Kaisu Tervonen

Antisankari­taruja

Antisankari­taruja

Vänrikki Stoolin seksihullut tarinat

Seksihullut




Kuka muistaa katastrofielokuvan, jossa Sylvester Stallone pelastaa ihmisiä romahtaneesta tunnelista? Seksihullut muistaa. Punkryhmän kolmas pitkä levy Vänrikki Stoolin seksihullut tarinat alkaa elokuvan mukaan nimetyllä, vallan erinomaisella ”Paniikki tunnelissa” -countryjollotuksella.

Levyllä ei ole jälkeäkään suomalaiskansallisesta suitsutuksesta tai sankaritaruista, vaikka Runebergin teokseen viittaavan nimen perusteella joku niitä ehkä etsiikin. Omia myyttejään rakentaa toki Seksihullutkin. ”Pitkäkissa” kertoo legendan baarista, jossa ”iso tuoppi nelosta maksaa kolme euroa”. Pelle Miljoonalta sanojen tasolla lainaava mutta Radiopuhelimet mieleen tuova ”Kello” puolestaan sanoutuu irti ihmisten vimmaisesti valvomasta aikakäsityksestä.

Yksi tuttu suomalaistarina, jota Seksihullut osaltaan pönkittää, on kertomus viinaan menevästä antisankarista. Bändiviisikko onkin koko olemassaolonsa ajan taltioinut arjen nurjaa puolta ja epämenestyjiä. Musikantit tuntuvat lukevan itsensäkin tähän osastoon, mikäli ”Elämän spiraali” -kipaletta on uskominen. Siinä ajetaan pakulla Turusta Ouluun ja soitetaan 20 minuutin setti.

”Yleisössä 25 maksanutta

Myyn niille neljä kasettii

Keikkaliksa viiskymppiä bensaan

Kassurahoilla pitsa ja vissy.”

Levylle mahtuu 19 biisiä, eikä se silti ole pituudella pilattu. Hardcore-vedot ovat yhtä lyhyitä kuin nopeita. Parhaiten toimivat hitaammat biisit, kuten jo mainittu ”Paniikki tunnelissa” sekä ”Pullonkerääjän unelma”, ”Tyhmempi kuin kärpänen” ja ”Kokis imeytyy”. Kärpäsbiisi on yhtä aikaa riipivä ja pirun hauska balladi yksipuolisesta tykästymisestä, kun taas kokisbiisissä laulaja Sirpa kuulostaa Belinda Carlislen tummaääniseltä kapakka­versiolta.

Sirpan äänijänteet venyvätkin jälleen monenmoisiin tulkintoihin rähjäbluesista raspikurkkuiskelmään. Punkin raameissa toimiva bändi lainaa muutenkin eri genreistä ja heittää surrealismia arkikuvausten sekaan. Tuloksena on maistuva, pontikkapöntössä keitetty sekameteli­soppa.

Kuva: Jani Liimatta

Ei johtajaa, ei sääntöjä

Paikallisuus, ekologisuus ja yhteiskunnallisuus ovat muutamia kajaanilaisen Vaara-kollektiivin lähestymiskulmia esitystaiteeseen.

Kajaanissa otetaan kantaa.

”Puolustuskapasi­teettimme, sotilaidemme kunto sekä kansalaistemme älykkyys eivät nykyisellään millään riittäisi torjumaan Venäjän täysimittaista invaasiota. [- -] Vetoammekin näin ollen Suomen hallitukseen ja armeijamme ylipäällikköön, presidentti Sauli Niinistöön, että Kainuun prikaatiin hankittaisiin Suomen ensimmäinen atomipommi.”

Vaara-kollektiivi, vuonna 2014 perustettu kajaanilainen esitystaiteen yhteisö, lähetti tämän kannanoton muun muassa presidentinkansliaan.

”Jokaisella Vaaran jäsenellä on lupa tehdä kannanottoja asioihin Vaaran nimissä. Siihen saa kollektiivin ­tuen, vaikka jokainen ei olisikaan samaa mieltä asioista”, kertoo Panu Huotari, näyttelijä ja teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Haastatteluun on saapunut kolme edustajaa Vaaran 25 jäsenen joukosta. Huotarin lisäksi kysymyksiin vastaavat puvustaja ja tuottaja Maria Tolonen sekä tuottaja ja käsikirjoittaja Veikko Leinonen.

Kieli poskessa kirjoitettu julistus on yksi esimerkki kollektiivin toiminnasta.

”Yksi asia, mikä on itselleni ollut tosi keskeistä, on kyllästyminen liiallisin hierarkioihin tekemisen tavassa. Mitä vahvempi omaehtoisuus kaikessa tekemisessä taiteen tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen on, sitä merkittävämmältä se tuntuu”, Huotari sanoo. Kollektiivi toimii tasavertaisena yhteisönä.

”Vaarassa ei ole myöskään taiteellista johtajaa, joka määrittelisi, mitkä teokset milloinkin pääsevät tuotantoon. Se antaa vapauden jokaiselle tehdä oman mielenkiinnon mukaan. Silloin tulee hyvin erinäköisiä teoksia”, jatkaa Tolonen.

Olemassaolonsa aikana Vaara on ehtinyt toteuttaa 19 ensi-iltaa. Viime vuonna näihin kuuluivat Miehen kosketus, Uppo-nalle, Kiertokulku ja Noitaympyrä, joiden lisäksi kollektiivi osallistui nuorten ja maahanmuuttajien kouluttamiseen Tenho- ja Kotio-­hankkeiden kautta. Myös kiertuetoiminta on merkittävässä asemassa.

Vaikka Vaaran toiminta on myös kansainvälistä – kiertueita ja työpajoja on pidetty niin Virossa kuin Roomassa – kollektiivi sitoo ihmisiä Kainuuseen. Se tuottaa kulttuuria paikallisille ­ihmisille ja toisinaan myös paikallisista aiheista.

”Täällä on paikallislehdet ja tyyliin Kainuun liitto, jotka tuottavat paikallisidentiteettiä ja diskurssia sen ympärille, ja sitten on taidetoimijoita. Taiteella voi olla täällä suhteessa jopa isompi merkitys kuin jossain, missä on enemmän ääntä”, Veikko Leinonen sanoo.

Leinonen on itse käsikirjoittanut ja ohjannut Vaaralle muun muassa esityksen Talvivaara – Kainuulainen scifinäytelmä (2014).

”Tällä hetkellä Sonja Pakalèn työstää koreografiaa kainuulaisista. Se käsittelee ryhmässä, mitä kainuulaisuus on. Kajaanissa on oma ryhmänsä ja Kuhmossa omansa”, Tolonen kertoo.

”Eikä se paikallisuus ole aina niin maakuntatavaraa, se kuulostaa vähän homeiseltakin. Mutta vaalimme ajatusta, että tätä tehdään konkreettisille ihmisille. Haluamme, että se antaa kiinnittyneisyyttä johonkin maaperään”, Leinonen sanoo.

”Taival lie hankala – olkoon vaan! Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan!” ­Ilmari Kiannon sanoittamassa ”Nälkämaan laulussa” määriteltiin jo aikanaan maakunnan meininki: pärjättävä on, vaikka helppoa se ei ole.

Hampaat irvessä -eetos ei päde enää taidepiireissä. Huotari kertoo kainuulaisesta kulttuuri-ilmapiiristä:

”Siinä on paljon puolia. Täällä on aktiivisia ja tosi osaavia tekijöitä. Kajaanissa tulee ihan vaan niiden takia käymään paljon ihmisiä, itse asiassa tosi paljon. En ole varma, käsitetäänkö sitä täällä paikan päällä. Helposti lehtien mielipidekirjoitusosastolla korostuu se, että miksi tämmöisiä tuetaan – kun sanotaan taide, niin rahaa tulee ovista ja ikkunoista.”

Leinonen muistuttaa, että Kainuussa on pitkä perinne oman tarinan kertomisessa.

”Kianto sen muotoili joksikin, ja muut ovat sitten jatkaneet. Täällä on perinnettä myös semmoiselle omaperäiselle toiminnalle, niin kuin kaikki Reijo Kelan ihmeelliset tanssijutut, vähän semmoiselle pähkäpäisellekin taiteelle.”

Yksi keskeinen toimija Kajaanissa on Generaattori, jonka suojista on ponnistanut Kajaanin Harrastajateatteri ja jonka kanssa yhteistyössä toimii niin Vaara kuin nykytanssiryhmä Routa. Tolonen on palkkalistoilla Kajaani Dancen tanssikoulussa, jonka suojissa harjoittelee jopa 900 nuorta. Kaupunginteatterikaan ei tyydy ilmeisimpiin yleisöhitteihin.

”En tiedä, liittyykö se tähän paikallisuuteen, mutta ajatus kilpailuista muiden kanssa tuntuu ihan absurdilta. Tässä tehdään omaa juttua, mitä se milloinkin on. Siinä ei tarvi olla koko ajan nokittamassa”, Huotari toteaa.

Ensi kesänä Vaara-kollektiivi laajentaa toimintaansa tapahtumatuottamiseen. Kuhmoon perustetaan nykytanssifestivaali Joutsentanssi ja kajaanilaiseen Oulujärven Ärjänsaareen kaksipäiväinen ekologisia teemoja ja ilmastomuutosta käsittelevä taidefestivaali. Jälkimmäinen on Leinosen ja ohjaaja-ympäristökasvattaja Elsa Lankisen visioima tapahtuma, joka sikiää ekologisten teemojen, erityisesti ilmastonmuutoksen ympärille.

Vaara tarttuu mielellään yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin.

”Aika yhteiskunnallisesti orientoitunutta sakkia tässä on mukana. Mä olen ensimmäisen kauden kaupunginvaltuutettu”, Huotari kertoo.

”Mä olin aikaisemmin varavaltuutettu”, Leinonen jatkaa.

Vasemmistoliiton edustajana toimiva Huotari oli ainoa, joka helmikuun 5. päivän äänestyksessä jätti eriävän mielipiteen, kun kaupunginvaltuusto puolsi uraanin talteenottoa. Lupaa hakeva Terrafamen kaivos sijaitsee Kajaanin ja Sotkamon rajalla.

Samaan kaivokseen liittyen Vaara on tehnyt jo esityksen – ja nyttemmin uraanikannanoton.

”Olisi järjetöntä irrottaa joku elämän osa-alue taiteen ulkopuolelle. Politiikka ei sinänsä kaipaa suojelua vaan enemmän kriittistä tarkastelua”, Huotari summaa ja jatkaa:

”Teatterintekijän asema on hyvä asema laittaa jotain käyntiin.”

”Vaikka vain karnevalisoidakseen”, Leinonen päättää.

Kainuulaista atomipommia odotellessa.

www.vaarakollektiivi.fi

Ärjän taidefestivaali 21.–22.7.

Joutsentanssi 30.7.–4.8.

Arvio esityksestä Miehen kosketus sivulla 47.

 

Lumme Energia
Sideways 2018

Lumiukkoja sulattamassa

Lumiukkoja sulattamassa

Miehen kosketus

Eino Saari

☆☆☆☆



Dokumenttiteatteriesitys Miehen kosketus purkaa maskuliinisen koskemattomuuden perinnettä.


Esitys alkaa karjalaismummoista. Näyttelijät Panu Huotari, Janne Kinnunen, Kimmo Penttilä, Mikko Orpana ja Heikki Törmi ovat kietoutuneet kotitakkeihin ja huiveihin ja höpöttelevät kuolleista aviomiehistään tai tarjottavista. Mummot likistelevät toisiaan, hierovat kaverin jalkoja ja halivat.

Karjalaismummon likistely, joka opetti yhden pojan läheisyyteen, on aito muisto. Kajaanilaisen Vaara-­kollektiivin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteistyössä toteuttama esitys Miehen kosketus pohjaa 45 kokemusasiantuntijan sekä 25 asiantuntijan haastattelulle. Eino Saaren kokoamaan, käsikirjoittamaan ja ohjaamaan teokseen on käsiohjelman mukaan päätynyt noin prosentti kaikesta haastattelumateriaalista. 

Ja sekin on paljon. Esityksen kahdeksassa osassa käydään läpi niin lapsuus, isyys, seksi, homous kuin kuolemakin. Näkökulmia miehen kokemaan kosketukseen on paljon, mutta kaikesta kaikuu läpi kulttuuri, jossa hellä kosketus mielletään luontevammaksi naiselle. 

Yhtä lailla esityksestä tihkuu kuitenkin yleisinhimillinen tarve kosketukselle: pienen pojan kaipuu isän syliin, lapsen saunapuhdas iho omalla rinnalla ja kuolevan kumppanin käsi kädessä. 

Lavastus on minimaalista mutta toimivaa: mustia laatikoita pitkin näyttämöä. Näyttelijät kirjoittavat laatikoihin esityksen osien ja muistelijoiden nimiä. Kokemusasiantuntijoita esitetään etunimillä ja väkivaltatyön, sukupuolentutkimuksen ja muiden alojen asiantuntijat nimetään sukunimeä myöten.

Näkökulmat ja muistot vaihtuvat jouhevasti toisiin. Vyörytyksen sijaan esitys antaa kuitenkin tilaa monisyiselle kosketushistorialle. Se ei ole väkivaltaista kipupisteakupunktiota vaan hellää jumien aukomista.

Miehen kosketus istuu hyvin myös teatterikentällä laajemmin tapahtuvaan sukupuoliluotaamisen. Se purkaa ansiokkaasti myyttiä jylhästä miehekkyydestä, johon kuuluvat sota ja väkivalta, ja esittelee miehen osana ihmiskuntaa. Kosketus on ihmis­yhteisöjen elinehto, eikä se tunne sukupuolilinjoja.

Lopussa lavalla heiluu lumiukkoja. Koomiset hahmot muuttuvat kaiken kuullun jälkeen surullisiksi, toisilleen etäisiksi kylmäkalleiksi. Näitä meillä rakennellaan niin kauan kuin poikalasten ei anneta itkeä vanhemman sylissä ja niin kauan kuin miesten välinen kosketus tarkoittaa ainoastaan homostelua, joka taas tarkoittaa turpiinvetoa.

Kauneimman vastapainon nämä pelot saavat lavalla. Viiden näyttelijän keskinäinen oleminen on lem­peää ja toisten tarinoiden jakaminen kunnioit­tavaa. Miehen kosketus tekee oman osansa vanhentuneen sukupuolijärjestelmän päivittämisessä.

Outo levy

Outo levy

Hullu Ruusu

Hullu Ruusu

☆☆☆☆




Kyllä meitä hellitään. Jukka Nousiaisen ja Litku Klemetin jälkeen iskelmällistä, suomenkielistä pop- ja rockperinnettä tukevoittaa Hullu Ruusu, Merita Bergin ja Antti Hermajan muodostama duo. Heidän syksyllä ilmestynyt esikoislevynsä kertoo niin teinille meikkiä ostavasta setämiehestä kuin lätkäpoikien homo-otteista. Tekstit ovat kipeitä ja kipeän hyviä.

Albumin eka puolikas on kokonaisuudessaan timanttinen. Banjon ryydittämä ”Mikael” – tarina hevoslupauksilla sydämen vieneestä lemmitystä – tuo romanttiseen kaihoon vinoja Syvä joki -tunnelmia. Samalla jolkotus on kuitenkin läpeensä lempeä.

Pehmeän iskelmällinen ”Elonkorjuu” kertoo kuukautisveren tahrimista lapsitoiveista: ”Perse vuotaa, sattuu.” Biisi kasvaa kuitenkin maalaisidyllisten kielikuvien kautta lohdulliseksi ja toiveikkaaksi korvamadoksi: ”Onhan tässä aikaa. Siemenperunoita laari pullollaan.”

”Outo talo” on levyn ehkä suoraviivaisin ja vetävin biisi jytäkertsineen, mutta sen surrealistiset sanoitukset muistuttavat, ettei kyse ole keskivertorokista. Kaksikosta ainakin Berg tunnetaan myös lavarunoudestaan.

Kokoonpanon yhteydessä on mainittu nimet Noitalinna Huraa! ja Leevi­ and the Leavings, joista jälkimmäinen soi etenkin B-puolen avaavan ”Tenavatähti”-biisin taustalla..

Levy piilottaa myös sovituksiinsa ja instrumentaatioonsa pieniä kierouksia. ”Opin maailman edessä luihuutta” lainaa muun muassa bluesista, mutta kuorruttaa sen pehmeällä pasuunalla. 

Huhuu, yhyy!

Huhuu, yhyy!

Beibi, mä oon pilalla

Henna Emilia & Houreet




Henna Emilia kävi läpi ”hirveää eroa” ja oli täyttämässä täysiä kymmeniä, kun hän tarttui kitaraan ja opetteli soittamaan pari Velvet Underground -coveria. Heti perään hän alkoi tehdä omia biisejä. Niitä kuullaan kokoonpanon Henna Emilia & Houreet esikoisjulkaisulla, viime syksynä julkaistulla ep:llä Beibi, mä oon pilalla.

Vaikka kitara on Henna Emilia Hieta­mäelle uudehko instrumentti, musiikin parissa hän on taiteillut pitkään. Lapsuuden pianotunnit ja kuorolaulu olivat vuonna 2010 vaihtuneet garagerockiin ja sittemmin Cats of Transnistrian tunnelmalliseen dreampoppiin. 

Omalla nimellään Henna Emilia tekee suomenkielistä särökitarapoppia, jonka juuret ovat 90-luvulla. Artistin toteamuksen mukaan ”Houreet on jossain Karkkiautomaatin ja Nirvanan välimaastossa”. Musiikki on Karkkiautomaattia melankolisempaa ja Nirvanaa rauhallisempaa, mutta ensiksi mainitun bändin vino huumorintaju ja jälkimmäisen angsti ovat lauluissa läsnä. Elementit pehmentävät toisiaan.

Ep:n nimibiisi ”Beibi, mä oon pilalla” kertoo ihmissuhteen jälkeisestä tilasta, kun mikään ei kiinnosta eikä mikään tuota enää nautintoa. Henna Emilian käsissä aihe tuntuu tuoreelta sen itseironisen otteen ja tarttuvan melodian ansiosta.

”Hei ystävä” jatkaa välirikosta ihastumisen alkumetreille, kun jonkun pitäisi tehdä aloite. Kolmas biisi ”Ameeba” käsittelee ihastumisprosessia sekin, mutta kohteella ei ole silmiä, ei korvia, eikä sydäntä – eikä selkärankaa. ”Voinko koskea sun limaisia rihmoja”, laulussa anotaan. Henna Emi­lian kuulas ääni on usein herkullisessa ristiriidassa kevyen koomisten sanoitusten kanssa.

Arkitodellisuus murtuu myös ep:n viimeisessä biisissä ”Huhuu, yhyy”. Oven takana huuteleva kummitus voi tarkoittaa niin menneen suhteen varjoa kuin mielen pettämistä ”Mä oon ollut liian kauan, liian kauan yksin. Realismi karkaa. Saanko soittaa sulle nytkin?” 

Henna Emilia & Houreet -kokoonpanon kokopitkää julkaisua sopii odottaa tämän vuoden puolella.

Tie ulos normihuorittelusta

Teksti Kaisu Tervonen Kuvat Emmi Nieminen / Vihan ja inhon internet

Yhdeksän hyvää ja yksi huono ratkaisu vihapuheeseen.

Emmi Nuorgam sanoo tottuneensa ”normihuoritteluun”. Tappouhkauksista saamelainen feministibloggari aikoo vieläkin ilmoittaa poliisille. Sen vähäisemmästä ei.

Tähän päätökseen saattoi vaikuttaa se naureskeleva poliisi, joka kysyi Nuorgamilta ”ethän sä nyt oikeasti usko, että nämä ovat tulossa repimään sinulta kohdun irti”. Tällaisen uhkauksen hän oli kuitenkin saanut ja poliisille raportoinut.

Nuorgamin tapaus on yksi monista toimittaja Johanna Vehkoon ja sarjakuvataiteilija Emmi Niemisen tuoreessa kirjassa Vihan ja inhon internet. Vihapuheen kohteeksi joutuneiden ihmisten lisäksi journalistisessa sarjakuva­teoksessa kuullaan tutkijoita, vihaajia ja auttajia.

Vehkoo ja Nieminen ovat tarkastelleet asiaa monelta kantilta. Ratkaisujen ei pidä lähteä siitä, että vihapuheen kokijat joutuisivat muuttamaan käytöstään. Mutta mitä tutkijat, vihaajat, auttajat ja me muut voimme tehdä?

Ratkaisu 1:
Tieto ja tutkimus

Vihan ja inhon internet -kirja on osaltaan osa ratkaisua, sillä se tarjoaa tietoa ongelmasta. Vihapuhetta saavat osakseen kaikki sukupuolet, mutta kirjan mukaan on selvää, että ongelma on sukupuolittunut: Naiset ja naisoletetut joutuvat miehiä useammin verkkohäirinnän kohteeksi.

”Aivan erityisesti niitä vihaajia pitäisi tutkia enemmän: Mikä heidät on saanut lähettämään niitä viestejä ja kommentoimaan sellaisella tavalla? Mistä on lähtöisin se käsitys, että voi sanoa mitä tahansa – ja mitä sille voi tehdä?” Vehkoo kysyy.

Vihaajista hänellä on jo käsitys.

”Me ollaan jaettu vihaajat raa’asti kahteen porukkaan, vaikka oikeasti nyansseja on varmasti paljon enemmän: on trollit ja vihaajat. Nimettömille trolleille kyse on kiusanteosta, pilkasta ja internet-kulttuurista. Osalla niistä on ideologiaa taustalla – saattaa olla äärioikeistolaista ja rasistista ajattelua – mutta ei kaikilla. Sen lisäksi Suomessa on aivan selkeä samaan aikaan valemedian kanssa noussut vihaaja-ilmiö. He ovat keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä – joskus myös naisia – jotka lukevat valemediaa ja uskovat, mitä siellä puhutaan. Heillä on rasistinen ajatusmaailma ja usein naisvihaa. Ja heistä osa esiintyy omalla nimellään.”

Ratkaisu 2:
Sosiaalipolitiikka

Toinen ratkaisu nojaa ensimmäiseen. Kuten Vehkoo sanoo, tarvitsemme tutkimustietoa, joka kertoisi, keitä vihaajat ovat ja millaisista yhteiskunnallisista lähtökohdista he tulevat.

”Mulla on semmoinen käsitys, että sinne vihaajiin mahtuu myös keskiluokkaista perheenisää”, hän huomauttaa.

Ehkä tutkimustieto antaa mahdollisuuksia tarttua vihapuhetta suoltavien yksilöiden tilanteisiin politiikan kautta. Ehkä mielenterveyspalveluissa tulisi kiinnittää huomiota naisvihaan. Ehkä miestyössä tarvitaan entistä väkevämpää asenneoikaisua. Tutkimus voi tarjota vastauksia näihin pohdintoihin.

Yleisemmällä tasolla politiikassa voidaan pyrkiä tasavertaisuuteen. Siitä on joka tapauksessa hyötyä. Jos naisviha vähenee rakenteiden ja mahdollisuuksien tasolla, ehkä se vähenee myös verkossa.

Ratkaisu 3:
Kieli

Yksi Vehkoon oivalluksista on ottaa käyttöön termi verkkoväkivalta. Kun kyse on ”puheesta”, se mahdollistaa ”ei haukku haavaa tee” -typeryydet. Vihapuhetta suollettuaan taas voi aina vedota ironiaan ja huumoriin, kielen hienovaraisiin sävyihin.

Mutta vihapuhe on nimenomaan väkivaltaa: se aiheuttaa pelkoa, ahdistusta, surullisuutta ja elämänilon katoamista aivan kuten mikä tahansa muukin väkivalta. Se on vallankäyttöä, jolla pönkitetään omaa kuviteltua ylemmyyttä ja tehdään toisen elämä hankalaksi.

Vehkoon mukaan moni jää saivartelemaan siitä, ettei lakiin ole kirjattu määritelmää vihapuheesta.

”Nämä vihapuhe-termin kriitikot eivät koskaan ota esiin myöskään sitä, että vihapuheesta on potentiaalisesti tosi lyhyt loikka tekoihin. Johan me ollaan Suomessa nähty useita esimerkkejä. Montako niitä polttopullojen heittelyitä vastaanottokeskuksiin on ollut? Olisiko niitä olemassa, jos sitä ennen ei olisi ollut vihapuhetta?”

Verkkoväkivalta johtaa fyysiseen väkivaltaan.

Ratkaisu 4:
Väkivaltaan puuttuminen

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta eihän se sitä ole: kaduilla nähdään natsiväkivaltaa ja naisia hakataan kotonaan. Suomi on kaksi vuotta sitten sitoutunut Istanbulin sopimukseen, joka on kansainvälinen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä koskeva sopimus. Sen raameja ei kuitenkaan ole noudatettu.

Elokuussa Suomi sai YK:n ihmisoikeusneuvostolta suosituksia ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Noin neljäsosan suosituksista Suomi hylkäsi: esimerkiksi turvakotipaikkojen riittämätöntä määrää ei aiota kasvattaa lisärahoituksella niin kuin Istanbulin sopimus vaatisi. Rasismin vastaisten toimien tehostamiskehotukseen hallitus vastasi Ihmisoikeusliiton mukaan, että tilanne on kunnossa.

Jos naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai rasismia ei oteta vakavasti valtiojohdon tasolla, miten sitä voi odottaa keskustelupalstoilta?

”Niin kauan kuin me yhteiskuntana ja kulttuurina ei pystytä kohtaamaan sitä, että meillä on ongelmia, niin niille ei voida tehdä mitään, vaikka meillä olisi kuinka monta tutkijaa, journalistia ja sarjakuvantekijää, jotka omalta osaltaan yrittävät tarjota ratkaisua”, sarjakuvataiteilija Nieminen toteaa.

Ratkaisu 5:
Valkoisen heteromiehen asettuminen samalle viivalle muiden kanssa

Monet valkoisista heteromiehistä – yhteiskuntamme etuoikeutetuimmasta ryhmästä – ovat jo astuneet askeleita samaa viivaa kohti. Toisille kyseinen taival näyttäytyy väylänä rappioon.

Jyväskylän yliopiston tutkija Tuija Saresma puhuu Vihan ja inhon internet -kirjassa ”valkoisen heteromiehen vastaiskusta”, siitä puolustusreaktiosta, joka maailman muuttumisesta ja etuoikeuksien karsiutumisesta on seurannut. Hän huomauttaa, että vihaajahahmot asettuvat mielellään tasa-arvodiskurssin perinteeseen: heidän mukaansa naiset tarvitsevat suojelua muiden kulttuurien ihmisiltä. Samalla he itse haluavat laittaa naiset kuriin, vaikka sitten väkivalloin.

Tämä ratkaisu on vaikea, sillä se vaatii valkoisia heteromiehiä – niin päättävällä tasolla kuin kotikoneella – olemaan välillä hiljaa ja kuulemaan vähemmistöjen kokemuksia, näkemään heidät kanssaihmisinään. Valitettavasti kulttuuri kulkee päinvastaiseen suuntaan.

”Esimerkiksi Trumpin nousu on samaa ilmiötä, se on ihan valtava kulttuurinen trendi. Vielä jokunen vuosi sitten kuviteltiin, että sivistys etenee ja kehitys kehittyy ja ihmiskunnasta tulee ikään kuin vääjäämättä tasa-­arvoisempi. Jotkut historiantutkijat ovat puhuneet sykleistä: välillä tapahtuu takapakki, jonkinlainen mullistus, joka pysäyttää edistyksen ja vetää sitä taakse­päin. Elämme nyt tällaista aikaa”, Vehkoo toteaa.

Ratkaisu 6:
Vihapuhe virallisen syytteen alaiseksi

Yksi Vihan ja inhon internet -kirjan hahmoista herätti vihapuhetta kuolemansa jälkeen. Oaklandissa klubin tulipalossa kuolleen Hanna Ruaxin kohtalolla hekumoitiin eri nettipalstoilla. Osansa vastenmielisestä vihasta sai myös Ruaxin isä Yrjö Timonen. Hänen mielestään vihapuheen pitäisi olla yleisen syytteen alainen rikos.

Nyt vihapuhe on suurimmaksi osaksi asianomistajarikos eli syytteen nostamisen tekee asianomistaja, yleensä rikoksen kohde. Tähän poikkeus on kiihottaminen kansanryhmää vastaan, joka on virallisen syytteen alainen rikos. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi nostaa syytteen ilman asianomistajan aloitetta.

Tämän muutoksen toimivuus on kuitenkin kyseenalaista. Vaikka toimittaja Linda Pelkonen alkoi saada uhkaavia puheluita, joissa soittaja vihjaili osuvansa Pelkosen reitille väkivaltaisin aikein, kihlakunnansyyttäjä päätti lopettaa tapauksen esitutkinnan. Vasta Journalistiliiton painostus sai syyttäjän määräämään tutkinnan jatkumaan.

Ratkaisu 7:
Sukupuolen lisääminen perusteeksi viharikoksia koskevaan rikoslakiin

Uskonto, etninen tausta tai seksuaalinen suuntautuminen voivat olla perusteita sille, että rikos tulkitaan viharikokseksi. Sukupuoli ei sitä Suomessa tai muissakaan Pohjoismaissa ole.

Siinä missä miehiin kohdistuu useam­min ammattiin liittyviä solvauk­sia, naisilla loukkaukset koskevat usein persoonaa ja ovat sävyltään seksuaalisia ja seksistisiä.

Ruotsalainen rikosoikeuden professori Moa Bladin on todennut, että verkkovihaa kohdanneilla naisilla on miehiä heikompi oikeusturva. Hän kannattaa sukupuolen lisäämistä viha­rikoksia koskevaan rikoslakiin. Samoin tekee Vehkoo.

”Tämän puutteen takia naisiin kohdistuva verkkoviha jää tosi pimentoon, sitä jää ihan hirveästi tutkimatta ja syyttämättä. Poliisi ei ota sitä edes vakavasti, eikä sen määrästä ole mitään vakavasti otettavaa tilastollista tietoa.”

Tai niin kuin Emmi Nuorgam kirjassa sanoo:

”Ei verkon naisvihaa ­pidetä yhteiskunnallisena ongelmana ­muualla kuin tässä meidän feministi­kuplassa.”

Ratkaisu 8:
Verkkosivujen ylläpitäjän ­oikeusvastuun kasvattaminen

Vihapuhetta sikiää myös useilla verkkoalustoilla, joilla toimitaan nimettöminä. Tarpeen mukaan poliisi saa näidenkin alustojen ylläpitäjiltä ip-osoitteita. Esimerkiksi Ylilaudalla tällaisia tapauksia ovat olleet koulu-uhkaukset.

Verkkoväkivallan – esimerkiksi doxauk­sen eli henkilötietojen luvattoman julkaisun ja niihin liittyvien verhottujen uhkausten – kohdalla tilanne on mutkikkaampi.

”Tosi hankalaa niitä ylläpitäjiä on saada vastuuseen. Esimerkiksi Facebookhan sanoo aina tarkoituksellisesti, ettei ole mediayhtiö – vaikka nähdäkseni se aika pitkälle on sitä. Mutta mikä vapauttaa tällaiset alustat vastuusta, joka kuitenkin on muilla sisällönjulkaisijoilla? Kyllähän lehtienkin pitää moderoida keskustelualustojaan”, Vehkoo toteaa.

Ratkaisu 9:
Vertaistuki, yhteisön apu

Vihan ja ihon internet -kirja toimii vertaistukena. Se on pullollaan rohkaisevia tarinoita naisista ja muunsukupuolisista, jotka eivät ole suostuneet hiljentymään pelottelun edessä.

”Mun mielestä yksi kaikkein tehokkaimmista keinoista taistella verkkoväkivaltaa vastaan olisi se, että toiset henkilöt alkaisivat tukea niitä ihmisiä, jotka on otettu kohteeksi. Tukensa voi osoittaa joko julkisesti tai yksityisesti, mikä itselle sopii”, Vehkoo sanoo.

Hänen mukaansa pelkästään se, että kohde ei ole yksin, saattaa ajaa trollit ja vihaajat pois. Vihan kohteelle on joka tapauksessa olennaista tietää, että häntä tuetaan ja että hänen äänensä otetaan vakavasti – silloinkin kun poliisi ei niin tee. Tuki voi olla yhtä lailla yksittäinen twiitti kuin yksityinen kannustus tai kutsu kaljalle.

”Mitä enemmän tästä asiasta puhutaan ja mitä enemmän ihmiset ovat tuoneet omia kokemuksiaan esille, esimerkiksi julkaisseet saamiaan viha­viestejä, sitä enemmän on syntynyt yhteisöllisyyttä verkossa ja sitä enemmän voidaan osoittaa ongelmia tässä keskustelukulttuurissa.”

Kirjassa mainitaan nettihäirinnän uhrien tukemista varten perustettu Trollbusters. Vehkoo mainitsee pari muutakin esimerkkiä: Heartmobin ja Crash Override Networkin. Osa tarjoaa teknistä tukea nettivihan kohteille, osa henkistä ja yhteisöllistä.

Ratkaisu 10:
Se huono ratkaisu

Tämä on ratkaisu, jota kohti olemme menossa: vihapuheen normalisoituminen. Pian ei tarvitse puhua vihapuheesta, koska siitä tulee normaalia puhetta. Kunnianloukkausta muistuttavat solvausviestit muuttuvat ”normihuoritteluksi”, raiskausfantasiat inboksin vakiosisällöksi. Liian monelle näin on jo käynyt.

”Vihapuheen normalisoituminen on selkeä suunta, johon ollaan kulkemassa ja jota kohti ollaan kuljettu Suomessa suurin piirtein viimeiset viisi vuotta. Sitä on vähätelty ja sitä ei ole tunnustettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Sitäkään ei olla tunnustettu, miten vihapuhe rapauttaa meidän julkista keskustelua ja demokratiaa”, Vehkoo sanoo.

On mahdotonta tietää, kuinka moni on vihapuheen tai sen uhan vuoksi pidättäytynyt kirjoittamasta Facebook-päivitystä, blogipostausta, lehtijuttua tai akateemista artikkelia.

”Miten vihapuheen hiljentävä vaikutus osoitetaan? Tietenkin voidaan tehdä tutkimusta, mutta se on hidasta, emmekä voi jäädä semmoista odottelemaan. Varsinkin kun vihapuhe arkipäiväistyy, moni ei enää edes huomaa, että on muuttanut käytöstään”, Vehkoo toteaa.

Emmi Nieminen on samoilla linjoilla.

”Normihuorittelu on niin kuvaava sana kertomaan siitä, miten voimme, emme pelkästään yksilöinä vaan kokonaisena kulttuurina turtua tietynlaiseen käytökseen.”

Yksi ”ratkaisu” joukosta puuttuu. On nimittäin heitäkin, jotka ovat tarjonneet vihapuheelle ratkaisuksi dialogia. Keskustelua on kuitenkin vaikea avata, kun toinen on aloittanut kohdunrepimis­fantasialla.

”Olen yli vuoden ajan perehtynyt näihin vihaviesteihin ja kerännyt niitä valtavan arkiston. Kun niitä analysoi, kyse ei ole keskustelusta tai pyrkimyksestä dialogiin. Suurimassa osassa tapauksista ne eivät todellakaan ole viestejä, joista kehkeytyisi rakentavaa dialogia, jos kohde lähtisi vastailemaan Eikä me voida edellyttää sitä. Sehän on vähän kuin jos pahoinpitelyn kohteen pitäisi osallistua omaan pahoinpitelyynsä”, Vehkoo sanoo.

Ratkaisuun 9 viitaten, dialogia kannattaa pitää yllä verkkovihan kokijoiden kesken ja tukensa ilmaistakseen. Keskusteluun ei kuitenkaan tarvitse ottaa mukaan vihaa ja väkivaltaa levittäviä urpoja. Verkkoterroristien vaatimuksiin ei suostuta.

Emmi Nieminen ja Johanna ­Vehkoo:
Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017)

galleria_b4_350_cmykcmyk

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Pimeän naurun piilopaikka

Nettifoorumi Ylilaudalla piilee niin viha, vertaistuki kuin propaganda.

Yhdet postaavat naisbloggareiden yhteystietoja, toiset venäjämielistä propagandaa ja kolmannet kuvia peniksistä. Suomalainen nettifoorumi Ylilauta on tunnettu kyseenalaisesta sisällöstään. Alustasta on uutisoitu liittyen poliisitutkintoihin, koulusurman suunnitteluun ja tietovuotoihin.

Elokuun lopulla ylläpito päätti sulkea Ylilaudan erotiikka-keskustelu­alueen. Syyksi ilmoitettiin keskustelualueella levitetty kostoporno ja alaikäisten kuvat.

Ylilauta on alkujaan erityisesti kuvallisten viestien välittämiseen tarkoitettu anonyymi nettifoorumi, jollaisia on Suomessa ja ulkomailla muitakin. Ylilautaa pidetään yleisesti 15–25-
vuotiaiden valkoisten miesten ­vihanlevitysalustana ja vittuilu­foorumina. Sieltä löytyy kuitenkin myös vertaistukea ja asiallista keskustelua.

Tietokirjailija Ari Haasio käsitteli Ylilaudan vertaistukea väitöskirjassaan Toiseus, tiedontarpeet ja tiedon jakaminen tietoverkon ”pienessä maailmassa” vuonna 2015. Hän keskitti tutkimuksensa foorumin keskustelualueelle Hikikomero, joka on tarkoitettu sosiaalisesti vetäytyneille. Haasion mukaan ”samanlaisen toiseuden kokemus ja sen eksplikointi keskusteluryhmässä yhdisti osallistujia ja rohkaisi näin jakamaan omia tuntemuksiaan ja turvautumaan keskusteluryhmän muilta osallistujilta saatavaan informaatioon”.

Samaa tarinaa kertovat tätä juttua varten haastatellut ”lautakulttuurin” harrastajat. Heitä on viisi: yksi entinen harrastaja ja neljä nykyistä. ­Kolmen henkilöllisyys on varmennettu – toimittaja Jaakko Keson, valokuvaaja Eetu Järven ja nimettömänä toimivan ex-ylilautalaisen – muut kaksi toimivat sähköpostin välityksellä anonyymeinä tai varmentamattomin nimin.

”Ei oo mitään suuria intohimoja ryhtyä Ylilaudan meemiksi”, toinen selittää valintaansa pysyä nimettömänä. Anonyymiys on Ylilaudan keskeinen toimintaperiaate.

Kaikki neljä nykyistä lautakulttuurin harrastajaa ovat sitä mieltä, että Ylilaudalta löytää vertaistukea. Esimerkkinä pari heistä mainitsee juuri Hikikomeron.

Yksi anonyymeistä haastateltavista kertoo itsekin yrittäneensä tarjota tukea.

”Silloin kun seurasin Ylilautaa päivittäin, vähintään kerran parissa päivässä joku postasi langan, minkä peruskaava oli, että kyseinen henkilö on todella masentunut ja syrjäytynyt eikä tiedä, mitä elämällään tekisi, kun mikään ei tunnu miltään. Monesti nämä ihmiset puhuivat myös siitä, että heillä on itsetuhoisia ajatuksia. Yritin sitten niissä langoissa auttaa niitä ihmisiä.”

2017-09-25-kello-17.15

Asiatiedosta ja vertaistuesta puhuu myös Jaakko Keso, lautakulttuuria kymmenisen vuotta seurannut Ylen toimittaja. Hän päätyi kuvalaudoille aluksi keskustelemaan valokuvauksesta ja matkustelusta.

”Johonkin ihmissuhdelaudalle on myös tullut postattua, jos on mielen päällä jotain. Siellä pystyy niin vapautuneesti avautumaan asioista, ja joo, yleensä sieltä saa niitä huonoja vas­tauksia mutta myös mukavalta tuntuvaa vertaistukea.”

Myös Järvi muistuttaa, että pahamaineisten postausten ohella ”Ylilauta on kuin mikä tahansa keskustelufoorumi. Ylilaudalla voit keskustella harrastuksista, musiikista, taiteesta, sijoittamisesta, masennuksesta tai ihan mistä vaan.”

Osansa lautakulttuurin viehätyksessä on Keson mukaan kuitenkin myös ”salakerhomaisella tunnelmalla”.

”Pian huomasin, että siellä oli hyvin omalaatuinen tunnelma ja huumori ja tosi omalaatuisia tempauksia ja kampanjoita, mikä oli tosi kiehtovaa: sellainen parviäly.”

Keso kertoo ”operaatio Maunosta”, jota hän oli mukana masinoimassa vuonna 2010.

”Tangomarkkinoiden aikaan ympäri Suomea oli laulukojuja, jonne ihmiset saattoi mennä laulamaan jotain tangobiisiä. Ne laitettiin sitten nettiin, jossa kansa sai äänestää suosikkejaan jatkoon. Joku oli löytänyt Mauno Hakkilan. Se oli joku arviolta seitsemänkymppinen tyyppi, joka lauloi Hopeisen kuun tosi horjuvalla äänellä, semmoinen koominen ja hellyttävä hahmo. Joku ehdotti, että äänestetään tää voittoon, että tästä tulee kansansuosikki.”

Keso jalosti ideaa pidemmälle niin, että kilpailun seuraaville sijoille äänestettiin ihmisiä, joiden etunimien ensimmäisistä kirjaimista muodostui sana ”Mauno”.

Samanlaisesta huumorista kielii toisen haastateltavan kertomus. Aiem­min Ylilaudalle postannut henkilö, joka ei halua nimeään julkisuuteen, kertoo kuvalautalaisten kesken toteutetusta omenavarkaudesta. Omenien tilalle jätettiin kuvia omenoista.

Omenavarkaudet ja Tangomarkkinaäänestysten kaappaukset olivat vielä hupaisia episodeja, vinolla huumorilla varustettuja voimainnäytöksiä. Tempaukset ovat kuitenkin saaneet myös ikävämpiä piirteitä.

Kun Sanna-Mari Paakki ja Elina Sorsa ryhtyivät loppuvuodesta 2016 kampanjoimaan somessa rintojen yliseksualisointia vastaan, heidän lanseeraamansa #tissiviikko noteerattiin myös Ylilaudalla. Kampanjaan osallistuneiden ihmisten kuvia jaettiin foorumille ilkein ja haukkuvin saatesanoin.

Paakki oli ollut lautalaisten hampaissa aiemminkin, kommentoi­tuaan ”vaimomatskuu”-sanan seksismiä. Ylilaudalla oli julkaistu hänen puhelin­numeronsakin.

Joissain tapauksissa häirintäkampanjat ulottuvat mantereelta toiselle. Näyttelijä-taiteilija Shia LaBeoufin ja taiteilijoiden Nastja Säde Rönkön ja Luke Turnerin livestream-teos He Will Not Divide Us pystytettiin samana päivänä, kun Trump astui virkaan. Yhdysvaltalaiset 4chanin – paikallisen kuvalaudan – käyttäjät trollasivat teoksen kerta toisensa jälkeen alas.

Tutkija Jonne Arjoranta kertoo ylilautalaisten jatkaneen mallia, kun kolmikon taideteos Alone Together saapui Suomeen. Taiteilijat olivat eri puolella Suomea salaisissa paikoissa mökeissä, joista oli livestream Kiasman ARS17-näyttelyyn.

”Nämä keskustelijat yrittivät selvittää, missä mökit ovat. Ja he kävivät Kias­massa paikan päällä heilumassa, ainakin yhdessä tapauksessa Pepe-maski päässä.”

Pepe on sammakkohahmo. Alunperin se on tuttu Matt Furien sarjakuvasta Boy’s Club ja sittemmin lukuisista meemeistä, etenkin äärioikeiston ideologiaa symppaavista meemeistä.

Arjoranta kertoo myös toisesta tapauksesta. Kun yhdysvaltalainen toimittaja Leigh Alexander kävi Suomessa puhumassa, Ylilaudalla heräsi halu trollata tapahtumaa.

”Ilmeisesti paikan päälle uskaltautui lopulta muutama henkilö.”

2017-09-25-kello-16.56

Sivuston ylläpitäjä Aleksi Kinnunen kieltäytyi haastattelusta. Puhelimessa hän sanoi syyksi huonot kokemukset suomalaistoimittajista. Kinnunen on joutunut usein vastaamaan toimittajien esittämiin Ylilautaa koskeviin syytöksiin.

Samaa viestiä toistaa yksi anonyymeistä haastateltavista, joka kirjoittaa: ”Luottamukseni sinun ammatti­taitoosi toimittajana on rehellisesti sanottuna nolla.” Epäluottamus on molemminpuolista: on mahdotonta tietää, onko haastateltava tosissaan vai trollaamassa.

Kysymys on Ylilaudan ytimessä. Kuva­lautojen alkuvaiheessa tästä ei itse asiassa ollut edes kysymystä. Kyseessä oli salakerho, jonka nihilistinen huumori sitoi sisäpiirin yhteen. Kaikki oli pilaa, ja kaikki valtavirtaa järkyttävä pila oli onnistunutta. Epäkorrektiutta roiskittiin samaan tapaan kuin punkkarit käyttivät aikanaan natsisymboleita: sokkiarvon takia.

Jaakko Keso esittää esimerkin vitsistä, joka on lähtenyt käsistä. PewDiePie eli Felix Kjellberg on ruotsalainen tubettaja. Hänellä oli parhaimmillaan yli 50 miljoonaa seuraajaa, jotka seurasivat PewDiePien liioiteltuja reaktioita tämän pelaamiin peleihin ja tämän epäkorrektia, kuvalaudoilta tuttua huumoria. Alkuvuodesta tubettaja sai kyseenalaista julkisuutta, kun media alkoi kiinnittää huomioita tämän vitsien rasistisuuteen.

”Ei munkaan mielestä ole hyvä asia viljellä n-vitsejä tai ’tappakaa kaikki juutalaiset’ -tyyppisiä vitsejä, mutta jos sitä kontekstia ei ymmärrä, ne vitsit ymmärtää väistämättä eri tavalla. Tämä on tosi vaikea kysymys, itsekin olen aika hukassa, että miten tähän pitäisi suhtautua tuntien sen kulttuurin ja tietäen, mistä se kumpuaa. PewDiePie ei ole mikään natsisymppaaja tai rasisti, se vaan tavallaan puhuu sitä oman yhteisönsä kieltä, minkä ihmiset osaa tulkita tietyllä tavalla”, Keso sanoo.

Ylilaudan etusivun mukaan foorumilla on 3,5 miljoonaa kävijää kuukaudessa. Vaikka luku olisikin liioi­teltu, on selvää, että laudalla käy muitakin kuin 15–25-vuotiaita miehiä, jotka hellivät vihaa naisia ja maahanmuuttajia kohtaan. Osalle Ylilaudan postauksissa kyse on ”vain” vitsistä, jonka sisältö vaihtelee. Yksi anonyymi kertoo:

”’Nettinatsien’ eli ironisesti maahanmuutosta öyhöttävien nyymien langat ovat eritoten suosiossa, mutta niiden seassa on ihan varmasti myös tosissaan postattuja ’rotutohtorien’ mielipiteitä. Alunperin nämä langat olivat ihan pelkkää ironiaa, mutta Ylilaudan käytön normalisoituessa yhä useamman suomalaisen keskuudessa osa varmaan luuli näiden lankojen olevan tosissaan.”

Tutkija Jonne Arjoranta tunnistaa saman ilmiön.

”Kun keskeistä on se, että keskusteluun on tärkeä tuoda asioita, jotka jotenkin järkyttää valtavirtaa tai tuottaa huumoria valtavirrasta, se tarkoittaa yleensä kaikenlaista rasistista, seksististä ja tämäntyyppistä materiaalia. On hyvin vaikea joissain tapauk­sissa erottaa sitä, että onko nämä nyt vakavissaan vai onko tämä vain läppää – tai onko sillä mitään merkitystä?”

Tutkija ei voi tietää kunkin viestin motiiveja tai postaajan poliittisia näkemyksiä, mutta ei hänen Arjorannan mielestä tarvitsekaan.

”Aina voidaan – riippumatta taustalla olevista intentioista – tutkia sitä, mitä siellä ihan aktuaalisesti sanotaan. Tietyllä tavalla on loppujen lopuksi yhdentekevää, onko se nyt huumoria vai ei, jos lopputulos on vaikka se, että keskustelu on avoimen rasistista. Silloin se kaikesta huolimatta tuottaa niitä rakenteita tai osallistuu siihen.”

Ylilauta on liitetty rasististen ja vihamielisten rakenteiden tuottamiseen sitäkin kautta, että foorumin ylläpitäjä Kinnunen vuokrasi palvelintilaa MV-lehdelle aina heinäkuuhun 2016 asti. Palstoissa on paljon samaa – vihamielistä ja salaliittoteorioita pursuavaa sisältöä – mutta siinä missä Ylilautaa leimaavat myös moniäänisyys ja huumori, MV-lehti kietoutuu journalismin kaapuun ja esittää törkynsä totena.

2017-09-26-kello-14.51

Arveluttavat poliittiset ideo­logiat kukkivat tosin myös Ylilaudalla, muutenkin kuin vitsinä. Erityisen vahvoilla lautakulttuurissa ovat oikeistolaiset näkökannat. Arjoranta kertoo, että 4chanin seuraajassa 8chanissa on pol eli politiikan alalauta mutta sen lisäksi erikseen leftypol-lauta eli vasemmistoväritteiselle politiikalle omistettu alue.

”Se ikään kuin kertoo, mikä oletusarvo on.”

Kanadan yleisradioyhtiö CBC kutsuu 8chania suoraan alt right -foorumiksi.

Lautakulttuuriin osallistujilla – ainakin osalla heistä – on tapana leveillä kulttuurin ymmärryksellään. Pitää osata erottaa trollit vilpittömyydestä, vanhat uusista käyttäjistä ja propaganda yksittäisistä mielipiteistä. Ylilauta onkin eräänlainen medialukutaitotesti, jossa omaa osaamistaan voi harjoittaa.

Hyvälle medialukutaidolle olisi käyttöä erityisesti propagandan suhteen. Ylilaudalla tuodaan välillä esiin epäilyjä eri tahojen vaikuttamisyrityksistä. Kokoomusnuorten Ylilauta-meemitehtailuista on foorumilla esitelty myös todistusaineistoa some-keskusteluista napattujen kuvakaappausten muodossa, vaikka aineiston todenperäisyydestä ei ole takuita.

Arjoranta ei ota kantaa siihen, ovatko kokoomusnuoret ehkä tehtailleet meemejä Ylilaudalle, mutta hän sanoo olevansa ”yllättynyt, jos jollain poliittisella puolueella ei ole vielä tällaista, ne ovat kyllä pudonneet kelkasta jo pahasti”.

Yksi anonyymeistä haastateltavista muistuttaa, että Ylilauta on keskustelukanava siinä missä muutkin.

”En näe ongelmaa siinä, että puolueet pyrkivät vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin tai lisäämään omaa kannatustaan Ylilaudalla, mikäli heidän agitointinsa perustuu faktoille. Ylilaudalla kampanjointi ei ole yhtää sen tuomittavampaa kuin kadulla lentolehtisten jakaminen.”

Huonosti laadittu propaganda ei laudalla mene helposti läpi. On opittava, miten keskusteluun kannattaa osallistua. Toinen anonyymi kertoo:

”Jos saavut paikalle etkä osaa toimia kyseisen sivun tarkkojen postaus- ja käyttäytymismallien mukaan, sulle nauretaan ja sulle vittuillaan, eikä sua oteta tosissaan. Jos väärässä hetkessä postauksissasi osoitat olevasi muuta kuin valkoinen heteromies, niin mitä luultavimmin saat osaksesi hyvinkin kamalia kommentteja.”

Suurin osa haastateltavista joka tapauksessa uskoo, että Ylilautaa käytetään propaganda-alustana. Yksi ­asian suhteen epäröiväkin vastaa:

”Ylilauta on pullollaan natsimateriaalia, antisemitismiä, salaliittoteorioita, rasististen oikeistopoliitikkojen hypetystä, viimeisimpänä muun ­muassa Huhtasaaren presidenttiehdokkuuden hypetys. En osaa ottaa kuitenkaan siihen kantaa, onko nää jotain tietoisesti masinoituja kampanjoita, vai orgaanisesti lauta­kulttuurin sisällä syntyneitä ilmiöitä.”

Myös ex-postaaja nostaa esiin Huhtasaaren kampanjan. Jo nyt hänen ”Paperit, kiitos” -mainoksestaan on saatu ”Paperi T, kiitos” -meemi. Naureskelu Huhtasaaren mainoksen kustannuksella tuskin haittaa, kunhan tarpeeksi moni vääntää evoluution kieltäjän nimen vaalilappuun – vaikka sitten läpällä ja vitsin varjolla.

Meemeistä on tullut yhtä pätevä ellei pätevämpi kampanjointityökalu kuin pelkästä tekstistä puhumattakaan pitkistä, tietoon pohjaavista esityksistä.

Ex-ylilautalainen muistuttaa, että Trump testasi meemejään 8chanilla ennen kuin postasi ne Twitteriin. Ainakin Hillary Clintonin kuva, jonka taustalla oli seteleitä ja teksti ”The Most Corrupt Candidate Ever” ilmestyi keskustelufoorumille ennen presidenttiehdokkaan Twitter-tiliä.

Visuaaliset vitsit peittävät välillä viestin, jossa ei ole mitään hauskaa. Jotkut vitsit onkin otettava vakavasti. Trump oli vitsi, kunnes hänen presidenttiydestään tuli totta. Suomi ensin -porukka on valmista sketsihahmoainesta, mutta hekottelu ei mitätöi heidän edustamaansa öyhötystä.

Onko vika kuitenkin internetissä? Tuoko anonyy­miyden mahdollisuus ja etäisyys muihin esiin pimeimmät puolemme? Tuottaako internet keskustelumuotoja, jotka halveksuvat hyviä tapoja ja ihmisoikeuksia?

”Kyllähän me postaamme internetiin myös niitä yksisarvisia”, Arjoranta muistuttaa.

”Ylilaudalla tulee ehkä selkeämmin esiin tietyntyyppiset näkemykset ja keskustelukulttuuri, mutta se ei ole syy poliittisen ilmapiirin muutokselle vaan seurausta siitä.”

Arjoranta ei usko, että anonymiteetti itsessään kuitenkaan johtaa laukomaan pimeitä näkemyksiä, loukkaavaa materiaalia ja painokelvotonta sontaa.

”On niin helppoa syyttää anonymiteettiä näistä jutuista. Samaa nähdään kuitenkin selkeästi myös esimerkiksi Facebookissa: vaikka ihmiset esiintyy omalla nimellään, siellä on ihan samantyyppistä varsin negatiivista keskustelukulttuuria. En ole vakuuttunut myöskään siitä, että internet on rikki, vaikka siinä on kielteisiä piirteitä.”

Kuten tietoverkkoja, sukupuolta ja pelejä tutkinut yhdysvaltalainen Adrienne Shaw on todennut: ”The internet is full of jerks because the world is full of jerks.” Netti on täynnä paskiaisia, koska ­maailma on täynnä paskiaisia.

Ylilauta on 2011 perustettu kuvafoorumi, jossa keskustelua käydään anonyymisti ja ilman nimimerkkejä useilla alalaudoilla. Alalautojen aiheet vaihtelevat ihmissuhteista matkustamiseen, peleistä yhteiskuntaan ja politiikkaan. Suosituin alalauta on Satunnainen.

Alalauta on merkitty NSFW-tagilla (not safe for work), mikäli sen aihealueet ovat erityisen provosoivia, pornoon viittaavia tai muuten työpaikalla selaamiseen sopimattomia.

Ylilautaa edelsivät Suomessa muun muassa Finnchan, Kuvalauta, Kotilauta ja Lauta.net. Kansainvälisiä malleja Ylilaudalle ovat muun muassa Something Awful, Reddit, 4chan ja 8chan.

Sanastoa:
Lurkata = seurata kommentoimatta
Postata = aloittaa viestiketju tai kommentoida sitä
Nyymi = anonyymi, Ylilaudalle postaaja
Jonne = negatiivinen viittaus nuoreen tai muuten hölmöön tyyppiin
Normo = ”normaali”, ”tavis”, ihminen, jolla on sosiaalinen elämä netin ulkopuolella
Hikky = Sosiaalisesti eristäytynyt ihminen

Lumme Energia
Sideways 2018

Noitia, politiikkaa ja taidetta

Vähemmän anarkiaa mutta enemmän elokuvia.

Joillekin elokuva on teollisuutta – rahaa – toisille elokuva on kieltä – tiedettä – meille se on rakkautta ja anarkiaa.” Nämä sanat Mika Siltala kirjoitti toista kertaa järjestetyn Rakkautta & Anarkiaa -elokuvatapahtuman katalogiin vuonna 1989. Järjestäjäporukka oli ensimmäisen vuoden jälkeen vaihtunut, mutta meno pysyi vinona.

Kalle Kinnunen ja Lauri Lehtinen ovat nostaneet sanat kirjansa 30 vuotta Rakkautta ja Anarkiaa alkuun. Elokuvatoimittajat ovat kronikoineet juhlavuottaan viettävän elokuvafestivaalin vaiheet vuodesta, elokuvavieraasta ja muutoksesta toiseen.

Tapahtuma alkoi vapaaehtoisvoimin pystyyn kasattuna, yksittäiseksi tarkoitettuna elokuvaviikkona, jonka aikana esitettiin Derek Jarmanin ja Lina Wertmüllerin elokuvia. Jälkimmäisen ohjaajan elokuvasta tapahtuma sai nimensä.

30 vuotta myöhemmin tapahtuma on vähemmän anarkistinen kuin alkuvuosinaan – sokin määrä on vähentynyt, eikä ”laatuelokuvaa” pidetä enää kirosanana. Rakkauden määrä sen sijaan vain kasvaa. Viime vuonna elokuvanäytöksiä oli noin 500 ja kävijöitä noin 57 000.

Kaikkia elokuvia ei tänäkään vuonna ehdi nähdä. Mutta katso ainakin nämä:

I Am Not a Witch

(Britannia/Ranska 2017)

Walesiläisohjaaja Rungano Nyoni kertoo esikoiselokuvassaan noitaleiristä synnyinmaassaan Sambiassa. Kahdeksanvuotiasta Shulaa syytetään noituudesta, ja hänet lähetetään leirille toisten kaltaistensa luo. Cannesissa pöhinää aiheuttanutta elokuvaa on kiitetty niin kuvauksesta kuin itsevarmasta otteesta.

Clash

(Egypti/Ranska 2016)

Koko draama sijoittuu lähes kokonaan poliisin vankienkuljetusvaunuun, johon on ahdettu ihmisiä eri taustoista, yhteiskuntaluokista ja ideologioista. Kiinniotot tapahtuvat Egyptin kansan­nousun sekavassa jälkitilanteessa. Mohamed Diabin ohjaaman elokuvan yhteydessä on puhuttu niin kauhusta kuin objektiivisesta poliittisesta debatista.

Kasvot, kylät – Visages, Villages (Ranska 2017)

Pitkän linjan elokuvaohjaaja Agnès Varda ja yksi maailman kuukuisimmista muralisti-katutaiteilija-valokuvaajista, JR, matkaavat läpi pikkukaupunki-Ranskan tie-elokuvassa, jonka ovat itse ohjanneet. The Guardian antoi viisi tähteä elokuvalle, joka kertoo taiteesta, ystävyydestä, kasvoista ja kylistä.

RUMBLE

(Kanada 2017)

Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat on yritetty häivyttää historian kirjoista. Tämä koskee moninkertaisesti populaarimusiikin historiaa. Kanadalaisdokumentti perehdyttää muun muassa alkuperäiskansoja edusta­vien Link Wrayn, Charlie Pattonin ja Buffy Saint-Marien musiikkiin – ja näyttää sitten heidän vaikutuksensa nykymusiikkiin.

Call Me By Your Name

(Italia/Ranska/Brasilia/USA 2017)

Festivaalin avajaiselokuva on läpeensä kehuttu ja sensuelliksi luonnehdittu kuvaus 17-vuotiaan nuorukaisen ensirakkaudesta vanhempaan mieheen. Luca Guadagninon ohjaama draama sijoittuu Pohjois-Italiaan ja vuoteen 1983.

R&A Shorts

Lyhytelokuvien sarjassa nähdään muun muassa Rosa Liksomin ja Amanda Kernellin retrospektiivit. Jälkimmäinen on myös festivaalin vieraana täyspitkän elokuvansa Saamelaisveri kanssa (arvio sivulla 62).

Kaisu Tervonen

Rakkautta & Anarkiaa 14.–24.9.

www.hiff.fi

Kalle Kinnunen ja Lauri Lehtinen: 30 vuotta Rakkautta ja Anarkiaa (Like 2017)

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Hyvän maun asialla

Turkulainen vegaaniruokatapahtuma nojaa nautintoon.

Vegaanibuumi näkyy myös kesän tapahtumakartassa. Vegånia on Turussa tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä vegaaniruokaan keskittyvä tapahtuma.

Tapahtuman taustalla on kaksi naista. Idea lähti Suvi Kiukaksen pitkäaikaisesta unelmasta. Yhdessä Kiukas ja Roosa Vastamäki perustivat yhdistyksen. Sen suurempaa yritystä taustalla ei ole.

”Me ollaan puhuttu, että lähdetään mieluummin ekana vuonna pienesti liikkeelle ja koitetaan järjestää onnistunut pieni tapahtuma. Toivomme siis, että pystymme jatkamaan tätä tulevina vuosina”, Vastamäki kertoo.

Tapahtumaan on varmistunut ainakin kymmenen ruokamyyntipistettä, niiden mukana Kuori/Roots Kitchen, Vänäk ja Tikitak – sekä muita myyntipisteitä ja ohjelmaa.

Niiden lisäksi muun muassa Turun hittiravintola Kaskis on lupautunut elokuun ensimmäisellä viikolla tarjoilemaan vegaanisen Vegånia-annoksen tai menu­kokonaisuuden.

Vegånia on mukana vegaanitrendissä, jossa nautinto ja hyvät maut ovat pääosassa.

”Taustalla on meidän henkilökohtainen halu nostaa tietoisuutta vegaani­ruoasta siinä mielessä, että se voi olla hyvää ruokaa. Meitä ei tässä tapahtumassa kiinnosta saarnata mistään tai koittaa käännyttää ketään. Me halutaan, että siellä tarjotaan hyvää ruokaa, joka ikään kuin sattumalta on myös vegaanista”, Vastamäki kertoo.

Nautinnon puolesta puhuu myös se, että tapahtuman kanssa yhtä aikaa torin ympäristöön asettuu pienpanimofestivaali Tupa.

”Eli periaatteessa meiltä voi ostaa ruokaa ja mennä juomaan kaljaa heidän puolelleen. Meillä on myös molempina iltoina keikkoja Kirjakahvilan pihalla.”

Syntyjään turkulainen Vastamäki kertoo, että Turun vegaaniruokatarjonta on parantunut etenkin viime vuoden aikana. Myös Turun kaupunki on suhtautunut positiivisesti vegaanitapahtuman järjestäjiin.

”Turkulaisuus näkyy myös nimessä. Se ruotsalainen å on Turussa semmoinen juttu. Ja olemme ensisijaisesti lähestyneet turkulaisia ravintoloita, koetamme nostaa heitä samalla esiin.”

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Vegånia 4.–5.8. Vanha Suurtori, Turku. vegania.fi

Lumme Energia
Sideways 2018

Kiusaajia vastaan

Pii, 32, on kokenut niin henkilökohtaista kuin yhteiskunnallistakin kovistelua.

Kuvat Veera Järvenpää

”Ennen neljättä luokkaa kävin ala-astetta viidessä eri koulussa. Kyllähän se vaikutti. Ei pahemmin päässyt juurtumaan eikä kaveripohja vakiintumaan.

Luulen, että mulla on lapsesta asti ollut mielenterveysongelmaa. Osa liittyy varmaan tähän sukupuoliristiriitaan, vaikka en osannut yhdistää ongelmaa tähän. Sekin vaikutti, että olin aina koulukiusattu. Mua kiusattiin todella ankarasti päiväkodin ensimmäisestä päivästä yläasteen viimeiseen päivään.

Kun neljännellä luokalla asuinpaikkani vakiintui, ikävä kyllä muutin Hyvinkäälle. Se oli tosi ankea mesta. Erilaisuus oli ihan myrkkyä. Vaikka en silloin osannut tuoda sukupuolen moninaisuutta esiin, niin erilainen mä kyllä olin.

Kun muut nuoret kapinoi vanhempia ja auktoriteetteja vastaan, ja koska mä sain kaikkea paskaa muilta nuorilta, mä aloin kapinoida niitä vastaan. Se ei ollut kaikkein paras juttu itsesuojelun kannalta. Mulle tuli vaan sellainen vastarinta, että ’ai, te ette tykkää siitä, millainen mä oon. Oon sitten tällainen vielä kaksi kertaa kauheammin.’

Pukeuduin epämuodikkaasti, kuuntelin vääränlaista musiikkia, poika­oletettuna mulla oli liian pitkät hiukset – luulen että kymmenen vuotta myöhemmin se olisi ollut ihan okei, mutta silloin se ei todellakaan ollut okei. Mut lähetettiin tarkkikselle, koska mut oli helpompi lähettää sinne kuin puoli koulua.

Viihdyin aika pitkälti omissa oloissani. Mun vanhemmat oli onneksi hyvin messissä.

Olin niin rikki yläasteen jälkeen, että mulla oli kaks välivuotta sen jälkeen. Sitten menin opiskelemaan musiikkiteknologiksi Orimattilaan. Silloin vasta kunnolla muodostin oman persoonani.

Peruskouluaika oli ollut pelkää selviämistä, mun kaikki henkinen energia meni siihen, että selvisin – ja melkein en selvinnyt. Siihen aikaan liittyi kaksi itsemurhayritystä: yksi yläaste­ikäisenä ja yksi välivuosien aikana.

Orimattilassa mun luokalla oli aika monia sellaisia, jotka oli tottunut olemaan erilaisia. Meillä oli oma rakennus siellä niiden 16-vuotiaiden amislaisten kanssa. Ne olis varmasti jatkaneet samalla linjalla, mihin mun yläaste jäi. Ja kyllä sieltä joskus kuuluikin jotain huutelua, mutta se oli aika helppoa siinä vaiheessa, kun sulla on kokonainen linja, kolme vuosikurssillista tyyppejä, jotka on että ’ai, mitä sä sanoit’.

Orimattilassa omanlaisten ihmisten ympäröimänä sitä pystyi oikeasti löytämään jotain itsestään. Aiemmin pystyi peilaamaan, että on vain kiusaajia ja minä.  Mutta nyt kun oli erilaisia ihmisiä, pystyi hakemaan sitä, kukakohan minä olen näiden joukossa.

Siinä vaiheessa ajattelin olevani aseksuaali [ei tunne seksuaalista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan]. Ajattelin, että mun sukupuoli-identiteetti on se, että ei voi vähempää kiinnostaa.

"Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on."
”Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on.”

Mulla kesti käsittämättömän pitkään ennen kuin tajusin, mistä on kyse. Olin 27, kun ymmärsin, että ’hei, tää on se juttu’. Sen jälkeen, kun katsoi taaksepäin, kaikki palaset loksahteli kohdalleen.

Todellisuudessahan takana oli tosi pitkä kehityskaari, mutta se hetki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin saanut vanhasta koulustani Orimattilasta pienen pätkän tuntiopettajana. Mulla oli paita, jossa oli rintataskut, joihin tungin kaikki kamani, ja siihen toisen paidan päälle. Olin bussissa matkalla töihin ja tajusin, että helkkari, mulla on tissit. Pää meinasi räjähtää.

Tavallaan se ei ollut täysin uutta. Musta oli jotenkin tuntunut, että mulla kuuluis olla rinnat.

Se oli torstaipäivä. Sinä iltana lueskelin, miten hormonikorvaukset toimii ja hormonit vaikuttaa. Mulla oli maanantaina aika psykiatrian polille liit­tyen mun terapiaan. Siellä pyysin lähetteen transtutkimuksiin.

Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on. Ymmärrän, että byrokratia joutuu toimimaan rajatuin työkaluin, mutta translakia ei ole haluttu päivittää sitten sen asettamisen. Se on vuodelta 2002.

Mulla on ollut aina tosi epämukava olo peniksen kanssa. Ainoa hyöty, mikä siitä oli, oli että pystyi käymään seisaaltaan pissalla. En tykännyt yhtään mistään, mitä se teki. Siellä oli tehtaat, jotka tuotti materiaa. Ja jos sitä ei hoitanut ulos, se tuli minun tapauk­sessani sieltä väkisin ulos. Penis oli ­ällöttävä lötjäke.

Loppuvaiheessa ennen genitaali­kirurgiaa, jos näin itseni alasti peilistä ja satuin näkemään alakerran, voin fyysisesti pahoin. Se inhotti niin paljon.

Täällä tehdään tasan yhdenlaista kirurgiaa – vaikka täytyy kehua: Suomessa on erittäin pätevät kirurgit. Olisin kuitenkin itse kaivannut leikkausta, joka ei olisi tehnyt sisälle mitään. Se olisi ollut vaan kosmeettinen.

Lopputulos ei ole ihan sen näköinen, mitä haluaisin. Mutta ymmärrän sen, että jos suomessa on 50 000 transsukupuolista, meillä ei silti voi olla 50 000 erilaista prosessia. Se olisi optimaalista mutta ei resurssien kannalta realistista.

Jos mut olisi määritelty syntymässä tytöksi ja olisin käynyt läpi cis-tyypillisen [syntymässä määritellylle sukupuolelle tyypillisen] puberteetin, olisin silti transprosessissa. Silloin se prosessi olisi erinäköinen, mutta en olisi kotonani cis-naiskropassakaan.

Mun mielestä on tosi jees olla trans. Vaikka sentyyppinen valta, mitä järjestelmässä käytetään toisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta vastaan, on tosi kammottavaa. Toisella puolella on kuitenkin se, että täällä on transprosessi, ja se kuuluu julkiseen terveydenhuoltoon.

Mulla on paljon kansainvälisiä ystäviä, monet niistä transihmisiä. Jotkut heistä asuu maissa, joissa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta prosessiin. Sä maksat hoidot itse tai et tee mitään. Tai saatat asua maassa, jossa ei edes saa juridisesti vaihtaa nimeä.

Siksi tiedostan myös sen, että on hyvä, että meillä on prosessi, vaikka ongelmallinenkin.

Nyt olen käynyt yhteiskunnalle ’kauhean raskaan” sukupuolenkorjausleikkauksen läpi. Olen kuullut jotain arvioita, kuinka paljon se suunnilleen veronmaksajille maksaa.

Olen podcasteissani sanonut, että ’okei, olen laskenut leikkauksen hinnan ja jakanut sen suomalaisten veronmaksajien kesken. Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään.’

Sen näkee, miten ihmiset trans­prosessissa herää ja miten paljon ne saa kiinni elämästä, työllistyy, lähtee opiskelemaan ja pääsee pois ­mielenterveyssotkujen kierteestä. Vaikka se maksaisi kuinka paljon, se tulisi ­huomattavan paljon halvemmaksi kuin olla loppuelämä siinä kierteessä, suljetulla osastolla tai käydä terapiassa pystymättä käymään töissä.

Se prosessi on voimaannuttava henkilötasolla, mutta tietyllä tavalla myös yhteiskunnallisella tasolla, kun jengi pääsee messiin.

"Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään."
”Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään.”

Haraan edelleen kaikenlaisia kiusaajia vastaan. Tällä hetkellä kiusaajat on iso ryhmä, kuten trans- ja homo­foobikot, rasistit tai antifeministit.

Kaikki edistys aiheuttaa aina vastareaktion. Positiivista on, että edistystä tapahtuu. Näistäkään asioista ei olisi puhuttu julkisesti 20 vuotta sitten, meillä ei ollut puolueita tai opetussuunnitelmaa, joiden ideaan nimenomaan kuuluu, että sukupuolen moninaisuus otetaan huomioon.

Transvastaisuus on vastareaktio sille, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa. Transvastaisuus on selkeästi myös vastareaktio tasa-arvoiselle avioliitolle. Kyllä Aito avioliitto -­väki puhuu edelleen avioliitosta, mutta tuntuu, että ne puhuu melkein ­enemmän sukupuolen moninaisuudesta, miten saatanasta se on. Koska yksi tappelu on hävitty, siirrytään seuraavaan, joka voidaan ehkä vielä voittaa.

Puhun podcasteissani aika paljon LBGTQIA-asiaa ja puhun hyvin avoimesti mun transprosessista ja muutenkin transasioista. Sinne sivulle, samoin kuin mun sarjakuvasivulle, tulee kaikenlaisia kommentteja. Moderoin jokaisen kommentin. Jos siellä on joku ääliö, sen kommentti ei päädy kommenttikenttään, mutta ne päätyy mun sarjakuvaan.

Mulle on tultu kerran heiluttelemaan kikkeliä bussipysäkillä. Se tuli vastapäiseltä terassilta ja huuteli ’hei ootsä tyttö vai poika?’. Sitten se alkoi tulemaan tien yli: ’Kato mitä mulla on.’ Voi vittu. Se oli aikaa ennen kuin olin käynyt mitään fyysistä prosessia. Tavallaanhan siinä kohtaa se oli henkinen voitto, että ’hei, minusta ei tiedä’.

Nykyäänkin, jo viisi vuotta prosessia läpikäyneenä, minut säännönmukaisesti sukupuolitetaan mieheksi. Jos joku syrjii mua epäselvän sukupuoleni takia, se on tosi ristiriitainen tilanne. Että ’haista vittu, mutta olipa kiva, kun huomasit’.

Kun ihmiset sukupuolittaa väärin, ei ne tee sitä lähtökohtaisesti ilkeyttään. Ok, jotkut tekee, mutta ne tilanteet on aika selkeitä. Mutta se, jos sua ei uskota tai sitä pidetään läppänä, on melkein pahempaa kuin että joku rupee vänkäämään vastaan. Jos joku ottaa mun sukupuolen hauskana läppänä, sitä tietää, että näyttäytyy yksi­selitteisen miespuolisena, vaikka sitä on käynyt aika kovan mankelin sen eteen, ettei niin olisi.

Mut sukupuolitettiin mieheksi myös sen jälkeen, kun olin puhunut, että mun klitorikselle oli tehty haava­hoitoa. Se ihminen kuitenkin kuuli, kun puhuin olleeni gynekologilla.

Mulle tulee ristiriitainen olo siitä, onko väärinsukupuolittamisella väliä. Minähän teen tätä sen takia, että olisin enemmän kotona itseni kanssa. Muut saa ajatella ihan mitä haluaa. Mutta se vaihtelee, kuinka paljon voimavaroja on, ettei se tunnu tosi pahalta.

Sukupuolittamisella on päivittäisen elämän kannalta järjettömän vähän mitään merkitystä. Me tehdään 99,9-prosenttisesti kaikki asiat samalla tavalla riippumatta sukupuolesta. Senkin takia on jännä, miksi se on itselle niin tärkeätä, että pääsi korjaamaan omaa niin fyysistä, henkistä kuin ­juridistakin sukupuolta. Se on kuitenkin viimeiset viisi vuotta ollut tärkein projekti mun elämässä.”

Lumme Energia
Sideways 2018

Punaiselta matolta pontikkapöntölle

Juho Kuosmanen teki uusiksi ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan.

Kuvat Sami Kuokkanen/ Kuokkasen kuvaamo

Ajoitus on mainio. Vuosi sitten toukokuussa Juho Kuosmasen elokuva Hymyilevä mies palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -sarjan parhaana. Vuotta myöhemmin hän esittelee farssia Salaviinanpolttajat, jossa keitetään pontikkaa ja tapellaan virkavallan kanssa.

”Ei se ajoitus kauhean suunnitelmallista ollut. Mutta kun tilaisuus tuli, tajusin, että itselläni on tälle henkinen tarve. Tehtiinhän me myös ennen ­Hymyilevää miestä elokuva Romu-­Mattila ja kaunis nainen. Vanne alkoi kiristää päätä niin paljon, että oli pakko hakea tekemiseen uutta intoa jostain, jossa pelleily ei ole vain mahdollista vaan joka oikeastaan pakottaa siihen”, Kuosmanen kertoo.

Vuonna 2012 valmistunut Romu-Mattila ja kaunis nainen on mustavalkoinen, mykkäelokuvan tyyliin tehty lyhytelokuva kuten Salaviinanpolttajatkin. Molemmat on kuvattu 16-millisellä Bolex-vieterikameralla, jolla pystyy kuvaamaan 30 sekuntia kerrallaan. Kameran käymisnopeus myös vaihtelee lämpötilan mukaan: Kuosmasen mukaan se saattoi hyytyä kylmällä.

Jos projekteissa oli vapaus hullutella, oli niissä siis myös haasteensa.

”Digitaalisessa maailmassa, jos sulla on hyvä kamera ja resursseja jälkituotantoon, et voi syyttää virheistä muita kuin itseäsi. Se perustuu kontrolliin. Kaikki virheet alkaa näyttää virheiltä, sellaisilta ’miksi ne ei korjanneet tuota?’. Mutta kun tekee filmille, joka on jo itsessään vähän hankalasti hallittavissa, ja kameralla, joka toimii niin ja näin, annat virheille tavallaan tilaa. Ne virheet eivät ole sun virheitä, eivätkä ne ole edes virheitä vaan esteettisiä valintoja.”

Tekemisen tapa ei ollut kuitenkaan dogmaattinen valinta.

”Vanhahtavaa estetiikkaa rikottiin tahallisesti moderneilla elementeillä. Ihan kostoksi kaikille nillittäjille, jotka osoittelee asioita, että ’tuota ei ollut vielä 1900-luvun alussa’. Ja toisaalta tehtiin niin, koska meillä oli lupa leikkiä.”

Vuonna 1907 valmistunut Sala­viinanpolttajat oli Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva tai ”kinemato­grafinen näytelmäkappale”, kuten sitä mainostettiin. Elokuva ei ole säilynyt, ja juonikin tunnetaan vain lehti-ilmoituksista.

Kuosmasen remake on tilaustyö. Tamperelainen mykkäelokuvafestivaali Loud Silents tilasi sen Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi. Kuosmanen lähti tekemään alkuperäiselle uskollista versiota – niin uskollista kuin on mahdollista kadonneen elokuvan kohdalla.

”On tietenkin hankalaa, kun sitä ei ole nähnyt ja siitä ei ole kuin muutamia artikkeleja luettavissa, mutta ymmärtääkseni se oli farssi, ja farssia mekin lähdettiin tekemään.”

Salaviinanpolttajista tai varhaisesta elokuvasta yleensä ei ollut tarkoitus tehdä pilkkaa. Kuosmasen puheista voi kuitenkin päätellä, ettei käsikirjoitus varsinaisesti ole mikään hienovarainen mestariteos.

”Käsikirjoitus oli alkuperäistä mukaileva, ja se on tosi tyhmä”, Kuosmanen sanoo virnistäen. ”Elokuvasäätiön [tuotantoneuvoja] Pekka Uotila sanoi, että kun usein käsikirjoituksesta innostuu ja lopputulos saattaakin olla pieni pettymys, niin hän syvästi toivoo, että tässä olisi toisinpäin.”

Vaikka filmijälki on vanhahtavaa ja tarinakin vanhalle uskollinen, näyttelijätyötä ei kuitenkaan haluttu liioitella varhaisen kotimaisen elokuvan tyyliin.

”Me haettiin lähtökohtaisesti ilmeikkäitä kasvoja. On siellä merkittäviä katseita, mutta ei haluttu lähteä pelleilemään ylinäyttelemisellä. Haluttiin, että ne hahmot kuitenkin tuntuisivat oikeilta ihmiseltä.”

Näyttelijät ovat enimmäkseen amatöörejä, mutta se ei ole poikkeuksellista Kuosmasen töissä. Hän kertoo pitävänsä siitä, etteivät näyttelijät ole kontrolloitavissa kuin ammattilaiset, joilla on työkaluja eri tilanteisiin.

”Se on vähän maailmankatsomuksellinenkin asia, että minkälaista maailmaa esitellään: kontrolloitua ja virheetöntä vai semmoista, jossa on tilaa inhimilliselle virheille ja elämälle. Tässä sitä tilaa on moninkertaisesti.”

Elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa, minkä jälkeen se on esitetty Saksassa Oberhausenin lyhytelokuvajuhlilla. Seuraava esitys on Sodankylän elokuvajuhlilla, jonne Kuosmanen aikoo vielä hiukan tiivistää noin 15-minuuttista teosta.

Voisi väittää, että Salaviinanpolttajat istuu hyvin ajatukseen elokuvista elämyksinä. Sen kohdalla ei ole kuitenkaan kyse elämysteollisuudesta vaan elämyskäsityöläisyydestä.

Foley-artisti Heikki Kossi, joka tekee elokuviin ääniä, tekee ne nyt livenä näytöksissä. Kossilla on esitystilanteissa mukanaan kaksi isoa matkalaukullista välineitä, joilla hän loihtii niin valkokankaalla näkyvien askelten äänet kuin ovien narinatkin. Kokonaisuuteen kuuluu myös Yks­pihlajan Kino-orkesterin säestys.

Myös esitystilanteissakin on olemassa virheiden mahdollisuus, kun mukana on eläviä elementtejä. Kuosmanen muistelee Romu-Mattilan näytöstä, jossa projektori huojui, osa pianon koskettimista oli epävireessä ja hän joutui koko näytöksen ajan pitämään käsin zoom adapter -osaa kiinni projektorissa.

Hölmöilyn vapaus on olennainen osa Salaviinanpolttajia. Se saa näkyä myös katsomossa.

”Toivon mukaan se näkyy semmoisena vapauttavana kokemuksena, joka tarttuu. Kyllä se mun mielestä liittyy nimenomaan semmoiseen järkeen perustuvan elämän vastapainoon, siitä vapauttavaan hetkeen. Ja ainakin noissa kahdessa esityksessä on tuntunut, että niin se myös toimii. Siinä elokuvassa on niin tyhmiä juttuja, ja kun ihmiset nauraa niille yhteen ääneen, se todistaa, että ne on saatettu johonkin semmoiseen mielentilaan, ettei ne ole enää ihan täysin järjissään.”

Sodankylän elokuvajuhlat 14.–18.6.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Kohti turvallisia tiloja

Oululaisen Martun, 45, keho tuntuu nyt oikealta mutta sukupuolitetut tilat entistä vääremmiltä.

Kuvat Veera Järvenpää

”Homoudesta ei koulussa puhuttu mitään. Oulussa puhtiin että ’sellaiset ihmiset’ käy noissa tietyissä paikoissa. Ei edes sanottu, että ’homot’. Tai koska Ruotsin politiikka oli sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille avoimempi, niin puhuttiin, että kun Haaparannalla käy rasvareissulla, niin ei kannata pyllistää siellä.

Nämä jutut on ollut pohjalla, kun on lähtenyt hakemaan omaa identiteettiä. Kyllä siinä on pitänyt aika iso työ t­ehdä.

70-luvun Oulu lähiympäristöineen oli hyvin lestadiolainen, vaikka ei välttämättä niinkään se keskusta tai kaupunki. Se vaikutti kuitenkin paikan henkiseen ilmapiiriin.

Mulla oli turvallinen ja mukava lapsuus. Mun sisko on puolitoista vuotta mua vanhempi. Siskon kanssa oltiin paljon.

Meillä oli myös tosi paljon lapsia pihapiirissä, aina oli leikkikavereita. Ei meillä mitään tietokoneita silloin ollut. Vaikka kyllä mä haaveilin Commodore 64:sta silloin, kun ne tuli.

Tykkäsin kauheasti autoleikeistä, vaikka olihan mulla nukkeja ja nallejakin. Tämä on vähän klisee, mutta en hirveästi leikkinyt prinsessaleikkejä.

Mulla oli jotenkin häpeä siitä, että tykkäsin rakentaa kaikkea ja leikkiä autoilla, mutta vanhemmat ei sitä ikinä estänyt. Ne osti mulle pikkuautoja, ja serkun kanssa rakennettiin meccanoilla ja legoilla.

Sain kasvaa aika neutraalisti. Ei mua laitettu mihinkään rooleihin, eikä pitänyt olla tietyntyyppinen, että kelpasi.

Rakastan Oulun kaupunkia ja tätä meininkiä, mutta välillä nuorempana oli semmoinen olo, että täältä on päästävä pois. En ole kuitenkaan pidempiä aikoja muualla asunut.

Mulle tuli murrosikä aika myöhään. Olinkohan seiskalla tai kasilla, kun oli taas ne vuosittaiset tarkastukset, ja terveydenhoitaja kysyi, onko kuukautiset jo alkaneet. Olin että ei. Mua peloteltiin, että jos ne ei ala kevääseen mennessä, joudun tutkimuksiin. Tutkimuksiin? Pelkäsin sen koko talven niitä tutkimuksia. Onneksi kuukautiset sitten keväällä alkoi ennen kun jouduin niihin tutkimuksiin.

Sitä häpeili rintojaan ja niitä kuukautisia. Joku suurin piirtein samanikäinen ystävä kertoi, että heillä oli juhlat, kun hänellä alkoi kuukautiset. Kakkua ja näin. Joo, ei tosiaankaan!

Kyllä mä olen välillä pukeutunut feminiinisesti, olen käyttänyt hameita ja muita vastaavia. Mutta kun keho alkoi muuttua, joku outous lisääntyi. Ja se ulkopuolisuus lisääntyi.

Teksti-tv:stä löydettiin kuitenkin kirjeenvaihtokavereita, ja kirjastossa kävin lukemassa Z-lehteä [Setan julkaisema lehti] vähän niin, ettei kukaan huomaisi. Sieltä haki sitä tietoa. Nykyään se on mahtavan helppoa, kun ihmiset pääsee nettiin googlettamaan.

Aloin seurustelemaan ’oikeasti’ vasta parikymppisenä. Hän on mulle ihmisenä vieläkin rakas.

Hänen avullaan löysin jonkinlaisen eri maailman, ei välttämättä edes seksuaalisesti tai sukupuolisesti, mutta jotenkin sitä avautui näkemään asioita eri tavalla, ehkä myös vähemmistöjä.

En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali. Mulla oli yksi miessuhde sen ensimmäisen jälkeenkin, mutta aloin nähdä hirveästi unia naisista. Kun avauduin hänelle, ei siitä suhteesta enää mitään tullut. Heteromies ei enää kiinnostanut seksuaalisesti.

Ensimmäinen kerta, kun menin Setan toimistolle, niin pelotti. Olisko vuosi ollut -95. Lähdin aika aktiivisesti mukaan siihen toimintaan Oulussa ja aloin käymään bileissä. Sieltä löytyi se uusi maailma, jonka koki enemmän henkiseksi kodikseen kuin heteropiirit.

Toimin Setan kouluttajana vieläkin, vaikka nykyään vähemmän.

"En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali."
”En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali.”

Sukupuolen moninaisuuteen törmäsin yhden seurustelukumppanin myötä. Hän oli käynyt jossain vaiheessa Tampereen transpolilla. Kännissä hän avautui mulle siitä. Olin vähän hämmentynyt mutta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ok, ei tässä ole mitään.

No, se suhde meni niin kuin monet muutkin suhteet, mutta jos siitä ei muuta iloa ollut, niin sen myötä aloin miettiä, miksi suhteet lesbonaisiin tai bi-naisiin on mulle aina niin vaikeita. Minkä takia koen, että en tule ymmärretyksi? Olenko mä niin vaikea? Vai olenko vaan törmännyt niin vaikeisiin ihmisiin?

Aloitin oman prosessini parisen vuotta sitten marraskuussa, vuonna 2014. Silloin olin ensimmäistä kertaa Helsingissä polilla. Toki olin sitä ennen ehkä kolme, neljä vuotta aktiivisesti pohtinut sitä, myös ryhmässä, että miksi on niin vaikeaa hakea se lähete.

Yksi kaveri sanoi, että marssit nyt tuonne Terveystalolle ja pyydät lääkäriltä lähetteen, ei se ole sen kummempaa. Tavallaan piti saada se tönäisy eteenpäin.

Lääkäri oli, että ’what, mitä tämä on?’. Sanoin, että mennäänpä nyt katsomaan sivuilta, opastan sua. Hän oli niin hämillään, semmoinen viiskymppinen lääkäri. Olin hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka tulee pyytämään lähetettä transpolille. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan tästä asiasta.

Lääkäri rupesi kysymään jostain lapsuudesta, tyyliin ’minkälainen lapsuus sulla on ollut?’. Sanoin sille, että ei sun tarvitse näitä kysyä, nämä tutkimukset tehdään sitten Helsingissä.

Mulla ei ole kuin hyvää sanottavaa transpolista. Voinhan mä kritisoida sitä, että meillä pitäisi olla itsemäärittelyoikeus eikä meidän pitäisi joutua käymään tuommoisia tutkimuksia, ja tämä on ihan totta. Mutta mulla on pelkkää hyvää sanottavaa niistä ihmisistä.

Mun oma hoitaja oli aivan mahtava tyyppi. Lääkäreiden kanssa kohtaamiset oli ok, ja psykologitkin oli kaikki ok. En tiedä, sattuiko mulle niin hyvät tyypit vai oliko mun asenne myös sellainen, etten tee siitä ongelmaa.

Vaikka kyllä siellä on ihmiset kokeneet paskaakin kohtelua. Sekin vaikutti, etten ollut 18-vuotias. Ne sanoi suoraan, että kyllä se vaikuttaa, että mulla on kokemusta ja mun identiteetti on jo vahvistunut. Ei ne siinä mielessä alkaneet kyseenalaistaa mua.

Toki ne kysyi taustoja. Mullakin on ollut masennusta, ja olen käynyt terapiassa. En joutunut hyllylle niistä, vaikka olin täysin avoin.

Palstoilla puhutaan siitä, pitääkö polilla esittää. Mietin itsekin, pitäisikö esittää transmiestä, että saisin diagnoosin. Otin kuitenkin sen kannan, että en ala esittämään. Mun hoitaja sanoikin, että on parempi, että muunsukupuolisetkin tulis omana ittenään, koska se hämmentää heitä, jos ihmiset alkaa esittää jotain. Se prosessi on niin pitkä, että jossain vaiheessa tulee ilmi, että et ole sitä, mitä esität. Ja se saattaa lykätä prosessia.

"En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa."
”En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa.”

Käyn liikuntakeskuksissa, ja pukuhuoneahdistus on alkanut voimistumaan. Kävin mastektomiassa [rintojen poistossa] joulukuun alussa. Sen jälkeen keho on tuntunut oikeammalta, mutta mä oon jotenkin vääremmässä paikassa siellä pukuhuoneessa. En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa. Samaa mä olisin miesten pukuhuoneessa.

Jotkut punaniskaheterot sanoo, että sinne tullaan kyttäämään. Mikä siinä on, että niillä on aina seksi mielessä, kun ne miettii vessoja, uimahalleja ja pukuhuoneita. Mä menen tekemään niihin ihan muita asioita.

Pahimmassa tapauksessa tämän pukuhuoneahdistuksen takia ei pystyisi enää käymään liikuntakeskuksissa. Esimerkiksi uimahalleihin en lähde. Kyllä se rajoittaa omaa toimintaa.

Tämän liikuntakeskuksen, jossa käyn, omistaja on kuitenkin mun ystävä. Laitoin suoraan hänelle viestiä, että mitä tekisin asian kanssa. Hän oli mahtava. Hän ehdotti, että voitais alkaa yhdessä miettiä liikuntakeskukseen sukupuolineutraalia pukuhuonetta, joka olisi kaikille avoin – ei pelkästään transihmisille vaan myös ihmisille, jotka haluaisivat intiimimpää tilaa.

Olin ensin itku silmässä siitä ahdistuksesta ja sitten itku silmässä siitä, että minut otetaan tosissaan. Olin aivan, että wau! Ja jossain Oulussa!

En halua välittää semmoista, että täällä Oulussa vielä painitaan karhujen kanssa. Mua ärsyttää se ajatus, että Helsingissä on muka kaikki paremmin. Tämä pukuhuonejuttu olisi kuitenkin hirveän iso muutos, ja se liikuntakeskus saisi varmasti positiivista julkisuutta.

Mulla on paljon tuttuja Oulussa monella alalla. Olen avoimesti ollut, mitä olen, ja yksi Oulun kaupungin työntekijä kysyi multa, että mikä se kolmas vaihtoehto voisi olla, kun he tekevät kaavaketta, jossa on mies- ja nainen-vaihtoehto.

Hän kiitti mua avoimuudesta ja siitä, että jaan asiallista tietoa ja että multa voi kysyä suoraan. Mutta on ihmisen oma valinta, kuinka paljon puhuu itsestään.

Mun kaikista tärkein ja rakkain ystävä kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten. En oikein usko kohtaloon, mutta se tapahtui edellisenä yönä, kun olin menossa ensimmäistä kertaa transpolille. Transpoli on Meilahdessa, ja Ulla kuoli siellä.

Me keskusteltiin tästä transasiasta hänenkin kanssaan. Olin miettinyt, lähdenkö prosessiin. Hän sanoi mielettömän kauniisti, ettei ole ikinä nähnyt minua miehenä tai naisena. Ihminen, joka oli ja on mulle edelleen äärimmäisen tärkeä, oli täysin mun puolella.

Se oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, kun hän meni leikkaukseen. Kun olin käynyt transpolilla, olin hirveän huojentunut ja mulla oli mielessä, miten Ulla voi. Laitoin Ullan äidille viestiä, ja vastaus oli, että uutiset eivät ole hyviä.

Toivottavasti mulle ei ikinä tule toista sellaista päivää.

Viimeisessä tekstiviestissään Ulla toivotti mulle kaikkea hyvää ja muistutti iloita elämästä. Mun ristipistoharrastus lähti siitä, että tekisin työn ’Muista iloita elämästä’.

En ole sitä vielä pystynyt aloittamaan, mutta paljon muita ristipistotöitä olen tehnyt. Tein itselleni semmoisenkin taulun, jossa on Male-/Female-/Fuck off -valintaruudut.”

martu2

Lumme Energia
Sideways 2018