jukka vuorio

Jukka Vuorio on helsinkiläinen toimittaja, kissanomistaja ja ikuinen vuoden nuori journalisti.

Kehään, kanveesiin ja dokaamaan

Teksti Jukka Vuorio

Sarjakuvataiteilija ja muusikko Jyrki Nissinen on tee-se-itse-kulttuurin todellinen monitoimimies.

Sarjakuvataiteilija ja muusikko Jyrki Nissinen on tee-se-itse-kulttuurin todellinen monitoimimies. Hänen sarjakuvissaan ja musiikissaan toistuvat samankaltaiset teemat: seksuaalisuus, väkivalta ja maailman täydellinen yllätyksellisyys. Nissisen kolme bändiä ja kolmisenkymmentä julkaistua sarjakuva-albumia takaavat, että undergroundissa Nissisen nimi ei pääse unohtumaan hetkeksikään.

Terve, Jyrki. Luet Mike Tysonin elämäkertaa. Onko se hyvä?

”Kirja on ihan hyvä. Ehkä toistaa vähän itseään, mutta niinhän elämäkin tekee.”

Todellakin. Entäs Mike Tyson, miltä hän vaikuttaa?

”Tyson oli mulle kova sana nuorempana. Eka tuttavuus tuli Nintendon Punch-out -pelin kautta ja sitten alkoi koulun pihalla liikkua tietoa, että Mike Tyson pystyy menemään tiiliseinästä nyrkeillä läpi. Koitettiin itsekin samaa, mutta ei onnistunut. Tysonin elämä on ollut aika rankkaa ja vääristynyttä, vaikuttaisi joutuneen kaikenlaisen kusetuksen kohteeksi nuorena. Tylystä imagostaan huolimatta hän saa sympatiani.”

Näetkö sinun ja Tysonin välillä yhtymäkohtia?

”Hänellähän oli aikoinaan sellainen ottelutyyli, että kehään, vastustaja kanveesiin ekassa erässä ja sitten dokaamaan. Seksihullut-yhtyeen kanssa on keikkailu vähän samanlaista. Oma lihaksisto ja luusto on ehkä vähän vääränlainen nyrkkeilyyn ja keskittymiskyky vähän huono, joten ei musta ehkä nyrkkeilijäksi sittenkään.”

Että olemus viittaa enemmänkin musiikin puolelle. Ja bändejähän sinulla riittää?

”Joo, Seksihullut on punk-bändi, HOT Visions on ihan vapaata pudotusta ja Jyrki Nissinen & Isotissinen on hardrockin ja punkin tyylistä risteytystä. Lisäksi joskus mies ja kitara.”

Millä tittelillä sinua pitäisi kutsua – onko sarjakuvataitelija ja muusikko hyvä määritelmä?

”No nuo on ihan hyvät, vaikka olen aina vierastanut tuota taiteilija-sanaa silloin kun puhutaan rokista tai sarjiksista. Siinä on liian lähellä taiderock ja taidesarjakuva, joista ainakin minulle tulee helposti vääränlaisia mielikuvia.”

Minkälaisia?

”No kaikkee tätä itsetarkoituksellista erikoisuutta ja väkisin väännettyä taidelukiolaisuutta, tiedäthän. Mutta toisaalta, mitäpä sitä kieltämään, kai tässä jonkin sortin taidemusaa kuitenkin teen. Pitäisi varmaan vaan ajatella taidemusan parempia puolia. Niin kuin esimerkiksi Devoa, Suicideä, Keuhkoja ja Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon projekteja.”

Kuulutko punk-skeneen? Ja mikä se muuten on?

”En ole koskaan ollut mikään punk-armeijan jäsen, ja siinä on hyvät ja huonot puolensa. Ulkopuolella oleminen on ainut tapa, joka toimii mulle. Toisaalta nämä omat tekemiset saattavat jäädä aika etäiseksi niille, jotka hakevat punkista jotain ihan muuta. Mutta mikäs siinä, vuosi vuodelta kiinnostavat heidän mielipiteensä vähemmän, heh heh!”

Miksi sä teet musaa?

”En tiedä. Toistaiseksi olen viihtynyt bänditoiminnan parissa, ei sitä sen pidemmälle uskalla ajatella. Mutta silloin kun soitto kulkee, niin mikäs sen parempaa. Keikkareissut ja äänittelysessiot ovat mukavaa toimintaa. Näkee kavereita ja keikkoja hyviltä artisteilta siinä sivussa.”

Ensimmäisen bändisi Jumalan ruoskan tyylillisenä määritelmänä oli silloin 15 vuotta sitten muistaakseni kyrpäjatsi. Mitä on kyrpäjatsi?

”Tästä kyrpäjatsi-määritelmästä ei ole selvää vastausta, kun koko bändi oli hyvin impulsiivista touhua. Oltiin aika nuoria ja ennakkoluulottomia kavereita tuolloin. Olin nyt syksyllä samoissa bileissä tämän First Timesissä soittavan Teron kanssa, joka on vanha iisalmelainen. Tero oli ollut meidän ekalla keikalla vuonna 1999 ja kuvaili nyt, että se oli ’hirveintä paskaa ikinä’. Ymmärrän häntä kyllä täysin, heh.”

Olet kotoisin Vieremältä. Minkälainen paikka se on?

”Se on hyvä mesta, viime vuosina virkistynyt kummasti. Eräs tuttuni avasi baarin siihen linja-autoasemalle, ja sinne olen ollut mukana järkkäämässä keikkojakin. Vieremäläinen yleisökin on tykännyt, vaikka vähän eri planeetoilta ne bändit on olleet kuin katsojat.”

Eräs bändeistäsi on Seksihullut ja sarjakuvissasikin on joskus hieman seksuaalisesti patoutunut tunnelma. Onko sinulla jonkinlaisia seksuaalisia patoutumia?

”No en usko, että mitään patoutumia on. Mutta kyllähän seksuaalisuus nyt yleisesti ottaen kiinnostaa. Seksuaalisuus on vaan vähän niin kuin farkut. Ne on aina muodissa.”

Seksihullut: Seksihullujen laulu. Airiston punk-levyt 2014.

Jyrki Nissinen mukana suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden näyttelyssä New Yorkissa 7.-23.11. Wayfarers Gallery, 1109 Dekalb Avenue, Brooklyn, New York.

Jääkiekkovaikuttaja ja lätkähomot

Teksti Jukka Vuorio

Edustavatko Juhani Tammisen sanat jääkiekkoyhteisön näkemyksiä vai eivät?

Kuten moni aktiivinen somelainen onkin varmasti jo huomannut, jääkiekkovaikuttaja Juhani Tamminen työnsi lätkästagansa eilen syvälle sellaiseen peliin, mistä hänen olisi varmaan kannattanut pysyä kaukana.

Keskiviikkona urheilun ja yhteisöllisyyden suhdetta käsitelleessä seminaarissa tuli puheeksi, miksi Suomen jääkiekon korkeimmalla sarjatasolla Liigassa yksikään seksuaalivähemmistöjä edustava pelaaja ei ole uskaltanut niin sanotusti tulla kaapista.

Juhani Tamminen, entinen huippupelaaja ja ihan kohtuullisesti menestynyt valmentaja, nykyinen kommentaattori ja yrityskouluttaja, kommentoi kysymystä. Tammisen mukaan ammattilaisjääkiekossa ei ole tultu kaapista, koska ammattilaisjääkiekossa ei ole homoja, tai ainakaan hän ei ole 48 vuotenaan lajin parissa kertaakaan sellaiseen henkilöön törmännyt. Ja jos on, niin ei ole itse sitä tiennyt.

Minusta väite kuulostaa täysin poskettomalta. 48 vuotta työssä, jossa tavataan jatkuvasti uusia ihmisiä ja kierretään maailmaa Euroopan lisäksi myös Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, eikä koskaan ole tavannut homoa?

Perään Tamminen vielä lisäsi, että jääkiekossa eivät hiirulaiset pärjää. Tulkinnat vaihtelevat siitä mitä Tamminen sanoillaan tarkoitti. Omasta mielestään hänellä ei ole mitään homoseksuaaleja vastaan.

Minulle on muuten tässä vuosien saatossa syntynyt toisenlainen käsitys. Kun haastattelin Tammista Seura-lehteen tämän vuosikymmenen alussa, hän sanoi jo silloin, että maahanmuuttajia ja homoseksuaaleja hyysätään liikaa ja heistä pidetään aivan liian suurta meteliä. Tosin ei minulle silloinkaan varsinaisesti syntynyt käsitystä, että Tamminen vastustaisi homojen olemassaoloa, kunhan ovat jossain keskenään piilossa.

Tamminenhan on enemmän tai vähemmän oman aikakautensa tuote. Hän aloitti pelaamisen jääkiekkoliigassa aikana jolloin homoseksuaalisuus oli vielä lain mukaan rikos ja lopetti pelaamisen samoihin aikoihin, kun homoseksuaalisuus lakkasi olemasta virallisesti listattu sairaus. Toisaalta hänellä on ollut reilut kolmekymmentä vuotta aikaa totutella uuteen maailmaan.

Mutta ehkä olennaista ei kuitenkaan ole, mitä yksi jääkiekkovaikuttaja asiasta ajattelee. Olennaista on se, edustavatko Tammisen sanat jääkiekkoyhteisön näkemyksiä vai eivät. Jääkiekkohan on monella mittapuulla Suomen suosituin urheilulaji. Olennainen kysymys on, pääsevätkö homot halutessaan maan suosituimman lajin pariin? Ja jos pääsevät, täytyykö yhteisössä salata oma seksuaalisuus?

Kysyin tätä kolmelta oman alansa ammattilaiselta.

”En ole tutustunut Tammisen lausuntoihin otsikoita enempää, mutta kyllä jääkiekon parissa toimii ihmisiä, jotka ovat suuntautuneet esimerkiksi homoseksuaalisesti. Sehän on selvää, kun katsoo koko meidän väestömassaakin. Tosin jääkiekossa on edelleen vallalla vanhaa macho-kulttuuria, että siellä voi olla vaikeampi niin sanotusti tulla kaapista. Mutta minun mielestäni siihen, pärjääkö joku jääkiekossa, ei vaikuta se, minkä väriset silmät ihmisellä on, kuten ei myöskään se minkälainen hänen seksuaalinen suuntautumisensa on. Ja kun mennään kentälle, ainoastaan sillä pitäisikin olla väliä, että onko hyvä pelaamaan vai ei.” –Jarmo Saarela, Suomen Jääkiekkoilijat ry:n toiminnanjohtaja (Jääkiekon pelaajayhdistys).

”Jääkiekkomaailma on varmaan paikka, missä ulostulo omaan seksuaalisuuteen liittyen voi olla vaikeampaa kuin jossain muualla, mutta kyllä jokainen ymmärtää, ettei jääkiekko ole mikään erillinen osa maailmasta. Olisi naiivia ajatella, että jääkiekossa ei lainkaan ole homoseksuaaleja.” –Jarmo Koskinen, Liigan yhteysjohtaja.

”Jääkiekkokulttuurissa arvostetaan voimakkaasti tietynlaista maskuliinisuutta, ja heteronormatiivisuus ja sukupuolinormatiivisuus elävät vahvasti. Kysymys ei niinkään kuulu, että pääsevätkö kaikki mukaan, vaan haluavatko kaikki edes mennä mukaan sellaiseen ilmapiiriin ja ympäristöön, jossa ei voi olla oma itsensä. Valmentajalla on suuri rooli siinä millaista ilmapiiriä toimintaan luodaan. Olisi tärkeää toimia aktiivisesti ja näkyvästi sen puolesta, että ei esimerkiksi homotella. Samalla pitäisi tuoda esille positiivista viestiä siitä, että puretaan stereotypioita. Sanojen ääneen lausuminen on tärkeää. Esikuvat ovat tärkeitä, mutta vastuuta ei pidä jättää yksittäisten ihmisten hartioille, vaan olla laajemmin normikriittinen. Yhteiskunnallinen keskustelu antaa myös voimakkaita signaaleita siitä, mikä nähdään sopivaksi ja mikä ei.” –Lotte Heikkinen, Seta ry:n nuorisotyön koordinaattori.

Eläintarhat vastatuulessa

Teksti Jukka Vuorio

Aika ajoi perinteisten eläintarhojen ohitse, aidot luontoelämykset kiilaavat tilalle.

Tänä kesänä mediassa on puhuttu paljon eläintarhoista, ja lähinnä negatiiviseen sävyyn.

Suurinta huomiota on saanut Särkänniemen delfinaario. On kiistelty siitä, onko delfinaario eläintarha vai sirkus. Jotkut, kuten esimerkiksi minä, olemme myös esittäneet, ettei se ole kumpikaan vaan ihan vaan vankila. Tampereella on osoitettu mieltä ja kampanjoitu kiivaasti delfinaarion alasajon puolesta.

Sitten on Korkeasaaren eläintarha. Se kärsii Yleisradion viime viikolla julkaiseman uutisen mukaan huomattavasta yleisökadosta. Siinä missä Helsingin kaupunki odotti tälle vuodelle 45 000 kävijää enemmän kuin vuosi sitten, yleisömäärä onkin ollut 15 000 kävijää vähemmän. Se on siis yhteensä 60 000 maksavaa asiakasta vähemmän kuin Helsinki odotti.

Uutiskynnyksen on ylittänyt komeasti leiskauttamalla myös porilainen Moona Hellsten. Hänen organisoimansa vetoomuksen ranskalaisen Mont Faronin eläintarhan ongelmien korjaamiseksi tai tarhan lakkauttamiseksi on allekirjoittanut noin 40 000 henkilöä.

Syyksi Korkeasaaren yleisökatoon veikkailtiin heinäkuun helteitä, venäläisturistien määrän supistumista ja ihmisten aiempaa vähäisempää varallisuutta vapaa-ajan menoihin. Mutta syy voi olla joku toinenkin.

Sanotaan, että eläintarhoilla on jonkinlainen koulutuksellinen tehtävä. Niin ehkä jollakin tavalla oli joskus. Mutta mitä eläintarha vangittuine eläimineen epäluonnollisessa ympäristössä voi vuonna 2014 opettaa kenellekään, kun netistä saa luontotietoa jatkuvasti sekä erilaisten tietopankkien ja ohjelmien että jopa suorien lähetysten avulla?

Toisena tehtävänään eläintarhat sanovat toimivansa tiettyjen uhanalaisten lajien säilyttäjinä. Mutta miksi niin usein nimenomaan kuulee, että villieläimet eivät tahdo vankeudessa lisääntyä niin hyvin kuin vapaudessa? Miksi vankeudessa elävien eläinten kuulee jättävän vastasyntyneiden hoitamisen tyystin kesken tai peräti tappavan pentunsa? Ja lopulta, minkälaista säilymistä se lajille on, jos säilyminen ei ole metsässä, viidakossa tai savannilla, vaan tarhattuna ja päivittäin ihmislaumojen töllisteltävänä?

Ja vielä, miksi suurin osa eläinlajeista ylipäätään edes päätyy uhanalaisiksi?

Ehkä koko eläintarhojen konsepti on auttamattomasti ajastaan jäljestä. Ehkä ihmiset eivät halua nähdä vangittuja eläimiä epäluonnollisessa ympäristössä.

Itsellenikin tulee paha olo, kun näen leijonan tai tiikerin kiertävän häkkiään pakonomaisesti yhä uudelleen ja uudelleen. En halua maksaa sellaisen näkemisestä.

Ehkä onkin niin, että nykyään ihmiset haluavat kulkea luonnossa, ja bongata siellä vapaana eläviä lintuja, kaloja, oravia, kettuja, jäniksiä, hirviä ja muita eläimiä.

Juuri sitä voi tehdä suomalaisessa luonnossa. Sitä on tarjolla jokaisen kunnan ja kaupungin alueella. Tervemenoa!

PS. Kävin itse alkukesästä Nuuksiossa paitsi retkeilemässä metsässä, myös luontokeskus Haltiassa. Siinä jos jossakin on todella hieno oppimisympäristö luonnon ja eläinten suhteen. Aion mennä Nuuksioon ja samalla Haltiaan myös syksyllä ja talvella. Upea paikka.

Kuinka kaadetaan mies tunnissa

Teksti Jukka Vuorio

Naisia, joilla on munaa, osa 2. Intersukupuolinen Diana Ball on maailman menestyneimpiä nais-miespainin pioneereja.

On myöhäinen arki-iltapäivä, kun urheilun ja viihteen monialayrittäjä Diana Ball lähettää tekstiviestin, jonka mukaan hän on vartin myöhässä haastattelusta. Lopulta hän saapuu Kiasman kahvilaan taksilla, tilaa smoothien ja istuu pöydän ääreen. Hän on yhtä aikaa näyttävä, intensiivinen ja kiehtova paketti.

Eikä vain minun mielestäni. Lähes 12 000 ihmistä seuraa Diana Ballin Facebook-päivityksiä. Hänelle omistetulla fanisivulla on reilut 18 000 tykkääjää.

Hän on kertonut olevansa intersukupuolinen. Intersukupuolisia ihmisiä syntyy Suomessa vuosittain joitakin kymmeniä, ja heillä voi olla sekä miehen että naisen biologisia tunnusmerkkejä.

Heidän sukupuoltaan ei voida määrittää sukupuoliominaisuuksien perusteella. Joissakin kulttuureissa intersukupuolisia on pidetty kolmantena sukupuolena, mutta länsimaissa heidät on yleensä plastiikkakirurgian avulla leikattu joko mies- tai naissukupuolen edustajiksi.

Suurelle suomalaiselle yleisölle Ball on tutuin Maria Veitolan tv-ohjelmasta, missä hänet nähtiin kahden vuoden ajan studioemäntänä ja taustatoimittajana. Muutamissa jaksoissa Ball muun muassa kantoi miesvieraat sylissään kameroiden eteen.

Maailmalla hänet tunnetaan parhaiten kuitenkin painista. Mutta ei mistä tahansa painista, vaan lajista jota kutsutaan nimellä mixed wrestling.

Diana Ball, mikä laji sellainen on?

”Mixed wrestling tarkoittaa painia, jossa mies ja nainen ottelevat toisiaan vastaan. Olen paininut Yhdysvaltojen lisäksi ympäri maailman. Painissa olin kaksitoista vuotta 5–10 suosituimman joukossa koko maailmassa. Minua kehuttiin siitä, että olen naisellinen mutta äärettömän vahva sekä taitava.”

Kuinka tosissaan ottelut käydään?

”Miehet käyttivät kyllä kaikkia voimiaan minua vastaan. Eräänä päivänä Lontoossa painin kymmenen tunnin pituista ottelua kymmentä eri miestä vastaan. Voitin heidät kaikki. Nyt kun ajattelen, en voi muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä olen jaksanut. Olen lajista niin sanotusti eläkkeellä, mutta vielä sormeni syyhyää päästä pöllyttämään ukkoja. Uskon että teen vielä muutamia kiertueita suosikkikaupunkeihini jossakin vaiheessa.”

Onko sinulla elämässäsi jokin missio tai arvo, jota haluat edistää?

”En ole ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sukupuoliasiat ovat usein esillä. Sukupuolen vaihtelevuus ja yhteiskunnan pakonomaisen lokeroinnin mielipuolisuus voisivat olla näitä asioita, joista haluan informoida ihmisiä. Nykyisin kyllä ymmärretään seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus, mutta sukupuolisuuden ymmärtäminen on vielä aivan lapsenkengissä. Kun naisella on kulli, niin se asia voi selvästikin hämmentää joitakuita.”

Kuinka paljon sulta kysellään henkilökohtaisia sukupuoliasioita?

”Todella paljon. Sähköpostini ja Facebookini ovat kummatkin tukossa kaikenlaisia mahdollisia ehdotuksia ja kysymyksiä. Yleensä en jaksa vastata tyhmiin kysymyksiin. Silloin tulee mieleen, että pitäisi kaivaa jostain naulapyssy ja käyttää sitä.”

Käytät muuten aika ronskia kieltä.

”Se on ollut osa minua aina. Mielestäni se vie sanoman perille asti vähän tehokkaammin. Jos sanon sanan kulli niin hetihän se sieltä pomppaa silmille.”

Kulli pomppaa silmille.

”No huomattavasti paremmin kuin joku neutraalimpi ilmaisu. Eikä se ole edes provosointia vaan vain tehokasta ilmaisua.”

Intersukupuolisen sukupuolta ei voida määritellä sukuelinten perusteella. Mutta voiko kenenkään?

”Ei voida. Nainen, jolla on kulli, voi joillekin olla uhka, sillä kulli on vallan ja miehisyyden symboli. Toisaalta se on myös erittäin kiinnostava asia, ja jos nyt sanoisin suoraan, niin erittäin suurelle osalle miehistä erittäin kiihottava seikka. Tämä liittyy siihen, että kulli on alistava, vagina taas penetroidaan eli alistetaan. Ja miehen odotetaan olevan aina se osapuoli, joka niin sanotusti hoitaa hommat. Mutta kun näin ei tarvitse olla, on se erittäin kiehtovaa.”

Joo, mä olen ajatellut, että viimekädessä jokainen ihminen määrittelee oman sukupuolensa itse.

”No näin se todellakin on. Esimerkiksi transsukupuoliset ovat tästä hyvä esimerkki. Heidän sielunsa on niin sanotusti vastakkaisen sukupuolen, kuin mihin he ovat syntyneet. Mutta tämäkin termistö on yhtä aikaa sekä liian yksinkertaistettua että aika vaikeaa.”

Onko yhteiskunnassa joku virhe, kun kaikki on suunniteltu toimimaan sen mukaan, että ihmiset ovat joko miehiä tai naisia, mutta eivät mitään siltä väliltä?

”On todellakin! Jo sana sukupuoli kertoo kaiken tästä suhtautumisesta. Siinä on olemassa kaksi puolta ja ihmisen odotetaan kuuluvan jompaankumpaan. Ihmisen mieli on hassu, sillä se tahtoo lokeroida aivan kaiken. Jos mieli ei pysty tähän, se menee sekaisin. Mielestäni täytyisi ymmärtää se, että ihminen ei ole yhtä kuin hänen vartalonsa. Sieluja ei voi karsinoida vain kahteen eri lokerikkoon. En tosin itsekään ole immuuni tälle lokeroimiselle, vaan huomaan silloin tällöin pohtivani joistakin ihmisistä, että onko tuo nyt mies vai nainen.”

Ainakaan meillä ei yläasteella tai lukiossa puhuttu biologian tai minkään muunkaan aineen tunneilla intersukupuolisuudesta. Miten sait ensimmäisen kerran tietoa tästä asiasta?

”Ei meilläkään puhuttu asiasta koulussa, tai missään muuallakaan. Monesti epäselvillä sukupuolielimillä syntyneitä vauvoja leikellään joko naisen tai miehen suuntaan. Suunnan päättää lääkäri suunnilleen arpapelillä. Se on suuri virhe, sillä lääkäri voi erehtyä ja silloin leikkaus tehdään aivan väärään suuntaan. Kyseinen ihminen voi aikuiseksi kasvaessaan tuntea olevansa aivan eri sukupuolta kuin mitä lääkäri päätti. Itse sain tietoa ensimmäistä kertaa tietoa asiasta murrosiän aikana, sillä vartaloni ei kehittynyt pojan vartaloksi. Ajattelin asian olevan aivan kamala. Yritin kaikkeni ollakseni poika ja peittelin vartaloani. Pyysin jopa lääkäriltä testosteronia, mutta onneksi en saanut.”

Mitä mieltä olet lasten sukupuolineutraalista kasvatuksesta? Siinähän kukaan ei leiki poikien tai tyttöjen leikkejä, vaan kaikki lapset leikkivät lasten leikkejä.

”Se on mielestäni hyvä asia. Tavallisestihan oletetaan kaikkien tyttöjen pitävän pinkistä ja poikien sinisestä. Tai jos sanoisin ehkä korrektimmin, pippelillisten autoista ja pimpillisten barbeista. Onhan se älytöntä. Monissa seikoissa, mitä lasten kasvatukseen tulee, huomaan usein hämmästeleväni, että kuinka idiootteja ihmisiä kakaroita hankkii.”

Että mitä että?

”Mielestäni lasten hankkimiseen täytyisi saada koulutusta. Vähän kuin ajokortti. En itse asiassa ymmärrä tuota lisääntymisvimmaa, sehän on primitiivinen tarve, en voi uskoa että kaikki lapsia hankkineet, ihan oikeasti niitä olisi tahtoneet. Sehän on narsistisuuden huipentuma, tahdotaan monistaa itseään. Itselläni tuota tarvetta ei ole. Pidän enemmän eläimistä kuin ihmisistä.”

Mitä mieltä sä muuten olet, tarvitseeko lapsi isän ja äidin? Vai kävisikö kaksi isää tai kaksi äitiä? Tai jotain muuta?

”Koko yhteiskuntahan perustuu tälle heteroavioliitolle. Se, että jotain tasa-arvoista avioliittolakia joudutaan edes jauhamaan, se on ihan käsittämätöntä sontaa.”

Mutta niin kuin lapsen kannalta?

”Siis lapsi voi kyllä joutua esimerkiksi koulukiusatuksi sen takia, että sen vanhemmat on kaksi miestä tai kaksi naista. Lapsillahan ei ole empatia juuri kehittynyt.”

Välillä kyllä tuntuu, ettei se ole kehittynyt aikuisillakaan.

”Itse asiassa lapset eivät ennen kouluikää tuomitse ketään millään muula kriteerillä kuin että onko ihminen mukava vai ei. Vasta koulussa alkaa esimerkin mukaan ihmisten karsinoihin laittaminen.”

Ja karsinoihin laitetaan ulkonäön perusteella.

”Kyllähän varmaan kaikki tietää jonkun tosi hennon miehen tai rotevan naisen. Kyllä monet näistä naisista on sellaisia, että keskiverto-Jorman lätty lätisee jos niikseen tulee.”

Oletko sä muuten koskaan vetänyt jotain lähentelevää äijää turpiin?

”On näitä muutamia miehiä ollut jotka eivät ole osanneet käyttäytyä. Yksi mua paljon isompi äijä joutui valitettavasti sairaalaan ja se nyt päätyi ihan oikeuteen asti. Kyllä mä joskus toimin vähän liiankin nopeasti jos tilanne sitä vaatii.”

Ai niin kuin esimerkiksi?

”Tossa on On the Rocksin edessä kerran yksi känninen selvästi ihan treenannut jamppa törmäsi muhun ja nostin sen sitten kurkusta rakennusta vasten. Kysyin, että eikö se osaa kävellä suoraan. Jotain se huuteli niin laitoin sen siististi asvalttiin ja menin istumaan sen päälle. Sitten annoin avokämmenellä sillä piiskaa perseelle oikein kunnolla.”

Sä vaikutat tosi määrätietoiselta ja vahvalta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oletko sä?

”Luulin olevani, kunnes lähes kolme vuotta sitten sairastuin pahaan masennukseen ja yleiseen ahdistuneisuushäiriöön. Pahimpina aikoina heti kun aamulla heräsin, tuntui siltä kuin olisin pilvenpiirtäjän katolla myrskyssä. Tätä jatkui koko ajan hereillä ollessa. Kehoni sammutti itsensä väkisin, ja pahimmillaan nukuin 18 tuntia vuorokaudesta. Tämä johti pahaan riippuvuusongelmaan rauhoittavan lääkityksen kanssa. Benzodiantsepiinit ovat kamalia, jouduin niistä vieroittuakseni hakemaan apua A-klinikalta. Nyt syön muita lääkkeitä, ja pystyn toimimaan jo huomattavasti paremmin. Kerroin tästä Facebook-päivityksissäni, ja sain paljon postia ihmisiltä jotka kärsivät vastaavista oireista, ja kiittelivät sitä että puhuin asiasta julkisesti. Eli kai olen vahva, koska uskalsin kertoa aiheesta.”

Mitä mieltä sä muuten olet tuoreesta euroviisuvoittaja Conchita Wurstista?

”Olin Conchitan voitosta erittäin iloinen, ja olin jo etukäteen varma, että hän voittaa. Jotkut pahoittivat mielensä hänen voitostaan, ja mielestäni sellaiset ihmiset eivät ole älyllisesti kovin kehittyneitä.”

Niin entinen kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara taisi olla yksi näistä mielensä pahoittaneista.

”Kyllä, hän lausahti muun muassa, että kohta euroviisuissa esitetään vammaisia ja epämuodostuneita. Se kommentti oli mielestäni idiotismin huipentuma, etenkin kun ottaa huomioon, että Asko-Seljavaara itse on lääkäri ja plastiikkakirurgian professori.”

Onko Conchita Wurst mies, joka on pukeutunut naiseksi, vai nainen, jolla kasvaa parta? Vai kenties jotakin muuta?

”Nyt täytyy muistaa, että Conchita Wurst on hahmo, jota Thomas Neuwirth -niminen mies esittää. Olen tulkinnut hänen sanomansa niin, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta siitä minkälaisiin vaatteisiin on pukeutunut tai kasvaako parta.”

Jos joku intersukupuolinen tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa hapuileva nuori lukee tätä, minkälaisia terveisiä lähettäisit hänelle?

”Sanoisin että elät hyvin erilaista aikaa murrosikäisenä kuin minä aikoinaan. Silloin ei ollut internettiä, joka on tiedon aarreaitta. Tulee aikoja, kun sinua ei ymmärretä lainkaan. Tulee aikoja, kun sinut kysymättä tungetaan aivan väärään lokeroon. Silloin sinun täytyy muistaa, että olet oman elämäsi seppä, elä rohkeasti sellaisena kuin olet. Tiedän, ettei se tule olemaan helppoa, mutta en voi antaa muutakaan neuvoa.”

Entä meille muille?

”Toivoisin myös muiden kuin intersukupuolisten käyttävän edes jonkin verran aikaa tutkiakseen aihetta nimeltään sukupuoli, ja kuinka sitä ei todellakaan voi määritellä sen perusteella mitä ihmisen haarojen välissä on, eikä aina edes kromosomien perusteella. Me intersukupuoliset joudumme elämään muiden ihmisten luomien sääntöjen ja normien mukaan. Näiden muiden ihmisten tietotason aiheen tiimoilta katsoisin olevan yhtä tärkeää kuin esimerkiksi apartheid ja sen murtuminen. Sukupuolinen syrjintä on yhtä traumatisoivaa kuin apartheid.”

Retki pesis-Suomeen

Teksti Jukka Vuorio

Hesalainen toimittaja todisti pesishistoriaa & osti Lehmänpaska-arvan.

Olen pesäpalloa pelaavan Suomen sydämessä, Vimpelin Saarikentällä.

Matkustin Etelä-Pohjanmaalle selvittämään, mistä on kyse Suomen kansallisurheilulajissa. Pelissä, jota pelataan korkeimmalla sarjatasolla sellaisissa paikoissa kuten Vimpeli, Sotkamo, Kitee ja Alajärvi, mutta ei Helsingissä, Turussa tai Tampereella.

Naiset toki pelaavat pesistä suurissakin kaupungeissa, mutta naisten Superpesistä ei media huomioi. Minäkin unohdan sen, jos en siitä itseäni alvariinsa muistuttele.

Haluan tutustua maaseudun suomalaisuuteen ja omiin ennakkoluuloihini sitä kohtaan. Olen itse kotoisin maaseudulta, pienestä Kiskon kunnasta. Niin pienestä, ettei sitä enää ole edes olemassa. Kisko liitettiin Saloon 2009, eikä se Salokaan nyt mikään varsinainen metropoli ole.

Viimeiset kymmenen vuotta minä ja Helsinki olemme syleilleet toisiamme kiihkeästi, ja olen karistanut maaseudun viimeistään päivittäisellä metromatkalla Kontulaan.

Muistoissani maaseudulla ajellaan kylänraitilla traktoreilla, perjantaisin saadaan turpiin nakkikiskalla, harrastusmahdollisuudet on rajattu jalkapalloon ja ryyppäämiseen ja lukion jälkeistä koulutusta saadakseen on muutettava muualle.

Olen viimeksi nähnyt pesäpallo-ottelun 20 vuotta sitten, kun peruskoulun ysiluokalla pelattiin Salon koulujenvälistä turnausta. Meidän ja toisen koulun jumppamaikat olivat kiinni toistensa rinnuksissa ja huusivat päät punaisina siitä, ehtikö pelaaja kolmospesälle vai ei.

Vimpelissä tunnelma on leppoisa ja aurinkoinen. Kotijoukkue Vedolla on vastassaan Joensuun Maila, joka taistelee Vimpelin kanssa pääsarjan eli Superpesiksen kärkisijoista.

Makkara tirisee avogrillissä, kesälomavaatteisiin ja Vimpelin Vedon verryttelyasuihin sonnustautuneet ihmiset parveilevat ympäriinsä. Saarikenttä sijaitsee nimensä mukaisesti pienellä saarella keskellä jokea. Joen vastarannalla, noin kahdenkymmenen metrin päässä, käyskentelee lampaita.

Pidän lampaista, mutta pesäpallosta en ole ihan varma.

Stadionilla on yleisöä tuhatmäärin. Useat syövät makkaraa. Tarjouksen mukaan kaksi makkaraa ja pullo olutta maksavat yhteensä seitsemän euroa. Se on sopuhinta. En kuitenkaan tartu tarjoukseen, koska Vimpelistä ei saa kasvismakkaraa.

Ottelun alkaessa Vimpelin pelaajat juoksevat kentälle äänekkään rock-musiikin ja yleisön aplodien saattelemina.

Kun järjestyksenvalvoja äkkää mukanani olevan valokuvaajan kameran, hän tulee tiedustelemaan ystävällisesti, mihin kuvia otetaan. Kerromme olevamme Voiman asialla.

”Onko se joku poliittinen lehti?” järjestysmies utelee.

”Ei täällä ole kuin kepulaisia ja pari kokoomuslaista”, hän jatkaa ennen kuin vastaamme.

Järjestysmiehen jatkettua matkaansa katselen yleisöä. Mietin, miltä kepulainen, kokoomuslainen tai minkä tahansa puolueen edustaja näyttää.

Vaikuttaa siltä, että identtisiltä. Kaikilla on tuulipuvut. Ajatus tuntuu rauhoittavalta.

Katselen pesiksen ja yleisön tiimellystä. Pallo lentää välillä pystysuoraan, välillä vaakasuoraan. Aurinko paahtaa. Välillä joku huutaa tuomaria sokeaksi, mutta huuto kuuluu vaimeana jostakin kaukaa.

Ajattelen kylmänä helmeilevää olutta, välillä jäätelöä. Tunnen auringon nautinnollisen hitaasti käristävän minua punaiseksi kuin rapu. Ajaudun zeniläiseen pesis-transsiin.

Tina Turnerin Simply the best kajahtaa ämyreistä ja havahdun todellisuuteen. Yleisö nousee seisomaan taputtaen raikuvasti. Tunnelma sähköistyy kuin salaman iskusta.

Yksi kotijoukkueen pelaajista on tehnyt juoksun, eli päässyt juoksemaan kolmospesältä takaisin kotipesään.

Pelissä on tullut pari muutakin juoksua, mutta ne eivät herättäneet vastaavaa reaktiota. Vimpelin pelaajat kokoontuvat juoksun tuoneen Sami Haapakosken ympärille ja nostavat Haapakosken käsivarsilleen! Ja nyt he heittävät Haapakosken ilmaan!

Ottelu keskeytetään. Olen joutunut keskelle pesishistoriallista hetkeä. Kentälle raahataan palkintopalli, jonka päälle Haapakoski nousee seisomaan. Paikallis- ja maakuntalehtien valokuvaajat räpsivät kuvia. Jopa Ylen Urheiluruutu on paikalla.

Ottelun kuuluttaja kertoo, että Haapakoski on tehnyt uuden pesisennätyksen. Hän on tuonut 648 juoksua, enemmän kuin kukaan koskaan. Sankarille ojennetaan jättikokoinen lahjakortti.

Juhlallisuudet päättyvät yhtä nopeasti kuin alkoivatkin.

Ensimmäisen jakson päätyttyä eräs Vedon makkaranmyyjistä kuulee, että olen paikalla lehtimiehen hommissa, Helsingistä asti. Hän vie lähes kädestä pitäen tapaamaan Villeä, jonka jokainen Vimpelissä tietää. Ville on entinen pelaaja ja käy katsomassa kaikki ottelut.

Osoittautuu, että Ville ei olekaan ihan kuka tahansa Ville, vaan Viljo Niemi, pesäpallon Suomen mestari vuodelta 1960 ja seitsenkertainen Itä–Länsi-tähdistöottelun pelaaja.

”Pesäpallo on Vimpelin mainosvaltti. Vaikka kunta on pieni, koko maa tietää Vimpelin Vedon. On positiivinen juttu olla tunnettu urheilusta”, Niemi kertoo.

Vaikka Niemi on vanha mies, hänen kämmenensä näyttävät siltä kuin pystyisivät yhä tarttumaan lujasti pesäpallomailaan. Niemi hymyilee ujosti puhuessaan, ja kun hän puhuu pesäpallosta, ovat sanat lempeitä.

”Olen saanut pesäpallon kautta kokea niin paljon iloa ja menestystä, ettei sitä voi verrata muuhun. Helsingin olympialaisten näytösottelussa 1952 voitimme Pesäpalloliiton joukkueen kanssa Työväen Urheiluliiton 20 000 katsojan edessä.”

Kysyn pesiskonkarilta, miksi helsinkiläiset miehet eivät osaa pelata pesäpalloa.

”Kyllä minä muistan kun Punamustat ja Pallo-Toverit pelasivat Helsingissä pääsarjaa. Olisiko siellä nykyään liikaa lajeja?”

Ottelu päättyy. Kotijoukkue voittaa, ja yleisö kaikkoaa ulos stadionilta hämmästyttävän nopeasti. Voittoa tuuletetaan vähemmän kuin Haapakosken uutta juoksuennätystä.

Ennen lähtöäni minua askarrutti, saako helsinkiläinen Pohjanmaalla turpiin. Itse ottelussa olen toitottanut helsinkiläisyyttäni monelle eri ihmiselle. Kukaan ei ole reagoinut mitenkään.

Päätän mennä aistimaan jälkipelitunnelmia ja mahdollista Helsinki-vihamielisyyttä Vimpelin keskustan Sopupeli-baariin. Se on alueen ainoa baari.

Terassilla istuu lähes kymmenen äijän kööri. Istun karpalomehun kanssa joukon jatkoksi ja jään kuuntelemaan tarinointia.

Nyt ei puhuta pesäpallosta, vaan paikallisesta teollisuudesta. Osa äijistä on tyytymättömiä siihen, että nykyään joutuu työskentelemään ulkomaalaisten kanssa ja puhumaan englantia.

Joku toteaa, että ulkomaalaisia saa lyödä. Se on oma vikansa kun tulevat tänne viemään työpaikkoja. Vimpeliläiset ovat vimpeliläisiä, ja muut ovat muita.

Kyläyhteisö muistuttaa omista kokemuksistani tiiviin yhteisön jäsenenä. Kun olin vuosikausia osa Helsingin aktivistiskeneä, me olimme oikeassa ja muut väärässä, tyhmiä tai muuten vain ärsyttäviä.

En puutu keskusteluun. Imeskelen mehuani ja äkkiä toivon, ettei kukaan keksi kysyä mistä olen saapunut. Ajattelen, että jos joku kysyy, sanon että Kiskosta. Se ei kuulosta yhtä kansainväliseltä kuin Helsinki.

Poistuessani baarista ohitan europarlamenttivaalimainosten rivistön. Auto lipuu vierelläni ja pysähtyy pari metriä edelleni. Ikkuna rullautuu hitaasti auki. Esiin työntyvät keski-ikäisen miehen kasvot.

”Mikä se on se pappi joka on ehdolla?” mies kysyy.

Ehdotan Mitro Repoa.

”No justiinsa. Mikä sen numero on, aion äänestää sitä kun se on poikamies”, mies sanoo.

Kerron numeron ja mies kiittää. Ennen kuin ehdin kysellä enempiä politiikasta ja Vimpelistä, mies autoineen lipuu kauemmas, kenties äänestämään.

Kävelen kaikessa rauhassa autolleni, ja jännittävä päivä Vimpelissä on päättynyt.

Puolitoista vuorokautta Vimpelin ottelun jälkeen olen jälleen pesäpallo-ottelussa, nyt Alajärvellä Kitron pesäpallostadionilla. Täällä pelaa Ankkurit, joka viime syksynä oli sarjan viimeinen ja melkein putosi ulos Superpesiksestä. Nytkin joukkue on aloittanut kauden tappioputkella.

Tänään Ankkurit kohtaa sarjan toiseksi viimeisen Kankaanpään Mailan. Kannatan Ankkureita päästäkseni sisälle pesäpallomaailmaan. Olen hankkinut joukkueen fanipaidan ja kannan sitä uuden pesisfanin innokkuudella. Paidassa lukee Kitron gladiaattorit.

Kun Anneli Jäätteenmäki oli eurovaalikiertueellaan Alajärvellä, hän kävi tällä samalla stadionilla katsomassa pesäpalloa ja esiintyi myös Ankkureiden Facebook-sivuilla. Siellä hän esitteli hankkimaansa Ankkureiden kannatusarpaa, joka on nimetty ihan virallisesti Lehmänpaska-arvaksi.

Nimensä arpa on saanut siitä, että Ankkureiden uniikissa arvontaideassa lehmän laidun on jaettu 5 000:een yhtä suureen numeroituun neliöön. Kun laitumelle päästettävä lehmä tekee ensimmäisen kerran tarpeensa, eli alajärveläisittäin paskoo pellolle, on voittaja selvillä.

Jäätteenmäelle vierailu Ankkureiden pelissä ja Lehmänpaska-arvan ostaminen oli kannattava keikka. Hän oli koko kaupungin äänikuningatar 1 100 äänellä ja johdatti keskustan täällä suvereeniin voittoon.

Minäkin ostan Lehmänpaska-arvan, vaikka minulle, helsinkiläisessä kerrostaloasunnossa asuvalle henkilölle, palkinnot ovat hieman epäkäytännöllisiä.

En tiedä mihin voisin sijoittaa yhtäkään pääpalkinnoista, joita ovat grillikatos, huvimaja, robottiruohonleikkuri, peräkärry, puulato, lumilinko ja trukkilavallinen leca-rakennusharkkoja.

Ottelun aikana pyrin eläytymään pesäpallokannattajan sielunmaisemaan. Minulla on fanipaitani, taputan muun yleisön mukana ja huudan kannustushuutoja Ankkureille. Takanani istuvat naiset yhtyvät kannustushuutoihin esimerkkiäni seuraten. Olen innoissani.

Äkkiä tunnen takaraivossani iskun. Kuin joku läpsäyttäisi ahvenella. Heitettiinkö minua vedellä? Onko ulkopaikkakuntalainen olemukseni liian ahdistava paikallisille?

Käännyn taaksepäin. Pari penkkiriviä ylempänä kaksi pikkupoikaa istuu päät punaisina, toisella on käsissään vesi-ilmapallon riekaleet. Pojistakin putoilee vesipisaroita.

”Se vain räjähti”, toinen selittää.

Suon heille anteeksi. Olin itsekin pikkupoikana kiinnostunut vesi-ilmapalloista. Eikä niissä aina ollut pelkkää vettä. Toivottavasti nyt oli.

Ensimmäisen jakson jälkeen suuntaan stadionin anniskelualueelle. Se on osittain piilossa. eikä ole itsestään selvää, että Kitrolla on anniskelua laisinkaan. Noin vuosi sitten kunnanhallitus ehti jo päättää, ettei täällä enää saa myydä olutta.

Alajärvelllä asuu runsaasti lestadiolaisia, ja hallituksen päätös olikin uskonnollis-moraalinen. Paikallismediassa, valtuustossa ja suljettujen ovien takana käytyjen neuvotteluiden jälkeen päätös kumottiin, ja Ankkurit saa jälleen myydä olutta.

Oluet käsissään anniskelualueelta löytyvät pohjalaisäijät Markku Kariluoma ja Jouko Jokipuro ovat seuranneet pesäpalloa aina.

Kysyn, miksi Helsingin äijät eivät pärjää pesäpallossa.

”Siellä on huonot pelaajat. Ja liikaa lajivalikoimaa”, toteaa Jokipuro.

”Kyllähän se Harkimo yritti sitä siirtoistutusta, mutta siitä ei jäänyt kuin paskaiset paperit”, Kariluoma sanoo ja viittaa Hjallis Harkimon kuihtuneeseen yritykseen luoda tyhjästä pesisjoukkue Kaisaniemen Tiikerit vuosituhannen alussa.

Tiedustelen, miksi Alajärveä pienempi Vimpeli pärjää paremmin pesäpallossa.

”Siellä on pitäjä yhden joukkueen takana ja ollaan yhteisöllisiä. Täällä Ankkureita tukee ehkä joka viides”, miehet puhuvat yhdessä.

Vaikka Alajärvellä ei ehkä olla ihan yhtä yhteisöllisiä kuin Vimpelissä, on Ankkurit täälläkin selkeästi koko kaupungin joukkue.

Kitron 4 000 katsojan stadion on rakennettu lähes kokonaan talkoovoimin, ja kaikki tämänkin ottelun työntekijät ovat vapaaehtoisia. Suurten kaupunkien ammattilaislätkäjengeiltä talkoohenki on täysin kadonnut.

Ankkurit häviää ottelun. Katselen, kuinka Kankaanpään pelaajat hyppivät ringissä. Alkaa sataa, ja väki kaikkoaa Kitrolta nopeasti. Minä jään hetkeksi pohtimaan, mitä olen oppinut Etelä-Pohjanmaalla.

Pohjalaiset kyläyhteisöt ja helsinkiläiset punavihreät tukevat kukin omiaan mukisematta ja intensiivisesti, paitsi jos lipeää ruodusta.

Elämä on kuin pesäpallopeli. Koppeja, huteja, paloja ja joskus kunnari, joka tyhjentää kaikki pesät. Ihminen tarrautuu mailaan ja yhteisöön, yhteisö ihmiseen.

On aika palata Helsinkiin.

Artikkeli on julkaistu myös Voimassa 6/2014.

Ratsian punk on iloa, toivoa & energiaa

Teksti Jukka Vuorio

Suomipunkin legenda puhalletaan henkiin Jyri Honkavaaran elämän ja teot esittelevässä musiikkinäytelmässä.

”En osaa käyttää hienoja sanoja,/en osaa laulaa näppäriä valheita,/en haluu kosmiseksi herätä,/musta on hauskempaa/tehdä kielioppivirheitä/Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia/tää on mun elämää eikä eliittiviihdettä!”

Helsingin Kellariteatterin lava rytisee ja natisee kun Antti Laukkarinen (rummut ja laulu) ja Tomi Alatalo (kitara ja laulu) harjoittelevat Täynnä elämää -musiikkinäytelmän läpimenoa.

Miehet näyttelevät kahdestaan koko Jyri Honkavaaran aikuisiän tarinan.

Tarinan, joka teatterilavalla on yhtä aikaa innostava, hauska ja surullinen. Innostavaa on se, miten Rockin SM-kisat keväällä 1979 voittaneen Ratsian henki ja sielu Jyri Honkavaara toi Pihtiputaalta koko Suomen tietoisuuteen jotain uutta ja erilaista. Hauskaa on se, kuinka Laukkarinen ja Alatalo onnistuvat luomaan mukaansatempaavan, runsaasti nyansseja tarjoavan punkkulttuurihistorian elämyksen ja surullista puolestaan kirkkaan, ideoita pulppuavan Honkavaaran mielen puutuminen alkoholin ja muiden päihteiden myötävaikutuksella.

Honkavaara kuului vuosina 1979–1982 rock-lehtien ykkösjulkkisten sarjaan. Silti hänen vuosistaan Ratsian jälkeen tiedetään vain vähän. Päihdekeskeistä elämää Ratsian jälkeen viettänyt Honkavaara kuoli helmikuussa 1997.

”Hänellä oli lyhyt, mutta täysipainoinen ura julkisuudessa. Tämä on Honkavaaran arkea, mutta myös suomalaisen 70-luvun showbisneksen arkea. Kummastakin oli glamour kaukana. Se on yhtä aikaa hauskaa ja traagista”, näytelmän isä ja käsikirjoittaja Jyrki Pylväs kertoo.

Kuten kaikkien, myös Honkavaaran elämässä oli ratkaiseva hetkiä, joissa ihminen seisoo tienristeyksessä vaille opastekylttiä. Rockin SM-kisojen voitto vei artistin kohti huippua, Pihtiputaan kotimaisemista poistuminen oli siirto toiseen suuntaan.

”Helsinkiin muuttaminen oli iso käännekohta. Ihmiset jotka välittivät hänestä, yrittivät saada Honkavaaraa muuttamaan takaisin maalle. Pihtiputaalla hänellä oli aikaa tehdä hyvää taidetta, Helsingissä oli aina joku hihassa repimässä vetämään päätä täyteen. Hän oli liian urbaani maalle, mutta Helsinkiin liian maalainen.”

Honkavaaran säveltämät ja sanoittamat kappaleet Ratsian debyyttilevylle ovat poikkeuksellisen energisiä, yhdellä sanalla kuvattuna toiveikkaita. Ristiriita myöhemmin seuranneen synkeän elämän kanssa on vahva.

”Siinä on kontrastia, joka tekee tarinasta erityisen mieleenpainuvan. Kyllä se saa miettimään omaakin taiteen tekemistä ja elämää. Jyri Honkavaara oli vain pieni ihminen, siis sossun asiakas suuren osan elämästään. Ja juuri siksi on tervettä, että me käsittelemme hänen elämäänsä samanlaisella vakavuudella kuin muut käsittelevät Sibeliusta. Honkavaara on samanlainen suomalainen suurmies.”

Suosituimmassa vaiheessaan Ratsia teki lähes 200 keikkaa vuodessa. Nyt näytelmä lähtee kiertueelle ympäri Suomea, ennen vappua kiertuekalenterissa oli kahdeksan paikkakuntaa.

”No niinhän bändit tekevät, lähtevät rundille. Se sopi tämän näytelmän henkeen niin täydellisesti, ettei muunlaista toteutustapaa oikeastaan edes mietitty.”

Ohjaaja Perttu Leinonen ihastui nuoren Honkavaaran idealistiseen maailmankuvaan.

”Kyllä mä olin Lontoon skidit kuullut, mutta vasta tän projektin myötä aloin tutustua tuotantoon. Ja hurahdinkin sitten Ratsiaan ihan kunnolla. Tuntui raikkaalta, että joku on tosissaan. Toivottavasti jotain tuosta ajasta tulee vielä takaisin, nykyäänhän kaikki on vain ironista.”

Netin keskustelupalstoilla liikkuu monenlaisia huhuja liittyen Jyri Honkavaaran kuolemaan. Varmaa on vain, että taiteilijan elämä päättyi Helsingissä Honkavaaran ollessa 37-vuotias.

Mutta onko sillä väliä miten hän kuoli? Tärkeintä on se, mitä hän elämässään teki. Honkavaaran kynästä ja kitarasta syntyi sykähdyttävän hyvää punkrockia, joka muovasi yhdessä muiden alan pioneerien kanssa kokonaisen sukupolven. Honkavaara teki liikuttavaa taidetta, joka yhä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen pursuaa sellaista energiaa, että se antaa iloa ja toivoa nykypäivän ihmisellekin.

Circus Maximus: Täynnä elämää – balladi Jyri Honkavaarasta, esitykset 2. & 4.5. Helsinki, 7.5. Lahti, 8.5. Tampere, 9.5. Pori, 10.5. Turku, 15.5. Riihimäki, 16.5. Orimattila, 17.5. Hämeenlinna, 18.5. Helsinki. Katso muut esitykset ja tarkemmat tiedot http://taynnaelamaa.tumblr.com/

Ihan kreisit päivät

Teksti Jukka Vuorio

Suomalaiset tykkäävät ryysiksestä ja melkein normaalihintaisista tavaroista.

En tiedä mutta kuulin kavereilta, että Stockmannilla on meneillään Hullut Päivät. Silloin Suomen suurimmassa tavaratalossa on viiden päivän ajan alennusmyynti.

Eivät ne päivät minua ärsytä tai haittaa, mutta en ymmärrä niitä.

Eikös Stockmannilla käydä ostoksilla siksi, että siellä on vähän kalliimpaa kuin muualla? Että voidaan näyttää itselle ja etenkin muille, että minulla on varaa käydä täällä.

Eikö alennusmyynti vie vähän niin kuin pohjan koko siltä kalliissa kaupassa käymisen idealta? Silloinhan kaikenmaailman tavalliset pulliaiset pääsevät ostamaan normaalisti kalliita tavaroita melkein normaaleilla hinnoilla.

Jos ideana on se, että saa tavaroita halvemmalla kuin muina päivinä, niin ei siihen Hulluja Päiviä tarvita. Tuolla on kuulkaa ihan vuoden ympäri auki kauppoja, joista saa joka päivä halvalla.

Eikö tavallaan olisi loogisempaa, että Stockmannin Hullut Päivät olisi tapahtuma, missä hinnat olisivat viiden päivän ajan vielä tavallistakin kalliimmat? Silloin vasta olisikin aikamoista kulkea tuolla kaupungilla Hullut Päivät -muovikassin kanssa. Minä ainakin säästäisin tämän vuoden muovikassin, ja sitten ensi vuonna voisin kuljeskella sen kanssa ikään kuin olisin joku varakas henkilö. Kävisin Alepassa ja laittaisin ruokaostokset Stockan muovikassiin.

No sitten kuulin kavereilta myös, että Hullut Päivät on jeppis ja jepulis asia siksi, että silloin saa merkkituotteita halvalla. Toistamatta enää yllä olevaa pohdiskelua Stockasta ja hinnoista, eivätkös kaikki tuotteet ole merkkituotteita? Pirkka ja Rainbow ovat merkkituotteita, ja ainakin näin Itä-Helsingistä katsottuna muuten hemmetin hyviä.

Yritin muuten oikein kovasti miettiä, että mitä muita merkkejä minä edes tiedän kuin Pirkka ja Rainbow. Keksin ainoastaan kalsarimerkki Blackhorsen.

Vaikka toisaalta on luonnollista, että suomalaiset tykkäävät Hulluista Päivistä. Siellähän on aina älyttömästi väkeä, ja suomalaiset jos ketkä tykkäävät ryysiksestä. Sehän todistetaan joka kerta tuhansien ihmisten toimesta, kun jossakin avataan uusi myyntihalli, mistä sata ensimmäistä saa ilmaisen ämpärin tai sateenvarjon tai sählymailan alennuksella.

Sinne on ängettävä, vaikka ilmaisen ämpärin hinta olisi usean tunnin jonottaminen räntäsateessa. Mutta hei, kun halvalla sai!

Kun kotikaupunkini Salon kauppakeskus Plazaan avattiin joitakin vuosia sitten lisärakennus, tarjolla oli muistaakseni juurikin ilmaisia sateenvarjoja. Ryysis, ilmaiset sateenvarjot ja liukuportaat oli vaarallinen yhdistelmä. Useampia seniorikansalaisia vietiin lopulta terveyskeskukseen paikkailtavaksi.

Aika hullu päivä sekin, muuten.

Minä ja kissani Muska

Teksti Jukka Vuorio

Sellainen omistaja kuin kissa, vai miten päin se nyt meni?

Minulla oli tuossa syksyllä internetin treffipalstalla treffi-ilmoitus. Se oli muuten ihan asiallisesti laadittu, mutta se päättyi sanoihin, ”jos et tykkää kissoista niin painu helvettiin ja kuole”.

Minulla on kissa nimeltä Muska. Se on neljävuotias, harmaa ja valkoinen ja rakastan sitä kovasti.

Kirjoittaessani tätä juttua istun kotonani punaisella sohvalla ja Muska nukkuu vieressäni samalla sohvalla.

Minusta minä ja kissani Muska muistutamme toisiamme monin tavoin. Joillakin tavoin olemme myös erilaisia. Aion nyt kertoa siitä, miten muistutamme toisiamme ja miten olemme erilaisia.

Tämä kirjoitus sai alkunsa, kun muutama viikko sitten ostin Muskalle leluksi kissa-laserin. Tai virallisesti laserosoittimen. Ne sellaiset kai nykyään korvaavat esimerkiksi vanhat kunnon karttakepit.

Laserpistettä voi osoittaa lattioita ja seiniä pitkin ja sitten kissa innokkaasti juoksee pisteen perässä. Mutta vaikka kissa kuinka huhkisi ja huitoisi, se ei koskaan voi saada valopistettä kiinni. Laserosoitinta heilutellessani en voinut olla ajattelematta, kuinka kissan laserin jahtaaminen muistuttaa itseäni juoksemassa rahan perässä. Alan nimittäin olla melko vakuuttunut, että vaikka kuinka huhkin ja huidon, en koskaan tule nappaamaan rahaa, ainakaan niin, että se todella jäisi minun näppeihini.

Jotta kissani ei stressaantuisi, leikin sen kanssa välillä myös tavallisella fyysisellä kissanlelulla, jonka saa napattua konkreettisesti tassuihin. Vähän sama juttu kuin minun rahanjahtaamisessani. Välillä joku lehti antaa minulle jonkun jutun kirjoitettavaksi, ja saan siitä hetkeksi sen verran rahaa, etten tyystin stressaannu.

Muska asuu minun ja kämppikseni kerrostalokaksiossa. Minä ja tämä asunto muodostamme kissalle täydellisen suojan vaarallista maailmaa vastaan. Muskalla on aina ruokaa, sillä ei koskaan ole todellista vaaraa (vaikka se pölynimuria pelkääkin enemmän kuin minä Putinia ja Obamaa yhteensä, eli aika pirun paljon) ja jos se voi huonosti, vien sen lääkäriin huomattavasti aiemmin kuin itseni.

Kun meille tulee vieraita, Muska menee vaatehuoneeseen piiloon. Eikä siinä mitään, joskus minunkin tekisi mennä. Ei ehkä kotona, mutta etenkin työelämässä. Ja olen minä joskus mennytkin vessaan piiloon odottelemaan, että tämäkin päivä loppuisi ja pääsisin kotiin kissani kanssa.

Näen hieman ontuvan, mutta silti tarpeeksi pätevän analogian kissan elämästä tässä asunnossa verrattuna omaan elämääni pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Olemme turvassa. Mutta on meillä varmaan hemmetisti myös tylsempää kuin serkuillamme jossain Rion tai Valparaison kaduilla ja takapihoilla. Elämmekö täysillä? Tuskin. Mutta en kyllä ole edes varma haluaisinko edes ”elää täysillä”, jos se tarkoittaa jatkuvaa epävarmuutta.

Muskalle olisi tarjolla kaikenlaista tuoretta ja prosessoimatonta proteiinia, kuten jauhelihaa (raakana ja paistettuna) ja silakkafilettä. Ei kelpaa. Muska tykkää tunnetun kissaruokamerkin halvoista ja oikeaan ruokaan verrattuna epäterveellisistä kissannappuloista. Ymmärrän kissaani hyvin, sillä minullekin olisi tarjolla lähimarketissa vaikka mitä terveellistä, eikä ruoka ole edes kallista jos itse malttaa kokata halloumit, kaalit, sipulit ja porkkanat. Silti tekisi mieli valita pakastepitsaa, kaljaa ja sipsiä.

Muska herättää minut aamuisin vähän yli seitsemän. Se nuolee kasvojani, kehrää voimakkaasti ja painelee tassuillaan rintaani. Kun nousen ylös sängystä, Muska juoksee äänekkäästi maukuen edelläni keittiöön ja vaatii halpoja kissannappuloita kuppiinsa. Valutan sille joka päivä tuoretta vettä, mutta Muska ei juo omasta vesikupistaan koskaan. Sen sijaan Muska juo joka päivä minun sänkyni vieressä olevasta vesikannusta. Siitä huolimatta valutan kissalle joka päivä uutta vettä sen omaan vesikuppiin. En tiedä miksi. Eihän se siitä tosiaan koskaan juo. Elämässäni on varmaan paljon asioita, joita teen rutiininomaisesti, mutta jos pysähtyisin miettimään miksi, en ehkä osaisi vastata.

Yhteenvetona: kissat on best ja kissa-allergia on sairaus mitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään!

Ja tuli minulle kissoista muuten mieleen vielä sellainenkin juttu, että eräs omista esikuvistani on tällä hetkellä Pekka Töpöhäntä. Pekka kohtaa välillä vaikeuksia ja epäreiluutta. Silti Pekka ei katkeroidu eikä luovuta, vaan hetkellisen töpöhännälle pyllähtämisen jälkeen painaa päälle vaan. Hieno mies… eikun kissa!

Pienenä Muska oli tosi pieni.

Muska-kissa eteisen kaapin päällä.

Kun eräs päivä kävelin kylppärin ohi, siellä näytti tältä.

Minä ja Muska.

Ihanaa joulunodotusta!

Teksti Jukka Vuorio

Kirjoittaja on sydämeltään jouluihminen ja kaipaa lisää joulun tuntua kauppakeskuksiin.

Mitkä ovat varhaisimpia joulumuistojanne? En ole oikein varma omistani, että ovatko ne oikeita muistoja vai muistanko minä vain ne valokuvat niistä varhaisista jouluista. Mutta ainakin sen minä muistan, kun Suomi eli helvetinmoista nousukautta, minä olin kymmenen vuotta vanha, aattoilta lopuillaan ja itkin huoneeni lattialla älyttömän lelukasan keskellä. Itkin, koska olin saanut niin paljon leluja, etten tiennyt missä järjestyksessä niillä leikkiä.

Niin, olin herkkä lapsi. Itkin ilosta ja surusta, milloin mistäkin. Olin pullea ja herkkä. Pullea ja herkkä lapsi aina kyynel silmässä. Nykyään itken lähes pelkästään liikutuksesta Raimo Helmisestä tai Diego Maradonasta kertovia urheiluvideoita katsoessani, vaikka kyllä minä oikeastaan mielellään itkisin yhä muistakin syistä.

Ala-asteen joulukuvaelmassa olin Joosef, Jeesuksen isä. Vai onko se isäpuoli, en tiedä. Jumalahan se oikea isä on. Maria ja Joosef eivät olleet harrastaneet seksiä, Maria tuli raskaaksi ja sanoi Joosefille, että Jumala on sen lapsen isä. Joosef uskoi. Ketään ei kivitetty. Nykyään tuntuu, että aina arabimaailmassa ollaan koko ajan kivittämässä tai ainakin ruoskimassa joku. Tai ehkä länsimainen media vain luo sellaista kuvaa, en tiedä. On niin paljon asioita mitä en tiedä. Jumala tietää kaiken.

No kuitenkin, olin kahdeksanvuotias Joosef, seisoin lavalla hikoilemassa ja tuijotin kahdeksanvuotiaan Marian sylissä ollutta muovista Jeesusta. Hikoilin ja tuijotin. Luulen, että isän tai isäpuolen ominaisuudessa vähän rakastinkin muovista lastani. Niin kuin kahdeksanvuotias voi lastaan rakastaa. Lopulta pääsin pois lavalta ja tilalle tulivat tiernapojat. Yhden naama oli värjätty mustaksi, koska murjaanien kuningas on musta. Musta kuin murjaani. Lopuksi Knihti kertoi tappaneensa tosi paljon lapsia ja sitten tiernapojat ylistivät laulullaan Jumalaa, jonka poikaa Knihti ei kuitenkaan onnistunut tappamaan.

Tiernapoikien jälkeen juhlaan saapui illan pääesiintyjä. Ei nyt sentään Jeesus, hänhän oli lavalla, tosin muovisena, jo joulukuvaelmassa. Pääesiintyjä on Joulupukki. Kristityt viettävät joulua juhliakseen Jeesuksen syntymäpäivää. Juhlarituaali on mielenkiintoinen. Syntymäpäivän aattona Joulupukki vierailee kristittyjen kodeissa ja joulujuhlissa ja jakaa lahjoja niille, jotka ovat eläneet Raamatun oppien mukaan. Vai miten se meni?

Joulua moititaan usein kaupallisuudesta. Onko se totta? Kävin keskiviikkona tutustumisretkellä Itiksen kauppakeskuksessa ottamassa selvää, kuinka joulu näkyy Suomen suurimmassa kauppakeskuksessa.

No, ei se juuri näkynyt. Liikkeiden näyteikkunat olivat aivan tavallisen syksyisen näköisiä. Samat photoshopatut muijat ja äijät täydellisinä. Cooleina, ei juuri hymyilemässä. Hymyileminen ei ole coolia. Paitsi jotenkin tuhmasti ja viekoittelevasti hymyileminen. Paitsi että todellisessa elämässä kukaan ei ikinä onnistu hymyilemään viekoittelevasti, ainoastaan nolosti. Vaikka voiko aito hymy toisaalta koskaan olla nolo? En tiedä, luulen, että ei voi.

Kauppakeskuksen käytäville oli toki raahattu ja ripustettu massiivisia, kimaltavia koristeita. Oli jättimäinen valosta tehty joulukuusikin. Joulukuusen juurella oli tyhjä tuoli ja tuolin ympärillä lahjapaketteja. Minä istuin tuoliin. En tiedä olisiko siihen saanut istua. Pyysin ystävääni ottamaan tilanteesta kuvan. Kuvittelin järjestyksenvalvojia ajamassa minua pois siltä tuolilta. Mutta niin ei käynyt.

Kuva: Antti Meriläinen.

S-Marketissa sentään soi joulumusiikki. Kappale on Bing Crosbyn vanha It’s Beginning to Look Like Christmas jonkun suomalaisen jantterin suomeksi esittämänä, en tunnista kenen. Kaupan valikoimat eivät ole erityisen jouluisia. Joulukinkkua kyllä olisi, mutta en syö sitä. Kun katselee Oikeutta eläimille -yhdistyksen jo vuosia julkisuuteen yhä uudelleen toimittamia videoita, ei tarvinne edes kysyä, miksi en syö kinkkua. Mutta joulupuuroa minä syön. Ja manteleita. Se, joka saa puurosta mantelin, voittaa joulupuuron syönnin. Minusta yhteiskunnassamme kaikkien puurolautasella tulisi olla manteli.

No ei nyt tällä kertaa muuta. Valkoista joulua kaikille, mutta ei sillä tavalla ikävän rasistisesti vaan ihan vaan säiden puolesta!

Nauta, ihmisen paras kaveri

Teksti Jukka Vuorio

Nauta on eläin, jonka lihaa ihmiset syövät, juovat sen vasikalle tarkoitetut maidot, tappavat ennen aikojaan ja lopuksi pukeutuvat eläimen nahkaan. Eläimen kannalta diili on surkea, ihmisen kannalta mahtava – sikäli kun tämänlaista toimintaa nyt voi mahtavaksi sanoa. Tästä kertoo Naudan Historian Museo.

Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson kertovat Helsingin Kaapelitehtaalla Toisten historia -hankkeensa näyttelyssä naudan historian ennen ihmistä, ihmisen kanssa ja ihmisen jälkeen. Toimittaja Jukka Vuorio tutustui näyttelyyn yhdessä Laura Gustafssonin kanssa.

Näyttelyesineiden joukossa on erilaisia välineitä, millä nautaa voidaan mitata. Onko eläinsuhteemme mittauskeskeinen? Eläimen arvo mitataan kiloissa ja senteissä?

”Mittaamista ei ole vain nautasuhteessa. Kaiken mittaaminen tuntuu olevan ihmisen olemassaolossa aika keskeinen asia. Luolamaalauksissa mitataan jo asioita. Sitten yritetään keksiä mittayksikköä hyvinvoinnille. Että miten sitä voisi mitata.”

Eläintuottajien taholta kuuleekin usein väitteen, jonka mukaan eläin voi hyvin silloin kun se syö ja…olikos niitä vielä jotain muitakin perusteita?

”Syö ja on hengissä ja seisoo omilla jaloillaan. Varmaan ne riittävät tuottajien mittariksi. Mutta se on olemassaoloa, ei hyvinvointia. Pitäisi ymmärtää, että jos joku tyyppi seisoo paikallaan kuukausi- tai vuosikaupalla, ja sen ainut tehtävä on tuottaa jatkuvasti jotain hyödykettä, niin… No, ei kukaan haluaisi sellaista omalle kohdalleen.”

Eläintuottajien kuvaama väite hyvinvoinnista menee sellaisenaan kuitenkin usein läpi median ja sitä seuraavien ihmisten taholta.

”Suomalainen media on tosi konsensushakuinen. Epämiellyttävistä rakenteellisista totuuksista ollaan mieluummin hiljaa. Kun Oikeutta eläimille -yhdistys tuo julki jonkun eläintuotantoa ikävästi kuvaavan videon, niin se näytetään ja hetki jeesustellaan ja lopulta sanotaan, että ne kuvat olivat poikkeustapauksista. Mutta eivät ne mitään poikkeustapauksia ole. Tuottajat tekevät enimmäkseen lain mukaan ja silti eläin kärsii. Eli ongelma on lainsäädännössä ja näissä koko vit…sin rakenteissa, mitkä sallii tai vaatii elävän olennon olevan kone.”

Meille myydään yhä sellaista 1950–60-luvun tuotantoeläinkuvastoa, missä eläimiä on vain muutamia per tila ja ne ovat onnellisia pellolla tai ainakin kivasti navetassa. Mutta todellisuudessahan eläimet ovat tuhansien yksilöiden halleissa.

”En minä usko, että tuohon aikaan tuotantoeläin oikeastaan voi sen paremmin kuin nykyäänkään.”

Ainahan sitä 50-lukua kuitenkin muistellaan, että silloin eläin oli yksilö ja voi hyvin ja kaikki oli maailmassa paikallaan muutenkin.

”Mutta eihän se ole totta. Lehmät elivät parsinavetoissa ja tietenkin niitä pidettiin tuotantovälineinä silloinkin.”

Kai se nostalgisointi johonkin perustuu?

”Ei se mihinkään perustu. Ei mikään ollut ennen paremmin. Nykyaikaisissa navetoissa voi tavallaan nähdä paljon hyviäkin puolia. Joku tilava pihattonavetta missä on lypsyrobotti on paljon parempi kuin että eläin olisi koko ajan paikallaan. Mutta tuotantoa ja hyväksikäyttöä sekin on. Enkä mä koe, että se on koskaan ollut perusteltua.”

Perusteluista puheen ollen, eläinaktivistien täytyy joka käänteessä perustella omaa toimintaansa. Mutta milloin viimeksi on perusteltu sitä, miksi eläinten tuottaminen, hyväksikäyttö ja tappaminen on hyväksyttävä asia?

”Viime aikoina en ole kuullut sille mitään perusteluita. Kai se virallinen perustelu on, että joo ikävä juttu, mutta näin täytyy tehdä, että talous pyörii. Että saadaan rahaa. Aina kaikki pakot perustellaan taloudellisella voitolla. Nykyään tiedostetaan, että muutkin eläimet kuin ihminen on kärsimykseen kykeneviä ja perustaa perheitä ja sosiaalisia suhteita ja leikkii ja vaikka mitä. Mutta ne eivät ole ihmisiä ja niillä voi tehdä rahaa.”

Laura Gustafsson & Terike Haapoja: Naudan Historian Museo Helsingin Kaapelitehtaan Valssaamolla 10.12. saakka, avoinna joka päivä 12–18.

_______________

Aktivisteilta taas uusi salavideo

Oikeutta eläimille -yhdistys julkaisi 4.12. uuden salaa kuvatun videon Jokioisissa sijaitsevasta navetasta. Kuvat ovat yhdistyksen mukaan tältä kuulta. Tilalla nautoja pidettiin joko kaulastaan kiinni kytkettyinä tai pienissä karsinoissa, eivätkä ne kyenneet liikkumaan juuri lainkaan.

”Kyseessä ei ole yksittäistapaus, vaan tämä on normaalia – joskin suljettujen ovien takana tapahtuvaa – karjanpitoa”, järjestö kommentoi tiedotteessaan.

Video ja kuvat löytyvät osoitteesta: www.elaintehtaat.fi/navetta-jokioisissa-joulukuu-2013

Minä ja Jari Sarasvuo

Teksti Jukka Vuorio

Kirjoittaja haluaa isona olla Jari Sarasvuo.

Tällä viikolla Jari Sarasvuo saarnasi Kallion kirkossa. Kansa ja media haltioituivat, vihaajat vihasivat niin kuin aina ja kaiken yllä tyynenä loisti itse Jari Sarasvuo. Me muut, me harvat jotka emme haltioituneet, vihanneet tai tyynenä loistaneet, me yritämme yhä ymmärtää ajatuksiamme ja tunteitamme, että mitä mieltä me oikein olemme Jari Sarasvuosta ylipäätään. Siksi minä olen miettinyt tällä viikolla Jari Sarasvuota tosi paljon. Ja kuten aina kun mietin jotain henkilöä, minä peilaan häntä itseeni.

Jari Sarasvuo on yhtä aikaa rehvakas ja itseironinen. Hänen eräs keskeinen ajatuksensa on huomiotalous. Huomiota ja taloutta. Niitä hän osaa hoitaa osakseen, ja tilauksesta epäilemättä muillekin. Oma keskeinen ajatukseni on paljon melua tyhjästä, mikä käytännössä on sama ajatus kuin Jari Sarasvuolla.

Minä olen toimittaja. Jari Sarasvuokin on taustaltaan toimittaja. Joskus häntä sanotaan tv-juontajaksi tai selfhelp-guruksi tai oikeastaan vaikka miksi, mutta ytimeltään hän on yhä toimittaja. Hyvä toimittaja.

Kerran törmäsin vanhaan Suomen Kuvalehteen. Tosi vanhaan. Ehkä kaksikymmentä vuotta vanhaan Suomen Kuvalehteen. Siihen ei ollut haastateltu Jari Sarasvuota, mutta Jari Sarasvuo oli kirjoittanut siihen elävän, kiihkeän reportaasin. En muista siitä kovin paljon muuta kuin että se oli elävä ja kiihkeä. Jos oikein pinnistän, niin Jari Sarasvuo taisi seikkailla siinä reportaasissa Itä-Helsingin yössä. Ehkä Kontulassa. Tai ainakin Helsingin yössä.

Minäkin tykkään tehdä ja kirjoittaa kiihkeitä ja eläviä reportaaseja. Ja seikkailla yössä. Kontulan, tai ainakin Helsingin yössä. Jari Sarasvuo tykkää puhua suurille yleisöille, ja minäkin tykkään, vaikka ei minua koskaan olekaan sentään ollut täyttä kirkkosalia kuuntelemassa. Tykkään myös kuunnella kun Jari Sarasvuo puhuu. Ja luulen, että Jari Sarasvuokin tykkää kuunnella, kun Jari Sarasvuo puhuu.

Kun minä olin vielä teini, Jari Sarasvuolla oli jo telkkarissa oma keskusteluohjelma, Hyvät, pahat ja rumat, ja siinä keskusteluohjelmassa oli hyvä ja kova meininki. Siellä tehtiin kaikkea mitä Suomen telkkarissa, varsinkaan valtakunnanverkossa, ei ollut ennen tehty. Sarasvuo sekakäytti alkoholia ja pillereitä suorassa lähetyksessä, teki rohkeita revolverihaastatteluita julkkiksista ja otti nyrkkeilymatsin Simo Rantalaisen kanssa.

Alle vuosi suositusta tv-ohjelmasta lähtemisen jälkeen ilmestyi Jari Sarasvuon ensimmäinen kirja, Sisäinen sankari. En ole vielä lukenut sitä, mutta kyllä minä sen vielä tänä vuonna luen. Ehkä minä lähetän Jari Sarasvuolle oman lätkäkirjani, ja sitten hän lukee minun kirjani. Hän lukee minun kirjani ja minä luen hänen kirjansa.

Ehkä hän alkaa seurata minua Twitterissä ja minä alan seurata Jari Sarasvuota. Kaikki on mahdollista. Minä tiedän sen ja jos joku todellakin tietää sen, niin Jari Sarasvuo.

Jari Sarasvuolla on kuulemma edelleenkin televisiossa oma keskusteluohjelma, mutta en minä sitä ole nähnyt. Minulla ei ole televisiota. Sen ohjelman nimi on Sarasvuo. Se on hyvä nimi. Se kertoo kaiken oleellisen. Että Jari Sarasvuo on telkkarissa ja puhuu. Joku vieras tai vieraitakin hänellä käy, mutta ihan pohjimmiltaan vieraiden rooli on antaa kaikupohja Jari Sarasvuon ajatuksille. Minä toivoisin, että sen ohjelman nimi olisi Jari Sarasvuo. Se olisi vielä parempi nimi. Jos minulla joskus on ohjelma, niin teen kaikkeni, että sen nimi olisi Jukka Vuorio.

Jari Sarasvuolla on paljon rahaa. Hän on varmaan halunnut sitä tosi paljon. Ei hänellä muuten sitä olisi niin paljon. Ihmisen täytyy haluta jotain asiaa tosi paljon saadakseen sen. Tai no ei nyt vaikka karkkipussia tarvitse haluta kovin paljon sen saadakseen, mutta sitäkin sentään vähän. Minulla ei juurikaan ole rahaa, eikä sen puoleen kyllä karkkipussejakaan, mutta olen silti aika onnellinen.

Sanotaan, että raha ei tee onnelliseksi. No, ei se kyllä onnettomaksikaan tee. Jos saisin nyt puhtaana käteen viisituhatta euroa, olisin vähän onnellisempi. Mutta noin pääpiirteissään, ihminen tekee itsensä joko onnelliseksi tai onnettomaksi. Sitä voi huijata itsensä ajattelemaan, että jos minulla olisi paljon rahaa, sitten minä olisin onnellinen. Tai sitten kun minä laihdun kaksikymmentä kiloa, tai sitten kun minä sitä tai tätä. Sitten kun. Mutta Jari Sarasvuo ei elä sitten kun -tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt.

En tiedä miksi monet tuntuvat pitävän Jari Sarasvuota suomalaiselle yhteiskunnalle enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Lueskelin tuossa hänestä tehtyä haastattelua yhdeksän vuotta vanhasta Imagesta. Silloin kaikki oli vielä suomalaisessa työelämässä ja yhteiskunnassa hyvin, ainakin jos tilannetta verrataan tämän hetken tilanteeseen.

Siinä haastattelussa Jari Sarasvuo puhui todella hyvältä kuulostavia asioita. Niin kuin vaikka että työnantajan pitää luoda työntekijöille turvaa, rauhaa, iloa ja toivoa, eikä pelkoa ja pakotteita. Minusta tätä yhdeksän vuotta ajatusta tulisi kuunnella nyt enemmän kuin koskaan. Ei muuten nimittäin ole tehokas työntekijä sellainen, joka pelkää ja murehtii.

Minusta Jari Sarasvuo on kaiken kaikkiaan tosi mahtava ja hieno asia. Jari Sarasvuo ja Cheek, mahtavia kummatkin. Ja Vesa Keskinen, hän se vasta hieno ja mahtava asia onkin. Maailma tarvitsee heitä kaikkia, ainakin minun maailmani. Heidän ansiostaan minä todella uskon, että kaikki on mahdollista.

Sikatiloilla edelleen kaikki päin helvettiä

Teksti Jukka Vuorio

Maataloustuottajia ahdistaa, koska alan arkipäivää esitellään julkisuudessa.

En oikein tiedä mitä mieltä minä olen hyväntekeväisyydestä. Eikös se kuulosta toiminnalta, missä laitetaan lantti joulupatakeräykseen ja toinen nälkäpäiväkeräykseen ja muuten ollaan kuin ellun kanat tai siat pellossa? Jotain, minkä ansiosta hyväosaiset voivat henkisesti paremmin voidessaan itselleen merkityksettömällä summalla tukea ihmisiä, joita eivät elävässä elämässä koskaan tapaa?

On ihmisiä, jotka harrastelevat muutaman kerran vuodessa hyväntekeväisyyttä Movemberin tai Nenäpäivän tai jonkin muun hauskan mutta epämääräisen kampanjan kautta. Ja tietenkin tykkäävät Facebookissa romanialaisista koirista ja kiinalaisista karhuista.

Ja sitten on ihmisiä, jotka uskaltavat todella vaikuttaa asioihin. Ihmisiä, jotka nousevat öljynporauslautoille protestoimaan yhteisen maailmamme puolesta tai öisin eläintuotantotiloille kuvaamaan materiaalia siitä, miten ruuaksemme kasvatetut eläimet todella voivat. Ja kuten jälleen keskiviikkona MTV3:n 45-minuuuttia ohjelman ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen samana iltana avattujen Eläintehtaat.fi -sivuston kautta nähtiin, niin kaikista eläintuotantoalan kauniista puheista huolimatta mikään ei ole kuudessa vuodessa muuttunut.

Siitä on nyt nimittäin kuusi vuotta, kun OE ensimmäisen kerran toimitti kovan mediakohun saattelemana julkisuuteen kuvamateriaalia kotimaisilta sikatiloilta. A-Studio näytti kuvat ja lukuisa joukko suuria sanomalehtiä seurasi heti seuraavana päivänä perässä. Kuluneen kuuden vuoden aikana OE on toistanut tempun useaan otteeseen.

Nyt Maa- ja metsätaloustuottajien Keskusliiton MTK:n kertoo, että tuotantotilojen omistajat ovat ahdistuneita. He ovat ahdistuneita, koska eläinoikeusaktivistit tekevät kampanjaa eläinten oikeuksien puolesta ja kiertävät ympäri Suomen tehotuotantotiloja kuvaamassa kiistatonta kuvamateriaalia siitä, että tuotantoeläimet eivät voi hyvin. Ne voivat itse asiassa aivan helvetin huonosti.

Ihan äkkiseltään tämä kuulostaa siltä, että tuottajat ovat ahdistuneita siksi, että eläinaktivistit paljastavat jatkuvasti epäkohtia ja eläinsuojelulain rikkomuksia tuottajien omalta alalta. Mutta samaan aikaan alan edustajat ovat koko tämän kuuden vuoden ajan toitottaneet, että kaikki tapaukset tarkistetaan ja kaikkien tilojen tulee noudattaa eläinsuojelulakia.

Eikö siis ole aivan hyvä asia, että epäkohtia paljastetaan, jos epäkohtien kitkeminen on alalle oikeasti tärkeä asia? Vai onko tehoeläintuotanto todellisuudessa ylipäätään sellainen ala, ettei eläinsuojelulain täyttyminen, puhumattakaan eläinten hyvinvoinnista, ole edes mahdollista?

Toisaalta kaikkein merkityksellisintä on ehkä se, kuten OE:n tiedotusvastaava Kristo Muurimaakin sanoo, että tehoeläintuotannossa ollaan nyt tilanteessa, missä suurin osa järkyttävästä kuvamateriaalista on nimenomaan lainmukaista ja arkipäivistä. Ja silti normaalilla empatiakyvyllä varustettujen ihmisten mielestä aika hemmetin vastenmielistä.

No, oli miten oli, viime kuukausina maataloustuottajien edustajien puheet eivät ole enää pyörineet eläinten olojen parantamisen, vaan aktivistien rangaistusten koventamisen ympärillä.

Jumalauta mikä reaktio! Kun aktivistit tuovat jatkuvasti julkisuuteen kuvia huonosti voivista eläimistä, eläintuotantoala ei enää esitä lupauksia siitä, että se tekisi jotain asialle, vaan vaatii kovempia rangaistuksia aktivisteille, että tämä tämmöinen kiusallinen julkisuus loppuisi.

Eläinaktivisti Karry Hedberg sanoi maanantaina Ylen Politiikkaradion haastattelussa olevansa pöyristynyt oikeusministeriöön tehdystä aloitteesta aktivistien rangaistusten koventamisesta.

Ja täytyy kyllä myöntää, että olen Hedbergin kanssa aivan samaa mieltä. Jos jotain rangaistuksia pitäisi koventaa, niin minusta voisi aloittaa niistä laiminlyönneistä, joita tuhannet eläimet joutuvat päivittäin kärsimään tuottajien taholta.

Vuonna 2012 suomalainen söi 77,5 kiloa lihaa vuodessa. Viisi miljoonaa suomalaista syö silloin 387 500 000 kiloa lihaa vuodessa. Siis lähes neljäsataamiljoonaa kiloa lihaa. On selvää, että meillä ja muualla täytyy kasvattaa aika helvetin monta eläintä, että tuo määrä tulee täyteen. Ja niitä eläimiä kasvatetaan mahdollisimman tehokkaasti. Tuotantovälineinä.

”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä”, Paul McCartney on sanonut.

Olen hänenkin kanssaan samaa mieltä. Mutta ehkä teurastamoiden sijaan riittäisi, jos kuluttajilla olisi riittävästi todellista tietoa. Ei sellaista tietoa, jossa sika juoksee iloisena pellolla, broileri huutelee orrella reippaana ja lehmä valmistuu lihayliopistosta. Sellaista on tosin tiedossa tulevaisuudessakin, sillä torstaina 14.11. Lihatiedotusyhdistys ry kertoi saaneensa tukea kolmevuotiseen lihanmenekinedistämishankkeeseen hieman vajaat 1,7 miljoonaa euroa.

Tutkiville kansalaisaktivisteille on siis tilausta tulevaisuudessakin.