isimes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Rokkaava kansallisaarre

Hetki löi ja pyyhki surun silmistäni.

Bolševikkien vallankumous ei johtanut ainoastaan totalitaarisen neuvostoimperiumin syntyyn, vaan siitä seurasi myös musiikin universumia muokkaavia valtavia liikahduksia.

Venäjän rauhattomuuden takia nimittäin muuan Babitzinien perhe muutti Suomeen.

Lapsena emigroitunut Leon Babitzin ja Karjalasta paennut Jelizaveta (Suomessa Elisabeth) Zarubina saivat runsaasti jälkikasvua 1940–50-luvun Helsingissä. Lapset Aleksandr eli Sammy, Kirill eli Kirka, Marija eli Muska, Georg ja Anna pääsivät tekemään historiaa iskelmätaivaalla.

Helsingin Kaupunginteatterin
Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaalissa suomalaisten tähtien venäläinen verenperintö tulee vahvasti ilmi. Vanhemmat puhuvat vahvalla slaavilaisaksentilla, ja lapsia pidetään herran nuhteessa: he eivät saa lähteä baanalle soittamaan rockia niin kuin pikku-Kirill haluaisi. Kun lapset kapinoivat, isä huutaa jolki-palki, ”voi hemmetti”.

Vanhin veli Aleksandr eteni ensimmäisenä transformaatiossaan: hänestä tuli pienten klubien Sammy. Hän esitteli pikkuveljensä rokkarikaverilleen Remulle.

Remun ja Kirkan tutustuminen saa yleisön ulvomaan naurusta. Vitsi on vanha klisee, mutta nyt se toimii. Remu näyttää, miten rock-kukko liikkuu lavalla ja työntelee lantiotaan pitäen haaroistaan kiinni.

”Tee näin, ota tästä kiinni”, komentaa Remu, ja tietenkin Kirka tarraa Remun haaroihin. Vitsi avaa niin nuoren pojan viattomuutta kuin tämän vilpitöntä intoa seurata johtajiaan.

Remun johdattamana Kirka löysi karhean laulusoundinsa, joka oli tyyliltään laulunopettajien painajainen. Toinen tärkeä hahmo hänelle oli Danny, jota myös Marija-sisko, myöhemmin Muska, fanitti pyörtymiseen saakka.

”Hetki lyö” -iskelmän myötä Kirka teki läpimurron vuonna 1967. Sammyn ura lähti käyntiin hitaammin, vasta 1972 tämän voitettua Syksyn sävel -kisan ”Daa-da daa-da” -kappaleella.

KirkaSurun pyyhit silmistäni -iskelmäkavalkadin punaisena lankana on Kirkan kasvu pikkupojasta lukuisten naisten kiihkeäksi rakastajaksi, useiden lasten holtittomaksi isäksi ja rockstaraksi, joka oli sekä Suomen kansallisaarre että vararikossa.

Ensimmäinen näytös loppuu synkkiin tunnelmiin, kun vuonna 1973 veli Sammy kaahaa taivaalliseen laulukuoroon.

Toinen näytös alkaa lennokkaasti Sopotin laulukilpailulla. Jopa Kirka jää varjoon, kun shown varastaa Sopotin orkesterin raju kapellimestari. (Tämä lienee kohtaus, joka kasvaa esityskertojen karttuessa. Kun musikaali esitetään huhtikuussa viimeisen kerran, helmikuussa moonwalkin täysin hallitseva kapellimestari tekee varmaan voltteja.)

Erityisen hyvän vaikutuksen tekivät Petrus Kähkönen Remuna ja ­Raili Raitala Muskana. Raitalan varsinainen tähtihetki on valitettavasti vasta teoksen lopussa. Häntä olisi mieluusti kuunnellut enemmän.

Täytyy kunnioittaa pääosassa vuorottelevia laulajia eli Kalle Lindrothia ja Heikki Rantaa. Kirkan karhean soundin matkiminen voi tuottaa polyyppejä kurkkuun. Mutta taide vaatii uhrinsa, sen opimme musikaalistakin.

Iida Simes

Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Helsingin Kaupunginteatterissa
Peacockissa 22.4. asti

Halpatuotantoa helvetistä

Machines on rehellinen reportaasi ihmiskoneista.

Mies tökkii valtavan tulipesän liekkejä pitkällä metallitangolla. Miten ihmeessä koko tehdas ei syty palamaan? Kipinäpilvien kuumuus ulottuu katsojaan asti.

Intialaisesta kangasvärjäämöstä Suratin tehdasalueella kertovan dokumenttielokuvan Machines alkuminuuteilla ymmärtää tapahtumapaikan olemuksen. Nyt ollaan helvetissä.

Tehdasta ei tuo katsojan ympärille pelkästään kuva: alati jymisevä ääniraita tekee kokemuksesta vielä armottomamman. Selittelyn sijaan Machines pakottaa meidät mukavissa teattereiden tuoleissa istuvat, luonnonvarojen ja halpatyövoiman kerskakuluttajat syventymään edes pieneksi hetkeksi totuuksien lähteille.

Tammikuussa Machines voitti Sundance-festivaaleilla dokumenttisarjan pääpalkinnon. Helmikuun alussa se avasi dokumenttielokuvan teemapäivät modernin taiteen museossa ­MoMassa New Yorkissa.

Tämä intialais-yhdysvaltalaisen Rahul Jainin (s. 1991) esikoiselokuva on nyt Suomessakin teatteriohjelmistossa. Yksi Machinesin tuottajista on alalla pitkään vaikuttanut dokumenttitaitaja Iikka Vehkalahti.

Jain opiskelee elokuvantekoa Kaliforniassa. Hänen piti piipahtaa Suomessa esittelemässä teostaan, mutta ainakaan vielä hän ei uskalla tulla. Jainilla on huonoja kokemuksia pitkäaikaisen kotimaansa USA:n rajoilta.

”En voi ottaa riskiä, etten pääsisikään palaamaan”, sanoo Los Angelesista tavoitettu Jain puhelimessa.

”Muutama viikko sitten palatessani ulkomailta minut pidätettiin rajalla, ja kuulustelut kestivät tuntikausia. Nyt tilanne voi olla pahempi, enkä voi lähteä, jos en tiedä varmasti pääseväni palaamaan.”

Machines on suora ja rehellinen kuvaus hirvittävän hikipajan oloista. Se kertoo brutaalia tarinaa raskaasta työstä. Jokainen metallinen häkkyrä vaatii vierelleen ihmisen valvomaan jytkytystä, korjaamaan konetta ja ottamaan vastaan sen sylkemää lopputulosta, kangasta.

Joskus hamassa tulevaisuudessa jonkun ylle puettava pehmeä elementti vaatii myös ämpärikaupalla värejä, joita roudataan, sekoitetaan ja levitetään.

Työmiesten kasvoista yrittää lukea heidän tarinoitaan. Ovatko he väsyneitä? Selvästi. Työ on raskasta ja kuluttavaa. Entä ahdistuneita tai kärsiviä? Katsoja saa suoria vastauksia vasta loppupuolella.

Palkka on kehno, ja – kuten eräs työntekijä sanoo haastattelussa – ainoana lohtuna on ajatus kuolemasta ja sen tuomasta tasa-arvosta. Rajan taa rikkaatkaan eivät saa mitään mukaansa.

Machines vaikuttaa alkuun piilokameralla tehdyltä paljastuskertomukselta, jonka esiasteita olisivat eläinoikeusliikkeen salaa tallentamat kauhukuvat tuotantoeläinten kohtelusta. Pikkuhiljaa Machinesia katsoessa alkaa huomata myös kuvien yllättävän kauneuden. Metalliset koneet ja kangaspakat, joita masiinat armotonta tahtia suoltavat, näyttävät hienoilta. Tuntuu syntiseltä havaita ihmisvartalon kauneus, kun sen huomaa hikipajassa raatavan paidattoman työläisen lihaksissa.

Elokuvan leikannut Yael Bitton on kertonut Film­maker-lehdessä, miten hänen työssään tärkeintä oli rakentaa elokuvaan ”näkymätön dramaturgia”. Bitton kunnioitti Rahul Jainin pyrkimystä tuoda esiin monia yhtä aikaa tapahtuvia vaiheita, mutta teki sen niin, että elokuvalla on vahva ja selkeä rakenne.

Bitton halusi myös säilyttää Jainin tavan olla objektivoimatta kuvauskohteina olleita ihmisiä. Ensi syksynä kuvauk­sen kohteet saavat arvioida tämän onnistumisen itse, sillä elokuva esitetään ulkoilmanäytöksinä tuhansille katsojille Suratin tehdasinfernon alueella.

Jos Machinesin kuvaama tehdas on helvetti, paratiisissa ovat he, jotka pääsevät käyttämään lopputuotteita.

Voimmeko kaukaa Suomesta muuttaa tehtaan oloja? Vaatesuunnittelija ja bloggaaja Outi Pyy, eettisen ja ekologisen kuluttamisen ammattilainen vastaa.

”Kannattaa valita pienten merkkien vaatteita. Silloin tuotantoketju on lyhyempi, ja sitä on helpompi valvoa. Pienet yrittäjät ovat usein vierailleetkin tehtailla.”

Suomessa maailman suurimmista rättiketjuista tunnetaan ruotsalainen H&M ja espanjalainen Inditex, jonka vaatemerkkeihin kuuluu muun muassa Zara. Ne mainostavat käyttävänsä joskus kierrätyskuitujakin, mutta suurimmaksi osaksi ne myyvät halpatuotantoa.

Onko kalliimmat vaatteet useimmiten tehty hyvissä työoloissa?

”Eivät”, sanoo Pyy ykskantaan. ”Vertaan vaatteiden hankkimista ravintolassa käyntiin. Vaikka menisin kuinka kalliiseen ruokapaikkaan, annoksen hinta ei vielä kerro, mistä pihvi tulee ja miten eläin on elänyt.”

Pyy kannustaa kuluttajaa ottamaan asioista selvää.

”Edes ’Made in Italy’ -lapusta ei voi päätellä, etteikö vaatetta olisi tehty orjatyövoimalla”, varoittaa Pyy. ”Pitää ymmärtää, että sielläkin on nykyään paljon hikipajoja.”

On myös varma keino välttyä olemasta riistäjä tai saastuttaja.

”Jos ei halua nähdä vaivaa ja etsiä tietoja tehtaista, helpompaa on ostaa käytettyjä vaatteita.”

Machines elokuvateattereissa 9.3. asti.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Studion ja klubin taidehybridissä

Studion ja klubin taidehybridissä

Tommy Lindgren Metropolis

Tommy Lindgren (laulu), Jarmo Saari (kitara), Teppo Mäkynen (rummut), Ville Riippa (koskettimet) ja multi-instrumentalisti Abdissa Assefa.

G Livelab

☆☆☆☆




Tommy Lindgren Metropolis keikkaili G Livelabissa Sininen kaupunki -levyn musiikkia esittäen. Lindgrenin aikaisempia bändejä ovat Don Johnson Big Band, jossa tämä rappasi englanniksi, ja Ricky-Tick Big Band feat Julkinen sana, jonka solistirivistössä olivat mukana myös Paleface ja Redrama. Metropoliksessa Lindgren rappaa ja laulaa suomeksi. Tyylilajina on muun muassa ”orgaaninen hip hop”. (Nettisanakirja tiesi kertoa, että se on ”hip hoppia puhtaimmassa muodossaan”. Siis jotain katumusaa ghettoblasterin kautta? Sitä se ei ainakaan voi G Livelabin kaltaisessa äärimmäisen viimeistellyssä monikanava-kaiutinmaailmassa olla, mutta väliäkös sillä, ei niuhoteta.) Trip hoppiakin Sinisessä kaupungissa kuullaan, eli synkkää hip hoppia, jossa ”hip” on joutunut väistymään maailmanlopun melankolian, ”tripin” tieltä.

 

Lindgrenin tyylinä on myös jazz. Metropoliksen ollessa kyseessä voi ajatella monimutkaisten ja monijakoisten komppien olevan enemmänkin juuri jazzia. He, joille jazz on afroamerikkalaista be bop -polyfoniaa 1900-luvun alkupuolen Yhdysvalloista tai toisen maailmansodan aikaista swingiä mistä maailmankolkasta tahansa, eivät ehkä pitäisi Lindgrenin tyyliä jazzina, mutta antaa jokaisen määritellä jazzinsa. Nimittäin: toisin kuin klassisten orkestereiden konserttimusiikki – rajusti tulkiten Sonja Saarikosken esseetä Helsingin Sanomissa 12.2. – jazz- ja pop-yhtyeiden soittama rytmimusiikki on harpannut melkoisia evoluutioaskeleita viime vuosikymmeninä, vaikka isot orkesterit jauhavat vielä 1800-lukua. Nykyjazz on kaduilla ja klubeissa naamioituneena milloin discopopiksi, usein progeksi ja punkiksi ja toisinaan hip hopiksi.

 

Sininen kaupunki -levyn sähköinen äänimaailma sopi G Livelabin tilaan erinomaisesti. Etenkin Valhe ja Haamut -biisit saivat yleisön hytkymään mukana. ”Olen tottunut valehtelemaan”, lauloi Lindgren, ja takarivissäkin hämmästeltiin: ”valehteleeko hän?” Ei välttämättä, mutta hieno äänentoisto toi musiikin koko saliin niin intensiivisenä kokemuksena, että yleisö oli valmis uskomaan aivan mitä tahansa Deacon Blues, anteeksi Lindgren, kertoi.

 

Kun G Livelab avasi vuoden 2016 kesällä, tajuttiin että nyt on tehty jotain toistaiseksi ainutlaatuista. Kovatasoista klubia oli suunnittelemassa muusikoita ja äänitekniikan ammattilaisia. Sen kyllä huomaa. Ja etenkin kuulee. Kaiuttimia on aivan kaikkialla, eikä äänen laatu vaihtele, istui kuulija edessä tai takana. (Muusikkojen liiton muinaisen tiedotteen G Livelabin rakentamisesta voi lukea tästä.)

 

Helsingissä ei ole kuin muutama kunnollinen musaklubi-keikkapaikka. Monet levynjulkkarit on viime vuosina pidetty teatteritiloissa, kuten Savoyssa, Aleksanterin teatterissa ja jopa Kansallisteatterissa. Ei siinä mitään, hyvin voi nekin saada soundaamaan, mutta yleisöä ne eivät aina innosta. Paikan tunnelma on tärkeä. Jazzia pitää saada kuunnella niin, että kesken keikan voi hakea fiilistelyjuomaa ja jopa tanssia. (Kultsan permanto voi toimia tässä tarkoituksessa kun penkit on nostettu pois, mutta akustiikka siellä on usein aivan hirveä.) Teatterikatsomossa on istuttava arvokkaana paikallaan, mutta musakeikka ei ole teatterimainen show, jossa yleisö tuijottaa esiintyjiä ja miettii omassa pienessä herneessään mitä lavalla sanotaan, vaan klubikonsertissa yleisö elää ja hengittää osana yhteistä koko keikkatilan laajuista taideruumista, ja tämän ruumiin toimintoihin tarvitaan juomia ja tanssahtelua. Koko Jazzklub on tehnyt arvokasta työtä klubigenren pelastamisessa, Kapsäkkikään ei ole hullumpi, Korjaamo on myös ykköspaikkoja ja Tavastia on toki superklassikko, mutta eivät kaikki bändit mahdu näiden Pääkaupunkiseudun mestojen kalentereihin.

 

Lisää tarvitaan, ja saisipa kartalle nousta lisää rähjäisempääkin katsomo-osastoa. Punkbändit voivat soittaa siltojen alla ja tarjota kotipolttoista pogoamiseliksiiriä kunnes juostaan poliisia pakoon, mutta teatterista sillan alle -skaalan keskivaiheille mahtuisi vielä musaklubeja. G Livelab kuuluu klubeista fiinimpeihin. Siellä ei kiskota pahaa lageria huonoista muovituopeista niin kuin Tavastialla. Tarjoilijoiden mukaan syy pelastaa yleisö huonoilta litkuilta ei ole paikan suunnittelijoiden vilpitön ihmisrakkaus tai edes heidän olutmieltymyksensä, vaan se ettei arkkitehti Marco Casagrande halunnut kiinnittää oluthanoja baaritiskiin, koska ne ovat hänestä niin rumia. Tommy Lindgren Metropolis -yhtyeen fanikunta näytti innostuvan kallista suomalaisesta gin-drinkistä, johon tulee havuja ja marjoja. Kummasti tuo juoma tuntui sopivan paitsi paikan, myös musan henkeen: Sininen kaupunki ei olekaan pelkkä Punavuori, vaan isompi juttu: lämmin katajainen läikähdys sisällämme.

 

Jos Lindgrenin ja rap-kavereiden Julkinen sana -bändi on kollektiivista hurmiota, kuten tässä Korjaamon sessiossa, Tommy Lindgren Metropoliksen keikkaG Livelabissä oli yksityiskuiskailua. Rakkaan kollegansa Palefacen tavoin myös Lindgren on alkanut kunnostautua laulajana. G Livelabin keikalla rap toimi kuitenkin paljon paremmin kuin melodinen lauluosasto. Encorena kuultu balladi oli kaunis, muttei yltänyt lähellekään keikan villimpää alkupuolta. 

 

Kuten Sininen kaupunki -levyllä, myös livenä bändi oli taidokas, ja yksi oli ylitse muiden: rumpali Teppo Mäkynen. Hän sai yleisön hytkymään jo ensi-iskuista lähtien. Ja iskuista vielä: kauan sitten, kun sosiaaliset mediat olivat vasta syntyvaiheessa, muusikkopiirien armoitettu Kapteeni, grooven tärkeä esitaistelija Jukka Hakoköngäs perusti Facebookiin ryhmän, jonka nimi oli jotain sellaista kuin ”Taputetaan aina kakkosella ja nelosella”. Ykkösellä ja kolmosella taputtaminen oli jyrkästi kiellettyä, koska ”sellainen komppi on marssia eikä mitään groovea”, jyrisi Hakoköngäs, ja ”bändissä on inhottavaa soittaa, jos yleisö änkyröi”. Tästä alkanut vilkas keskustelu – täysin samanmielisten debatti – tuli G Livelabissa mieleen, kun Lindgren sai yleisönsä taputtamaan tahtia nelosella, pelkällä nelosella.

 

Ja sehän groovasi hyvin.

 

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

La La Land. Synkän, modernin ajan Ihmemaa Oz.

La La Land. Synkän, modernin ajan Ihmemaa Oz.

La La Land

Ohj. Damien Chazelle. Musiikki Justin Hurwitz. Näyttelijät Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, John Legend

☆☆☆☆




Elämme kovia aikoja ilmastonmuutoksen, finanssikriisien, sotien ja taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyessä, estottoman poliittisen vihamielisyyden vyöryessä kaikkialta. Kuten muinaiset oopperat ja operetit, myös nykyään elokuvamusikaalit ovat pakoa todellisuudesta. Niihin uppoudutaan kun maailma murjoo teatterin ulkopuolella. La La Land on kuin tilaustyö aikana, jolloin suuret katsojajoukot haluavat paeta myös taidemusiikkiin eikä vain joukkomurhia toisissa galakseissa tehtaileviin avaruusoopperoihin.

 

Perinteisen klassisen oopperan kaavan mukaan alkusoitossa (Another Day Of  Sun) esitellään ensemblea eli taiteilijakaartia ja annetaan kuva alkutilanteesta. Ruuhkainen Los Angelesin sisääntuloväylä on yllättävän hieno miljöö joukkotanssille ja kuorolaululle. Jo ensimmäisistä tanssiaskeleista käy ilmi La La Landin velka amerikkalaiselle musikaaliperinteelle: koreografiat ovat kuin Jerome Robbinsin West Side Storystä tai Bob Fossen luomuksista All That Jazz (karmealta suomennetulta nimeltään Jazz – Syke ei sammu) ja Cabaret -elokuvista. Katujen break dance -mittelöistä, jumppatunneilta tai cheerleadereilta lainattuja nykiviä ja teräviä teknomusaan iskettyjä liikkeitä, joita televisio-ohjelmien taustatanssijat näyttävät ahkerasti suosivan, ei nähdä nyt, vaan koreografiat ovat oikeaa showtanssia, juuri sitä, jota muutama vuosikymmen sitten nimitettiin ”jazztanssiksi” tai jopa ”jazzbaletiksi”.

 

Alkukohtauksessa pääpari esitellään myös, ah niin amerikkalaisesti, autojensa kautta. Ryan Goslingin upea avoauto, kumeasti jyrähtelevä amerikanrauta sopii jazzmuusikko Sebastianille (unohdetaanpa nyt ilmastonmuutos hetkeksi – polttomoottorin rytmikäs basso on hänen persoonalleen pakollinen elementti), niin kuin Emma Stonen Mian pieni, käytännöllinen kaupunkiauto istuu hyvin näyttelijän urasta haaveilevalle kahvilatyöntekijälle. Tämän kaltaiset sovinnaiset alkuasetelmat ovat tärkeitä myös siksi, että tarinan edessä ne vääjäämättä kääntyvät ympäri. Ja toki draaman kannalta alussa olennaisinta on heidän ajautumisensa konfliktiin. 

 

La La Land on kiitollinen elokuvahistorian parhaimmistolle. Laulavat sadepisarat ja Amerikkalainen Pariisissa vilahtavat tansseissa, ja steppaaminen on todellista paluuta kulta-aikojen tanssien taituruuteen. Viittauksia on myös Nuoreen kapinalliseen ja yleensäkin filmikulttuuriin, siis filmien katoavaan aikaan, jolloin elokuvat olivat valon ja varjon leikkiä valkokankaalla eikä digitaalista bittivirtaa. Vahvasti elokuvan voi nähdä olevan isosti velkaa myös David Lynchin Mulholland Drivelle, mutta miten, sitä ei kannata La la Landiä näkemättömälle paljastaa.

 

Stone ja Gosling laulavat itse, mikä on hienoa. Biisit eivät ole ihan yksinkertaisimmasta päästä, niin että isot pisteet tästä. Kuulemma lauluja laulettiin ja tallennettiin jopa kuvauksissa. Se se vasta harvinaista onkin. He eivät kylläkään laulajina yllä lähellekään Julie Andrewsin, Liza Minellin tai Gene Kellyn taitoja, mutta nykyään näyteltyjen musikaalielokuvien ollessa kyseessä, yleisön on tyydyttävä paljon vähempään. (Viime vuosien poikkeuksina mainittakoon coverbiiseistä koostuva Moulin Rouge ja kokonaan uudelleen sävelletty Dreamgirls, koska asiaankuuluvia, oikeita Motown-Supremes-biisejä ei siinä saatu käyttää. Eikä näyteltyihin elokuvamusikaaleihin kuulu Disney-animaatiot.) Vaan ehkä tämä genre elpyy taas!

 

Hyvässä tarinassa jännitteen rakentamisen takia on usein jonkinlainen vihollishahmo tai vaikea asiantila, josta on noustava voittoon. Laulavissa sadepisaroissa pahis oli narsistinen diivatähti, jonka oli murskauduttava ennen kuin päähenkilö saavutti oman uransa huippuhetken. West Side Storyssa oli jopa vahva poliittinen jännitteensä, joka on edelleen ajankohtaisuutensa takia kovempaa politiikkaa kuin Shakespearen Romeo ja Julia, West Side Storyn innoittaja. La La Landin keskeisin ongelma on juuri tämä taistelupuoli. Pelkkä muodikas ja uusliberalistinen itsensä voittaminen ja omiin kykyihinsä uskon ansaitseminen ei vielä kanna vahvan tarinan pääteemaksi.

 

La La Landissä voitettavaa toiseutta on tylsän kliininen nykypäivä, johon haaveiden tasolla törmää alati romantisoitu, rähjäinen jazz-aika. Miehen onnen saavutuksen ehtona olisi palaaminen lähimenneisyyden musiikkiin, kun taas naisen haaveet voivat toteutua meidän lalalandissämme, ylikaupallisessa Hollywoodissa. Mies ei voi saavuttaa onneansa puhtoisessa vauraan luokan gourmetravintolassa taustapianistina, vaan hänen varsinainen onnenmaansa olisi raskas, mutta arvostettava työ 1930–70-lukujen undergroundbaarien jameissa. Ei vain pääparin rakkaussuhteen kannalta, vaan elokuvan syvemmässä viestissä juuri tämä on La La Landin keskeisin pointti. Ja tämän pohtiminen jopa kesken elokuvan syöksi minut syvän hämmennyksen valtaan. Ettei vaan tapahtuisi niin kutsuttu ”Onnenonkija-käänne”, suomalaista hiljattain valmistunutta viihde-elokuvaa mukaillen. Eli että elokuva päätyisikin kannattamaan elämänmuotoa, josta sen draaman kaari oivaltavan paljastavasti ja hyvin hauskasti kannustaa sanoutumaan irti.

 

Onneksi elokuvan taidokas ”Hymyilevä mies -käänne” vilauttaa, miten onni voi asua muuallakin kuin kaikkein pinnallisimmassa nykyajan todellisuudessa, ja miten mielekäs ja taitavasti tehty työ, ilman omia, suuria fanilaumoja tai miljoonien dollareiden palkkapussia on onnea.

 

Erikseenkin kuunneltuna soundtrack toimii hyvin. Eli kehutaan nyt tätä, eikä anneta lajityypin kadota. Neljä tähteä on ansainnut tämä huikean uskalias käsikirjoitus. Elokuva, joka arvostaa jazzia, pianonsoittoa, vinyylilevyjä, filmejä, taitavaa tanssia ja laulua.

gjas 

He keskittyvät vain toisiinsa, vaikka jazziakin olisi tarjolla.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Aito Petos ja ysärin perunkirjoitukset

Aito Petos ja ysärin perunkirjoitukset

Testamentti

3rd Rail Music

☆☆☆☆




“Tää on testamentti omistettu mennen talven lumille.” Musiikillisesti Petos kurottaa kauas taaksepäin.

Ysäri Funkkii toistaa erästä maailman tyylikkäimmistä diskobiiteistä, David Bowien Let’s Dancea.

Lapset äänestävät sketsihahmoja, eivätkä muista aikaa kun lyriikat tuli neliraiturilta, paukuttaa Petos. Ja vaikka Asian Ytimessä -biisissä muistellaan ysäriaikaa, Raptoria ja jopa EU-hun liittymistä, taustalla kuultavissa jopa 1970-luvun mustaa musaa Shaftin kulta-ajoilta. Biitti kulkee vahvasti elokuvien ja tv-sarjojen maisemissa.

Karibian Piraatissa kerrotaan, “juopuminen käy päivätyöstä”. Parhaat kännit saa omassa kämpässä, väkinäisessä biletysympäristössä “tunnelma on synkkä kuin natsin peräsuoli.”

Petos ravistelee nykyisiä tähtiä. Uskottavuus on kadonnut, toisin kuin Pengerkadun perkeleeltä: “Snoop Dog ja Elastinen, teillon sama kohdeyleisö kuin Robinilla, turha muuta leikkii.” On oltava aito: “se on tavaramerkki, originaali, ei feikki.”

Nostalgia on kovimmillaan Yleistä Pahennusta Part III  -biisissä. Heiluttiin kännissä, juotiin kaljaa, aamumaljaa, toinen pääsi putkasta, toinen linnasta, illalla “naaraiden sängyt oli kosteina mun ruumiinnesteistä”. Elämme pinnallisuuden aikaa, joten jengi voisi miettiä miten vielä ysärillä ajateltiin enemmän. On aika “ravistella näennäistä harmoniaa”.

Testamenttia ghettoblasterissa olkapäälle ja menoksi, pitkin Helsingin Kallion ihanan saastaisia katuja ja kujia vaikka Kannelmäkeen saakka.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Komisario Palmun erehdys

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski. Perustuu Mika Waltarin romaaniin.

Helsingin Kaupunginteatterin Arena Hakaniemessä.

☆☆☆☆




Tänä syksynä komisario Palmu on ilmaantunut ensimmäistä kertaa näyttämölle. Suurin osa suomalaisista aikuisista on törmännyt jossain vaiheessa Palmuun ainakin Matti Kassilan elokuvasovituksina, niitähän on esitetty moneen kertaan televisiossakin. Monet ovat lukeneet Mika Waltarin Palmu-romaanit. Kaupunginteatterissa on ehkä ajateltu noin tunnetun teoksen olevan itsestäänselvä kassamagneetti. Silti se on riskinottoa: teatteriyleisö tietää jo ennen esiripun nousemista, miltä Palmun kuuluu näyttää ja kuulostaa.

 

Otin teatteriin mukaan lapsikatsojan – tämä suorastaan vaati päästä mukaan. Hän ei ole nähnyt yhtäkään Palmu-elokuvaa, eikä hän ole lukenut kirjojakaan. Vaikka kyseessä on jännitysgenre, tarina on sen verran hulppean etäännyttävä, ettei se voi aiheuttaa painajaisia varhaisteinille. Tosin yksi kauhuelementti tarinasta löytyi: tapettu kissa!

 

komi119

 

Komisario Palmun erehdystä arvioidessa ei saa olla turhan tiukkapipoinen. Kyseessähän on jo teoksen kirjoittamisen aikaan ollut kepeä ja ironinen dekkarikomedia. Tarina saa alkunsa, kun fiinissä lukaalissa – tätä alleviivaavat lähes överiksi marmori ja patsaat – Helsingin Kaivopuistossa kuolee hienon suvun hulttioperijä Bruno Rygseck (Jari Pehkonen). Kukaan ei säälittele elostelijan fataalia kompastumista saippuaan, koska kukaan ei hänestä pitänytkään.

 

Vanha rouva Rygseck (Leena Uotila) kokee itsensä urhiksi. Hänen tehtäväkseen on jäänyt arvokkaan fasadin ylläpitäminen. Brunon vaimo (Aino Seppo) ei kyynelehdi kaipaustaan, vaan on ihan tyytyväinen päästessään miehestään eroon. Hänhän olikin jo hakemassa avioeroa. Rocky Horror -revyyhyn sopiva hovimestari (Eero Saarinen) tuntui luottavan herra Rygseckiin, mutta vain siksi, että tämä ”Batler”-nimen omaksunut entinen rikollinen olisi ollut suuressa pulassa ilman rikasta suojelijaansa. 

 

Sukulinnoitukseen on kokoontunut aikamoinen henkilögalleria. Kuten Agatha Christiekin keksi, murhan aikaan joka ikinen epäilty on hiippaillut keskellä yötä rakkaussotkuissaan ryvettyen tai alkoholisminsa orjuuttamina. Kieltämättä aika pitkäpiimäisen alkuvatvomisen jälkeen komisario Palmu (Mikko Kivinen) tajuaa, ettei kyseessä ole onnettomuus vaan murha!

 

Murhaaja on tehnyt ratkaisevan virheen, joka on paljastanut onnettomuuden lavastukseksi. Vielä pahemmin murhaaja möhlii joutuessaan tekemään toisenkin murhan. Vaan ennen kuin kaikki on selvitetty, itse Palmukin on möhlimässä pahemman kerran… Mutta ei paljasteta enempää, jos joku on onnistunut unohtamaan juonen.

 

komi115

 

Näyttämö-Palmu toimii yllättävän hyvin legendaarisiin ja prototyypinomaisiin elokuva-Palmuihin verrattuna. Lavastus ja puvustus ovat niin tehokkaan yliampuvia, että hyvin voi kuvitella luksuslukaalin Kaivopuistoon ilman ulkokuvia. Visuaalinen ilme pyörii jossain Mad Menin ja elokuva-Palmujen välimaastossa. Komea se on. Mikko Kivinen on juuri niinkuin Palmun kuuluukin: järjen ääni hajaannuksen ja hädän keskellä.

 

Näyttelijöiden puhe kuulostaa Suomi-filmeistä tutulta retroilulta. Vahva aspiraatio lienee tarkoitettu viestimään siitä, että suku on alunperin ruotsinkielistä. (Aspiraatiossa hengitetään hampaiden kautta konsonanteissa ulos: Khukha the oletthe? Puhe on staccatossa eli terävää, eli Lapin Ohvi-miehen kaltaista hidasta.)

 

Kun ajattelee, että teoksen ilmestymisen aikaan Suomessa elettiin välirauhaa ja sota-aikojen säännöstelytaloutta eikä kahviakaan ollut, Komisario Palmun erehdyksen irvokkaan ylelliset puitteet drinkkivaunuineen ja turkiskaulureineen viestivät porvariston charmin täydellisestä romahduksesta. ”Tätäkö tämä yläluokka on”, lienee kirjan lukenut sivistynyt duunari ajatellut, ”pohjasakkaa!” Tällaisella teoksella poistetaan kateus, sillä kaikkihan näkevät, että Kaivopuistossa asuu rappio. Mitä jotkut kutsuivat ”dekadenssiksi” tai mikä oli ”boheemia”, ne tarkoittavat Palmuissa laiskuutta ja tyhmyyttä. Rikkaat tyhjäntoimittajat juovat absinttia ja ottavat toisistaan alastonkuvia.

 

Armahduksen satiirin ruoskalta saavat vain viattomat neidot. Tai hetkinen, voisivat saada, jos he nyt ovatkaan viattomia.

 

Mukana ollut juniorikatsoja oli yllättävän innostunut. ”Ihan parasta”, hehkutti hän väliajalla, vaikkei hän ei tajunnut kaikkia juonenkäänteitä. Kummitusmaisella valaisulla korostetut ajottaiset takaumat olivat monimutkaisia, eikä hän ensi alkuun tajunnut niitä takaumiksi. Olihan eloonjäänyt sukukin niin kahelia, ettei takaumissa näytetty herra Rygseck ollut mitenkään poikkeava hahmo.Hyvin ilkeä hän oli, kuten totesimme yksissä tuumin. 

 

Silti murhaa ei voi oikeuttaa omalla moraalillaan, vaan rankaiseminen kuuluu vain suurimmista suurimmalle – komisario Palmulle.

 

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Sari Salmela, valosuunnittelu Kari Leppänen,  äänisuunnittelu Mauri Siirala, naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo. Rooleissa Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila ja Tom Wentzel.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Erinomaista Cavea taas kerran. Skeleton Tree.

Erinomaista Cavea taas kerran. Skeleton Tree.

Skeleton Tree

Nick Cave & Bad Seeds

☆☆☆☆☆




Australialainen saarnamies huutaa, ja kuulija haluaa totella. ”With my voice I am calling you”, laulaa Nick Cave seksikkään vaativasti jämäkällä alarekisterillään Jesus Alone -avausbiisissä. Cave on ystävällisesti tarjonnut videon tästä aktista katsottavaksemme täällä.

Surulliseksi biisin tekee se mahdollisuus, ettei Cave ehkä huudakaan minulle, vaan pojalleen Arthurille, joka vuosi sitten kuoli onnettomuudessa 15-vuotiaana.

Huolimatta kytköksistä viimeaikaiseen surutyöhön, Skeleton Tree muistuttaa soundeiltaan 80–90-lukujen taide-elämyksistä. Mieleen tulee heti Wim Wendersin Until the End of the World -leffa, jonka soundtrackillä Cave oli mukana.

Skeleton Tree, kuten Caven tuotanto aina, leikkii kuolemalla ja elon äärirajoilla. Mitä olemme, jos emme pelkkiä kuoria? Peilaamme onneamme toisista? ”Mikään muu ei merkitse, kuin se että sinä olet siinä”, kertoo Cave.

Vaikka uutuuslevy on Caven aikaisempaa tuotantoon verrattuna minimalistinen ja vähemmän ärhäkkää rockin rytkettä, runsautta löytyy yksityiskohdista. I Need You -biisin näennäisen yksinkertainen rakenne muuttuu monimutkaiseksi, kun huomaa komppien päällekkäisyyden, eli rytmipohja, tanakan 80-lukulainen syntsatausta ja vielä laulukin ovat kuin eri metronomien janoilla. I Need You on Caven lataamana YouTubessa tarjolla katsottavaksi, eli täällä.

Levyn päättävässä nimibiisissä – sanon tämän silläkin uhalla, että saan Cave-fanien halveksunnan päälleni, kun kyse on niin eri genren rokkarista – Caven laulu kuulostaa Bruce Springsteeniltä. Alun huuto saa vastauksen: ”It’s allright now.”

Skeleton Treen parivuotisesta tekoprosessista filmattiin dokumenttielokuva. Sen trailerin voi katsoa täältä.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Hengästyttävää Jane Austenia! Helmat hulmuten avioon.

Hengästyttävää Jane Austenia! Helmat hulmuten avioon.

Love & Friendship

Whit Stillman

☆☆☆




Jane Austen (1775–1817) kirjoitteli tarinoita aluksi sukulaistensa iloksi. Tämän filmatisoinnin juonia hän rakensi jo 11-vuotiaana. Elokuva perustuu pikku-Austenin kirjemuotoisiin huumoripaloihin ja Lady Susan -novelliin vuodelta 1794.
 
Päähenkilö on ärsyttävyydessäänkin suloinen tuittupää, nuori leski, jonka on päästävä naimisiin. Mikä vaikeinta, ujo tytärkin pitää naittaa. Vaikka elokuvan nimessä viitataan rakkauteen, ensin varmistetaan toimeentulo ja sitten kuunnellaan sydämen ääntä. Jos uskalletaan.
 
Sankarittaren sisarhahmoja ovat Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmän Kate ja Tuulen viemää -teoksen Scarlett O’Hara.
 
Vaikka miehet käyttävät valtaa, suurin osa heistä on yksinkertaista sakkia. Nekin, jotka eivät ole tyhmimmästä päästä, ovat vieteltävissä. Jos joku uhkaa epäillä Lady Susanin motiiveja, tältä löytyy viisaita Raamatun lainoja. Oikeita tai vääriä, ei se niin tarkkaa ole, ja samasta lainasta on moneen lähtöön.
 
Tarinaan mahtuu sopivasti mutkia, ja lopussa koittavat huipennuksetkin. vaan kuka kesyttääkään kenet, ei paljasteta vielä. 
 
TV-sarjat ovat hemmotelleet meidät piloille viime aikoina. Love & Friendship kalpenee brittiläisten televisiotuotantojen rinnalla. Hauska ja oivaltava se silti on. 
 
Englannin kielestä innostuneille Austenin tarinat ovat aina suositeltavia: taitavaa, sujuvaa ja sivaltavaa dialogia.
 
love-and-friendship-18
Naimaton nainen oli lähes yhtä suojaton kuin lapsi.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Alastomia miehiä, naisia ja avaruusolioita Pärnussa.

Alastomia miehiä, naisia ja avaruusolioita Pärnussa.

The 23rd International Nude Art Exhibition MAN & WOMAN: ALIENS

Kuraattorina Mark Soosaar. (Ks. taiteilijat jutun lopussa.)

Uue Kunsti Muuseum (Nykytaiteen museo), Esplanaadi 10, Pärnu, Viro

☆☆☆☆



Runsaudensarvi Pärnussa tutkii sukupuolten rajattomuutta ja pelottavaa toiseutta.


Suomalaisten matkailijoiden laajasti tuntema Pärnu tuo mieleen kilometrikaupalla lasten ja aikuisten rakastamaa hienohiekkaista Baltian Cobacabanaa: biitsiä, pikkukahviloita ja olutterasseja. Unohtamatta puuvilloja – eli, tässä yhteydessä, puisia taloja, joista joka ikisen pihalla on omena- ja päärynäpuita, marjapensaita, ulkokeittiö ja kissa. 

Länsivirolaisessa taiteenkin kesämekassa, on tänä kesänä myös Andy Warholin näyttely! Siitä kirjoitin jo Kulttuurihäiriköiden sivulle tänne

 

13902592_10155033270243942_7092331381756926357_n Yleiskuvaa nykytaiteen museon interiööristä ja Mies & nainen + muukalaiset -näyttelystä.

Man & Woman + Aliens eli Mies & nainen + muukalaiset kommentoi museo tiedotteessaan nykypäivän poliittisiakin tilanteita: ”MUUKALAISUUS-aihe heijastaa ympärimaailmaa vallistesvia jännitteitä. Miehiä ja naisia, jotka etsivät uutta kotipaikkaa tervehditään iloisin, huolensekaisin, rakastavin ja vihaisin tuntein. Pohtitaanpa miten pieni kotimaamme vastaanottaa vieraan, joka saattaa koputtaa oveemme hetkenä minä hyvänsä.” Erittäin asiallista pohtia juuri tätä Virossa, joka ei todellakaan ole kunnostautunut pakolaisten sydämellisenä vastaanottajamaana. Viro on ollut jopa Suomea vastahakoisempi auttamaan myös yhteiseurooppalaiseksi laajentuneessa pakolaiskriisissä. 

Annetaan maailmaa syleilevän tiedotteen jatkaa:

”Jos elämä on käynyt mahdottomaksi, ei ole eroa tuleeko muukalainen toisesta maasta tai avaruudesta. Puhtaan rakkauden ja alastoman (sic!) epäoikeudenmukausuuden hengessä muistelkaamme miten esi-isämme pakenivat vapauteen yli myrskyisen Itämeren, mutteivät he olleetkaan tervetulleita määränpäässään.”

 

13895124_10155033270503942_8834552730435883444_n Mari Meszaros (Unkari): WE ARE ALL ALIENS eli kaikkihan me olemme muukalaisia.

Näyttely yhdistää eri tekniikoita ja tyylilajeja. Yllä veistoksia. Teos esittää ihmiset – tai meidät, muukalaiset – rikkonaisina ja hauraina. Erivärisinä ja kovina. Ikävä kyllä aivottomina. Mutta sydämellisinä. 

Alastonkuvien näyttely on vanha pärnulainen perinne. Tämä oli jo 23. sellainen. Niiden takana on aiheesta innostunut kuraattori Mark Soosaar. Vannon, että ensi kesänä, 24. alastonnäyttelyn yhteydessä, haastattelen häntä pitkään udellen mistä moinen teemakeskittyminen.

 

13900238_10155033270398942_3396769487758001828_n Fateme Gosheh (Iran/Ruotsi): VICTORIA

Katsojan suureksi pettymykseksi kruununprinsessa Victoria ja prinssi Daniel eivät olekaan alasti. Victorian mekkona on 20 kruunun seteleitä: raha ohjaa kuninkaallisia demokratioissakin.

Goshehilta oli näyttelyssä useita Ruotsi-aiheisia töitä, ja lähes kaikissa taisi olla kuvattuna Victoria, joka paradoksaalista kyllä, edustaa vanhaa epädemokraattista establismenttia eikä suinkaa demokratialiikettä.

 

13925033_10155033270283942_5967566244590381116_n Museon interiööriä.

Näyttely ei totisesti ollut tylsä. Tilaan mahtui väriä, muotoja ja – etenkin tässä huoneessa – erotiikkaa. Mitään lapsilta kiellettyä nähtävää näyttelyssä ei ollut, eli rohkeasti vaan mukaan, koko perhe!

Liput maksavat aikuisilta neljä ja lapsilta kaksi euroa. Kalliiksi ei tule vierailu isommallakin porukalla.

Nekin perheenjäsenet, jotka eivät ole kiinnostuneita taiteesta, saa mukaan lahjomalla: museon aulassa on taattuun virolaiseen tyyliin kohvik eli kahvila. Suolaiset ja makeat pirukkaat eli piirakat maksavat euron tai vähän alle.

13925033_10155033270463942_983159806772898736_n K. M. Kostabin (USA) litografia, joka kertoo miten hänen vanhempansa pakenivat meren yli Ruotsiin miehitetystä Virosta vuonna 1944. Tämän teoksen tekemisestä näyttelyssä esitettiin myös Jaak Kilmin dokumenttielokuva.

Näyttely onnistui muistuttamaan monessakin kohdassa Viron omasta asemasta maailmassa. Vaikka pieni maa haluaisi kääntyä sisäänpäin, historialliset ja julmat käännekohdat vaikuttavat edelleen siihen, että maa tarvitsee liittolaisia ja tukea. Historia opetti pelkäämään.

1940-luvun natsimiehitys sekä kyyditysten ja terrorin täytteinen neuvostomiehitys jättivät Baltian maihin syvät arvet, eikä Virokaan ole niistä täysin toipunut. Maassa kukoistava isänmaallisuus on uuden ajan oire, ja se tulee esiin näyttelyssä.

* * *

Kuvataiteilijat: Helgi Thorgils Fridjonsson (Islanti), Alessandra Barbierato (Brasilia), Fateme Gosheh (Iran), Peter Diem (Alankomaat), Hannu Riikonen (Suomi), Kalev Mark Kostabi (USA), Edward Lucie-Smith (Englanti), Giuseppe Gradella (Italia), Annika Forstorp, Ann Carlsson ja Viktor Korneev (Ruotsi), Michael Kvium (Tanska), Michalis Manousakis (Kreikka), Oleg Yahnin (Venäjä), Mari Meszaros (Unkari), Marina Shkarupa, Igor Prokofiev ja Aleksandr Mihalchuk (Ukraina).  

Virolaiset taiteilijat: Enn Põldroos, Jüri Arrak, Priit Pangsepp, Mathias Sildnik, Kamille Saabre, Margot Õunapuu, Slava Semerikov, Maria Generalova, Leelo-Mai Aunbaum, Siiri Jüris, Johanna Mudist ja Fideelia-Signe Roots.

 

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Mamma mia – Neitsyt Maria meitä auttakoon!

Mamma mia – Neitsyt Maria meitä auttakoon!

Pyhä peli – Italian jalkapallon tarina

Esa Mäkijärvi, Arktinen banaani

☆☆☆☆



Italiassa jalkapallo on lähempänä kansanmiestä kuin pappi tai poliitikko.


 
Draamaa ja suuria tunteita. Fasismia, rasismia ja epätoivoa. Huutoa ja kyyneleitä. Italialainen jalkapallo on alueidensa, kaikkien mikroyhteiskuntiensa miehisten angstien ja onnellisten saavutusten peili.
 
Vuoden 2006 MM-finaali Saksassa ei unohdu: Marco Materazzi haukkuu ranskalaisen Zinedine Zidanen siskoa! Zidane kumauttaa Materazzia. Italialle rankkari. Ja voitto.
 
Pitkään jälkeenpäin asiantuntijat yrittävät tulkita skandaalimaista keskustelua kuvanauhalta. Mitä pelaajat puhuivat? Haukkuiko Materazzi Zidanea myös rasistisin äänenpainoin? Zidane eli Zizou on syntynyt Marseillessa, mutta vanhemmat ovat Algeriasta. Italiassa tämä voi olla edelleen nimittelyn aihe. Raivostuneet Italian ulkopuolisen maailman toimittajat kostavat ja nimittävät lehtijutuissaan Italian pelaajia loisiksi, huijareiksi ja luolamiehiksi.
 
Hällä väliä. Italia ei piittaa. Voitto tuli!
 
Il Duce eli Mussolini opetti aikoinaan maajoukkueelle miten ottelu saa päättyä. Hän sähkötti arvon tiimille 1938 MM-kisoihin Ranskaan lyhyen ja selkeän viestin: ”voitto tai kuolema”. Ja Italiahan voitti. Fasistinen maa tarinoi paremman rodun taituruudesta kannattajilleen – he olivat aiemmin voittaneet alhaisina pitämänsä brasilialaiset.
 
Italialainen jalkapallo onkin alati myös kertomusta urheilun ja politiikan tiiviistä liitosta. 
 
Esa Mäkijärvi on aiemmin kirjoittanut Real Madridista, ja hän on ollut taas rohkea tartuttuaan näin laajaan aiheeseen. Hengästyttävän hyvin hän selviää urakasta. Pyhä peli on täynnä jännittäviä yksityiskohtia pelaajista ja seuroista, ja poliittinenkin historia avautuu kiinnostavasti. Pienet virheet voi antaa anteeksi, onhan kyse Italiasta. 
Putosivatko Meazzan housut kun tämä teki maalin? Lahjottiinko Pier Luigi Collina viheltämään Juventukselle häviö Perugiassa, jotta Lazio voittaisi? Mitä väliä. Tärkeintä on hyvä tarina, ja on upeaa oppia myös tunnistamaan tarinoiden alkuperää nykypäivän sanomalehdistä. Entä ketkä seuroja johtavat: ”presidentit” vai ”ultrat” eli kiihkofanit? Näitä voi pohtia. Vaikka Italia putosi puoluvälissä pois EM-kisoista, kuumat seurakeskustelut eivät laannu maassa hetkeksikään
 
Italian futis on megaluokan operettia, forte fortissimo! 
 
 
 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Taiteen taikapölyä

Taiteen taikapölyä

Julieta

Pedro Almodóvar

Ensi-ilta 12.8. Sitten levityksessä kautta maan.

☆☆☆☆☆



Kerroksellinen elokuva syyllisyydestä, syyllistämisestä ja anteeksiannosta


Maaginen Pedro Almodóvar teki tyylikkään retrohenkisen elokuvan – kuin tanssien 1960-luvun ranskalaisen uuden aallon harjalla.
 
Värit ja sommittelu ovat viimeisen päälle upeita. Maestrolle tuttuun tyyliin punainen väri heijastaa rakkauden voimaa, vaikka joskus tilanne on käänteinen: Julieta on pukeutunut punaiseen saadessaan kuulla rakkauden loitonneen.
 
Nuorta Julietaa esittävä suloinen Adriana Ugarte on suomalaisillekin jo tuttu espanjalaisista saippuasarjoista (Ommelten välinen aika). Nyt hänen roolihahmonsa on vaikean valinnan äärellä: onko oikein vaatia itselleen mies, tyttären rakas isä, mutta joka on kuin merille pakeneva Odysseus. Edes tämän tatuointi ei ole yksiselitteinen.
 
Vanhempana Julieta (Emma Suarez) rakastaa, kärsii, muttei todellakaan unhoita. Hänen ihana italialainen miesystävänsä Gentile eli ”hellä” edustaa vahvan naisen – ehkä tiedostamattaan – kaipaamaa keveyttä ja rauhaa.
 
Yhdessä elokuvan huippukohdista jo tästä maailmasta loittoneva, muistisairas vanha äiti havahtuu hetkeksi näyttämään mikä on tärkeää: lapsi viaton. Tämä kaunis kohtaus on juuri sitä maagista realismia, jota tarvitaan, kun arjen raskautta voi lievittä vain elokuvan taikapöly.
 
Alberto Iglesiaksen latautunut ja eroottisesti jatsahtava musiikki kelpaa soitettavaksi millä vaan kynttiläillallisilla, joilla suo rakkauden liekin loistavan.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Ison bändin isoa mättöä!

Ison bändin isoa mättöä!

Lauma

Espoo Big band, Varre Vartiainen, Jarmo Saari, Lenni-Kalle Taipale, Marzi Nyman

☆☆☆☆



Ruumiit haudattu, jäljellä hyvä meininki


New Orleansissa tunnetaan käsite ”second line”, toinen rivi. Se on taaempi hautajaissaattue, arkkua ja pääbändiä seuraavat musiikilliset irrottelijat. Musaparaateja ilman ruumista kutsutaan myös nimellä second line. Espoo Big Band kulkee kolmatta linjaa: In Memorian ja R.I.P Interlude -biiseillä muistellaan taivaallisiin orkestereihin siirtyneitä muusikoita. Ainakin Jaco Pastoriuksen ja Pekka Pohjolan muistoja voi täten nyyhkiä.
Laumaan kapellimestari Marzi Nyman ja Lenni-Kalle Taipale ovat koonneet Varre Vartiaisen ja Jarmo Saaren musiikkia. Nimibiisi iskee marssijärjestystä balladin taakse. Kue ja Facelif näyttävät huippukompeillaan mitä kaikkea big bandistä irtoaa. Ilottelu kulminoituu (I’m Your Husband) Überture -revittelyssä.
Levyn päällekkäiset rytmisektiot ovat ihmeellinen juttu. Hyvin mahtuvat rumpalit samoille raidoille, vaikka toinen on tilan kuin tilan täyttävä Anssi Nykänen.
Muistettu on myös mitä Pohjola-vainaa opetti Heavy Jazzilla: jazzistakin saa riipivän raskasta kamaa, kuten Bebyy ja kikkelikompilla alkava Sir Dalud kertovat.
Levyn alku on rohkea ja hetken se vihjailee, että nyt oltaisiin perinteisen big band -musan äärellä. Vaan ei todellakaan olla.