Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Raoul Peck ajankohtaisti James Baldwinin

Näyttökuva 2017-03-14 kello 9.42.05

Raoul Peck kertomassa elokuvastaan Tukholmassa

James Baldwin oli kirjailija, runoilija ja aktivisti, joka palattuaan New Yorkiin Pariisissa oleskelun jälkeen alkoi työstää kirjaa, muttei saanut sitä koskaan valmiiksi. Ystäviensä Medgar Eversin, Martin Luther King Jr.:n ja Malcolm X:n tarinoiden kautta Baldwinin oli tarkoitus kertoa Yhdysvaltojen tarina.

Raoul Peckin dokumenttielokuva I Am Not Your Negro on tavallaan yritys kertoa se mikä Baldwinilta jäi kirjoittamatta. Kirja jäi kirjoittamatta, koska sen kirjoittaminen olisi ollut liian kivuliasta. Baldwin kertoo elokuvassa suunnitelmistaan käydä haastattelemassa leskiä ja etelässä henkensä uhalla taistelleita aktivisteja:

“I am saying that a journey is called that because you cannot know what you will discover on the journey, what you will do, what you will find, or what you find will do to you.”

Baldwin oli järjettömän hyvä kirjoittaja ja tämä välittyy erityisen hyvin elokuvasta. Peck on kreditoinut ainoaksi kirjoittajaksi elokuvaan Baldwinin. Samuel L. Jackson tulkitsee Baldwinin unohtumattomia sanoja taitavasti ja lähteelle uskollisesti (Jackson osoittaa jälleen kerran muuntautumiskykynsä, sillä kerrontaääni ei muistuta lainkaan hänen aiempien elokuvarooliensa puhetyylejä).

Baldwinin sanoja sävyttävät arkistomateriaalin kuvat eikä elokuvassa ole lainkaan 2000-luvun dokumenttielokuvaa rienaavia puhuvia päitä, jos Baldwinin televisioesiintymisiä ei lasketa. Baldwin kirjoitti myös elokuvista ja niiden esimerkkejä mustien rooleista käydään läpi vakuuttavasti. Näistä osista tulee mieleen filmihullujen suosioon nousseen Thom Andersenin (Los Angeles Plays Itself) esseitä muistuttavat elokuvat.

Peck yhdistää historian nykypäivään nostamalla kuvissa esiin viime vuosina kohahduttanutta poliisien mustaan väestöön kohdistuvaa väkivaltaa, jota on sosiaalisen median aikakaudella dokumentoitu entistä enemmän. Vaikutelma on erittäin onnistunut, sillä Baldwinin eräs pääajatuksista on, ettei Yhdysvallat ole selvittänyt loppuun asti historiaansa.

Tukholmassa viime viikolla vieraillessaan Peck sanoi: ”It’s a country built on two genocides. Firstly the genocide of Native Americans, and the slaves. […] All the black leaders were killed or put in jail.”

Kuten näistä rakennuspalikoista voi kuvitella, Raoul Peckin elokuva on poleeminen. Se on yksinkertaisesti sanottuna niin mykistävän väkevä, että sitä on vaikea kuvailla, sillä tekee mieli lähinnä lainata Baldwinia. Se on parhaita esimerkkejä siitä mihin elokuva voi taidemuotona kyetä; yhdistelmä kuvien ja sanojen runoutta. I Am Not Your Negro ei ole ainoastaan yksi viime vuosien parhaita dokumenttielokuvia vaan yksi viime vuosien parhaita elokuvia.

Oscar-ehdolle päässeen elokuvan voi nähdä Helsingissä Season Film Festivalilla (31.3. ja 1.4.) ja perjantaista alkaen Ruotsin elokuvateattereissa.

Tom of Finland palkittiin Göteborgissa

APC_0220

Göteborg on melkein Helsingin kokoinen kaupunki, mutta silti siellä on enemmän elokuvateattereita. Ruotsin tärkein elokuvafestivaali Göteborg International Film Festival on varmasti ollut tässä merkittävässä roolissa, mutta syitä on toki muitakin. Tampereella järjestetään yksi kansainvälisesti merkittävä lyhytelokuviin keskittyvä festivaali (jota myös tuetaan erittäin avokätisesti elokuvasäätiön toimesta), mutta ei se ole silti pelastanut kaupungin elokuvateattereita.

Göteborg on Ruotsissa varsin perinteikäs kulttuurikaupunki, josta ovat ponnistaneet lukuisat bändit. Elokuvaohjaajista Ruben Östlund (Turisti, Play) opettaa kaupungissa. Väkilukuun suhteutettuna Göteborgissa jäljellä olevat yhden tai muutaman salin turvin olleet elokuvateatterit ovat perinteikkäämmässä kunnossa kuin Tukholmassa (jutun kuva on tosin Stora Teaternista, ei varsinaisesta elokuvasalista). Kaupungissa on myös Ruotsin vanhin käytössä oleva elokuvasali. (Tukholmassa Biblioteksgatanilla Röda kvarnin menneitä vuosia on voinut tähän asti edes aavistellen tiirailla Urban Outfittersissa, mutta sekin sulki ovensa – tilalle on tulossa ravintola.)

Suomen todennäköisesti trendikkäin elokuvalevittäjä Mika Siltala (Cinema Mondo) puolusti Maximin pelastamista aika rehellisesti omasta näkökulmastaan: elokuvateatteri toi joidenkin nimikkeiden kohdalla suurimman osan lipputuloista ja monesti Helsingin levitys on valtaosa koko katsojaluvusta. Ruotsissa tilanne on vähän monimuotoisempi, sillä pelkästään Tukholmassa on vaihtoehtoisten teatterien joukossa jopa elokuvateatteri, jossa ei esitetä mainoksia. Isäni Toni Erdmann oli kerännyt marraskuuhun mennessä jo yli 60 000 katsojaa Ruotsissa. Jopa Ruotsin väkilukuun suhteutettuna se on huomattavasti enemmän kuin elokuva keräsi katsojia Suomessa. Kärjistetysti sanottuna Ruotsissa katsotaan pääkaupungin ulkopuolella muutakin kuin kotimaista ja englanninkielistä elokuvaa.

Yhtä kaikki Göteborg on siis merkittävä elokuvafestivaali, jonka puitteet ovat hyvät. Ohjelmistoltaan Göteborg yhdistelee Berliiniä, Sodankylää ja Tallinnaa. Näytillä on elokuvia, joista kohutaan ehkä enemmän Berlinalessa muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisaalta Sodankylän tapaan tänne kootaan Ruotsin elokuvavuosi, hieman erikoisempia taide-elokuvia ja tänä vuonna esitettiin Dardenne-veljesten elokuvia heidän pitkältä uraltaan. Tallinnaa (Göteborg on tosin paljon Tallinnaa arvostetumpi ja perinteikkäämpi festivaali) se muistuttaa eniten kilpasarjansa vuoksi, missä jaetaan miljoona kruunua parhaalle pohjoismaiselle elokuvalle.

Avajaiselokuvana esitetty Dome Karukosken Tom of Finland kaappasi kansainvälisen kriitikkoraadin palkinnon. Kilpasarjan voitto meni Ruotsiin elokuvalle Sami Blood. Saatu palkinto varmasti silti lämmittää Karukoskea ja elokuvan työryhmää. Dome Karukoski on menestynyt lippuluukuilla Pariisista Ouluun, mutta kansainvälinen arvostus ei ole vielä täysin kuulunut mukaan palettiin. Elokuvan sijoittaminen Göteborgin kilpasarjaan osoittautui siis fiksuksi valinnaksi.

Göteborgissa oli esillä lukuisia muitakin kotimaisia elokuvia: Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa, Hymyilevä mies ja Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Näiden ohella mukana oli myös mm. Leea Klemolan ohjaama televisiosarja Myrskyn jälkeen.

Kotimaisten sijaan keskityin niihin Sodankylään sopiviin erikoisempiin taide-elokuviin. Lav Diazin Venetsiassa pääpalkinnon napannut The Woman Who Left jätti hieman kylmäksi, vaikka jaksoin katsoa elokuvan loppuun saakka (227min). Todellinen kalkkuna oli kuitenkin Jia Zhangken tuottama Life After Life, joka jäi kolisemaan kauniiden kuvien ohella lähinnä onttouttaan. Espanjalaisen ohjaama ranskalainen elokuva The Death of Louis XIV oli huomattavasti pirteämpi kuin asetelmasta voisi kuvitella: Jean-Pierre Léaudin esittämä kuningas kuolee hitaasti puutteellisen lääketieteen avustuksella. Elokuva kirvoitti jopa naurua yleisössä (jokseenkin harvinainen tunneilmaus Ruotsissa).

Los Angelesin latinoista South Centralissa kertonut Los Punks avasi alueella vellovaa takapihoilla järjestettävien punk-bileiden alakulttuuria persoonallisten henkilöiden kautta. SFI:n perustajasta, Olof Palmen kanssa tennistä pelanneesta Harry Scheinista kertova Citizen Schein oli varsin viihdyttävä dokumentti. Schein nousi kulttuurieliittiin vauhdilla Palmen ja Ingmar Bergmanin avulla. Hän oli pitkään naimisissa Ingrid Thulinin kanssa. Elokuvassa haastatellaan niin Jörn Donneria kuin Roy Andersonia. Elokuvan on tehnyt sama joukko naisia, joiden Palme-dokumentista tuli menestys Ruotsissa. Tämä kiinnostaa ehkä rajatumpaa osaa kansasta, mutta Maud Nycander osaa tehdä varsin vetävää dokumenttia.

Cristi Puiun Sieranevada (172min) nousi hieman yllättäen festivaalilla ylitse muiden. Viime vuonna Cannesissa kilpaillut elokuva perkaa suvun mustia lampaita ja vääjäämättömiä luurankoja kaapissa erittäin taitavasti.

Vuoden parhaat elokuvat

Muiden kriitikoiden listoja lukiessa tuntuu siltä, ettei tämä ollut mitenkään erityinen elokuvavuosi. Se oli silti ainutlaatuinen suomalaiselle elokuvalle. Hymyilevän miehen Cannes-palkintoa on käsitelty tässä blogissa jo monesti. Sen ohella myös Aleksi Salmenperän Jättiläisestä oli vaikea löytää vikoja. Talvivaaraa käsittelevä fiktio pursusi kiinnostavia kohtauksia ja sen käsikirjoitus tuntui normaalia hiotummalta ja kompaktimmalta.

Amerikkalaiselle elokuvalle tämä oli niinikään varsin hyvä vuosi. Whit Stillman nousi suosituksi hulvattoman hauskalla Jane Austen -filmatisoinnillaan Love and Friendship. Kun tapasin ohjaajan Sodankylässä 2015 elokuva oli äänileikkausta vaille valmis. Stillman vaikutti rentoutuneelta ja käänsi keskustelun mielellään vasta julkaisemattomaan elokuvaansa. Stillman kertoi halunneensa alunperin kirjailijaksi, joten ei ehkä olekaan niin suuri ihme, että juuri Austen-filmatisointi sopi hänelle niin hyvin (aiemmat ovat alkuperäiskäsikirjoituksia). Love and Friendshipistä tuli yli 60-vuotiaan ohjaajan menestynein elokuva Yhdysvalloissa. Stillman ei ottanut elokuvaa tehdessään palkkiota vastaan, mutta hän saa osan tuotoista, joten menestys on siltäkin kannalta mainitsemisen arvoista.

Toinen tosin toistaiseksi isoa rahallista läpimurtoa edelleen odottava amerikkalainen elokuvantekijä on Ira Sachs (Keep the Lights On, Love is Strange). Hänkään ei haastatelussa erityisemmin ilahtunut, kun mainitsin amerikkalaisen indie-elokuvan. Sachs kertoi Tukholman elokufestivaaleilla saaneensa inspiraation elokuvaansa kahdesta Ozun elokuvasta (Good Morning, I Was Born, But…) ja koki hengenheimolaisuutta enemmänkin ranskalaisen Claire Denis’n kanssa. Sachsin Little Men näytettiin myös Berliinissä, jossa hän kiteytti yhden näytöksen päätteeksi kauniisti elokuvan sisällön Jane Austenin kirjoja koskevaan yleiseen luonnehdintaan: ”All of her novels could be boiled down to problems of love and problems of money”.

Näitä probleemeja riittää niin Stillmanin elokuvassa kuin Sachsin Little Menissäkin. Jälkimmäinen kertoo kahdesta pojasta, joiden ystävyys kariutuu vanhempien rahahuolista johtuen. Suosittelen sitä erityisellä lämmöllä.


Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomen arvostelijain liiton elokuvajaoksen äänestykseen vuoden parhaasta elokuvasta, minkä voitti Paul Verhoevenin Elle. Äänestykseen kelpasivat kaikki Suomessa perinteisen elokuvateatterikierroksen saaneet elokuvat, joista annoin ääneni näille: Isäni Toni Erdmann, Tuli mereltä ja Hymyilevä mies. Nämä kolme nousivat ylitse muiden (ja olenkin jälkimmäinen poislukien kirjoittanut niistä pidemmin jo Vasemmistonuorten Liberoon).

Näiden ohella tänä vuonna tuli paljon hyviä elokuvia, mutta niistä suurin osa on jo saanut paljon huomiota mm. viime Oscareissa. Elle (jota en ole nähnyt) saa ensi-illan Ruotsissa vasta ensi vuonna. Elokuvateatterien tarjonta on niin paljon parempaa Ruotsissa kuin Suomessa, että päätin poikkeuksellisesti em. syistä tehdä myös toisen listan. Ylimääräiselle listalle kelpasivat myös festivaaliesitykset Suomesta ja Ruotsista, vaikka valtaosa onkin saanut perinteisen levityksen Ruotsissa.

Koin, että toisen listan elokuvat ansaitsevat lisää huomiota. Osa jo tekstissä mainituista elokuvista ei syystä tai toisesta mahtunut kummallekaan näistä. Listojen välistä löytyy bonus-elokuva ja lopussa se perinteisempi lista, joka tänään asettui tuohon järjestykseen.

 

Manchester By the Sea (Kenneth Lonergan)

De Palma (Noah Baumbach, Jake Paltrow)

In Jackson Heights (Frederick Wiseman)

American Honey (Andrea Arnold)

Little Men (Ira Sachs)

Mountains May Depart (Jia Zhangke)

The VVitch (Robert Eggers)

Neon Bull (Gabriel Maresco)

Right Now, Wrong Then (Hong Sangsoo)

The Hateful Eight 70mm Roadshow (Quentin Tarantino)

 

Vuoden paras VOD: Sleeping with Other People (Leslye Headland)

 

Isäni Toni Erdmann (Maren Ade)

The Big Short (Adam McKay)

Tuli mereltä (Gianfranco Rosi)

Carol (Todd Haynes)

Hymyilevä mies (Juho Kuosmanen)

The Lobster (Yorgos Lanthimos)

Son of Saul (Laszlo Nemes)

Tämän jälkeen (Mia Hansen-Love)

Knight of Cups (Terrence Malick)

Arrival (Denis Villeneuve)

Marraskuun festivaalitärpit

Keskiviikkona alkaneilla Stockholm Film Festivalilla ja Helsingin Night Visionsillä on ainakin yksi yhdistävä tekijä. Denis Villeneuven scifi Arrival saa kussakin maassa ensimmäisen julkisen esityksensä niillä. Elokuvan pääosaa lingvistinä näyttelee Amy Adams, joka yhdessä Jeremy Rennerin tiedemiehen kanssa pyrkii ottamaan kontaktia ulkoavaruudesta saapuneisiin olentoihin.

Pidin pitkään Villeneuveä sellaisena ohjaajana, joka ottaa valitsemansa genren esikuvat liian lähelle tekemistään enkä ole pitänyt kuin hänen edellisestä elokuvastaan Sicariosta. Arrival on hieno jatke tuolle täysosumalle. Arrival on siitä poikkeuksellinen tieteiselokuva, että se herättä tunteita. Vaikka Villeneuven elokuvassa on muutamia naiveja tilanteita, niin sen sanoma kommunikoinnin tärkeydestä, ja kielen keskeisestä asemasta siinä miten hahmotamme maailmaa, resonoi varmasti Trumpin voiton jälkeisissä tunnelmissa.

Voi myös olla, että nämä teemat koskettivat, koska asun Ruotsissa ja olen hitaasti, mutta varmasti etenemässä sujuvasti sellaiseksi henkilöksi, joka laittaa yhteen lauseeseen kolmea kieltä. Arrivalin tarinan voisi kertoa niin lyhyessä ajassa (elokuva perustuu novelliin), etten viitsi sen yllätyksiä ja elliptistä luonnetta pilata yhdistämällä näitä teemoja tapahtumiin elokuvassa.

Mainitaan kuitenkin, että eri puolille maapalloa saapuu 12 tummaa munaa, joiden sisältä löytyy älykkäitä ehkä vähän cthulhumaisia otuksia. Niiden kanssa kommunikointi etenee äärimmäisen hitaasti, mutta Villeneuve käyttää tämän mahdollisuuden hyvin virittämällä mystisen tunnelman.

Arrivalissa on hetkiä jotka muistuttavat niin Kubrickin Avaruusseikkailua kuin Nolanin Interstellaria. Mieleen tulee myös (Tarkovskin) Solaris. Villeneuve lainaa, mutta keskittyy jatkamaan omaa Sicariossa hyvin toiminutta kuumottavaa linjaa, jossa päähenkilö sen kummemmin kuin yleisökään ei oikein tiedä mitä ihmettä on meneillään.

Tukholmaan on tulossa iso liuta vieraita, joista henkilökohtaisesti odotan eniten perjantain Apocalypse Now ­-esitystä. Olen nähnyt elokuvan viimeksi valkokankaalta Redux-­version tultua elokuvateattereihin. Francis Ford Coppola on siis itse paikalla näytöksessä.

Keväällä toisen kerran Cannesin pääpalkinnon voittanut Ken Loach on myös kaupungissa. Sydänkohtauksesta toipuvasta vanhasta leskeksi jääneestä miehestä kertova I, Daniel Blake ei ole Loachin paras elokuva, mutta se on ehkä surullisimpia elokuvia mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Se kuvaa jatkuvasti kovenevaa työttömien kiristämispolitiikkaa muserruttavalla tavalla. Elokuva sisältää ehkä hieman vanhahtavia sävyjä ja valtaosa vihasta tuntuu yksilöityvän pelkästään kasvottomaan valtioon, mutta elokuvan lopussa kuultava puhe sai minut niin voimakkaasti kyynelehtimään, etten ole varma olenko koskaan kokenut vastaavaa lehdistönäytöksessä.

New Yorkin gentrifikaatiota hienosti kuvaavan Little Menin ohjaaja Ira Sachs on tulossa Tukholmaan ensi viikolla. Sachs tunnetaan Suomessa varmasti parhaiten edellisestä elokuvastaan Love Is Strange, joka kosketteli hieman jo samoja teemoja. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen, jos se on näkemättä. Kuten myös Tukholmassa nähtävään Little Meniin.

Jim Jarmuschilla on festareilla kolme elokuvaa, mutta mies ei ole itse saapumassa vieraaksi. Patersonista tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää kevään Oscareissa ja Stooges dokkari Gimme Danger on tietysti kaikkien musiikista kiinnostuneiden kiikarissa. Näitä en ole nähnyt, mutta Jarmuschin nimi liittyy myös kolmanteen elokuvaan. Gabe Klingerin toinen ohjaustyö Porto jäänee tänä vuonna kuolleen Anton Yelchinin viimeiseksi independent­elokuva ksi. Mies näytteli monissa pienissä elokuvissa tai rooleissa (mm. pääosaa viime vuonna Tukholmassa loistaneessa Green Roomissa; Jarmuschin Only Lovers Left Alivessa sitä nuorta miestä, joka hankkii obskuureja esineitä päähenkilölle sekä uudessa Star Trekissä), mutta hänet huomanneille menetys oli suuri. Porto tekee tämän entistä selkeämmäksi. Suosittelen erittäin vahvasti.

Viimeisenä bonuksena todettakoon, että Night Visionsissä on mahdollista nähdä kaksi maailman parhaiden elokuvien joukkoon kuuluvaa klassikkoa. John Carpenterin ylivoimaisesti paras elokuva They Live saa ensimmäistä kertaa hehkua valkokankaalla ja Sam Raimin Evil Dead (­trilogia) nähdään jopa kahtena päivänä. Koska olen viiksimies, niin mainitsen myös, että päävieraaksi on tulossa Franko Nero.

Kiireetön festivaali

DSC_8293

 

Ruotsin Flow järjestetään Göteborgissa (Way Out West), joten Tukholman nimekkäimmällä festivaalilla Stockholm Music & Artsilla on hieman vanhempi kohderyhmä. Tänä vuonna esim. Patti Smith esiintyi vimmaisesti kaikkina kolmena päivänä pienemmällä lavalla. Festivaalin päätöspäivänä päälavalla esiintynyt folklegenda Joan Baez tuli Smithin setin viimeisen kappaleen ajaksi myös pienemmälle lavalle. Käsikädessä People Have the Poweria laulava kaksikko oli liikuttava näky. Yleisöstä saattoi bongata useammankin kuulolaitteen.

Skeppsholmenilla järjstettyyn festivaaliin on lisätty mukaan myös alueen vahva taidetarjonta. Moderna Museetin vaikuttavaan Yayoi Kusama -näyttelyyn pääsi lipulla sisään aamupäivästä ja valokuvaan keskittyneen uuden Mindepartementetin Esko Männikkö -näyttely oli vapaasti nähtävillä. Molemmat näyttelyt jatkuvat siis festivaalin jälkeen. Männikön valokuvat olivat tosin hieman ahtaasti esillä.

Myös esiintyjien osalta mukana oli poikkitaiteellisia esityksiä. Mogwain keikka oli oikeastaan Mark Cousinsin kokeellisen arkistomateriaalista kootun dokumentin Atomic säestys. Elokuva käsitteli ydinvoimaa ja -aseita kriittisin silmin, mihin Mogwain mahtipontinen musiikki sopi hyvin. Elokuva nousi pääosaan ja konsepti toimi yllättävän hyvin, vaikka alkuun yleisön väliaplodit hieman rikkoivatkin sen taikaa.

Nykyään kolmehenkinen Sigur Rós kuuluu ehkä samalla tavoin Mogwain kanssa siihen osaan esiintyjiä, jotka olen jo nähnyt niin monesti, etten odottanut vaikuttuvani, mutta toisin kävi molempien kohdalla. Myös Sigur Rósin osalla syy oli visuaalinen. Lavan perältä ulkoreunoille asti ulottunut valotaide yhdistyi aiemmilla kiertueilla nähtyyn bändin eteen tulevaan kankaaseen. Hyvin simppeleillä keinoilla esitykseen tuli mukaan syvyydessä liikkuvia valoja ja eri tasoilla toimivia projisointeja. Silmäkarkki oli niin monipuolista, että suosittelisin sen näkemistä myös niille, jotka eivät bändin musiikista välitä.

Mukaan mahtui tietysti myös pettymyksiä. Lauryn Hill ei tehnyt suurempaa vaikutusta ja Air ei myöskään vakuuttanut. Aina yksinään epävarmasti esiintyvä Cat Power pyysi lopuksi alkupuolen tuskaisuutta anteeksi. Onneksi saavuin keikalle myöhässä.

Erityisen miellyttävää Stockholm Music & Artsilla oli se, ettei varsinaisesti päällekkäisyyksiä ollut. Festareilla nykyään pääsee usein sellaiseen rytmiin, että keikan täytyy olla todella hyvä, jotta sen jaksaa katsoa alusta loppuun. Lähinnä ruotsalaiset tuntemattomammat esiintyjät menivät isojen nimien päälle. Paras kaikista ruotsalaisista taisi silti olla päälavalla esiintynyt energinen Titiyo.

Kaikki John Grantin hitaammat kappaleet eivät ehkä toimineet, mutta onneksi keikka tuli katsottua kokonaan, sillä funkkaavammat numerot nostattivat hyvään tunnelmaan. Rufus Wainwright olisi niinikään kiireisemmällä festivaalilla jäänyt vaillinaiseksi, mutta oli virkistävää vaihtelua keskittyä esiintyjiin paremmin.

Soulia nykyhetkeen sovittava Michael Kiwanuka oli festivaalin ehdottomia huippuja. Brittiläisen laulajan tänä vuonna julkaistu levy Love & Hate on täynnä todella tarttuvia kappaleita ja niistä parhaat kuultiin perjantaina.

Festivaalin päätti pitkälti sama Kraftwerk 3D -esitys kuin, mikä nähtiin Helsingissä muutama vuosi sitten. Siitä huolimatta, että esitys oli rannalla, niin tuuli ei onnistunut pilaamaan äänentoistoa ja Kraftwerk vangitsi mukaan autobaanalle.

DSC_8295

Hur hur, Sur-rur

H2Ö järjestettiin viimeistä kertaa viime viikonloppuna. Huhupuheiden mukaan festivaali oli kasvanut joidenkin järjestäjien mielestä liian isoksi ja kiva oli muuttunut liialliseksi työksi ilman kummempaa korvausta. Virallisesti syyksi ilmoitettiin, ettei telakan aluetta pystytä kehittämään festivaalin puitteita tukevaksi. Toisaalta H2Ö:n siirtäminen toiseen paikkaan samalla nimellä olisi varmaankin tuntunut oudolta. Niin olennainen osa festivaalin viehätysvoimaa telakan puitteet kuitenkin oli. Kun festivaalijärjestäjien aiempi projekti Ilmiö kuopattiin, niin samalla tavalla kuului monien suusta harmitusta, joten toistaiseksi on hyvä elää toivossa, että jotain parempaa on vielä luvassa.

Järjestelyjen osalta festivaalit saavat aina kritiikkiä ja H2Ö ei tälläkään kertaa ole poikkeus. Panttijärjestelmä on erinomainen tapa pitää festivaali siistinä, mutta niiden palauttaminen pitäisi olla mahdollista jokaisella tiskillä, josta pantti myös veloitetaan. Suomalaisia ei tarvitse erikseen kannustaa juomiseen. Tänä vuonna pantit piti siis palauttaa niitä varten erikseen rakennettuun pisteeseen, mutta pantin pystyi palauttamaan juomatiskille, jos sieltä halusi ostaa lisää juotavaa.

Musiikilliselta anniltaan edelleen Suomen monipuolisin festivaali on Flow, mutta H2Ö:ssä monet musiikkinörtitkin törmäsivät nimiin, joista he eivät olleet kuulleet aiemmin. Parasta H2Ö:ssä olikin se, että sen avulla pystyi helposti toteamaan vuosi toisensa jälkeen, että oudomman musiikin saralla suomalainen musiikki voi erittäin hyvin. Suomessa tehdään todella paljon kiinnostavaa musiikkia, johon vaikuttaa hämmentävän vähän maailmanlaajuiset trendit.

Lauantain osalta bändeistä erityisen suuren vaikutuksen tekivät nuorista soittajista koostuva Itä-Hollola installaatio ja pitkän linjan kulttisuuruus Sur-rur. Kummankaan musiikkia ei löydy Spotifysta, mikä lienee nykymaailmassa ug:n tunnusmerkkejä. Hur hurin keikalla ei ollut montaa ihmistä, vaikka se onnistui olemaan paikoitellen erittäin hypnoottinen. Espanjalainen Hinds soitti varsin mukavan keikan, mutta kaikista eniten kehuja sai kuitenkin Litku Klemetti ja tuntematon numero.

Perjantai jäi minulta väliin. H2Ö:tä on jo nyt ikävä, mutta onneksi nyt voi kuunnella innostuneena uutta musiikkia.

New Yorkin kulttuuritarjonta on hengästyttävä

c01bdb40668999.5787fe1d40c65

New York muuttuu hämmentävää vauhtia tunnistamattomaksi. Aiemmin taiteilijoita houkutelleet kaupunginosat kuten Williamsburg ja Greenpoint ovat nykyisin sliipattuja versioita siitä mitä ne vielä joitain vuosia sitten olivat. Aiemmin varastojen valtaamille alueille on rakennettu kopioita Brooklyn Heightsin ja Greenwich Villagen kaltaisten alueiden asuinrakennuksista.

Williamsburgissa ja Greenpointissa pyörii silti edelleen paljon kiinostavaa yöelämää. Yhtenä iltana saattoi kesäkuussa nähdä Grouperin (Flow 2015), Frankie Cosmoksen (tulossa Tukholman Popagandaan), Flowersin ja Hercules & Love Affairin (Flow). Samana viikonloppuna esiintyivät myös Brian Wilson ja energisen keikan tehnyt Hinds (H2Ö).

DIY-henkisemmät keikat ovat tätä nykyä East Williamsburgissa tai syvemmällä Bushwickissä. Jostain syystä poliisi keskeytti illan Palasidesissa, mutta edellisenä iltana AVIVassa sai polttaa sisällä ja ilmastointi koostui lähinnä pöydille tarkoitetuista tuulettimista. East Williamsburgissa oli myös hinta-laadultaan parasta ruokaa tarjolla. Newtownin hummuslautanen oli maukas ja viereisen Anchored Innin (beer&burger $15) terassilla kehuttiin Arrogant Swinen grilliruokia. Se jäi kokeilematta, mutta samassa korttelissa uusi bändi Patio esiintyi patiolla, eli Our Wicked Ladyn kattoterassilla.

Brooklynista tuntuu tulevan enemmän hyvää uutta musiikkia kuin elokuvia. Kesäkuussa järjestettiin myös Brooklyn Film Festival, mutta sieltä jäi mieleen lähinnä Bill Sagen tähdittämä Delinquent. Spike Lee on ilmeisesti tekemässä dokumenttielokuvaa Princestä tai ainakin Princen synttäreillä Bedford-Stuyvesantissa oli Leen tuotantoyhtiön ilmoitus, että paikalla kuvataan useilla kameroilla.

New Yorkissa ei onneksi tarvitse osallistua elokuvafestivaaleille nähdäkseen jotain yllättävää. Eräänä lauantai-iltana oli mahdollista valita näiden elokuvien välillä: Rocky Horror Picture Show, Tappajahai, Hohto, Emmanuelle, El Topo, Near Dark ja Strange Days.

Viime kesänä Sodankylässä vierailleelta Whit Stillmanilta on tullut uusi elokuva, jota hän kävi myös esittelemässä vanhassa kotikaupungissaan. Love & Friendship (Espoon Cine) on äärimmäisen hauska komedia, joka perustuu Jane Austenin romaaniin. Rooleissa nähdään Stillmanin Last Days of Discossa jo näytelleet Chloe Sevigny ja Kate Beckinsale.

Lower East Sidelle on hiljattain avattu uusi elokuvateatteri Metrograph, jossa pyöri kesäkuussa mm. Brian de Palman parhaita elokuvia. De Palma, Noah Baumbach ja Jake Paltrow olivat esittelemässä ja mainostamassa yhdessä uutta dokumenttielokuvaa Lincoln Centerissä. Dokumentin ohjanneet Baumbach ja Paltrow ovat tunteneet De Palman pitkään, mutta heidän puhettaan ei kuulla elokuvassa pitkälti siksi, että De Palma on niin viihdyttävä esiintyjä (sekä elävänä että dokumentissa). De Palma käy läpi kaikki elokuvansa ja kankaalla vilisee otteita elokuvista. Jos pitäisi valita vuoden 2016 paras elokuva nyt, niin se olisi ehdottomasti De Palma.

Tämän kaiken ohella New Yorkissa olisi ollut kirjailijatapaamisia (David Bordwell, Ethan Hawke ym.) ja vaikka mitä muuta. Mm. sääolosuhteiden vuoksi peruttu Kanye Westin keikka. Eniten silti harmittaa, että Laura Poitraksen näyttely uudessa upeassa Whitney-museossa oli ehtinyt päättyä toukokuussa.

Yhtä kaikki New Yorkin tarjonta on aina hengästyttävä ainakin, jos on kiinnostunut vähemmän tunnettujen bändien musiikista ja elokuvista.

Voitto Cannesissa

Cannesissa tapahtui paljon suomalaisittain kiinnostavaa.

Ensinnäkin Variety uutisoi, että suomalaista rahaa on mukana tulevassa Ruotsissa kuvattavassa elokuvassa. Tapahtumasta tekee erikoisen se, että elokuvassa näyttelee Christina Lindberg, jonka tähdittämä elokuva Thriller – en grym film toimi suorana inspiraationa Tarantinon Kill Billissä. Daryl Hannahin näyttelemä silmälappua kantava hahmo Elle Driver on suora laina Lindbergin esittämästä kostajasta.

Aki Kaurismäelle myönnettiin palkinto, mutta maestro oli itse Suomessa ilmeisesti valmistelemassa uutta elokuvaansa. Yle kirjoitti aiheesta varsin hauskan jutun. Muut arvostetusta palkinnosta kieltäytyneet olivat estyneet hieman painavampiin syihin vedoten.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on syytä mainita, että Hymyilevä mies voitti pääapalkinnon Un Certain Regard -sarjassa. Siis suomalainen voitti! Ei esim. hävinnyt finaalissa tai saanut toiseksi arvokkainta palkintoa. Hämmentävää. Kerrassaan uskomattoman hienoa, vaikka jostain syystä aiheesta ei kirjoitettu toistuvasti lauantaiesseitä tai edes montaa pääkirjoitusta. (Cannesin elokuvajuhlat voisi siirtää jääkiekon MM-kisojen kanssa eri viikoille.)

Nyt Juho Kuosmasen elokuvallinen lahjakkuus ei ole pelkästään suomalaisen bloggarin kiihkoprojekti, vaan kansainvälisen raadiston valinta. Jurya johti edellisessä bloggauksessani mainitsema Ruben Östlund ja projektissa on myös ruotsalaista rahaa mukana. Toivottavasti ensi-ilta saadaan myös laajasti Ruotsiin.

Elokuvan seuraava julkinen esitys on Kokkolassa 20.8. ja sen jälkeen Espoo Cinessä elokuun lopussa.

Suomalainen Hymyilevä mies nähdään Cannesin elokuvajuhlilla reilun viikon päästä

7156035855_38f511e760_h

On jokseenkin hämmästyttävää miten vähän aiheesta on lopulta kirjoitettu, mutta suomalaisen Juho Kuosmasen ensimmäisen pitkän elokuvan pääsy Cannesin toiseksi tärkeimpään kilpasarjaan on todella suuri uutinen. Esimerkiksi tänä vuonna Cannesissa Aki Kaurismäki saa kunnianosoituksen pienemmässä sarjassa, koska hän joutui ponnistamaan uransa alkuvaiheilla sieltä. Kuosmasen ja Hymyilevän miehen saavutuksen suuruutta ei yksinkertaisesti ymmärretä Suomessa. Syitä on monia ja Cannesin monimutkainen rakenne ei yhtään helpota tätä asiaa.

Cannesiin kokoontuu enemmän ja laajemmin elokuva-alaa kuin millekään muulle festivaalille, joten siellä näkyminen on ensiarvoista. Festivaali jakaantuu yhteensä neljään eri merkittävään sarjaan: pääkilpasarja, Un Certain regard, Quinzaine des realisateurs ja Semaine de la critique. Juho Kuosmasen Taulukauppiaat menestyi Cannesin opiskelijaelokuvien sarjassa ja se takasi paikan jossakin näistä sarjoista. Kertoo elokuvan tasosta, että valitsijat päästivät sen näin merkittävään seuraan kaikista mahdollisista vaihtoehdoista.

Un certain regard on kilpasarja, jossa moni suomalaisen festarikansan puhutuimmista elokuvista on saanut ensiesityksensä. Hyvä esimerkki UCR:stä nousseesta elokuvasta on Ruben Östlundin Turisti. Edes ruotsalaisilla ei siis ole mitenkään helppoa tunkeutua Cannesin pääkilpasarjaan, joten on syytä olla Hymyilevän miehen esityspaikasta erityisen ylpeä.

Riippuen kritiikeistä ja mahdollisista palkinnoista elokuvan tulevaisuus voi olla oikeastaan mitä tahansa kansainvälisillä markkinoilla. Tärkeintä on pääsy esille sarjaan, jonka näytökset järjestetään samassa rakennuksessa pääkilpasarjan elokuvien kanssa. Niille, jotka eivät ole käyneet Cannesissa tämä voi kuulostaa typerältä, mutta näin pienillä asioilla on paljonkin merkitystä. Kiireisillä toimittajilla ja ostajilla on lopulta vähän kiinnostusta juosta sivusarjojen esityksissä. Suomalaisittain hieman harmillinen seikka on se, että elokuva esitetään vasta festivaalin viimeisinä päivinä (torstaina 19.5.), jolloin osa kävijöistä on jo lähtenyt tai lähtemässä.

Tietysti olen myös henkilökohtaisesti tästä äärimmäisen innoissani, sillä Kuosmanen on mielestäni erityisen lahjakas ohjaajalupaus. Taulukauppiaat sisältää maailmanluokan kuvakerrontaa. Valoa ja musiikkia käytetään äärimmäisen omaperäisesti. Meillä on enenevissä määrin lahjakkaita tekijöitä, mutta Kuosmasen erottaa joukosta se, että suomalaisuus on asia, joka hänen elokuvissaan tuntuu raikkaalla tavalla kuuluvan elokuvaaneikä pakkopullalta tai joltain asialta, jota hän häpeäisi. Samalla tavalla kuin vaikkapa Joose Keskitalon musiikki on niin suomalaista, ettei sitä voisi siitä häivyttää pois.

Hymyilevä mies vaikuttaa kaiken lisäksi myös trailerin perusteella Kuosmasen tyyliä tunteville äärimmäisen hyvältä. Siinä on sopiva yhdistelmä huumoria ja tyylitajua. Jäämme odottamaan innolla miten se otetaan vastaan.

 

Joe Swanberg tekee kiinnostavia elokuvia vaatimattomilla resursseilla

Joe Swanberg on yksi 2000-luvun independent-tuotannon suuria nimiä. Hän ei välttämättä sano suomalaisille juuri mitään, koska miehen elokuvat ovat olleet Yhdysvaltojen ulkopuolella erittäin huonosti saatavilla. Swanbergin merkittävyys piilee siinä, että hän on onnistunut luomaan uran, joka haastaa sen tavallisen tavan tehdä elokuvia. Hän työskentelee usein ilman käsikirjoitusta ja on pitkälti rahoittanut itse omat elokuvansa. Ne ovat levinneet parhaiten VOD-palveluissa Yhdysvalloissa. Kaikki Swanbergin elokuvat ovat saaneet ensi-iltansa SXSW-festivaaleilla ja osa niistä on ollut esillä sekä Sundancessa että Berliinissä.

Swanbergin kohtalo voi olla kiinnostava ennakkotapaus, sillä hänen tuntemattomuus saattaa VOD:n laajentuessa toistua muidenkin tekijöiden kohdalla. Amazonin rahoittamat elokuvat – kuten Spike Leen uusin äärimmäisen hyvät arviot saanut Chi-raq – eivät ole tulleet Euroopassa juurikaan elokuvateattereihin. Eivätkö Yhdysvaltalaisen elokuvan uudet tuulet kantaudu jatkossa juurikaan Eurooppaan?

Parhaiten Swanberg on ollut Suomessakin esillä VOD-palveluissa: hän on ohjannut jaksoja viime vuosien kehutuimpiin romanttisiin tv-sarjoihin Love (Netflix) ja Looking (HBO). Lisäksi joitain hänen elokuviaan on saatavilla nettivuokraamoissa.

Swanberg ei ole täysin tuntematon Amerikassa, sillä hänen agenttinsa Hollywoodissa työskentelee yhdelle isoimmista agentuureista (CAA). Swanbergin uusimmassa elokuvassa Digging for Fire näyttelevät Anna Kendrick, Brie Larson, Rosemarie DeWitt, Sam Rockwell ja Orlando Bloom. Nämä eivät kaikki ole tähtinäyttelijöitä, mutta antavat osviittaa Swanbergin kyvyistä luoda taitavia näyttelijöitä kiinnostavaa draamaa.

Viime vuonna julkaistu Digging For Fire on hyvin tyypillinen Swanberg-elokuva, jonka erinomaisuus piilee näyttelijätyön välittömyydessä. Elokuvassa käydään läpi isoja teemoja – vanhenemista, vanhemmuutta ja oman identiteetin menetystä vanhemmuden myötä – mutta lajityyppi on rento hengailukomedia. Koko jutun viehättävyys piilee siinä, että näyttelijät ovat elokuvassa omia luonnollisia persooniaan. Swanberg pyytää ammattinäyttelijöitäänkin käyttäytymään samalla tavalla niin kulisseissa kuin kameran edessäkin. Lopputuloksena on yksi erikoisimpia elokuvanäyttelemisen suuntauksia Amerikassa.

Vaikka Swanbergin elokuvia pitäisi luonnosmaisina tai dramaattisesti köyhinä, niin hänen paikkansa elokuvahistoriassa on jo osaltaan taputeltu. Swanberg siirtyi sulavasti dvd:n kultavuosista yhdeksi ensimmäisistä tekijöistä, joka julkaisi elokuviaan samaan aikaan elokuvateattereissa ja VOD-palveluissa. Chicagon panimokulttuurin suhdekiemuroista kertovasta Drinking Buddiesista tuli hänen läpimurtonsa, mutta sitä ennen hän ehti tehtailla yli 10 elokuvaa. Urakehitys on täysin omanlaisensa, mutta jotankin Swanberg on onnistunut aina olemaan tekemässä tulevaisuuden elokuvaa.

Tänä vuonna SXSW-festivaaleilla Swanberg oli puhumassa rahasta. Alalle epätyylliseen tapaan hän puhui siitä varsin avoimesti. Suomalaisesta vinkkelistä kiinnostavinta on se, että Swanbergin elokuvien budjetit eivät suurimmillaankaan ylitä suomalaisen draaman tyypillistä budjettia. Ilman elokuvasäätiötä ne ovat tuottaneet toisinaan myös prosentuaalisesti aika hyvää voittoa – mikä kielii hänen raa’asta lahjakkuudestaan. Youtubesta löytyvä puhe kannattaa ehdottomasti kuunnella, mutta ehkä neuvoihin kannattaa kotona suhtautua varauksella. En esimerkiksi suosittele näin pienellä markkina-alueella kotikustanteiden rahoittamista luotolla.

Swanbergin urakehityksen kannalta huolestuttavaa on, ettei hän tunnu täysin tiedostavan mikä hänen parhaista elokuvistaan tekee niin hyviä. Hänen suosituimmissa ja parhaimmissa elokuvissa – Digging For Fire, Happy Christmas ja Drinking Buddies – on mukana kuuluisia näyttelijöitä kuten Anna Kendrick (Pitch Perfect) ja Lena Dunham (Girls). Toisin kuin hän hieman vitsillä tuntuu väittävän, ei heidän maineensa tee elokuvista uskottavampia yleisön silmissä. Erinomaisilla elokuvanäyttelijöillä on karismaa. Se uupuu Swanbergin halvemmista tuotannoista.

Berlinalen voitti dokumenttielokuva pakolaiskriisistä

Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinto meni eilisessä gaalassa italialaisen Gianfranco Rosin dokumentille, joka kertoo välimeren pakolaiskriisistä. Fire at Sea kertoo kriisistä Lampedusan saarelta käsin, jonne päivittäin huuhtoutuu kuolleiden afrikkalaisten ruumiita.

En nähnyt elokuvaa, mutta edellisen kerran, kun merkittävän elokuvafestivaalin pääpalkinto jaettiin dokumentille, niin ohjaajana oli silloinkin Rosi. Koska blogin juoksevaksi langaksi on muodostumassa suomalaisen elokuvakulttuurin tila suhteessa länsinaapuriin, niin huomautettakoon, että tuo Venetsiassa 2013 pääpalkinnon voittanut Sacro GRA sai kaupallisen levityksen Ruotsissa, muttei Suomessa. Tällä kertaa aihe on ainakin sellainen, että sen luulisi kiinnostavan monia – jopa kaltaistani fiktioon keskittynyttä filmihullua.

Rosin voitto oli yllätys, sillä ennakkoon enemmän kehuja olivat saaneet ranskalaisen Mia Hansen-Løven Things to Come ja tanskalaisen Thomas Vinterbergin The Commune, jotka molemmat palkittiin pienemmillä palkinnoilla.

Berlinale on kuitenkin jo useamman vuoden nostanut dokumenttielokuvien profiilia festivaaleilla ja Rosin voitto sopii tähän kuvaan hyvin.

Panorama Dokumente -sarjassa esitettiin tänä vuonna yksi dokumenttielokuva, jonka festivaaliesityksiä voi korkeintaan vaurioittaa se, että sen on tuottanut HBO. (HBO Nordic ei tosin ole tuonut HBO:n elokuvia yhtä hanakasti esille kuin Netflix omiaan.) Mapplethorpen näyttely oli sen verran suosittu Kiasmassa, että hänen elämästään syventyen kertova Mapplethorpe: Look at the Pictures voisi veikata olevan varma festivaalihitti Suomessa.

Robert Mapplethorpen ristiriitaista ja kahtiajakautunutta elämää taitavasti kuvaava dokumentti ei tyydy tekemään kiiltokuvaa taiteilijasta. Sujuvasti sekä sadomasokismia että seurapiirejä kuvannut Mapplethorpe kohteli dokkarin perusteella ihmisiä hyvin eri tavalla. Järkyttävän kunnianhimon alle jäivät helposti muut ihmiset, jos tarve sitä vaati. Valokeilaan nousee äänihaastattelujen aikana Mapplethorpen kuvat, joista pelkästään polaroideja on yli 1500 tallessa.

Mapplethorpe-dokumentin ensi-illan huumaa
Mapplethorpe-dokumentin ensi-illan huumaa

Suomalainen draama ottaa kansainvälistymisen askelia

Berliinin elokuvajuhlilla esitettiin osittain suomalaisella rahoituksella tehty saksalaisen dokumenttiohjaajan esikoisfiktio Deadweight, joka oli osana Forum-sarjaa.

Rahtilaivalle sijoittuvassa draamassa kapteenia näyttelee upeasti Tommi Korpela. Hidastempoinen elokuva kuvaa laivan masentavia työoloja realistisesti ja nostaa ne elokuvan teemaksi. Korpela joutuu onnettomuuden vuoksi johtajana hankalaan paikkaan. Elokuvan esikuviksi voisi mainita Ulrich Seidlin fiktioelokuvat.

Elokuvassa kuullaan paljon vahvasti aksentoitua englantia, joten Korpelan suomalaisille tuttu rallienglanti ei tunnu lainkaan oudolta. Korpela pääsee väläyttämään Ruotsalainen hetki -elokuvasta tutuksi tulleita laulutaitojaan musertavassa karaoke-kohtauksessa.

Deadweight ei välttämättä ole Korpelalle näkyvä käyntikortti maailmalle, mutta elokuva on sen verran hyvä, että se kiertänee muillakin festivaaleilla Euroopassa. Tuotantoyhtiö Bufo on tehnyt aiemminkin yhteistyötä ulkomaisten ohjaajien kanssa ja jos tulokset paranevat tätä tahtia, niin tulevaisuudessa suomalaista rahaa voi olla mukana jossain todella suuressa festivaalihitissä. Ainakaan kukaan Suomessa ei vielä tee Deadweightin kaltaisia improvisoituja dokumentin ja fiktioelokuvien väliin sijoittuvia töitä, joten kokemuksien hakeminen ulkomailta ei ole pahitteeksi.

 

Sunnuntaina Berliinin elokuvajuhlilla julkistettiin tulevan Tom of Finland -elokuvan näyttelijät, joista nuoret Lauri Tilkanen ja Jessica Grabowsky ovat jo jonkin aikaa kuuluneet maan elokuvanäyttelijöiden kermaan. Pääosaa esittävällä Pekka Strangilla on elämänsä tilaisuus, jonka hän myös esittelyssään totesi veikeästi. Elokuvan ohjaaja Dome Karukoski vakuutti lehdistötilaisuudessa, että Toukon kuvien huumori ja ilo tulee näkymään myös elokuvassa.

Tom of Finlandin budjetti on isohko riski, mutta vaipumatta suomalaisille ominaiseen pessimismiin voi todeta, ettei projektista ainakaan puutu kunnianhimoisuutta. Dome Karukoskella on ensimmäisenä draamaohjaajana mahdollisuus tehdä kansallista elokuvaa kansainvälisillä mittapuilla (budjetti tullee olemaan isompi kuin Kaurismäen upealla, mutta kovin ranskalaisella Le Havrella). Göteborgiin, Berliiniin, Los Angelesiin ja Suomen suveen jakautuvat kuvaukset antavat mahdollisuuden tehdä elokuvaa, joka ei näytä siltä tavalliselta suomalaiselta elokuvalta.

Elokuvan käsikirjoituksen yhteistyössä Karukosken kanssa laatinut tuottaja Aleksi Bardy vaikutti hieman hermostuneelta ennen tilaisuuden alkua, mutta veti varsinaisen osuuden estradilla vakuuttavasti. Koko tapahtumasta jäi erinomainen ja ammattimainen vaikutelma, mikä on suomalaiselle elokuvalle vielä kohtalaisen uutta. Hulppea Ritz-Carlton tarjosi hyvät puitteet (kahvi oli tosin kamalaa) ja lehdistöä lahjottiin Finlaysonin tuotteilla.

Karukoski ei välttämättä ole kaikkien Tom of Finlandin fanien suosikkiohjaaja, mutta aihe on itsessään niin herkullinen, että ainakin itse odotan elokuvaa toiveikkaana. 40-luvulta 80-luvulle ulottuva tarina kertoo suomalaisesta rohkeudesta, jota mieluiten katsoo Suomen satavuotisjuhlinnan aikaan 2017.