Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Tätä elokuvaa on mahdoton kuvailla

Tänään ensi-iltojen joukossa on yksi elokuva, joka tuskin muistuttaa mitään muuta elokuvaa koko vuonna. Törkeän hauska Greasy Strangler nähtiin Suomessa ensimmäistä kertaa Night Visions -festivaaleilla, mutta sen ohjannut Jim Hosking ei ole erityisen kiinnostunut kauhuelokuvasta.

Kun kysyn ohjaajalta sähköpostitse suosikkeja ja elokuvia, joista hän sai inspiraatiota, niin hän vastaa, ettei tiedä edes mitä genre-elokuva on. ”David Lynch on mielestäni aidosti hauska. Ehkä jopa hauskempi kuin kukaan muu”, jatkaa Hosking.

Greasy Strangleriä voisi jossain määrin verrata Lynchin esikoiselokuvaan Eraserheadiin tai ainakin se on yhtä outo ja kuvottava. Yhtä hyvä elokuva se ei ole, mutta ainakin se on melkein yhtä omaperäinen. Ihraan itsensä upottavaa sarjamurhaajakuristajaa esittää ratkiriemukkaasti Michael St. Michaels.

Eraserheadiin sitä voisi verrata myös siksi, että elokuvassa on kokeilullista otetta. Siinä on juoni, mutta mitään jännitystä ei ole, sillä murhaaja kertoo välittömästi kuka on. Kaikki pitävät sitä tosin vitsinä. Hoskingin mukaan kokeilu oli tarkkaan harkittua: ”Pyrin venyttämään tiettyjä elokuvantekemisen rajoja. En halunnut jännitettä, halusin hyvin vähän juonta, paljon toistoa. Halusin nähdä missä kulkee raja sen välillä mikä on vielä hauskaa, huvittavaa tai kiinnostavaa ja milloin se alkaa tuntua tylsältä ja ärsyttävältä, ja ehkä taas uudelleen hauskalta.”

Kuristaja asuu yhdessä poikansa kanssa rähjäisellä Los Angelesin alueella, jossa he pitävät yhdessä disco-kävelyjä sepostaen paikallisia nähtävyyksiä. Narisevan pojan tyttöystävän kanssa muodostuu perverssi kolmiodraama, mikä hakee vertaistaan elokuvamaailmasta. Oikeastaan parempi vertaus on Robert Crumbin härskit sarjakuvat, joita ohjaaja näytti näyttelijöille ja kuvausryhmälle.

Nuhjuisilla Los Angelesin syrjäkujilla kuvattu elokuva on täynnä aitoja hylättyjä taloja ja kuvauspaikkoja, joiden likaisuus tuo oman lisänsä jo valmiiksi etovaan tarinaan. ”On hankalaa löytää juuri niin kämäistä taloa kuin se, missä kuvasimme, mutta jos koputtaa tarpeeksi monelle ovelle, niin sellainen löytyy. Kävimme katsomassa useita omituisia taloja. joista osassa kuvaaminen olisi ollut ehdottomasti terveydelle vaarallista”, Hosking kuvailee.

Greasy Strangler ei ole todennäköisesti terveydelle haitallista, mutta tällaisia elokuvia löytyy ainoastaan, jos on valmis koputtamaan riittävän monelle ovelle. Suosittelen, jos roskaelokuva kiinnostaa.

Tätä elokuvaa on mahdoton kuvailla

Tänään ensi-iltojen joukossa on yksi elokuva, joka tuskin muistuttaa mitään muuta elokuvaa koko vuonna. Törkeän hauska Greasy Strangler nähtiin Suomessa ensimmäistä kertaa Night Visions -festivaaleilla, mutta sen ohjannut Jim Hoskings ei ole erityisen kiinnostunut kauhuelokuvasta.

Kun kysyn ohjaajalta sähköpostitse suosikkeja ja elokuvia, joista hän sai inspiraatiota, niin hän vastaa, ettei tiedä edes mitä genre-elokuva on. ”David Lynch on mielestäni aidosti hauska. Ehkä jopa hauskempi kuin kukaan muu”, jatkaa Hoskings.

Greasy Strangleriä voisi jossain määrin verrata Lynchin esikoiselokuvaan Eraserheadiin tai ainakin se on yhtä outo ja kuvottava. Yhtä hyvä elokuva se ei ole, mutta ainakin se on melkein yhtä omaperäinen. Ihraan itsensä upottavaa sarjamurhaajakuristajaa esittää ratkiriemukkaasti Michael St. Michaels.

Eraserheadiin sitä voisi verrata myös siksi, että elokuvassa on kokeilullista otetta. Siinä on juoni, mutta mitään jännitystä ei ole, sillä murhaaja kertoo välittömästi kuka on. Kaikki pitävät sitä tosin vitsinä. Hoskingsin mukaan kokeilu oli tarkkaan harkittua: ”Pyrin venyttämään tiettyjä elokuvantekemisen rajoja. En halunnut jännitettä, halusin hyvin vähän juonta, paljon toistoa. Halusin nähdä missä kulkee raja sen välillä mikä on vielä hauskaa, huvittavaa tai kiinnostavaa ja milloin se alkaa tuntua tylsältä ja ärsyttävältä, ja ehkä taas uudelleen hauskalta.”

Kuristaja asuu yhdessä poikansa kanssa rähjäisellä Los Angelesin alueella, jossa he pitävät yhdessä disco-kävelyjä sepostaen paikallisia nähtävyyksiä. Narisevan pojan tyttöystävän kanssa muodostuu perverssi kolmiodraama, mikä hakee vertaistaan elokuvamaailmasta. Oikeastaan parempi vertaus on Robert Crumbin härskit sarjakuvat, joita ohjaaja näytti näyttelijöille ja kuvausryhmälle.

Nuhjuisilla Los Angelesin syrjäkujilla kuvattu elokuva on täynnä aitoja hylättyjä taloja ja kuvauspaikkoja, joiden likaisuus tuo oman lisänsä jo valmiiksi etovaan tarinaan. ”On hankalaa löytää juuri niin kämäistä taloa kuin se, missä kuvasimme, mutta jos koputtaa tarpeeksi monelle ovelle, niin sellainen löytyy. Kävimme katsomassa useita omituisia taloja. joista osassa kuvaaminen olisi ollut ehdottomasti terveydelle vaarallista”, Hoskings kuvailee.

Greasy Strangler ei ole todennäköisesti terveydelle haitallista, mutta tällaisia elokuvia löytyy ainoastaan, jos on valmis koputtamaan riittävän monelle ovelle. Suosittelen, jos roskaelokuva kiinnostaa.

Frank Solo

Frank Solo
Frank Ocean

Yksi kaikkien aikojen parhaista Flow-sunnuntaista koettiin eilen Suvilahdessa. Päivään mahtui monipuolisesti musiikkia eri lajityypeistä ja ennen kaikkea se päättyi Frank Oceanin täydelliseen näytökseen.

Iltapäivän esiintyjistä Red Garden -lavalla vakuutti leppoisa Tuuttimörön räpäytys, jota ennen ehdin kuulla myös hieman Noah Kinin hyvää dj-settiä. Blogosfäärin, savukkeiden ja kolien jälkeen Princess Nokia tarjosi intersektionaalisemman rap-vaihtoehdon. Ensimmäisen välispiikin aihe oli varmasti monille tuttu: prinsessan keikoilla eteen on suotavaa päästää naiset ja vähemmistöjen edustajat. Teltta oli ehkä hieman yllättäen täynnä innostunutta porukkaa, jolle tarjoiltiin energistä menoa. Muutamia tarttuvia kappaleita mahtui Princess Nokian arsenaaliin, mutta toivottavasti niitä syntyy jatkossa myös lisää.

Seuraavana ohjelmavuorossa oli amerikkalainen Afghan Whigs, joka oli vanhemmille kävijöille viritetty ohjelmistohoukutin. Bändi soitti varsin hyvän keikan ja heillä oli myös huumorintajua pääsystään isompaan telttaan (”Most of you have no idea who we are and that’s okay”).

Sitä hetken seurattuani siirryin ihmettelemään norjalaisen sisarfestivaalin ennakkoon paljon hehkuttamaa Jenny Hvalin keikkaa, joka oli vähintäänkin erikoista kommentaaria älypuhelinnarsismista. Tai siltä se lyhyen katsannon perusteella vaikutti. Onneksi samaan aikaan Other Soundissa oli tarjolla Pekko Käppi & K:H:H:L, jonka kantele-blues piristi huomattavasti alkuiltaa.

Loppuun olikin sitten ängetty kaikki parhaimmat keikat, joista Black Tentin Angel Olsenin muutamat herkät ja iskevät kappaleet vetivät ihoni kananlihalle (shut up, kiss me, hold me tight). Samassa teltassa myös Mr. Fingers teki festivaalille mainion päätöksen.

Näiden välissä Odd Future -kollektiivista ponnahtanut Frank Ocean järjesteli trippailevan audiovisuaalisen elämyksen, jollaista on odotettu pitkään. Kun Ocean perui Flow-keikkansa vuonna 2012, niin poistuimme alueen ulkopuolelle kuuntelemaan miestä levyltä.

Lavan edustaan oli rakennettu pitkä silta, jolla Ocean liikkui seuranaan kasa kameroita, kokonainen orkesteri, bändin jäseniä, discopallo ja soittimia. Keikan välispiikeissä Ocean höpötti välillä ”mielikuvitusystävänsä” kanssa epämääräisesti seuraavaa kappaletta suunnitellen. Oceanin estetiikkaan kuuluu kiireetön haahuilu ja odotus, johon höpöttely sopi hyvin. Viime vuonna Ocean julkaisi vihdoin kaksi uutta levyä (Endless, Blonde) pitkän odotuksen jälkeen. Huhut Blondesta kiersivät villinä pitkään, mikä tuntui vain lisäävän levyn suosiota somessa.

Myöhässä alkaneen keikan aluksi lavan etuosaan kuului ääntä monesta eri suunnista ja ensimmäisinä kappaleina (intron jälkeen) Ocean lauloi Blondelta Solon ja sinkkuna myöhemmin julkaistun upean Chanelin. Parhaiten kappaleista puhuttelivat yleisöä juuri Blonden biisit.

Visuaalisesti keikka oli varmasti parhaimpia mitä päälavalla tullaan koskaan näkemään. Kamerat seurasivat Oceania jatkuvasti kuin Instagramin tai Snapchatin päiväkirjamaisissa videoissa. Välillä ruudulla näkyi videokameran etsimessä näkyvää grafiikkaa (Ocean varmaankin kuvaa vapaa-ajallaan myös SD-laadulla koska ”HD, that’s too real”). Split screen -tekniikkaa ja lukemattomia muita kikkoja käyttänyt livenä tehty kameratyö oli kekseliästä ja alituiseen kiinnostavaa.

Kaipausta henkivät lyriikat olivat pääosin hyvin hallussa yleisössä, mutta keikan päätäneeseen Nikesiin saatiin mukaan myös karaoke-grafiikat. Sen ohella kappaleista ehdottomia huippuja olivat vanhemmat Pyramids ja Thinking ’bout You.

Ocean onnistui luomaan hämmentävän välittömän tunnelman omituisilla välispiikeillään ja persoonallaan, mistä johtuen kaikkien artistien suusta kuultavat iloveyout vaikuttivat juuri tällä kertaa paljon uskottavammilta.

Sadetanssi

Aphex Twin oli perjantain parhaita
Aphex Twin oli perjantain parhaita

Perjantain ja lauantain huippuhetkiin lukeutuivat Aphex Twin ja Car Seat Headrest. Jälkimmäinen alkoi kesken hienon pitkän Aphex Twinin setin, mutta sinne oli silti kokoontunut innokas porukka laulamaan Teens of Denialin kappaleita yhteen ääneen. Erityisesti Drunk Driversin aikana laulu kuului selkeästi kappaleen hiljaisten hetkien soidessa. Keikka oli mitä parhain osoitus siitä, että indierock voi edelleen hyvin ja sille on tilausta Suomessa.

Perjantaina Litku Klemetti vakuutti entistäkin enemmän, että on valmis nousemaan isomman luokan esiintyjäksi. Kehitys viime kesän H2Ö:stä on ollut nopeaa. Soitossa ei kuulunut mitään virheitä ja loppuun säästelty Juna Kainuuseen innosti yleisöä ylivoimaisesti eniten. Ehkä Litkussa juuri viehättää se ettei musiikki pyöri pääkaupunkiseudun ympärillä.

Oranssi Pazuzun kovaa keikkaa ehdin nähdä noin kolmekymmentä minuuttia, mutta ilman korvatulppia sitä ei oikein pystynyt seuraamaan (vika ei tietysti ollut bändin syytä). Oli kuitenkin aika siirtyä hyvissä ajoin Roy Ayersiin, joka valitettavasti ei ollut kaiken vaivan arvoinen. Bändi oli tavallaan hyvässä vedossa, mutta Ayers yllytti jokaisen kappaleen liian pitkään jammailuun. Searchingiin se vielä sopi, mutta homma lähti nopeasti toistamaan itseään. Lisäksi mies ei itse ollut enää nuoruutensa tikissä.

Loppuilta meni hieman eri vaihtoehtoja testaillessa, joista oikeastaan parhaiten piristi Red Gardenin Linda Lazarov & Kristiina Männikkö. Myöhemmin samaiselle paikalle tuli Wes Baggaley, jonka lopun discohurmokseen oli jo änkenyt hyvin paljon juhlaväkeä.

Lauantaina Julie Byrnen rauhallinen ja nöyrä kitarointi sopi odotetusti iltapäivään, mutta sitä ennen Other Soundin Midori Takada vaikutti kiinnostavammalta lumisadetta muistuttavilla visuillaan kuin musikaalisesti. Sen sijaan niin ikään japanilainen Powder teki vaikutuksen front yardissa pauhanneella housellaan.

Sparksin keikka lukeutui niihin harvoihin esiintyjiin, jonka keikan katsoi mielellään kokonaan. Pirteä rocki toimi hyvin ja soittokin parani koko ajan sen edetessä. Viimeistään Ron Maelin tanssi kruunasi koko lauantain. Ronilla oli myös syntymäpäivät, joka kuulutettiin välispiikissä.

Välittömästi keikan jälkeen taivas repesi ja harva ehti sadetta pakoon kastumatta. Sade oli niin voimakasta, että esimerkiksi Voimalan edustalla syntyi pieni ryysis salamoiden keskelle, kun kaikki halusivat sisään. Teltoista piti myös poistua, mikä aiheutti kaaosta alueella.

Pääosin paniikin jälkeen asiasta tiedotettiin olosuhteisiin nähden erittäin ammattitaitoisesti. Osa taisi silti jäädä kotiin, sillä alueella oli suhteellisen väljää, kun pienen väliajan jälkeen Goldfrapp, The XX ja Flume pääsivät esiintymään normaalisti monen muun tavoin.

Flow-opas

Erinäisissä asiantuntijapiireissä on nuristu Flow-ohjelmiston valinnoista, jotka ovat ainakin viime vuotta vähemmän tunnettuja. Vanhemmille (25+) Flow-kävijöille muistiin varmasti mahtuu nimekkäämpiäkin vuosia, mutta itse olen täysin haltioissani ohjelmistosta. Frank Ocean soitti eilen Way Out Westissä kehutun keikan, mikä nostattaa tunnelmaa sunnuntaille.

Tässä nopeasti joitain tärppejä perjantaille ja lauantaille, jos Flow-ohjelmassasi on aukkoja:

 

Car Seat Headrest (Pe, Zalando Black Tent, 22:15). Viime vuosien ylivoimaisesti parasta amerikkalaista indierockia soittava bändi on julkaissut paljon levyjä, mutta löi läpi viime vuonna Matadorin julkaisemalla levyllä. Teens of Denial -levy kuulostaa paljon Pavementiltä.

Aphex Twin (Pe, Lapin Kulta Red Arena, 21:15). Tämä vinkki lienee kaikilla listoilla, mutta Windowlickerin partoja ja rintoja yhdistävää viehätysvoimaa ei voi aliarvioida. Konemusiikin legenda palasi muutama vuotta sitten hiljaiseloltaan ja miehen livekunto on ehdottomasti syytä tarkistaa.

Roy Ayers (Pe, Bright Balloon 360 Stage, 20:30). Soul-musiikin legenda on tehnyt soundtrackin mm. blaxploitaatio-klassikkoon Coffy, jossa näytteli (Tarantinon Jackie Brownin) Pam Grier.

Young Thug (Pe, Main Stage, 20:15). Yhdysvaltalainen räppäri vieraili Jamie xx:n ylistetyn albumin In Colour parhaimmassa kappaleessa I Know There’s Gonna Be (Good Times) ja sitä on toivottavasti luvassa myös tänään.

Oranssi Pazuzu (Pe, Zalando, 19:15). Svartille levyttävän yhtyeen kokeellinen black metal ei varmasti sovi kaikkien korvaan, mutta kyseessä on yksi Suomen omaperäisimmistä yhtyeistä, joten suosittelen tutustumaan.

Flume (La, Lapin Kulta Red Arena, 0:00). Austraalialainen poppiesiintyjä on ehdottomasti vähiten ennakkoon kuuntelemani esiintyjä, mutta biisit ovat todella tarttuvia. Skin-levyllä vierailee mm. Beck, Tove Lo ja Raekwon.

Selvhenter (La, The Other Sound, 22:30). Tanskalainen kokeellista jazzia soittava pläjäys on vieraillut Suomessa aiemmin H2Ö:ssä. Oranssi Pazuzun tavoin tämä ei totisesti ole kaikille, mutta näiden esiintyjien olo festareilla on rikkaus.

Goldfrapp (La, Main Stage, 21:00). Omien sanojensa mukaan Goldfrapp halusi tehdä Bond-leffoihin soveltuvaa tunnelmamusiikkia ja sitä ainakin hittilevyllä Felt Mountain piisaa. Tänä vuonna julkaistu uusi levy ei myöskään ole hassumman kuuloinen.

Kaitlyn Aurelia Smith (La, Voimala, 18:30). Tunnelmallista analogisten syntikoiden musiikkia ei turhaan ole suositeltu ja se vaikuttaa näytebiisien perusteella potentiaaliselta löydöltä, joita mahtuu jokaiseen Flow-festariin. Spotifyn mielestä häntä voi verrata Flow-veteraaniin Holly Herndoniin. Ehkäpä, mutta tämä on paljon eteerisempää.

Julie Byrne (La, Balloon, 15:45). Yhden vuoden levyistä (Not Even Happiness) tehnyt Julie Byrne tekee eleettömästi omaperäistä musiikkia kitarallaan. Hiljaisella soitannolla ja kauniilla laululla on parasta aloittaa lauantai.

 

Ilmiö teki paluun kesän kauneimpana päivänä

Ilmiö-festivaali heräsi uudelleen henkiin lauantaina Turun Uittamossa. Loppuunmyydyn tapahtuman lavoista kaksi sijaitsi alueen ulkopuolella ja niille pääsi myös ilman pääsylippua. Erityisesti rantalava oli idyllinen paikka nauttia aurinkoisesta säästä.

Upeita puitteita rikkoi ehkä hieman se, ettei tapahtuman suosioon oltu täysin varauduttu, sillä alueelle pääseminen ja sieltä poistuminen vaati turhankin kauan aikaa. Laivabussi lähti käytännössä aina ennen aikojaan sen tultua täyteen.

Musiikin osalta tapahtumassa oli laadukas ja monipuolinen ohjelma, jossa yhdistyi miellyttävällä tavalla kokeellinen ja indiemusiikki. Hieman samalla tavoin kuin legendaariselle Fonalille levyttivät sekä TV-Resistori että oudommat nimet kuten Islaja, Ilmiössä pystyi kuuntelemaan suomalaista musiikkia monimuotoisimmillaan.

Porraslavalla nähtiin mm. Keuhkot sekä Pöllötulkki ja hilloampulli, kun taas rantalavalla soi Burning Heartsin poppi. Sisäpihalla persoonallista musiikkiaan esitti isolle yleisölle Pöllöt.

Illan parhaimpiin keikkoihin lukeutui lukuisista yhtyeistä tunnetun (mm. K-X-P) Timo Kaukolammen jumittava tekno maisemalavalla. Samaisella lavalla nähtiin oikeastaan kaikki parhaimmat keikat. Robert Ensiö Niemistö esiintyi myöhään illalla yksin kitaransa kanssa. Sitä ennen Jaakko Eino Kalevin ja Sami Toroin uudehko yhteisprojekti Man Duo veti hyvän keikan ja kahden saksofonistin freejazz-showksi muodostunut Narvana yllätti täysin. Myös alkuillasta esiintynyt Tuusanuuskat miellytti kokeellisella musiikillaan.

Viime vuonna viimeistä kertaa järjestetyillä H2Ö-festivaaleilla (jonka järjestäjät ovat pitkälti samaa organisaatiota Ilmiön kanssa) oli Ilmiötä enemmän ulkomaisia esiintyjiä. Festivaaleille varmaankin moni saapuu ennen kaikkea yleistunnelman vuoksi kuin varta vasten tiettyjen esiintyjien takia. Joka tapauksessa ilmiömäisen hienoa on, että pääsymaksullisen tapahtuman esiintyjistä voi nauttia myös ilmaiseksi, jos pääsylippua ei saanut hankittua ajoissa. Tällaiset erikoisuudet tekevät festivaalista omalaatuisen.

Kaiken kaikkiaan loppuunmyyty Ilmiö varmasti täytti ennakko-odotukset ja toivottavasti ensi vuonna mukana on myös hieman enemmän ulkomaisia esiintyjiä.

Ingmar Bergman täyttäisi ensi vuonna 100 – näin juhlit sitä oikein

Ingmar Bergman syntyi vuonna 1918, joten ensi vuonna sitä juhlitaan Ruotsissa paljon. Ehkä paras tapa siihen on joka vuosi kesäkuussa Fårön saarella järjestettävä Bergmanveckan, eli Bergman-viikko. Saarelle pääsee parhaiten Visbyn kautta, jonne pääsee lentäen tai kesäisin myös kerran viikossa liikennöivällä Siljalla. Tukholman eteläpuolelta kulkee myös useita lauttoja päivässä Visbyyn.

Tänä vuonna tapahtuman päävieras oli näyttelijä Gunnel Lindblom, joka näytteli niin Bergmanin elokuvissa kuin näytelmissäkin. Monipuoliseen ohjelmaan sisältyi paljon keskusteluja, joista etenkin Lindblomin ja Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen, Pappi lukkari talonpoika vakooja) vierailut tarjosivat valaisevia näkökulmia ohjaajan töihin.

Näytillä oli myös muita Lindblomin elokuvia, joista ehkä kiinnostavimpia on Mai Zetterlingin ohjaama aikanaan todella jyrkän vastaanoton saanut feministinen mestariteos Flickorna. Zettterlingin kokeellisessa elokuvassa Harriet Andersson, Bibi Andersson ja Gunnel Lindblom esittävät näyttelijättäriä, jotka ovat mukana tekemässä uutta sovitusta Lysistratasta. Näytelmä kiertää ympäri Ruotsia ja he kohtaavat sekä sukupuoleensa että ulkonäköönsä liittyvää arvostelua. Zetterling aloitti itse myös näyttelijänä ennen kuin siirtyi ohjaajaksi ja elokuvaa on luonnollisesti tulkittu myös sitä taustaa vasten. Harrietin, Bibin ja Gunnelin tavoin myös Mai oli mukana Bergmanin elokuvissa.

Ohjelmistossa oli niinikään Christina Olofsonin dokumenttielokuva I rollerna tre (1996), jossa Bibi, Harriet ja Gunnel kokoontuvat 90-luvulla kuolleen Zetterlingin kotiin Ranskaan. Talossa syödessä he muistelevat elämiään ja pohtivat myös mitä uhrauksia uravalinta aiheutti. Se on mielenkiintoinen ja ehdottomasti suositeltava sisarteos Zetterlingin elokuvan katsomisen rinnalle. Se ei myöskään syntynyt helposti, sillä Olofson kertoi eritoten Harriet Anderssonin saamisen kameran eteen olleen hankalaa. Ehkä hieman yllättäen Olofson leikkasi kaikki Bergmania koskevat keskustelut pois valmiista elokuvasta.

Bergmanin töistä oli valittu esitettäväksi ehkä hieman yllätyksetön valikoima, joihin lukeutuivat mm. Mansikkapaikka, Persona, Seitsemäs sinetti, Saraband, Taikahuilu, Marionettien elämä, Harjoitusten jälkeen ja Onnea kohti. Ilmeisesti ainoastaan Bergmanin omassa elokuvateatterissa (Bergmanin suosikkituoliin ei saa istua näytöksen aikana) esitettiin elokuvia filmikopiolta, mikä oli pienoinen pettymys. Marionettien elämä esitettiin Bergmancenterissä DVD:ltä, mutta muutoin oli näytöksissä sentään nykyaikaiset esityskopiot. Marionettien elämästä luvattiin englanniksi tekstitetty versio, mutta se tulikin ruotsalaisilla teksteillä. Filmikopioista on varattu englanniksi tekstitetyt versiot esitettäväksi.

Guldbagge-gaalassa tänä vuonna hyvin menestynyt Min faster i Sarajevo kuului sekin ohjelmistoon kuten myös Kristian Petrin hieno pohdiskeleva dokumenttielokuva Hotellet. Ympäri maailman hotellien runollisia tarinoita läpikäyvässä elokuvassa ei nimen lisäksi ole mitään punaista lankaa, mutta se on silti jatkuvasti kiinnostava. Ehkä kiinnostavin osuus liittyy Kuolema venetsiassa -elokuvan ruotsalaispoikaan. Nyt jo harmaantunutta Björn Andréseniä haastatellaan Lidolla, jossa elokuva myös kuvattiin. Suljetussa aavemaisessa hotellissa hän avautuu saamastaan absurdista huomiosta. Viscontin klassikkoelokuvan jälkeen hänelle viritettiin poptähden uraa Japanissa ja hänestä tuli homoikoni hieman tahtomattaan.

Yksi festivaalin vieraista jäi minulta harmi kyllä kokonaan kokematta. Norjalainen Joachim Trier (Louder Than Bombs) oli kutsuttu pitämään Masterclassia saarelle. Myös Trierin viimeisin ohjaustyö Louder Than Bombs kuului ohjelmaan. Elokuva on toki viime vuosien parhaimpia, mutta sen valinta lisäsi entisestään ohjelmiston yllätyksettömyyttä.

Fårön asti ei toisaalta kannata matkustaa pelkästään elokuvia katsomaan. Ohjelmaan kuului tänä vuonna myös musiikkia. Jens Lekman soitti lyhyen ja kauniin keikan Bergmancenterin takapihalla. Belle and Sebastianin kitaristi Stevie Jackson esiintyi upeassa Kutens bensinissä, jonka naapurissa on Tati creperie. Jackson esitti mm. säveltämiään Belle and Sebastianin kappaleita, joista eritoten Jonathan David ja Step Into My Office, Baby tekivät suuren vaikutuksen. Jackson alkoi keräämään 2000-luvun alussa Bergmanin  elokuvia DVD:llä ja tämän fanatismin myötä oli päätynyt Bergmanveckanille.

Ainakin osalle kutsuvieraista järjestettiin mahdollisuus tutustua Bergmanin taloon, jota pidetään yllä huolella. Esteettisesti pelkistetty talo ei ole lainkaan pröystäilevä, mutta sieltä löytyvät esineet rikastivat kokemusta. Ehkä mieleenpainuvin on seinäkello, jonka ääntä kuullaan useissa hänen elokuvissaan. Paikallaan on myös Bergmanin videokirjasto, josta on tehty myös tv-sarja. Varsinaisesta kirjastosta löytyi kirjoja omistuskirjoituksilla, joista ainakin Woody Allenin on jakamisen arvoinen: ”To the greatest of all film directors from his biggest admirer.”

Bergmanveckanin aikana järjestettiin kahdesti Bergmansafari, jossa oli mahdollista kiertää elokuvien kuvauspaikkoja. Bergmancenterillä myydään myös karttoja omatoimiseen tutkiskeluun. Saaren kaunis luonto on henkeäsalpaava ja sen karua ilmettä katsellessa saa ihan erilaisen kuvan Bergmanin elokuviin.

Saaren moninaisesta maisemesta ehdoton kohokohta on Langhammarsin kiviranta, joka löytyi Kuin kuvastimessa -elokuvaa varten. Ranta vetää vertoja jopa monille Norjan upeille maisemille. Sen nähtyään Bergman ei pelkästään kuvannut lisää elokuvia saarella (mm. Persona) vaan asettui lopulta sinne myös asumaan.

Fårön ja Gotlannin turismin ansiosta alueelta saa myös erinomaista ruokaa monesta paikkaa. Gotlannissa myös viljellään paljon, joten ainesosat ovat tuoreita. Hämmästyttävää kyllä Fårögårdenin Bed & Breakfastissä koko reissun paras annos oli kasvisruokaa.

Saatan olla jokseenkin puolueellinen, koska vietin lapsuuteni kesät länsi-Suomen saaristossa, mutten keksi montaa Fåröä parempaa matkakohdetta Pohjoismaissa.

IMG_0097

Sodankylässä tuttuun tapaan peruutuksia ja elämyksiä

Sodankylän elokuvajuhlien yksi parhaimmista hetkistä koettiin varsinaisen ohjelmiston ulkopuolelta. Keskiviikkona päivänäytöksessä oli ilmaisesitys paikallisesta aktivistista käsittelevästä dokumentista. Aktivisti kertoo Riikka Karppisesta, joka 15-vuotiaana alkoi puolustaa Viiankiaavan luonnonsuojelualuetta ulkomaisten kaivosyhtiöiden aikeilta. Kauniit luontokuvat karhupesueesta yhdistyvät hienoon henkilödokumenttiin, jossa Vihreiden kunnallisvaltuutettu Karppinen käy vasemmistolaisen isänsä kanssa keskusteluja.

Keskiviikkona varsinaisessa ohjelmistossa esitettiin kaksi Kristen Stewart -elokuvaa. Niistä kiinnostavampi oli Kelly Reichardtin ohjaama Certain Women, jossa Stewartilla on sivuosa kolmesta tarinasta koostuvassa usean naisen muotokuvassa. (Se toinen oli Assayasin korkeihin standardiehin nähden pettymykseltä tuntunut Personal Shopper, jossa Stewartin kaksoisveli on kuollut ja mahdollisesti ottaa kontaktia tuonpuoleisesta.) Certain Womenissä eritoten hienon roolisuorituksen tekee Laura Dern asianajajana, joka puolustaa miesreppanaa työkiistassa. Elokuvan eri tarinat nivoutuvat lopussa mukavasti yhteen, minkä ansiosta teos tuntuu ehyemmältä kuin eri tarinoita yhdistelevillä elokuvilla on tapana.

Torstai alkoi Hanna Schygullan aamukeskustelulla, joka kesti harmillisen lyhyen ajan. Alkuun nähtiin tosin hieno Anne Imbertin dokumentti Schygullan urasta. Pitkän uran tehnyt näyttelijä on palkittu sekä Cannesissa että Berliinissä parhaan näyttelijän palkinnolla. Schygulla ei ollut erityisen kiinnostunut puhumaan Fassbinderistä, mikä oli pienoinen pettymys. Muutoin keskustelu oli täynnä kiinnostavia huomioita elämästä ja näyttelemisestä.

Ranskan nykyohjaajista yksi kiinnostavimpia nimiä on Bertrand Bonello, joka oli vieraana festivaaleilla. Saint Laurentin, House of Tolerancen ja Nocturaman ohjaajan perjantain aamukeskustelussa oli välitön tunnelma keskustelua vetäneen Olaf Möllerin kanssa ja ohjaaja kertoi avoimesti myös elokuvien tekemisestä The Pornographerin näytöksessä. Elokuvan pääosaan Bonello palkkasi uuden aallon ikonisen näyttelijälegendan Jean-Pierre Léaud, joka muistetaan parhaiten ehkä yhteistyöstään Truffautin kanssa (mm. 400 kepposta). Käsikirjoitusvaiheessa hänellä pyöri muutkin kuin porno-ohjaajat mielessä ja pohjasi pettyneen keski-ikäisen päähahmon osittain cinefiilien palvomaan Philippe Garreliin. Pornographer kertookin yleisesti ottaen taiteellisen elokuvan tekemisen vaikeudesta eikä välttämättä niinkään paljon pornosta. Kun yrittää tehdä asioita toisin kuin muut, niin tie ei ole helpoin.

Muita vaikuttavia näytöksiä perjantailta oli Kogonadan Columbus, jossa Eero Saarisen (Eliel Saarisen poika) vaikuttava arkkitehtuuri pääsee pääosaan. Välivuotta pitävä tyttö kiertää ympäri Columbuksen maineikkaita rakennuksia esitellen niitä hieman vanhemmalle miehelle, joiden ystävystymisestä tulee jossain määrin mieleen Lost in Translation. Hidastempoinen elokuva on kauniisti kirjoitettu ja pohdiskeleva, jossa kamera on aseteltu monesti henkilöhahmojen taakse. Sen kauniissa kuvasommitelmissa talot ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiskasvotkin.

Festivaalin ehdoton päävieras oli espanjalainen Carlos Saura, joka 85-vuotiaanakin oli äärimmäisen tärävä ja puhelias. Upea Cria cuervos – Korppi sylissä oli loppuunmyyty pitkin festivaalia. Elokuvan Elisa – elämäni päätteeksi isoon telttaan saapunut Saura kertoi mm. ystävyydestään Luis Buñueliin, jonka surrealismi näkyy myös Sauran elokuvissa.

Muista vieraista pettymystä aiheutti amerikkalaisen Gabe Klingerin peruuntuminen sekä se, ettei Aki Kaurismäkeä näkynyt paikalla. Jälkimmäinen hämmensi, sillä erittäin hienosta Toivon tuolla puolen -elokuvasta järjestettiin silti kaksi näytöstä. Toivoa herättää kuitenkin Kuosmasen aseman vakiintuminen. Vuonna 2012 valmistunut Romu-Mattila ja kaunis nainen oli yksi festivaalin parhaista näytöksistä yhdessä Salaviinanpolttajien ja niitä seuranneiden tanssien kanssa.

Sodankylään kokoontuu lähes joka vuosi hyvinkin erilaisista elokuvista intoilevia, vaikka kanonisoitu taide-elokuva onkin pääruokalaji. Olaf Möller ja Mika Taanila alustivat kokeellisempia töitä Fukushima-teemalla pienessä teltassa. Esityssarjaa oli ilo katsella, sillä Taanilan DocPoint-näytöksiä ei enää ole ja Avantokin on vain muisto joidenkin mielessä.

Oheistapahtumista tunnelmaa nostatti se, että voitimme leffavisan yhdessä Montaasin kokeneimpien jäsenten kanssa. Kenties Suomen tärkeimmän elossa olevan elokuvakerhon jäsenet olivat jokseenkin huolissaan tämän vuoden erikoisuudesta: alkoholin nauttiminen näkyvästi festivaalialueella on nykyään kielletty. Ehkä nolointa oli se, että tätä säännöstä joudutaan myös vahtaamaan talkoolaisten avulla. En tiedä mitä kiellolla saavutettiin, sillä kaljatölkkien sihahtelu näytöksien alussa oli ehkä aiempaa yleisempää.

Sodankylän elokuvajuhlat on jonkin sortin ihme, jota on vaikea selittää. Hieman kuten mykkäelokuva säestyksellä, se pitää kokea itse. Yötön yö on pieni osa sitä kuuluisaa tunnelmaa, johon pääsee ainoastaan Sodankylässä. Holhoaminen ei sitä onneksi pilaa, sillä parasta festivaalilla on alueen kompaktius. Ihmisiin törmää väkisin ja elokuvista keskustelua tuskin harrastetaan missään muualla Suomessa yhtä paljon.

Suomi 100 -ohjelmaan kuuluu myös kiinnostavaa kulttuuria

Kuva: Alessandro Claudio Mirai
Kuva: Alessandro Claudio Mirai

Pontikkaa, yksi porsas ja lopussa saapuu poliisit.

Paljoa ei tiedetä Suomen ensimmäisestä elokuvasta Salaviinanpolttajat, sillä se on kokonaan kadonnut. Juonesta kuitenkin nämä perusasiat ovat selvillä ja ne toimivat myös pohjana Juho Kuosmasen uudessa versiossa. Kuosmanen sai idean Otto Kylmälältä, joka järjestää Tampereella mykkäelokuviin keskittynyttä festivaalia Loud Silents. Festivaali täytti tänä vuonna 5 vuotta, Suomi juhlii 100-vuotista taivaltaan ja alkuperäinen elokuva on 110 vuotta vanha. Oli siis aika tehdä siitä uusi versio, joka näytettiin ensimmäistä kertaa Tampereella ja eilen vasta toista kertaa Sodankylässä.

Sodankylän mykkäsäestykset ovat festivaalin suola. Niiden vuoksi moni ylipäätään matkustaa tänne asti, sillä ison teltan tunnelmaan ei pääse missään muualla Suomessa. Siksi Cannesissa viime vuonna palkittu Hymyilevän miehen ohjaaja tuntui jännittävän tälle arvostetulle paikalle pääsyä Sodankylässä. Pohjustuksessa hän kertoi toivoneensa, että näytös olisi järjestetty pienessä teltassa. Hyvä, ettei järjestetty, sillä tunnelma nousi aivan parhaimpien mykkämuistojen rinnalle.

Salaviinanpolttajien ohella esitettiin hieman aiemmin tehty tositapahtumiin pohjaava Romu-Mattila ja kaunis nainen, joka kertoo talonsa menettävästä miehestä. Kummassakaan ei siis ole puhuttuja vuorosanoja, ne ovat mustavalkoisia ja niiden yhteiskesto oli noin tunnin. Molemmat elokuvat kuvattiin 16mm:n vieterikameralla, jonka luoma kuva oli varsin kunnioittava mykkäelokuvaa kohtaan. Ehkä Guy Maddiniä lukuunottamatta ei tällä vuosituhannella ole nähty mykkäelokuvia, jotka tekisivät estetiikalle kunniaa tuomalla mukaan jotain omaa.

Salaviinanpolttajissa kuvanopeus oli n. 20 kuvaa sekunnissa, mikä lisäsi keveyttä muutenkin varsin koomisiin elokuviin. Muihin Kuosmasen töihin verrattuna elokuvissa oli paljon enemmän Aki Kaurismäelle ominaista huumoria, jossa eri vuosikymmenien esineitä yhdistellään saumattomasti.

Paljolti tunnelmaa nostatti mainio Ykspihlajan kino-orkesteri, jonka soittoa tullaan kuulemaan festivaaleilla onneksi vielä lisää. Lisämausteena toimi kenties Suomen tunnetuin nimi Hollywoodissa: foley-artisti Heikki Kossi, jonka tuoreimpiin krediitteihin kuuluu mm. Sofia Coppolan The Beguiled. Foley-äänet tehtiin nimittäin livenä valkokankaan vasemmassa reunassa. Enpä ole vastaavaa koskaan päässyt näkemään ja kuulemaan.

Muillakin kuin Sodankylän elokuvajuhlilla on nimekkäitä vieraita ja ikimuistoisia hetkiä elokuvan suurien nimien joukossa. Eilinen oli kuitenkin jotain, mistä pystyi tuntemaan hieman kansallisylpeyttä.

Onnistunut kaupunkifestivaali

Sideways järjestettiin tänä vuonna yhtä viikkoa aiemmin ja ainakin säät osuivat tällä kertaa niin hyvin kuin kesäkuussa Suomessa voi ylipäätään toivoa. Myös lavojen hierarkiaa oli muutettu edellisestä vuodesta. Valtavaa autotallia muistuttaneessa Warehousessa soitti tällä kertaa paljon nimekkäämpiä esiintyjiä, joista ainakin lauantain Mika Vainio -tribuutti ja Chelsea Wolfe kärsivät huonosta akustiikasta. Vainio-tribuutti oli hieno ele, mutta edesmenneen muusikon omaperäistä ja aggressiivista energiaa jäädään kaipaamaan.

Muiden lavojen osalta järjestelyt olivat kunnossa ja riittävän läheltä kaikki bändit kuulostivat hyvältä. Erityisen miellyttävää Sidewaysissä on sen pienuus. Vaikka lauantai olikin loppuunmyyty, niin alueella oli mahdollista liikkua ilman liiallista tungosta. Lavat ovat riittävän lähellä toisiaan ja Kellohallin pienessä tilassa oli aiempaa vähemmän esiintyjiä.

Dinosaur Jr. on käynyt Suomessa lukuisia kertoja, mutta J Mascisin kitarasooloja kuunneltiin tälläkin kertaa samalla pieteetillä kuin aiemminkin. Legendaarisen yhtyeen ensimmäiset kaksi levyä ovat edelleen parhaita, mutta hämmentävää kyllä Lou Barlow’n paluun jälkeen materiaali on ollut lähes yhtä vahvaa kuin alkuaikoina. Vuonna 2005 Tavastialla rikottiin desibeleissä sellaisia tasoja, joita ei viikonloppuna kuultu, mutta kaikkea ei festivaaleilla voi saadakaan.

The Coathangers loi napakalla garagellaan sympaattisen vaikutelman, joka ei genren suosiosta johtuen ole nykyään niin helppoa. Toinen pienoinen yllätys oli ruotsalaisen Hurulan vankka ammattimaisuus, joka iski hienon päätöksen festivaalille.

Sideways tulee, oletko valmis

Kuva: Aki Pohjankyrö
Kuva: Aki Pohjankyrö

Huomenna alkavaan Sidewaysiin on luvattu tänä vuonna hieman viime vuotta parempaa säätä. Sateen ja tolkuttoman tuulen riepottelemasta festivaalista on tällä kertaa tulossa varmasti paljon aurinkoisempi ensimmäisen vuoden tapaan.

Festivaalin voi heti aloittaa suomalaisen musiikin kimaralla, joista ehkä kirkkaimpana tähtenä on Litku Klemetti & Tuntematon numero (18:30, Plaza). Litku on julkaissut lyhyen ajan sisään kaksi hienoa levyä ja on ilo nähdä, että aikatauluista on löytynyt keskeinen slotti bändille. Jos Litku on jo nähty, niin samaan aikaan voi myös käydä nykimässä Demdike Staren (18:15, Warehouse) tahtiin.

Perjantain esiintyjistä varmasti odotetuimpia on The Thurston Moore Group (20:15, Plaza). Sonic Youthin hajoamisen jälkeen Lontooseen asettunut rockin suuruus on Facebook-tilillään varsin avoimesti ryhtynyt kritisoimaan Yhdysvaltain politiikkaa. Tietysti liekkiä erityisesti sytytti jo Trumpin ehdokkuus viime vuoden vaaleissa.

Jostain syystä Moore ei ole itse sanoittanut kaikkia uusimman levynsä tekstejä. Rock N Roll Consciousnessillä kuullaan runoilija Radieux Radion sanoja, mutta kitaroiltaan levy palaa viime aikojen soolotuotannon akustisemmista levyistä takaisin raskaampaan soundiin. Nimensä kuuloisia ja pitkiä biisejä sisältävä levy on yksi kuluvan vuoden parhaita julkaisuja.

Sen jälkeen kannattaa suunnata Kynnet-yhtyeen luokse (21:15, Alley Stage). Valtaosan Hopeajärven kappaleista kirjoittaneen Teemu Tannerin Kynnet on erittäin pirtsakkaa punkia.

Loppuillasta voi valita aktien välillä, jotka tuskin vaativat liiemmin esittelyjä: klo 22 Huoratron vs. Ruudolf & Karri Koira. Tuntia myöhemmin DJ Shadow kilpailee yleisöstä Jukka Nousiaisen Räjäyttäjien kanssa. En ole pitkään aikaan nähnyt Suomen räkäisimmän ja alastomimman rock n roll -bändin keikkaa, mutta siellä lienee näistä kahdesta kovimmat bileet.

Ruben Östlundista tuli toinen Kultaisen palmun voittanut ruotsalainen

ab668fbe19caf5fd9eeba41de5417857

Cannesin elokuvajuhlat loppuivat tänään yllätykseen. Ruotsalainen elokuvaohjaaja Ruben Östlund (Play, Turisti) voitti elokuvallaan The Square elokuvamaailman himotuimman palkinnon. Östlund tuuletti voittoa lavalla isoin elein ja kiitti tuottajaansa, joka ymmärsi, että elokuvasta täytyy tehdä pitkä.

Cannesissa esitetty versio on lähes 2,5 tuntia pitkä ja pidin siitä kovasti, vaikka se tuntui pitkältä. Jo Östlundin edellinen Turisti oli Suomessa festivaalien yksi puhutuimmista elokuvista ja Play herätti paljon kohua Ruotsissa. Taidemuseon johtajasta kertova The Square on aiempia töitä rönsyilevämpi ja käsittelee kovenevan yhteiskunnan eriarvoistumista sekä (länsimaisten) ihmisten tekopyhyyttä.

Eritoten silmätikuksi joutuu jälleen kerran skandinaavinen mies, mutta aiempiin töihin verrattuna tällä kertaa elokuvasta oikeasti välittyy henkilökohtaisuus. Jo Turistin haastatteluissa Östlund kertoi kirjoittavansa omista heikoista puolistaan, mutta museojohtajan perhettä kuvaavissa kohtauksissa ote ei ole niin ivallinen.

Ennen festivaalia lähetin kaikista eniten sähköposteja juuri The Squareen liittyen ja pääsinkin onneksi haastattelemaan elokuvan näyttelijöitä Claes Bangia, Dominic Westiä (The Wire), Elisabeth Mossia (mm. Mad Men) ja Östlundia. Kaikista haastattelemistani elokuvantekijöistä Östlund on ehdottomasti miellyttävimpiä. Elokuvan ensi-ilta on Ruotsissa elokuussa ja toivottavasti pian sen jälkeen myös Suomessa. Elokuvan levityksestä vastaa Suomessa Finnkino.

Ennen festarien alkua Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa Östlund kertoi vitsikkääseen tyyliinsä uskollisena, että uskoo voittavansa Cannesin pääpalkinnon. Kannattaa tähdätä korkealle.