Kaisu Tervonen

Kiusaajia vastaan

Pii, 32, on kokenut niin henkilökohtaista kuin yhteiskunnallistakin kovistelua.

Kuvat Veera Järvenpää

”Ennen neljättä luokkaa kävin ala-astetta viidessä eri koulussa. Kyllähän se vaikutti. Ei pahemmin päässyt juurtumaan eikä kaveripohja vakiintumaan.

Luulen, että mulla on lapsesta asti ollut mielenterveysongelmaa. Osa liittyy varmaan tähän sukupuoliristiriitaan, vaikka en osannut yhdistää ongelmaa tähän. Sekin vaikutti, että olin aina koulukiusattu. Mua kiusattiin todella ankarasti päiväkodin ensimmäisestä päivästä yläasteen viimeiseen päivään.

Kun neljännellä luokalla asuinpaikkani vakiintui, ikävä kyllä muutin Hyvinkäälle. Se oli tosi ankea mesta. Erilaisuus oli ihan myrkkyä. Vaikka en silloin osannut tuoda sukupuolen moninaisuutta esiin, niin erilainen mä kyllä olin.

Kun muut nuoret kapinoi vanhempia ja auktoriteetteja vastaan, ja koska mä sain kaikkea paskaa muilta nuorilta, mä aloin kapinoida niitä vastaan. Se ei ollut kaikkein paras juttu itsesuojelun kannalta. Mulle tuli vaan sellainen vastarinta, että ’ai, te ette tykkää siitä, millainen mä oon. Oon sitten tällainen vielä kaksi kertaa kauheammin.’

Pukeuduin epämuodikkaasti, kuuntelin vääränlaista musiikkia, poika­oletettuna mulla oli liian pitkät hiukset – luulen että kymmenen vuotta myöhemmin se olisi ollut ihan okei, mutta silloin se ei todellakaan ollut okei. Mut lähetettiin tarkkikselle, koska mut oli helpompi lähettää sinne kuin puoli koulua.

Viihdyin aika pitkälti omissa oloissani. Mun vanhemmat oli onneksi hyvin messissä.

Olin niin rikki yläasteen jälkeen, että mulla oli kaks välivuotta sen jälkeen. Sitten menin opiskelemaan musiikkiteknologiksi Orimattilaan. Silloin vasta kunnolla muodostin oman persoonani.

Peruskouluaika oli ollut pelkää selviämistä, mun kaikki henkinen energia meni siihen, että selvisin – ja melkein en selvinnyt. Siihen aikaan liittyi kaksi itsemurhayritystä: yksi yläaste­ikäisenä ja yksi välivuosien aikana.

Orimattilassa mun luokalla oli aika monia sellaisia, jotka oli tottunut olemaan erilaisia. Meillä oli oma rakennus siellä niiden 16-vuotiaiden amislaisten kanssa. Ne olis varmasti jatkaneet samalla linjalla, mihin mun yläaste jäi. Ja kyllä sieltä joskus kuuluikin jotain huutelua, mutta se oli aika helppoa siinä vaiheessa, kun sulla on kokonainen linja, kolme vuosikurssillista tyyppejä, jotka on että ’ai, mitä sä sanoit’.

Orimattilassa omanlaisten ihmisten ympäröimänä sitä pystyi oikeasti löytämään jotain itsestään. Aiemmin pystyi peilaamaan, että on vain kiusaajia ja minä.  Mutta nyt kun oli erilaisia ihmisiä, pystyi hakemaan sitä, kukakohan minä olen näiden joukossa.

Siinä vaiheessa ajattelin olevani aseksuaali [ei tunne seksuaalista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan]. Ajattelin, että mun sukupuoli-identiteetti on se, että ei voi vähempää kiinnostaa.

"Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on."
”Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on.”

Mulla kesti käsittämättömän pitkään ennen kuin tajusin, mistä on kyse. Olin 27, kun ymmärsin, että ’hei, tää on se juttu’. Sen jälkeen, kun katsoi taaksepäin, kaikki palaset loksahteli kohdalleen.

Todellisuudessahan takana oli tosi pitkä kehityskaari, mutta se hetki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin saanut vanhasta koulustani Orimattilasta pienen pätkän tuntiopettajana. Mulla oli paita, jossa oli rintataskut, joihin tungin kaikki kamani, ja siihen toisen paidan päälle. Olin bussissa matkalla töihin ja tajusin, että helkkari, mulla on tissit. Pää meinasi räjähtää.

Tavallaan se ei ollut täysin uutta. Musta oli jotenkin tuntunut, että mulla kuuluis olla rinnat.

Se oli torstaipäivä. Sinä iltana lueskelin, miten hormonikorvaukset toimii ja hormonit vaikuttaa. Mulla oli maanantaina aika psykiatrian polille liit­tyen mun terapiaan. Siellä pyysin lähetteen transtutkimuksiin.

Transpolin mukaan olen nainen, koska he toimivat näillä nimikkeillä, joita on. Ymmärrän, että byrokratia joutuu toimimaan rajatuin työkaluin, mutta translakia ei ole haluttu päivittää sitten sen asettamisen. Se on vuodelta 2002.

Mulla on ollut aina tosi epämukava olo peniksen kanssa. Ainoa hyöty, mikä siitä oli, oli että pystyi käymään seisaaltaan pissalla. En tykännyt yhtään mistään, mitä se teki. Siellä oli tehtaat, jotka tuotti materiaa. Ja jos sitä ei hoitanut ulos, se tuli minun tapauk­sessani sieltä väkisin ulos. Penis oli ­ällöttävä lötjäke.

Loppuvaiheessa ennen genitaali­kirurgiaa, jos näin itseni alasti peilistä ja satuin näkemään alakerran, voin fyysisesti pahoin. Se inhotti niin paljon.

Täällä tehdään tasan yhdenlaista kirurgiaa – vaikka täytyy kehua: Suomessa on erittäin pätevät kirurgit. Olisin kuitenkin itse kaivannut leikkausta, joka ei olisi tehnyt sisälle mitään. Se olisi ollut vaan kosmeettinen.

Lopputulos ei ole ihan sen näköinen, mitä haluaisin. Mutta ymmärrän sen, että jos suomessa on 50 000 transsukupuolista, meillä ei silti voi olla 50 000 erilaista prosessia. Se olisi optimaalista mutta ei resurssien kannalta realistista.

Jos mut olisi määritelty syntymässä tytöksi ja olisin käynyt läpi cis-tyypillisen [syntymässä määritellylle sukupuolelle tyypillisen] puberteetin, olisin silti transprosessissa. Silloin se prosessi olisi erinäköinen, mutta en olisi kotonani cis-naiskropassakaan.

Mun mielestä on tosi jees olla trans. Vaikka sentyyppinen valta, mitä järjestelmässä käytetään toisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta vastaan, on tosi kammottavaa. Toisella puolella on kuitenkin se, että täällä on transprosessi, ja se kuuluu julkiseen terveydenhuoltoon.

Mulla on paljon kansainvälisiä ystäviä, monet niistä transihmisiä. Jotkut heistä asuu maissa, joissa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta prosessiin. Sä maksat hoidot itse tai et tee mitään. Tai saatat asua maassa, jossa ei edes saa juridisesti vaihtaa nimeä.

Siksi tiedostan myös sen, että on hyvä, että meillä on prosessi, vaikka ongelmallinenkin.

Nyt olen käynyt yhteiskunnalle ’kauhean raskaan” sukupuolenkorjausleikkauksen läpi. Olen kuullut jotain arvioita, kuinka paljon se suunnilleen veronmaksajille maksaa.

Olen podcasteissani sanonut, että ’okei, olen laskenut leikkauksen hinnan ja jakanut sen suomalaisten veronmaksajien kesken. Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään.’

Sen näkee, miten ihmiset trans­prosessissa herää ja miten paljon ne saa kiinni elämästä, työllistyy, lähtee opiskelemaan ja pääsee pois ­mielenterveyssotkujen kierteestä. Vaikka se maksaisi kuinka paljon, se tulisi ­huomattavan paljon halvemmaksi kuin olla loppuelämä siinä kierteessä, suljetulla osastolla tai käydä terapiassa pystymättä käymään töissä.

Se prosessi on voimaannuttava henkilötasolla, mutta tietyllä tavalla myös yhteiskunnallisella tasolla, kun jengi pääsee messiin.

"Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään."
”Jos joku tuntee kauhean suurta vääryyttä siitä, että olen heidän rahoillaan käynyt prosessin, niin voin sen yhden kolmasosa­sentin tilittää haluavien tilille välittömästi, kun niin pieniä rahasummia pysty suomalaisessa pankkijärjestelmässä tilittämään.”

Haraan edelleen kaikenlaisia kiusaajia vastaan. Tällä hetkellä kiusaajat on iso ryhmä, kuten trans- ja homo­foobikot, rasistit tai antifeministit.

Kaikki edistys aiheuttaa aina vastareaktion. Positiivista on, että edistystä tapahtuu. Näistäkään asioista ei olisi puhuttu julkisesti 20 vuotta sitten, meillä ei ollut puolueita tai opetussuunnitelmaa, joiden ideaan nimenomaan kuuluu, että sukupuolen moninaisuus otetaan huomioon.

Transvastaisuus on vastareaktio sille, että ihmisten suvaitsevaisuus kasvaa. Transvastaisuus on selkeästi myös vastareaktio tasa-arvoiselle avioliitolle. Kyllä Aito avioliitto -­väki puhuu edelleen avioliitosta, mutta tuntuu, että ne puhuu melkein ­enemmän sukupuolen moninaisuudesta, miten saatanasta se on. Koska yksi tappelu on hävitty, siirrytään seuraavaan, joka voidaan ehkä vielä voittaa.

Puhun podcasteissani aika paljon LBGTQIA-asiaa ja puhun hyvin avoimesti mun transprosessista ja muutenkin transasioista. Sinne sivulle, samoin kuin mun sarjakuvasivulle, tulee kaikenlaisia kommentteja. Moderoin jokaisen kommentin. Jos siellä on joku ääliö, sen kommentti ei päädy kommenttikenttään, mutta ne päätyy mun sarjakuvaan.

Mulle on tultu kerran heiluttelemaan kikkeliä bussipysäkillä. Se tuli vastapäiseltä terassilta ja huuteli ’hei ootsä tyttö vai poika?’. Sitten se alkoi tulemaan tien yli: ’Kato mitä mulla on.’ Voi vittu. Se oli aikaa ennen kuin olin käynyt mitään fyysistä prosessia. Tavallaanhan siinä kohtaa se oli henkinen voitto, että ’hei, minusta ei tiedä’.

Nykyäänkin, jo viisi vuotta prosessia läpikäyneenä, minut säännönmukaisesti sukupuolitetaan mieheksi. Jos joku syrjii mua epäselvän sukupuoleni takia, se on tosi ristiriitainen tilanne. Että ’haista vittu, mutta olipa kiva, kun huomasit’.

Kun ihmiset sukupuolittaa väärin, ei ne tee sitä lähtökohtaisesti ilkeyttään. Ok, jotkut tekee, mutta ne tilanteet on aika selkeitä. Mutta se, jos sua ei uskota tai sitä pidetään läppänä, on melkein pahempaa kuin että joku rupee vänkäämään vastaan. Jos joku ottaa mun sukupuolen hauskana läppänä, sitä tietää, että näyttäytyy yksi­selitteisen miespuolisena, vaikka sitä on käynyt aika kovan mankelin sen eteen, ettei niin olisi.

Mut sukupuolitettiin mieheksi myös sen jälkeen, kun olin puhunut, että mun klitorikselle oli tehty haava­hoitoa. Se ihminen kuitenkin kuuli, kun puhuin olleeni gynekologilla.

Mulle tulee ristiriitainen olo siitä, onko väärinsukupuolittamisella väliä. Minähän teen tätä sen takia, että olisin enemmän kotona itseni kanssa. Muut saa ajatella ihan mitä haluaa. Mutta se vaihtelee, kuinka paljon voimavaroja on, ettei se tunnu tosi pahalta.

Sukupuolittamisella on päivittäisen elämän kannalta järjettömän vähän mitään merkitystä. Me tehdään 99,9-prosenttisesti kaikki asiat samalla tavalla riippumatta sukupuolesta. Senkin takia on jännä, miksi se on itselle niin tärkeätä, että pääsi korjaamaan omaa niin fyysistä, henkistä kuin ­juridistakin sukupuolta. Se on kuitenkin viimeiset viisi vuotta ollut tärkein projekti mun elämässä.”

Punaiselta matolta pontikkapöntölle

Juho Kuosmanen teki uusiksi ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan.

Kuvat Sami Kuokkanen/ Kuokkasen kuvaamo

Ajoitus on mainio. Vuosi sitten toukokuussa Juho Kuosmasen elokuva Hymyilevä mies palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -sarjan parhaana. Vuotta myöhemmin hän esittelee farssia Salaviinanpolttajat, jossa keitetään pontikkaa ja tapellaan virkavallan kanssa.

”Ei se ajoitus kauhean suunnitelmallista ollut. Mutta kun tilaisuus tuli, tajusin, että itselläni on tälle henkinen tarve. Tehtiinhän me myös ennen ­Hymyilevää miestä elokuva Romu-­Mattila ja kaunis nainen. Vanne alkoi kiristää päätä niin paljon, että oli pakko hakea tekemiseen uutta intoa jostain, jossa pelleily ei ole vain mahdollista vaan joka oikeastaan pakottaa siihen”, Kuosmanen kertoo.

Vuonna 2012 valmistunut Romu-Mattila ja kaunis nainen on mustavalkoinen, mykkäelokuvan tyyliin tehty lyhytelokuva kuten Salaviinanpolttajatkin. Molemmat on kuvattu 16-millisellä Bolex-vieterikameralla, jolla pystyy kuvaamaan 30 sekuntia kerrallaan. Kameran käymisnopeus myös vaihtelee lämpötilan mukaan: Kuosmasen mukaan se saattoi hyytyä kylmällä.

Jos projekteissa oli vapaus hullutella, oli niissä siis myös haasteensa.

”Digitaalisessa maailmassa, jos sulla on hyvä kamera ja resursseja jälkituotantoon, et voi syyttää virheistä muita kuin itseäsi. Se perustuu kontrolliin. Kaikki virheet alkaa näyttää virheiltä, sellaisilta ’miksi ne ei korjanneet tuota?’. Mutta kun tekee filmille, joka on jo itsessään vähän hankalasti hallittavissa, ja kameralla, joka toimii niin ja näin, annat virheille tavallaan tilaa. Ne virheet eivät ole sun virheitä, eivätkä ne ole edes virheitä vaan esteettisiä valintoja.”

Tekemisen tapa ei ollut kuitenkaan dogmaattinen valinta.

”Vanhahtavaa estetiikkaa rikottiin tahallisesti moderneilla elementeillä. Ihan kostoksi kaikille nillittäjille, jotka osoittelee asioita, että ’tuota ei ollut vielä 1900-luvun alussa’. Ja toisaalta tehtiin niin, koska meillä oli lupa leikkiä.”

Vuonna 1907 valmistunut Sala­viinanpolttajat oli Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva tai ”kinemato­grafinen näytelmäkappale”, kuten sitä mainostettiin. Elokuva ei ole säilynyt, ja juonikin tunnetaan vain lehti-ilmoituksista.

Kuosmasen remake on tilaustyö. Tamperelainen mykkäelokuvafestivaali Loud Silents tilasi sen Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi. Kuosmanen lähti tekemään alkuperäiselle uskollista versiota – niin uskollista kuin on mahdollista kadonneen elokuvan kohdalla.

”On tietenkin hankalaa, kun sitä ei ole nähnyt ja siitä ei ole kuin muutamia artikkeleja luettavissa, mutta ymmärtääkseni se oli farssi, ja farssia mekin lähdettiin tekemään.”

Salaviinanpolttajista tai varhaisesta elokuvasta yleensä ei ollut tarkoitus tehdä pilkkaa. Kuosmasen puheista voi kuitenkin päätellä, ettei käsikirjoitus varsinaisesti ole mikään hienovarainen mestariteos.

”Käsikirjoitus oli alkuperäistä mukaileva, ja se on tosi tyhmä”, Kuosmanen sanoo virnistäen. ”Elokuvasäätiön [tuotantoneuvoja] Pekka Uotila sanoi, että kun usein käsikirjoituksesta innostuu ja lopputulos saattaakin olla pieni pettymys, niin hän syvästi toivoo, että tässä olisi toisinpäin.”

Vaikka filmijälki on vanhahtavaa ja tarinakin vanhalle uskollinen, näyttelijätyötä ei kuitenkaan haluttu liioitella varhaisen kotimaisen elokuvan tyyliin.

”Me haettiin lähtökohtaisesti ilmeikkäitä kasvoja. On siellä merkittäviä katseita, mutta ei haluttu lähteä pelleilemään ylinäyttelemisellä. Haluttiin, että ne hahmot kuitenkin tuntuisivat oikeilta ihmiseltä.”

Näyttelijät ovat enimmäkseen amatöörejä, mutta se ei ole poikkeuksellista Kuosmasen töissä. Hän kertoo pitävänsä siitä, etteivät näyttelijät ole kontrolloitavissa kuin ammattilaiset, joilla on työkaluja eri tilanteisiin.

”Se on vähän maailmankatsomuksellinenkin asia, että minkälaista maailmaa esitellään: kontrolloitua ja virheetöntä vai semmoista, jossa on tilaa inhimilliselle virheille ja elämälle. Tässä sitä tilaa on moninkertaisesti.”

Elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa, minkä jälkeen se on esitetty Saksassa Oberhausenin lyhytelokuvajuhlilla. Seuraava esitys on Sodankylän elokuvajuhlilla, jonne Kuosmanen aikoo vielä hiukan tiivistää noin 15-minuuttista teosta.

Voisi väittää, että Salaviinanpolttajat istuu hyvin ajatukseen elokuvista elämyksinä. Sen kohdalla ei ole kuitenkaan kyse elämysteollisuudesta vaan elämyskäsityöläisyydestä.

Foley-artisti Heikki Kossi, joka tekee elokuviin ääniä, tekee ne nyt livenä näytöksissä. Kossilla on esitystilanteissa mukanaan kaksi isoa matkalaukullista välineitä, joilla hän loihtii niin valkokankaalla näkyvien askelten äänet kuin ovien narinatkin. Kokonaisuuteen kuuluu myös Yks­pihlajan Kino-orkesterin säestys.

Myös esitystilanteissakin on olemassa virheiden mahdollisuus, kun mukana on eläviä elementtejä. Kuosmanen muistelee Romu-Mattilan näytöstä, jossa projektori huojui, osa pianon koskettimista oli epävireessä ja hän joutui koko näytöksen ajan pitämään käsin zoom adapter -osaa kiinni projektorissa.

Hölmöilyn vapaus on olennainen osa Salaviinanpolttajia. Se saa näkyä myös katsomossa.

”Toivon mukaan se näkyy semmoisena vapauttavana kokemuksena, joka tarttuu. Kyllä se mun mielestä liittyy nimenomaan semmoiseen järkeen perustuvan elämän vastapainoon, siitä vapauttavaan hetkeen. Ja ainakin noissa kahdessa esityksessä on tuntunut, että niin se myös toimii. Siinä elokuvassa on niin tyhmiä juttuja, ja kun ihmiset nauraa niille yhteen ääneen, se todistaa, että ne on saatettu johonkin semmoiseen mielentilaan, ettei ne ole enää ihan täysin järjissään.”

Sodankylän elokuvajuhlat 14.–18.6.

Kohti turvallisia tiloja

Oululaisen Martun, 45, keho tuntuu nyt oikealta mutta sukupuolitetut tilat entistä vääremmiltä.

Kuvat Veera Järvenpää

”Homoudesta ei koulussa puhuttu mitään. Oulussa puhtiin että ’sellaiset ihmiset’ käy noissa tietyissä paikoissa. Ei edes sanottu, että ’homot’. Tai koska Ruotsin politiikka oli sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille avoimempi, niin puhuttiin, että kun Haaparannalla käy rasvareissulla, niin ei kannata pyllistää siellä.

Nämä jutut on ollut pohjalla, kun on lähtenyt hakemaan omaa identiteettiä. Kyllä siinä on pitänyt aika iso työ t­ehdä.

70-luvun Oulu lähiympäristöineen oli hyvin lestadiolainen, vaikka ei välttämättä niinkään se keskusta tai kaupunki. Se vaikutti kuitenkin paikan henkiseen ilmapiiriin.

Mulla oli turvallinen ja mukava lapsuus. Mun sisko on puolitoista vuotta mua vanhempi. Siskon kanssa oltiin paljon.

Meillä oli myös tosi paljon lapsia pihapiirissä, aina oli leikkikavereita. Ei meillä mitään tietokoneita silloin ollut. Vaikka kyllä mä haaveilin Commodore 64:sta silloin, kun ne tuli.

Tykkäsin kauheasti autoleikeistä, vaikka olihan mulla nukkeja ja nallejakin. Tämä on vähän klisee, mutta en hirveästi leikkinyt prinsessaleikkejä.

Mulla oli jotenkin häpeä siitä, että tykkäsin rakentaa kaikkea ja leikkiä autoilla, mutta vanhemmat ei sitä ikinä estänyt. Ne osti mulle pikkuautoja, ja serkun kanssa rakennettiin meccanoilla ja legoilla.

Sain kasvaa aika neutraalisti. Ei mua laitettu mihinkään rooleihin, eikä pitänyt olla tietyntyyppinen, että kelpasi.

Rakastan Oulun kaupunkia ja tätä meininkiä, mutta välillä nuorempana oli semmoinen olo, että täältä on päästävä pois. En ole kuitenkaan pidempiä aikoja muualla asunut.

Mulle tuli murrosikä aika myöhään. Olinkohan seiskalla tai kasilla, kun oli taas ne vuosittaiset tarkastukset, ja terveydenhoitaja kysyi, onko kuukautiset jo alkaneet. Olin että ei. Mua peloteltiin, että jos ne ei ala kevääseen mennessä, joudun tutkimuksiin. Tutkimuksiin? Pelkäsin sen koko talven niitä tutkimuksia. Onneksi kuukautiset sitten keväällä alkoi ennen kun jouduin niihin tutkimuksiin.

Sitä häpeili rintojaan ja niitä kuukautisia. Joku suurin piirtein samanikäinen ystävä kertoi, että heillä oli juhlat, kun hänellä alkoi kuukautiset. Kakkua ja näin. Joo, ei tosiaankaan!

Kyllä mä olen välillä pukeutunut feminiinisesti, olen käyttänyt hameita ja muita vastaavia. Mutta kun keho alkoi muuttua, joku outous lisääntyi. Ja se ulkopuolisuus lisääntyi.

Teksti-tv:stä löydettiin kuitenkin kirjeenvaihtokavereita, ja kirjastossa kävin lukemassa Z-lehteä [Setan julkaisema lehti] vähän niin, ettei kukaan huomaisi. Sieltä haki sitä tietoa. Nykyään se on mahtavan helppoa, kun ihmiset pääsee nettiin googlettamaan.

Aloin seurustelemaan ’oikeasti’ vasta parikymppisenä. Hän on mulle ihmisenä vieläkin rakas.

Hänen avullaan löysin jonkinlaisen eri maailman, ei välttämättä edes seksuaalisesti tai sukupuolisesti, mutta jotenkin sitä avautui näkemään asioita eri tavalla, ehkä myös vähemmistöjä.

En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali. Mulla oli yksi miessuhde sen ensimmäisen jälkeenkin, mutta aloin nähdä hirveästi unia naisista. Kun avauduin hänelle, ei siitä suhteesta enää mitään tullut. Heteromies ei enää kiinnostanut seksuaalisesti.

Ensimmäinen kerta, kun menin Setan toimistolle, niin pelotti. Olisko vuosi ollut -95. Lähdin aika aktiivisesti mukaan siihen toimintaan Oulussa ja aloin käymään bileissä. Sieltä löytyi se uusi maailma, jonka koki enemmän henkiseksi kodikseen kuin heteropiirit.

Toimin Setan kouluttajana vieläkin, vaikka nykyään vähemmän.

"En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali."
”En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali.”

Sukupuolen moninaisuuteen törmäsin yhden seurustelukumppanin myötä. Hän oli käynyt jossain vaiheessa Tampereen transpolilla. Kännissä hän avautui mulle siitä. Olin vähän hämmentynyt mutta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ok, ei tässä ole mitään.

No, se suhde meni niin kuin monet muutkin suhteet, mutta jos siitä ei muuta iloa ollut, niin sen myötä aloin miettiä, miksi suhteet lesbonaisiin tai bi-naisiin on mulle aina niin vaikeita. Minkä takia koen, että en tule ymmärretyksi? Olenko mä niin vaikea? Vai olenko vaan törmännyt niin vaikeisiin ihmisiin?

Aloitin oman prosessini parisen vuotta sitten marraskuussa, vuonna 2014. Silloin olin ensimmäistä kertaa Helsingissä polilla. Toki olin sitä ennen ehkä kolme, neljä vuotta aktiivisesti pohtinut sitä, myös ryhmässä, että miksi on niin vaikeaa hakea se lähete.

Yksi kaveri sanoi, että marssit nyt tuonne Terveystalolle ja pyydät lääkäriltä lähetteen, ei se ole sen kummempaa. Tavallaan piti saada se tönäisy eteenpäin.

Lääkäri oli, että ’what, mitä tämä on?’. Sanoin, että mennäänpä nyt katsomaan sivuilta, opastan sua. Hän oli niin hämillään, semmoinen viiskymppinen lääkäri. Olin hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka tulee pyytämään lähetettä transpolille. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan tästä asiasta.

Lääkäri rupesi kysymään jostain lapsuudesta, tyyliin ’minkälainen lapsuus sulla on ollut?’. Sanoin sille, että ei sun tarvitse näitä kysyä, nämä tutkimukset tehdään sitten Helsingissä.

Mulla ei ole kuin hyvää sanottavaa transpolista. Voinhan mä kritisoida sitä, että meillä pitäisi olla itsemäärittelyoikeus eikä meidän pitäisi joutua käymään tuommoisia tutkimuksia, ja tämä on ihan totta. Mutta mulla on pelkkää hyvää sanottavaa niistä ihmisistä.

Mun oma hoitaja oli aivan mahtava tyyppi. Lääkäreiden kanssa kohtaamiset oli ok, ja psykologitkin oli kaikki ok. En tiedä, sattuiko mulle niin hyvät tyypit vai oliko mun asenne myös sellainen, etten tee siitä ongelmaa.

Vaikka kyllä siellä on ihmiset kokeneet paskaakin kohtelua. Sekin vaikutti, etten ollut 18-vuotias. Ne sanoi suoraan, että kyllä se vaikuttaa, että mulla on kokemusta ja mun identiteetti on jo vahvistunut. Ei ne siinä mielessä alkaneet kyseenalaistaa mua.

Toki ne kysyi taustoja. Mullakin on ollut masennusta, ja olen käynyt terapiassa. En joutunut hyllylle niistä, vaikka olin täysin avoin.

Palstoilla puhutaan siitä, pitääkö polilla esittää. Mietin itsekin, pitäisikö esittää transmiestä, että saisin diagnoosin. Otin kuitenkin sen kannan, että en ala esittämään. Mun hoitaja sanoikin, että on parempi, että muunsukupuolisetkin tulis omana ittenään, koska se hämmentää heitä, jos ihmiset alkaa esittää jotain. Se prosessi on niin pitkä, että jossain vaiheessa tulee ilmi, että et ole sitä, mitä esität. Ja se saattaa lykätä prosessia.

"En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa."
”En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa.”

Käyn liikuntakeskuksissa, ja pukuhuoneahdistus on alkanut voimistumaan. Kävin mastektomiassa [rintojen poistossa] joulukuun alussa. Sen jälkeen keho on tuntunut oikeammalta, mutta mä oon jotenkin vääremmässä paikassa siellä pukuhuoneessa. En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa. Samaa mä olisin miesten pukuhuoneessa.

Jotkut punaniskaheterot sanoo, että sinne tullaan kyttäämään. Mikä siinä on, että niillä on aina seksi mielessä, kun ne miettii vessoja, uimahalleja ja pukuhuoneita. Mä menen tekemään niihin ihan muita asioita.

Pahimmassa tapauksessa tämän pukuhuoneahdistuksen takia ei pystyisi enää käymään liikuntakeskuksissa. Esimerkiksi uimahalleihin en lähde. Kyllä se rajoittaa omaa toimintaa.

Tämän liikuntakeskuksen, jossa käyn, omistaja on kuitenkin mun ystävä. Laitoin suoraan hänelle viestiä, että mitä tekisin asian kanssa. Hän oli mahtava. Hän ehdotti, että voitais alkaa yhdessä miettiä liikuntakeskukseen sukupuolineutraalia pukuhuonetta, joka olisi kaikille avoin – ei pelkästään transihmisille vaan myös ihmisille, jotka haluaisivat intiimimpää tilaa.

Olin ensin itku silmässä siitä ahdistuksesta ja sitten itku silmässä siitä, että minut otetaan tosissaan. Olin aivan, että wau! Ja jossain Oulussa!

En halua välittää semmoista, että täällä Oulussa vielä painitaan karhujen kanssa. Mua ärsyttää se ajatus, että Helsingissä on muka kaikki paremmin. Tämä pukuhuonejuttu olisi kuitenkin hirveän iso muutos, ja se liikuntakeskus saisi varmasti positiivista julkisuutta.

Mulla on paljon tuttuja Oulussa monella alalla. Olen avoimesti ollut, mitä olen, ja yksi Oulun kaupungin työntekijä kysyi multa, että mikä se kolmas vaihtoehto voisi olla, kun he tekevät kaavaketta, jossa on mies- ja nainen-vaihtoehto.

Hän kiitti mua avoimuudesta ja siitä, että jaan asiallista tietoa ja että multa voi kysyä suoraan. Mutta on ihmisen oma valinta, kuinka paljon puhuu itsestään.

Mun kaikista tärkein ja rakkain ystävä kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten. En oikein usko kohtaloon, mutta se tapahtui edellisenä yönä, kun olin menossa ensimmäistä kertaa transpolille. Transpoli on Meilahdessa, ja Ulla kuoli siellä.

Me keskusteltiin tästä transasiasta hänenkin kanssaan. Olin miettinyt, lähdenkö prosessiin. Hän sanoi mielettömän kauniisti, ettei ole ikinä nähnyt minua miehenä tai naisena. Ihminen, joka oli ja on mulle edelleen äärimmäisen tärkeä, oli täysin mun puolella.

Se oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, kun hän meni leikkaukseen. Kun olin käynyt transpolilla, olin hirveän huojentunut ja mulla oli mielessä, miten Ulla voi. Laitoin Ullan äidille viestiä, ja vastaus oli, että uutiset eivät ole hyviä.

Toivottavasti mulle ei ikinä tule toista sellaista päivää.

Viimeisessä tekstiviestissään Ulla toivotti mulle kaikkea hyvää ja muistutti iloita elämästä. Mun ristipistoharrastus lähti siitä, että tekisin työn ’Muista iloita elämästä’.

En ole sitä vielä pystynyt aloittamaan, mutta paljon muita ristipistotöitä olen tehnyt. Tein itselleni semmoisenkin taulun, jossa on Male-/Female-/Fuck off -valintaruudut.”

martu2

Verkkareita ja korkkareita

Valto, 36, kokee, että sukupuolten kirjo voi toteutua yhdessä ihmisessä.

Kuvat Veera Järvenpää

”Mulla ei ole sellaista ’jo lapsena tiesin’ -tyyppistä stooria. En ikinä silloin edes ajatellut, että mulla on sukupuolta, eikä mua ole kauheasti kasvatettu sukupuoleen. Kotona perusarjessa meillä oli kaikilla niitä samoja verkkareita, joita mun äiti ompeli meille. Ja me leikittiin yhdessä veljien kanssa paljolti samoja leikkejä.

Kun joidenkin vanhemmat oli aatteellisia tai vasemmistolaisia, niin mun vanhemmat on aika keskiluokkaisia. Ne ei oo koskaan halunneet sitoutua mihinkään selkeeseen ideo­logiaan, mutta se, miten meitä on kohdeltu, on mun mielestä ollut enemmän persoona- kuin vaikka sukupuolilähtöistä. Luulen, että se on suojellut mua.

Mun vanhemmat on kyllä tosi spessuja, ne on jotenkin tämänkin aiheen äärellä toimineet aika rakentavasti. ­Koen olevani tosi etuoikeutettu.

Oli mulla kynnys kuitenkin kertoa niille. Mutta ehkä se oli vähän pakkotilanne. Ja koska ne on aina enimmäkseen tienneet, miten mulla menee, ja ne on olleet mun tukena aika paljon, niin ei se ollut mitkään vaihtoehto, että en kertoisi niille.

Sanoin niille, että mä en ole nainen. En ole ikinä sanonut niille mitään muuta. Ne välillä olettelee kaikkea. Aika paljon nykyisin mun äiti puhuu, että mä olen niiden poika. Se tuntuu musta omituiselta, mutta en ole vielä ottanut sitä puheeksi, että ei se tavallaan ole tuokaan. Ja musta tuntuu tosi huojentavalta se, että mua kutsutaan pojaksi verrattuna siihen, että mua kutsuttaisiin tytöksi. Saattaahan se jossain vaiheessa olla ihan tottakin, ei voi tietää.

Joillain muunsukupuolisilla ihmisillä on niin sanottu dysforia suhteessa kehoonsa. Mulla se tulee ja menee. En mä varmaan olisi alkanut prosessiin, jos ei minkäänlaista dysforiaa olisi. Mun keho ei ole kuitenkaan ollut mun tiellä varsinaisesti, paitsi muiden kohtelun takia.

Kyllä mä muistan, että tunsin teininä joihinkin asioihin melkoista vierautta, mutta kukapa ei tuntisi.

Teininä mulla oli ohimenevä pelko siitä, että mä oon lesbo. Sen jälkeen en ole kauheasti välittänyt asiasta. Mulla ei ole koskaan ollut semmoista sukupuoleen suuntautuvaa seksuaalisuutta. Olen tosi paljon ollut aina suuntautunut ihmisiin, persoonallisuuksiin ja hyviin tyyppeihin.

Mua alkoi jossain vaiheessa hangata tosi paljon se, että mulla oli naisen rooli heterosuhteessa. Mä en voi olla semmoisten tyyppien kanssa ylipäätään, jotka odottaa multa heteronaisen roolia. Se on musta äärimmäisen tukalaa. Tämä ei liity siihen toisen tyypin sukupuoleen vaan dynamiikkaan. Se dynamiikka ei ole semmoinen, johon kaikilla heteromiehillä olisi tarvetta tai kaikilla ei-heteromiehillä ei olisi. Se ei ole niin suora­viivaista.

Tuntuu, että mun tapauksessa tosi monet asiat on vaan hämäriä. Mulla on ollut kyse tosi paljon sen hyväksymisestä, että ei välttämättä oikeasti ole mitään referenssiä tai mitään selkeetä lokeroa, että just tuommoinen minäkin olen. Olen löytänyt ehkä ensimmäisen kerran transyhteisöstä – silleen laajasti ottaen – jonkinlaisen tunnistamisen.

Transyhteisö on ehdottomasti se, mihin kuulun, mutta mun on edelleen tosi vaikea sanallistaa sitä, mikä mun sukupuoli on. Oikeata vastausta ei vaan ole olemassa.

Transyhteisön sisällä on vääntöä, koska niiden, jotka haluaa tosi paljon olla kokonaan jompaakumpaa perinteistä sukupuolta, ja ei-binääristen ihmisten, tarpeet ja toiveet on jossain määrin erilaiset. Ne pelkäävät muunsukupuolisten jotenkin rapauttavan niiden oikeuksia. Mä näen, että siinä on tavallaan kuitenkin kysymys samasta asiasta – siitä että ihmisen pitää itse saada määrittää sukupuolensa.

Koska tää binääri on niin hirveen dominoiva, niin kai se paine syntyy siitä. Ja ymmärrän sen ihan tosi hyvin. Monille binääritransihmisille on kauhistus se, että niiden ajatellaan olevan jossain välimailla. Sehän on tosi ahdistavaa, ettei itsestä tulisi ikinä sitä mitä haluaa olla. Se on asia, jonka myös tunnistan itse joinain päivinä ihan tosi hyvin. Sitä saattaa ajatella, että ’voi saatana, kun mä menisin normaalisti läpi’.

Nuo litaniat eri binäärin ulkopuolisista identiteeteistä… Tavallaan mun mielestä hienointa olisi, jos me saataisiin nämä nais- ja mieskategoriat samalle viivalle kuin se muu litania. Ei mulla ole mitään tarvetta uhata jonkun naisen tai miehen oikeutta olla nainen tai mies. Mun mielestä se on ihan yhtä vakava henkinen oikeus kuin omakin olemiseni.

"Oman tien löytäminen on niin paljon sattumasta kiinni."
”Oman tien löytäminen on niin paljon sattumasta kiinni.”

Yritin tosi montaa eri juttua. Teatteri oli mulle tavallaan ihan viimeinen, mihin päädyin, kun ei mikään muu oikein lähtenyt lentoon. Tulin ihan pystymetsästä teatterikouluun ja olin vähän, että ’mikä tämä teatteri on?’. Ehkä sukupuoliasian kanssa kävi vähän samalla tavalla. ’Hä? Missä mä oon? Hä, nyt mä pistän jotain testosteronia!’

Vaikka on ne asiat jälkikäteen ajateltuna olleet aika väistämättömiä. Oman tien löytäminen on niin paljon sattumasta kiinni.

Koin teatterikoulun välillä aika seksistisenä. Luulen, että se on nyt vähän muuttumassa, koska nuoret tyypit alkaa olla tietoisia näistä jutuista. Kun mä olin teatterikoulussa, siellä oli sellaista, että pojat juoksee poikien porukassa ja tytöt tyttöjen porukassa.

Ne omat arvot ja maailmankuva väistämättä valuu kaikkeen. Ei sitä voi jonkun toisen teoksia tehdä. Sitä paitsi, kun maailmassa on mun mielestä paljon epäkohtia, niin sitä haluais käyttää työpanostaan niin, että koittaisi jotenkin vaikuttaa niihin epäkohtiin.

Se, että mun tarkastelupiste on jollain tavalla tuon binäärisukupuolijärjestelmän ulkopuolella, niin ei se voi olla vaikuttamatta siihen, mitä mä teen.

Jos esimerkiksi tehdään perinteinen päähenkilövetoinen juttu, pidetään normaalina sitä, että ratkaistaan sen henkilön sukupuoli. Yksi hyväksi havaittu tapa on esimerkiksi ratkaista se niin, että se on sama kuin kirjoittajan oma. Mä joutuisin siinä kohtaa miettimään, tuleeko tästä väistämättä marginaalijuttu henkilön sukupuolen takia. Entä jos se jää lukijoille ja yleisölle ihan vieraaksi? Se on sellainen ylimääräinen mutka matkassa.

Mä toisaalta suhtaudun sukupuoleen usein vähän sekundäärisenä asiana­. Huomaan, että se aiheuttaa välillä tiettyä kommunikaatiovaikeutta vaikka muiden tekijöiden kanssa.

Se oma työ ei kuitenkaan tule pelkästään omasta persoonasta. Se tulee myös siitä, että me ollaan kaikki tässä kulttuurissa. Ja kulttuuri vaikuttaa kauheasti. Ja tietysti projekteja tekee myös sitä kautta, mitä luulen yleisön haluavan nähdä. Vaikka ei haluaisi, on myös itse samojen normien alainen ja tarkastelee omaa tekemistään niiden kautta.

Jälkikäteen ajateltuna Einolle ja Transformationsille [molemmat sukupuolta käsitteleviä teatteriesityksiä] on ollut ihan selvästi tarvetta. Molemmat on saanut tosi kiittävää palautetta, myös sellaista, että ne on olleet voimaannuttavia ihmisille. Etukäteen ajateltuna luulen, että meillä on ollut tarve tehdä ne.

Mun mielestä tuommoisille esityksille yleensä ottaen on jatkuvasti tarvetta jo pelkästään sen takia, että moninaisuudelle ja moninaisille esityksille ja erilaisille tarinoille on tarvetta. Tavallaan tarinat kuitenkin määrittää sitä, mitä me voidaan ajatella.

Esikuvat on ihan älyttömän tärkeitä ihmisille. Ei se ole niin, että kun on tehty yksi transromaani ja yksi transesitys, niin sitten olis valmista. Ei kukaan ajattele esimerkiksi, että vieläkö näistä heteroista puhutaan. Että tää naisen ja miehen välinen rakkaus­tarina – eikö tää ole jo niin nähty! Tavallaan sitä tämä ’homo­saatio’ on, että näkyy yhtäkkiä jotain muutakin. Toivon että siihen vähitellen totutaan.

Kun transaihe on aika pinnalla, siinä on se puoli, että nyt taiteilija x ja journalisti y löysivät herkullisen aiheen, josta voi ammentaa. Siinä on sellainen tietty suojeluhalu, että älkää nyt härkkikö, tämä ei ole teidän asia, tämä on meidän asia.

En usko, että ratkaisu on se, että vähemmistöt mustasukkaisesti kyttää sitä, että kukaan muu ei saa sanoa tästä aiheesta mitään. Mutta tiettyä sensitiivisyyttä ja kunnioitusta pitää osoittaa. Pään yli ei saa puhua.

Tietyllä tavalla vähemmistöt on enemmistön armoilla. Samaan aikaan tajuaa sen, että esimerkiksi Tom of Finland -elokuva voi olla jonkun pikkukaupungin yhdelle homolle se ainoa kohta, jossa näkee, että voi olla jotain muutakin. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Minähän en voi antaa kenellekään oikeutta kertoa kenenkään toisen tarinaa. Mutta mun mielestä siinä on myös sellainen juttu, että minkään vähemmistön oikeudet ei vaan realisoidu niin kauan kuin se enemmistö ei asetu jollain tavalla rinnalle.

Mulle henkilökohtaisessa elämässä sukupuoli on tosi paljon esittämistä. Mä jollain tasolla koen eläväni sukupuolen esittämisen ajatusta ihan konkreettisesti, semmoisella arkisella levelillä.

Olen joskus itseltänikin kysynyt, mikä on mun oikea ja todellinen sukupuolen ilmaisu. Onko se sitä, mitä teen Einossa, vai onko se jotain, jota teen jossain muussa esityksessä tai keikoilla tai yksityiselämässä. Mulle siinä ei ole mitään hierarkiaa, että olisi joku primäärisukupuoli ja että ne muut olisivat vaan jotain rooleja.

Oikeastaan olen oivaltanut vasta hiljattain sen, että on sellaisiakin ihmisiä, joille drag on nimenomaan dragia – sitä, että ollaan joku toinen. Mulle drag on sitä, että mä oon mä, joku toinen mä. Siinä on toki iso ero. Hienoa, että molempia on.

Niin sanotun transitioitumisen jälkeen vapauttavinta on se, että olen tavallaan hyväksynyt kaikki ne sukupuolet itsessäni. Varmaan kaks–kolmekymppiseen asti mulla on ollut ristiriita siinä, että tykkään ihanista vaatteista ja korkkareista ja kaikesta siististä, mutta mun on ollut tosi vaikeaa käyttää niitä. On ollut olo, että se en ole minä. Mun on aina pitänyt vetää jossain kauheissa rytkyissä, valtavissa takeissa. Tämän prosessin kautta on kuitenkin pystynyt tunnistamaan myös sen, että mulla on oikeus käyttää näitäkin, että mun ei tarvitsekaan valita.”

Valto on tehnyt esityksen Eino – henkilökohtainen sukupuolihistoria ja osallistunut esitykseen Transformations – otteita maskuliinisuuden sanakirjasta.

Pahoinvointipalvelut esittää

Jyväskylässä juhlitaan tekotaiteellista paskaa.

Ilmeisesti kaikki eivät allekirjoita ajatusta, että kulttuurin tulisi olla sarja hyvin­vointia luovia palveluja. Jotkut arvostavat ehtaa tekotaiteellista paskaa.

Näin voisi päätellä Akseli Hiltusen kommenteista ja tittelistä. Hiltunen on puheenjohtaja jyväskyläläisessä yhdistyksessä Yleishyödyttömät Pahoinvointipalvelut ry. Yhdistys järjestää toukokuussa jo toisen kerran Tekotaiteellisen Paskan Festivaalin.

Festivaali järjestetään ”sattumalta” samaan aikaan kuin perinteinen jyväskyläläinen kaupunkifestivaali Yläkaupungin Yö. Jälkimmäinen juhlii tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan.

”Jyväskylässä vaikuttava festivaali Yläkaupungin Yö näki selkeästi mahdollisuuden loisia mahtavan konseptin varjolla ja pystytti ironisesti koko oman hipsterifestivaalinsa Tekotaiteellisen Paskan Festivaalin ympärille kaikkien kävijöittemme suureksi harmiksi”, Hiltunen väittää.

Festivaalin synnystä Hiltunen syyttää paria yksilöä: taiteellisen johtajan ­Seppo Pohjolaisen idea konkretisoitui muusikko ja Veturitallien nuorisotyön­tekijän Sami Kotolan toimesta. Varsinaisen työn tekevät kuitenkin muut.

”Tekotaiteellisen Paskan Festivaalin mahdollistuminen viime vuonna toteutui yksinkertaisesti laittamalla Jyväskylän Veturitallien nuoria palkattomaan talkootyöhön näkyvyyteen ja hyvään työkokemukseen vedoten.”

Esiintyjät sen sijaan valikoituvat Hiltusen mukaan melko demokraattisesti. Tekotaiteellisen paskan määrittelee yleisö.

”Soitatamme ehdolla olevien esiintyjien tuotantoa ohikulkijoille kaduilla, ja jos joku hengentuotteiden pikaruokamalliin ehdollistunut diletantti erehtyy kommentoimaan presentaatiota ylimielisesti tekotaiteelliseksi paskaksi, niin valitsemme esiintyjän joukkoomme.”

Tänä vuonna tiukan seulan ovat läpäisseet muun muassa Lohikosken kesäteatteri, Kaamanen Soundsystem, J. K. Ihalainen ja This Charming Man & Touko Aalto.

Tekotaiteellisen Paskan Festivaali 20.5.

www.facebook.com/tekotaiteellisenpaskanfestivaali

Kadun varjoisalla puolella

Ennen meillä oli rahvaan kulttuuri ja korkeakulttuuri. Nyt meillä on Tuomari Nurmio.

Kuvat Velda Parkkinen

Poliittinen toiminta saattoi pelastaa Hannu ”Hande” Nurmion musiikin valtavirralta. Sen käsityksen voi saada hänen elämäkerroistaan, Tuomari vastoin tah­toaan (1990) ja Dumari (2010).

Kirjat kertovat miehestä, joka kuului 1970-luvun vasemmistoradikaaleihin.

”Suurin osa 60-luvun vasemmistoradikaaleista valui lopulta SKP:n syliin. Taistolaisuus oli Kekkosen Suomessa varsin luonteva poliittinen liike. Se otti YYA-liturgian kirjaimellisesti. Taustalla olivat tietysti myös katkeran sodan traumat. Se suhtautui idealistisesti maailmanpolitiikkaan ja Neuvostoliittoon, ja sen lopputuloksena oli totalitaarisen ideologian ja politiikan hyväksyminen. Se oli eräänlainen lasten ristiretki, joka päättyi ikävästi. ”

Piirit olivat folkhenkisesti suuntautuneita, eikä korruptoitunein länsirock uponnut kaikille. Ehkä vastarinta sai kitaraa näppäilevän Nurmionkin sukeltamaan syvemmälle roots-musiikkiin, maailmanmusiikkiin ja folkiin.

Tai sitten ei.

Nurmion uusimmalla levyllä Dumarillumarei on muun muassa bluesin, surumarssin ja humpan lisäksi räppiä. Sitä edustaa Nurmion 24. albumin nimiraita. Sen korruptoituneemmaksi länsimenoksi ei musiikki käy.

Muutenkin uudella levyllä heiluvat nistit, sotilaat ja raivo­tautiset. Elämän nurja puoli onkin näkynyt Nurmion levytyksissä vuosikymmeniä. Hänen ensimmäinen levyttänyt bändinsä oli nimetty Köy­hien ystäviksi – ironisesti mutta kuitenkin.

”Tuon aihepiirin käsittely on jollain tavalla mulle aika luontevaa. Mun on vaikea sanoa, onko se rappioromantiikkaa vai onko se naturalismia, mutta en mä ajattele sitä niin, että mun pitäisi tai kuuluisi käsitellä sitä. Tätä levyä tehdessä tuntui välillä siltä, että ei enää spurgukamaa, mutta se oli kuin jonkun pakon sanelemaa.”

Musiikin valtavirralta Nurmion on ehkä kuitenkin säästänyt Nurmio itse. Kaksi vuotta sitten taiteilijaa pyydettiin mukaan Vain elämää -tv-sarjaan, tilipussikerhoon, jonka jäsenet nettoavat rupeamastaan 50 000–70 000 euroa.

Nurmio myöntää, että mahdollisuuksia suurempaan menestykseen olisi ollut.

”Mä en ollenkaan halveksi rahaa ja menestystä. Kyllä fyrkka mullekin kelpaa. Mun on vaan ihan mahdoton kuvitella itseäni sinne, pelkkä ajatus alkaa naurattaa. Se tuntuu täysin vieraalta.”

Hän kieltäytyi. Nytkin hän kertoo tuntevansa ”tiettyä vastenmielisyyttä julkkiskuviota kohtaan”.

”Se muistuttaa vähän primitiivistä herravihaa. Mutta Vain elämää on ihan ok niille, jotka sitä diggaa. Ei siitä ole haittaa kenellekään.”

Eräänä huhtikuun tiistai-iltana Nurmio kertoi Helsingin keskustan keikkapaikassa urastaan ja soitti kipaleita sen varrelta: ”Oi mutsi mutsi”,  ”Tonnin stiflat”, ”Lasten mehuhetki”, ”Aavaa preeriaa”, ”Tuhma hauva”, ”Rion satamassa” ja niin edelleen. Häntä haastatteli kirjailija Juha Itkonen, joka kuvasi Nurmion biisejä kaiken kansan tuntemiksi klassikoiksi. Kun artisti itse vähätteli, ettei hänellä oikeita isoja hittejä ole, Itkonen vastasi:

”No, ei ehkä semmoisia, joita soitettaisiin Kauppatorilla Leijonien voitonjuhlissa.”

Nurmio vahvistaa, ettei kukaan tosiaan ole lätkähuumassa kysynyt häntä torikeikalle. Jokaisen karaokebaarin jokaisessa iltamassa lienee kuitenkin vähintään yksi ”Valo yössä”. Ja Nurmion keikat ovat vaihdelleet isojen firmojen pirskeistä ja ministerivieraista asunnottomien iltamiin ja Eino Leino -seuran illanistujaisiin – voisi sanoa, että ne läpäisevät koko kansan.

”Se on yllättävää, että sama matsku toimii joka osoitteessa. Joskus ajattelin, että näille kirjailijoille täytyy vetää tämmöistä kultivoituneempaa stuffia, ja mietin, uskallanko mä näille asunnottomille vetää näitä rujompia biisejä, kun ne on niiden elämään tavallaan yks yhteen. Että mitä kanttia mulla siihen on? Mut riippumatta sosiaaliryhmästä kaikki ne diggaa enimmäkseen samoja biisejä, vaikka varmaan ihan eri fiiliksellä. Mä koen olevani jonkinlainen silta näiden ääripäiden välissä.”

"Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja."
”Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja.”

Toivo Kärjestä kulkee hieman samankaltainen tarina. Fiinissä yksityistilaisuudessa esiintyessään hän kysyi yleisön toiveita, mihin eräs vuori­neuvos tarinan mukaan vastasi: ”Antaa tulla vain ’Rova­niemen markkinoilla’. Mitä te turhaan kyselette?”

Kärjen tapauksessa sivistyneistön ja silmäätekevien ei kuulunut pitää ”Rovaniemen markkinoista”. Rillumareita pidettiin kerrassaan matalaotsaisena ja rahvaanomaisena viihdemuotona. Reino Helismaa ja Toivo Kärki saivat kuraa niskaansa, koska heidät yhdistettiin tuohon kulttuuri-ilmiöön.

Dumarillumarei on tehty eri ajassa, mutta levy viittaa myös tuohon eroon.

”Silloin 50-luvulla oli kulttuurisotia, missä teilattiin nämä rillumarei-­hommat. Sitten ne kävivät itse vastahyökkäykseen irvailemalla korkeakulttuuria. Laajempi kaari on se, että tämä korkeakulttuurin ja rahvaan kulttuurin välinen jyrkkä vastakkainasettelu on kadonnut kokonaan. Klassiset muusikot tekevät koska tahansa yhteistyötä jonkun alakulttuurin edustajien kanssa ja päinvastoin.”

Nurmion teksteistä voi löytää viittauksia muun muassa Aleksis Kiveen, Lauri Viitaan ja Majakovskiin. Hänen sävellyksensä toisaalta innoittuvat vuoroin surumarsseista ja humpasta, vuoroin arabialaismusasta, malilaisesta ­aavikkobluesista ja räpistä.

”Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja. Olen siinä mielessä samanlainen kuin nämä rillumarei- tai bluesukot, kaikki on korvakuulolta ja käsikopelolta itse opittua. Silloin kun aloitin nämä hommat, oli sääntönä, että lähdettiin kellarista ja joskus ehkä päästään telkkariin. Mutta nyt lähdetään telkkarista ja toivotaan, ettei päädytä kellariin.”

Onko musa hyvää artistin omasta mielestä? Se on edelleen olennaisin kysymys.

”Mulle riittää periaatteessa se, että saan feedbackiä läheisiltä ja samassa skenessä pyöriviltä ihmisiltä. Vaikka totta kai tämmöisessä duunissa myös tarvitaan julkisuutta. Tässä täytyy olla esillä. Jos sä olet tehnyt jotain, totta kai sä toivot, että se saa yleisöä ja menee kaupaksi.”

Viimeisen neljän vuoden ajan Nurmio on tehnyt levyn vuodessa. Viime vuonna hän teki folklevyn Tuomari Nurmio ja Folk-Liisa Ihmemaassa, sitä edellisenä vuonna julkaistiin Tales of Judge Bone Hoedown-kokoonpanon kanssa ja sitä edellisenä Dumari ja Spuget pistivät ulos levyn Bailaa!, kun vuotta aikaisemmin oli tullut bändin nimeä kantava slangilevy Dumari ja Spuget.

”Pää on kuin jonkinlainen pato tai painekattila: kun paine kasvaa tarpeeksi kovaksi, mun on pakko ryhtyä hommiin, en voi enää pysäyttää sitä. Ensin pohditaan vaihtoehtoja: Edessä on torilta eri suuntiin lähteviä katuja. Sä kelaat, mihin päin lähdet. Lähdetkö tuota pientä kujaa vai tuota bulevardia pitkin.”

Dumarillumareilla Nurmio kertoo valinneensa ”vähän leveämmän kadun”. Sillä hän tarkoittaa isoa bändiä ja sen soundia. Tämä ei ole niitä rujoimpia levyjä, kujia roskiksien takana.

Dumarillumarei käsittelee Nur­mion sanoin Suomea ”about kolmen sukupolven ajalta”. Siellä on kaikuja sisällissodasta alkaen. Suomi 100 -levyä taiteilija ei kuitenkaan ole tehnyt: materiaali tuli ensin ja tulkinta sitten.

Kaikki levyn historialliset kerrostumat eivät ole historiassa. ”Tsaari” kertoo samalla nyky-Venäjästä ja ”Joutavia jorinoita” vihapuheesta.

”Toi on käsittämättömästi päässyt handusta toi paskanjauhanta. Tsekkasin joskus netistä jotain palstaa, jossa puhuttiin autoista. Siinä ensin tyypit juttelee parista automerkistä, mutta yhtäkkiä se sävy muuttuu ja alkaa helvetinmoinen haistattelu, joka sitten päätyy tappouhkauksiin. Miten ihmeessä ihmiset tippuu noin ojan pohjalle ikään kuin huomaamatta?”

Maailmassa, jossa vaikutusvaltaiset presidentitkin saattavat puhua tai tviitata läpiä päähänsä ja lietsoa vihaa, Nurmion mukaan kadunmiestäkin saattaa houkuttaa lähteä samoille linjoille.

”Ymmärrän senkin, että ihmisiä huolestuttaa vaikka tämä pakolaiskriisi. Kun maailma muuttuu, jotkut yrittää pitää kiinni fundamentalistisista arvoista ja kääntää maailmaa taaksepäin väkivallan avulla. Totta kai se aiheuttaa helvetisti huolta. Samoin sekin, että kuinka paljon tämänkaltainen maa kestää maahanmuuttoa. Mutta näistä asioista tarvitaan asiallista tietoa ja suoraa keskustelua.”

Vihapuheen aikana tekee toisaalta mieli olla hiljaa, ettei itse joudu kohteeksi. Keskusteluun osallistuminen on käynyt vaikeaksi, ainakin joillekin.

”Nämä niin sanotut valeuutiset, vaihtoehtoiset totuudet ja muut höpinät ovat vaarallisia. Tässä käydään taistelua asioista isossa mittakaavassa: demokratiasta, oikeusvaltiosta, ilmaisunvapaudesta ja siitä, mitkä asiat pitää paikkansa ja mitkä on tabuja. Ja ne, mitkä on tabuja, pitäisi nostaa pöydille ja niistä pitäisi puhua avoimesti. Se on ennen kaikkea politikkojen, toimittajien ja miksi ei myös taiteilijoiden duuni.”

Nurmio ottaa taiteilijoista esimerkiksi Aki Kaurismäen ja hänen uusimman elokuvansa Toivon tuolla puolen.

”Kun katsoo sitä leffaa, sehän on selkeästi satu niin kuin Kaurismäki itsekin sanoo, mutta siinä otetaan emotionaalisella tasolla väkevästi kantaa. Se on sukua Chaplinin leffoille, joiden vuoksi hänestä tuli USA:ssa persona non grata. Sen ajan vainoharhaiset vihanlietsojat eivät sietäneet hänen satujaan.”

Musiikki ei siis ole varsinaisesti pelastanut Nurmiota politiikalta. Hän ei kuitenkaan koe velvollisuudekseen nostaa esiin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä yhtään sen enempää kuin ”maan hiljaisia”.

”Pidän ihanteena sitä, että teen, mitä mieleen juolahtaa tai minkä sillä hetkellä koen mielekkääksi, tärkeäksi tai hauskaksi.”

Toistaiseksi metodi on toiminut. Nurmiolla on tarpeeksi suosiota, että hän pysyy leivässä, mutta ei niin paljon, että julkisuuden kirot vaivaisivat liikaa.

”Olen pysynyt sopivasti kadun varjoisalla puolella. Olen siihen tyytyväinen. Tasapaino ennen kaikkea.”

Supervallan supersankarit

Helsinkiläinen Night Visions -festivaali tuo Suomeen venäläisen viihdepläjäyksen.

Guardiansin julisteessa poseeraa supersankariporukka, joka tuo väistämättä mieleen Guardians of the Galaxyn avaruusseikkailijat. Mitä pidemmälle venäläinen supersankarielokuva etenee, sitä enemmän läntisiä leffaviitteitä tulee mieleen: Robo­cop, X-Men, ­Fantastic Four, Avengers, Mad Max ja niin edelleen.

Daniel Shapovalov, yksi Guardiansin tuottajista, vastaa sähköpostitse kysymykseen, mikä elokuvassa sitten on venäläistä.

”Elokuva on täynnä viitteitä venäläiseen kulttuuriin. Yksi supersankareista muuttuu Venäjän kansalliseläimeksi, karhuksi. Mukana on vitsejä ja viitteitä, jotka liittyvät olennaisesti venäläiseen elämäntapaan: mentaliteettiin, borssikeittoon ja niin edelleen.”

Shapovalov lisää, että kansallinen elementti ei jää vain pintaraapaisuksi.

”Jokainen supersankareistamme on eri osasta Venäjää, ja jokainen noista osista tunnetaan omista kulttuuri­piirteistään.”

Elokuvan alkutekstit vievät neuvostoaikaan. Valtion leivissä työskennellyt tiedemies on kehittänyt super­ihmisiä sotakoneiksi. Sitten siirrytään nykyaikaan, jossa tiedemies on omien kokeidensa seurauksena pullistunut brutaaliksi pahikseksi.

Armeijassa keksitään, että samaisen superpahiksen kehittämät mutantit voisivat taistella tätä vastaan. Armenialaisesta luostarista löytyy Ler, joka hallitsee kiviä. Kazakstanissa lymyää valonnopeudella liikkuva Khan pyöreine teräaseineen. Siperiassa temmeltää karhumies Arsus, ja moskovalaisessa sirkuksessa tavataan näkymätön nainen Ksenia.

Huumoriyrityksistä huolimatta Guardians on totisempi kuin jenkkiserkkunsa. Se on isolla rahalla ja tosissaan tehtyä viihdettä, joka onkin saanut näkyvyyttä ympäri maailmaa.

Shapovalov uskoo, että Guardians näyttää koko maailmalle laadukkaan vaihtoehdon Hollywoodin super­sankari­kulttuurille.

”Elokuvaamme voi samaistua kaikkialla, sillä se näyttää, että jokainen Telluksen kolkka, jokainen kansakunta ja kulttuuri voi antaa katsojille modernin supersankarielokuvan ja hahmoja, jotka esittelevät heidän kykyjään parhaassa valossa.”

Elokuva ei saanut kotimaassaan kriitikkojen eikä yleisön rakkautta, mutta Shapovalov kertoo, että tekeillä on jo jatko-osa. Tiimillä on muutenkin suuria suunnitelmia Guardiansin suhteen.

”Rahoittajat ja tuottajat eri puolilta maailmaa ovat kiinnostuneita tuomaan taloudelliset ja luovat voimavaransa jatko-osaan, jossa voisi olla mukana myös heidän oma kansallinen supersankarinsa.”

Helsinkiläisen Night Visions -festivaalin ohjelmistossa Guardians on kuriositeetti – kuitenkin genre-elokuva­festarin omaperäiseen profiiliin sopiva kuriositeetti. Ne, jotka eivät pääse paikan päälle todistamaan jäyhää venäläisviihdettä, voivat lohduttautua tiedolla, että Amerikan Guardiansille on tulossa jatkoa.

Guardians of the Galaxy Vol. 2 saa ensi-iltansa 26. huhtikuuta, heti Night Visionsin jälkeen.

Night Visions 19.–23.4.

www.nightvisions.info

Kotiinpaluu

Leo, 41, huolehtii maatilasta, oppilaista ja lapsistaan mutta ei enää kanna huolta sukupuoli-identiteetistään.

Kuvat Elina Hiironniemi

”Kun olin lapsi, mun äiti halusi, että mulla on pitkät hiukset. Protestoin aina sitä vastaan. Kun olin 7- tai 8-vuotias, sain lupauksen, että kun täytän kymmenen vuotta, saan päättää itse, millaiset hiukset mulla on. Odotin pitkään vaan sitä.

Kun olin varmaan alle kouluikäinen, keskustelin tätini kanssa ja väitin sille, että oon poika tai että musta tulee poika. Muistan, kun se todisteli, että et sä kyllä ole, jotenkin ’pojilla on pippeli’ -tyyppisellä kommentilla. Mä sanoin siinä vaiheessa, että se kasvaa vielä, se on vasta tulossa. Silloin olen ihan uskonut ­asiaani.

En yhtään halunnut olla tyttö, en koskaan. Kaikki asiat, mitkä liittyi siihen, kaikki ulkoiset merkit – pitääkö olla pitkät hiukset tai pitääkö laittaa joihinkin juhliin mekko päälle – ne oli semmoisia kohtia, mistä piti aina taistella.

Olen joskus miettinyt, minkä takia mun äiti piti niin tiukasti kiinni tällaisista. Olinkohan lapsena jo semmoinen, että se mietti, mikäköhän tuo tyyppi on, että pitääköhän sitä ohjata tälle polulle, että se ymmärtää, miten ollaan tyttöjä ja naisia.

Kuitenkin ajattelen, että suurimmaksi osaksi mulla on ollut mukava lapsuus. Ei se semmoinen asia ole, mikä olisi pilannut lapsuuteni, mutta kyllä se aina säännöllisin väliajoin poksahteli esiin, silloin kun oli pakko mennä sen sukupuolen mukaan. Esimerkiksi koulussahan jaettiin silloin ja jaetaan edelleenkin oppilaita aika paljon sukupuolen mukaan.

" Olen halunnut olla itseni puolella myös transihmisenä, en ole halunnut ajatella, että mussa on mitään vikaa."
”Olen halunnut olla itseni puolella myös transihmisenä, en ole halunnut ajatella, että mussa on mitään vikaa.”

Mulla ei oikeastaan ole ollut inhoa vartaloani kohtaan. No silloin kun murrosikä alkoi muuttaa kroppaa naiselliseen suuntaan, oli joskus hankalia hetkiä.

Olen yrittänyt suojella itseäni itseinholta. Olen halunnut olla itseni puolella myös transihmisenä, en ole halunnut ajatella, että mussa on mitään vikaa. Olen ajatellut näin, että yhteiskunnassa on se vika, jos en saa olla semmoinen kun oon semmoisella kropalla, joka mulla silloin oli.

Lapsena oli vielä helppo olla jollain tavalla sukupuoleton, ainakin omissa mielikuvissa. Murrosikäisenä ajattelin, että mulla ei ole mitään keinoja taistella sitä sukupuolittamista vastaan. Ja sama juttu murrosiän jälkeen.

Halusin tietenkin pois Juupajoelta. Ehkä yksi syy oli, että siellä tunsi olevansa monella tavalla ulkopuolinen monessa jutussa. Muutin Helsinkiin, enkä enää ajatellut olevani transihminen, identifioiduin enemmän lesboksi. Mulla oli ihan selkeä mielenkiinto, olin kiinnostunut naisista. Se lesbo-­lokero oli paljon yksinkertaisempi.

Siinä yhteisössä, missä kakskymppisenä olin mukana, oli tilaa sille, ettei ollut naisellisen näköinen nainen. Sai olla sen näköinen kuin oli. Oli suorastaan enemmän normi olla sen näköinen, ettei ole mitenkään naisellinen.

Se yhteisö helpotti mun tilannetta niin paljon, että en enää siinä vaiheessa miettinyt transasiaa. Mulla meni kymmenen vuotta Helsingissä ennen kuin rupesin miettimään sitä uudestaan. Se vähän niin kuin unohtui.

Sen aikakauden loppu oli se, kun tapasin nykyisen puolisoni. Tajusin, että olemme erilaiset sukupuoleltamme, niin pään sisässä kuin ulkoisestikin. Puolisoni on nainen, ja minä olen jotain muuta.

En identifioidu voimakkaasti mieheksi. Kyllä mä ajattelen, että tässä mieslokerossa on kivempi olla – paljon kivempi kuin siinä naislokerossa – mutta jos saisin valita, ottaisin sen kolmannen lokeron.

Kun aikanaan tajusin sen transasian, menin tutkimuksiin, koska se oli ainoa keino fyysisiin muutoksiin. Ne tutkimukset oli mulle jotenkin tosi traumaattinen kokemus. Tajusin, että valta tässä asiassa on jossain aivan mun ulkopuolella. En itse pysty päättämään tästä, vaikka haluaisin.

Vieläkin kun menen siitä paikasta ohi, mulle tulee sellainen olo, että jos voisin räjäyttäisin sen paikan. Se oli niin kauheeta.

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellis­tämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että ’en ole ihan täysin mies tai nainen’. Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Kävin juttelemassa semmoisen sairaanhoitajan kanssa. Se esimerkiksi aina kehui mua, jos mulla oli jotenkin erityisen miehekkäät vaatteet. Ihan niin kuin suku­puoli-­identiteettini olisi ollut todellisempi tai hyväksyttävämpi tietynlaisissa vaatteissa. En silloin todellakaan kaivannut sellaista holhoavaa päähän taputtelua. Tämmöiset ihmiset tekee todella, todella tärkeitä päätöksiä toisten elämän suhteen, eikä ne kuitenkaan tajua mistään mitään.

Ajattelin jo silloin, että olisi hienoa, jos voisin taistella sen asian puolesta ja muuttaa systeemiä siihen suuntaan, ettei ole pakko olla mies tai nainen. Mutta samalla ajattelin, ettei mulla ollut varaa sellaiseen. Prosessi oli mulle niin tärkeä, etten ottanut minkäänlaisia riskejä.

"Nyt kun mietin sitä, niin transihmisenä mä pystyin kuvittelemaan palaavani takaisin maalle, mutta lesbona en varmaan olisi voinut kuvitella palaavani."
”Nyt kun mietin sitä, niin transihmisenä mä pystyin kuvittelemaan palaavani takaisin maalle, mutta lesbona en varmaan olisi voinut kuvitella palaavani.”

Ne tutkimukset oli mulle jotenkin niin kova pala, että mulle tuli niistä totaaliuuvahdus, tämmöinen burn out -tyyppinen. Kyllästyin myös Helsingissä oloon ja halusin pois. Olin tosi tyytyväinen, kun muutettiin Tampereelle.

Tampereella mä varmaan keksin sen, että haluan takaisin maalle. Ehkä se liittyi vähän siihen transasiaankin. Nyt kun mietin sitä, niin transihmisenä mä pystyin kuvittelemaan palaavani takaisin maalle, mutta lesbona en varmaan olisi voinut kuvitella palaavani.

Mulla on selvästi aika vahvat juuret, mutta en sitä aikaisemmin vaan tajunnut. Ehkä ne identiteettiasiat oli silloin niin pinnalla, ettei elämään oikein mahtunut mitään ­muuta.

Sukupuoliasia ei ole enää niin pinnalla. En pohdi sitä päivittäin, en varmaan edes viikottain. Se on semmoinen pieni häiritsevä kivi kengässä -tyyppinen asia.

Me ollaan asuttu Juupa­joella nyt jotain viisi vuotta. Se on pieni paikka, missä on yksi teollisuustaajama ja sitten loppu sitä maaseutupuolta. Me tosiaan ollaan siellä ihan maaseudulla. Tykkään tehdä maa- ja metsätöitä, mutta tekemistä on liikaa.

Mulla on koko ajan vähän huono omatunto siitä maatilasta ja varsinkin niistä metsätöistä.

Kun palasin takaisin, mun äiti oli jo käynyt oman prosessinsa läpi ja oli tehnyt paljon hyvää työtä mun puolesta. Se kertoi kaikille ihmisille, että nyt se on Leo-niminen ja se on tehnyt tällaisen muutoksen elämässään.

Osa vanhemmista sukulaisista tuli oikein katsomaan minua, hyväksymään minut. Oikeasti halusivat nähdä, että minkä näköinen se nyt on ja millainen se nyt on. Tulivat sanomaan käsipäivää ja kertomaan, että muistan, kun olit viimeksi semmoinen 5-­vuotias lettipäinen tyttö. Jotenkin vähän huvittavaa, mutta en todellakaan millään tavalla loukkaantunut siitä.

Mä en ole kyllä loukkaantunut tuollaisesta vissiin koskaan. En ajattele, että mun pitäis piilottaa entistä elämääni. Ihmiset ei yleensä tarkoita pahaa, vaikka ne sanoisi jotain hölmöä. En jaksa esimerkiksi korjata ihmisiä, että ei saa sanoa sukupuolenvaihdos, pitää sanoa sukupuolenkorjaus.

Jos puhun ihmisten kanssa, jotka ei ole transihmisiä ja joilla ei ole samaa kokemusta, yritän käyttää kieltä, josta ne ymmärtää, mistä puhun. Siinä mielessä kuitenkin välitän termiasioista, että olis ihan kiva, että mediassa käytettäisiin oikeita termejä.

"Joskus ajattelen, että mun pitäisi jotenkin tulla ulos kaapista, että se olisi reilua muita ihmisiä kohtaan."
”Joskus ajattelen, että mun pitäisi jotenkin tulla ulos kaapista, että se olisi reilua muita ihmisiä kohtaan.”

En mä mitenkään kaapissa ole siellä Juupajoella, en tietenkään, koska palasin takaisin lapsuuden maisemiini toisella nimellä ja niin sanotusti toisessa sukupuolessa. Ei se mikään salaisuus ole, mutta en ole myöskään julkitransihminen, että esimerkiksi puhuisin asiasta ja pitäisin koulussa jotain esitelmiä.

Mä opetan 3–9-luokkalaisia, se vähän vaihtelee vuosittain. Yläkoululaisten kanssa voi enemmän keskustella asiasta. Harvoin ne kyllä lähtee kauniisti keskustelemaan.

Yläkoululaisilta on muutaman kerran tullut semmoisia kommentteja, että ’hähää, sä olit ennen nainen’. Sen tyyppisiin kommentteihin mä olen yleensä vain vastannut, että ’niin, mitä sitten, onko siinä naisena olemisessa jotain vikaa’. Keskustelu jää yleensä siihen.

Aikuiset ihmiset ei kysy mitään. Se on minusta todella outoa. Tiedän, että siellä koululla varmaan puolet opettajista tietää tasan tarkkaan mun taustat, mutta ne ei ole kertoneet niille toisille ihmisille.

Opettajanhuoneessa joku on joskus alkanut kertoa jotain ’transuvitsiä’, ja se on äkkiä vaien­nettu. Se opettaja ei selvästikään ole tiennyt minusta. Joskus ajattelen, että mun pitäisi jotenkin tulla ulos kaapista, että se olisi reilua muita ihmisiä kohtaan. Mutta sitten ajattelen, etten jaksa, en halua. Se ei tunnu niinkään pelottavalta, se tuntuu lähinnä rasittavalta. Olisi jotenkin hankalaa lähteä informoimaan työkavereita transasiasta, kun muutenkaan en jaa kovin henkilökohtaisia juttuja työpaikalla.

Siellä on ihan mukavia työkavereita. Voisi olla joskus ihan kivakin jutella sukupuoleen liittyvistä asioista.

Ei mua epäilytä se, että oppilaiden vanhemmat tietää tai saisi tietää. Ei mulla ole trans­ihmisenä tai muutenkaan syrjintäkokemuksia. Mulla on vahva luottamus siihen, ettei mua kyllä syrjitäkään. Tiedän, että olen oikealla asialla.

Meillä on 2- ja 4-vuotiaat lapset. Ne kutsuu mua iskäksi tai nimellä. Lapset saa ajatella, että mä olen mies. En mä ala niitä kauheasti korjaamaan, varsinkaan vielä. Sitten kun ne kasvaa vanhemmiksi, voin keskustella asiasta, että tarviiko olla pelkästään mies tai nainen.

Vanhempi on sellaisessa vaiheessa, että kun silitin vaaleanpunaista paitaa itselleni, niin se oli että ’ei pojat tykkää pinkistä’. Sillä on jotenkin hirveän vahvana se, että tässä on tyttöjen ryhmä, minä olen täällä ja tykkään pinkistä ja prinsessoista. Ja pojat on tuolla. Tietenkin yritän laajentaa sitä näkemystä.

Lapsille ollaan kerrottu mun taustat niin kuin ne on. Vanhempi aina välillä muistaa sanoa, kun se miettii näitä tyttö–poika-asioita, että ’niin, mutta sinä oletkin erilainen: olit ennen tyttö ja nyt olet poika’.

Mä haluaisin, että meidän lapsilla olisi semmoinen olo, että ne on tienneet mun taustat aina, että niitä ei ole erikseen kerrottu. Samoin lasten omat taustat, että ne tietää olevansa lahjasolulapsia. Me ei tehdä asiasta mitään numeroa, mutta kun mennään vaikka sen klinikan ohi, niin kerrotaan, että tuolla teidät on laitettu alkuun.

Mä olen sitä mieltä, että ei salaisuuksia.”

Historia on nyt

Season Film Festivalilla nähdään mustien yhdysvaltalaisten tarinoita orjakapinasta James Baldwinin kautta Fergusoniin.

Martin Luther King, Malcolm X ja Medgar Evers kuolivat kaikki alle 40-vuotiaina. He menehtyivät salamurhien seurauksena, mutta eläessään heitä yhdisti mustien kansalaisoikeusliike.

Kirjailija James Baldwin oli heidän toverinsa ja osallistui samaan taisteluun. Hän tosin piti itseään ensisijaisesti todistajana ja tuntemusten välittäjänä, kuten käy ilmi Raoul Peckin dokumentista I Am Not Your Negro (2016). Elokuva kertoo myös, että FBI oli asiasta eri mieltä. Virastolla oli mittava kansio ”vaarallisena yksilönä” pitämästään miehestä.

Samaan aikaan, 1960-luvulla valkoinen valtaväestö onnitteli mustia näiden aseman paranemisesta. ”­Mikseivät mustat ole optimistisempia? Asiathan paranevat koko ajan”, kysyy valkoinen tv-juontaja Dick ­Cavett Bald­winilta 1968.

Dokumentti näyttää selvästi, ettei optimismiin ollut paljon syytä silloin, eikä myöskään nyt. Peck limittää arkistomateriaalin joukkoon uudempia kuvia: Rodney Kingistä 1992, Fergusonista 2014, Tamir Ricesta ja muista poliisin luoteihin kuolleista mustista lapsista 2010-luvulla.

1979 Baldwin päätti kertoa Yhdysvaltain tarinan kolmen miehen kautta: Martin Luther Kingin, Malcolm X:n ja Medgar Eversin. Käsikirjoitus jäi kesken, mutta Raoul Peck on ottanut sen dokumenttinsa punaiseksi langaksi.

Oscar-ehdokkuuden pokannut dokumentti I Am Not Your Negro saa Suomen ensi-iltansa Season Film Festivalilla Helsingissä. Elokuvafestivaalilla nähdään myös toinen mustien asemaan Yhdysvalloissa kiinteästi liittyvä teos The Birth of a Nation (2016).

D. W. Griffithin ohjaama, vuonna 1915 valmistunut The Birth of a ­Nation on pahamaineinen elokuva, joka esittää sisällissodan jälkeisen jälleenrakentamisen Ku Klux Klanin ylpeänä syntytarinana. Vuoden 2016 elokuva kertoo Nat Turnerista, orjana syntyneestä miehestä, joka aloitti orjakapinan Virginiassa 1831.

Uudempi elokuva sai Sundance-festivaalilla kiitosta niin yleisöltä kuin kisan tuomaristoltakin. Sittemmin draaman vastaanotto on ollut nihkeämpi. Syynä lienevät lehdistön esiin nostamat, vuonna 1999 ohjaaja Nate Parkeria ja kanssakäsikirjoittaja Jean McGianni Celestinia vastaan nostetut raiskaussyytteet. Parkerin vastainen syyte raukesi, mutta syytteet nostanut nainen teki itsemurhan 2012.

Alkuinnostuksesta huolimatta The Birth of a Nation -elokuvaa ei Oscar-kisassa nähty. Pääosastaan Manchester by the Sea -elokuvassa Oscarilla palkitun Casey Affleckin menestystä eivät kaksinkertaiset syytökset seksuaalisesta häirinnästä sen sijaan haitanneet.

Myös I Am Not Your Negro käsittelee populaarikulttuuria ja sen sisällä sikiävää epätasa-arvoa ja rasismia. Baldwin peilasi kotimaansa kuvaa myös elokuvista, joista dokumentissa nähdään otteita: Hyökkäys erämaassa -leffassa (1939) John Wayne ampuu kasvottomia alkuperäiskansan edustajia, ja Uhrattua elämää -draamassa (1934) iholtaan vaalea tyttö häpeää mustaa äitiään (Louise Beavers).

Populaarikulttuurissa on sentään tapahtunut jotain edistystä, vaikka muuten syytä optimismiin ei olisikaan. The Birth of a Nationia ei valittu Oscar-kisaan, mutta parhaan elokuvan pystin voitti Moonlight, draama mustasta homomiehestä.

Season Film Festival 30.3.–2.4.

www.facebook.com/seasonfilmfestival

Hän on hen

Panda, 25, on kamppaillut niin kielensä kuin äänensä kanssa.

Kuvat Jenni Holma

”Olen varttunut Taalintehtaalla, joka on Kemiönsaarella eli tunnin ajomatkan päässä etelään Turusta. Siellä on kolme pikku kylää, joista Taalintehdas on yksi. Ja Taalintehtaan ulkopuolella on vielä pieni saari kahden sillan takana. Sen nimi on Kyläsaari. Siellä minä ja 70 muuta tyyppiä asuttiin.

Kaikki, jotka millään tavalla poikkesivat muista, joutuivat heti oman ryhmänsä edustajiksi. Olin perhepäivähoidossa, ja siellä oli yksi tummaihoinen poika. Muistan, että koko kylä puhui siitä, että se on nyt se n-sana. Oli suuri järkytys, että joku oli adoptoinut mustan pojan. Sitä havahtui siihen, että jos olet erilainen, niin olet myös automaattisesti tyrkyllä.

Me matkusteltiin aika paljon, kun olin lapsi. Muistan, että etelänmatkoilla turistimestoissa oli usein drag queen -esityksiä, ja mä halusin aina tosi tosi paljon katsomaan niitä, vaikka en osannut selittää vanhemmille saatikka sitten itselleni, mikä siinä oli. Se ei sytyttänyt mitään lamppuja liittyen sukupuoleen tai itseeni.

Esiteininä mun lempileffa oli ­Mulan. Katsoin sen lähes joka ikinen päivä, joskus kahdestikin peräkkäin ennen kuin menin nukkumaan. Siinä kiinalainen nuori nainen ottaa isänsä nimen ja menee hänen paikalleen armeijaan. Leffassa on kohtaus, jossa hän on haavoittunut. Hän nousee jonkun lääkintäteltan sairaspedistä, ja hänellä on rinnat sidottuna sideharsolla.

Se oli mulle tosi vahva ja tunnepitoinen kohtaus, mutta en saanut kiinni, miksi. En osannut kuvitella, että se liittyisi minuun itseeni.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään. Sen avautuminen lähti ehkä aika perinteisesti siitä, kun murrosikäisenä aloin miettiä, kenen kanssa haluan harrastaa seksiä. Havahduin siihen, että en taida olla hetero, mutta en ehkä tiennyt itsekään, mitä se tarkoitti. Tajusin vain, että suhteeni poikiin ei ollut hetero.

En tavallaan osannut miettiä, mitä se tarkoittaa sukupuolen osalta. Hetero viittaa kuitenkin automaattisesti ensin omaan sukupuoleen ennen kuin se kertoo mitään siitä toisesta.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.
”Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.”

Muutin 15-vuotiaana Turkuun lukioon.

Sairastuin syömishäiriöihin, kun murrosikä alkoi, mikä jälkeenpäin ajateltuna saattoi hyvin olla sitä, että ’voi helvetti, tissit’. Kaikki merkit oli siinä – mun oli hirveän vaikea olla itseni ja kehoni kanssa – mutta mä vaan ajattelin, että olen huono ja feilaan tämän naisena olemisen. Että en vaan osaa.

Väänsin sitten volat kaakkoon. Joskus 2010 oli lyhyt hetki, kun käytin pelkästään tyllihameita ja korsetteja ja kilon pakkelia naamaan joka päivä, kun ajattelin, että minähän aion olla kunnollinen suomenruotsalainen nainen. Eihän siitä tullut yhtään mitään.

Olin Turussa lähdössä yksi päivä kävelylle kotoa keskustaan. Siinä matkalla oli lääkäriasema. Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotustilasta. Olin sanonut, että haluan lääkäriajan nyt heti, että en ole nainen ja tarvitsen sen lähetteen nyt. Tulin ulos, ja mulla oli se lappu ­kädessä.

Jossain kohtaa päädyin valehtelemaan polille, että identiteettini on kypsynyt miehen identiteetiksi. Se on ihan paskaa, koska eihän se ole sen kypsempää kuin mikään muukaan, mutta binäärisyys helpottaa sitä byrokraattista hommaa. Ajattelin, että ehkä se on loppupeleissä helpompaa, että mulla on se binääridiagnoosi. Siten saan myös hysterektomian [kohdunpoiston]. Saan ne proseduurit, mitä haluan, ilman että joudun puolustelemaan koko ajan sitä omaa identiteettiä ja tarvetta.

Mun diagnoosi oli ensin muu sukupuoli-identiteetin häiriö eli F64.8. Sillä en olisi saanut lähetettä mastekto­miaan [rintojen poistoon] ja vaikka olisin saanut, kirurgi ei välttämättä olisi leikannut. Mulla oli ihan käsittämättömän hyvä tilanne siinä, että pystyin pyytämään ja saamaan taloudellista tukea vanhemmiltani, joten varasin ajan yksityiselle kirurgille.

Suomessa oli ainakin silloin yksi ja vain se yksi kirurgi, joka leikkasi yksityisellä puolella transmiehiä ilman diagnoosia. Hän on todella hyvä. Se maksaa toki, mutta mulla oli se valtava etuoikeus, että leikkaus oli taloudellisesti mahdollista. Olen tosi tosi tyytyväinen, että menin siihen.

Rintoja voi leikata niin, että leikkaa rintojen alta tavallaan kuin ankkurit tai vain nännin kohdalta. Ankkurimalli on tosi näkyvä, siitä tulee väkisinkin isot arvet. Leikkaus on pakko tehdä niin, jos on tosi isot rinnat. Mulla oli tarpeeksi vähän omaa kamaa. Olen todella tyytyväinen itse, ja moni on ihmetellyt, miten harvinaisen hyvää jälkeä tuli.

"Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta."
”Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta.”

Ne testot oli tosi emotionaalinen kokemus heti alussa. Olin laulanut naiskuorossa monen monta vuotta. Kun aloitin testot, olin yliopiston naiskuoron puheenjohtaja. Meillä oli 70-vuotisjuhlavuosi, isot cocktailtilaisuudet, puheet ja kaikki – ja mä edustin siellä frakissa. Ajattelin, että joko tämä tehdään täysillä, silleen swag, tai ei tehdä ollenkaan. Se oli ihmisille jotain, että ’ei helvetti nyt tämä pilaa nämä pitkät perinteet, kamalaa ja apua’.

Yksi mun aiempi laulunope tuli sinne kans. Se oli entinen kuorolainen, noin 70-vuotias rouva. Hän tuli sinne, katsoi mua ja kysyi, että ootko varma, että synnyit oikeaan sukupuoleen. Mä vaan vastasin suoraan, että ei, en mä kyllä itse asiassa ole. Ja hän oli että, no tuo frakki kyllä näyttää hyvältä sun päällä. Sitten hän lähti pois ilman minkäänlaista draamaa.

Se oli 2014 kevätkauden loppu, kun lopetin naiskuorossa. Mä olin tosi hyvä altto, ja mulla oli tosi voimakas ääni. Rakastin sitä hommaa.

Lähetin silloin s-postiviestin koko kuorolistalle – siellä on jotain 200 tyyppiä – että ’hei, olen Panda ja olen tällä hetkellä teidän puheenjohtajanne, mutta olen lopettamassa, koska pitää pitää pieni tauko, koska äänenmurros, mutta tulen takaisin sitten mieskuoroon’. Tosi moni laittoi viestiä, että ihanaa, kun kerroit, ja tsemppiä kovasti, mutta sitten tuli myös semmoisia, että ’olen valmis menemään barrikadeille perinteisen mieskuorolaulun puolesta’.

Ehkä puoli vuotta äänenmurroksen jälkeen olin mieskuoron koelauluissa. Se on ironista, koska en tietenkään koe olevani mies. On se välillä edelleen vähän vaikeata. Siellä on vähän semmoinen äijäilykulttuuri, että lauletaan kovaa ja öri-öri ja harkkojen jälkeen mennään kaljalle. Ja mä olen siellä jossain glitterkengissä.

Kyllä mä nautin laulamisesta edelleen, mutta ääni väsyy eikä sama tekniikka pelaa enää. Se on ollut valtavan suuri suruprosessi. Se oli ehkä suurin asia, mistä luovuin, ja tein sen täysin tietoisesti.

"Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää."
”Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.”

Mun äidillä on ollut pitkä prosessi mun ja tämän epänormatiivisuuteni kanssa. Ensin se oli, että voi hitsi, onko sun pakko olla homo tai muuta kuin hetero. Ja kun kerroin, että olen poly eli en harrasta monosuhteita, se oli, ­että voit panna ketä haluat, mutta olispa se vaan yksi ihminen. Ja kun kerroin, että olen vegaani, se oli että voit säätää, mitä haluat, mutta söisit edes normaalisti. Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.

Mutta kyllä se itki, ja oli se hänelle hirveän vaikea ymmärtää.

Taalintehtaalla oli hommat räjähtäneet käsiin. Äiti rupesi saamaan puhelinsoittoja, että me ollaan tosi pahoillamme nyt, kun teillä on tämä valtava suru teidän perheessä, halutaan kertoa, että ollaan tukenanne. Se oli aika järkyttävää. En käynyt Taalintehtaalla varmaan kahteen vuoteen. Tai ajoin suoraan vanhempien pihaan, kävin kahvilla ja ajoin pois.

Äiti yritti ottaa mun nimen heti käyttöön, ja hän alkoi kutsua mua pojakseen. Siinä kohtaa mun piti selittää, ettei se mene ihan niinkään.

Ruotsissa kun on pronomi hen, niin se ei suju välttämättä vieläkään, vaikka tästä on nyt kolme vuotta. Nimi sujuu täydellisesti, ja hän puhuu lapsesta eikä tyttärestä tai pojasta, mutta tää pronomikaksikko on niin perustavanlaatuinen osa ruotsin kieltä, että siitä on tosi vaikea päästä eroon. Niillä on nykyään isän kanssa semmoinen kilpailu, että jos jompi kumpi sanoo väärin, toinen läppäisee toista, että etkö muista, se on väärä sana.

Sanat on saattaneet muodostaa pienen muurin. Ainakin mulle kun sanotaan, että mies, se tuntuu hirveen uhkaavalta. Mutta mitä mä itse sitten olen? Enkö mä ole aina lähtökohtaisesti hetero, jos kumppani on jotain muuta kuin muunsukupuolinen? Jos hetero siis tarkoittaa vain sitä, että kumppani on eri sukupuolta kuin itse. Kieli ei vaan taivu tähän moninaisuuteen.

Suomeksi on kuitenkin keksitty kaikkea: muunsukupuolinen on ihan loistava sana. Ruotsissa taas on vaan ei-binäärinen, icke-binär.

"Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin."
”Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin.”

Suomenruotsalaisuus on aika pitkään ollut mulle ristiriitainen ja vaikea kysymys.

Meillä ei ole purjevenettä, eikä me asuta Kauniaisissa. Se ei ole sitä ’rikas Helly Hansen -purjehtija’ -suomenruotsalaisuutta. Se kuva ei vastaa yhtään sitä, millaista Taalintehtaalla on. Kun sanotaan hurri, ajatellaan jotain ihan muuta kuin mitä mun ympäristö oli.

Mulla on ollut hirveän vaikea identifioitua sen kanssa. En mä voi olla hurri. Yritin tosi pitkään oikeasti piilottaa mun taustaa. Ehkä nyt näiden lukuisten jytkyjen jälkeen tuli enemmän ja enemmän semmoinen olo, että todellakin mulla on oikeus tähän. Että jos mä en ylläpidä mun kulttuuriperintöä, niin kuka sitten.

Se on ollut hirveän vaikeeta. Ihan esimerkiksi se, että suomenruotsalaisia transihmisiä ei ole hirveästi, ei ainakaan julkisesti. Mä tunnen ehkä neljä–viisi muuta. Ja paljon toki semmoisia sukupuoliseikkailijoita.

Olen ollut Kirjis-piireissä [Turun Kirjakahvila] ja kaveripiireissä, missä on ollut normi, että saa ilmaista sellaista sukupuolta kuin itse haluaa. Mutta on tuntunut, että siinä on kuitenkin se erottava tekijä, se suomenruotsalaisuus. Että jos te olette marginaalissa, niin mä olen marginaalin marginaalissa. Että meikäläisiä on maailmassa ehkä just tämä 15.

Ruotsin skene on niin erilainen, mä en saa siitä mitään, se ei resonoi mulle yhtään. Siellä käydään eri keskustelut ja käytetään eri termejä.

Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin. Mukaan tuli jotain 15 tyyppiä, ja se oli ihan mahtavaa. Tässä oli kyse ihmisistä, jotka on varttunut jossain Pohjanmaalla: ei ne puhu suomea, ei ne mene suomenkieliseen vertaistukiryhmään, kun ei ne saa siitä mitään.

Kun he sai ekaa kertaa puhua vertaistensa kanssa, eikä ne vertaiset olleet Ruotsissa vaan oikeasti tässä Turku-skenessä, se oli tosi tunteellinen hetki. Tuntuu, ettei ole niin yksin enää.”

Kirjahyllyjen keskellä

Pispalan kirjastosta kuoriutui avoin kansalaistalo.

Kuvat Elina Hiironniemi

Pispalan kirjaston seinällä lepattaa kirjoja Windows-oppaasta Raamattuun. Kirjat kirjaimellisesti lepattavat, sillä niitä kohti asetettu tuuletin saa sivut heilumaan. Kyseessä on Eikä yksikään pelastunut -installaatio, joka on rakennettu poistokirjoista kirjaston gallerianurkkaukseen.

Poistokirjoja kirjastolla on riittänytkin. Kun uusi hallitus otti yksityisen kirjastoyhdistyksen toiminnan hoitaakseen syyskuun lopulla, tilaan kuuluva autotalli oli lattiasta kattoon täynnä lajittelemattomia kirjoja. Sittemmin niitä on luetteloitu, lisätty kokoelmiin, lähetetty palvelutaloihin, laitettu poistomyyntiin – ja käytetty taiteen raaka-aineena.

”Ei niitä kirjarovioitakaan missään tapauksessa haluta pitää, vaikka aina se kirjan pois heittäminen tuntuu hirvittävän väärältä”, sanoo kirjastoyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jesse Karhu.

Karhun lisäksi haastatteluun ovat ehtineet kirjastossa työskentelevä Tero Huhtinen ja yksi installaation tekijöistä, kirjaston näyttelyvastaava Päivi Viinikainen, joka on myös 18-henkisen hallituksen jäsen.

”Tehtiin aika laaja-alainen hallitus, kaikista Pispalan aktiivisista yhdistyksistä tuli tavallaan edustajisto siihen. Nyt hallituksen kokouksen kautta lähteekin kaikille muille toimijoille helposti ja suoraan tietoa. Se on myös mahdollistanut sen, että ollaan saatu tämä yhdistysten ja toimijoiden yhteiseksi taloksi”, Karhu kertoo.

Hallituksessa ovat edustettuina tien toisella puolella ­sijaitseva Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo, Rajaportin sauna, Pispalan musiikkiyhdistys, Tahmelan K-kauppa, Kurpitsatalo, perinnerakennusyhdistys Piiru, Pispalan vapaat taiteilijat, Vastavirran taustalla toimiva Tahdonvoima-osuuskunta ja Maailmantango-festivaali.

”Ja tietenkin on muita kansalaisaktiiveja, jotka ei varsinaisesti edusta yhdistyksiä mutta jotka järjestävät myös tapahtumia”, Viinikainen lisää.

Hallituksen kokoukset ovat avoimia kaikille muillekin halukkaille.

Avoimuus onkin kirjaston keskeisiä periaatteita. Tilaisuudet pyritään pitämään maksuttomina, ja niitä saavat järjestää kaikki halukkaat. Yhdistykset pitävät talossa kokouksiaan, minkä lisäksi siellä järjestetään kirjailijatapaamisia, luentoja ja lukupiirejä. Viikoittaisessa Lauantaikerhossa vuorottelevat Ääneenlukupiiri, erilaiset luennot ja VHS-klubi, jonka ”taiteelliset linjaukset perustuvat vapaisiin päähänpistoihin”.

Yhteistyö muiden yhdistysten kanssa näkyy myös tapahtumissa. Helmikuun lopussa järjestetään Hirvitalon kanssa yhteinen vegaanibrunssi.

”Hirvitalossa ei ole mitään yhtenäistä tilaa, se on yleistapahtumille vähän hankala, kun keikkaakin mahtuu kuuntelemaan kerralla vain 15 ihmistä. Tämä kirjastotalo tarjoaa hyvän tapahtumapaikan sellaiselle”, Viinikainen toteaa.

”Hirvitalossa taas on tosi hyvä piha. Nämä talot täydentävät hyvin toisiaan”, Karhu jatkaa.

Kirjastotalossa on käynyt esiintymässä muun muassa musikantti Jukka Nousiainen, joka on nauhoittanut esiintymisensä, tehnyt siitä kasetin, myynyt sitä ja lahjoittanut varat kirjastotalolle.

”Heti kun on jotain tapahtumaa, musiikki-iltaa, runoiltaa tai vastaavaa, niin ihmisiä on sata illassa, helposti”, Karhu kertoo.

Normaalisti sata kävijää tulee täyteen viikossa. ”Kävijöiden ikäskaala on kahdeksasta kuukaudesta 80 vuoteen. Saattaa olla nuorempaakin – ja vanhempaa. Sanotaan sittenkin se nollasta sataan”, Huhtinen naurahtaa.

Suomessa on kourallinen yksityisiä kirjastoja. Osa toimii kaupunginkirjastojen jatkeina, osa koulujen yhteydessä. Vuonna 1997 perustettu Pispalan kirjasto erottuu Tampereen kaupunginkirjastosta tarjonnallaan. Talon kokoelmiin kuuluu erityisesti Pispala-aiheista ja Tampereen työväenkirjallisuutta sekä anarkistisen kirjallisuuden Tyrni-kokoelma, jota on koottu vuodesta 2006.

Yhdistyksen jäsenyys maksaa viisi euroa vuodessa. Lainaaja saa oman numeronsa, eikä varsinaisia kirjastokortteja koodeineen ole.

”Meillä luetaan kirjoja, ei koodeja”, kuten Huhtinen toteaa.

Uudelle teknologialle on kuitenkin tarvetta. Tällä hetkellä kirjastotalolla on kaksi tietokonetta, printteri, skanneri ja kopiokone. Kaikki ovat melkoisen vanhoja ja lahjoituksina saatuja.

Pispalan kirjastoyhdistys keräsi tammikuussa Mesenaatti-kampanjalla noin 2 400 euroa.

”Varainkeruuta varmasti jatketaan eri muodoissa, mutta on hyvä saada joku semmoinen potti, että voi edes vähän alkaa suunnittelemaan, mitkä hankinnat hyödyttäisivät mahdollisimman monia muitakin yhdistyksiä”, Viinikainen toteaa.

”Syksystä eteenpäin meidän talous on ollut kädestä suuhun -touhua: aina alkukuusta on mietitty, miten saadaan ensi kuun vuokra, puhelin- ja nettilaskut maksettua. Kaupungin avustus ei riitä kattamaan kaikkia käyttökuluja. Kaupunki onkin käyttöohjeissaan linjannut, että maksimissaan 80 prosenttia toiminnan tuloista voi tulla kaupungin avustuksesta”, Karhu kertoo.

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta, Pispala 80 ja Pispalan kirjasto 20. Karhu toteaa lyhyesti, ettei valtion juhlakelkkaan ole haluttu lähteä mukaan. Lyhytsanainen toteamus ja anarkistinen kirjakokoelma siivittävät miettimään, onko kirjastolla ideologinen tausta.

”Ei ole. Meidän toimintasuunnitelmaan on kirjoitettu tälle vuodelle se, mitä uusi kirjastolakikin sanoo, että kirjaston tehtävänä on demokratian, sivistyksen ja kulttuurin vaaliminen ja ylläpitäminen. Sillä mennään. Muita meidän arvoja ovat avoimuus ja tasa-arvoisuus”, Karhu summaa.

Toistaiseksi arvot näyttävät toteutuneen. Kävijämäärätkin ovat syksystä kasvaneet.

”Ja toissapäivänä kun katsoin palautelaatikkoa, niin siellä oli paperilennokki”, Huhtinen sanoo.

”Ilmeisesti on tehty jotain oikein”, Karhu vastaa.

Ulos kaapista ja laatikoista

Kimmo, 30, on muunsukupuolinen kolmen lapsen äiti.

Kuvat Jenni Holma

”Mulla­ on hyvin pitkä kaap­piu­tu­mis­­historia. Kyse ei ole pelkästään sukupuoli-identiteetistä vaan myös seksuaali-identiteetistä. Mulla oli niin älyttömän rikkinäinen lapsuus ja nuoruus, että en ollut siinä kunnossa, että mulla olisi ollut mahdollisuutta kuunnella itseäni. Vasta siinä kohtaa, kun olin 25, mulla alkoi olla sellainen elämäntilanne, että voin pysähtyä miettimään, että okei, mun ei oo hyvä olla.

Lapsena mua kiusattiin tosi paljon. En ollut sosiaalisesti hirveän smooth. Mulla on aina ollut vähän omanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja olen pienestä asti kapinoinut perusrooleja vastaan, että millaisia tyttöjen tai poikien pitäisi olla. Se oli monen mielestä tosi ärsyttävää ja outoa.

Mua on aina tökkinyt se, että täytyy omaksua tietyt kiinnostuksen kohteet ja sosiaaliset normit. Olen saanut hyvin vahvasti sukupuolitetun kasvatuksen, ja minulle on pienestä tehty selväksi, mikä on naisen ’tehtävä’ tässä maailmassa. Mutta olen pienestä asti ajatellut, että mä voin tehdä, mitä mua huvittaa.

Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus. Olen ala-asteelta asti käynyt jossain terapiassa, mutta se diagnosoitiin vasta aikuisena.

Siinähän voi olla oireena sukupuoli-identiteetin ongelmat. Mutta mä oon miettinyt, että miks mun pitäis miettiä sitä. Jos lähtisin jaottelemaan, mitkä osat mun ajattelusta johtuu aspergerin oireyhtymästä ja mitkä ei, niin lähtisin pilkkomaan mun persoonaa.

"Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus."
”Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus.”

Tykkäsin aina piirtää. Sanoin jo lapsena, että musta tulee isona taiteilija ja äiti. No en mä mikään taiteilija ole, mutta olen mä ainakin äiti. Se on nimitys, johon olen kasvanut ja kiintynyt.

Sain mun esikoisen 18-vuotiaana. Muutin silloin pois äidin luota omaan asuntoon ehkä kilsan päähän. Lapsen isä ei ollut kuvioissa hirveen pitkään mukana, se oli väkivaltainen huumerikollinen, skinhead ja muuta. Lähdin turva-asunnon kautta, kun lapsi oli varmaan kolme kuukautta.

Jälkiviisaana voisin sanoa, etten missään nimessä ollut henkisesti siinä kunnossa, että ideaali perhetilanne olisi ollut mahdollista. Mutta mä en olisi hengissä ilman sitä lasta. Olin huonossa kunnossa, mulla oli hirveen pahat syömishäiriöt ja olin tosi itsetuhoinen. Olisin mitä todennäköisimmin tappanut itseni lähiaikoina, jos en olisi saanut lasta. Ehkä siinä oli se, että kun itseään kohtaan ei ollut mitään välittämistä, niin tarvitsi jotain mistä huolehtia, että huolehtisi itsestään.

Myöhemmin mä löysin uuden ihmisen. Mentiin naimisiin ja kaikkea. Mä elin hirveen monta vuotta siinä perhekuplassani. Mulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä queer-piireihin, olin aivan yksin ajatusteni kanssa, eikä mulla ollut mitään, mihin heijastaa niitä.

Mun pienempien lasten isä on ihan sairaan hyvä tyyppi. Hän oli älyttömän suurena tukena kaikessa tässä, mikä on ihan käsittämätöntä, kun miettii, että se on mennyt mun kanssa naimisiin ja hankkinut lapsia ja sitten onkin, että ’okei, vaimo myönsi, ettei tykkää cis-miehistä oikeastaan yhtään’.

Mua pelotti se, että mitä jos mä olen väärässä. Mitä jos olen oikeasti vaan helvetin epävakaa, enkä vaan ole onnellinen ikinä missään, ja sitten mä rikon mun perheen sen takia. Onneksi se pelko oli turha.

"Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä."
”Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä.”

Olen antanut lapsilleni erittäin tietoista kasvatusta. Muunsukupuolisuusjuttu ei ole ollut ongelma lapsille, koska mä en tee siitä mitään numeroa niille. Ja koska ne kutsuu mua äitiksi.

Mun nuorimmat on eskarilainen ja ekaluokkalainen. Mä olen kertonut niille mun sukupuoli-identiteetistä, mutta silleen lempeesti, ikätason mukaan, ja annan heidän käsitellä asiaa omalla painollaan.

Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä. Olin yhdessä kohtaa kalju, niin se ei suostunut tulemaan mun syliin. Mun oli pakko kasvattaa hiukset takaisin.

Raskainta se on varmaan vanhimmalle lapselle. Se on superaktivistilapsi, se on supertietoinen kaikesta. Mutta siinä on semmoinen tietoisuuden ja erilaisuuden taakka. Kun hän on sen ikäinen, että käy koulua, niin varmaan miettii, mitä luokkakaverit ajattelee, kun toi sanoo äitiä Kimmoksi.

Hänellä on täysi oikeus päättää itse, kenelle hän kertoo ja kuinka paljon – vai kertooko. En ole painostanut häntä ikinä sen suhteen.

Ne pienimmät ainakin tällä hetkellä identifioi itsensä synnynnäiseen sukupuoleen, mutta vanhin on, ettei hän ihan tiedä. Häntä ei saa tytötellä, ja hänen mielestä mun binder on kiva. Hänkin haluis binderin.

Sitä lähtee väkisin miettimään, että en kai mä tunge sille liikaa tätä juttua. Tietysti häntä pitää kuunnella, mutta mihin vetäisi sen rajan. Että antaisi lapselle tilaa muodostaa oma sukupuoli-identiteettinsä, eikä tavallaan tee siitä itsensä löytämisestä mitään niin fantastista, että lapsetkin on, että ’minäkin kun löydän tässä itseni, niin munkin elämästä tulee fantastista’.

Jollain tavalla sitä joutuu miettimään jokaista identiteettiliikettä aika monen asian kautta ja monta kertaa. Kun ei se ole yksin mun asia. Se on asia, jonka mun lapset kohtaa omassa arjessaan ja johon vaikuttaa yhteiskunnan ennakkoluulot.

"Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it."
”Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it.”

Mun elämässä on hirvittävästi sellaisia ihmisiä, jotka ei mua kiinnosta mutta jotka kuuluu mun elämään, vaikkapa lasten opettajat ja osa heidän kaverien vanhemmista. Kun on kolme lasta, me puhutaan ihan hirvittävän suuresta määrästä ihmisiä. Se, että kävisin jokaisen kanssa läpi sen, että ’Ai Kimmo? Miksi Kimmo?, se olisi liian raskasta.

Se vanhemmuuspiiri on vähän niin kuin työpiiri. Mun täytyy asioida niiden kanssa, koska mun täytyy hoitaa niiden kanssa asioita niin kuin ’sun lapsi heitti mun lasta lapiolla päähän’. En jaksa vetää siihen henkilökohtaista elämää mukaan.

Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it. Face­bookissa olen karsinut kaverilistaa, poistanut aika paljon lapsen luokkakavereiden vanhempia, joista tiedän, että ne ei välttämättä osaa suhtautua tähän. Olen tehnyt sen suojellakseni varsinkin vanhinta lasta.

Siinä tulee kaikkia käytännön ongelmia. Vaikka kun puhelin soi, miten mä vastaan? No, mä vastaan mun suku­nimellä.

Yksi mun lapsista on omaishoidettava, niin hoitohenkilökunta on tosi vahvasti mukana, ne käy meillä kotona. Olin silleen, että kunpa ne kutsuis mua Kimmoksi. Ne on silleen ’ääää’. Ja sitte ne vielä toteaa, että ’no meille sä olet – –’ . Ja nyt viimeks, ’no meille sä olet nainen’. Mä en jaksa käydä tuota läpi niissä sadassa tilanteessa, jotka mulla on.

"Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia."
”Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia.”

Sain MS-tauti-diagnoosin kolme tai neljä vuotta sitten. Se on kyllä ihan perseestä. Se tuntuu ihan helvetin epäreilulta.

Yksi pysyvä asia mun elämässä, mitä oon aina voinut tehdä, on ollut piirtäminen. Mulla on ollut nyt aika paljon vapinaa. Jos ei keksitä ihmeellisiä hoito­muotoja, niin varmaan jossain kohtaa tulen tarvitsemaan kävelytukea tai pyörätuolia. Todennäköisesti en pysty lopun elämääni piirtämään niin kuin olin ajatellut.

Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia. Se on se funktio, mikä niillä on ollu.

Bindattuna ne tuntuu mun mielestä kivemmalta, mulla on parempi olo itsestäni. Mutta ei ne mua ahdista. Ne on vähän ärsyttävästi vaan olemassa.

Mä tein itse binderin. Siinä on kissoja ja se on söpö.

"Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää."
”Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää.”

Mä hirveen helposti sorrun siihen, että mulla on tosi feikki olo, kun on näitä uskottavia queer-ihmisiä, jotka on tienneet jo 16-vuotiaasta asti, mitä on muunsukupuolisuus, ja tehneet näitä asioita. Ja mä tuun siihen, että ’moi, oon Kimmo, ollut jo puoltoista vuotta’. Ehkä suurin haaste on, että itse hyväksyy sen, miten kauan on mennyt oppia tuntemaan itsensä ennen kuin pystyy täydellä varmuudella seisomaan sen takana.

Ei siitä ole varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin… vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. Se on mun sukupuoli, ’onko sillä mitään vitun väliä’. Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä.

Oon kriiseillyt minäkuvani kanssa lapsesta asti, käynyt syömishäiriöt läpi ja inhonnut peilikuvaani ja viillellyt naamani, sellaista syvää itseinhoa. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää. Se, miksi mä nimitän sitä, niin en mä tiedä.

En mä nainen oo. Mua ärsyttää, jos mua kutsutaan naiseksi. Mä en halua mitään uutta laatikkoa, kun olen tässä ihanassa avoimessa tilassani, joka on mukava ja vapaa ja tämmönen määrittelemätön.”