Jari Tamminen

Jari Tamminen on Voiman sekatyömies. Toimittajan työn ohella asiamies Tamminen kipparoi Voima Kustannuksen jakeluorganisaatiota ja häärää joka paikassa. Pikkuporvarillisessa Etelä-Haagassa sijaitsevassa lähiöasunnossaan Tamminen suhtautuu musiikki- ja sarjakuvaharrastuksiinsa aivan tarpeettoman vakavasti.

Kirkon pitkä varjo

Pelko, epävarmuus ja kapina, niistä on Kai Sadinmaa tehty.

Teksti Jari Tamminen Kuvat Velda Parkkinen

Pappi ripustaa teesinsä Helsingin Tuomiokirkon oveen – jeesusteipillä tietysti. Sama pappi kannattelee nationalistien itsenäisyyspäivän soihtukulkueen vieressä mielenosoituskylttiä, jossa lukee ”Rakasta maahanmuuttajaa”. Poliisi poistaa hänet paikalta turvallisuuteen vedoten.

Kai Sadinmaan elämä ja julkinen esiintyminen poikkeavat totutuista kirkollisista kaavoista.

Torniosta lähtöisin oleva ja Helsingin Kallioon asettunut Sadinmaa on tullut tunnetuksi kritiikistä, jota hän on suunnannut kirkkoa ja yhteiskuntaa kohtaan terrierin innolla. Sadinmaa on profiloitunut toiminnassaan enemmänkin aktivistiksi kuin perinteiseksi papiksi – mahdollisesti tämän takia häneltä myös puuttuu oma seurakunta.

Julkisten esiintymisten lisäksi Sadinmaa on purkanut ajatuksiaan myös kahden kirjan verran. Kirjojen nimeämisessä meno on ollut yhtä provosoivaa kuin muussakin viestimisessä: kolmen vuoden takainen 10 käskyä kirkolle ja hiljattain ilmestynyt Ilmestyskirja lainaavat nimensä ja teemojaan Isosta kirjasta.

Kapitalistista yhteiskuntaa ja kirkon roolia siinä hahmottava Ilmestyskirja alkaa nimelleen sopivasti nykyaikaisella maailmanlopun kuvauksella. Kuvaus on hyvin maallinen, ja ensimmäinen puolisko kirjasta menisikin ihan hyvin yhteiskuntakriittisestä pamfletista. Sadinmaan visiossa me ihmiset itse olemme neljä Ilmestyskirjan ratsastajaa.

”Dystopiakuvauksen kirjoittamisessa meni pitkään, se on aika raskasta tavaraa itsellenikin. Se toivottomuuden kirjoittaminen nosti pintaan myös sen, mikä on minulle kristinuskossa tärkeintä – itseni haastamisen ohella haastan myös kirkon. Kaikki systeemit, joita rakennamme, kääntyvät lopulta meitä vastaan, ja kyse on ikuisesta prosessista. Ihan fatalistiksi ei pidä kuitenkaan heittäytyä”, Sadinmaa kertoo Kallion kirkon kupeessa olevassa kahvilassa. Olemme Sadinmaan kotikentällä, lähellä vastustajan maalia.

”Taistellaan tosissamme, mutta joku keveyskin tässä pitää olla mukana. Että otetaanpas välillä lasi viiniä ja rennosti – muuten sitä nääntyy itsekin.”

Papin puheissa ja teksteissä viitataan rahaan, joka tuntuu nousseen jumalan asemaan. Onko raha tosiaan uusi­ jumala?

”Jumalana se ei ole uusi, mutta sen asema on vahvistunut globalisaation myötä. Raha on päässyt irti suitsistaan, ja siitä on tullut totaalinen jumala. Nyt sillä on kaikki tarvittavat välineet hallitsemiseen. Elämme rahan totalita­rismissa.”

Tuon uuden ukko ylijumalan kasvot ovat värikkäät, ja ne vilkkuvat neonväreissä. Sadinmaa nimeää kaikkialle levinneet logot, tuotemerkit ja brändit riivaajahengiksi.

”Ne ovat erittäin tuhoavan järjestelmän manifestaatioita.”

Sadinmaan analyysissä taloustiede, yhteiskunnallisten ajattelijoiden huomiot ja uskonnollinen liturgia nivoutuvat yhteen.

”Yritän seurata yhteiskunnallista keskustelua mahdollisimman laaja-alaisesti. Evankeliumi tarvitsee rinnalleen paljon muutakin – jos toisessa kädessä on Raamattu, niin toisessa pitää olla Pääoma. ­Koen, että monien filosofien ja tutkijoiden suusta välittyy se Jeesuksen perimmäinen sanoma. Se, mitä Nasaretilainen on puhunut, on peilauspinta, jota vasten näitä muita ajattelijoita tarkastelen.”

Kuvailemalla tuhovoimassaan verrattoman talousjärjestelmän ja esittäessään, kuinka kirkko on integroinut itsensä tuon järjestelmän osaksi, Sadinmaa haastaa kirkon sen perustuksia myöten.

”On tapahtunut järjetön petos: köyhien kirkosta on tullut rikkaiden kirkko. Kirkon ­aarianhan pitäisi olla ilosanoma köyhille.”

Monet puolustelevat kirkon tasapainoilua maailmojen välissä sillä, että mikäli kirkko tekisi ainoastaan diakoniatyötä syrjäytyneiden ja osattomien kanssa, niin mistä kirkko saisi tarvittavat rahat – eli resurssit. Tätä selitystä Sadinmaa ei hyväksy, hän on sillä tavoin mustavalkoinen.

”Niinhän sitä perustellaan. Se on kuitenkin argumenttina ihan sama kuin se, että pitää olla niissä pöydissä, joissa päätökset tehdään. Tietenkin sillä saadaan valtaa, mutta samalla myydään joitain todella keskeisiä periaatteita. Tukemalla epäreilua järjestelmää kirkko vetää ensin köyhiä turpaan ja sitten antaa heille vähän laastaria. Kirkolta puuttuu profeetallinen diakoniatyö, joka tarttuisi rakenteellisiin ongelmiin.”

Vaatimus ikuisesta protestista on esitetty.

”Protestanttisuuden ytimessä on protesti, vastapainona katolilaisuudelle. Katolilaiset kokevat omistavansa totuuden, mutta protestanttiset eivät oikeastaan ikinä voi omistaa totuutta, vaan heidän pitää aina murtaa se totuus. Meidän kirkko on toiminnassaan melko katolilainen.”

Sadinmaan omat protestit ovat johtaneet myös vaikeuksiin. Poliisi poisti hänet itsenäisyyspäivänä 2015 nationalistien ja rasistien soihtukulkueen varrelta.

”Ymmärrän poliisin toimet sikäli, että helpompaahan heille oli poistaa minut kuin suojella minua. Siinä ympärilläni pyöri aika uhkaavan näköisiä tyyppejä, ja minun poistaminen oli helpoin ratkaisu, vaikka se loukkasikin oikeuttani olla paikalla. Tein poliisista valituksen, mutta oikeusasiamies totesi, että se ei johda mihinkään.”

Tuulimyllyjä vastaan kamppailu on kaikessa raskaudessaan kuitenkin osa Sadinmaan olemusta.

”Välillä pohdin, että miksi ihmeessä minun pitää olla jossain kirkossa duunissa, vaikka se on ollut yhtä Via Dolorosaa alusta alkaen. Ehkä minä tarvitsen sen. Psyykeni vaatii valtavan vastustajan, jota en voi koskaan voittaa. Olenko siis itse oma tuulimyllyni?”

Kysymys jää leijumaan ilmaan vastaamattomana. Ehdottomuudessaankin Sadinmaa kuitenkin muistuttaa, että hän pyrkii kritisoimaan instituutioita, ei yksilöitä.

”Meidän pitää löytää protesti ja armo yhtä aikaa, ja sulattaa ne toisiinsa. Pitää olla armollinen myös itselle.”

Kautta aikain valtapelistä, politikoinnista ja kähminnästä syytetyn kirkon herkin kipupiste tuntuu 2010-luvun Suomessa sijoittuvan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Kirkon omat linjauk­set ja valtion linja ovat erkaantuneet lain myötä, ja tämä erkaantuminen on aiheuttanut järistyksiä, jotka nähdään ja tunnetaan kirkon ulkopuolellakin.

Tapojensa mukaisesti Sadinmaa nosti kissan pöydälle ja vihki miesparin heti lakimuutoksen astuttua voimaan maaliskuussa. Tämän kirkko oli nimenomaisesti kieltänyt.

Sadinmaa ei ollut yllättynyt, kun hänen touhustaan tehtiin kantelu Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille, vaikka hän ei olekaan ainoa rajoja koetellut pappi. Samansukupuolisia pareja on vihitty Suomessa hänen tietojensa mukaan kaikkiaan noin 15 ja pareja vihkineitä pappeja on ehkä toistakymmentä. Sadinmaa kertoo itse vihkineensä kolme samansukupuolista pariskuntaa ja siunanneensa toiset neljä.

”Tuomiokapitulilla taitaa olla melko voimakas tarve rangaista minua. Rangaitsematta jättäminen on julkinen viesti hyväksynnästä ja siitä, että kaikki voivat toimia samoin. Toisaalta, tuomiokapitulia johtava piispakin osallistui juuri ­Kallion kirkossa tapahtuneeseen miesparin avioliiton siunaamiseen, mikä on ihan yhtä radikaalia kuin minun toimintani. Kapituli ja piispat tietävät tämän ja muiden pappien tekemiset, mutta valitsevat olla puuttumatta niihin. Kyllähän kirkossa syntiäkin saa tehdä, se vaan pitää tehdä salassa.”

Sadinmaa uskoo, että kirkon herroja korpeaa erityisesti se, että hänen toimintansa myötä samansukupuolisten vihkimisestä on tullut julkinen asia. Julkisuus vaatii julkiset nuhtelut. Kirkossa monet luottavat poissa valokeilasta tapahtuvan hivuttamisen voimaan.

”Ymmärrän kyllä hivuttamisen, ehkä siten saadaan parissa vuodessa luotua uusi tapa toimia. Peräänkuulutan kuitenkin suoraselkäisyyttä ja kirkon toiminnan haastamista.”

”Tuomiokapituli tekee päätöksen minusta tehdystä kantelusta 13. syyskuuta. Olen hankkinut kolmen istuttavan jalkapuun ja menen Bulevardille Tuomiokapitulin eteen kokouksen ajaksi istumaan jalkapuussa seuranani yksi vihkimäni miespari. Pidämme istunnon aikana mielenosoituksen, performanssin. On loistavaa, että pariskunta lähtee tähän mukaan omilla naamoillaan. Tämä olisi jäänyt pahasti vajaaksi, jos olisin ollut siinä yksin – että taas se sama pappi räyhää itsekseen.”

Kokouksen ajan pappi ja ­vihitty pariskunta kärvistelevät kiirastulessa. Kokouksen jälkeen nähdään, tuleeko tuomio.

”Kapitulilla on oikeastaan neljä vaihtoehtoa. Se voi vapauttaa minut kaikesta. Ja jos se päättää rangaista, niin se voi antaa varoituksen, määräaikaisen virasta erottamisen tai virasta erottamisen. Oletan, että tulee varoitus”, Sadinmaa selittää. ”Se on rangaistus, jolle voimme hakea muutosta hallinto-oikeudesta. Ja me tulemme sitä hakemaan.”

Valta ei koskaan tule ilmaiseksi. Mikäli kirkko haluaa olla kimpassa valtion kanssa ja nauttia jatkossakin veronkanto-oikeudesta sekä muista aseman tuomista eduista, sen pitää hyväksyä myös lasku. Kirkolla on tietysti myös vapaus olla välittämättä valtion ohjailusta, mutta se tarkoittaisi erityissuhteen loppumista myös muilta osin.

”Tässä joudutaan punnitsemaan kirkon ja valtion suhde juuriaan myöten.”

Sukupuolineutraali avioliittolaki on lyönyt kiusallisesti kiilaa kirkon ja valtion väliin, mutta eivät ongelmat siihen lopu. Mikä kirkon ja valtion järkiliitossa pohjimmiltaan mättää?

”Tämä nykyinen valtionkirkkomainen tilanne ei ole eduksi valtiolle eikä kirkolle. Tietty etäisyys olisi hyväksi molemmille, ja liian läheinen suhde valtioon esimerkiksi tukahduttaa kirkon profeetallisuuden.”

Valtaa ja auktoriteetteja kyseenalaistanut ja pilkkanaan pitänyt Jeesus Nasaretilainen on tosiaan omituinen oppi-isä tosiasialliselle valtionkirkolle.

”Rooman keisari Konstantinus osti kirkon 300-luvulla antamalla sille etuoikeuksia. Nyt meidän kirkkomme suurin pelko on julkisoikeudellisen aseman menettäminen, joka on väistämätöntä. Nytkin tapellaan jostain avioliitosta, mutta miksi. Sehän on yhteiskunnallinen instituutio, joka on tullut kirkolle merkittäväksi vasta joskus 1400–1500-luvuilla – sitä ennen asia oli kirkolle yksi paskan hailee. Avioliiton teemassa roikutaan, koska pelätään, että sen myötä menetettäisiin valtaa.”

Sadinmaan mukaan Nasaretilaisen opit on kirkossa kaikin mahdollisin keinoin peitetty ja halvaannutettu. Jeesus on vangittu ja kuohittu kirkon seinälle, koska hän on niin haastava, vaarallinen ja pelottava kapinallinen.

”Mitä kirkossa on jäljellä siitä maailmaa muuttavasta voimasta, joka hänen opissaan on? Pelkät kuoret. Potentiaalia olisi, mutta pelko estää sen toteutumisen. Kirkko myötäilee ja kosiskelee vaikka pitäisi kapinoida ja protestoida.”

Pelko on teema, johon Sadinmaan ajatukset kiertävät toistuvasti. Hänen ajatuksissaan pelko pitää kansalaiset nöyrinä ja ruodussa.

”Pelko saa ihmiset huutamaan rajoja kiinni ja uuneja auki”, hän tiivistää.

”Pelko on pahin syöpä, joka meitä riivaa, ja sen voittaminen on avain vapauteen. Auttaa ehkä ajatella, että ei kuolema ole pahin asia – me kaikki kuitenkin lähdemme täältä vuorollamme. Pahempaa on se, jos menettää itsensä pelolle.”

Pelko on tietenkin osa ihmisen elämää ja tulee olemaan vastakin, mutta sille ei pitäisi antaa valtaa.

Sadinmaan Ilmestyskirjan raken­ne mukailee klassista saarnaa. Kirjan alussa maalataan pimeys ja helvetti mahdollisimman synkillä väreillä, minkä jälkeen tarjotaan se valon ­välähdys.

”Kyllä minulla on pieni usko, että joskus tulee aika, kun karhut ja lampaat voivat yhdessä käyskennellä laitumella ja lapsi leikkiä kyykäärmeen kololla. Haluan uskoa siihen mahdollisuuteen, mutta miten ja milloin ja missä ovat sitten niitä kysymyksiä – ehkä tästä maailmasta ei tule valmista ­koskaan.”

Kädessä oleva risti on peräisin Keski-Amerikasta, El Salvadorista. Se viittaa arkkipiispa Oscar Romeroon, joka murhattiin vuonna 1980. Romero oli kovaääninen heikompien puolustaja aikana, jolloin kuolemanpartiot riehuivat suurvaltapolitiikan ja kylmän sodan ristiaallokossa kärvistelleessä maassa.
Kädessä oleva risti on peräisin Keski-Amerikasta, El Salvadorista. Se viittaa arkkipiispa Oscar Romeroon, joka murhattiin vuonna 1980. Romero oli kovaääninen heikompien puolustaja aikana, jolloin kuolemanpartiot riehuivat suurvaltapolitiikan ja kylmän sodan ristiaallokossa kärvistelleessä maassa.

Rahaa perkele!

Uudenlainen taide tarvitsee uudenlaista rahoitusta.

Martta Tuomaalan performatiivinen ja osallistava mediataideteos ­FinnCycling-Soumi-Perkele! on herättänyt ihastusta ja ihmetystä. Teoksessa katsoja-­osallistuja polkee kuntopyörällä taiteilijan itsensä esiintyessä videolla hiki­rääkin tsemppaavana ohjaajana. Teos yhdistää politiikkaa, mustaa huumoria ja yhteiskunnallista räppiä kuntopyöräilyyn.

Teoksen teemat nojaavat Juha Sipilän kipparoiman keskusta-puolueen Suomi kuntoon -vaalikampanjaan ja samannimiseen lauluun, joka muistetaan erityisesti Paula Lehtomäen villin riehakkaasti Tallinkin Baltic Queenilla vetämästä tulkinnasta.

”Kävin aikoinaan itse ryhmäliikuntatunneilla polkemassa pyörää raivooni. Huomasin, että se tyhjän poljenta alkoi muistuttaa yhä enemmän Suomen hallituksen toimintaa”, taiteilija Tuomaala kertoo polkiessaan oravanpyörää esityksen esittelyvideolla.

Viimeksi teos nähtiin Kontula Electronic -festivaaleilla ja sitä ennen ­Myymälä2-galleriassa. Nyt taiteilija haluaisi esittää teosta laajemminkin esimerkiksi festivaaleilla, mutta rahaa tarvitaan.

Koska installaatioon kuuluvassa videoteoksessa käytetään tekijänoikeuden alaista musiikkia, täytyy videosta maksaa kertaluontoista tallennuslupamaksua 3 876 euroa. Yksi sekunti esitysoikeutta Suomessa, Skandinaviassa ja Baltian maissa maksaa 1,5 euroa, ja teoksessa on musiikkia reilu 43 minuuttia. Vajaalla neljällä tonnilla saisi siis tuotettua mainituilla alueilla esitettävissä olevan videon.

Siinä, missä esimerkiksi elokuvien ja mainosten kanssa on mahdollista tehdä erillinen sopimus muusikon kanssa, ei tämä järjestely onnistu mediataide­teoksen kohdalla.

Mesenaatti-rahoituspalvelussa käynnistyi elokuussa kampanja, jossa kerätään rahaa tallennuslupamaksujen kattamiseen ja muihin kuluihin. Kampanjaan osallistuneet saavat vastikkeeksi muun muassa lippuja esityksiin.

Tuomaala haluaa heittää rahoituskampanjalla ilmaan myös kysymyksiä siitä, mitä taiteen tuottaminen maksaa taiteilijalle ja miten ei-kaupalliseksi määriteltävissä oleva taide tulisi hinnoitella.

Jari Tamminen

FinnCycling-Soumi-Perkele!-Mesenaatti-kampanja 21.9. asti osoitteessa:

mesenaatti.me/campaign/?id=546#single/view

FinnCycling-Soumi-Perkele!-esitykset Turun Tehdas-teatterissa 10.–15. lokakuuta

Talkoot ja yritykset lyövät kättä

Seinäjoen elävän musiikin yhdistys järjestää keikkoja ja pystyttää rakenteita.

Kuvat Kalle Marjamäki

Seinäjoen laitamilla sijaitsee vanha teollisuusrakennus, Rytmikorjaamo. Se piilottaa seiniensä sisälle konserttisalin, järjestötoimintaa ja useita yrityksiä. Orkesteria johtaa Seinäjoen elävän musiikin yhdistys, Selmu.

”1940-luvun lopulla rakennettu postiautovarikko tyhjeni 1990-luvulla, minkä jälkeen meillä oli Provinssirockin varasto tässä. Silloin katselimme tuota pääsalia, että siihenhän saisi hyvän keikkapaikan”, kertoo Selmun toiminnanjohtaja Marko Kivelä.

Kivelä on ollut mukana Selmun aktiiveissa vuodesta 2002. Sitä ennen hän osallistui yhdistyksen toimintaan satunnaisesti.

”Vuosina 2005–2006 asiat rupesivat härmistymään siten, että pääsimme tähän tilaan vähän kokeilemaan ja lopulta vuokralle. ”

Aikaisemmin Selmu järjesti keikkoja Seinäjoen ravitsemusliikkeissä. Noin tuhat katsojaa vetävä oma klubi on tuonut vakautta toimintaan. Koko kompleksille Kivelä mainitsee esikuvana Ylöjärvellä sijaitsevan Akun tehtaan.

”Tavoitteena oli rakentaa kokonaisuus, jossa saman katon alla on klubin ohella mainostoimistoa, tekniikkafirmaa, tapahtumajärjestäjää ja ravintolaa ja niin edespäin. Mielestäni olemme onnistuneet tavoitteessa. Kun tätä taloa katsoo nyt, niin tyhjiä tiloja ei juurikaan ole ja toimintaa on laidasta laitaan. Haaveemme on aika pitkälti toteutunut.”

Selmun ja yritysten ohella talossa toimii muun muassa Sibelius-Akatemia, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, nuorten soitto-opetusta järjestävä Rytmi-instituutti ja Lastenkulttuurikeskus Louhimo.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen elävän musiikin yhdistys, Elmu, perustettiin vuonna 1978 Helsingissä.

Vaikka elmujen toiminnassa on paikallisia painotuksia, niiden kaikkien toimintaa ohjaa tavoite edistää nuorten musiikkikulttuuria. Seinäjokelaisen Selmun käytännön toimintaa määrittelee paljon myös vuosittain järjestettävä musiikkifestivaali Provinssi, jonka toimintaa pyörittämään yhdistys perustettiin vuonna 1992.

Yleishyödyllinen yhdistys ei tavoittele toiminnallaan voittoa, vaikka Provinssin ja Rytmikorjaamon ympärillä raha liikkuukin.

”Jos me tekisimme näitä hommia rahan takia, niin me emme varmastikaan tekisi näitä hommia”, Kivelä toteaa. ”Selmun säännöt sanovat, että toimimme elävöittääksemme ­alueen musiikkikenttää ja tarjotaksemme esiintymismahdollisuuksia. Tämä on meidän tapamme toteuttaa sitä tehtävää.”

Samaa tehtävää toteutettiin Seinäjoen keskustassa reilun parin vuoden ajan myös Bar15:n eli Wartin avulla. Viime keväänä ravintola kuitenkin myytiin sitä pyörittäneelle Laura Penttilälle. Tavoitteena on, että Wartti jatkaa kaupungin elävöittämistä jatkossakin ja yhteistyö jatkuu. Rytmikorjaamoa pienempi tapahtumapaikka tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi pienemmille keikoille, teat­terille, leffaklubeille, stand upille ja improvisaatiolle.

”Kun aloimme suunnitella Wartin ohjelmistoa, mietimme, mitä itse haluaisimme nähdä kaupungissa. Rytmikorjaamon sali on niin paljon isompi ja myös kalliimpi, joten sen ohjelmaa täytyy suunnitella hieman tarkemmin kannattavuusvinkkelistä. Meidän tärkein motiivi baaria ostettaessa oli taata vaihtoehtoisen elävän musiikin ja kulttuurin jatkuminen Seinäjoella.”

Se, että uusi yrittäjä löytyi jatkamaan toimintaa niinkin läheltä, oli positiivinen yllätys.

Provinssi haalii yleisöä koko valtakunnasta, ja myös Pohjanmaan Tavastiaksi tituleerattu Rytmikorjaamo löytää yleisönsä Seinäjokea laajemmalta alueelta.

”Keskimäärin kerran kuukaudessa Seinäjoelle löytävät ulkomaalaiset esiintyjät, jotka tekevät ehkä kaksi, kolme keikkaa Suomessa. Ne keräävät yleisöä parinsadan kilometrin säteeltä: Jyväskylä–Tampere–Kokkola-akseli on sellainen mahdollinen raja. Peruskeikoille porukkaa tulee sadankin kilometrin päästä Vaasasta, ja tästä maakunnasta kerätään sakkia aika kivasti.”

”Meidän yleisö myös vaihtelee todella paljon, ja hyvä niin. Esiintyjä­kaartia löytyy kuolemametallista iskelmä­tähtiin.”

Vaikka Rytmis sijaitsee tällä hetkellä kaupungin laidalla, jopa hieman sen ulkopuolella, kasvaa Seinäjoki kovaa vauhtia sitä kohti. Rytmikorjaamolle johtavan Vaasantien varrella on rakennustyömaa toisen perään.

”Seinäjoen mittakaavassa olemme kaukana keskustasta – olisiko tästä kilometrin verran matkaa sinne. Hyvin tänne on yleisö löytänyt, ja järjestämme bussikyytejä klubi-iltoina. Ja nyt keskusta laajenee sopivasti tänne päin.”

Rytmis4

Rytmikorjaamo ja Selmu ovat kiinnostava sekoitus aatteellista talkootyötä ja kaupallista toimintaa. Parhaassa tapauksessa nämä voivat tukea toisiaan.

”Meidän klubi pyörii käytännössä vapaaehtoisvoimin. Meillä on postituslistalla vapaaehtoisia noin 350, joista aktiivisia on noin 150. On mahtavaa, että löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat panostaa tähän, ja uskon, että se näkyy myös asiakkaille.”

Talkootoiminnan ohella saman katon alta löytyvät ne kaupalliset toimijat, jotka omalla satsauksellaan myös tukevat Selmun toimintaa ja tavoitteita. Kiinteistön omistaa Seinä­joen kaupungin omistama yhtiö.

”Olemme mielestäni viime vuosina täyttäneet ainakin minimitavoitteemme oikein hyvin. Mutta aina voi tehdä enemmän ja poikkitaiteellisemmin. Jatkossa pyrimme tekemään enemmän muutakin kuin musiikkia, myös ruoka- ja juomakulttuuri kuuluvat ohjelmistoomme.”

Elävän musiikin yhdistyksen seinäjokelainen haarakonttori roudasi muun muassa Hans Välimäen kokkaamaan klubilleen. Samoin pien­oluihin keskittyvä Lakeuden panimojuhla on kaukana kiljupunkkariperinteestä. Myös suurelle yleisölle vähemmän näkyvissä oleva toiminta on keskeinen osa Selmua.

Vuosina 2012–2015 toteutettu, EU:n ja Seinäjoen kaupungin rahoittama massatapahtumien kehittämishanke Massa oli Selmun vetämä.

”Vähän kaikilla tapahtumajärjestäjillä oli samoja ongelmia kaikkialla. Alihankkijoiden kanssa kommunikoiminen, asioiden aikatauluttaminen ja tuotannon projektijohtaminen on vaikeaa. Kaikki pitäisi osata tehdä tarjouspyyntöjen suunnittelusta alkaen ja tietää, mitä kaikkea sellaiseen pitää sisällyttää ja miten vastuut jaetaan.”

Rakenteiden tekeminen toimiviksi helpottaa kaikkia kulttuuritapahtumien toimintaan osallistuvia. Selmun osuus tämän toimivuuden edistämisessä sekä toiminta yhdistys- ja yritysmaailmojen välillä kertoo, että kauas on tultu siitä, kun Selmu perustettiin konkurssiin ajautuneen Provinssirockin järjestäjän, Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys Kemu ry:n, savuaville raunioille.

Vuonna 2014 suomalaisen Fullsteam Agencyn ostanut saksalainen festivaalijärjestäjä FKV Scorpio puolestaan tuli mukaan Provinssin pyörittämiseen. Jälleen aatteen palolla pyörivä vapaaehtoistoiminta ja yritystoiminta lyövät kättä.

Vaikka touhu on kasvanut ja meno on isoa, ei Selmussa ole koettu tarpeelliseksi keskittyä henkseleiden paukutteluun.

”Pyrimme uudistamaan Provinssin toimintaa ja aluetta uusiksi joka vuosi, yllättämään kävijät. Tämän klubin osalta yritämme jatkossakin tehdä parhaamme – haalitaan ne mahdollisimman isot esiintyjät, ja sitten vastapainoksi otetaan punkkia.”

Provinssi työllistää vuoden ympäri festivaalijohtaja Sami Rumpusen, ja Kivelä jakaa aikansa puoliksi festivaalin ja yhdistyksen kesken. Puolivuotista työtä Provinssin eteen tekee muutama henkilö ja parin kuukauden pätkän kymmenkunta tyyppiä. Festivaaliviikonloppuna talkoohommissa on noin tuhat ihmistä ympäri maan ja myös kansainvälisiä vapaaehtoisia – oman kaupungin väki ei riittäisi.

Kivelän mukaan tällä hetkellä yksi yhdistyksen tärkeimmistä hankkeista on pari vuotta käynnissä ollut Preppaamo-hanke.

”Olemme alusta asti tehneet tätä toimintaa vapaaehtoistyöhön tukeutuen, ja meillä on ollut harkkareita ja kuntouttavassa työtoiminnassa mukana olevia. Ajattelimme, että tätäkin voisi tehdä vähän järjestelmällisemmin ja mietitymmin. Meille tulee neljän kuukauden jaksoissa työttömiä tekemään erilaisia hommia, ja perehdytämme heitä muun muassa baaritöihin, teknisiin hommiin, tapahtuman järjestämiseen, valo- ja videokuvaukseen. Se vaatii meiltä aika paljon, ja meillä on kaksi täysipäiväistä työntekijää tekemässä sitä. Tulokset ovat olleet todella hyviä ja osallistujat ovat päässeet hyvällä prosentilla töihin tai kouluun opiskelemaan. Se on ollut mahtavaa seurattavaa.”

Kaikki oheistoimet, rakenteet ja yhteistyökuviot ovat kuitenkin lopultakin keinoja saavuttaa se elävän musiikin yhdistyksen perustavoite: elävä kulttuuri.

”Provinssi on oikeastaan se syy, että minäkin tässä kaupungissa asun. Oma suunta olisi vetänyt aikanaan jonnekin ihan muualle, mikäli ei olisi ollut tuollaista tapahtumaa ja sitä järjestänyttä yhdistystä. Provinssi on määrittänyt minun elämääni jo parinkymmenen vuoden ajan”, Kivelä linjaa.

Kulttuuritapahtu­mat ja eloisa skene tekevät kaupungin houkuttelevaksi ja hyödyttävät aluetta työpaikkojen ja matkailun lisäksi myös epäsuorasti.

”Toivon, että toimintamme ansiosta mielikuva kaupungistamme on vähän kiinnostavampi. Minusta Seinäjoella on tällä hetkellä laajemminkin hyvä tekemisen meininki: keskustaa kehitetään eläväisemmäksi, Taideyliopisto, kaupunki ja muut järjestävät kaikenlaista, ja futisjoukkue SJK:n menestys on tuonut todella paljon yhteenkuuluvuutta. Nämä kaikki kuuluvat kaupunkikulttuuriin.”

Provinssi 29.6.–1.7.

Teatteri täyttää tyhjiön

Vaaleanpunaisessa huvilassa tehdään kaoottista kulttuuria.

”Kesällä 2014 kävelimme tästä ohi, ja huomasin ryteikön takaa pilkistävän talon katon”, Markku Arokanto kertoo. Katto kuuluu Vaaleanpunaiselle huvilalle.

Huvila sijaitsee Itä-Helsingissä, Laajasalossa, venekerhon viereisessä metsikössä. Vuonna 2014 piha oli Arokannon mukaan kasvanut täyteen vadelmapusikoita ja kaislaa. Ikkunat oli naulattu umpeen.

”Soitin ensimmäisenä Museovirastoon, sillä netistä löytyi tieto, että talo on suojeltu. Siellä eivät tienneet tästä mitään. Sitten selvisi, että talo on luovutettu Rakennusvirastolle. Rakennusviraston rekistereistä taloa ei kuitenkaan löytynyt, ja minua neuvottiin soittamaan Kiinteistövirastoon. Kiinteistövirastokaan ei tästä mitään tiennyt, mutta kun siellä tutkittiin asiaa, selvisi, että talo kuuluu Kiinteistötoimelle.”

Lopulta neuvottelut olivat menestyksekkäitä, ja talo vuokrattiin Kylämetsä ry:lle lastenteatterikäyttöön. Kesällä 2015 pihassa sai ensi-iltansa Tirlittanteatteriesitys.

Arokannon historia teatteri- ja kulttuurialalla koostuu muun muassa ohjaajan, dramaturgin ja koreografin töistä niin pienissä kuin suurissakin teattereissa. Häneltä löytyy myös vankka kokemus lapsille suunnatun teatterin saralta.

”Teatteri voi antaa vastapainoa lapsille yhteiskunnassa, jossa mediakanavat täyttyvät negatiivisilla ja pelottavilla uutisilla. Näen tämän myös ammatillisena haasteena, sillä lapset ovat yleisönä lahjomattomia ja suoria.”

Vaaleanpunaisen huvilan pihalavalla on välillä käynyt niinkin, että lapset ovat kiivenneet lavalle auttamaan näyttelijöitä kesken esityksen. Tämä ei ole haitannut: välikohtaukset on saatu nivottua sujuvasti osaksi esitystä. Tätä osallistuvaa kaoottisuutta Arokanto soisi esiintyvän myös aikuisille suunnatussa kulttuurissa.

”Miksi annamme enemmän vapauksia hulluttelulle, kun teemme lastenkulttuuria?”

Helsingin strategia on tiivistää kaupunkia eli rakentaa tyhjäksi koettuihin paikkoihin. Näin vanhat huvilat ovat vaarassa jäädä puskutraktorin alle. Purkamisen sijaan talot voisi kuitenkin nivoa osaksi kaupunkirakennetta.

”Näistä tyhjistä talosta voisi tulla kaikkien kaupunkilaisten olohuoneita ja tiloja olla. Meillekin saa tulla kahvilla aina, kun portti on auki. Toivon, että virastot hyödyntäisivät näitä autioita rakennuksia laajemminkin kulttuurin kautta.”

Käyttö myös suojelisi taloja.

Markku Arokanto: Kolme iloista rosvoa.
Esitykset 7.6.–2.7. Vaaleanpunaisessa huvilassa, Tuurholmanpolku 5, Helsinki.

Lerssi on murhaa

Miksi himoittu ruoka muuttuu valokuvassa ällöttäväksi?

Kolme vuotta sitten Marko Ylitalo aloitti projektin työpaikkansa ruokalassa, Helsingin Sanomatalossa. Hän on siitä alkaen kuvannut monien työkaveriensa himoitsemia makkara-annoksia.

Teossarja erilaisista rasvassa lilluvista makkaroista sai nimen Visvalerssi. Kuvat ovat saaneet Instagramissa seurakseen lennokkaita saatesanoja: ”Silvottu murhalerssi visvasmegmassa”, ”Murhakimara”, ”Eläin viaton lahdattiin, tehtiin visvasyöpää”.

Meno on samaan aikaan hieman osoittelevaa, syyllistävää ja humoristista.

Ylitalo itse ei visvalersseihin koske, hän on kasvissyöjä. Sen lisäksi, että valokuvat viestivät ottajansa maailmankuvaa, ne myös venyttävät hänen rooliaan maailmassa. Graafikkona ja toimittajana elantonsa ansaitseva Ylitalo on tuottanut kuvistaan taidenäyttelyn.

”Itse ehkä näkisin nämä kuvat ensisijaisesti aktivismina. Mutta tietenkin ne muuttuvat määritelmällisesti taiteeksi gallerianäyttelyn ja vedostuksen myötä. En kuitenkaan koe itseäni taiteilijaksi.”

Siinä missä joidenkin mielestä taiteen pitäisi olla esteettisesti kaunista, Ylitalon kuvat ovat lähinnä luotaantyöntäviä, mutta eivät keinotekoisen sellaisia.

”En ole näissä kuvissa tavoitellut kauneutta, mutta en myöskään rakentanut lisää rumuutta. En ole koskenut kuvaamiini annoksiin. Suora salamavalo toki lisää efektiä, ja näyttelyn vedoksia varten kuvia on hieman värisäädetty, mutta kuvat ovat dokumentaarisia.”

Osa Ylitalon työkavereista on tunnustanut hänelle vähentäneensä lihan syömistä kuvien myötä. Samalla monet ovat mahdollisesti ensimmäistä kertaa huomanneet ruoan alkuperään liittyvät kysymykset omalla lautasellaan.

”Miksi se makkara näyttää valokuvassa ällöttävämmältä kuin lautasella? Ehkä valokuva muistuttaa tehokkaammin siitä epäeettisyydestä, mikä eläinperäiseen ravintoon liittyy.”

Ehkä ruoka lautasella on vain ruokaa, mutta valokuva ruoasta on ajatus ­ruoasta. Ja silloin, kun käsitellään ajatuksia, on katsojan kohdattava myös taustalla kyyhöttävä arvoasetelma ja tapahtumien ketju. Ajatuksia ei voi lapioida kurkusta alas sen enempää miettimättä eikä kolata biorodeen mahan täytyttyä. Ajatusten kanssa pitää elää.

Marko Ylitalo: Visvalerssi

Creat Space -galleriassa, Helsingissä 11.4. asti

Piikki mu$abisneksen lihassa

Radioiden soittolistat ovat oopiumia kansalle. Julma Henri haluasi listoille myös spägää.

Kuvat Elina Hiironniemi

Soittolistat ovat vallanneet radioaallot. Kaikki eivät pidä kehityksestä tai siitä, kuinka listat täytetään.

”Jos katsot läpi kaupallisten radiokanavien soittolistat, niin ei siellä ole pienlevy-yhtiöiden artisteja. Sun täytyy päästä sisään monopolijärjestelmään.”

Räppäri Julma Henri ei ole urallaan pyrkinyt miellyttämään suurta yleisöä, mutta silti oma paikka ja yleisö on löytynyt. Vaikka elo soittolistojen ulkopuolella on hyvää, ovat niiden edustamat ongelmat mielessä.

”Soittolistat määrittävät sen, mitä ihmiset kuulevat, ja mitä enemmän jotain toistetaan, sitä suositumpi siitä tulee ja sitä enemmän sitä soitetaan.”

Häntäänsä syövä käärme ei ole kaikkien näkemys optimitilanteesta, eikä Henri olekaan yksin näkemystensä kanssa. Kovin monet muusikot eivät kuitenkaan halua asiasta valittaa ääneen, koska se olisi omiin muroihin kusemista. Hankalan maine voi saada portit lopullisesti säppiin.

”Koin hirveän vapauttavana, kun huomasin, miten systeemi toimii. Radiosoiton kannalta ei ole merkitystä, vaikka levyt olisivat kuinka suosittuja – isompi merkitys on sillä, kuka sen biisin sinne radioon kiikuttaa. Pystyin siirtämään itseni pois siitä maailmasta, ja siksi voin huoletta laittaa paskan tuulettimeen.”

”Sosiaalisen median puolella UG-osasto on jo iso tekijä, ja biisit saa levitettyä netissä ilman ison levy-yhtiön tukeakin. Oikeastaan ainoastaan radio on se saavuttamaton paikka.”

Uudella biisillään ”Väärät profeetat” Julma Henri dissaa Cheekiä ja Elastista, jotka keikkailevat keväällä Profeetat-kaksikkona. Siinä missä Cheek ja Elastinen ovat saarnanneet menestysoppia, Henri on käsitellyt yhteiskunnan epäkohtia ja puhutellut huono-osaisia.

”Ne tyypit julistavat olevansa parhaimpia ja siksi siinä asemassa, missä ovat. Ne ovat vain jäävuoren huippu. Näkemättä jää se pinnan alla oleva osa, joka kannattelee heitä. He ovat siellä huipulla koska radiokanavat nostavat heidät sinne.”

Tässä kohdassa on hyvä huomata, että uhoaminen ja keuliminen ovat olleet osa rap-musiikkia lajin syntyajoista saakka. Disauttelu ei ole poikkeavaa, ja oikeastaan Henrin kritiikin kärki kohdistuu musiikkimediaan laajemmin.

Kyse ei ole pelkästään myynnistä ja mammonasta. Julma Henri muistuttaa, että suppeat soittolistat kaventavat kulttuuria. Levymyynnin ja suoratoistopalvelujen perusteella ei voi sanoa, että kansa haluaisi ainoastaan sitä tiukasti rajattua ja valmiiksi pureskeltua materiaalia. Esimerkiksi Monsp Records on julkaissut useammankin listaykköseksi päätyneen räppilevyn, joita ei ole näkynyt soittolistoilla.

Henrin mielestä kaupalliset kanavat saavat tehdä mitä haluavat, mutta kuuntelijoiden helppo miellyttäminen ei kuitenkaan kuulu Yleisradion tehtäviin.

”Niinhän se kaupallisella puolella menee – levy-yhtiön edustajat toimittavat biisit, jotka menevät suoraan soittolistalle ilman erillistä harkintaa. Henriä haastatellut YleX:n toimittaja tykkäsi radiossa, että Ylellä soitetaan paljon muutakin musiikkia ja uusia artisteja, mutta ei Ylenkään A-soittolistalle ole pienlevy-yhtiöiden artisteja hirveästi nostettu.”

Kritiikkiin vastannut YleX:n toimittaja myös lähetti Henrille todisteeksi kanavan monipuolisuudesta soittolistan – jolla oli pääasiassa isojen levy-yhtiöiden artisteja. Henri kuitenkin toivoo, että radio säilyisi jatkossa relevanttina kanavana. Kansa ei kaipaa pelkkää tuudittavaa oopiumia.

”Kyllä mä luulen, että osa kuuntelijoista haluaa myös sitä spägää [kokaiini, toim. huom.]”, Henri viittaa Spägä-sinkkuunsa, joka on soinut eri nettipalveluiden kautta verrattoman ahkerasti – ei kuitenkaan radiossa.

”Mikäli haluamme, että näinkin pienessä maassa säilyy omaa kulttuuria, niin näitä pitäisi miettiä. Yle toimii verorahoilla: näen sen kanavien tehtävät erilaisina kuin yksityisten kanavien. Ylen tulisi esitellä musiikkikenttää laaja-alaisesti, ja tällä hetkellä se ei mielestäni sitä tee.”

Muusikoiden liiton päätös ostaa Radio Helsinki syksyllä on kiinnostava avaus. Soittolistojen puutteella aina ylpeillyt radiokanava ajaa linjallaan monien liiton jäsenten etua, ja sen säilyminen radioaalloilla on yksi harvoista valonpilkahduksista alalla.

Oi aikoja, kun ammattiyhdistys pelastaa kaupallisen radion.

Oudon tohtorin oudot kuviot

Tuskin kukaan yllättyy siitä, että Hollywood-spektaakkelia tehtäessä huomioidaan rahoittajan ennakkoluulot ja toiveet. Nykyään myös kiinalaisten sana painaa.

Viime vuosina myös Hollywoodissa on keskusteltu valkopesusta, eli siitä, että rodullistettujen – siis ei-valkoihoisten – hahmojen näyttelijöiksi valitaan valkoihoisia. Esimerkiksi päätös palkata Japanilaisen Ghost in the Shell -sarjakuvan filmatisoinnin pääosaan Scarlet Johanson herätti laajaa kritiikkiä ja syytöksiä valkopesusta. Toisaalta Disneyn ilmoitus toteuttaa Mulan-filmatisointi kiinalaisten näyttelijöiden kera on kerännyt kiitosta.

Yksi kritiikin kohteista on ollut Marvelin Doctor Strange -sarjakuvafilmatisointi. Tohtori Strange on yhdysvaltalainen, ylimielinen huippukirurgi, jonka kädet vaurioituvat korjaamattomasti auto-onnettomuudessa. Lopulta rationaalisen tieteen nimiin vannova Strange päätyy mystiseen orienttiin ja löytää sieltä ratkaisun taikuudesta.

Hyvinkin hapokkaissa ja surrealistisissa sfääreissä liikkuvan Doctor Strange -hahmon loivat vuonna 1963 Stan Lee ja Steven Ditko. Sarjan asetelma nojasi vahvasti stereotypioihin, jotka näyttäytyvät ongelmallisina tänä päivänä. Strangen opettajana on karrikatyyrimainen tiibetiläinen Muinainen, ja itäisen mystiikan suurmieheksi kohoavan Strangen avustajaksi/oppipojaksi valikoitui buddhalaiselta munkilta näyttävä Wong. Sarjakuvapuolella Strangen syntytarinaa on 2000-luvulla uudistettu hienovaraisesti, ja Greg Pakin käsikirjoittamassa Doctor Strange – Alku -tarinassa esimerkiksi Wongista tehtiin täysivaltainen toimija.

Tämä tarina länsimaisesta (miehestä), joka tulee alempien kulttuurien taitojen suurmestariksi silkkaa nerokkuuttaan on toistunut myös hollywoodilaisessa kerronnassa lukuisia kertoja. Tänä vuonna tulee ensi-iltaan esimerkiksi Matt Damonin The Great Wall, jossa valkonaama tulee näyttämään kiinalaisille, kuinka ollaan samurai.

Doctor Strange -elokuva herätti perusasetelman lisäksi keskustelua myös yhdellä ensimmäisistä julkistetuista roolituksista: sarjakuvan Muinainen on vaihdettu elokuvassa brittiläiseksi Tilda Swintoniksi. Vaikka Swinton on ehkä maailman makein näyttelijä ja kaikki hänen touhunsa ovat hienoja, on tämä alkuasetelma ongelmallinen ja malliesimerkki valkopesusta. Tietysti on hieman vaikea päättää, onko jo lähtökohtaisesti rasistisen orientalismin poistaminen itsessään rasistista.

Swintonin hahmon muuttaminen ei-tiibetiläiseksi saattaa kuitenkin selittyä ihan muulla kuin rasismilla. Kyse taitaa olla rahasta. Kiinan elokuvamarkkinat kasvavat jatkuvasti, mutta hyvin rajatuille markkinoille pääsy ei ole läpihuutojuttu. Täysin mahdotonta näille markkinoille pääseminen olisi, mikäli yksi elokuvan keskeisistä hahmoista olisi tiibetiläinen tietäjä, jonka opeilla paha saa palkkansa. Elokuvan käsikirjoittaja Scott Cargill on myöntänyt tämän auliisti.

Tässä länsimainen valkoihoinen nainen näyttää länsimaiselle valkoihoiselle miehelle, kuinka itämaisen mystiikan avulla saadaan henki irtautumaan kehosta.
Tässä länsimainen valkoihoinen nainen näyttää länsimaiselle valkoihoiselle miehelle, kuinka itämaisen mystiikan avulla saadaan henki irtautumaan kehosta.

Kiinan elokuvateatterien lipputulot kasvoivat viime vuonna noin 50 prosenttia lähes seitsemään miljardiin dollariin. Vajaa kuukausi ennen Doctor Strangen enskaria elokuvalle varmistettiin myös Kiinan ensi-ilta.

Saattaa olla, että Tilda Swintonin palkkaamista ei tehty pelkästään taiteellisin perustein. Saattaa myös olla, että Disneyn suunnitelmat Mulanin suhteen nojaavat samoihin syihin.

Scott Derricson: Doctor Strange. Elokuvateattereissa.

Greg Pak & Emma Rios: Doctor Strange – Alku. Egmont 2016, 136 sivua.

Joulukaaos hallitsee

Tatu ja Patu tuovat anarkiaa lastenhuoneiden ohella nyt myös elokuvateattereihin.

Parhaat lastenkirjat ovat viihdyttäviä sekä lapsille että aikuisille. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjasarja on juurikin sitä ja samalla ne tarjoavat mahdollisuuden kyseenalaistaa monet totutut normit. Ensi-iltaan saapuneessa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvassa jatketaan samoilla linjoilla.

Veljekset Tatu ja Patu ovat kotoisin Outola-nimisestä paikasta joka saattaa olla tai saattaa olla olematta kuvitteellinen paikka tarinan sisäisessä narratiivissa. Outolassa meno on erilaista ja outolalaiset heittävät usein (epähuomiossa) vesilinnulla meidän yhteiskunnan normeja ja arkisia käytänteitä.

Kirjasarjassa Tatu ja Patu on kuvattu lapsina, mutta herkullisen ristiriidan luo se, että pojat vaikuttavat asuvan kaksistaan ja kohtaavan usein hyvinkin arkisia ongelmia itsenäisesti. Lukijan on helppo olettaa, että veljekset itse asiassa kuvaavat sitä, miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna.

Tältä se näyttää, kun Outola saapuu Helsinkiin.

Tulkintaa Tatusta ja Patusta aikuisten maailmaa peilaavina hahmoina tukee Kanelia kainaloon -elokuvan tekijöiden päätös roolittaa veljesten näyttelijöiksi aikuiset miehet (Antti Holma & Riku Nieminen). Poikien/miesten parhaan kaverin ja tosimaailman ankkurin sekä oppaan, Veeran, rooliin on kiinnitetty kirjojen linjaa seuraten lapsi (Eedit Patrakka). Tämän aikuisten palkkaamisen takana saattaa toki olla myös se realiteetti, että elokuvan rakentaminen yksinomaan lapsinäyttelijöiden varaan ei välttämättä olisi vailla riskejä – ammattitaitoa ja vetovoimaisia nimiä nämä produktiot kuitenkin tarvitsevat.

Tämä aikuisten roolitus lasten rooleihin osaltaan alleviivaa tarinan surrealistista pohjavirettä. Siltikään ratkaisu ei ole ollut riskitön: kaksi aikuista miestä nuoren tytön parhaina kavereina saattaisi avata polkuja hyvinkin epäilyttäville tulkinnoille. Onneksi tekijätiimi ja näyttelijät hanskaavat homman ja lopputuloksesta ei moisen tulkinnan varaa löydy.

Kanelia kainaloon -elokuva on lainannut keskeiset elementtinsä viime vuonna ilmestyneestä Tatun ja Patun ihmeellinen joulu -kirjasta. Tarinassa veljekset matkustavat Veeran luokse kylään jouluksi. Elokuvaan on kuitenkin kirjoitettu verrattoman paljon uutta tarinaa, eikä se edellytä katsojalta hahmojen tuntemusta ennen leffateatteriin saapumista.

Tämä vierailu tämän meidän todellisuuden Helsingissä avaa tietysti runsain mitoin mahdollisuuksia kaoottisille väärintulkinnoille sekä anarkistiselle toisinajattelulle. Kuten kaikki tietävät, ei sisällötön anarkian lietsominen ole tarkoituksenmukaista – mukana täytyy myös olla perustelut ja analyysi. Usein Tatun ja Patun toiminta onkin varsin loogista heidän omista lähtökohdista tarkasteltuna – ja tämä perspektiiveillä leikkiminen on tietty arvokas hommeli skideille opittavaksi ja meille aikuisille muistettavaksi.

Tätäkään elokuvaa ei ole tehty ilman tuotesijoittelua. Tässä Tatu ja Patu larppaavat Ghostbustersia halsinkiläisessä tavaratalossa jäätyään sinne epähuomiossa yöksi.
Tätäkään elokuvaa ei ole tehty ilman tuotesijoittelua. Tässä Tatu ja Patu larppaavat Ghostbustersia halsinkiläisessä tavaratalossa jäätyään sinne epähuomiossa yöksi.

Havukaisen ja Toivosen kirjat ovat pienten yksityiskohtien ja odottamattomien viittausten ehtymättömiä runsaudensarvia. Kuvissa taustalla tapahtuu vaikka mitä ja pienellä kirjoitetut tekstit sekä ihmisjoukot kannattaa tarkastaa huolella.

Elokuvassa tästä pääsiäismunien jemmailusta on pääosin luovuttu. Päätös on formaattien erilaisuuden huomioiden lienee ihan perusteltu ratkaisu, mutta silti hieman harmillista. Lähes huomaamattomien yksityiskohtien puute vähentää väistämättä teoksen kerroksellisuutta – yksi harvoista silmään sattuneista viittauksista oli Veeran kodin seinällä vilahtanut vesivärimaalaus, jossa komeili sateenkaari. Veeralla on kaksi äitiä, seikka jota ei muuten kommentoitu leffassa mitenkään.

Tämä tuore filmatisointi ei ole ensimmäinen kerta, kun Tatu ja Patu ovat siirtyneet kirjan sivuilta. Turkulainen Linnateatteri on sovittanut lavalle Tatu ja Patu pihalla -teoksen. Siinä, missä Linnateatterin Tatu ja Patu -esitykset ovat jo ohi, on espoolainen teatteri Hevosenkenkä pitänyt oman sovituksensa Tatu ja Patu supersankareina -teoksesta ohjelmistossaan. Voiman arvostelussa todettiin teoksesta seuraavaa: ”Nukein ja näyttelijöin toteutettu esitys seurailee kirjan tarinaa varsin uskollisesti: Televisioaktiivinen lasersädetin (eli telkkarin kaukosäädin) muuttaa pojat supersankareiksi ja seikkailua pukkaa. Aktiivipojaksi ja Mittamieheksi muuttuneet jätkät ratkovat Ylivetolaa kohdannutta mystistä tapahtumasarjaa.

Kuten muutkin Tatu ja Patu -teokset, myös supersankariseikkailu toimii ensiluokkaisesti kahdella tasolla. Sekä lapset, että aikuiset saavat siitä irti jotain. Siinä, missä lapsille tarina näyttäytyy ensisijaisesti seikkailuna, näyttäytyy se aikuiselle lasten leikin kuvauksena ja kurkistuksena mielikuvitusmaailman sisään. [– –]

Hevosenkengän esityksessä ei ole edes pyritty luomaan täydellistä illuusiota todellisuudesta, mutta tämä ei haittaa. Päin vastoin. Hieman kotikutoisen näköinen toteutus istuu täydellisesti tarinaan, joka on pohjimmiltaan leikin ja mielikuvitusmaailman visualisoimista. Suurproduktio kaapeleiden varassa lentävine näyttelijöineen ja huikeine lavasteineen ei olisi välttämättä sopinut tarinan luonteeseen.”

Teatteri Hevosenkengässä näytelmän hahmot ovat vuoroin nukkeja, vuoroin näyttelijöitä.
Teatteri Hevosenkengässä näytelmän hahmot olivat vuoroin nukkeja, vuoroin nukkeja.

Kanelia kainaloon Tatu ja Patu on loistavasti toteutettu elokuva, joka menee heittämällä suomalaisten (lasten)elokuvien parhaimmistoon. Sitä voi suositella varauksetta niin lapsille kuin ennakkoluulottomille aikuisillekin. Teos on hyvä muistutus ja väkevä todistus siitä, että lastenelokuvien ei tarvitse välttämättä olla yksinkertaisia ja kerralla pureskeltuja ja että lapsille ei tarvitse puhua kuin vähämielisille. Teos luottaa kaikenikäisiin katsojiinsa ja on sellaisena varsinainen aarre.

Rike Jokela: Kanelia kainaloon Tatu ja Patu elokuvateattereissa nyt. *****

Taiteen perhemarketti

Taidemessujen tavoitteena ei ole tarjota parasta näyttelykokemusta, vaan myydä teoksia yleisölle.

Taidemessut ovat kovassa huudossa maailmalla. Huippugalleriat kamppailevat pääsystä Baseliin, Lontooseen, New Yorkiin ja Madridiin ja maksavat siitä ilosta helposti satoja tuhansia. Paikalla näissä spektaakkeleissa ovat taiteen supertähdet, ja pääasiallisia tavoitteita on yksi: myydä mahdollisimman paljon ja kovaan hintaan.

Taidekriitikko Otso Kantokorven mielestä taidemessut ovat kaksipiippuinen juttu.

”Kansainvälisten taidemessujen ympärille on rakennettu hypeä, ja se on johtanut rankingiin, joka edustaa taidemaailman vastenmielistä elitismiä. Toisaalta, ne ovat paikkoja, joissa taiteilija voi tehdä tiliä omalla työllään.”

Suomessa todellisuus on kuitenkin hyvin kaukana maailman metropolien samppanjaövereistä ja blingistä. Meno on kotikutoisempaa ja rinnastuu enemmän perhemarkettiin –  tai ehkä sentään Stockaan. Messukeskuksessa järjestetään syyskuussa Habitaren ja Hifimessujen kyljessä ArtHelsinki. Tämän lisäksi Taidemaalariliitto järjestää vuosittain Teosvälitys-tapahtuman Kaapelitehtaalla, jossa järjestetään myöskin vuosittain Muu ry:n ja Valokuvataiteilijoiden liiton Art Fair Suomi -tapahtuma.

”Ne ovat matalan kynnyksen juttuja, jossa kansa kohtaa taiteen. Vaikka me vihataankin taidemessuja, niin nuo ovat ihan jees”, Kantokorpi summaa.

Galleristi Jari Saari­aholle ­Saari­aho Järvenpää -galleriasta ArtHelsinki edustaa mahdollisuutta kehittää Helsingin taidekenttää.

”Kansainvälisillä markkinoillahan on gallerioita, joilla käytännössä kaikki myynti tapahtuu messuilla. Messuilla rakennetaan koko alan infraa ja luodaan markkinoita. Messuilla kynnys on matala, kun taas galleria näyttäytyy monille pelottavana ympäristönä. Se, että samalla järjestettävät Habitare-­messut panostavat muotoiluun, voi myös tuoda uutta ja kiinnostunutta yleisöä paikalle.”

ArtHelsinki Helsingin Messukeskuksessa 7.–11.9.

Yritysväki vaikenee Turkin puhdistuksista

Yrityksiltä edellytetään harvoin yhteiskunnallista vastuunkantoa.

Kuva Annika Pitkänen

Elokuussa Helsingin Sanomat syytti (pääkirjoitus 1.8.) ”yliopistoväkeä” virheellisesti­ siitä, että se vaikeni Turkin vallankaappausyritystä seuranneista puhdistuksista. Samaan aikaan Helsingin Sanomat kuitenkin jätti peräämättä samaa vastuunkantoa suomalaisilta ja Suomessa toimivilta yrityksiltä.

Yrityksiltä vaaditaan muutenkin vain harvakseltaan kannanottoja liittyen ongelmiin niissä maissa, joissa ne toimivat. Tämä siitä riippumatta, että yritykset käytännössä osallistuvat epädemokraattisten hallitusten ja diktatuurienkin tukemiseen joko suoraan tai vähintään epäsuorasti verojen kautta.

Helsingin Sanomat, tai suomalainen media muutenkaan, ei vaatinut esimerkiksi Soneralta kommentteja Turkin tapahtumista. TeliaSonera Finland Oyj omistaa noin 38 prosenttia Turkin suurimmasta mobiilioperaattorista Turkcellistä.

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä (ks. kuvakaappaus) ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.” 

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”
Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”

Olisi väärin pitää heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeisiä tapahtumia yllättävinä ja odottamattomina. Helsingin yliopiston tutkija Halil Gürhanlı ei määrittelisi Turkkia alkuunkaan demokratiaksi.

”Puhuessamme Turkista emme puhu demokraattisesta valtiosta, ja se näkyi muun muassa hallituksen vallankaappausyrityksen jälkeisissä reaktioissa. Heinäkuun 15. päivän tapahtumat olivat vain viimeisin episodi tapahtumien jatkumossa.”

Vuonna 2014 presidentti Recep Tayyip Erdoğan linjasi, että hän vastustaa alati enemmän internettiä. Tuolloin Erdoğan määräsi yhteyden Twitteriin suljettavaksi, kun hallitukselle kriittiset mielenosoittajat käyttivät sitä julkisena viestintäkanavana.

Tämän vuoden maaliskuussa Turkcell puolestaan vaati istanbulilaista tuomioistuinta määräämään Twitteriä poistamaan tuhansia twiittejä, joita yhtiö piti ongelmallisina. Tuomioistuin määräsikin viestit poistettavaksi, mutta Twitter ei ole vaatimukseen vastannut.

Vuonna 2012 Turkcell yhdistettiin hallitusta kritisoi­vien tahojen laajaan salakuunteluun.

Ei Sonera tietenkään ole ainoa Suomen lippua Turkissa liehuttava yhtiö – suomalaisväriä piisaa maassa vaikka kuinka, kuten globalisaation luonteeseen kuuluu. Esimerkiksi Nokia ilmoittaa maan tärkeäksi markkina-alueeksi ja kertoo olevansa yksi johtavista verkkotoimittajista Turkissa.

Nokia on tunnetusti globaali peluri verkkobisneksessä, eikä ala ole tyystin vailla ongelmia. Muistissa on esimerkiksi se, kun vuonna 2010 paljastui, että NSN (tuolloin Nokia Siemens Networks, nykyään Nokia Solutions & Networks) oli myynyt mobiiliverkon toteutuksen Iraniin ja myynyt sinne samalla Monitorin Center -valvontajärjestelmän. Verkkovalvontaa käytettiin verrattoman tehokkaasti apuna maan sisäisen opposition kurittamisessa.

Sittemmin – kohun noustua – tuon nimenomaisen valvontajärjestelmän myynti eriytettiin omaan yritykseen. Kuitenkin Nokian myymiin verkkoihin sisältyy yhä valvontaominaisuuksia, joita myös EU-parlamentti edellyttää.

”Nokialla on hyvät suhteet keskeisten operaattorien ja viranomaisten kanssa”, Reija Sihlman Nokian viestinnästä kertoo. ”Nokia tekee aktiivista työtä varmistaakseen, että yhtiön laillisesti ja hyvässä uskossa toimittamaa teknologiaa käytetään asianmukaisesti ja lakeja kunnioittaen.”

Toiminnassaan yhtiö ilmoittaa pyrkivänsä tunnistamaan mahdollisia riskejä ihmisoikeuksien toteutumiselle ja ehkäisemään myymiensä tuotteiden väärinkäyttöä. Nokia ei pyynnöstä huolimatta kommentoinut sitä, tuomitseeko yhtiö Turkin viimeaikaiset puhdistukset.

”Ei taloutta ja politiikkaa pysty erottamaan toisistaan”, Halil Gürhanlı toteaa. ”Valta­puolue AKP:n menestyksen takana on se, että puolue on onnistunut rakentamaan talou­dellisen valtaliiton, joka tukee hallitusta. Monet yrityksistä, jotka haluavat pärjätä maassa, hakeutuvat esimerkiksi media-alalle, jossa hallitusta voi tukea luontevasti.”

Myöskään Sonera tai omistajansa Telia ei ole jättäytynyt sivuun Turkin hallituksen tukemisesta.

”Turkcell on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä maan hallituksen kanssa. Turkissa ne yhtiöt, jotka tukevat hallitusta, menestyvät häkellyttävän hyvin. Poliittisesti liittoutumattomat yhtiöt puolestaan ovat joutuneet järjestelmällisen häirinnän kohteeksi”, Gürhanlı kertoo.

Telian toimitusjohtaja Johan Dennelind kuvaili keväällä yhtiökokouksessa ­Telian omistajille – joista Ruotsin valtio on suurin – Turkcelliä yhtiönsä ”helmeksi”.

”Globaaleilla markkinoilla yhtiöt tietysti väistämättä joutuvat ongelmallisille alueille. Sitä ei voi välttää”, Gürhanlı huomauttaa. ”Turkissa valtio vaikuttaa kaikkiin toimijoihin markkinoilla, eikä maassa ole vapaata markkinataloutta. Turkin mobiilimarkkinat ovat kuitenkin massiiviset ja erittäin tuottoisat.”

Pohjoismaisen yhtiön yritysvastuulausekkeet ovat hienoja, ja yhtiö on sitoutunut liiketoiminnassaan ”korkeimpiin eettisiin normeihin”. Tätä konsernipolitiikkaa ilmoitetaan sovellettavan myös tytär­yhtiöissä sekä yhteisyrityksissä.

Soneran suomalaiset edustajat eivät kuitenkaan halunneet kommentoida Turkcelliin liittyviä kysymyksiä. Soneran viestintä ohjasi esittämään kysymykset Ruotsiin Telian viestintään. Telian press officer­ Johanna Hansson totesi keskusteltuaan kollegoidensa kanssa, että kaikki Turkkiin liittyvät kysymykset tulisi ohjata Turkcellille.

Voima tiedusteli puhelimitse, kuinka Telia kykenee yhdistämään omat eettiset ohjeensa ja toimimisen maissa, joissa demokratia tai markkina­talous eivät toimi. Yhtiö kieltäytyi kommentoimasta kysymystä. Selvittämättä jäi myös se, kuinka Telian liiketoiminnan eettiset normit ja konsernipolitiikka näkyvät käytännössä Telian omista­mien yhtiöiden toiminnassa.

Vastaamatta jäi myös se, tuomitseeko Telia Turkin puhdistukset.

”Turkissa yhteiskunnan polarisaatio on niin syvä, että yksikään yritys ei voi olla neutraali. Vuonna 2001 perustettu Oikeus ja kehitys -puolue AKP on ajanut kehitystä jo 15 vuoden ajan, eikä se ymmärrä moniäänisyyttä”, Helsingin yliopiston tutkija Gürhanlı muistuttaa. ”Jokainen toimija nähdään joko hallituksen puolella olevana tai sitä vastustavana. Usein maan hallituksen tukemisen takana ovat varmasti hyvin pragmaattiset motiivit.”

Vaikka yritysten toiminnan taustalla ei olisikaan epäilyttäviä motiiveja, on niiden toiminnalla suurta yhteiskunnallista vaikutusta. Myös media voisi muistaa tämän ja pyytää aika ajoin yrityksiltä kommentteja muistakin kuin tulostiedoista ja uusista innovaatioista.

Taide on teidät kuntouttava

Vankien kuntoutuksen voi nähdä inhimillisenä tekona tai hyysäämisenä. Näkemyksestä riippumatta kuntoutukselle löytyy hyvät perustelut.

Kuva Velda Parkkinen

Hannele Martikainen on työskennellyt teatteriohjaajana 1990-luvun loppupuolelta saakka. Sekä ammattilaisten että harrastajien kanssa, Suomessa ja ulkomailla. Tyylilajit ovat vaihdelleet oopperasta indie-tuotantoihin.

Viime vuodet hän on työskennellyt Taittuu ry:n kautta vankiloissa.

Vankien kanssa kanssa työskentely sai alkunsa vuonna 2008. Aluksi Martikainen työskenteli naisvankien kanssa Vanajan vankilassa, ja tällä hetkellä hänen työryhmänsä muodostuu Sörkan miesvangeista. Yhteistä sörkkalaisille ovat pitkät tuomiot rankoista rikoksista.

Uusin ohjaustyö tulee ensi-iltaan helmikuussa Koko-teatterissa. Tavoitteena on tarjota taide-elämyksen ohella työryhmäläisille uusia tarkastelukulmia omaan itseensä.

”Itsensä näkeminen eri perspektiivistä on tärkeää, ja sitä monet hakevat esimerkiksi matkustelemalla tai kesämökillä. Vahva laitos tekee aina perspektiiviharhan. Mitä suljetumpi laitos on, sitä vahvempi se harha on suhteessa muuhun maailmaan. Pienikin vaihdos voi olla hyväksi, jos antaa sille mahdollisuuden.”

Helsingin Sörkka ei ole kaikista pehmoisin työskentely-ympäristö, mutta tämä ei näy Martikaisesta ulospäin. Puhelias nainen elää porvarillista elämää Helsingin Etu-Töölössä ja harrastaa klassista musiikkia. Työskentely on kuitenkin sujunut mutkattomasti, eikä vankien kanssa ole ilmaantunut suurempia ongelmia.

”Minä ja lähipiirini olemme nynnyjä ja elämme tavallista kotielämää. Tulin vankilateatterin piiriin vähän vahingossa, eikä minulla ollut – tai ole – koulutusta tai haluakaan niin sanottuun auttamistyöhön tai hoitotyöhön.”

Taittuu ry:llä on takana viisi teat­teriproduktiota, joissa on versioitu esimerkiksi Seitsemää veljestä, Kalevalaa ja Kuningas Learia. Seuraavaksi vuorossa on erittäin väljä tulkinta Antti Puuhaarasta. Toiminnan tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen, ja hyötyjä kerää vankien lisäksi myös ympäröivä yhteiskunta.

”Taide on aina kuntouttavaa, kun se kohtaa tekijänsä ja kokijansa. Se on matka minuuteen. Mikäli minuus on hukassa, taide auttaa – ja vangeilla se minuus usein on kateissa. Työryhmä ei kuitenkaan tee teatteria pelkästään itselleen, vaan myös yleisölle.”

Martikaisen mukaan on tärkeä ele, että yhteiskuntana kohtaamme vangit. Vankien lisäksi ele on tärkeä myös vankien läheisille. Vankien kohtaaminen on aina myös viesti siitä, että me pyrimme kollektiivisesti parempaan. Monien näkemys kuitenkin on, että vankeja ei tulisi hyysätä, eikä vankilan tarjota mitään mukavaa – Martikainenkin on saanut oman osansa tästä palautteesta.

”Oma lähipiirini on täynnä ihmisiä, jotka suhtautuvat avoimesti, enkä viitsi pyöriä tuolla somessa lukemassa kommentteja. Kyllähän minäkin olen saanut tälle apurahan, mitä on sitten huudettu nuppi punaisena vankien hyysäämiseksi. Sille huutamisellekin on varmasti tarve.”

Jokainen vankilavuorokausi maksaa rahaa, ja uusintarikollisuuden onnistunut ehkäisy säästää yhteiskunnalta verrattomasti riihikuivaa. Kuntoutustoimintaa ei kuitenkaan varsinaisesti hukuteta rahaan, päin vastoin – resurssit ovat niukat, ja niiden puolesta on pakko taistella jatkuvasti. Lisäresurssien oikeuttamista ei helpota tuloksellisuuden mittaamisen vaikeus.

Tuore Itä-Suomen yliopistolle tehty väitöstutkimus ei kyennyt osoittamaan kuntouttavan toiminnan tehoa vankien rikosten uusimisen vähentämisessä. Tämä ei kuitenkaan masenna Martikaista. Tuossa tutkimuksessa ei esimerkiksi arvioitu vapaan kentän projektien vaikutuksia – Taittuun työstä saadaan tutkimustuloksia pian Helsingin yliopiston valtiotieteen laitoksen sosiaalipsykologian tutkimuksessa.

”Olen hieman kyllästynyt taiteen vaikuttavuuden arvioimiseen. Vangit voisi myös kohdata ihan ihmisinä. Ja meidän pitää yhteiskuntana päättää, kohtaammeko ihmiset ihmisinä ja autammeko heitä eteen päin riippumatta siitä, ovatko he rikollisia vai eivät. On hienoa, että näiden hankkeiden tuloksia ja vaikuttavuutta tutkitaan, mutta ei siihenkään tarvitse hirttäytyä.”

Vankeuden stigma on vahva. Niin vahva, että se tarttuu herkästi myös vankien kanssa tekemisissä oleviin. Martikainen ei ole varma, onko hänellä enää paluuta perinteisempien teatteriprojektien pariin. Nyt ei kuitenkaan ole oikea hetki murehtia siitä. Tällä hetkellä ohjaaja on kiinnostuneempi työryhmänsä jäsenten minäkuvasta.

”Taiteen tehtävä on tehdä vapaaksi, ja tässä tapauksessa vapaaksi rikollisen statuksesta, edes hetkeksi. Meidän tapauksessamme se vaatii myös pitkäjänteisyyttä ja kurinalaisuutta.”

Se, että pystyy ottamaan etäisyyttä itseensä ja arkeensa, voi osaltaan auttaa jatkossa mukautumaan, kun vapautuvan vangin on palattava muun yhteiskunnan pariin. Silloin ei ole haitaksi, jos pystyy näkemään itsensä muunakin kuin vankina.

”Uskon, että yksi stigmasta vapauttava tekijä on se, että me emme ole erityisen kiinnostuneita kenenkään tuomioista. Tietysti olemme kiinnostuneita ihmisistä ja heidän elämästään, mutta siihen elämäänhän kuuluu paljon muutakin kuin tuomio. Vankilassa on sitten erikseen tyypit, jotka hoitavat vartioinnin ja tuomion toteutumisen, minun ei tarvitse tehdä sitä.”

Martikaisen ja Taittuun tuotantojen yhteydessä ei myöskään yksilöidä työryhmäläisten tuomioita: korkeintaan ilmoitetaan yhteisesti, mistä rikoksista työryhmän jäseniä on tuomittu. Aina tämä ei kuitenkaan kaikkia yleisön ja median edustajia tyydytä.

”Vankilahan on hirveän mediaseksikäs paikka. Siellä olevat henkilöt ovat todistetusti tehneet jotain väärin, ja heidät on tuomittu. Minä kuitenkin vihaan rikollisuuden romantisoimista. Pahat teot ovat pahoja tekoja, sopimukset ovat sopimuksia, ja niiden rikkominen on perseestä. Ei minulla ole mitään romanttista kuvaa vangeista tai vankiloista.”

Myös vankila laitoksena on Martikaisen mielestä väärällä tavalla romantisoitu.

”Oikeuslaitos ei aina tee oikein, eikä se ole aina oikeassa, mutta on tärkeää, että meillä sellainen on. Sen avulla myös uhri voi päästää irti taakasta ja antaa sen yhteiskunnan kannettavaksi.”

Sen lisäksi, että teatteriesitykset tarjoavat vangeille ja näiden läheisille mahdollisuuden nähdä osallistujat uusissa rooleissa, ne pakottavat myös yhteiskunnan kohtaamaan tabun.

”Rikollisuus ja vangit ovat meidän kollektiivinen häpeä, ja omaa häpeää kohti on vaikea katsoa.”

Katsoa sitä kuitenkin pitää, vaikka se välillä onkin vaikeaa. Muuten me emme kykene kehittymään yhteis­kuntana.

Hannele Martikainen: Paluulento.
Esitykset Koko-teatterissa 25.2. ja 26.2. klo 18.

”Ihmishenkiä säästyy, kun tehdään teatteria.”

Veli-Matti Lehikoinen istuu pitkää tuomiota Sörkassa. Hän on osallistunut vankilassa kahteen teatterituotantoon ja esimerkiksi kuvataidekurssille viime kesänä. Kysymyksiin hän vastaa kuvataidekurssin aikana.

Taidekurssit ovat tapa täyttää vankilan puuduttava arki, mutta myös löytää itsensä ja tarkoitus omalle elämälle. Ja samalla myös ehkä hyödyttää yhteiskuntaa.

”Olen löytämässä itselleni uuden identiteetin ja ylipäätään syyn jatkaa elämää”, Lehikoinen kirjoitti tapaamisen jälkeen. Hän myös mainitsi halun tehdä jotain merkityksellistä muiden vankien ja yhteiskunnan auttamiseksi.

Jatkoimme keskustelua Paluulento-teatteriesityksen harjoitusten käynnistyttyä.

”Pointti tässä kaikessa on se, että me kaikki vapaudumme täältä joskus. Mitä sitten tapahtuu? On olennaista, missä kunnossa olemme siinä vaiheessa. On yhteiskunnan etu, että meitä kuntoutetaan – se portti aukeaa lopulta kaikista pahimpiakin rikoksia tehneille.”

Keskustellessamme puhelimessa teat­teriharjoitusten jälkeen Lehikoinen viittasi muutaman viikon takaisiin tapahtumiin: Helsingin Kannelmäessä edelliskesänä ehdonalaiseen päässyt elinkautisvanki puukotti itselleen tuntematonta henkilöä kasvoihin.

”Näiden kuntouttavien hankkeiden mitattavuus on hakusessa, mutta toisaalta ihmishengen arvoa ei voi mitata rahassa. Jos onnistumme säästämään yhdenkin hengen näillä projekteilla, niin ne maksavat kaikki itsensä takaisin. Kun yhteiskunnalla ei ole rahaa kuntoutukseen, niin ei porukka terveempänä vankilasta ulos tule. Nykyisellään vankila on ensisijaisesti säilöntäpaikka.”

Erilaiset projektit ja kuntoutus kuitenkin tarvitsisivat Lehikoisen mukaan jatkuvuutta.

”Vaikka täällä vankilassa ei saa olla inhimillinen tai ystävällinen, meidän teatteriporukastakin tulee tämän myötä jälleen ihmisiä. Jos tämä ei jatku, niin se kehitys menee hukkaan ja jää hyödyntämättä. Tämän toiminnan pitäisi olla osa vankilan arkea, kuin liikunta ja sauna.”

”Eikä tämä oikeasti ole rahasta kiinni. Yksi suljetun vankilan vanki maksaa vuodessa 75 000 euroa, ja muutaman vangin hinnalla esimerkiksi Taittuu pyörii vuoden. Mutta eihän näitä aina haluta laskea.”

Leikkauskiiman riivaamassa yhteiskunnassa jalkoihin jäävät heikoimmat ja ne, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Heitä ovat esimerkiksi lapset, mutta he sentään saavat taakseen puolustajia. Vankien puolesta harvempi kuitenkaan nousee barrikadeille.

”Ei poliitikot halua viedä tätä maaliin, koska äänestäjät vaikuttavat jaloillaan. Meidän jeesaaminen on poliittinen itsemurha.”

”Ensimmäinen teatteriproduktio palautti minut pahalta sivuraiteelta. Ensimmäisen vankeusvuoden jälkeen en edes tunnistanut itseäni, ja se projekti herätti minut elämään. Kerrannaisvaikutukset ovat valtavat, ja se tuntuu hyvältä. Haluan tehdä vielä jotain hyvää elämässäni, ja tämä voisi olla se tapa”, Lehikoinen sanoo ja viittaa kuntoutusohjelmien puolesta työskentelyyn.

Itsereflektio ja muista vangeista huolehtiminen ei tee Lehikoisenkaan rikosta tekemättömäksi, mutta se on hyvä alku. Ehkä hän ja monet kaltaisensa vangit vielä joku päivä pystyvät olemaan sinut itsensä kanssa ja kohtaamaan yhteiskunnan. Se olisi meidän kaikkien etujen mukaista.

 

Seikkailevat tilhet

Katukuvaan ilmestyneet taulut yllättävät aina. Boing on tarjonnut näitä yllätyksiä pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille jo yli sadan taulun verran.

Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, kertoo Boingiksi esittäytyvä taiteilija.

Boing-tauluihin törmää lähinnä sattumalta. Ympäristöään seuraava ja pääkaupunkiseudulla liikkuva löytää niitä esimerkiksi talojen kivijaloista, sähköbokseista ja sillanalusista. Teosten keskiössä ovat tilhiksi väitetyt siivekkäät, jotka löytyivät teemaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

”Eiväthän tämmöiset asiat tule mistään rationaalisista tai järkevistä ajatuksista. Piirsin joskus jonkun linnun, ja se jäi päälle.”

Boing – Obey Your Spiritual Leader.
Boing – Obey Your Spiritual Leader.

Nimi vuonna 2004 päivänvalon nähneelle linnulle – ja taiteilijalle itselleen – löytyi tilhen englanninkielisestä nimestä. Bohemian Waxwing lyheni pian muotoon Boing. Taiteilija-­Boingilla on tausta katutaiteessa ”jostain 1990-alusta alkaen”, ja tie on johtanut mutkien kautta graffiteista lintutauluihin.

Perinteisiin kehyksiin sujahtavat teokset on tehty pääasiassa tusseilla, mutta toisinaan myös esimerkiksi öljyväreillä. Kehykset ovat peräisin alennusmyyntien ja halpahallien euro­laareista. Valmiit taulut kiinnittyvät seinään rakennusmassalla, jonka voi levittää jossain sopivassa paikassa taulun takapuolelle. Teoksen voi painaa paikoilleen hujauksessa.

Boing-linnun esiintymiset eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkästään yllättäviin tauluihin. Esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on lintuja näkynyt betonille ­suihkittuna, ja hylätyistä huviloista ­tunnetussa Kruunu­vuoressakin komeilee muutama lintu romahtaneen huvilan seinässä.

”Hahmon kanssa voin tehdä, mitä haluan. En ole rajoittanut sitä mitenkään ja annan sen yllättää itsenikin.”

Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.
Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.

Idea kaupungista galleriana on usein toistuva ajatus katutaiteessa. Boing kuitenkin antaa ajatukselle syvyyttä ripustelemalla ympäriinsä juuri perinteiseen taidemaailmaan viittaavia kehystettyjä töitä. Jos kehykset ovat taiteen merkki, niin katutaiteeseen penseästikin suhtautuva katsoja voi löytää itsensä miettimästä, kuinka suhtautua kehystettyyn mutta luvattomaan taiteeseen.

”Teosten paikoista olisi ihan hauska tehdä kartta, mutta sittenhän ne häviäi­sivät nopeammin”, Boing naurahtaa.

Vaikka väliaikaisuus kuuluukin ­asiaan, ei teosten tarvitse hävitä paikoiltaan tarpeettoman nopeasti. Usein esimerkiksi Helsingin keskustassa näkyvälle paikalle laitetut teokset häviävät parissa päivässä, mutta sopivan ovelassa jemmassa olevat saattavat pysyä paikoillaan vuosiakin.

”Ja se sattuman kautta löytäminen on hienoa tässä. Että joku ensimmäistä kertaa törmää tuollaiseen ja jää ehkä miettimään, että WTF, mitä mä just näin?”

Näiden löytöjen myötä yleisökin oppii seuraamaan ympäristöään hieman eri tavoin. Tähän eri ­tavalla näkemiseen liittyy myös kysymys luvattomuudesta ja siitä, millä oikeudella Boing katsoo värittävänsä yhteistä elinympäristöämme.

”Nyky-yhteiskunnassa ihmisille on usein mahdotonta selittää motiiveja, joilla ei ole taloudellisia perusteluja. En missään nimessä koe, että minulla olisi mitään erioikeutta keneenkään muuhun nähden. Ennemminkin toivoisin, että ihmiset ottaisivat vastuuta yhteiskunnasta – jos he valittavat, että kaikki on hanurista eikä ole kivan näköistä, niin tekisivät sille jotain.”

Ihan tavallinen perhe.
Ihan tavallinen perhe.

Katutaiteen ja perinteisen kuvataiteen erot eivät Boingin mielestä rajaudu pelkästään siihen, missä ja miten katsoja kohtaa teoksen.

”Katutaide poikkeaa perinteisestä kuvataiteesta siinä, että sen ­tavoitteena on useimmiten tehdä asuinympäristöstä hauskempi mesta. Katutaide on mitä puhtainta taidetta, koska sen motivaatio ei tule rahan tekemisestä, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin.”

Boing muistuttaa, että esimerkiksi harrastajamäärien puolesta katutaide myös jyrää monet perinteisemmän kuvataiteen muodot mennen tullen.

”Katutaide eri muodoissaan on yhtä merkittävä murros kuvataiteelle, niin kuin kevyen musiikin tulo oli klassiselle musiikille. Katutaide toimii eri kriteereillä, eikä se ole elitististä.”

Boing: BOhemian WaxwING
Vantaan taidemuseo Artsissa 27.2. alkaen Sinä & Minä muotokuva -näyttelyssä.

www.instagram.com/boinghellsinki