Iida Simes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Näkemiin taivaassa

Näkemiin taivaassa

Näkemiin taivaassa

Albert Dupontel

☆☆☆☆




Joskus ihminen menettää lähes kaiken – kasvonsa, identiteettinsä, seksuaalisuutensa, kotinsa  – ja vasta kun hänellä ei ole juuri mitään, hän kykenee antamaan anteeksi. Ja rakastamaan. Siinä kiteytettynä ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista kertovan elokuvan juoni. Pinnallisemmat teemat liittyvät sotaan, vallanhaluun ja kostoon.

Vuonna 1918 käy ilmi, etteivät kaikki rintamalla kärsivät, lopen uupuneet sotilaatkaan halua lopettaa taistelemista. Sota on tuhonnut heidät. Tämä johtaa kammottaviin tekoihin rauhan ajan kynnyksellä.

Kun eloonjääneet palaavat juoksuhaudoista kotiin, jotkut saapuvat muuttuneina toisiksi ihmisiksi, itsensä kadottaneina.

Albert (elokuvan ohjaaja Dupontel) on pelastanut ystävänsä pommituksessa – vaikkei ystävä halunnut tulla pelastetuksi. Sodan jälkeen kaverukset saavat uutta virtaa elämäänsä kostonhalusta: kammottava omiaan tappanut luutnantti on Pariisissa ja tekee muhkeaa tiliä sodan kustannuksella.

Pierre Lemaitren kirjaan perustuva romanttinen elokuva yllättää muutaman kerran ennen kuin paljastuu, millä tavalla päähenkilöt rakentavat itsensä uudelleen ja kuka sittenkin tuhoutuu. 

”Ensi kosketus Latviaan v. 1988: kansanrintaman joukkokokous Riian laululavalla.”

Demokratian puolustaja kaipaa luotettavaa lehdistöä

Kuvat Laura Railamaa ja Jukka Rislakki

Jukka Rislakki viihtyy Latvian hiekkarannoilla eikä ehdi lepäämään.

Mullistuksia.

Niitä ovat toimittaja, kirjailija Jukka Rislakin mielestä olleet esimerkiksi opiskelijamielenosoitukset Helsingissä vuonna 1968, Argentiinan ja Iso-Britannian välien kuumeneminen Falklandin sodaksi 1982 ja kansannousu Sudanin Khartumissa 1985. Iso mullistus oli sekä Neuvostoliiton romahtaminen että sen osa-alueiden kuten Baltian­ itsenäistyminen 1990-luvun alussa. Rislakki on kokenut nämä kaikki paikan päällä ja raportoinut niistä.

Rislakilta on juuri ilmestynyt elämäkerta Mullistusten mies. Kustantaja on markkinoinut kirjaa ”aikoinaan Helsingin Sanomien vasemmistolaisimman toimittajan” muistelmina. Rislakkia se huvittaa.

”Moni entinen kollega on loukkaantuneena muistuttanut, ettei tuo pidä paikkaansa, vaan ’olin minäkin paljon vasemmistolaisempi’.”

Rislakki on kotoisin ”Suomen punaisimmasta kunnasta”, Jämsänkoskelta.

”Kasvoin varmaan vakaumuksellisemmassa kommunistisessa ilmapiirissä kuin vaimoni, joka kasvoi neuvosto-Latviassa.”

Porvarillistuneessa Suomessa entiset vasemmistolaiset joutuvat selittelemään aatettaan. Kirjailija Tuula-Liina Variksen oivallusta mukaillen Rislakki toteaa:

”Kellekään, joka on nuoruudessa hurahtanut taistolaisuuteen, sitä ei ikinä anneta anteeksi – paitsi yhdelle, ja hän on Björn Wahlroos. Rahalla on ihmeellinen mahti.”

Rislakin mukaan Suomen kommunisteja voi kuitenkin kiitellä hyvinvointivaltiosta.

”Niin kauan kuin kommunisteja pelättiin, se oli yksi syy saada aikaan so­siaalisia uudistuksia Suomessakin. Ellei yhteiskunnan epäkohtiin puututa, tasa-­arvoa edistetä ja kansan vaatimuksiin suostuta, maaperä on edullista kommunisteille. Nyt se tarve uudistaa yhteiskuntaa on mennyt.”

Olisiko Rislakkia voinut luonnehtia taistolaiseksi?

”Mä en tiedä, mikä mä olin. Ensin olin jonkinlainen castrolais-guevaralainen. Useimmat mun ystävistä oli kommunisteja, ja jotkut ovat säilyneet sellaisina. Mä en ollut neuvostokommunisti. Varsinkin kun kävin Baltiassa, huomasin, mitä Neuvostoliitto oli saanut aikaan. Kohtalo vei mut naimisiin naisen kanssa, jonka isoäiti oli 25-vuotiaana viety Siperiaan siitä syystä, että hän harrasti ranskalaista kulttuuria. Jotkut perheen vanhukset pitivät kuolemaansa saakka lämpimiä vaatteita valmiina, jos yöllä tulisi kiireinen lähtö Siperiaan.”

Oman elämän mullistus, avioituminen latvialaisen naisen kanssa, on vienyt Rislakin asumaan pikkukaupunkiin Riianlahden rannalle.

Neuvostoliitto kuritti Latviaa raskaasti, ja valtakunnan hierarkia oli kova: eliitti oli Moskovassa, rippeet reunoilla. Rislakin mielestä neuvostoaikojen jäljet näkyvät Latviassa edelleen.

”Latviassa historia näkyy ja tuntuu kaikkialla, ja siitä on vaikea päästä yli. Osa neuvostoaikana aloittaneista virkamiehistä voisi jo siirtyä syrjään. Tai on tietysti kansan asia siirtää ne syrjään. Jotkut poliitikoista tiedetään KGB-johtajiksi.”

Kirjeenvaihtaja Rislakin entinen asemapaikka Viro näyttäisi selvinneen neuvostoajoista hyvin.

”Virolla on ollut hyvä herraonni, niillä oli Lennart Merikin, kultivoitunut ja älykäs.”

Herraonnen lisäksi Viroa on onnistanut puoluekentällä.

”Virossa on koko sen uuden itsenäistymisen ajan ollut sosiaalidemokraattinen puolue. En tiedä, onko se syy vai seuraus siihen, että Virolla menee paremmin kuin Latvialla. Viro on tasa-arvoisempi, vauraampi ja edistyneempi maa. Myös Latviassa kannattaisi kokeilla jonkinlaista sosiaalidemokratiaa.”

Rislakki aikoo juhlia marraskuussa sata vuotta täyttävää Latviaa ja on ollut innostunut Facebookin ”Juhli Viroa lukemalla” -ryhmästä:

”Mun aloitteesta on tehty ’Juhli Latviaa lukemalla’ -ryhmä.”

Puoliso Anna Žigure on työskennellyt kääntäjänä, kirjailijana ja Lat­vian suurlähettiläänä. Paljon aikaansaanut pariskunta ei edelleenkään voi olla toimettomana.

”Me ollaan perustettu avoin kansalaisjärjestö, joka suojelee luontoa, puolustaa demokratiaa ja vastustaa korruptiota.”

Organisaation nimi on Jurmalan puolustusyhdistys. Muistelmissaan Rislakki kertoo pöyristyttäviä tarinoita alueen tuhotuista orpokodeista ja ”lasten vapaa-ajan keskuksista”, jotka korruptoituneiden bisnespoliitikkojen toteutuksissa muuttuvatkin luksusasunnoiksi. Liikemaailmalla on kova hinku päästä rakentamaan Baltian hiekkadyyneille.

Pääkaupunki Riiassa venäläistaustaiset oligarkit pesevät rahaa lukuisissa liikepankeissa. ”Maailman dollariliikenteestä noin yksi prosentti kulkee latvialaisten pankkien kautta. Se on valtava määrä pikkuruiselle maalle”, Rislakki muistuttaa ja kertoo, etteivät kaikki arvosta korruption vastaista työtä:

”Me ollaan saatu paljon vihollisia, mutta ollaan me saatu jotain aikaankin.”

Mitä se tarkoittaa, kun saa Latviassa vihollisia, tuleeko tiiliskivi ikkunan läpi?

”Tiiliskivi niin kuin Krazy Kat -sarjakuvassa!” nauraa sarjakuvaneuvos Rislakki.

Ei sentään, nykyään suututaan netissä, jossa levitetään kaikenlaista.

”Hyvin vihamielistä ja valheellista propagandaa.”

Rislakki kertoo muistelmissaan jännittävistä ajoista Hesarissa. Koko maailmassa poliittiset vastakkainasettelut olivat syvät, ja kylmän sodan takia Helsinki oli vakoilijoiden kaupunki vielä 1980-luvullakin. Päätoimittajien arkistosta Rislakki on hiljattain löytänyt itseään koskevia tietoja:

”[Hesarin kulttuuritoimittaja] Seppo Heikinheimo kertoi ennen kuolemaansa, että amerikkalainen diplomaatti ’Bob’ värväsi häntä ’tutkimaan yöllä toimittaja Jukka Rislakin pöytälaatikoita ja kopioimaan niiden sisällön’, koska ne epäili, että mä olen venäläisten mies!”

Olitko KGB-mies?

”En, mutta mua on kaikenlaisesta syytetty ja epäilty. Mua ei ole koskaan värvätty mihinkään tällaiseen erikoispalveluun, mutta olen ollut kauan kiinnostunut näistä asioista. Nykyään mä kirjoitan enemmän vakoiluromaaneja kuin tietokirjoja.”

Menneille vuosikymmenille sijoittuvan novellikirjan Kananlihalla (2016) loppusanoissa Rislakki antaa huikean listan siitä, mikä kyseisessä fiktiossa on totta. Paikkansa pitävät muun muassa ”vakoilukoulu Karjalassa, lotan itsemurha, Topeliuksenkadun salakuuntelu, uutisen poistaminen Helsingin Sanomista, maahan kaivettu kulta-aarre ja aarrekartan kopiot, länsiradioiden viestit agenteille, myrkky suola-astioissa, asiakirjojen väärentämiset Riiassa sekä Kaliforniassa taloa ostamassa käyneen perheenisän muistinmenetys”.

Rislakki viihtyy hyvin kotimaassaan Latviassa. Jotain hän sentään Suomesta kaipaa:

”Lehdistöä. Hyvää, ammattitaitoista, objektiivista tiedotusvälineistöä. Lehdistön tila Latviassa on journalistisesti ja taloudellisesti surkea ja toimittajakunta osin korruptoitunut. Lukemisen arvoisia lehtiä ei juuri ole.”

Yhdistysten ihmemaa Suomi on jättänyt Rislakkiin jälkensä.

”Ja kaipaan kansalaistoimintaa, joka ei olisi valtion ja kuntien vaan vapaaehtoisten käsissä.”

Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita ­historian aallokossa (Otava 2018)

Kananlihalla. Vakoilukertomuksia
(Arktinen Banaani 2016)

18

Jukka Rislakki

RislakkiJukka

Valtiotieteen maisteri Helsingin yliopistosta.
Käynyt myös Helsingin Sanomien toimittajakoulun.

Työskenteli Helsingin Sanomien toimittajana 1968–2001.
On kirjoittanut lähes 20 kirjaa. Niihin kuuluu sekä tietokirjoja
että fiktiota – ja pilapiirroksia. Hänen piirroksiaan on julkaistu myös latvialaisessa päivälehdessä, Dienassa.

Hänen kirjoituksensa ovat voittaneet palkintoja,
kuten Valtion tiedon­julkistamispalkinnon vuonna 1986
ja Tutkivien journalistien ­Lumilapio-palkinnon vuonna 1995.

Perusti aikoinaan Suomen Sarjakuvaseuran ja Sarjainfo-lehden ­yhdessä suomentajien Heikki ja Soile Kaukorannan kanssa sekä oli seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Hän sai sarjakuvaneuvoksen arvo­nimen vuonna 1981.

Graffiti HAM
Route Couture

Janne visiitillä

Janne visiitillä

Janne Was Here

Janne Huttunen

☆☆☆☆




Kun jazzin kuningas Charlie ”Bird” Parker kuoli vuonna 1955, New Yorkin kaduille ilmestyi graffiteja, joissa luki ”Bird Lives”. 

Graffitin tekijät olivat oikeassa. Bird elää.

Vinyylien mustaan muistiin ja muusikkoapostolien kertomuksiin tallennettua Birdin soundia ja tyyliä ei voineet tappaa kehäraakin räpylästä riistäytynyt alkoholinkäyttö, eivät kovat huumeet eikä elämän holtittomuuskaan, joka poltti poroksi hotellihuoneita. 

Bird elää jokaisessa bebop-lurituksessa, kavereiden kesken bopissa. Bird elää resuisimmillakin jazzklubeilla, joissa transsissa soittava yhtye tietää, mitä tehdä, kun saksofonistin improvisaatio nousee lentoon ja leikittelee sävellajeilla kuin nuorallatanssija.

Nykymuusikotkin kokeilevat kaikenlaista kamaa, mutta suoneen pistettävien mömmöjen sijaan he tunkevat eksoottisia uutuuksia, kuten goji-marjoja ja chia-siemeniä, smoothiekoneidensa tuubeihin. Hotellihuoneiden sijaan he rikkovat hotellien kuntosalien tankojen levyennätyksiä.

Musiikin tuottajanakin kunnostautunut säveltäjä ja saksofonisti Janne Huttunen debytoi kvartettinsa kanssa kokonaan itse säveltämällään ­Janne Was Here -levyllä. Levy ja sen nimibiisi on nimetty seinäkirjoitusta muistuttaen. 

Huttunen tosin väittää olevansa keskuudessamme vain käymässä. Ei tarvitsisi olla ihan niin nöyrä. Huttusen kvartetti olisi riittävän taitava sanoakseen ”Janne Forever”, varsinkin kun digiajan lapset osaavat arvostaa myös ikuisuuden kestäviä vinyylejä – siinäkin muodossa Janne Was Here on ilmestynyt. 

1980-luvulta musiikkia uudistanut fuusiojazz sai pari sukupolvea kadottamaan bopin. Kovin vähissä se on tälläkin muodikkaalla smooth jazz -levyllä. Plussaa annettakoon taitavista sävellyksistä, kuten polveilevista ”Snake On the Beach”, ”Gray and Misty” ja ”Janne Was Here” -balladeista, joissa Huttunen saa elvistellä laajoilla skaaloilla ja erilaisilla soundeilla, kirkkaan kuulaista aika lailla räkäisempiin tyyleihin. 

Onneksi bändi pääsee näyttämään ”Mumble and Rumble” -biisissä, että bop kyllä lähtee ja Bird elää. 

Huttusen lisäksi kvartetissa soittavat Henri Mäntylä (kosk.), Ville Herrala (basso) ja Jaska Lukkarinen (rummut). Vierailijoina ovat Kalevi Louhivuori (trumpetti), Jay Kortehisto (pasuuna) ja lyömäsoittaja Abdissa ”Mamba” Assefa.

Kultaseppien perilliset

Kultaseppien perilliset



Uudessa kirjassa romanien ohi ei kuljeta, eikä heitä pelätä.


Vasta 16-vuotias ­Mihaela Stoica kerjäsi Helsingin keskustassa helmikuussa 2008. Illalla piti alkaa vuorokausia kestävä reissu laivalla ja bussilla Cetatea de Baltăn kylään Romanian Transilva­niaan. Stoica oli saanut lähtökäskyn ja matkaliput suomalaisilta lastensuojeluviranomaisilta. Nämä eivät katsoneet hyvällä sitä, että tyttö majailee teltassa Herttoniemessä metro­radan varrella.

Kaiken lisäksi Stoica oli viimeisillään raskaana. 

Supistukset alkoivat, eikä hän ehtinyt laivaan. Naistenklinikalla syntyi poika.

Nyt Stoica perheineen asuu Helsingin Mellunmäessä. Miten tähän on päädytty? Millaisia vaiheita Stoicalla, tämän lasten isällä Suras Moldovanilla ja heidän suvuillaan on ollut, niistä kertoo journalisti Kimmo Oksasen ja valokuvaaja Heidi Piiroisen kirja Ohikuljetut

Teoksen kiinnostavin teema on sen vahva metataso, maailman muutoksen tarkkaileminen Cetatea de Baltăn kylän romanien kautta. 

Oksasen ideana on kirjan myötä avata romanien kokemusta. Heidän tarinansa kuuluvat juuri niin kuin he ovat niitä itse kertoneet. 

Kotimaassaan monet romanit elävät ilman juoksevaa vettä tai sähköä. Monet näkevät nälkää. 

Kerjätessään he eivät aina herätä sympatiaa vaan muistuttavat ohikulkijoita asioista, joita he pelkäävät: köyhyydestä, sairastumisesta tai rikollisuudesta.

Mitä mieltä Oksanen on kommenteista, joiden mukaan rahaa ei saa antaa, vaan kerjäläisiä pitäisi auttaa ensisijaisesti kotimaassaan?

”Noin siirretään asioita itseltä pois. Sitä on nyt kymmenen vuotta hoettu, ja aika vähän on tapahtunut. Ei se ratkaise mitään isompia ongelmia, että me annetaan se almu, mutta ei auta sekään, että sanoo vaan, ’hoidetaan tää homma kuntoon lähtömaassa’.”

Oksanen ei kuitenkaan halua puhua pelkästään kärsimyksestä. Meillä suomalaisillakin on romaneilta oppimista. 

”He eivät ole yksin!” jyrisee Oksanen. ”Romaneilla on aina perhe ja suku. Isoäidit asuvat nuorempien kanssa. Me Suomessa ollaan yksin.”

Maailma on muuttunut. Tehokkaat ylikansalliset markkinat ovat muuttaneet niin tuotannon kuin kulutuksen rakennetta. Rahat virtaavat eri suuntiin kuin ennen, ja tuotot keskittyvät yhä harvemmille. Nykymenossa ei pärjää, jos ei kouluttaudu. Tämä huolestuttaa Oksastakin:

”Romanit tunnustavat tehneensä ison mokan: vielä 1990-luvulla Nicolae Ceaușescun aikaan romanit kengittivät hevosia ja tekivät kulta- ja hopeasepän töitä, ja niinpä he ottivat lapsensa pois koulusta, kun ajattelivat, että tärkeämpiä olisivat käden taidot. Romanit jäivät tällaiseen illuusion loukkuun, eivätkä tajunneet, että maailma muuttuu.”

Nyt tämän on tajunnut isoäiti, Stoican 47-vuotias äiti Angela Varga

”En minä osaa lukea. En käynyt koulua. Olin lapsi. Silloin minulla ei ollut järkeä päässä. Nyt olisi järkeä, mutta olen liian vanha”, kertoo Varga kirjassa.

Mellunmäessä Mihaela Stoican perheen elämä ei edelleenkään ole helppoa, sillä pienimmällä tyttärellä on munuaisvika. Lapset käyvät kuitenkin koulua, ja perheen isä on kouluttautunut kiinteistönhoitajaksi. Perhe saa myös apua uskonsisaruksiltaan, helluntailaisilta. 

Tämä perhe on saanut mahdollisuuden hypätä pois kerjuun kohtalonpyörästä. Se on vaatinut paljon työtä ja ihmisiä, jotka eivät kulje ohi.

Kimmo Oksanen ja Heidi Piiroinen

Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina

WSOY 2018, 480 sivua

Heidi Piiroisen näyttely Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla
20.5. asti. 

Runoilevat algoritmit

Joka päivä pelkästään Suomessa näpytellään 30 miljoonaa erilaista Google-hakua. Vuodessa niitä on 11 miljardia.

Maailmanlaajuisesti luvut ovat jo aivan käsittämättömän suuria, eikä Google halua niitä julkaistakaan. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko maailmassa haetaan Googlesta informaatiota 3,5 miljoonaa kertaa minuutissa, monen mielestä tuplasti enemmän.

Tietoa hakevien joukossa on myös bändi Jäänmurtaja, joka löytää Googlen avulla sanoituksensa. Jäänmurtajan biisit syntyvät niin, että biisinikkarit etsivät jonkun tietyn sanan kautta tulevia suosituimpia osumia ja tallentavat sitten ehdotukset säkeiksi.

Sosiologi ja pikkuhiljaa yhä enemmän myös muusikko Veikko Eranti kavereineen perusti bändin viitisen vuotta sitten. Kitaraa soittavan Erannin lisäksi Jäänmurtajaan kuuluvat Laura Meller (laulu), Touko Sipiläinen (rummut) ja Konsta Eerola (basso).

Jäänmurtaja on jo pitkän aikaa ollut nuorten älykköjen bileiden vetonaula ja tanssittaja. Maine on kiirinyt myös ulkomaille. Tähän mennessä paras keikka on Erannin mukaan ollut Hanila Open Air -festarilla Virossa:

”Aurinkoinen virolainen kesäpäivä, sauna koko ajan kuumana, yleisössä paljon luontoihmisiä ja sekalaisia hippejä. Ja aina välillä saunasta pelmahti ihmisiä suoraan tanssilattialle.”

Eranti saa bändin Google-sanoitusmetodin kuulostamaan hyvin runolliselta:

”Googlatessa vedetään isoa nuottaa kollektiivisessa tajunnassa ja katsotaan, mitä siihen tarttuu. Sieltä [netin syövereistä] löytyy koko ihmiselämän kirjo, kaikki biisit, kaikki runous!”

Mutta eikö Google ohjaa hakuja niin, että tuloksiksi tarjotaan asioita, joiden yhtiö luulee hakijaa miellyttävän, sen sijaan, että se tarjoaisi tietoa siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu?

”Kukaan ei voi tietää, mitä se Googlen algoritmi on syönyt”, vastaa Eranti. ”Mutta kyllä ne ainakin jollain tavoin syntyvät siitä, mitä ihmiset googlaavat.”

Google-yhtiö väittää toimivansa ohjelman käyttäjän hyödyksi niin, että hakijalle hyödyllisin – ja ehkä myös miellyttävin – lopputulos olisi kymmenen ensimmäisen tarjotun osuman joukossa. Eranti valottaa Googlen algoritmien olemusta.

”Ne toimivat ’deep learning’ -metodilla. Ne ottavat huomioon satoja muuttujia, joita ovat hakijan oma hakuhistoria, ikä, kellonaika… Saat kaiken maailman tiedon heti, mutta ymmärryksen asiasta joudut rakentamaan itse.”

Eranti on pohtinut asiaa paljon.

”Vaihtokauppa on vähän faustilainen: samalla kun kysyy koneelta jotain, tulee syöttäneeksi sille palan sieluaan.”

Me olemme vahvistaneet
että omistat tilin.

Me olemme ontot miehet.

Miksi olemme olemassa?
Me olemme omatunto maan.
[- -]

Sade ei taukoa milloinkaan.
Sade ei teitä enää kastele
!

”Ontot miehet” -biisistä.

Ontot miehet on T. S. Eliotin (1888–1965) runo. Tuon maailmanloppua ennakoivan teoksen on tehnyt kuuluisaksi Francis Ford Coppolan ohjaama ilmestyskirja. Nyt -elokuva vuodelta 1979. Elokuvan huippukohdassa Marlon Brando pääsee kähisemään runoa.

Hienoa, tuntuu kuin suomalaiset olisivat kulttuurikansaa, kun T. S. Eliot nousee kärkeen härmäläisten rikastuttamilla algoritmeilla.

Googlauksien osumat kertovat ihmisten tiedonhalusta mielenkiintoisia asioita. Arkisimpienkin faktojen seuraan mahtuu isoja ja pieniä huolia:

Paljonko kello on?
Paljonko sinivalas painaa?

Paljonko kaloreita päivässä? Paljonko abortti maksaa?

Kyllä minä muistan.
Kyllä minä perkeleeni kesytän.

Kyllä minä sinua rakastan.
Kyllä minä tästä selviän!

”Kyllä minä perkeleeni kesytän” -biisistä

”Noi googlattavat asiat ovat tosi yksityisiä. Niistä ei välttämättä kukaan puhu kenellekään”, pohtii Eranti. ”Ja monille olisi paljon korkeampi kynnys kysyä kirjoja niistä aiheista.”

Joskus hakutulokset voivat olla hyvinkin outoja. Löytyy myös vääriä siteerauksia. ”Täällä ei jumalauta pilkata Jumalaa”, tarttui mukaan ­Lapualaisoopperaa tavoitellen.

”Ihmismieli muistaa välillä väärin”, Eranti kommentoi.

Eikä väärää tulosta edes ole. Erannilla on käyttämättä jotain hohdokasta, kuten nämä ”eihän + t-kirjain” -haun tulokset:

Eihän Top Gun ole homoelokuva?

Eihän tämä ole tennistä?

Onnistumme tekemään Google-runoutta haastattelunkin aikana. Tsekkasimme Suomen suosituimmat haut vuonna 2017, kun hakukentässä on sana ”mitä”. Kun tekstiä hieman ryhmittelee, paperille nousee runollinen tarina itseään etsivästä ja ajelehtivasta sielusta.

Mitä tehdä kun on tylsää,
mitä tarkoittaa lit?

Toisenlaiset äidit, mitä heille
kuuluu nyt?

Mitä on kansallissosialismi?

Mitä tehdä kaverin kanssa, mitä nainen haluaa, mitä ruuaksi?

Minua kiusataan mitä tehdä?

Mitä tehdä Helsingissä, mitä tehdä kesällä?

Jäänmurtaja julkaisee maaliskuussa 2018 uusia biisejä. Biisit voi kuunnella ja bändiä seurata esimerkiksi Facebookissa:
www.facebook.com/jaanmurtajaband

2018-02-26-kello-142758

 

Graffiti HAM
Route Couture

Hame vastaan housut

Hame vastaan housut

Rakastunut Shakespeare

Kari Arffman

☆☆☆



Rakastunut Shakespeare paljastaa luovuuden polttoaineet: nälkä ja velat.


Vuosikymmeniä sitten eräs pohjoishelsinkiläinen koululuokka joutui katalan pedagogisen kokeen uhriksi. Ostarilla hengailua rakastavat varhaisteinit pakotettiin teatteriin ilman selityksiä saati teoksen sisällön valottamista. Siellä oli Charleyn täti -farssin kenraaliharjoitus. 

Aluksi oppilaat olivat innoissaan: ”Päästiin tänne keskellä päivää!”

Pian innostus vaihtui tyrmistykseksi. Katsomossa piti istua hiljaa. Juoni oli epäselvä. Kukaan ei tajunnut mitään.

Kappaleessa joku mies oli toisten pyynnöstä pukeutunut naiseksi. Kun miehet olivat keskenään, he istuivat reteästi jalat harallaan, mutta kun huijauksen kohteet tulivat paikalle, valenainen risti jalkansa ja kikatti falsetissa. 

Eivätkä toisiinsa rakastuneet saaneet näyttää rakkauttaan. Padotut tunteensa he purkivat mölinäksi ja poukkoiluksi pitkin näyttämöä.

Teinit vannoivat, että tämä riitti teat­terista. Ei koskaan enää.

Vaikka Helsingin kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare on sata vuotta tuoreempaa tekstiä kuin Charleyn täti – se pohjaa seitsemän Oscaria voittaneeseen elokuvaan vuodelta 1998 – juoni mukailee perinnefarsseja. Historiallisten brittivitsien avaamiseen tarvitaan käsiohjelmaa, eikä pinnallinen kurkistelu- ja takaa-ajohuumori poikkea suomalaisen kesäteatterin perusohjelmistosta.

William Shakespearen aikaan vain miehet saivat esiintyä näyttämöllä. Koska näytelmissä oli myös naishahmoja, heitä esittivät naiseksi pukeutuneet miehet. Rakastunut Shakespeare -nimihahmon ongelmat alkavat, kun hän rakastuu ylimysnaiseen, joka haluaa näyttelijäksi ja pukeutuu sen takia mieheksi. Ensimmäisen näytöksen huippukohdassa Romeo ja Julia -näytelmää muokkaava Shakespeare esittää tunteikasta kohtausta Juliana ja suutelee Romeota, joka onkin nainen.

Teos olisi voinut lisätä komment­tinsa nykykeskusteluun sukupuolista. Sukupuolen määrittelemisen vaikeus ei kuitenkaan ole keskeistä tekstissä, vaan pikemminkin näytelmä vahvistaa miesten ja naisten roolijakoa.

Mukana ollut teini ei kohelluksesta traumatisoitunut, kuten Voiman kriitikko aikoinaan Charleyn tädistä. Nykyteini piti erityisesti siitä, miten näytelmässä liikuttiin myös kulissien takana. 

Rakastunut Shakespeare paljasti myös luovuuden taikoja. Ei näytelmiä ole tuotettu eikä edes kirjoitettu yle­vien aatosten innoittamina. Nälkä ja velat ovat aina olleet ne runosuonten tärkeimmät polttoaineet – ja kirjoittajan omat sydänsurut ovat voineet lisätä tarinoihin pikantit mausteensa.

Farssihumpan keskeltä löytyy Shakespeare-viittauksia. Näytelmässä on läikähdyksiä ainakin teoksista Loppiaissaatto, Loppu hyvin, kaikki hyvin, Kesäyön unelma ja Myrsky

Ja tietenkin kuullaan ravistelevia pätkiä Romeo ja Julia -näytelmästä.

Kari Arffman:
Rakastunut Shakespeare 

Helsingin Kaupunginteatterissa 19.5. asti.

Tärkeintä on vapaus

Tärkeintä on vapaus

Yrittäjä

Virpi Suutari



Virpi Suutarin elokuvassa yrittäjien raskas arki, harvat juhlahetket ja rakkaus nivovat yhteen erilaisia maailmoja.


Kaiuttimista kuuluu vinkua ja rahinaa, kun mies puhuu mikrofoniin. Hän pohtii vakavaan sävyyn, miten tärkeä ja rakas puoliso on. Ilman ei mies pärjäisi. Ja yhteisiä lapsiakin on siunaantunut. Elämä on hyvää. Tunteellinen puhe katkeaa ja ajatus katoaa. On aloitettava alusta: ”Rakas Satu…”

Kuva laajenee näyttämään äijämäistä kotiluolaa. Mies onkin huoneessa yksin. Seinällä on kiekkoleijonien paita ja taulussa nainen rinnat paljaana. Sähkökitara, olutmainos ja Harley Davidson -logo tuovat rujoa kontrastia körilään takeltelevalle romanttisuudelle.

Ennen kuin puhe valmistuu, päästään seuraamaan miehen ja perheen johtotähden eli Satu-puolison kivikkoista uraa tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja paisteessa. Välillä perheen kolme lastakin osallistuvat työntekoon. Talvella myydään ”perinnelihaa” eli kinkkuja, ja kesällä perhe pyörittää tivolia. Illalla lasketaan tarkkaan päivän kassa – muutamia seteleitä ja kolikkokasoja.

Välillä siirrymme satojen kilo­metrien päähän pääkaupunkiseudulle. Maijan ja Reetan startup-firmaan on juuri saapunut Kiinasta valtavia laatikoita. Niistä kuoritaan koneita, jotka alkavat tehdä nyhtökauran tehtailua ja pakkaamista mahdolliseksi. 

Kaurafirmassa eletään huimassa nousukiidossa. Naiset neuvottelevat miljoonadiileistä. Uusi tuote on menestys ennen kuin sitä edes saa mistään.

Dokumenttielokuvassa reissataan kahdessa maailmassa. Yrittäjän keskeisimmillä henkilöpareilla eli periferiassa sinnittelevillä lihakauppiailla ja suursijoittajia houkuttelevilla älykkönaisilla ei elokuvan alussa näyttäisi olevan mitään yhteistä. Dokumentin edetessä toisilleen ventovieraat pääparit alkavat kuitenkin ikään kuin keskustella elokuvan leikkausten ja musiikin rytmittäessä tarinaa. 

Yrittäjän voima on nimenomaan siinä, miten se yhdistää vastinparit samantapaisen katseen alle.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Virpi Suutari oli etsinyt elokuvan päähenkilöitä Suomen Yrittäjät -järjestön kautta. Vihjeen johdettua toiseen ja sattumankin puututtua peliin Suutari tapasi lihakauppiasperheen Pohjois-Satakunnan Honkajoella.

”En ollut koskaan ennen käynyt Honkajoella. Se oli kuin olisi saapunut villiin länteen”, muistelee Suutari ensimmäisiä vierailujaan. 

”Kun auton nokka kääntyi Tampereen–Porin-päätieltä pohjoiseen, tuntuu kuin vaihdettaisiin eri aikakau­delle.”

Yksi pääkatu, jossa kauppoja on tyhjillään ja taloja myynnissä. Elämän tahti on verkkaista. Honkajoki tuntui Suutarista niin oudolta, että häntä mietitytti, saako sieltä elokuvaa. 

Pian alkoi löytyä Suutaria kiinnostavia asioita.

”Minua liikutti tämä fellinimäinen perhe, joka kauppasi lihaa ja sirkus­huveja.” 

Viisihenkinen perhe päästi Suutarin ryhmineen lähelle. Elokuvan hämmästyttävimpiä persoonallisuuksia on kivikasvoinen äiti Satu, jonka kuullaan puhuvan vasta elokuvan puolivälin paikkeilla. Hän oli dokumentintekijän unelmahahmoja.

”Tuo työn hiljainen sankari kykeni kameran edessä olemaan täydellisesti oma itsensä!”

Maaseudun tyhjille parkkipaikoille aamuhämärissä kurvaava liha-auto näyttää kiihkeästä teknis-taloudellisesta elämänrytmistä katsoen menneiden maailmojen jäännökseltä. Samoin pikkuisen tivolin värivalot ovat kuin tuulahdus aikojen takaa. Tämä korostuu kohtauksessa, jossa lihakauppias-tivoliperheen isä hoitelee nyrkkeilypallokonetta paikalle huvittelemaan pelmahtaneiden romaninuorten riemuksi. Perinteisiä vaatteitaan yl­peästi kantavat suomalaiset romanit ja tivoliperhe heittävät pelkällä läsnäolollaan valkokankaalle viestin ajasta, jolloin kiertolaisuus oli arvostettavaa ja vähän mystisestikin romantisoitua vapautta.

Ruuhkasuomalainen nyhtökaura on tuote, jolla on tulevaisuus, mutta sen eteen on tehtävä työtä ankeissa kokoushuoneissa, jumputtavan melusaasteen kyllästämissä tehdassaleissa tai mikroskoopilla proteiiniketjuja tarkkaillen. 

Elokuvan rytmi sulauttaa maailmoja toisiinsa. Eräs tehokeino on kohtaus­ten äänimaailmojen yhdistyminen. Kohtauksen lopussa saattaa kuulua jokin ääni, kuten puhelimen soittoääni tai koneen surina, joka ennakoi satojen kilometrien päässä, toisessa maailmassa alkavaa tapahtumaa.

Dokumenttielokuvaa tehdessä tapahtumat etenevät usein suuntiin, joita ei alussa osata ennakoida. Yrittäjässä paljastuu ravisuttavia asioita myös menneisyydestä.

”Dokkaria tehdessä on pysyttävä totuudessa, vaikka käyttäisikin joskus fiktiivisiä tarinankerronnan muotoja”, valottaa Suutari työskentelyprosessia. 

”Tekijöiden täytyy pysyä rehellisenä sille, mitä ovat havainneet.”

Suutari osaa myös leikitellä havainnoillaan: ”Kuvailen tätä humanistis-karnevaalissävytteiseksi luontoelo­kuvaksi.”

Mikä on tärkeintä yrittäjille, maallisen mammonan kahmiminen vai vain tulevaisuuden turvaaminen? Hiljattain luovan alan yrittäjäksi ryhtynyt Virpi Suutari tietää: ”Yrittäjille tärkeintä on vapaus päättää omista asioistaan.”

Yrittäjästä opimme, että vapaudella on hintansa. Honkajokinen perhe elää arjessa ja juhlassa kuin yhteenliimattuina, ja ehkä juuri se auttaa heitä ylitse vastoinkäymisten. Nyhtisnaiset kiireissään ovat läheisimpiä toistensa kanssa, eivätkä juuri ehdi jakamaan aikaansa puolisoidensa ja lastensa kanssa. Kipakka nahistelu paljastaa valtavat paineet ja stressin.

Arjen keskellä on juhlaa. Luvassa on sairauden selättämistä, häitä ja vauvailoa. Etelän bileissä kuohujuomia nautitaan komeissa puitteissa. 

Vaan juhlahetket eivät ole vain maljojen kohottelemisia ja puheita: kun honkajokinen perhe polskuttelee järvessä hikisen työpäivän jälkeen, rentoutuminen vedessä näyttää arvokkaammalta kuin vuosikerta­samppanja.

Kun tivoliperhe käy petiin asuntoautossaan, jäyhä äiti paijaa elämän syviä mysteerejä pohtivaa pikku­tyttöään. Pian porukka matkaa höyhensaarille. 

Perheitä koossa pitävistä voimista vahvin on rakkaus. 

Virpi Suutari: Yrittäjä. Ensi-ilta 23.3.

Tuntematon nainen. Ja näkymätön.

Vallankumoustarinat ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Ne alkavat kuin perhosen siiven iskuista, kun joku saa tarpeekseen. Sorretut alkavat panna kampoihin sortajille.  Pienistä puroista kasvaa suuri voima – ehkä liiankin suuri, ja ehkä sellainen, joka onkin vielä pimeämmän voiman puolella kuin mitä aluksi kukistettiin.

Mutta ne ovat muita tarinoita, ne Vankileirien saaristot. Lähdetään tällä kertaa siitä, että eräästä vallankumousliikkeestä vuotta 1917 seurasi paljon hyvääkin.

Uskotaan vaikka, että erään pienen kansan itsenäistyminen oli yksi niistä kivoista tarinoista, ja siitä ilosta palataan vuoden 1917 Petrogradiin ja erääseen maaliskuiseen päivään.

*  *  * 

Tuloerot Petrogradissa olivat valtavat. Tavalliseen kansaan verrattuna jotkut olivat superrikkaita tai jopa megalomaanisen vauraita. Vain rikkailla oli ruokaa ja vankka usko siihen, että tulevaisuuskin on turvattu. Muut, suurin osa kansasta, eli ahdingossa ja alituisessa nälässä.

Nälkää kärsivät myös ne, jotka ruuan kasvattivat. Maaseudun väki oli sidottu maaorjiksi.

Hyisen kylmässä luurankojen päälle rakennetussa suokaupungissa kaikenlaiset ylimykselliset idiootit ajelivat korskeasti hevosvaunuissaan pitkin valtakatua, Nevski Prospektia. Kaikkialla oli kerjäläisiä, palatsienkin edustoilla.

Perunakauppiaat ja prostituoidut houkuttelivat asiakkaita haisevissa ryysyissään Nevan rannoilla. He tulivat valtakunnan läntisestä provinssista, ja he kutsuivat itseään finneiksi. Heihin suhtauduttiin säälien, kun olivat niin tyhmiä, etteivät osanneet murtamatta puhua kaunista venäjän kieltä.

Hienot neidit nyrpistivät nenäänsä nähdessään köyhiä. Vaunuissa istuvat kehottivat ajuria ruoskimaan vauhtia hevosiin. Kurjuuden näkeminenhän on aina vastenmielistä ja jopa pelottavaa.

Vallankumoussankareilla nälkä kurni, mutta pahinta ei kuitenkaan ollut heidän oma ahdinkonsa, vaan huoli toisten puolesta. Lasten kuolema ahdisti erityisesti. “Olisiko parempi kuolla itse ja antaa lapsen saada viimeiset leivänpalat?”, he miettivät. “Mutta miten lapsi pärjäisi orpona?”

Mitta täyttyi ja lähdettiin marssimaan. Kylteissä luki “LEIPÄÄ!”, “TSAARI ALAS!” ja “RUOKKIKAA SOTILAIDEN PERHEITÄ, VAPAUDEN PUOLUSTAJIA JA RAUHAA!

*  *  *

Sadoista kasvoi tuhansien joukko. Nämä aktiivisimmat koko kansan hyvinvointia ajaneet raivopäät olivat naisia, mutta kyllä miehiäkin liittyi mukaan.

Protestit levisivät Pietarista muihin kaupunkeihin, jopa muihin maihin: Yhdysvalloissa naiset protestoivat Valkoisen talon edessä pyytäen presidentti Woodrow Wilsonia edistämään naisten oikeuksia ja tasa-arvoa.

Huolestuneiden petrogradilaisäitien keväiset protestit huipentuivat saman vuoden 1917 syksyllä.

Monet ovat sittemmin selittäneet koko kansanliikkeen vain matruusien ja sotilaiden eli miesten ryntäilyn aikaansaannoksena, ja jotkut ajattelevat että koko homman orkestroivat älykkömiehet ulkomailta. Ehei. Venäjän vallankumouksen aloittivat naiset, joiden mitta täyttyi ensin.

Pietarissa bolševikkien johtajiin kuuluva Aleksandra Kollontai nimitettiin hyvinvoinnin kansankomissaariksi eli ministeriksi. Hän tuki myös Suomen itsenäistymistä, ja niinpä sekin hanke ryöpsähti eteenpäin kuin sula voi Kiovan kanan leipäkuoresta.

Aleksandra Kollontai
Aleksandra Kollontai

*  *  *

“Historia nyt vaan on miesten.”

Olisin rikas, jos saisin edes naisten euron, sen vähän päälle 80 senttiä, aina kun kuulen tämän perustelun. Sitä tarjotaan, kun ihmetellään miksi historiankirjoissa on niin vähän naisia. Yleensä sitä tarjoavat miehet, mutta Simone de Beauvoiria mukaillen voisi todeta, että naiset itsekin ovat sisäistäneet ajatuksen omasta, vähäpätöisemmästä yhteiskunnallisesta asemastaan.

Varakkaat miehet valloittivat historian jo historian aikana, eikä naisia sinne voida väkisin tunkea edes kun historia on jo ohi.

Kansojen historiat ovat usein sotien historiaa, ja sotien historia on miesten historiaa, koska ei kai sotatantereille naisia voi päästää, nämähän ovat aina raskaana tai niillä on kuukautiset, PMS tai vaihdevuodet, mutta aina niillä on jotain. Ampuisivat hormonimyrskyissään mihin sattuu. Naisen epäsankarillinen sotarooli kirjallisuudessa ja elokuvissa on olla raiskattavana tai kerjätä ruokaa prostituoituna, ja  edelleen, sota sodan jälkeen, naiset kelpaavat näihin tilanteisiin todellisuudessakin.

Mutta historia voisi olla naistenkin historiaa, jos siitä päätettäisiin kertoa naisten kautta. Helppo homma.

*  *  *

Voi maailmaa oppia käsittelemään fiktionkin avulla – tietenkin koko ajan edes yrittäen ymmärtää erottaa kuvitelmat todellisuudesta. Mielikuvituksen harjoittaminen opettaa esittämään “entä jos” sanoilla alkavia virkkeitä.

Entä jos Neuvostoliittoa olisivatkin johtaneet Petrogradin katujen sankarinaiset? Olisiko heidänkin hallintonsa muuttunut psykopaattisen murhanhimoiseksi keskitysleirikoneistoksi?

Mitä jos presidentti Wilsonia vastaan Valkoisen talon luona mieltään osoittaneet naiset olisivat saaneet vaatimiaan oikeuksia, eikä heitä olisi vangittu, kidutettu ja pahoinpidelty? Minkälainen maa Yhdysvallat olisi nyt, jos valtaapitävät olisivat kuunnelleet naisten ääntä ja valtio olisi pyrkinyt tasa-arvoisempaan poliittiseen järjestykseen ihmisoikeuksia kunnioittaen?

Wilsonia pidetään Yhdysvaltojen historiassa demokratian vaalijana, koska Wilson lähetti nuoria miehiä kauas taistelemaan Suureen sotaan. Konservatiivisen yhdysvaltalaisen maailmanselityksen mukaan ensimmäisen maailmansodan kymmenet miljoonat uhrit kuolivat siis demokratiaa puolustaen.

*  *  *

Samalla monet naiset tietävät kyllä, ettei kaikille sitä demokratiaa ei herunut pitkään aikaan. Ei, vaikka tuo naisten marssipäivä Petrogradissa 8.3. tunnetaan nykyäänkin ympäri maailmaa Naisten päivänä.

Kiitos, sivistyksen ja hyvinvoinnin edistäjät Minna Canth, Aurora Karamzin ja Maria Jotuni – kiitos, Eeva Kilpi, Kirsi Kunnas ja Sirpa Kähkönen. 

Kiitos, Iida Aalle-Teijo, Aleksandra Gripenberg, Lucina Hagman, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, ja muut 11 vuonna 1907 ensimmäiseen eduskuntaan valittua kansanedustajanaista.

Kiitos naiset, miehet tai sellaisiksi oletetut, kiitos tasa-arvon vaalijat, kiitos sinulle, joka hoidit sota-aikana orpolapsia, pesit ruumiita ja vaadit sotaherroja lopettamaan. Kiitos, tuntematon, joka tänä päivänä hoidat pienellä palkalla sairaita, omaista tai kirjastoa, opetat koulussa, siivoat konttoreita, kiitos vapaaehtoinen järjestöaktivisti tai mokkapalaleipuri.

Vaikket ole tietokirjoissa suurin sankari, olet onneksi edes kaunokirjallisuudessa esillä.

 

(Teksti on jalostunut kolumnista, jonka kirjoitin syksyllä 2017 Rosebud 30 -vuotta tiedotuslehteen. IS)

 

Graffiti HAM
Route Couture

Kun Voiman t-paita pääsyn öljyn äärelle avasi. Nigerian öljyreportaasin taustaa.

“Mikä tuo paita on?”, kysyi korkea-arvoinen ogoniheimon päällikkö Kaakkois-Nigeriassa, Nigerjoen suistoalueella. “Mitä siinä tapahtuu?”

tshirtinogoni
Päällikkö Violea Peter-John Lebari osoittaa sormella kirjoittajaa (Voima-paidassa). Oikealla (ruskeassa puvussa) Port Harcourtiin muuttanut ogonipäällikkö Saint Emma Pii ja ympäristöaktivisti Philip Jakpor Lagosista. ©Kentebe Ebiaridor

Olimme istuneet jo pitkän tovin päällikkö (High ChiefViolea Peter-John Lebarin ja hänen johtamansa ogonien neuvoston kuultavina. Ogonien maahan ei ole asiaa ilman lupaa.

Paidan rinnuksessa oli suomalaisen kuvataiteilijan ja Kulttuurihäiriköiden ystävän Jani Leinosen teos. Sen taiteilija on lahjoittanut Voima-lehdelle.

”Teollisuusmaissa tuotettujen karkkien ja roskaruuan nyt jo ikonisiksi kohonneet symbolit ovat valjastettu protestiin kulutusyhteiskuntaa vastaan, ja tämä kuva kertoo ironian keinoin vakavan asian”, vastasin Lebarille.

Olin jo aikaisin aamulla päättänyt pukea paidan ylleni, koska halusin sen näkyvän kuvissamme Ogonimaalta – mutta olisiko vaate ogonijohtajien mielestä epäkunnioittava? Toisin sanoen, jättiläismoka.

Jos päällikkö ei olisi tyytyväinen käytökseeni (eli tässä tapauksessa asuvalintaani), seurueeni ei pääsisi käymään Ogonimaan kylissä katsomassa öljytuhoja.

Lebarin takana ogonipäälliköiden neuvosto.
Lebarin takana ogonipäälliköiden neuvosto. ©Kentebe Ebiador

Lebari tuijotti hetken Voiman paidan kindermuna-ukkelia ja sen muropakettikavereiden protestia riistoa vastaan. Pian päällikön kasvoille levisi hymy: ”Tervetuloa”, Lebari kajautti. ”Tervetuloa Ogonimaahan!”

Kookospalmu pursuu isoa pähkinää. ©Iida Simes
Kookospalmu pursuu isoa pähkinää. ©Iida Simes

 

Vuoden 2018 ensimmäisessä Voimassa oli juttu Nigerian ogonialueella tapahtuvista öljytuhoista otsikolla Kadonnut paratiisi. Alaotsikossa kirjoitin, miten ”Nigerian öljy näyttää karmealta, jos sitä joutuu katsomaan liian läheltä”.

Nigerjoen deltalla vuotaa öljyä luontoon 240 000 barrelia eli noin 40 miljoonaa litraa päivässä.

Päivässä.

Alueelle vuotanut öljy myös tuntuu karmealta, sillä sitä ei koe vain näköaistin avulla. Se haisee, ja koska nenästä on suora yhteys suuhun, sen voi myös maistaa.

Ei , ei, ei, tänne ei saa mennä. Öljytuohoista varoittava kyltti Goissa. ©Iida Simes
Ei , ei, ei, tänne ei saa mennä. Öljytuohoista varoittava kyltti Goissa. ©Iida Simes
Nämä pojat ovat juuri siellä, jossa kukaan ei saisi olla, kieltomerkin takana. ©Iida Simes
Nämä pojat ovat juuri siellä, jossa kukaan ei saisi olla, kieltomerkin takana. ©Iida Simes

Vierailumme aikana kuuman ja vehreän ogonikylän yllä taivas repesi rankkasateeseen. Hajumaailmakin muuttui, kun öljyisen veden pinnan höyryt langettivat yllemme ogonimaan löylyn. Öljy tahmasi ihon pinnan, eikä se lähtenyt pois pelkällä vesipesulla. Raaputin sitä illalla hienon portharcourtilaisen hotellin kuumassa suihkussa partakoneen terällä ja saippuvaahdolla.

Millaista olisi asua sen ympäröimänä, sitä en voi edelleenkään ymmärtää.

Goin suolla sataa. ©Iida Simes
Goin suolla sataa. ©Iida Simes

Oman lisänsä hajumaailmaan toivat kuolleet kalat. Ogonit ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja kalastajia. Öljyvuotojen terveyshaitojen takia öljyvuotojen alueella ei saisi kalastaa, vaan saalista pitäisi lähteä hakemaan kauas mereltä saakka. Sinne ja takaisin on muutaman päivän matka – siksi monet kalastavat öljyisillä joilla. Vaikkei isoja kaloja enää niistä löydykään.

IMG_6525

 

Asioissa on myös toinen puolensa. Usein, kun tarkastelee teollisen maailman rajuimpia tuhoja, joiden pääsyitä ovat ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys, kohtaakin myös ihmisten väsymättömän halun parantaa maailmaa.

Mikä mieleenpainuvinta, kohtaa ystävällisten, huumorintajuisten ja väsymättömän vieraanvaraisten ihmisten lämmön.

Neuvonpitoa. "Ensin menemme Bodoon, tapaamme päälliköt, ja sitten Goihin. Mites meni eilisilta? Oliko hänellä varpajaiset? Entä joko on Rogerillekin syntynyt uusi vauva?" Ken Saro-Wiwan ystävät Port Harcourtista Erabanabari Kobah ja päällikkö Sain Emma Pii sekä aktivisti Philip Jakpor Lagosista. @Iida Simes
Neuvonpitoa. ”Ensin menemme Bodoon, tapaamme päälliköt, ja sitten Goihin. Mites meni eilisilta? Oliko hänellä varpajaiset? Entä joko on Rogerillekin syntynyt uusi vauva?” Ken Saro-Wiwan ystävät Port Harcourtista Erabanabari Kobah ja päällikkö Sain Emma Pii sekä aktivisti Philip Jakpor Lagosista. @Iida Simes

Voimassa julkaistun Kadonnut paratiisi -jutun lopussa päällikkö Eric Doh sanoi, ettei toivoa ole, vaan saastuneiden alueiden ogonit kuolevat niille sijoilleen. Asiassa on perää, sillä karmeat terveysvaikutukset ovat jo valtavat: ogonien eliniänodote on alle 50 vuotta, epämuodostuneita lapsia syntyy jatkuvasti ja naisten menopaussi alkaa usein jo alle kolmekymppisenä, eli hedelmällisyys laskee. Väki sairastaa paljon.

ericdoh
Sadetta pitämässä hylätyssä leipomossa Goissa. Vasemmalla kyläläisiä ja (beigessä jakussa) portharcourtilainen journalisti Blessing Mbonu Ibunge. Etualalla Goin päällikkö Eric Doh. ©Iida Simes

YK:n tutkimuksissa on arvioitu, että alueen puhdistaminen öljystä kestäisi noin 30 vuotta.

Toivoa alueelle voisivat antaa ilmastonmuutosta ehkäisevät kampanjat, jotka taistelevat yhteiskuntien öljyriippuvuutta vastaan ympäri maailmaa.

Öljyistä ogonien suota voi katsoa myös harjoittaen ”mistä muovi tulee” -ajatusleikkiä: ”Lojuuko tässä kaloja tappamassa minun urheiluvaatteitteni ja lapseni lelujen raaka-aine, autoni bensatankin sisältö tai lähes mitä vaan tuotepakkausta ympäröivä kelmu”.

 

Graffiti HAM
Route Couture

Kadonnut paratiisi

Nigerian öljy näyttää karmealta, jos sitä joutuu katsomaan liian läheltä.

Ogonien kauniita kivitaloja pylväskuisteineen ympäröi vehreä luonto. Puut notkuvat kookospähkinöitä ja banaaneja.

Länsi-Afrikassa, Kaakkois-Nigeriassa sijaitsevan Ogonimaan sää on aina lämmin, päivälämpötila nousee lähes kolmeenkymmeneen asteeseen ympäri vuoden.

Kaikkialla kuljeskelee ihmisiä värikkäissä vaatteissa. Pojat ajelevat mopoilla tyttö takaistuimella. Suoraryhtiset naiset kävelevät teiden reunoilla kantaen pään päällä ällistyttävän rennon näköisesti pienen kioskillisen verran tavaraa. Lapset leikkivät iloisesti nauraen.

Jos paikalle vielä hölköttelisivät elefantti ja leijona, Bodon kylä Nigerian kaakkoisosassa olisi kuin kristittyjen paratiisikuvastosta.

Paikalliset öljytuhojen asiantuntijat ja aktivistit opastavat syvemmälle Ogonimaahan. Viimeistään autosta noustaessa kitkerä katku kertoo, että alue on kaikkea muuta kuin paratiisia.

Kasvit tuottavat hedelmää, mutta hedelmät ovat myrkyllisiä. Ihmiset ovat nuoria, koska näissä kylissä juuri kukaan ei elä kovin vanhaksi. Moni sairastaa syöpää. Kyläläiset ovat joutilaita, koska töitä on niin vähän. Autot, talojen ikkunat, lasten lelut ja ulkona kuivuvat pyykit peittyvät aika ajoin mustaan, rasvaiseen likaan.

Elefantit ja leijonat ovat lähteneet jo puoli vuosisataa aikaisemmin muualle, oletettavasti naapurimaahan Kameruniin. Suuret eläimet eivät enää palaa.

Vaikka kalastus- ja maanviljelys­elinkeinot ovat jo tuhon omia, rutiköyhien ihmisten on lähes mahdotonta lähteä ja jättää kotejaan, kyliään ja perinteitään. Jotkut nuoret pystyvät siihen, mutta vanhukset, ne viisikymppiset, eivät jaksa.

Ogonikylien tuhon alku ja juuri, raakaöljy, löllyy syvällä maan alla, eikä siitä siellä vaaraa olisikaan. Purskahtaessaan jättimäisistä putkista maan pinnalle se aiheuttaa tuhoja vuosikausien ja jopa vuosikymmenten ajan. Velloessaan lämpimissä lammikoissa raakaöljystä kohoaa kaasuja, ja välillä öljyn sivutuotteita sataa ympäriinsä kaukana öljyvuodoista.

Hollantilais-brittiläisen öljy-yhtiön Shellin Kaakkois-Nigeriaan perustama haarakonttori alkoi pumpata ­alueella öljyä vuonna 1958. Putket alkoivat hajota jo 1960-luvun alussa. Tähän mennessä öljyä tiedetään vuotaneen alueelle miljoonia barreleita, mutta tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.

Raakaöljyä pumpataan Nigeriassa päivittäin 2–2,5 miljoonaa barrelia eli noin 300–400 miljoonaa litraa. Niin valtaviin määriin on aina kuulunut isoja riskejä. Pelkästään Ogonimaalla öljyvuotoja tapahtuu vuosittain satoja.

Alueen luonto kärsii öljybisneksen seurauksista valtavasti. Nigerjoen suisto on kosteaa suoaluetta ja metsiköt tiheänä mangrovepuista. Vesialueilla kasvavat mangrovet viihtyvät lähellä vettä, mutta kun suot ovat öljyn peittämiä, puut kuolevat nopeasti, koska niiden juuret eivät voi hengittää öljyn läpi. Samalla kuolevat myös vesieläimet ja -kasvit.

Myös pohjavedet saastuvat ja tuhojen ketju ulottuu nopeasti myös ihmiseen.

Nigerian vuosittaiset öljytulot ovat 25–40 miljardia dollaria eli 20–35 miljardia euroa. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kaikkea öljykenttien arvosta. Öljy-yhtiöt vievät tuotoista suurimman osan, ja öljyä myös varastetaan paljon – kukaan ei tiedä varmasti, kuinka paljon. Sekä Nigerian hallituksen että ulkomaisten tutkijoiden mukaan öljyä varastetaan päivittäin 100 000–250 000 barrelia eli 16–40 miljoonaa litraa.

Nigerian poliittisen järjestelmän läpäisevä korruptio tuo vahvan lisänsä öljyiseen sotkuun. Varkaat eivät toimi yksin yön pimeydessä, vaan öljyä ­katoaa poliitikkojen, viranomaisten ja liikemiesten yhteistyöllä.

Ympäri maailmaa tunnetulla nigerialaisella ympäristöaktivismilla on taiteelliset juuret: 1980-luvulla ne nigerialaiset, joilla oli televisio, nauliintuivat katsomaan Basi and Company (”Basi ja kaverit”) -komediasarjaa.

Sen sankari oli suurkaupunkiin muuttanut onnenonkija, joka uskoi että ihmiselämässä tärkeintä on rikastua ja että rahalla saa mitä tahansa, etenkin onnea. Basin mielestä rikastuminen oli helppoa. ”Tullakseen miljonääriksi pitää ajatella kuin miljonääri”, tämä tapasi sanoa.

Huolimatta kamppailustaan sinnikkäiden yritysten ja katastrofaalisten erehdysten virrassa Basi ei rikastunut, ei niin millään. Pakkaa sekoitti Basin vuokraemäntä Madam, jonka ajattelutavan mukaan kaikkien ihmissuhteiden tärkein ydin on iso kasa käteistä. Koska rutiköyhä Basi ei koskaan kyennyt maksamaan vuokraansa, ­Madam yritti joka jaksossa häätää miehen matkoihinsa. Tästäkään ei – katso­jien ihmeeksi ja Basin onneksi – tullut mitään.

Basi and Company oli parodia teollisuusmaiden vaurautta palvovasta ajattelutavasta ja mammonalla mahtailun onttoudesta. Syvemmin pohtien tv-sarja osoitti myös, ettei Nigeria ollutkaan vapaa siirtomaataustastaan britti-­imperiumin osana.

Älykästä, sydämellistä ja hauskaa sarjaa rakastettiin ja arvostettiin Nigeriassa.

Vuonna 1990 Nigerian poliisi tappoi kahden päivän aikana noin 80 ogonia ja poltti 600 kotia. Niihin aikoihin Basi and Company -sarjan luoja, käsikirjoittaja, tuottaja ja jo ennen sarjaa tunnettu kirjailija päätti palata suurkaupunki Lagosista takaisin kotiseuduilleen Ogonimaahan ja alkaa protestoida ogonien puolesta. Siellä hän perusti Movement for the Survival of the Ogoni­ People (Ogonien eloonjäämisliike) -nimisen järjestön ja ryhtyi sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Hänen nimensä oli Ken Saro-Wiwa.

Kun ogonit vaativat Shelliä korjaamaan jälkiään tai edes toimittamaan alueen asukkaille juomavettä ja ruokaa, heitä pahoinpideltiin tai pidätettiin. Monia, kuten Saro-­Wiwaa, pidettiin vangittuna kuukausikaupalla ilman oikeudenkäyntiä.

Vuonna 1995 Saro-Wiwaa syytettiin paikallisten heimopäälliköiden surmista. Shell lahjoi todistajia, ja Saro-Wiwa tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä syylliseksi.

Saro-Wiwa oli ollut vangittuna Port Harcourtissa lähes vuoden, kun marraskuisen aamunkoitteen aikaan hänet ja kahdeksan muuta ogonia – kuuluisa The Ogoni Nine, Ogoniyhdeksikkö – hirtettiin vankilan pihalla.

Yhdeksikkö, saati ne neljä ogonien­ kyläpäällikköä, joiden murhasta Saro-Wiwaakin syytettiin, eivät suinkaan olleet ympäristön puolesta käytyjen mittelöiden ainoita uhreja. Nigerian sotilashallituksen lähettämät erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan. Operaatioita helpotti se, että Shell maksoi sotilaille palkkaa ja kuljetti näitä helikoptereilla ja pikaveneillä.

Port Harcourtiin muuttanut ogonipäällikkö Saint Emma Pii tunsi Ken Saro-Wiwan. Heidän ystävyytensä oli vahvistunut kamppailussa sekä maata kierrellen että vankilassa istuen.

Minkälainen ihminen Saro-Wiwa oli?

”Hän oli Jumalan lahja ogoneille”, huokaa Emma Pii. ”Hyvä ihminen.”

Portharcourtilaisella aktivistilla Erabanabari Kobahilla on lisättävää: ”Ja hauska. Hänen jutuilleen sai nauraa koko ajan.”

Öljyä vuotaa Nigeriassa luontoon miljoonia litroja päivässä. Bodon kylän yli 60 000 asukasta tai jopa kaikki 830 000 ogonia sinnittelevät alueilla, joita tuhoavat myrkylliset kaasut ja pohjaveteen sekoittuvat vaaralliset aineet.

Öljyalueet ovat kuitenkin niin laajoja, että miljoonilla nigerialaisilla on terveydellisiä ongelmia öljyvuotojen ja kaasupalojen takia.

Öljyssä on syöpää aiheuttavia karsinogeeneja. Esimerkiksi Bodon juomavedessä on bentseeniä 900-kertaisesti yli sallittujen määrien YK:n arvioiden mukaan.

Ken Saro-Wiwa ja hänen traaginen kohtalonsa tekivät alueen ongelmat tunnetuiksi Suomessa saakka. Shelliä boikotoitiin vuosikausia 1990-luvun lopussa.

Muuttuiko tilanne Ogonimaassa paremmaksi?

”Ei. Tilanne on vain pahentunut vuosi vuodelta”, Saint Emma Pii ja Kobah kertovat.

”Putket ovat niin vanhoja, että niitä hajoaa yhä enemmän koko ajan. Eikä niitä korjata”, jatkaa Kobah.

Goin kylässä päällikkö Eric Doh esittelee saastuneella ­alueella hylättyä leipomoa.

”Meitä ei auta kukaan”, sanoo Doh.

Eivätkö Shell tai Nigerian hallituskaan?

”Eivät. Ne vain odottavat, että me kaikki kuolemme.”

Kirjoittaja vieraili Nigeriassa ja Ogonimaassa marraskuussa 2017. Lisää Simeksen Ogonimaan matkasta tätä taustoittavassa jutussa Kun Voiman t-paita pääsyn öljyn äärelle avasi.

Graffiti HAM
Route Couture

Dynaamista viivaa Porvoossa

Teksti Iida Simes Kuvat Elsa Piela

Sarjakuvataiteilija Emmi Valve on syntyperäinen porvoolainen. Hän oli perustamassa kotikaupunkiinsa sarjakuvafestivaali Å-festiä. Tänä keväänä se järjestetään neljättä kertaa.

Tuleeko Porvoosta Suomen Angoulême, ranskalaista sarjakuvan pääkaupunkia matkien?

”No joo”, vastaa Valve pokkana. ”Siinä mielessä, että tapahtumaan tullaan paljon myös kaupungin ulkopuolelta.”

Organisaattorit toivovat, että myös osa Porvoon 50 000 asukkaasta löytää paikalle.

”Vaikka Porvoo on hyvä kulttuurikaupunki, paikallisten saaminen liikkeelle on ollut haaste.”

Å-fest on muuttanut Taidetehtaalle. Taidetehdas on suuri, moderni ja esteetön tila, jonka ainoa ongelma on, että historiallisilta kujilta katsoen se on väärällä puolella jokea – mutta sehän on vain turistien ongelma.

”Porvoolaiset ovat oppineet käyttämään Taidetehdasta”, Valve painottaa.

Valve on ilahtunut siitä, että Porvoon kaupunki on tukenut tapahtumaa. Festarin ydinorganisaatio koostuu muutamasta vapaaehtoisesta, ja tapahtuma tarvitsee taloudellista tukea ja ohjelmatiloja. Tänä vuonna on onneksi saatu palkattua tuotantoassistentti pariksi kuukaudeksi.

Taiteilija ja runoilija Aulikki Oksanen on Å-festin päävieraita. Valve ja sarjakuvataiteilija Pertti Jarla ovat kustantaneet Oksasen kokoelman Outojen kieli – Sarjakuvia vuosilta 1966–2004, joka ilmestyy festareilla.

Millä mielin kunniavieras lähtee Å-festiin?

”Hyvillä mielin!”, Oksanen huudahtaa.

”Sarjakuvatapahtuman kutsu oli iloinen yllätys, vaikka koenkin itseni hybridiksi: runoilijaksi ja kuva­taiteilijaksi.”

Oliko uusi kirja suunnitelmissa jo pitkään?

”Ei, se oli toinen suuryllätys”, iloitsee hybridi. Hän kertoo kirjaidean syntyneen vasta kutsun jälkeen.

”Monet teokseni, kuten Piispa Henrikin sormi, on myyty loppuun jo ajat sitten. Nyt nämä saadaan uusille sukupolville.”

Piirrosten tekemisestä on aikaa. Tunnistaako niistä nykyisen Aulikki Oksasen?

”Olen kirjoittanut ja kuvittanut tarinoitani viisivuotiaasta. Lapsuus ei ole mitään menetettyä aikaa, vaan ihan samasta ihmisestä se viiva on lähtenyt”, Oksanen pohtii.

”On se viiva tietenkin muuttunut. Nuoruuden viiva 1960-luvulla on rosoisempi. Se oli dynaamista aikaa. Hyvä, että se tuli kuvatuksi. Silloin tapahtui niin paljon, varsinkin miehen ja naisen roolien mullistuksia.”

Tänä vuonna Å-festin teema on Sukupolvet. Ensimmäisten tapahtumien teemoja olivat Rajat (2017), Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua (2016) ja Ystävyys (2015).

”Å-fest keskittyy nykysarjakuvaan. Å-fest on tasa-arvoinen ja kaksikielinen”, kertoo Valve toiminta-ajatuksista. ”Emme ole pyrkineet poliittiseen neutraaliuteen.”

Jo ensimmäisenä vuonna poliittisuus näkyi rasismin vastaisina ja feministisinä ohjelmanumeroina, sukupuolikysymyksiä puivia sateenkaariaiheita unohtamatta.

Alkuvaiheessa kaikki kävijät eivät ymmärtäneet, ettei tapahtuma ollutkaan vain lasten juttu. ”Jotkut kauhistelivat, että ’miksi lapsille esitetään tällaista ohjelmaa’”, kertoo Valve.

Sekä järjestäjät että yleisö ottivat opikseen. Lastenohjelmaa on lisätty, ja se on selkeästi erikseen. Samalla yhä harvemmat kävijät erehtyvät pitämään sarjakuvaa keskeisesti lasten taidemuotona.

Å-festiin kuuluu myös kaupunkikulttuuria muokkaava smÅ-fest. Se levittäytyy pitkin Porvoota asettaen sarjakuvia muun muassa liikehuoneistojen ikkunoihin näytille.

”Kuka vaan sarjakuvien tekemisestä kiinnostunut on voinut hakea mukaan esittelemään töitään”, kertoo Valve.

Sarjakuvakulttuuriin kuuluvat myös zinet eli omakustanteiset pienlehdet. Kuvitustyöpajoja vetävä Valve on erityisen innostunut niistä. Zinet näyttävät, miten monella tavalla ­asioita voi nähdä, eikä väärää tapaa ole:

”Olen aloittanut monta pajaa kaatamalla ämpärillisen pienlehtiä pöydälle.”

Å-fest 10.2. Porvoon Taidetehtaalla,
Läntinen Aleksanterinkatu 1. Tila on esteetön. Vapaa pääsy.

Å-festin näyttelyt ovat esillä Porvoossa koko helmikuun. Esim. Aulikki Oksasen ja Priit Pärnin töitä on Taidetehtaan Taidehallilla ja Emmi Valveen Armo-kirjan kuvituksia Galleria Kreutzissa. 2018.a-fest.fi

Graffiti HAM
Route Couture

Dadadaa! Tippukivitapaus ja kunnon eiku kun on hanskat!

Seija Soijaa etsitään kaikkialta. ”Tuolla!”, kiljuu puolet yleisöstä – kaikki alle kymmenvuotiaat –  viittoillen lavasteisiin. Soijapapua etsivä Päätäi Väätäinen on ”ihan paras mummo”, kuten seuralaiseni kommentoi. Päätäi on ymmällään ja saa yleisön, koko yleisön, nauramaan. Katsomon seniorit ovat nähneet mahtimummo Väätäisen eli Seela Sellan monissa muissakin rooleissa, muttei koskaan ennen moniraajaisena pipoautolla ajavana salaisena agenttina.

Absurdiako? Tottakai! Tippukivitapaus on absurdismin juhlaa!

”Tosi lapsellista”, huokaa seuralaiseni, muttei hetkeksikään irrota katsettaan  näyttämön tapahtumista. Valtakunnan kriitikkogurun Jukka Kajavan jälkiä seuraten olen ottanut mukaani sangen kriittisen ja vaativan teinikatsojan. Teatteria ja musiikkia harrastavana hänkin tajuaa heti ensimmäisiltä iskuilta, ettei superlapsellisen draamarönsyn tekeminen ole pikkunäppärää puuhastelua, vaan tämä on iso ja vaativa tuotanto.

* * * * *

Matka korkeuksista syvyyksiin ja takaisin lähtee liikkeelle pikkuisen tukaanin lentoharjoittelusta. Niinpä yleisöä hemmotellaan ilma-akrobatialla jo ensimmäisessä kohtauksessa.

Laura Ruohosen kirjoittama runollinen tarinakokoelma on Anna-Mari Kähärän säveltämä, ja teos on laajentunut musikaaliksi, hurjaksi revyyksi.

Toki Suomessakin jo Suuret Muinaiset teatteriukkelit kuten Jouko Turkka aikoinaan ymmärsivät absurditeettien loistokkuuden, mutta toisin kuin Turkan teoksissa, nyt pääasiassa on sujuva hauskuus eikä viiltävä ironia, vahingonilo tai yhteiskunnallinen sanoma – paitsi ehkä diktaattorikohtauksessa, jossa Väätäismummon kautta opimme että valta voi pilata meistä jokaisen.

Niin paljon kuin absurdiuden TV-mestari Spede kansaa naurattikin, hän ei nauranut itselleen – mutta Ruohonenpa nauraa. Siis itselleenkin. Tippukivitapauksen onkalot olmeineen viittaavat vahvasti Ruohosen taannoiseen ydinjätteitä ja saasteiden siirtämistä sukupolvelta toiselle käsitelleeseen Luolasto-näytelmään. Tippukivitapauksessa maan sisältä löytyy kummallinen orjuuttaja, joka on saanut alamaisensa unohtamaan minkälaisia perhosia heistä voisikaan tulla – kunnes paikalle putoaa pieni papu, Seija Soija.

* * *

Musiikillisesti teoksessa kaikuu Balkanin rytmejä, ja taitavan klarinetin melodioissa kuulee häivähdyksiä  klezmeristä. Monille pikkuisille katsojille Tippukivitapaus saattaa olla ensimmäinen kosketus teatteriin tai ainakin Kansallisteatterin suuren näyttämön tuotantoihin, ja siksikin on hienoa, että musiikki on paljon monimutkaisempaa ja -muotoisempaa kuin vain perusiskelmäpoppia. Ja aniharvoin aikuisetkaan pääsevät tällaisen runsaudensarven äärelle.

Jos on hanskat, tyttiidit, tyttiidit, tarttee kädet, tyttiidit, tyttiidit” -meininki opettaa svengin perusteita. Kiitettävästi (tämän biisin) tempo on riittävän hidas, jotta yleisö ehti biisiin mukaan. Tippukivitapauksen ensembleen voi tutustua vaikka tässä videossa.

Kuten olettaa saattaa, superammattilainen  Vuokko Hovatta lauloi upeasti. Aisapari Jani Karvinen Hujoppina onnistui onneksi Hovatan kanssa duetoissa, mutta parasta antia ovat oikeat kuorokohtaukset, joita näytelmässä on paljon.

Tippukivitapaus lienee teatterin sisälläkin hyvin opettavainen teos. Vain harvoin yhdessä ja samassa teoksessa tarvitaan näin paljon erilaista tekniikkaa, taitoa, tilpehööriä ja härpäkettä. Lavasteita laskeutuu katosta ja puhalletaan lattista kattoon. Orkesteri seilaa näyttämön takaa etualalle, näyttämön alle ja säilyketölkin päälle. Näyttämöllä pyörivät laulajat ja näyttämö pyörii.

Vaikka Tippukivitapaus houkuttelee lapsikatsojia, se  on huumoria ja musiikkia kaipaavien aikuistenkin teos. Tippukivitapaus tuo mieleen Daniil Harmsin herkullisimmat oivallukset. Tippukivitapaus on kuin viime vuosisadan alun Pariisin tai Berliinin absurdismeja rakastavien, todellisuutta pakenevien kabareetaidepiirien hurmion lähde. Tippukivitapaus on syntynyt samoilla huuruisilla puroilla, joilla T. S. Elliot ammensi voimaa kissarunoihinsa (joista syntyi Cats) ja joilla Lewis Carroll löysi kaniinin polut Liisalle Ihmemaahan, jaTippukivitapaus on dadadadaa ja – Ruohosen esittelytekstiä lainaten – pluts ja plop.

* * * * *

Tippukivitapaus Kansallisteatterissa 22.5. 2018 saakka. Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen. Musiikki Anna-Mari Kähärä.

Rooleissa Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Seela Sella. Martti Suosalo videolla. Muusikot: Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Sara Puljula, Marko Puro ja Senni Valtonen.

Lavastus Antti Mattila, hahmot ja puvut (ja Tippukivitapaus-kirjan kuvitus) Erika Kallasmaa, ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström, koreografia
Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi, valosuunnittelu
Ville Toikka, videosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu
Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela ja Ville Leppilahti, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä, dramaturgi Pipsa Lonka ja  ohjaajan assistentti Sanna Breilin.
 
DOyG025X0AAj7Cu
Graffiti HAM
Route Couture