannustaa toimintaan.

Wolfpackin heiveröisten lasten tavoin myös Funny Bunnyssa on herkkiä ihmisiä, joiden kosketus ulkomaailmaan on ollut kortilla. Varsin hauskassa amerikkalaisessa indiessä omituinen kolmikko osallistuu sikojen vapauttamiseen farmilta ja samalla he opettelevat kukin pärjäämään ihmisten kanssa.

Muita ennakkoon näkemiäni hienoja elokuvia festivaaleilla ovat ainakin The Club, Yo ja Dope. Kunkin elokuvan traileri kuvailee niitä parhaiten.

Festivaalit kestävät vielä reilun viikon sunnuntaihin 22.11. asti.

Hei me pussaillaan

Gaspar Noén seksielokuva Love 3D ei yritä miellyttää. Ranskan ikinuori keppostelija heittää 3D-spermat katsojien naamalle, mutta muutoin Love ei muistuta pornoa alkuunkaan. Noé yllättää tällä kertaa olemalla aika pehmo.

Elokuvillaan Irréversible, Enter the Void ja Yksin kaikkia vastaan Noé loi tabuja rikkoen kuvauksen ihmiselosta eläimellisenä, jossa tunteet vievät ja järkeä on vähän. Love on suoraa toisintoa, sillä tällä kertaa päähenkilönä toimii elokuvaohjaajaksi haikaileva Murphy, jonka ihmissuhteet ovat solmussa. (Seuraa lauseen mittainen spoileri.) Hän onnistuu siittämään 17-vuotiaan tytön raskaaksi, vaikka on rakastunut tyttöystäväänsä. Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Voi olla, että luonnehdinta on julma, mutta elokuva jättää tarinana aika kylmäksi. Päähenkilöön on aika mahdoton samaistua. Syypäitä tähän ovat ehkä kokemattomat näyttelijät tai se että elokuva on englanniksi puhuttu, vaikka se ei taida olla juuri kenenkään äidinkieli kameran edessä tai takana.

Toinen vaihtoehto on, ettei elokuvan dialogin ja näyttelijätyön ole tarkoituskaan olla erityisen viehättävää. Ainakin itse kiinnitin juuri siitä syystä enemmän huomiota elokuvan kuvalliseen antiin enkä pelkästään vartaloihin, joita on runsaasti esillä. Love on Noén tähänastisen uran parhaiten leikattu elokuva, joka soljuu ajassa poukkoillen Murphyn päänsisäisten muistojen läpi uskottavasti. Elokuvan kuvaajana on toiminut jälleen Benoit Debie (mm. Spring Breakers).

Tämä on jo ainakin kolmas perättäinen Gaspar Noé -elokuva, jossa Avaruusseikkailu: 2001 joko mainitaan tai se esiintyy julisteena seinällä. Tällä kertaa se on Murphyn lempielokuva ja se syy miksi hän haluaa tehdä elokuvia.

Klassikkoasemastaan huolimatta 2001 on oiva esimerkki elokuvasta, jossa näyttelijätyö ei ole huikaisevaa (paitsi ehkä tunteikkaan HAL-tietokoneen osalta). Siinä on myös verrattain vähän dialogia, joka on paljolti merkityksetöntä ja toistuvaa – ainakaan dialogilistaa lukemalla ei pääse jyvälle elokuvan hienoudesta. 2001 sisältää myös paljon fallos-objekteja sekä pieteetillä kuvattuja aluksien “kiinnittäytymisiä” (jos et ole pannut merkille, niin suosittelen katsomaan sillä silmällä uudelleen). 2001 on myös ennen kaikkea visuaalinen teos, ja tarina tunteiden irrationaalisuudesta.

Love on tietysti samanlainen, koska 2001 on myös yksi Gaspar Noén lempielokuvista. Loven kärkiteemaksi nousee aika. Se on se aspekti, jolla elokuva voi leikkiä, mutta ihmiset eivät sitä pysty koskaan kontrolloimaan.

Murphyn sekoilut ovat lapsellisia – jopa niin lapsellisia, että kyynisimmät voivat katsoa elokuvaa eräänlaisena seksikomediana. Eittämättä Noén suhtautuminen Murphyyn on parodinen ja elokuvassa on epämääräinen ironinen omaelämäkerrallinen taso. Joka tapauksessa on syytä paljastaa, että Love on paikoitellen erittäin hauska elokuva.

Seksikohtausten kuvaaminen on äärimmäisen hankalaa, mutta Love on ensimmäinen näkemäni pornoton elokuva, jossa se toimii tässä mittakaavassa. Se on pornoton, koska ohjaaja on painottanut intiimiyttä eikä elokuvassa nähdä kertaakaan selkeää penetraatiota. Love sisältää rutkasti suuseksiä, jossa nainen on vastaanottavana osapuolena. Nämä ovat kaikki asioita, joista pornoelokuvat eivät varsinaisesti ole tunnettuja. Kuvaavaa on, että kun mietin elokuvaa, niin vahvimmat muistot liittyvät pussailuun ja halailuun. Näyttelijät ovat tosi hyviä pussaamaan!

Sadetakkimiehiä elokuva huolestuttanee, sillä varsin heterosta menosta huolimatta vaginasta ei nähdä lähikuvia. Elokuva alkaa maalauksellisella asetelmalla, jossa penista vatvotaan tissin läheisyydessä. Näille ruumiinosille riittää Noén linssin edessä aikaa ja kauniisti niitä kuvataankin. En tiedä paljastaako se Noésta eniten.
Love 3D esitetään tänään Helsingin Maximissa osana Night Visions -festivaaleja