isimes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Isänmurha ja rakkaudentunnustus

Poika puhalsi Pekka Pohjolan klassikoihin uutta elämää.

Trumpetisti Verneri Pohjola on tehnyt levyn isänsä, jazz- ja progelegenda Pekka Pohjolan (1952–2008) musiikista. Tällaista voisi pitää jopa liian kunnianhimoisena projektina, koska isä-Pohjolaa ahkerasti kuunnelleet musadiggarit ovat ainakin mielestään keskivertoa asiantuntevampia rockpoliiseja.

Pekka Pohjola oli basisti, joka muutti bändin taustakomppitukijalan jopa soolosoittimeksi, jenkkilegendan ­Jaco Pastoriuksen malliin.

Verneri Pohjola on trumpetisti, joka on jo tehnyt useamman oman levyn hyvin omanlaisellaan, isäänsä abstraktimmalla ja rennommalla tyylillä.

Oli aika rohkeata astua isän suuriin saappaisiin. Eikö pelottanut?

”Se tapahtui pikkuisen kuin varkain. En mä ollut hautonut sitä pitkään”, vastaa Verneri Pohjola.

Onko Pekka-nimisen levyn tekeminen isänmurha?

”Kyllä se sana kuvaa sitä aika hyvin”, harkitsee Pohjola. ”Halusin kuitenkin kunnioittaa sitä musaa enkä vain legendaa. Ja tuli tunne, että sitä täytyi muokata.”

Muokkausta poika-Pohjola totisesti tekikin. Levy on paljon sähköisempää mättöä, ei niin rauhallisen melodista kuin isä-Pohjolan.

”Se tuntui ensin niin jäykältä”, kommentoi Pohjola isänsä tyyliä. ”Pekan musa on just sellaista kuin se on. Mutta sitten tajusin, että mä olen hyvinkin väärässä. Mitä kauemmas edettiin, sitä enemmän aloin kunnioittaa niitä sävellyksiä ja samalla tehdä omia juttuja. Lopulta siitä tuli sekä isänmurha että rakkaudentunnustus isälle.”

Musiikkia ei kukaan voi omistaa, ja jotta Pekka Pohjolan sävellykset saisivat uutta yleisöä, tämä levy on tervetullut pläjäys jo ukkoutuneeseen progeskeneen.

Levyn tekeminen alkoi Verneri Pohjolan taiteellisesta kriisistä. Hän avaa Pekan alkuaikoja: ”Viime syksynä mulla oli loppuunpalamisen hetki. Mun oli pakko pitää taukoa, ja mä peruin töitä. Sitten tuli vahva halu tehdä tämä. Halusin tehdä välillä jotain, johon saisin rokimpia soundeja. Enkä oikein löytänyt omista bändijutuista mitään siihen.”

Pekan aloittava The Dragon of Kätkä­vaara – isällä Kätkävaaran lohikäärme – on hurjempaa rockmättöä kuin isällä koskaan. Levyn edetessä kuullaan tuttuja kaikuja klassikoista, mutta Verneri Pohjolan uusi bändi nostaa biisit ihan eri sfääreihin. Sehän ei tietenkään uusia kuulijoita haittaa.

Verneri Pohjola kuuluu uuteen, nykyään varsinkin pääkaupunkiseudulla sangen muodikkaaseen jazzsukupolveen, jonka musiikki kerää runsaasti keikkayleisöä.

Koko bändi toimii oikein hyvin, mutta Verneri Pohjolan rooli on ­ehdottomasti keskeisin ja kuuluvin. Hän ei pidättele itseään vaan improvisoi ja nousee lentoon joka biisissä hänelle tunnusomaisin sähköisin soundein.

Vielä muutama vuosi sitten Pekka Pohjolan bändi soitti hovipaikassaan Tavastialla tarkkaan Pohjolan sovitusten mukaan, vaikka Pohjola oli edesmennyt lähes kymmenen vuotta aiemmin.

Eikö maestro sallinut bändilleen vapauksia? Pekka Pohjolan bändissä soittanut pianisti Seppo Kantonen vastaa:

”Pekka oli hyvin tarkka näistä asioista.”

”Kappaleet opeteltiin kädestä pi­täen niin, että Pekka näytti bändille, miten niiden pitää mennä. Hän näytti jopa, miten soinnut purkautuvat. Kyllä mä joskus yritin että ’voisko tähän tulla tällainen?’, mutta hän vastasi, että ’ei mee noin’.”

Verneri Pohjola on kuullut isänsä biisejä paitsi levyltä myös keikoilla.

”Mutta kyllä isä soitti mulle aina keskeneräisiäkin juttuja. Ihan niin kuin taiteilija soittaa toiselle ja kysyy että ’onks tää hyvä?’”

Biisien valikoimiseen oli selvä metodi.

”Kyllä mä valitsin tähän juuri mun suosikkini. 1990-luvulta ne ovat Benjamin ja Innocent Questions.”

Ne ovat alun perin Pekka Pohjolan Changing Waters -levyltä (1992). Kantonen vahvistaa, että ’Innocent Questions’ kuului isänkin suosikkeihin.

Pohjola mainitsee lopuksi vielä ­Pekalle päätyneen suosikkibiisinsä, jonka isä-Pekka levytti, kun Verneri oli vasta kolmevuotias:

”Ja tietysti Kätkävaaran lohikäärme! Mun poika on tykännyt lohikäärmeistä ja miettinyt kovasti ukkia, kun ei koskaan ehtinyt sitä tapaamaan.”

Verneri Pohjola

Pekka

Edition Records 2017

Demokratian pokerinaama

Kansanedustaja Sanna Marin on demareiden uusi toivo.

Kuvat Velda Parkkinen

Tampereen kuuma peruna viime talvena oli raitiotie. Kaupunginvaltuuston kokouksesta tuli jopa Helsingin valtuuston unohtumattoman kasvisruokadebatin veroinen sosiaalisen median hitti.

Yksi tamperelaisvaltuutettu huolestui siitä, tekevätkö ihmiset itsemurhia hyppäämällä ratikan alle, ja toinen kyseli, näkyykö Kalevan ABC-huoltamo raitiotien jälkeen kartoissa. Erään mielestä ratikka on mahdoton väline, koska talvella se jumittuu ylämäessä lumihankeen ja ihmiset vaarantavat henkensä rämpiessään jalkakäytävälle turvaan. Omituisimmassa puheenvuorossa kerrottiin Wall Streetin härkäpatsaasta, jonka ”palleja koskettelemalla” voi ansaita onnettarelta miljardeja.

Valtuuston puheenjohtajaksi nuori, 31-vuotias Sanna Marin (Sd.) näyttäytyi tässä kontekstissa jämäkkänä johtajana – raitiovaunua vastustaneet poliitikot tulivat tehneeksi Marinille palveluksen. Marinin uskomaton pokerinaama teki tästä some-tähden.

Toukokuussa 2017 laki hallintarekisteristä on mennyt eduskunnassa läpi.

Voiman haastatteluun kiirehtii pettynyt kansanedustaja.

”Uskomatonta! Rikkaat ja valtaapitävät voivat piilottaa omistuksiaan kenenkään estämättä”, Marin puuskahtaa.

Mennään kohta tulonjaon epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta puhutaan ensin valtuustosta. Marin valittiin Tampereen kaupunginvaltuutetuksi vuonna 2009. Tänä vuonna hän uusi valtuustopaikkansa 5 783 äänellä Tampereen ykkösenä.

Kesäkuussa Tampereen uusi valtuusto järjestäytyy ja valitsee puheenjohtajan. Marin ei enää aio asettua ehdolle.

Onko valtuuston puheenjohtaminen ollut sellaista kuin odotit?

”Olin edellisen kauden varavaltuutettuna ja kaupunginhallituksen varajäsenenä. Myös koulutustaustani takia kunnallinen hallinto ja päätöksenteko olivat entuudestaan tuttuja”, Marin muistelee.

”Mutta ensimmäisenä puheenjohtajavuonna tehtävät veivät hirveästi aikaa. Koko ajan oli kokouksia, tapaamisia, emännöintiä, iltakouluja ja asukasiltoja.”

Miten saat pidettyä valtuutetut kurissa?

”Minua kunnioitetaan puheenjohtajana. Pitkässä kokouk­sessa käyn illalla kahvilla ja varapuheenjohtaja ottaa nuijan. Yleensä jonkin ajan päästä minua pyydetään takaisin: ’Sanna, voitko tulla, kun salissa on niin kauhea härdelli päällä’”, kertoo Marin ilmeisen iloisena, mutta vakavoituu saman tien.

”Puheenjohtajan tehtävä ei ole olla tähti, vaan valtuusto on valtuutettujen ja demokraattisen päätöksenteon areena.”

Jos äänestäminen ei houkuttele tai jos kansa äänestää väärin, puhutaan demokratian tai puolueiden kriisistä. Onko sellaista?

”En ole varma. On muitakin tapoja vaikuttaa demokraattisesti kuin puoluepolitiikka. On edustuksellisen demokratian väyliä ja suoraa vaikuttamista, kuten kansalaisaloitteet, mielenilmaukset ja muu kansalaisvaikuttaminen. Kansalaisaloite tosin toimii edustuksellisen demokratian rakenteiden puitteissa, mutta antaa agendan asettamisen ihmisille itselleen”, Marin luennoi innostuen aiheesta.

”Toivoisin, että olisi enemmän tilaa ja välineitä muuhunkin kuin edustukselliseen demokratiaan. Ainakin kunnallisella tasolla suoralle vaikuttamiselle ja osallistumiselle on tarvetta.”

Ohittaisiko suora malli puolueet ja virkamiehet?

”Ei pääsääntöisesti. Kunnat koordinoisivat toimintaa. Esimerkiksi ’Kontulan äidit’ voisivat hakea taloudellista tukea vaikka jonkin tapahtuman järjestämiseen tai alueensa kehittämiseen. Ja kunnissa on jo erilaisia malleja.”

Marin herkeää haaveelliseksi: ”Jos ihmiset kokevat, että he voivat osallistua, he haluavat osallistua myös edustukselliseen demokratiaan ja äänestää vaaleissa. Nyt äänestysprosentti ei ole kauhean korkea.”

Tämän kevään kuntavaaleissa alle 60 prosenttia ääni­oikeutetuista äänesti. Se on kaukana vuosien 1976 ja 1980 yli 78 prosentin lukemista.

Entä suora vaikuttaminen kansalaistottelemattomuuden keinoin? Nykyinen oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) on sanonut vastustavansa sitä.

”Se on hirveän konservatiivinen näkemys. Historiasta nähdään, ettei laista voi aina lukea, mikä on oikein tai väärin.”

Marin miettii esimerkkiä vääränlaisesta laista.

”Suomen lainsäädännössä on monia ongelmia ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Esimerkkinä tästä on lisääntymiskyvyttömyyttä vaativa translaki. Myös itänaapurista löytyy esimerkkejä irvokkaasta lainsäädännöstä kuten homopropagandalaki.”

Marin on kertonut julkisesti haastatteluissa olevansa sateenkaariperheen lapsi, eli hänellä on ollut vanhempina äiti ja hänen naisystävänsä.”

Venäjän homopropagandalain vastustamiseen Marin on perehtynyt aktivistinakin.

Hän oli vuonna 2012 korkeakouluharjoittelijana Suomen Amnestyssä. Se on profiloitunut myös seksuaali­vähemmistöjen oikeuksia puolustavana ihmisoikeusjärjestönä, ja Marin osallistui siellä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ihmiskauppaa vastustavan Joku raja -kampanjan organisointiin.

sannamarin2
”Joskus on näyttänyt siltä, että halutaan vain valtaa vallan vuoksi, mutta arvoista ei voi aina livetä.”

Marinilla ei ole puoluepoliittista perhetaustaa. Hän liittyi demarinuoriin vuonna 2006. ”Tein valinnan vihreiden, vasemmistoliiton ja SDP:n välillä. Vihreät karsiutuivat ensimmäisenä talouspoliittisten linjaustensa takia, jotka olivat mitä sattuu. Sosialidemokraateilla ja vasemmistoliitolla on hyvin samankaltainen arvopohja, mutta SDP:llä on syvään rakennettu ajattelu siitä, miten ajetaan omia tavoitteita käytännön uudistuksiksi ja yhteistyössä muiden puolueiden kanssa. Arvostin pragmaattisuuden kirkasotsaisuuden edelle. ”

Marinin mukaan SDP:n uudistusten myötä on rakennettu hyvinvointivaltio. ”Mulla ei olisi ollut vähävaraisen taustani vuoksi mitään mahdollisuuksia ilman sitä.”

Hehkutuksen jälkeen Marin kritisoi omiaan.

”Meillä ei pohdita tarpeeksi, miksi tätä tehdään. Joskus on näyttänyt siltä, että halutaan vain valtaa vallan vuoksi, mutta arvoista ei voi aina livetä.”

Milloin näin on käynyt?

Paavo Lipposen ajoista lähtien ja sen jälkeen. Emme me ole aina tehneet sellaista politiikkaa, josta näkisi hyvinvointivaltion punaisen langan. Tämä on yksi syy perussuomalaisten nousulle. Näytti, että vanhat puolueet puolustavat järjestelmää eivätkä ihmistä.”

Puolustavatko perussuomalaiset ihmistä?

”Se on populistinen liike. Eivät he ole pystyneet vastaamaan antamiinsa lupauksiin ja ovat hallitusvastuussa olleet kaikkea muuta kuin pienen ihmisen asialla.”

Jos Marin johtaisi tätä maata, hän uudistaisi sosiaaliturvajärjestelmän, mutta ei sillä tavalla kuin tämä hallitus sen tekee. ”Työttömien asemaa ei saisi vaikeuttaa”, hän painottaa.

Perustulo on Marinin mielestä ajatuksena kaunis: ”Ihmiset voisivat suunnitella tulevaisuuttaan ja tehdä esimerkiksi pirstaleisia töitä luottaen, että raha tulee. Mutta jos perustulo olisi matala, tarvittaisiin sen lisäksi muuta sosiaaliturvaa, eikä kyseessä olisi enää perustulo. Jos se taas olisi korkea, en ole ollenkaan varma, löytyisikö ihmisiltä veronmaksuhalukkuutta kalliin perustulon rahoittamiseksi.”

Toisaalta ja toisaalta. Hyvin poliitikkomaista.

”Verotusta pitää uudistaa. Nyt se on valtavan repaleinen järjestelmä. Pitää myös miettiä, miten verotetaan finanssimarkkinoita ja yrityksiä, jotta hyvinvointivaltion rahoitus voidaan turvata työelämän muuttuessa. Ja nämähän eivät ole vain kansallisia kysymyksiä.”

Haluatko presidentiksi?

”Voi herraisä!”, Marin parahtaa ja väittää nykyisessä politikoimisessaan olevan tarpeeksi vastuuta, vaikka jatkaakin: ”Varmasti pyrin vastuullisiin tehtäviin. Mutta presidentti-instituutio on aikansa elänyt.”

Marin ei tunnusta ihailevansa ketään poliitikkoa, eikä harrasta poliitikkojen elämäkertojen lukemista, mutta suostuu kuitenkin pohtimaan tätä.

”Ehkä ihailen joitain naispoliitikkoja, jotka ovat edistäneet ihmisoikeusasioita, kuten Tarja Halosta. Myös Eva Biaudet voisi olla sellainen. Vaikka en voisi kuvitella äänestäväni RKP:tä.”

Edetään Kovemmille kierroksille, koko maapallon ongelmiin.

”Ilmastokysymys ja luonnonvarojen riittävyys ovat tärkeitä”, sanoo Marin. ”Yhteiskuntien on toimeenpantava Pariisin ilmastosopimus, ja fossiilisista polttoaineista pitää siirtyä pois kohtuullisen nopeallakin aikataululla.”

Vuonna 2015 Pariisissa laadittiin lähes koko maailmaa sitouttava sopimus, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen rajoitetaan alle kahteen celsius­asteeseen.

Marin kannattaa uusiutuvien energialähteiden käyttämistä.

”Ja se vaatii investointeja, ja ne taas vaativat rahaa. Turve ei ole uusiutuva, ei vaikka Kepu niin väittääkin. Ovathan öljy ja timantitkin uusiutuvia, jos tarpeeksi kauan odotetaan.”

Moni ilmaston lämpenemisestä huolestunut tarjoaa vaihtoehdoksi ydinvoimaa.

”Ydinvoimainvestoinnit ovat järjettömän kalliita, ja uusiutuvat polkevat energian hintaa alaspäin. Myös eettiset näkökohdat ovat ydinvoimaa vastaan. Mikä oikeus meillä on jättää tuleville sukupolville perinnöksi ydinjätteitä?” pohtii Marin.

Pystyykö ilmastonmuutokseen vaikuttamaan valtioiden välisillä sopimuksilla, jos päästöjen suursyylliset, monikansalliset yritykset, ovat paljon suurempia kuin monet valtiot?

”Pystyy. Jos me vain haluamme. Politiikalla voidaan tehdä ihan mitä vain. Vaikka sulkea veroparatiisit, jos tahtoa on.”, vastaa Marin napakasti ja luisuu päivänpolitiikkaan.

”Siksi äänestimme hallintarekisterilakia vastaan. Ettei ainakaan helpotettaisi talousrikollisuutta ja veronkiertoa. Kyllähän heillä, joilla on paljon omaisuutta, on paljon valtaa. Siksi on tärkeää, että omistukset ja sidonnaisuudet ovat julkisia.”

Marin viittaa brittiläisen Oxfam-järjestön raporttiin, joka varoittaa vaurauden epätasaisesta jakautumisesta: ”Musta on aivan järkyttävää, että vain kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhempi puolisko.”

Sanna Marin

s. 1985 Helsingissä

Koulutukseltaan hallintotieteiden kandidaatti ja pian maisteri. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa kunta- ja aluejohtamista, sivuaineina hallinto- ja oikeustieteitä.

Kansanedustaja vuodesta 2015, valittu Pirkanmaan vaalipiiristä. Sosialidemokraattisen puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja.

Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen ja puheenjohtaja 2013-2017. (Hän oli varajäsen 2009-2012.)

Harrastaa ulkoilua ja elokuvissa käymistä. Katsoo mieluiten toimintaelokuvia.

Valovoimaista demokratiaa

Maunulan maamerkki vetää paljon kävijöitä.

Jos erehtyy ennen ensivisiittiään vilkaisemaan netistä Maunula-talon demokraattista toimintamallia, voi pelästyä.

Havainnekuvissa ”johto­tiimistä”, ”neuvottelukunnasta”, ”osallistavasta budjetoinnista”, ”tilaisuuksista ja tapaamisista” ja tietenkin ”asukkaista ja käyttäjistä” vilisee nuolia suuntaan ja toiseenkin.

Virkamiehet ja tutkijat ovat uhranneet tähän aikaa ja ajatuksia, mutta kaavio näyttää yhtä innostavalta kuin sote-uudistusta tai Syyrian sotaa selittelevät väkkyrät. Onneksi talon arki on hauskempi.

Vähän päälle parituhatneliöinen kirjaston, nuorisotalon ja työväenopiston yhteenliittymä Maunula-talo on muutaman kuukauden toimittuaan saanut paljon asiakkaita.

Kirjasto on alati täynnä lukijoita ja lainaajia. Pingispöydällä pallo saa kyytiä, ja nyrkkeilysäkki heiluu iskujen keskellä. Sekä livenä soitettu musiikki että leffojen ääniraidat lisäävät kakofoniaa.

Kävijöiden ikähaitari on erittäin laaja. Varsinkin aamupäivisin käytäville on parkkeerattu rivistö lastenvaunuja. Seniorikansalaisia paikalla on aamusta iltaan.

Yläkerran tasanteella on pieni kahvila. Sitä pyörittävät työpajatoimintaan osallistuvat nuoret, ja sen vetäjät vaihtuvat muutaman kuukauden välein.

Samalla kun lähiseuduille, Pohjois-Helsingin Malmille ja Kannelmäkeen on rakennettu konserttipaikkoja ja työväenopiston etäpesäkkeitä, Maunula on ollut kaupunginosien väliinputoaja. Vielä muutama vuosi sitten paikalliset eivät kuvitelleet, että kaupunki vaivautuisi uhraamaan Maunulaan mitään kovin valo­voimaista.

Paikallisen valtaväylän Pakilantien toisella puolella oli pitkään Suursuon ostoskeskus, joka 1960-luvulla oli hohtavan valkoinen ja tyylikäs kulmakunnan vetonaula. Helsinkiläisten ostareiden tyyliin siellä oli pieniä liikkeitä: ruokakauppoja, kioski ja jopa eläinkauppa. 1990-luvulla ostarin annettiin rappeutua muutaman rajun oloisen baarin asuttamaksi slummiksi. Lapsiperheet ja vanhukset kiersivät ostarin kaukaa.

Mutta nyt liikkeet ovat siirtyneet Maunula-talon yhteyteen. Jo viime syksynä puolivalmiissa talossa aukesivat S-market, Fidan kirppis ja ylikansallinen sämpyläbaariketju.

Sittemmin talosta on tullut suorastaan valovoimainenkin. Kuin Pakilantien varrelle laskeutunut avaruusalus, rakennus loistaa pystysuorin valopalkein.

Vaikka kirjaston ikkunat ovat koko seinän levyiset ja esittelevät valikoimaa kadulle asti, Maunula-talon älylliseen ytimeen tullaan sisään S-marketin aulasta peliautomaattien takaa. Aluksi se tuntui isolta miinukselta muuten hienolle arkki­tehtuurille.

Mutta kirjaston pääoven sijainti kassojen edessä kannustaa ruokaostoksilla käyviä tarttumaan kirjaankin. Ainakin kirjoittajan omalle jälkikasvulle suunnittelusta on ollut iloa. ”Mä menen vielä palauttamaan kirjoja”, hihkui 12-vuotias pakatessamme ruokaostoksia marketin puolella. ”Ei haittaa, vaikka kirjasto on enää neljä minuuttia auki. Mä ehdin vielä lainata lisää!”

Talon suunnitelleen arkkitehdin Mikko Summasen tunnetuin työ on Kampin kappeli. Maunula-talon maisemaikkunat olivat erityisesti paikallisten toive.

Paikallisia osallistavassa suunnitteluprosessissa käytettiin muovailuvahaa ja legoukkoja, ja välillä pelattiin roolipelejä, joissa asetuttiin erilaisten käyttäjien, kuten ”15-vuotiaan somalitaustaisen tytön tai maunulalais­mummon asemaan”.

Lanit ja lautapelisessiot ovat nuoremmille, aikuiskävijöille on dekkari­piiri. Ja onpa lähes naapurikaupunginosan eli Paloheinän kuuluisuus, historioitsija Teemu Keskisarja käynyt kertomassa teoksistaan.

Joillain talon tähtiesiintyjillä on maunulalaisjuuret, kuten avajaisissa soittaneella pianisti Iiro Rantalalla. Hän työskenteli lapsuudessaan Urheilu-­Rantalassa, Maunulan legendaarisessa puodissa.

Ei-suomenkielisiä kävijöitä kannustetaan kirjaston järjestämään kielikahvilaan keskustelemaan ”Suomen ja maailman ilmiöistä”. Houkutukseksi kirjasto tarjoaa ilmaisen kahvin tai teen.

Toisiin tutustuminen voi edetä romanttisemmalle tasolle ”Aikuisten limudiskossa” Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta.

”Vilkasta on ollut”, kehuu Antti Sarpo, nuorisoasiainkeskuksen Maunulan toimipisteen johtaja.

”Kävijöitä on päivittäin 1 000–2 000, paljon enemmän kuin odotettiin. Kirjaston kävijämäärät ovat kolminkertaistuneet, ja nuorisotalollakin on enemmän kävijöitä kuin koskaan.”

Mikä on ollut yllättävintä?

”Kurssit täyttyvät niin vauhdikkaasti”, pohtii Sarpo. ”Tubetuskurssi tuli täyteen saman tien, kun ilmoittautuminen alkoi.”

Yläkerrassa on Helsingin työväenopiston tiloja pienissä huoneissa ja jopa 180-paikkainen konserttisali.

Maunula-talo pyrkii osallistamaan monin tavoin.

Talon yläkerran aulassa on pystypiano, johon oli kiinnitetty hauska kyltti: ”Soita, jos mielestäsi osaat.”

”Siksi talossa on kuultu paljon kaikenlaista livemusiikkia”, nauraa Sarpo. ”Me kyllä otimme sen lapun jo pois. Saa sitä soittaa ihan kaikki!”

Syksyllä elokuun lopussa Helsingissä vietetään Taiteiden yötä, ja silloin talo kokee uudet avajaiset: pihan puistoalue valmistuu. Sen omena­puulehtoon istutetaan kahdeksaa eri lajiketta.

Syksyllä Maunula-talo tekee myös suuren kulttuuriteon: Kino Maunula avautuu, eli talossa aletaan esittää myös elokuvia. Pohjoishelsinkiläisittäin elokuvakulttuurin vaaliminen on harvinaista. Eikä Maunulassa vain esitetä leffoja vaan myös keskustellaan niistä.

Koska Maunula-talo on Pohjois-Helsingin ruuhkaisten, poikittaisten jokeri­bussilinjojen ja etelä–pohjoissuuntaisten bussilinjojen risteys, talon ovat ottaneet omakseen muutkin kuin paikalliset. Pirkkolan urheilupuisto on sekin lähellä, joten uimarit, luistelijat ja futaajatkin löytävät tiensä kulttuurin äärelle.

”Sijainti on erinomainen. Meille tullaan muistakin kaupunginosista koulun jälkeen hengaamaan”, Sarpo ­toteaa tyytyväisenä.

Tanssiva nero

Dokumenttielokuva katsoo taiteen sisälle, mutta sulkee silmänsä politiikalta.

Tanssija kaatuu selälleen lattialle.

Koreografi ei ole tyytyväinen: ”Sen sijaan että menisit taaksepäin, anna sen vain tapahtua.” Tanssi­teatterin johtaja, koreografi Ohad Naharin kaatuu rojahtaen, ja tanssija yrittää tajuta mitä tapahtui. Miten tuottaa samanlainen näyttävä liike?

”Kun rentoutat lihaksesi, voit varoa päätäsi. Mutta niin, ettei näy, että varot päätäsi.”

Uudestaan. Paremmin. Uudestaan.

Israelilaista Naharinia pidetään yhtenä nykytanssin suurimmista neroista. Hänen teoksiaan esitetään suurilla, keskeisillä estradeilla ympäri maailmaa. Tanssijoiden keskuudessa hänen asemansa on jossain gurun ja jumalaisesti tanssivan yksisarvisen paikkeilla.

Dokumenttielokuva Mr. Gaga kertoo Naharista, hänen luovuudestaan ja tanssista. Mukana on hienoja ottoja – sekä joukkokohtauksia että sooloja – Naharinin teoksista.

Naharin vietti onnellista lapsuutta kibbutsilla. Elokuvassa näytetään iloisia naperoita juoksentelemassa alasti, ja Naharin kertoo tykänneensä tehdä asioita isossa porukassa.

Oudointa dokumentissa on tarina siitä, miten Naharin oppi tanssimaan. Hän innostui lajista autistisen pikkuveljensä takia: Mummo tanssi veljelle, joka sai tanssin kautta mummoon yhteyden. Kun mummo joutui onnettomuuteen, hän voinut enää tanssia, ja niin pikku-Ohad opetteli taidon, koska koki velvollisuudekseen saada veljeen samankaltaista yhteyttä.

Paitsi, että kaikki on satua!

Dokumentissa Naharin kertoo herkän tarinan, ja samalla näytetään vanhempien kuvaamia kaitafilmejä Naharinin lapsuudesta. Kun katsoja on sulatellut kertomusta, Naharin paljastaa, että hän keksi kaiken kyllästyt­tyään toimittajien loputtomiin ”miksi aloit tanssia” -kysymyksiin.

Hän on aina tanssinut, vaikka aloitti tanssiopinnot vasta parikymppisenä.

Kaikki kokoonpanot eivät ole ryhmätöitä rakastavan taiteilijan mieleen. Armeija on vastenmielinen joukko miehelle, joka koki väkivallan mielettömyyden Golanilla vuonna 1967 kuuden päivän sodassa.

Batsheva Dance Company, Naharinin tanssiryhmä, on Israelin sotapolitiikan takia joutunut boikottilistoille, mikä vaikeuttaa ryhmän vierailuja ulkomaille.

Kuitenkin Ohad Naharin on puhunut palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja jyrkästi miehitystä vastaan.

Olisi ollut kiinnostavaa laventaa näkökulmaa Israelin politiikkaan tämänkin dokkarin avulla, mutta ohjaaja Tomer Heymann halusi keskittyä Naharinin persoonaan ja taiteeseen.

Eräs lähes nykypolittinen anekdootti teoksessa vilahtaa: Batshevan piti olla Israelin 50-vuotisjuhlien pääesiintyjiä 1998, mutta maan johtajille olivat liikaa tanssijoiden esiintymisasut, pelkät kalsarit. Ryhmä ei ­suostunut pukeutumaan toisin, ja viime tingassa Naharin perui koko keikan.

Tomer Heymann:

Mr. Gaga

Ensi-ilta 28.4.

Postia rikkoutuneelta valokuvaajalta

Marta Zgierskan näyttely saa katsojan vapisemaan.

Ei heikkohermoisille.

Näyttely nostattaa pelkoa, muttei tee sitä räikein splatterin keinoin. Splatterin voisi helposti torjuakin, mutta nyt katsojan ajatukset kuoriutuvat hitaasti pinnan alta.

Pelko on ihan tervekin tunne kaikille heille, jotka tunnistavat oman kuolevaisuutensa, elämän haurauden ja kokevat alati huolta rakkaidensa hyvinvoinnista. Pienessä valokuvataiteen museon sivuhuoneessa armottoman voimakkaiden kuvien äärellä vain psykopaatti voisi pysyä täysin neutraalina.

”Selvisin vuonna 2013 hengissä vakavasta auto-onnettomuudesta. Lähellä kuolemaa todellisuus – johon sopeutuminen oli jo entuudestaan tuottanut minulle vaikeuksia – tuntui liukuvan sormieni lävitse. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan: leikkaukset, kuukausia kestäneet fyysiset rajoitukset, ero ja uudelleen puhjennut ahdistuneisuushäiriö, joka muuttui vain pahemmaksi.”

Näin kertoo puolalainen valokuva­taiteilija Marta Zgierska (s. 1987) Post-näyttelynsä taustoista esittelyteksteissä. Laajempaa ranskan- ja englanninkielistä tekstiä voi lukaista penkillä olevasta katalogista, muuten tulkinta jää katsojalle.

Näyttelyn nimi Post on puolaa ja tarkoittaa paastoa. Näyttelyn nimeä ei ole suomennettu, ja jos ei huomaa sanaa selittävää kylttiä ovensuussa, näyttely aukeaa – eikä ehkä ihan pieleenkään – englannin kielen paikkaa tarkoittavan post-sanan kautta, ja on lähellä siitä johdettua posture-sanaa eli ryhtiä.

Eräässä kuvassa Zgierska vertaa kehoa palapeliin, jossa muutama pala on irti paikaltaan, ja kuva on mennyt ryttyyn. Kuin ihminen, kokonaisuus on vajavainen, jos keskeinen osa on rikkoutunut.

Kokonaisuuden näyttävimpiä kuvia on nainen sikinsokin aseteltujen, kuin hänen ympärilleen lennähtäneiden ­tuolien keskellä. Alaston nainen tuo­lien vankina. Ja edelleen: nainen on tuolien tukema. Muuten hän romahtaisi, koska oma vaurioitunut keho ei kanna.

Kylmä hiki kohoaa otsalle tahrautunutta takkia katsoes­sa. Verta. Kuin todisteena rikoksesta – tai Zgierskan maailmassa onnettomuudesta.

Ehkä onnettomuus on universumin aiheuttama rikos, jonka epäoikeudenmukaisuuden seurauksena uhri joutuu rakentamaan identiteettiään (palapelin) pala kerrallaan.

Roskaisilta tupakantumpeilta näyttävä iso teos karjuu muistutusta kuolevaisuudesta. Lähempää katsoen huomaa, että kuvassa on hampaita. Ne muistuttavat hämäävän paljon tupakantumppeja, jotka vahva terveysvalistus on opettanut tulkitsemaan kuoleman lähettiläiksi. Hampaat ovat toisesta päästä tummentuneita, mätiä. Amalgaamipaikkoineen ne ovat rikkonaisia ja sairaita.

Koska Zgierskan elämää ravistellut järkyttävä tapahtuma oli nimenomaan auto-onnettomuus, kuutioksi rytätty auto on kuin sekä taiteilijan syytös peltistä tuhoajaansa kohtaan että ­Zgierskan väkevä kosto.

Marta Zgierska: Post

Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 28.5. asti

Nuorallatanssijoiden tarinaa

Ranskalainen menestyskirja palauttaa mieleen monien unohtamia julmuuksia.

”En olisi voinut koskaan kirjoittaa tästä tietokirjaa, romaanin kirjoittaminen oli ainoa mahdollisuus”, sanoo ranskalainen kirjailija Paola Pigani Helsingissä esitellessään Älä koskaan astu sieluuni kengät jalassa -teosta (suom Einari Aaltonen).

Kirjan nimi paljastaa, miten riistävää olisi kertoa suoraan romanien tarinaa. Pigani kirjoittaa: ”Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä menneisyyteensä. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”

Kirja kertoo vahvasti todellisuuteen pohjautuvan tarinan. Ranskan maaseudulla natsi-Saksan miehityksen alussa lakkautettiin musiikki- ja nuorallatanssiesitykset sekä elokuvanäytökset. Ne olivat romanien eli kiertolaisten, kuten he itse halusivat itseään nimittää, tärkeimpiä bisneksiä.

Vichyn nukkehallituksen tiedonannon mukaan ”irtolaiset vaarantavat kansallisen puolustuksen ja turvallisuuden”.

Vuonna 1940 kirjan päähenkilö­, 14-vuotias teinityttö Alba, suljettiin perheineen keski-Ranskassa ­Angoulêmessä sijaitsevalla Alliersin keskitys­leirille.

Vankeus ja ankara valvonta tuntui romaneista absurdilta: hehän ovat taiteilijoita. Ja heidän jumalansa Pouro Dei oli haastanut itse pirun.

Pigani on lapsesta asti kokenut olevansa jotain muuta kuin valta­väestön edustaja. Piganit olivat 1970-luvun keski-Ranskassa ”kylän ainoita ulkomaalaisia, italialaisia maahanmuuttajia, jotka odottivat kärsimättömästi kansalaisuuden myöntämistä”.

Romanit olivat pidettyjä vierailijoita. ”He tulivat viininkorjuuseen kotimme lähelle viljelijälle, jota mekin olimme auttamassa. Päivisin kaikki tekivät työtä yhdessä, illalla istuttiin yhteisessä pöydässä, syötiin, juotiin, laulettiin ja kerrottiin tarinoita”, kertoo Pigani.

Kun rypäleet oli korjattu ja syksyn tuulet puhalsivat, kiertolaiset lähtivät eteenpäin kuin nuuskamuikkuslauma. Seuraavan sadon kypsyttyä he palasivat.

Piganin ensirakkaus oli romanipoika. Hänen veljensä valtasi vahvempi lumous: tämä hylkäsi unelmat aloilleen asettumisesta ja talon pidosta.

Nuori mies ”ei enää tähyillyt viljelmiään, vaan vuoroin taivasta valaisevia ja vuoroin sitä pimentäviä pilviä”.

Ensivaikutelma Alliersin parakkikentästä antoi osviittaa tulevista ankeista ajoista. ”Leirin portti avautui kolkosti kirskahtaen. Ihmiselle, joka ei ole tottunut oleskelemaan suljettujen ovien, telkien takana, tuo terävä ääni on tuskallinen”, Pigani kirjoittaa.

Aikaisemmin Alliersiin oli vangittu Ranskaan paenneita Espanjan sisällissodan pakolaisia, Francoa vastustaneita kommunisteja perheineen. Miehiä, naisia ja lapsia.

Natsi-Saksan väkivaltainen tehokkuusajattelu oli käynnissä, ja leiri oli tyhjennetty lähettämällä espanjalaiset keskitysleireille Mauthauseniin ja Ravensbrückiin.

Romanien olot Alliersissa olivat tappavan vaaralliset. Moni kuoli sairauksiin tai aliravitsemukseen. Tai suruun.

Leirin portilla perheet olivat joutuneet hylkäämään hevosensa. Onneksi välttämättömien tavaroiden lisäksi mukaan oli pystytty ottamaan viuluja. Piikkilanka-aitojen yli kantautuivat sävelet hyvästelivät rakkaat nelijalkaiset perheenjäsenet.

Miehet saivat käydä töissä leirin ulkopuolella, mutta naisten ja lasten oli jäätävä kuin panttivangeiksi, sillä romanit eivät koskaan hylkää omiaan.

Joskus aurinko paistoi Alliersiinkin. Lapset leikkivät keskenään ja pystyivät jopa käymään koulua leirissä. Alban sokea äiti punoi pajukoreja.

Kirjan Alba kasvoi keskitysleirillä pikkutytöstä naiseksi. Eräänä iltana hän karkasi komean Silvèren kanssa Angoulêmen kaupunkiin. Kun nuoripari palasi leirille, he olivat mies ja vaimo. Alba alkoi odottaa vauvaa.

Vasta melkein vuosi sodan päättymisen jälkeen romanit vapautettiin.

Puoli vuosisataa myöhemmin ­Alban, todellisuudessa Alexienne Wintersteinin, jälkikasvu vetää ammatikseen suurjännitelinjoja Ranskassa. Vaaralliset työt kiehtovat romaneja, ja he väittävät, että nuorallatanssijoiden perillisinä heillä on hyvä tasapaino.

Alexiennen tarinan loppupuolella piilee koko kertomuksen alku: Alexiennen lapsenlapsi Jessica kertoo olevansa rakastunut erääseen sähkötyömaan mieheen, vaikka tämä onkin gadjo, ei-romani. Suvun matriarkka, isoäiti ­Alexienne esitellään myös sulhasen siskolle, kirjailija Paola Piganille.

Piganin kirja on saanut hyvän vastaanoton Ranskassa. Kirjailija kertoo tekevänsä mielellään kouluvierailuja. Lasten kanssa on helppo jutella, mutta romanit eivät aina halua pohtia menneisyyttä. Mystiikkaan ja kohtaloon uskova vainottu kulttuuri pitää helpompana unohtamista.

Ranskakaan ei aina ole halunnut muistaa. Alliersin leirin paikalla on nyt golfkenttä. Vieressä on kuitenkin Angoulêmen kaupungin pystyttämä muistomerkki.

Pelkäätkö että ne ajat palaavat?

”Kyllä”, Pigani huokaa. ”Nykyään se tuntuu liian mahdolliselta.”

Paola Pigani

Älä astu sieluuni kengät jalassa

Suom. Einari Aaltonen

231 s.

Aviador 2017

Vaarallisin työ on kirjoittaminen

Kirjailija ja journalisti eivät halua Turkin enää eristäytyvän Euroopasta.

Kuvat Iida Simes ja arkistot

Vaikka Turkin kansanäänestys oli raskas vaikkei yllättävä tappio demokratia-aktivisteille, he eivät lannistu.

Turkin vielä valmistautuessa kansanäänestykseen kirjailija Elif Shafak vieraili Lontoon kirjamessuilla. Siellä häntä haastatteli sananvapausjärjestö PENin Englannin toimiston johtaja Jo­ Glanville, joka meni suoraan asiaan.

”Oletko feministi?”

”Tottakai. Naiset kysyvät aina kaikkein vaikeimmat ja tärkeimmät kysymykset”, vastaa Shafak. ”Mutta ikävä kyllä Turkissa naiset ovat ­jakaantuneet eri kategorioihin uskontojen ja arvojen mukaan. Ainoa, joka näistä jakolinjoista hyötyy, on patriarkaatti.”

Shafak näyttää epätoivoiselta.

”Turkki on muuttumassa koko ajan väkivaltaisemmaksi. Viimeisten puolentoista vuoden aikana Turkissa on tehty 35 terrori-iskua.”

Pelosta huolimatta kansa ei ole lamaantunut.

”Ihmiset puhuvat politiikkaa koko ajan. Oikeastaan muuta ei puhu­takaan.”

Politiikkaa puhutaan, vaikka valtiojohto myös vaikeuttaa puhumista ja etenkin tiedonvälitystä. Shafakin mukaan kirjoittaminen on Turkissa tällä hetkellä kaikkein vaarallisinta työtä. Ei tarvitse olla edes journalismin ammattilainen joutuakseen kontrollin kynsiin.

”Yksi twiitti tai yksi väärä rivi Facebookiin, niin olet vankilassa.”

Turkin asevoimat yrittivät vallankaappausta 15.7.2016. Yhteenotossa kuoli lähes 250 ihmistä ja parituhatta haavoittui. Tämän takia hallitus julisti Turkkiin poikkeustilan. Sen varjolla 180 tiedotusvälinettä on lakkautettu, ja tällä hetkellä vangittuna on ainakin 148 toimittajaa, kirjailijaa ja media-­alan työntekijää. Reportterit ilman rajoja -järjestön mukaan Turkki on ”maailman suurin toimittajien vankila”.

Sananvapaustilastoissa Turkki on kehnolla 151. sijalla, kun valtioita on listalla 180.

Elif Shafak asuu nykyään Lontoossa. Hän kokee, ettei pysty enää ilmaisemaan itseään täysipainoisesti Turkissa.

”Jopa kieli on poliittista”, hän valittaa. ”Kaikkia muita kieliä sorretaan Turkissa, paitsi tietenkin turkkia. Kurdikieli on erityisen vaikeassa asemassa.”

Shafak kirjoittaa kirjansa nykyään ensin englanniksi, sitten turkiksi. Hän rakastaa kielellä leikkimistä.

”Sanat elävät kauemmin kuin me. Kun ilmaisen itseäni turkiksi, käytän vanhoja, jo miltei unohtuneita sanoja, eivätkä ne aina alunperin olekaan turkkilaisia. Jotkut asiat ovat mahdollisia sanoa vain arabian, persian tai heprean kielen lainasanoin.”

Shafakin kirjoista on suomennettu Valkoinen elefantti (2016), Kunnia (2013), Kirottu Istanbul (2012) ja Rakkauden aikakirjat (2011). Idän mystikoiden tavoin Shafak kuvaa kirjoissaan historiasta nykypäivään ulottuvia symbolisia siltoja, muinaisten taiteilijoiden perintöä, joka muokkaa maailmaamme tänäkin päivänä. Kirjat pursuavat viestejä nykypäivän ihmiselle.

Shafak on kohahduttanut myös kirjoittamalla (Kirotussa Istanbulissa) Armenian kansanmurhasta eli systemaattisesta ja tehokkaasta 1,5 miljoonan armenialaisen tappamisesta vuonna 1915. Tätä suurta rikosta ihmisyyttä vastaan Turkin nykyhallinto häpeää niin paljon, ettei salli missään myönnettävän sitä todeksi.

Shafakin kollega, turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk totesi lehtihaastattelussa vuonna 2005 armenialaisten kansanmurhan olleen tosiasia ja puhui samalla jyrkästi kurdien kohtaamaa väkivaltaa vastaan. Turkissa tästä nousi kohu, ja hallitukselle myötämielinen lehdistö alkoi mustamaalata Pamukia.

Seuraavana vuonna 2006 Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Kaltoinkohtelu muuttui aina vaan ­aggressiivisemmaksi, ja Pamuk muutti Yhdysvaltoihin.

”Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla julkisen kiusaamisen ja panettelun kohteena”, huokaa Shafak. Hänen mukaansa mustamaalauskampanjat ovat populistinen ase, jota hallitus mielellään käyttää.

Lontoon kirjamessuilla yleisön edustaja kysyy Shafakilta, mitä me Turkin ulkopuolella asuvat voisimme tehdä auttaaksemme turkkilaisia.

”Puhukaa asioista avoimesti ja suoraan. Älkää eristäkö Turkkia. Suhteet Euroopan unioniin ovat huonot, ja tilanne vain pahenee, jos Turkki jätetään yksin. Eristäminen ei myöskään hyödytä demokratia-aktivisteja, se hyödyttää vain kansallismielisiä populisteja.”

Kansanäänestyksessä 16.4.2017 Turkin 80,3-miljoonainen kansa merkkasi ”ei” tai ”kyllä” -vaihtoehdon presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksien laajentamiselle. Virallisen tiedon mukaan täpärät 51,4 prosenttia äänestäjistä tuki Erdoğania ja 48,6 prosenttia äänesti vastaan.

”Vaalit olivat epärehelliset”, puuskahtaa istanbulilainen journalisti ja erityisesti naisten oikeuksia puolustava sananvapausaktivisti Zeynep Oral puhelimessa.

”En todellakaan ollut yllättynyt, että Erdoğan voitti.”

Oppositiota painostettiin ja uhkailtiin ja vaalien asetelma oli vinoutunut kampanjoiden alusta saakka.

”Kaikki suurimmat tv-kanavat olivat Erdoğanin puolella, samoin kuin suurin osa lehdistöstä. Muista vaihtoehdoista ei oikein voinut edes keskustella.”

Pahinta Oralin mielestä oli vaaleihin liittyvä epärehellisyys.

”Ääniä varastettiin ja äänestyksen sääntöjä muutettiin kesken vaalien.”

Alunperin leimaamattomat, hylätyt äänestysliput hyväksyttiin ääntenlaskennassa. Kyllä-puoli sai jälkeenpäin leimatuista lipuista ehkä jopa puolitoista miljoonaa ääntä lisää.

Naapurimaassa Syyriassa käytävä sota vaikuttaa myös Turkkiin, jonne on paennut tähän mennessä yli kolme miljoonaa pakolaista.

”Euroopan unionin kanssa keskustelut ovat tauonneet. EU ei käyttäydy kovin hyvin.”

Oral puhuu vihaisesti siitä, miten turkkilaiset kokevat EU:n jättäneen Turkin yksin pakolaiskriisin kanssa. Erityisesti populistit vaalivat Turkissa mielellään tällaista retoriikkaa.

EU ei ole ainoa Turkin vihollinen. Erityisesti Venäjän välit Turkkiin ovat kylmät. Vuoteen 2016 sijoittui monta viilentävää tapahtumaa. Hurjimmat tapahtuivat elokuussa, kun Turkki ampui alas venäläisen hävittäjän, ja joulukuussa, kun poliisi Mevlüt Mert Altıntaş ampui Venäjän suur­lähettilään Andrei Karlovin Ankarassa.

Erdoğan ei kuitenkaan ole ihan ilman kavereita. Hän on viime aikoina saanut ymmärrystä Yhdysvalloista. Presidentti Donald Trump soitti Erdoğanille pian vaalien jälkeen onnitellakseen voitosta.

Silti Yhdysvaltain ulkoministeriön tiedotteessa oli painostuksen makua:

”Odotamme Turkin hallituksen suojelevan kaikkien kansalaistensa perusoikeuksia ja vapautta – huolimatta siitä, miten he äänestivät 16. huhtikuuta – niinkuin Turkin perustuslaki ja Turkin solmimat kansainväliset sopimukset, kuten Helsingin [ETYK-kokouksen] päätösasiakirja, edellyttävät.”

Journalisti Zeynep Oral näkee hyvää kehitystä:

”Oppositio on alkanut muodostaa hyvin vahvaa rintamaa. Vaalien myötä monet erilaiset ryhmät, kuten kurdit, eri puolueiden aktivistit, feministit ja kansalaisjärjestöjen edustajat, ovat pystyneet yhteistyöhön.”

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Rohkea ja kunnianhimoinen Lento-musikaali kuvaa vahvasti tätä aikaa

Rohkea ja kunnianhimoinen Lento-musikaali kuvaa vahvasti tätä aikaa

Lento

Emilia Lehtinen & työryhmä (oppilaita ja opettajia)

Savoy-teatteri

☆☆☆☆☆




Pitkään ja huolellisesti monien tahojen kanssa rakennettu yhteinen operaatio, jossa tärkeänä mausteena kaikkien innostus, nostaa teoksen ylempiin ilmakehiin. Ilo ja tekemisen riemu kantavat korkealle, mutta olisi väärin sanoa, että Lennon pääarvo on vain tekijöiden oma hengen palo. Ilahtuneena voi todeta, että porukka on sangen taitavaa.

 

Pilaamatta juonta heille, joilla vielä on kallisarvoinen mahdollisuus nähdä Lento-spektaakkeli, paljastettakoon, että tarina kertoo sekä lapsen konkreettisten huolten ja ajatuskuvioiden että musiikin ja liikkeen välittämän symbolimaailman kautta tarinan, jossa ratkaisevinta on minuuden löytäminen.

 

Pieni Elli-tyttö elää aluksi lapsen maailmaa, mutta joutuu nousemaan aikuisten maailman tasolle ja – onneksi – vielä korkeammalle.

 

Ellin tuskallinen, mutta hillitontä, hellyttävää huumoria sisältävä ja jopa magiaa sykkivä matka opettaa myös aikuiset, sekä sen kaikkein kyynisimmän ihmisluokan eli teinit, ymmärtämään miten elämä on tässä ja nyt. Ja entä se maailman pelottavin, mutta samalla varmin asia: kuolema? Lento kyseenalaistaa sen pelkääkö lapsi kuolemaa ennen kuin aikuiset opettavat tämän vaikenemaan ja ehkä jopa häpeämään.

 

Biiseistä jotkut ovat tarttuvampia kuin toiset, mutta musiikillisesti Lento svengasi koko ajan ihan riittävästi. Erityispisteitä bändin ja laulaja-näyttelijöiden yhteistyölle. Hienoa, miten ammattimaisesti komppi alkaa soida dialogin vielä kulkiessa kohti seuraavaa musikaalinumeroa. Ja yhtä ammattimaisesti, kuin musiikkia ei vielä sillä hetkellä heidän maailmassaan kuuluisi, näyttelijät keskittyvät hoitamaan kohtausta hetkeen, jossa on aika ottaa stemmasta kiinni.

 

Erittäin oivaltavaa myös oli ottaa toisessa näytöksessä bändin jäseniä lavalle. He eivät myöskään olleet siinä kohtauksessa ”vain säestämässä” vaan rooleissa.  (Valitettavasti sellaista vain harvoin näemme aikuisten jättimäisissä laitosteatterimusikaaleissa, pienemmissä teatteriesityksissä kyllä.)

 

Aina on hienoa murtaa rakenteita ja keksiä uusia kuvioita, mutta joissakin konventioissa perinteisistä musikaaleista kannattaa ottaa mallia. Tässä pääbiisin melodian teeman rakentaminen oli juuri tällainen,  La La Landin malliin: teemaan kuuluu vihjata jo alkupuolella, palata hetkeksi isomman noston kautta, mutta tietenkin sen on oltava Grande Finale, jossa yleisö pyyhkii kyyneliä poskiltaan, ja tarina nousee lentoon.

 

Muutama laulaja saanee työtarjouksia esimerkiksi Kaupunginteatterilta, jos ei jo ole vierailuja tehnyt. Ensi-illassa tällaisiin kuului peruukkihahmoinen täti, taikavoro ja Ellin äiti. Päätösnäytöksessä Kaupunginteatterin kykyjenetsijän muistilista voi olla pitkä, kun ensemblen kokemus on karttunut.

 

Kallion lukiolaiset ovat tehneet Lento-musikaalin yhtenä Suomi 100 -juhlahankkeena. Kuten ensi-illassa rehtori Jari Aalto yleisöä hauskuttaen kertoi, kyseessä on ”ilmiö-oppiminen”, kun voimansa ovat yhdistäneet opettajien ja oppilaiden lisäksi myös muun muassa tekniikkaa ja maskeerausta opiskelevat Stadin ammattiopiston opiskelijat.

 

Ehkä mainittuun ”ilmiö-oppimiseen” kuuluu myös se anti-muinaisperuskoululainen oivallus, että jotkut ovat parempia stemmalaulajia kuin toiset, kun jotkut heittävät vahvan laulusoolon. Toisten ansio on karismaattinen läsnäolo ja tarinan ilmentäminen muin keinoin. Lennossa ilahduttikin myös, miten kaikki pystyivät tekemään vahvuutensa mukaan – kokonaisuus olisi kärsinyt, jos osuudet olisivat jaettu väärin.

 

Ainoa miinus ensi-illasta lankeaa yleisölle: muutaman erityisen hohdokkaan bändin jäsenen soolon jälkeen, katsomassani esityksessä ainakin pianon ja kitaran, kuuluisi myös taputtaa.

 

Lennosta lisää Kallion lukion sivuilla tässä.

Palavasilmäisiä muukalaisia junassa

Erika Vikin fantasian auringot valaisevat nykyaikaa.

Kuva Elina Hiironniemi

Muukalainen istuu kapakan perällä papereihinsa syventyneenä. Baaritiskiin nojailevat miehet ovat huomanneet uuden tulokkaan. Tarjoilija suo muukalaiselle kauniin hymyn. Sehän ei ole viskiä juovien kantakorstojen mieleen.

Takan loimu paljastaa vieraan miehen silmien palon. Hän on kaukaa muualta, toista kansaa. Seleesi.

Revolverit kaivetaan esiin.

Muukalainen on käsittämättömän nopea, eikä hyökkääjistä ole hänelle vastusta, mutta seleesi haluaa lopettaa kahakan ilman ruumiita. Pian hän on valjastanut ratsunsa ja kadonnut yöhön.

Näin vetävästi alkaa Erika Vikin esikoisromaani Hän sanoi nimekseen Aleia.

Alkukohtaus muotoutui vasta kirjan valmistumisen loppuvaiheissa. Alkuperäisissä versioissa ei ollut revolvereita.

Eikä junia. Vik oli kirjoittanut kokonaisen trilogian eli kaksi seuraavaakin osaa, kunnes tarina vaati kirjailijalta muutosta: päähenkilöiden oli matkustettava junalla.

Vik aloitti alusta.

Kirjoitusprosessi on ollut pitkä. ”Syksyllä tulee kymmenen vuotta. Hahmot keksin jo 14-vuotiaana, eli 20 vuotta minä olen tuntenut heidät.”

Netissä julkaisemassaan Tarina tarinan synnystä -esseessä Vik kertoo, miten tarinaa pulppusi: ”Ajattelin kaiken olevan kerrottu 120 liuskassa tekstiä. Noin 900 sivua myöhemmin huomasin olleeni väärässä.”

Teos on tyylilajiltaan nuorille aikuisille suunnattua ”spekulatiivista fiktiota”.

Junien ja revolvereiden myötä juoneen alkoi tulla elementtejä nykyään muodikkaasta lajityypistä, steampunkista. Kirjallisuudessa ”höyrypunkilla” tarkoitetaan lähinnä viktoriaanisesta teollistumisen ajan alkumetreillä olevasta Britanniasta muistuttavaa, hiilen poltosta voimansa saavien koneiden ja mekaanisten värkkien ihannointia. Tyyliin kuuluu käyttää kaukoputkia, kompasseja ja värkkejä, joiden toimintaperiaatteina on kelloista tuttuja rataksia.

Steampunkin klassikkokirjailijoihin kuuluvat Jules Verne ja H. G. Wells, ja sen tunnetuimpia nykyedustajia on Philip Pullman.

Vik pitää menneisyyden estetiikasta, kuten viktoriaanisista pukeutumistyyleistä, ja kirjassa seikkaillaan höyryjunilla ja -laivoilla, mutta Vik ei tunnustaudu steampunk-kirjailijaksi sanan ahtaimmassa mielessä.

”Mun kirjassa ei juurikaan ole sitä konehehkutusta. Lainaan sekä steampunkista että villin lännen tarinoista vain itselleni mieluisimpia asioita.”

Historiallisista vaikuttimista huolimatta Hän sanoi nimekseen Aleia on vahvasti kiinni nykyajassa. Lajityypillä voi kertoa ajankohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten muukalaisvihasta ja rasismista, joka on Vikin hahmojen kielellä ”lajismia”. Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi syyllisyyden tunnetta ja yksinäisyyttä.

Juonesta löytyy myös nuorten seksuaalista heräämistä, romanttisia jännitteitä ja transsukupuolisuutta.

”Kuka tahansa, joka ymmärtää inhimillisyyttä, pystyy lukemaan spekulatiivista fiktiota. Fantasialla on todellisuutta pehmentävä filtteri”, pohtii Vik. ”Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”

Henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja, vaan tie koitosten keskellä on mutkainen.

”Teinityttöoletettu”, kuten Vik Aleia-päähenkilön määrittelee, on lumottu ja salaperäinen mutta ei mikään pikkuhissukka. Hän osaa manipuloida ympärillään olevia ihmisiä ja tietää hyvin, milloin kannattaa vain seurata paremmin suunnistavia.

Aleiaa piinaava lumous on mysteeri, josta tiedämme tarinan alkuhetkillä vain, että kyseessä on jotakin vaarallista ja pelottavaa. ”Hän ei ole sinisilmäinen”, kertoo Vik, ”hänet vaan on hyvin vaikeaa tappaa. Toisessa osassa hän alkaa muuttua.”

Aleiaan ihastuu villi poika Mateo, joka Vikin saaman lukijapalautteen mukaan on ”kaikkein eniten väärinymmärretty hahmo”. Nuorella ­kapinallisella on rikollinen tausta, mutta hän tuntuu pitävän itseään paljon kovempana jätkänä kuin sisimmässään onkaan. Vik armahtaa rosvopoikaa.

”Ongelmanuori on huono sana, koska nuori ei ole ongelma, vaan olosuhteet.”

Joukon johtohahmo, seleesimuukalainen Corildon kohtaa häneen ihastuvia naisia, mutta ei osoittaudu kiiltokuvamaiseksi romanttiseksi sankariksi. Hänkin kantaa salaisuutta, josta kuoriutuu taustoja tarinan edetessä.

Kaksosaurinkojen seuraava osa ilmestyy syksyllä 2017, ja koko trilogia on julkaistu vuonna 2018. Vik olisi halunnut kirjat nopeammin markkinoille, mutta kustantaja päätyi tähän aikatauluun. Ehkä toista vuosikymmentä tarinansa kanssa viettänyt Vik malttaa odottaa.

Sivuillaan hän kannustaa uusia kirjoittajia:

”Kirjoita kirjoittamisen palosta ja tarinoiden janosta, älä vain siksi, että haluaisit olla Kirjailija. Sillä saattaa olla, että se kaikista upein tapahtuu jo kauan ennen kuin saat lopulta kustannussopimuksen. Niin kävi minulle, kun löysin tämän maailmani. Kerran sen kahden auringon valossa paistateltuani en halua unohtaa sitä enää koskaan.”

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017)Lisää kirjan maailmasta: seleesia.com

Ylpeän miehen hauras ego

Jevgeni Onegin ei elänyt yhtä jännittävästi kuin Pjotr Tšaikovski.

Runoilija Aleksandr Puškin (1799–1837) oli poliittisesti kantaaottavien kirjoitustensa takia karkotettu Etelä-Venäjälle ­Pskovin kaupungin lähelle. Siellä hän sai vuonna 1827 valmiiksi muutaman vuoden ajan kirjoittamansa runomuotoisen tarinan, Jevgeni Oneginin. Hän vuodatti teokseensa huomioita venäläisestä maalaiselämästä ja irvaili seurapiireille.

Runot kertovat nuoresta rikkaasta tyhjäntoimittajasta, joka asui juuri niillä kulmilla, minne Puškin oli karkotettu. Kaunis ja karismaattinen Onegin kulkee onnensa ohi ja tajuaa vilpittömän rakkauden voiman vasta kun on liian myöhäistä. Hän torjuu naapurin Tatjanan, koska ei nautiskelevana maailmanmiehenä halua sitoutua maalaistyttöön – ei, vaikka tämä on kulmakunnan suloisin olento. Turhautumisensa vallassa hän viettelee Tatjanan siskon Olgan, jolla on jo sulhanen: Oneginin paras ystävä Lenski.

Seuraa kaksintaistelu.

Seurapiiritanssiaisista alkanut tapahtumaketju päättyy vuosien kuluttua. Jonkun elämä on loppunut ennen aikojaan, ja toiset ovat tuomittuja kalvavaan kaipaukseen.

Puškinin taiteilijaelämä oli yhtä hurjaa kuin fiktio. Hänen vaimonsa oli tunnettu kaunotar, hovikelpoinen Natalia Gontšarova. He saivat neljä lasta.

Jevgeni Oneginin tavoin itsekäs Puškin kuitenkin epäili onneaan. Kun ranskalainen aristokraatti Georges d’Anthès alkoi vokotella Nataliaa, oman vaimonsa siskoa, Puškin haastoi tämän kaksintaisteluun. Vatsaan osunut laukaus tappoi Venäjän suurimman runoilijan.

Jevgeni Onegin oli säveltäjä Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) mieleen, koska tarinassa ei hänen mielestään tapahtunut paljon mitään. Hän ei pitänyt sitä edes oopperana vaan pieninä lyyrisinä sävellysten jonona.

Miten mahtipontista säveltäjän elämä olikaan, jos tanssiaiset, naamiohuvit, kaksintaistelut ja rakkaudesta pyörtyvät naiset kuuluivat tylsään arkeen.

Kansallisoopperassa jännitetään hyvin klassisen tulkinnan mukana. Alku on naisten, sopraanojen ja alton, taidokasta mittelöä, mutta koko teoksen huikeimmat väliaplodit bravo-huutoineen saa Lenski (tenori Tuomas Katajala) kuuluisassa aariassaan, jossa aamun sarastaessa, kaksintaistelun kohta alkaessa, hän kertoo rakastavansa Olgaa eikä pidä tätä petturina.

”Miksi ne eivät viritä jo kotona?” harvoin oopperassa käyvä katsoja pohti näytöksen alussa. ”Tässä menee aikaa, ja eikö tämä ole epäkohteliasta yleisöä kohtaan?”

Mahtava idea, säästyisi tämäkin puoliminuuttinen. Mutta niin kuin lätkä­pelaajat pukevat aina saman jalan sukan ensin, viritysrituaalia ei saa rikkoa. Taian ohittava orkesteri soittaa väärin, solistit laulavat mitä sattuu ja putoilevat orkesterimonttuun.

Ei sentään. Jotkut puiset soittimet ovat kuin inhimillisiä oikuttelijoita. Ne hengittävät, löystyvät ja venyvät. Ne eivät pysyisi vireessä esitykseen.

Selkeästi soiva oboe antaa äänen, jotta mahdollisimman lähellä esityshetkeä koko orkesteri saa A-sävelen samalle korkeudelle, yleensä tismalleen 442 herziin. Soundi ei saa olla epä­vireinen eli riitasointuinen.

Yleisölle virityshetki on aina maaginen. Se lähettää viestin: nyt alkaa matka taiteen taikamaailmaan.

Pjotr Tšaikovski, Marco Arturo Marelli:

Jevgeni Onegin

Suomen kansallisoopperassa 5.5. asti

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Do or die!

Do or die!

Wigwam Revisited

Wigwam 2017: Jukka Gustavson ja Mikko Rintanen, koskettimet ja laulu, Pekka Nylund, kitara, Petri Asiala, basso ja Jan Noponen, rummut.

G Livelab

☆☆☆☆☆




Freddie are you ready

Taking me home to my love one’s side

Home, oh yeah

 

Rumpali, säveltäjä, liidaaja Ronnie Österberg, kitaristi Rekku Rechardt, kosketinsoittajat Jim Pembroke, Esa Kotilainen ja Pedro Hietanen, basistit Pekka Pohjola, Måns Groundstroem ja Jussi Kinnunen… Wigwamin soittajaluettelo on kuin Suomi-jazzin Kuka kukin on -lista (ja 1960–70-luvulla oli All Male -meininki. Höh. Kiitos tulosta alalle, Aija Puurtinen, Erja Lyytinen, Anna-Mari Kähärä,  Ina Forsman, ja monet muut siskot. Teistä toiste lisää!)

 

Kun Wigwam esiintyi G Livelabissä 24.3., mukana oli vanhemmista kokoonpanoista vain Gustavson (mukana jo vuonna 1969) ja  Noponen, joka soitti koulubändinsä kanssa Wigujen lämppärinä  1975. Myöhemmin, Oulunkylän pop-jazz-opistosta valmistuttuaan, Noponen pääsi itse bändiin. Kokoonpanon muutokset asettivat etukäteen suuren jännityksen myös yleisölle. “Tuleeko tästä enää mitään?”, mietti itse kukin ennen keikan alkua. Varsinkin kun keikkapaikkana on armoton G Livelab, jonka superhifi-Genelecit toistavat selkeästi pienimmäkin “oho, mites tää menikään” -sluibailun. (G Livelabista ja sen huippuäänentoistosta olen kirjoittanut aiemmin tässä. )

 

And do I ever need her

And do I ever need her lovin’

Do I need it, yes indeed!

 

Nuclear Nightclub -levy ilmestyi vuonna 1975, ja se muistetaan edelleenkin yhtenä kaikkein kovimmista suomalaisista jazzahtavista hippirocklevyistä. G Livelabin yleisölle tuntui olevan suuri yllätys, että nyt päästään kuulemaan juuri tätä taidemusiikkia. (Gustavson on keikkaillut oman bändinsä kanssa viime aikoina, mutta koskematta koskettimellakaan Wigwamiin.)

 

Mikko Meriläinen on kirjoittanut ansiokkaan Wigwam-historian Nuclear Netclub -sivustolle, ja siinä hän mainitsee, että tuon ajan Wigwamia verrattiin erityisesti Steely Daniin.  Verrataanpa sitten edelleenkin:  Donald Fagenin ja Walter Beckerin luotsaama vieläkin kasassa oleva ja uutta luova Steely Dan oli julkaissut Pretzel Logic -levyn vuonna 1974. Siinä Wigwamin kaltaista harmoniaa ja soundeja voi kuulla Rikki Don’t Lose That Number, Night By Night, ja etenkin Charlie Freak -biiseissä. Vähän aikaisemmin Steely Daniltä oli ilmestynyt Countdown to Ecstacy, jonka Pearl of the Quarter ja Boston Rag ja jonkin verran myös My Old School voisivat erinomaisen hyvin olla Wigwamia. (Jos Wigwam olisi ikinä käyttänyt kompin ulkopuolisia taustalaulajia, Härmän bändi olisi voinut kuulostaa samalta kuin Steely Dan biisissä Showbiz Kids.)

 

Groundstroem, Pembroke, Rechardt ja tietenkin bändin master mind Österberg soittivat aikoinaan Nuclear Nightclub -levyllä. Tänä keväänä Pembroke on korvattu Mikko Rintasella, joka osoittautuikin kerrassaan erinomaiseksi paikan täyttäjäksi. (Voima antaa lisäpisteitä tyylikkäästä hippihabituksesta.) Rechardtin tonttia hoiteli Pekka Nylund ja myöhempi Wigu eli Noponen oli rummuissa. Ahkerasti omiakin keikkoja tekevä Gustavson nostatti muinaisaikoja kaipaavien silmiin onnenkyyneleitä urkusooloillaan.  

 

Yleisö, “joka koostui pelkästään rockpoliiseista”, kuten ystäväni päivitti keikalta Facebookiin, oli näiden äärellä sulaa vahaa. Autenttisen soundin vahtikoirat heltyivät laulamaan mukana, eikä vaan yhdessä biisissä vaan useammassa. ”Freddie are you ready” kaikui – tai ei, eihän G Livelabissa onneksi ole kaikua – siis kuului kovaa sekä keikalla että toimittajan päässä vielä seuraavana aamuna.  

 

Toivottavasti Wigwam keikkeilee edelleen, kyllähän muutamilla festareillakin voisi käydä näyttämässä progen mallia, ja tietysti päälavalta.

 

You know my love for you just

Goes from strong to stronger

Just a case of do or die

It’s do or die.

Undergroundkulttuuria vallan linnakkeilla

ICA kiehtoo heitä, joilla ei ole asiaa eliitin edustusklubeille.

Kuvat Iida Simes & arkistokuvia

Lontoon keskustaa halkoo viistoon The Mall -katu. Entisen siirtomaavallan jähmeimmät peruspilarit ovat sen kulmilla.

The Mallin lounaispäässä on Buckinghamin palatsi, jossa Englannin hallitsijat ovat asuneet kuningatar ­Viktoriasta lähtien. Kadun eteläpuolella St. James Parkin takana sijaitsevat parlamentin ala- ja ylähuoneet, ­Winston Churchillin päämaja ja pääministereiden kuuluisa kotiosoite ­Downing Street 10.

Koillispäässä ovat Kansallisgalleria, sotasankari Nelsonin patsas ja Trafalgarin aukio – sillä on radikaalikin menneisyytensä, sillä vuonna 1961 siellä vangittiin ydinaseita vastaan mieltä osoittanut 89-vuotias filosofi Bertrand Russell.

Vielä viime vuosisadalla myös Britannian suurimpien sanomalehtien toimitusten talot sijaitsivat The Mallin pohjoispuolella Regent Streetillä.

Onkin hyvin erikoista, että keskellä valtakatua on vuodesta 1947 sijainnut ICA, Institute of Contemporary Arts, radikaali kulttuurikeskus taidehalleineen ja elokuvateattereineen. Se on perustamisestaan asti ravisuttanut Lontoon kulttuurielämää.

ICAssa on myös baari, hauska hengailupaikka. Kuten koko talo, se on avoinna tiistaista sunnuntaihin kello 11–23.

Keväisenä iltana siellä istuskelevat kaverukset Hannah, Tanya ja Jimme. Pr-toimistossa työskentelevä Hannah on järjestänyt yläkerrassa Wikipedian tukiverkon hyväntekeväisyystilaisuuden. Nyt hommat ovat ohi, ja on koittanut aika napostella suolapaloja ja juoda viiniä.

”Me olemme aina täällä”, kaverukset hihkuvat.

”Muutin Lontooseen Pohjois-Englannista 12 vuotta sitten, ja siitä lähtien olen käynyt aika ajoin katsomassa, että mitäs uutta nyt on tullut”, tarkentaa Hannah.

Paikan sijainti on hämmästyttävän keskeinen. Olisiko lähistöllä jotain samantapaista?

”Ei todellakaan”, vastaavat kaverukset yksissä tuumin. ”Englannin hienoimmat yksityisklubit ovat juuri näillä main. Ei meillä olisi varaa käydä niissä. Paitsi että emme me pääsisi jäseniksikään”, jatkaa Hannah.

Yksityisklubista tulevat mieleen brittiläiset tv-sarjat, joissa eliitin edustajamiehet polttelevat sikareita nahkatuolien kätköissä ja joihin tylyt hovimestarit estävät rahvaan pääsyn. ICA:n baari on kaukana moisesta. Näyttelyihin pääsee jokainen, jolla on pulittaa yhden punnan pääsymaksu. Baariin ja kirjakauppaan pääsee ilmaiseksi.

Baarin sisustus on pelkistetyn tyylikästä, lähinnä valkoista metallia ja lasia. Tila alkaa tyhjentyä elokuvan alkaessa, mutta nopeatempoinen jazzmusiikki ja henkilökunnan heiluminen tiskin takana tekevät tilasta elävän.

Seurueen juttelu kaikuu näyttelytilojenkin käytäville.

sisatilaica

Haastattelua vaikeuttaa hieman se, että usein kokoontuva kolmikko haluaa enemmän kysellä eksoottiselta toimittajalta kuin avautua omista asioistaan.

”Millaista on suomen kieli? Puhu vähän suomea! Mitä mieltä olet Venäjästä? Eikö meidän brexitimme olekin kauhea tapaus?”

Britannian eroaminen Euroopan unionista on kuuma aihe.

”Brexit on niin masentava juttu”, sanoo Hannah ja muut säestävät huokaillen. Pöydän ilmapiiri ennustaa Britannian erkanemista saareksi, jossa eletään aikaa ennen muinaisten roomalaisten saapumista.

”Kauheinta ei ollut pelkkä päätös erota EU:sta vaan se, miten päätös tehtiin.” Keskustelemme Britanniassa masinoiduista yltiörasistisista kampanjoista, joita nämä toverit arvostelevat kovin sanoin.

Jimme on virkamies – ei kuitenkaan paljasta missä laitoksessa – ja opiskelee venäjän kieltä. ”Brittien pitäisi perehtyä Venäjään paremmin. Se maa vaan on niin valtava, ja meidän näkökulmastamme aivan outo.”

Brittinuorukaisesta on ihmeellistä, että Suomi on Venäjän vieressä.

”Te suomalaiset tunnette Venäjän hyvin?” kysyy Jimme. ”Varmaan reissaatte siellä usein?”

Kyllä, toki. Oletko muuten vakooja?

”Tottakai!”

Seurue remahtaa nauruun. Totta puhuen, tyylikkäästi pukeutunut ja hieman sliipatun oloinen Jimme vaikuttaa James Bond -materiaalilta.

ICAssa on tänä keväänä esillä australialaisen kuvataiteilijan Helen Johnsonin provokatiivinen ja humoristinen näyttely Warm Ties eli Lämpimät siteet. Se purkaa brittiläisen siirtomaavallan likaisimpia yksityiskohtia. Yhdessä maalauksista mies masturboi samalla, kun hänen korvaansa kuiskutellaan Australian kansallislaulua.

Johnsonin työt eivät palvo tai ehkä edes kunnioita imperialistista kuningaskuntaa, ne pitävät valkoista miestä brutaalina sortajana.

Sopii paikan perinteisiin: ICAn perustajista taidemesenaatti Roland Penrose rakasti afrikkalaisia kuvataidesuuntauksia ja kubismia. Alusta asti ICAn ohjelmistoon kuuluivat myös jazzkonsertit ja kokeelliset elokuvat.

ICAssa tilaa ovat saaneet monet sellaiset taiteilijat, joita Trafalgarin aukion Kansallisgalleriaan ei huolittaisi, kuten ajan henkeä puhkuvat hipit, feministit, AIDS-valistajat ja poliittista vakaumusta uhoavat taiteilijat. Uudet kyvyt pääsevät arvokkaaseen jatkumoon.

ICAssa taidettaan on esitellyt esimerkiksi suoraan lattialle maalia roiskinut Jackson Pollock vuonna 1953. Kuvataidetta rakastanut antropologi ja eläintieteilijä Desmond Morris kuratoi paikkaan Paintings by Chimpazees eli Simpanssien maalauksia -näyttelyn vuonna 1957. Hän toimi myös ICAn johtajana 1967–1968.

Yoko Ono esitteli töitään Destruction in Art eli Tuhoa taiteessa -symposiumissa 1966–1968, ja juuri tällöin hän tapasi suuren rakkautensa John Lennonin.

1976 paikassa konsertoi upouusi englantilaisbändi The Clash.

Vaclav Havel luki näytelmiä ICAssa 1990. Tilaisuudessa lienee puhuttu politiikkaa, sillä Havel johti Tšekkoslovakiassa samettivallankumousta vuonna 1989, ja kun hän astui johtoon 1990 valtio oli vapaa Tšekinmaa.

Radikalismi näkyy ICAssa myös valkokankaalla. Sen kaksi pientä teatteri­salia keskittyvät art house -ohjelmistoon eli ylikaupallisia valtavirtatuotantoja uskaliaampiin, usein eurooppalaisiin elokuviin.

Ilta on vaihtumassa yöksi, ja Voiman on edettävä kohti Sohoa kirjailijoiden ja kääntäjien tapaamiseen. The Mall -kadulta on hetken kävelymatka taiteilijoiden ja alamaailman vanhoihin sokkeloihin.

ICAn sulkeuduttua vallan ja hallinnon monumenttien äärellä on hiljaista ja pimeää.

www.ica.art