maria karuvuori

Maria Karuvuori on tamperelainen populaarikulttuurin kohtuukäyttäjä ja harrastelijafeministi, (jonka mielestä Dorothy Parker on parempi runoilija kuin Jouni Hynynen). Toisinaan hän katuu sitä, ettei opiskellut meribiologiksi tai viulistiksi.

Haist’ kukkanen tarjoaa satoa tamperelaisille

Teksti Maria Karuvuori

Tamperelaiset saavat kesäksi 50 yhteistä ruokakasvilaatikkoa. Idean takana on puuhamies Heikki H. Attila, jonka mielestä puhdas ruoka on perusihmisoikeus.

Punainen puukolmio on kyljellään polun poskessa. Siihen on tarkoitus taiteilla teksti Yhteinen, common food. Pispalalainen puuhamies Heikki H. Attila yrittää pitää aloillaan kupruilevaa muovisapluunaa, kun yrttineuvoja Tuomas Kokkonen töpöttää kolmion pintaan kirkkaan oranssia ja vihreää maalia.

Parin ohikulkijan kanssa syntyy keskustelua sapluunoista. Pahvinen olisi tukevampi. Sapluuna pysyisi myös paremmin kasassa, jos kaikki kirjaimet olisi tehty tekstaten, mutta Kokkosta miellyttää kaunokirjoitus.

Näistä kolmioista kasataan kasvulaatikoita, joihin istutetaan ruokakasveja: tomaattia, avomaan kurkkua, hernettä ja niin edelleen. Laatikoita pystytetään ympäri Tampereen kaupunkia, ja niille on tarkoitus löytää hoitajia lähialueelta. Sato on kaikkien kaupunkilaisten yhteinen.

Tämän projektin nimi on Haist’ kukkanen, ja Attila, 65, on haaveilut siitä jo pari vuotta.

”Tampereella on tällä hetkellä liki 20 kaupunkiviljelyprojektia, mutta silti suuri osa ihmisistä ei oikein tiedä, mitä kaupunkiviljely on. Toivon, että nämä kasvulaatikot saavat ihmiset hoksaamaan, että lähiruokaa voi kasvattaa myös itse.”

Luutadiplomaatiksikin nimetty Attila toi muutama vuosi sitten valtakunnalliset siivoustalkoot Suomeen. Ideoita syntyy niin paljon, että Attila perusti Tuomas Kokkosen ja Maria Pilvimaan kanssa alkukeväästä Suomen talkoot ry -nimisen yhdistyksen. Sen turvin hankkeita on helpompi toteuttaa. Samanniminen yhdistys järjesti erilaisia auttamistalkoita sotavuosina 1940–41, kun työväestä oli pulaa.

”Hei kuulkaa, me laitetaan kasvulaatikoita! Syksyllä tästä voi ohi kulkiessa kerätä satoa, ellei joku ole edellisenä päivänä ehtinyt ensin.”

Ohikulkumatkalla olevat Kati Polojärvi ja Paavo Kolehmainen pysähtyvät ihmettelemään, mitä polun penkalle on tekeillä. He päättävät istahtaa nurmikolle kuuntelemaan, mitä Attilalla on lähiruoasta sanottavanaan.

”Vapaa ruoka on perusihmisoikeus. Kuinka monta ruokaohjelmaa meillä nykyisin tulee televisiosta? Viidestä kymmeneen viikossa. Samaan aikaan täällä on ihmisiä, jotka oikeasti näkevät jo nälkää”, Attila sanoo.

Attila toivoo, että ihmiset oppisivat jälleen omavaraisuutta. Hänen mielestään Suomessa on syntynyt pula-aikojen jälkeen tietokatko, ja ruoan tuotanto on etääntynyt hyvin kauas ihmisten arjesta.

”Nyt ruoan hinta nousee koko ajan, ja monella lapsiperheellä alkaa olla vaikeuksia tulla toimeen. Ruoan kasvattaminen ja villiyrttien tuntemus alkavat jälleen olla tärkeitä taitoja.”

Pienenä Attila halusi tulla professoriksi, mutta yliopistoon pääsy jäi aikanaan pienestä kiinni. Jälkeenpäin ajatellen se ei juuri sureta.

”Mitä minusta olisi tullut yliopistossa? Muistitiedon maisteri, turhaa tietoa toistava tohtori tai pilkkua viilaava professori.” Neljäs vaihtoehto olisi akateeminen alkoholisti.

Liika tieto on Attilan mielestä nykyihmisen suuri ongelma. Omavaraisuus syntyy ennen kaikkea taidosta ja tekemisestä: sen oivaltamisesta, että kun siemenen pistää multaan ja antaa sille aurinkoa ja vettä, siitä kasvaa syötäväksi kelpaava kasvi.

Mutta on Attilalle tietoakin kertynyt. Hän tietää esimerkiksi kertoa, että voikukka on hyvä diureetti, joka puhdistaa virtsatiet ja pitää munuaiset kunnossa.

”Mutta minä en saisi sitä syödä kovin paljon. Voikukkaa ei suositella syöpää sairastaville, sillä se nostaa testosteronia”, Attila toteaa ja napsaisee voikukanlehden suuhunsa.

Attila kertoo, että hänelle on povattu eturauhassyövän vuoksi huonoa ennustetta, mutta hän on päättänyt kieltäytyä kuolemasta. Puutarhanhoito ja käsillä tekeminen ovat Attilalle keino pitää fyysinen kipu aisoissa. Eikä Attila kaipaa ainakaan sääliä, sillä se on hukkaan heitettyä energiaa.

Energiaa voi käyttää hyödyllisempiinkin tarkoituksiin. Haist’ kukkanen on eräänlainen sosiaalinen kokeilu, jonka tarkoituksena on aktivoida kaupunkilaisia toimimaan.

Asioiden hyväksi toimiminen ei aina ole edes mahdottoman vaikeaa. Esimerkiksi Tampereen kaupunki hyväksyi kasvulaatikot ilman sen kummempia nurinoita.

”Tänä vuonna laatikoita tulee viisikymmentä. Jos kaikki menee hyvin, laitetaan ensi vuonna viisisataa”, Attila lupaa.

suomentalkoot.wordpress.com

Lumme Energia
Sideways 2018

Mitä Marx kuuntelisi?

Teksti Maria Karuvuori

Työväenlaulut kuuluvat vasemmiston perinteeseen. Marx ja Engels itse olivat enemmän klassikoiden ystäviä.

Mikä on vapussa parasta? Työväenlaulut tietenkin.

Pispalanharju oli aikanaan paikka, jossa Tampereen punakaartilaiset seisoivat viimeisen kerran aseet kädessä, mutta tänä vappuna taistelut käytiin jossakin muualla. Silti kun Tellus-kuoro lauloi Pispalan vappujuhlissa punaisten muistomerkin kupeessa Kansainvälisen, ei se olisi voinut paljon komeammissa maisemissa soida.

Työväenliikkeen kuuluisin laulu kirjoitettiin jo 1800-luvulla, ja nimi napattiin Kansainväliseltä työväenliitolta eli niin sanotulta ensimmäiseltä internationaalilta. Siinä vaikutti eräskin Karl Marx.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut, mitä Marx ja Engels itse mahtoivat työväenmarsseista ajatella. Tämän Mark Lindleyn artikkelin mukaan he olivat enemmän sonaattien ja sinfonioiden ystäviä.

Ilmeisesti nuori Engels oli innokas livekeikkojen ystävä, ja hän kokeili kykyjään myös säveltäjänä. Kirjeissään siskolleen Marielle hän tilitti sitä, kuinka pirullisen vaikeaa musiikin kirjoittaminen oli. Engels kehotti siskoaan myös harjoittelemaan ahkerasti Beethovenin sonaatteja, ettei joutuisi sitten myöhemmin häntä häpeämään.

Veljen ja siskon kirjeenvaihdosta löytyy myös riemukas kuvaus Franz Lisztistä, joka oli oman aikansa supertähtiä. Onnettomat neidot kilpailivat säveltäjän suosiosta siinä määrin, että Lisztin pudottama hanska aiheutti käsirysyn ja verisen riidan kahden siskon välille.

Marx puolestaan tunsi jonkinlaista patrioottista ylpeyttä Beethovenin, Mozartin, Händelin ja Haydnin saavutuksista – tämä ylpeys oli johtaa kapakkatappeluun Lontoon Tottenham Court Roadilla. Marxille musiikki oli vakava asia, ja hän näemmä suhtautui varovaisen penseästi taiteen valjastamiseen politiikan välineeksi.

Myöhempien aikojen marxilaisista ainakin Frankfurtin koulukuntaan kuuluneella Theodor Adornolla oli paljon sanottavaa musiikista. Adornolle standardisoitu popmusiikki oli kapitalistisen tuotantotavan massahypnoosia. Hän ei arvostanut myöskään protestimusiikkia. Sodasta laulaminen populaarimusiikin keinoin oli Adornon mielestä suorastaan karmivaa.

Ehkäpä olen läpikotaisin popkulttuurin turmelema, mutta olen Adornon kanssa eri mieltä. Maailma tarvitsee protestimusiikkia: sitä energiaa, mitä löytyy vanhoista marsseista ja 1960–70 -lukujen poliittisista lauluista.

On poliittisista aiheista toki väsähtänyttäkin musiikkia kirjoitettu. Mieleen tulee nyt ainakin kokoomuksen Sauli Niinistön kunniaksi kirjoitettu Kuuden vuoden kuuliaisuus. Joku taisi tuolloin vitsailla oikeiston laulelmaperinteestä. Minua ei Kurren ja tiimin siirappiklimppi alkuun edes naurattanut, pikemminkin ahdisti.

Kokoomuksella on viime vuosina ollut tapana lainailla vasemmiston retoriikkaa omiin tarkoituksiinsa. Minusta se on aina ollut hiukan outoa, mutta musiikin pöllimisen voisin jopa ymmärtää.

Lumme Energia
Sideways 2018

Clark Kentin lopputili

Teksti Maria Karuvuori

Journalismi kaipaa pelastajia. Sarjakuva voisi olla yksi niistä.

Journalistiikan ainejärjestö Vostok järjesti vähän aikaa sitten Tampereella sarjakuvaviikon. Sen aikana meidän toimittajaopiskelijoiden oli määrä piirtää sarjakuvia opiskelijaelämästä ja omasta alastamme. Minulla oli suunnitelmissa tehdä parodia post-yt-lyptisestä painajaismaailmasta jossakin Sanomatalon ja Alma-talon liepeillä.

Olen näet jokseenkin turhautunut journalismin tulevaisuudesta käytävään katastrofinkäryiseen keskusteluun. Silti sarjakuva jäi tekemättä. Turhautumisesta huolimatta olen kovin haluton kommentoimaan journalismin tilaa. Jos joskus jotain sanon, teen sen kieli keskellä suuta.

Ei ihme, että pelko on tarttunut, vaikken ole varsinaisesti ajatellut mitään elämänmittaista uraa yhdessä ja samassa työpaikassa. Alalla on tällä hetkellä paljon ahdistuneita ihmisiä. Yhtäkkiä journalismin kuolemaa on kaikkialla: jotkut kirjoittavat muistokirjoituksia, toiset tanssivat jo haudalla.

Jopa Clark Kent otti Teräsmies-sarjakuvan yhdessä jaksossa loparit Daily Planetin toimituksesta.

Pari viikkoa sitten Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla julistettiin sarjakuvan pelastavan journalismin ja siinä samalla koko maailman. Toimittaja ja taiteilija Verna Kuutin puhe sarjakuvajournalismista ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Jaksoin pitkästä aikaa innostua journalismikeskustelusta.

Sarjakuva kasvoi aikuiseksi jo kauan sitten. Niinpä ajatus sarjakuvareportaasista Kuukausiliitteen pääjuttuna ei tunnu minusta ollenkaan kaukaa haetulta.

Ensimmäisen sarjakuvajournalistin kunnia tavataan antaa Joe Saccolle. Hänen sarjakuvareportaaseissaan painavat aiheet, valtava selvitystyö ja tarkka yksityiskohtaisuus yhdistyvät omaperäiseen näkemykseen.

Sacco tuli tunnetuksi Palestiina-reportaasistaan. Kirjan vahvuus on mielestäni siinä, että kertoja on koko ajan itsekin läsnä, hahmona muiden joukossa. Lukijalle on alusta lähtien selvää, että tapahtumista kertoo ihminen, jolla on oma historiansa ja omat ennakkoluulonsa. Tämä on juuri sitä paljon puhuttua läpinäkyvyyttä journalismissa.

Vuonna 2012 julkaistu Days of Destruction, Days of Revolt on yhteistyössä toimittaja Chris Hedgesin kanssa tehty reportaasi köyhyydestä ja yritysten vallasta. Siinä on yhdistetty perinteisempää journalismia ja sarjakuvareportaasia.

Kaikesta huolimatta sarjakuvalla on yhä maine kevyehkönä kerronnan muotona. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Joe Saccokin on toivonut voivansa sarjakuvamuodon avulla huijata lukijat omaksumaan asioita, joita olisi raskasta lukea tekstinä. Pidän tästä ajatuksesta: samaan aikaan, kun uutiset muuttuvat yhä enemmän kantsunetsimissaagoiksi, takasivun sarjakuvastripit vakavoituvat.

Piirtäjä Aaron Mc Gruder on saanut Boondocks-sarjakuvastripin sisällä ujutettua amerikkalaisiin lehtiin hyvinkin tulenarkaa sisältöä. Hän on käsitellyt rasismia ja politiikkaa tavoilla, joka ei välttämättä olisi ollut tavallisessa lehtijutussa mahdollista.

Kynällä ja paperilla voi myös dokumentoida tilanteita, joihin kameran kanssa olisi hankala päästä, esimerkkinä vaikkapa Molly Crabapplen piirrosreportaasit Guantanamosta.

Tavallisesti journalismin pelastajiksi nimetään kerronnallisuus ja datajournalismi. Molemmat perustuvat ihmisen kykyyn vastaanottaa tietoja: datajournalismi nopeasti omaksuttavassa kuvallisessa muodossa, kerronnallisuus puolestaan vetävän tarinan kautta.

Sarjakuvaan mahtuu sekä kuvallisuus että kerronnallisuus. Katsokaa vaikka elektronista Symbolia-lehteä, jossa sarjakuvakerronta, animaatio ja interaktiivinen infografiikka yhdistyvät. Se on hyvä muistutus, että sarjakuvankin tulevaisuus voi olla sähköinen, eikä siinä ole mitään pelättävää.

Eivätkä kaikki toimittajat ole paniikissa. Monen mielestä nykyinen mediamurros on parasta, mitä alalla on tapahtunut. Se antaa oikeasti aihetta miettiä, miten asiat voitaisiin tehdä paremmin.

Ja mikä parasta, sarjakuvalla on kyky käsitellä vaikeita asioita sysimustan huumorin kautta. Itse en saanut aikaiseksi yt-parodiaa, mutta ehkä joku sellaisen tekee. Journalismin lisäksi sarjakuva voisi siis pelastaa myös journalistien mielenterveyden.

Lumme Energia
Sideways 2018

Sankarit, jotka vihaavat naisia

Teksti Maria Karuvuori

Eikö meillä ole lupa odottaa Nick Caven kaltaisilta taiteilijoilta jotakin muuta kuin väsynyttä sovinismia?

Nick Cave, olen pettynyt sinuun.

Viime vuonna julkaisit levyn nimeltä Push the Sky Away. Kun näin levyn kanteen valitun kuvan, olin vetää vertauskuvalliset kahvit väärään kurkkuun.

Kannessa sinä olet pukeutunut tyylikkääseen pukuun. Olet avaamassa ikkunaa, jonka raoista tihkuu valoa, ja huoneessa kanssasi on salaperäinen tumma nainen. Naisen kasvoja ei näy, muut ruumiinosat kylläkin.

Olen vuosikausia ihaillut tuotantoasi täysin tietoisena siitä, että siihen mahtuu aika monta murhattua naista. Laulat rakkauslauluja naisille, jotka ovat hyveellisiä mutta hiukan hölmöjä (uskovat enkeleihin ja mitä kaikkea).

Sivuprojektisi The Grindermanin seksistinen rivoilu vaikutti jonkinlaiselta keski-iän kriisiltä, ja romaanisi Bunny Munron kuolema oli överiksi vedetyssä törkyisyydessään minusta hiukan vaivaannuttava.

Uuden levysi kansi on kuitenkin jotain aivan muuta. Kuva täyspukeisesta miehestä ja alastomasta naisesta on vanha sovinistinen klisee, joka ikävä kyllä on mainstreamia tänäkin päivänä.

Toinen viimeaikainen esimerkki on Robin Thicken musiikkivideo Blurred lines, joka sai aivan oikeutetusti osakseen kritiikkiä.

Aivan kuin olisit päättänyt julistaa maailmalle, että olen muuten aikamoinen sovinisti.

Olet näemmä puolustautunut toteamalla, että kannen nainen on vaimosi Susie Bick, kuvan on ottanut naispuolinen valokuvaaja. Et kai odota minun uskovan, että valitsit levyäsi ja kiertuettasi markkinoivan kuvan vain sillä perusteella, että se näyttää nätiltä? Et sinä ole tyhmä. Tiedät tasan tarkkaan, minkälaista kuvatraditiota levynkantesi edustaa.

Nick Cave, jostain syystä sait minut ajattelemaan suomalaista Kauko Röyhkää. Hän on näillä kulmilla merkittävä kulttuuripersoona ja oman tiensä kulkija, vähän niin kuin sinäkin. Tammikuussa Röyhkä kirjoitti Facebook-sivullaan tehneensä elokuvakäsikirjoituksen, jota voi pitää sovinistisena. Jostain syystä en ole yllättynyt.

Esimerkkejä sovinistisista kulttuurisankareista on lukemattomia, Hemingwaysta Bukowskiin. Jaksan aina ihmetellä sitä, että briljantit kirjallisuuden ja musiikin uudistajat eivät näytä keksivän naisista mitään muuta sanottavaa kuin kuluneita, vihamielisiä kliseitä.

Hei Nick Cave, näin sinusta kerran unta. Elettiin jossakin määrittelemättömässä totalitaarisessa valtiossa, ja sinä diilasit tiskin alta laittomia kirjoja setäsi omistamassa kioskissa. Tämä varmaankin kertoo jotain siitä, millaisena olen sinua pitänyt: hiukan hämäränä hahmona, joka kertoo outoja, kieroutuneita tarinoita elämän nurjalta puolelta. Ainakin olen pitänyt sinua omaperäisenä. Enää en ole varma.

Toimittaja Anwyn Crawford eritteli jo vuonna 2009 pettyneen entisen fanin ajatuksia artikkelissaan The monarch of middlebrow. Itse en Crawfordin tavoin kutsuisi koko tuotantoasi keskinkertaiseksi. Minusta The Mercy seatin ja Tupelon kaltaiset kappaleet ovat silkkaa neroutta, ja keikkasi Suvilahdessa oli viime kesän kohokohtia. Siksi olenkin surullinen siitä, että sorruit halpaan provokaatioon, joka ainoastaan toistaa ikivanhoja taantumuksellisia valtarakenteita.

Joten Nick Cave, miksi oikein teit sen? Paitsi kyseenalaista, se on myös aivan uskomattoman tylsää. En hyväksy tätä. Haluan enemmän.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Dear John, terveisiä Suomesta

Teksti Maria Karuvuori

Kirjoittaja lähetti 30-vuotiaana elämänsä ensimmäisen fanikirjeen.

Kirjoitin joulun alla elämäni ensimmäisen fanikirjeeni – ikinä. Ajattelin, että olisi jo aika.

Kirje lähti John Mausille. Hän on 34-vuotias muusikko ja poliittisen filosofian opettaja, joka suhtautuu musiikkiinsa kiehtovan teoreettisesti ja uskoo, että popkulttuuri voi olla vallankumouksellista. Haastatteluissa Maus viuhtoo käsiään kuin Slavoj Zizek, kritisoi niin kulutusyhteiskuntaa kuin kulttuurielitismiäkin, eksyy sivupolun sivupolulle ja pahoittelee vielä lopuksi sitä, ettei ole tehnyt elämässään tarpeeksi hyviä tekoja.

Kun kriitikko kirjoitti vuonna 2006, että Mausin laulu kuulostaa siltä kuin hän ulostaisi suustaan, Maus postasi kommentin omalle MySpace-sivulleen. Kuinka John Mausia voisi olla rakastamatta?

Kaikki yllämainittu ei kuitenkaan vielä ole perimmäinen syy sille, miksi kirjoitin ensimmäisen fanikirjeeni juuri John Mausille. Kuulun nimittäin ihmisiin, jotka joskus tarvitsevat elämäänsä tsemppaajaa. En juuri pysty samaistumaan joihinkin elämäntapavalmentajiin, joilla on esittää viisi taikaniksiä ongelmaan kuin ongelmaan. John Maus on hahmo, jolle kaiken filosofis-poliittisen kaaoksen ja nolouden keskellä pääasia on yrittää olla kelpo ihminen (vaikkei siinä onnistuisikaan). Kun John Maus laulaa minulle Do Your Best, tee parhaasi, minä voin hyväksyä sen.

Kirjeen kirjoittaminen oli kuitenkin hankalaa. Tuntui siltä, että teksti oli jatkuvasti joko teennäistä tai maanista. Olin hiukan harmissani siitä, etten ollut harjoitellut tätä jo aikaisemmin. Miksi en kirjoittanut julkkiksille pienenä, silloin, kun en vielä ollut näin piinaavan itsetietoinen?

Sitten totesin, että olisin todennäköisesti kirjoittanut fanipostia NKOTB-poikabändille, ja olin tyytyväinen, etten sitä tehnyt. Bändin fanitus oli nimittäin yksi lapsuuteni karvaita pettymyksiä. Hieman naiivina lapsena minulle oli järkytys tajuta, että poikabändi oli pitkälle laskelmoitu kulttuuriteollisuuden tuote, joka pystyttiin osasia vaihtamalla hetkessä korvaamaan jollakin toisella samanlaisella. Aloin kuunnella NKOTB:tä naapurin isojen tyttöjen vanavedessä. Heille ei tuottanut mitään ongelmia vaihtaa lennosta Take Thatiin. Itse olin niin närkästynyt, etten sietänyt edes nähdä Take Thatia: liimasin Hittibuumi-levyyni bändin kuvien päälle barbietarroja.

Joka tapauksessa ymmärsin lopulta, että suhtauduin fanikirjeeseen aivan liian monimutkaisesti. Hain malliksi kirjeitä, joita ihaillut taiteilijat ovat lähettäneet omille idoleilleen. Esimerkiksi Stanley Kubrick kirjoitti vuonna 1960 Ingmar Bergmanille kiittääkseen tätä loistavasta tuotannosta, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen.

Erityisen iloiseksi tulin, kun löysin Charles Dickensin kirjeen George Eliotille, joka oli juuri julkaissut teoksen nimeltä Scenes of Clerical Life. Olen aikaisemmin pitänyt Dickensiä hieman munapäänä, ja niin oli ilmeisesti George Eliotkin. Vuonna 1858 päivätystä kirjeestä välittyy kuitenkin vilpitön ihailu ja kiitollisuus tekstistä, josta kuuluisa kirjailija oli vaikuttunut. Tästähän idoleille kirjoittamisessa lopulta on kyse: halusta kiittää teoksesta, josta on tullut itselle tärkeä.

En tiedä, onko John Maus lukenut kirjeeni. Hänellä on kuitenkin tapana ainakin joskus vastata saamiinsa viesteihin, jopa pienen romaanin verran.

Joten John, jään odottamaan. Vastaus olisi mahtava ja fotokin ois kiva.

M-a-r-i-a 30-v

Lumme Energia
Sideways 2018

Anita Sarkeesian vs. trollit

Teksti Maria Karuvuori

Vuonna 2013 puhuttiin Anita Sarkeesianista & pelaajayhteisön naisvihamielisyydestä. Puhuttaisiinko tänä vuonna itse peleistä?

Viime vuosi oli myrskyisä. Internetissä yksi suurimmista paskamyrskyistä pyöri kanadalais-amerikkalaisen Anita Sarkeesianin feministisen videoblogin Feminist Frequencyn ympärillä. Jos haluaa pikaisen läpileikkauksen netin naisvihasta, nettikiusaamisesta, sananvapauskäsitteen vääristelystä ja silkasta vainoharhasta, riittää kun tutustuu Sarkeesianin tapaukseen.

Tiivistettynä: Sarkeesian analysoi videoissaan muun muassa mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen naiskuvia. Hänen videonsa eivät sinänsä sisällä mitään kovin mullistavaa. Ne ovat hyviä laadukkaan toteutuksensa lisäksi siksi, että kritiikki on helppotajuista, viihdyttävää ja kyllä, ajoittain kärkästä. En ole kaikista Sarkeesianin pointeista samaa mieltä, mutta suosittelen silti lämpimästi katsomaan.

Vuonna 2012 Anita Sarkeesian alkoi kerätä Kickstarterissa rahaa videosarjalle, joka käsittelisi tietokonepelien naiskuvaa, ja internet räjähti. Sarkeesianille tulvi tappouhkauksia ja raiskausuhkauksia, ja nettiin ilmestyi peli, jossa sai vetää Anitaa turpiin. Ja niin edelleen.

Tropes vs Women in Video Games -projekti nosti osittain tahattomasti tapetille peliyhteisöissä pesivän naisvihamielisyyden. Fat, Ugly or Slutty -sivustolta voi käydä lukemassa joitakin esimerkkejä siitä loasta, jota naispuoliset pelaajat saavat niskaansa.

Sarkeesianin videosarjasta on nyt julkaistu neljä osaa. Kolme ensimmäistä käsittelivät neito pulassa -tarinatyyppiä, jossa naishahmo kidnapataan ja mieshahmojen täytyy sitten pelastaa neitokainen.

Massiivisen vihakampanjan takia Feminist Frequency -kanavan kommentit on poistettu käytöstä. Ei ole mitenkään yllättävää, että Sarkeesiania yritetään nyt piestä väitteellä sananvapauden rajoittamisesta. Kritiikkiä löytyy toki yllin kyllin. Sarkeesiania syytetään herkkähipiäisyydestä ja haluttomuudesta vastata asialliseen kritiikkiin muutaman hassun trollin takia. (Täältä löytyy muuten anekdootti erään miehen kokemuksista online-häirinnästä.)

Vietin sunnuntaita katsomalla videovastauksia Sarkeesianin kritiikkiin, ja niitähän riittää. Periaatteen vuoksi en yleensä klikkaa linkkejä, joiden otsikointi on linjaa Feminism poisons EVERYTHING, feminismi myrkyttää KAIKEN. Halusin kuitenkin tietää, olisiko vihan seassa mielenkiintoistakin palautetta. No, pikaisella vilkaisulla suurin osa videovastauksista on henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joissa näytetään kontekstistaan irrotettuja pätkiä Sarkeesianin videoista ja täytetään loput absurdilla mölinällä. Jopa rakentavasti alkavista vastauksista saa sen kuvan, että vloggaajalla on ollut niin kiire loukkaantua, ettei hän ole edes malttanut kunnolla katsoa alkuperäisiä videoita.

Päteviäkin kysymyksiä toki esitetään. Onko Feminist Frequency esimerkiksi merkinnyt kaikkia lähteitään, kuten hyviin tapoihin kuuluu?

Ja kyllähän myös oikeasti rakentavia videovastauksia löytyy. Esimerkiksi CoconutmilkFilms esittää videossaan hyviä pointteja (ja oli muuten ainoa suomenkielinen videovastaus, jonka löysin). Lisäksi hän jatkaa aiheen käsittelyä toisessa videossa, jossa analysoidaan tarkemmin kahta videopelien vahvaa naishahmoa, Tomb Raiderin Lara Croftia ja BioShock Infiniten Elizabethia. Ja tässä onkin asian ydin: olisi mahtavaa, jos kritiikeissä päästäisiin yli loukkaantumisista ja henkilökohtaisista kaunoista ja puhuttaisiin siitä mistä alun perinkin oli tarkoitus puhua, eli niistä peleistä.

Toivon todella, että myös keskustelu nettiahdistelusta jatkuu, mutta se on osittain eri keskustelu. Löytyy varmasti pelaajia, jotka pystyvät käsittelemään pelien naiskuvaa, mieskuvaa tai vaikka yhteiskuntakuvaa vielä syvällisemmin kuin Anita Sarkeesian. Feminist Frequency on kuitenkin hyvä pelinavaus.

Lumme Energia
Sideways 2018

Mercedes Bentso & poliittiset ruumiit

Teksti Maria Karuvuori

Räppäri Mercedes Bentsolle naisen keho on politiikkaa ja väkivalta kirjoittamisen lähtökohta. Bentso puhuu kirjoittamisesta Tampereen Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla, joiden teemana on tänä vuonna ruumis.

Naisen keho on poliittinen asia, uskoo Linda-Maria Roine, joka tunnetaan rap-artisti Mercedes Bentsona.

”Naiskehoihin liittyy kysymyksiä esimerkiksi prostituutiosta ja aborttilaista. Sitten on sellaisia aktivisteja kuin Femen-ryhmän jäsenet, jotka käyttävät kehoaan poliittisten viestien välittämiseen. He tuovat toiminnallaan esiin sen, että naisen vartalosta on muuhunkin kuin objektiksi ja katseen kohteeksi”, Roine sanoo.

Nyt tulevana lauantaina naiskehojen politiikasta puhutaan Tampereella, Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla. Tämänvuotisen Ruumis!-teeman alle mahtuu monenmoista: eläviä kuolleita, koneruumiita, runoperformanssia. Roine osallistuu festivaaleilla paneelikeskusteluun, jonka aiheena on keholla ja kehosta kirjoittaminen. Keskustelijat pohtivat muun muassa sitä, mitä keho ja ruumis kirjoittajalle merkitsevät, ja sitä, onko kirjoittaminen ruumiillista työtä.

”Kirjoittaminen ei sinänsä ole minun mielestäni kovin ruumiillista. Keho näkyy minun teksteissäni lähinnä aihevalinnoissa”, Roine sanoo.

Tarina menee jotakuinkin näin: pari vuotta sitten, uudenvuodenpäivänä, Roine riiteli silloisen poikaystävänsä kanssa. Tilanne kärjistyi, mies hakkasi Roineen henkihieveriin ja uhkasi lopulta tappaa.

Se oli käännekohta. Roine päätti tuona iltana, ettei enää koskaan antaisi miehen lyödä itseään. Välikohtauksesta syntyi myöhemmin Mercedes Bentson biisi Ei koskaan enää. Roine toteaa, että fyysinen ja henkinen väkivalta ovat lähtökohtana monissa hänen teksteissään.

”Mutta en jaksaisi aina puhua menneistä… On mahtavaa päästä keskustelemaan välillä vähän toisesta aiheesta. En ole ennen käynyt Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla, mutta kun pyydettiin mukaan, niin suostuin heti.”

Roine sanoo, että fyysisellä ja henkisellä väkivallalla on suuri vaikutus siihen, mitä naiset omista kehoistaan ajattelevat. Usein naisten kokema sanallinenkin kiusaaminen liittyy tavalla tai toisella naisen vartaloon. Esimerkiksi huorittelu palautuu pohjimmiltaan siihen, mitä nainen ruumiillaan tekee tai on tekemättä.

Mutta sanat voi ottaa myös haltuun ja käydä vastarintaan. Roine on kirjoittanut riimien lisäksi muutaman lehtitekstin ja niitä on tarkoitus tehdä lisää.

”Kirjoitan parhaillaan kolumnia Kansan Uutisten viikkolehteen. Feministisessä aikakauslehti Tulvassa on julkaistu kirjoittamani seksinovelli.”

Roine kertoo olevansa vasemmalle kallellaan oleva feministi, jolle yksi poliittisesti tärkeimmistä kysymyksistä on naisen oikeus päättää itse omasta ruumiistaan.

”Aiheesta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Ja jos katsoo esimerkiksi telkkarimainosten kuvastoa, niin ei niissä naisen itsemääräämisoikeus juuri näy.”

Elävän Kirjallisuuden Festivaali, paneelikeskustelu Keholla ja kehosta kirjoittaen Tampereen työväenmuseo Werstaan auditoriossa 15.2. kello 12.45–14. ww.ekf.fi.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Musiikin tappaja

Teksti Maria Karuvuori

Musiikki selvisi hengissä 1980-luvun suuresta kasettisodasta. Ehkä se selviää myös internetistä.

Sain pari vuotta sitten tuttavaltani yllättäen itse tehdyn mixtapen. Siinä oli 17 minulle tuntematonta kappaletta, a- ja b-puolille oli annettu omat nimet, ja musiikillinen draaman kaari oli mietitty alusta loppuun. Harvoin olen ollut mistään lahjasta yhtä otettu. Kasetti on nykyisin kunniapaikalla kirjahyllyssäni.

Toisen tuttavani mielestä mixtapejen äänittely on nolointa ikinä.

Kasetit eivät sovi kyynikoille. Sen sijaan ne sopivat nostalgikoille ja tunne-ihmisille, jotka muistavat vielä radion äärellä sormi rec-nappulalla vietetyt hetket ja joilla riittää kärsivällisyyttä oikoa ruttuun mennyttä magneettinauhaa tai kuunnella kasetillinen alusta loppuun.

Kun digitaalinen kulttuuri alkaa hengästyttää, on kömpelössä c-kasetissa jotain hyvin lohdullista ja turvallista.

On hieman vaikeaa uskoa, että kolmisenkymmentä vuotta sitten isot levy-yhtiöt pelkäsivät pientä c-kasettia kuollakseen.

1980-luvun alussa neljällä merirosvoasuisella lontoolaisnuorella oli unelma. He halusivat musiikkiansa myyntiin joka kioskiin, ja siihen sopi halpa kasettipakkaus, vähän kuin tupakka-aski. Bow Wow Wow -bändiä luotsasi markkinointinero Malcolm MacLaren, joka oli hieman aiemmin potkittu pois Sex Pistolsin managerin pestistä.

Bow Wow Wow julkaisi kaikkien aikojen ensimmäisen kasettisinglen. Nimikin oli osuvasti C30 C60 C90 Go.

”My cassette is like a bazooka!” julistaa laulaja Annabella Lwin ja toteaa samaan syssyyn, ettei osta enää levyjä levykaupasta, vaan nauhoittaa ne kasetille.

Levy-yhtiö EMI veti kasettihehkutuksesta herneet nenään. Varsinaisen pommin pudotti kuitenkin Island-levy-yhtiö, kun se alkoi julkaista 1+1-kasetteja. Niissä a-puoli sisälsi artistin levyn, mutta b-puoli oli varattu kotinauhoitukselle. Kasetteja markkinoitiin iskulauseella ”One side what you like. One side whatever you like”, yksi puoli sitä mistä pidät, toinen puoli ihan mitä haluat.

Brittiläinen musiikkialan yhdistys BPI otti Islandin temppuun jyrkän kannan: kodeissa tapahtuva äänittäminen tulee vähitellen tuhoamaan koko äänilevyteollisuuden.

Suomessa Soundi-lehti julisti suurta kasettisotaa. ”Täysin mieletöntä…Kukaan tätä alaa ymmärtävä ei voi tuntea mitään sympatiaa Islandin tempausta kohtaan!” totesi Lasse Norres, silloinen Islandin suomalaisen edustajan tiedotuspäällikkö.

Kasettisota valoi pohjan tuleville tekijänoikeustaisteluille. BPI masinoi kampanjan Home taping is killing music, jonka tunnuksena oli c-kasetti ja reisiluut. Logo suorastaan kutsui parodioimaan. Kampanjan retoriikkaa ja visuaalista ilmettä on sittemmin lainattu muissakin piratismia vastaan suunnatuissa kampanjoissa.

Eipä saanut kasetti musiikkia hengiltä (ehkäpä musiikin henki on sitkeämpi kuin musiikkibisnes luulee). Musiikin kulutuksen se kyllä mullisti pysyvästi. Kasettisoitin oli kätevä kantaa mukana. Kasetti toi itse valitun musiikin myös autoradioihin. Jokainen osasi luoda henkilökohtaisen soundtrackin vaikka työmatkoilleen. Mikä vielä merkittävämpää, kasetti teki musiikin kuluttajista myös tekijöitä.

Eikö nykyisessä tekijänoikeuskeskustelussa ole jotakin tuttua? Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä.

Sen kunniaksi ajattelin pitkästä aikaa nauhoittaa pari keväistä mixtapea. On myös aika kaivaa ala-asteella joululahjaksi saatu Sony Walkman talvitelakoiltaan. Se toimii yhä, ja mikä parasta, se vaihtaa puolta automaattisesti.

Lumme Energia
Sideways 2018

Naura pimeydelle

Teksti Maria Karuvuori

Tampereen Hirvitalon HEH – HEH -huumorinäyttely ottaa vessavitsit tosissaan.

Lavalla kuvataiteilija Mari Aaltonen lukee pienestä punaisesta kirjasta absurdia tarinaa kaakaon juomisesta. Välillä Pikku-Pietari-niminen vatsastapuhujan nukke säestää. Välillä Aaltonen lukee väärin, välillä repeää tahattomasti nauruun. Yleisöäkin naurattaa. Kaikkein hauskimpia ovat pienet, ennalta suunnittelemattomat virheet ja välikommentit.

Ollaan Tampereen nykytaiteen keskuksessa Hirvitalossa. Tänä iltana vietetään HEH – HEH -huumorinäyttelyn avajaisia. Aaltosen performanssi saa miettimään sitä, mistä hauskuus lopulta syntyy.

Illan musiikista vastaa Kesyt veljekset -duo. Kitaristi veivaa Väyrys-naamari kasvoillaan loputonta Smoke on the Waterin alkuriffiä. Toinen jäsen soittaa nauhalta pieraisuja ja röyhtäisyjä, jotka rytmittävät musiikkia. Lopuksi Johnny Cashinkin coveroima Hurt-kappale saa ikimuistoisen, pierujen säestämän tulkinnan.

Huumorinäyttelyä on ollut järjestämässä viisihenkinen työryhmä. Idea syntyi havainnosta, että ikimuistoisimmat taideteokset ovat usein tavalla tai toisella hauskoja.

Silti kokonaisen näyttelyn rakentaminen huumoriteeman ympärille on rohkea teko. Hauskuus kun on usein spontaania, ja jos jokin asia määritellään huumoriksi, hauskuus saattaakin kadota.

Näyttelyn järjestäjät tunnistivat sudenkuopat.

”Ei kukaan pysty tyhjentävästi määrittelemään sitä, mikä on hauskaa. Se on edelleen mysteeri myös meille”, Omar Truco-Kallonen sanoo.

Joitakin yleistettäviä havaintoja työryhmäläiset hauskuudesta kuitenkin tekivät. Syksyn mittaan pidettiin tapaamisia, joissa analysoitiin hauskoja videoita ja tehtiin stand up -harjoituksia.

”Hauskuus syntyy usein odottamattomien asioiden yhdistelystä, ja siihen liittyy jokin yllätys. Ja tietysti ruumiin eritteet ja seksi naurattavat”, Päivi Viinikainen sanoo.

”Lähestyimme aihetta analyyttisesti, mutta halusimme kuitenkin välttää liikaa teoreettisuutta.”

Huumorin kautta voi käsitellä haudanvakaviakin asioita, ja sen avulla voi myllätä erilaisia tabuja. Hirvitalonkin näyttelyssä on teoksia, jotka liikkuvat hyvän maun rajalla.

”Meillä on yksi alun perin törkykoppi-nimellä kulkenut huone, mutta ei tässä näyttelyssä mielestäni mitään todella rajua materiaalia ole”, Viinikainen sanoo.

Näyttelyn ajoitus on onnistunut: vuoden pimeimpänä aikana nauru on tarpeen. Viinikainen ja Truco-Kallonen pitävät huumoria yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä selviytymiskeinoista. Nauru on tehokas ase epätoivoa vastaan.

”Huumoria voi verrata jopa uskontoon. Olemmekin rakentaneet tänne eräänlaisen huumorin alttarin. Alttarista vastasi pääasiassa kuvataiteilija Stina Riikonen, ja siinä on yhdistelty erilaisia huvittavia esineitä yllättävillä tavoilla”, sanoo Viinikainen.

Huumoriteema kiinnostaa selvästi myös yleisöä. Avajaisvieraita on yli sata. Virallisen ohjelman jälkeen yleisö innostuu esittämään vitsejä Vitsikaraoke-videolta.

Näyttelyssä on töitä 25 taiteilijalta tai taiteilijakollektiivilta. Aiheen tulkinta on yhtä monimuotoista kuin tekijäkaartikin. Pauliina Leikaksen lähestymistapa on ehkä kaikkein analyyttisin. Hän on valinnut sata ottamaansa valokuvaa, jotka ovat hänen mielestään hauskoja. Sitten hän on järjestellyt ne erilaisiin kategorioihin, kuten lapset ja eläimet tai kaksimielisyydet.

Niin, ja se törkykoppi! Täältä löytyy muun muassa ristille naulittu joulupukki ja ulosteen peittämä tuoli. Seinällä komeilee Jouni Isotalon lehtikullalla päällystetty penisveistos, jonka yläpuolella lukee huolellisesti tekstattuna: ”Iha vitu sama”. Järjestäjä Elliina Peltoniemen mukaan teoksen hauskuus syntyy hienostuneen tekotavan ja sisällön törmäyksestä.

Teos saa uusia ulottuvuuksia viereisessä huoneessa pyörivässä videoteoksessa, jonka on toteuttanut Risto Honkasalmi. Siinä kuvataan Isotalon työskentelyä Paulig-mainoksista tutun narratiivin kautta. Taitelija asettelee lehtikullan palasia penisveistoksen päälle ja selittää, kuinka jokainen veistos on yksilö. Videon nimi on Kädentaitaja: Parrun veistäjä. Tietenkin.

H E H – H E H -huumorinäyttely 29.12. asti Tampereen Hirvitalolla. Tulevia tapahtumia 15.12. kello 17 Hassunhauska mykkäelokuvailta livesäestyksellä, 28.12. Päättäjäisviikonloppu
 kello 17 Rami Airolan & Johannes Rojolan: Tapporalli I, kello 20–02 jatkobileet Myrskytilan Leikki-Klubilla, 29.12. kello 17 Rami Airolan & Johannes Rojolan: Tapporalli II.

Tarkempi ohjelma löytyy netistä.
Omaa ohjelmaa huumoristagelle voi ehdottaa: paivi.viinikainen(a)gmail.com

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Markkinat & täydellisen statuspäivityksen tavoittelu

Teksti Maria Karuvuori

Miksi lahjoitamme parhaat tarinamme pörssiyritykselle nimeltä Facebook?

Kaikkihan me tiedämme olevamme vain polttoainetta uuden uljaan talouden moottorissa – ainakin kaikki me, jotka päivitämme ahkerasti Facebookia. Ei ole uutinen, että firmat käärivät rahaa ilmaiseksi tuottamallamme sisällöllä, ja myyvät meistä vielä itse ilmoittamiamme tietoja mainostajille. Mutta miksi suostumme tähän?

Koska olemme kaikki isoja lapsia. Aikamme aineettomassa kapitalismissa työnteko on leikkiä. Kulttuurin leikillistyminen tuli esiin useammassa puheenvuorossa, kun Tampereen yliopistolla järjestettiin 18. huhtikuuta Facebook-aiheinen konferenssi.

Facebookissa leikkiminen on kuitenkin miljardien dollarien bisnestä. Ja leikki on vakava asia myös sosiaalisen median käyttäjille. Onnistuneen statuspäivityksen kirjoittaminen on nimittäin Turun yliopiston tutkijan Sari Östmanin mukaan todella vaikeaa.

”Sosiaalisessa mediassa henkilökohtaisuus on valttia. Toisaalta liika henkilökohtaisuus koetaan kiusalliseksi. Facebookin yhteisössä menestyvät sellaiset, jotka osaavat kertoa henkilökohtaisuuksista kepeän humoristisesti”, Östman sanoo.

Meistä on tullut mediaseurallisia. Ajattelemme yhä useammin jokaista arkielämän tapahtumaa mahdollisena statuspäivityksenä. Sosiaalisessa mediassa on olennaista, että omaa elämäänsä osaa julkaista niin, että se herättää reaktioita. Jos päivittää jatkuvasti epäkiinnostavaa sisältöä saamatta edes tykkäyksiä, on kuin cocktailkutsuilla nurkassa yksinään mölisevä hyypiö.

Vuonna 2009 Facebook antoi meille like-nappulan. Sen ympärille on sittemmin syntynyt erittäin monimutkainen ja hienovarainen käyttäytymiskulttuuri. Sosiologian professori Markku Lonkila on teettänyt opiskelijoillaan kyselyn, jossa selvitettiin erilaisia syitä tykätä jostain Facebook-sisällöstä. Vilpitön tykkääminen on vain yksi lukuisista syistä painaa nappia.

Tykkäämistä käytetään usein vahvistamaan kaveruussuhteita tai verkostoja. Facebookissa suhteita pidetään yllä vastavuoroisuuden avulla: tykkää minun statuksistani niin minäkin tykkään sinun. Muita motiiveja tykkäämiselle voivat olla seurustelusuhteen petaaminen, säälitykkäys tai postausten huomioimistykkäys. Nykyään Facebook-kulttuuriin kuuluu noteerata profiilikuvan vaihto tai vaikka onnentoivotus tykkäyksellä.

”Like-nappulalla voi myös viestittää muille käyttäjille olevansa elossa, jos ei kirjoita statuspäivityksiä. Humalatykkääjä saattaa haksahtaa tykkäämään jostain vastoin normaalia tykkäämisstrategiaansa”, Lonkila sanoo.

Tykkäämiset ovat arkipäivän politiikkaa. Joku kirjoittaa aamupalastaan todeten itsekriittisesti, että taas tuli syötyä suuryritys Nestlén tuotteita. Joku toinen käy tykkäämässä statuksesta. Nämä ovat Lonkilan mukaan poliittisia tekoja.

Poliittista identiteettiä rakennetaan Facebookissa toki myös suoraan. Esimerkiksi Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaa käytiin näkyvästi Facebookin puolella.

Facebookissa poliittisuus on näennäistä, uskoo filosofian tohtori Lars Lundsten. Facebook on kaupallisen logiikan läpäisemä. Siksi Pekka Haaviston sivun tykkäämisessä on Lundstenin mukaan kyse vain siitä, että ”ostamme” Pekka Haaviston. Facebookissa ei syystä ole dislike-nappia. Siellä voi vain ostaa tai olla ostamatta.

Näitä erilaisia fani- ja kampanjasivujen tykkäämisiä Facebook myös myy mainostajille. Yrityksen liikevaihto oli vuonna 2012 noin 5 miljardia dollaria. Rahallisessa arvossa mitattuna Facebook on vielä reilusti jäljessä internetjätti Googlesta. Omalla sarallaan Facebook on kuitenkin lyömätön.

Markkina-arvoa tärkeämpää on palvelun saavuttama kulttuurinen monopoliasema. Facebookin haastajaksi kehitetty avoimen lähdekoodin Diaspora ei ole toistaiseksi ottanut samassa määrin tuulta alleen.

Facebookiin kohdistettu arvostelu on vahingoittanut yrityksen mainetta, mutta ei paljoa. Facebookin käyttäjät investoivat palveluun paljon, ja se edellyttää sitoutumista. Tietoturvan ongelmat ja käyttäjien toivomusten väheksyntä ovat asioita, jotka aktiivikäyttäjä herkästi painaa tietoisuuden taka-alalle. Korkeintaan ajatellaan, että Facebookissa joutuvat ongelmiin ”ne tyhmät käyttäjät”.

Jos siis Facebook pitää meitä panttivankeinaan, kärsimme kaikki Tukholma-syndroomasta.

Kirjoittaja vieraili jutunteon aikana 16 kertaa Facebookissa.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Sähköttä toimivaa taidetta

Teksti Maria Karuvuori

Tampereen nykytaiteen keskus Hirvitalo sammutti lauantain Earth Hour -tapahtuman yhteydessä valonsa ja sähkökatkoa jatketaan kuukauden ajan. Teolla halutaan avata keskustelua nykytaiteen suhteesta energiankulutukseen.

Lapsena Mari Paikkari oppi isältään, että keraamisen astian pudottua lattialle, saattaa se paljaalla silmällä katsottuna näyttää ehjältä. Mutta vasta äänen kautta voi todeta, onko astia säilynyt kolauksessa ehjänä: jos kuppi on rikki, se ei soi. Ehjästä keramiikasta lähtee heleä ääni, mutta yksikin hiusmurtuma ja ääni muuttuu ja sammuu.

Paikkari lähti opiskelemaan keramiikkaa Taideteolliseen korkeakouluun. Lapsuuden opetukset johdattivat nuoren keraamikon hieman tavallisesta poikkeavalle polulle. Paikkari alkoi tutkia keramiikan mahdollisuuksia erilaisten äänimaisemien luomisessa. Prosessista on syntynyt tutkimustyön lisäksi ääni- ja tilataideteoksia.

Nyt Paikkari rakentaa tällaisen ääniteoksen Tampereen Hirvitaloon. Taidekeskus ottaa tänä keväänä myös askeleita vähemmän tallatulla polulla, kun keskuksen vetäjät päättivät katkaista viime lauantain Earth Day -tapahtuman yhteydessä galleriasta sähköt kuukauden ajaksi.

”Huomasin, että Hirvitalolla on tulossa tällainen tapahtuma ja ehdotin siihen omaa sähkötöntä ääni-installaatiotani. Teos koostuu lukuisista katosta yksittäin siimoista riippuvista keramiikkapalasista, eikä se vaadi soidakseen muuta kuin raollaan olevan ikkunan ja tilassa kulkevan ilmavirran”, Paikkari sanoo.

Hirvitalossa on Paikkarin ääniteoksen lisäksi esillä Inês Queridon ja Tuomas Koskialhon teoksia. Molemmat käsittelevät sähköttömyyttä valokuvadokumentaation kautta.

Sähköjen katkaisu kuukaudeksi on taidegallerialta rohkea veto. Suurin osa nykyajan taidekokemuksista on tavalla tai toisella riippuvaista sähkön kulutuksesta. Mediataiteen eri muodot kuuluvat nykytaiteen näkyvimpään kärkeen. Vielä merkittävämpää on se, että kaiken taiteen esillepanoon käytetään lähes poikkeuksetta sähkövaloa.

”Hirvitalon keskustelunavaus on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Eiväthän he esimerkiksi voineet tietää, tuleeko sähköttömään galleriaan ollenkaan näyttelyhakemuksia. Keinovalaisu on kuitenkin niin olennainen osa gallerioissa esillä olevan taiteen näkemistä ja kokemista”, Paikkari sanoo.

Paikkarin teoksessa ympäristön liike-energia kanavoidaan taiteeseen. Paikkari on aiemmin tehnyt myös teoksia, jotka rakentuvat muun muassa kevätauringon valosta ja sen synnyttämistä mielikuvista.

Haasteena olisikin löytää uusia tapoja ajatella esimerkiksi luonnonvalon mahdollisuuksia. Paikkari uskoo, että juuri installaatiotaide avaa lukuisia uusia tapoja kokea taidetta.

Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo.

Lumme Energia
Sideways 2018

Rakasta kakkaa

Teksti Maria Karuvuori

Tampereen Coop Camp -osuustoimintaleirillä kompostoinnista luennoiva ruoka-aktivisti Nance Klehm kertoo, kuinka hän lakkasi huuhtelemasta ja oppi rakastamaan kakkaa.

Nance Klehmin vessanpytyn kyljessä on kulunut tarra, jossa lukee ”maissisiirappia”. Chicagon miljoonakaupungissa asuva Klehm on kakkinut ämpäriin jo usean vuoden ajan. Sahanpurun tai turpeen avulla jätökset muuttuvat joksikin kauniiksi: viljavaksi mullaksi, joka ruokkii hyötykasveja hänen puutarhassaan.

Klehm on maisemasuunnittelija, ekologi, taiteilija ja ruoka-aktivisti, joka kiertää maailmalla luennoimassa, konsultoimassa ja aloittamassa yhteisöprojekteja. Juuri nyt hänet tavoittaa Varsovasta, missä hän on työskennellyt Soil Garden -nimisen projektin parissa. Siinä kerätään muun muassa ruuantähteitä ja pahvia toreilta, kahviloista ja pihoilta, ja saaliiksi saadut materiaalit kompostoidaan.

Varsovasta hän saapuu Tampereen Pispalaan Coop Campin vieraaksi. Tulossa on ainakin luento Social Ecologies -hankkeesta ja Kurpitsatalolla järjestettävä kompostointityöpaja.

Klehm on kokenut kompostoija. Ulosteen lisäksi hän työskentelee muun muassa sairaalajätteen kanssa.

”Köyhemmissä maissa sairaalajätteet usein haudataan maahan. Olen itse kiinnostunut kaikenlaisen aineen hyötykäytöstä. Joidenkin aineiden kanssa täytyy kuitenkin olla varovainen, varsinkin jos on mahdollista, että ne sisältävät vaikka raskasmetalleja tai lääkejäämiä. Taudinaiheuttajien täytyy olla täysin tuhoutuneita, ennen kuin multaa voidaan käyttää. Siksi käytän tästä työstä nimeä extreme composting, äärimmäiskompostointi”, Klehm kertoo.

Klehm tekee työtä, johon ihmiset eivät mieluusti ryhdy. Omien jätösten käsittely on monille ihmisille tabu. Onko Klehmillä joitain vinkkejä siihen, miten vastenmielisyydestä pääsee yli?

”Työskentelen myös luovalla alalla, joten ällöttävyys muuttuu mielessäni kiehtovuudeksi. Minusta hajut ja värit ovat hyvin kiinnostavia. On myös jännittävää havainnoida sitä, miten eri aineet reagoivat toistensa kanssa.”

Opetustyössään Klehm joutuu olemaan hieman hienotunteinen. Oppitunnit täytyy joskus kääriä huumoriin ja ulosteesta saatu multa tyylikkäisiin pakkauksiin. Klehmin mukaan varsinkin kaupunkilaisten pitäisi oppia nöyryyttä.

”Olemme liian ylpeitä! Vesivessoja käyttäessä totumme siihen, että tuottamamme jäte häviää heti silmistämme, muuttuu jonkun muun ongelmaksi. Emme halua antaa äiti maalle mitään takaisin.”

Mutta kompostoimistakaan ei tule pitää sankaritekona. Klehmin kuivavessaprojektin nimi on osuvasti Humble pile, nöyrä läjä.

Kakassa on eroja. Eri eläinten ulosteet soveltuvat erilaisiin tarkoituksiin. Esimerkiksi linnunkakassa on runsaasti fosforia, joka sopii lannoitteeksi kukille. Sairaalajätteestä saatavassa veressä taas on kaliumia, joka on hyväksi hedelmiä tekeville kasveille.

Klehm kertoo, että käy usein raapimassa pulunpaskoja siltojen alta. Kun hän kiertää opettamassa, hän havainnoi ensin ihmisiä ja sitä, mitä he ovat valmiita oppimaan.

”Mutta otetaan esimerkiksi Tsernobyl, tai vaikka öljyonnettomuuden kohdannut alue. Kun on iso saastumisongelma, on pakko opetella ajattelemaan maaperää uudella tavalla. On hyödyksi tietää, miten erilaisia kasveja tai sieniä voi käyttää puhdistamaan saastunutta maata. Silloin se, mitä opetan, ei ole lainkaan erikoista, vaan äärimmäisen käytännöllistä.”

Klehmin mielestä myös kuivakäymälät pesevät vesivessan käytännöllisyydessä, myös kaupunkiasutuksen keskellä. Kompostoinnilla on mahdollista tuottaa jotain hyödyllistä, kun taas vessan vetäminen tuottaa vain ison vesilaskun ja jätteenkäsittelyongelman. Klehmillä on tarjota kuivavessan paremmuudelle myös arkielämän esimerkki.

”Voit istua pöntöllä ja puhua puhelimessa, eikä kukaan kuule, että olet paskalla.”

Nancy Klehm Coop Campissa Tampereella 24.–26.8.2012. Ohjelma: hirvikatu10.net/coopcamp. Tapahtuman järjestää Pixelache Helsinki & Pispalan kulttuuriyhdistys.

Lumme Energia
Sideways 2018