Kirsikka Moring

Nälkämaan Sampo, pysähdy!

Katsoin tämän dokumentin kerran, katsoin toisen.

Olen ikäni katsonut dokumenttielokuvia eri maista, kirjoittanutkin niistä, mutta Nälkämaan Sampo on ehkä kaikkein hyytävin näkemäni todellisuustrilleri.

Koska: Siinä edetään johdonmukaisesti, kuva kuvalta kuin venäläistä maatuskaa kuorien kohti täydellistä rikosta. Turbulenssissa ovat ihminen, luonto, valtiontalous ja virkamiesmoraali.

Se tapahtuu nyt ja tässä, silmieni edessä, Suomen Sotkamossa.
Siinä uhanalaistetaan Suomen suuret vesistöt, kaikki mikä niiden varsilla elää, liikkuu ja hengittää.

Ympäristöluvat ovat puuteellisia tai niitä ei ole olemassakaan. Ei ole esimerkiksi uraanin kaivuuta koskevaa lupaa.

Työmaalla ihminen kuolee ympäristömyrkkyihin. Altaassa kelluu kuolleita lintuja. Väitetään että luontoaktivistit ovat tuoneet ne sinne.

Poliisi tukii. Kuolleet linnut ovat menehtyneet altaan myrkkyihin.

Rikinhajuinen ilma on keltaista. Ja vedet mustan haisevia.
Altaasta valuu vuodessa jopa 200 tonnia säteilevää uraania, joka leviää kaikkialle jokiin, järviin ja lopulta mereen saakka.

Talvivaara, omistajiensa mukaan maailman merkittävin, hienoin, suurin ja tuottavin kaivoskokeilu on aiheuttanut ympäristökatastrofin toisensa jälkeen. Sen valtiolle eli meille tuottama tappio kipuaa näinä aikoina yhteensä noin kahteen miljardiin euroon.

”Emme ole täällä lopettamassa Talvivaaran toimintaa vaan jatkaaksemme sitä”, sanoo SAK:n entinen johtaja, nykyinen kansanedustaja Lauri Ihalainen muutama vuosi sitten asukastapaamisessa.

”Ilmapiiri on suorastaan hyvä”, sanoo samassa tilaisuudessa Alexsander Stubb. Hänen mielestään toimina Sotkamossa on ”laillista, hyvää ja kunniallista”.

Elettiin aikaa, jolloin Talvivaara olisi vielä voitu sulkea kunniallisesti.

Kymmenet, sadat ja lopulta tuhannet miljoonat eurot palavat. Parhaillaankin.

Tappiot ovat niin suuria, että niitä on vaikea hahmottaa ja ymmärtää tilanteessa, jossa Suomi säästää jopa yliopistonsa ja tieteensä reikäisiksi ja tekee rahoitukseen poistoja tulevaisuudestamme, lasten päivähoidosta, homekoulujen ja -päiväkotien korjaamisesta. Ihan kaikesta, jota aikaisemmin sanottiin pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Jos itsensä seinään ajanut ja konkurssitilaan vienyt kaivos tarvitsee tuekseen satoja miljoonia euroja, ne löytyvät. Niin mistä?

Sotkamon Talvivaara putoaa valtion syliin tappioineen Terrafamena, jonka tulevaisuus ratkaistaan eduskunnassa nyt kesäkuussa.

Vaasan hallinto-oikeus on äsken tehnyt tärkeän päätöksen, että Talvivaaran altaiden myrkkyjä Nuasjärveen kylvävän purkuputken lupa on ollut vain määraikainen ja se on suljettava.

Mika Koskisen ohjaama Nälkämaan Sampo -dokumenttielokuvaa on kuvattu neljän vuoden ajan, neljänä vuodenaikana.

Dokumentin todistusvoimaisuus perustuu tutkittuun tietoon, asiakirjoihin, luontohavaintoihin, vesistömittauksiin ja korkeimpaan mahdolliseen asiantuntemukseen.

Kamera antaa asukkaille kasvot ja äänen. Heidän epätietoisuutensa, epätoivonsa ja voimattomuutensa tulee koskettavan lähelle.
Mistä minä tiedän sairastuuko lapseni täällä? kysyy nuori äiti keinutellen vauvaa vaunuissa.

On niin helppo samaistua. Minä asun kaukana katastrofista, mutta se on mahdollinen aivan kaikkialla aivan milloin tahansa.

Kansanedustajia sumutetaan ja heidät täytetään väärillä tuloslaskelmilla ja menestysennusteilla. Ne eivät tänään kestä päivänvaloa.

Valtiovalta, virkamiehet ja kaivospääoma on ottanut itselleen vallan valehdella alueen asukkaille ja osakkaille aivan vapaasti ja alati. Dokumenttielokuvan kaikkialla läsnäoleva nopea ja nokkela kamera kuvaa tilanteet, joissa he jäävät surkeasti kiinni

Moraalisen rappion pohjalukemat ovat tässä.

80 000 piensijoittajaa menetti rahansa. 970 työpaikkaa on vielä jäljellä, mutta voitaisiinko heidät työllistää muihin töihin? Ainakin alueen entisöiminen vie vuosia. Ja maksaa? Ministeri Olli Rehnin mukaan alasajon hinta on noin 300 miljoonaa euroa.

Dokumentin tekijät riveissään muun muassa Sampsa Oinaala, ja asiantuntijoina Suomen johtavat ympäristöprofessorit ja -tutkijat kuten Geologisen tutkimuskeskuksen emeritusjohtaja ja Helsingin yiopiston professori Matti Saarnisto tai Joensuun yliopiston professori Heikki Simola pystyvät lähdekriittiseen tarkkuuteen.

Sotkamon viisas ja asiantunteva kappalainen Antti Lankinen on keskeisessä roolissa alueen ihmisiä lohduttaessaan ja valistaessaan. Hänen vuokseen voisin vaikka liittyä takaisin kirkkoon.

Pääosa on kuitenkin luonnolla eri vuodenaikoina. Näemme ihmisen toiminnan vaikutukset väreissä, ilmakuvina ja lähikuvina. Itke äiti maa.

Nälkämaan Sampo saa ensi-iltansa 6.5. alkaen eri puolilla Suomea, Helsingissä sitä esitetään Kinopalatsissa. Esitysten kylkeen on järjestetty keskustelutilaisuuksia ja paneeleja, jollainen tulee huippuesiintyjineen myös Helsinkiin torstaina 12.5. klo 17.30. Seuraa Talvivaara-sivuja esimerkiksi facebookissa.

Nälkämaan Sampo -elokuvan facebook-sivu:
www.facebook.com/nalkamaansampo

Paikallistapahtumia:
https://www.facebook.com/events/261964317485594/

Helsinki ja paikallistapahtumia
https://www.facebook.com/events/1113616148659492/

Katso traileri täältä:

Kolme muskettisoturia kolusi Euroopan sulkeutuvia rajoja

Klockriketeatern vaelsi 5000 kilometrin mittaisen raskaan tien fiktiosta faktaan.

Kuva Dan Henriksson

Edessä on rannaton meri, myrsky ja jossain sumussa kaukainen päämäärä, Eurooppa. Tuhannet hukkuvat. Jokainen heistä on hän.

Ihmiset etsivät turvaa, mutta saavat eteensä piikkilangat, sotilaat ja valtiot, joiden välillä heitä ja heidän elämäänsä viskotaan. Sivistynyt Eurooppa on lakannut olemasta.

Tänne tulevat kanssaihmisemme asuvat leireissä, savikoissa, sateessa. Mitä tästä ajasta tulevat kirjoittamaan jälkeemme tulevat? Miksi emme tee mitään?

Helsinkiläinen Klockriketeatern päätti lähteä matkaan. Poliittinen teatteri, dokumenttiteatteri, merkitsee heille tekemistä, menemistä, ongelmien ja niiden koettelemien ihmisten kohtaamista. Lokakuussa teatterilaiset matkasivat pakettiautollaan kymmenen vuorokautta ja 5 000 kilometriä Euroopan pakolaisreittejä Itävallasta Tšekkiin, Unkariin, Romaniaan, Moldovaan ja Transnistrian kautta Ukrainaan.

Kuljettajana oli itse teatterinjohtaja Dan Henriksson.

Latvialainen Jānis Balodis kirjoitti kolmelle matkaan lähtevälle nomadi­näyttelijälle roolihahmot mukaillen Alexandre Dumas’n klassikkoa, Kolmea musketti­soturia.

Kertomus ystävyydestä, sankaruudesta ja inhimillisestä vajavaisuudesta huipentuu valaan: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!

Mutta mitä se tänään merkitsee? Keitä vastaan taistelemme, ja mikä on aikamme Ranska, keitä kuninkaat ja kardinaalit?

Noora Dadu, Carl Alm B  ja ­Matti ­Raita kulkivat muskettisotureina juonikkaassa Euroopassa, kaduilla, kapakoissa, raja-aidoilla ja kivetyillä toreilla.

He ylittivät ihmisten ja kielten rajoja, kulttuureja, eurooppalaisten sotien­ ruohottuneita solia ja metsittyneitä peltoja. Sodissa yhä uudelleen ­piirretyt vapauden ja vainon rajat täyttyivät taas itkusta ja epätoivosta. Mihin mennä? Mistä ruokaa, vettä, lämpöä?

1600-luvun Ranskan poliittisissa juonitteluissa miekkailivat romantiikan ajan soturit Athos, Porthos ja Aramis, jotka olivat pukeutuneet klassisiin leveälierisiin höyhenhattuihin, pitsikauluksiin ja risteillä kirjailtuihin samettijakkuihin.

Miekkoineen he halusivat taistella hyvän puolesta pahaa vastaan. Mutta miten uuden Euroopan valtapeliä voi tulkita?

Katujen, peltojen ja raja-asemien perspektiivit avasivat sydämet. He oppivat näkemään pimeässä.

Latvian uuden sukupolven parhaaksi ohjaajaksi kutsuttu Valters Sīlis kulki heidän mukanaan ja antoi ohjeet myös videon tekoon. Näyttelijöiden mukaan hän oli se, joka näki pidemmälle, piti hahmot koossa ja pyydysti tilanteita.

Yhdessä he ylittivät kansojen ja kielten rajoja sekä kulttuureja, ruohottuneita, ristein merkittyjä solia ja metsittyneitä peltoja. Sodissa yhä uudelleen piirretyt vapauden ja vainon rajat täyttyvät taas itkusta ja epätoivosta. Mihin mennä? Mistä ruokaa, vettä, lämpöä?

Leirit kasvavat ja kriisiytyvät.

He kohtasivat erilaisia henkisiä trampoliineja, iloa, epäuskoa ja epätoivoa, luottamusta ja hyväksyntää, ja samanaikaista hengissä pysymisen akuuttia hätätilaa.

He tapasivat mielenosoittajia, poliitikkoja ja poliiseja, katujen miehiä ja kerjäläisiä, rajavartioita ja epätoivoisia pakolaisia.

Ja he ymmärsivät.

”Olemme etuoikeutettuja. Meillä on Suomen passit.”

Jollain rajalla vartijat taputtelivat olkapäälle passeja katsoessaan.

”Ai te olette Suomi-poikia sieltä Ku Klux Klanin maasta.”

Näyttelijät kertovat, miten monesti sai pohtia kansallisuuden merkitystä ihmiselle ja miten väkivalloin piirretyt valtioiden rajat loivat Euroopan, joka avasi Schengen-alueen rajat.

Ja miten vapaasta eurooppalaisesta liikkumisesta on kohta jäljellä enää fiktio.

Sivistys-Eurooppa on vaarassa upota kuin vedellä täyttyvät reikäiset pelastusveneet.

Klockrikenin vaeltava ryhmä kohtasi korruption ja ”synkän Idän”, pimeänpelon ja kauhun, joka syntyy ulkopuolisuudesta, paperittomuudesta.

Sitä ei lievennä taiteilijan installaatio, jossa tuhansista rannalla lojuvista pelastusliiveistä syntyy maastoa merkkaava jättisydän. Euroopan mutaisilla valtateillä tai sotilaiden pyssyineen vartioimilla asemilla eivät pelastus­liivit auta.

Kaikkialla ihmiset tulivat kysymään, keitä vastaan ja kenen puolesta nämä muskettisoturit taistelevat. Yhdessä yritettiin pohtia vastausta.

He kohtasivat todellisuuksia, joissa tunsivat olevansa narrin rooleissa. Totuus tulee esiin luoden uutta todellisuutta, jota vastaan he näyttelevät.

Mitä on tehdä teatteria todellisuudesta, jossa kansat ovat menettäneet toivonsa, he kysyvät.

Eräs näyttelijäntyön ydin kirkastui.

”Kun teemme itsestämme hulluja ja narreja, annamme muille mahdollisuuden olla tavallisia.”

Three Musketeers – East of Vienna on Klockriketeaternin and latvialaisen Ģertrūdes ielas teātrisin yhteistyöprojekti. Suomen ensi-ilta on 2.4. Suvilahdessa Mad House Helsingissä. Teosta esitetään 28.4. saakka Suomessa ja sen jälkeen Latviassa ja Virossa.

Kuva: Q-teatteri

Tavallisuus ja arjen fasismi

Pannaan hei päät pusikkoon!

Saara Turunen: Tavallisuuden aave. Q-teatteri.

Sekä: Juha Hurmeen Töpphörö. Kansallisteatteri. Ja Christoph Marthaler, Andriy Zholdak, Andres Noormets. Esimerkiksi.

 

Mieleen kaivautuu muistin poimuista hyytävä näyttämötilanne. Suuri paljas näyttämö on jättimäinen konttori, jossa ihmiset uurastavat sivuilleen katsomatta. Syövät välipalan, kun on sen aika, venyttelevät, kun on sen aika.

Harmaat ihmiset työskentelevät robottimaisen tahditettuina, ohjelmoituina harmaassa kuvassa.

Niin arkista, normipäivää, vaaratonta.

Joku humisee. Bang. Äkkiä huoneen uunien luukut avataan. Liekeistä kuuluuu ihmisen huuto.

Saksalaisen kielialueen väkevimmän arjen kuvaajan, Christoph Marthalerin ohjaama Murx den Europäer on klassikkoesitys, jonka ajankohtaisuus kasvaa vuosi vuodelta. Siihen sisältynyt kuva vaikenevasta arjestamme ei haalistu.

Toinen rinnakkaiselämys on rakverelaisen Andres Noormetsin Köök, melkoisen tuore suomalais-virolainen yhteisproduktio.

Ihan tavalliset rakennusmiehet remontoivat keittiötä.

Outoja asioita alkaa tapahtua. Savua tunkee jostain tilaan. Muslimien rukouslaulu kaikuu etäällä, voimistuu, lähestyy ja lähestyy. Eurooppa suojautuu.

Tilanne kärjistyy. Rakennusmiehet naulaavat oviin laudat – sisäpuolelle. Seinäpaperin halkeamista alkaa valua veri. Ikkunan takana vain sataa – kuten aina.

Q-teatterissa sai juuri ensi-iltansa Saara Turusen Tavallisuuden aave. Tekijät vetoavat Luis Bunueliin ja Gilles Deleuzeen. Keskiluokan kauhut.

Nerokas näyttämökuvien sarja perhe Tavallisesta, anno domini 1950 –lukuretroilu tässä päivässä. Koti-uskonto-isänmaa – silloin ja nyt.

Äiti, isä, tytär ja poika. Arjen halkeamat, piilokuvista toiminnaksi räjähtävät patoumat, kiellettyjen leikkien vimma.

Esitys tiivistää ihmisen elämän kohokohdat kauhistuttaviksi mahdollisuuksien hautausmaiksi. Itseensä sulkeutunut elämä on kieltotaulu.

Elämme häät, joulun, elämän kohokohtia. Unelmia on vain yksi: saada olla aivan tavallinen. Joulu hajoaa käsiin. Häät ovat kutsu susille.

Kaksikielinen Suomi. Hääjuhlissa leikitään, että sulhasen on sanottava hänelle luettu lause ruotsiksi. Skogen…. elefanten….EN TIEDÄ. Suomeakin puhutaan vain harkitus vähän, äärimmäisissä tilanteissa.

Minimalismi kattaa ilmaisun, kaiken olemisen, jopa tv-ruudussa toistuvan kuvan variksien kokouksesta. Milja Ahon lavastama huone on ankeuden erämaa.

Kellertävään huoneeseen, kellertävien ihmiset joukkoon avautuu häivähdyksinä toisia todellisuuksia, flamencoa! Ulkoa katsotaan sisään. Liikkumatonta. Syödään, kahvikupit kilisevät.

Susi tulee kuvaan, yhä lähemmäs, korisee hiljaa. Nämä eläimet. Evoluution lähettiläät ihmisten huoneissa. Muistatteko ukrainalaisen Andriy Zholdakin esitysten täytetyt ketut, hirvet, porot, karhut? Luonto tulee luokse. Ukkonen halkaisee taivaan.

Niin myös tässä, Turusen ikkunoiden takana.

Erilaisuus on Q-teatterin kuvissa keltainen undulaatti harmaavaristen keskellä. Kunnes näyttämöllä höyhennetään kaikki.

Loppukuva on sanomattoman kaunis. Sydän halkeaa. En paljasta.

Turusen tekstiinsä ohjaama ensemble on parasta mitä Suomessa löytää. Ylermi Rajamaan, Laura Birnin, Elina Knihtilän, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hallittu ilmeettömyys rakoilee ja räjähtää pelottavasti.

Tavallinen, ole tavallinen, maailma hukkuu juuri sinussa.

Samaa sanomaa kantaa myös Juha Hurmeen Töppöhörö Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Jarkko Lahden nimihenkilö puhuu ahdistuksen monologia, kun ei tiedä, osaa, on paitsi. Jäljellä on vain julma uho, aggressiiviset adjektiivit, suomeksi paskapuhe.

Kierteen katkaisee satu. Putkikassista nousee ihanuus, kevyesti villasukissaan varvastanssiva, häikäisevää valoa säteilevä Alina Tomnikovin neito. On mahdollisuus pelastua rakkauteen, kiivetä tikapuille, jotka voivat johtaa onnen taivaaseen.

Tabu. Kuvassa Tero Jartti ja Seela Sella. Kuvaaja Ulla Jokisalo.

Musta matka lentotaitoon

Kristian Smedsin Tabu soi ja savuaa

Uuden Voima-blogini kuva minusta jääkarhun kanssa olkoon viittaus Kristian Smedsin taannoiseen Vertigoon, jossa katsojat istuivat Kansallisteatterin suurella pyörönäyttämöllä ja katsomon valloittivat eläimet: kirahvit, seebrat ja norsut. Ne tulivat kuin Nooan arkista ottamaan osaa teatterin juhlaan. Kommentoimaan.

Jääkarhu on Greenpeacen pohjoista öljynpumppausta vastustavan Save The Arctic -projektin symbolieläin. Se on mukanani, koska niin usein kuljemme yksissä: mielenosoituksissa, seminaareissa, näyttelyissä. Teatterissa harvemmin.

Olen kansalaisaktivisti, jonka sydäntä pistelevät erityisesti pohjoiset vähemmistö- ja alkuperäiskansat niin Pohjoismaissa, Siperiassa, USA:ssa, Pohjois-Kanadassa kuin Grönlannissakin. Olen vuosia vieraillut näillä alueilla journalistina tutkimassa kansoja, joiden elinolosuhteet, kieli ja kulttuuri ovat kutistuneet jääkarhujen kotijäätiköitäkin nopeammin. Syynä on ihmisen ahneus, elinympäristön tuho.

Kirjoitus Tabusta, tästä mustan maan laulusta, olkoon ensimmäinen Voima-blogini. (ja aiemmatkin blogaukseni löytyvät nyt täältä Voiman intiaanileiristä.)

Kaamos on pudonnut Suomeen. Pimeys koko Euroopan ylle. Tekee mieli huutaa kuin Kristian Smeds Timo K. Mukan pään sisästä:

Sinua Jumala

en tahdo tuntea

en tavata

en rakastaa. ”

Ja kuitenkin kävi toisin. Smedsin säästeliäät sanat puhuvat. Kun sinä minua kutsuit, hylkäsin sinut, ja kun minä sinua kutsuin, hylkäsit minut. Vaihtoehdot ovat vähissä.

Näyttämöllä sataa satamistaan haurasta valoa tihkuva, ihmisten kyyneleistä syntynyt pisaraseinämä.

Odottamaton valo esityksen kuitenkin lopettaa. Ovet avautuvat käytäville, päivä on korkea, ja ikkunoissa aurinko.

Korvissa soi Pekka Kuusiston säveltämä musiikki, jota soitetaan milloin maestron viulusoolona milloin Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viulistien herkkänä tulkintana tai uruilla soitettuna. Se on kuin pohjalainen kansanlaulu, körttivirsi, suruhymni, hautajaisveisu. Laajennettuna, Smedsin kuvamaailmaan integroituna, suuren ja ankaran lastinsa kantavana ja muuntavana syntisen maailman kertomuksena.

Mikä on tabu? Lestadiolaisten salattu, kielletty ja pimeä alue, joka tiedetään, mutta josta ei puhuta. Rakkaus on tabu, kätketyin kaikista on rakkauden kolmoisdraama osallisinaan nuori mies, vanha nainen, aikuisuutta kohti hapuava tyttö.

Tabu on syksyn tummahohtoisin, pimeydestä valoa suodattava ja hurmostaan valonheittäjien pyöröliikkeeseen purkava näyttämöteos. Siinä uskonnollinen ja seksuaalinen transsi yhdistyvät toisiinsa aidon Mukka-teoksen tavoin. Jeesus Perkele viettelee äidin ja tyttären – Seela Sella molemmissa rooleissa.

Lapsi! Lapsi? Eihän maailman pitänyt paha olla.

Vertigon taiteilijan siivet

Tabu on taiteelliselta sisällöltään ja muodoltaan pitkän prosessin jatkumo, osanen, jonka edeltäjät löytyvät Smedsin aiemmista töistä.

Smedsin taiteilijakuvat lepattavat tummina, öisinä, menneiden vuosisatojen ja – tuhansien siirtyminä. Taiteilija, panttivanki, noita, vääräuskoisena poltettava – ja profeetta, kuitenkin itselleen uskollinen, on syntynyt Suomen korpeen. Hän on tuntenut kasvoillaan kaamoksen yössä läjähtävien mustien lintujen siiveniskut.

Vuonna 2010 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kymmenet kristallikruunutkaan eivät riittäneet täyttämään Paul Austerin romaanin pohjautuvan Mr. Vertigon julman valotonta maailmaa, jossa Mestari kouluttaa oppilaansa, orpopoika Waltin lentämään.

Kouluttaa, koska on mahdollista lentää. Se vain vaatii loputonta harjoitusta, kipua, kuoleman läheisyyden tuntoa, luopumista ja itsensä täydellistä antamista sille, joka on tärkeää, jota rakastaa.

Tero Jartti on sekä Tabussa että Vertigossa sama ihmiskuva kaksoismerkityksessä: Kristus Perkele ja Walt, piinattu – ja pelastettu. Korkealle lentävä ja maassa makaava. Samaan aikaan voittamaton ja voimaton, maailman palvoma ja hylkimä. Jonkinlainen polyfoninen ihminen.

Vertigon syvään hengittävä ja huokaava, kirskuva ja korkealle teatterisalin kattoon saakka siivilleen kohoava ilmaisu jatkuu Tabussa.

 

Vertigo
Vertigo / kuva: Antti Ahonen

Peräkammarin pojat

Smedsin teatterilla on omat kipeästi tatuoidut poltinmerkkinsä, jotka syvenevät, kasvavat voimassaan, kommentoivat ja kuljettavat kertomuksia abstraktilla tasolla. Yhä useammin todellisuus kääntyy surrealismiksi, gogolilainen peili vääristää yhteiskunnan ja yksilön mittasuhteet. Kyse on vallasta.

Smeds siirtyy häpeämättömän kepeästi traagisesta koomiseen ja läpivalaisee elämän naivismia. Kivi lentää tyynen veden pintaan monistuvina pomppuina. Elämä on kaunista. Mutta seuraavaksi lentävät jo miehen ja vaimon välillä puukot. Vesi muuttuu viinaksi.

Smedsiläisessä teatterissa elämä on kömpelöä ja rujoa, ihmisistä puuttuu silaus, kuvista kultaraamit.

Ollaan kylissä, maaseudulla, missä metsäkarttojen linjat piirtyvät uusiksi kuten legendaarisessa Takomo-teatterin ”tundrien” Vanjassa vuonna 1999. Näyttämö oli täynnä tshehovilaisia symboleja, koomisiksi muuttuneita: metsä oli yksi puunkräki oksillaan paperipaloja, kohtausten sieluja ja päälauseita. Tunnevammaiset kolistelivat näyttämöllä puiset perunakapat jaloissaan.

Oli kuin Bertolt Brecht olisi tehnyt kuuluisan kysymyksensä suomalaisille: Miksi niin monilla puujalat on täällä?

Sonjan rakkaus Astroviin säihkyi tuhansien ilmaan läiskytettyjen vesipisaroiden valospektreissä. Tundran luminen tuuli ja arktinen pimeys takertuivat ihmiseen kuin taivaalta satava tuhka palttooseen. Koominen tragiikka, ja päinvastoin. Smedsin taitolaji.

Kajaanin kaupunginteatterin vuosina pohjoinen kaamos tihentyi niin tarinoissa kuin näyttämökuvissakin. Georg Büchnerin mukaan kirjoitettu Kainuun Woyzeck, tarina peräkammarin pojasta, joka rynnii kirves kädessään Kajaanin kaduille, on kipeä ja valoton. Bändi soittaa, ja näyttämö soi patoutunutta halua ja hylätyksi tulemisen tuskaa.

Nälkämaan laulu konkretisoituu yhä uusi muodoin Kajaanin valottomasti rahisevassa maisemassa, Smedsin kädenjäljessä ja rakkaudessa teatteriin. Synkkää, mutta aina jostain löytyy se viimeinen vilkkuva valo.

Ihmisen kuvasta ihmisen ääneen

Kuvaan astuvat taiteilijat, loputtomasti päätään seinään iskevät: Vilho Lammen elämä kiteytyy Lume-teatteriin syntyneessä Jumala on kauneus -esityksessä vuonna 2008.

Elämän ja taiteen jumaluudella on korkea hinta.

Sen maksaa Kalervo Palsa hengellään. Liian varhain lähti. Smeds tarttuu aiheeseen: Palsa – ihmisen kuva -näytelmä syntyy. Kirjailija-ohjaaja on nyt myös näyttelijä. Syvällä kiertyy puukko näissä aamuöisissä esityksissä.

Vertigosta ja Palsasta Timo K. Mukkaan on vain kyynärä.

Valon ja pimeyden pisaroivat vaihdot, rytminen kiihko ja pyörivä näyttämö sulautuvat saumattomattomasti toisiinsa.

Vertigon yleisö on Tabussa palautettu teatterin kaikkein pyhimmästä, näyttämön liikkeeseen nytkähtävältä kiekolta takaisin katsomoon.

Tyhjän katsomon estetiikka on siirtynyt tyhjän näyttämön mielikuvituksellisiksi kuviksi, joissa esineellistyvät tekstin minimoidut sanat. Polkupyörä, hitsauskipinöiden tuli, valoilla piirretty loputtomiin jatkuva Ristin tie, ja taiteilijan eteen tuotu ruusu – se yksi – korvaavat sanat.

Intohimo latautuu Pekka Kuusiston shamaaniviulun rytmissä, kuolema ja rakkaus koskettavat pimeässä, savukoneiden taivaassa. Teemu Nurmelin ja Pietu Pietiäinen ovat sulkakyninä, valon ja varjon taikureina. Yhdessä Tuuli Kyttälän keuhkojen ilmavirroissa huokaavan äänimaailman kanssa ne mudostavat näyttämöteoksen, jonka viesti on Tabun alaotsikon mukaan ”ihmisen ääni”.

Aina se ei tunnista puhuttua kieltä. Pohjoisen traumaattinen pimeys on kuin mustien sanojen, syvien varjojen näkymätön toteemi ja metsänpeitto, jonne voi kadota ja jäädä ikuisiksi ajoiksi.

Seela Sellan karismaattinen, Auli Turtiaisen pukema, veistoksellinen äiti-tytär-hahmo on Mukan ytimessä. Kristus Perkele tulee, ottaa ja lähtee. Petos on täydellinen. Uskonnosta ei jää jäljelle kuin matka kohti kiirastulta. Anteeksianto on jäänyt jonnekin tien pientareelle.

Salin valaisevat ikkunat maailmaan antavat tilan taiteilijalle, joka ei aina enää usko taiteeseen. Jäljelle jää elämä.

Tänään elämme ensimmäistä uutta päivää jälkeen 13.11.15. Emme tiedä, miten Eurooppa tästä selviää. Miten Suomi.

Smedsin ikiaikainen kysymys taiteen oikeutuksesta, tehtävästä ja olemuksesta saavat uusia vastauksia. Taiteilijan työ ei lopu.

Omat pakolaiskertomuksensa toisen maailmansodan jaloissa kirjoittanut Brecht kysyi ja vastasi. ”Lauletaanko synkkinäkin aikoina? Silloinkin lauletaan synkistä ajoista.”

Kuva: Antti Ahonen
Vertigo / kuva: Antti Ahonen

 

Poliittisen satiirin uudet käänteet

Olen seurannut Susanna Kuparisen määrä- ja päämäärätietoista työtä uuden poliittisen teatterin tekijänä, valopäämajakkana. Olen hurmaantunut hänen muinaisiin Helsingin Ylioppilasteatteriin tekemiinsä Valtuustoihin.
Ne olivat poliittisen teatterin uusbrechtiläisimpiä esityksiä sillä erotuksella, että tekstit olivat suoraan valtuustokokousten pöytäkirjoista. Brecht varasti materiaalinsa kansansaduista, myyteistä ja antiikin draamoista tai vaikka Shakelta, joka puolestaan varasti ne ties mistä Veronan kujilta.
Parasta Yt:n esityksissä oli, kun istui katsomassa oikeiden valtuutettujen kanssa näyttelijävaltuutettuja, ja sivusilmin sai seurata kenen huumori riitti, kenen sammui.
Sitten valtuustot muuttuivat Eduskunnaksi, sanat kahta painavimmiksi ja taustatyö syväkurkkumaisemmaksi.
Veroparatiisit, Osmo Soininvaara, kaikki nämä mielettömän lennokkaat edustajien puheet, ja koko suomalainen poliittinen sirkus saivat Ryhmäteatterin katsomot repeämään.

Talouskuri(mus)

Tultiin osaan III. Kaksi eduskuntaa, uusi ja vanha, suurin käsitettävissä oleva poliittinen ja talouspoliittinen murros, ”talouskuri” ja ”kestävyysvaje” ja tämän tästä esiin pingahtava Kreikka-kortti ovat puheliaan illan ytimessä. Ei vähän.
Juha Sipilä on pääosassa, vähän Jyrki Katainenkin, Erkki Liikanen, kourallinen kokoomuksen ja kepun luottokansanedustajia. Olli Rehn on pölkyllä hänkin.
Kreikan valtiovarainministeri Ziprasin hallituksessa saa leijonanosan illasta, toisin sanoen ohjaajan Giánis Varoufákisin kanssa tekemän haastattelun videonauhoitus. Kreikka-kortti murentuu. Ei Kreikka aio pettää tukijoitaan. Velat maksetaan tuli mikä tuli.
Kreikka, maahanmuuttokriittisyys ja köyhän asialla oleminen tuovatkin sitten perussuomalaisille äänivyöryn. Mutta mitäs nyt? Kaikki vaalilupaukset syöty.
Lupausten pettämisestä tilille joutuvat kuitenkin vain kepu ja kokoomus.
Siinä ne poseeraavat todellisessa elämässä pidellen kylttejä, joissa vakuutetaan ettei koulutusrahoihin kosketa. On niin katalaa, että alkaa kurkkua kuristaa.
Tänään kokemamme Suomen häpäiseminen, pakolaispolitiikan poukkoilevuus ja vastaanottokeskusten liepeille sijoittuva sumeilematon rasismi eivät ole näyttämöllä.
Nämä asiat kuumottavat kuitenkin katsojaa. Kenen isänmaa, kenen siniristilippu?
Draamaa, ikävää, synkkää draamaa. Liian itsestäänselvää teatteriin?

Hei leivotaan pullaa

Kuparinen ja työryhmä ovat tehneet jättityön seuloessaan taas kerran eduskunnan mielettömimpiä puheenvuoroja, joita höystetään Matti Apusen lausunnoilla ja mikä hauskinta Juha Sipilän vaalikirjan sitaateilla.
Pullaa leipoen ja naapurin lapsia hoitaen Suomi nousee ja vienti vetää.
Elävää kuvaa mielenosoituksista nyt ja aina: lapset, vanhukset, työttömät kantavat banderollejaan yhä uudelleen Helsingin katuja. Leikkaukset vain jatkuvat ja syvenevät.
Naurattaa ja itkettää. Vitsit vähenevät loppua kohden. Nauru kaikkoaa. Kahdeksanvuotiaan tytön kuolema hiljentää.
Sosiaalityöntekijöiden, erityisesti lasten huostaanottopäätöksiä tekevien tilanne on mahdoton, umpikuja. Työvoimaa ei ole riittävästi. Eikä edes kuolema avaa päättäjien silmiä tai ainakaan rahamasseja.
Esityksen juoksutus on kuohuvaa ja laveaa. Kreikasta helsinkiläiseen pikkutyttöön, Lapin ruskasta eduskunnan istuntosaliin, katujen mielenosoituksista syntymäpäiväjuhliin.

Kolmesta ässästä yksi puuttuu

Mutta mitä? Perussuomalaiset puuttuvat, kolmesta ässästä yksi on poissa. Puolue esiintyy vain hyvin trimmattuna kreikkalaisena kuorona.
Syntyy ongelma. Vastavoimat ovat puolinaiset, kun niitä ei törmäytetä.
Perussuomalaiset, ovat kirjoittaneet oman Eduskunta kolmosensa, jota ei mikään teatteriesitys voi imitoida, ylittää tai korvata.
Ymmärrän Kuparisen ratkaisun. Olisi liian itsestäänselvää nauraa aina ja vain perussuomalaisille. Poliittinen satiiri on löydettävä toista tietä, hyväksytyn parlamentaarisen käytännön salatuista ja piiloon jäävistä menetelmistä.
Miten on mahdollista, että leikkauksia kutsutaan ”elvytykseksi”? Ja kenen niskaan ne kaatuvat?
Lopun tiedämme jo. Sikäli kolme ja puolituntinen draamaa ei yllätä. Elävä elämä on karvasta ja tahmeaa, siitä puuttuu kuuluisa Nyytäjä-dramaturginen suspense, jännite, puukko saappaan varressa, metsästyskivääri seinällä.

Tunti pois? Tai ainakin puoli

Ongelmana on sinänsä rytmisesti toimivien, pingpong-asetelmien ja kohtausvaihtojen, monologien ja Saimaa- yms. kuvien vuorottelun sisäinen hauraus.
Tekstiä kirjoitetaan alati uusin lausein, päivitetään ja muutetaan. Miten näyttelijät ehtivät oppia yhä uusia ja taas uusia repliikkejään? Eivät mitenkään. Luetaan siis paperista, ollaan plarit käsissä. Sen hintana on esityksen kankeutuminen.
Kill Your Darlings: tunti pois. Tai edes puoli.
Loppulaulu tulee sitten aikanaan. Yt:n vanha onnittelulaulu Jussi Pajuselle syntymäpäivän kunniaksi. Kauniisti soi, mutten ole ainoa, joka ei saa sanoista selvää. Pitäisikö ne heijastaa taustafondille?
Eduskunta III:n järkevimmän puheenvuoron saa vihreiden Outi Alanko-Kahiluodon näyttelijä. Hän siteeraa napakasti tulkitsemansa edustajan puhetta väärin suunnattujen leikkausten hinnasta.
Taitaa potilas kuolla.

Aku Hirviniemen Esko.

Kosioretkeltä häpeäpaaluun

Suomipoika nuolee haavojaan Kansallisteatterin hurjapäisessä ja suoravainuisessa Nummisuutarit -tulkinnassa, jonka aika on nyrjähtänyt sijoiltaan – pahasti.
Poliittisen teatterin uusi estetiikka on tässä ja nyt.

Kansallisteatterin nurkilla kokoontuu joukko pieniä ryhmiä, joissa väitellään, kehutaan, muistellaan, ollaan jotain mieltä.
Nummisuutarien esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on juuri päättynyt. Pysähdyn joukkoon, jossa vuoden 1965 Esko, Esko Salminen ja Topiasta näytelleen Kaarlo Halttusen tytär Marjukka Halttunen muistelevat 50 vuotta sitten syntynyttä versiota.
Marjukka muistaa miten hän silloin ”pikkulikkana” kuulusteli isää, joka opetteli rooliaan. Esko taas muisteli miten esitys oli täysveristä Kiveä. Siinä olivat tukkatupsut kohdillaan, ja Martan pamput.
”Mutta kyllä tämäkin, kunhan toisessa näytöksessä rauhoittui.”
Nummisuutarien veteraanit ottavat avosylin vastaan tulokkaan.

Varjokuvien pimeä maailma

Nautin esityksestä jokaisella aistillani. Maailmasta, joka syntyy varjokuvamaisesta takavalojen leikistä, musiikin kaikkivoimaisuudesta, dervissitansseista, pitkistä munkinkaavuista ja lierihatuista.
Rytmisesti rikas esitys tuo näyttämölle tamppaamaan suuret joukot, kotikylän mustakaavut ja häätalon iloittelijat.
Tänään Nummisuutarit on kansainvälisesti ryydittynyt tragedia päähenkilönään Woyzeck, Hamlet, Nuori Werther, Rosvot, Aleksis Kiven kaikki suuret esikuvat. Ja tietenkin Peer Gynt, unien globetrotter.
Eklektinen Kivi on imaissut itseensä kaikki vuosikymmenet, eri kulttuurit ja kielet, tapakulttuurin jyrkät muutokset, muistot, muistin ja nyky -Baabelin.
Janne Reinikaisen ohjaus, hänen yhdessä Eva Buchwaldin tekemänsä sovitus yhdistää monen aikakauden ja teatterisuuntauksen Nummisuutareiden ohjaustraditioita.

Suomi-Filmistä Turkkaan

Tulkinnassa on viitteitä moneen suuntaan: Suomi-filmistä Jouko Turkan tutinaerotiikkaan, romanttisen Suomi-kuvan kansantarinasta heviajan paahteeseen, jonka runsas laulumusiikki resonoi suuren näyttämön tiiliseiniä myöten paljastettuun tilaan. Ohjaus paukuttaa tekstiä kuin sarvipääperkele saluunan ovia.
Villi Länsi, sheriffi ja kahlekuninkaat astuvat keskelle Suomalaista kylää, hääjuhlaa ja krapulaansa huuhtovia kaupunkiasioiden hoitajia.
Leijonapaidassaan ja riipuksessaan Esko vaeltaa uhoten läpi harmaan kiven ja selättää hänelle suunnatun kohtalon: nähdä Kreeta vaimona puusuutarin käsivarsilla, lipevän eurooppakansalaisen Jaakon, joka puhuu Eskolle tuntemattomia kieliä.
Suomi on jakautunut. Puusuutarit. Nahkasuutarit. Rintamaat ja mielen korpikonnut.

Viel on Suomi voimissaan

Suomi on astunut kohti globaaleja ihmismarkkinoita, mutta nahkasuutarin poika on kiinni entisessä. Yksi koskenkorva saa hänessä padot auki. ”Viel´ on Suomi voimissaan.” Suomen lippu riehuu ja kiehuu, sotii ja sohii.
Suuri näyttämö jytisee hevipelimannien tömisevässä polkassa, ja kilisee hääpöydiltä kumoutuvissa ja pirstoutuvissa laseissa.
Katumusmatka tehdään juuristaan ylösalaisin riippuvien mäntyjen välitse. Kati Lukan lavastama lainaus on Juha Malmivaaran henkeäsalpaavasta, Lahden kaupunginteatteriin 1999 tekemästä Nummisuutarien päivityksestä.

Aku on Esko on Aku

”Juostaan pää mäntyyn”, huutaa Esko kossupullon jälkeisissä huuruissa. Aku Hirviniemen Esko jatkaa muiden eskojen historiallista ketjua. Hän on luonnonlahjainen kiivastelija, räjähtävää voimaa itseensä padonnut luuseri, testosteronia huokuva uros.
Iso lapsi.
Mitä jää jäljelle? Mihin muuhun kaikki tämä uho voisi johtaa kuin tähän.
Veri värjää sekä Eskon että tappelupukarin, joka päätyy arkkuun.
Häistä tuli hautajaiset. Ilojuhla sai surureunat.
Kansallisromanttiset kansankuvuksen ominaisuudet muuttuivat kiihkoksi ja lähisokeudeksi.
Viime päivien lehtiuutisiin kirjoitetut tragediat nähdään Kansallisteatterin lavalla sellaisinaan.
Tuhansia henkipattoja vaeltaa rajojemme yli, heitä joille Eskolla ei ole muuta asiaa kuin muukalaispelko
Unet, painajaiset nousevat kuviin. Ihmiset varjojen maassa kokevat olevansa uhattuja. Siksi he uhoavat itse. Pelosta. Pohjalla –ohjauksessa silmäntasaisen poliittisen kerronnan taiteelliseen ytimeen osunut Reinikainen tekee historiaa. Aleksis Kivi on nähnyt lävitsemme. Katsokaa.

Jälkikirjoitus 25.9.

Heräsin aamulla uutiseen Suomesta: Ku Klux Klanin poika on esittäytynyt turvapaikan hakijoille. Kiviä heitetty SPR:n työntekijän niskaan ja ilotulitteita bussia kohden. Ei mitään rikokseen viittaavaa. Suomalainen poliisi.
Onko tämä oikeusvaltio? Ahoi! Maata näkyvissä?
Janne Reinikaisen hurjapäisen päivitetty Esko-tulkinta onkin aivan mieto. Jos näyttämölle olisi laitettu elävästä elämästä jotain lähellekään Ku Klux Klanin kaltaista kohtausta, olisi sitä pidetty pahana ylilyöntinä ja Reinikaista kaistana. (Hän varmaan olisi joutunut kuulusteluihin.)

Uusi venäläinen elokuva tulee

Jobin kirjassa kärsimys maksimoidaan, mutta lopulta valo lasehtii Jobin maailmassa. Elokuvassa Leviathan puhutaan Jobin kohtalosta, kun kaikki ympäriltä viedään. Koko elämä: koti, perhe, itsetunto, vapaus.
Ero on vain siinä, että Andrei Zvjagintsevin ohjaamassa venäläistarinassa ei siperialaiselle kylälle anneta toivoa. Ei minkäänlaista.
Olen myös nähnyt nämä kylät livenä, nämä Koljat, heidän kohtalonsa ja häviämään määrätty taistelunsa korruptiota ja itsevaltiutta vastaan. Pormestarin vallankäytön hirvittäviä despoottisia piirteitä katsoessaan tekee mieli nousta seisomaan ja alkaa huutaa.
Mutta tämähän on vain elokuva.
Ellei se olisi niin totta.
Kaikki nämä Jäämeren rannikot, ja retket, joilla vodkaa ei juoda pikareista vaan juomalaseittain ja lopulta pullon suusta suoraan.
Sitten ammutaan tyhjät pullot, ja vähän muutakin. Tunnistan nämä ihmiset, tilanteet, turhat kyyneleet ja väkivallan. Tunnistan kertomukset, joissa ihmisiltä on ryöstetty koti, vapaus ja elämä. Ja rakkaus, rakastettu.
Déjà-vu. Minun Siperiassani, idemmällä, humalassa ammutaan ilmaan heitettyjä kenkiä, hattuja ja saappaita. Kunnes taigan savi hyydyttää ampujat.
Koljan kokemukset on elokuvassa kuvattu niin tarkkaan ja raastavasti kuin elämä itse on sen kirjoittanut ja kuvannut. Siksi näistä ihmisistä on vaikea päästä eroon.
Elämä ei paljon lupaa, vai mitä Lilian, nuori nainen, kalatehtaan tyttö, Kuolan niemimaan nyt jo enimmäkseen suljetuilta liukuhihnoilta.
Lenin, Stalin, Jeltsin, Gorbatshov… ammutaan kuvia. Putin? ”Liian tuore, ei kannata vielä.”
Leviathan, raamatullinen merihirviö, nielaisee omansa, kokonaisia aikakausia, kaupunkeja ja kyliä.
Autiot kylät – tuttu näky Siperian pohjoisessa. Rankoja kuin elokuvassa vieraileva valaan luuranko. Tarinassa ei kerrota, miten ydinjätteet makaavat vuonoissa ja sukellusveneissä, miten öljyputket tahraavat taigan ja kaasukentät vievät poropaimenilta elinkeinot.
Tämä on Hannu Salaman romaanin nimeä siteeraten ”Se tavallinen tarina”. Siksi elokuva tekee levottomaksi. Nyt ei saa eläytyä. Mitä minä voin tehdä? No katsoa elokuvan, kertoa siitä, pyytää ystävät katsomaan se, ja ymmärtämään, etteivät Moskova ja Pietari ole Venäjän koko ulottuvuus.
Andrei Tarkovskin henki on elokuvan perimässä, samat ”zonet”, mystiset erämaat, pöly, sade ja savi. Ja kuolema, jossa meri vie ja tuo rantaan vainajan. Sade ja vodka huuhtovat pois muistin.
Leviathan elää tarkovskilaisen intensiivisissä, symbolisissa ja pyhissä kuvissa. Pappi ei ole paha, kirkko vain on määrätty nostamaan Venäjä uuteen kukoistukseen. Mutta miten? Meri on ikuisesti sama, kylmä, julma ja anteeksiantamaton.

Mitä pappi voi saarnata? Uskoa, toivoa? Ei niitä ole. Pappiparka.
Elokuva sai Golden Globen ja nimettiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi.
Vihdoin kadoksissa ollut uusi venäläinen elokuva tekee itsensä näkyväksi ja tulee. Tehkää tietä.
Vielä ohjelmistossa Helsingissä.

Tsamo -Alaskasta ostettu

Globaali tositarina ihmiskaupan historiasta

Näin eilen elokuvan, jonka musta korpinsulka kosketti minua, noitui ja jähmetti.
Tsamo on Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion tarina identiteeteistä, hauraista siteistä, joilla ihminen on kiinnittynyt elämäänsä.
Tsamo on tosipohjainen kertomus siitä, miten Alaskassa työskennellyt suomalainen vuori-insinööri Hjalmar Furuhjelm, elokuvassa Simon, osti vapaaksi 9-vuotiaan alaskalaisen intiaanitytön, ja toi hänet Suomeen.
Alaska oli 1860-luvulla osa Venäjän imperiumia kuten Suomikin, ja siellä oli suomalaisia kuvernöörejä. Pääkaupunki Sitkaan perustettiin myös suomalainen seurakunta.

Lapsen hinta: 650 hopearuplaa

Tytöstä maksettiin kahvikuppeja, huopia, jauhoja, peilejä, ja 650 hopearuplaa. Viinaa eivät myyjät halustaan huolimatta saaneet.
Siitä alkaa 1860-lukuinen surullinen kertomus lapsesta, jolta riistetään kieli, kulttuuri, kotimaa ja identiteetti. Tsamo myydään piiaksi Pernajaan ja Loviisaan, kastetaan, saa nimekseen Aina, ja hänelle opetetaan ensin ruotsia sitten suomea.
Tyttö kuuluu äitinsä tavoin korppiklaaniin. Korppi on klaanin maaginen esi-isä, joka loi kalat vesiin, antoi elämän ja suojelee sen jatkumista. Pelastaa ja turvaa. Korpinsulka ristillä. Elokuvan järkyttävin kohtaus kiteyttää yhteen kuvaan kahden kulttuurin tappavan ristiriidan.

Tanssivat papit ja korpit

Materiaalia tositarinan vaiheisiin on kerätty monesta suunnasta. On luettu Erik Wahlsrömin teosta Den dansande prästen, jossa Uno Cygnaeuksen alaskalaisen elämän liepeillä esiintyy myös Tsamo.
Kirjasta tehtiin takavuosina Svenska Teaterniin pyörönäyttämöllä vauhdittunut musiikkinäytelmä. Intiaanityttö oli mukana sivujuonena.
Lisäksi taiteilija Catarina Ryöppy on tuonut käyttöön oman tietonsa sukunsa historiasta nousevista tarinoista.

Valkoisen miehen valta

Tarina vertautuu Lapsuin ja Lehmuskallion muuhun tuotantoon osana pitkäjänteistä ja yhä uudelleen varioituvaa traagista Suurta Kertomusta ihmisen juurista, pohjoisten nomadikansojen katoamisesta ja muuttumisesta osaksi Homo Sovieticus –kulttuuria.
Sukunsa viimeinen oli myös elokuva sielun katoamisesta, pienestä nenetsitytöstä, joka väkisin vietiin tundralta helikopterilla internaattiin. Hän oppi syömään veitsellä ja haarukalla, puhumaan venäjää, mutta unohti kuka oli ja mistä tuli.
Se tavallinen tarina.
Työparin edellinen elokuva on dokumentti Yksitoista ihmisen kuvaa, joka myös etsii 10 000 vuoden takaisesta historiasta tallentuneiden kalliokuvien avulla henkisen ja fyysisen perimämme ydintä.
Sen askeettisissa kuvissa elää nomadismi, metsästäjäkansojen usko kuviin, animismi ja shamanismi, kerroksinen tapa hallita elämää ja luontoa rituaalein. Ihmisen kasvot ovat hänen sielunsa. Niitä ei saa kuvata, ei myydä.

Paha sana, pakana

Korppiklaanin orpolapsi näkee peilin, itsensä pielikuvansa, minänsä, joka hengittää ja vaihtaa mielialaa peilissä.
Hänen maailmansa soi simpukassa, suurten merien laulussa ja korpin huudossa.
Kaikki tämä tytöltä kielletään. Pakana. Pahan sanan varjo lankeaa hänen ylleen, syövyttää, nöyryyttää ja lopulta tappaa.
Itsepäistä Tsamoa kuljetetaan kodista kotiin, ja hänen on vaikea sopeutua vaihtuviin tapoihin, ihmisiin kieliin ja huoneisiin.
Kuin huomaamatta alaskalainen maisema on piirtynyt uusimaalaisin ääriviivoin ja tunnelmia. Sitka vaihtuu Loviisan puutaloihin, kujiin, pappilaan ja Pernajan Segersbyn kartanon huoneisiin.

Kirgiisityttö ja intiaanisielu

Tsamoa näyttelevä, Jamalilla asuva kirgiisityttö Albina Tologonova heittäytyy roolihenkilönsä mustaan tuskaan niin täydellä sydämellä, että katsojaa pakahduttaa.
Aivan pienin elein, katsein ja kömpelösti puhutuin vieraan kielen sanoin hän luo Tsamon ympärille kokonaisen toiseuden maaimankaikkeuden, törmäyttää kaksi toisilleen täysin vierasta kulttuuria.
Valkoisen miehen kuttuurinen maailmanherruus tuntuu niin kipeältä yhden lapsen sanatonta tuskaa kuvaavassa taideteoksessa.
Lapsen silmissä huutavat kaikki oman aikamme ihmiskaupan lapsiuhrit, siepatut, kaapatut, silvotut, hyväksikäytetyt.
Taitavasti pelkistetty, jokaista lattialaudan narahdusta myöten pohdittu ja viusaalisissa yksityiskohdissaan selkeästi artikuloiva elokuva puhuttelee hiljaisuudellaan, avaruudellaan.
Ensemblen keskittymistä, minimalistista ilmaisua, vihlovan merkitseviä katseita ihailen. Ei mitään liikaa. Harvinaista. Katsoessa tätä intensiteettiä, on pakko pidättää hengitystä, ettei se aiheuttaisi melua.

Särkyvä peilikuva

Tsamon tarina avaa oven pohjattoman epäoikeudenmukaiseen globaaliin maailmaan.
Tytön kuolemaa (1868, 13-vuotiaana) ei elokuvassa näytetä, ja hyvä niin. Rikkoutuvan peilin sirpaleet kyllä näyttävät totaalisen umpikujan jan tragedian syvyyden.
Protestanttinen ankaruus ja korppimaailman avaruus eivät koskaan nivelly toisiinsa. Kasvattajilla on hyvää tahtoa paljon, kyvyttömyytta enemmän.
Tsamossa ollaan jokaisella askeleella ja teolla kiinni elämän paljaudessa. Kuka minä olen, miksi elän, ja mitä on ”vapaus”? Pihojen lehtipuut uhkaavat ikkunoiden takana varjoineen, ääneenlausumattomine todistajanlausuntoineen.
Beringin salmen musta vesi on entistä mustempaa.

Ohjaajat: Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui
Kuvaus: Johannes Lehmuskallio.
Rooleissa: Albina Tologonova, Wilhelm Grotenfelt, Niklas Grundstroem, Alma Pöysti, Ylva Ekblad, Marika Parkkomäki, Anni-Kristiina Juuso, Kaija Kiiski.

Siperia takaisin

Blogini pääsiäiskirjoitus vie trullien – ei trollien – asuttamille etäisille seuduille, Himalajan vuoristoon ja kauas Jäämeren rannoille.
Ja alueille, joilla alkuperäiskansat ovat osanneet elää luonnon ehdoilla, luontoa ja sen jumalia kunnioittaen. Vasta aikamme teollisen kulttuurin häikäilemättömän nopea ja kyyninen tapa kuluttaa maapallo loppuun on tuonut mukanaan ekokatastrofin.
Mutta siitäkin voimme selvitä. Jos toimimme, ja toimimme nopeasti.
Minulla on ollut suunnaton onni ja etuoikeus oppia näitä asioita. Olen yli kymmenen vuotta kuulunut noin kymmenen hengen pohjoismaiseen journalistiryhmään, joka on tehnyt tutkimusmatkoja kaikkialle Jäämeren rantamille Huippuvuorilta Kanadaan, Siperiaan tai Grönlantiin.

Maailma pohjoisnavalta katsoen

Olen oppinut kirjaimellisesti, mitä tarkoittaa katsoa maailmaa pohjoisnavan suunnasta. Olen saanut tavata jo sitäkin aiemmin lukuisten alkuperäiskansojen metsästäjiä, poronhoitajia, nomadeja, elää ja jutata heidän kanssaan.
Napajäät sulavat. Sen tiedämme kaikki, jopa ilmastoskeptikot. Ne sulavat monin verroin nopeammin kuin uskoimme.
Maapallon lämpötila nousee hälyttävästi, meret nousevat, rehevöityvät ja Arktikan flora ja fauna ovat vaarassa, useat lajit uhanalaisia. Arktinen merenkulku, jäänalainen öljyn- ja kaasunporaus ja kaivosteollisuus eivät ole mahdollisuus. Niiden hinta on kova ja korvaamaton: maapallo ja ihmisen tulevaisuus.
Antakaa Siperia takaisin niille, jotka osaavat erämaita oikein käyttää.
Mutta Arktika ei ole ainoa jään peittämä alue maapallolla. Ongelmat ovat vieläkin laajempia.

Vuorten jäinen laulu

Sattuma johdatti minut serkkuni Antti Rytkösen jäljille Himalajalle, Nepaliin, maahan, jonka valtavat jäätiköt sulavat hirvittävää vauhtia, ja jonka vesistöistä on täysin riippuvaisia noin miljardi intialaista, ja bangladeshlaista.
Antti työskentelee Nepalissa kansainvälisesssä metsien suojelu- ja hoito-ohjelmassa sveitsiläisten palkkaamana asiantuntijana. Haastattelen häntä skypellä vaikka kaupungissa on sähköt poikki 10 t/vrk. Patterit toimivat.
Hän on hyvin motivoitunut työhönsä, jonka tulokset näkyvät. Takana on vuoden aikana tehdyt yksitoista kenttämatkaa, joista osan hän on tehnyt – niin pyörällä!
Hän kertoo miten ohjelman päämääränä on nostaa 1,7 miljoonaa ihmistä absoluuttisen köyhyysrajan yläpuolelle. Metsät ovat se keino. Metsät ovat myös suojavyöhyke vesistöille ja viljelymaille. Ne ovat keuhkot ja ratkaiseva osa luonnon monimuotoisuutta.

Jakkeja ja puhveleita

Nepalin suosituimpia kotieläimiä ovat vuohet (kannattaa ostaa joululahjaksi!), jakkihärät ja puhvelit. ”Onhan lehmiäkin, mutta ne ovat pyhiä.”
Kehistysyhteistyönä kartoitetaan valtion omistamat metsät ja niitä luovutetaan kyläyhteisöjen hoidettaviksi. ”Ohjelma on toiminut niin hyvin, että metsien osuus pinta-alasta on jo noussut parissa vuosikymmenessä alle 40:sta noin 43 prosenttiin. Valtakunnassa on jo 20 000 kyläläisten metsäryhmää. Se tuo hyvinvointia kyliin, joissa asukkaat saavat nyt polttopuita, rehua karjalle, viljeltyjen pelojen maanparannukseen korjausmaata, uusia paikkoja kerätä ja kasvattaa yrttejä. Yrttien säilöminen ja kuivaaminen on nykyään merkittävä elinkeino ja vientiteollisuuden muoto täällä.”
Metsien hoito ja metsittäminen ovat tuoneet Nepaliin silminnähden hyvinvointia, metsäryhmät tukevat myös uusia terveydenhoito-ohjelmia, koulutusta, naisten asemaa, lapsikuolleisuuden vähenemistä ja yleistä toivon ilmapiiriä.
”Metsien hyvinvointi ei ole vain nepalilainen projekti vaan se on tärkeä globaali hanke ja esimerkki siitä, miten voidaan onnistua.”
Metsät myös vakauttavat ja sitovat maata helpottaen vuoristosta vyöryviä tulvia, jotka saattavat viedä mennessään kokonaisia kyliä ja voimalaitoksia.
Puulajeja Nepalissa on satoja. Kolmen kilometrin korkeudessa on suomalaismetsiä: havupuita, marjoja ja kantarelleja!
Alhaallla tasangoilla kasvaa trooppisia puulajeja. ”Ekoturismi on myös hyvä tulonlahden Nepalissa. Suojelualueilla on jo onnistuttu estämään esimerkiksi sarvikuonojen salametsästys lähes kokonaan.”

Kuolevat vuoristokulttuurit

Antti kertoo myös, miten suomalaisten aikoinaan aloittama vesijohtoverkostojen rakentaminen ja wc-tilojen tuominen asutuskeskuksiin on vähentänyt saastuneen veden tuomia erilaisia virus- ja bakteeriperäisiä sairauksia.
Nepal on toipumassa 10-vuotisesta sisällissodasta, joka päättyi seitsemän vuotta sitten, ja käytiin maoistien ja kuninkaallisten välillä. Nyt maassa on parlamentti ja melkein jo perustuslakikin! ”Tulossa on mielenosoituksia, sillä viljelijät haluavat perustuslain jo vamistuvan.”
”Se ei ole yksinkertaista, sillä maassa on 130 puoluetta, ja 120 kieltä. 80 prosenttia nepalilaista on hinduja ja noin 18 prosenttia buddhalaisia. Vuorilta käy suuri muuttoliike kohti tasankojen helpompaa elämää.”
Se tarkoittaa valitettavasti useiden vuoristokulttuurien – ja kielten kuolemaa.

Alle euro päivässä

Noin neljännes kansasta elää köyhyydessä tullen toimeen alle eurolla päivässä. Läntisissä osissa köyhyydestä kärsii jopa 45 prosenttia väestöstä.
Köyhän on vaikea varautua ilmastonmuutoksen aiheuttamiin vaikeuksiin.
Kaupungeissakin köyhyys näkyy syrjäytyneiden katulasten suurena määränä. ”Täällä käytetään myös hyvin paljon lapsityövoimaa. Koulutus on tärkeä kehitysapupolitiikan ase erityisesti huonommassa asemassa olevien tyttöjen nostamiseen.”
Naisten asemaan oli Nepalissa tutustumassa myös ministeri Heidi Hautala, joka osallistui uuden vesijohtoverkoston avajaisiin. Hän sai jättimäisen suosion samaistumisellaan nepalilaisnaisten arkeen, Antti kertoo.
Kysyn asiaa Heidiltä. Kyllä, hän yritti nostaa selkäänsä 20 litran vesikannun, jollaa saiset aiemmin kantoivat vedet pitkiä matkoja kotiinsa. ”En saanut sitä edes nousemaan maasta. Siitä tuli sitten hauska uutinen.”
Hautala on käynyt useammankin kerran Nepalissa, jota hän pitää yhtenä Suomen kaikkein tärkeimmistä kehitysyhteistyökumppaneista. ”Se lukeutuu hauraimpiin tukemiimme valtioihin, jossa erityisesti naisia on rohkaistava ja heidän koulutustaan on tuettava.”
Suomella on useita koulutusprojekteja Nepalissa, myös mm Kirkon Ulkomaanavulla.
Soneran tytäryhtiö NCELL on tehnyt hyvää työtä rakentaen mobiiliverkkoja. Kännyt toimivat.
Kylissä käyteään nykyään paljon aurinkopaneeleja sähkön tuotannossa.
Nepalilla on toivoa.
Niin on myös arktisilla merijäillä, jos käytämme uusiutuvaa energiaa. Ettei tarvitsisi porata mistä sattuu, etenkään jään alta. Ja etenkään tundrasta, josta jo nyt vapautuu vaarallista ja biosfäärille vahingollista metaania.

Kun koirat lentävät

Tämä on blogisivuni avaus, Maailman teatteripäivän inspiroima.
Mikä saa ihmisen tuntemaan, puremaan hammasta, nipistämään itseään tai itkun kilpailemaan esiin pyrkivän naurun kansssa?
Ei ole mitään niin vaativaa kuin hyvä esitys, joka ei jätä punaiseen verhotun tuolin uumeniin vaan kutsuu mukaan matkalle, työntää kouraan viestikapulan. Mene!
Sinä olet tässä, näet maailmasi meidän tulkitsemanamme, tunnistat ennen kuulumatonta ja näkymätöntä. Nyt loppui se huijaus, omavale.
Tänä teatterisyksynä ja keväänä olen tämän kapulan käteeni saanut monesti. Kaikki alkoi siitä, kun katsoin Leea Klemolan Maaseudun tulevaisuutta. Näin kattonsa pudottaneen goottilaisen kirkon, jonne satoi lumi ja vesi.
Ei edes alttaritaulua enää, ei Kristusta Getsemanessa. Ihmiset, eläimet, koko elollinen maailma tunki sinne suojaan. Suojaan? Ja miltä.
Vain pienet uteliaat murmelit olivat alati valppaina Linnunradan maanpuoleisilla aroilla. Kentaurit, ihmispäiset vuohet, ulvovat elikot syöksyivät seinille pelastusta etsien. Shamaanilla oli paljon työtä.
Liian myöhäistä. Maailma oli myyty jo.

Gagarin, anna suukko

Vähän myöhemmin saman näyttämön katosta luiskahti alas keinu, jolla kuuluisa Conchita Wurst, pitkähiuksinen transsu-Kristus, laskeutui maan pinnalle rakkauden julistus huulillaan.
Tielle osui tietenkin Juri Gagarin. Tieteen avaruusasuinen koe-eläin, seuraava Laika-koirasta, näe: Suurinta on rakkaus, eivät ne tähdet.
Pirkko Saision Slava näytteli, lauloi ja tanssi Venäjän suuren menneisyyden kloonatuin kasvoin ja punaisin tanssisaappain, jotka eivät pysähdy. Iivana Julma oli vain vähän julma siihen nähden, mitä maailma nyt saa nähdä.
Pelto on ylitetty, kaura tallattu.

Pää poikki

Nyt sain nähdä näiden esitysten esi-isän, Kom-teatterin ja Lauri Maijalan Sattumia -sovituksen. Hurjia, yllätyksellisiä ja odottamattomien ratkaisujen skenaarioita.
Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) eli Oberiu –ryhmän keskiössä. Hän oli anarkistitaiteilija, sattumusten armoitettu näkijä, joka toi estradille sen, minkä näemme jokapäiväisessä elämässämme ymmärtämättä elämän logiikkaa, asioiden taipumusta tippua ikkunoiden editse hameet hulmuten.
Harms näki nuoren Neuvostovaltion idealismin tuhon, väkivallan voittokulun. Pää poikki. Vähän kuin Liisa Ihmemaassa korttikuningatar kirkuisi korviin.
Ampumalla ongelmista selviää.Tänäänkin.
Ei tämä ole ”poliittista teatteria”, tämä on kaaosteorian kirkkain näytenumero.
Komilaiset näyttelevät kuin marionetit, sillä näissä tilanteissa ihmiset ovat marionetteja. Tolstoin ja Zombin välillä ei ole niin suurta eroa, jos heidät erottaa historiallisista yhteyksistään ja tehtävistään.
Pirstoutunut maailma on helpoin hallittava, jos ihmisillä ei ole osoitetta. Karannut vaimo ei palaa kirjan väliin. Se karkasi lopullisesti. Mitäpä siitä.
Kiitos komilaiset maailman haltuunotosta. Ei se enää ole surrealismia. Se on Suomea.

Susinukke

Eilen tutustuin Kallion pienimmässä kuppilassa, neljän tuolin ja baaritiskin välisessä tilassa, hengityshuuruisten ikkunoiden kätkemässä klubissa elävään Daniiliin. Hän on turkulais-venäläinen nuori anarkorunoilija, Kolera-kollektiivin perustaja Daniil Kozlov eli Susinukke Kosola.
Susinuken sanoma on raju, eikä siihen osaa vastata kukaan.
Edellämme ovat kulkeneet jumalansärkijät. Suurta ja pientä elämää voidaan mitata vain piippaavilla laitteilla.
Koulukiusatun päästä jää verijälki asvalttiin.