Kaisu Tervonen

Ei mitään hävettävää

Joskus on pahempiakin päiviä kuin niitä, jolloin tukka on huonosti. Jyväskylän Galleria Ratamon Bad Hair Days -näyttelyn nimen ironia ei jää huomaamatta. Valtakunnallisen Rikki-taideprojektin kautta muotoutuneen valokuvaajakollektiivin näyttelyn teemana ovat mielenterveysongelmat ja normeista poikkeaminen. Mukana on valokuvasarjoja, installaatio- ja videotaidetta.

RIKKI-projekti aloitti sarjakuvasta mutta on laajentunut myös muun kuvataiteen puolelle. Mukana on niin taide-alan ammattilaisia kuin aloitteleviakin tekijöitä, yhteensä jo 80 jäsentä. Minna Esantytär, yksi valokuvakollektiivin taiteilijoista, on ollut Rikki-projektin toiminnassa mukana alusta saakka.

”Projektissa mukanaolossa ei ole rajoitteita sen suhteen, mitä on aiemmin tehnyt. Ansioluetteloita ei lueta tai tarkastella meriittejä. Ei ole myöskään välttämätöntä, että mielenterveysongelmista on omakohtaista kokemusta”, hän summaa.

Valokuvakollektiivin ja koko Rikki-projektin tekijöitä yhdistää lähinnä tavoite poistaa mielenterveysongelmista kärsivien kokemaa stigmaa.

Bad Hair Days -näyttelyyn tulee Minna Esantyttäreltä kolme teoskokonaisuutta. Yksi on sosiaalisia pelkoja käsittelevä videoteos ja toinen installaatio, jossa muun muassa tabut eivät ole kuin karkkia vaan karkkia. Kolmas on valokuvasarja Leimatut, joka esittelee ihmisiä arkisissa tilanteissa diagnoosi-leima otsassaan.

”Kuvasin projektiin 30–40 ihmistä. Halusin mukaan kaikenlaisia ihmisiä kaupan kassajonosta nuorisopappiin. Mukana on myös muutama niin sanottu julkkis korostamassa pointtia, että me ollaan kaikki samalla viivalla ja ettei ulkoisten seikkojen perusteella voi tietää, kenellä joku diagnoosi sattuu olemaan.”

Kuvaaja ei itsekään tiennyt, oliko kuvattavilla diagnooseja vai ei.

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Neo Aarnikotka, Laura Mustonen, Jenni Holma, Heli Kaskinen, Veera Konsti, Esa Luoto, Pinja Nikki ja Noora Sandgren.

RIKKI-projekti julkaisi syyskuussa ensimmäisen taidelehtensä Rikki. Suunnitteilla on toinen numero ensi syksyksi. Sitä ennen kollektiivin taidetta näkee paitsi Jyväskylässä myös Raaseporissa, jonka Galleria Kobrassa on 7.2.–25.3. esillä tekijöiden valokuvaa ja sarjakuvaa. Näyttelyn nimi on Ei hävetä.

Bad Hair Days 15.12.–8.1. Galleria Ratamo, Jyväskylä

Galleriassa järjestetään 19.12. klo 17–20 näyttelyyn liittyvä Puhetta kuvista –keskusteluilta, johon yleisö voi lähettää omia kuviaan. /

Feminismi paperilla

Päätoimittaja Tero Karastenpää joutuu vastaamaan kysymyksiin omasta sukupuolestaan.

Kuva Veera Järvenpää

On epäkorrek­tia kysyä haasteltavalta ammattilaiselta, mitä vaikutusta hänen sukupuolellaan on siihen, kuinka hän hommansa hoitaa tai mitä häneltä odotetaan. Tulvan päätoimittaja ­Tero Kartastenpää on kuitenkin joutunut vastaamaan kysymyksiin jo useasti. Sukupuolesta kysytään nytkin.

”Huomattavan paljon joudun puhumaan siitä. Ymmärrän sen tavallaan, mutta samaan aikaan mulla on semmoinen olo, että en haluaisi puhua sukupuolestani. Että onko se tarpeellista? Onko pakko?”

Kartastenpää korostaa, että hänelle on olennaista tiedostaa oma näkökulma ja etuoikeudet mutta samalla hän haluaa pitää oman sukupuolen määrittelyään osittain yksityisasiana.

Tulva on Naisasialiitto Unio­nin julkaisema, feministinen lehti. Sen päätoimittajan sukupuoli on noussut keskusteluun, koska Unionin jäseneksi miehet eivät pääse, eikä heitä ole myöskään aiemmin ollut lehden toimituksessa töissä.

”Jotkut ihmiset hämmentyivät valinnastani. Että minkä takia mies, eikö ollut päteviä naisia? Mutta eihän se niin voi mennä, että ensin katsotaan sukupuoli ja sitten pätevyys. On kai se ihan hyväkin, jos mä omalla surkealla ruumiillani saan ihmisiä miettimään asioita”, Kartastenpää sanoo.

Feminismin kannalta asiassa ei ole mitään huomautettavaa. Kuten Unionin pääsihteeri Taru Anttonen nimityksestä Helsingin Sanomille sanoi:

”Tero Kartastenpää valittiin tehtävään siksi, että hänellä oli tarjota uskottavin visio Tulvan tulevaisuudesta. Hän oli myös hakijoista pätevin.”

Feminismi kolahti Kartastenpäähän kovaa, kun hän aloitti 1990-luvulla Turun yliopistossa elokuvatieteen opinnot. Sukupuolentutkimus oli oppiaineessa voimakkaasti läsnä. Painotus johtui muun muassa tutkija Anu Koivusen läsnäolosta laitoksella.

Toisena opiskeluvuotenaan Kartastenpää aloitti myös sukupuolentutkimuksen, silloisen naistutkimuksen opiskelun.

”Se oli semmoista queerfeminismin aikaa, minkä takia se kenttä on ollut mulle tutumpi kuin tämä intersektionaalisempi puoli.”

Nykyisin feminismissä keskeisenä ajatuksena oleva intersektionaalisuus tarkoittaa erilaisten rakenteiden, erojen ja kategorioiden – muun muassa iän, sukupuolen, etnisen taustan ja yhteiskuntaluokan – yhtäaikaista ja keskinäistä vaikutusta.

”Eihän se todellakaan ole helppoa, jos siihen mennään tarpeeksi syvälle. Viime aikoina onkin ollut keskustelua siitä, että voiko puhua millään yleisellä tasolla vai pitääkö aina mennä enemmän ja enemmän yksilöön, mikä taas tekee politiikan mahdottomaksi. Mun feminismiin kuuluu seurata, miten voidaan ottaa mahdollisimman paljon sortoa huomioon mutta samaan aikaan pystytään puhumaan yleisellä tasolla.”

Kartastenpään ensimmäinen Tulva ilmestyi marraskuun alussa. Se tehtiin tiukalla aikataululla. Seuraavan numeron tekemiseen on enemmän aikaa. Maaliskuussa ilmestyy lehden 15-vuotisjuhlanumero.

Yksi uuden päätoimittajan tavoitteista on laajentaa perinteikkään lehden lukijakuntaa. Uusia lukijoita voisivat Kartastenpään olla laadukkaista kulttuurilehdistä yleensä kiinnostuneet ”hiplaajat”.

”Kai se ajatus on, että Tulva­ ei näytä liian kerholehdeltä, liian sisäpiirilehdeltä. Semmoisetkin lukijat, jotka ei täysin allekirjoita kaikkea väittämäämme, voisivat silti lukea sen.”

Feminismi tuntuu jo itsessään olevan provokatiivinen termi. Vaikka Kartastenpäällä on taustaa provoilussa itselläänkin – hän kirjoitti Jani Timosen kanssa 2014 ilmestyneen Provo Opas -kirjan – ei Tulva hänen mukaansa tarvitse erityistä provosoimista saadakseen lukijoita.

Tosin ensimmäiseen pääkirjoitukseen oli pieni provo livahtanut. Kartastenpää kirjoitti All Male Panel -blogista ja kaksinaismoralismista.

”Se palaute, mitä jutusta olen saanut, on mun mielestä ollut myös överiä, mutta olen tajunnut että okei, mun kaltaisen ihmisen ei tarvitse vinoilla yhtään. Ajattelin, että jatkossa annan muiden puhua, ja mä koetan tehdä toimittajan työni taustalla mahdollisimman hyvin.”

Tulvassa päätoimittajan filosofia onkin antaa tilaa tekijöille, jotka ovat erikoistuneet kuvaamaansa asiaan tai joilla on asiaan erityinen näkökulma. Provosoimista ei tarvita.

”Feminismin kenttä on itsessään tosi räjähtelevä, sisäisestikin. Ehkä monet feministisesti vaikuttavat ihmiset toivoisivat, että olisi enemmän semmoista yhdessä eteenpäin jonkun vision toteuttamista.”

Vaaleanpunaista mutta vaarallista

Ninni Forever Bandin toinen levy on pehmeyden alla silkkaa timanttia.

Ninni Luhtasaari on lätrännyt. Kuvataiteilijana hän on tänä vuonna tehnyt suihkulähteitä, vaaleanpunaisia käsiä ja tissejä, joista valuu nestettä. Muusikkona hän on juuri julkaissut toisen soololevynsä, Ninni Forever Bandin albumin Lätäkössä.

Vaikka kahden taiteenlajin teemat limittyvät, ei Luhtasaari näe tekemi­siään suurena kokonaistaiteena.

”On paljon muusikko-kuvataitelijoita, joilla lajit menee paljon saumattomammin yhteen. Jos ne ei jotenkin luontevasti yhdisty, en ala niitä väkisin naittaa ihan vaan sen takia, että pystyisin.”

Luhtasaari ei ole itse sen kummempia linjoja töistään etsiskellytkään, vaikka myöntää, että siitä voisi olla apua ”rahahakemuksia kirjoitellessa”.

”Ehkä kymmenen vuoden päästä osaan sanoa, että tuolloin mulla oli tällaisia kausia.”

Tavallaan Luhtasaari viettää tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa. Hänen lukiokavereidensa kanssa perustama bändi Pintandwefall –  eli ”Painttarit” –  aloitti Vantaalla 2006. Joulukuussa bändiltä tulee ulos jo viides levy.

Pintandwefallin riehakkaan garagepopin lisäksi Luhtasaari soittaa Ristossa taiderokkia. Hiljattain hän on perustanut Maria ja Marsialaiset -kokoonpanon Maria ”Stereo” Heinosen, Noora Federleyn ja Lissu Määttäsen kanssa.

Vasta yhden keikan soittanut Maria ja Marsialaiset tekee biisinsä yhdessä treeniksellä. Pintandwefallin ja elektronisemman sooloprojektinsa biisejä Luhtasaari väsää itsekseen keit­tiön pöydän ääressä. Aina ei ole selvää, kummalle kokoonpanolle kappale on syntymässä.

”Jos biisi tuntuu jotenkin kitaravetoiselta, niin herkemmin tarjoan sitä Painttareille. Kun olin tekemässä mun ekaa soololevyä ja soitin jotain biisiä keikalla, muistaakseni Iiti [Yli-Harja] ja Sanna [Komi] olivat, että toihan on selvä Painttari-biisi. Luovutin sen sitten sinne. Työskentelytavat tekee lopputuloksista kuitenkin aika erilaisia.”

Pintandwefallin ja Ninni Forever Bandin tuotokset eroavat nykyään myös kieleltään. Kun bändissä lauletaan englanniksi, Luhtasaari vaihtoi sooloilukielensä neljän vuoden takaisella esikoisellaan käyttämästään englannista suomeen.

”Kun aloitettiin bändihomma kieli poskessa enkuksi riimittelemällä, niin se oli jotenkin standardi. Se muutos oli mulle aika iso juttu. Hain tyypeiltä kommentteja, että voiko näin kirjoittaa. Kun tuli kehumista ja kannustamista, niin sitten uskalsin.”

Omalla äidinkielellä sanoittaminen tuntui myös paljastavammalta.

”Se oli tosi hirvittävää, mutta toisaalta nyt kun on tajunnut, ettei ihmiset kuule niitä biisejä yhtään niin henkilökohtaisina, se on helpottanut.”

Suomen kieleen siirtyminen on tosin vaikeuttanut englanniksi tekemistä. Tulevalla Pintandwefall-levyllä on vain yhdet Luhtasaaren sanat.

Ninni Forever Bandin levy Lätäkössä sen sijaan on Luhtasaaren käsialaa alusta loppuun, kansista musiikkiin ja soittamisesta tuottamiseen. Levyllä kuullaan hänen lisäkseen ainoastaan Sini Mäenpään rumpalointia.

”Tietoisesti valitsin, että teen levyn lähinnä yksin. Että saisin sen kuulostamaan just semmoiselta kuin haluan, ettei tarvitse kenenkään muun aikaa tuhlata siihen. Ehkä se oli myös helpompaa vääntää rauhassa. Ei tarvinnut stressata, että tuollakin on hirvee kiire, ei se nyt ehtisi miettimään näitä mun juttuja.”

Levyn deadline tuli luontevasti, kun kuvataidehommat painoivat päälle.

”Näyttely oli tulossa kesällä, eli piti saada tiettyyn päivämäärään mennessä valmiiksi levy, jotta voin alkaa tehdä teoksia näyttelyä varten. Se oli hyvä, muuten olisin varmaan laulanut raitoja aina vaan uudestaan.”

Niin viimeaikaisissa taideteoksissa kuin uudella levylläkin on vaaleanpunaista estetiikkaa, leikkiä ja läträämistä. Luhtasaari on aiemminkin käyttänyt pehmeitä keinoja, muun muassa parin vuoden takaisessa taideprojektissa Kukkahattutäti, jossa hän taiteilijakollegoidensa kanssa otti haltuun halventavaksi tarkoitetun termin ja juhli suvaitsevaisuutta kukkahattu­kuvien kautta.

Nyt Ninni Forever Band on tehnyt pehmeydestä ja vaaleanpunaisesta rokkiuskottavaa.

Ninni Forever Band: Lätäkössä (Svart 2016)

Joko soihdut sammuu?

612-marssi on herättänyt kysymyksiä siitä, ketä poliisi suojelee ja keneltä.

Kuva Ninni Kairisalo

612-nimeä käyttävän tapahtuman organisoivat maahanmuuttovastaiset ja äärioikeistolaiset toimijat.” Näin kertoo Suojelupoliisi vuoden 2015 katsauksessaan. Ylen 15. toukokuuta haastattelema Esa Holappa, yksi Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) perustajista ja sen entinen keulakuva, puolestaan kertoi SVL:n olleen aloitteellinen kulkueen järjestämisessä.

Myös tälle vuodelle ollaan järjestämässä 612-marssia. Itsenäisyyspäivänä Helsingin Hietaniemen hautaus­maalle suuntaava tapahtuma olisi kolmas laatuaan.

Soihtumarssin järjestäjäksi ilmoittautuu 612.fi-yhdistys. Heidän mukaansa marssia järjestämässä on ollut ”laaja rintama kansallismielisiä ihmisiä”, joihin on yhdistyksen omien sivujen mukaan kuulunut myös Suomen Vastarintaliikkeen jäseniä.

Suomen Vastarintaliike on tämän vuoden aikana ollut tapetilla muun muassa Rautatientorilla tapahtuneen, kuolemaan johtaneen pahoinpitelyn takia. Pahoinpitelijä oli SVL:n jäsen.

Viime vuoden marssista ja siihen liittyneestä poliisin toiminnasta – tai toimimattomuudesta – on tehty ainakin yksi kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Sen on tehnyt soihtu­kulkuetta sivusta seurannut keski-­ikäinen naishenkilö.

Henkilö oli Töölössä Lemminkäisenkujan ja Mechelininkadun kulmassa, kun yksi marssin osallistujista lähestyi häntä soihtu kädessään. Mies ei ollut muiden marssijoiden rintamassa, hän oli noin 30 metrin päässä kulkueesta ja lähestyi naista uhkaavasti soihtua alaviistossa heiluttaen ja sillä naisen takin liepeitä osoittaen.

Tapaus sattui poliisien selän takana. Kun nainen huusi ”Minua uhkaillaan”, yksi poliiseista – joka ei tosin avunhuutoa kertomansa mukaan kuullut – pyysi henkilöitä lopettamaan ja rauhoittumaan. Soihtua ei takavarikoitu eikä soihdun kantajan kulkua estetty. Kantelijan näkemys on, että poliisi suojasi lähinnä soihtukulkuetta.

Ilta-Sanomien toimittaja Katariina Karjalainen kirjoitti itsenäisyyspäivän iltana julkaistussa nettiuutisessa Poliisi esti 612-soihtukulkueen ja vastamielenosoittajien yhteenoton Helsingissä, että ”Ilta-Sanomien toimittaja havaitsi matkan varrella, että myös soihtukulkueessa marssineet heristelivät marssin edetessä soihtujaan kohti kulkueen etenemistä katsovia ihmisiä”.

Oikeusasiamies pyysi poliisilta vastineen kanteluun. Vastineen mukaan kantelijan ”esittämä käsitys, että poliisin velvollisuus olisi ollut suojella häntä mielenosoittajilta, tuntuu lähtökohtaisesti oudolta ottaen huomioon” kantelijan ”oleskelu aivan JOUHA-joukkojen välittömässä läheisyydessä”. Vastineessa jatketaan, että joukkojen läheisyydessä oleskelua voidaan pitää jonkinasteisena tarkoitushakuisena provosointina, etenkin kun kantelijalla ”on ollut kuvausryhmä valmiina mukanaan”.

Poliisi katsoo aiheelliseksi myös todeta ”kuvausryhmän olleen mitä ilmeisimmin sama, joka kantelija Kai Sadinmaalla oli ollut mukanaan ­Narinkkatorilla aiemmin päivällä”.

Vastineen allekirjoittajana on muun muassa poliisikomentaja Lasse Aapio. Hän tarkentaa puhelimitse, mitä kommentti tarkoittaa.

”Me pyritään tuomaan tässä selvityksessä esiin se, millainen tilanne ja olosuhteet siellä on ollut, ja myös se, ettei kyse ole satunnaisesta ohikulkijasta, vaan henkilöstä, joka on ollut erittäin lähellä sitä tapahtumaa.”

Kantelun tehnyt henkilö ei heitellyt kiviä eikä huudellut soihtukulkueelle. Hän oli kymmenien metrien päässä niin vastamielenosoittajista kuin soihtukulkueestakin.

Herää kysymys, missä tilanteessa poliisin velvollisuus suojella sivullisia pätee ja missä ei.

Tapahtumia oli tosiaan todistamassa myös kuvausryhmä, vaikka se ei kantelijan mukana ollutkaan, ja tilanne tallentui videoklipille. Ilta-Sanomat julkaisi klipin samana iltana nettisivuillaan toimittaja Miikka Hujasen jutun ”Poliisi oli Helsingin rähinöissä tosissaan – jälkipyykkiä seuraa yhteydessä”.

Poliisipäällikkö Aapio kommentoi kysymystä siitä, vähentääkö kuvausryhmän mukana olo poliisin velvollisuutta suojata sivullista.

”Kyllä me tietenkin suojellaan kaikkia tilanteen mukaan. Toivomme vaan, ettei kukaan tulisi kovin lähelle toimintaa. Meillä on kuitenkin perustehtävänä turvata se, että soihtukulkue pääsee sujuvasti eteenpäin. Samaan aikaan meidän täytyy nähdä kuitenkin myös kovasti vaivaa liian lähelle tulleiden ihmisten turvaamiseksi.”

Siihen Aapio ei ota kantaa, olisiko 612-marssijan soihtu pitänyt poistaa.

Poliisin vastineessa ylikomisario Seppo Kujala kirjoittaa:

”Nyt puheena olevassa tapauksessa on ollut arvioitavana se, onko soihtu sellainen esine, että sitä on voitu perustellusti epäillä käytettävän toiseen kohdistuvan rikoksen tekemiseen. Sama arviointi tulee poliisille usein eteen mielenosoituksissa, sillä monia sinänsä tavanomaisia esineitä voidaan tällaiseen vahingoittamiseen käyttää niin haluttaessa. Epäilemättä myös soihtu tällaiseen soveltuu.”

Se toimii myös astalona. Vuonna 2014 vappumarssilla poliisi otti kiinni anarkisteja ja vasemmistonuoria ja takavarikoi molemmilta ryhmiltä potentiaalisesti vaarallisina pitämiään lippukeppejä. Vasemmistonuorten koh­dalla poliisi pahoitteli tapahtunutta myöhemmin.

”Sekä ylioppilaiden soihtukulkue että nyt puheena oleva 612-soihtukulkue-mielenosoitus järjestettiin isänmaan suuremmaksi kunniaksi”, lukee poliisin vastineessa. Tämän ovat allekirjoittaneet poliisikomentaja Aapio ja rikostarkastaja Anneli Mattson.

Aapio kommentoi:

”Itsenäisyyspäivä on sen tyyppinen juhlatilaisuus, että meidän on vaikea ottaa kantaa siihen, onko joku semmoinen taho, jonka itsenäisyyden juhlimiseen pitäisi poliisin puuttua.”

Ylioppilaiden soihtukulkue ei herättänyt vastustusta, eikä Suojelupoliisi katsonut aiheelliseksi lausua siitä kommenttia. Poliisi pidätti 612-kulkueen vastamielenosoittajia mutta poisti myös soihtu­kulkueen osallistujia, jotka olivat vasta­mielenosoittajien ”hyökkäyksistä provosoituneita”.

Vastineessaan Helsingin poliisilaitos kuitenkin katsoo, ettei poliisilla olisi ollut mitään perusteita kieltää soihtujen käyttöä 612-mielenosoituksessa. Ei, vaikka Suojelupoliisin mukaan 612-marssin järjestäjinä toimivat ”ääri­oikeistolaiset toimijat”.

Oikeusasiamiehen kansliasta kerrotaan, että päätös on odotettavissa tämän vuoden puolella. Ei ole kuitenkaan varmaa, ehtiikö se valmistua ennen itsenäisyyspäivää ja 612-marssia.

Aapio kertoi lokakuun lopussa poliisin nyt pohtivan tämän vuoden marssia ja sen reunaehtoja.

”Tämän vuoden tapahtumia arvioi­daan tulevan kuukauden aikana. Arvoimme sitä, että miten me tähän reagoidaan ja minkälaisia tilanteita tapahtuu ja miten poliisin tulee reagoida eri tilanteissa. Joka vuosi tuntuu olevan erilainen.”

Epäonnistumisen tärkeydestä

Cheer Up on urheiluelokuva, jossa kukaan ei voita.

Kanadalainen Christy Garland ei koskaan ajatellut tekevänsä elokuvaa cheerleadingistä.

”Pidin sitä pinnallisena lajina, jossa kuumat mimmit heiluttelevat huiskujaan ja hurraavat miehille, jotka harrastavat urheilua”, dokumentaristi kertoo virnuillen.

Hänen tuoreessa dokumentissaan Cheer Up laji näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisissä, lavastetuissa kuvissa teini-ikäiset rovaniemeläistytöt ovat hymyileviä, atleettisia, high school -leffojen unelmahahmoja. Sitten siirrytään kuvaamaan todellisuutta. Samat tytöt treenaavat kovaa, mutta tippuvat toistensa harteilta. He osallistuvat kansallisiin kisoihin suurin toivein, mutta pettyvät.

Cheer Up ei olekaan tyypillinen urheiluelokuva, oikeastaan se ei edes kerro urheilusta.

”Me kaikki teemme kovasti töitä menestyäksemme. Meidän odotetaan mittaavan menestystä niiden palkintojen kautta, joita cheerleadingissä, elokuvan tekemisessä tai kirjoittamisessa on tarjolla, mutta on muitakin tapoja mitata menestystä. Usein ne liittyvät perheeseen ja ihmisiin, jotka rakastavat sinua.”

Dokumentti seuraakin rovaniemeläisjoukkueen valmentajan Miia Norvapalon ja kahden sen jäsenen Patricia Fiskin ja Aino Selinin elämää enimmäkseen treenien ja kisojen ulkopuolella. Norvapalo haaveilee parisuhteesta, Fisk suree kuollutta äitiään ja Selin aloittaa vakavan seurustelun. Jokainen kompastelee niin elämässä kuin urheilussakin.

”Laji oli tavallaan metafora yhdessä työskentelemiselle ja sille, että jatkaa hymyilemistä huolimatta siitä, miten todellisuudessa voi. Jos kaadut, nouset ylös. Cheerleading tuntui täydelliseltä välineeltä elämän monimutkaisuuden tarkasteluun.”

Projekti alkoi, kun Garland tapasi entisen cheerleading-harrastajan, joka toimii lajin konsulttina ympäri maailmaa. Hän kertoi epäonnisesta pohjoisen joukkueesta.

”Hän oli työskennellyt joukkueen kanssa ja sanoi, että vaikeinta oli saada heidät hymyilemään. Ja se on oikeastaan lajin ykkösvaatimus.”

Viikkoa myöhemmin Garland törmäsi dokumenttifestivaalilla suomalaistuottaja Liisa Juntuseen, jolle esitti dokumentti-ideansa. Pian kaksikko oli lentokoneessa matkalla Rovaniemelle.

”Ajattelimme kuvaavamme elokuvan yhdessä vuodessa. Vasta kolme vuotta myöhemmin olimme saaneet kuvaukset valmiiksi, ja sitten tarvitsimme vielä vuoden editointiin”, Garland kertoo.

Kielimuuri hidasti prosessia. Kuvamateriaalia kertyi 300 tuntia, ja kaikki siihen mahtunut puhe käännettiin Garlandia varten.

Materiaalin joukossa oli myös haastatteluja, joita Garland ei lopputuloksessa kuitenkaan halunnut käyttää. Cheer Upissa kamera seuraa kohteitaan, kun nämä puhuvat isälleen, leipovat äitinsä kanssa tai matkustavat Texasiin hakemaan oppia isommista piireistä. Garlandin mukaan hiljainen sivustakatsojan lähestymistapa on elokuvallisempi ja empatiaa vaaliva.

”Kun kuvataan nuorisoa, kaikki on usein kimakkaa bam bam -kerrontaa. Halusin rikkoa sitä. Tehdä ehkä umpitylsän ja hitaan Ingmar Bergman -tyylisen jutun, jossa on kuitenkin syvyyttä”, Garland kertoo. Virneestä arvaa, ettei hän ole ihan tosissaan Ingmar Bergman -kommentin kohdalla.

Selin ja Fisk olivat 16-vuotiaita kuvaus­ten alkaessa. Aluksi kameran huomio ei välttämättä ollut mieluista.

”Kunnioitan sitä, että luottamuksen rakentamiseen meni aikansa, niin pitäisikin mennä. Pyysin kuitenkin saada olla läsnä heidän haavoittuvaisissa hetkissään. Monet dokumentaristit ovat vastuuttomia ja epäeettisiä materiaalinsa kanssa.”

Garlandin mukaan luottamuksen saaminen mahdollistui niin, että hän kertoi paljon myös itsestään. Tavallaan hän näki itseään myös dokumenttinsa kohteissa.

”Dokumenttini tuntuvat aina tavallaan omaelämäkerrallisilta. Samastuin kaikkiin kolmeen.”

Eniten hän kertoo samastuneensa äitiään surevaan Fiskiin, koska ”kukapa ei pelkäisi päivää, kun menettää vanhempansa”.

Helsingissä Rakkautta & Anar­kiaa -festivaalilla syyskuussa vieraillut Garland on aiemmin ohjannut kaksi pitkää dokumenttielokuvaa. Niistä viimeisin, vuonna 2012 ensi-iltansa saanut ja Guyanaan sijoittuva The Bastard Sings the Sweetest Song kertoo alkoholisoituneesta äidistä Marystä ja tämän pojasta Musclesta, joka yrittää kovin keinoin pitää äitinsä raittiina.

Nyt tekeillä on elokuva palestiinalaisesta nuoresta naisesta Walaa, joka paikkaa välejään vankilassa istuneen äitinsä kanssa ja yrittää löytää paikkaansa maailmassa.

Jos urheilussa on sääntönsä, niin on myös urheiluelokuvissa. Garland halusi rikkoa ne.

”Hollywood-elokuvassa ei onnistuta aluksi, mutta sitten –  Eye of the Tiger –  treenataan lujaa, tavoitellaan kultaa, ei tyydytä kakkossijaan ja lopussa saadaan palkinto. Me emme olleet tekemässä sitä elokuvaa.”

Urheiluelokuvan rajojen koetteluun sopi hyvin se, että toinen nuorista päähahmoista aikoi lopettaa uransa joukkueessa. Lopettaminen eli ”luovuttaminen” ei ole vaihtoehto kliseisissä urheilutarinoissa.

Sekin oli tavallaan Garlandille onnenpotku, etteivät valmentaja Miia Norvapalon ulkomailta napatut opit ja joukkueen ryhtiliike tuoneet kummempaa kunniaa.

”Miia ei pitäisi tästä kommentista, mutta minua pelotti, että entä jos he nyt voittavatkin ja sitten teen juuri sitä elokuvaa, jollaista en aikonut tehdä.”

Sen verran urheiluelokuvalle annetaan periksi, että elokuvan alussa ja lopussa on kameraa varten koottu cheerleading-kohtaus. Viimeinen kohtaus on hyvin valaistu ja erikoiskameralla kuvattu, mutta kokonaisuuden hengen mukaisesti se näyttää vääntyneitä jäseniä, harmistuneita ilmeitä ja epäonnistuneita temppuja.

Cheer Up onkin tavallaan epäonnistumisen ja sen tärkeyden ylistys.”

Cheer Up elokuvateattereissa nyt.

Tiedonjanoa sammuttamassa

Sanna Klemetti on musiikkiteteen tutkija. Litku Klemetti on rockhenkilö.

Mulla ei ole mitään hienoa tarinaa siitä”, Sanna Klemetti pahoittelee, kun häneltä kysyy musiikki-innostuksen alkamisesta. Kuhmossa kasvaneelle artistille musiikki on aina ollut itsestään selvä kiinnostuksen kohde.

”Sain pienenä jonkun syntikan joulu­lahjaksi, se oli ehkä ekalla luokalla. Ja olen ollut kaikilla musaluokilla. On vaan ollut tosi musikaalinen meininki.”

Esiintyminenkin on ollut luontevaa Klemetille, joka sanoo olleensa ”linssilude pienestä asti”. Viimeaikaiset suosion merkit ovat kuitenkin vähän järkyttäneet. Suosio ei varsinaisesti kuulunut musiikilliseen suunnitelmaan.

”Välillä olen myös kriiseillyt siitä, että pitäisikö nyt lopettaa koko juttu.”

Litku Klemetti – eli Sanna Klemetti – ja bändi Tuntematon Numero julkaisivat keväällä ensilevynsä Horror ’15, jossa Klemetti laulaa ja soittaa bala­laikkaa. Iskelmää, suomirockia ja räime­poppia yhdistävissä kappaleissa on ajatonta imua, muistoja kuhmolaisista kylähulluista ja progediggailusta.

Juuri Litku Klemetti & Tuntemattoman Numeron saama huomio on saanut nokkanaisen välillä hämmentymään. Yhtäkkiä kokoonpano on noteerattu eri lehtien palstoilla. Voimassakin levy sai toukokuisessa arviossa 4/5 tähteä.

Klemetti on aiemmin soittanut ja laulanut progea Jesufåglarissa ja Sateenkaarinassa. Hän laulaa myös rokki­bändissä Mäsä ja englanninkielisessä psykedeliarokkipoppoossa Zorse. Kaikki mainitut kokoonpanot kuuluvat Luova Recordsin repertuaariin. Klemetti on yksi levy-yhtiön perustajia.

Monenlaisen tekemisen kautta Klemetti on alkanut luopua kontrollintarpeestaan.

”Ennen olen ollut erittäin hirveä kauhea natsi. Varsinkin aikoinaan siinä progebändissä [Jesufåglar] kaikki oli täysin mun hyppysissä. Sateenkaarina-bändissäkin tein biisit ja olin kaikesta aika tarkka. Pikkuhiljaa homma on kuitenkin mennyt siihen, että kun on bändi, niin jokaisen pitää saada toteuttaa itseään.”

Ensimmäinen soololevy, ennen joulua ilmestyvä Juna Kainuuseen, muuttaa asetelmia kuitenkin hiukan takaisinpäin.

”Siinä haluan asioiden menevän tietyllä tavalla. Haluan saada levylle omat esteettiset juttuni.”

Sanna Klemetti viettää päivät tutkijankammiossa ja illat Litkuna rokkilavoilla. Klemetti on opiskellut Jyväskylässä laulua ja sittemmin musiikkitiedettä, josta tekeillä on väitöskirja.

”Se käsittelee semmoista kuvan ja musiikin ideologista yhteyttä, eli sitä kun katsotaan vaikka levynkansia ja kuunnellaan musiikkia samanaikaisesti, mitä siinä tapahtuu ja mihin kaikkeen se liittyykään”, Klemetti kertoo.

Musiikin kaksi erilaista ilmentymää – akateeminen ja artistinen – ovat Klemetin elämässä erillisiä.

”Kun teen musahommia, pyrin täydelliseen spontaanisuuteen, alitajunnan käyttöön ja intuitioon. Tutkimusta taas teen, koska haluan ymmärtää asioita, mulla on suuri tiedonjano.”

Akateemisessa tutkimuksessa on omat sääntönsä. Musiikin tekeminen taas edustaa Klemetille temmellyskenttää, jossa ”kaikki soinnut ja tahtilajit on vapaata riistaa”. Uteliaisuus ajaa kuitenkin tekemään molempia.

”Olen ehkä semmoinen hurahtaja. Sitä tärähtää johonkin täysillä, ja sitten haluaa selvittää, mitä se tarkoittaa. Silloinen poikakaveri haastoi, että ’sä et oikeasti tiedä mitään rokista’. Jotenkin suutuin siitä ja aloin hirveästi tutkia asiaa, kuunnella sitä musiikkia.”

Soololevy ja Zorsenkin levy ovat lähes valmiit. Suunnitelmissa on myös yhteisprojekti Se-yhtyeen Yarin kanssa. Litku Klemetin & Tuntemattoman Numeron musiikista innostuneen muusikon kanssa tehdään yhteinen ep-levy.

”Se on hassu juttu. Me tehdään molemmat levylle kolme biisiä, joilla on sama nimi tai suunnilleen sama teema. Sen lisäksi on vielä soitetaan Se-yhtyeen musiikkia Yarin kanssa. Näitä keikkoja on tulossa ensi keväänä.”

Suurta suunnitelmaa maailmanvalloitukseen ei ole. Musiikillisen tulevaisuutensa varalle Klemetillä ei itse asias­sa ole muita haaveita kuin että saisi tehdä sitä, mikä kulloinkin huvittaa.

”Kai mä olen aina halunnut olla taiteilija, vaikka se ilmeisesti vähän kirosana onkin.”

Kolme kertojaa

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä puhuvat yhden sorretun ryhmän kautta monista muistakin.

Kuvat Velda Parkkinen

Kirjailija-ohjaaja Katja Kettu ja toimittaja-dokumentaristi Maria Seppälä ovat tunteneet toisensa kaksivuotiaista saakka. Seppälä ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi puolestaan tutustuivat Tampereella, jossa molemmat opiskelivat journalismia. Kaikki kolme ovat ehtivät ansioitua omilla aloillaan ennen ensimmäisen yhteisen kirjan Fintiaanien mailla julkaisua. Fintiaani on nimi, jolla he kutsuvat Suurten jär­vien ­alueen alkuperäiskansan ja suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kettu on aiemmin toimittanut faktaa ja fiktiota yhdistelevän Pimppini on valloillaan -kirjan, mutta muille tekijöille tietokirja on ensimmäinen. Vaikka fintiaaneja ei ole Suomessa eikä juuri muuallakaan tutkittu, kirjan teemat olivat osin jo tuttuja. Katja Kettu on tutustunut itään suuntautuneeseen suomalaissiirtolaisuuteen tehdessään taustatyötä romaaneihinsa, Koutaniemi on valokuvannut rakenteellisesta köyhyydestä ja syrjinnästä kärsiviä ihmisiä ympäri maailmaa, ja Seppälän ensimmäinen pitkä dokumentti Meno-­Paluu kertoi liberialaisesta pakolaisesta matkalla Yhdys­valtoihin.

Suomesta lähti vuosien 1860–1924 välillä Pohjois-Amerikkaan noin 370 000 siirtolaista. Kotimaassa vaurautta ei riittänyt kaikille, mutta eipä sitä välttämättä riittänyt uudessa kotimaassakaan. Suomalaissiirtolaisia ei pidetty Euroopan parhaina tarjokkaina, ja useat tulokkaat päätyivät raskaisiin töihin kaivoksille ja metsiin. Naapureiksi osui myös alkuperäisväestön jäseniä, jotka olivat vielä kurjemmassa asemassa.

”Nykyään on muotia etsiä omia eurooppalaisjuuriaan”, Seppälä kertoo. Alkuperäisväestön menneisyys, heidän kokemansa sorto ja rakenteellinen epätasa-arvo eivät sen sijaan vieläkään mahdu virallisen historiankirjoituksen raameihin. Seppälä jatkaa:

”Jollain tavalla Yhdysvaltain valtaväestön suhdetta alkuperäisamerikkalaisiin voidaan verrata täkäläisten suhteeseen Suomen romaneihin. Meillä on vähän epämukava olo heidän suhteensa. Ajattelemme, että ’ne on vähän etnisiä’ tai ’ne ei töitä oikein osaa tehdä’. Tätä yritetään olla sanomatta ääneen. Yhdysvalloissa on sama – tai no, osa siellä ei välitä paskaakaan poliittisesta korrektiudesta, mutta osa ei halua edes puhua aiheesta.”

Alkuperäisväestön edustajat ovat toisaalta tottuneet kuoliaaksi vaientamiseen ja toisaalta eksotiikannälkäisiin matkakirjailijoihin ja turisteihin.

”Meiltä kysyttiin ensimmäisessä Powwowssamme, että ’tulitteko tekin tutkimaan meitä?’” Kettu kertoo.

Powwowt ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan suuria, juhlavia kokoontumisia.

Katja Kettu
Katja Kettu

Vuonna 1908 oli Duluthissa oikeudenkäynti siitä, voitiinko kahtakymmentä Yhdysvaltain kansalaisuutta hakenutta suomalaista pitää ihmisinä laisinkaan.

Ote kirjasta Fintiaanien mailla kertoo, kuinka myös suomalaiset kuuluivat Yhdysvalloissa aikoinaan yhteiskuntaluokkien alimpaan kastiin.

”Tämä molempien ­ryhmien marginaalisuus on sellaista, mitä ei nykyään tule ajatelleeksi. On ehkä vaikea tajuta, että suomalainen on ollut Yhdysvalloissa siinä asemassa – jossa intiaanit siis ovat edelleen”, Koutaniemi kertoo.

Kettu, Koutaniemi ja Seppälä saivat suomalaisuutensa takia lämpimän vastaanoton alkuperäisväestön ja fintiaanien keskuudessa. Historiallisen trauman luen­nolla Virginian yliopistossa suomalaiskolmikkoa esiteltiin esimerkkinä kansasta, joka ei ole antanut periksi valloittajien pyrkimyksille.

”Meihin viitattiin, että ’Katsokaa näitä suomalaisia, he eivät antaneet ruotsalaisten muuttaa heitä ruotsalaisiksi. He puhuvat edelleen suomea, eivät ruotsia eivätkä venäjää.’ Sitten kaikki taputtavat, ja me ollaan siellä nurkassa vaikeina”, Seppälä kertoo. Kolmikko nauraa ja kertoo yrittäneensä mutista jotain siitä, etteivät varsinaisesti ole joutuneet kamppailemaan asemastaan.

”Viime vuosien matkoilla oli mieleenpainuvaa, miten monet intiaanit pitivät suomalaisia vähiten rasistisina ja kaikkein suvaitsevaisimpina, kun samaan aikaan Suomessa käytiin hirveän rasistista keskustelua”, Kettu kertoo.

Maria Seppälä
Maria Seppälä

Myös Fintiaanien mailla -kirjan tekijöitä on ehditty epäillä kolonialismista. Saman syytöksen he ovat kuulleet joidenkin aiempien projektiensa tiimoilta. Syytökset liittyvät suomalaisten tekijöiden etu­oikeutettuun asemaan, ja tuttu kysymys on, miten luulet auttavasi?

”Ehkä koko kysymyksen voisi purkaa siihen, että ei tässä olla ketään auttamassa. Se ei ole meidän lähtökohtamme”, Koutaniemi napauttaa.

”Ei meillä ole edes mitään mahdollisuuksia auttaa, eivätkä nämä ihmiset tarvitse meidän apuamme”, Seppälä jatkaa.

”Nämä kysymykset liittyvät ehkä myös julkisuuden olemukseen. Monet ajattelevat, että se julkisuus itsessään on tavoiteltavaa. Kun esimerkiksi kokosin kirjan seksuaalisesta vallankäytöstä, niin ensimmäiseksi syyksi arveltiin, että teen sen saadakseni mediahuomiota. Ei niin, että pohjalla olisi joku tarve puhua tästä asiasta”, Kettu toteaa.

Meeri Koutaniemi
Meeri Koutaniemi

Kettu, Koutamiemi ja Seppälä kävivät Pohjois-Amerikassa kolmen vuoden ajan. Kolmikko vieraili virallisissa tapaamisissa, suljetuissa rituaaleissa ja yksityiskodeissa. Selväksi kävivät alkuperäiskansojen nuorten järkyttävät itsemurha­luvut mutta myös paikallinen aktivismi. Seppälä harmittelee, että paljon fintiaaniudesta jäi kirjan sivujen ulkopuolelle.

”Aihe ei tyhjene, koska kyse on elävästä kulttuurista, ei mistään museoidusta jutusta.”

Suomalaisuus sen sijaan on Yhdysvalloissa saanut jämähtäneitä muotoja. Kun kolmikko osui amerikansuomalaisten kesäjuhlille, oli buffet-pöytä pullollaan jouluherkkuja. Karjalanpiirakka on skenessä vielä uudehko hitti, 1990-luvun vouhotuksia.

”Tyypillinen amerikansuomalainen, joka vielä vaalii suomalaisuutta, on usein kolmannen tai neljännen polven amerikkalainen. Suomen kieli on pitkälti kadonnut, ja suomalaisuus on aika museoi­tua. Heillä on kuva 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun agraari-Suomesta, sellaisesta romanttisesta maisemasta”, Kettu paljastaa.

”Me edustettiin useille sitä kadonnutta linkkiä, aikanaan hälventynyttä suomalaisuutta. Meille pystyttiin myös esittämään kysymyksiä siitä, millainen Suomi tai suomalainen kulttuuri on nykypäivänä”, Koutaniemi kertoo.

Niin amerikansuomalaisuus kuin täkäläinen suomalaisuuskin ovat kuitenkin muutoksessa. Katja Kettu kertoo, että he vierailivat FinnFesteillä, amerikansuomalaisten juhlilla, jossa esiintyi muun muassa romaneja ja ­fintiaaneja.

”Siellä alkoi olla monikulttuurisuutta, kun aiemmin tapahtuma oli ollut aika valkoinen ja nurkkakuntainen.”

Kun amerikansuomalaisuus on hissuksiin avautumassa, meikäläinen versio on sulkeutumassa. Osa haaveilee juuri siitä valkoisesta ja nurkkakuntaisesta agraari-Suomesta, jota ei koskaan ollutkaan.

Vaikka Fintiaanien mailla -kirja viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, ovat sen ydinkysymykset kiinni tässä ajassa. Lopulta kirja ei kerrokaan vain fintiaaneista.

”Keskeistä kirjassa on se, miten silloinen kovan onnen siirtolaisuus vertautuu nykypäivän siirtolaisuuteen Euroopassa”, Kettu sanoo.

”Ja se, millainen asema alkuperäiskansoilla on tällaisissa vakiintuneissa valtioissa”, Seppälä jatkaa.

”On oikeastaan mielenkiintoista, miten samantyyppisiä ongelmia esimerkiksi saamelaisilla, Venäjän vähemmistökansoilla tai intiaaneilla on”, Kettu luettelee ja mainitsee vesi- ja kaivos­oikeudet.

Yhdysvalloissa kolmikon tapaamat alkuperäiskansaan kuuluvat aktivistit vastustivat muun muassa villiriisi-­asetuksia. Vedessä kasvavaa villiriisiä on kerätty kanooteista ikiajat, mutta nykyään Minnesotan osavaltio vaatii sen kerääjiä lunastamaan maksullisen luvan.

”Aktivistit postasivat Facebookiin virallisia ilmoituksia, joissa sanottiin, että ’teillä on lupa yhden päivän ajan kerätä villiriisiä’. Siihen he kommentoivat, että ’Hahha! Ei Minnesotan osavaltio voi mulle antaa tällaista lupaa’”, Seppälä kertoo.

”Siellä aktivistit ovat oppineet käyttämään systeemiä. Esimerkiksi villi­riisi-­kysymykseen liittyen he hankkiutuivat tahallaan pidätetyiksi, että asia saataisiin korkeimpaan oikeuteen asti ja siitä ennakkotapaus”, Kettu lisää.

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä
Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä

Fintiaanien mailla on onnistunut tietokirja. Se on tarinallistettua historiaa, joka kerrotaan ihmiskohtaloiden kautta, vaikuttavin valokuvin ja osin myös fiktiivisten tarinoiden avulla.

”Ne fiktiiviset osat piti tietenkin erottaa täysin muusta tekstistä, ne on erikseen merkitty. Mietin ja pelkäsin sitäkin, että kun ollaan naisia ja ensimmäistä kertaa tietokirjaa tekemässä, niin vähentävätkö ne jotenkin tämän arvoa”, tarinat kirjoittanut Kettu pohtii.

”Tuntui kuitenkin, että tarinoiden kautta pystyi kertomaan myös histo­riasta, nimenomaan sosiaalisesta historiasta – eikä vain rivien väleissä vaan ihan riveilläkin.”

Koutaniemi korostaa, että Ketun tarinat ammentavat myös rikkaasta fintiaani-perinteestä, sen kansansaduista ja opetuksista.

Kulttuurissa olisi enemmänkin ammennettavaa. Niinpä haaveissa onkin jatkaa projektia dokumenttielokuvalla. Rahoitusta ei vielä ole, mutta ei ollut myöskään kirjaa aloittaessa. ”Perse edellä ja kantapään kautta”, kuten Seppälä asian ilmaisee.

Kolmikkoa kantaa kuitenkin vahva usko toisiinsa.

”Mua ainakin auttoi se tieto, että nämä kaksi ei lähde tekemään mitään paskaa. Näiden kunnianhimo ja työnjälki on niin korkealla, että sitä vaan toivoo yltävänsä samaan”, Koutaniemi summaa. Hymyillen hän visioi kirjalle jo jatkoa.

”Suomensukuiset kansat, semmoinen sarja pitäisi tehdä: viiden kirjan sarja 20 vuoden sisällä.”

Seppälä lisää: ”Meidän Iijoki-­sarja!”

Fintiaanien mailla, WSOY 2016, 320 s.

Ilmaista undergroundia

Tampereen Pispalassa tarjotaan erilaisia elokuvakokemuksia.

Pispalassa haisee syyskuun toisena viikonloppuna Väkevä hiki. Se on Artturi­ Rosténin vuonna 2014 valmistunut lyhytelokuva, joka kuuluu kaksipäiväisen elokuvatapahtuman Pispalan leffafestarit ohjelmistoon. Tapahtuman järjestää Hirvitalo, Pispalan nykytaiteen keskus.

Festivaali on yksi lukuisista pienistä elokuvatapahtumista, joita järjestetään ympäri Suomea paikallisin voimin suurempien festivaalien varjoissa.

”Pienet intiimit elokuvatapahtumat ovat kaikkein parhaita. Isotkin menettelevät mutta ovat usein, observoinnin ja usealta ammattitekijältäkin kuulemani perusteella, hyvin sisäsiittoisia”, elokuvaohjaaja Rostén kertoo.

”Onneksi pienilläkin festareilla on usein kasapäin porukkaa.”

Tapahtuman koko ei ole välttämättä suhteessa sen kunnianhimoisuuteen. Pispalan leffafestareilla esitetään muun muassa Katariina Lillqvistin dokumentti Tapani Hietalahdesta ja Mika Mattilan kiinalaista nykytaidekenttää kartoittava dokumentti Chimeras. Lisäksi tapahtumassa nähdään Pispalan kuvataidekoulun lasten lyhytelokuvia.

Rosténia houkuteltiin festivaaleille alkujaan hänen uusimman elokuvansa The Defiler – Häpäisijän kanssa. Koska teos on vielä jälkituotannossa, ehdotti ohjaaja tilalle Väkevää hikeä. Se on tarina veljeksistä jossain tuskaisten muistojen, taikauskon ja mielitekojen leikkauspisteessä. Suomalaiskansallisia myyttejä revitään hajalle sivistyksen mukana.

”Elokuvasta toiseen kantavia teemoja ovat olleet ihmismielen rumuus, psykoseksuaalisuus ja katsojan ohjailu erinäisillä audiovisuaalisilla ärsykkeillä. Ihmiskokeita kokeellisilla elokuvilla. Synkät sävyt ovat olleet läsnä elokuvaharrastuksen, nykyisen ammatin, alkuajoista asti”, Rostén valottaa visioitaan.

Tampere on Rosténille tuttu kaupunki, mutta hän ei muista koskaan käyneensä Pispalassa. Nyt hänellä on hyvä syy niin kuin muillakin underground-elokuvan ystävillä.

Pispalan leffafestarit 8.–9.9.

Romantikko ottaa osumaa

Milla Paloniemi teki sarjakuvan vuodesta, joka mullisti kaiken.

Kuva Velda Parkkinen

Sarjakuvataiteilija Milla Paloniemi vastaa romantisoitua kuvaa taiteilijasta. Hän unohtaa ensimmäisen tapaamisen ja saapuu toiseen nukuttuaan kaverin sohvalla. Sitä paitsi hän riutuu rakkaudesta, kuten sarjakuva-albumi 112 osumaa – sarjakuvataiteilijan päiväkirja todistaa.

Kirja kertoo Milla Paloniemen vuodesta 2015. Sen alkuun osui kipeä ero, tekijän mukaan hänen ensimmäisensä, ja marraskuussa Paloniemi melkein kuoli. Hän laski porraskaidetta pitkin mutta huojahti kaiteelta, minkä seurauksena kallonpohjassa, rintalastassa, kyljessä ja selkärangassa luut murtuivat. Keuhkokin puhkesi.

Onnettomuus mainitaan myös kirjassa, mutta se ohitetaan nopeasti. Pääpaino on hahmon ihmissuhteissa ja angstailussa.

”Aloitin tämän piirtämisen, kun erosin. Piirtämiseni muuttui jollakin tavalla. Aloin tehdä henkilökohtaisempaa ja aloin piirtää niitä juttuja enemmän itselleni ja ulos itsestäni. Aiem­min kun olen julkaissut jotain blogissani, olen jollain tavalla tiedostanut yleisön.”

Paloniemi sanoo lukeneensa kirjan läpi pari kertaa julkaisun jälkeen. Se tuntuu edelleen terapeuttiselta.

”Ajattelen, että rauhoitu. Sulla on nyt tämä kirja ja olet käynyt tämän vaiheen läpi.”

Angstailun kanssa limittyy iloinen sinkkuelämä. Kirjan hahmo juo itsensä humalaan, tanssii, kännitekstailee, flirttailee ja ihastuu – ja ihastuu ja ihastuu.

”Tässä tavallaan Bridget Jones kohtaa Carrie Bradshawn kohtaa Milla Palo­niemen. Aihe on aika häpeällinen ja hirveen ajankohtainen: kaikki Tinder-­sekoilut, rakastumisen ja parisuhteen muodostamisen vaikeus, rimpuilu sen kanssa, että on siistii olla sinkku mutta haluaa kuitenkin jotain elämää suurempaa lovestooria.”

Emmä voi piirtää tästä… Älä piirrä tästä. Se lukee tän. Älä ainakaan julkase tätä. Näin kirjan hahmo miettii omaa piirtämistään.

Ihmisten nimet on häivytetty. Ihastukset ovat ”isukkeja”, ”fasaaneja” ja ”elokuvaohjaajia”. Asianomaiset tietävät, ketä he ovat, mutta kaunoja ei ole.

”Koska sisältö on niin henkilökohtaista ja siinä on niitä tiettyjä ihmisiä, olisi ollut superkiusallista julkaista se saman tien. Ja jos olisin julkaissut kaiken netissä, jengi olisi voinut kommentoida niitä reaaliajassa… Kirja ei tunnu mulle enää niin henkilökohtaiselta, kun se on ulkona, konkreettisena esineenä.”

Päiväkirja etenee kronologisesti, mutta se ei noudata yhtä tyyliä. Sarjakuvia on syntynyt hetkessä, joku niistä myös ravintola Tenkan karaokelapun taakse.

”Kun piirrän, en mieti tekniikkaa yhtään. Olen piirtänyt kersasta asti niin, että kynä käteen ja sitten vaan joku paperi sen alle.”

Tällä kertaa Paloniemi halusi ulottaa saman spontaanin otteen koko albumin rakenteeseen.

”Koin, etten halua hioa enkä karsia materiaalia yhtään. Tuntui hyvältä ajatukselta julkaista kaikki tällaisenaan. Mulla oli aluksi toinen kustantaja, joka olisi halunnut karsia sitä, tehdä jotain uusiksi, mutta en suostunut siihen.”

Tinkimättömyys kuuluu myös romanttiseen taiteilijuuden ideaan. Samoin itsensä alttiiksi laittaminen.

”Tavallaan välillä fiilistelen jossain määrin sitä omaa taiteilijuuttani. Poltan tupakkaa ja ajattelen surullisia asioita yöllä. Sitä yllättää itsensä tuollaisista tilanteista ja huomaa, että tavallaan nautin tästä rappiosta. Mutta sitten toisaalta olen, että ’nyt maanantaina pistän kaikki kuntoon’. ”

112 osumaa – sarjakuvataiteilijan päiväkirja (Arktinen banaani)

Varo, koomikko

Jamie McDonald ei usko komedian olevan turvallinen tila.

Kuvat Velda Parkkinen

Jamie MacDonald kiittelee yleisöä eturivin täyttämisestä. Stand up -komedia­illoissa yleisö ei aina uskaltaudu ensimmäiselle penkkiriville. Koomikot kun tunnetaan poliittisesti epäkorrektina sakkina, joka ei epäröi tölväistä yleisön jäseniä. Katsomossa tunnetaan usein suorastaan pelkoa.

”Tämä on se show, jossa tunne on molemminpuolinen”, feministisen komedia­iltaman järjestäjä ja juontaja MacDonald sanoo lavalla. Sen kyllä huomaa. Moni illan esiintyjistä kyselee kesken esityksensä, ”meninkö nyt liian pitkälle” tai ”en tiedä, naurattaako tällainen teitä feministejä”. Esiintyjät ovat verbaalisesti varpaillaan.

”Se on outo pelkojen vaihto. Koomikoita pidetään aggressiivisina ja seksistisinä ja feministejä huumorintajuttomina ja vihaisina, joten molemmat ryhmät odottavat kipua toisen suunnalta”, MacDonald kertoo myöhemmin. Hän on sekä feministi että koomikko, mutta on myös tuntenut mainitsemaansa kipua.

 jamie3

Syksyllä 2015 Helsingissä startannut Feminist Comedy Night sai alkunsa Mad House -tuotantoryhmän jäsenen Leena Kelan aloitteesta. Hän kysyi, haluaisiko MacDonald vetää erilaista stand up -iltamaa. Samantapainen ajatus oli valmiiksi kytenyt kanadalais-suomalaisen esiintyjän mielessä.

”Edelleenkin kuulee vitsejä, joissa ’homo’ on se punch line. Ja yleisö nauraa niille. Saatan mennä lavalle tuollaisen vitsin jälkeen ja esitellä itseni homoksi, ja ihmiset hurraavat. Se on hyvin outoa ja turhauttavaa. Kymmenen minuuttia sitten ihmiset nauroivat ajatukselle, että joku on homo, ja nyt he hurraavat minulle, koska olen homo”, MacDonald kertoo.

Hän tiesi jo ystäväpiirinsä perusteella, että moni halusi kuulla esimerkiksi Mac­Donaldin omia juttuja, mutta ei jaksanut samoissa iltamissa esiintyviä, vähemmän valveutuneita koomikoita.

Kun hän lähti rakentamaan feminististä komediailtamaa, ensimmäinen ajatus oli buukata iltamiin mahdollisimman paljon naiskoomikoita. Huolimatta kielimuurista – MacDonald puhuu mieluummin äidinkieltään englantia kuin äitinsä kieltä suomea – hän yrittää valikoida koomikoita, joilla on kiinnostavaa sanottavaa feministeille. Mitään takeita ei kuitenkaan anneta.

”Opettelen kuratoimaan tätä iltamaa. Toisaalta haluan antaa jokaiselle mahdollisuuden esiintyä tämän yleisön edessä, jotta he voisivat haastaa oman tekemisensä. Tajuan, että samalla saatan laittaa lavalle jonkun, joka kertoo loukkaavan jutun yleisölle, joka on maksanut viihtymisestä – no, viihtymisestä ja haastetuksi tulemisesta. Olen sanonut esiintyjille, että jos aiotte mennä lavalle vain loukataksenne yleisöä, pysykää poissa. Feministit ovat varmasti kuulleet juttunne ennenkin eivätkä aio maksaa siitä etuoikeudesta. Samalla vaivalla he voivat mennä Twitteriin.”

Suomi on ollut Torontossa opiskelleen MacDonaldin kotimaa 14 vuotta. Hän opiskeli Teatterikorkeakoulussa performanssitaidetta ja sen teoriaa. Parin vuoden ajan MacDonald pitäytyikin kokeellisen teatterin ja performanssin parissa. Hän nautti työstään, mutta kunnianhimoisiakin ideoita säesti aina samanmielisten hyminä.

”Parasta stand up -komediassa on välitön reaktio. Tiedät heti, toimiiko materiaalisi sinä iltana ja sille yleisölle. Se on hyvin erilaista muusta taidetuotannosta, etenkin Suomessa. Kriittistä kirjoittamista on hyvin vähän, kritiikkejäkin on vähän, eikä niille ole julkaisuja. Taiteellisesta työstä ei ole juurikaan keskustelua.”

Keskustelu voi ainakin yksilötasolla johtaa positiivisiin oivalluksiin. Joskus epämukavien huomioiden kautta, kuten MacDonaldille opiskeluaikoina Helsingissä kävi. Yksi professoreista pyysi häntä listaamaan taiteilijoita, jotka ovat vaikuttaneet häneen eniten.

”Listan nähtyään hän totesi ’ai niin, unohdin ettet juuri välitä naistaiteilijoista’. Kysyin, mitä hän oikein tarkoittaa, ja hän käski katsomaan listaani. Katsoin. Oh shit!”

MacDonald meni kotiinsa ja katsoi kirjahyllyään. Sekin oli rivi rivin jälkeen täynnä miehiä.

”Ajattelin ’mitä olenkaan tehnyt? Olen idioot­ti.’”

Mac­Donaldista tuli feministi 28-vuotiaa­na. Hänen täy­tyi opetella sellaiseksi. Koomikko kertoo, kuinka hän alkoi kiinnittää keskusteluissa huomiota siihen, että kysyy naisten mielipidettä, ja kuinka hän käy nyt läpi kirjailijoita Margaret ­Atwoodista Ursula J. Le Guiniin ja Zadie Smithiin.

”Kun siihen alkaa kiinnittää huomio­ta, tajuaa kuinka naurettavaa on, että voit olla täydessä huoneessa ja vain miehet ovat äänessä. Itse olen vielä viehättynyt miehistä. Muistin yleensä vain niiden nimet, joita pidin kiinnostavina ja joiden kanssa halusin harrastaa seksiä. Oikeastaan siis vain priorisoin seksihaluni”, MacDonald sanoo muka viattomasti.

Feministiksi opetteleminen ei riistänyt hänen huumorintajuaan. Yksi feministisen komediaillan agendoista onkin riisua feminismiltä sen tosikko-leimaa.

”Jos joku haluaa olla totinen, se on tietysti ookoo. Ja tarpeeksi ihmisiä on paskamaisissa tilanteissa liittyen lisääntymisoikeuksiin, parisuhdeväkivaltaan tai vaikka äitiyslakiin. Ymmärrän, että käynnissä on taistelu ja vielä paljon työtä on tekemättä. Samaan aikaan astun kuitenkin kerran, pari viikossa sellaisen yleisön eteen, joista osa ei ole koskaan tavannut transihmistä. Yritän tehdä aiheen heille tutuksi, yritän muuttaa heidän mielipiteitään. Uskon siis osallistuvani kamppailuun, vaikka teen sen eri tavalla.”

 jamie1

”Kuulostan Justin Bieberiltä, mutta näytän lihavalta Matt Damonilta”, MacDonald kuvailee itseään. Sitten hän kertoo siirtymisestään naisten pukuhuoneista miehille tarkoitettuihin pukuhuoneisiin sukupuolenkorjausprosessin myötä. Yleisö nauraa.

”Feministisissä komediailtamissa minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä pilaa itsestäni saadakseni yleisön kuuntelemaan minua. He tietävät jo tilanteeni, ja se on heille ookoo.”

Sukupuolta MacDonald tutkii myös osana työryhmää esityksessä Transformations – Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta, joka saa ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa. Teemu Mäen ohjaama teos sisältää niin puheteatteria, tanssia kuin stand up -komediaakin.

Keskustelulle sukupuolesta on selvästi tilausta myös taiteellisen työn piirissä. Aiheeseen liittyy pitkällistä marginalisointia ja epäreiluja vallankäytön mekanismeja. Siksi myös keskustelu on välillä latautunutta.

Marraskuussa järjestetyssä toisessa Feminist Comedy Nightissa MacDonald puhui peniksistä ja kertoi, että naisetkin voisivat saada itseluottamusta treffeille laittamalla tekopeniksen housuihinsa. Hän vihjasi, että tekopenis olisi hyvä kuitenkin ottaa pois ennen lähempää kontaktia.

Jotkut feministit suuttuivat tosissaan. Vitsi loukkasi väkivallan uhkaa kokevia transnaisia. Tapahtuman Facebook-sivuilla käytiin kiivasta keskustelua feministisen huumorin rajoista. Toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kommentoivat umpiväsyneesti feministien oletettua huumorintajuttomuutta. Samaan syssyyn MacDonald potkittiin ulos yhdestä Facebookin feministiryhmästä.

”Se oli uskomattoman tuskallista. Menetin yöunia. Vasta myöhemmin edes muistin, mitä olin sanonut. Periaatteessa pyysin anteeksi transihmisten olemassaoloa liittyen johonkin sisäistettyyn transfobiaan, joka pulpahti ulos. Se oli tyhmää. Olen iloinen, että siitä huomautettiin.”

Pelkän huomauttamisen sijaan MacDonald sai kuitenkin niskaansa haukkuja ja kohtuuttomalta tuntuvan määrän epäluottamusta.

”Seuraavana päivänä olin Kampissa ostamassa kahvia ja katselin olkani yli jokaista parikymppistä naista, että tuleekohan hän sylkemään kasvoilleni. Oikeastaan tiesin, ettei niin tule tapahtumaan, mutta se pelko… se oli eräänlaista hiljentämistä”, MacDonald kertoo.

 jamie2

Kaiken tapahtuneen jälkeen Jamie MacDonald poseeraa kookkaan puuveistospeniksen kanssa hillittömissä pin up -asennoissa. Tämä jos mikä on halpaa huumoria. Kaikkia läsnä olevia kuitenkin naurattaa.

”Siihen on syynsä, että komiikka on roomalaisajoista asti sisältänyt penisvitsejä ja vastaavaa. Ne ovat epäkohteliaita asioita. Me sanomme niitä komediaklubeilla, jotta niille olisi hallittu paikka jossakin. Jotta emme huutelisi niitä kaduilla”, MacDonald kertoo.

Hänen mukaansa komedia saa olla vaarallista ja se saa myös loukata. Myös feminismille täytyy pystyä nauramaan.

”Feminismissä on isoja ongelmia niin kuin missä tahansa liikkeessä. En dissaisi feminismiä sen ulkopuoliselle joukolle, joka ei kaipaa enää enempää ammuksia naisten oikeuksien alas ampumiseen. Mutta meidän itsemme pitää pystyä nauramaan feminismille, avaamaan argumenttejamme ja tekemään niistä vahvempia.”

Helmikuussa järjestetyn kolmannen ja kolmannen kerran loppuunmyydyn Feminist Comedy Nightin Facebook-tapahtumassa yleisöä varoiteltiin etukäteen, ettei kyseessä ole välttämättä turvallinen tila.

”En ole varma, voiko julkinen tila tai tilaisuus koskaan oikein olla turvallinen tila. Uskon, että koko turvallisen tilan ajatus on ajatus poikkeuksellisesta tilasta, jossa tietyt normeiksi ajatellut asiat eivät pädekään. En usko, että tarkoituksena on luoda turvallinen tila ja elää siinä lopun elämäänsä. Tai että turvallista tilaa voisi laajentaa vähitellen niin, että koko maailma on osa sitä. Silloin päätyisimme [Orwellin kirjoittaman] Vuonna 1984 kaltaiseen tilanteeseen, jossa kukaan ei saa ajatella tai sanoa tiettyjä asioita. Niin kamalaa kuin se onkin, ihmisillä on erilaisia kokemuksia ja erilaisia ajatuksia ja toiset vaan ovat paskamaisia ihmisiä ja halua­vat sanoa paskamaisia asioita.”

Seuraavat Feminist Comedy Night -illat 25.3. ja 29.4. Ihana Baarissa, Helsingin ­Suvilahdessa.

Transformations – Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta 18.–20.3. Ihana Baarissa,
Helsingin Suvilahdessa.

Rima matalalla

”On meilläkin oikeus soittaa paskaa”, toteaa Juice Normaali.

Teemu ­Bergmanilla oli ylimääräistä rahaa. Joni Ekman ehdotti, että elämäntapapunkkari julkaisisi hänen bändinsä The ­Achtungsin levyn. Bergman ei innostunut.

”Sanoin jotain, että vittu jos teet niin paskoja sanoituksia…”

”Niin, tämä oli siis vuonna 2011…”, Ekman huikkaa väliin.

”Sitten toi vitsaili, että rupee tekemään semmoista syvällistä kamaa niin kuin Juice tai Eppu Normaali. Sanoin jotain, että ’no siitä sitten varmaan tulee uusi bändi Juice Normaali’.

Vasta vuoden 2015 kesällä puolittain vitsinä lähtenyt idea konkretisoitui. Ekman järjesti Tampereen Vastavirta-klubille keikan A. Takalo ja Takavalot -kokoonpanolle ja tarvitsi iltamaan bändin, joka toisi kansaa paikalle. Kun Bergmanin muilla bändeillä oli kiirettä, perustettiin Juice Normaali.

”Ajateltiin, että mennään soittamaan yks keikka. Mulla oli silloin joku streittailukausi meneillään, niin ei ollut muutakaan tekemistä. Me perustettiin se kolmestaan, mutta kun mä oon niin huono kitaristi, Antti tuli mukaan”, Bergman kertoo.

Musiikkilehdistössä punkin ”superkokoonpanoksi” jo tituleeratussa bändissä soittaa neljä tuttua naamaa. Kitaristi-laulaja Bergmanin tunnetuimpia kokoonpanoja ovat Pää Kii ja Kakka-hätä 77, rumpali-laulaja Ekman on niittänyt mainetta muun muassa The Achtungsissa, Lähtevissä kaukojunissa ja Koiran näköisessä naisessa, basisti-laulaja Mikko Siltanen vaikuttaa Räjäyttäjissä ja Talmud Beachissa, ja viimeisenä mukaan tullut kitaristi Antti Leppäniemi musisoi Lapinpolthajissa sekä The Heartburnsissa.

Reaktio superkokoonpanoksi leimaamiseen vaihtelee bändin sisällä huvittuneisuudesta vitutukseen.

”Aina kun sanassa on super-etuliite, se aiheuttaa automaattisen vastareaktion”, Leppäniemi toteaa.

Kun heiltä kysyy, tuoko leima paineita tai näyttämisen halua, Siltanen nojaa kohti nauhuria ja lausuu yhden sanan.

”Ei.”

”Kun ihmiset ajattelee, että me ollaan niin kauan soitettu eri bändeissä ja että varmaan on erittäin professionaali meininki, niin on varmaan järkytys huomata, etteihän me osata yhtään mitään. On meilläkin oikeus soittaa paskaa”, Bergman lausuu.

Asia on sillä käsitelty.

Ihan paskaa bändin musiikki ei kuitenkaan ole. Siitä todistaa jo kokoonpanon olemassaolo. Yhden illan ­jutuksi tarkoitetulle bändille tarjottiin pian seuraavia keikkoja. Marraskuussa Juice Normaali julkaisi yhden biisin Kylmän joulun paluu -kokoelma-ep:llä, ja loppukeväästä tulossa on neljän biisin ep ja splitti-seiska kanadalaisbändi Proxyn kanssa. Kiinnostusta siis on.

Treenaamaankin bändi ehtii Bergmanin mukaan enemmän kuin hänen helsinkiläiset kokoonpanonsa, vaikka puolet bändistä asuu Helsingissä ja puolet Tampereella.

”Kyllä taas äsken treeneissä huomattiin, ettei meidän mitään keikkoja pitäisi vielä edes soittaa”, Bergman kuitenkin kuittaa.

”Mutta tänään tuli uusi biisi”, Ekman muistuttaa.

Cheek on paska”, Bergman nauraa ja tarkentaa hämmentyneelle toimittajalle: ”Niin, se on biisin nimi.”

Muita Juice Normaalin biisejä
ovat muun muassa Tuokaa minulle Bull Mentulan pää, Mä tulin mun mutsin vitusta ja Kuin atomipommi sun naamaasi. Hempeämpää linjaa edustaa elektroduo Kaksion cover Ajattelen sua. Omat sanoitukset ovat suoraviivaisia ja ärhäköitä, mutta musiikillinen toteutus punkin popimpaa laitaa.

”Kyllähän meidänkin musiikki on joko rock’n’rollia tai poppia. Punkkia siitä tekee varmaan se, että niitä soitellaan kännissä miten sattuu ja missä sattuu”, Bergman määrittelee.

Mikä sitten erottaa Juice Normaalin soittajien muista kokoonpanoista? Bergmanin mukaan ei välttämättä mikään.

”Ainakin mun tekemät biisit on ihan samaa paskaa kuin aina ennenkin.”

”Eri porukka”, Siltanen vastaa.

Hankala paskiainen

Yhdysvaltalainen Max Blumenthal uskoo, ettei journalismin
tulisi pyrkiä objektiivisuuteen vaan eettisyyteen.

Kuva Velda Parkkinen

Max Blumenthal haluaa, että puhe konfliktista Israelin ja Palestiinan välillä lakkaa. Hän ei halua haudata asiaa – päinvastoin – mutta Blumenthalin mukaan on väärin puhua konfliktista, kun kyse on miehityksestä.

Sanat ovat erityisen tärkeitä journalismissa. Joulukuun alussa Rauhanfoorumissa Helsingin yliopistolla puhunut journalisti kertoo esimerkkinä uutisoinnista, jossa palestiinalaisia ”menehtyy” väkivaltaisuuksissa, kun taas israelilaisia ”tapetaan”. Yhdysvalloissa lehdistö tuottaa hänen mukaansa entistä räikeämpää propagandaa Israelin puolesta.

”Yhdysvaltalaisessa mediakulttuurissa on valtava ongelma, sillä näitä pro Israel -ihmisiä on korkeilla paikoilla. Mutta viime vuosina on tapahtunut myös positiivista kehitystä, sillä online-julkaisut kuten Electronic Intifada ja Mondoweiss ovat lisänneet vaikutusvaltaansa. Jälkimmäinen oli aluksi vain blogi. Sitä piti amerikanjuutalainen tyyppi, joka periaatteessa potkittiin ulos New York Magazinesta, koska hän oli liian kriittinen Israelia kohtaan.”

Mondoweissin perustaja Philip Weiss edustaa samaa riippumatonta journalismia ja kriittistä juutalaista näkökulmaa Palestiinan kriisiin kuin Blumenthal itsekin.

”Nykyään kaikki on hattaraa. Julkkisten tissivilahduksia ja terrorin pelkoa. CNN on periaatteessa Isisin ja Donald Trumpin kampanjan promootiohaara.

Blumenthal kirjoittaa muun muassa nettijulkaisu Alternetiin. Hän on kirjoittanut Palestiina-aiheesta myös kirjat Goliath: Life and Loathing in Greater Israel (2009) sekä The 51 Day War: Ruin and Resistance in Gaza (2015). Rauhanfoorumin yhteydessä häneltä esitettiin James Kleinfeldin kanssa tehty dokumentti Je Ne Suis Pas Charlie, joka käsitteli rasismin ja äärioikeiston nousua Ranskassa Charlie Hebdo -iskun jälkeen.

Ansioluetteloon mahtuu myös juttuja The New York Timesissa ja The Guardianissa, mutta Blumenthal ei ole päätynyt turvalliseen uraputkeen, johon hänellä olisi kaikki edellytykset. Hänen journalisti-isänsä on toiminut ­Clintoneiden neuvonantajana ja hänen veljensä on journalisti. Uransa alussa Blumenthal vakiinnutti asemansa raportoimalla valtavirtamediaan muun muassa murhista Meksikon rajakaupungissa.

Hänen Palestiina-raportointinsa osoittautui kuitenkin vaikeaksi tapaukseksi.

”The Nation -instituutti, joka oli antanut minulle apurahaa vuosien ajan, periaatteessa katkaisi rahoituksen, kun aloin kirjoittaa tästä aiheesta. En usko, että monikaan lehti julkaisisi juttujani. Ei siksi, etten olisi lahjakas journalisti, mutta koska he eivät halua julkaisusta seuraavaa päänsärkyä ja vastustusta.”

Blumenthal myöntää kuitenkin olevansa valkoisena amerikkalaisena miehenä etuoikeutettu.

”Voin sanoa mitä vaan ilman, että joudun pelkäämään päätyväni syytettyjen penkille.

Sananvapaus on aihe, jota sivutaan myös Je Ne Suis Pas Charlie -dokumentissa. Toimittajat kyselevät keskiluokkaisilta pariisilaisilta, uskovatko he rasismin lisääntyneen Ranskassa iskun seurauksena. ”En ole huomannut rasistisen diskurssin voimistuneen”, yksi haastateltavista vastaa. Toinen äityy ihmettelemään, miksi uskonnon merkkejä pitäisi kantaa näkyvästi. Huivilla hiuksensa peittävä musliminainen puolestaan kertoo, kuinka pelkkä julkisten kulkuvälineiden käyttäminen vaatii ny­kyään ”voimakasta tahtoa”.

Blumenthalin mukaan toisten sana on vapaampi kuin toisten.

”Jos organisoidut palestiinalaisten oikeuksien puolesta olet non-charlie. Sinua ei edes lasketa mukaan sananvapauskeskusteluun.”

Vaikka Blumenthal itse puhuukin etuoikeutetusta asemasta, on hänelläkin ollut vaikeutensa – myös Euroopassa. Pariisissa hänen puheensa yliopistolla peruutettiin, kun äärioikeistolainen Jewish ­Defense League uhkasi hyökätä tilaisuuteen.

”Se oli täydellinen farssi. Etenkin Charlie Hebdo -spektaakkelin jälkeen, kun yli miljoona ihmistä oli marssinut sananvapauden puolesta.”

Puhe saatiin lopulta pidettyä.

Enemmän Blumenthal kertoo järkyttyneensä vastaanotostaan Saksassa. Vihreä poliitikko Volker Beck syytti häntä julkisesti antisemitismistä ja esti vasemmistopoliitikkojen tuella hänen esiintymisensä Berliinin Volksbühnessä.

Suomessa Blumenthalin puhe ei saanut aikaan kohua, mutta tuotti sentään yhden vihaisen mielipidekirjoituksen. Kirkko & kaupunki -lehden sivuilla julkaistussa tekstissä kerrottiin Blumenthalin yllyttäneen paikallisia ”hyökkäämään muun muassa sotilaallisen puolustuksemme kohteisiin”.

Sitä Blumenthal ei tehnyt, mutta hän kertoi britannialaisten ja norjalaisten aktivistien menestyksistä paikallisten asetehtaiden pysäyttämisessä väkivallattomin keinoin ja kehotti paikallisia aktivisteja kokeilemaan samoja keinoja.

”Rohkaisen ihmisiä ottamaan oppia toisilta aktivisteilta. Jos hallituksenne lähettää tai ostaa aseita Israelista, pelkän valittamisen sijaan sille voi yrittää tehdä jotain. Norjassa Nammon asetehdas pysähtyi päivän ajaksi. He menettivät rahaa. Uskon, että hintalapun laittaminen miehitykselle on hyvä toimintakeino.”

Blumenthal ei pidä itseään aktivistina vaan ”kampanjoivana journalistina”. Hänen mukaansa journalismin tehtävä ei ole pyrkiä objektiivisuuteen – joka pahimmillaan tarkoittaa äänen antamista tasapuolisesti miehitetylle ja miehittäjälle tai rasistille ja rasismin uhrille. Journalismin tulisi ennemmin pyrkiä faktoihin ja eettisyyteen.

”En halua esittää olevani objektiivinen, koska se on hevonpaskaa. Tahdon olla mahdollisimman hankala pas­kiainen ihmisille, jotka tekevät pahaa.”