Jari Tamminen

Jari Tamminen on Voiman sekatyömies. Toimittajan työn ohella asiamies Tamminen kipparoi Voima Kustannuksen jakeluorganisaatiota ja häärää joka paikassa. Pikkuporvarillisessa Etelä-Haagassa sijaitsevassa lähiöasunnossaan Tamminen suhtautuu musiikki- ja sarjakuvaharrastuksiinsa aivan tarpeettoman vakavasti.

Rap-jutustelua

Rap-jutustelua

Vihapuheita ja rakkauslauluja

Laineen Kasperi

☆☆☆☆




Yhdysvalloissa alkunsa saanut rap soveltuu formaattina mainiosti tarinankerrontaan. Vauhdilla pajatettua tekstiä mahtuu yhteen rap-biisiin poplevyn verran, ja yleisö on myös tottunut siihen, että sanoituksissa käsitellään muutakin kuin rakkautta. Rap on ottanut meilläkin paikkansa musiikinlajina, jonka puitteissa yhteiskunnan kommentoiminen tuntuu luontevalta.

Suomessa runolauluperinne on verrattomasti vanhempi kuin kirjoitettu kieli. Esimerkiksi Kalevalan tarinat ovat osa jatkumoa, joka alkoi kauan ennen Elias Lönnrotin laulumaille suuntautuneita seikkailuja. Perinteen voi sanoa elävän tänäkin päivänä – aikaansa mukautuneena – esimerkiksi juuri rap-musiikissa.

Kasperi Laine loksahtaa mainiosti näihin jatkumoihin. Taiteilijanimellä Laineen Kasperi tunnettu lappeenrantalaislähtöinen rap-muusikko on hyvä tarinaniskijä, välillä flow muistuttaa jopa kuiskaten käydystä jutustelusta. Kappaleissaan Laine tarkastelee ja havainnoi ympäröivää yhteiskuntaa oivaltavasti, harvemmin kuitenkaan julistavasti. “Rukous”-kappaleessa hän esittää kainon toiveen: ”Anna meille älyä, älä pelkkiä älypuhelimia.”

Artisti on ilmoittanut, että Vihapuheita ja rakkauslauluja saattaa jäädä viimeiseksi Laineen Kasperi -albumiksi. Näin en soisi käyvän, mutta mikäli tämä on kohtalo, voi hänen todeta lopettavan (ainakin tämän osan uraansa) huipulla. Oikeastaan ainoa poikkipuolinen sana levystä löytyy sen välisoitoista, skiteistä, jotka ovat snadisti omituisia tarinatuokioita. Nämä lyhyet ja kakofoniset tarinat ovat tavallaan hauskoja, mutta sotkevat levyn svengiä. Ilmankin olisi pärjännyt.

Sadan vuoden epäluottamus

Kuvat Velda Parkkinen

Saamelaisten ja Suomen valtion välit ovat huonossa jamassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niistä pitäisi käydä keskustelua – päinvastoin.

”Ah-hah-hah-haa, oi-joi. Huoh”, Petra Laiti nauraa hersyvästi kysymykselle siitä, millaiseksi hän kokee saamelaisten ja Suomen valtion välisen suhteen.

”Luottamustahan ei selkeästikään ole, enkä minä ole edes radikaali näkemyksineni tästä. Näkemys on hyvin yleinen Saamenmaalla, ja tämä päivä kaikista päivistä on hyvin olennainen tässä asiassa.”

Muutamaa tuntia ennen haastattelua liikenneministeri Anne Berner ilmoitti, että saamelaisten alueita halkovan Jäämeren radan valmistelua jatketaan.

”Sanoisin, että syy saamelaisten valtiota kohtaan kokemalle epäluottamukselle on se, että olemme harvoin olleet tilanteessa, jossa asiat olisivat menneet hyvin meidän kannaltamme.”

Vaikka Laiti kokee, ettei saamelaisten tilanne ole kehujen arvoinen, on aiheen ympärillä käyty julkinen keskustelu hänen mielestään kuitenkin kehittynyt. Tässä hän ei itsekään ole täysin osaton.

”Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut valtava muutos siinä, miten saamelaiset näkyvät. Iso kiitos tästä kuuluu sosiaaliselle medialle. Somen voima jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen.”

Mediamurroksen ja sosiaalisen median lisäksi tilanteeseen on vaikuttanut myös nuorten aktivistien esiinmarssi. Keskustelu saamelaisaiheen ympärillä on muuttunut kuivasta hallintokielestä moniääniseksi.

Petra Laiti, saamelaiselta nimeltään Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra, on Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja. Hän kuuluu myös YK:n alkuperäiskansojen nuorten verkosto GIYC:n (Global Indigenous Youth Caucus) puheenjohtajistoon ja vaikuttaa Suomen City-sámit-yhdistyksessä. Näiden lisäk­si Laiti on äänekäs kommentaattori ­sosiaalisessa mediassa.

Saamelaisten asemaan Suomessa liittyy paljon kysymyksiä ja epäkohtia, jotka kyseenalaistavat myös joitain suomalaisuuteen liittyviä perusoletuksia ja herättävät tunteita. Näihin liittyen Laitin osana on myös toimia ukkosenjohdattimena.

”Roolini on muotoutunut tällaiseksi varmaan osittain sen takia, että olen varsin nuori verrattuna ääniin, joita on kuultu perinteisesti saamelaisiin liittyvissä keskusteluissa. Rooliini vaikuttaa ehkä myös se, että asun ja opiskelen Helsingissä – eli olen myös fyysisesti lähempänä niitä tahoja, joihin pitäisi vaikuttaa.”

Maantieteellinen läheisyys keskustelukumppaneihin tekee kohtaamisista helpompia, mutta johtaa tässä tapauksessa myös vähättelyyn. Kriitikot ovat jopa kyseenalaistaneet Helsingissä asuvan saamelaisen pätevyyden kommentoida asioita, jotka tapahtuvat pohjoisessa. Kritiikissä on nähty myös kaikuja kallonmittaajista ja etnisen puhtauden vaatimuksista. Onko Laiti liian vaaleatukkainen edustamaan saamelaisia?

”Sitä kritiikkiä kuuluu, mutta se ei tunnu oikeastaan missään. Kommentoijia vaaleista hiuksistani on riittänyt, mutta yksikään saamelainen ei ole kyseenalaistanut minun saamelaisuuttani”, Laiti kuittaa epäilykset.

Laitin mukaan kertoo lähinnä tietämättömyydestä, kun häneltä edellytetään ”enemmän saamelaista näköä”.

”Pitäisikö minun maalata kasvoni ja värjätä tukkani, jotta olisin uskottavampi? On melko vahva stereotypia, että olisimme kaikki lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummia. En voi vastata muuta, kuin että tämäkin väri tulee purkista, kun sanotaan, että ’tuo blondi ei ole tarpeeksi tumma ollakseen saamelainen’.”

”Ei tuollaisia vastaan voi argumentoida ilman, että vajoaa itsekin sinne pohjalle. Ei siihen kannata lähteä.”

Siitä, kuka määritellään saamelaiseksi, on käyty viime vuosina kiivasta keskustelua, johon sekaantui myös Korkein hallinto-oikeus (KHO). Vuonna 2015 KHO päätti valitusten perusteella lisätä 93 nimeä saamelais­käräjien vaaliluetteloon. Tuomio löi jälleen kiilaa saamelaisten ja Suomen valtion välille.

”Keskustelussa siitä, kuka on ja kuka ei ole saamelainen, on äänekäs oppositio, joka esittää geeniperimään perustuvaa määritelmää saamelaisuudelle. Heidän motiivinsahan on se, että he haluaisivat itse tulla lasketuiksi saamelaisiksi.”

Saamelaiset itse ovat pitäneet yhteyttä kulttuuriin merkityksellisempänä tekijänä. DNA-testit nähdään myös itsessään ongelmallisina.

”Geeniperimään perustuva ar­vioin­ti on osa joitakin alkuperäiskansojen määritelmiä muualla maailmassa”, Laiti kertoo ja jatkaa: ”Alkuperäiskansaan kuuluminen voidaan määritellään sen perusteella, kuinka monta prosenttia DNA:sta on yhdistettävissä alkuperäiskansaan. Tämä on kuitenkin vaarallinen ajatus. Jos määritelmä perustuisi pelkästään DNA:han tai geeneihin, ei uusiutumisvaraa olisi ollenkaan. Pidemmän päälle se prosentti väistämättä laskisi kaikilla alle laskennallisen määritelmän, eikä kulttuuria eläviä enää lasketa kuuluvaksi alkuperäiskansaan. Se olisi tapa varmistaa, että kulttuuri vähitellen katoaa.”

Saamelaisten katkenneisiin yhteyksiin kulttuuriinsa liittyy myös Suomen valtion harjoittama politiikka, jossa saamelaisia ”suomalaistettiin” järjestelmällisesti vuosikymmenien ajan. Laitin mukaan se on kuitenkin otettu huomioon.

”Saamelaisten oma määritelmä perustuu kulttuuriyhteyteen, joka ajoittuu Suomen assimilaatiopolitiikkaa aikaisempaan aikaan. Kieli on yksi hyvä tapa mitata sitä, onko yhteys­ olemassa – Suomessa on katsottu riittäväksi, että isovanhemman äidinkieli on saame. Meillä on esimerkiksi henkilö, joka vetoaa saamelaisuuteensa viittaamalla 1700-luvulla eläneisiin esivanhempiinsa mutta joka yllättäen vastustaa saamelaisten omaa määritelmää saamelaisesta.”

Laitin näkemyksen mukaan ”kuka on saamelainen” -keskusteluun nivoutuu joka ainoa saamelaiskeskusteluun liittyvä asia.

”Pohjalla on ymmärtämättömyys termistä saamelainen sekä ymmärtämättömyys siitä, mitä alkuperäiskansa yleensäkään tarkoittaa kulttuurisesti. Kolmanneksi on ymmärtämättömyys siitä, että KHO:n tulkitsema saamelaiskäräjälaki ei määrittele sitä, kuka on saamelainen, vaan sen, kuka saa äänestää käräjävaaleissa. Neljänneksi on ymmärtämättömyys siitä, että saamelaiskäräjien vaaliluettelo ei todellakaan ole mikään etninen rekisteri – Suomessa on ylipäätään laitonta pitää etnistä rekisteriä. Lopuksi tähän liittyy vielä se, ettei ole todellakaan suomalaisten tai kenenkään muunkaan ulkopuolisen päätettävissä, kuka on saamelainen.”

Laitin mukaan elimissä, jotka Suomen puolelta hallinnoivat ja käyvät tätä keskustelua, on akuutti pätevyyden puute. Tämä tietenkin turhauttaa, mutta onneksi välillä nähdään myös valonpilkahduksia.

”Oikeastaan ainoat hyvään suuntaan kehittyneet asiat ovat kielioikeudet ja kielelliset palvelut sekä varhaiskasvatus. Ongelma on vain se, että noistakaan ei oikein osaa iloita, kun taka­raivossa kolkuttelevat samalla muut kysymykset. Tämä on tietysti sääli, sillä haluaisin riemuita sydämeni pohjasta vaikka siitä, että Helsinkiin tulee saamenkielinen alakoulun luokka ja että saamelaisalueen ulkopuolella ­asuvien lasten kosketus kieleen ja perintöön turvataan.”

Laitin luettelemia ongelmia yhdistää jollain tasolla luottamus – tai oikeastaan sen puuttuminen. Yksi tähän vaikuttava tekijä on eduskunnan päätös olla ratifioimatta YK:n Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäis- ja heimokansojen oikeuksia koskevaa yleissopimusta numero 169. ILO 169 -sopimuksen ratifioiminen oli kirjattu vuonna 2014 Alexander Stubbin hallitusohjelmaan, mutta sen käsittely lopetettiin maaliskuussa 2015.

”Se on valtavan laaja sopimus, mutta noin konkreettisesti se pakottaisi Suomen suhtautumaan saamelaisiin tasavertaisina neuvottelukumppaneina. Myös päätöksen symbolinen merkitys olisi erittäin tärkeä, sillä se osoittaisi, että saamelaisten oikeuksien parantamiseen suhtaudutaan vakavasti.”

Saamelaisten asuttamista maista vain Norja on ratifioinut sopimuksen.

Saamelaisiin viitataan keskusteluissa usein yhtenäisenä, homogeenisena ryhmänä, jolta edellytetään yhtenäistä näkemystä kaikkiin kysymyksiin. Vaatimus on pähkähullu – eihän kukaan odota suomalaiseen valtaväestöön kuuluviltakaan yhtenäistä mielipidettä yhtään mistään. Vaatimuksen myötä tarina epäluotettavista ja arvaamattomista neuvottelukumppaneista kuitenkin uusiutuu jatkuvasti.

”Kun sanotaan, että saamelaiset ovat riitaisia, eikä meidän kanssa saa mitään päätetyksi, on enemmänkin kyse itselle esitetystä perustelusta sille, että saamelaisia ei tarvitse kuunnella. Meidän oletetaan olevan samaa mieltä kaikesta, mutta pohjimmiltaan meidän ei odoteta olevan samaa mieltä mistään. Ja näitä käytetään perusteluna sille, että esimerkiksi eduskunta saa päättää meidän puolestamme meidän asioistamme.”

Laitin mukaan yhteisön sisäiset näkemykset monista perusasioista ovat kuitenkin melko yksimielisiä. Yksi esimerkki yhteisön laajalti jakamasta mielipiteestä on Jäämeren radan vastustaminen. Tämäkään ei ole paljoa painanut liikenne- ja viestintäministeriössä, vaikka rata vaikuttaisi saamelaisten elämään suurestikin.

”Jäämeren rata ei ole mitenkään uusi ajatus, siitä on puhuttu vuosikausia. Ilmeisesti tarvittiin vain tarpeeksi määrätietoinen ministeri runnomaan se läpi. Jo pelkästään valittu radan linjaus on hullu: se kulkee läpi neulanohuen suikaleen, jonka molemmilla puolilla on luonnonsuojelu­alueita. Pohjoinen luonto on haurasta, ja jo pelkästään rakennustyö aiheuttaisi mittavia vahinkoja. Eivätkä ne tuhot korjaudu vuosikymmeniin.”

Jäämeren rataa on kritisoitu talou­dellisesti älyttömäksi hankkeeksi, joka ei ole kannattava edes rakennustöitä valmistelevan ministeriön omissa laskelmissa. Hanke liittyy kaivannaisteollisuuteen ja raaka-aineiden kuljetuksiin. Ei ole tyystin vailla ironiaa, että juuri ratahankkeen uudelleen aktivoimisen alla Talvivaaran kaivostoimintaa pyörittävä Ahtium Oyj (entinen Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj) haettiin konkurssiin, ja Talvivaaran sotkujen siivoaminen jäi valtiolle ja paikallisille Kainuun asukkaille.

”Eihän tuota rataa rakenneta miksikään paikallisten lähijunaksi. Saamelaisille rata tarkoittaisi sitä, että meidän elinkeinojamme rajataan jälleen kerran ja saamme jälleen kerran olla siivoamassa suomalaisten tekemiä sotkuja pohjoisessa, koska ei kukaan muukaan sitä tee.”

Ratahankkeesta puhuttaessa on hyvä huomioida, että kyse ei ole pelkästä viivasta kartalla.

”Tilanne hahmottuu, jos ottaa ihan valkoisen kartan, jossa näkyy Saamenmaan rajat. Siihen voi sitten värittää tiet, sähkölinjat, teollisuusalueet, ratatyömaan ja paikat, missä työntekijät asuisivat, sekä rakennustyömaan tarvitsemat väliaikaistiet. Kartta täyttyy todella nopeasti. Vain ristikoiden väliin jääviä alueita voidaan käyttää poronhoitoon. Se alue on todella pirstaloitunut jo valmiiksi, ja porot tarvitsevat aika paljon tilaa.”

Eivätkä ongelmat koskisi ainoastaan rakennusprosessia vaan jatkuisivat radan valmistuttuakin. Radan myötä tarvittaisiin myös lisää niitä kaivoksia, uusia nokioita, jotta raiteille riittäisi kuljetettavaa.

Puheenvuorot ovat voimistuneet sen puolesta, että virallisen Suomen tulisi kantaa vastuu tekemisistään ja kohdata suomalaistamispolitiikkansa jäljet. Tämä voisi rakentaa myös luottamusta.

”Valtio voisi tunnustaa, ettei ole olemassa mitään lainvoimaista dokumenttia, joka osoittaisi, että saamelaisten maat ovat siirtyneet Suomen valtion hallintaan. Tämän myötä valtio voisi tunnustaa, etteivät kyseessä ole valtion maat. Sen että valtio myöntäisi harjoittavansa kolonialismia, ei pitäisi vaatia saamelaisten vuosikymmeniä jatkunutta vastarintaliikettä.”

Tunnustusta varmasti helpottaisi, että kaikki Pohjoismaat tekisivät sen yhdessä. Venäjän sisällyttäminen tähän olisi Laitinkin mielestä turhan optimistista, eikä Laiti usko, että tunnustus ratkaisisi kaikkia maaanomistukseen liittyviä kysymyksiä. Se olisi kuitenkin lähtökohta.

”Tässä on hyvä alleviivata, että saamelaiset eivät ole vaatimassa itsenäisyyttä ja että kansallisvaltioaate ei kuulu alkuunkaan alkuperäiskansojen ajattelutapaan. En itse tunne yhtään saamelaispoliitikkoa, joka tätä toivoisi. Vapaa Saamenmaa -ajattelun taustalla on enemmän kollektiivisten oikeuksien tunnustaminen ja se, että saamelaiset saisivat rakentaa itselleen autonomisen hallinnon.”

Tällä hetkellä saamelaiset eivät saa itse määrittää edes sitä, miten saamelaiskäräjät toimii.

”Saamelaisten pitää keskenään pystyä, voida ja saada käydä yksityisiä keskusteluja siitä, miltä saamelainen yhteiskunta näyttäisi, jos saisimme nyt rakentaa sen uudestaan”, Laiti linjaa.

Avoimuus on luottamuksen perusta. Parhaillaan käydään keskustelua siitä, pitäisikö Suomessa perustaa totuus- ja sovittelukomissio käsittelemään saamelaisten ja suomalaisten välisiä historiallisia epäkohtia. Laitin mukaan puhe komission perustamisesta lähettää ristiriitaisia signaaleja: valtio tutkisi historiallisia rikoksia, vaikka samankaltaisia asioita tapahtuu myös nykyhetkellä.

”Eduskunnassa – samoin kuin muutenkin yhteiskunnassa – vallitsee krooninen tietämättömyys tästä aiheesta. Sen seurauksena kansanedustajat äänestävät saamelaisten kohdalla ­asioista, joista heillä ei ole minkäänlaista tietoa. Poliitikko voi haluta saamelaisille pelkkää hyvää, mutta samalla äänestää oikeuksiamme heikentävän lain puolesta.”

Hyvää tarkoittavat puheet sovintokomissiostakin voivat lopulta osoittautua pettymykseksi. Saamelaiset ovat kuulleet tyhjänpäiväisiä lupauksia vuodesta toiseen.

”Lupaukset ovat aina herättäneet pienen toivon kipinän siitä, että ehkä nyt jotain tapahtuu – mutta mitään ei ole tapahtunut. Ja vaikka meillä menevät asiat huonompaan suuntaan, niin ei valtaväestö sitä tiedä, ja se syö luottamusta valtiota kohtaan entisestään.”

Laitin mielestä komissioon liittyvän prosessin yksi hyöty voisi olla siinä, että saamelaisyhteisö pääsisi puhumaan traumoista keskenään ja jollekin riippumattomalle taholle.

Toistaiseksi pohdinta sovintokomissiosta on kuitenkin hyvin teoreettista. Mitään päätöksiä ei ole tehty, ja asiaa on käsitelty vasta yhden valtioneuvoston Inarissa järjestämän seminaarin verran. Tilaisuuden tavoitteena oli kartoittaa sitä, mitä toiveita ja odotuksia ihmisillä on komissioon liittyen. Laiti pitää tarkoitusta hyvänä, mutta hänellä on ratkaiseva varauma ”sovintoon” liittyen.

”Mielestäni saamelaisilla ei ole mitään velvoitetta taipua sovintoon tai antaa anteeksi noin vain pyydettäessä. Ehkä olisi yksinkertaisempaa antaa anteeksi ja lyödä kättä päälle, mutta periaatteen tasolla siihen ei ole mitään velvollisuutta.”

Laiti huomauttaa, että riskinä on se, että komission perustamisella vain lakaistaan tehdyt vääryydet maton alle.

”Olen itsekin allekirjoittanut julistuksen, jossa todetaan, että mikäli Suomi ei sitoudu komissioon kunnolla, niin sanoudumme irti siitä. Tämä pitää tehdä joko kunnolla tai sitten ei ollenkaan.”

EDIT: Tarkennettu Laitin kommenttia DNA-testeistä.

petra2-1

Lumme Energia
Sideways 2018

Black Panther

Black Panther

Ryan Coogler

☆☆☆☆




Black Pantherin myötä Marvelin sarjakuvafilmatisoinnit etenevät jo 18. osaansa. Elokuvan tapahtumat keskittyvät utopistiseen ja kuvitteelliseen Keski-Afrikan valtioon Wakandaan. Afro­futuristinen ja ulkopuolisilta suljettu Wakanda on historian käännepisteessä, jossa vaihtoehtoja ovat sulkeutuneisuuden jatkaminen, rasististen hallintojen kukistaminen väkivalloin kautta planeetan tai avautuminen maailmalle.

Lähes täysin rodullistettujen näyttelijöiden ja ohjaajan voimin toteutettu elokuva on herättänyt Yhdysvalloissa laajaa yhteiskunnallista keskustelua ja toiminut esimerkiksi alustana, jonka avulla tummaihoisia kansalaisia on tuettu rekisteröitymään äänestäjiksi. Samalla Twitterissä on puolestaan levitetty rasistisin motiivein kuvia valkoihoisista, jotka on väitetysti pahoinpidelty elokuvateattereissa. Toistuvasti tarinaan on kuulunut, että tummaihoinen katsoja on hyökännyt valkoihoisen kimppuun ja huutanut: ”Tämä leffa ei ole sinulle.” Kaikki väitetyt pahoinpitelyt ovat osoittautuneet valheiksi.

Symbolisesti merkittävän elokuvan tarina nivoutuu jälkikolonialistiseen keskusteluun ja loksahtaa vaivatta Marvelin elokuvajatkumoon. Vaikka tarinan runko on melko kliseinen, löytyy elokuvan pihvi enemmänkin sivuhenkilöiden ja antagonistin motiiveista sekä tavoitteista. Kehuja voi jakaa varauksettomasti myös naishahmoille, jotka ovat itsenäisiä toimijoita eivätkä jää statistin tai pelastettavan rooleihin.  

Muutakin kuin Ultra Brata

Muutakin kuin Ultra Brata

Vuodet 2002–2017

Kerkko Koskinen




Ultra Bran merkitystä suomalaiselle nykymusiikille ei tule aliarvioida. Yh­tyeen kappaleet säveltäneen Kerkko Koskisen merkitys Ultra Bralle on vähintäänkin yhtä suuri. 

UB:n vuoden 2017 paluukeikat kesäfestareilla ja joulukuussa Hartwall Arenalla tuntuvat muodostuneen kollektiivisessa hurmoksessaan jonkinsorttisiksi sukupolvikokemuksiksi ainakin omassa sosiaalisessa piirissäni. Itse en ole koskaan suuremmin UB:stä välittänyt. Ei sillä, en minä sitä inhoa, kunhan vaan olen kokenut että meh.

Yhtyeen eläköityminen vuonna 2001 oli sikäli mainio asia, että se taisi vapauttaa Kerkko Koskisen kalenterista aikaa muille projekteille. Niistä olen monista pitänyt suuresti. Nyt Svart ­Records on julkaissut ansiokkaan kuuden levyn kokoelman, joka kattaa Koskisen uran vuosilta 2002–2017. Paketissa on annettu omat levyt soolotuotannolle, Kerkko Koskinen Kollektiiville, jazz-tuotannolle, elokuvasävelmille sekä iskelmälle. Bonarina mukaan on mahdutettu vielä levyllinen ennen julkaisematonta materiaalia.

Koskisen ansiot ovat ehdottomasti suuren soundin synnyttämisessä. Boksin levyjä kuunnellessa on helppo tunnistaa Koskisen maneereja ja ominaista tyyliä, mutta samalla eri musiikkilajit ovat leimallisen omiaan – hänen soolouransa on riemastuttavan monipuolista. Itselleni läheisintä on jazz-tuotanto, jota on kuultu Ricky Tick ­Recordsin julkaisemilla levyillä ­Agatha, Trains & Letters ja Othello

Erityisesti henkilökohtaisesti melko vieraaksi jäänyt iskelmä jaksaa Koskisen tekemänä innostaa. Varsinkin ­Katri Helenan tulkitsema ”Elämänlangat” ja Annika Eklundin ”Ole hiljaa ja suutele mua” riemastuttavat kaikessa genreuskollisuudessaan ja häpeilemättömässä lennokkuudessaan.

Ehkä paketin heikoimmaksi lenkiksi muodostuu Koskisen oma laulu, joka ei ole rapsuttanut minua oikeastaan koskaan. Ja vaikka en UB-nostalgiaa tunnustakaan, niin ajoittain sitä huomaa, että monet kokoelman biiseistä voisivat olla suoraan UB:n levyiltä.

Mutta ehkä se UB ei sittenkään ole ihan niin meh.

Mallimaa Suomi (Voiman pääkirjoitus 1/2018)

Me suomalaiset olemme ylpeitä saavutuksistamme ja maastamme. Syystäkin. Monet asiat täällä toimivat mainiosti ja kansainvälisestikin arvioiden Suomen itsenäisyyden sata vuotta ovat olleet nousujohteisia. Suomi on kehittynyt takapajuisesta agraariyhteiskunnasta hyvinvointi­valtioksi.

Talouskasvumme ihmeeseen kannattaa silti luoda myös kriittinen katse.

Me suomalaiset tiedämme, että Suomen menestys ei ole siirtomaaisännyyden peruja ja että meidän hyvinvointimme on kansakunnan oman ahkeruuden hedelmiä. Ei se ihan niin kuitenkaan mene. Myös Suomea on rakennettu maailmankaupan historian mukana vääristyneiden rakenteiden tarjoamien halpojen raaka-aineiden varaan. Vaikka Suomella ei ole ollut omia siirtomaita – saamelaisten maita lukuun ottamatta – monella kauppakumppanillamme on ollut.

Alusmaista pumpattua voittoa on sitten trokattu meillekin hyvinvointimme rakennuspalikoiksi.

Entisten siirtomaiden alistettu asema ei ole korjaantunut edes muodollisen itsenäisyyden avulla. Eivät talouden lain­alaisuudet mitenkään reiluiksi ole muuttuneet, sortavat rakenteet ovat säilyneet. Halvan raaka-­aineen inhimillinen hinta on usein korkea, vaikka kuluttaja ei sitä kassalla huomaisikaan.

Epäreilun maailmankaupan hahmottamista helpottavat arkiset esimerkit. Me suomalaiset tykkäämme kahvista ja juommekin vuosittain noin prosentin maail­man kahvisadosta. Vuosi sitten Finnwatch julkaisi Vain muruja kahvipöydältä -raportin, jonka mukaan kykenemme jäljittämään ainoastaan noin 40 prosenttia kahvipavuistamme tuottajatasoon asti.

60 prosentin tiedot puuttuvat ja edes niiden tutkittujen tuotantoketjun osien työskentelyolosuhteet harvoin vastaavat suomalaisten käsitystä reilusta menosta. Kahvi ei tietenkään ole mikään erityistapaus. Vaatteemme tulevat mistä sattuu, ja kulutuselektroniikan tuotanto on ongelmallista raaka-aineiden louhinnasta e-jätteen dumppaamiseen saakka.

Kansakunnan asiaksi täällä toimi­vien yritysten asia muuttuu viimeistään silloin, kun yritykset tekevät suomalaisuudesta osan brändiään. Esimerkiksi Fazer kertoo mainoksissaan, että jokainen murunen ­Fazerin Sinistä on ”pieni pala Suomea”. Tässä kaakaopapujen kaltainen perinteinen siirtomaatuote esitetään olennaisesti jonain muuna kuin mitä se perustaltaan on.

Mutta suhde asioihin muuttuu, kun rakenteet tehdään läpinäkyviksi.

Yksi tapa toteuttaa tämä on yritystoiminnan vastuullisuuteen panostaminen. Viime vuosina monet yritykset ovatkin ottaneet käyttöön erilaisia riippumattomia vastuullisuussertifikaatteja. Osansa tässä innossa on epäilemättä kuluttajien suunnalta tulevalla paineella. Finnwatchin tutkija Anu Kultalahti kuitenkin ­toteaa artikkelissaan Pukki kaalimaan vartijana, että suuryritykset ovat myös vesittäneet sertifiointijärjestelmiä perustamalla omia vastuullisuusohjelmiaan. Näiden ohjelmien toimivuutta on ulkopuolisten vaikea arvioida.

Kuten Hankenin tutkija Nikodemus ­Solitander huomauttaa Kuka kantaa vastuun? -kirjoituksessaan, että ajatus yritysvastuusta ja vastuullisuusstandardeista ei ole muutenkaan ongelmaton. Ne eivät kyseenalaista markkinalogiikkaa eivätkä paranna tautia – ne vain pidentävät sitä ja ovat osa sairautta. Joskus laki olisi parempi vastuullisuuden tae.

Valtioiden sekaantuminen asioihin ei tietenkään koskaan takaa asioiden toimivuutta tai eettisyydestä. Olisi silti hienoa, jos kaalimaiden vartioinnissa kaikkea vastuuta ei jätettäisi pukkien moraalin varaan.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Kävelevä oppitunti

Kävelevä oppitunti




Professori kirjoitti provosoivan kaupunkikävelyoppaan Suomesta.
Teos sopii myös niille, joilla ei ole aikomuksia lähteä kävelylle.

Vuonna 2012 venä­läisessä mediassa­ – ja pian ympäri maail­maa – kohuttiin suomalaisesta professorista. Hän oli tunkeutunut Uspenskin katedraaliin, rettelöinyt virtsakanisterin kanssa ja toisintanut Pussy Riotin moskovalaisessa katedraalissa tekemän tempauksen. Kohu oli yhtä perätön kuin se oli yllättäväkin.

Tapaus liittyi Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen vuodesta 2012 järjestämiin maailmanpoliittisiin kaupunkikävelyihin. Niissä on valotettu Suomen historiaa ja politiikkaa havainnoimalla ympäristöä ja kuulemalla vieraile­vien asiantuntijoiden alustuksia paikkasidonnaisista aiheista. Pussy Riotin tekemisien kautta Teivainen valotti Suomen ortodoksiseurakuntaa ja Venäjän suhteita. Opastettu kaupunkikävely voi siis tarjota osallistujille muutakin kuin turistikliseitä ja vinkkejä shoppailupaikoista.

Koska kaupunkikävelyjen osallistujamäärät ovat rajallisia, on Teivainen koostanut kävelyidensä pohjalta teoksen, jossa esitellään reitti halki Helsingin historiallisen keskustan ja avataan reitin varrelle valikoituneiden kohteiden kautta maamme historiaa ja nykyisyyttä. Osansa huomiosta saa muun muassa suomalaisen rahajärjestelmän historia ja itsenäisyys, leijonavaakunan historia, nykyaikainen etninen profilointi sekä suomalaisen metsäteollisuuden touhut kotona ja maailmalla.

Teivaisen teos on kiinnostava katsaus Suomen asemaan osana globaalia yhteisöä sekä samalla se on myös, no, erittäin pätevä opas kävely­retkelle.

Kerrostuneen kaupunkirakenteen havainnoinnin kautta Teivainen onnistuu esittämään kiinnostavia huomioita kulttuuristamme. Esimerkki tästä on tarina ”erillishakaristista” ja termi ”siniristijihadismi”. Suomen lipun ja jihadin yhdistäminen on vähintään provosoiva veto, mutta Teivainen perustelee sen varsin pätevästi.

On hyvin tiedossa, että myös Suomessa sotaretkille on lähdetty Jumalan nimissä ja oikeutus teoille on voinut tulla pappisväeltä. Itse marsalkka Mannerheim julisti jatkosodan alla päiväkäskyssään, että edessä on ”ristiretki”. Sota ja uskonto eivät siis ole vieras yhdistelmä Suomessakaan.

Teivainen kiinnittää huomiota ”Siniristilippumme”-laulua edelleen laulaviin koululaisiin. Laulun sanoissa tunnetusti kerrotaan, että ristilipun – joka sekin on uskonnollinen symboli – puolesta eläminen ja kuoleminen on ”halumme korkehin”. Epäilemättä suhtautuisimme eri tavoin maansa ja lippunsa puolesta kuolemista kaipaaviin lapsiin, mikäli nämä tulisivat esimerkiksi Lähi-idästä.

Kuin sattumalta Teivaisen Maailmanpoliittinen kansalliskävely -teoksen ilmestymisen aikoihin saapui elokuvateattereihin uusi Tuntematon sotilas -filmatisointi. Siinä yhdistetään sujuvasti uhrimielialaa valanut kenttäpalvelus, rukous ja kauniin kauhistuttava sotakuvasto. On hyvinkin mahdollista, että ajatus itsensä isänmaan puolesta uhraamisen autuudesta ei ole pelkästään historian havinaa vaan myös osa nykyaikaista suomalaista kulttuuria.

Keskustelu myös siniristijihadismista jatkukoon Helsingin kaduilla ja muuallakin.

Teivo Teivainen: Maailmanpoliittinen kansalliskävely. (Into Kustannus 2017)

Dosentit päivystävät

Teksti Jari Tamminen Kuvat Ninni Kairisalo

Antto Vihma ja Miika Tervonen uskovat, että pienistäkin asioista voi saada suuria keskusteluja – ja toisinpäin.

Toimiessaan ulkoministerinä Alexander Stubb totesi lukevansa ”mieluummin virkamiesten raportteja kuin päivystävien dosenttien sepustuksia”. Pääministeri Juha Sipilä puolestaan kertoi tuskastuneensa ”kaiken maailman dosentteihin, jotka sanovat, mitä ei saa tehdä”.

”Vitsi päivystävästä dosentista on vanhempi kuin Sipilän ja Stubbin puheet. Sehän tulee toimittaja Loka Laitiselta, ja piikki oli kohdistettu myös toimittajiin, jotka olivat liian laiskoja etsimään uusia haastateltavia. Nettikeskusteluissa päivystävä dosentti -termi esiintyy aika usein yhteydessä, jossa kerrotaan, että ’Yle raahaa paikalle päivystävän dosentin’, eli se mediakritiikki on siinäkin mukana”, toteaa Antto Vihma, Itä-Suomen yliopiston dosentti ja ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Vihma on tuttu Yleisradion Päivystävät dosentit -podcast-sarjasta, jota hän tekee yhdessä Helsingin yliopiston dosentin, tutkija Miika Tervosen kanssa. Päivystävät dosentit vastaa yleisön kysymyksiin ja pohtii todellisuuden luonnetta. Huumori on mukana al­kaen ohjelman nimestä, joka ottaa vähättelevän termin haltuun.

”Sipilän ja Stubbin puheet ovat aika normaalia poliittista puhetapaa, jossa pyritään voittamaan kamppailu ja samalla vähän leimaamaan vastapuolta. Ei se piikittely meihin tee kipeää, mutta he siinä samalla dissaavat akateemisuutta ja tukevat tieteenvastaisuutta. Se ei tosin välttämättä ollut heidän intentionsa”, Vihma jatkaa.

Tervonen ei ole aivan yhtä arme­lias poliitikkojen tarkoitusperiä arvioi­taessa.

”Minä hieman poikkeuksellistaisin tätä ja sanoisin, että on kyse myös juuri tästä hallituksesta ja sen agendasta. Kun asiantuntijat tyrmäsivät hallituksen lakiesitykset yksi toisensa jälkeen, hallitus hyökkäsi paitsi tietotyöläisiä myös perustuslakia vastaan.”

Päivystävien dosenttien tavoitteena ei kuitenkaan ole kiivetä barrikadeille. Sarja haluaa tarjota innostusta ja johtolankoja ajattelun tueksi.

”Haluamatta suhtautua asiaan naivisti ja vajoamatta valkoisen miehen neutraaliuden illuusioon, haluan nähdä meidän ohjelman älyllisen uteliaisuuden puolustuksena”, Tervonen toteaa.

Politiikkaan ja yliopistoihin liittyvä julkinen keskustelu on viime vuosina ollut melko lennokasta. Samalla kun poliitikot vähättelivät tutkijoita ja puhuivat perustuslain diktatuurista, sosiaalisessa mediassa vilisi ”Je suis dosentti” -kuvameemejä.

Sattumalta juuri tuon keskustelun keskellä Vihma ja Tervonen saivat omat dosentuurinsa ja juhlistivat sitä 14-tuntisella Päivystävät dosentit -istunnolla helsinkiläisen ravintola Rytmin kulmapöydässä. Paikalle saapui runsain mitoin tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka tiedustelivat muun ­muassa avioliiton sopivuudesta sekä sarja­monogamiasta, vallan ja kielen suhteesta, itsestään tietoiseksi tulevien robottien oikeuksista ja siitä, onko koko Suomi – siis myös Forssa – pidettävä asuttuna.

Mikään inhimillinen ei ollut vierasta, ja kaikkeen vastattiin.

Tilaisuuden suosion myötä syntyi ajatus Päivystävien dosenttien toiminnan jatkamisesta.

Yle Areenassa kuunneltavissa oleva Päivystävät dosentit -podcastin ensimmäinen tuotantokausi saa marraskuussa jatkoa. Luvassa on jälleen puhetta lähinnä kaikesta. Miika Tervosen mielestä pienet ja suuret asiat ovat molemmat pohtimisen arvoisia.

”Pienistä asioista voi saada aidosti hyviä ja isoja keskusteluja, ja isoissa ajatuksissa ajautua tyhjien kliseiden toisteluun. Nyt tuntuu olevan tilaus vapaalle älylliselle tilalle, jossa keskustella. Mediassa vallitsee yksi diskurssi yhdestä aiheesta kerrallaan, ja sen ulkopuolelle jää hirvittävä määrä näkökulmia ja asioita. Omista tutkimushommistani tiedän, miten valtava voima putkinäöllä on ja kuinka vähän ihmiset miettivät tallatun polun ulkopuolelta. Se, että saamme yllättäviä kysymyksiä, mahdollistaa sen, että voimme antaa yllättäviä vastauksia.”

Vihma jatkaa:

”Jos tästä haluaa etsiä jotain moraalia ja missiota, niin taustalla on ajatus vähän hitaammasta, pidemmästä ja rauhallisesta keskustelusta. En suinkaan vihaa Twitteriä, mutta sen rinnalla olisi hyvä olla muutakin.”

Sekä Vihma että Tervonen ovat saaneet pohtia tutkimuksissaan myös Suomea ja suomalaisuutta.

Lokakuun 11. päivä vietettiin tyttöjen päivää, ja pääministeri Juha Sipilä sai päivän ajaksi
kollegakseen 16-vuotiaan lukiolaisen. Hänen kanssaan Sipilä julisti, että Suomen ja EU:n pitäisi olla edelläkävijöitä ympäristöasioissa. Tämä sattui tutkija Vihman korvaan, olihan Suomessa juuri juhlittu sitä, että EU:n hiilinielupäätös saatiin vesitettyä ja Suomen hakkuukiintiöitä nostettua.

”Toivoisin ehdottomasti Suomelta vahvaa toimijuutta ympäristöasioissa. Ilmastopolitiikassa iso kala olisi saada EU:n päästökauppa oikeasti toimimaan, mutta siinä Suomi ei ole edistyksellisten joukossa. Kertoo jotain meidän EU-suhteesta, että hiilinielupäätöstä juhlittiin kuin lätkämitalia. Tämmöisestä asiasta tulee ’kansallinen’ kysymys, ja metsäteollisuuden retoriikkaan hyppää mukaan suorin vartaloin tyyppejä, joilta sitä ei olisi odottanut. Ajatus on, että ’puolustetaan Suomea Brysselissä’.”

Kansallisten asioiden pohtiminen avaa usein myös yllättäviä vastanäkymiä. Niitä Tervonen löytää myös ajoittain patetian puolelle horjuneista Suomi 100 -juhlista.

”On aina kiinnostavaa, kun valtio juhlii omaa itsenäisyyttään. Dyna­miikka on sellainen, että se väistämättä synnyttää vastareaktioita – juhlapuheet tuovat aina esiin pinnan alla kuplivat pierut. Olemme puhuneet kansallisista kipupisteistä tänä vuonna todella paljon. Ei ole enää mahdollista luoda yhtä harmonista kansallista tarinaa – virallinen narratiivi synnyttää heti vastanarratiivin, jossa kysytään, että keitäs tässä jätetään ulkopuolelle.”

Tervonen nostaa esimerkiksi sisällissodan aikaista punaisten teloitusta kuvanneen itsenäisyyden juhlarahan synnyttämän metakan, joka johti rahan myynnistä vetämiseen. Suomalaisuudesta on keskusteltu uusilla tavoilla, on puhuttu paperittomista ja siirtolaisista, joilla ei ole kansalaisuutta. On puhuttu ihmisistä, jotka ovat eläneet täällä koko elämänsä mutta joita ei pidetä suomalaisina. Samalla on ihmetelty lukkiutumista etnonationalismiin ja sen purkautumista.

Lennokasta keskustelua on epäilemättä luvassa joulukuussa, kun ensi-iltansa saa 95-elokuva, joka kertoo vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta. Lätkään liittyvää kansallisromanttista hehkumista Tervonen kuvaa ”sinänsä vilpittömäksi ei-eksklusiivisen banaaliksi nationalismiksi”.

Samalla kun päivystävät dosentit puhuvat hitaan tiedon puolesta, vaatii maan poliittinen johto yliopistoja tuottamaan nopeammin ja tehokkaammin liike-elämää hyödyttäviä innovaatioita sekä tehostamaan maisteritehtailua. Näkemykset tuntuvat olevan eri maailmoista. Yliopistolaitoksen sisältä on puolestaan esitetty tutkijoille vaatimuksia nousta barrikadeille tekemään taistelevaa tutkimusta. Toisaalla on perustettu Turhan tiedon yhdistys, joka haluaa nollata kaiken tehokkuusajattelun ja vaatimukset toiminnallisuudesta.

Vaikuttaa hyvin ristiriitaiselta.

”Jos miettii tutkimuskenttää ekologisena kokonaisuutena, niin siellä pitää olla kaikenlaisia eläimiä. Ei se muuten ole terve ympäristö”, Tervonen muotoilee ja jatkaa:

”Tällä hetkellä on paljon kaikenlaisia lippulaivoja ja strategisia huippuyksiköitä, ja tämä retoriikka läpäisee yliopistoa. Niiden huippuinnovaatioiden edellytys on perustutkimus, jolla ei ole mitään suoria sovellutuksia. Välineellistäminen voi vaarantaa sen perustutkimuksen, joka tarvitsee älyllistä ja tiedollista vapautta. Tutkimus on iso cocktail, jossa on paljon erilaista kamaa, muuten se ei toimi.”

Yhteiskunnallista vaikuttamista tehdään monessa paikassa. Yksi vaikuttamisen tavoista on kansalaisaktivismi ja siihen ajoittain liittyvä tottelemattomuus. Vaikka jonkin sortin järjestys on aina hyväksi, ei yhteiskunta kehity ilman sääntöjen haastamista. Järjestyksen ja sekamelskan yhteensovittaminen on kuitenkin hankala homma, eikä optimitottelemattomuuden määrittely ole helppoa, kuten Vihma kokee ihan henkilökohtaisella tasolla.

”Minulla on kaksijakoinen asenne tähän. Tulen itse kansalaisjärjestöpuolelta, ja siellä kansalaistottelemattomuus on saanut paljon aikaiseksi. Minulla on syvä kunnioitus sitä kohtaan. Toisaalta on ihmisiä, jotka näkevät liikepolitiikan ainoana toimivana politiikkana. Heille se, että Rosa Parks istui bussin penkille, käynnisti ja toteutti yksistään ja orgaanisesti kansalais­oikeusliikkeen Yhdysvalloissa.”

Kuten tunnettua, kansalaisoikeusliikkeen menestyksen taustalla olivat lukemattomat vailla kunniaa ahertaneet ruohonjuuritason aktivistit ja kansalaiset.

”Vaikka pidän vähän herooistakin kansalaistottelemattomuutta tärkeänä, jotkut liioittelevat sen merkitystä aivan suhteettomasti. Institutionaalinen harmaa puurtaminen ja byrokraattiset kompromissit ovat esimerkiksi Suomen historiassa tosi tärkeitä. Kertomuksen vaarat -projektin Maria Mäkelä totesi hyvin, että toimivasta hyvinvointivaltiosta ei saa vetävää kertomusta. Välillä ikävöin kansanedustaja Antti Kalliomäkeä (sdp), joka ruumiillisti sen äärettömän harmauden, jota poliittiseen puurtamiseen liittyy. Miten huono hän olisikaan Twitterissä.”

Tervonen tarjoaa jälleen ratkaisuksi monipuolisuutta.

”Voisiko tässäkin ajatella ekosysteemityyppisesti? Tarvitaan monenlaisia pörriäisiä, jotta asiat menisivät eteenpäin, eikä ole yhtä oikeaa tapaa ajaa asioita. Demokratia ei ole yksi staattinen asia, joka on olemassa – sekin tarvitsee ekosysteemin toimiakseen. Kansalaistottelemattomuuden rajat ja rajallisuudet ovat yksi osa sitä.”

Päivystävät dosentit Yle Areenassa 1.11. alkaen. Uusi jakso joka keskiviikko.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Osta itsesi turvaan

Merenpinta nousee ja maailma tuhoutuu? Ei hätää, Selviytymispallo pelastaa omistavan luokan.

Yhdysvaltalainen taiteilija-aktivistikaksikko The Yes Men tunnetaan ympäri maailmaa toteuttamistaan yritysidentiteetin lainaamisista. ­Andy Bichlbaum ja Mike Bonanno ovat tehneet suuryritysten estetiikkaa parodioineita nettisivuja, joiden kautta pahaa-aavistamattomat tahot ovat lähettäneet heille luento- ja esiintymiskutsuja. Yes-miehet ovat vastanneet kutsuihin.

Toimintaa voisi verrata käänteisesti toteutettuun versioon keisarin uusista vaatteista. Kaksikko on toistuvasti kiivennyt lavalle ja esittänyt arvostettujen organisaatioiden vale-edustajina visioita, jotka koettelevat uskottavuuden rajoja.

Tarjotut visiot ovat hämmentävästi usein menneet läpi niiden esittäjän näennäisen valtaposition saattelemana. Tempaukset ovat valottaneet sitä, miten olemme yhteiskuntana valmiita uskomaan pähkähullujakin avauksia arvovaltaisiksi koetuilta tahoilta.

Tärkeä osa vedätystä on sen perustuminen todellisuuteen, eli voimme uskoa vedätykseen, jos se vastaa käsitystämme todellisuudesta. Eräs The Yes Menin klassisista huijauksista on SurvivaBall-konsepti – visio siitä, kuinka omistava luokka voi ostaa itsensä turvaan ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.

Vuonna 2006 öljynporaustekniikkaan erikoistuneen Halliburton-yhtiön edustajat kutsuttiin puhujiksi Floridassa järjestettyyn Catastrophic Loss -konferenssiin. Lavalle kapusivat ”Fred Wolf” ja tohtori ”Northrop Goody”.

”SurvivaBall on kehitetty suojaamaan yritysjohtoa kaikelta siltä, mitä Maaemo keksii heittää meitä kohden”, Wolf kertoi kuulijoille. ”Tämä tekno­logia on ainoa järkevä reaktio nopeaan ilmastonmuutokseen.”

Yleisölle myös kerrottiin, että ilmastonmuutoksen hidastaminen v­aatisi liiketoiminnan alas ajamista ja sitä kautta rokottaisi väistämättä myös yritysten tuotto-odotuksia. ­Koska ­tämä ei ole vaihtoehto, Surviva­Ball turvaa ­päätöksentekijöiden selustan.

Halliburtonin Emergency Products Development -yksikön johtaja tohtori Goody esitteli yleisölle kaavioin Selviytymispallon toimintaa samalla, kun lavalle marssitettiin mallikappaleita palleroista. Yleisö tiedusteli muun muassa, josko Selviytymispallo on terroristihyökkäyksen kestävä.

Koska jokainen kriisi on mahdollisuus, eivät Halliburtonin edustajat pitäneet ilmastonmuutosta pelkästään huonona asiana.

”Musta surma johti renessanssiin ja vedenpaisumus antoi Nooalle mono­polin eläinkuntaan. Samoin huomisen tuomat katastrofit voivat johtaa hyvään – meidän tulee olla valmiita ottamaan tuo hyvä haltuun”, Fred Wolf jatkoi ­Catastrophic Loss -konferenssin yleisölle.

SurvivaBall on tietysti täysin absurdi idea. Siltikin The Yes Men onnistui löytämään yleisön, joka oli valmis uskomaan tähän pelastusrenkaaseen.

Ajatus varakkaille myytävistä selviytymisasuista on tietenkin täysin moraaliton. Se näyttäytyy meille merkkinä yhteiskunnan sisäisestä ­jaosta köyhiin ja rikkaisiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että globaalisti katsoen kaikki suomalaiset ovat potentiaalisia SurvivaBallin ostajia. Äärimmäiset sääilmiöt iskevät pahemmin ihan muihin kuin meihin, vaikka olemme käyttäneet luonnonvaroja yli oman osuutemme.

Lisää SurvivaBallista ja The Yes Menistä Jari Tammisen teoksessa Häiriköt – Kulttuuri­häirinnän aakkoset (Into 2013).

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Kirkon pitkä varjo

Pelko, epävarmuus ja kapina, niistä on Kai Sadinmaa tehty.

Teksti Jari Tamminen Kuvat Velda Parkkinen

Pappi ripustaa teesinsä Helsingin Tuomiokirkon oveen – jeesusteipillä tietysti. Sama pappi kannattelee nationalistien itsenäisyyspäivän soihtukulkueen vieressä mielenosoituskylttiä, jossa lukee ”Rakasta maahanmuuttajaa”. Poliisi poistaa hänet paikalta turvallisuuteen vedoten.

Kai Sadinmaan elämä ja julkinen esiintyminen poikkeavat totutuista kirkollisista kaavoista.

Torniosta lähtöisin oleva ja Helsingin Kallioon asettunut Sadinmaa on tullut tunnetuksi kritiikistä, jota hän on suunnannut kirkkoa ja yhteiskuntaa kohtaan terrierin innolla. Sadinmaa on profiloitunut toiminnassaan enemmänkin aktivistiksi kuin perinteiseksi papiksi – mahdollisesti tämän takia häneltä myös puuttuu oma seurakunta.

Julkisten esiintymisten lisäksi Sadinmaa on purkanut ajatuksiaan myös kahden kirjan verran. Kirjojen nimeämisessä meno on ollut yhtä provosoivaa kuin muussakin viestimisessä: kolmen vuoden takainen 10 käskyä kirkolle ja hiljattain ilmestynyt Ilmestyskirja lainaavat nimensä ja teemojaan Isosta kirjasta.

Kapitalistista yhteiskuntaa ja kirkon roolia siinä hahmottava Ilmestyskirja alkaa nimelleen sopivasti nykyaikaisella maailmanlopun kuvauksella. Kuvaus on hyvin maallinen, ja ensimmäinen puolisko kirjasta menisikin ihan hyvin yhteiskuntakriittisestä pamfletista. Sadinmaan visiossa me ihmiset itse olemme neljä Ilmestyskirjan ratsastajaa.

”Dystopiakuvauksen kirjoittamisessa meni pitkään, se on aika raskasta tavaraa itsellenikin. Se toivottomuuden kirjoittaminen nosti pintaan myös sen, mikä on minulle kristinuskossa tärkeintä – itseni haastamisen ohella haastan myös kirkon. Kaikki systeemit, joita rakennamme, kääntyvät lopulta meitä vastaan, ja kyse on ikuisesta prosessista. Ihan fatalistiksi ei pidä kuitenkaan heittäytyä”, Sadinmaa kertoo Kallion kirkon kupeessa olevassa kahvilassa. Olemme Sadinmaan kotikentällä, lähellä vastustajan maalia.

”Taistellaan tosissamme, mutta joku keveyskin tässä pitää olla mukana. Että otetaanpas välillä lasi viiniä ja rennosti – muuten sitä nääntyy itsekin.”

Papin puheissa ja teksteissä viitataan rahaan, joka tuntuu nousseen jumalan asemaan. Onko raha tosiaan uusi­ jumala?

”Jumalana se ei ole uusi, mutta sen asema on vahvistunut globalisaation myötä. Raha on päässyt irti suitsistaan, ja siitä on tullut totaalinen jumala. Nyt sillä on kaikki tarvittavat välineet hallitsemiseen. Elämme rahan totalita­rismissa.”

Tuon uuden ukko ylijumalan kasvot ovat värikkäät, ja ne vilkkuvat neonväreissä. Sadinmaa nimeää kaikkialle levinneet logot, tuotemerkit ja brändit riivaajahengiksi.

”Ne ovat erittäin tuhoavan järjestelmän manifestaatioita.”

Sadinmaan analyysissä taloustiede, yhteiskunnallisten ajattelijoiden huomiot ja uskonnollinen liturgia nivoutuvat yhteen.

”Yritän seurata yhteiskunnallista keskustelua mahdollisimman laaja-alaisesti. Evankeliumi tarvitsee rinnalleen paljon muutakin – jos toisessa kädessä on Raamattu, niin toisessa pitää olla Pääoma. ­Koen, että monien filosofien ja tutkijoiden suusta välittyy se Jeesuksen perimmäinen sanoma. Se, mitä Nasaretilainen on puhunut, on peilauspinta, jota vasten näitä muita ajattelijoita tarkastelen.”

Kuvailemalla tuhovoimassaan verrattoman talousjärjestelmän ja esittäessään, kuinka kirkko on integroinut itsensä tuon järjestelmän osaksi, Sadinmaa haastaa kirkon sen perustuksia myöten.

”On tapahtunut järjetön petos: köyhien kirkosta on tullut rikkaiden kirkko. Kirkon ­aarianhan pitäisi olla ilosanoma köyhille.”

Monet puolustelevat kirkon tasapainoilua maailmojen välissä sillä, että mikäli kirkko tekisi ainoastaan diakoniatyötä syrjäytyneiden ja osattomien kanssa, niin mistä kirkko saisi tarvittavat rahat – eli resurssit. Tätä selitystä Sadinmaa ei hyväksy, hän on sillä tavoin mustavalkoinen.

”Niinhän sitä perustellaan. Se on kuitenkin argumenttina ihan sama kuin se, että pitää olla niissä pöydissä, joissa päätökset tehdään. Tietenkin sillä saadaan valtaa, mutta samalla myydään joitain todella keskeisiä periaatteita. Tukemalla epäreilua järjestelmää kirkko vetää ensin köyhiä turpaan ja sitten antaa heille vähän laastaria. Kirkolta puuttuu profeetallinen diakoniatyö, joka tarttuisi rakenteellisiin ongelmiin.”

Vaatimus ikuisesta protestista on esitetty.

”Protestanttisuuden ytimessä on protesti, vastapainona katolilaisuudelle. Katolilaiset kokevat omistavansa totuuden, mutta protestanttiset eivät oikeastaan ikinä voi omistaa totuutta, vaan heidän pitää aina murtaa se totuus. Meidän kirkko on toiminnassaan melko katolilainen.”

Sadinmaan omat protestit ovat johtaneet myös vaikeuksiin. Poliisi poisti hänet itsenäisyyspäivänä 2015 nationalistien ja rasistien soihtukulkueen varrelta.

”Ymmärrän poliisin toimet sikäli, että helpompaahan heille oli poistaa minut kuin suojella minua. Siinä ympärilläni pyöri aika uhkaavan näköisiä tyyppejä, ja minun poistaminen oli helpoin ratkaisu, vaikka se loukkasikin oikeuttani olla paikalla. Tein poliisista valituksen, mutta oikeusasiamies totesi, että se ei johda mihinkään.”

Tuulimyllyjä vastaan kamppailu on kaikessa raskaudessaan kuitenkin osa Sadinmaan olemusta.

”Välillä pohdin, että miksi ihmeessä minun pitää olla jossain kirkossa duunissa, vaikka se on ollut yhtä Via Dolorosaa alusta alkaen. Ehkä minä tarvitsen sen. Psyykeni vaatii valtavan vastustajan, jota en voi koskaan voittaa. Olenko siis itse oma tuulimyllyni?”

Kysymys jää leijumaan ilmaan vastaamattomana. Ehdottomuudessaankin Sadinmaa kuitenkin muistuttaa, että hän pyrkii kritisoimaan instituutioita, ei yksilöitä.

”Meidän pitää löytää protesti ja armo yhtä aikaa, ja sulattaa ne toisiinsa. Pitää olla armollinen myös itselle.”

Kautta aikain valtapelistä, politikoinnista ja kähminnästä syytetyn kirkon herkin kipupiste tuntuu 2010-luvun Suomessa sijoittuvan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Kirkon omat linjauk­set ja valtion linja ovat erkaantuneet lain myötä, ja tämä erkaantuminen on aiheuttanut järistyksiä, jotka nähdään ja tunnetaan kirkon ulkopuolellakin.

Tapojensa mukaisesti Sadinmaa nosti kissan pöydälle ja vihki miesparin heti lakimuutoksen astuttua voimaan maaliskuussa. Tämän kirkko oli nimenomaisesti kieltänyt.

Sadinmaa ei ollut yllättynyt, kun hänen touhustaan tehtiin kantelu Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille, vaikka hän ei olekaan ainoa rajoja koetellut pappi. Samansukupuolisia pareja on vihitty Suomessa hänen tietojensa mukaan kaikkiaan noin 15 ja pareja vihkineitä pappeja on ehkä toistakymmentä. Sadinmaa kertoo itse vihkineensä kolme samansukupuolista pariskuntaa ja siunanneensa toiset neljä.

”Tuomiokapitulilla taitaa olla melko voimakas tarve rangaista minua. Rangaitsematta jättäminen on julkinen viesti hyväksynnästä ja siitä, että kaikki voivat toimia samoin. Toisaalta, tuomiokapitulia johtava piispakin osallistui juuri ­Kallion kirkossa tapahtuneeseen miesparin avioliiton siunaamiseen, mikä on ihan yhtä radikaalia kuin minun toimintani. Kapituli ja piispat tietävät tämän ja muiden pappien tekemiset, mutta valitsevat olla puuttumatta niihin. Kyllähän kirkossa syntiäkin saa tehdä, se vaan pitää tehdä salassa.”

Sadinmaa uskoo, että kirkon herroja korpeaa erityisesti se, että hänen toimintansa myötä samansukupuolisten vihkimisestä on tullut julkinen asia. Julkisuus vaatii julkiset nuhtelut. Kirkossa monet luottavat poissa valokeilasta tapahtuvan hivuttamisen voimaan.

”Ymmärrän kyllä hivuttamisen, ehkä siten saadaan parissa vuodessa luotua uusi tapa toimia. Peräänkuulutan kuitenkin suoraselkäisyyttä ja kirkon toiminnan haastamista.”

”Tuomiokapituli tekee päätöksen minusta tehdystä kantelusta 13. syyskuuta. Olen hankkinut kolmen istuttavan jalkapuun ja menen Bulevardille Tuomiokapitulin eteen kokouksen ajaksi istumaan jalkapuussa seuranani yksi vihkimäni miespari. Pidämme istunnon aikana mielenosoituksen, performanssin. On loistavaa, että pariskunta lähtee tähän mukaan omilla naamoillaan. Tämä olisi jäänyt pahasti vajaaksi, jos olisin ollut siinä yksin – että taas se sama pappi räyhää itsekseen.”

Kokouksen ajan pappi ja ­vihitty pariskunta kärvistelevät kiirastulessa. Kokouksen jälkeen nähdään, tuleeko tuomio.

”Kapitulilla on oikeastaan neljä vaihtoehtoa. Se voi vapauttaa minut kaikesta. Ja jos se päättää rangaista, niin se voi antaa varoituksen, määräaikaisen virasta erottamisen tai virasta erottamisen. Oletan, että tulee varoitus”, Sadinmaa selittää. ”Se on rangaistus, jolle voimme hakea muutosta hallinto-oikeudesta. Ja me tulemme sitä hakemaan.”

Valta ei koskaan tule ilmaiseksi. Mikäli kirkko haluaa olla kimpassa valtion kanssa ja nauttia jatkossakin veronkanto-oikeudesta sekä muista aseman tuomista eduista, sen pitää hyväksyä myös lasku. Kirkolla on tietysti myös vapaus olla välittämättä valtion ohjailusta, mutta se tarkoittaisi erityissuhteen loppumista myös muilta osin.

”Tässä joudutaan punnitsemaan kirkon ja valtion suhde juuriaan myöten.”

Sukupuolineutraali avioliittolaki on lyönyt kiusallisesti kiilaa kirkon ja valtion väliin, mutta eivät ongelmat siihen lopu. Mikä kirkon ja valtion järkiliitossa pohjimmiltaan mättää?

”Tämä nykyinen valtionkirkkomainen tilanne ei ole eduksi valtiolle eikä kirkolle. Tietty etäisyys olisi hyväksi molemmille, ja liian läheinen suhde valtioon esimerkiksi tukahduttaa kirkon profeetallisuuden.”

Valtaa ja auktoriteetteja kyseenalaistanut ja pilkkanaan pitänyt Jeesus Nasaretilainen on tosiaan omituinen oppi-isä tosiasialliselle valtionkirkolle.

”Rooman keisari Konstantinus osti kirkon 300-luvulla antamalla sille etuoikeuksia. Nyt meidän kirkkomme suurin pelko on julkisoikeudellisen aseman menettäminen, joka on väistämätöntä. Nytkin tapellaan jostain avioliitosta, mutta miksi. Sehän on yhteiskunnallinen instituutio, joka on tullut kirkolle merkittäväksi vasta joskus 1400–1500-luvuilla – sitä ennen asia oli kirkolle yksi paskan hailee. Avioliiton teemassa roikutaan, koska pelätään, että sen myötä menetettäisiin valtaa.”

Sadinmaan mukaan Nasaretilaisen opit on kirkossa kaikin mahdollisin keinoin peitetty ja halvaannutettu. Jeesus on vangittu ja kuohittu kirkon seinälle, koska hän on niin haastava, vaarallinen ja pelottava kapinallinen.

”Mitä kirkossa on jäljellä siitä maailmaa muuttavasta voimasta, joka hänen opissaan on? Pelkät kuoret. Potentiaalia olisi, mutta pelko estää sen toteutumisen. Kirkko myötäilee ja kosiskelee vaikka pitäisi kapinoida ja protestoida.”

Pelko on teema, johon Sadinmaan ajatukset kiertävät toistuvasti. Hänen ajatuksissaan pelko pitää kansalaiset nöyrinä ja ruodussa.

”Pelko saa ihmiset huutamaan rajoja kiinni ja uuneja auki”, hän tiivistää.

”Pelko on pahin syöpä, joka meitä riivaa, ja sen voittaminen on avain vapauteen. Auttaa ehkä ajatella, että ei kuolema ole pahin asia – me kaikki kuitenkin lähdemme täältä vuorollamme. Pahempaa on se, jos menettää itsensä pelolle.”

Pelko on tietenkin osa ihmisen elämää ja tulee olemaan vastakin, mutta sille ei pitäisi antaa valtaa.

Sadinmaan Ilmestyskirjan raken­ne mukailee klassista saarnaa. Kirjan alussa maalataan pimeys ja helvetti mahdollisimman synkillä väreillä, minkä jälkeen tarjotaan se valon ­välähdys.

”Kyllä minulla on pieni usko, että joskus tulee aika, kun karhut ja lampaat voivat yhdessä käyskennellä laitumella ja lapsi leikkiä kyykäärmeen kololla. Haluan uskoa siihen mahdollisuuteen, mutta miten ja milloin ja missä ovat sitten niitä kysymyksiä – ehkä tästä maailmasta ei tule valmista ­koskaan.”

Kädessä oleva risti on peräisin Keski-Amerikasta, El Salvadorista. Se viittaa arkkipiispa Oscar Romeroon, joka murhattiin vuonna 1980. Romero oli kovaääninen heikompien puolustaja aikana, jolloin kuolemanpartiot riehuivat suurvaltapolitiikan ja kylmän sodan ristiaallokossa kärvistelleessä maassa.
Kädessä oleva risti on peräisin Keski-Amerikasta, El Salvadorista. Se viittaa arkkipiispa Oscar Romeroon, joka murhattiin vuonna 1980. Romero oli kovaääninen heikompien puolustaja aikana, jolloin kuolemanpartiot riehuivat suurvaltapolitiikan ja kylmän sodan ristiaallokossa kärvistelleessä maassa.
Lumme Energia
Sideways 2018

Rahaa perkele!

Uudenlainen taide tarvitsee uudenlaista rahoitusta.

Martta Tuomaalan performatiivinen ja osallistava mediataideteos ­FinnCycling-Soumi-Perkele! on herättänyt ihastusta ja ihmetystä. Teoksessa katsoja-­osallistuja polkee kuntopyörällä taiteilijan itsensä esiintyessä videolla hiki­rääkin tsemppaavana ohjaajana. Teos yhdistää politiikkaa, mustaa huumoria ja yhteiskunnallista räppiä kuntopyöräilyyn.

Teoksen teemat nojaavat Juha Sipilän kipparoiman keskusta-puolueen Suomi kuntoon -vaalikampanjaan ja samannimiseen lauluun, joka muistetaan erityisesti Paula Lehtomäen villin riehakkaasti Tallinkin Baltic Queenilla vetämästä tulkinnasta.

”Kävin aikoinaan itse ryhmäliikuntatunneilla polkemassa pyörää raivooni. Huomasin, että se tyhjän poljenta alkoi muistuttaa yhä enemmän Suomen hallituksen toimintaa”, taiteilija Tuomaala kertoo polkiessaan oravanpyörää esityksen esittelyvideolla.

Viimeksi teos nähtiin Kontula Electronic -festivaaleilla ja sitä ennen ­Myymälä2-galleriassa. Nyt taiteilija haluaisi esittää teosta laajemminkin esimerkiksi festivaaleilla, mutta rahaa tarvitaan.

Koska installaatioon kuuluvassa videoteoksessa käytetään tekijänoikeuden alaista musiikkia, täytyy videosta maksaa kertaluontoista tallennuslupamaksua 3 876 euroa. Yksi sekunti esitysoikeutta Suomessa, Skandinaviassa ja Baltian maissa maksaa 1,5 euroa, ja teoksessa on musiikkia reilu 43 minuuttia. Vajaalla neljällä tonnilla saisi siis tuotettua mainituilla alueilla esitettävissä olevan videon.

Siinä, missä esimerkiksi elokuvien ja mainosten kanssa on mahdollista tehdä erillinen sopimus muusikon kanssa, ei tämä järjestely onnistu mediataide­teoksen kohdalla.

Mesenaatti-rahoituspalvelussa käynnistyi elokuussa kampanja, jossa kerätään rahaa tallennuslupamaksujen kattamiseen ja muihin kuluihin. Kampanjaan osallistuneet saavat vastikkeeksi muun muassa lippuja esityksiin.

Tuomaala haluaa heittää rahoituskampanjalla ilmaan myös kysymyksiä siitä, mitä taiteen tuottaminen maksaa taiteilijalle ja miten ei-kaupalliseksi määriteltävissä oleva taide tulisi hinnoitella.

Jari Tamminen

FinnCycling-Soumi-Perkele!-Mesenaatti-kampanja 21.9. asti osoitteessa:

mesenaatti.me/campaign/?id=546#single/view

FinnCycling-Soumi-Perkele!-esitykset Turun Tehdas-teatterissa 10.–15. lokakuuta

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Talkoot ja yritykset lyövät kättä

Seinäjoen elävän musiikin yhdistys järjestää keikkoja ja pystyttää rakenteita.

Kuvat Kalle Marjamäki

Seinäjoen laitamilla sijaitsee vanha teollisuusrakennus, Rytmikorjaamo. Se piilottaa seiniensä sisälle konserttisalin, järjestötoimintaa ja useita yrityksiä. Orkesteria johtaa Seinäjoen elävän musiikin yhdistys, Selmu.

”1940-luvun lopulla rakennettu postiautovarikko tyhjeni 1990-luvulla, minkä jälkeen meillä oli Provinssirockin varasto tässä. Silloin katselimme tuota pääsalia, että siihenhän saisi hyvän keikkapaikan”, kertoo Selmun toiminnanjohtaja Marko Kivelä.

Kivelä on ollut mukana Selmun aktiiveissa vuodesta 2002. Sitä ennen hän osallistui yhdistyksen toimintaan satunnaisesti.

”Vuosina 2005–2006 asiat rupesivat härmistymään siten, että pääsimme tähän tilaan vähän kokeilemaan ja lopulta vuokralle. ”

Aikaisemmin Selmu järjesti keikkoja Seinäjoen ravitsemusliikkeissä. Noin tuhat katsojaa vetävä oma klubi on tuonut vakautta toimintaan. Koko kompleksille Kivelä mainitsee esikuvana Ylöjärvellä sijaitsevan Akun tehtaan.

”Tavoitteena oli rakentaa kokonaisuus, jossa saman katon alla on klubin ohella mainostoimistoa, tekniikkafirmaa, tapahtumajärjestäjää ja ravintolaa ja niin edespäin. Mielestäni olemme onnistuneet tavoitteessa. Kun tätä taloa katsoo nyt, niin tyhjiä tiloja ei juurikaan ole ja toimintaa on laidasta laitaan. Haaveemme on aika pitkälti toteutunut.”

Selmun ja yritysten ohella talossa toimii muun muassa Sibelius-Akatemia, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, nuorten soitto-opetusta järjestävä Rytmi-instituutti ja Lastenkulttuurikeskus Louhimo.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen elävän musiikin yhdistys, Elmu, perustettiin vuonna 1978 Helsingissä.

Vaikka elmujen toiminnassa on paikallisia painotuksia, niiden kaikkien toimintaa ohjaa tavoite edistää nuorten musiikkikulttuuria. Seinäjokelaisen Selmun käytännön toimintaa määrittelee paljon myös vuosittain järjestettävä musiikkifestivaali Provinssi, jonka toimintaa pyörittämään yhdistys perustettiin vuonna 1992.

Yleishyödyllinen yhdistys ei tavoittele toiminnallaan voittoa, vaikka Provinssin ja Rytmikorjaamon ympärillä raha liikkuukin.

”Jos me tekisimme näitä hommia rahan takia, niin me emme varmastikaan tekisi näitä hommia”, Kivelä toteaa. ”Selmun säännöt sanovat, että toimimme elävöittääksemme ­alueen musiikkikenttää ja tarjotaksemme esiintymismahdollisuuksia. Tämä on meidän tapamme toteuttaa sitä tehtävää.”

Samaa tehtävää toteutettiin Seinäjoen keskustassa reilun parin vuoden ajan myös Bar15:n eli Wartin avulla. Viime keväänä ravintola kuitenkin myytiin sitä pyörittäneelle Laura Penttilälle. Tavoitteena on, että Wartti jatkaa kaupungin elävöittämistä jatkossakin ja yhteistyö jatkuu. Rytmikorjaamoa pienempi tapahtumapaikka tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi pienemmille keikoille, teat­terille, leffaklubeille, stand upille ja improvisaatiolle.

”Kun aloimme suunnitella Wartin ohjelmistoa, mietimme, mitä itse haluaisimme nähdä kaupungissa. Rytmikorjaamon sali on niin paljon isompi ja myös kalliimpi, joten sen ohjelmaa täytyy suunnitella hieman tarkemmin kannattavuusvinkkelistä. Meidän tärkein motiivi baaria ostettaessa oli taata vaihtoehtoisen elävän musiikin ja kulttuurin jatkuminen Seinäjoella.”

Se, että uusi yrittäjä löytyi jatkamaan toimintaa niinkin läheltä, oli positiivinen yllätys.

Provinssi haalii yleisöä koko valtakunnasta, ja myös Pohjanmaan Tavastiaksi tituleerattu Rytmikorjaamo löytää yleisönsä Seinäjokea laajemmalta alueelta.

”Keskimäärin kerran kuukaudessa Seinäjoelle löytävät ulkomaalaiset esiintyjät, jotka tekevät ehkä kaksi, kolme keikkaa Suomessa. Ne keräävät yleisöä parinsadan kilometrin säteeltä: Jyväskylä–Tampere–Kokkola-akseli on sellainen mahdollinen raja. Peruskeikoille porukkaa tulee sadankin kilometrin päästä Vaasasta, ja tästä maakunnasta kerätään sakkia aika kivasti.”

”Meidän yleisö myös vaihtelee todella paljon, ja hyvä niin. Esiintyjä­kaartia löytyy kuolemametallista iskelmä­tähtiin.”

Vaikka Rytmis sijaitsee tällä hetkellä kaupungin laidalla, jopa hieman sen ulkopuolella, kasvaa Seinäjoki kovaa vauhtia sitä kohti. Rytmikorjaamolle johtavan Vaasantien varrella on rakennustyömaa toisen perään.

”Seinäjoen mittakaavassa olemme kaukana keskustasta – olisiko tästä kilometrin verran matkaa sinne. Hyvin tänne on yleisö löytänyt, ja järjestämme bussikyytejä klubi-iltoina. Ja nyt keskusta laajenee sopivasti tänne päin.”

Rytmis4

Rytmikorjaamo ja Selmu ovat kiinnostava sekoitus aatteellista talkootyötä ja kaupallista toimintaa. Parhaassa tapauksessa nämä voivat tukea toisiaan.

”Meidän klubi pyörii käytännössä vapaaehtoisvoimin. Meillä on postituslistalla vapaaehtoisia noin 350, joista aktiivisia on noin 150. On mahtavaa, että löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat panostaa tähän, ja uskon, että se näkyy myös asiakkaille.”

Talkootoiminnan ohella saman katon alta löytyvät ne kaupalliset toimijat, jotka omalla satsauksellaan myös tukevat Selmun toimintaa ja tavoitteita. Kiinteistön omistaa Seinä­joen kaupungin omistama yhtiö.

”Olemme mielestäni viime vuosina täyttäneet ainakin minimitavoitteemme oikein hyvin. Mutta aina voi tehdä enemmän ja poikkitaiteellisemmin. Jatkossa pyrimme tekemään enemmän muutakin kuin musiikkia, myös ruoka- ja juomakulttuuri kuuluvat ohjelmistoomme.”

Elävän musiikin yhdistyksen seinäjokelainen haarakonttori roudasi muun muassa Hans Välimäen kokkaamaan klubilleen. Samoin pien­oluihin keskittyvä Lakeuden panimojuhla on kaukana kiljupunkkariperinteestä. Myös suurelle yleisölle vähemmän näkyvissä oleva toiminta on keskeinen osa Selmua.

Vuosina 2012–2015 toteutettu, EU:n ja Seinäjoen kaupungin rahoittama massatapahtumien kehittämishanke Massa oli Selmun vetämä.

”Vähän kaikilla tapahtumajärjestäjillä oli samoja ongelmia kaikkialla. Alihankkijoiden kanssa kommunikoiminen, asioiden aikatauluttaminen ja tuotannon projektijohtaminen on vaikeaa. Kaikki pitäisi osata tehdä tarjouspyyntöjen suunnittelusta alkaen ja tietää, mitä kaikkea sellaiseen pitää sisällyttää ja miten vastuut jaetaan.”

Rakenteiden tekeminen toimiviksi helpottaa kaikkia kulttuuritapahtumien toimintaan osallistuvia. Selmun osuus tämän toimivuuden edistämisessä sekä toiminta yhdistys- ja yritysmaailmojen välillä kertoo, että kauas on tultu siitä, kun Selmu perustettiin konkurssiin ajautuneen Provinssirockin järjestäjän, Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys Kemu ry:n, savuaville raunioille.

Vuonna 2014 suomalaisen Fullsteam Agencyn ostanut saksalainen festivaalijärjestäjä FKV Scorpio puolestaan tuli mukaan Provinssin pyörittämiseen. Jälleen aatteen palolla pyörivä vapaaehtoistoiminta ja yritystoiminta lyövät kättä.

Vaikka touhu on kasvanut ja meno on isoa, ei Selmussa ole koettu tarpeelliseksi keskittyä henkseleiden paukutteluun.

”Pyrimme uudistamaan Provinssin toimintaa ja aluetta uusiksi joka vuosi, yllättämään kävijät. Tämän klubin osalta yritämme jatkossakin tehdä parhaamme – haalitaan ne mahdollisimman isot esiintyjät, ja sitten vastapainoksi otetaan punkkia.”

Provinssi työllistää vuoden ympäri festivaalijohtaja Sami Rumpusen, ja Kivelä jakaa aikansa puoliksi festivaalin ja yhdistyksen kesken. Puolivuotista työtä Provinssin eteen tekee muutama henkilö ja parin kuukauden pätkän kymmenkunta tyyppiä. Festivaaliviikonloppuna talkoohommissa on noin tuhat ihmistä ympäri maan ja myös kansainvälisiä vapaaehtoisia – oman kaupungin väki ei riittäisi.

Kivelän mukaan tällä hetkellä yksi yhdistyksen tärkeimmistä hankkeista on pari vuotta käynnissä ollut Preppaamo-hanke.

”Olemme alusta asti tehneet tätä toimintaa vapaaehtoistyöhön tukeutuen, ja meillä on ollut harkkareita ja kuntouttavassa työtoiminnassa mukana olevia. Ajattelimme, että tätäkin voisi tehdä vähän järjestelmällisemmin ja mietitymmin. Meille tulee neljän kuukauden jaksoissa työttömiä tekemään erilaisia hommia, ja perehdytämme heitä muun muassa baaritöihin, teknisiin hommiin, tapahtuman järjestämiseen, valo- ja videokuvaukseen. Se vaatii meiltä aika paljon, ja meillä on kaksi täysipäiväistä työntekijää tekemässä sitä. Tulokset ovat olleet todella hyviä ja osallistujat ovat päässeet hyvällä prosentilla töihin tai kouluun opiskelemaan. Se on ollut mahtavaa seurattavaa.”

Kaikki oheistoimet, rakenteet ja yhteistyökuviot ovat kuitenkin lopultakin keinoja saavuttaa se elävän musiikin yhdistyksen perustavoite: elävä kulttuuri.

”Provinssi on oikeastaan se syy, että minäkin tässä kaupungissa asun. Oma suunta olisi vetänyt aikanaan jonnekin ihan muualle, mikäli ei olisi ollut tuollaista tapahtumaa ja sitä järjestänyttä yhdistystä. Provinssi on määrittänyt minun elämääni jo parinkymmenen vuoden ajan”, Kivelä linjaa.

Kulttuuritapahtu­mat ja eloisa skene tekevät kaupungin houkuttelevaksi ja hyödyttävät aluetta työpaikkojen ja matkailun lisäksi myös epäsuorasti.

”Toivon, että toimintamme ansiosta mielikuva kaupungistamme on vähän kiinnostavampi. Minusta Seinäjoella on tällä hetkellä laajemminkin hyvä tekemisen meininki: keskustaa kehitetään eläväisemmäksi, Taideyliopisto, kaupunki ja muut järjestävät kaikenlaista, ja futisjoukkue SJK:n menestys on tuonut todella paljon yhteenkuuluvuutta. Nämä kaikki kuuluvat kaupunkikulttuuriin.”

Provinssi 29.6.–1.7.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Teatteri täyttää tyhjiön

Vaaleanpunaisessa huvilassa tehdään kaoottista kulttuuria.

”Kesällä 2014 kävelimme tästä ohi, ja huomasin ryteikön takaa pilkistävän talon katon”, Markku Arokanto kertoo. Katto kuuluu Vaaleanpunaiselle huvilalle.

Huvila sijaitsee Itä-Helsingissä, Laajasalossa, venekerhon viereisessä metsikössä. Vuonna 2014 piha oli Arokannon mukaan kasvanut täyteen vadelmapusikoita ja kaislaa. Ikkunat oli naulattu umpeen.

”Soitin ensimmäisenä Museovirastoon, sillä netistä löytyi tieto, että talo on suojeltu. Siellä eivät tienneet tästä mitään. Sitten selvisi, että talo on luovutettu Rakennusvirastolle. Rakennusviraston rekistereistä taloa ei kuitenkaan löytynyt, ja minua neuvottiin soittamaan Kiinteistövirastoon. Kiinteistövirastokaan ei tästä mitään tiennyt, mutta kun siellä tutkittiin asiaa, selvisi, että talo kuuluu Kiinteistötoimelle.”

Lopulta neuvottelut olivat menestyksekkäitä, ja talo vuokrattiin Kylämetsä ry:lle lastenteatterikäyttöön. Kesällä 2015 pihassa sai ensi-iltansa Tirlittanteatteriesitys.

Arokannon historia teatteri- ja kulttuurialalla koostuu muun muassa ohjaajan, dramaturgin ja koreografin töistä niin pienissä kuin suurissakin teattereissa. Häneltä löytyy myös vankka kokemus lapsille suunnatun teatterin saralta.

”Teatteri voi antaa vastapainoa lapsille yhteiskunnassa, jossa mediakanavat täyttyvät negatiivisilla ja pelottavilla uutisilla. Näen tämän myös ammatillisena haasteena, sillä lapset ovat yleisönä lahjomattomia ja suoria.”

Vaaleanpunaisen huvilan pihalavalla on välillä käynyt niinkin, että lapset ovat kiivenneet lavalle auttamaan näyttelijöitä kesken esityksen. Tämä ei ole haitannut: välikohtaukset on saatu nivottua sujuvasti osaksi esitystä. Tätä osallistuvaa kaoottisuutta Arokanto soisi esiintyvän myös aikuisille suunnatussa kulttuurissa.

”Miksi annamme enemmän vapauksia hulluttelulle, kun teemme lastenkulttuuria?”

Helsingin strategia on tiivistää kaupunkia eli rakentaa tyhjäksi koettuihin paikkoihin. Näin vanhat huvilat ovat vaarassa jäädä puskutraktorin alle. Purkamisen sijaan talot voisi kuitenkin nivoa osaksi kaupunkirakennetta.

”Näistä tyhjistä talosta voisi tulla kaikkien kaupunkilaisten olohuoneita ja tiloja olla. Meillekin saa tulla kahvilla aina, kun portti on auki. Toivon, että virastot hyödyntäisivät näitä autioita rakennuksia laajemminkin kulttuurin kautta.”

Käyttö myös suojelisi taloja.

Markku Arokanto: Kolme iloista rosvoa.
Esitykset 7.6.–2.7. Vaaleanpunaisessa huvilassa, Tuurholmanpolku 5, Helsinki.

Lumme Energia
Sideways 2018