Kimmo Jylhämö

Onko täystyöllisyys mahdollinen?

Teksti Kimmo Jylhämö

Paltamon täystyöllistämiskokeilussa työttömyysaste oli kokeilun alkaessa 17 prosenttia & laski kokeilun lopussa 4 prosenttiin.

Kainuun länsiosassa sijaitsevan Paltamon kunnan täystyöllistämiskokeilu vuosina 2009–2013 oli kunnianhimoinen. Se työllisti lähes kaikki kunnan 16–64-vuotiaat.

Kokeilun viimeisenä vuotena työllistetylle maksettiin päivittäisestä 4,5 tunnin työstä 1 050 euroa, joka koostui sosiaaliturvamaksujen yhdistämisestä.

Pitkäkestoinen työllistäminen ja työhönvalmennus kyllä aktivoivat työnhakua, motivoivat työntekoa ja sitouttivat työmarkkinoille, mutta siirtymistä avoimille työmarkkinoille ei tapahtunut sen enempää kuin vertailukunnan Sonkajärven hankkeissa.

Kokeiluun työllistetyistä vain joka seitsemäs, eli 66 henkilöä 404:stä, siirtyi töihin avoimille työmarkkinoille.

Kuitenkin harvat ”pakkotyöhön” pakotetut lähtivät pois kokeilusta, vaikka heille tuli siihen mahdollisuus. Kokeilun alussa työllistetyt kutsuivat hanketta pakkotyöllistämiseksi, mutta kokeilun viimeisenä vuotena useat halusivat jatkaa hankkeessa.

Sama kokemus on myös esimerkiksi työttömien yhdistysten työllistämisyhteisöistä.

Vuoden 2013 alussa kaikille työllistetyille ilmoitettiin, että halukkaat saavat lähteä kokeilusta, jonka osa oli kokenut alussa pakkotyöksi. Vapaaehtoisia lähtijöitä löytyi vain alle 20 henkilöä 250 työllistetystä, selviää raportista Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus.

Paltamon kokeilu oli poikkeuksellinen täystyöllistämisyritys, varsinkin, jos sitä vertaa vallalla olevaan ”tasapainotyöttömyys-ajatteluun”, joka tarkoittaa sitä, että työttömyyttä siedetään, kunhan inflaatio ei kasva.

Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että valtio voi sietää hyvinkin korkeaa työttömyysprosenttia. ”Tuottamattomat” ihmiset päätetään pitää reservissä tai ohjata työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tosin Paltamossakaan ei kyse ollut varsinaisesti täystyöllisyydestä.

”Puolet porukasta teki päivässä 4,45 tuntia ja sai Saksan malliin noin tonnin kuussa käteen. Työtkään eivät aina oikein täyttäneet monen työllistetyn mielestä muuta kuin oleskelun kriteerit”, sanoo THL:n köyhyystutkija Jouko Karjalainen.

Kuitenkin itse palkkamalli oli Karjalaisen mielestä Paltamon kokeilun kiinnostavin asia terveyshuollon järjestämisen lisäksi.

”Täystyöllisyydestä kun ei ihan oikeasti voi mielestäni puhua, ja työterveyshuoltoa on ollut monessa muussakin hankkeessa”, Karjalainen toteaa.

Aikaisemman sosiaaliturvan varaan perustunut työpalkka on johtanut monenkirjavaan palkkatasoon.

”Nyt jäi kokonaan auki, kuinka kauan tuolla perusteella voi palkan määrittää.”

Karjalaisen mukaan kokeilu ei ollut varsinainen läpimurto tai malli muualle, vaikka se olikin monessa mielessä hyödyllinen:

”Kokeilun suhteellinen halpuus liittyy siihen, että osa työllistetyistä tyytyi osapäivätyöhön. Osa olisi halunnut pidempää päivää tai parempia ansioita.”

Avoimille työmarkkinoille suuntautumisen vähäisyys johtui myös siitä, että moni oli haluton lähtemään työllistämistalolta, jossa työtä tehtiin.

”Joku voisi puhua lukkiutumisilmiöstä”, Karjalainen sanoo.

Loppupäätelmä kokeilun kuluista on hieman epäselvä, vaikka se antaakin osviittaa.

”Kokeilu lisäsi kustannuksia 3,7 miljoonaa euroa vuosina 2009–2012”, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tutkija Kari Hämäläinen kertoo.

Noin 4 000 asukkaan Paltamossa kustannukset täystyöllisyydelle olivat noin työllistettyä kohden 5 000 euroa.

Tosin kokeilu ei ollut täysimääräisenä voimassa koko aikaa, vaan täystyöllisyys saavutettiin vasta kokeilun loppuvaiheessa. Täystyöllisyys tarkoittaa noin 4 prosentin työttömyysastetta.

”Vuonna 2012 kokeilun todelliset lisäkustannukset per työllistetty olivat noin 4 800 euroa vuodessa ja per asukas 360 euroa vuodessa”, sanoo VATTin Hämäläinen.

Mitään suoria johtopäätöksiä siitä, mitä kokeilusta seuraisi valtion tasolla, ei voi vetää. Erityisen vaikea on arvioida, miten malli toimisi pääkaupunkiseudulla.

Kari Hämäläinen huomauttaa, että jos kaikki Suomen työttömät työllistettäisiin erikokoisiin työvoimataloihin, se luultavasti vaikuttaisi yleisesti palkkatasoon ja yksityisen sektorin toimintaan.

”En myöskään usko ammattiyhdistysliikkeen innostuvan ansiosidonnaisella työttömyysturvalla olevien jäseniensä ’pakkotyöllistämisestä’”, Hämäläinen tiivistää kokeilun ongelman.

Riitta-Liisa Kokko, Tellervo Nenonen, Tuija Martelin & Seppo Koskinen (toim.): Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus 2009–2013. Katso raportti.

Lue myös Voimassa 10/2013 julkaistu haastattelu Paula Risikosta: Risuja, prkl. Osallistavasta sosiaaliturvasta voi lukea lisää artikkelista Osallistu… tai kuole nälkään.

Ei siinä kaikki

Teksti Kimmo Jylhämö

Nyt voi olla hetki tehdä Voimasta vielä parempi lehti, Kimmo Jylhämö kirjoittaa Voiman 10/2013 pääkirjoituksessa.

Voima Kustannus Oy:n toimitusjohtaja ilmoitti tulevista leikkauksista. Henkilökuluista ja palkkiosta ollaan leikkaamassa yhteensä neljännes. Syynä on se, että tj haluaa varautua mainosmyynnin laskuun.

Emme siis tiedä vielä, miten Voiman mainosmyynnin käy ensi vuonna – samaa kärvistellään monessa mediatalossa. Jokainen voi kuvitella, että tämä momentti ei ole paras lähtölaukaus dynaamiselle kasvulle, mutta kriisi voi olla myös mahdollisuus. Nyt voi olla hetki tehdä Voimasta vielä parempi lehti.

Voisimme – taloutemme tukevoittamiseksi – kokeilla myös nykyaikaista yhteisörahoitusta ja kietoa rahoituksen vielä jonkin eettisen ja kivan asian ympärille.

Voima on kuitenkin ollut leimallisesti mainoksilla rahoitettava ilmaisjakelulehti, jonka ideaan yhteisörahoitusta on ollut vaikea yhdistää.

Lehden tilaukseen voidaan liittää myös erilaisia tilpehöörejä. Tällaiseksi olin ajatellut joskus suomalaisilla kirjoituksilla ryyditettyä Le monde diplomatiqueta tai Novaja Gazetaa, joiden juttuja Voima alun perin julkaisi suomeksi.

Nykyään nämä sisaryhtiömme Innon lehdet ovat kuitenkin meidän kilpailijoitamme, joten tämä niputtaminen ei auttaisi. Tietenkin voisimme paketoida tilausmyynnin vielä paljon tehokkaammin, kuten eräs toinenkin lehtitalo:

”Kuules Kimmo, onko siellä Klaukkalassa jo lunta maassa?” kysytään puhelimessa. Kysyn, että mitähän asia koskee.

”Tiedäthän Kimmo, että meidän lehtemme on erittäin arvostettu eikä sitä myydä koskaan alennuksessa ja siihen kirjoittavat tämän maan tärkeimmät ihmiset. No, nyt meillä on sinulle sellainen tarjous, että pudotamme lehden hintaa kolmasosan, jos tilaat sen vuodeksi. Eikä siinä kaikki. Saat itse asiassa tällä yhden vuoden hinnalla lehden kahdeksi vuodeksi. Eikä siinä kaikki. Saat lisäksi torkkupeiton ja tyynyliinan. Eikä siinä kaikki. Saat lisäksi kaksi kuponkia, jolla voit ostaa kaksi meidän kustantamon kirjaa ilmaiseksi. Eikä siinä kaikki. Saat vapaasti valita jonkin meidän kustantamon toisen lehden ilmaiseksi kokeiltavaksi. Eikä siinä kaikki. Saat lisäksi ensi vuonna yhden kirjan vielä tilauksen päälle. Mitäs sanot, Kimmo?”

Kerron harkitsevani tarjousta, vaikka oikeasti pohdin, miten tällainen kampanja toimisi Voimassa.

Me Voimassa uskomme, että tavallinen journalismi toimii. Ehkä on olemassa lisää Voimaa lukevia ihmisiä, jotka myös tilaavat lehden kotiinsa.

Oletko sinä valmis maksamaan siitä, että meillä on olemassa sellainen journalistinen kokonaisuus kuin Voima ja sen verkkolehti Fifi? Pohdi tätä kysymystä sydämessäsi. Meille riittää 2 000 uutta tilaajaa, jotta voimme kehittää Voimaa sellaiseksi lehdeksi kuin sen pitäisi olla – tinkimättä lehden perusideasta. Tästä lähdetään.

Vai pitäisikö meidän perustaa baari, jonka tuloilla rahoittaisimme journalismia. Bisse virtaisi, laulu raikaisi, rahaa tulisi ovista ja ikkunoista – eikä siinä kaikki.

PS. Voiman all inclusive -pakettitarjous löytyy Fifissä täältä.

Julkaistu myös Voimassa 10/2013.

Jänis on tyttö on Sini Saarela

Teksti Kimmo Jylhämö

Jäniksen vuosi on näytelmä Vatasesta & hänen jäniksestään, joka onkin aktivistityttö. Tulos on viihdettä, joka on sitä hauskempaa, mitä vähemmän miettii näytelmän käsikirjoituksellisia puutteita.

Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi -näytelmä kertoo miehestä ja hänen suhteestaan jänikseen, vähän samalla tapaa kuin alkuperäinen Arto Paasilinnan romaani tai siitä tehty Risto Jarvan erinomainen elokuva. Mutta vain vähän.

Kirjan ja elokuvan humoristisuudessa, elämänfilosofisuudessa ja mystisyydessä on jotakin kerrassaan vastaansanomatonta.

Sen sijaan Leskisen näytelmän varsinainen aihe ei ole mies ja jänis, eikä edes Vatanen ja jänis, vaan keski-ikäinen mies ja hänen suhteensa naiseen. Tämä on Leskisen uusi tulkinta.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että nainen nähdään luontona tai luonto naisellisena. Asetelmaan kuuluu myös se, että nainen voi olla myös tie johonkin toisenlaiseen ajatteluun, toisenlaiseen totuuteen, joka on kokonaisvaltaisempaa kuin miehinen järkeily.

Usein seurauksena on se, että naiseutta voidaan ylistää ja alistaa yhtä hyvillä perusteilla. Jos tästä perusasetelmasta päästään yli, voivat seuraukset olla kiinnostavia.

Leskisen näytelmän alussa jänis on luonnonkappale, naislapsi, josta alkaa nousta esille pikku hiljaa vietteleviä eleitä ja katseita. Lopulta jänis-nainen kipuaa karaokelavalle, bilettää ja vetää viinaa. Tässä vaiheessa näytelmästä on kehkeytynyt keski-ikäisen miehen vapautustarina.

Vaikka lopulta bilettäjä-bunny osoittautuu myös kylmää pelkääväksi tavikseksi, on näytelmän kehityskertomuksen lopputulos se, että jänistytöstä tulee juuri se, minkä näköinen hän on lavalla jo alusta alkaen ollut: vihreään takkiin ja varsikenkiin pukeutunut aktivistityttö.

Jäniksen vuoden idea kirjana ja elokuvana oli siinä, että sinänsä realistiseen arkipäivään sisältyy pientä magiikkaa, maagista realismia. Sen sijaan Leskinen on kirjoittanut kollegojensa kanssa kaksijakoisen esityksen, jossa on esitystä kommentoivat ja selittävät osuudet, ja sitten esitys ilman selitystä. Näytelmä pitää alkuperäisiä tekstejä kuitenkin lähellä, eikä siis irtaannu niistä kokonaan.

Näytelmässä Vatasen suhde luontoon on korvaantunut keski-ikäisen miehen suhteella naiseen. Kokemuksellisesta luontosuhteesta on tullut maksiimeja, joilla vaaditaan kulutuksen vähentämistä ja muita ilmastoeettisiä tekoja.

Paasilinnamainen seikkailu pienien asioiden kautta on korvautunut pelkillä suurilla asioilla.

Taustalla soivissa radiolähetyksissä puhutaan talouskriisistä ja ilmastonmuutoksesta samalla osoittelevuudella, mikä parhaimmillaan toimi myös Leskisen näytelmässä Neljäs tie.

Nyt Ryhmäteatterissa esitettävä Jäniksen vuosi on pohjimmiltaan oodi aktivistitytölle, joka välillä on yhtä tyhmä kuin pupu, mutta silti lukee välillä Nietzscheä. Onko Leskisen pupu siis eräänlaista tytöttelyä, jota on muutenkin ollut viime aikoina ilmassa?

Ensin on todettava, että kaikki ilmiselväkään tytöttely ei ole välttämättä tytöttelyä, mutta tyttöjä suojeleva asenne muuttuu helposti paternalismiksi.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen väitti kolumnissaan, pari viikkoa sitten, että ”Ajankohtaisia asioita seuraavat suomalaiset tietävät tänään, kuka on Sini Saarela. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä 31-vuotias sinisilmäinen blondi oli tuntematon suuruus oman elämänpiirinsä ulkopuolella. Nyt Saarelan nimi komeilee uutisissa, ja hän esiintyy tunteita kuohuttavissa kuvissa.”

Nousi valtava kohu. Vaikka Uimonen kutsuukin Saarela ”sinisilmäiseksi blondiksi”, hän antaa kirjoituksessaan Saarelalle ja Greenpeacelle kuitenkin täyden vastuun teoistaan.

”Voi kai sanoa, että Saarela tulee näin toteuttaneeksi Greenpeacen tarkoitusperiä viimeisen päälle”, Uimonen lopettaa kirjoituksensa. Sen sijaan demareiden Mikael Jungner sortui pelkkään tytöttelyyn sanoessaan Saarelasta, että ”nuori tyttö höynäytettiin mannekiiniksi”.

Uimonen taas kuvasi realistisesti – vaikka kyynisesti – sitä, miten Greenpeace toimii, mutta itse kuvauksessa ei ole suurempia virheitä. Siksi Uimosen tytöttely ei ole mielestäni ongelma, koska hän käsittelee Saarelaa täysivaltaisena subjektina.

Kyllä sitä kirjoituksissa ihmisiä ja tyttöjäkin saa nimitellä, kuka ihan tosissaan sitä kieltäisi?

Tytöttelyyn puuttui kuitenkin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski, joka yhdisti sen kaikkiin maailman tyttöihin. Näin hän yritti osoittaa, että Sini Saarelan tytöttelyssä on kyse samasta kuin ”satojen miljoonien tai miljardien” naisten riistossa.

”Yritän vain sanoa, että kun puhutaan tytöistä tai tytöttelystä, puhutaan maailman vakavimmista asioista. Ja jos joku nyt sanoo, että sinisilmäinen keski-ikäinen kaljupää mies tässä ärisee, niin olkoon niin”, Aittokoski kirjoitti koumnissaan.

Kaikki poliittisesti valveutuneet ihmiset tietävät, että taistelu tyttöjen sortoa vastaan on tärkeää. Kuitenkin tyttöydestä on tullut myös länsimaisen liberalismin ikoni, jota puolustetaan sotilaallisesti barbaarisia itämaisia arvoja vastaan.

Sinisilmäiset hyväntekijät ja auttajat ovat kiinteästi samassa järjestelmässä kuin maailman hallinnasta vastaava sotilaallinen koneisto, eikä siinä enää mietitä, minkä puolesta oikeasti ollaan. Väitetään, että tyttöjen oikeuksien takia olemme mukana Afganistanin sodassa, vaikka ei kukaan siihen usko. Talous ja sotilaallinen hallinta ovat tärkeämpiä kuin tyttöjen asiat.

Sen sijaan että Sini Saarelaa arvioitaisiin hänen tekojensa perusteella, kuten Uimonen tekee, Aittokoski liitti Greenpeace-keskusteluun universaalin tyttöyden, jonka myyttistä hahmoa on loukattu ja jota keski-ikäisen miehen pitää puolustaa.

Se on vähän tekopyhää, mutta kuuluu perinteeseen, jossa naisellista toimintaa täytyy miehen järjellä perustella.

Leskisen Jäniksen vuosi muistuttaa paradoksista, joka liittyy kaikkeen muutoshakuisuuteen. Vaikka yrittäisikin pelkästään kadota yhteiskunnasta ja muuttaa maailmaa vähemmän saasteiseksi, passiiviset ihmiset ärsyyntyvät ja telkeävät vaikka mielisairaalaan, kuten Vataselle käy.

Ja vaikkei uskoisikaan, että kaikki ongelmat ratkeaisivat aktivismilla, vie aktiivisen kansalaisen roolin sisäistäminen toisilta ihmisiltä yllättävän paljon aikaa. Omapäinen aktivistinainen kuuluu kategoriaan, joka on täysin vastakkaista Kekkosen ajan suurelle johtajalle, mestarille, joka kertoo miten asiat ovat, ja jota on hyvä totella.

Siksi onkin oireellista, kuinka Sini Saarelan tapaus on koonnut yhteen aktivismia inhoavat ihmiset. He suorastaan nauttivat tilanteesta, kun aktivisteille on Venäjällä näytetty rajat.

Yhtäkkiä Venäjästä onkin tullut hyvä kurin maa. Samalla yhä useammat ovat valmiita hyväksymään mieluummin Putinin, Arktiksen tuhoamisen ja ydinvoiman kuin omaa järkeä ja omatuntoaan käyttävät aktivistit.

Putin vihaa homoja ja aktivisteja, Putin rakastaa ydinvoimaa – siksi me tavalliset suomalaiset rakastamme Putinia. Esimerkiksi Nurmijärvellä perussuomalaiset ja demarit vaativat jopa omistusosuuden lisäämistä ydinvoimayhtiö Fennovoimassa lähes pelkästään siksi, että se on Greenpeacen ja aktivisti-arvojen vastustamista.

Mikä saisi ihmiset oikeasti käyttämään järkeään, oli se sitten miehellistä, naisellista tai jotakin muuta?

Jäniksen vuodessa Esa Leskinen ei puolustele naiseutta, mutta ylistää ja idealisoi. Keski-ikäinen mies sattuu rakastumaan ja oppii kuuntelemaan luontoa ja jänistä.

Jäniksen naiseksi tulemista ei näytelmässä juurikaan käsitellä, eikä se haittaisi, jos tarinaa ei väistämättä vertaisi alkuperäiseen. Jos pystyy unohtamaan tämän puutteen, näytelmässä on paljon hyvää.

Tulos on viihdettä, joka on sitä hauskempaa, mitä vähemmän miettii näytelmän käsikirjoituksellisia puutteita. Pelkästään näyttelijöiden työtä on ilo seurata ja kohtaukset ovat erittäin sujuvia.

Se on sopivaa hauskuutta pikkujouluaikaan.

Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi – Inhimillinen komedia Helsingin Ryhmäteatterissa 19.12. asti.

Julian, missä olet?

Teksti Kimmo Jylhämö

Vapautta tuovien nörtti-jeesus-elokuvien sarja tiivistyy. Nyt on vuorossa WikiLeaks, jossa väitetään Julian Assangen värjäävän tukkansa valkoiseksi.

Draamallinen jännityselokuva Viides valta kertoo tarinan siitä, kuinka Wikileaksin perustajan Julian Assangesta (Benedict Cumberbatch) ja hänen kollegastaan Daniel Domscheit-Bergistä (Daniel Brühl) tulee globaalin vallan vahtikoiria.

”Aikanaan sanomalehdet eivät saaneet kirjoittaa parlamentin keskusteluista. Sitten jotkut alkoivat julkistaa pamfletteja ja vuotivat keskusteluja julkisuuteen. Nämä rohkeat tyypit olivat modernin neljännen vallan isiä”, väittää brittiläisen sanomalehden The Guardianin journalisti elokuvassa Viides valta.

Lehdistön eli neljännen vallan tehtävänä on tarkkailla julkisuutta hyödyntäen, mitä kolme muuta valtiomahtia tekevät: mitä kansanedustajat päättävät, mitä hallitus toimeenpanee ja miten oikeuslaitos toimii. 


Wikileaks julkaisi kovempia paljastuksia kuin vanha arvostettu media. Wikileaksista alettiin puhua viidentenä valtana. 


WikiLeaks herätti maailman ihmiset. Demokratioiden ja diktatuurien pitää varoa salaisuuksiaan. Kuitenkin uusi informaatiovallankumous näyttää myös pelottavalta ja vastuuttomalta, elokuva opettaa.


”Viides valta näyttää kuitenkin tuhoavan holtittomasti edeltäjänsä. Tästä syystä tarvitsemme vastuullisempia miehiä…” toimittaja Nick Davies sanoo elokuvassa, pitää pienen tauon ja katsoo Wikileaks-aktivisti Daniel Domscheit-Bergiä.

”…miehiä, joilla on päämäärä. Heidän pitää ottaa haltuun sen voima ja johtaa meidät tulevaisuuteen. Olette näyttäneet, että meillä on nyt valta”, journalisti sanoo ja lisää: ”Jonakin päivänä informaatio pyyhkii kaiken pahan pois.” 


Domscheit-Berg liikuttuu. Hän kysyy, mistä pitäisi alkaa. Alusta, journalisti vastaa, alusta tarinat alkavat. 


Elokuvan päähenkilö ei ole Julian Assange vaan Daniel Domscheit-Berg. Hän on helposti samastuttava tavis, jolla on tyttöystävä ja eettinen sydän, ja kuitenkin Juudas, joka pettää Wikileaksin ja erityisesti Assangen.

Vaikka Juudas rakastaa, hän myös pettää Jeesuksensa. Silti hän kaipaa Jeesuksen rakkautta. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa epätoivoinen petturi anelee Assangea vastaamaan chattiviestiin.

”Julian, are you there” -pyyntö toistuu kymmeniä kertoja, mutta henkinen isä ei vastaa eikä suo Domscheit-Bergille tunnustustaan.

Domscheit-Berg kutsuu Julianin vanhempiensa kotiin syömään. Assange ilmestyy paikalle, mutta juuri ennen ruokailua hän vain katoaa paikalta. Välillä kusipäisesti käyttäytyvä Assange ilmestyy Domscheit-Bergin kotiin, heittää hänen tyttöystävänsä ulos ja syö hänen ruokansa.

Viides valta toistaa The Social Network ja Jobs -elokuvista tutun kuvauksen arroganteista teknologiavelhoista, jotka muuttavat maailmaa. Teknomaailman nörtit ovat nyt nettimaailman lisäksi todellisen ja elokuvamaailman sankareita. 



Viides valta on lähellä dokumenttielokuvaa ja -teatteria. Käsikirjoitus pohjautuu kahden kirjan aineistoihin, entisen Wikileaks-aktivistin Daniel Domscheit-Bergin kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange at the World’s Most Dangerous Website ja toimittajien David Leighin & Luke Hardingin kirjaan WikiLeaks: Inside Julian Assange’s War on Secrecy.

Materiaalia käytetään taitavasti ja kierosti, tavassa yhdistyy tutkivan journalismin terävyys, kriittisyys, kyynisyys ja moralistisuus. Yhdistelmä muistuttaa, kuinka ongelmallinen dokumentaarisuus on tyylimuotona silloin, kun tekijät eivät vastaa myös tutkivan journalismin tulkinnoista. 


Kun elokuvaa tehdään jännittävän juonen eikä journalismin ehdoilla, tarinan dokumentaarisuutta jäljittelevässä fiktiivisessä elokuvassa on eri asia kuin tutkivaan journalismiin pohjaavat dokumenttielokuvat, jotka käyttävät myös fiktiivisiä elementtejä.
 Viides valta näyttelee olevansa dokumentaarinen, vaikka se ei ole.

Teatterilla ja elokuvalla on tapana karata kuin mopo metsään, kun tarinallisuus ohittaa faktat ja totuudellisuuden vaateen.

Viides valta hyödyntää näennäistä dokumentaarisuutta usealla tavalla. Siinä näyttelijät esittävät oikean elämän ihmisiä oikeilla nimillä ja he yrittävät myös näyttää kohteiltaan. 


Elokuva juoksuttaa erilaisia faktoja kohtauksien välissä dokumenttielokuvan tapaan sekä draaman sisällä että teksteinä, jotka luovat illuusion siitä, että ne esittäisivät faktoja. 


Lisäksi elokuvassa Julian Assangea näyttelevä Benedict Cumberbatch näyttelee metakriittisen jälkinäytöksen, jossa hän jäljittelee sitä, miten Julian Assange todennäköisesti reagoisi esitettävään elokuvaan ja millaiseksi propagandaksi hän sitä arvostelisi.

Tämä tuo elokuvaan yhden älyllisen tason lisää, mutta luo elokuvan ylle epäilyksen varjon.

Viidennessä vallassa fiktio ja ei-fiktio sekoitetaan niin hyvin, että katsoja ei tiedä, mikä elokuvassa pitää paikkansa ja mikä ei, vaikka olisi Wikileaksin tarinaan tarkemmin perehtynytkin.

Vaikka Viides valta pitää kiinni suurista linjoista journalistisesti, esimerkkejä virheistä löytyy. 


Wikileaksin sivustolla väitetään, että Julian Assange ei todellisuudessa koskaan tavannut elokuvan päähenkilön Daniel Domscheit-Bergin tyttöystävää, vaikka tämä on elokuvassa keskeisessä psykologisessa roolissa. Tämä on vielä pieni virhe. 


Elokuvassa väitetään myös, että Wikileaksin Manning-paljastukset vahingoittivat yli kahtatuhatta USA:n hallinnon tiedustelijaa ja informanttia. Tämä on suuri virhe.


Virheellinen väite on outo, koska heinäkuussa se todistettiin vääräksi myös oikeudessa, kuten The Guardian 31. heinäkuuta 2013 uutisoi. Vastavakoilun upseeri todisti, että Bradley Manningin paljastukset eivät vaarantaneet kenenkään henkeä.

Sitä ennen väite oli todettu vääräksi myös USA:n hallinnossa. Silti väitettä toistetaan eri muodoissa elokuvassa. Se myös rakentaa elokuvan keskeisen moraliteetin. 


Väite on siis valittu elokuvaan siitä huolimatta, että se tiedetään valheelliseksi. 



Elokuva on kuitenkin vuotomyönteinen. Metatarina kertoo, että paljastukset ovat hyvästä, mutta se vaatii samalla ristiriitaisesti, että vuotojen pitäisi olla eettisiä eli paljastettavat tiedot pitäisi tarkistaa, eikä niistä saisi aiheutua vahinkoa viattomille tiedusteluagenteille. Tämän vaatimuksen esittävät elokuvassa USA:n hallinto, journalistit, Domscheit-Bergin tyttöystävä ja hän itse.

”Kun Assange ja Domscheit-Berg pääsevät käsiksi USA:n historian salaisimpiin kansioihin, he väittelevät siitä, mikä hinta joudutaan maksamaan salaisuuksien pitämisestä vapaassa yhteiskunnassa – tai niiden paljastamisesta”, kertoo elokuvan esittelyteksti.


Elokuva väittää lisäksi, että Julian Assange ei ole oikeasti valkotukkainen vaan värjää hiuksensa valkoiseksi, koska hänen lapsuudessaan palvottiin valkotukkaisuutta. Tämän tiedon Julian Assange kiistää itse Wikileaksin sivuilla. Asialla on kuitenkin merkitystä.

Jos se on vale, se asettaa elokuvantekijät hyvin kummalliseen valoon. Jos taas väite pitää paikkansa, se kertoo hyvin omituisesta Julian Assangesta. Elokuvan pääsanoma on, että Assange on siis tekele, feikki tyyppi, joka värjää hiuksensa eikä myönnä sitä.

Hiusten värin muokkaaminen rinnastetaan elokuvassa siihen, että Assange on tekaissut muutakin kuin hiuksensa. Assange on luonut Wikileaksille satoja virtuaaliavustajia, joiden takana on oikeasti vain hän itse. Tämän epäeettisen konstruktion Domscheit-Berg puhkaisee. Samalla hän tuhoaa koko Wikileaksin vuotojen vastaanotto-ohjelmiston.

Kun katselee Googlen kuvahaussa Assangen hiusten väriä, huomaa, että Assangen hiusten väri vaihtelee.

”Anna miehelle naamio, niin hän kertoo totuuden”, oli Wikileaksin lähtökohta. Vain todellinen nimettömyys, anonymiteetti, takaa sen, että myös ikävistä asioista voi puhua ilman pelkoa rangaistuksesta.

Tarvitaan vain yksi moraalinen ihminen verkostossa paljastamaan salaliitto. Assange on täysin sitoutunut tähän vaatimukseen, kun taas paljastusten seurauksia pohtiva Domscheit-Berg ajattelee varautuneemmin.

Eettiset kriitikot kysyvät, kuka on antanut Julian Assangelle oikeuden vuotaa tietoja. Tämä on hyvä kysymys, johon vastaus on: ei kukaan. Se on hetki, jolloin eettinen omatunto ohittaa valheellisen moraalin, eikä sille ehkä löydy mitään universaalia kaavaa.

Olin itse paikalla, kun uuden vuotosivusto Openleaksin aktivisti Herbert Snorrason saapui Lasipalatsin kohtaamispaikalle tammikuun lopussa vuonna 2011. Uusi vuotosivusto on avattu – periaatteessa.

Oikean elämän Daniel Domscheit-Berg ja muut Openleaksin perustajat olivat pettyneet Wikileaksiin ja yrittivät uudessa projektissaan välttää Wikileaksin kohtalon. Wikileaks ei ollut avoin ja demokraattinen systeemi Wikipedian tapaan. Wikileaks ei toiminut eettisesti. 


Nyt vuonna 2013 voi todeta, että Openleaks-projekti on ehkä eettisen vuotamisen looginen johtopäätös. Turvallisen ja eettisen vuotamisen projekti ei vuoda koskaan mitään.

Viides valta. Ohjaus Bill Condon. Ensi-illassa tänään 25.10. Kolme tähteä.

Artikkeli on julkaistu pidempänä Voimassa 8/2013.

Laiskan pääoman leikkaustalkoot

Teksti Kimmo Jylhämö

Mistä ei puhuta? Laiskasta pääomasta. Voiman 8/2013 pääkirjoitus.

Hallitus on päättänyt karsia kuntien tehtäviä miljardilla eurolla. Syksyn aluksi ministeriöiden piti tehdä ehdotuksia siitä, mitä tehtäviä kunnilta voisi leikata. Juuri mitään leikattavaa ei löytynyt.

Ehkä hallitus on jo ennakoinut tilanteen. Sehän pyrkii lopettamaan ylipäätään kaikki ministeriöt ja tekemään niistä yhden suuren viraston (Keskisuomalainen 11.9.). Siten kaikki leikkauspäätökset voitaisiin tehdä ketterästi ilman haitallista asiantuntemusta ja vastustusta.

Hallinnolliset muutokset eivät välttämättä muuta mitään. Esimerkiksi hammashoidossa julkisella sektorilla olisi paljon opittavaa siitä, kuinka nopea ja kokonaisvaltainen hoito voi tulla myös halvemmaksi, kuten jutusta Talikan palikat (s. 28) käy ilmi.

Asioita ja rakenteita voi aidosti edistää, mutta päätoimitukset ja muut lobbarit tyytyvät päivittelemään, kuinka tehottomia ja herravihaisia työttömät ja muut heikoimmat lenkit ovat.

Mistä ei puhuta? Laiskasta pääomasta.

Suomessa on 150 miljardin eläkevarallisuus, joka pyörittää suomalaista ja globaalia kapitalismia. Yhä useammin tämä eläkeyhtiöihin kertyvä pääoma tekee meidän eläkekassan kerryttäjien puolesta sellaisia päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan etujen vastaisia. Se on henkistä laiskuutta.

Kyse on pääomasta, jonka käyttöä voimme halutessamme ohjata poliittisilla päätöksillä. Eläkerahastoa ja sen koneistoa pitää käyttää elämänlaadun edistämiseen, ei kriisitietoisuuden ylläpitämiseen ja jatkuviin leikkauksiin.

Siksi teetimme Voimassa tutkimuksen TNS-Gallupilla siitä, mitä voisi oikeasti tehdä.

Tartuimme tällä kertaa vain yhteen epäkohtaan, kohtuuttoman suuriin eläkkeisiin, joita nauttii vain viisi (5) prosenttia eläkeläisistä. ”Kolmen tontun” eli 3000 euron eläkekatto toisi valtion kirstuun 850 miljoonaa euroa, eli lähes saman summan, mikä kunnilta vaaditaan leikattavaksi. Vaihtoehtoja siis löytyy.

Suomalaisista puolet kannattaa kyselyssä ehdotettua eläkekattoa, kun taas koko eliitti tyrmää sen.

Henkistä laiskuutta löytyy myös osuustoiminnallisesta pankkiliikkeestä. OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen on vuosia tehnyt hajurakoa osuuspankkitoimintaan. Jo nyt Suomen suurimman finanssiryhmän nimestä on karsittu pois kaikki osuustoimintaan viittaava.

Karhinen on ylituloinen piiskuri, joka vaatii, että muiden pitäisi leikata toimeentulostaan: ”Velkaantuvalla Suomella ei ole enää varaa nykymuotoisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon: se on liian kallis ja on samalla hämärtänyt käsitteen yksilön vastuusta itsestään ja muista”, Karhinen väittää Helsingin Sanomissa 29.9.

Enemmistön ja eliitin näkemykset vastuullisuudesta eroavat liikaa. Emme ole antaneet pääoman kaitsijoille selkeitä rajoja.

Aloittakaamme löysän pääoman leikkaustalkoot rikkaista eläkeläisistä – kukin kykyjensä ja liiallisten tulojensa mukaan. Voiman ensimmäinen taksvärkki löytyy Voimasta 8/2013 sivulta 8.

Voima 8/2013 nyt jaossa. Netissä Voima on luettavana keskiviikkona 9.10.

Erehdyin kerran

Teksti Kimmo Jylhämö

Pitkän linjan taloustoimittaja ja provokaattori Seppo Konttinen perkaa kokemuksiaan Yleisradiossa kirjassa Suora lähetys.

”Luulin kerran olleeni väärässä, mutta erehdyin.” Lausahdus kirjan alussa kuvaa Seppo Konttisen asennetta hyvässä ja pahassa.

Taloustoimittaja Konttinen aloitti hommat Yleisradiossa vuonna 1974 ja ne jatkuivat vuoteen 2010.

Hän myöntää ylpeästi, että ei ole katunut ammattivalintaansa, koska ”toimittajan työ on etuoikeutettua”. Näin toimittajakritiikin aikoihin se on hyvin sanottu.

Konttisen kirja loksahtaa sellaiseen väliin, että kirjaa tehdessä ei ole ollut vielä tietoa siitä, miten Ylen rahoituskuvion kanssa käy. Tämä vähentää kirjan rahoituskysymykseen liittyvää dramatiikkaa. Kirja on hengeltään epätietoisen välitilan tuotos.

Nyt kun on päätetty Yle-verosta, Ylen toiminnan ja sen valtiorahoituksen suhde ei enää ole epäselvä, ainakaan ennen kuin yksityiset mediatalot aloittavat täyspommituksensa uudestaan.

Myrskyvaroituksen on antanut jokaviikkoisen Hesari-rummutuksen ohella jo kokoomuksen Kimmo Sasi, joka vaatii Yle-veron osoittamista myös kaupallisille firmoille.

Kuinka kauan näistä asioista jaksetaan meuhkata? On itsestään selvää, että kaupallisilla yhtiöillä ei ole mitään intressiä tuottaa laadukasta journalismia samalla kaavalla kuin Yle, koska mediatalojen päätavoite on ollut yli vuosikymmenen tehdä 20 prosentin tulos liikevaihdosta.

Yle ei ole kuitenkaan aina paratiisi. Välillä se on kafkamainen linna, jossa ei tiedä, kuka päätti ja mitä.

Kirjan oivaltavinta antia on kertomus siitä, miten Mikael Jungerista tuli sattumalta Ylen pelastaja. Pelimaanikko ja Ylen pääjohtaja Jungner pisti aikaisessa vaiheessa kolikot likoon sen puolesta, että Yle näkyy sosiaalisessa mediassa. Tämä uhkapeli on kantanut pitkälle.

Draamaa ja kärjistystä ei kirjasta puutu, ja siksi se on hauskaa luettavaa talouden, vallan ja journalismin taistelukentältä. Ylen pomoja Konttinen arvostelee vallan hännystelystä. Nykyistä Ylen päätoimittajaa Atte Jääskeläistä hän ripittää pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakasta. Konttinen toistaa myös väitteen, että Susanna Kuparisen Eduskunta-näytelmästä kertovaa uutista sensuroitiin.

Toimittaja Konttisen oman tulkinnan mukaan Vanhanen käänsi tietoisesti huomion lautakasaan, jotta epäilyt pääministerin omakotitalon pimeistä urakoinnista unohtuisivat.

Konttinen maadoittaa kirjan lopussa journalismin peruslähtökohtiinsa: ”Ohjelmien sisältöjen merkitystä ei voi aliarvioida. Kuuntelijat ja katsojat ovat viisaampia kuin ohjelmien tekijät arvaavatkaan.”

Se on kova pala nieltäväksi monelle.

Seppo Konttinen: Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta. Siltala, 2012. 219 s.

Ay ay, pankkiiri!

Teksti Kimmo Jylhämö

Porin taidemuseo ratisee taiteellis-teoreettista kritiikkiä, joka palauttaa politiikan takaisin talouteen.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Voimassa 1/2013.

”Banquero, banquero, banquero”, lauletaan flamencoryhmä flo6x8:n flashmobissa sevillalaisessa pankissa Espanjassa.

Kansalta viedään rahat, jotta pankit jaksaisivat. Mitä järjestelmä sanoo? ”Syö, nuku, työskentele”, flamenco-rap jatkaa.

Tosin välttämättä ei ole enää kotia eikä työtä. Espanjalaisista nuorista lähes 60 prosenttia on työttöminä. Koko Eurooppa tärisee leikkausvaatimusten ja talouspuheen mankelissa ikään kuin mitään ei voitaisi tehdä.

Finanssikriisin alkamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisi vuotta. Miten vähän puheenaiheet ovatkaan sen jälkeen muuttuneet.

Taloudellisiin termeihin vetoaminen ei ainoastaan määrittele sitä, mitä yhteiskunnassa tehdään, talouspuhe myös rajaa koko tavan ymmärtää maailmaa.

”Jopa Occupy Wall Street -liike puhuu ’osakkaista’ päätöksentekoprosessissa ja viittaa ’luoviin tehtaisiin”, väittävät It’s political economy, stupid -näyttelyn kuratoineet Gregory Sholette ja Oliver Ressler samannimisessä kirjassaan.

Porin taidemuseon helmikuussa avautuva näyttely on lähtenyt Wienistä, käynyt New Yorkissa ja Kreikan Thessalonikin nykytaiteen keskuksessa.

Kuraattorit ovat aidosti huolissaan siitä hetkestä, kun yksilöt alkavat määritellä itseään ja omaa toimintaansa taloudellisen termein.

Kuitenkin finanssikriisi on vain yksi osa monta vuotta kestänyttä muutosta. Nyt tulee täyteen 35 vuotta siitä, kun julkisten resurssien nakertaminen alkoi, markkinat vapautettiin sääntelystä ja ”globaalit resurssit pistettiin samaan pussiin”.

Kaikki kilpailevat kaikesta, kaikki leikkaavat kaikesta.

Kuitenkin finanssikriisin ongelmiin on vastattu neljä vuotta samalla kaavalla: pankeille annetaan lisää rahaa ja julkista sektoria leikataan.

Eikä koskaan ole tehty yhtä suurta pääomansiirtoa julkiselta yksityiselle sektorille, kuraattorit väittävät.

Ei ole siis mitenkään ihmeellistä, että tähän tunkioon yritetään saada ilmaa myös taiteen ja kriittisen teorian avulla.

Sholette ja Ressler vakuuttavat, että Porin taidemuseon näyttelyn taiteilijat yrittävät aidosti irtaantua ”talouskielestä”.

Näyttely ei huutele pelkästään parvekkeelta vaan lupaa katsoa eteenpäin.

”Eikö nyt olisi aika ryhtyä vastustamaan kapitalistisen logiikan kurinpitovaatimuksia ja eräänlaisen taiteen noituuden kautta lähettää retkikunta pelastamaan yhteiskunnallisuuden käsitettä”, kuraattorit kysyvät.

Annetaan papukaijamerkki yrityksestä mutta arvioidaan näyttely paikan päällä vasta Porissa.

It’s the political economy, stupid -näyttely Porin taidemuseossa 1.2.–26.5. ja kirja Oliver Ressler & Gregory Sholette, It´s the Political Economy, Stupid: The Global Financial Crisis in Art and Theory. Pluto Press (UK) & Porin taidemuseo 2013.

Taas Pahkasikaa

Teksti Kimmo Jylhämö

Voima on Suomen ykköshuumorilehti, mutta nyt markkinoille tunkee ikivanha Pahkasika. Kilpailu kovenee. Mistä on kysymys? Voiman päätoimittaja Kimmo Jylhämö haastattelee haastajakollegaansa Markku Paretskoita.

Pahkasika alkaa taas ilmestyä. Pahkasika lopetti vuonna 2000, Voima aloitti vuotta aiemmin. Onko tässä jokin kohtalonyhteys?

Markku Paretskoi: Kyllä. Pahkasian ja Voiman kohtalonyhteys on selvä. Jokaisessa maassa on aina vakiomäärä huumorilehtiä. Kun Pahkasika lopetettiin vuonna 2000, tilalle tuli heti toinen huumorilehti.

Jotkut ovat väittäneet, että Voimassa ja Pahkasiassa on jotakin muutakin yhteistä. Olen samaa mieltä, kummatkin on painettu paperille ja kummassakin on kirjoitusta ja kuvia, kummatkin ovat hauskoja paitsi Voima. Mitä mieltä sinä olet?

Itse lähestyisin asiaa sivunumeroiden näkökulmasta. Kumpaisessakin aikakautisessa painojulkaisussa on sivunumerot. Tosin Voimassa numerointi alkaa lehden alusta ja jatkuu aina lehden loppuun saakka. Pahkasiassahan suosittiin ratkaisua, jossa sivunumerointi alkoi lehden lopusta ja päättyi alkuun. Ja vielä niin, että käytimme käänteistä numerointi. Näin lehden viimeisellä sivulla oli numero 64 ja ensimmäisellä sivulla numero yksi. – Kirotun ovalaa, vai mitä?

Väitit Pahkasian lakkauttamisen yhteydessä, että ”nykymaailmassa Pahkasian kaltainen lehti on tarpeeton”. Wikipedian mukaan tarkoitit sitä, että ”todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään eikä sitä siksi voi parodioida”. Onko todellisuus muuttunut, kun Pahkasika tekee paluuta?

Wikipediahan ei voi erehtyä, joten tuo ”todellisuus on muuttunut jne. jne.” on nykyään eräs tunnetuimpia sitaattejani. Tosin en ole sitä itse koskaan lausunut. Kotimaisen kirjallisuuden tuntijat toki tunnistavat lainauksen oikean alkuperän. Itse ajatus on kuitenkin Wikipedian käsittelyn jälkeenkin oikeansuuntainen: todellisuus on Pahkasian perustamisen jälkeen (1975) jälkeen muuttunut kokolailla melkoisesti – ja nimenomaan omituiseen suuntaan. Nykyään Pahkasika edustaakin jo konservatiivista järjen ääntä suhteessa todellisuuteen.

Elämme jatkuvassa muutoksessa. Onko Pahkasika lehtenä yhtä dynaamisesti muuttuva & elävä kuin esimerkiksi Alivaltiosihteeri ohjelmana?

Kysymyksen muotoilu sisältää väittämän, joka on vain osittain totta. Elämme kyllä jatkuvassa muutoksessa, jossa kaikki muuttuu – paitsi Pahkasika. Se ei muutu. Tai kenties ehkä siten, että juuri ilmestynyt uusi Pahkasika ei ole enää lehti, vaan 128-sivuinen kirja.

Ja lopuksi kokoava kliimaksikysymys: mikä on parodian paikka & merkitys nyky-yhteiskunnassa?

Hieman yllättäen parodian teko laajalevikkisessä julkaisussa on nykyään hankalampaa kuin aikaisemmin. Parodia vaatii aina sitä, että vastaanottaja, tässä tapauksessa lukija, tuntee parodian kohteen. Takavuosikymmeninähän suurin piirtein kaikki tiesivät samat asiat, lukivat samat lehdet, katsoivat samat tv-ohjelmat ja kuuntelivat samaa radiokanavaa. Nyt ei isoja yhtenäisyleisöjä enää ole. Jokaiselle sirpaleryhmälle pitäisi väsätä omat parodiansa. Mutta asiaan: Kysyitte parodian paikkaa. Itse pidän sitä nykyään työhuoneellani ikkunalaudalla siinä kukkaruukun vieressä.

Dario Fo liekitti oopperan

Teksti Kimmo Jylhämö

Matka Reimsiin -teoksen idea on yksinkertainen: porvari dramatisoi kaiken, ja absurdismin mestari Dario Fo heittää bensaa liekkeihin.

”Musiikki kuulosti minusta heti ensi kuulemalta suurenmoiselta; se on tulvillaan luovuutta ja leikkimieltä. Etsin käsiini saman tien libreton, mutta lukiessani sitä vähintäänkin tyrmistyin, niin mitättömältä se vaikutti”, kirjoittaa teatteriohjaajakuuluisuus Dario Fo oopperasta, jonka hän on ohjannut Kansallisoopperaan.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Myös musiikillisesti Matka Reimsiin on uskomaton teos, samaan aikaan siinä ei ole päätä eikä häntää, mutta silti sen taidokkuutta & keveyttä ei voi kun ihailla, piti oopperasta musiikkilajina tai sitten ei.

Dario Fo kirjoitti ”mitättömän” käsikirjoituksen uudelleen ja lopputulos on mainio.

Vuonna 2003 Dario Fon ohjaus tuli suuren huomion saattelemana Kansallisoopperaan, ja nyt se on taas palannut lavalle uudelleen. Ja taas hieman uudelleen tuunattuna. Alun perin Fon uudelleen kirjoittaman esityksen kohokohdassa naurettiin Lahden doping-skandaalille, mutta nyt vuonna 2012 osansa saa Euroopan unioni.

Tarina on yksinkertainen. Eurooppalainen monikansallinen & yläluokkainen joukko on tullut odottamaan lähtöä kuninkaan juhliin, ja siinä sivussa tyypit yrittävät flirttailla ja hakkailla toisiaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu. Siksi kyse on vähän kuin 1800-luvun Godot-näytelmästä, koko ajan odotetaan, että jotakin suurta ja odotettua tapahtuu, vaikka juuri mitään ei tapahdu.

Silti tätä esitystä ei voi sanoa tylsäksi millään kriteereillä.

Musiikki toimii upeasti, vaikka teoksena Matka Reimsiin -ooppera ei ole missään tapauksessa mikään kokonaisteos vaan pelkkä suunnaton kokoelma virtuoosimaista laulua. Musiikilliset eleet ovat ylipitkiä ja ylikorostettuja.

SiksiMatka Reimsiin on kuin sävelletty satiirille.

Ja kuten Fo sanoo: vaikka alkuperäinen tarina on todella mitätön, sen voi korjata, jos vain osaa ja tietää, mitä tahtoo sanoa. Herra Fo osaa & tietää, hän on tehnyt sen, mitä monelle oopperalle pitäisi tehdä: kirjoittaa koko paska ainakin osaksi uudestaan.

Fo on tehnyt lisäksi enemmän, hän on tehnyt upean kuvan 1800-luvun porvaristosta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin nauttia pääomatuloistaan. Ja silti tuntuu että puhutaan juuri vuodesta 2012.

Jotkut vanhakantaiset marxilaiset väittivät aikanaan, että taantuvan luokan taide on väistämättä dekadenttia. Tämän taisi tajuta oopperan säveltäjä Gioachino Rossini aikanaan 1825, kun hänen Matka Reimsiin -ooppera sai ensi-iltansa.

Alkuperäinen tarina ei ole mitään muuta kuin porvariston tyhjänpäiväistä päivittelyä ja dramatiikkaa – pelkkää dekadenssia siis.

Säveltäjä istui ensi-illassa kauhuissaan ja pohti ymmärtääkö kuningas satiiria. Ei kuningas ymmärtänyt ilmeisestikään, kun hän alkoi nuokkua kesken esityksen. Rossini säilytti päänsä.

Dario Fon ooppera on silkkaa Monty Pythonia. Mestari pitää katsoja-kuulijan hereillä kaikilla keinoilla, aaseilla & krokotiileillä, mukana on myös tanssijoita & akrobaatteja, kaikkea ohjataan liioittelevan matkimisen ja elehdinnän avulla, ja silti jokainen ele tuo vain rikkautta kokonaistulkintaan, joka on silti kirkkaan älykäs ja absurdin hauska.

Kehumatta silti paras.

Jos on päättänyt nähdä elämässään vain yhden oopperan, niin sanoisin, että Dario Fon Matka Reimsiin voisi olla se ainokainen.

Gioachino Rossini & Dario Fo: Matka Reimsiin. Kansallisoopperassa tammikuussa 2012.

Perussuomalainen kertomus

Teksti Kimmo Jylhämö

Vaikka Juhassa kerrotaan, kuinka ulkomaalaiset vievät naisemme, Juha ei ole hommalaisten muukalaisvihaan perustuva kuvaus siitä, kun ulkomainen käkkäräpartainen mies ryöstää suomalaisen naisen, Kimmo Jylhämö arvioi.

Aarre Merikannon säveltämä Juha-ooppera perustuu Juhani Ahon romaaniin Juha, jonka libretoksi kirjoitti oopperatähti Aino Ackté joskus ennen kansalaissotaa 1910-luvulla.

Juha kertoo surkean tarinan miehestä, jota oma vaimo haukkuu jo heti oopperan alkuhetkillä vääräsääreksi ja vammaiseksi. Juha on karua perussuomalaista menoa ja samalla yksi parhaita käsikirjoituksia, joita suomalaisesta hengenelämästä löytyy. Perushämäläisiltä kuulostavat elämän latistukset ovat uskomattoman herkullisia ja saavat Aki Kaurismäen näyttämään aloittelijalta.

Vaikka Juhassa kerrotaan, kuinka ulkomaalaiset vievät naisemme, Juha ei ole hommalaisten muukalaisvihaan perustuva kuvaus siitä, kun ulkomainen käkkäräpartainen mies ryöstää suomalaisen naisen.

Ei, eikä se muukalainen edes pakota naista mukaansa. Juha on suomalainen Oidipus-tarina, jossa isää ei tapeta mutta äitiä rakastetaan. Juha rakastaa äitiään tosiasiassa niin paljon, että antaa tämän tuhota parisuhteensa. Tässä tragedian lähtökohta.

Aikoinaan Sofokleen Oidipus-tragediassa piti ratkaista ongelma, mikä on se joka kulkee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla. Oidipus tiesi vastauksen: ihminen. Juha sen sijaan ei tajua missään vaiheessa tragediaansa, sitä missä se ongelma on: Juhan itsensä käytöksessä.

Juha yrittää olla ”hyvä ja ystävällinen”, hän jopa estää sen, että hänen kilpakosijansa Shemeikka ryöstettäisiin ja mukiloitaisiin, ja kaikenkukkuraksi Juha ostaa vaimolleen Shemeikalta huivin ja korun, mutta Juha on herännyt tilanteeseen liian myöhään.

Ja roolituksenkin tasolla Juha joutuu sivuosaan, päähenkilöksi nousee Marja, Juhaa karkaava vaimo.

Juha kertoo tutun tarinan, jossa mies ei saa kosketusta vaimoonsa, tarinan, jossa mies elää perussuomalaista idylliä, jossa luterilaisuus ja luulo siitä, että pelkkä rehellisyys ja koreilemattomuus ovat ainoat hyveet ja takaavat onnellisen elämän. Kaikki me tiedämme, että rehellisyydellä ja koreilemattomuudella on paikkansakin, mitä tulee vaikka talouden hoitoon, mutta ne eivät ole koko totuus elämästä, eivät edes Suomessa.

Jos ajatellaan, että elämässä pelkkä homman hoitaminen ja töiden tekeminen riittäisi ja palkittaisiin, se että ihmisen ei tarvitsisi olla parhain päin, leikkiä, kilvoitella, helliä, rakastaa, nauttia – puhumattakaan muusta – niin ollaan hakoteillä. Homma menee vielä kehnommaksi, jos parisuhdetta arvioi jatkuvasti anoppi, joka vihaa miniäänsä ja yrittää todistaa, että miniä on vienyt hänen poikansa. Ja mies käyttäytyy kuin pikkupoika suhteessa sekä vaimoonsa että äitiinsä.

Jos tämä on lähtökohta, niin saattaapi olla, että parisuhde alkaa kyllästyttää ja muutos alkaa leijua ilmassa.

Oopperassa muutoksen aikaansaaja Shemeikka, joka on Juhan vastakohta, lipevä naistenviettelijä, jolla on haaremi kotonansa Karjalassa Venäjällä. Shemeikka hankkii joka kesäksi uuden naisen, hän todistaa jokaisella solullaan, kauppamiehen otteellaan, että turpeeseen juurtunut perussuomalainen ei ole Marjalle oikea ja riittävä vaihtoehto. Mutta Shemeikka puhuu toisin kuin Juha, joka vaikenee kaikilla kielillä.

Ja muistakaamme nyt, kun puhumme perussuomalaisista emme puhu suinkaan puolueesta vaan Juhani Ahon luomasta perussuomalaisesta kertomuksesta. Tässä perussuomalaisessa kuvastossa on myös monta asiaa pielessä, kuten me suomalaiset sen hyvin tiedämme. Me tiedämme, että jokainen maalla asuva ihminen ei ole tämä karikatyyrinen perussuomalainen, mutta samalla me voimme sanoa, että tässä perussuomalaisessa kuviossa on jotakin totta, tuttua ja kieroutunutta. Miehen päässä tapahtumia ohjaava äiti estää kaiken inhimillisen lämmön suuntautumisen miehen omassa rakkauselämässä, kuten Juhan tarina osoittaa.

Näyttämöllepano ja lavastus ovat todella onnistuneet puhumattakaan valaistuksesta tai koreografiasta – mitä tragedia olisikaan ilman tanssikohtausta ja fallosta kantavia pukkeja?

Päänäyttömänä toimiva 1970-lukuinen huoltamo muistuttaa hieman Cherbourgin sateenvarjo -elokuvan loppukohtausta. Toinen maailma on upotettu juppimaiseen hiihtomajaan ja kolmas venäläiseen bordelliin. Vaikka alkuperäisen libreton sanat kertovat eri tarinaa, se ei haittaa vaan pikemminkin syventää oopperaa.

Yhdistelmä toimii ja Merikannon sävellys on kiinnostavaa, mutta musiikillisesti tai pikemminkin laulullisesti sävellys ei kohoa italialaisen kauniin laulun tasolle, vaikka ei tämä ooppera missään vaiheessa oikeastaan väsytä. Laulajista Camilla Nylund ja Jyrki Anttila tekevät hienoa työtä.

Oopperan ohjauksellinen loppuratkaisu kääntyy hieman latteaksi moraliteetiksi, mutta ei sekään onnistu tuhoamaan kokonaisuutta. Puhukaa niistä tunteista!

Juha Suomen kansallisoopperassa 16., 21., 27., 29. & 31. joulukuuta kello 19. Teosesittely 16. joulukuuta kello 18.15.

Innovaatioajattelun ydin

Teksti Kimmo Jylhämö

Steve Jobs on kuollut, mutta en aio kirjoittaa hänestä.

Yliopisto-opiskelut aloitettuani vuonna 1991 suurimman vaikutuksen minuun teki filosofian laitoksen mäkit, Applen Macintosh-tietokoneet. Vaikutuin siitä, ettei enää tarvinnut hiplata peeseitä vaan wysiwyggiä: näyttöpäätteeltä näkyi se, mitä printteristä oli tulossa ulos. Entiselle koodarille se oli suuri muutos. En silti aio kirjoittaa nyt eilen kuolleesta Steve Jobsista vaan suomalaisesta innovaatiokulttuurista.

Muutaman vuoden opiskeltuani perustimme opiskelijakavereiden kanssa filosofisen niin & näin -lehden, jota myöhemmin aloin kuvittamaan & jopa taittamaan, vaikka ei minulla siihen mitään taitoja ollut. Homma vaan oli niin helppo hoitaa omppukoneilla. En silti tärvellyt lehteä, vaan niin & näin jatkoi toimintaansa ja on vielä nykyäänkin olemassa.

Mutta kuten sanottu, ei nyt puhuta Steve Jobista, Applen käyttöjärjestelmästä tai käyttöliittymästä vaan innovaatiokulttuurista.

Innovaatiokulttuuria on Suomessa pyörittänyt nokialaisuus ja microsoftilaisuus. Nyt vielä enemmän kuin koskaan. Paras, mitä innovaatio-ohjelmien myötä on syntynyt, on Rovion Angry birds -pelit. Ne tuottavat nykylaitteille 1980-luvun henkisiä pelejä, jotka kyllä myyvät mainiosti. Niistä saa muut toki iloita minunkin puolestani, mutta ei puhuta niiden kohdalla innovaatiosta – pliis – vaikka Rovio nousisi kehäraakki-Nokiankin ohi.

Suomessa innovaatiokulttuuria hallitsee edelleen tekijänoikeuksiin tarrautuminen, yliopistojen ohjaaminen, nurkkakuntaisuus ja nokialais-microsoftilaisuus. Näin on huolimatta siitä, että nyt kaikki tiedotusvälineetkin ovat kääntäneet selkänsä kotimaiselle luuserille, Nokialle, jonka markkina-arvo on romahtanut. Nokia-luuserin menestys on kiinni siitä, mitä Microsoft kenties tekee tai ei tee. Silti toivon patrioottisesti, että nokialaiset menestyisivät, vaikka samalla tahtoisin, että nokialais-microsoftilaisten sanelu innovaatiokulttuurissa häviäisi.

Nokia-Microsoft-kulttuuria ovat Suomessa levittäneet muun muassa niin entinen pääministeri Matti Vanhanen kuin entinen Ylen pomo Mikael Jungner. Vanhanen halusi tyrkyttää kouluille Microsoftin tuotteita, Jungner taas tunki Ylelle Microsoftin softaa minkä kerkesi entisenä Microsoftin yhteiskuntavastaavana.

Jostain syystä vaihtoehtoja ei ole ollut, henki on vähän kuin paljon puhutussa kekkos-slovakiassa – Suomessa ei ole propagoitu applemaista innovaatiokulttuuria puhumattakaan siitä, että linux-ajattelu olisi nostettu korkeimmaksi innovaatiopuuhailun airueksi. Ei ole vaikka Suomesta olisi voinut tehdä linuxlandian.

Mitä suomalainen innovaatiokulttuuri on sitten ollut? Matkustelua piilaaksoihin ja muualle rapakon taakse. Sitten tullaan takaisin kotiin kainalossa ideapaketti, jonka taustaoletuksena on 250-miljoonaisen USA:n ekosysteemi tarjottuna viisimiljoonaiselle kansalle. Huippuyliopisto my ass.

Yleisin innovaatiokulttuurin tuottama johtopäätös on se, että Suomeen – maailman parhaan koulutussysteemin maahan – pitäisi saada maksullinen koulutus, kun se on USA:ssakin, jonka koulutustaso (huippuyliopistot unohtaen) on vaatimaton. Sitten pidetään innovatiivinen tauko, ja sanotaan, että yliopistotkin pitäisi saada maksullisiksi. Sitten lisätään, että niitä pitäisi ohjata tiukemmin talouselämän vaatimusten mukaan. Ja juuri tätä ei tapahdu USA:n huippuyliopistoissa.

Kaikki tietävät mitä maksullisuus & ohjailu pienen maan yliopistoissa tuottaa. Ei mitään hyvää. Esko Aho on nokialaisen innovaatiokulttuurin surullinen hahmo, ja ilmankos hänet on valittu Nokian hallitukseen. Nokian tulokset eivät ole mairittelevia. Parhaina päivinä noksulaiset olivat ylpeitä omasta firmastaan, nyt siellä vallitsee kuulemma lähinnä paniikki.

Ei Steve Jobs koskaan valmistunut yliopistolta, hän opiskeli muutamia kuukausia kunnes lopetti kalliit opiskelunsa. Hän seurasi ilmaisia luentoja ja teki mikä sattui kiinnostamaan, kuten tutustui kirjasinten valmistamiseen. Hän elätti vapaata opiskeluaan nukkumalla kaverien sohvilla, keräämällä tyhjiä kokistölkkejä ja syömällä ilmaiseksi Hare Krishna -temppelillä. Hän säästi Intian-matkaansa varten, toteutti sitten matkansa ja ryhtyi joksikin aikaa buddhalaiseksi munkiksi. Sitten alkoi perustella firmoja.

Mutta edelleenkään ei pitänyt puhua Steve Jobista vaan suomalaisesta innovaatiokulttuurista.

Hyväksykäämme se tosiasia, että appleja ei tehdä Suomessa eikä linuxiin tartuttu silloin, kun olisi pitänyt, vaikka kumpikin näistä strategioista olisi ollut hyvä lisävaihtoehto moninaisuuteen perustuvalle innovaatiokulttuurille.

Katsokaamme siihen, mitä suomalainen ajattelukulttuuri pitää innovatiivisena juuri nyt, katsokaamme sitä, mihin Suomessa pistetään rahat.

Suurin satsaus, mikä Suomessa tehdään, ei ole käyttöliittymissä eikä vapaassa koodissa vaan energiapolitiikassa ja ydinvoimassa. Myös Etelä-Korea on ydinvoimamaa, mutta ei ydinvoima ole Etelä-Korean pelastus, jos on uskominen Economistia.

Suurin eteläkorealainen yritys, Samsung on pian menemässä Nokian ohi maailman suurimpana kännykän valmistajana. Se ei ole millään kriteereillä länsimainen selkeälinjainen yritys, joka on keskittynyt tiettyyn tuoteperheeseen kuten vaikkapa Apple tai Nokia, jotka ovat kitkeneet turhat rönsyt pois. Sen sijaan Samsung yrittää hakea innovaatioita tulevaisuudesta.

Se aikoo seuraavan kymmenen vuoden aikana satsata 20 miljardia dollaria aurinkopaneeleihin, energiaa säästäviin LED-valoihin, sairaalateknologiaan, bioteknisiin lääkkeisiin ja sähköautojen akkuihin.

Samsung ja Etelä-Korea satsaavat tulevaisuuden aloihin.

Mitä tehdään Nokialla ja Suomessa? Ulkoistetaan innovaatio mikkihiirelle ja satsataan kaikki kortit ydinvoimaan, jota laitetaan rakentamaan yhtiö, jonka kotimaassa Saksassa on juuri päätetty luopua kokonaan ydinvoimasta.

Onnea valitulle tielle niin Nokialla kuin Pyhäjoella! Sitä tarvitaan.

Yle puun & kuoren välissä

Teksti Kimmo Jylhämö

…eli luottavatko Ylen toimittajat teihin, vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen?

Voima on saanut käsiinsä nelisivuisen dokumentin viime alkukesältä, joka käsittelee Ylen ongelmia. Paperissa puhutaan luottamuspulasta, jota koetaan suhteessa Ylen päätoimittajan toimintaan.

Atte Jääskeläinen: ”Paperissahan ei ole allekirjoituksia.”

Ei ole, eikä meillä ei ole tietoa, kuka tämän on tehnyt.

”Se on yhden toimittajan tekemä luonnos, josta toimitus totesi, ettei seiso sen takana.”

Minua ei sinänsä kiinnosta, kuinka monen allekirjoittama se on tai ei ole, vaan asiat itse. Emme halua ajaa Yleä yhtään ahtaammalle kuin se jo on. En siis halua käsitellä paperia vuotokysymyksenä vaan esittää kysymyksen siitä, missä määrin näitä ongelmia Ylen sisällä on.

Ajankohtaistoimittajien vetoomus -nimisessä dokumentissa sanotaan, että ”päätoimittaja Atte Jääskeläinen on viime kuukausina puuttunut Ylen Ajankohtaistoimituksen juttuihin tavalla, joka on toisaalta aiheuttanut pelkoa journalismimme riippumattomuuden puolesta ja toisaalta viestinyt epäluottamusta toimittajien ammattitaitoa ja etiikkaa kohtaan.”

”Luonnoksessa käsitellään myös esimerkiksi tapauksia, joihin minä itse en ole osallistunut mitenkään. Kaikki tapaukset on käyty läpi kesäkuun alussa toimituksen kanssa. Toimitus totesi, että hyvä että käytiin läpi todellinen tapahtumien kulku ja todelliset tapaukset ja se, miten olen oikeasti toiminut. Takana on väärinkäsityksiä ja käytäväkeskusteluja ja huhuissa muotoutuneita käsityksiä, ja niissä on yksiselitteisesti täysin virheellisiä käsityksiä siitä, mitä on tapahtunut: mitä on tapahtunut, miten kyseisessä tapauksessa on toimittu ja mille päätökset on perustunut.”

Kysyisin erikseen muutamasta tapauksesta. Ensimmäinen on tapaus Kiviniemi. Ylen Ajankohtainen kakkonen oli tehnyt jutun, jossa oli virheitä. Virheellisessä uutisessa sanottiin, että pääministeri Kiviniemi olisi saanut tukea Nuorisosäätiöltä, vaikka näin ei ollut. Virhe oikaistiin. Paperissa kysytään, ”oliko aihetta anteeksipyyntöön vielä kiistämisten ja oikaisujen jälkeen?”

”Ensinnäkään en ole pyytänyt Kiviniemeltä anteeksi. Älä missään tukeudu tuon dokumentin muotoiluihin, koska ne eivät ole oikein. Olennaista on, mitä on oikeasti tapahtunut.”

No miten sinä sen näet?

”Oikaisimme virheemme, ja virheen oikaisun yhteydessä ilmoitin, että olemme aiheuttaneet vahinkoa yksittäisille ihmisille virheellisillä tiedoilla ja tätä on syytä pahoitella. Tämä on muotoilu, jonka kirjoitin ja se löytyy tietääkseni arkistostamme. En ole pyytänyt anteeksi keneltäkään, olen pahoitellut tekemäämme virhettä. Suomalaisessa journalismissa ei ole tavatonta, että pahoitellaan tehtyä virhettä.

Keskusta oli vaalien alla herkässä tilassa. Pyrittiinkö siihen, että ei ärsytettäisi keskustaa?

”Joku voisi olla sitä mieltä, että keskustan olisi pitänyt olla erityistarkkailussa, koska meillä oli tällainen vaikea lautakasatapaus alla. Siitä huolimatta me lähdimme tekemään esitutkinta-aineiston perusteella juttua, jonka faktat (siis vain sen yhden jutun) osoittautuivat sitten vääräksi. Tämän argumentin voi halutessaan kääntää ympäri ja kysyä, olisiko ollut syytä hieman huolellisempi, kun itsellä oli historia, että erityishuolellisuutta olisi tarvittu.”

”Summa summarum, tämä keissi osoitti nimenomaan sen, että siitä huolimatta että meillä oli lautakasahistoria takana – ja olin tietoinen siitä – lähdimme ulos tällaisella jutulla. Jutun taustatyö oli tehty huonosti ja, vaikka kyse oli yksittäistä ihmisistä, ottamatta näihin ihmisiin yhteyttä ennen jutun julkaisemista. Siksi pahoittelin.”

Mikä sinun tulkintasi lautakasatapauksesta loppujen lopuksi on?

”Tarkoitatko keväältä Korvolan juttua, jota ei julkaistu? Josta Korvola kirjoitti Hesarin yleisönosastojutussa alkuvuodesta 2011?”

Kyllä.

”Me olemme tehneet Jyrki Richtin kanssa vastineen, joka julkaistaan Journalisti-lehdessä. Vastineen ydinsisältö on se, että mitään sellaista juttua ei ole ollut. Hesarin mielipidekirjoituksen julkaisemisen jälkeen löytyi Korvolan lähettämä sähköposti, jonka liitteenä oli käsikirjoitusluonnos. Hän ehdotti, että tehtäisiin juttu siitä, että Matti Vanhanen oli yrittänyt ostaa ohi välittäjän asunnon YIT:ltä. Tämä perustui perustuslakivaliokunnan käsittelyssä olleeseen tutkintamateriaaliin.”

”No, jokaisessa sunnuntaihesarissa on YIT:n mainos, jonka perusteella voi ostaa asunnon suoraan YIT:ltä. Kauppaan pitää liittyä jotakin moraalisesti epäilyttävää, jotta se olisi jutun tekemisen aihe. Taustamateriaalista pitäisi löytyä tieto siitä, että kaupassa on saatu jotakin etua, joka poikkeaa siitä, mitä tavallinen asiakas voi saada. Toinen asia on se, että pitäisi todistaa, että pääministeri Vanhanen on käyttänyt hyväksi asemaansa jotenkin. Vain jos nämä kaksi asiaa toteutuvat, uutiselle löytyisi pohjaa. Kun asiaa selvitettiin sen jälkeen kun Hesarissa oli jo ollut maininta julkaisemista odottavasta jutusta, kävi ilmi, että Vanhasta oli jo kuultu valiokunnassa. Valiokunnan niille jäsenille, joita haastateltiin, oli syntynyt käsitys, että Nuorisosäätiön asiamies oli ehtinyt luulemaan, että kysymyksessä on Vanhasten yhteinen asuntokauppa, vaikka kaupat teki Merja Vanhanen. Hän osti asunnon avioeron takia, mutta eroasia tuli julkisuuteen vasta myöhemmin.”

”Kun näin oli, päädyttiin siihen ratkaisuun, että muutamaa päivää ennen aineiston tulemista julkisuuteen ei kannata lähteä julkisuuteen näin heikolla kärjellä ja uudesti ottamaan riskiä, että menee pieleen. Ja kun aineisto tuli julki, se tuki tätä ratkaisua.”

”Asiasta ovat STT ja Hesari julkaisseet uutisen, joka vastasi meidän journalistisen johtomme näkemystä asiasta ja poikkesi siitä, mitä Korvola väitti. Emme siis julkaisseet juttua, jonka kärkeen emme uskoneet. Tämä tehtiin sen tiedon perusteella, mitä oli käytettävissä. Voi olla että myöhemmin löytyy tieto, että Matti Vanhanen on toiminut epäeettisesti, mikä olisi tietenkin uutinen. Tämän jälkeen Korvola ei enää meitä tällä jutulla lähestynyt.”

Eli väität, että käytännössä Korvolan juttu, ei ole olemassa.

”Juttua ei ole ollut olemassa, mutta käsikirjoitusluonnos on olemassa. On ilmeisesti niin, että Korvola on jatkanut jutun tekemistä, mutta me emme ole olleet siinä mukana. Hän on ideoinut sitä ihan muihin suuntiin.”

Pistettiinkö Korvola tämän perusteella hyllylle?

”Ei, eikä Korvola minun käsittääkseni ollut missään hyllyllä. Korvolahan on ollut Motin toimittajana tekemässä juuri sitä työtä, jossa hän on erityisen hyvä, toimittajan työtä. Korvola on itse päättänyt lähteä Seuraan toimituspäällikkötehtäviin, ja sen jälkeen hän on antanut lausuntoja, että molemmissa taloissa seura paranee. Meidän näkökulmastamme Korvola ei ollut hyllyllä vaan paikassa, jossa hän kykeni tekemään enemmän juttuja kuin viime vuosina.”

Sinun tulkintasi mukaan siis Korvolan esimiesasemasta siirtämistä toimittajan duuniin ei olisi pitänyt tulkita hyllylle pistämiseksi.

”Tämähän tapahtui paljon sen jälkeen. Äsken kuvattuhan tapahtui helmikuussa, Korvolan työtehtävät muuttuivat jo vuodenvaihteessa. Päätös siitä taas tapahtui loka-marraskuussa. Näin se on, täysin yksiselitteisesti.”

Asiakirjassa puhutaan myös Ylen sisäisestä sensuurista Eduskunnasta eli kollegani Susanna Kuparisen näytelmästä tehdyn jutun yhteydessä. Ylen jutusta poistettiin lause, jossa väitettiin muun muassa, että Vanhaselle ”on rakennettu kämpät ilmaiseksi”.

”En halunnut sellaista yhdistelmää, jossa ensiksi kerrotaan, että teatteriesitys on tehty autenttisten ihmisten kertoman perusteella, ja sitten tällainen autenttinen ihminen kertoo jonkun henkilön syyllistyneen rikokseen. En halunnut julkaista ääniklippiä ihan puhtaasti juridisista syistä riskien välttämiseksi. En halunnut esittää suoraan Yleisradion nimissä väitettä, että on tapahtunut rikos, josta Susanna Kuparinen ja hänen tiiminsä on hankkinut näytön. Tämä oli se ainoa asia, joka sieltä otettiin pois. Ohjelmassahan itse asia kerrottiin, lautakasa ja Korvola ja että siinä käsitellään Matti Vanhasta ja että se perustuu haastatteluun. Ja sen perusteella, mitä sain jutusta tietää, siinä ei ole todellisuudessa originaalilähdettä, joka väittäisi Vanhasen syyllistyneen rikokseen.”

”Meillä on juridinen vastuu kaikesta minkä julkaisemme. Vastaamme kaikesta ohjelmissamme olevasta, oli se Susanna Kuparisen tekemää tai jonkun muun. Tämä on päivänselvää. Jokainen, joka on journalismissa vastaavassa asemassa, tuntee nämä säännöt.”

Ilmeisesti sitten tämän dokumentin kirjoittaja ei ole perillä niistä?

”No minä sanoisin, että hän ei tunne tätä ajattelutapaa eikä halua sitä ymmärtää.”

Kuparisen Eduskunta-näytelmän yhteydessä ajatus menee solmuun, kun miettii journalismin ja teatterin välisiä suhteita.

”Tässä erityisessä asiassa – kun kyse on lautakasasta – Yleisradio ei ole puolueeton tarkkailija. Tämä on ollut väite, jonka totuudenmukaisuudesta yhtiö on joutunut taistelemaan erilaisilla foorumeilla sekä julkisuudessa että julkisen sanan neuvostossa. Tarkkaan ottaen yhtiö ei ole seissyt sen väitteen takana, että Matti Vanhanen olisi vastaanottanut korruptiota. Olemme seisseet sen väitteen takana, että Ylellä on ollut luotettavana pidetty lähde, joka on kertonut, että on hyväksytty lasku, jonka perusteeksi on ilmoitettu lautakuorman toimittaminen.”

Hesarin uutisessa 20.9. kerrottiin, että demarit tai ainakin Mikael Jungner kannattaa Yleisradion rahoittamista valtion budjetista: ”Itse olen taipunut kannattamaan budjettirahoitusta. Se on rahoitusmalli, joka on saatavissa nopeasti”, sanoi SDP:n puoluesihteeri ja entinen Ylen toimitusjohtaja Jungner. Mitä ajattelet tästä?

”Yleisradio ei ota kantaa rahoitusmalliin ja sen johdosta. Jos minä olen asiasta jotakin mieltä, niin olen henkilökohtaisesti. Minä itse suhtaudun henkilökohtaisesti aika nuivasti kaikkiin sellaisiin malleihin, jotka perustuvat budjettirahoitukseen tai ovat sen sukulaisia. Korostan vielä, että nämä ovat minun henkilökohtaisia näkemyksiä toimittaja- ja päätoimittajakokemuksen pohjalta.”

”Pääargumenttini niitä vastaan on hiukan erilainen kuin klassinen journalismin riippumattomuus-argumentti, sekin on pätevä, mutta budjettirahoitus altistaisi Yleisradion jokavuotiselle poliittiselle lobbaukselle, joka näyttää olevan kovin intensiivistä erityisesti yksityisen median puolelta, tarkoitan erityisesti viestinnän keskusliittoa ja sanomalehdistöä. Jos rahoitus on auki, sanomalehdistön ja sen etujärjestönsä lobbaus Yleisradion toiminnan rajaamiseksi ja budjetin leikkaamiseksi on voimakasta. Mitä useammin rahoitus on auki, sitä useammin me olemme toimialan sisäisen hyökkäyksen kohteena. Itse olen sitä mieltä, että jos Yleisradio päätyy vuotuiseen budjettirahoitukseen, siinä on merkittävä riski. Se johtaa Yleisradion toiminnan merkittävään leikkaamiseen keskipitkällä aikavälillä.”

Millaiseen jamaan viestintäministerinä toiminut Suvi Lindén jätti Yleisradion, kun rahoituspäätöstä ei tehtykään viime hallituskaudella?

”Koko prosessi, joka on kestänyt jo useamman vuoden, on ollut organisaatiolle äärimmäisen kuluttava, koska Yle on joutunut olemaan epävarmuuden tilassa. Samaan aikaan on käyty kohtuullisen raastavaa keskustelua Yleisradion asemasta ja jopa sen olemassaolon oikeutuksesta. Meidän henkilökuntamme on tyypillisesti, ei ainoastaan töissä vaan töissä työpaikassa, jonka arvoihin se on sitoutunut. Heillekin tämänkaltainen keskustelu tuntuu välillä kohtuuttomalta. Se osuu työntekijöihin tavalla, joka käy ennen pitkää raskaaksi.

Ja eri puolueista tulee oma puristuksensa?

”Yleisradioon on aina kohdistunut erilaisia poliittisia paineita, ja näin tulee aina olemaan. Minä edustan sellaista näkemystä, että se on ihan ok, sen kanssa pitää vain oppia elämään. Minä itse olen ollut töissä merkittävimmissä suomalaisissa tiedotusvälineissä, ja siellä on myös paineita. Joka paikassa on paineensa, mutta toimitusten pitää tottua siihen. Siinä ei ole mitään erityisen kummallista.”

Miten sinä olet kokenut lobbaamisen ja paineen Ylen toimituksen työntekijöiden puolella?

”No en oikeastaan mitenkään. Arkipäiväisessä työskentelyssä sillä ei ole ollut mitään vaikutusta. Meillä on säännöllisin väliajoin konflikteja eri suuntiin, eikä tämä rahoituskeskustelu ole siihen mitään vaikuttanut.”