Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Ruben Östlundista tuli toinen Kultaisen palmun voittanut ruotsalainen

ab668fbe19caf5fd9eeba41de5417857

Cannesin elokuvajuhlat loppuivat tänään yllätykseen. Ruotsalainen elokuvaohjaaja Ruben Östlund (Play, Turisti) voitti elokuvallaan The Square elokuvamaailman himotuimman palkinnon. Östlund tuuletti voittoa lavalla isoin elein ja kiitti tuottajaansa, joka ymmärsi, että elokuvasta täytyy tehdä pitkä.

Cannesissa esitetty versio on lähes 2,5 tuntia pitkä ja pidin siitä kovasti, vaikka se tuntui pitkältä. Jo Östlundin edellinen Turisti oli Suomessa festivaalien yksi puhutuimmista elokuvista ja Play herätti paljon kohua Ruotsissa. Taidemuseon johtajasta kertova The Square on aiempia töitä rönsyilevämpi ja käsittelee kovenevan yhteiskunnan eriarvoistumista sekä (länsimaisten) ihmisten tekopyhyyttä.

Eritoten silmätikuksi joutuu jälleen kerran skandinaavinen mies, mutta aiempiin töihin verrattuna tällä kertaa elokuvasta oikeasti välittyy henkilökohtaisuus. Jo Turistin haastatteluissa Östlund kertoi kirjoittavansa omista heikoista puolistaan, mutta museojohtajan perhettä kuvaavissa kohtauksissa ote ei ole niin ivallinen.

Ennen festivaalia lähetin kaikista eniten sähköposteja juuri The Squareen liittyen ja pääsinkin onneksi haastattelemaan elokuvan näyttelijöitä Claes Bangia, Dominic Westiä (The Wire), Elisabeth Mossia (mm. Mad Men) ja Östlundia. Kaikista haastattelemistani elokuvantekijöistä Östlund on ehdottomasti miellyttävimpiä. Elokuvan ensi-ilta on Ruotsissa elokuussa ja toivottavasti pian sen jälkeen myös Suomessa. Elokuvan levityksestä vastaa Suomessa Finnkino.

Ennen festarien alkua Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa Östlund kertoi vitsikkääseen tyyliinsä uskollisena, että uskoo voittavansa Cannesin pääpalkinnon. Kannattaa tähdätä korkealle.

Cannesin suomalaisvahvistus

Inna Bodson esittää Pekka Strangin tytärtä
Inna Bodson esittää Pekka Strangin tytärtä

Teppo Airaksisen lyhytelokuvaan Katto rakennettiin kaksi kattoa, joista toinen on normaalilla huonekorkeudella ja toinen sen verran alempana, ettei siellä pysty seisomaan kyyristymättä. Avioerosta kärsivä mies (Juho Milonoff) kyyristelee siellä kuin ei olisi moksiskaan, mutta ystävä (Pekka Strang) huolestuu miehen henkisestä tilasta ja tulee mökille käymään.

Sarjakuvaksi aiemmin kirjoitettu lyhytelokuva saa ensi-iltansa lauantaina Cannesissa. Lyhytelokuva pohjautuu käsikirjoittaja Melli Maikkulan omiin kokemuksiin avioerosta. ”Huoneet on pienempiä ja ahdistavempia”, kuvailee Airaksinen Cannesin Croisettella mielentilaa, jota elokuvassa kuvataan.

Katto pääsi mukaan kilpailuun tiukan karsinnan jälkeen. Huhtikuussa tuli soitto Ranskasta suoraan ohjaajalle, mikä kertoo paljon ranskalaisesta ajatusmaailmasta. ”Can you call me later”, vastasi Airaksinen heti kännykkään, koska ei osannut odottaa soiton tulevan suoraan hänelle ja oli pyöräilemässä. Yleensä Suomessa asioista kuulee ensimmäisenä elokuvasäätiön tai tuotantoyhtiön kautta. Hetken mietittyään valkeni, ettei ranskalainen numero voinut liittyä mihinkään muuhun kuin Cannesiin. ”Sellanen olo on ollut viimeksi, kun pääsi kouluun”, summaa Airaksinen tuntoja pääsystä Cannesin lyhytelokuvien kilpasarjaan.

Airaksinen on ohjannut jo pitkiä elokuvia (Kulman pojat, Napapiirin sankarit 2), mutta tällä kertaa tekotavassa haluttiin ottaa enemmän riskejä. Suomessa pitkän elokuvan muotissa on vaikea tehdä rohkeita valintoja, mutta lyhytelokuvien kohdalla voi tehdä melkein mitä haluaa. Elokuvassa ei turhaan selitellä asioita ja filmikuvaus ei ohjaa orjallisesti mitään sääntöjä. Myös kuvausryhmää karsittiin pienemmäksi tuotantoyhtiön aiempiin lyhyäreihin verrattuna. Cannes oli asetettu jo aikaiseksi tavoitteeksi. ”No, kun täähän menee Cannesiin niin tehdään tää sillä tavalla”, kertoi ohjaaja, jos piti perustella outoja valintoja.

Riskit kannattivat ja nyt Airaksinen on tänä vuonna ainut Cannesin virallisessa ohjelmistossa oleva suomalainen elokuvaohjaaja. Maikkulan kanssa on myös rahoitusvaiheessa uuden pitkän käsikirjoitus, joka toivottavasti saa lisäpontta tämän kokemuksen myötä.

Cannesin kilpasarjassa kauhuelokuva jakoi mielipiteet

Nicole Kidman ja Colin Farrell
Nicole Kidman ja Colin Farrell

Cannesissa on ollut tavalliseen tapaan monia hyviä elokuvia, mutta harva niistä jäi vaivaamaan mieltäni. Kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimoksen uutuus oli sellainen. The Lobster oli Lanthimoksen englanninkielinen läpimurtoelokuva, joka esitettiin kaksi vuotta sitten Cannesin kilpasarjassa. Tänä vuonna Lanthimos palasi huomattavasti paljon järkyttävämmällä Stanley Kubrickia lainaavalla kauhuelokuvalla Killing of a Sacred Deer.

Useimmissa arvioissa on mainittu elokuvan tarinan yhteydessä kreikkalainen tragedia, jossa Agamemnon uhraa tyttärensä miellyttääkseen jumalia. Lanthimoksen ja Ethymis Filippoun alkuperäiskäsikirjoituksessa juoni pyörii lääkäriperheen (Colin Farrell, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic) ja perheen kirurgi-isän entisen potilaan pojan (Barry Keoghan) välillä. Hyypiömäinen teinipoika ihastuu perheen tyttöön ja tulee yhä lähemmäs perhettä. Juonenkäänteitä sen enempää paljastamatta voi kertoa, että elokuva käsittelee syyllisyyden ja vastuunkannon teemoja mahtipontisen ja epärealistisen tragedian kautta.

Vaikka elokuvan tapahtumat ovat outoja ja yliluonnollisia, niin kerronta on silti näennäisen realistista koko ajan kuten myös Lanthimoksen aiemmissa elokuvissa Dogtooth ja The Lobster. Lanthimoksen estetiikkaan olennaisesti kuuluva absurdi komiikka kumpuaa juuri näiden elementtien ristiriitaisuudesta. Kaikki on melkein kuin oikeassakin elämässä, mutta silti jotain on pielessä ja usein kaikkea hallitsee täysin satunnaiselta tuntuva järjestys.

Taustalla leijuu aavemainen musiikki. Ligetin ja Schubertin ohella kuullaan myös Ellie Gouldingia. Ligetin musiikkia on kuultu kauhussa ennenkin Kubrickin Hohdossa, josta myös Paul Thomas Anderson ja Jonny Greenwood ottivat mallia There Will Be Bloodin karmivaan äänimaailmaan.

Pojan ja kirurgi-isän välisessä taistossa tuntuu olevan myös jotain samaa kuin There Will Be Bloodissa Daniel Day-Lewisin ja Paul Danon kisaillessa päättömästi. Cannesissa Lanthimoksen elokuva on herättänyt jonkin verran kritiikkiä, mutta toisaalta ainakin jotkut suomalaiset kriitikot kaipasivat myös There Will Be Bloodin loppuun enemmän selkeyttä.

Kuvaus muistuttaa vääristyneiden laajakulmien ja steadicamin ansiosta vahvasti Kubrickin kolmen viimeisimmän elokuvan (Hohto, Full Metal Jacket, Eyes Wide Shut) tyyliä, joissa on jokaisessa myös paljon surrealistisia elementtejä. Erityisesti Eyes Wide Shutissa ja Hohdossa on myös läsnä Lanthimoksen elokuvalle keskeiset teemat, seksi ja kuolema. Kidmanin ja Farrellin ensimmäisessä aktissa Kidman makaa leikkien nukutettua potilasta, jonka Farrell riisuu. Perverssejä seksitarinoita elokuvassa riittää muutenkin ja kuoleman uhka leijuu lähes koko ajan ilmassa.

Lanthimos onnistuu viemään selkeistä esikuvistaan huolimatta estetiikkansa täysin omanlaiseensa suuntaan. Ohjaajalle ominainen absurdin julma ironia ja komiikan ajoituksen taju nousevat esiin mitä pidemmälle tarina menee. Audiovisuaalisena kokemuksena halittu visuaalinen tyyli ja lähes oopperamainen musiikki vievät mennessään. Killing of a Sacred Deer on uskomattoman virheetön mestariteos.

Amerikkalainen vuosisata ja Elviksen elämä

Promised Land on pitkästä aikaa omaperäinen musiikkidokumentti, jossa dokumentin aihe käsitellään muutenkin kuin silkkihansikkain. Elviksen elämää ruoditaan monesta varsin teoreettisesta ja kiinnostavasta näkökulmasta. Sitä verrataan rikkoutuneeseen amerikkalaiseen unelmaan, Elviksen kulttuurista omimista käydään lävitse, taustalla myllää talouskriisin jälkimainingit ja viime vuoden vaalit, joiden aikana elokuvaa on kuvattu. Tavallaan aiheena on aivan yhtä paljon amerikkalainen kulttuuri, jota vain osuvasti analysoidaan Elviksen imagon ja merkityksien kautta.

Elviksen uravalintoja ruoditaan hyvinkin tuomitsevin sanankääntein. Ethan Hawke on sitä mieltä, että Elvis valitsi kerta toisensa jälkeen rahan intohimon kustannuksella: vaihtaessaan manageria, siirtyessään elokuvabisnekseen ja keikkaillessaan pelkästään Las Vegasissa, vaikka haastatteluissa hän haaveili ulkomaille lähdöstä. Sen takia hän kuoli 42-vuotiaana, lihavana ja addiktoituneena. Hawke tylyttää oikein urakalla, mutta kehujakin tulee.

Muita puhujia on myös paljon, joista mieleenpainuvimpia ovat David Simon (The Wire -sarjan luoja), Chuck D (Public Enemy), Alec Baldwin ja hieman yllättäen Ashton Kutcher. Chuck D:n ja Simonin kommentit kulttuurisesta omimisesta leikataan osuvasti dialogiksi, joka vieläpä jätetään hieman avoimeksi. Public Enemyä (Elvis was a hero to most / But he never meant, to me you see / Straight up racist that sucker was / Simple and plain) siteerataan ja Simon antaa ihan kiinnostavia pointteja Hank Williamsin kuulumisesta musiikissa. Kumpikaan ei ole varsinaisesti 100% oikeassa.

Myös Elviksen värväys armeijaan saa osakseen tiukkaa analyysiä ja sitä verrataan muiden aikalaisten ratkaisuhin. Julkkiksista mm. Muhammad Ali kieltäytyi menemästä armeijaan ja Marlon Brando otti puolen mustien kansalaisoikeusliikkeessä. Elvis ei ottanut kantaa, mutta otti rahat.

Eugene Jareckin dokumenttielokuva esitetään myöhemmin tänään gaalassa osana virallista ohjelmistoa, mutta se on kilpasarjan ulkopuolella. Joskin taiteelliselta tasoltaan se voisi aivan yhtä hyvin olla mukana myös kilpasarjassa. Amerikassa on selkeästi juuri nyt tilausta oman historian tonkimiselle ja siitä syntyy puhuttelevaa elokuvaa. Esimerkkejä on useita dokumenttielokuvan Oscar-ehdokkaista kuten aiemmin tässä blogissakin käsitelty I Am Not Your Negro ja nyt myös tämä jännittävä yhdistelmä yhteiskunnallista analyysiä ja Elviksen viihde-elämää.

Cannes 2017: Herzog palkittiin elämäntyöpalkinnolla

FullSizeRender

Werner Herzog sai elämäntyöpalkinnon liikuttavassa seremoniassa, jossa hän muisteli uransa alkuaikoja. Herzog valitsi esitettäväksi uraltaan yhden elokuvan, joka esitettiin iltapäivällä ennen Director’s Fortnight -sarjan avajaisseremoniaa. Hänen valintansa oli sysimustaa huumoria ja Nic Cagen parhaan roolisuorituksen sisältävä Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans. Herzog oli silminnähden liikuttunut saamistaan suosionosoituksista ja sanoi palkinnon olevan erityisen merkittävä, sillä tuntuu kuuluvansa joukkoon ja nyt Cannes tuntuu kodilta.

Myöhemmin lavalle omaa avajaiselokuvaansa esittelemään noussut Claire Denis toisti Herzogin sanat ja oli sitä mieltä, että kaikki ohjaajat tuntevat olonsa kodikkaaksi Cannesissa ja ainakin toivovat kuuluvansa joukkoon. Ja miksipä ei. Cannesissa on kaikille elokuviin intohimoisesti suhtautuville jotain maagista.

Avajaiselokuvana nähty Let the Sunshine In ei ollut paras Claire Denis -elokuva, mutta Barthesin kirjaan perustuva komedia oli käytännössä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin miltä se kuulostaakin. Elokuva etenee aaltoilevasti surullisten, syvällisten ja komediallisten elementtien välimaastossa seuratessaan keski-ikäisen naisen (Juliette Binoche) vaikeuksia löytää haluamaansa rakkauselämässä. Vaikeuksiin vaikuttaa myös se, ettei hän aina tunnu tietävän mitä haluaa.

Tindersticks on säveltänyt musiikkia ennenkin Claire Denis -elokuviin ja tälläkin kertaa jälki on äärimmäisen vahvaa. Pitkälti elokuvan hieno tunnelma on ääniraidan ja eri dialogien välillä poukkoilevan elliptisen leikkauksen ansiota.

Denis onnistuu luomaan hänelle tunnusomaisen elokuvallisen tilan, vaikka elokuvan yleisilme on rankoista aiheista tutulle ohjaajalle selkeästi kevyemmästä päästä.

Eilen pääkilpasarjassa esitettiin kaksi elokuvaa, joista Todd Haynesin Wonderstruck sai varsin penseän vastaanoton. En nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta ensimmäiset 40 minuuttia eivät pahemmin vakuuttaneet. Kuuroja lapsia, mykkäelokuvaa ja melodraamaa sekoittava, eri aikatasoissa poukkoileva elokuva tuntui kompromissilta yliselittävien kohtauksien osalta. Tämä ei ollut sitä hienovaraisesti tunnelmaa rakentavaa Haynesiä, joihin Cannesissa upean vastaanoton saaneen Carolin voi laskea. Sääli, sillä Haynesin ura oli ollut pitkään nousujohteinen.

Toistaiseksi parhaat arviot kilpasarjasta on saanut venäläiselokuva Loveless, joka on Leviathanin ohjaajan Andrei Zvjagintsevin herkullinen uutuus. Avioerokriisistä kärsivän perheen 12-vuotias poika karkaa kotoa, kun kuulee vanhempiensa riitelevän huoltajuudesta, jonka ratkaisuksi ehdotetaan pojan siirtämistä sisäoppilaitokseen. Valtaosa elokuvasta kuluu pojan etsinnässä, mitä The Guardianin Peter Bradshaw vertasi Michelangelo Antonionin Seikkailuun. Vertaus on metaforisesti osuva, mutta ehkä hieman liioitteleva Lovelessin saavutuksien osalta.

Loveless ei aivan nouse edeltäjänsä Leviathanin tasolle, mutta Venäjään kohdistuva kritiikki on saanut mainiosti jopa lisää pontta. Pojan katoamisesta syyllistetään poliisien toimesta äitiä ja arkipäivän misogyniaa pursuava kulttuuri näyttäytyy irvokkaalta.

Huomenna on luvassa Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö The Square, jonka pituus on 2,5h. Huhujen mukaan elokuvaa ei valittu alkuperäiseen ohjelmistoon vaan lisättiin vasta jälkikäteen, koska Thierry Fremaux pyysi lyhentämään elokuvaa.

Cannesin yllättävä ohjelmisto

Näyttökuva 2017-04-22 kello 10.36.59

Etelä-Ranskassa järjestettävä Cannesin festivaali tunnetaan maailman vaikutusvaltaisimpana. Tänä vuonna Thierry Frémaux yllätti tuomalla mukaan ohjelmistoon kahden tv-sarjan esityksiä. Sekä David Lynchin Twin Peaksin että Jane Campionin Top of the Laken jaksoja nähdään erikoisnäytöksissä. Ele on symbolisesti iso, sillä elitistisen festivaalin ohjelmistovalinnat ovat mystisimmilläänkin täynnä filmihullujen päiväunia ja Frémaux on aiemmin painottanut Cannesin olevan nimenomaan elokuvien juhlaa. Myönnytys on tehty tiettyä Cannesin omaa logiikkaa käyttäen, sillä Campion ja Lynch ovat molemmat voittaneet Kultaisen palmun. Lehdistötilaisuudessa Frémaux myös perusteli asiaa tältä kantilta. Cannesia ei siis niinkään kiinnosta tv-sarjat vaan organisaation palkitsemien elokuvaohjaajien tuoreimmat työt.

Muutoksien tuulista kertoo myös se, että kilpasarjassa on kaksi Netflixin omistamaa elokuvaa. Bong Joon-ho (Snowpiercer) kilpailee palmusta elokuvallaan Okja, jonka Netflix on tuottanut. Niinikään Noah Baumbachin (Frances Ha, De Palma) uusimman ohjaustyön The Meyerowitz Storiesin levitysoikeudet ovat Netflixillä (ilmeisesti siitä syystä, että elokuvassa esiintyy Adam Sandler). Kiinnostavan ennakkotapauksen tästä tekee se, kuinka nopeasti ne tulevat suoratoistopalveluun ympäri maailman ja vaikuttaako Cannesin julkisuus niiden profiiliin.

Näiden tapauksien ohella juhlavuoden ohjelmisto on täynnä maailman parhaiden ohjaajien töitä. Karmivista taide-elokuvistaan tunnetun Michael Haneken uusin elokuva on nimeltään Happy End, mikä aiheutti epäuskoisia naurahduksia lehdistötilaisuudessa. Jännä nähdä mitä on luvassa, sillä hänen edellisen elokuvansa Rakkaus kiperimmässä kohtauksessa tapahtuu aviopuolison tukehduttaminen tyynyllä.

Yhdysvaltalaisista ohjaajista mukana ovat Sofia Coppola, Todd Haynes, Abel Ferrara, John Cameron Mitchell, Kristen Stewart ja ohjaajakaksikko Benny Safdie & Josh Safdie. Ranskasta mm. Laurent Cantet, Mathieu Amalric, François Ozon, Claude Lanzmann, Philippe Garrel, Claire Denis ja Bruno Dumont.

Muusta maailmasta melkeinpä eniten kiinnostaa Leviathanin ohjanneen venäläisohjaaja Andrey Zvyagintsevin uutuus sekä kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin (Dogtooth, The Lobster) toinen englanninkielinen elokuva The Killing Of A Sacred DeerMuita kutkuttavia nimiä ovat Hong Sang-soo, Fatih Akin, Sergei Loznitsa, Naomi Kawase ja Lynne Ramsay.

Vaikka Ranskan paras (nais)ohjaaja Claire Denis ei ilmeisesti pääse millään kilpasarjaan, niin huomioitavaa on, että muutoin ohjelmistossa on normaalia enemmän naisten ohjaamia elokuvia. Viime vuosina tilanne on ollut paljon toivottomampi. Palmusta kilpailee Kawase, Coppola ja Ramsay. Sen lisäksi erikoisnäytöksiin on nostettu tunnettujen näyttelijöiden ohjaamia elokuvia (Vanessa Redgrave, Kristen Stewart) ja tuntemattomamman ohjaajan Anahita Ghazvinizadehin esikoiselokuva. Toki parhaiten tätä epätasapainoa olisi voinut paikkailla palkitsemalla Maren Aden hienon Isäni Toni Erdmannin edes jotenkin viime vuonna.

Yhtä kaikki eilen varmistunutta Critic’s weekin ohjelmaa lukuunottamatta Cannesin ohjelmisto on täytetty juhlavuodelle sopivasti mitä parhaimmilla mahdollisilla nimillä. Vielä jos viime hetken lisäyksinä tulisi Ruben Östlundin uutuus, niin kaikki olisi enemmän kuin hyvin. Voit seurata Cannesia tästä blogista 18.5. alkaen.

Night Visions Back to Basicsissä on tarjolla draamaa ja naisohjaajia

Joskus muinoin Helsingissä järjestettiin joka kevät festivaali, joka oli erikoistunut naisten ohjaamiin elokuviin. Artisokan tilalle tuli Season Film Festival, jonka tämän vuoden päävieras oli elokuvaohjaajista klassisin: ranskalainen mies. (Toki Seasonissa oli kaikesta huolimatta hyviä elokuvia tarjolla.)

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että Suomessa voisi olla nykyilmapiirissä tilaa naisohjaajien nostamiseksi esiin. Night Visions Back to Basics esittelee tänä keväänä pienen naisohjaajien elokuvasarjan: Raw (Julia Ducournau), Prevenge (Alice Lowe) ja XX (Roxanne Benjamin, Karyn Kusama, Annie Clark, Jovanka Vuckovic). Prevenge on esikoisohjaukseksi varsin lupaava ja hauska elokuva raskaana olevasta tappajasta, jossa on jonkin verran tyhjäkäyntiä. Ohjaaja-näyttelijä Lowe tulee myös festivaaleille vieraaksi. XX:n episodit ovat hieman epätasaisia kuten usein käy episodielokuvissa. Eniten näistä kiinnostaa juuri Raw, mutta sitä en ole päässyt näkemään ennakkoon. Toivottavasti elokuvat keräävät katsojia, sillä etenkin genre-elokuvien saralla naisohjaajat ovat edelleen visusti marginaalissa.

Muusta ohjelmistosta suosittelen erityisellä lämmöllä Sweet Sweet Lonely Girliä, jossa pikkukaupunkiin muuttava tyttö ihastuu villimpään kylän tyttöön ja samalla hänen kotitalossaan alkaa kummitella. A.D. Calvon aiempi ohjaus Missing Girl on myös kiinnostava indie ja tässä uusimmassa ohjaustyössään hän virittelee erittäin aavemaisen tunnelman.

Ben Wheatleyn Free Fire on tällä hetkellä elokuvateattereissa Ruotsissa ja edustaa hänen laajasta paletistaan hieman kevyempää esimerkkiä toimintakomediasta. Näyttelijäkaarti on Wheatleyn uran nimekkäin tai ainakin viihdyttävin: Cillian Murphy, Armie Hammer, Brie Larson, Sharlto Copley, Sam Riley ja Michael Smiley. Myös muuan Martin Scorsese on lainannut nimeään tuotantojohtajaksi asti. Varastohallissa pieleen menevä IRA-asekauppa muuttuu huvittavaksi sekoiluksi, jossa etenkin Murphy ja Hammer loistavat.

Ohjelmiston todellinen fiktioelokuvan helmi on Michael O’Shean The Transfiguration, sillä sen luulisi kiinnostavan myös niitä, jotka eivät välttämättä katso kauhuelokuvia. Jopa ruotsalaista Ystävät hämärän jälkeen -elokuvaa realistisempi vampyyridraama on outo yhdistelmä afroamerikkalaisen nuorukaisen selviytymistaistelua Brooklynissä ja ruotsalaiselokuvan ihastumistarinaa. Nuorukaiset (Eric Ruffin, Chloe Levine) ovat kiehtovan luontevia kameran edessä. Festivaalivieraaksi saapuva O’shea kilpaili Juho Kuosmasta vastaan Un certain regard -sarjassa Cannesissa.

Alfred pala palalta

Psykon suihkukohtaus, jossa siihen asti elokuvan päähenkilöltä vaikuttanut Marion (Janet Leigh) murhataan, kun vasta 40 minuuttia elokuvaa on kulunut, on yksi keskeisimpiä elokuvahistorian kohtauksia. Elokuvaohjaaja Peter Bogdanovich (The Last Picture Show, Targets) kertoo kohtaukseen keskittyvässä dokumentissa kuinka nuo minuutit herättivät Times Squaren ensiesityksissä niin kovaa kirkumista, ettei elokuvan ääniraitaa kuullut sen alta lainkaan. Kohtausta varten rakennettiin 78 eri kamera-asetelmaa ja valmiissa elokuvassa on 52 leikkausta. Dokumentin nimi on mainion leffanörtisti nimetty: 78/52.

Hitchcock kuvasi kohtausta yhteensä seitsemän kuvauspäivää. Dokumentissa kohtaukseen keskitytään samanlaisella pieteetillä. Mukana haastateltavien joukossa on sekalainen joukko pitkälti kauhuelokuvista innostuneita nimiä, joista tunnetuimpia lienevät Guillermo del Toro, Jamie Lee Curtis, Elijah Wood, Bret Easton Ellis, Peter Bogdanovich, Danny Elfman, Eli Roth ja Richard Stanley. Heidän lisäksi mukaan mahtuu sekä elokuvatutkijoita että tuntemattomampia ohjaajia kuten Suomessa Night Visionsissä vierailleet Aaron Moorehead ja Justin Benson.

Hitchcock rahoitti Psykon itse, kun studiot eivät suostuneet sitä takaamaan siitä huolimatta, että hänen edellinen elokuvansa North by Northwest oli valtava menestys. Paramount kuitenkin suostui levityssopimukseen, minkä ansiosta elokuva levisi yhtä laajalle kuin hänen muutkin ohjauksensa. Psyko tehtiin pienellä budjetilla ja Hitch itse kuvailee dokumentissa kuultavassa haastattelussa elokuvaa leikkimieliseksi provokaatioksi, jonka kaikki ottivat tosissaan.

Niin kohtauksen teknistä poikkeuksellisuutta kuin sen merkitystä analysoidaan erinomaisesti. Kohtaus liitetään Hitchcockin muihin elokuviin, taidehistoriaan, anekdootteihin Hitchcockin äidistä sekä kylpyhuoneiden toistuvuuteen miehen töissä. Suureen rooliin nousee myös puukotuksen vaikutus slasher-elokuviin.

Valtaosa esitetyistä teorioista ja näkökulmista eivät ole mitenkään liioiteltuja ja ne ovat varsin yleistajuisia. Osa korostaa Hitchcockin piilevää huumoria. Dokumentti tasapainoilee taidokkaasti viihdyttävän ja informatiivisen elokuvan välimaastossa sortumatta epäolennaisuuksiin. Kiinnostavasti haastateltujen kommentteja on leikattu yhteen niin, ettei aina kaikkien muistikuvat elokuvasta vaikuta parhaimmilta mahdollisilta.

Elokuvasta nauttiminen vaatii tietysti hieman leffanörttiyttä. Informaatiota tulee niin tiuhaan, että sen seuraaminen voi olla noviisille hankalaa ja luonnollisestikaan elokuvaa ei kannata katsoa, jos alkuperäinen Psyko on näkemättä. Osaa haastatelluista kuuntelisi mieluusti enemmän (Richard Stanley, Bret Easton Ellis), osaa olisi voinut olla vähemmän (Elijah Wood). Näistä pienistä varauksista huolimatta kyseessä on melkeinpä kutkuttavinta puhuvia päitä sisältävää dokumenttielokuvaa maailmassa. 78/52 on todennäköisesti parhaita dokumenttielokuvia, jonka voi nähdä Suomen elokuvateattereissa tänä vuonna.

78/52 esitetään Night Visionsin Back to Basics -festivaaleilla ensi viikolla.

Raoul Peck ajankohtaisti James Baldwinin

Näyttökuva 2017-03-14 kello 9.42.05

Raoul Peck kertomassa elokuvastaan Tukholmassa

James Baldwin oli kirjailija, runoilija ja aktivisti, joka palattuaan New Yorkiin Pariisissa oleskelun jälkeen alkoi työstää kirjaa, muttei saanut sitä koskaan valmiiksi. Ystäviensä Medgar Eversin, Martin Luther King Jr.:n ja Malcolm X:n tarinoiden kautta Baldwinin oli tarkoitus kertoa Yhdysvaltojen tarina.

Raoul Peckin dokumenttielokuva I Am Not Your Negro on tavallaan yritys kertoa se mikä Baldwinilta jäi kirjoittamatta. Kirja jäi kirjoittamatta, koska sen kirjoittaminen olisi ollut liian kivuliasta. Baldwin kertoo elokuvassa suunnitelmistaan käydä haastattelemassa leskiä ja etelässä henkensä uhalla taistelleita aktivisteja:

“I am saying that a journey is called that because you cannot know what you will discover on the journey, what you will do, what you will find, or what you find will do to you.”

Baldwin oli järjettömän hyvä kirjoittaja ja tämä välittyy erityisen hyvin elokuvasta. Peck on kreditoinut ainoaksi kirjoittajaksi elokuvaan Baldwinin. Samuel L. Jackson tulkitsee Baldwinin unohtumattomia sanoja taitavasti ja lähteelle uskollisesti (Jackson osoittaa jälleen kerran muuntautumiskykynsä, sillä kerrontaääni ei muistuta lainkaan hänen aiempien elokuvarooliensa puhetyylejä).

Baldwinin sanoja sävyttävät arkistomateriaalin kuvat eikä elokuvassa ole lainkaan 2000-luvun dokumenttielokuvaa rienaavia puhuvia päitä, jos Baldwinin televisioesiintymisiä ei lasketa. Baldwin kirjoitti myös elokuvista ja niiden esimerkkejä mustien rooleista käydään läpi vakuuttavasti. Näistä osista tulee mieleen filmihullujen suosioon nousseen Thom Andersenin (Los Angeles Plays Itself) esseitä muistuttavat elokuvat.

Peck yhdistää historian nykypäivään nostamalla kuvissa esiin viime vuosina kohahduttanutta poliisien mustaan väestöön kohdistuvaa väkivaltaa, jota on sosiaalisen median aikakaudella dokumentoitu entistä enemmän. Vaikutelma on erittäin onnistunut, sillä Baldwinin eräs pääajatuksista on, ettei Yhdysvallat ole selvittänyt loppuun asti historiaansa.

Tukholmassa viime viikolla vieraillessaan Peck sanoi: ”It’s a country built on two genocides. Firstly the genocide of Native Americans, and the slaves. […] All the black leaders were killed or put in jail.”

Kuten näistä rakennuspalikoista voi kuvitella, Raoul Peckin elokuva on poleeminen. Se on yksinkertaisesti sanottuna niin mykistävän väkevä, että sitä on vaikea kuvailla, sillä tekee mieli lähinnä lainata Baldwinia. Se on parhaita esimerkkejä siitä mihin elokuva voi taidemuotona kyetä; yhdistelmä kuvien ja sanojen runoutta. I Am Not Your Negro ei ole ainoastaan yksi viime vuosien parhaita dokumenttielokuvia vaan yksi viime vuosien parhaita elokuvia.

Oscar-ehdolle päässeen elokuvan voi nähdä Helsingissä Season Film Festivalilla (31.3. ja 1.4.) ja perjantaista alkaen Ruotsin elokuvateattereissa.

Tom of Finland palkittiin Göteborgissa

APC_0220

Göteborg on melkein Helsingin kokoinen kaupunki, mutta silti siellä on enemmän elokuvateattereita. Ruotsin tärkein elokuvafestivaali Göteborg International Film Festival on varmasti ollut tässä merkittävässä roolissa, mutta syitä on toki muitakin. Tampereella järjestetään yksi kansainvälisesti merkittävä lyhytelokuviin keskittyvä festivaali (jota myös tuetaan erittäin avokätisesti elokuvasäätiön toimesta), mutta ei se ole silti pelastanut kaupungin elokuvateattereita.

Göteborg on Ruotsissa varsin perinteikäs kulttuurikaupunki, josta ovat ponnistaneet lukuisat bändit. Elokuvaohjaajista Ruben Östlund (Turisti, Play) opettaa kaupungissa. Väkilukuun suhteutettuna Göteborgissa jäljellä olevat yhden tai muutaman salin turvin olleet elokuvateatterit ovat perinteikkäämmässä kunnossa kuin Tukholmassa (jutun kuva on tosin Stora Teaternista, ei varsinaisesta elokuvasalista). Kaupungissa on myös Ruotsin vanhin käytössä oleva elokuvasali. (Tukholmassa Biblioteksgatanilla Röda kvarnin menneitä vuosia on voinut tähän asti edes aavistellen tiirailla Urban Outfittersissa, mutta sekin sulki ovensa – tilalle on tulossa ravintola.)

Suomen todennäköisesti trendikkäin elokuvalevittäjä Mika Siltala (Cinema Mondo) puolusti Maximin pelastamista aika rehellisesti omasta näkökulmastaan: elokuvateatteri toi joidenkin nimikkeiden kohdalla suurimman osan lipputuloista ja monesti Helsingin levitys on valtaosa koko katsojaluvusta. Ruotsissa tilanne on vähän monimuotoisempi, sillä pelkästään Tukholmassa on vaihtoehtoisten teatterien joukossa jopa elokuvateatteri, jossa ei esitetä mainoksia. Isäni Toni Erdmann oli kerännyt marraskuuhun mennessä jo yli 60 000 katsojaa Ruotsissa. Jopa Ruotsin väkilukuun suhteutettuna se on huomattavasti enemmän kuin elokuva keräsi katsojia Suomessa. Kärjistetysti sanottuna Ruotsissa katsotaan pääkaupungin ulkopuolella muutakin kuin kotimaista ja englanninkielistä elokuvaa.

Yhtä kaikki Göteborg on siis merkittävä elokuvafestivaali, jonka puitteet ovat hyvät. Ohjelmistoltaan Göteborg yhdistelee Berliiniä, Sodankylää ja Tallinnaa. Näytillä on elokuvia, joista kohutaan ehkä enemmän Berlinalessa muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisaalta Sodankylän tapaan tänne kootaan Ruotsin elokuvavuosi, hieman erikoisempia taide-elokuvia ja tänä vuonna esitettiin Dardenne-veljesten elokuvia heidän pitkältä uraltaan. Tallinnaa (Göteborg on tosin paljon Tallinnaa arvostetumpi ja perinteikkäämpi festivaali) se muistuttaa eniten kilpasarjansa vuoksi, missä jaetaan miljoona kruunua parhaalle pohjoismaiselle elokuvalle.

Avajaiselokuvana esitetty Dome Karukosken Tom of Finland kaappasi kansainvälisen kriitikkoraadin palkinnon. Kilpasarjan voitto meni Ruotsiin elokuvalle Sami Blood. Saatu palkinto varmasti silti lämmittää Karukoskea ja elokuvan työryhmää. Dome Karukoski on menestynyt lippuluukuilla Pariisista Ouluun, mutta kansainvälinen arvostus ei ole vielä täysin kuulunut mukaan palettiin. Elokuvan sijoittaminen Göteborgin kilpasarjaan osoittautui siis fiksuksi valinnaksi.

Göteborgissa oli esillä lukuisia muitakin kotimaisia elokuvia: Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa, Hymyilevä mies ja Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Näiden ohella mukana oli myös mm. Leea Klemolan ohjaama televisiosarja Myrskyn jälkeen.

Kotimaisten sijaan keskityin niihin Sodankylään sopiviin erikoisempiin taide-elokuviin. Lav Diazin Venetsiassa pääpalkinnon napannut The Woman Who Left jätti hieman kylmäksi, vaikka jaksoin katsoa elokuvan loppuun saakka (227min). Todellinen kalkkuna oli kuitenkin Jia Zhangken tuottama Life After Life, joka jäi kolisemaan kauniiden kuvien ohella lähinnä onttouttaan. Espanjalaisen ohjaama ranskalainen elokuva The Death of Louis XIV oli huomattavasti pirteämpi kuin asetelmasta voisi kuvitella: Jean-Pierre Léaudin esittämä kuningas kuolee hitaasti puutteellisen lääketieteen avustuksella. Elokuva kirvoitti jopa naurua yleisössä (jokseenkin harvinainen tunneilmaus Ruotsissa).

Los Angelesin latinoista South Centralissa kertonut Los Punks avasi alueella vellovaa takapihoilla järjestettävien punk-bileiden alakulttuuria persoonallisten henkilöiden kautta. SFI:n perustajasta, Olof Palmen kanssa tennistä pelanneesta Harry Scheinista kertova Citizen Schein oli varsin viihdyttävä dokumentti. Schein nousi kulttuurieliittiin vauhdilla Palmen ja Ingmar Bergmanin avulla. Hän oli pitkään naimisissa Ingrid Thulinin kanssa. Elokuvassa haastatellaan niin Jörn Donneria kuin Roy Andersonia. Elokuvan on tehnyt sama joukko naisia, joiden Palme-dokumentista tuli menestys Ruotsissa. Tämä kiinnostaa ehkä rajatumpaa osaa kansasta, mutta Maud Nycander osaa tehdä varsin vetävää dokumenttia.

Cristi Puiun Sieranevada (172min) nousi hieman yllättäen festivaalilla ylitse muiden. Viime vuonna Cannesissa kilpaillut elokuva perkaa suvun mustia lampaita ja vääjäämättömiä luurankoja kaapissa erittäin taitavasti.

Vuoden parhaat elokuvat

Muiden kriitikoiden listoja lukiessa tuntuu siltä, ettei tämä ollut mitenkään erityinen elokuvavuosi. Se oli silti ainutlaatuinen suomalaiselle elokuvalle. Hymyilevän miehen Cannes-palkintoa on käsitelty tässä blogissa jo monesti. Sen ohella myös Aleksi Salmenperän Jättiläisestä oli vaikea löytää vikoja. Talvivaaraa käsittelevä fiktio pursusi kiinnostavia kohtauksia ja sen käsikirjoitus tuntui normaalia hiotummalta ja kompaktimmalta.

Amerikkalaiselle elokuvalle tämä oli niinikään varsin hyvä vuosi. Whit Stillman nousi suosituksi hulvattoman hauskalla Jane Austen -filmatisoinnillaan Love and Friendship. Kun tapasin ohjaajan Sodankylässä 2015 elokuva oli äänileikkausta vaille valmis. Stillman vaikutti rentoutuneelta ja käänsi keskustelun mielellään vasta julkaisemattomaan elokuvaansa. Stillman kertoi halunneensa alunperin kirjailijaksi, joten ei ehkä olekaan niin suuri ihme, että juuri Austen-filmatisointi sopi hänelle niin hyvin (aiemmat ovat alkuperäiskäsikirjoituksia). Love and Friendshipistä tuli yli 60-vuotiaan ohjaajan menestynein elokuva Yhdysvalloissa. Stillman ei ottanut elokuvaa tehdessään palkkiota vastaan, mutta hän saa osan tuotoista, joten menestys on siltäkin kannalta mainitsemisen arvoista.

Toinen tosin toistaiseksi isoa rahallista läpimurtoa edelleen odottava amerikkalainen elokuvantekijä on Ira Sachs (Keep the Lights On, Love is Strange). Hänkään ei haastatelussa erityisemmin ilahtunut, kun mainitsin amerikkalaisen indie-elokuvan. Sachs kertoi Tukholman elokufestivaaleilla saaneensa inspiraation elokuvaansa kahdesta Ozun elokuvasta (Good Morning, I Was Born, But…) ja koki hengenheimolaisuutta enemmänkin ranskalaisen Claire Denis’n kanssa. Sachsin Little Men näytettiin myös Berliinissä, jossa hän kiteytti yhden näytöksen päätteeksi kauniisti elokuvan sisällön Jane Austenin kirjoja koskevaan yleiseen luonnehdintaan: ”All of her novels could be boiled down to problems of love and problems of money”.

Näitä probleemeja riittää niin Stillmanin elokuvassa kuin Sachsin Little Menissäkin. Jälkimmäinen kertoo kahdesta pojasta, joiden ystävyys kariutuu vanhempien rahahuolista johtuen. Suosittelen sitä erityisellä lämmöllä.


Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomen arvostelijain liiton elokuvajaoksen äänestykseen vuoden parhaasta elokuvasta, minkä voitti Paul Verhoevenin Elle. Äänestykseen kelpasivat kaikki Suomessa perinteisen elokuvateatterikierroksen saaneet elokuvat, joista annoin ääneni näille: Isäni Toni Erdmann, Tuli mereltä ja Hymyilevä mies. Nämä kolme nousivat ylitse muiden (ja olenkin jälkimmäinen poislukien kirjoittanut niistä pidemmin jo Vasemmistonuorten Liberoon).

Näiden ohella tänä vuonna tuli paljon hyviä elokuvia, mutta niistä suurin osa on jo saanut paljon huomiota mm. viime Oscareissa. Elle (jota en ole nähnyt) saa ensi-illan Ruotsissa vasta ensi vuonna. Elokuvateatterien tarjonta on niin paljon parempaa Ruotsissa kuin Suomessa, että päätin poikkeuksellisesti em. syistä tehdä myös toisen listan. Ylimääräiselle listalle kelpasivat myös festivaaliesitykset Suomesta ja Ruotsista, vaikka valtaosa onkin saanut perinteisen levityksen Ruotsissa.

Koin, että toisen listan elokuvat ansaitsevat lisää huomiota. Osa jo tekstissä mainituista elokuvista ei syystä tai toisesta mahtunut kummallekaan näistä. Listojen välistä löytyy bonus-elokuva ja lopussa se perinteisempi lista, joka tänään asettui tuohon järjestykseen.

 

Manchester By the Sea (Kenneth Lonergan)

De Palma (Noah Baumbach, Jake Paltrow)

In Jackson Heights (Frederick Wiseman)

American Honey (Andrea Arnold)

Little Men (Ira Sachs)

Mountains May Depart (Jia Zhangke)

The VVitch (Robert Eggers)

Neon Bull (Gabriel Maresco)

Right Now, Wrong Then (Hong Sangsoo)

The Hateful Eight 70mm Roadshow (Quentin Tarantino)

 

Vuoden paras VOD: Sleeping with Other People (Leslye Headland)

 

Isäni Toni Erdmann (Maren Ade)

The Big Short (Adam McKay)

Tuli mereltä (Gianfranco Rosi)

Carol (Todd Haynes)

Hymyilevä mies (Juho Kuosmanen)

The Lobster (Yorgos Lanthimos)

Son of Saul (Laszlo Nemes)

Tämän jälkeen (Mia Hansen-Love)

Knight of Cups (Terrence Malick)

Arrival (Denis Villeneuve)

Marraskuun festivaalitärpit

Keskiviikkona alkaneilla Stockholm Film Festivalilla ja Helsingin Night Visionsillä on ainakin yksi yhdistävä tekijä. Denis Villeneuven scifi Arrival saa kussakin maassa ensimmäisen julkisen esityksensä niillä. Elokuvan pääosaa lingvistinä näyttelee Amy Adams, joka yhdessä Jeremy Rennerin tiedemiehen kanssa pyrkii ottamaan kontaktia ulkoavaruudesta saapuneisiin olentoihin.

Pidin pitkään Villeneuveä sellaisena ohjaajana, joka ottaa valitsemansa genren esikuvat liian lähelle tekemistään enkä ole pitänyt kuin hänen edellisestä elokuvastaan Sicariosta. Arrival on hieno jatke tuolle täysosumalle. Arrival on siitä poikkeuksellinen tieteiselokuva, että se herättä tunteita. Vaikka Villeneuven elokuvassa on muutamia naiveja tilanteita, niin sen sanoma kommunikoinnin tärkeydestä, ja kielen keskeisestä asemasta siinä miten hahmotamme maailmaa, resonoi varmasti Trumpin voiton jälkeisissä tunnelmissa.

Voi myös olla, että nämä teemat koskettivat, koska asun Ruotsissa ja olen hitaasti, mutta varmasti etenemässä sujuvasti sellaiseksi henkilöksi, joka laittaa yhteen lauseeseen kolmea kieltä. Arrivalin tarinan voisi kertoa niin lyhyessä ajassa (elokuva perustuu novelliin), etten viitsi sen yllätyksiä ja elliptistä luonnetta pilata yhdistämällä näitä teemoja tapahtumiin elokuvassa.

Mainitaan kuitenkin, että eri puolille maapalloa saapuu 12 tummaa munaa, joiden sisältä löytyy älykkäitä ehkä vähän cthulhumaisia otuksia. Niiden kanssa kommunikointi etenee äärimmäisen hitaasti, mutta Villeneuve käyttää tämän mahdollisuuden hyvin virittämällä mystisen tunnelman.

Arrivalissa on hetkiä jotka muistuttavat niin Kubrickin Avaruusseikkailua kuin Nolanin Interstellaria. Mieleen tulee myös (Tarkovskin) Solaris. Villeneuve lainaa, mutta keskittyy jatkamaan omaa Sicariossa hyvin toiminutta kuumottavaa linjaa, jossa päähenkilö sen kummemmin kuin yleisökään ei oikein tiedä mitä ihmettä on meneillään.

Tukholmaan on tulossa iso liuta vieraita, joista henkilökohtaisesti odotan eniten perjantain Apocalypse Now ­-esitystä. Olen nähnyt elokuvan viimeksi valkokankaalta Redux-­version tultua elokuvateattereihin. Francis Ford Coppola on siis itse paikalla näytöksessä.

Keväällä toisen kerran Cannesin pääpalkinnon voittanut Ken Loach on myös kaupungissa. Sydänkohtauksesta toipuvasta vanhasta leskeksi jääneestä miehestä kertova I, Daniel Blake ei ole Loachin paras elokuva, mutta se on ehkä surullisimpia elokuvia mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Se kuvaa jatkuvasti kovenevaa työttömien kiristämispolitiikkaa muserruttavalla tavalla. Elokuva sisältää ehkä hieman vanhahtavia sävyjä ja valtaosa vihasta tuntuu yksilöityvän pelkästään kasvottomaan valtioon, mutta elokuvan lopussa kuultava puhe sai minut niin voimakkaasti kyynelehtimään, etten ole varma olenko koskaan kokenut vastaavaa lehdistönäytöksessä.

New Yorkin gentrifikaatiota hienosti kuvaavan Little Menin ohjaaja Ira Sachs on tulossa Tukholmaan ensi viikolla. Sachs tunnetaan Suomessa varmasti parhaiten edellisestä elokuvastaan Love Is Strange, joka kosketteli hieman jo samoja teemoja. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen, jos se on näkemättä. Kuten myös Tukholmassa nähtävään Little Meniin.

Jim Jarmuschilla on festareilla kolme elokuvaa, mutta mies ei ole itse saapumassa vieraaksi. Patersonista tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää kevään Oscareissa ja Stooges dokkari Gimme Danger on tietysti kaikkien musiikista kiinnostuneiden kiikarissa. Näitä en ole nähnyt, mutta Jarmuschin nimi liittyy myös kolmanteen elokuvaan. Gabe Klingerin toinen ohjaustyö Porto jäänee tänä vuonna kuolleen Anton Yelchinin viimeiseksi independent­elokuva ksi. Mies näytteli monissa pienissä elokuvissa tai rooleissa (mm. pääosaa viime vuonna Tukholmassa loistaneessa Green Roomissa; Jarmuschin Only Lovers Left Alivessa sitä nuorta miestä, joka hankkii obskuureja esineitä päähenkilölle sekä uudessa Star Trekissä), mutta hänet huomanneille menetys oli suuri. Porto tekee tämän entistä selkeämmäksi. Suosittelen erittäin vahvasti.

Viimeisenä bonuksena todettakoon, että Night Visionsissä on mahdollista nähdä kaksi maailman parhaiden elokuvien joukkoon kuuluvaa klassikkoa. John Carpenterin ylivoimaisesti paras elokuva They Live saa ensimmäistä kertaa hehkua valkokankaalla ja Sam Raimin Evil Dead (­trilogia) nähdään jopa kahtena päivänä. Koska olen viiksimies, niin mainitsen myös, että päävieraaksi on tulossa Franko Nero.