Kaisu Tervonen

Historia on nyt

Season Film Festivalilla nähdään mustien yhdysvaltalaisten tarinoita orjakapinasta James Baldwinin kautta Fergusoniin.

Martin Luther King, Malcolm X ja Medgar Evers kuolivat kaikki alle 40-vuotiaina. He menehtyivät salamurhien seurauksena, mutta eläessään heitä yhdisti mustien kansalaisoikeusliike.

Kirjailija James Baldwin oli heidän toverinsa ja osallistui samaan taisteluun. Hän tosin piti itseään ensisijaisesti todistajana ja tuntemusten välittäjänä, kuten käy ilmi Raoul Peckin dokumentista I Am Not Your Negro (2016). Elokuva kertoo myös, että FBI oli asiasta eri mieltä. Virastolla oli mittava kansio ”vaarallisena yksilönä” pitämästään miehestä.

Samaan aikaan, 1960-luvulla valkoinen valtaväestö onnitteli mustia näiden aseman paranemisesta. ”­Mikseivät mustat ole optimistisempia? Asiathan paranevat koko ajan”, kysyy valkoinen tv-juontaja Dick ­Cavett Bald­winilta 1968.

Dokumentti näyttää selvästi, ettei optimismiin ollut paljon syytä silloin, eikä myöskään nyt. Peck limittää arkistomateriaalin joukkoon uudempia kuvia: Rodney Kingistä 1992, Fergusonista 2014, Tamir Ricesta ja muista poliisin luoteihin kuolleista mustista lapsista 2010-luvulla.

1979 Baldwin päätti kertoa Yhdysvaltain tarinan kolmen miehen kautta: Martin Luther Kingin, Malcolm X:n ja Medgar Eversin. Käsikirjoitus jäi kesken, mutta Raoul Peck on ottanut sen dokumenttinsa punaiseksi langaksi.

Oscar-ehdokkuuden pokannut dokumentti I Am Not Your Negro saa Suomen ensi-iltansa Season Film Festivalilla Helsingissä. Elokuvafestivaalilla nähdään myös toinen mustien asemaan Yhdysvalloissa kiinteästi liittyvä teos The Birth of a Nation (2016).

D. W. Griffithin ohjaama, vuonna 1915 valmistunut The Birth of a ­Nation on pahamaineinen elokuva, joka esittää sisällissodan jälkeisen jälleenrakentamisen Ku Klux Klanin ylpeänä syntytarinana. Vuoden 2016 elokuva kertoo Nat Turnerista, orjana syntyneestä miehestä, joka aloitti orjakapinan Virginiassa 1831.

Uudempi elokuva sai Sundance-festivaalilla kiitosta niin yleisöltä kuin kisan tuomaristoltakin. Sittemmin draaman vastaanotto on ollut nihkeämpi. Syynä lienevät lehdistön esiin nostamat, vuonna 1999 ohjaaja Nate Parkeria ja kanssakäsikirjoittaja Jean McGianni Celestinia vastaan nostetut raiskaussyytteet. Parkerin vastainen syyte raukesi, mutta syytteet nostanut nainen teki itsemurhan 2012.

Alkuinnostuksesta huolimatta The Birth of a Nation -elokuvaa ei Oscar-kisassa nähty. Pääosastaan Manchester by the Sea -elokuvassa Oscarilla palkitun Casey Affleckin menestystä eivät kaksinkertaiset syytökset seksuaalisesta häirinnästä sen sijaan haitanneet.

Myös I Am Not Your Negro käsittelee populaarikulttuuria ja sen sisällä sikiävää epätasa-arvoa ja rasismia. Baldwin peilasi kotimaansa kuvaa myös elokuvista, joista dokumentissa nähdään otteita: Hyökkäys erämaassa -leffassa (1939) John Wayne ampuu kasvottomia alkuperäiskansan edustajia, ja Uhrattua elämää -draamassa (1934) iholtaan vaalea tyttö häpeää mustaa äitiään (Louise Beavers).

Populaarikulttuurissa on sentään tapahtunut jotain edistystä, vaikka muuten syytä optimismiin ei olisikaan. The Birth of a Nationia ei valittu Oscar-kisaan, mutta parhaan elokuvan pystin voitti Moonlight, draama mustasta homomiehestä.

Season Film Festival 30.3.–2.4.

www.facebook.com/seasonfilmfestival

Hän on hen

Panda, 25, on kamppaillut niin kielensä kuin äänensä kanssa.

Kuvat Jenni Holma

”Olen varttunut Taalintehtaalla, joka on Kemiönsaarella eli tunnin ajomatkan päässä etelään Turusta. Siellä on kolme pikku kylää, joista Taalintehdas on yksi. Ja Taalintehtaan ulkopuolella on vielä pieni saari kahden sillan takana. Sen nimi on Kyläsaari. Siellä minä ja 70 muuta tyyppiä asuttiin.

Kaikki, jotka millään tavalla poikkesivat muista, joutuivat heti oman ryhmänsä edustajiksi. Olin perhepäivähoidossa, ja siellä oli yksi tummaihoinen poika. Muistan, että koko kylä puhui siitä, että se on nyt se n-sana. Oli suuri järkytys, että joku oli adoptoinut mustan pojan. Sitä havahtui siihen, että jos olet erilainen, niin olet myös automaattisesti tyrkyllä.

Me matkusteltiin aika paljon, kun olin lapsi. Muistan, että etelänmatkoilla turistimestoissa oli usein drag queen -esityksiä, ja mä halusin aina tosi tosi paljon katsomaan niitä, vaikka en osannut selittää vanhemmille saatikka sitten itselleni, mikä siinä oli. Se ei sytyttänyt mitään lamppuja liittyen sukupuoleen tai itseeni.

Esiteininä mun lempileffa oli ­Mulan. Katsoin sen lähes joka ikinen päivä, joskus kahdestikin peräkkäin ennen kuin menin nukkumaan. Siinä kiinalainen nuori nainen ottaa isänsä nimen ja menee hänen paikalleen armeijaan. Leffassa on kohtaus, jossa hän on haavoittunut. Hän nousee jonkun lääkintäteltan sairaspedistä, ja hänellä on rinnat sidottuna sideharsolla.

Se oli mulle tosi vahva ja tunnepitoinen kohtaus, mutta en saanut kiinni, miksi. En osannut kuvitella, että se liittyisi minuun itseeni.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään. Sen avautuminen lähti ehkä aika perinteisesti siitä, kun murrosikäisenä aloin miettiä, kenen kanssa haluan harrastaa seksiä. Havahduin siihen, että en taida olla hetero, mutta en ehkä tiennyt itsekään, mitä se tarkoitti. Tajusin vain, että suhteeni poikiin ei ollut hetero.

En tavallaan osannut miettiä, mitä se tarkoittaa sukupuolen osalta. Hetero viittaa kuitenkin automaattisesti ensin omaan sukupuoleen ennen kuin se kertoo mitään siitä toisesta.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.
”Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.”

Muutin 15-vuotiaana Turkuun lukioon.

Sairastuin syömishäiriöihin, kun murrosikä alkoi, mikä jälkeenpäin ajateltuna saattoi hyvin olla sitä, että ’voi helvetti, tissit’. Kaikki merkit oli siinä – mun oli hirveän vaikea olla itseni ja kehoni kanssa – mutta mä vaan ajattelin, että olen huono ja feilaan tämän naisena olemisen. Että en vaan osaa.

Väänsin sitten volat kaakkoon. Joskus 2010 oli lyhyt hetki, kun käytin pelkästään tyllihameita ja korsetteja ja kilon pakkelia naamaan joka päivä, kun ajattelin, että minähän aion olla kunnollinen suomenruotsalainen nainen. Eihän siitä tullut yhtään mitään.

Olin Turussa lähdössä yksi päivä kävelylle kotoa keskustaan. Siinä matkalla oli lääkäriasema. Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotustilasta. Olin sanonut, että haluan lääkäriajan nyt heti, että en ole nainen ja tarvitsen sen lähetteen nyt. Tulin ulos, ja mulla oli se lappu ­kädessä.

Jossain kohtaa päädyin valehtelemaan polille, että identiteettini on kypsynyt miehen identiteetiksi. Se on ihan paskaa, koska eihän se ole sen kypsempää kuin mikään muukaan, mutta binäärisyys helpottaa sitä byrokraattista hommaa. Ajattelin, että ehkä se on loppupeleissä helpompaa, että mulla on se binääridiagnoosi. Siten saan myös hysterektomian [kohdunpoiston]. Saan ne proseduurit, mitä haluan, ilman että joudun puolustelemaan koko ajan sitä omaa identiteettiä ja tarvetta.

Mun diagnoosi oli ensin muu sukupuoli-identiteetin häiriö eli F64.8. Sillä en olisi saanut lähetettä mastekto­miaan [rintojen poistoon] ja vaikka olisin saanut, kirurgi ei välttämättä olisi leikannut. Mulla oli ihan käsittämättömän hyvä tilanne siinä, että pystyin pyytämään ja saamaan taloudellista tukea vanhemmiltani, joten varasin ajan yksityiselle kirurgille.

Suomessa oli ainakin silloin yksi ja vain se yksi kirurgi, joka leikkasi yksityisellä puolella transmiehiä ilman diagnoosia. Hän on todella hyvä. Se maksaa toki, mutta mulla oli se valtava etuoikeus, että leikkaus oli taloudellisesti mahdollista. Olen tosi tosi tyytyväinen, että menin siihen.

Rintoja voi leikata niin, että leikkaa rintojen alta tavallaan kuin ankkurit tai vain nännin kohdalta. Ankkurimalli on tosi näkyvä, siitä tulee väkisinkin isot arvet. Leikkaus on pakko tehdä niin, jos on tosi isot rinnat. Mulla oli tarpeeksi vähän omaa kamaa. Olen todella tyytyväinen itse, ja moni on ihmetellyt, miten harvinaisen hyvää jälkeä tuli.

"Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta."
”Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta.”

Ne testot oli tosi emotionaalinen kokemus heti alussa. Olin laulanut naiskuorossa monen monta vuotta. Kun aloitin testot, olin yliopiston naiskuoron puheenjohtaja. Meillä oli 70-vuotisjuhlavuosi, isot cocktailtilaisuudet, puheet ja kaikki – ja mä edustin siellä frakissa. Ajattelin, että joko tämä tehdään täysillä, silleen swag, tai ei tehdä ollenkaan. Se oli ihmisille jotain, että ’ei helvetti nyt tämä pilaa nämä pitkät perinteet, kamalaa ja apua’.

Yksi mun aiempi laulunope tuli sinne kans. Se oli entinen kuorolainen, noin 70-vuotias rouva. Hän tuli sinne, katsoi mua ja kysyi, että ootko varma, että synnyit oikeaan sukupuoleen. Mä vaan vastasin suoraan, että ei, en mä kyllä itse asiassa ole. Ja hän oli että, no tuo frakki kyllä näyttää hyvältä sun päällä. Sitten hän lähti pois ilman minkäänlaista draamaa.

Se oli 2014 kevätkauden loppu, kun lopetin naiskuorossa. Mä olin tosi hyvä altto, ja mulla oli tosi voimakas ääni. Rakastin sitä hommaa.

Lähetin silloin s-postiviestin koko kuorolistalle – siellä on jotain 200 tyyppiä – että ’hei, olen Panda ja olen tällä hetkellä teidän puheenjohtajanne, mutta olen lopettamassa, koska pitää pitää pieni tauko, koska äänenmurros, mutta tulen takaisin sitten mieskuoroon’. Tosi moni laittoi viestiä, että ihanaa, kun kerroit, ja tsemppiä kovasti, mutta sitten tuli myös semmoisia, että ’olen valmis menemään barrikadeille perinteisen mieskuorolaulun puolesta’.

Ehkä puoli vuotta äänenmurroksen jälkeen olin mieskuoron koelauluissa. Se on ironista, koska en tietenkään koe olevani mies. On se välillä edelleen vähän vaikeata. Siellä on vähän semmoinen äijäilykulttuuri, että lauletaan kovaa ja öri-öri ja harkkojen jälkeen mennään kaljalle. Ja mä olen siellä jossain glitterkengissä.

Kyllä mä nautin laulamisesta edelleen, mutta ääni väsyy eikä sama tekniikka pelaa enää. Se on ollut valtavan suuri suruprosessi. Se oli ehkä suurin asia, mistä luovuin, ja tein sen täysin tietoisesti.

"Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää."
”Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.”

Mun äidillä on ollut pitkä prosessi mun ja tämän epänormatiivisuuteni kanssa. Ensin se oli, että voi hitsi, onko sun pakko olla homo tai muuta kuin hetero. Ja kun kerroin, että olen poly eli en harrasta monosuhteita, se oli, ­että voit panna ketä haluat, mutta olispa se vaan yksi ihminen. Ja kun kerroin, että olen vegaani, se oli että voit säätää, mitä haluat, mutta söisit edes normaalisti. Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.

Mutta kyllä se itki, ja oli se hänelle hirveän vaikea ymmärtää.

Taalintehtaalla oli hommat räjähtäneet käsiin. Äiti rupesi saamaan puhelinsoittoja, että me ollaan tosi pahoillamme nyt, kun teillä on tämä valtava suru teidän perheessä, halutaan kertoa, että ollaan tukenanne. Se oli aika järkyttävää. En käynyt Taalintehtaalla varmaan kahteen vuoteen. Tai ajoin suoraan vanhempien pihaan, kävin kahvilla ja ajoin pois.

Äiti yritti ottaa mun nimen heti käyttöön, ja hän alkoi kutsua mua pojakseen. Siinä kohtaa mun piti selittää, ettei se mene ihan niinkään.

Ruotsissa kun on pronomi hen, niin se ei suju välttämättä vieläkään, vaikka tästä on nyt kolme vuotta. Nimi sujuu täydellisesti, ja hän puhuu lapsesta eikä tyttärestä tai pojasta, mutta tää pronomikaksikko on niin perustavanlaatuinen osa ruotsin kieltä, että siitä on tosi vaikea päästä eroon. Niillä on nykyään isän kanssa semmoinen kilpailu, että jos jompi kumpi sanoo väärin, toinen läppäisee toista, että etkö muista, se on väärä sana.

Sanat on saattaneet muodostaa pienen muurin. Ainakin mulle kun sanotaan, että mies, se tuntuu hirveen uhkaavalta. Mutta mitä mä itse sitten olen? Enkö mä ole aina lähtökohtaisesti hetero, jos kumppani on jotain muuta kuin muunsukupuolinen? Jos hetero siis tarkoittaa vain sitä, että kumppani on eri sukupuolta kuin itse. Kieli ei vaan taivu tähän moninaisuuteen.

Suomeksi on kuitenkin keksitty kaikkea: muunsukupuolinen on ihan loistava sana. Ruotsissa taas on vaan ei-binäärinen, icke-binär.

"Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin."
”Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin.”

Suomenruotsalaisuus on aika pitkään ollut mulle ristiriitainen ja vaikea kysymys.

Meillä ei ole purjevenettä, eikä me asuta Kauniaisissa. Se ei ole sitä ’rikas Helly Hansen -purjehtija’ -suomenruotsalaisuutta. Se kuva ei vastaa yhtään sitä, millaista Taalintehtaalla on. Kun sanotaan hurri, ajatellaan jotain ihan muuta kuin mitä mun ympäristö oli.

Mulla on ollut hirveän vaikea identifioitua sen kanssa. En mä voi olla hurri. Yritin tosi pitkään oikeasti piilottaa mun taustaa. Ehkä nyt näiden lukuisten jytkyjen jälkeen tuli enemmän ja enemmän semmoinen olo, että todellakin mulla on oikeus tähän. Että jos mä en ylläpidä mun kulttuuriperintöä, niin kuka sitten.

Se on ollut hirveän vaikeeta. Ihan esimerkiksi se, että suomenruotsalaisia transihmisiä ei ole hirveästi, ei ainakaan julkisesti. Mä tunnen ehkä neljä–viisi muuta. Ja paljon toki semmoisia sukupuoliseikkailijoita.

Olen ollut Kirjis-piireissä [Turun Kirjakahvila] ja kaveripiireissä, missä on ollut normi, että saa ilmaista sellaista sukupuolta kuin itse haluaa. Mutta on tuntunut, että siinä on kuitenkin se erottava tekijä, se suomenruotsalaisuus. Että jos te olette marginaalissa, niin mä olen marginaalin marginaalissa. Että meikäläisiä on maailmassa ehkä just tämä 15.

Ruotsin skene on niin erilainen, mä en saa siitä mitään, se ei resonoi mulle yhtään. Siellä käydään eri keskustelut ja käytetään eri termejä.

Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin. Mukaan tuli jotain 15 tyyppiä, ja se oli ihan mahtavaa. Tässä oli kyse ihmisistä, jotka on varttunut jossain Pohjanmaalla: ei ne puhu suomea, ei ne mene suomenkieliseen vertaistukiryhmään, kun ei ne saa siitä mitään.

Kun he sai ekaa kertaa puhua vertaistensa kanssa, eikä ne vertaiset olleet Ruotsissa vaan oikeasti tässä Turku-skenessä, se oli tosi tunteellinen hetki. Tuntuu, ettei ole niin yksin enää.”

Kirjahyllyjen keskellä

Pispalan kirjastosta kuoriutui avoin kansalaistalo.

Kuvat Elina Hiironniemi

Pispalan kirjaston seinällä lepattaa kirjoja Windows-oppaasta Raamattuun. Kirjat kirjaimellisesti lepattavat, sillä niitä kohti asetettu tuuletin saa sivut heilumaan. Kyseessä on Eikä yksikään pelastunut -installaatio, joka on rakennettu poistokirjoista kirjaston gallerianurkkaukseen.

Poistokirjoja kirjastolla on riittänytkin. Kun uusi hallitus otti yksityisen kirjastoyhdistyksen toiminnan hoitaakseen syyskuun lopulla, tilaan kuuluva autotalli oli lattiasta kattoon täynnä lajittelemattomia kirjoja. Sittemmin niitä on luetteloitu, lisätty kokoelmiin, lähetetty palvelutaloihin, laitettu poistomyyntiin – ja käytetty taiteen raaka-aineena.

”Ei niitä kirjarovioitakaan missään tapauksessa haluta pitää, vaikka aina se kirjan pois heittäminen tuntuu hirvittävän väärältä”, sanoo kirjastoyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jesse Karhu.

Karhun lisäksi haastatteluun ovat ehtineet kirjastossa työskentelevä Tero Huhtinen ja yksi installaation tekijöistä, kirjaston näyttelyvastaava Päivi Viinikainen, joka on myös 18-henkisen hallituksen jäsen.

”Tehtiin aika laaja-alainen hallitus, kaikista Pispalan aktiivisista yhdistyksistä tuli tavallaan edustajisto siihen. Nyt hallituksen kokouksen kautta lähteekin kaikille muille toimijoille helposti ja suoraan tietoa. Se on myös mahdollistanut sen, että ollaan saatu tämä yhdistysten ja toimijoiden yhteiseksi taloksi”, Karhu kertoo.

Hallituksessa ovat edustettuina tien toisella puolella ­sijaitseva Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo, Rajaportin sauna, Pispalan musiikkiyhdistys, Tahmelan K-kauppa, Kurpitsatalo, perinnerakennusyhdistys Piiru, Pispalan vapaat taiteilijat, Vastavirran taustalla toimiva Tahdonvoima-osuuskunta ja Maailmantango-festivaali.

”Ja tietenkin on muita kansalaisaktiiveja, jotka ei varsinaisesti edusta yhdistyksiä mutta jotka järjestävät myös tapahtumia”, Viinikainen lisää.

Hallituksen kokoukset ovat avoimia kaikille muillekin halukkaille.

Avoimuus onkin kirjaston keskeisiä periaatteita. Tilaisuudet pyritään pitämään maksuttomina, ja niitä saavat järjestää kaikki halukkaat. Yhdistykset pitävät talossa kokouksiaan, minkä lisäksi siellä järjestetään kirjailijatapaamisia, luentoja ja lukupiirejä. Viikoittaisessa Lauantaikerhossa vuorottelevat Ääneenlukupiiri, erilaiset luennot ja VHS-klubi, jonka ”taiteelliset linjaukset perustuvat vapaisiin päähänpistoihin”.

Yhteistyö muiden yhdistysten kanssa näkyy myös tapahtumissa. Helmikuun lopussa järjestetään Hirvitalon kanssa yhteinen vegaanibrunssi.

”Hirvitalossa ei ole mitään yhtenäistä tilaa, se on yleistapahtumille vähän hankala, kun keikkaakin mahtuu kuuntelemaan kerralla vain 15 ihmistä. Tämä kirjastotalo tarjoaa hyvän tapahtumapaikan sellaiselle”, Viinikainen toteaa.

”Hirvitalossa taas on tosi hyvä piha. Nämä talot täydentävät hyvin toisiaan”, Karhu jatkaa.

Kirjastotalossa on käynyt esiintymässä muun muassa musikantti Jukka Nousiainen, joka on nauhoittanut esiintymisensä, tehnyt siitä kasetin, myynyt sitä ja lahjoittanut varat kirjastotalolle.

”Heti kun on jotain tapahtumaa, musiikki-iltaa, runoiltaa tai vastaavaa, niin ihmisiä on sata illassa, helposti”, Karhu kertoo.

Normaalisti sata kävijää tulee täyteen viikossa. ”Kävijöiden ikäskaala on kahdeksasta kuukaudesta 80 vuoteen. Saattaa olla nuorempaakin – ja vanhempaa. Sanotaan sittenkin se nollasta sataan”, Huhtinen naurahtaa.

Suomessa on kourallinen yksityisiä kirjastoja. Osa toimii kaupunginkirjastojen jatkeina, osa koulujen yhteydessä. Vuonna 1997 perustettu Pispalan kirjasto erottuu Tampereen kaupunginkirjastosta tarjonnallaan. Talon kokoelmiin kuuluu erityisesti Pispala-aiheista ja Tampereen työväenkirjallisuutta sekä anarkistisen kirjallisuuden Tyrni-kokoelma, jota on koottu vuodesta 2006.

Yhdistyksen jäsenyys maksaa viisi euroa vuodessa. Lainaaja saa oman numeronsa, eikä varsinaisia kirjastokortteja koodeineen ole.

”Meillä luetaan kirjoja, ei koodeja”, kuten Huhtinen toteaa.

Uudelle teknologialle on kuitenkin tarvetta. Tällä hetkellä kirjastotalolla on kaksi tietokonetta, printteri, skanneri ja kopiokone. Kaikki ovat melkoisen vanhoja ja lahjoituksina saatuja.

Pispalan kirjastoyhdistys keräsi tammikuussa Mesenaatti-kampanjalla noin 2 400 euroa.

”Varainkeruuta varmasti jatketaan eri muodoissa, mutta on hyvä saada joku semmoinen potti, että voi edes vähän alkaa suunnittelemaan, mitkä hankinnat hyödyttäisivät mahdollisimman monia muitakin yhdistyksiä”, Viinikainen toteaa.

”Syksystä eteenpäin meidän talous on ollut kädestä suuhun -touhua: aina alkukuusta on mietitty, miten saadaan ensi kuun vuokra, puhelin- ja nettilaskut maksettua. Kaupungin avustus ei riitä kattamaan kaikkia käyttökuluja. Kaupunki onkin käyttöohjeissaan linjannut, että maksimissaan 80 prosenttia toiminnan tuloista voi tulla kaupungin avustuksesta”, Karhu kertoo.

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta, Pispala 80 ja Pispalan kirjasto 20. Karhu toteaa lyhyesti, ettei valtion juhlakelkkaan ole haluttu lähteä mukaan. Lyhytsanainen toteamus ja anarkistinen kirjakokoelma siivittävät miettimään, onko kirjastolla ideologinen tausta.

”Ei ole. Meidän toimintasuunnitelmaan on kirjoitettu tälle vuodelle se, mitä uusi kirjastolakikin sanoo, että kirjaston tehtävänä on demokratian, sivistyksen ja kulttuurin vaaliminen ja ylläpitäminen. Sillä mennään. Muita meidän arvoja ovat avoimuus ja tasa-arvoisuus”, Karhu summaa.

Toistaiseksi arvot näyttävät toteutuneen. Kävijämäärätkin ovat syksystä kasvaneet.

”Ja toissapäivänä kun katsoin palautelaatikkoa, niin siellä oli paperilennokki”, Huhtinen sanoo.

”Ilmeisesti on tehty jotain oikein”, Karhu vastaa.

Ulos kaapista ja laatikoista

Kimmo, 30, on muunsukupuolinen kolmen lapsen äiti.

Kuvat Jenni Holma

”Mulla­ on hyvin pitkä kaap­piu­tu­mis­­historia. Kyse ei ole pelkästään sukupuoli-identiteetistä vaan myös seksuaali-identiteetistä. Mulla oli niin älyttömän rikkinäinen lapsuus ja nuoruus, että en ollut siinä kunnossa, että mulla olisi ollut mahdollisuutta kuunnella itseäni. Vasta siinä kohtaa, kun olin 25, mulla alkoi olla sellainen elämäntilanne, että voin pysähtyä miettimään, että okei, mun ei oo hyvä olla.

Lapsena mua kiusattiin tosi paljon. En ollut sosiaalisesti hirveän smooth. Mulla on aina ollut vähän omanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja olen pienestä asti kapinoinut perusrooleja vastaan, että millaisia tyttöjen tai poikien pitäisi olla. Se oli monen mielestä tosi ärsyttävää ja outoa.

Mua on aina tökkinyt se, että täytyy omaksua tietyt kiinnostuksen kohteet ja sosiaaliset normit. Olen saanut hyvin vahvasti sukupuolitetun kasvatuksen, ja minulle on pienestä tehty selväksi, mikä on naisen ’tehtävä’ tässä maailmassa. Mutta olen pienestä asti ajatellut, että mä voin tehdä, mitä mua huvittaa.

Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus. Olen ala-asteelta asti käynyt jossain terapiassa, mutta se diagnosoitiin vasta aikuisena.

Siinähän voi olla oireena sukupuoli-identiteetin ongelmat. Mutta mä oon miettinyt, että miks mun pitäis miettiä sitä. Jos lähtisin jaottelemaan, mitkä osat mun ajattelusta johtuu aspergerin oireyhtymästä ja mitkä ei, niin lähtisin pilkkomaan mun persoonaa.

"Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus."
”Mulla on aspergerin oireyhtymä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että mulla on ollut aina vähän omanlaisensa habitus.”

Tykkäsin aina piirtää. Sanoin jo lapsena, että musta tulee isona taiteilija ja äiti. No en mä mikään taiteilija ole, mutta olen mä ainakin äiti. Se on nimitys, johon olen kasvanut ja kiintynyt.

Sain mun esikoisen 18-vuotiaana. Muutin silloin pois äidin luota omaan asuntoon ehkä kilsan päähän. Lapsen isä ei ollut kuvioissa hirveen pitkään mukana, se oli väkivaltainen huumerikollinen, skinhead ja muuta. Lähdin turva-asunnon kautta, kun lapsi oli varmaan kolme kuukautta.

Jälkiviisaana voisin sanoa, etten missään nimessä ollut henkisesti siinä kunnossa, että ideaali perhetilanne olisi ollut mahdollista. Mutta mä en olisi hengissä ilman sitä lasta. Olin huonossa kunnossa, mulla oli hirveen pahat syömishäiriöt ja olin tosi itsetuhoinen. Olisin mitä todennäköisimmin tappanut itseni lähiaikoina, jos en olisi saanut lasta. Ehkä siinä oli se, että kun itseään kohtaan ei ollut mitään välittämistä, niin tarvitsi jotain mistä huolehtia, että huolehtisi itsestään.

Myöhemmin mä löysin uuden ihmisen. Mentiin naimisiin ja kaikkea. Mä elin hirveen monta vuotta siinä perhekuplassani. Mulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä queer-piireihin, olin aivan yksin ajatusteni kanssa, eikä mulla ollut mitään, mihin heijastaa niitä.

Mun pienempien lasten isä on ihan sairaan hyvä tyyppi. Hän oli älyttömän suurena tukena kaikessa tässä, mikä on ihan käsittämätöntä, kun miettii, että se on mennyt mun kanssa naimisiin ja hankkinut lapsia ja sitten onkin, että ’okei, vaimo myönsi, ettei tykkää cis-miehistä oikeastaan yhtään’.

Mua pelotti se, että mitä jos mä olen väärässä. Mitä jos olen oikeasti vaan helvetin epävakaa, enkä vaan ole onnellinen ikinä missään, ja sitten mä rikon mun perheen sen takia. Onneksi se pelko oli turha.

"Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä."
”Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä.”

Olen antanut lapsilleni erittäin tietoista kasvatusta. Muunsukupuolisuusjuttu ei ole ollut ongelma lapsille, koska mä en tee siitä mitään numeroa niille. Ja koska ne kutsuu mua äitiksi.

Mun nuorimmat on eskarilainen ja ekaluokkalainen. Mä olen kertonut niille mun sukupuoli-identiteetistä, mutta silleen lempeesti, ikätason mukaan, ja annan heidän käsitellä asiaa omalla painollaan.

Nuorimmaiselle tuli huomattavasti suurempi kriisi siitä, kun mä leikkasin mun hiukset. Se oli kamalaa ja tavallaan ihan söpöä. Olin yhdessä kohtaa kalju, niin se ei suostunut tulemaan mun syliin. Mun oli pakko kasvattaa hiukset takaisin.

Raskainta se on varmaan vanhimmalle lapselle. Se on superaktivistilapsi, se on supertietoinen kaikesta. Mutta siinä on semmoinen tietoisuuden ja erilaisuuden taakka. Kun hän on sen ikäinen, että käy koulua, niin varmaan miettii, mitä luokkakaverit ajattelee, kun toi sanoo äitiä Kimmoksi.

Hänellä on täysi oikeus päättää itse, kenelle hän kertoo ja kuinka paljon – vai kertooko. En ole painostanut häntä ikinä sen suhteen.

Ne pienimmät ainakin tällä hetkellä identifioi itsensä synnynnäiseen sukupuoleen, mutta vanhin on, ettei hän ihan tiedä. Häntä ei saa tytötellä, ja hänen mielestä mun binder on kiva. Hänkin haluis binderin.

Sitä lähtee väkisin miettimään, että en kai mä tunge sille liikaa tätä juttua. Tietysti häntä pitää kuunnella, mutta mihin vetäisi sen rajan. Että antaisi lapselle tilaa muodostaa oma sukupuoli-identiteettinsä, eikä tavallaan tee siitä itsensä löytämisestä mitään niin fantastista, että lapsetkin on, että ’minäkin kun löydän tässä itseni, niin munkin elämästä tulee fantastista’.

Jollain tavalla sitä joutuu miettimään jokaista identiteettiliikettä aika monen asian kautta ja monta kertaa. Kun ei se ole yksin mun asia. Se on asia, jonka mun lapset kohtaa omassa arjessaan ja johon vaikuttaa yhteiskunnan ennakkoluulot.

"Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it."
”Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it.”

Mun elämässä on hirvittävästi sellaisia ihmisiä, jotka ei mua kiinnosta mutta jotka kuuluu mun elämään, vaikkapa lasten opettajat ja osa heidän kaverien vanhemmista. Kun on kolme lasta, me puhutaan ihan hirvittävän suuresta määrästä ihmisiä. Se, että kävisin jokaisen kanssa läpi sen, että ’Ai Kimmo? Miksi Kimmo?, se olisi liian raskasta.

Se vanhemmuuspiiri on vähän niin kuin työpiiri. Mun täytyy asioida niiden kanssa, koska mun täytyy hoitaa niiden kanssa asioita niin kuin ’sun lapsi heitti mun lasta lapiolla päähän’. En jaksa vetää siihen henkilökohtaista elämää mukaan.

Hirveen hyvä testi on se, että kerron seurustelevani naisen kanssa. Jos siinä kohtaa ihminen menee hiljaiseksi, niin oon, että okei, that’s it. Face­bookissa olen karsinut kaverilistaa, poistanut aika paljon lapsen luokkakavereiden vanhempia, joista tiedän, että ne ei välttämättä osaa suhtautua tähän. Olen tehnyt sen suojellakseni varsinkin vanhinta lasta.

Siinä tulee kaikkia käytännön ongelmia. Vaikka kun puhelin soi, miten mä vastaan? No, mä vastaan mun suku­nimellä.

Yksi mun lapsista on omaishoidettava, niin hoitohenkilökunta on tosi vahvasti mukana, ne käy meillä kotona. Olin silleen, että kunpa ne kutsuis mua Kimmoksi. Ne on silleen ’ääää’. Ja sitte ne vielä toteaa, että ’no meille sä olet – –’ . Ja nyt viimeks, ’no meille sä olet nainen’. Mä en jaksa käydä tuota läpi niissä sadassa tilanteessa, jotka mulla on.

"Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia."
”Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia.”

Sain MS-tauti-diagnoosin kolme tai neljä vuotta sitten. Se on kyllä ihan perseestä. Se tuntuu ihan helvetin epäreilulta.

Yksi pysyvä asia mun elämässä, mitä oon aina voinut tehdä, on ollut piirtäminen. Mulla on ollut nyt aika paljon vapinaa. Jos ei keksitä ihmeellisiä hoito­muotoja, niin varmaan jossain kohtaa tulen tarvitsemaan kävelytukea tai pyörätuolia. Todennäköisesti en pysty lopun elämääni piirtämään niin kuin olin ajatellut.

Mulla ei oo mitään dysforiaa. Mun suhde mun rintoihin on vähän silleen, että siinä ne on niin kuin jotkut varpaat ja polvet. Ne vaan on, mä oon imettänyt niillä lapsia. Se on se funktio, mikä niillä on ollu.

Bindattuna ne tuntuu mun mielestä kivemmalta, mulla on parempi olo itsestäni. Mutta ei ne mua ahdista. Ne on vähän ärsyttävästi vaan olemassa.

Mä tein itse binderin. Siinä on kissoja ja se on söpö.

"Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää."
”Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää.”

Mä hirveen helposti sorrun siihen, että mulla on tosi feikki olo, kun on näitä uskottavia queer-ihmisiä, jotka on tienneet jo 16-vuotiaasta asti, mitä on muunsukupuolisuus, ja tehneet näitä asioita. Ja mä tuun siihen, että ’moi, oon Kimmo, ollut jo puoltoista vuotta’. Ehkä suurin haaste on, että itse hyväksyy sen, miten kauan on mennyt oppia tuntemaan itsensä ennen kuin pystyy täydellä varmuudella seisomaan sen takana.

Ei siitä ole varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin… vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. Se on mun sukupuoli, ’onko sillä mitään vitun väliä’. Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä.

Oon kriiseillyt minäkuvani kanssa lapsesta asti, käynyt syömishäiriöt läpi ja inhonnut peilikuvaani ja viillellyt naamani, sellaista syvää itseinhoa. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että näin on hyvä olla, tästä mä tykkään. On kiva kattoa peiliin ja nähdä jotain, mistä pitää. Se, miksi mä nimitän sitä, niin en mä tiedä.

En mä nainen oo. Mua ärsyttää, jos mua kutsutaan naiseksi. Mä en halua mitään uutta laatikkoa, kun olen tässä ihanassa avoimessa tilassani, joka on mukava ja vapaa ja tämmönen määrittelemätön.”

Ei mitään hävettävää

Joskus on pahempiakin päiviä kuin niitä, jolloin tukka on huonosti. Jyväskylän Galleria Ratamon Bad Hair Days -näyttelyn nimen ironia ei jää huomaamatta. Valtakunnallisen Rikki-taideprojektin kautta muotoutuneen valokuvaajakollektiivin näyttelyn teemana ovat mielenterveysongelmat ja normeista poikkeaminen. Mukana on valokuvasarjoja, installaatio- ja videotaidetta.

RIKKI-projekti aloitti sarjakuvasta mutta on laajentunut myös muun kuvataiteen puolelle. Mukana on niin taide-alan ammattilaisia kuin aloitteleviakin tekijöitä, yhteensä jo 80 jäsentä. Minna Esantytär, yksi valokuvakollektiivin taiteilijoista, on ollut Rikki-projektin toiminnassa mukana alusta saakka.

”Projektissa mukanaolossa ei ole rajoitteita sen suhteen, mitä on aiemmin tehnyt. Ansioluetteloita ei lueta tai tarkastella meriittejä. Ei ole myöskään välttämätöntä, että mielenterveysongelmista on omakohtaista kokemusta”, hän summaa.

Valokuvakollektiivin ja koko Rikki-projektin tekijöitä yhdistää lähinnä tavoite poistaa mielenterveysongelmista kärsivien kokemaa stigmaa.

Bad Hair Days -näyttelyyn tulee Minna Esantyttäreltä kolme teoskokonaisuutta. Yksi on sosiaalisia pelkoja käsittelevä videoteos ja toinen installaatio, jossa muun muassa tabut eivät ole kuin karkkia vaan karkkia. Kolmas on valokuvasarja Leimatut, joka esittelee ihmisiä arkisissa tilanteissa diagnoosi-leima otsassaan.

”Kuvasin projektiin 30–40 ihmistä. Halusin mukaan kaikenlaisia ihmisiä kaupan kassajonosta nuorisopappiin. Mukana on myös muutama niin sanottu julkkis korostamassa pointtia, että me ollaan kaikki samalla viivalla ja ettei ulkoisten seikkojen perusteella voi tietää, kenellä joku diagnoosi sattuu olemaan.”

Kuvaaja ei itsekään tiennyt, oliko kuvattavilla diagnooseja vai ei.

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Neo Aarnikotka, Laura Mustonen, Jenni Holma, Heli Kaskinen, Veera Konsti, Esa Luoto, Pinja Nikki ja Noora Sandgren.

RIKKI-projekti julkaisi syyskuussa ensimmäisen taidelehtensä Rikki. Suunnitteilla on toinen numero ensi syksyksi. Sitä ennen kollektiivin taidetta näkee paitsi Jyväskylässä myös Raaseporissa, jonka Galleria Kobrassa on 7.2.–25.3. esillä tekijöiden valokuvaa ja sarjakuvaa. Näyttelyn nimi on Ei hävetä.

Bad Hair Days 15.12.–8.1. Galleria Ratamo, Jyväskylä

Galleriassa järjestetään 19.12. klo 17–20 näyttelyyn liittyvä Puhetta kuvista –keskusteluilta, johon yleisö voi lähettää omia kuviaan. /

Feminismi paperilla

Päätoimittaja Tero Karastenpää joutuu vastaamaan kysymyksiin omasta sukupuolestaan.

Kuva Veera Järvenpää

On epäkorrek­tia kysyä haasteltavalta ammattilaiselta, mitä vaikutusta hänen sukupuolellaan on siihen, kuinka hän hommansa hoitaa tai mitä häneltä odotetaan. Tulvan päätoimittaja ­Tero Kartastenpää on kuitenkin joutunut vastaamaan kysymyksiin jo useasti. Sukupuolesta kysytään nytkin.

”Huomattavan paljon joudun puhumaan siitä. Ymmärrän sen tavallaan, mutta samaan aikaan mulla on semmoinen olo, että en haluaisi puhua sukupuolestani. Että onko se tarpeellista? Onko pakko?”

Kartastenpää korostaa, että hänelle on olennaista tiedostaa oma näkökulma ja etuoikeudet mutta samalla hän haluaa pitää oman sukupuolen määrittelyään osittain yksityisasiana.

Tulva on Naisasialiitto Unio­nin julkaisema, feministinen lehti. Sen päätoimittajan sukupuoli on noussut keskusteluun, koska Unionin jäseneksi miehet eivät pääse, eikä heitä ole myöskään aiemmin ollut lehden toimituksessa töissä.

”Jotkut ihmiset hämmentyivät valinnastani. Että minkä takia mies, eikö ollut päteviä naisia? Mutta eihän se niin voi mennä, että ensin katsotaan sukupuoli ja sitten pätevyys. On kai se ihan hyväkin, jos mä omalla surkealla ruumiillani saan ihmisiä miettimään asioita”, Kartastenpää sanoo.

Feminismin kannalta asiassa ei ole mitään huomautettavaa. Kuten Unionin pääsihteeri Taru Anttonen nimityksestä Helsingin Sanomille sanoi:

”Tero Kartastenpää valittiin tehtävään siksi, että hänellä oli tarjota uskottavin visio Tulvan tulevaisuudesta. Hän oli myös hakijoista pätevin.”

Feminismi kolahti Kartastenpäähän kovaa, kun hän aloitti 1990-luvulla Turun yliopistossa elokuvatieteen opinnot. Sukupuolentutkimus oli oppiaineessa voimakkaasti läsnä. Painotus johtui muun muassa tutkija Anu Koivusen läsnäolosta laitoksella.

Toisena opiskeluvuotenaan Kartastenpää aloitti myös sukupuolentutkimuksen, silloisen naistutkimuksen opiskelun.

”Se oli semmoista queerfeminismin aikaa, minkä takia se kenttä on ollut mulle tutumpi kuin tämä intersektionaalisempi puoli.”

Nykyisin feminismissä keskeisenä ajatuksena oleva intersektionaalisuus tarkoittaa erilaisten rakenteiden, erojen ja kategorioiden – muun muassa iän, sukupuolen, etnisen taustan ja yhteiskuntaluokan – yhtäaikaista ja keskinäistä vaikutusta.

”Eihän se todellakaan ole helppoa, jos siihen mennään tarpeeksi syvälle. Viime aikoina onkin ollut keskustelua siitä, että voiko puhua millään yleisellä tasolla vai pitääkö aina mennä enemmän ja enemmän yksilöön, mikä taas tekee politiikan mahdottomaksi. Mun feminismiin kuuluu seurata, miten voidaan ottaa mahdollisimman paljon sortoa huomioon mutta samaan aikaan pystytään puhumaan yleisellä tasolla.”

Kartastenpään ensimmäinen Tulva ilmestyi marraskuun alussa. Se tehtiin tiukalla aikataululla. Seuraavan numeron tekemiseen on enemmän aikaa. Maaliskuussa ilmestyy lehden 15-vuotisjuhlanumero.

Yksi uuden päätoimittajan tavoitteista on laajentaa perinteikkään lehden lukijakuntaa. Uusia lukijoita voisivat Kartastenpään olla laadukkaista kulttuurilehdistä yleensä kiinnostuneet ”hiplaajat”.

”Kai se ajatus on, että Tulva­ ei näytä liian kerholehdeltä, liian sisäpiirilehdeltä. Semmoisetkin lukijat, jotka ei täysin allekirjoita kaikkea väittämäämme, voisivat silti lukea sen.”

Feminismi tuntuu jo itsessään olevan provokatiivinen termi. Vaikka Kartastenpäällä on taustaa provoilussa itselläänkin – hän kirjoitti Jani Timosen kanssa 2014 ilmestyneen Provo Opas -kirjan – ei Tulva hänen mukaansa tarvitse erityistä provosoimista saadakseen lukijoita.

Tosin ensimmäiseen pääkirjoitukseen oli pieni provo livahtanut. Kartastenpää kirjoitti All Male Panel -blogista ja kaksinaismoralismista.

”Se palaute, mitä jutusta olen saanut, on mun mielestä ollut myös överiä, mutta olen tajunnut että okei, mun kaltaisen ihmisen ei tarvitse vinoilla yhtään. Ajattelin, että jatkossa annan muiden puhua, ja mä koetan tehdä toimittajan työni taustalla mahdollisimman hyvin.”

Tulvassa päätoimittajan filosofia onkin antaa tilaa tekijöille, jotka ovat erikoistuneet kuvaamaansa asiaan tai joilla on asiaan erityinen näkökulma. Provosoimista ei tarvita.

”Feminismin kenttä on itsessään tosi räjähtelevä, sisäisestikin. Ehkä monet feministisesti vaikuttavat ihmiset toivoisivat, että olisi enemmän semmoista yhdessä eteenpäin jonkun vision toteuttamista.”

Vaaleanpunaista mutta vaarallista

Ninni Forever Bandin toinen levy on pehmeyden alla silkkaa timanttia.

Ninni Luhtasaari on lätrännyt. Kuvataiteilijana hän on tänä vuonna tehnyt suihkulähteitä, vaaleanpunaisia käsiä ja tissejä, joista valuu nestettä. Muusikkona hän on juuri julkaissut toisen soololevynsä, Ninni Forever Bandin albumin Lätäkössä.

Vaikka kahden taiteenlajin teemat limittyvät, ei Luhtasaari näe tekemi­siään suurena kokonaistaiteena.

”On paljon muusikko-kuvataitelijoita, joilla lajit menee paljon saumattomammin yhteen. Jos ne ei jotenkin luontevasti yhdisty, en ala niitä väkisin naittaa ihan vaan sen takia, että pystyisin.”

Luhtasaari ei ole itse sen kummempia linjoja töistään etsiskellytkään, vaikka myöntää, että siitä voisi olla apua ”rahahakemuksia kirjoitellessa”.

”Ehkä kymmenen vuoden päästä osaan sanoa, että tuolloin mulla oli tällaisia kausia.”

Tavallaan Luhtasaari viettää tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa. Hänen lukiokavereidensa kanssa perustama bändi Pintandwefall –  eli ”Painttarit” –  aloitti Vantaalla 2006. Joulukuussa bändiltä tulee ulos jo viides levy.

Pintandwefallin riehakkaan garagepopin lisäksi Luhtasaari soittaa Ristossa taiderokkia. Hiljattain hän on perustanut Maria ja Marsialaiset -kokoonpanon Maria ”Stereo” Heinosen, Noora Federleyn ja Lissu Määttäsen kanssa.

Vasta yhden keikan soittanut Maria ja Marsialaiset tekee biisinsä yhdessä treeniksellä. Pintandwefallin ja elektronisemman sooloprojektinsa biisejä Luhtasaari väsää itsekseen keit­tiön pöydän ääressä. Aina ei ole selvää, kummalle kokoonpanolle kappale on syntymässä.

”Jos biisi tuntuu jotenkin kitaravetoiselta, niin herkemmin tarjoan sitä Painttareille. Kun olin tekemässä mun ekaa soololevyä ja soitin jotain biisiä keikalla, muistaakseni Iiti [Yli-Harja] ja Sanna [Komi] olivat, että toihan on selvä Painttari-biisi. Luovutin sen sitten sinne. Työskentelytavat tekee lopputuloksista kuitenkin aika erilaisia.”

Pintandwefallin ja Ninni Forever Bandin tuotokset eroavat nykyään myös kieleltään. Kun bändissä lauletaan englanniksi, Luhtasaari vaihtoi sooloilukielensä neljän vuoden takaisella esikoisellaan käyttämästään englannista suomeen.

”Kun aloitettiin bändihomma kieli poskessa enkuksi riimittelemällä, niin se oli jotenkin standardi. Se muutos oli mulle aika iso juttu. Hain tyypeiltä kommentteja, että voiko näin kirjoittaa. Kun tuli kehumista ja kannustamista, niin sitten uskalsin.”

Omalla äidinkielellä sanoittaminen tuntui myös paljastavammalta.

”Se oli tosi hirvittävää, mutta toisaalta nyt kun on tajunnut, ettei ihmiset kuule niitä biisejä yhtään niin henkilökohtaisina, se on helpottanut.”

Suomen kieleen siirtyminen on tosin vaikeuttanut englanniksi tekemistä. Tulevalla Pintandwefall-levyllä on vain yhdet Luhtasaaren sanat.

Ninni Forever Bandin levy Lätäkössä sen sijaan on Luhtasaaren käsialaa alusta loppuun, kansista musiikkiin ja soittamisesta tuottamiseen. Levyllä kuullaan hänen lisäkseen ainoastaan Sini Mäenpään rumpalointia.

”Tietoisesti valitsin, että teen levyn lähinnä yksin. Että saisin sen kuulostamaan just semmoiselta kuin haluan, ettei tarvitse kenenkään muun aikaa tuhlata siihen. Ehkä se oli myös helpompaa vääntää rauhassa. Ei tarvinnut stressata, että tuollakin on hirvee kiire, ei se nyt ehtisi miettimään näitä mun juttuja.”

Levyn deadline tuli luontevasti, kun kuvataidehommat painoivat päälle.

”Näyttely oli tulossa kesällä, eli piti saada tiettyyn päivämäärään mennessä valmiiksi levy, jotta voin alkaa tehdä teoksia näyttelyä varten. Se oli hyvä, muuten olisin varmaan laulanut raitoja aina vaan uudestaan.”

Niin viimeaikaisissa taideteoksissa kuin uudella levylläkin on vaaleanpunaista estetiikkaa, leikkiä ja läträämistä. Luhtasaari on aiemminkin käyttänyt pehmeitä keinoja, muun muassa parin vuoden takaisessa taideprojektissa Kukkahattutäti, jossa hän taiteilijakollegoidensa kanssa otti haltuun halventavaksi tarkoitetun termin ja juhli suvaitsevaisuutta kukkahattu­kuvien kautta.

Nyt Ninni Forever Band on tehnyt pehmeydestä ja vaaleanpunaisesta rokkiuskottavaa.

Ninni Forever Band: Lätäkössä (Svart 2016)

Joko soihdut sammuu?

612-marssi on herättänyt kysymyksiä siitä, ketä poliisi suojelee ja keneltä.

Kuva Ninni Kairisalo

612-nimeä käyttävän tapahtuman organisoivat maahanmuuttovastaiset ja äärioikeistolaiset toimijat.” Näin kertoo Suojelupoliisi vuoden 2015 katsauksessaan. Ylen 15. toukokuuta haastattelema Esa Holappa, yksi Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) perustajista ja sen entinen keulakuva, puolestaan kertoi SVL:n olleen aloitteellinen kulkueen järjestämisessä.

Myös tälle vuodelle ollaan järjestämässä 612-marssia. Itsenäisyyspäivänä Helsingin Hietaniemen hautaus­maalle suuntaava tapahtuma olisi kolmas laatuaan.

Soihtumarssin järjestäjäksi ilmoittautuu 612.fi-yhdistys. Heidän mukaansa marssia järjestämässä on ollut ”laaja rintama kansallismielisiä ihmisiä”, joihin on yhdistyksen omien sivujen mukaan kuulunut myös Suomen Vastarintaliikkeen jäseniä.

Suomen Vastarintaliike on tämän vuoden aikana ollut tapetilla muun muassa Rautatientorilla tapahtuneen, kuolemaan johtaneen pahoinpitelyn takia. Pahoinpitelijä oli SVL:n jäsen.

Viime vuoden marssista ja siihen liittyneestä poliisin toiminnasta – tai toimimattomuudesta – on tehty ainakin yksi kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Sen on tehnyt soihtu­kulkuetta sivusta seurannut keski-­ikäinen naishenkilö.

Henkilö oli Töölössä Lemminkäisenkujan ja Mechelininkadun kulmassa, kun yksi marssin osallistujista lähestyi häntä soihtu kädessään. Mies ei ollut muiden marssijoiden rintamassa, hän oli noin 30 metrin päässä kulkueesta ja lähestyi naista uhkaavasti soihtua alaviistossa heiluttaen ja sillä naisen takin liepeitä osoittaen.

Tapaus sattui poliisien selän takana. Kun nainen huusi ”Minua uhkaillaan”, yksi poliiseista – joka ei tosin avunhuutoa kertomansa mukaan kuullut – pyysi henkilöitä lopettamaan ja rauhoittumaan. Soihtua ei takavarikoitu eikä soihdun kantajan kulkua estetty. Kantelijan näkemys on, että poliisi suojasi lähinnä soihtukulkuetta.

Ilta-Sanomien toimittaja Katariina Karjalainen kirjoitti itsenäisyyspäivän iltana julkaistussa nettiuutisessa Poliisi esti 612-soihtukulkueen ja vastamielenosoittajien yhteenoton Helsingissä, että ”Ilta-Sanomien toimittaja havaitsi matkan varrella, että myös soihtukulkueessa marssineet heristelivät marssin edetessä soihtujaan kohti kulkueen etenemistä katsovia ihmisiä”.

Oikeusasiamies pyysi poliisilta vastineen kanteluun. Vastineen mukaan kantelijan ”esittämä käsitys, että poliisin velvollisuus olisi ollut suojella häntä mielenosoittajilta, tuntuu lähtökohtaisesti oudolta ottaen huomioon” kantelijan ”oleskelu aivan JOUHA-joukkojen välittömässä läheisyydessä”. Vastineessa jatketaan, että joukkojen läheisyydessä oleskelua voidaan pitää jonkinasteisena tarkoitushakuisena provosointina, etenkin kun kantelijalla ”on ollut kuvausryhmä valmiina mukanaan”.

Poliisi katsoo aiheelliseksi myös todeta ”kuvausryhmän olleen mitä ilmeisimmin sama, joka kantelija Kai Sadinmaalla oli ollut mukanaan ­Narinkkatorilla aiemmin päivällä”.

Vastineen allekirjoittajana on muun muassa poliisikomentaja Lasse Aapio. Hän tarkentaa puhelimitse, mitä kommentti tarkoittaa.

”Me pyritään tuomaan tässä selvityksessä esiin se, millainen tilanne ja olosuhteet siellä on ollut, ja myös se, ettei kyse ole satunnaisesta ohikulkijasta, vaan henkilöstä, joka on ollut erittäin lähellä sitä tapahtumaa.”

Kantelun tehnyt henkilö ei heitellyt kiviä eikä huudellut soihtukulkueelle. Hän oli kymmenien metrien päässä niin vastamielenosoittajista kuin soihtukulkueestakin.

Herää kysymys, missä tilanteessa poliisin velvollisuus suojella sivullisia pätee ja missä ei.

Tapahtumia oli tosiaan todistamassa myös kuvausryhmä, vaikka se ei kantelijan mukana ollutkaan, ja tilanne tallentui videoklipille. Ilta-Sanomat julkaisi klipin samana iltana nettisivuillaan toimittaja Miikka Hujasen jutun ”Poliisi oli Helsingin rähinöissä tosissaan – jälkipyykkiä seuraa yhteydessä”.

Poliisipäällikkö Aapio kommentoi kysymystä siitä, vähentääkö kuvausryhmän mukana olo poliisin velvollisuutta suojata sivullista.

”Kyllä me tietenkin suojellaan kaikkia tilanteen mukaan. Toivomme vaan, ettei kukaan tulisi kovin lähelle toimintaa. Meillä on kuitenkin perustehtävänä turvata se, että soihtukulkue pääsee sujuvasti eteenpäin. Samaan aikaan meidän täytyy nähdä kuitenkin myös kovasti vaivaa liian lähelle tulleiden ihmisten turvaamiseksi.”

Siihen Aapio ei ota kantaa, olisiko 612-marssijan soihtu pitänyt poistaa.

Poliisin vastineessa ylikomisario Seppo Kujala kirjoittaa:

”Nyt puheena olevassa tapauksessa on ollut arvioitavana se, onko soihtu sellainen esine, että sitä on voitu perustellusti epäillä käytettävän toiseen kohdistuvan rikoksen tekemiseen. Sama arviointi tulee poliisille usein eteen mielenosoituksissa, sillä monia sinänsä tavanomaisia esineitä voidaan tällaiseen vahingoittamiseen käyttää niin haluttaessa. Epäilemättä myös soihtu tällaiseen soveltuu.”

Se toimii myös astalona. Vuonna 2014 vappumarssilla poliisi otti kiinni anarkisteja ja vasemmistonuoria ja takavarikoi molemmilta ryhmiltä potentiaalisesti vaarallisina pitämiään lippukeppejä. Vasemmistonuorten koh­dalla poliisi pahoitteli tapahtunutta myöhemmin.

”Sekä ylioppilaiden soihtukulkue että nyt puheena oleva 612-soihtukulkue-mielenosoitus järjestettiin isänmaan suuremmaksi kunniaksi”, lukee poliisin vastineessa. Tämän ovat allekirjoittaneet poliisikomentaja Aapio ja rikostarkastaja Anneli Mattson.

Aapio kommentoi:

”Itsenäisyyspäivä on sen tyyppinen juhlatilaisuus, että meidän on vaikea ottaa kantaa siihen, onko joku semmoinen taho, jonka itsenäisyyden juhlimiseen pitäisi poliisin puuttua.”

Ylioppilaiden soihtukulkue ei herättänyt vastustusta, eikä Suojelupoliisi katsonut aiheelliseksi lausua siitä kommenttia. Poliisi pidätti 612-kulkueen vastamielenosoittajia mutta poisti myös soihtu­kulkueen osallistujia, jotka olivat vasta­mielenosoittajien ”hyökkäyksistä provosoituneita”.

Vastineessaan Helsingin poliisilaitos kuitenkin katsoo, ettei poliisilla olisi ollut mitään perusteita kieltää soihtujen käyttöä 612-mielenosoituksessa. Ei, vaikka Suojelupoliisin mukaan 612-marssin järjestäjinä toimivat ”ääri­oikeistolaiset toimijat”.

Oikeusasiamiehen kansliasta kerrotaan, että päätös on odotettavissa tämän vuoden puolella. Ei ole kuitenkaan varmaa, ehtiikö se valmistua ennen itsenäisyyspäivää ja 612-marssia.

Aapio kertoi lokakuun lopussa poliisin nyt pohtivan tämän vuoden marssia ja sen reunaehtoja.

”Tämän vuoden tapahtumia arvioi­daan tulevan kuukauden aikana. Arvoimme sitä, että miten me tähän reagoidaan ja minkälaisia tilanteita tapahtuu ja miten poliisin tulee reagoida eri tilanteissa. Joka vuosi tuntuu olevan erilainen.”

Epäonnistumisen tärkeydestä

Cheer Up on urheiluelokuva, jossa kukaan ei voita.

Kanadalainen Christy Garland ei koskaan ajatellut tekevänsä elokuvaa cheerleadingistä.

”Pidin sitä pinnallisena lajina, jossa kuumat mimmit heiluttelevat huiskujaan ja hurraavat miehille, jotka harrastavat urheilua”, dokumentaristi kertoo virnuillen.

Hänen tuoreessa dokumentissaan Cheer Up laji näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisissä, lavastetuissa kuvissa teini-ikäiset rovaniemeläistytöt ovat hymyileviä, atleettisia, high school -leffojen unelmahahmoja. Sitten siirrytään kuvaamaan todellisuutta. Samat tytöt treenaavat kovaa, mutta tippuvat toistensa harteilta. He osallistuvat kansallisiin kisoihin suurin toivein, mutta pettyvät.

Cheer Up ei olekaan tyypillinen urheiluelokuva, oikeastaan se ei edes kerro urheilusta.

”Me kaikki teemme kovasti töitä menestyäksemme. Meidän odotetaan mittaavan menestystä niiden palkintojen kautta, joita cheerleadingissä, elokuvan tekemisessä tai kirjoittamisessa on tarjolla, mutta on muitakin tapoja mitata menestystä. Usein ne liittyvät perheeseen ja ihmisiin, jotka rakastavat sinua.”

Dokumentti seuraakin rovaniemeläisjoukkueen valmentajan Miia Norvapalon ja kahden sen jäsenen Patricia Fiskin ja Aino Selinin elämää enimmäkseen treenien ja kisojen ulkopuolella. Norvapalo haaveilee parisuhteesta, Fisk suree kuollutta äitiään ja Selin aloittaa vakavan seurustelun. Jokainen kompastelee niin elämässä kuin urheilussakin.

”Laji oli tavallaan metafora yhdessä työskentelemiselle ja sille, että jatkaa hymyilemistä huolimatta siitä, miten todellisuudessa voi. Jos kaadut, nouset ylös. Cheerleading tuntui täydelliseltä välineeltä elämän monimutkaisuuden tarkasteluun.”

Projekti alkoi, kun Garland tapasi entisen cheerleading-harrastajan, joka toimii lajin konsulttina ympäri maailmaa. Hän kertoi epäonnisesta pohjoisen joukkueesta.

”Hän oli työskennellyt joukkueen kanssa ja sanoi, että vaikeinta oli saada heidät hymyilemään. Ja se on oikeastaan lajin ykkösvaatimus.”

Viikkoa myöhemmin Garland törmäsi dokumenttifestivaalilla suomalaistuottaja Liisa Juntuseen, jolle esitti dokumentti-ideansa. Pian kaksikko oli lentokoneessa matkalla Rovaniemelle.

”Ajattelimme kuvaavamme elokuvan yhdessä vuodessa. Vasta kolme vuotta myöhemmin olimme saaneet kuvaukset valmiiksi, ja sitten tarvitsimme vielä vuoden editointiin”, Garland kertoo.

Kielimuuri hidasti prosessia. Kuvamateriaalia kertyi 300 tuntia, ja kaikki siihen mahtunut puhe käännettiin Garlandia varten.

Materiaalin joukossa oli myös haastatteluja, joita Garland ei lopputuloksessa kuitenkaan halunnut käyttää. Cheer Upissa kamera seuraa kohteitaan, kun nämä puhuvat isälleen, leipovat äitinsä kanssa tai matkustavat Texasiin hakemaan oppia isommista piireistä. Garlandin mukaan hiljainen sivustakatsojan lähestymistapa on elokuvallisempi ja empatiaa vaaliva.

”Kun kuvataan nuorisoa, kaikki on usein kimakkaa bam bam -kerrontaa. Halusin rikkoa sitä. Tehdä ehkä umpitylsän ja hitaan Ingmar Bergman -tyylisen jutun, jossa on kuitenkin syvyyttä”, Garland kertoo. Virneestä arvaa, ettei hän ole ihan tosissaan Ingmar Bergman -kommentin kohdalla.

Selin ja Fisk olivat 16-vuotiaita kuvaus­ten alkaessa. Aluksi kameran huomio ei välttämättä ollut mieluista.

”Kunnioitan sitä, että luottamuksen rakentamiseen meni aikansa, niin pitäisikin mennä. Pyysin kuitenkin saada olla läsnä heidän haavoittuvaisissa hetkissään. Monet dokumentaristit ovat vastuuttomia ja epäeettisiä materiaalinsa kanssa.”

Garlandin mukaan luottamuksen saaminen mahdollistui niin, että hän kertoi paljon myös itsestään. Tavallaan hän näki itseään myös dokumenttinsa kohteissa.

”Dokumenttini tuntuvat aina tavallaan omaelämäkerrallisilta. Samastuin kaikkiin kolmeen.”

Eniten hän kertoo samastuneensa äitiään surevaan Fiskiin, koska ”kukapa ei pelkäisi päivää, kun menettää vanhempansa”.

Helsingissä Rakkautta & Anar­kiaa -festivaalilla syyskuussa vieraillut Garland on aiemmin ohjannut kaksi pitkää dokumenttielokuvaa. Niistä viimeisin, vuonna 2012 ensi-iltansa saanut ja Guyanaan sijoittuva The Bastard Sings the Sweetest Song kertoo alkoholisoituneesta äidistä Marystä ja tämän pojasta Musclesta, joka yrittää kovin keinoin pitää äitinsä raittiina.

Nyt tekeillä on elokuva palestiinalaisesta nuoresta naisesta Walaa, joka paikkaa välejään vankilassa istuneen äitinsä kanssa ja yrittää löytää paikkaansa maailmassa.

Jos urheilussa on sääntönsä, niin on myös urheiluelokuvissa. Garland halusi rikkoa ne.

”Hollywood-elokuvassa ei onnistuta aluksi, mutta sitten –  Eye of the Tiger –  treenataan lujaa, tavoitellaan kultaa, ei tyydytä kakkossijaan ja lopussa saadaan palkinto. Me emme olleet tekemässä sitä elokuvaa.”

Urheiluelokuvan rajojen koetteluun sopi hyvin se, että toinen nuorista päähahmoista aikoi lopettaa uransa joukkueessa. Lopettaminen eli ”luovuttaminen” ei ole vaihtoehto kliseisissä urheilutarinoissa.

Sekin oli tavallaan Garlandille onnenpotku, etteivät valmentaja Miia Norvapalon ulkomailta napatut opit ja joukkueen ryhtiliike tuoneet kummempaa kunniaa.

”Miia ei pitäisi tästä kommentista, mutta minua pelotti, että entä jos he nyt voittavatkin ja sitten teen juuri sitä elokuvaa, jollaista en aikonut tehdä.”

Sen verran urheiluelokuvalle annetaan periksi, että elokuvan alussa ja lopussa on kameraa varten koottu cheerleading-kohtaus. Viimeinen kohtaus on hyvin valaistu ja erikoiskameralla kuvattu, mutta kokonaisuuden hengen mukaisesti se näyttää vääntyneitä jäseniä, harmistuneita ilmeitä ja epäonnistuneita temppuja.

Cheer Up onkin tavallaan epäonnistumisen ja sen tärkeyden ylistys.”

Cheer Up elokuvateattereissa nyt.

Tiedonjanoa sammuttamassa

Sanna Klemetti on musiikkiteteen tutkija. Litku Klemetti on rockhenkilö.

Mulla ei ole mitään hienoa tarinaa siitä”, Sanna Klemetti pahoittelee, kun häneltä kysyy musiikki-innostuksen alkamisesta. Kuhmossa kasvaneelle artistille musiikki on aina ollut itsestään selvä kiinnostuksen kohde.

”Sain pienenä jonkun syntikan joulu­lahjaksi, se oli ehkä ekalla luokalla. Ja olen ollut kaikilla musaluokilla. On vaan ollut tosi musikaalinen meininki.”

Esiintyminenkin on ollut luontevaa Klemetille, joka sanoo olleensa ”linssilude pienestä asti”. Viimeaikaiset suosion merkit ovat kuitenkin vähän järkyttäneet. Suosio ei varsinaisesti kuulunut musiikilliseen suunnitelmaan.

”Välillä olen myös kriiseillyt siitä, että pitäisikö nyt lopettaa koko juttu.”

Litku Klemetti – eli Sanna Klemetti – ja bändi Tuntematon Numero julkaisivat keväällä ensilevynsä Horror ’15, jossa Klemetti laulaa ja soittaa bala­laikkaa. Iskelmää, suomirockia ja räime­poppia yhdistävissä kappaleissa on ajatonta imua, muistoja kuhmolaisista kylähulluista ja progediggailusta.

Juuri Litku Klemetti & Tuntemattoman Numeron saama huomio on saanut nokkanaisen välillä hämmentymään. Yhtäkkiä kokoonpano on noteerattu eri lehtien palstoilla. Voimassakin levy sai toukokuisessa arviossa 4/5 tähteä.

Klemetti on aiemmin soittanut ja laulanut progea Jesufåglarissa ja Sateenkaarinassa. Hän laulaa myös rokki­bändissä Mäsä ja englanninkielisessä psykedeliarokkipoppoossa Zorse. Kaikki mainitut kokoonpanot kuuluvat Luova Recordsin repertuaariin. Klemetti on yksi levy-yhtiön perustajia.

Monenlaisen tekemisen kautta Klemetti on alkanut luopua kontrollintarpeestaan.

”Ennen olen ollut erittäin hirveä kauhea natsi. Varsinkin aikoinaan siinä progebändissä [Jesufåglar] kaikki oli täysin mun hyppysissä. Sateenkaarina-bändissäkin tein biisit ja olin kaikesta aika tarkka. Pikkuhiljaa homma on kuitenkin mennyt siihen, että kun on bändi, niin jokaisen pitää saada toteuttaa itseään.”

Ensimmäinen soololevy, ennen joulua ilmestyvä Juna Kainuuseen, muuttaa asetelmia kuitenkin hiukan takaisinpäin.

”Siinä haluan asioiden menevän tietyllä tavalla. Haluan saada levylle omat esteettiset juttuni.”

Sanna Klemetti viettää päivät tutkijankammiossa ja illat Litkuna rokkilavoilla. Klemetti on opiskellut Jyväskylässä laulua ja sittemmin musiikkitiedettä, josta tekeillä on väitöskirja.

”Se käsittelee semmoista kuvan ja musiikin ideologista yhteyttä, eli sitä kun katsotaan vaikka levynkansia ja kuunnellaan musiikkia samanaikaisesti, mitä siinä tapahtuu ja mihin kaikkeen se liittyykään”, Klemetti kertoo.

Musiikin kaksi erilaista ilmentymää – akateeminen ja artistinen – ovat Klemetin elämässä erillisiä.

”Kun teen musahommia, pyrin täydelliseen spontaanisuuteen, alitajunnan käyttöön ja intuitioon. Tutkimusta taas teen, koska haluan ymmärtää asioita, mulla on suuri tiedonjano.”

Akateemisessa tutkimuksessa on omat sääntönsä. Musiikin tekeminen taas edustaa Klemetille temmellyskenttää, jossa ”kaikki soinnut ja tahtilajit on vapaata riistaa”. Uteliaisuus ajaa kuitenkin tekemään molempia.

”Olen ehkä semmoinen hurahtaja. Sitä tärähtää johonkin täysillä, ja sitten haluaa selvittää, mitä se tarkoittaa. Silloinen poikakaveri haastoi, että ’sä et oikeasti tiedä mitään rokista’. Jotenkin suutuin siitä ja aloin hirveästi tutkia asiaa, kuunnella sitä musiikkia.”

Soololevy ja Zorsenkin levy ovat lähes valmiit. Suunnitelmissa on myös yhteisprojekti Se-yhtyeen Yarin kanssa. Litku Klemetin & Tuntemattoman Numeron musiikista innostuneen muusikon kanssa tehdään yhteinen ep-levy.

”Se on hassu juttu. Me tehdään molemmat levylle kolme biisiä, joilla on sama nimi tai suunnilleen sama teema. Sen lisäksi on vielä soitetaan Se-yhtyeen musiikkia Yarin kanssa. Näitä keikkoja on tulossa ensi keväänä.”

Suurta suunnitelmaa maailmanvalloitukseen ei ole. Musiikillisen tulevaisuutensa varalle Klemetillä ei itse asias­sa ole muita haaveita kuin että saisi tehdä sitä, mikä kulloinkin huvittaa.

”Kai mä olen aina halunnut olla taiteilija, vaikka se ilmeisesti vähän kirosana onkin.”

Kolme kertojaa

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä puhuvat yhden sorretun ryhmän kautta monista muistakin.

Kuvat Velda Parkkinen

Kirjailija-ohjaaja Katja Kettu ja toimittaja-dokumentaristi Maria Seppälä ovat tunteneet toisensa kaksivuotiaista saakka. Seppälä ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi puolestaan tutustuivat Tampereella, jossa molemmat opiskelivat journalismia. Kaikki kolme ovat ehtivät ansioitua omilla aloillaan ennen ensimmäisen yhteisen kirjan Fintiaanien mailla julkaisua. Fintiaani on nimi, jolla he kutsuvat Suurten jär­vien ­alueen alkuperäiskansan ja suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kettu on aiemmin toimittanut faktaa ja fiktiota yhdistelevän Pimppini on valloillaan -kirjan, mutta muille tekijöille tietokirja on ensimmäinen. Vaikka fintiaaneja ei ole Suomessa eikä juuri muuallakaan tutkittu, kirjan teemat olivat osin jo tuttuja. Katja Kettu on tutustunut itään suuntautuneeseen suomalaissiirtolaisuuteen tehdessään taustatyötä romaaneihinsa, Koutaniemi on valokuvannut rakenteellisesta köyhyydestä ja syrjinnästä kärsiviä ihmisiä ympäri maailmaa, ja Seppälän ensimmäinen pitkä dokumentti Meno-­Paluu kertoi liberialaisesta pakolaisesta matkalla Yhdys­valtoihin.

Suomesta lähti vuosien 1860–1924 välillä Pohjois-Amerikkaan noin 370 000 siirtolaista. Kotimaassa vaurautta ei riittänyt kaikille, mutta eipä sitä välttämättä riittänyt uudessa kotimaassakaan. Suomalaissiirtolaisia ei pidetty Euroopan parhaina tarjokkaina, ja useat tulokkaat päätyivät raskaisiin töihin kaivoksille ja metsiin. Naapureiksi osui myös alkuperäisväestön jäseniä, jotka olivat vielä kurjemmassa asemassa.

”Nykyään on muotia etsiä omia eurooppalaisjuuriaan”, Seppälä kertoo. Alkuperäisväestön menneisyys, heidän kokemansa sorto ja rakenteellinen epätasa-arvo eivät sen sijaan vieläkään mahdu virallisen historiankirjoituksen raameihin. Seppälä jatkaa:

”Jollain tavalla Yhdysvaltain valtaväestön suhdetta alkuperäisamerikkalaisiin voidaan verrata täkäläisten suhteeseen Suomen romaneihin. Meillä on vähän epämukava olo heidän suhteensa. Ajattelemme, että ’ne on vähän etnisiä’ tai ’ne ei töitä oikein osaa tehdä’. Tätä yritetään olla sanomatta ääneen. Yhdysvalloissa on sama – tai no, osa siellä ei välitä paskaakaan poliittisesta korrektiudesta, mutta osa ei halua edes puhua aiheesta.”

Alkuperäisväestön edustajat ovat toisaalta tottuneet kuoliaaksi vaientamiseen ja toisaalta eksotiikannälkäisiin matkakirjailijoihin ja turisteihin.

”Meiltä kysyttiin ensimmäisessä Powwowssamme, että ’tulitteko tekin tutkimaan meitä?’” Kettu kertoo.

Powwowt ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan suuria, juhlavia kokoontumisia.

Katja Kettu
Katja Kettu

Vuonna 1908 oli Duluthissa oikeudenkäynti siitä, voitiinko kahtakymmentä Yhdysvaltain kansalaisuutta hakenutta suomalaista pitää ihmisinä laisinkaan.

Ote kirjasta Fintiaanien mailla kertoo, kuinka myös suomalaiset kuuluivat Yhdysvalloissa aikoinaan yhteiskuntaluokkien alimpaan kastiin.

”Tämä molempien ­ryhmien marginaalisuus on sellaista, mitä ei nykyään tule ajatelleeksi. On ehkä vaikea tajuta, että suomalainen on ollut Yhdysvalloissa siinä asemassa – jossa intiaanit siis ovat edelleen”, Koutaniemi kertoo.

Kettu, Koutaniemi ja Seppälä saivat suomalaisuutensa takia lämpimän vastaanoton alkuperäisväestön ja fintiaanien keskuudessa. Historiallisen trauman luen­nolla Virginian yliopistossa suomalaiskolmikkoa esiteltiin esimerkkinä kansasta, joka ei ole antanut periksi valloittajien pyrkimyksille.

”Meihin viitattiin, että ’Katsokaa näitä suomalaisia, he eivät antaneet ruotsalaisten muuttaa heitä ruotsalaisiksi. He puhuvat edelleen suomea, eivät ruotsia eivätkä venäjää.’ Sitten kaikki taputtavat, ja me ollaan siellä nurkassa vaikeina”, Seppälä kertoo. Kolmikko nauraa ja kertoo yrittäneensä mutista jotain siitä, etteivät varsinaisesti ole joutuneet kamppailemaan asemastaan.

”Viime vuosien matkoilla oli mieleenpainuvaa, miten monet intiaanit pitivät suomalaisia vähiten rasistisina ja kaikkein suvaitsevaisimpina, kun samaan aikaan Suomessa käytiin hirveän rasistista keskustelua”, Kettu kertoo.

Maria Seppälä
Maria Seppälä

Myös Fintiaanien mailla -kirjan tekijöitä on ehditty epäillä kolonialismista. Saman syytöksen he ovat kuulleet joidenkin aiempien projektiensa tiimoilta. Syytökset liittyvät suomalaisten tekijöiden etu­oikeutettuun asemaan, ja tuttu kysymys on, miten luulet auttavasi?

”Ehkä koko kysymyksen voisi purkaa siihen, että ei tässä olla ketään auttamassa. Se ei ole meidän lähtökohtamme”, Koutaniemi napauttaa.

”Ei meillä ole edes mitään mahdollisuuksia auttaa, eivätkä nämä ihmiset tarvitse meidän apuamme”, Seppälä jatkaa.

”Nämä kysymykset liittyvät ehkä myös julkisuuden olemukseen. Monet ajattelevat, että se julkisuus itsessään on tavoiteltavaa. Kun esimerkiksi kokosin kirjan seksuaalisesta vallankäytöstä, niin ensimmäiseksi syyksi arveltiin, että teen sen saadakseni mediahuomiota. Ei niin, että pohjalla olisi joku tarve puhua tästä asiasta”, Kettu toteaa.

Meeri Koutaniemi
Meeri Koutaniemi

Kettu, Koutamiemi ja Seppälä kävivät Pohjois-Amerikassa kolmen vuoden ajan. Kolmikko vieraili virallisissa tapaamisissa, suljetuissa rituaaleissa ja yksityiskodeissa. Selväksi kävivät alkuperäiskansojen nuorten järkyttävät itsemurha­luvut mutta myös paikallinen aktivismi. Seppälä harmittelee, että paljon fintiaaniudesta jäi kirjan sivujen ulkopuolelle.

”Aihe ei tyhjene, koska kyse on elävästä kulttuurista, ei mistään museoidusta jutusta.”

Suomalaisuus sen sijaan on Yhdysvalloissa saanut jämähtäneitä muotoja. Kun kolmikko osui amerikansuomalaisten kesäjuhlille, oli buffet-pöytä pullollaan jouluherkkuja. Karjalanpiirakka on skenessä vielä uudehko hitti, 1990-luvun vouhotuksia.

”Tyypillinen amerikansuomalainen, joka vielä vaalii suomalaisuutta, on usein kolmannen tai neljännen polven amerikkalainen. Suomen kieli on pitkälti kadonnut, ja suomalaisuus on aika museoi­tua. Heillä on kuva 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun agraari-Suomesta, sellaisesta romanttisesta maisemasta”, Kettu paljastaa.

”Me edustettiin useille sitä kadonnutta linkkiä, aikanaan hälventynyttä suomalaisuutta. Meille pystyttiin myös esittämään kysymyksiä siitä, millainen Suomi tai suomalainen kulttuuri on nykypäivänä”, Koutaniemi kertoo.

Niin amerikansuomalaisuus kuin täkäläinen suomalaisuuskin ovat kuitenkin muutoksessa. Katja Kettu kertoo, että he vierailivat FinnFesteillä, amerikansuomalaisten juhlilla, jossa esiintyi muun muassa romaneja ja ­fintiaaneja.

”Siellä alkoi olla monikulttuurisuutta, kun aiemmin tapahtuma oli ollut aika valkoinen ja nurkkakuntainen.”

Kun amerikansuomalaisuus on hissuksiin avautumassa, meikäläinen versio on sulkeutumassa. Osa haaveilee juuri siitä valkoisesta ja nurkkakuntaisesta agraari-Suomesta, jota ei koskaan ollutkaan.

Vaikka Fintiaanien mailla -kirja viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, ovat sen ydinkysymykset kiinni tässä ajassa. Lopulta kirja ei kerrokaan vain fintiaaneista.

”Keskeistä kirjassa on se, miten silloinen kovan onnen siirtolaisuus vertautuu nykypäivän siirtolaisuuteen Euroopassa”, Kettu sanoo.

”Ja se, millainen asema alkuperäiskansoilla on tällaisissa vakiintuneissa valtioissa”, Seppälä jatkaa.

”On oikeastaan mielenkiintoista, miten samantyyppisiä ongelmia esimerkiksi saamelaisilla, Venäjän vähemmistökansoilla tai intiaaneilla on”, Kettu luettelee ja mainitsee vesi- ja kaivos­oikeudet.

Yhdysvalloissa kolmikon tapaamat alkuperäiskansaan kuuluvat aktivistit vastustivat muun muassa villiriisi-­asetuksia. Vedessä kasvavaa villiriisiä on kerätty kanooteista ikiajat, mutta nykyään Minnesotan osavaltio vaatii sen kerääjiä lunastamaan maksullisen luvan.

”Aktivistit postasivat Facebookiin virallisia ilmoituksia, joissa sanottiin, että ’teillä on lupa yhden päivän ajan kerätä villiriisiä’. Siihen he kommentoivat, että ’Hahha! Ei Minnesotan osavaltio voi mulle antaa tällaista lupaa’”, Seppälä kertoo.

”Siellä aktivistit ovat oppineet käyttämään systeemiä. Esimerkiksi villi­riisi-­kysymykseen liittyen he hankkiutuivat tahallaan pidätetyiksi, että asia saataisiin korkeimpaan oikeuteen asti ja siitä ennakkotapaus”, Kettu lisää.

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä
Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä

Fintiaanien mailla on onnistunut tietokirja. Se on tarinallistettua historiaa, joka kerrotaan ihmiskohtaloiden kautta, vaikuttavin valokuvin ja osin myös fiktiivisten tarinoiden avulla.

”Ne fiktiiviset osat piti tietenkin erottaa täysin muusta tekstistä, ne on erikseen merkitty. Mietin ja pelkäsin sitäkin, että kun ollaan naisia ja ensimmäistä kertaa tietokirjaa tekemässä, niin vähentävätkö ne jotenkin tämän arvoa”, tarinat kirjoittanut Kettu pohtii.

”Tuntui kuitenkin, että tarinoiden kautta pystyi kertomaan myös histo­riasta, nimenomaan sosiaalisesta historiasta – eikä vain rivien väleissä vaan ihan riveilläkin.”

Koutaniemi korostaa, että Ketun tarinat ammentavat myös rikkaasta fintiaani-perinteestä, sen kansansaduista ja opetuksista.

Kulttuurissa olisi enemmänkin ammennettavaa. Niinpä haaveissa onkin jatkaa projektia dokumenttielokuvalla. Rahoitusta ei vielä ole, mutta ei ollut myöskään kirjaa aloittaessa. ”Perse edellä ja kantapään kautta”, kuten Seppälä asian ilmaisee.

Kolmikkoa kantaa kuitenkin vahva usko toisiinsa.

”Mua ainakin auttoi se tieto, että nämä kaksi ei lähde tekemään mitään paskaa. Näiden kunnianhimo ja työnjälki on niin korkealla, että sitä vaan toivoo yltävänsä samaan”, Koutaniemi summaa. Hymyillen hän visioi kirjalle jo jatkoa.

”Suomensukuiset kansat, semmoinen sarja pitäisi tehdä: viiden kirjan sarja 20 vuoden sisällä.”

Seppälä lisää: ”Meidän Iijoki-­sarja!”

Fintiaanien mailla, WSOY 2016, 320 s.

Ilmaista undergroundia

Tampereen Pispalassa tarjotaan erilaisia elokuvakokemuksia.

Pispalassa haisee syyskuun toisena viikonloppuna Väkevä hiki. Se on Artturi­ Rosténin vuonna 2014 valmistunut lyhytelokuva, joka kuuluu kaksipäiväisen elokuvatapahtuman Pispalan leffafestarit ohjelmistoon. Tapahtuman järjestää Hirvitalo, Pispalan nykytaiteen keskus.

Festivaali on yksi lukuisista pienistä elokuvatapahtumista, joita järjestetään ympäri Suomea paikallisin voimin suurempien festivaalien varjoissa.

”Pienet intiimit elokuvatapahtumat ovat kaikkein parhaita. Isotkin menettelevät mutta ovat usein, observoinnin ja usealta ammattitekijältäkin kuulemani perusteella, hyvin sisäsiittoisia”, elokuvaohjaaja Rostén kertoo.

”Onneksi pienilläkin festareilla on usein kasapäin porukkaa.”

Tapahtuman koko ei ole välttämättä suhteessa sen kunnianhimoisuuteen. Pispalan leffafestareilla esitetään muun muassa Katariina Lillqvistin dokumentti Tapani Hietalahdesta ja Mika Mattilan kiinalaista nykytaidekenttää kartoittava dokumentti Chimeras. Lisäksi tapahtumassa nähdään Pispalan kuvataidekoulun lasten lyhytelokuvia.

Rosténia houkuteltiin festivaaleille alkujaan hänen uusimman elokuvansa The Defiler – Häpäisijän kanssa. Koska teos on vielä jälkituotannossa, ehdotti ohjaaja tilalle Väkevää hikeä. Se on tarina veljeksistä jossain tuskaisten muistojen, taikauskon ja mielitekojen leikkauspisteessä. Suomalaiskansallisia myyttejä revitään hajalle sivistyksen mukana.

”Elokuvasta toiseen kantavia teemoja ovat olleet ihmismielen rumuus, psykoseksuaalisuus ja katsojan ohjailu erinäisillä audiovisuaalisilla ärsykkeillä. Ihmiskokeita kokeellisilla elokuvilla. Synkät sävyt ovat olleet läsnä elokuvaharrastuksen, nykyisen ammatin, alkuajoista asti”, Rostén valottaa visioitaan.

Tampere on Rosténille tuttu kaupunki, mutta hän ei muista koskaan käyneensä Pispalassa. Nyt hänellä on hyvä syy niin kuin muillakin underground-elokuvan ystävillä.

Pispalan leffafestarit 8.–9.9.