Mikko Pihkoluoma

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Lars, tuo tylsä trolli

Lars Von Trier on koko uransa ajan koittanut provosoida. Uusimmassa elokuvassaan ohjaaja vertaa sarjamurhaamista taiteeseen ja trollailee menemään tyylilleen uskollisena. Harmillisesti tällä kertaa Larsin kootut tarinat eivät ole kauhean kiinnostavaa seurattavaa.

Nymphomaniacin tavoin eri kappaleisiin jaettu The House That Jack Built käytännössä käy läpi valikoituja murhia Jackin uralta. Hänen lisäkseen kertomusta kommentoi uskomattoman kuivaan tyyliin Verge. Lopussa päästään, yllätys yllätys, Danten helvettiin. 

Elokuva kesti ennakkotietojen perusteella n. 2,5 tuntia, mutta se tuntuu vähintään kaksi kertaa pidemmältä kuin Nymphomaniacin director’s cut.

Kun Jack vertaa sarjamurhaamista taiteeseen ja näemme välillä klippejä Larsin elokuvista, niin onko syytä olettaa, että Lars samaistuu lähinnä ankkoja, naisia ja lapsia raukkamaisesti kiduttavaan neuroottiseen Jackiin. Vaikea sanoa, mutta Cheekiä lainatakseen Lars varmaankin ajattelee: “jotain samaa meis on”.

Tätä taustaa vasten, mitä pitäisi ajatella siitä, että elokuva tuntuu esittävän ampuma-aseiden ostamisen vaikeutumisen naurettavana. Onko Larsilla NRA:n jäsenkortti? Entä mitä pitäisi miettiä siitä, että Jack eräässä kohtauksessa pohtii miksi miehenä oleminen on kuin olisi aina epäilty jostain. Onko Lars käynyt lukemassa internetiä ja ryhtynyt uhriksi?

Varmaa on ainoastaan se, että Riley Keoughin esittämän naisen rinta viilletään irti kuvassa ja toisen rinnan kohtalo on vitsi. Vähintään yhtä raakoja kohtauksia on eksploitaatioelokuvissa ollut läpi elokuvahistorian, mutta niillä ei ollut tapana kestää näin kauan saati masturboida ohjaajan omien elokuvien kohtauksien äärellä.

Eittämättä joku löytää jotain sisältöä tästä elokuvasta, mutta todennäköisesti sen ainut tarkoitus on leikkiä aidosti lapsellisten ajatusten kanssa maksimoidakseen edes jonkun reaktion.

Annantalon syksyn kurssit
Sideways 2018

Runoilijasta elokuvaohjaajaksi

Cannesissa oli tänä vuonna yhden suomalaisohjaajan teos kilpailemassa. Mikko Myllylahden lyhytelokuva oli Semaine de la critique -kilpasarjassa, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun hän on Cannesissa. Myllylahti toimi Hymyilevän miehen toisena käsikirjoittajana Juho Kuosmasen ohella ja oli juhlimassa sen voittoa yhdessä muun työryhmän kera.

“Istuin tuolla katolla ja join samppanjaa ja Juho juoksi jossain haastatteluissa.”

Myllylahden lyhytelokuva Tiikeri on runollinen, mutta kerronnassaan realismiin nojaava kertomus alkoholisti-isän pojasta. Tiikeriksi pukeutuva poika harrastaa cosplayn alalajia ja on siksi pukeutunut pörröiseen asuun melkein koko elokuvan ajan.

Myllylahti kertoo, että eräässä tutkimuksessa syrjäytymisvaarassa oleva nuori ei kokenut olevansa syrjäytynyt, kun hän koki kuuluvansa niin vahvasti cosplay-piireihin mukaan.

Elokuvassa isää esittää Hymyilevän miehen Olli Mäkeä näytellyt Jarkko Lahti ja leikkaajana toimii niinikään samaisen elokuvan leikannut Jussi Rautaniemi. Molempien elokuvien taustalla on myös sama Aamu tuotantoyhtiö.

“Aamu on kyllä todella hyvä ja meillä on niin samat sävelet ja elokuvakäsitys on niin samanlainen. Se on jo profiloitunut eurooppalaiseen taide-elokuvaan”, Myllylahti kertoo.

Neljä runokokoelmaa julkaisseesta Myllylahdesta tuli elokuvantekijä ensin Turun taideakatemiassa ja sitten Taikissa, jossa hän tutustui yhtä vuosikurssia ylempänä oleviin Rautaniemeen ja Kuosmaseen. Ensin käsikirjoituslinjalla olleelle Myllylahdelle ohjaaminen tuli tutuksi jo koulussa, kun ohjaajalinjan professori Jarmo Lampela antoi opiskella kahdella linjalla samaan aikaan.

Tiikerin pääsy Cannesissa sivusarjaan on hieno asia, mutta palkintoa elokuva ei kuitenkaan pokannut. Myllylahdella on tosin jo pitkän elokuvan käsikirjoitus tekeillä ja sen osalta Cannesissa oli tapaaminen tulevaa Torinon käsikirjoituspajaa varten. 

Siinäkin tuottajana toimii Jussi Rantamäki (Taulukauppiaat, Hymyilevä mies, Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, Tiikeri), jonka suojeluksessa suomalaiselokuvaan on syntynyt kiinnostavan taiteellisia töitä. 

Metsurista kertova tuleve projekti kuulostaa äärimmäisen kiinnostavalta ja Myllylahden elokuvamaku sopii hyvin Cannesiin. Toivottavasti toteutuessaan elokuva saa paikan joltain Euroopan merkittävältä festivaalilta.

A-Lava
Sideways 2018

Työntekijöiden hyväksikäyttö

Happy as Lazzaro
Happy as Lazzaro

Alice Rohrwacheria on pidetty yhtenä kilpasarjan suosikeista jo useamman viikon ajan ja tänään iltapäivällä ensi-iltansa saanut Happy as Lazzaro (Lazzaro Felice) sai Cannesin isoimman salin taputtamaan melkein vartin ajan lopputekstien päätyttyä.

Tarina käynnistyy 80- tai 90-luvun maaseudulla Italiassa, jossa Marchesa Alfonsina de Luna pyörittää tupakkatilaa. Tilan työläiset eivät vain tunnu saavan lainkaan palkkaa ja ovat jatkuvasti veloissa. Kun isäntäperheen poika ja Lazzaro katoavat, paikalle soitetaan viimein poliisit, jotka toteavat torppariuden olevan nykyään kiellettyä.

Tämän alkuasetelman jälkeen tapahtuu monta hauskaa käännettä, jotka kuulostavat kirjoitettuna entistäkin kummallisemmalta. Lazzaro mm. muuttuu pyhimykseksi eikä vanhene päivääkään, kun elokuvassa siirrytään nykyaikaan.

Monessa kohtauksessa toistuu yhä uudelleen ihanan naiivin huumorin välityksellä kysymys oikeudenmukaisesta palkasta. Vaivihkaa maatyöläisten hyväksikäyttöä verrataan nykypäivän paperittomien työoloihin Italiassa. Elokuva tanssii monen paradoksin välillä: se on tarina pyhimyksestä, jossa köyhät käännytetään kirkosta ja mitä kevein elokuva pankkikriisistä.

Ilahduttavinta on, että Rohrwacher onnistuu sanomaan paljon saarnaamatta lainkaan. Kaikkiin kohtauksiin liittyy lempeys eikä ohjaaja tunnu olevan kiinnostunut synnyttämään luokkavihaa ihmisten välillä. Elokuvan naiivius tuntuu todella italialaiselta, mutta sitä voisi ehkä kuitenkin parhaiten verrata Chapliniin. Tai miksei myös Kaurismäkeen, jolle useiden vuosikymmenien sulava sekoittaminen on mitä luonnollisinta. Upea maaseudun filmikuvaus vetää hetkittäin vertoja Malickin Days of Heavenille.

Eilen punaisella matolla asteli 82 naista, jotka edustivat niitä naisia, jotka ovat olleet ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Heidän joukossaan astellut Agnès Varda otti tänään kuvia Rohrwacherista näytöksen päätteeksi. Happy as Lazzaro on kilpasarjan tähän asti paras elokuva, joka toivottavasti palkitaan sillä suurimmalla ja kauniimmalla.

Alle tunti näytöksen jälkeen Rohrwacher käveli näyttelijöidensä kanssa Croisettella ottaen kuvia halukkaiden kanssa.

A-Lava
Sideways 2018

Kilpailu kiristyy

Toistaiseksi kilpasarjassa on esitetty yksi voittajasuosikki, jonka nostin jo ennen festivaalin alkua Cannesin odotetuimmaksi. Puolalaisen Pawel Pawlikowskin Cold War kertoo jazzsäveltäjästä, joka lähtee toisen maailmansodan jälkeen Pariisiin jättäen taakseen elämänsä rakkauden. 15 vuoden ajalle sijoittuva tarina hyppii vuosien välillä, mutta kylmän rakkaustarinan seuraaminen on silti verrattain helppoa.

Pawlikowskin edellinen ohjaustyö Ida nousi mustavalkoisuudestaan huolimatta suureksi hitiksi ympäri Eurooppaa. Cold War on otteeltaan hieman vapaampi jazzirroittelu, joka muistuttaa tyyliltään hieman My Summer of Lovea (Pawlikowski, 2004).

Mustavalkokuvaus on äärimmäisen kaunista seurattavaa. Naispääosassa nähtävän Joanna Kuligin kuvat muistuttavat (varmaankin juuri mv-kuvauksen vuoksi) Fellinin La dolce vitaa.

cw
Cold War

Eilen kilpasarjassa esitettiin Jia Zhangken Ash Is Purest White. Teollisuuskaupungin gangstereista ja rakkaudesta kertova kiinalaiselokuva on kekseliästä draamaa. Kerrontaan sisältyy yllättäviä käänteitä, ja pääosaan nousee vaivihkaa gangsterin tyttöystävä. Rakoileva rakkaus ja kiihtyvästi muuttuva Kiina ovat pitkähkön elokuvan pääaiheet.

Aasialaiselokuville tyypilliseen tapaan elokuvaan mahtuu hetkellistä tyylittelyä, joista eritoten juonellisesti epäolennaiset tanssinumerot ja laulukohtaukset jäävät vahvasti mieleen. Elokuvassa on vähän väkivaltaa yleensä, mutta keskivaiheilla iskevä verinen yhteenotto on niin voimakasta akrobaattista ilotulitusta, että repäisyjä olisi kaivannut lisää.

Ash Is Purest White
Ash Is Purest White

Eilen maailmanensi-iltansa sai myös Jean-Luc Godardin uusin elokuva The Picture Book. Edellisellä 3D-elokuvallaan parhaan ohjaajan palkinnon voittanut Godard toi tällä kertaa näytille huomattavasti raskaamman arkistomateriaalista koostetun esseen. Kuvamanipuloidut klipit näkyvät eri kuvasuhteilla ja niiden kontrastiasetuksissa on nupit kaakossa.

Elokuva ei vastannut odotuksia ja alkaa muodostua kiinnostavammaksi vasta viimeisellä kolmanneksellaan. Tätä edeltävä tunti on varsin hidasta kerrontaa, sillä monet klipeistä ovat elokuvahistorian klassikoista.

Godard julisti lehdistötilaisuudessa kyllästyneensä kuvausprosessiin ja pitää leikkauspöytää tärkeimpänä. Leikkausvaihe on toki ollut aina miehelle olennaisimpia vaiheita esikoisen hyppyleikkauksesta alkaen, mutta edellisen 3D-elokuvan kepeyttä ei löydy kenenkään muun kuvaamana.

A-Lava
Sideways 2018

Peniksetön Eero Milonoff

Eilen Cannesin virallisen ohjelmiston osalta nousi esiin queer-elokuvia, joilla on perinteisesti ollut paljon vahvempi edustus alkuvuodesta Berlinalessa. 

Ruotsalainen kauhuelementeillä pelaava draama Gräns (Border) kertoo ihmisten joukossa asuvien peikkomaisten olentojen rakkaustarinan. Toista heistä esittää suomalainen näyttelijä Eero Milonoff, joka suoriutuu tekohampaiden alta mongerretun suomenruotsin suhteen tehtävästään varsin hyvin ja näyttelijänä erinomaisesti. 

Peikot kohtaavat toisensa ruotsinlaivan tullissa, jossa naisen sukupuolielimet omaava Milonoffin hahmo joutuu riisumaan kaikki vaatteensa. Enempää juonta paljastamatta on syytä mainita, että elokuva pohjaa saman kirjailijan teokseen kuin Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen, jonka vampyyriä on tulkittu myös transnäkökulmalla. Kirja on minulta lukematta, mutta käsittääkseni siinä teema on selkeämmin esillä kuin elokuvassa.

Gränsiä on suitsutettu varsin näyttävästi ja amerikkalainen Eric Kohn vertasi sen ikimuistoisinta kohtausta joitain vuosia sitten Cannesissa kohauttaneen Stranger by the Laken ejakulaatioon. Aivan niin erinomaisesta (tai yhtä valikoidun yleisön) elokuvasta ei ole kyse, mutta ruotsalaisten on syytä olla tyytyväisiä reaktioon.

Gränsin peikkoja voi tulkita monelta kantilta ja näin suomalaisittain on syytä mainita, että he ovat peräisin Suomesta, joka tulee useaan otteeseen elokuvassa ilmi ja sai yleisön nauramaan varsin äänekkäästi. Tietysti suomalaisten asema Ruotsissa muistuttaa helposti seksuaalivähemmistöjen asemaa aina koulukiusaamisesta muuhun syrjintään.

sorryangel
Sorry Angel

Kilpasarjan alkuillan näytöksessä oli jälleen aidsia käsittelevä ranskalaiselokuva. Viime vuonna toiseksi tärkeimmän palkinnon voittanutta 120 battements par minute -elokuvaa (suosittelen lämpimästi)  seuraa nyt Christophe Honorén Sorry Angel, jossa seksi ja rakkaus eivät kuulu samoihin suhteisiin.

Jacques on nelikymppinen kirjailija, jonka elämänsä rakkaus tekee kuolemaa aidsiin. Samaan aikaan hän tapaa 15 vuotta nuoremman pojan, joka ei ole vielä tullut kaapista ulos tyttöystävälleen. Tahmeasti alkava kaukosuhde ei meinaa millään johtaa minnekään, koska hiviä kantava Jacques välttelee intiimiyttä (tai ainakin nukkumista yhdessä, seksi kelpaa) ja kertoo lääkärille itsemurhaisista ajatuksistaan.

90-luvulle sijoittuvan upean ja surumielisen elokuvan soundtrack on täynnä toinen toistaan täydellisempiä valintoja. Kun lopussa kuullaan Harry Nilssonin kappale One (“…is the loneliest number that you’ll ever do”), jonka Aimee Mann teki 90-luvun lopulla uudelleen Paul Thomas Andersonin Magnoliaan, on tunnepurkausta vaikea estää.

A-Lava
Provinssirock 2018

Vaisu alku Cannesille

71. Cannesin festivaali on alkanut hieman laimeasti. Iranilaisohjaaja Asghar Farhadi käynnisti festivaalin laimeasti vastaanotetulla elokuvallaan Everybody Knows. 

Iranilaisohjaaja on hieman yllättäen tehnyt elokuvan espanjaksi tähtinään Penelope Cruz ja Javier Bardem. Kielimuuri näkyy lopputuloksessa epätasaisena näyttelemisenä. Tuntuu, että osassa kohtauksia tunnelataus toimii, mutta välillä eletään kliseiden rajoilla.

Cruzin hahmon tytär kidnapataan, mistä seuraa monimutkainen ja kiinnostavasti alkava juonikuvio, mutta kaikki etenee niin verkkaisesti, että osa käänteistä valkenee tuskallisen myöhään henkilöhahmoille. Tuntuu, ettei Farhadi ei ole oikein päättänyt onko tarkoitus ollut tehdä kevyempi juonivetoinen elokuva vai draama ja lopputulos on jotain siltä väliltä.

Kaikesta huolimatta Everybody Knows ei ole mitenkään erityisen huono elokuva ja se saa Suomessa elokuvateatterilevityksen. Farhadin aiempien töiden fanien kannattaa tosin madaltaa odotuksia.

Un certain regard -sarjan avajaiselokuva oli Sergei Loznitsan Itä-Ukrainaan sijoittuva Dunbass. Informaatiosodalle irvailevan satiirin tai sketsikokoelman kautta piirtyy sekalainen kuva maasta, jossa kaikki on päälaellaan ja missään ei tunnu olevan tolkkua. Loznitsa kärjistää toki tarkoituksella ja tilanteet ovat niin irvokkaita, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Sävy on tosin niin ikävä, että tilanteet vetävät väkisinkin vakavaksi.

Kohtauksiin sisältyy suhteellisen runsaasti väkivaltaa. Loznitsa on onnistunut näyttämään väkivallan mielettömyyden ja etenkin loppua kohden iskujen mielivaltaisuus vain lisääntyy. En tiedä voiko Dunbassista pitää koko aikaa, mutta sitä katsoessa pääsee keskelle sellaista hulluutta, joka vastaa mielikuvaa sodasta.

Loznitsan kaheli teos tullee saamaan jonkun palkinnon, mutta lähes kaksi tuntia kestävästä elokuvasta olisi voinut ottaa jonkun jakson ehkä pois.

A-Lava
Sideways 2018

Eero Milonoff ja Jasper Pääkkönen Cannesiin

Torstaina Cannesin virallisen ohjelmiston julkistustilaisuudessa tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa, kun ohjelmistossa oli kahden suomalaisnäyttelijän kansainvälisiä elokuvia. Jostain syystä asiaa ei ole noteerattu suomalaisessa lehdistössä millään tavalla tai ainakaan Aamulehden, Turun Sanomien tai Helsingin Sanomien hauista ei löytynyt uutista kuluneelta viikolta Jasper Pääkkösen ja Cannesin yhdistävällä haulla.

Suomalaisella elokuvalla pyyhkii hyvin ja Blade Runnerissa puhutaan jo suomea, muttei se silti aivan arkipäivää ole, että suomalainen näyttelee amerikkalaisessa elokuvassa, joka valitaan ylivoimaisesti maailman merkittävimmän elokuvafestivaalin kilpasarjaan. Itse asiassa Pääkkösen saavutus on ensimmäinen laatuaan. Jos elokuva olisi jääkiekon asemassa Suomessa, niin torilla olisi torstaina ollut alastomia miehiä esittelemässä sukukalleuksiaan.

Jasper Pääkkönen näyttelee siis Spike Leen Blackkklansmanissa, joka kilpailee toukokuussa Kultaisesta palmusta. Sen lisäksi Eero Milonoff nähdään ruotsalaisessa kauhuelokuvassa Gräns, joka valittiin vähemmän arvostettuun Un Certain regard -sarjaan, mikä jostain syystä kirvoitti mediahuomiota Helsingin Sanomissa eilen verkkoon ilmestyneessä haastattelussa.

Spike Leen ohella tämän vuoden kilpasarjassa on odotettua vähemmän tunnettuja nimiä. Itse asiassa valinnat ovat hämmentävän epäkaupallisia ja poliittisia. Ranskan uuden aallon merkittävin ohjaaja Jean-Luc Godard on jo vuosikymmeniä tehnyt videotaidetta lähenteleviä kollaasimaisia essee-elokuvia, joiden juonet eivät välttämättä ole niiden keskeisintä antia. Hän on Spike Leen ohella kenties kilpasarjan tunnetuin nimiohjaaja.

Festivaalin avaa Asghar Farhadin Todos lo saben, jonka lisäksi iranilaista elokuvaa edustaa Jafar Panahin Three Faces. Farhadin elokuva on tosin espanjankielinen ja sen pääosia esittävät Javier Bardem ja Penelope Cruz. Panahi on tuomittu Iranissa valtion vastaisesta propagandasta ja hän ei ole luvallisesti saanut ohjata elokuvia vuodesta 2010 lähtien, mutta on kaikesta huolimatta onnistunut voittamaan Berliinissä Kultaisen karhun elokuvallaan Taxi (2015).

Italialainen Matteo Garrone (Gomorra, Tale of Tales) on suomalaisille elokuvafestivaalikävijöille tuttu nimi, mutta hänen läpimurtonsa on hieman takkuillut. Odotukset italiankielisen Dogmanin suhteen ovat silti korkealla, sillä Garrone on voittanut jo useita pienempiä palkintoja Cannesissa. Odotukset niinikään italialaisen Alice Rohrwacherin suhteen ovat ehkä vielä korkeammalla, sillä hän on ohjelmiston harvoja naisohjaajia ja maanmiehensä tavoin hänet on palkittu aiemmin Cannesissa. Rohrwacherin runollisen kaunis The Wonders (2014) on yksi kuluvan vuosikymmenen aliarvostetuimpia elokuvia.

Ohjelmistossa on myös kaksi japanilaista elokuvaa. Hirokazu Kore-edan Shoplifters ja Ryusuke Hamaguchin Netemo sametemo. Hirokazu Kore-edan ozumaisia, älykkäitä ja pohdiskelevia elokuvia on esitetty Suomessa pitkään, mutta ainakaan vuonna 2013 hänen elokuvansa näytökseen ei ollut suurta tunkua Cannesissa ja pääsin kehnosta passistani huolimatta sisään.

Kiinalainen Jia Zhangke kilpailee elokuvallaan Ash Is Purest White. Hänen maanmiehensä Wang Bing tuo Cannesiin yli kahdeksan tuntia kestävän dokumenttinsa kilpasarjan ulkopuoliseen ohjelmistoon.

Ohjelmiston poliittisuus ja epäkaupallisuus voi olla pelkästään hyväksi elokuvalle. Viime vuoden kilpasarja oli paperilla ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia, mutta valikoima oli lopulta hieman tasapaksu. Tällä kertaa kattauksessa on edustettuna eri maanosat. Viime vuosina ranskalaisilla ja amerikkalaisilla elokuvilla on ollut suhteellisen vankka edustus kilpasarjassa.

Egyptiläisen A.B Shawkyn tuhkimotarinana on päästä ensimmäisellä elokuvallaan suoraan Cannesiin. Konkareista Pawel Pawlikowskin elämä on kulunut Iso-Britanniassa, mutta vasta edellisellä puolalaisella Idalla (2013) todellisen läpimurtonsa tehnyt ohjaaja on ensimmäistä kertaa kilpasarjassa. Kylmän sodan Berliiniin, Jugoslaviaan ja Pariisiin sijoittuva rakkaustarina Cold War vaikuttaa äärimmäisen kiinnostavalta.

Cannes tulee varmasti aina olemaan ensisijaisesti eurooppalaisen elokuvan pyhättö, mutta tämän vuoden valinnat osoittavat, että yli 70-vuotias instituutio on valmis muuttumaan ja se ajattelee ensisijaisesti elokuvaa taiteena. Cannes on elokuvien myymisen ja ostamisen osalta aikamoinen sirkus, mutta tänä vuonna punaisella matolla karuselliin on otettu mukaan myrskettä rauhoittavia jarruja.

Muutos on hyväksi. Myös suomalaissilmin.

 

Annantalon syksyn kurssit
Sideways 2018

Eteerinen Grace Jones

Tänään alkaneen Season Film Festivalin ohjelmistoon lukeutuu yksi musiikkidokkarien helmi, joka kannattaa ehdottomasti nähdä. Grace Jones keikkaili Suomessa useampaankin kertaan Hurricane-levynsä (2008) ilmestyttyä. Mm. Zizekin kanssa dokumentin tehnyt Sophie Fiennes on nyt tehnyt tämän levyn tekemisestä ja sitä seuranneesta kiertueesta dokumentin, joka ilmestyy vasta nyt pitkälti rahoitusongelmien vuoksi.

Grace Jones on toki ollut valkokankaalla aiemminkin. Androgyyninen ja karismaattinen jamaikalainen oli niin pinnalla 80-luvulla, että hänet nähtiin mm. jatko-osassa Conan the Destroyer sekä pahiksena Roger Mooren viimeisessä Bondissa A View to a Kill. Jones tapaili ensin henkivartijanaan ollutta Dolph Lundgrenia, jonka näyttelijänura alkoi samaisesta Bondista Jonesin avustuksella.

03239b6d481c1905c6a0121baca96a1b

Ehkä pienoiseksi pettymykseksi on todettava, ettei Fiennes ole tehnyt koko Jonesin uraa kattavaa dokumenttia, jossa saataisiin herkutella 80-luvun estetiikalla ja yöelämän anekdooteilla. Grace Jones: Bloodlight and Bamissa sen sijaan vuorottelevat kulissien takainen Jones ja kiertuetaltioinnit. Dokumentista on kuvattu yllättävän paljon Jamaikalla, josta Jonesin musiikin reggae- ja dub-rytmit sekä taustabändi tulevat. Studiosessioiden lomassa Jamaikalla tavataan Jonesin sukua sekä kuullaan välähdyksiä rankasta menneisyydestä.

Jones tunnetaan nautiskelijana, joka lipittelee viiniä ja panttaa pitkään astumista lavalle. Fiennesin dokumentti on hämmentävän avoin alkoholinkäytön suhteen. Toukokuussa 70 vuotta täyttävä Jones haastattelee Pariisin nykyistä yöelämää taksikuskilta ja juo kuohuviiniä aamupalalla.

Kaikesta huolimatta Jones on edelleen erittäin terävä henkisesti ja etevä neuvottelemaan rahasta sekä sitkeä vaatimaan sopivimman muusikon saapumista studioon. Kun keikkarahat eivät meinaa tulla ennen esiintymistä Jones tokaisee karismaattisella äänellään: ”I’ve been around the block too many times. Around the globe, is more like it.”

Monella tasolla voi sanoa, että elokuva on kohteensa näköinen. Jonesista paljastuu asioita, muttei liikaa. Elokuvan rytmi on haltioiva ja teknisesti korkeatasoiset taltioinnit tekevät oikeutta huikeille keikkamuistoille. Dokumentti on yhtä eteerinen ja mystisen kiehtova kuin Jones itse.

A-Lava
Provinssirock 2018

Kokeellista elokuvaa Gentissä

Courtisane on kokeellisen elokuvan festivaali Belgian Gentissä, jonne kokoontuu vuosittain elokuvaa rakastavia ympäri maailman. Tänä vuonna vieraisiin lukeutuivat kiinalainen dokumentaristi Wang Bing, Annik Leroy, Morgan Fisher ja Ephraim Asili.

Leroyn elokuvista kohokohdaksi nousi Berliinissä 80-luvun taitteessa kuvattu In der Dämmerstunde Berlin de l’aube à la nuit, joka käsittelee musertavasti yksinäisyyttä. Leroy vaeltaa Weddingin, Kreuzbergin ja Moabitin kaupunginosissa, jotka näyttävät hämmästyttävän samanlaisilta edelleen. Ihmiset eivät tosin enää ole kaduilla yhtä surullisen oloisia. Näytöstä seurannut keskustelu käytiin valitettavasti ranskaksi, josta jäi käteen ainoastaan sana yksinäisyys.

Ephraim Asili etsi afroamerikkalaista identiteettiä useissa lyhyissä 16mm:n filmille kuvatuissa kokeellisissa töissään. Filmejä on kuvattu mm. Afrikassa ja Harlemissa muun afrikkalaisen diasporan ohella. Radiojuontajanakin työskennellyt Asili pyysi saksofonisti Joe McPheetä tekemään ääniraidan Many Thousands Goneen, josta kuultiin livenä McPheen säestämä versiointi.

Festivaalin päävieraalta Wang Bingiltä nähtiin päätösnäytöksessä rankka kahdeksan päivän kuoleman kuvaus, joka sopi pääsiäissunnuntain tunnelmiin. Mrs. Fangin (2017) viimeiset hetket alzheimerin kanssa ovat jähmettyneitä ja sukulaisten täyttämiä. Jos haluaa tuijottaa kuolemaa suoraan silmiin, niin nyt se on mahdollista Bingin hienovaraisen kuvauksen ansiosta.

Muusta ohjelmistosta vaikutuksen teki Flower Shop, runollinen romanikuvaus nyky-Belgian ja -Euroopan asenneilmapiirissä, jossa heillä ei ole elintilaa. Vanhemmista elokuvista ei-lineaarista kerrontaa käyttävä Minds of Clay (1984) on kaunis rakkauskirje vaasien tekemisestä ja tekijöistä. Ohjelmiston harvoja juonellisia ja perinteistä kerrontaa noudattavia elokuvia oli Barbara Lodenin Wanda (1970). Marguerite Duras’n fanittama elokuva on ohjaajansa mukaan kertomus naisesta, jonka yli ihmiset kävelevät. Kerronnallisuus ei siis tarkoittanut helppoa kokemusta, sillä Wanda ajautuu väkivaltaisen juopon seuraan.

Festivaalin tuoreimmasta päästä löytyi Morgan Fisherin näytös, joka nousi myös yhdeksi huipuista. Alkuun nähtiin Bruce Connerin arkistomateriaalista ja fiktioelokuvista koostama A Movie (1958). Sen jälkeen Fisherin Standard Gauge nosti lähikuvaan hänen työtään leikkaajana 70-luvun Yhdysvalloissa ja filmileikkaamisen tekniikoita. Ruutu täyttyy negatiivin pätkistä, joita Fisherin kertojaääni taustoittaa. Uusimmassa työssään Another Movie (2018) Fisher nostaa Connerin elokuvan musiikin pääosaan. Respighin Pines of Rome kuullaan vain osittain Connerin työssä, mutta Fisher antaa sävellyksen kuulua pitkälti mustana pysyvän ruudun kanssa kokonaisuudessaan. Kuvaan lipuva kuu ja Respighin musiikki luovat avonaisen vastaparin Connerin kuvatulvalle.

Annantalon syksyn kurssit
Provinssirock 2018

Ruben Östlund The Squaresta: ”kaikista elokuvistani omaelämäkerrallisin”

”Tämä on monella tapaa kaikista elokuvistani omaelämäkerrallisin. Paljolti tämän osittain korotetussa asemassa olevan miehen vuoksi, joka suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja yrittää samalla olla isä.”

Istumme pöydässä hieman syrjempänä Cannesin humusta hotellin sisäpihalla, jossa Ruben Östlund polttaa ketjussa ja paljastaa kouralliselle toimittajia suhdettaan uusimpaan elokuvaansa The Square. Mies, johon Östlund samaistuu on Ruotsin kuninkaanlinnan paikalla olevan museon johtaja, jolta varastetaan kalvosinnapit, lompakko ja puhelin. Lähtiessään metsästämään GPS-paikantimen avulla tavaroitaan takaisin Tukholman lähiöistä, Christianin on vaivihkaa kohdattava oman etuoikeutetun asemansa vastuu ja valta.

Samaan aikaan museossa avautuva näyttely käsittelee yhteiskunnallisia aiheita, jotka muistuttavat  Östlundin ja elokuvatuottajan Kalle Bomanin vuonna 2015 tekemää installaatiota. ”50-luvulla muihin aikuisiin pystyi suhtautumaan potentiaalisina auttajina ongelmatilanteissa, mutta nykyään kasvatamme lapsemme päinvastoin, vaikka yhteiskunta on turvallisempi. Pelko muihin ihmisiin on kasvanut,” pohjustaa Östlund. ”Muistuttaaksemme yhteisestä vastuustamme julkisessa tilassa tai yhteiskunnassa yleensä, minä ja Kalle Boman päätimme tehdä valkoisin viivoin merkityn neliön, jonka sisällä tulisi noudattaa eri sääntöjä.”

Östlundin ja Bomanin installaation tekstiplakaatissa säännöt selitettiin näin: ”Ruutu on vapaa vyöhyke, jossa luottamus ja huoli vallitsevat. Täällä kaikilla on samat oikeudet ja vastuut.”

Christianin paneutuessa yksityiselämäänsä museon näyttelyä markkinoidaan hölmösti mässäilevällä terrorismikuvastolla, joka herättää suuren mediakohun. Myös markkinoinnin suunnittelupalavereissä on paljon klikkimediaa muistuttavaa puhetta.

”Olen erittäin huolissani ja ärsyyntynyt siitä, miten media on esimerkiksi kuvannut terroritekoja. Etteivät he kyseenalaista sitä ovatko he haitaksi. Toimiiko media vastuullisesti vai onko uutisointi pelkkää pr-toimintaa terroristiryhmille? Ja mielestäni on pelottavaa, miten traagiset tapahtumat kuvataan kuin se olisi viihdettä”, Östlund avaa suhdettaan mediaan.

Ikään kuin nämä aiheet eivät olisi tarpeeksi, elokuvassa on paljon taidemaailmaan kohdistuvaa ivaa. Alkupuolella Mad Menin Peggynä läpimurtonsa tehnyt Elisabeth Moss näyttelee toimittajaa, joka tivaa johtajalta selitystä kapulakielisen esitetekstin käsitteellisistä merkityksistä. Selitys jää ontumaan.

Myöhemmin he päätyvät samaan sänkyyn ja toimittajan kotoa löytyy selittämättömästi simpanssi. Kun Östlundilta kysyttiin, miksi eläin esiintyy elokuvassa, vastaus oli lyhyt. ”Hänellä on apina”, mikä sai koko pöydän nauramaan. ”Hauskaa apinan katselemisessa on se, että peilaamme itseämme heihin. Näemme samankaltaisen olennon, jolta puuttuu kulttuuri, mutta jäljellä on vaistot ja tarpeet.”

Päivää aiemmin Östlund kertoi Cannesin palatsin katolla suomalais- ja tanskalaislehdistölle, että monet elokuvan surrealistisista kohtauksista syntyivät hänen omista kokemuksistaan naisten kanssa ja perhe-elämästään. Päähenkilön tavoin hänelläkin on kaksi tytärtä.

Katolla on myös paikalla elokuvan näyttelijöitä, joista Moss ottaa positiivisena asiana esiin Östlundin toimintatavan poikkeuksellisuuden. Ottoja otetaan paljon ja kuvaukset kestävät pitkään.

The Squaresta on jo järjestetty pressinäytös, mutta Östlund vaikuttaa vielä tässä vaiheessa hieman hermostuneelta. Ehkä kyseessä on osittain kielimuuri, mutta useat tanskalaiset vihaavat ruotsin kieltä yhtä paljon kuin valtaosa Suomessa, joten keskustelut käydään englanniksi. Toisaalta Östlundille tämä on ensimmäinen kerta Cannesin pääkilpasarjassa ja Ruotsillekin vasta toinen vuosi tällä vuosituhannella.

Viikkoa myöhemmin tarpeista ja vaistoista puhunut Östlund astelee punaisella matolla Christiania esittävän Claes Bangin kanssa. Kaikki veikkaavat, että näyttelijälle on tulossa palkinto. Sen sijaan Östlund pokkaa Kultaisen palmun karjuen lavalla kuin gorilla.

 

Elokuvan Suomen ensi-ilta on 17.11. ja ennakkonäytös Korjaamolla järjestetään jo 8.11.

Annantalon syksyn kurssit
Provinssirock 2018

Tätä elokuvaa on mahdoton kuvailla

Tänään ensi-iltojen joukossa on yksi elokuva, joka tuskin muistuttaa mitään muuta elokuvaa koko vuonna. Törkeän hauska Greasy Strangler nähtiin Suomessa ensimmäistä kertaa Night Visions -festivaaleilla, mutta sen ohjannut Jim Hosking ei ole erityisen kiinnostunut kauhuelokuvasta.

Kun kysyn ohjaajalta sähköpostitse suosikkeja ja elokuvia, joista hän sai inspiraatiota, niin hän vastaa, ettei tiedä edes mitä genre-elokuva on. ”David Lynch on mielestäni aidosti hauska. Ehkä jopa hauskempi kuin kukaan muu”, jatkaa Hosking.

Greasy Strangleriä voisi jossain määrin verrata Lynchin esikoiselokuvaan Eraserheadiin tai ainakin se on yhtä outo ja kuvottava. Yhtä hyvä elokuva se ei ole, mutta ainakin se on melkein yhtä omaperäinen. Ihraan itsensä upottavaa sarjamurhaajakuristajaa esittää ratkiriemukkaasti Michael St. Michaels.

Eraserheadiin sitä voisi verrata myös siksi, että elokuvassa on kokeilullista otetta. Siinä on juoni, mutta mitään jännitystä ei ole, sillä murhaaja kertoo välittömästi kuka on. Kaikki pitävät sitä tosin vitsinä. Hoskingin mukaan kokeilu oli tarkkaan harkittua: ”Pyrin venyttämään tiettyjä elokuvantekemisen rajoja. En halunnut jännitettä, halusin hyvin vähän juonta, paljon toistoa. Halusin nähdä missä kulkee raja sen välillä mikä on vielä hauskaa, huvittavaa tai kiinnostavaa ja milloin se alkaa tuntua tylsältä ja ärsyttävältä, ja ehkä taas uudelleen hauskalta.”

Kuristaja asuu yhdessä poikansa kanssa rähjäisellä Los Angelesin alueella, jossa he pitävät yhdessä disco-kävelyjä sepostaen paikallisia nähtävyyksiä. Narisevan pojan tyttöystävän kanssa muodostuu perverssi kolmiodraama, mikä hakee vertaistaan elokuvamaailmasta. Oikeastaan parempi vertaus on Robert Crumbin härskit sarjakuvat, joita ohjaaja näytti näyttelijöille ja kuvausryhmälle.

Nuhjuisilla Los Angelesin syrjäkujilla kuvattu elokuva on täynnä aitoja hylättyjä taloja ja kuvauspaikkoja, joiden likaisuus tuo oman lisänsä jo valmiiksi etovaan tarinaan. ”On hankalaa löytää juuri niin kämäistä taloa kuin se, missä kuvasimme, mutta jos koputtaa tarpeeksi monelle ovelle, niin sellainen löytyy. Kävimme katsomassa useita omituisia taloja. joista osassa kuvaaminen olisi ollut ehdottomasti terveydelle vaarallista”, Hosking kuvailee.

Greasy Strangler ei ole todennäköisesti terveydelle haitallista, mutta tällaisia elokuvia löytyy ainoastaan, jos on valmis koputtamaan riittävän monelle ovelle. Suosittelen, jos roskaelokuva kiinnostaa.

Annantalon syksyn kurssit
Provinssirock 2018

Frank Solo

Frank Solo
Frank Ocean

Yksi kaikkien aikojen parhaista Flow-sunnuntaista koettiin eilen Suvilahdessa. Päivään mahtui monipuolisesti musiikkia eri lajityypeistä ja ennen kaikkea se päättyi Frank Oceanin täydelliseen näytökseen.

Iltapäivän esiintyjistä Red Garden -lavalla vakuutti leppoisa Tuuttimörön räpäytys, jota ennen ehdin kuulla myös hieman Noah Kinin hyvää dj-settiä. Blogosfäärin, savukkeiden ja kolien jälkeen Princess Nokia tarjosi intersektionaalisemman rap-vaihtoehdon. Ensimmäisen välispiikin aihe oli varmasti monille tuttu: prinsessan keikoilla eteen on suotavaa päästää naiset ja vähemmistöjen edustajat. Teltta oli ehkä hieman yllättäen täynnä innostunutta porukkaa, jolle tarjoiltiin energistä menoa. Muutamia tarttuvia kappaleita mahtui Princess Nokian arsenaaliin, mutta toivottavasti niitä syntyy jatkossa myös lisää.

Seuraavana ohjelmavuorossa oli amerikkalainen Afghan Whigs, joka oli vanhemmille kävijöille viritetty ohjelmistohoukutin. Bändi soitti varsin hyvän keikan ja heillä oli myös huumorintajua pääsystään isompaan telttaan (”Most of you have no idea who we are and that’s okay”).

Sitä hetken seurattuani siirryin ihmettelemään norjalaisen sisarfestivaalin ennakkoon paljon hehkuttamaa Jenny Hvalin keikkaa, joka oli vähintäänkin erikoista kommentaaria älypuhelinnarsismista. Tai siltä se lyhyen katsannon perusteella vaikutti. Onneksi samaan aikaan Other Soundissa oli tarjolla Pekko Käppi & K:H:H:L, jonka kantele-blues piristi huomattavasti alkuiltaa.

Loppuun olikin sitten ängetty kaikki parhaimmat keikat, joista Black Tentin Angel Olsenin muutamat herkät ja iskevät kappaleet vetivät ihoni kananlihalle (shut up, kiss me, hold me tight). Samassa teltassa myös Mr. Fingers teki festivaalille mainion päätöksen.

Näiden välissä Odd Future -kollektiivista ponnahtanut Frank Ocean järjesteli trippailevan audiovisuaalisen elämyksen, jollaista on odotettu pitkään. Kun Ocean perui Flow-keikkansa vuonna 2012, niin poistuimme alueen ulkopuolelle kuuntelemaan miestä levyltä.

Lavan edustaan oli rakennettu pitkä silta, jolla Ocean liikkui seuranaan kasa kameroita, kokonainen orkesteri, bändin jäseniä, discopallo ja soittimia. Keikan välispiikeissä Ocean höpötti välillä ”mielikuvitusystävänsä” kanssa epämääräisesti seuraavaa kappaletta suunnitellen. Oceanin estetiikkaan kuuluu kiireetön haahuilu ja odotus, johon höpöttely sopi hyvin. Viime vuonna Ocean julkaisi vihdoin kaksi uutta levyä (Endless, Blonde) pitkän odotuksen jälkeen. Huhut Blondesta kiersivät villinä pitkään, mikä tuntui vain lisäävän levyn suosiota somessa.

Myöhässä alkaneen keikan aluksi lavan etuosaan kuului ääntä monesta eri suunnista ja ensimmäisinä kappaleina (intron jälkeen) Ocean lauloi Blondelta Solon ja sinkkuna myöhemmin julkaistun upean Chanelin. Parhaiten kappaleista puhuttelivat yleisöä juuri Blonden biisit.

Visuaalisesti keikka oli varmasti parhaimpia mitä päälavalla tullaan koskaan näkemään. Kamerat seurasivat Oceania jatkuvasti kuin Instagramin tai Snapchatin päiväkirjamaisissa videoissa. Välillä ruudulla näkyi videokameran etsimessä näkyvää grafiikkaa (Ocean varmaankin kuvaa vapaa-ajallaan myös SD-laadulla koska ”HD, that’s too real”). Split screen -tekniikkaa ja lukemattomia muita kikkoja käyttänyt livenä tehty kameratyö oli kekseliästä ja alituiseen kiinnostavaa.

Kaipausta henkivät lyriikat olivat pääosin hyvin hallussa yleisössä, mutta keikan päätäneeseen Nikesiin saatiin mukaan myös karaoke-grafiikat. Sen ohella kappaleista ehdottomia huippuja olivat vanhemmat Pyramids ja Thinking ’bout You.

Ocean onnistui luomaan hämmentävän välittömän tunnelman omituisilla välispiikeillään ja persoonallaan, mistä johtuen kaikkien artistien suusta kuultavat iloveyout vaikuttivat juuri tällä kertaa paljon uskottavammilta.

Annantalon syksyn kurssit
Sideways 2018