Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Ingmar Bergman täyttäisi ensi vuonna 100 – näin juhlit sitä oikein

Ingmar Bergman syntyi vuonna 1918, joten ensi vuonna sitä juhlitaan Ruotsissa paljon. Ehkä paras tapa siihen on joka vuosi kesäkuussa Fårön saarella järjestettävä Bergmanveckan, eli Bergman-viikko. Saarelle pääsee parhaiten Visbyn kautta, jonne pääsee lentäen tai kesäisin myös kerran viikossa liikennöivällä Siljalla. Tukholman eteläpuolelta kulkee myös useita lauttoja päivässä Visbyyn.

Tänä vuonna tapahtuman päävieras oli näyttelijä Gunnel Lindblom, joka näytteli niin Bergmanin elokuvissa kuin näytelmissäkin. Monipuoliseen ohjelmaan sisältyi paljon keskusteluja, joista etenkin Lindblomin ja Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen, Pappi lukkari talonpoika vakooja) vierailut tarjosivat valaisevia näkökulmia ohjaajan töihin.

Näytillä oli myös muita Lindblomin elokuvia, joista ehkä kiinnostavimpia on Mai Zetterlingin ohjaama aikanaan todella jyrkän vastaanoton saanut feministinen mestariteos Flickorna. Zettterlingin kokeellisessa elokuvassa Harriet Andersson, Bibi Andersson ja Gunnel Lindblom esittävät näyttelijättäriä, jotka ovat mukana tekemässä uutta sovitusta Lysistratasta. Näytelmä kiertää ympäri Ruotsia ja he kohtaavat sekä sukupuoleensa että ulkonäköönsä liittyvää arvostelua. Zetterling aloitti itse myös näyttelijänä ennen kuin siirtyi ohjaajaksi ja elokuvaa on luonnollisesti tulkittu myös sitä taustaa vasten. Harrietin, Bibin ja Gunnelin tavoin myös Mai oli mukana Bergmanin elokuvissa.

Ohjelmistossa oli niinikään Christina Olofsonin dokumenttielokuva I rollerna tre (1996), jossa Bibi, Harriet ja Gunnel kokoontuvat 90-luvulla kuolleen Zetterlingin kotiin Ranskaan. Talossa syödessä he muistelevat elämiään ja pohtivat myös mitä uhrauksia uravalinta aiheutti. Se on mielenkiintoinen ja ehdottomasti suositeltava sisarteos Zetterlingin elokuvan katsomisen rinnalle. Se ei myöskään syntynyt helposti, sillä Olofson kertoi eritoten Harriet Anderssonin saamisen kameran eteen olleen hankalaa. Ehkä hieman yllättäen Olofson leikkasi kaikki Bergmania koskevat keskustelut pois valmiista elokuvasta.

Bergmanin töistä oli valittu esitettäväksi ehkä hieman yllätyksetön valikoima, joihin lukeutuivat mm. Mansikkapaikka, Persona, Seitsemäs sinetti, Saraband, Taikahuilu, Marionettien elämä, Harjoitusten jälkeen ja Onnea kohti. Ilmeisesti ainoastaan Bergmanin omassa elokuvateatterissa (Bergmanin suosikkituoliin ei saa istua näytöksen aikana) esitettiin elokuvia filmikopiolta, mikä oli pienoinen pettymys. Marionettien elämä esitettiin Bergmancenterissä DVD:ltä, mutta muutoin oli näytöksissä sentään nykyaikaiset esityskopiot. Marionettien elämästä luvattiin englanniksi tekstitetty versio, mutta se tulikin ruotsalaisilla teksteillä. Filmikopioista on varattu englanniksi tekstitetyt versiot esitettäväksi.

Guldbagge-gaalassa tänä vuonna hyvin menestynyt Min faster i Sarajevo kuului sekin ohjelmistoon kuten myös Kristian Petrin hieno pohdiskeleva dokumenttielokuva Hotellet. Ympäri maailman hotellien runollisia tarinoita läpikäyvässä elokuvassa ei nimen lisäksi ole mitään punaista lankaa, mutta se on silti jatkuvasti kiinnostava. Ehkä kiinnostavin osuus liittyy Kuolema venetsiassa -elokuvan ruotsalaispoikaan. Nyt jo harmaantunutta Björn Andréseniä haastatellaan Lidolla, jossa elokuva myös kuvattiin. Suljetussa aavemaisessa hotellissa hän avautuu saamastaan absurdista huomiosta. Viscontin klassikkoelokuvan jälkeen hänelle viritettiin poptähden uraa Japanissa ja hänestä tuli homoikoni hieman tahtomattaan.

Yksi festivaalin vieraista jäi minulta harmi kyllä kokonaan kokematta. Norjalainen Joachim Trier (Louder Than Bombs) oli kutsuttu pitämään Masterclassia saarelle. Myös Trierin viimeisin ohjaustyö Louder Than Bombs kuului ohjelmaan. Elokuva on toki viime vuosien parhaimpia, mutta sen valinta lisäsi entisestään ohjelmiston yllätyksettömyyttä.

Fårön asti ei toisaalta kannata matkustaa pelkästään elokuvia katsomaan. Ohjelmaan kuului tänä vuonna myös musiikkia. Jens Lekman soitti lyhyen ja kauniin keikan Bergmancenterin takapihalla. Belle and Sebastianin kitaristi Stevie Jackson esiintyi upeassa Kutens bensinissä, jonka naapurissa on Tati creperie. Jackson esitti mm. säveltämiään Belle and Sebastianin kappaleita, joista eritoten Jonathan David ja Step Into My Office, Baby tekivät suuren vaikutuksen. Jackson alkoi keräämään 2000-luvun alussa Bergmanin  elokuvia DVD:llä ja tämän fanatismin myötä oli päätynyt Bergmanveckanille.

Ainakin osalle kutsuvieraista järjestettiin mahdollisuus tutustua Bergmanin taloon, jota pidetään yllä huolella. Esteettisesti pelkistetty talo ei ole lainkaan pröystäilevä, mutta sieltä löytyvät esineet rikastivat kokemusta. Ehkä mieleenpainuvin on seinäkello, jonka ääntä kuullaan useissa hänen elokuvissaan. Paikallaan on myös Bergmanin videokirjasto, josta on tehty myös tv-sarja. Varsinaisesta kirjastosta löytyi kirjoja omistuskirjoituksilla, joista ainakin Woody Allenin on jakamisen arvoinen: ”To the greatest of all film directors from his biggest admirer.”

Bergmanveckanin aikana järjestettiin kahdesti Bergmansafari, jossa oli mahdollista kiertää elokuvien kuvauspaikkoja. Bergmancenterillä myydään myös karttoja omatoimiseen tutkiskeluun. Saaren kaunis luonto on henkeäsalpaava ja sen karua ilmettä katsellessa saa ihan erilaisen kuvan Bergmanin elokuviin.

Saaren moninaisesta maisemesta ehdoton kohokohta on Langhammarsin kiviranta, joka löytyi Kuin kuvastimessa -elokuvaa varten. Ranta vetää vertoja jopa monille Norjan upeille maisemille. Sen nähtyään Bergman ei pelkästään kuvannut lisää elokuvia saarella (mm. Persona) vaan asettui lopulta sinne myös asumaan.

Fårön ja Gotlannin turismin ansiosta alueelta saa myös erinomaista ruokaa monesta paikkaa. Gotlannissa myös viljellään paljon, joten ainesosat ovat tuoreita. Hämmästyttävää kyllä Fårögårdenin Bed & Breakfastissä koko reissun paras annos oli kasvisruokaa.

Saatan olla jokseenkin puolueellinen, koska vietin lapsuuteni kesät länsi-Suomen saaristossa, mutten keksi montaa Fåröä parempaa matkakohdetta Pohjoismaissa.

IMG_0097

Sodankylässä tuttuun tapaan peruutuksia ja elämyksiä

Sodankylän elokuvajuhlien yksi parhaimmista hetkistä koettiin varsinaisen ohjelmiston ulkopuolelta. Keskiviikkona päivänäytöksessä oli ilmaisesitys paikallisesta aktivistista käsittelevästä dokumentista. Aktivisti kertoo Riikka Karppisesta, joka 15-vuotiaana alkoi puolustaa Viiankiaavan luonnonsuojelualuetta ulkomaisten kaivosyhtiöiden aikeilta. Kauniit luontokuvat karhupesueesta yhdistyvät hienoon henkilödokumenttiin, jossa Vihreiden kunnallisvaltuutettu Karppinen käy vasemmistolaisen isänsä kanssa keskusteluja.

Keskiviikkona varsinaisessa ohjelmistossa esitettiin kaksi Kristen Stewart -elokuvaa. Niistä kiinnostavampi oli Kelly Reichardtin ohjaama Certain Women, jossa Stewartilla on sivuosa kolmesta tarinasta koostuvassa usean naisen muotokuvassa. (Se toinen oli Assayasin korkeihin standardiehin nähden pettymykseltä tuntunut Personal Shopper, jossa Stewartin kaksoisveli on kuollut ja mahdollisesti ottaa kontaktia tuonpuoleisesta.) Certain Womenissä eritoten hienon roolisuorituksen tekee Laura Dern asianajajana, joka puolustaa miesreppanaa työkiistassa. Elokuvan eri tarinat nivoutuvat lopussa mukavasti yhteen, minkä ansiosta teos tuntuu ehyemmältä kuin eri tarinoita yhdistelevillä elokuvilla on tapana.

Torstai alkoi Hanna Schygullan aamukeskustelulla, joka kesti harmillisen lyhyen ajan. Alkuun nähtiin tosin hieno Anne Imbertin dokumentti Schygullan urasta. Pitkän uran tehnyt näyttelijä on palkittu sekä Cannesissa että Berliinissä parhaan näyttelijän palkinnolla. Schygulla ei ollut erityisen kiinnostunut puhumaan Fassbinderistä, mikä oli pienoinen pettymys. Muutoin keskustelu oli täynnä kiinnostavia huomioita elämästä ja näyttelemisestä.

Ranskan nykyohjaajista yksi kiinnostavimpia nimiä on Bertrand Bonello, joka oli vieraana festivaaleilla. Saint Laurentin, House of Tolerancen ja Nocturaman ohjaajan perjantain aamukeskustelussa oli välitön tunnelma keskustelua vetäneen Olaf Möllerin kanssa ja ohjaaja kertoi avoimesti myös elokuvien tekemisestä The Pornographerin näytöksessä. Elokuvan pääosaan Bonello palkkasi uuden aallon ikonisen näyttelijälegendan Jean-Pierre Léaud, joka muistetaan parhaiten ehkä yhteistyöstään Truffautin kanssa (mm. 400 kepposta). Käsikirjoitusvaiheessa hänellä pyöri muutkin kuin porno-ohjaajat mielessä ja pohjasi pettyneen keski-ikäisen päähahmon osittain cinefiilien palvomaan Philippe Garreliin. Pornographer kertookin yleisesti ottaen taiteellisen elokuvan tekemisen vaikeudesta eikä välttämättä niinkään paljon pornosta. Kun yrittää tehdä asioita toisin kuin muut, niin tie ei ole helpoin.

Muita vaikuttavia näytöksiä perjantailta oli Kogonadan Columbus, jossa Eero Saarisen (Eliel Saarisen poika) vaikuttava arkkitehtuuri pääsee pääosaan. Välivuotta pitävä tyttö kiertää ympäri Columbuksen maineikkaita rakennuksia esitellen niitä hieman vanhemmalle miehelle, joiden ystävystymisestä tulee jossain määrin mieleen Lost in Translation. Hidastempoinen elokuva on kauniisti kirjoitettu ja pohdiskeleva, jossa kamera on aseteltu monesti henkilöhahmojen taakse. Sen kauniissa kuvasommitelmissa talot ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiskasvotkin.

Festivaalin ehdoton päävieras oli espanjalainen Carlos Saura, joka 85-vuotiaanakin oli äärimmäisen tärävä ja puhelias. Upea Cria cuervos – Korppi sylissä oli loppuunmyyty pitkin festivaalia. Elokuvan Elisa – elämäni päätteeksi isoon telttaan saapunut Saura kertoi mm. ystävyydestään Luis Buñueliin, jonka surrealismi näkyy myös Sauran elokuvissa.

Muista vieraista pettymystä aiheutti amerikkalaisen Gabe Klingerin peruuntuminen sekä se, ettei Aki Kaurismäkeä näkynyt paikalla. Jälkimmäinen hämmensi, sillä erittäin hienosta Toivon tuolla puolen -elokuvasta järjestettiin silti kaksi näytöstä. Toivoa herättää kuitenkin Kuosmasen aseman vakiintuminen. Vuonna 2012 valmistunut Romu-Mattila ja kaunis nainen oli yksi festivaalin parhaista näytöksistä yhdessä Salaviinanpolttajien ja niitä seuranneiden tanssien kanssa.

Sodankylään kokoontuu lähes joka vuosi hyvinkin erilaisista elokuvista intoilevia, vaikka kanonisoitu taide-elokuva onkin pääruokalaji. Olaf Möller ja Mika Taanila alustivat kokeellisempia töitä Fukushima-teemalla pienessä teltassa. Esityssarjaa oli ilo katsella, sillä Taanilan DocPoint-näytöksiä ei enää ole ja Avantokin on vain muisto joidenkin mielessä.

Oheistapahtumista tunnelmaa nostatti se, että voitimme leffavisan yhdessä Montaasin kokeneimpien jäsenten kanssa. Kenties Suomen tärkeimmän elossa olevan elokuvakerhon jäsenet olivat jokseenkin huolissaan tämän vuoden erikoisuudesta: alkoholin nauttiminen näkyvästi festivaalialueella on nykyään kielletty. Ehkä nolointa oli se, että tätä säännöstä joudutaan myös vahtaamaan talkoolaisten avulla. En tiedä mitä kiellolla saavutettiin, sillä kaljatölkkien sihahtelu näytöksien alussa oli ehkä aiempaa yleisempää.

Sodankylän elokuvajuhlat on jonkin sortin ihme, jota on vaikea selittää. Hieman kuten mykkäelokuva säestyksellä, se pitää kokea itse. Yötön yö on pieni osa sitä kuuluisaa tunnelmaa, johon pääsee ainoastaan Sodankylässä. Holhoaminen ei sitä onneksi pilaa, sillä parasta festivaalilla on alueen kompaktius. Ihmisiin törmää väkisin ja elokuvista keskustelua tuskin harrastetaan missään muualla Suomessa yhtä paljon.

Suomi 100 -ohjelmaan kuuluu myös kiinnostavaa kulttuuria

Kuva: Alessandro Claudio Mirai
Kuva: Alessandro Claudio Mirai

Pontikkaa, yksi porsas ja lopussa saapuu poliisit.

Paljoa ei tiedetä Suomen ensimmäisestä elokuvasta Salaviinanpolttajat, sillä se on kokonaan kadonnut. Juonesta kuitenkin nämä perusasiat ovat selvillä ja ne toimivat myös pohjana Juho Kuosmasen uudessa versiossa. Kuosmanen sai idean Otto Kylmälältä, joka järjestää Tampereella mykkäelokuviin keskittynyttä festivaalia Loud Silents. Festivaali täytti tänä vuonna 5 vuotta, Suomi juhlii 100-vuotista taivaltaan ja alkuperäinen elokuva on 110 vuotta vanha. Oli siis aika tehdä siitä uusi versio, joka näytettiin ensimmäistä kertaa Tampereella ja eilen vasta toista kertaa Sodankylässä.

Sodankylän mykkäsäestykset ovat festivaalin suola. Niiden vuoksi moni ylipäätään matkustaa tänne asti, sillä ison teltan tunnelmaan ei pääse missään muualla Suomessa. Siksi Cannesissa viime vuonna palkittu Hymyilevän miehen ohjaaja tuntui jännittävän tälle arvostetulle paikalle pääsyä Sodankylässä. Pohjustuksessa hän kertoi toivoneensa, että näytös olisi järjestetty pienessä teltassa. Hyvä, ettei järjestetty, sillä tunnelma nousi aivan parhaimpien mykkämuistojen rinnalle.

Salaviinanpolttajien ohella esitettiin hieman aiemmin tehty tositapahtumiin pohjaava Romu-Mattila ja kaunis nainen, joka kertoo talonsa menettävästä miehestä. Kummassakaan ei siis ole puhuttuja vuorosanoja, ne ovat mustavalkoisia ja niiden yhteiskesto oli noin tunnin. Molemmat elokuvat kuvattiin 16mm:n vieterikameralla, jonka luoma kuva oli varsin kunnioittava mykkäelokuvaa kohtaan. Ehkä Guy Maddiniä lukuunottamatta ei tällä vuosituhannella ole nähty mykkäelokuvia, jotka tekisivät estetiikalle kunniaa tuomalla mukaan jotain omaa.

Salaviinanpolttajissa kuvanopeus oli n. 20 kuvaa sekunnissa, mikä lisäsi keveyttä muutenkin varsin koomisiin elokuviin. Muihin Kuosmasen töihin verrattuna elokuvissa oli paljon enemmän Aki Kaurismäelle ominaista huumoria, jossa eri vuosikymmenien esineitä yhdistellään saumattomasti.

Paljolti tunnelmaa nostatti mainio Ykspihlajan kino-orkesteri, jonka soittoa tullaan kuulemaan festivaaleilla onneksi vielä lisää. Lisämausteena toimi kenties Suomen tunnetuin nimi Hollywoodissa: foley-artisti Heikki Kossi, jonka tuoreimpiin krediitteihin kuuluu mm. Sofia Coppolan The Beguiled. Foley-äänet tehtiin nimittäin livenä valkokankaan vasemmassa reunassa. Enpä ole vastaavaa koskaan päässyt näkemään ja kuulemaan.

Muillakin kuin Sodankylän elokuvajuhlilla on nimekkäitä vieraita ja ikimuistoisia hetkiä elokuvan suurien nimien joukossa. Eilinen oli kuitenkin jotain, mistä pystyi tuntemaan hieman kansallisylpeyttä.

Onnistunut kaupunkifestivaali

Sideways järjestettiin tänä vuonna yhtä viikkoa aiemmin ja ainakin säät osuivat tällä kertaa niin hyvin kuin kesäkuussa Suomessa voi ylipäätään toivoa. Myös lavojen hierarkiaa oli muutettu edellisestä vuodesta. Valtavaa autotallia muistuttaneessa Warehousessa soitti tällä kertaa paljon nimekkäämpiä esiintyjiä, joista ainakin lauantain Mika Vainio -tribuutti ja Chelsea Wolfe kärsivät huonosta akustiikasta. Vainio-tribuutti oli hieno ele, mutta edesmenneen muusikon omaperäistä ja aggressiivista energiaa jäädään kaipaamaan.

Muiden lavojen osalta järjestelyt olivat kunnossa ja riittävän läheltä kaikki bändit kuulostivat hyvältä. Erityisen miellyttävää Sidewaysissä on sen pienuus. Vaikka lauantai olikin loppuunmyyty, niin alueella oli mahdollista liikkua ilman liiallista tungosta. Lavat ovat riittävän lähellä toisiaan ja Kellohallin pienessä tilassa oli aiempaa vähemmän esiintyjiä.

Dinosaur Jr. on käynyt Suomessa lukuisia kertoja, mutta J Mascisin kitarasooloja kuunneltiin tälläkin kertaa samalla pieteetillä kuin aiemminkin. Legendaarisen yhtyeen ensimmäiset kaksi levyä ovat edelleen parhaita, mutta hämmentävää kyllä Lou Barlow’n paluun jälkeen materiaali on ollut lähes yhtä vahvaa kuin alkuaikoina. Vuonna 2005 Tavastialla rikottiin desibeleissä sellaisia tasoja, joita ei viikonloppuna kuultu, mutta kaikkea ei festivaaleilla voi saadakaan.

The Coathangers loi napakalla garagellaan sympaattisen vaikutelman, joka ei genren suosiosta johtuen ole nykyään niin helppoa. Toinen pienoinen yllätys oli ruotsalaisen Hurulan vankka ammattimaisuus, joka iski hienon päätöksen festivaalille.

Sideways tulee, oletko valmis

Kuva: Aki Pohjankyrö
Kuva: Aki Pohjankyrö

Huomenna alkavaan Sidewaysiin on luvattu tänä vuonna hieman viime vuotta parempaa säätä. Sateen ja tolkuttoman tuulen riepottelemasta festivaalista on tällä kertaa tulossa varmasti paljon aurinkoisempi ensimmäisen vuoden tapaan.

Festivaalin voi heti aloittaa suomalaisen musiikin kimaralla, joista ehkä kirkkaimpana tähtenä on Litku Klemetti & Tuntematon numero (18:30, Plaza). Litku on julkaissut lyhyen ajan sisään kaksi hienoa levyä ja on ilo nähdä, että aikatauluista on löytynyt keskeinen slotti bändille. Jos Litku on jo nähty, niin samaan aikaan voi myös käydä nykimässä Demdike Staren (18:15, Warehouse) tahtiin.

Perjantain esiintyjistä varmasti odotetuimpia on The Thurston Moore Group (20:15, Plaza). Sonic Youthin hajoamisen jälkeen Lontooseen asettunut rockin suuruus on Facebook-tilillään varsin avoimesti ryhtynyt kritisoimaan Yhdysvaltain politiikkaa. Tietysti liekkiä erityisesti sytytti jo Trumpin ehdokkuus viime vuoden vaaleissa.

Jostain syystä Moore ei ole itse sanoittanut kaikkia uusimman levynsä tekstejä. Rock N Roll Consciousnessillä kuullaan runoilija Radieux Radion sanoja, mutta kitaroiltaan levy palaa viime aikojen soolotuotannon akustisemmista levyistä takaisin raskaampaan soundiin. Nimensä kuuloisia ja pitkiä biisejä sisältävä levy on yksi kuluvan vuoden parhaita julkaisuja.

Sen jälkeen kannattaa suunnata Kynnet-yhtyeen luokse (21:15, Alley Stage). Valtaosan Hopeajärven kappaleista kirjoittaneen Teemu Tannerin Kynnet on erittäin pirtsakkaa punkia.

Loppuillasta voi valita aktien välillä, jotka tuskin vaativat liiemmin esittelyjä: klo 22 Huoratron vs. Ruudolf & Karri Koira. Tuntia myöhemmin DJ Shadow kilpailee yleisöstä Jukka Nousiaisen Räjäyttäjien kanssa. En ole pitkään aikaan nähnyt Suomen räkäisimmän ja alastomimman rock n roll -bändin keikkaa, mutta siellä lienee näistä kahdesta kovimmat bileet.

Ruben Östlundista tuli toinen Kultaisen palmun voittanut ruotsalainen

ab668fbe19caf5fd9eeba41de5417857

Cannesin elokuvajuhlat loppuivat tänään yllätykseen. Ruotsalainen elokuvaohjaaja Ruben Östlund (Play, Turisti) voitti elokuvallaan The Square elokuvamaailman himotuimman palkinnon. Östlund tuuletti voittoa lavalla isoin elein ja kiitti tuottajaansa, joka ymmärsi, että elokuvasta täytyy tehdä pitkä.

Cannesissa esitetty versio on lähes 2,5 tuntia pitkä ja pidin siitä kovasti, vaikka se tuntui pitkältä. Jo Östlundin edellinen Turisti oli Suomessa festivaalien yksi puhutuimmista elokuvista ja Play herätti paljon kohua Ruotsissa. Taidemuseon johtajasta kertova The Square on aiempia töitä rönsyilevämpi ja käsittelee kovenevan yhteiskunnan eriarvoistumista sekä (länsimaisten) ihmisten tekopyhyyttä.

Eritoten silmätikuksi joutuu jälleen kerran skandinaavinen mies, mutta aiempiin töihin verrattuna tällä kertaa elokuvasta oikeasti välittyy henkilökohtaisuus. Jo Turistin haastatteluissa Östlund kertoi kirjoittavansa omista heikoista puolistaan, mutta museojohtajan perhettä kuvaavissa kohtauksissa ote ei ole niin ivallinen.

Ennen festivaalia lähetin kaikista eniten sähköposteja juuri The Squareen liittyen ja pääsinkin onneksi haastattelemaan elokuvan näyttelijöitä Claes Bangia, Dominic Westiä (The Wire), Elisabeth Mossia (mm. Mad Men) ja Östlundia. Kaikista haastattelemistani elokuvantekijöistä Östlund on ehdottomasti miellyttävimpiä. Elokuvan ensi-ilta on Ruotsissa elokuussa ja toivottavasti pian sen jälkeen myös Suomessa. Elokuvan levityksestä vastaa Suomessa Finnkino.

Ennen festarien alkua Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa Östlund kertoi vitsikkääseen tyyliinsä uskollisena, että uskoo voittavansa Cannesin pääpalkinnon. Kannattaa tähdätä korkealle.

Cannesin suomalaisvahvistus

Inna Bodson esittää Pekka Strangin tytärtä
Inna Bodson esittää Pekka Strangin tytärtä

Teppo Airaksisen lyhytelokuvaan Katto rakennettiin kaksi kattoa, joista toinen on normaalilla huonekorkeudella ja toinen sen verran alempana, ettei siellä pysty seisomaan kyyristymättä. Avioerosta kärsivä mies (Juho Milonoff) kyyristelee siellä kuin ei olisi moksiskaan, mutta ystävä (Pekka Strang) huolestuu miehen henkisestä tilasta ja tulee mökille käymään.

Sarjakuvaksi aiemmin kirjoitettu lyhytelokuva saa ensi-iltansa lauantaina Cannesissa. Lyhytelokuva pohjautuu käsikirjoittaja Melli Maikkulan omiin kokemuksiin avioerosta. ”Huoneet on pienempiä ja ahdistavempia”, kuvailee Airaksinen Cannesin Croisettella mielentilaa, jota elokuvassa kuvataan.

Katto pääsi mukaan kilpailuun tiukan karsinnan jälkeen. Huhtikuussa tuli soitto Ranskasta suoraan ohjaajalle, mikä kertoo paljon ranskalaisesta ajatusmaailmasta. ”Can you call me later”, vastasi Airaksinen heti kännykkään, koska ei osannut odottaa soiton tulevan suoraan hänelle ja oli pyöräilemässä. Yleensä Suomessa asioista kuulee ensimmäisenä elokuvasäätiön tai tuotantoyhtiön kautta. Hetken mietittyään valkeni, ettei ranskalainen numero voinut liittyä mihinkään muuhun kuin Cannesiin. ”Sellanen olo on ollut viimeksi, kun pääsi kouluun”, summaa Airaksinen tuntoja pääsystä Cannesin lyhytelokuvien kilpasarjaan.

Airaksinen on ohjannut jo pitkiä elokuvia (Kulman pojat, Napapiirin sankarit 2), mutta tällä kertaa tekotavassa haluttiin ottaa enemmän riskejä. Suomessa pitkän elokuvan muotissa on vaikea tehdä rohkeita valintoja, mutta lyhytelokuvien kohdalla voi tehdä melkein mitä haluaa. Elokuvassa ei turhaan selitellä asioita ja filmikuvaus ei ohjaa orjallisesti mitään sääntöjä. Myös kuvausryhmää karsittiin pienemmäksi tuotantoyhtiön aiempiin lyhyäreihin verrattuna. Cannes oli asetettu jo aikaiseksi tavoitteeksi. ”No, kun täähän menee Cannesiin niin tehdään tää sillä tavalla”, kertoi ohjaaja, jos piti perustella outoja valintoja.

Riskit kannattivat ja nyt Airaksinen on tänä vuonna ainut Cannesin virallisessa ohjelmistossa oleva suomalainen elokuvaohjaaja. Maikkulan kanssa on myös rahoitusvaiheessa uuden pitkän käsikirjoitus, joka toivottavasti saa lisäpontta tämän kokemuksen myötä.

Cannesin kilpasarjassa kauhuelokuva jakoi mielipiteet

Nicole Kidman ja Colin Farrell
Nicole Kidman ja Colin Farrell

Cannesissa on ollut tavalliseen tapaan monia hyviä elokuvia, mutta harva niistä jäi vaivaamaan mieltäni. Kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimoksen uutuus oli sellainen. The Lobster oli Lanthimoksen englanninkielinen läpimurtoelokuva, joka esitettiin kaksi vuotta sitten Cannesin kilpasarjassa. Tänä vuonna Lanthimos palasi huomattavasti paljon järkyttävämmällä Stanley Kubrickia lainaavalla kauhuelokuvalla Killing of a Sacred Deer.

Useimmissa arvioissa on mainittu elokuvan tarinan yhteydessä kreikkalainen tragedia, jossa Agamemnon uhraa tyttärensä miellyttääkseen jumalia. Lanthimoksen ja Ethymis Filippoun alkuperäiskäsikirjoituksessa juoni pyörii lääkäriperheen (Colin Farrell, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic) ja perheen kirurgi-isän entisen potilaan pojan (Barry Keoghan) välillä. Hyypiömäinen teinipoika ihastuu perheen tyttöön ja tulee yhä lähemmäs perhettä. Juonenkäänteitä sen enempää paljastamatta voi kertoa, että elokuva käsittelee syyllisyyden ja vastuunkannon teemoja mahtipontisen ja epärealistisen tragedian kautta.

Vaikka elokuvan tapahtumat ovat outoja ja yliluonnollisia, niin kerronta on silti näennäisen realistista koko ajan kuten myös Lanthimoksen aiemmissa elokuvissa Dogtooth ja The Lobster. Lanthimoksen estetiikkaan olennaisesti kuuluva absurdi komiikka kumpuaa juuri näiden elementtien ristiriitaisuudesta. Kaikki on melkein kuin oikeassakin elämässä, mutta silti jotain on pielessä ja usein kaikkea hallitsee täysin satunnaiselta tuntuva järjestys.

Taustalla leijuu aavemainen musiikki. Ligetin ja Schubertin ohella kuullaan myös Ellie Gouldingia. Ligetin musiikkia on kuultu kauhussa ennenkin Kubrickin Hohdossa, josta myös Paul Thomas Anderson ja Jonny Greenwood ottivat mallia There Will Be Bloodin karmivaan äänimaailmaan.

Pojan ja kirurgi-isän välisessä taistossa tuntuu olevan myös jotain samaa kuin There Will Be Bloodissa Daniel Day-Lewisin ja Paul Danon kisaillessa päättömästi. Cannesissa Lanthimoksen elokuva on herättänyt jonkin verran kritiikkiä, mutta toisaalta ainakin jotkut suomalaiset kriitikot kaipasivat myös There Will Be Bloodin loppuun enemmän selkeyttä.

Kuvaus muistuttaa vääristyneiden laajakulmien ja steadicamin ansiosta vahvasti Kubrickin kolmen viimeisimmän elokuvan (Hohto, Full Metal Jacket, Eyes Wide Shut) tyyliä, joissa on jokaisessa myös paljon surrealistisia elementtejä. Erityisesti Eyes Wide Shutissa ja Hohdossa on myös läsnä Lanthimoksen elokuvalle keskeiset teemat, seksi ja kuolema. Kidmanin ja Farrellin ensimmäisessä aktissa Kidman makaa leikkien nukutettua potilasta, jonka Farrell riisuu. Perverssejä seksitarinoita elokuvassa riittää muutenkin ja kuoleman uhka leijuu lähes koko ajan ilmassa.

Lanthimos onnistuu viemään selkeistä esikuvistaan huolimatta estetiikkansa täysin omanlaiseensa suuntaan. Ohjaajalle ominainen absurdin julma ironia ja komiikan ajoituksen taju nousevat esiin mitä pidemmälle tarina menee. Audiovisuaalisena kokemuksena halittu visuaalinen tyyli ja lähes oopperamainen musiikki vievät mennessään. Killing of a Sacred Deer on uskomattoman virheetön mestariteos.

Amerikkalainen vuosisata ja Elviksen elämä

Promised Land on pitkästä aikaa omaperäinen musiikkidokumentti, jossa dokumentin aihe käsitellään muutenkin kuin silkkihansikkain. Elviksen elämää ruoditaan monesta varsin teoreettisesta ja kiinnostavasta näkökulmasta. Sitä verrataan rikkoutuneeseen amerikkalaiseen unelmaan, Elviksen kulttuurista omimista käydään lävitse, taustalla myllää talouskriisin jälkimainingit ja viime vuoden vaalit, joiden aikana elokuvaa on kuvattu. Tavallaan aiheena on aivan yhtä paljon amerikkalainen kulttuuri, jota vain osuvasti analysoidaan Elviksen imagon ja merkityksien kautta.

Elviksen uravalintoja ruoditaan hyvinkin tuomitsevin sanankääntein. Ethan Hawke on sitä mieltä, että Elvis valitsi kerta toisensa jälkeen rahan intohimon kustannuksella: vaihtaessaan manageria, siirtyessään elokuvabisnekseen ja keikkaillessaan pelkästään Las Vegasissa, vaikka haastatteluissa hän haaveili ulkomaille lähdöstä. Sen takia hän kuoli 42-vuotiaana, lihavana ja addiktoituneena. Hawke tylyttää oikein urakalla, mutta kehujakin tulee.

Muita puhujia on myös paljon, joista mieleenpainuvimpia ovat David Simon (The Wire -sarjan luoja), Chuck D (Public Enemy), Alec Baldwin ja hieman yllättäen Ashton Kutcher. Chuck D:n ja Simonin kommentit kulttuurisesta omimisesta leikataan osuvasti dialogiksi, joka vieläpä jätetään hieman avoimeksi. Public Enemyä (Elvis was a hero to most / But he never meant, to me you see / Straight up racist that sucker was / Simple and plain) siteerataan ja Simon antaa ihan kiinnostavia pointteja Hank Williamsin kuulumisesta musiikissa. Kumpikaan ei ole varsinaisesti 100% oikeassa.

Myös Elviksen värväys armeijaan saa osakseen tiukkaa analyysiä ja sitä verrataan muiden aikalaisten ratkaisuhin. Julkkiksista mm. Muhammad Ali kieltäytyi menemästä armeijaan ja Marlon Brando otti puolen mustien kansalaisoikeusliikkeessä. Elvis ei ottanut kantaa, mutta otti rahat.

Eugene Jareckin dokumenttielokuva esitetään myöhemmin tänään gaalassa osana virallista ohjelmistoa, mutta se on kilpasarjan ulkopuolella. Joskin taiteelliselta tasoltaan se voisi aivan yhtä hyvin olla mukana myös kilpasarjassa. Amerikassa on selkeästi juuri nyt tilausta oman historian tonkimiselle ja siitä syntyy puhuttelevaa elokuvaa. Esimerkkejä on useita dokumenttielokuvan Oscar-ehdokkaista kuten aiemmin tässä blogissakin käsitelty I Am Not Your Negro ja nyt myös tämä jännittävä yhdistelmä yhteiskunnallista analyysiä ja Elviksen viihde-elämää.

Cannes 2017: Herzog palkittiin elämäntyöpalkinnolla

FullSizeRender

Werner Herzog sai elämäntyöpalkinnon liikuttavassa seremoniassa, jossa hän muisteli uransa alkuaikoja. Herzog valitsi esitettäväksi uraltaan yhden elokuvan, joka esitettiin iltapäivällä ennen Director’s Fortnight -sarjan avajaisseremoniaa. Hänen valintansa oli sysimustaa huumoria ja Nic Cagen parhaan roolisuorituksen sisältävä Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans. Herzog oli silminnähden liikuttunut saamistaan suosionosoituksista ja sanoi palkinnon olevan erityisen merkittävä, sillä tuntuu kuuluvansa joukkoon ja nyt Cannes tuntuu kodilta.

Myöhemmin lavalle omaa avajaiselokuvaansa esittelemään noussut Claire Denis toisti Herzogin sanat ja oli sitä mieltä, että kaikki ohjaajat tuntevat olonsa kodikkaaksi Cannesissa ja ainakin toivovat kuuluvansa joukkoon. Ja miksipä ei. Cannesissa on kaikille elokuviin intohimoisesti suhtautuville jotain maagista.

Avajaiselokuvana nähty Let the Sunshine In ei ollut paras Claire Denis -elokuva, mutta Barthesin kirjaan perustuva komedia oli käytännössä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin miltä se kuulostaakin. Elokuva etenee aaltoilevasti surullisten, syvällisten ja komediallisten elementtien välimaastossa seuratessaan keski-ikäisen naisen (Juliette Binoche) vaikeuksia löytää haluamaansa rakkauselämässä. Vaikeuksiin vaikuttaa myös se, ettei hän aina tunnu tietävän mitä haluaa.

Tindersticks on säveltänyt musiikkia ennenkin Claire Denis -elokuviin ja tälläkin kertaa jälki on äärimmäisen vahvaa. Pitkälti elokuvan hieno tunnelma on ääniraidan ja eri dialogien välillä poukkoilevan elliptisen leikkauksen ansiota.

Denis onnistuu luomaan hänelle tunnusomaisen elokuvallisen tilan, vaikka elokuvan yleisilme on rankoista aiheista tutulle ohjaajalle selkeästi kevyemmästä päästä.

Eilen pääkilpasarjassa esitettiin kaksi elokuvaa, joista Todd Haynesin Wonderstruck sai varsin penseän vastaanoton. En nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta ensimmäiset 40 minuuttia eivät pahemmin vakuuttaneet. Kuuroja lapsia, mykkäelokuvaa ja melodraamaa sekoittava, eri aikatasoissa poukkoileva elokuva tuntui kompromissilta yliselittävien kohtauksien osalta. Tämä ei ollut sitä hienovaraisesti tunnelmaa rakentavaa Haynesiä, joihin Cannesissa upean vastaanoton saaneen Carolin voi laskea. Sääli, sillä Haynesin ura oli ollut pitkään nousujohteinen.

Toistaiseksi parhaat arviot kilpasarjasta on saanut venäläiselokuva Loveless, joka on Leviathanin ohjaajan Andrei Zvjagintsevin herkullinen uutuus. Avioerokriisistä kärsivän perheen 12-vuotias poika karkaa kotoa, kun kuulee vanhempiensa riitelevän huoltajuudesta, jonka ratkaisuksi ehdotetaan pojan siirtämistä sisäoppilaitokseen. Valtaosa elokuvasta kuluu pojan etsinnässä, mitä The Guardianin Peter Bradshaw vertasi Michelangelo Antonionin Seikkailuun. Vertaus on metaforisesti osuva, mutta ehkä hieman liioitteleva Lovelessin saavutuksien osalta.

Loveless ei aivan nouse edeltäjänsä Leviathanin tasolle, mutta Venäjään kohdistuva kritiikki on saanut mainiosti jopa lisää pontta. Pojan katoamisesta syyllistetään poliisien toimesta äitiä ja arkipäivän misogyniaa pursuava kulttuuri näyttäytyy irvokkaalta.

Huomenna on luvassa Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö The Square, jonka pituus on 2,5h. Huhujen mukaan elokuvaa ei valittu alkuperäiseen ohjelmistoon vaan lisättiin vasta jälkikäteen, koska Thierry Fremaux pyysi lyhentämään elokuvaa.

Cannesin yllättävä ohjelmisto

Näyttökuva 2017-04-22 kello 10.36.59

Etelä-Ranskassa järjestettävä Cannesin festivaali tunnetaan maailman vaikutusvaltaisimpana. Tänä vuonna Thierry Frémaux yllätti tuomalla mukaan ohjelmistoon kahden tv-sarjan esityksiä. Sekä David Lynchin Twin Peaksin että Jane Campionin Top of the Laken jaksoja nähdään erikoisnäytöksissä. Ele on symbolisesti iso, sillä elitistisen festivaalin ohjelmistovalinnat ovat mystisimmilläänkin täynnä filmihullujen päiväunia ja Frémaux on aiemmin painottanut Cannesin olevan nimenomaan elokuvien juhlaa. Myönnytys on tehty tiettyä Cannesin omaa logiikkaa käyttäen, sillä Campion ja Lynch ovat molemmat voittaneet Kultaisen palmun. Lehdistötilaisuudessa Frémaux myös perusteli asiaa tältä kantilta. Cannesia ei siis niinkään kiinnosta tv-sarjat vaan organisaation palkitsemien elokuvaohjaajien tuoreimmat työt.

Muutoksien tuulista kertoo myös se, että kilpasarjassa on kaksi Netflixin omistamaa elokuvaa. Bong Joon-ho (Snowpiercer) kilpailee palmusta elokuvallaan Okja, jonka Netflix on tuottanut. Niinikään Noah Baumbachin (Frances Ha, De Palma) uusimman ohjaustyön The Meyerowitz Storiesin levitysoikeudet ovat Netflixillä (ilmeisesti siitä syystä, että elokuvassa esiintyy Adam Sandler). Kiinnostavan ennakkotapauksen tästä tekee se, kuinka nopeasti ne tulevat suoratoistopalveluun ympäri maailman ja vaikuttaako Cannesin julkisuus niiden profiiliin.

Näiden tapauksien ohella juhlavuoden ohjelmisto on täynnä maailman parhaiden ohjaajien töitä. Karmivista taide-elokuvistaan tunnetun Michael Haneken uusin elokuva on nimeltään Happy End, mikä aiheutti epäuskoisia naurahduksia lehdistötilaisuudessa. Jännä nähdä mitä on luvassa, sillä hänen edellisen elokuvansa Rakkaus kiperimmässä kohtauksessa tapahtuu aviopuolison tukehduttaminen tyynyllä.

Yhdysvaltalaisista ohjaajista mukana ovat Sofia Coppola, Todd Haynes, Abel Ferrara, John Cameron Mitchell, Kristen Stewart ja ohjaajakaksikko Benny Safdie & Josh Safdie. Ranskasta mm. Laurent Cantet, Mathieu Amalric, François Ozon, Claude Lanzmann, Philippe Garrel, Claire Denis ja Bruno Dumont.

Muusta maailmasta melkeinpä eniten kiinnostaa Leviathanin ohjanneen venäläisohjaaja Andrey Zvyagintsevin uutuus sekä kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin (Dogtooth, The Lobster) toinen englanninkielinen elokuva The Killing Of A Sacred DeerMuita kutkuttavia nimiä ovat Hong Sang-soo, Fatih Akin, Sergei Loznitsa, Naomi Kawase ja Lynne Ramsay.

Vaikka Ranskan paras (nais)ohjaaja Claire Denis ei ilmeisesti pääse millään kilpasarjaan, niin huomioitavaa on, että muutoin ohjelmistossa on normaalia enemmän naisten ohjaamia elokuvia. Viime vuosina tilanne on ollut paljon toivottomampi. Palmusta kilpailee Kawase, Coppola ja Ramsay. Sen lisäksi erikoisnäytöksiin on nostettu tunnettujen näyttelijöiden ohjaamia elokuvia (Vanessa Redgrave, Kristen Stewart) ja tuntemattomamman ohjaajan Anahita Ghazvinizadehin esikoiselokuva. Toki parhaiten tätä epätasapainoa olisi voinut paikkailla palkitsemalla Maren Aden hienon Isäni Toni Erdmannin edes jotenkin viime vuonna.

Yhtä kaikki eilen varmistunutta Critic’s weekin ohjelmaa lukuunottamatta Cannesin ohjelmisto on täytetty juhlavuodelle sopivasti mitä parhaimmilla mahdollisilla nimillä. Vielä jos viime hetken lisäyksinä tulisi Ruben Östlundin uutuus, niin kaikki olisi enemmän kuin hyvin. Voit seurata Cannesia tästä blogista 18.5. alkaen.

Night Visions Back to Basicsissä on tarjolla draamaa ja naisohjaajia

Joskus muinoin Helsingissä järjestettiin joka kevät festivaali, joka oli erikoistunut naisten ohjaamiin elokuviin. Artisokan tilalle tuli Season Film Festival, jonka tämän vuoden päävieras oli elokuvaohjaajista klassisin: ranskalainen mies. (Toki Seasonissa oli kaikesta huolimatta hyviä elokuvia tarjolla.)

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että Suomessa voisi olla nykyilmapiirissä tilaa naisohjaajien nostamiseksi esiin. Night Visions Back to Basics esittelee tänä keväänä pienen naisohjaajien elokuvasarjan: Raw (Julia Ducournau), Prevenge (Alice Lowe) ja XX (Roxanne Benjamin, Karyn Kusama, Annie Clark, Jovanka Vuckovic). Prevenge on esikoisohjaukseksi varsin lupaava ja hauska elokuva raskaana olevasta tappajasta, jossa on jonkin verran tyhjäkäyntiä. Ohjaaja-näyttelijä Lowe tulee myös festivaaleille vieraaksi. XX:n episodit ovat hieman epätasaisia kuten usein käy episodielokuvissa. Eniten näistä kiinnostaa juuri Raw, mutta sitä en ole päässyt näkemään ennakkoon. Toivottavasti elokuvat keräävät katsojia, sillä etenkin genre-elokuvien saralla naisohjaajat ovat edelleen visusti marginaalissa.

Muusta ohjelmistosta suosittelen erityisellä lämmöllä Sweet Sweet Lonely Girliä, jossa pikkukaupunkiin muuttava tyttö ihastuu villimpään kylän tyttöön ja samalla hänen kotitalossaan alkaa kummitella. A.D. Calvon aiempi ohjaus Missing Girl on myös kiinnostava indie ja tässä uusimmassa ohjaustyössään hän virittelee erittäin aavemaisen tunnelman.

Ben Wheatleyn Free Fire on tällä hetkellä elokuvateattereissa Ruotsissa ja edustaa hänen laajasta paletistaan hieman kevyempää esimerkkiä toimintakomediasta. Näyttelijäkaarti on Wheatleyn uran nimekkäin tai ainakin viihdyttävin: Cillian Murphy, Armie Hammer, Brie Larson, Sharlto Copley, Sam Riley ja Michael Smiley. Myös muuan Martin Scorsese on lainannut nimeään tuotantojohtajaksi asti. Varastohallissa pieleen menevä IRA-asekauppa muuttuu huvittavaksi sekoiluksi, jossa etenkin Murphy ja Hammer loistavat.

Ohjelmiston todellinen fiktioelokuvan helmi on Michael O’Shean The Transfiguration, sillä sen luulisi kiinnostavan myös niitä, jotka eivät välttämättä katso kauhuelokuvia. Jopa ruotsalaista Ystävät hämärän jälkeen -elokuvaa realistisempi vampyyridraama on outo yhdistelmä afroamerikkalaisen nuorukaisen selviytymistaistelua Brooklynissä ja ruotsalaiselokuvan ihastumistarinaa. Nuorukaiset (Eric Ruffin, Chloe Levine) ovat kiehtovan luontevia kameran edessä. Festivaalivieraaksi saapuva O’shea kilpaili Juho Kuosmasta vastaan Un certain regard -sarjassa Cannesissa.