Jari Tamminen

Jari Tamminen on Voiman sekatyömies. Toimittajan työn ohella asiamies Tamminen kipparoi Voima Kustannuksen jakeluorganisaatiota ja häärää joka paikassa. Pikkuporvarillisessa Etelä-Haagassa sijaitsevassa lähiöasunnossaan Tamminen suhtautuu musiikki- ja sarjakuvaharrastuksiinsa aivan tarpeettoman vakavasti.

Piikki mu$abisneksen lihassa

Radioiden soittolistat ovat oopiumia kansalle. Julma Henri haluasi listoille myös spägää.

Kuvat Elina Hiironniemi

Soittolistat ovat vallanneet radioaallot. Kaikki eivät pidä kehityksestä tai siitä, kuinka listat täytetään.

”Jos katsot läpi kaupallisten radiokanavien soittolistat, niin ei siellä ole pienlevy-yhtiöiden artisteja. Sun täytyy päästä sisään monopolijärjestelmään.”

Räppäri Julma Henri ei ole urallaan pyrkinyt miellyttämään suurta yleisöä, mutta silti oma paikka ja yleisö on löytynyt. Vaikka elo soittolistojen ulkopuolella on hyvää, ovat niiden edustamat ongelmat mielessä.

”Soittolistat määrittävät sen, mitä ihmiset kuulevat, ja mitä enemmän jotain toistetaan, sitä suositumpi siitä tulee ja sitä enemmän sitä soitetaan.”

Häntäänsä syövä käärme ei ole kaikkien näkemys optimitilanteesta, eikä Henri olekaan yksin näkemystensä kanssa. Kovin monet muusikot eivät kuitenkaan halua asiasta valittaa ääneen, koska se olisi omiin muroihin kusemista. Hankalan maine voi saada portit lopullisesti säppiin.

”Koin hirveän vapauttavana, kun huomasin, miten systeemi toimii. Radiosoiton kannalta ei ole merkitystä, vaikka levyt olisivat kuinka suosittuja – isompi merkitys on sillä, kuka sen biisin sinne radioon kiikuttaa. Pystyin siirtämään itseni pois siitä maailmasta, ja siksi voin huoletta laittaa paskan tuulettimeen.”

”Sosiaalisen median puolella UG-osasto on jo iso tekijä, ja biisit saa levitettyä netissä ilman ison levy-yhtiön tukeakin. Oikeastaan ainoastaan radio on se saavuttamaton paikka.”

Uudella biisillään ”Väärät profeetat” Julma Henri dissaa Cheekiä ja Elastista, jotka keikkailevat keväällä Profeetat-kaksikkona. Siinä missä Cheek ja Elastinen ovat saarnanneet menestysoppia, Henri on käsitellyt yhteiskunnan epäkohtia ja puhutellut huono-osaisia.

”Ne tyypit julistavat olevansa parhaimpia ja siksi siinä asemassa, missä ovat. Ne ovat vain jäävuoren huippu. Näkemättä jää se pinnan alla oleva osa, joka kannattelee heitä. He ovat siellä huipulla koska radiokanavat nostavat heidät sinne.”

Tässä kohdassa on hyvä huomata, että uhoaminen ja keuliminen ovat olleet osa rap-musiikkia lajin syntyajoista saakka. Disauttelu ei ole poikkeavaa, ja oikeastaan Henrin kritiikin kärki kohdistuu musiikkimediaan laajemmin.

Kyse ei ole pelkästään myynnistä ja mammonasta. Julma Henri muistuttaa, että suppeat soittolistat kaventavat kulttuuria. Levymyynnin ja suoratoistopalvelujen perusteella ei voi sanoa, että kansa haluaisi ainoastaan sitä tiukasti rajattua ja valmiiksi pureskeltua materiaalia. Esimerkiksi Monsp Records on julkaissut useammankin listaykköseksi päätyneen räppilevyn, joita ei ole näkynyt soittolistoilla.

Henrin mielestä kaupalliset kanavat saavat tehdä mitä haluavat, mutta kuuntelijoiden helppo miellyttäminen ei kuitenkaan kuulu Yleisradion tehtäviin.

”Niinhän se kaupallisella puolella menee – levy-yhtiön edustajat toimittavat biisit, jotka menevät suoraan soittolistalle ilman erillistä harkintaa. Henriä haastatellut YleX:n toimittaja tykkäsi radiossa, että Ylellä soitetaan paljon muutakin musiikkia ja uusia artisteja, mutta ei Ylenkään A-soittolistalle ole pienlevy-yhtiöiden artisteja hirveästi nostettu.”

Kritiikkiin vastannut YleX:n toimittaja myös lähetti Henrille todisteeksi kanavan monipuolisuudesta soittolistan – jolla oli pääasiassa isojen levy-yhtiöiden artisteja. Henri kuitenkin toivoo, että radio säilyisi jatkossa relevanttina kanavana. Kansa ei kaipaa pelkkää tuudittavaa oopiumia.

”Kyllä mä luulen, että osa kuuntelijoista haluaa myös sitä spägää [kokaiini, toim. huom.]”, Henri viittaa Spägä-sinkkuunsa, joka on soinut eri nettipalveluiden kautta verrattoman ahkerasti – ei kuitenkaan radiossa.

”Mikäli haluamme, että näinkin pienessä maassa säilyy omaa kulttuuria, niin näitä pitäisi miettiä. Yle toimii verorahoilla: näen sen kanavien tehtävät erilaisina kuin yksityisten kanavien. Ylen tulisi esitellä musiikkikenttää laaja-alaisesti, ja tällä hetkellä se ei mielestäni sitä tee.”

Muusikoiden liiton päätös ostaa Radio Helsinki syksyllä on kiinnostava avaus. Soittolistojen puutteella aina ylpeillyt radiokanava ajaa linjallaan monien liiton jäsenten etua, ja sen säilyminen radioaalloilla on yksi harvoista valonpilkahduksista alalla.

Oi aikoja, kun ammattiyhdistys pelastaa kaupallisen radion.

Oudon tohtorin oudot kuviot

Tuskin kukaan yllättyy siitä, että Hollywood-spektaakkelia tehtäessä huomioidaan rahoittajan ennakkoluulot ja toiveet. Nykyään myös kiinalaisten sana painaa.

Viime vuosina myös Hollywoodissa on keskusteltu valkopesusta, eli siitä, että rodullistettujen – siis ei-valkoihoisten – hahmojen näyttelijöiksi valitaan valkoihoisia. Esimerkiksi päätös palkata Japanilaisen Ghost in the Shell -sarjakuvan filmatisoinnin pääosaan Scarlet Johanson herätti laajaa kritiikkiä ja syytöksiä valkopesusta. Toisaalta Disneyn ilmoitus toteuttaa Mulan-filmatisointi kiinalaisten näyttelijöiden kera on kerännyt kiitosta.

Yksi kritiikin kohteista on ollut Marvelin Doctor Strange -sarjakuvafilmatisointi. Tohtori Strange on yhdysvaltalainen, ylimielinen huippukirurgi, jonka kädet vaurioituvat korjaamattomasti auto-onnettomuudessa. Lopulta rationaalisen tieteen nimiin vannova Strange päätyy mystiseen orienttiin ja löytää sieltä ratkaisun taikuudesta.

Hyvinkin hapokkaissa ja surrealistisissa sfääreissä liikkuvan Doctor Strange -hahmon loivat vuonna 1963 Stan Lee ja Steven Ditko. Sarjan asetelma nojasi vahvasti stereotypioihin, jotka näyttäytyvät ongelmallisina tänä päivänä. Strangen opettajana on karrikatyyrimainen tiibetiläinen Muinainen, ja itäisen mystiikan suurmieheksi kohoavan Strangen avustajaksi/oppipojaksi valikoitui buddhalaiselta munkilta näyttävä Wong. Sarjakuvapuolella Strangen syntytarinaa on 2000-luvulla uudistettu hienovaraisesti, ja Greg Pakin käsikirjoittamassa Doctor Strange – Alku -tarinassa esimerkiksi Wongista tehtiin täysivaltainen toimija.

Tämä tarina länsimaisesta (miehestä), joka tulee alempien kulttuurien taitojen suurmestariksi silkkaa nerokkuuttaan on toistunut myös hollywoodilaisessa kerronnassa lukuisia kertoja. Tänä vuonna tulee ensi-iltaan esimerkiksi Matt Damonin The Great Wall, jossa valkonaama tulee näyttämään kiinalaisille, kuinka ollaan samurai.

Doctor Strange -elokuva herätti perusasetelman lisäksi keskustelua myös yhdellä ensimmäisistä julkistetuista roolituksista: sarjakuvan Muinainen on vaihdettu elokuvassa brittiläiseksi Tilda Swintoniksi. Vaikka Swinton on ehkä maailman makein näyttelijä ja kaikki hänen touhunsa ovat hienoja, on tämä alkuasetelma ongelmallinen ja malliesimerkki valkopesusta. Tietysti on hieman vaikea päättää, onko jo lähtökohtaisesti rasistisen orientalismin poistaminen itsessään rasistista.

Swintonin hahmon muuttaminen ei-tiibetiläiseksi saattaa kuitenkin selittyä ihan muulla kuin rasismilla. Kyse taitaa olla rahasta. Kiinan elokuvamarkkinat kasvavat jatkuvasti, mutta hyvin rajatuille markkinoille pääsy ei ole läpihuutojuttu. Täysin mahdotonta näille markkinoille pääseminen olisi, mikäli yksi elokuvan keskeisistä hahmoista olisi tiibetiläinen tietäjä, jonka opeilla paha saa palkkansa. Elokuvan käsikirjoittaja Scott Cargill on myöntänyt tämän auliisti.

Tässä länsimainen valkoihoinen nainen näyttää länsimaiselle valkoihoiselle miehelle, kuinka itämaisen mystiikan avulla saadaan henki irtautumaan kehosta.
Tässä länsimainen valkoihoinen nainen näyttää länsimaiselle valkoihoiselle miehelle, kuinka itämaisen mystiikan avulla saadaan henki irtautumaan kehosta.

Kiinan elokuvateatterien lipputulot kasvoivat viime vuonna noin 50 prosenttia lähes seitsemään miljardiin dollariin. Vajaa kuukausi ennen Doctor Strangen enskaria elokuvalle varmistettiin myös Kiinan ensi-ilta.

Saattaa olla, että Tilda Swintonin palkkaamista ei tehty pelkästään taiteellisin perustein. Saattaa myös olla, että Disneyn suunnitelmat Mulanin suhteen nojaavat samoihin syihin.

Scott Derricson: Doctor Strange. Elokuvateattereissa.

Greg Pak & Emma Rios: Doctor Strange – Alku. Egmont 2016, 136 sivua.

Joulukaaos hallitsee

Tatu ja Patu tuovat anarkiaa lastenhuoneiden ohella nyt myös elokuvateattereihin.

Parhaat lastenkirjat ovat viihdyttäviä sekä lapsille että aikuisille. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjasarja on juurikin sitä ja samalla ne tarjoavat mahdollisuuden kyseenalaistaa monet totutut normit. Ensi-iltaan saapuneessa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvassa jatketaan samoilla linjoilla.

Veljekset Tatu ja Patu ovat kotoisin Outola-nimisestä paikasta joka saattaa olla tai saattaa olla olematta kuvitteellinen paikka tarinan sisäisessä narratiivissa. Outolassa meno on erilaista ja outolalaiset heittävät usein (epähuomiossa) vesilinnulla meidän yhteiskunnan normeja ja arkisia käytänteitä.

Kirjasarjassa Tatu ja Patu on kuvattu lapsina, mutta herkullisen ristiriidan luo se, että pojat vaikuttavat asuvan kaksistaan ja kohtaavan usein hyvinkin arkisia ongelmia itsenäisesti. Lukijan on helppo olettaa, että veljekset itse asiassa kuvaavat sitä, miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna.

Tältä se näyttää, kun Outola saapuu Helsinkiin.

Tulkintaa Tatusta ja Patusta aikuisten maailmaa peilaavina hahmoina tukee Kanelia kainaloon -elokuvan tekijöiden päätös roolittaa veljesten näyttelijöiksi aikuiset miehet (Antti Holma & Riku Nieminen). Poikien/miesten parhaan kaverin ja tosimaailman ankkurin sekä oppaan, Veeran, rooliin on kiinnitetty kirjojen linjaa seuraten lapsi (Eedit Patrakka). Tämän aikuisten palkkaamisen takana saattaa toki olla myös se realiteetti, että elokuvan rakentaminen yksinomaan lapsinäyttelijöiden varaan ei välttämättä olisi vailla riskejä – ammattitaitoa ja vetovoimaisia nimiä nämä produktiot kuitenkin tarvitsevat.

Tämä aikuisten roolitus lasten rooleihin osaltaan alleviivaa tarinan surrealistista pohjavirettä. Siltikään ratkaisu ei ole ollut riskitön: kaksi aikuista miestä nuoren tytön parhaina kavereina saattaisi avata polkuja hyvinkin epäilyttäville tulkinnoille. Onneksi tekijätiimi ja näyttelijät hanskaavat homman ja lopputuloksesta ei moisen tulkinnan varaa löydy.

Kanelia kainaloon -elokuva on lainannut keskeiset elementtinsä viime vuonna ilmestyneestä Tatun ja Patun ihmeellinen joulu -kirjasta. Tarinassa veljekset matkustavat Veeran luokse kylään jouluksi. Elokuvaan on kuitenkin kirjoitettu verrattoman paljon uutta tarinaa, eikä se edellytä katsojalta hahmojen tuntemusta ennen leffateatteriin saapumista.

Tämä vierailu tämän meidän todellisuuden Helsingissä avaa tietysti runsain mitoin mahdollisuuksia kaoottisille väärintulkinnoille sekä anarkistiselle toisinajattelulle. Kuten kaikki tietävät, ei sisällötön anarkian lietsominen ole tarkoituksenmukaista – mukana täytyy myös olla perustelut ja analyysi. Usein Tatun ja Patun toiminta onkin varsin loogista heidän omista lähtökohdista tarkasteltuna – ja tämä perspektiiveillä leikkiminen on tietty arvokas hommeli skideille opittavaksi ja meille aikuisille muistettavaksi.

Tätäkään elokuvaa ei ole tehty ilman tuotesijoittelua. Tässä Tatu ja Patu larppaavat Ghostbustersia halsinkiläisessä tavaratalossa jäätyään sinne epähuomiossa yöksi.
Tätäkään elokuvaa ei ole tehty ilman tuotesijoittelua. Tässä Tatu ja Patu larppaavat Ghostbustersia halsinkiläisessä tavaratalossa jäätyään sinne epähuomiossa yöksi.

Havukaisen ja Toivosen kirjat ovat pienten yksityiskohtien ja odottamattomien viittausten ehtymättömiä runsaudensarvia. Kuvissa taustalla tapahtuu vaikka mitä ja pienellä kirjoitetut tekstit sekä ihmisjoukot kannattaa tarkastaa huolella.

Elokuvassa tästä pääsiäismunien jemmailusta on pääosin luovuttu. Päätös on formaattien erilaisuuden huomioiden lienee ihan perusteltu ratkaisu, mutta silti hieman harmillista. Lähes huomaamattomien yksityiskohtien puute vähentää väistämättä teoksen kerroksellisuutta – yksi harvoista silmään sattuneista viittauksista oli Veeran kodin seinällä vilahtanut vesivärimaalaus, jossa komeili sateenkaari. Veeralla on kaksi äitiä, seikka jota ei muuten kommentoitu leffassa mitenkään.

Tämä tuore filmatisointi ei ole ensimmäinen kerta, kun Tatu ja Patu ovat siirtyneet kirjan sivuilta. Turkulainen Linnateatteri on sovittanut lavalle Tatu ja Patu pihalla -teoksen. Siinä, missä Linnateatterin Tatu ja Patu -esitykset ovat jo ohi, on espoolainen teatteri Hevosenkenkä pitänyt oman sovituksensa Tatu ja Patu supersankareina -teoksesta ohjelmistossaan. Voiman arvostelussa todettiin teoksesta seuraavaa: ”Nukein ja näyttelijöin toteutettu esitys seurailee kirjan tarinaa varsin uskollisesti: Televisioaktiivinen lasersädetin (eli telkkarin kaukosäädin) muuttaa pojat supersankareiksi ja seikkailua pukkaa. Aktiivipojaksi ja Mittamieheksi muuttuneet jätkät ratkovat Ylivetolaa kohdannutta mystistä tapahtumasarjaa.

Kuten muutkin Tatu ja Patu -teokset, myös supersankariseikkailu toimii ensiluokkaisesti kahdella tasolla. Sekä lapset, että aikuiset saavat siitä irti jotain. Siinä, missä lapsille tarina näyttäytyy ensisijaisesti seikkailuna, näyttäytyy se aikuiselle lasten leikin kuvauksena ja kurkistuksena mielikuvitusmaailman sisään. [– –]

Hevosenkengän esityksessä ei ole edes pyritty luomaan täydellistä illuusiota todellisuudesta, mutta tämä ei haittaa. Päin vastoin. Hieman kotikutoisen näköinen toteutus istuu täydellisesti tarinaan, joka on pohjimmiltaan leikin ja mielikuvitusmaailman visualisoimista. Suurproduktio kaapeleiden varassa lentävine näyttelijöineen ja huikeine lavasteineen ei olisi välttämättä sopinut tarinan luonteeseen.”

Teatteri Hevosenkengässä näytelmän hahmot ovat vuoroin nukkeja, vuoroin näyttelijöitä.
Teatteri Hevosenkengässä näytelmän hahmot olivat vuoroin nukkeja, vuoroin nukkeja.

Kanelia kainaloon Tatu ja Patu on loistavasti toteutettu elokuva, joka menee heittämällä suomalaisten (lasten)elokuvien parhaimmistoon. Sitä voi suositella varauksetta niin lapsille kuin ennakkoluulottomille aikuisillekin. Teos on hyvä muistutus ja väkevä todistus siitä, että lastenelokuvien ei tarvitse välttämättä olla yksinkertaisia ja kerralla pureskeltuja ja että lapsille ei tarvitse puhua kuin vähämielisille. Teos luottaa kaikenikäisiin katsojiinsa ja on sellaisena varsinainen aarre.

Rike Jokela: Kanelia kainaloon Tatu ja Patu elokuvateattereissa nyt. *****

Taiteen perhemarketti

Taidemessujen tavoitteena ei ole tarjota parasta näyttelykokemusta, vaan myydä teoksia yleisölle.

Taidemessut ovat kovassa huudossa maailmalla. Huippugalleriat kamppailevat pääsystä Baseliin, Lontooseen, New Yorkiin ja Madridiin ja maksavat siitä ilosta helposti satoja tuhansia. Paikalla näissä spektaakkeleissa ovat taiteen supertähdet, ja pääasiallisia tavoitteita on yksi: myydä mahdollisimman paljon ja kovaan hintaan.

Taidekriitikko Otso Kantokorven mielestä taidemessut ovat kaksipiippuinen juttu.

”Kansainvälisten taidemessujen ympärille on rakennettu hypeä, ja se on johtanut rankingiin, joka edustaa taidemaailman vastenmielistä elitismiä. Toisaalta, ne ovat paikkoja, joissa taiteilija voi tehdä tiliä omalla työllään.”

Suomessa todellisuus on kuitenkin hyvin kaukana maailman metropolien samppanjaövereistä ja blingistä. Meno on kotikutoisempaa ja rinnastuu enemmän perhemarkettiin –  tai ehkä sentään Stockaan. Messukeskuksessa järjestetään syyskuussa Habitaren ja Hifimessujen kyljessä ArtHelsinki. Tämän lisäksi Taidemaalariliitto järjestää vuosittain Teosvälitys-tapahtuman Kaapelitehtaalla, jossa järjestetään myöskin vuosittain Muu ry:n ja Valokuvataiteilijoiden liiton Art Fair Suomi -tapahtuma.

”Ne ovat matalan kynnyksen juttuja, jossa kansa kohtaa taiteen. Vaikka me vihataankin taidemessuja, niin nuo ovat ihan jees”, Kantokorpi summaa.

Galleristi Jari Saari­aholle ­Saari­aho Järvenpää -galleriasta ArtHelsinki edustaa mahdollisuutta kehittää Helsingin taidekenttää.

”Kansainvälisillä markkinoillahan on gallerioita, joilla käytännössä kaikki myynti tapahtuu messuilla. Messuilla rakennetaan koko alan infraa ja luodaan markkinoita. Messuilla kynnys on matala, kun taas galleria näyttäytyy monille pelottavana ympäristönä. Se, että samalla järjestettävät Habitare-­messut panostavat muotoiluun, voi myös tuoda uutta ja kiinnostunutta yleisöä paikalle.”

ArtHelsinki Helsingin Messukeskuksessa 7.–11.9.

Yritysväki vaikenee Turkin puhdistuksista

Yrityksiltä edellytetään harvoin yhteiskunnallista vastuunkantoa.

Kuva Annika Pitkänen

Elokuussa Helsingin Sanomat syytti (pääkirjoitus 1.8.) ”yliopistoväkeä” virheellisesti­ siitä, että se vaikeni Turkin vallankaappausyritystä seuranneista puhdistuksista. Samaan aikaan Helsingin Sanomat kuitenkin jätti peräämättä samaa vastuunkantoa suomalaisilta ja Suomessa toimivilta yrityksiltä.

Yrityksiltä vaaditaan muutenkin vain harvakseltaan kannanottoja liittyen ongelmiin niissä maissa, joissa ne toimivat. Tämä siitä riippumatta, että yritykset käytännössä osallistuvat epädemokraattisten hallitusten ja diktatuurienkin tukemiseen joko suoraan tai vähintään epäsuorasti verojen kautta.

Helsingin Sanomat, tai suomalainen media muutenkaan, ei vaatinut esimerkiksi Soneralta kommentteja Turkin tapahtumista. TeliaSonera Finland Oyj omistaa noin 38 prosenttia Turkin suurimmasta mobiilioperaattorista Turkcellistä.

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä (ks. kuvakaappaus) ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.” 

Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”
Samalla kun Turkin hallitus suoritti puhdistuksia yliopistoissa, kouluissa, armeijassa ja tuomioistuimissa, Turkcell mainosti netissä ainakin brittiläisen The Guardianin lukijoille: ”Tänään Turkki on demokratiassaan voimakkaampi.”

Olisi väärin pitää heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeisiä tapahtumia yllättävinä ja odottamattomina. Helsingin yliopiston tutkija Halil Gürhanlı ei määrittelisi Turkkia alkuunkaan demokratiaksi.

”Puhuessamme Turkista emme puhu demokraattisesta valtiosta, ja se näkyi muun muassa hallituksen vallankaappausyrityksen jälkeisissä reaktioissa. Heinäkuun 15. päivän tapahtumat olivat vain viimeisin episodi tapahtumien jatkumossa.”

Vuonna 2014 presidentti Recep Tayyip Erdoğan linjasi, että hän vastustaa alati enemmän internettiä. Tuolloin Erdoğan määräsi yhteyden Twitteriin suljettavaksi, kun hallitukselle kriittiset mielenosoittajat käyttivät sitä julkisena viestintäkanavana.

Tämän vuoden maaliskuussa Turkcell puolestaan vaati istanbulilaista tuomioistuinta määräämään Twitteriä poistamaan tuhansia twiittejä, joita yhtiö piti ongelmallisina. Tuomioistuin määräsikin viestit poistettavaksi, mutta Twitter ei ole vaatimukseen vastannut.

Vuonna 2012 Turkcell yhdistettiin hallitusta kritisoi­vien tahojen laajaan salakuunteluun.

Ei Sonera tietenkään ole ainoa Suomen lippua Turkissa liehuttava yhtiö – suomalaisväriä piisaa maassa vaikka kuinka, kuten globalisaation luonteeseen kuuluu. Esimerkiksi Nokia ilmoittaa maan tärkeäksi markkina-alueeksi ja kertoo olevansa yksi johtavista verkkotoimittajista Turkissa.

Nokia on tunnetusti globaali peluri verkkobisneksessä, eikä ala ole tyystin vailla ongelmia. Muistissa on esimerkiksi se, kun vuonna 2010 paljastui, että NSN (tuolloin Nokia Siemens Networks, nykyään Nokia Solutions & Networks) oli myynyt mobiiliverkon toteutuksen Iraniin ja myynyt sinne samalla Monitorin Center -valvontajärjestelmän. Verkkovalvontaa käytettiin verrattoman tehokkaasti apuna maan sisäisen opposition kurittamisessa.

Sittemmin – kohun noustua – tuon nimenomaisen valvontajärjestelmän myynti eriytettiin omaan yritykseen. Kuitenkin Nokian myymiin verkkoihin sisältyy yhä valvontaominaisuuksia, joita myös EU-parlamentti edellyttää.

”Nokialla on hyvät suhteet keskeisten operaattorien ja viranomaisten kanssa”, Reija Sihlman Nokian viestinnästä kertoo. ”Nokia tekee aktiivista työtä varmistaakseen, että yhtiön laillisesti ja hyvässä uskossa toimittamaa teknologiaa käytetään asianmukaisesti ja lakeja kunnioittaen.”

Toiminnassaan yhtiö ilmoittaa pyrkivänsä tunnistamaan mahdollisia riskejä ihmisoikeuksien toteutumiselle ja ehkäisemään myymiensä tuotteiden väärinkäyttöä. Nokia ei pyynnöstä huolimatta kommentoinut sitä, tuomitseeko yhtiö Turkin viimeaikaiset puhdistukset.

”Ei taloutta ja politiikkaa pysty erottamaan toisistaan”, Halil Gürhanlı toteaa. ”Valta­puolue AKP:n menestyksen takana on se, että puolue on onnistunut rakentamaan talou­dellisen valtaliiton, joka tukee hallitusta. Monet yrityksistä, jotka haluavat pärjätä maassa, hakeutuvat esimerkiksi media-alalle, jossa hallitusta voi tukea luontevasti.”

Myöskään Sonera tai omistajansa Telia ei ole jättäytynyt sivuun Turkin hallituksen tukemisesta.

”Turkcell on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä maan hallituksen kanssa. Turkissa ne yhtiöt, jotka tukevat hallitusta, menestyvät häkellyttävän hyvin. Poliittisesti liittoutumattomat yhtiöt puolestaan ovat joutuneet järjestelmällisen häirinnän kohteeksi”, Gürhanlı kertoo.

Telian toimitusjohtaja Johan Dennelind kuvaili keväällä yhtiökokouksessa ­Telian omistajille – joista Ruotsin valtio on suurin – Turkcelliä yhtiönsä ”helmeksi”.

”Globaaleilla markkinoilla yhtiöt tietysti väistämättä joutuvat ongelmallisille alueille. Sitä ei voi välttää”, Gürhanlı huomauttaa. ”Turkissa valtio vaikuttaa kaikkiin toimijoihin markkinoilla, eikä maassa ole vapaata markkinataloutta. Turkin mobiilimarkkinat ovat kuitenkin massiiviset ja erittäin tuottoisat.”

Pohjoismaisen yhtiön yritysvastuulausekkeet ovat hienoja, ja yhtiö on sitoutunut liiketoiminnassaan ”korkeimpiin eettisiin normeihin”. Tätä konsernipolitiikkaa ilmoitetaan sovellettavan myös tytär­yhtiöissä sekä yhteisyrityksissä.

Soneran suomalaiset edustajat eivät kuitenkaan halunneet kommentoida Turkcelliin liittyviä kysymyksiä. Soneran viestintä ohjasi esittämään kysymykset Ruotsiin Telian viestintään. Telian press officer­ Johanna Hansson totesi keskusteltuaan kollegoidensa kanssa, että kaikki Turkkiin liittyvät kysymykset tulisi ohjata Turkcellille.

Voima tiedusteli puhelimitse, kuinka Telia kykenee yhdistämään omat eettiset ohjeensa ja toimimisen maissa, joissa demokratia tai markkina­talous eivät toimi. Yhtiö kieltäytyi kommentoimasta kysymystä. Selvittämättä jäi myös se, kuinka Telian liiketoiminnan eettiset normit ja konsernipolitiikka näkyvät käytännössä Telian omista­mien yhtiöiden toiminnassa.

Vastaamatta jäi myös se, tuomitseeko Telia Turkin puhdistukset.

”Turkissa yhteiskunnan polarisaatio on niin syvä, että yksikään yritys ei voi olla neutraali. Vuonna 2001 perustettu Oikeus ja kehitys -puolue AKP on ajanut kehitystä jo 15 vuoden ajan, eikä se ymmärrä moniäänisyyttä”, Helsingin yliopiston tutkija Gürhanlı muistuttaa. ”Jokainen toimija nähdään joko hallituksen puolella olevana tai sitä vastustavana. Usein maan hallituksen tukemisen takana ovat varmasti hyvin pragmaattiset motiivit.”

Vaikka yritysten toiminnan taustalla ei olisikaan epäilyttäviä motiiveja, on niiden toiminnalla suurta yhteiskunnallista vaikutusta. Myös media voisi muistaa tämän ja pyytää aika ajoin yrityksiltä kommentteja muistakin kuin tulostiedoista ja uusista innovaatioista.

Taide on teidät kuntouttava

Vankien kuntoutuksen voi nähdä inhimillisenä tekona tai hyysäämisenä. Näkemyksestä riippumatta kuntoutukselle löytyy hyvät perustelut.

Kuva Velda Parkkinen

Hannele Martikainen on työskennellyt teatteriohjaajana 1990-luvun loppupuolelta saakka. Sekä ammattilaisten että harrastajien kanssa, Suomessa ja ulkomailla. Tyylilajit ovat vaihdelleet oopperasta indie-tuotantoihin.

Viime vuodet hän on työskennellyt Taittuu ry:n kautta vankiloissa.

Vankien kanssa kanssa työskentely sai alkunsa vuonna 2008. Aluksi Martikainen työskenteli naisvankien kanssa Vanajan vankilassa, ja tällä hetkellä hänen työryhmänsä muodostuu Sörkan miesvangeista. Yhteistä sörkkalaisille ovat pitkät tuomiot rankoista rikoksista.

Uusin ohjaustyö tulee ensi-iltaan helmikuussa Koko-teatterissa. Tavoitteena on tarjota taide-elämyksen ohella työryhmäläisille uusia tarkastelukulmia omaan itseensä.

”Itsensä näkeminen eri perspektiivistä on tärkeää, ja sitä monet hakevat esimerkiksi matkustelemalla tai kesämökillä. Vahva laitos tekee aina perspektiiviharhan. Mitä suljetumpi laitos on, sitä vahvempi se harha on suhteessa muuhun maailmaan. Pienikin vaihdos voi olla hyväksi, jos antaa sille mahdollisuuden.”

Helsingin Sörkka ei ole kaikista pehmoisin työskentely-ympäristö, mutta tämä ei näy Martikaisesta ulospäin. Puhelias nainen elää porvarillista elämää Helsingin Etu-Töölössä ja harrastaa klassista musiikkia. Työskentely on kuitenkin sujunut mutkattomasti, eikä vankien kanssa ole ilmaantunut suurempia ongelmia.

”Minä ja lähipiirini olemme nynnyjä ja elämme tavallista kotielämää. Tulin vankilateatterin piiriin vähän vahingossa, eikä minulla ollut – tai ole – koulutusta tai haluakaan niin sanottuun auttamistyöhön tai hoitotyöhön.”

Taittuu ry:llä on takana viisi teat­teriproduktiota, joissa on versioitu esimerkiksi Seitsemää veljestä, Kalevalaa ja Kuningas Learia. Seuraavaksi vuorossa on erittäin väljä tulkinta Antti Puuhaarasta. Toiminnan tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen, ja hyötyjä kerää vankien lisäksi myös ympäröivä yhteiskunta.

”Taide on aina kuntouttavaa, kun se kohtaa tekijänsä ja kokijansa. Se on matka minuuteen. Mikäli minuus on hukassa, taide auttaa – ja vangeilla se minuus usein on kateissa. Työryhmä ei kuitenkaan tee teatteria pelkästään itselleen, vaan myös yleisölle.”

Martikaisen mukaan on tärkeä ele, että yhteiskuntana kohtaamme vangit. Vankien lisäksi ele on tärkeä myös vankien läheisille. Vankien kohtaaminen on aina myös viesti siitä, että me pyrimme kollektiivisesti parempaan. Monien näkemys kuitenkin on, että vankeja ei tulisi hyysätä, eikä vankilan tarjota mitään mukavaa – Martikainenkin on saanut oman osansa tästä palautteesta.

”Oma lähipiirini on täynnä ihmisiä, jotka suhtautuvat avoimesti, enkä viitsi pyöriä tuolla somessa lukemassa kommentteja. Kyllähän minäkin olen saanut tälle apurahan, mitä on sitten huudettu nuppi punaisena vankien hyysäämiseksi. Sille huutamisellekin on varmasti tarve.”

Jokainen vankilavuorokausi maksaa rahaa, ja uusintarikollisuuden onnistunut ehkäisy säästää yhteiskunnalta verrattomasti riihikuivaa. Kuntoutustoimintaa ei kuitenkaan varsinaisesti hukuteta rahaan, päin vastoin – resurssit ovat niukat, ja niiden puolesta on pakko taistella jatkuvasti. Lisäresurssien oikeuttamista ei helpota tuloksellisuuden mittaamisen vaikeus.

Tuore Itä-Suomen yliopistolle tehty väitöstutkimus ei kyennyt osoittamaan kuntouttavan toiminnan tehoa vankien rikosten uusimisen vähentämisessä. Tämä ei kuitenkaan masenna Martikaista. Tuossa tutkimuksessa ei esimerkiksi arvioitu vapaan kentän projektien vaikutuksia – Taittuun työstä saadaan tutkimustuloksia pian Helsingin yliopiston valtiotieteen laitoksen sosiaalipsykologian tutkimuksessa.

”Olen hieman kyllästynyt taiteen vaikuttavuuden arvioimiseen. Vangit voisi myös kohdata ihan ihmisinä. Ja meidän pitää yhteiskuntana päättää, kohtaammeko ihmiset ihmisinä ja autammeko heitä eteen päin riippumatta siitä, ovatko he rikollisia vai eivät. On hienoa, että näiden hankkeiden tuloksia ja vaikuttavuutta tutkitaan, mutta ei siihenkään tarvitse hirttäytyä.”

Vankeuden stigma on vahva. Niin vahva, että se tarttuu herkästi myös vankien kanssa tekemisissä oleviin. Martikainen ei ole varma, onko hänellä enää paluuta perinteisempien teatteriprojektien pariin. Nyt ei kuitenkaan ole oikea hetki murehtia siitä. Tällä hetkellä ohjaaja on kiinnostuneempi työryhmänsä jäsenten minäkuvasta.

”Taiteen tehtävä on tehdä vapaaksi, ja tässä tapauksessa vapaaksi rikollisen statuksesta, edes hetkeksi. Meidän tapauksessamme se vaatii myös pitkäjänteisyyttä ja kurinalaisuutta.”

Se, että pystyy ottamaan etäisyyttä itseensä ja arkeensa, voi osaltaan auttaa jatkossa mukautumaan, kun vapautuvan vangin on palattava muun yhteiskunnan pariin. Silloin ei ole haitaksi, jos pystyy näkemään itsensä muunakin kuin vankina.

”Uskon, että yksi stigmasta vapauttava tekijä on se, että me emme ole erityisen kiinnostuneita kenenkään tuomioista. Tietysti olemme kiinnostuneita ihmisistä ja heidän elämästään, mutta siihen elämäänhän kuuluu paljon muutakin kuin tuomio. Vankilassa on sitten erikseen tyypit, jotka hoitavat vartioinnin ja tuomion toteutumisen, minun ei tarvitse tehdä sitä.”

Martikaisen ja Taittuun tuotantojen yhteydessä ei myöskään yksilöidä työryhmäläisten tuomioita: korkeintaan ilmoitetaan yhteisesti, mistä rikoksista työryhmän jäseniä on tuomittu. Aina tämä ei kuitenkaan kaikkia yleisön ja median edustajia tyydytä.

”Vankilahan on hirveän mediaseksikäs paikka. Siellä olevat henkilöt ovat todistetusti tehneet jotain väärin, ja heidät on tuomittu. Minä kuitenkin vihaan rikollisuuden romantisoimista. Pahat teot ovat pahoja tekoja, sopimukset ovat sopimuksia, ja niiden rikkominen on perseestä. Ei minulla ole mitään romanttista kuvaa vangeista tai vankiloista.”

Myös vankila laitoksena on Martikaisen mielestä väärällä tavalla romantisoitu.

”Oikeuslaitos ei aina tee oikein, eikä se ole aina oikeassa, mutta on tärkeää, että meillä sellainen on. Sen avulla myös uhri voi päästää irti taakasta ja antaa sen yhteiskunnan kannettavaksi.”

Sen lisäksi, että teatteriesitykset tarjoavat vangeille ja näiden läheisille mahdollisuuden nähdä osallistujat uusissa rooleissa, ne pakottavat myös yhteiskunnan kohtaamaan tabun.

”Rikollisuus ja vangit ovat meidän kollektiivinen häpeä, ja omaa häpeää kohti on vaikea katsoa.”

Katsoa sitä kuitenkin pitää, vaikka se välillä onkin vaikeaa. Muuten me emme kykene kehittymään yhteis­kuntana.

Hannele Martikainen: Paluulento.
Esitykset Koko-teatterissa 25.2. ja 26.2. klo 18.

”Ihmishenkiä säästyy, kun tehdään teatteria.”

Veli-Matti Lehikoinen istuu pitkää tuomiota Sörkassa. Hän on osallistunut vankilassa kahteen teatterituotantoon ja esimerkiksi kuvataidekurssille viime kesänä. Kysymyksiin hän vastaa kuvataidekurssin aikana.

Taidekurssit ovat tapa täyttää vankilan puuduttava arki, mutta myös löytää itsensä ja tarkoitus omalle elämälle. Ja samalla myös ehkä hyödyttää yhteiskuntaa.

”Olen löytämässä itselleni uuden identiteetin ja ylipäätään syyn jatkaa elämää”, Lehikoinen kirjoitti tapaamisen jälkeen. Hän myös mainitsi halun tehdä jotain merkityksellistä muiden vankien ja yhteiskunnan auttamiseksi.

Jatkoimme keskustelua Paluulento-teatteriesityksen harjoitusten käynnistyttyä.

”Pointti tässä kaikessa on se, että me kaikki vapaudumme täältä joskus. Mitä sitten tapahtuu? On olennaista, missä kunnossa olemme siinä vaiheessa. On yhteiskunnan etu, että meitä kuntoutetaan – se portti aukeaa lopulta kaikista pahimpiakin rikoksia tehneille.”

Keskustellessamme puhelimessa teat­teriharjoitusten jälkeen Lehikoinen viittasi muutaman viikon takaisiin tapahtumiin: Helsingin Kannelmäessä edelliskesänä ehdonalaiseen päässyt elinkautisvanki puukotti itselleen tuntematonta henkilöä kasvoihin.

”Näiden kuntouttavien hankkeiden mitattavuus on hakusessa, mutta toisaalta ihmishengen arvoa ei voi mitata rahassa. Jos onnistumme säästämään yhdenkin hengen näillä projekteilla, niin ne maksavat kaikki itsensä takaisin. Kun yhteiskunnalla ei ole rahaa kuntoutukseen, niin ei porukka terveempänä vankilasta ulos tule. Nykyisellään vankila on ensisijaisesti säilöntäpaikka.”

Erilaiset projektit ja kuntoutus kuitenkin tarvitsisivat Lehikoisen mukaan jatkuvuutta.

”Vaikka täällä vankilassa ei saa olla inhimillinen tai ystävällinen, meidän teatteriporukastakin tulee tämän myötä jälleen ihmisiä. Jos tämä ei jatku, niin se kehitys menee hukkaan ja jää hyödyntämättä. Tämän toiminnan pitäisi olla osa vankilan arkea, kuin liikunta ja sauna.”

”Eikä tämä oikeasti ole rahasta kiinni. Yksi suljetun vankilan vanki maksaa vuodessa 75 000 euroa, ja muutaman vangin hinnalla esimerkiksi Taittuu pyörii vuoden. Mutta eihän näitä aina haluta laskea.”

Leikkauskiiman riivaamassa yhteiskunnassa jalkoihin jäävät heikoimmat ja ne, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Heitä ovat esimerkiksi lapset, mutta he sentään saavat taakseen puolustajia. Vankien puolesta harvempi kuitenkaan nousee barrikadeille.

”Ei poliitikot halua viedä tätä maaliin, koska äänestäjät vaikuttavat jaloillaan. Meidän jeesaaminen on poliittinen itsemurha.”

”Ensimmäinen teatteriproduktio palautti minut pahalta sivuraiteelta. Ensimmäisen vankeusvuoden jälkeen en edes tunnistanut itseäni, ja se projekti herätti minut elämään. Kerrannaisvaikutukset ovat valtavat, ja se tuntuu hyvältä. Haluan tehdä vielä jotain hyvää elämässäni, ja tämä voisi olla se tapa”, Lehikoinen sanoo ja viittaa kuntoutusohjelmien puolesta työskentelyyn.

Itsereflektio ja muista vangeista huolehtiminen ei tee Lehikoisenkaan rikosta tekemättömäksi, mutta se on hyvä alku. Ehkä hän ja monet kaltaisensa vangit vielä joku päivä pystyvät olemaan sinut itsensä kanssa ja kohtaamaan yhteiskunnan. Se olisi meidän kaikkien etujen mukaista.

 

Seikkailevat tilhet

Katukuvaan ilmestyneet taulut yllättävät aina. Boing on tarjonnut näitä yllätyksiä pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille jo yli sadan taulun verran.

Aika harvat käyvät taidenäyttelyissä, ja galleria on minun mielestäni hieman ankea ympäristö taiteelle – sinne menevät vain valmiiksi vihkiytyneet. Minä teen koko kaupungista ­gallerian ripustelemalla tauluja ympäriinsä”, kertoo Boingiksi esittäytyvä taiteilija.

Boing-tauluihin törmää lähinnä sattumalta. Ympäristöään seuraava ja pääkaupunkiseudulla liikkuva löytää niitä esimerkiksi talojen kivijaloista, sähköbokseista ja sillanalusista. Teosten keskiössä ovat tilhiksi väitetyt siivekkäät, jotka löytyivät teemaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

”Eiväthän tämmöiset asiat tule mistään rationaalisista tai järkevistä ajatuksista. Piirsin joskus jonkun linnun, ja se jäi päälle.”

Boing – Obey Your Spiritual Leader.
Boing – Obey Your Spiritual Leader.

Nimi vuonna 2004 päivänvalon nähneelle linnulle – ja taiteilijalle itselleen – löytyi tilhen englanninkielisestä nimestä. Bohemian Waxwing lyheni pian muotoon Boing. Taiteilija-­Boingilla on tausta katutaiteessa ”jostain 1990-alusta alkaen”, ja tie on johtanut mutkien kautta graffiteista lintutauluihin.

Perinteisiin kehyksiin sujahtavat teokset on tehty pääasiassa tusseilla, mutta toisinaan myös esimerkiksi öljyväreillä. Kehykset ovat peräisin alennusmyyntien ja halpahallien euro­laareista. Valmiit taulut kiinnittyvät seinään rakennusmassalla, jonka voi levittää jossain sopivassa paikassa taulun takapuolelle. Teoksen voi painaa paikoilleen hujauksessa.

Boing-linnun esiintymiset eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkästään yllättäviin tauluihin. Esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on lintuja näkynyt betonille ­suihkittuna, ja hylätyistä huviloista ­tunnetussa Kruunu­vuoressakin komeilee muutama lintu romahtaneen huvilan seinässä.

”Hahmon kanssa voin tehdä, mitä haluan. En ole rajoittanut sitä mitenkään ja annan sen yllättää itsenikin.”

Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.
Tämäkin hylätty huvila Kruunuvuoressa on romahtanut Boingin vierailun jälkeen. Romahtamisen taustalla ei kuitenkaan ole suihkemaalin aiheuttama korroosio vaan ihan silkka heitteillejättö. Paheksujat paheksukoon grynderiä, joka ahneuttaan päästi Kruunuvuoren huvilat lahoamaan.

Idea kaupungista galleriana on usein toistuva ajatus katutaiteessa. Boing kuitenkin antaa ajatukselle syvyyttä ripustelemalla ympäriinsä juuri perinteiseen taidemaailmaan viittaavia kehystettyjä töitä. Jos kehykset ovat taiteen merkki, niin katutaiteeseen penseästikin suhtautuva katsoja voi löytää itsensä miettimästä, kuinka suhtautua kehystettyyn mutta luvattomaan taiteeseen.

”Teosten paikoista olisi ihan hauska tehdä kartta, mutta sittenhän ne häviäi­sivät nopeammin”, Boing naurahtaa.

Vaikka väliaikaisuus kuuluukin ­asiaan, ei teosten tarvitse hävitä paikoiltaan tarpeettoman nopeasti. Usein esimerkiksi Helsingin keskustassa näkyvälle paikalle laitetut teokset häviävät parissa päivässä, mutta sopivan ovelassa jemmassa olevat saattavat pysyä paikoillaan vuosiakin.

”Ja se sattuman kautta löytäminen on hienoa tässä. Että joku ensimmäistä kertaa törmää tuollaiseen ja jää ehkä miettimään, että WTF, mitä mä just näin?”

Näiden löytöjen myötä yleisökin oppii seuraamaan ympäristöään hieman eri tavoin. Tähän eri ­tavalla näkemiseen liittyy myös kysymys luvattomuudesta ja siitä, millä oikeudella Boing katsoo värittävänsä yhteistä elinympäristöämme.

”Nyky-yhteiskunnassa ihmisille on usein mahdotonta selittää motiiveja, joilla ei ole taloudellisia perusteluja. En missään nimessä koe, että minulla olisi mitään erioikeutta keneenkään muuhun nähden. Ennemminkin toivoisin, että ihmiset ottaisivat vastuuta yhteiskunnasta – jos he valittavat, että kaikki on hanurista eikä ole kivan näköistä, niin tekisivät sille jotain.”

Ihan tavallinen perhe.
Ihan tavallinen perhe.

Katutaiteen ja perinteisen kuvataiteen erot eivät Boingin mielestä rajaudu pelkästään siihen, missä ja miten katsoja kohtaa teoksen.

”Katutaide poikkeaa perinteisestä kuvataiteesta siinä, että sen ­tavoitteena on useimmiten tehdä asuinympäristöstä hauskempi mesta. Katutaide on mitä puhtainta taidetta, koska sen motivaatio ei tule rahan tekemisestä, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin.”

Boing muistuttaa, että esimerkiksi harrastajamäärien puolesta katutaide myös jyrää monet perinteisemmän kuvataiteen muodot mennen tullen.

”Katutaide eri muodoissaan on yhtä merkittävä murros kuvataiteelle, niin kuin kevyen musiikin tulo oli klassiselle musiikille. Katutaide toimii eri kriteereillä, eikä se ole elitististä.”

Boing: BOhemian WaxwING
Vantaan taidemuseo Artsissa 27.2. alkaen Sinä & Minä muotokuva -näyttelyssä.

www.instagram.com/boinghellsinki

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Under The Ground

Under The Ground

Under The Ground

TAPANI RINNE & TEHO MAJAMÄKI

☆☆☆☆



Ääni Records 2015


Kesällä käyttöön otettu Helsingin ja Vantaan kiertävä kehärata on yksi viime vuosien suurimmista liikenne­infraprojekteista Suomessa. Kokonaishintaa projektille kertyi uusine asemineen yli 700 miljoonaa euroa.

Isoissa julkisissa hankkeissa on usein pyritty toteuttamaan prosenttiperiaatetta, jonka mukaan prosentti budjetista sijoitetaan taiteeseen. En tiedä, onko kehäradan puitteissa saavutettu tuota prosenttia, mutta jotain on kuitenkin tehty. Uusia juna-asemia suunniteltaessa myös niiden äänimaisemaan kiinnitettiin huomiota. 

Tapani Rinne ja Teho Majamäki sävelsivät uusille asemille musiikkia, joka kiertää vaimealla luupilla ja ilahduttaa laiturilla junaa odottavia. Idea on mainio ja omakohtaisen kokemukseni perusteella toteutus toimii.

Rinne ja Majamäki kävivät äänittämässä asemille tarkoitetun musiikin kehärataa varten louhitussa kahdeksan kilometriä pitkässä junatunnelissa. Kaksikko ei tyytynyt nauhoittamaan ainoastaan asemille tulevia pätkiä, vaan äänitti tunnelissa kokonaisen levyllisen musiikkia. Under The Ground kokoaa yhteen tunnelisession tulokset. Rinteen basso­klari­netti ja Majamäen marimba luovat kaikuvan äänimaiseman, joka on rauhallisuudessaan jopa hypnotisoiva. Levy on hieno ja sen syntyprosessi vieläkin hienompi.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Love

Love

Love

Asa

☆☆☆☆☆




Asan Leijonaa mä metsästän (2005), Terveisiä kaaoksesta (2006) & Loppuasukas (2008) -levyt muodostavat kolmikon, joka epäilemättä muistetaan pitkään. Asa vakiinnutti asemansa Suomi-rap-skenen eturivissä. Love Recordsin julkaisemien vanhojen biisien palasien eli sämplejen päälle rakennettu Love-levy sementoi Asan asemaa vuosituhannen taitteen merkittävimpien kotimaisten muusikoiden joukossa.

Levyn syntyprosessi on kuin aikamme kuva: kymmenen vuotta kestäneen projektin aikana Asa ja tuottajat rehkivät urakalla saadakseen julkaisu­oikeudet sämpleilleen. Neuvotteluja käytiin levy-yhtiön lisäksi alkuperäisten biisien säveltäjien ja niillä esiintyvien muusikoiden kanssa. Vallitsevat käytännöt eivät ole erityisen yhteensopivia sämplekulttuurin kanssa.

Lopputulos on vaivan arvoinen. Didier Selinin ja Jukka Immosen tuottamat biisit nojaavat häpeilemättä vanhoihin riffeihin ja koukkuihin läpi levyn. Lovella kuullaan kaikuja muun muassa JuicenLindholminDonnerin ja Wigwamin levyiltä.

Didierin tuottama kappale 5 000 rakentuu Pekka Pohjola -sämplen (Sekoilu seestyy) varaan. Tätä yhdysvaltalainen DJ Shadow lainasi Midnight in a Perfect World -biisillään. Vuonna 1999 julkaistulla ­Endroducing-levyllä julkaistu biisi on noussut Shadow’n tuotannon kulmakiveksi, johon kaikkea hänen myöhempää tuotantoaan verrataan. 

Nähtäväksi jää, millaiseksi Loven rooli muodostuu Asan uraa tarkasteltaessa vuosi­kymmenten päästä. Tuskin sen merkitystä pidetään vähäisenä.

Kosmista kauhua ja genre-teatteria

Sanoinkuvaamaton kauhu sopii hyvin teatteriin – se näet voi olla myös silmin näkemätöntä.

Cthulhun kutsu on järjestyksessä toinen Aarne Lindenin ohjaama teatterisovitus H. P. Lovecraftin teoksesta. H. P. Lovecraft (1890–1937) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka mullisti kauhukirjallisuusgenreä. Hänen kirjoittama Cthulhu-mytologia on sittemmin ujuttanut lonkeronsa kirjallisuudesta elokuviin ja peleihin, sarjakuvista kuvataiteeseen ja musiikkiin. Vaikka Lovecraft ei suinkaan keksinyt kauhukirjallisuutta, voi häntä hyvinkin pitää Edgar Allan Poeen rinnastettavana uranuurtajana, joka on vaikuttanut laajasti perässään seuranneiden tuotantoon.

Cthulhu-mytologia rakentuu lyhyistä novelleista ja tarinansirpaleista, joissa Suuret Muinaiset vaikuttavat ihmisten eloon. Muinoin tähdistä saapuneet, jumalten kaltaiset olennot uinuvat iäistä untaan maan povessa ja odottavat tähtien asettuvan oikeaan asentoon herätäkseen ja syöstäkseen maailman tuhoon. Perusmeno siis. Lyhyistä tarinoista ja novelleista muodostuva kokonaismytologia ei rakennu yksittäisten ihmisten ympärille, ja tarinat päättyvät poikkeuksetta siihen, että päähenkilö ajautuu hulluuteen tai kuolee, ja usein sekä-että.

Teoksina Lovecraftin kirjoitukset ovat kestäneet aikaa varsin hyvin pois lukien niihin sisältyvät rasistiset elementit, joista viime vuosina onkin käyty vilkasta keskustelua.  Säilyvyyteen on epäilemättä vaikuttanut kirjailijan päätös olla juurikaan kuvailematta Suuria Muinaisia – mikäli joku niitä kohtaa, on seurauksena poikkeuksetta edellä mainittu hulluus ja/tai kuolema. Ratkaisu jättää verrattoman paljon tilaa mielikuvitukselle, ja lukija voi peilata ajankuvaan kulloinkin sopivia kauhuja tarinoihin.

Tämä yleisön mielikuvitukseen varaan rakentuva kerronta helpottaa myös teatteriohjaajan tehtävää – tehostespektaakkelille ei ole tarvetta.

Vaikka katsojalta ei edellytetä mittavaa Cthulhu-tietämystä saattaa ainakin pinnallinen tuntemus aiheesta olla tarpeen Tikkurilan teatteriin suunnatessa. Kolmesta erillisestä osasta koostuva ja lähes yksinomaan kertojaäänellä kerrottu Cthulhun kutsu -novelli ei myöskään ole Lovecraftin teoksista helpoin sovitettava teatterilavalle. ja ohjaaja-dramaturgi Aarne Linden on joutunut kirjoittamaan paljon dialogia, joka perustuu alkuteoksen kuvailevaan, jopa kuivaan tekstiin. Ratkaisu johtaa väistämättä massiiviseen tekstimäärään, ja ajoittain esitys huojuukin narratiivisen ähkyn rajalla. Näyttelijät vuorottelevat kuitenkin sulavasti roolihahmon ja kertojaminän välillä, ja kokonaisuus toimii.

Haittaa ei ole myös ohjaajan päätöksestä vaihtaa päähenkilön, toimittaja Francis Thurstonin, sukupuoli. Riina Nieminen suoriutuu Frances Thurstonin roolista moitteetta.

Riisuttu lavastus sopii Lovecraftin kirjoitusten tyyliin – suurimmat kauhut syntyvät omassa alitajunnassa ja lonkerohirviöt sekä verikekkerit voidaan jättää verhon taakse. Uskaltaisinkin väittää, että lovecraftilainen kerronta on omassa elementissään juurikin pienellä, jopa hieman klaustrofobisella lavalla. Tähän Tikkurilan teatterin tilat entisen vernissatehtaan ullakolla tarjoavat ensiluokkaiset puitteet.

Kun hulluus iskee, on meno sen mukaista. Jengiä lakoaa ja tolkun hiventä ei touhussa ole.
Kun hulluus lopulta iskee, on meno sen mukaista. Jengiä lakoaa ja tolkun hiventä ei touhussa ole.

Maailman teatterilavoilla Lovecraft-sovituksia nähdään tasaisin väliajoin, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen marginaalinen ilmiö. Suomessa on nähty 2000-luvulla joitakin Lovecraft-sovituksia, joista kaksi Tikkurilan teatterissa. Lindenin ohjaama Charles Dexter Wardin tapaus sai ensi-iltansa vuonna 2013 ja Cthulhun kutsu marraskuussa 2015. Marraskuussa 2015 Oulussa puolestaan päästiin katsomaan Matti-Pekka Heikuran ohjaamaa ja dramatisoimaa versiota Lovecraftin Temppeli-tarinasta. Mainitsematta ei myöskään tule jättää Circus Maximuksen vuonna 2003 Koko-teatterissa esitettyä Charles Dexter Wardin tapaus -sovitusta.

Kauhu on genre, joka on viime aikoina nostanut profiiliaan – scifin ohella – myös suomalaisista elokuvaproduktioista puhuttaessa. On jopa alettu laajemminkin puhua näihin alalajeihin viitaten genre-elokuvan buumista. Olisiko seuraavaksi vuorossa genreteatterin buumi? Tässä yhteydessä onkin nostettava esiin Lovecraft-sovitusten ohella myös vuosi sitten Teatteri Toivossa pyörinyt Orson Scott Cardin scifi-teokseen perustunut Ender’s Game -sovitus.

Buumista ei ole vielä tietoakaan, mutta ainahan sitä saa toivoa. Ja jostain senkin on alettava.

Aarne Linden: Cthulhun kutsu.

Tikkurilan teatteri, näytöksen 14.2. saakka.

4444

Taidetta tuskasta

Museoinstituutiolla leikittelevä eläinoikeusprojekti taipui kirjaksi.

Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemat videot teurastamoilta herättivät jälleen laajaa keskustelua eläinten asemasta yhteiskunnassamme. Keskustelua on käyty erityisesti siitä, edustavatko videot todellisuutta suomalaisteurastamoissa, ja siitä, ovatko videoilla esitetyt tapahtumat yhteneviä suomalaisen lainsäädännön kanssa.

Vaikka vastaansanomattoman järkyttävät videot toimivat pohjana keskustelulle, ne myös saattavat karkottaa osan yleisöstä. On pakko tunnustaa, että en itsekään kestänyt niitä katsoa.

Kuinka sitten eläinten oikeuksista olisi soveliasta keskustella, mikäli dokumentaarinen lähestymistapa on liian järkyttävä? Kirjailija Laura ­Gustafssonin ja kuvataiteilija Terike Haapojan Toisten historia -projekti pureutuu eläinoikeuskysymyksiin fiktion ja taiteen kautta. Monenlaisia muotoja saavan Toisten historian kantavana ajatuksena on esittää fiktiivisiä historiankirjoituksia, jotka ovat eläinten itsensä kertomia.

Tämän historiankirjoituksen muodon lainaaminen hyvin käsitteellisen taiteen käyttöön seuraa oikeastaan vastamainoksen logiikkaa. Siinä missä vastamainos on kritiikki esikuvana toimineen mainoksen sisällöstä ja/tai mainostajan toiminnasta, niin Toisten historia tekee saman keikauksen historiankirjoitukselle.

Osana Toisten historiaa on myös hiljattain ilmestynyt taide- ja tietokirja History According to Cattle.

Voittajat tunnetusti kirjoittavat historian, ja me ihmiset eittämättä olemme voittajia mitä Maapallon nokkimisjärjestykseen tulee. Toisten historia pakottaa meidät katsomaan omaa suhdettamme eläimiin näiden luontokappaleiden vinkkelistä ja kohtaamaan voittokulkumme jalkoihin tallautuneet häviäjät.

Kokonaisuuteen kuuluu – ja kirjaa edelsi – Helsingin Kaapelitehtaalla vuonna 2013 järjestetty Naudan historian museo -näyttely, joka lavasti Valssaamo-halliin kokonaisen ­museon. Museossa oli esillä – kuten nimestä saattaa päätellä – ihmisen ja noiden maitopurkeista tuttujen märehtijöiden yhteinen historia. Muodoltaan näyttely seuraili museomaailman konventioita lähes orjallisesti.

Siinä, missä näyttelyn esineistö ja kuvasto olisi perinteisesti esitetty lähinnä maaseuturomantiikkaa tihkuvana rekvisiittana, ne olivatkin sorron ja alistamisen työkaluja ja merkkejä. Näyttelyn tunnelmasta tuli mieleen Berliinin holokaustimuseo ja Budapestin Terror Háza, joka esittelee maata hallinneiden diktatuurien hirmutekoja.

Mutta ei tämä taiteen kautta etäännyttäminen myöskään kaikille kelpaa. Aina löytyy niitä, jotka julistavat kyseessä olevan vakavalla asialla vitsailu. Tätä Laura Gustafssonkin kommentoi.

”Emme mielestäni trivialisoi tätä asiaa, vaan päinvastoin: toisten historian tunnustaminenhan on nimenomaan heidän kokemuksensa tärkeyden ja merkityksellisyyden korostamista. Toisten historian tehtävä on osoittaa, että on olemassa muitakin näkökulmia kuin voittajan ja että meidän ihmisten rinnalla elää valtava joukko, jonka kokemusmaailmaa ei ole otettu huomioon.”

Gustafssonin ja Haapojan rooli tässä projektissa ei ole täysin yksiselitteinen. He ovat taiteilijoita, mutta myös aktivisteja. Yhdistämällä molemmat roolit he kykenevät hyödyntämään molempien tuomia mahdollisuuksia.

”Taide ja aktivismi ovat siitä samanlaisia, että ne voivat kummatkin käyttää ihan millaisia keinoja tahansa. Usein molemmissa on takana myös vahva moraalinen intohimo. Taiteessa on kuitenkin pakko olla jotain muutakin, siinä on sen vahvuus ja heikkous: toisaalta taiteen keinoin sisältö saadaan etäännytetyksi, jolloin sitä voi olla helpompi lähestyä, toisaalta kun sisältö on etäännytetty, asia saattaakin olla helpompi sivuuttaa.”

Ja kuten taiteilijat itse englanninkielisessä kirjassaan kirjoittavat (vapaasti käännettynä): ”Me emme kykene autenttisesti toisintamaan nautojen kokemusta. Me voimme kuitenkin tiedostaa, että sellainen on olemassa. On taiteen tehtävä tehdä sokeita pisteitä näkyviksi.”

Faktoihin perustuva taidekirja kerää yhteen näyttelyssä esitetyn nautojen oman, kuvitteellisen historiankirjoituksen. Vaikka näyttely oli ensiluokkainen ja kirjan sisältö kiinnostavaa, teos on myös hieman ongelmallinen. Vaikka se ilmestyi pari vuotta Naudan historia -näyttelyn jälkeen, ensisilmäyk­sellä se näyttäytyy deluxe-näyttelykatalogina. Tämän ei kannata antaa häiritä, vaikka iso osa kirjasta on varattu näyttelydokumentaation esittelylle, on kyseessä itse itsensä kantava teos.

Vasta teoksen lopussa tarjotaan lukijalle tiiviimpää tekstiä, jossa Gustafsson ja Haapoja, Anne Aurasmaa, Elisa Aaltola, Kris Forkasiewicz sekä Radhika Subramaniam kukin lähestyvät projektin teemoja omista lähtökohdistaan. Tekstien ote on varsin teoreettinen, ja ne tuovat tervetulleen lisän teoksen alun, no, keveydelle.

Rakenteeltaan kirja on ovela kuin vastamainos: Helposti lähestyttävä alkupää tarjoaa runsaasti tarttumapintaa. Jallitettuaan lukijan mukaan tämän kasvoille heitetään jykevämpi tietopaketti.

Laajennettuna näyttelykataloginakin teos on huikaiseva. Se toimii myös sopivana siltana Toisten historia -projektin osien välillä. Parhaillaan Naudan historia -näyttely on esillä osana Globale: Exo-Evolution -näyttelyä ­Saksan Karlsruhessa, ja vuonna 2016 Helsingin Suvilahdessa on luvassa Epä­ihmisyyden museo -näyttely.

Esineenä History According to Cattle on verrattoman kaunis, ja kirjoja hamstraaville henkilöille se on houkutteleva hankinta. Jos hankinta kuitenkin vielä arveluttaa, teos on ladattavissa ilmaiseksi pdf-tiedostona kustantajan sivulta.

Erikoismenoa, ei natseja

Kuva Pipsa Hakala

Turussa elämä palasi raiteilleen, kun TVO sai uudet tilat.”

Turkuhan on tunnetusti lähes yhtä paska paikka kuin Helsinki, ja monet varovat astumasta sinne jalallaan. Jos joku kuitenkin Turkuun aikoo, niin yksi kaupungin parhaista asioista on TVO eli Turun yliopiston Varsinaissuomalainen osakunta. Tai tarkemmin TVO:n niin sanottu kerhotila, joka tiedetään legendaariseksi keikkapaikaksi. Vaikka TVO (osakunta) on yliopistoon tiukasti sidottu järjestö, ei TVO (rakennus) ole tarkoitettu pelkästään yliopistolla norkoileville. Muutkin ovat tervetulleita

”Natseja emme tänne halua. Kaikki muu menee”, linjaa TVO:n emäntä Jenny Kari. Tittelinsä Kari valitsi ihan itse, eikä kyse ole toimittajan viljelemästä seksismistä.

Vaikka osakuntaa on arvostettu instituutiona suuresti, niin Turun yliopiston kampusalueen läpi kulkevalla Rehtorinpellonkadulla vuosikymmeniä sijainnut TVO jäi vuonna 2010 kehityksen ja gentrifikaation jalkoihin. Rokkiluola/opiskelijoiden lonnimispaikka sai häädön, ja tilasta remontoitiin pyöräkellari. Vaikka pyörät sinänsä ovat kaikkien järkevien ihmisten suosima kulkuväline, TVO:n häätö nostatti melkoisen älä­mölön piireissä.

”Me tykättiin siitä matalasta, pimeästä sokkelosta, mutta kyllä tämäkin kelpaa”, Kari toteaa höyryävä kahvikuppi kourassaan uuden TVO:n salissa. ”Olemme kotiutuneet.”

Kotiseuturakas Kari ei myöskään jätä käyttämättä tilaisuutta kehua kaupunkiaan. Hänen mielestään TVO ei suinkaan ole ainoa hyvä syy käydä Turussa.

”Esimerkiksi legendaarisen Veikko Ennalan Hymy-lehdessä 1970-luvulla julkaisemat tutkimukset paljastivat, että turkulaisilta mimmeiltä saa helpoiten!”

Satunnaisesta Turun kävijästä – ja tarkkaavaisesta toimittajasta – saattaisi äkkiseltään tuntua, että Pohjolan kaupunginosasta löytyvä TVO sijaitsee totaalisen pöpelikössä. Kaukana raiteiden väärällä puolella, jopa Logomoa kauem­pana keskustasta.

”Vaikka toimittaja väittää, että ei Turkua tunnekaan, niin hyvin hän on omaksunut varsin turkulaisen asenteen. Mielikuva on kuitenkin täysin väärä, ja jengi on löytänyt tänne hyvin. Esimerkiksi juna-asemalta pääsee raiteiden yli kävelysiltaa pitkin sopivasti lähettyville”, Kari vastaa maantieteellisiin tiedusteluihin.

Kaupunki myös suunnittelee toista kävelysiltaa raiteiden yli ja vanhasta teollisuus­alueesta on peräti kaavailtu luovien alojen keskittymää. Alueena paikka on nykyiselläänkin mitä kiinnostavin: sieltä löytyy vanhanliiton konehalleja, treenikämppiä ja muun muassa suurella rahalla VR:n vanhaan konehalliin rakennettu Logomo, jolla juhlistettiin Turussa vuonna 2011 vietettyä Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotta. TVO:ta ei voi kuvailla yhtä suurella rahalla rakennetuksi, mutta hieno sekin on.

”Teviksen missio on olla se paikka Turussa, johon pienikin bändi pääsee keikalle ilman että tarvitsee pelätä perässä tulevaa jäätävää laskua. Matalan kynnyksen touhu antaa ­mahdollisuuden myös niille, jotka eivät vielä kykene takaamaan loppuun myytyjä areenoja.”

Back in the day, 1960-luvulla, TVO tuli tunnetuksi villeistä jazzbileistä. Sittemmin genret ovat ehkä hieman muuttuneet, mutta villeydestä pyritään pitämään kiinni.

”Aika moni – ehkä perustellustikin – pitää Tevistä punk­paikkana. Tämän taustalla on kenties ollut myös ohjelmapäälliköiden omat mieltymykset, mutta pyrimme haalimaan eri genrejä ihan laidasta laitaan. Punkkia kyllä on edelleen sekä rokkia, räppiä ja heviä. Ja näiden lisäksi erikoismenojuttuja.”

”Käytämme usein lausetta ’erikoismenon ystäville’. Meiltä löydät kaikkea mahdollisimman outoa, jota muut eivät suostu ottamaan”, Kari määrittelee.

Elävän musiikin lisäksi tila on avoin varsin vapaamuotoiselle toiminnalle. On kerhotoimintaa ja flippereitä, sauna, lautapelejä sekä kikkeripöytiä löytyy. Vapaaehtoiset saavat osallistua kaikenlaiseen talkoiluun ja toimintaan, muun muassa terassin rakentaminen keräsi viime kesänä innokasta väkeä.

”Perustimme juuri myös Krustimartat-porukan, joka on ompelukerho helvetistä. Mitä ikinä ihmiset haluavat puuhastella, tämä tila on sitä varten.”

Voittoatavoittelematon tee–se–itse-meininki tarkoittaa myös sitä, että ihan jokaisen esiintyjän ei tarvitse edustaa kaupallista valtavirtaa.

”Olemme siinä määrin pieni toimija, että jos sen sata henkeä tänne sisään saa, niin toiminta pyörii sillä vallan mukavasti. Eikä joka ilta edes tarvitse sitä sataa henkeä – välillä voi sitten järjestää iltoja, joissa tarjolla on sitä erikoismenoa.”