Iida Simes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Valheellista vaalityötä

Teksti Iida Simes Kuvat Elsa Piela

Poliittisia prosesseja ohjataan ulkomailta. Motiivina on halu tuottaa kaaosta ja manipuloida demokratiaa.

Yhdysvaltain presidentti Richard ­Nixonin aikaan tietomurtovarkaat olivat erilaisia kuin nykyään. Vuoden 2016 rosvot ”eivät tunkeutuneet demokraattien puoluetoimistoon tiirikoilla, suojakäsineillä ja salakuuntelulaitteilla varustautuneina, kuten heidän edeltäjänsä vuonna 1971”, kirjoittaa brittiläinen toimittaja Luke Harding hiljattain ilmestyneessä kirjassaan ­Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon. Harding selvitti miten Venäjä sekaantui Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin.

Venäjältä on todistetusti vaikutettu myös Britannian Brexit-äänestykseen vuonna 2016 sekä Ranskan presidentinvaaleihin ja Saksan liittopäivävaaleihin tänä vuonna.

”Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttamisen tavoista kuuluisin oli aluksi sähköpostitilien hakkerointi. Kuuluisimmat operaatiot ovat olleet karhuja, Fancy Bear ja Cozy Bear [”Jännä karhu ja ”Mukava karhu”]. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten näistä tekemän raportin nimi on Grizzly ­Steppe [”Harmaakarhujen aro”]”, kirjoittaa Harding.

Venäläisten hakkerikarhujen murtamat viestit levitettiin nopeasti eteenpäin.

Vaikka viime aikoina Venäjä on ollut tehokkain vaalihäirikkö, muutkin maat osaavat. Harding kirjoittaa edelleen: ”Kuten [Yhdysvaltain tiedusteluvirastojen] NSA:n ja CIA:n entinen johtaja, kenraali Mike Hayden totesi, vastustajan sähköpostien varastaminen on kunniakasta kansainvälistä vakoojatoimintaa. Kaikki tekevät sitä, myös Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa ja muut länsimaat. ’Se on hyväksytty kansainvälinen käytäntö. Jos olisin itse pystynyt murtautumaan venäläisten palvelimiin, olisin tehnyt niin’, hän totesi. Haydenin mukaan hakkeroinnista tekikin poikkeuksellista se mitä sen jälkeen tapahtui. ’Venäjä muutti tiedot aseeksi ja ampui sen Yhdys­valtoihin’. Venäläinen trolliarmeija tviittasi tietoja eteenpäin ja sai ne trendaamaan.”

Ulkopoliittinen Instituutti UPI julkaisi marraskuussa 2017 ohjelmajohtaja Mika Aaltolan raportin Democracy’s Eleventh Hour – Safeguarding Democratic Elections Against Cyber-Enabled Autocratic Meddling [”Demokratian yhdestoista hetki – Demokraattisten vaalien suojaaminen kyberhäirinnältä”].

Tiivistelmässä kiteytetään: ”Viimeisimmät vaalit Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa osoittavat, että autoritaaristen valtioiden sekaantuminen demokraattisten maiden vaaleihin kasvaa. Ne hakkeroivat dataa ja jakavat aineistoa tietovuotojen avulla. Vuotoa vahvistetaan levittämällä disinformaatiota ja epäluuloa sosiaalisessa mediassa.”

Aaltola pitää Suomen vaaleihin sekaantumisen uhkaa todellisena ja vahvistaa tämän Voimalle puhelimitse.

”Britannian, Ranskan, Saksan ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja ­asiaan perehtyneet tutkijat ovat varmoja siitä, että ainakin näiden maiden viimeaikaisiin vaaleihin vaikutettiin ulkopuolelta.”

Aaltola muistuttaa, että vaikka Venäjä täkäläisiä vaaleja häiritsisikin, sen tavoitteena ei välttämättä olisi valita presidenttiä. Liian aggressiivinen ja läpinäkyvä painostaminen kääntyisi tarkoitustaan vastaan. Kuten raportissa sanotaan, kaikissa maissa vaaleihin ei ole vaikutettu yhtä paljon eivätkä tulokset ole olleet samanlaisia.

”Yhdysvalloissa vaikutus oli korkea, Ranskassa matalampi ja Saksassa vähäinen. Vaaleihin sekaantuminen voi myös kostautua ja siten ennaltaehkäistä vaalihäirinnän todennäköisyyttä.”

Edellä mainituissa maissa häirintää on tullut Venäjältä, mutta Aaltola muistuttaa, että esimerkiksi Kiinalla on tapana vaikuttaa lähialueidensa politiikkaan.

”Suomessa uskotaan, että olemme hybridivaikuttamisen suhteen aika immuuneja.”, huokaa Aaltola.

Hybridivaikuttamisella tarkoitetaan perinteisen diplomaattisen tai sotilaallisen uhkailun yhdistämistä moderneihin tietoverkoissa tapahtuviin operaatioihin.

Ulkopoliittinen instituutti peräänkuuluttaa demokratian lisäämistä, ja se edellyttäisi muun muassa läpinäkyvyyden lisäämistä  ”maailman suurimmassa mediassa”, kuten Aaltola kutsuu Facebookia.

”Algoritmien ymmärrys on jo siirtynyt kansalaisilta pois”, kommentoi Aaltola Facebookin ja Twitterin mekanismeja.

UPI:n raportissa tähän on kiinnitetty huomiota: ”Tällä hetkellä dataa ei käytännössä valvota demokraattisesti. Äänestäjien pitäisi kuulla puolustautumiskeinoista, joilla kamppaillaan manipuloivia algoritmeja ja tekoälypohjaisia taktiikoita vastaan. Hallitukset voivat tarjota näitä työkaluja. Nykyistä ketterämmät markkinat ja yhteiskunnalliset ratkaisut voisivat olla käytettävissä kyberperusteisessa vaalivalvonnassa.”

Facebookin käyttäjät tietävät miten sivut poimivat tekstivirroista sanoja, joiden mukaan mainoksia nousee käyttäjien ruutunäkymään. Kun algoritmit tulkitsevat poliittisia mieltymyksiä, Facebook ja Twitter ovat luomassa vääristynyttä todellisuutta, jossa mainosvirrasta valikoituu vain tiettyjä ehdokkaita käsitteleviä juttuja, jotka usein ovatkin maksettuja mainoksia. Nämä näkyvät samassa uutisvirrassa, jonka seassa kaverit jakavat toisilleen aivan oikeita journalistisin perustein tehtyjä uutisia.

Vaalien aikaan Venäjän Yhdysvalloissa levittämät Facebook-mainokset oli muokattu näyttämään muun muassa puolueiden kampanjamateriaalilta tai äänestäjien innostuneilta purskauksilta. Facebook arvioi Venäjän maksamien postausten tavoittaneen 126 miljoonaa yhdysvaltalaista.

Suomen julkisuudessa on vähätelty Venäjän intoa vaikuttaa presidentinvaaleihin, milloin siksi, että Sauli Niinistön (kok.) etumatka on suuri tai siksi, että presidentin valtaoikeudet ovat muka merkityksettömän pienet.

”Ei Venäjällä tai Yhdysvalloissa uskottu, että Trumpista todella tulisi presidentti”, kommentoi Harding Voimalle.

Clintonin voitto näytti varmalta. [Toiminnan] ideana oli loata ja häpäistä Clintonia, tehdä tämän president­tiyden alkutaipaleesta vaikea ja ­aiheuttaa kaaosta”, Harding muistuttaa.

Lue aikaisempi juttu aiheesta tästä: Verkko kiristyy: Trumpin Venäjä-kytköksiä päivänvaloon.

Suomessa varaudutaan presidentinvaalien häirintään

Suojelupoliisi (Supo) on varautunut vaalien häirintään. Viestintäasiantuntija Verna Leinonen kommentoi sähköpostitse:

”Vieraiden valtioiden vaikutuspyrkimykset ovat luonnollisesti ilmiö, jota Suojelupoliisi seuraa. Vaikuttamispyrkimykset voivat olla monenlaisia ja tapahtua pitkälläkin aikajänteellä. Vaalit ovat vain yksi esimerkki mahdollisista vaikuttamiskohteista. Vaikuttamaan voidaan pyrkiä esimerkiksi poliittisesti, infrastruktuurin, kulttuurin tai informaation saroilla. Tiedustelullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää, mutta myös muita suurvaltoja.”

Leinonen jatkaa: ”Kuten viime aikojen vaaleissa muualla on nähty, pyrkimyksillä vaikuttaa vaaleihin voi olla useita tavoitteita. Pyrkimyksenä voi olla horjuttaa luottamusta vaalien legitimiteettiin tai jopa koko poliittiseen järjestelmään. Huomionarvioista on, että aina ei ole väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, vaan jo mielikuvien herättämisellä voidaan pyrkiä samoihin lopputuloksiin.”

Leinonen tarkentaa viittavansa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Ranskan presidentinvaaleihin ja Brexit-äänestykseen Britanniassa.

”Toistaiseksi Suojelupoliisin tiedossa ei ole konkreettisia, nimenomaisesti tuleviin presidentinvaaleihin liittyviä vaikutusyrityksiä,” lisää Leinonen.

Silti politiikan ammattilaiset ovat varuillaan.

Presidenttiehdokas Merja Kyllönen (vas.) kommentoi asiaa Voimalle:

”Viranomaiset ovat pitäneet varsin hyvin infotilaisuuksia puolueille näistä aiheista. Eli olemme tietoisia ilmiöstä ja varautuneet asiaan. Myös ehdokkaat ovat saaneet halutessaan infoa erityisesti informaatio- ja hybridisodankäynnistä.”

Viranomaisilla Kyllönen kertoo tarkoittavansa ”ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiehiä”. Kyllönen on keksinyt aseen trolleja vastaan:

”Myös medialukutaitoa voisi opettaa meille kaikille ;))”

Pekka Haaviston (vihr.) kampanjapäällikkö Riikka Kämppi on varuillaan:

”Valeprofiileja ja trolleja näkee aika paljon somessa. Eli olemme tietoisia tällaisesta vaikuttamisesta. On vaikea sanoa, onko Venäjällä ollut näissä roolia vai ovatko ihan ’koti­kutoisia’.”

Kämppi lähettää linkkejä kömpelösti tehdyille mutta mahdollisesti hyvinkin loukkaaville sivuille. Esimerkiksi ”Vaalit 2018” -Facebook-sivulla on presidentti Sauli Niinistöä haukkuvia kirjoituksia, joita on julkaistu Haaviston kuvan kanssa.

Haaviston kampanjan pyynnöistä huolimatta Facebook ei ole poistanut sivua.

Punainen pilleri

Punainen pilleri




Ota sininen pilleri, niin saat jatkaa kuin ennenkin. Ota punainen, niin saat tietää, mistä elämässä on kyse.

Matrix-elokuva ei vienyt uteliasta Ihmemaahan vaan paljasti ihmisen läpeensä manipuloitavaksi koneiston osaseksi. Samoin ihmisyyden myyttejä kuorii historioitsija Yuval Noah Hararin Homo Deus – Huomisen lyhyt historia. Kuten Hararin edellisessä hittiteoksessa, Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, nytkin elämän rakennelmat sortuvat kuin korttitalot.

Myyttejä purkavien teosten järisyttävää vaikutusta voi kuvailla vertaamalla sitä myyttiin. Paratiisissa ihminen syö hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Käärme on vietellyt ihmisen tiedonhalun tilaan, joka on seesteisen onnen vastakohta.

Jos Homo Deus -kirjan lukee sen perusasiat sisäistäen, ei ole enää paluuta tilaan, jossa eläisi tyytyväisenä uskontojen – joihin Hararin mukaan myös poliittiset ja jopa taloudelliset rakenteet kuuluvat – hellässä hoivassa.

Hyvän ja pahan tiedon puun viettelys on Homo Deuksessa siksikin merkittävä, että se on ainoa Raamatun tarina, jossa eläin puhuu. Mykät ­Raamatun eläimet ovat yleensä vain uhrilahjoja, kantojuhtia tai paimennettavia lampaita. Niiden rooli on korostaa valhetta ihmisen ylivertaisuudesta eikä kertoa mitään eläimenä olemisesta.

Pohtiessaan kirjansa alussa ihmiskunnan uhkia Harari avaa terrorismia nerokkaasti: ”Terroristit ovat kuin kärpänen, joka yrittää tuhota posliinikaupan. Kärpänen on niin heikko, ettei se saa edes teekuppia hievantamaan. Niinpä se etsii härän, lentää sisälle tämän korvaan ja alkaa surista. Härkä hurjistuu pelosta ja suuttumuksesta ja tuhoaa posliinikaupan.”

Harari kirjoittaa, että näin tapahtui Lähi-idässä viime vuosikymmenellä.

”Islamilaiset fundamentalistit eivät olisi yksinään kyenneet syöksemään Saddam Husseinia vallasta. Sen sijaan he raivostuttivat Yhdysvallat syyskuun 11. päivän hyökkäyksillä, ja Yhdysvallat tuhosi Lähi-idän posliinikaupan heidän puolestaan.”

Hararin realistinen selkeäsanaisuus voisi purkaa rasistista kiihkoilua ja poliittisia konflikteja.

Harari ei löydä ihmisestä sielua sen kummemmin kuin vapaata tahtoakaan. Ihminen on monen osan summa, ”dividi” eli jaettava, sen sijaan, että se olisi ”individi”, jakamaton. Ihmisen omakuva on geenien, kulttuurien ja uskontojen muovaama, ja nämä kamppailevat sisimmässämme koko ajan.

Nietzscheä mukaillen Harari kertoo Jumalan kuolleen. Vanhat valtauskonnot eivät kykene vastaamaan maailman muutoksiin, joihin kuuluvat entistä tehokkaammat algoritmit ja teknologinen kehitys, joka tekee ihmisen itsensä muokkaamisesta tulevaisuutta.

Tähän asti muun muassa kristin­usko on sinnitellyt nykyajan teollisuusmaissa, vaikkei katolinen kirkko vieläkään esimerkiksi tiedä, miten suhtautua raskauden ehkäisyyn. Islamista Harari huomauttaa, ettei se ole juurikaan kyennyt muovautumaan 2000-­luvun teknologisesti edistykselliseen ja emansipoituneeseen maailmaan, siksi sen tulevaisuus on mitä heiveröisin.

Silti uskonnoilla on paikkansa. Tulossa on dataismi:

”Samalla tavoin kuin sosialismi otti maailman haltuunsa lupaamalla pelastuksen höyryn ja sähkön kautta, tulevina vuosikymmeninä uudet tekno­uskonnot saattavat valloittaa maailman lupaamalla pelastuksen algoritmien ja geenien kautta. [– –] Uskonnollisesta näkökulmasta maailman kiinnostavin paikka ei ole Islamilainen valtio tai raamattuvyöhyke vaan Piilaakso.”

Yuval Noah Harari: Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (Bazar Kustannus 2017,
suom. Jaana Iso-Markku)

Verkko kiristyy: Trumpin Venäjä-kytköksiä päivänvaloon

Brittiläinen toimittaja, kirjailija Luke Harding selvitti muun muassa  tiedustelu-upseereilta saadun informaation avulla sekaantuiko Venäjä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Tutkimusten mukaan sekaantui.

Vaikutusvaltaiset yhdysvaltalaiset ja venäläiset politiikot sekä liikemiehet ovat tutkimusten mukaan jo vuosikausia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tehneet diilejä tavoitteenaan ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Yhteistyön motiiveina ovat olleet raha, vallanhimo ja jopa kiristys.

”Kaikessa on kyse sanktioista”, sanoi Luke Harding 29.10.2017 Helsingissä. ”Venäjä ei uskonut, että Trump voittaisi vaalit”, jatkoi Harding. ”Tarkoitus oli vain tehdä Hillary Clintonin taipaleesta mahdollisimman vaikea ja aiheuttaa sekaannusta. Yllättäen asiat menivätkin paremmin kuin kukaan oletti. Kun Trump sitten voitti vaalit, venäläiset iloitsivat, että nyt he pääsevät sanktioista eroon, mutta niin ei ole käynytkään. Yhdysvaltain presidentti ei ole voinutkaan vaikuttaa asiaan.”

The Guardian -lehden entinen Venäjän kirjeenvaihtaja Luke Harding tunnetaan paljastuskirjoistaan. Harding on aiemmin teoksissaan käsitellyt Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n toimintaa, Wikileaksia, Edward Snowdenin tietovuotoa sekä Alexander Litvinenkon, entisen venäläisvakoojan Lontoossa tapahtunutta salamurhaa. Nyt Harding julkaisee kirjan Salajuoni – Kuinka Venäjä autoi Trumpin Valkoiseen taloon. Siitä tutkitaan Venäjän valtionjohdon tekemisiä liittyen Yhdysvaltain taannoisiin presidentinvaaleihin ja presidentti Donald Trumpin Venäjä-kytköksiin

 

Suunnilleen kaikki politiikan toimittajat Washingtonissa ja Lontoossa olivat jo ennen Trumpin virkaanastujaisia kuulleet huhuista, joiden mukaan Trumpilla ja Venäjällä olisi jotain vispilänkauppaa. Luke Harding aloitti noin vuosi sitten tutkimuksensa Guardianin kollegoidensa kanssa kahdesta tutkimuslinjasta: Ensiksikin he olettivat Venäjän tukeneen Trumpin vaalikampanjaa taloudellisesti. Aluksi tämä oli vain epäily, mutta ennen kuin asiaa kannatti spekuloida julkisuudessa, sen taakse oli saatava näyttöä.

Toinen linja koski venäläisten rahanpesua, ja siitä oli jo näyttöä: korkea-arvoiset venäläisbyrokraatit olivat pesseet rahaa 20 miljardin dollarin arvosta ja siirtäneet rahat ulkomaille.

Harding tapasi entisen brittiläisen tiedustelu-upseerin Christopher Steelen, joka on yksi parhaista asiantuntijoista: Steele on entinen vakooja ja brittiläisen tiedustelupalvelun MI6:n Venäjän-osaston entinen johtaja. Siirryttyään yksityisyrittäjäksi Steele on jatkanut Yhdysvaltain Venäjän-yhteyksien selvittämistä.

Hänen tutkimuksistaan, niin kutsutusta Steelen kansiosta, oltiin toimittajapiireissä huhuttu. Harding vertaa kansiota neuvostoliittolaisiin samizdat-kirjoihin, kiellettyihin teoksiin, joita voitiin levittää vain ulkoa opettelemalla ja kopioimalla muistista.

Steele kommentoi Guardianin tutkintalinjoja aluksi sanomalla vain, että Harding kollegoineen on oikeilla jäljillä. Hän antoi kuitenkin yhden tärkeän vihjeen, josta oli tuleva tutkimustyössä suuri voitto. Steele käski journalistien tutkia Trumpin hotelli- ja maakauppoja: “Tarkistakaa mikä niiden arvo on suhteessa niihin lainoihin, joilla Trump maksoi kaupat.”

Tästä linjasta paljastui muun muassa Trumpin huvilakaupat Floridassa. Vuonna 2004 Trump osti sieltä kiinteistön 41 miljoonalla dollarilla, teetti siihen jonkin verran remonttia, ja myi sen vain neljä vuotta myöhemmin 95 miljoonalla dollarilla. Remontti, sen enempää kuin inflaatiokaan ei riitä selittämään Trumpin kuittaamaa 54 miljoonan dollarin voittoa.

Vielä vaikeampaa olisi ajatella pelkäksi sattumankaupaksi sitä tosiasiaa, että huvilan ostanut kauppamies oli venäläinen oligarkki Dmitri Rybolovlev. Tämä viis veisasi itse kauppatavarasta, eikä koskaan edes käynyt huvilassa – jos olisi käynyt, hän olisi huomannut siellä olevan hometta.

 

Harding kirjoittaa hirtehisesti, miten Trump purskauttelee haukkujaan sinne tänne, pahimpana vihollisenaan tietenkin “kiero Hillary”. Trumpin mielestä presidentti Obaman lisäksi surkeita häviäjiä ovat republikaanikollegat, kuten pudonneet ehdokkaat, etenkin sodassa vangiksi jäänyt luuseri, John McCain, mutta vain yksi on ystävä ylitse muiden: hyvä tyyppi, jota Trump ei koskaan ole väsynyt ylistämään, saati että olisi kertaakaan tätä kritisoinut. Suurin ystävä ja fanituksen kohde on  ollut Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Lopulta jopa yleensä perikonservatiivisessa, republikaanienemmistöisessä ja hyvin jäykässä FBI:ssä alettiin pelätä Trumpin mahdollisesti olevan epäisänmaallinen, ja Steelen kansion tutkinta oli pakko aloittaa.

Samalla se teknologinen apparaatti, joka on ollut pönkittämässä populistisen Trumpin valtaannousua, eli internet, alkoikin murentaa Trumpin valtaa, kun netissä alkoi nopeasti levitä informaatiota Trumpin esikunnan arveluttavista edesottamuksista.

 

Trumpin yhteyksistä Venäjään on saatu vihiä myös hänen henkilövalintojensa kautta. Hyvät yhteydet eivät tietenkään ole syytösten aihe eikä rikollista toimintaa, mutta kun yhteyksiin toistuvasti liittyy salailua, diplomaattikanavien ja esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten ohittamista ja kaiken lisäksi vielä outoja, suuria rahavirtoja, epäilyttävät kontaktit on pakko tutkia. Tutkinnassa ovat myös Trumpin pojan Donald Trump Jr:n edesottamukset. Tällä on ollut jo pitkään vahvat yhteydet Kremlin lähellä olevaan asianajajaan Natalia Veselnitskajaan.

Trumpin entisen ulkopoliittisen neuvonantajan, Carter Pagen, pääasiallisena meriittinä ulkosuhteiden maailmassa olivat muutamien vuosien ajan jatkuneet innokkaat yritykset solmia rikastumisen toivossa liikekontakteja venäläisiin. Venäjän tuntemusta, saati hyvää venäjän kielen taitoa tällä ei ollutkaan. Kuten FBI sittemmin selvitti, kaveri oli Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n värväämä agentti. Nyt Pagea kuulustellaan näistä yhteyksistä. 

Tuomiota maanpetoksesta pelkäävä Page on ollut avulias kuulusteluissa ja kertonut, ettei ole toiminut yksin, vaan ollut välittäjänä Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien tahojen välillä. Se käy ilmi muun muassa Vanity Fairin artikkelista 7.11. 2017.

Vielä enemmän outoa informaatiota on löytynyt ex-kampanjapäällikön Paul Manafortin edesottamuksista. Hänen meriitteihinsä kuului Ukrainassa poliittisen ruumiin, Viktor Janukovytšin henkiinherättäminen ja nostaminen uudelleen valtaan vuonna 2010. Manafort työskenteli Ukrainassa muutamia vuosia, ja kampanja oli populistinen. Sloganit olivat yksinkertaisia ja valheet käännettiin totuudeksi: Janukovytšista rakennettiin muka länsimaita ihannoiva demokratian esitaistelija.

Pian Ukrainan ihmeen eli Janukovytšin valinnan jälkeen johtaja paljasti todelliset karvansa. Demokratiaa ei suinkaan ollut tarkoitus edistää, Ukraina alkoikin jälleen kääntyä lännen sijasta itään ja korruptoituneen valtion annettiin vain vajota syvemmälle. Kilpaileva ehdokas Julija Tymošenko vangittiin ja tuomittiin “valtaoikeuksiensa väärinkäytöstä”.

Lopulta kansan mitta täyttyi ja sadat tuhannet ryntäsivät kaduille. Vuoden 2013 lopussa alkoivat niin kutsutut Maidanin (tai Euromaidanin) mielenosoitukset. (Voima on kirjoittanut niistä tässä.) Janukovytš pakeni Venäjälle Kremlin suojeluksessa varastettuaan Ukrainalta yli 30 miljardia dollaria.

Jo kauan ennen Krimin valtausta ja hyökkäämistä Itä-Ukrainaan Venäjä valmistautui perustelemaan Ukrainan kurittamista retorisilla tempuillaan. Venäjä syytti Maidanin mielenosoituksista lännen manipulaattoreita, vaikka outoa kyllä, nimenomaan lännen manipulaattorit, kuten Paul Manafort, olivat olleet edistämässä Kremlin tahdon mukaista politiikkaa – niitä toimia, joista kansannousu syttyi vastustamaan.

 

Donald Trump on lanseerannut hänelle sangen hyödyllisen käsitteen ”fake news”, valeuutiset. Sitä hokemalla hän on päässyt kuin koira veräjästä ainakin omien kannattajiensa parissa. Aina kun toimittajat ovat nostaneet esiin epäilyjä Venäjän kytköksistä Yhdysvaltain poliittiseen johtoon, Trump twiittaa isoilla kirjaimilla karjuen ja väittää häntä uhkaavaa asiaa valeuutiseksi. Harding huomauttaa myös, että valeuutisväitteet ovat jopa lisänneet toimittajien innostusta tehdä kunnollista työtä. Faktantarkistajia työskentelee tiedotusvälineissä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Samoin tutkivan journalismin arvostus onkin noussut. Samalla yhä useammat lukijatkin haluavat saada erottaa oikeat lähteet epäilyttävistä.

Washington Post -lehti on ottanut käyttöön hienon uuden sloganin “Democracy dies in darkness”,  pimeydessä demokratia kuolee. Sanonnan keksijänä pidetään legendaarista presidentti Nixonin kaatanutta tutkivaa paljastajaa Bob Woodwardia. (Kun Woodwardilta kysyttiin haastattelussa miltä tuntuu, kun lehti painaa hänen sanansa joka päivä etusivulleen, hän kommentoi: “On tuo parempi kun mitä [Woodwardin lähde] Syvä Kurkku tapasi sanoa: ‘Follow the money, ‘seuratkaa rahaa’.”)

Hardingin kirjasta käy selvästi ilmi milloin öisten twiittien pirullinen antisankari Trump on aggressiivisimmillaan: yleensä silloin, kun hän kokee itsensä nurkkaan ajetuksi. “VALEUUTISIA!”- ja  ”NOITAVAINOJA!” -tekstejä kirvoittavat erityisesti uutiset FBI:n vaalitutkimuksista tai pohdinnat Trumpin ja tämän perheen sekavista raha-asioista. Venäjän vastine valeuutishuudoille ovat väitteet ”kylmän sodan paluusta”. Tätä suosii puheissaan erityisesti ulkoministeri Sergei Lavrov. Kun ulkovallat arvostelevat venäläisten toimia, Lavrov kuittaa kritiikin kylmän sodan retoriikkana.

 

Venäjällä on eräs muukin retorinen pakokeino, jolla voidaan yhtä aikaa kiinnittää huomio pois keskusteltavasta epäkohdasta ja samalla tuhota demokratiaa: “whatboutismismi” eli huomion kiinnittäminen pois omasta virheestä jonkin toisen tahon epäkohtaan: “mutta entäs siellä sitten!” Parhaiten tämä toimii, jos saa vaikka kuinka epätodennäköisten tapahtumien välille hieman syy–seuraus-yhteyttä: “no ei ihme, että sejase hyökkäsi, kun sielläjasiellä oli tapahtunut niin kauheita!”

Whataboutismista kirjoitti kirjailija ja journalisti Kalle Kniivilä kirjassaan Putinin väkeä (Into 2014). Siinä Kniivilä kertoi keskusteluistaan Putinia ihailevien venäläisten kanssa. Kun Kniivilä ihmetteli eivätkö haastateltavat välitä demokratiasta, monet väittivät, ettei demokratiaa ole missään muullakaan ja että sananvapaus on kuitenkin paljon parempi nyky-Venäjällä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa presidentin haukkumisesta saa vähintään 20 vuotta vankilaa. Tietenkään niin ei ole, mutta Venäjän valtiolliset tv-kanavat ovat pitkään satuilleet läntisten teollisuusmaiden diktatuureista ja nälänhädistä. Eikä juuri kukaan halua kaivata saati vatia demokratian kaltaisia poliittisia utopioita, jotka eivät tiedonvälityksen mukaan toimi missään muuallakaan.

Steelen raportin ja FBI:n vahvistamien tietojen mukaan Trumpia suositeltiin kääntämään huomiota muualle nostamalla Yhdysvaltojen ja NATOn puolustussitoumukset Baltian maissa ja Itä-Euroopassa. Tämä taktiikka lienee menestyksekäs esimerkiksi Suomessa, sillä hiljattain (14.11.2017) YLEn aamu-tv:ssä nimitettiin Ukrainan kriisiä “unohdetuksi sodaksi”. 

Mitä enemmän Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien johtajien, virkamiesten ja liikemiesten yhteyksiä on tutkittu, sitä enemmän tietoja vahvistuu. Kun Christopher Steelen raportti ilmestyi hieman Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen, retoriset toistelut kylmän sodan paluusta eivät enää riittäneet, vaan Venäjä alkoi vältellä syyllisyyden valokeilaa ja jopa kostaa: se poisti yhdysvaltalaisilta oikeuden adoptoida venäläisiä lapsia.

 

Entä jos entisen vakoojan Christopher Steelen raportti osoittautuu edes osaltaan pakkaansapitämättömäksi, kuten hyvinkin voi käydä (sehän nojaa myös tuntemattomiin lähteisiin), onko silloin tutkivien journalistienkin vaivannäkö ollut turhaa? Pääsevätkö mahdolliset vallan väärinkäyttäjät kuin koira veräjästä?

Monet Trump–Venäjä-yhteyksiä tutkineet tahot ovat jo nyt tehneet tärkeää työtä. Koko skandaalissa – oli sitten kyse lahjuksista, rahanpesusta, vaalivilpistä, tai kuten nyt epäillään, näistä kaikista – eniten on kuitenkin kyse demokratian rappiosta.

Venäjällä poliittinen ilmapiiri on jo ajat sitten, pian Putinin valtaannousun jälkeen vuonna 2000 kiristynyt ja kansalaisoikeuksia on poistettu. Yhdysvaltoja sen sijaan on pidetty paljon toimivampana demokraattisena järjestelmänä kuin miksi se on nyt osoittautumassa. Siispä näitä tutkintoja tehdään myös poliittisten ihanteiden takia: toimittajat ja virkamiehet yrittävät vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on.

Vallan väärinkäyttäjät sortuvat itse yleensä valehteluun, mutta toimittajien ja yleisön – äänestäjien – yleisin synti on kyynisyys, “mitä väliä kun kaikki kuitenkin huijaavat” -asenne. Mutta kaikki poliitikot eivät ole valehtelijoita, eivätkä kaikki liikemiehet ole varkaita. Onneksi hyvät ja pyyteettömätkin teot pystytään näyttämään toteen.

Teksti: Iida Simes, kuvat: Nauska

Voima-lehdellä ja Into Kustannuksella on samoja omistajia.

Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska
Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska

Teatraalisia tarinoita, hurmaavaa scattia

Aili Ikonen: Piirrä minut. Groovy records 2017

Piirrä minut -levy nostaa taas vaihteeksi naisääntä jazzin estradeille – ja samalla myös naispuolista säveltäjää. Vaikka toisin kuin laulaminen, ei sävellystyö tietenkään ole sukupuolittunutta niin, että tulos olisi välttämättä erilainen miehen tai naisen tekemänä, mutta silti: musiikkibisnes on hyvinkin sukupuolittunutta. Pidä pintasi, Ikonen! Musiikkia opiskelevat nuoret tytöt tarvitsevat rohkaisevia ja taitavia esikuvia.

Scat-taitojensa takia Aili Ikosta on (edellisenkin levyn ilmestyessä) verrattu jopa suurimmasta suurimaan, itse  Ella Fitzgeraldiin – mutta se ei ole hyvä vertaus, sillä ei Ikonen muistuta Fitzgeraldia. Eikä tarvitsekaan. Ikonen on hyvin omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Jos jostain olisi keksittävä vertailukohta, Ikonen muistuttaa aikanaan Suomen parasta artistia, nuorta Maarit Hurmerintaa.

* * * 

Levyn nimibiisi Piirrä minut on seksin metafora, mutta siihen sopiva laulusoundi voisi olla hieman revittelevämpi, kun kerran

läikkyä voin yli, yli äyräiden

tiedät että vastustele en!

Pianosoolossa on juuri se orgasmia hakeva revittelevyys, mutta Ikosen enkelikuorolaulu sen päälle tekee biisin seksistä kovin hiljaisesti läikkyvää.

Laulu merestä alkaa jousisektion näppäilyllä. Se on hyvin kekseliäs kappale isoine tyylilajin vaihdoksineen. Levyn huippubiisi on kuitenkin se, jolla Ikonen bändeineen aloitti levynjulkkarikeikan, eli lattarimainen Nuori, vapaa nainen. Biisi on nopea, monimutkainen sävelkulkuineen ja intervalleineen, ja torvet istuvat siihen luontevasti. Hyvin 1960-lukulainen, viimeistelty ja tyylikäs. Ikosen ylä-äänet puhaltimien kanssa ovat oivaltavia ja herkullisia.

* * *

Julkistuskeikalla Helsingissä kuultu pidempi scat-numero – Tää ei voi odottaa -biisi – oli harvinaista herkkua, tai jos tätä nykyään harrastetaan enemmänkin beatboxauksen lisäksi, olen käynyt aivan liian vähän keikoilla. Levyllä biisi tietenkin on, mutta tuollainen show on pakko nähdä livenä: Ikonen laulaa komppia, kopioi lauluaan taustojen päälle rakentaen monikerroksisen vokalisen ”orkestraation”. Pidätin henkeäni jännittäen onko bändi sävellajissa mukaan tullessaan, ja olihan se. Hurmaavaa.

Savoy-teatteri konserttipaikkana jakaa kriitikoidenkin mielipiteitä. Se on perinteinen ja arvokas, hieno teatteritila. Silti kaikille bändeille se ei sovi jäykän teatterimaisuutensa vuoksi. (Mielestäni se sopii vain hyvin harvoille.) Ikosen musiikille se sopi kohtalaisen hyvin, koska hänen biisinsä ovat kuin pieniä, teatraalisiakin tarinoita, kuin otteita musikaaleista.

Silti kuuntelisin mieluiten tätäkin bändiä G Livelabissa Helsingin Punavuoressa. Se on soundeiltaan aivan ylivertainen paikka. (Ikosen julkistuksessa tosin oli yleisöä niin paljon, ettei se porukka olisi mahtunut G Livelabiin. Mutta ottaisiko Merimaa heidät joskus Tavastialle?) Jotain outoa oli siinä, ettei bändi tuntunut koko ajan kuulostavan hyvältä. Ainahan miksaajaa pitää neuvoa, ja Ikosen keikalla olisin nostanut laulua, kun taas puhaltimet ja piano tulivat hurjasti läpi. Bassoa ja rumpujakaan ei erottanut hyvin. 

* * *

Annetaan kunniaa sanataiteesta:

Olin ensimmäinen iho jota vasten lepäsit

Niin lahjomaton katse, jolla mua syleilit

Joka teoskokonaisuudessa on aina jotain liikuttavaa ja kohta, jossa yleisö pyyhkii onnen kyyneliä. Ikosella se on Syli-biisi. Hänen lapsensa on ilmeisesti vielä pikkuinen, mutta äiti ennakoi mitä on tulossa:

Joku päivä ehkä huudat ”et mua tunne vähänkään!”

Olen hiljaa silloin, mutta tuhat sanaa jätän sisimpään

Hyvin sanottu. Vaan rohkenen epäillä sitä hiljaa olemista.

* * * 

Aili Ikonen, laulu, viulu, Janne Toivonen, trumpetti ja flyygelitorvi, William Suvanne, saksofonit, huilu ja klarinetti, Tuomas J. Turunen, piano, Mikko Pellinen, kontrabasso, Mikko Arlin, rummut ja lyömäsoittimet, Maija Linkola, viulu, Laura Airola, viulu, Rémi Moingeon, alttoviulu, Riikka Lampinen, sello. 2017, Groovy Records

Kiitos Kissoista, Tampereen Teatteri!

He syntyvät sokeina. Näkevät pimeässä. Lopulta he valloittavat tähtitaivaan.

Lontoon kujat. Täysikuu nousee. Kissat kerääntyvät yhteen.

Tämä yö on poikkeuksellisen tärkeä, sillä jellikkikissat – kissojen eliitti, tietävät he – valitsevat joukostaan hänet, joka saa henkiä enemmän kuin yhdeksän. Hänet, joka on nouseva tähtien joukkoon.

Kuin vaaleissa ikään, kissat aloittavat vimmatut esittelyt ja kampanjat. Toisin kuin tylsien ihmisten nykyajan hissipuheilla, kissat kertovat näyttävästi taidoistaan. Niitä ovat varastaminen, kovana, ovelana tyyppinä oleminen ja taikojen tekeminen. Tärkeintä tietenkin on osata jymäyttää ihmisiä.

Kun jyrisevä patriarkka, Vanha Deuteronomi – hän, joka on nähnyt jopa kuningatar Viktorian kruunajaiset! – saapuu estradille, viimeistään kaikki muistavat, että nyt on tosi kyseessä. Päätös on tehtävä, eikä se ole könkäinen. Kissa joka taivaspaikan saa, ansaitsee sen syystä.

Vaan kuka hän on? Sitä kissat kuiskivat toisilleen, ja sitä juniorikatsojatkin pohtivat musikaalin väliajalla.

* * *

Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin (s. 1948) Catsin ensi-ilta oli Lontoossa jo vuonna 1981. Musikaali oli muutamien vuosikymmenten ajan mielletty yhdysvaltalaiseksi taiteeksi niin että sen mekka olisi vain New Yorkin Broadwaylla, mutta lontoolaissyntyinen Lloyd Webber nousi maailman kuuluisimpien musikaalimaakareiden joukkoon. (Myöhemmin nousi Elton John.) Tämä oli upea saavutus, sillä vaikka Lontoo oli tietenkin teatterimaailman keskipiste, mutta ennen Webberiä engelsmannien osaaminen miellettiin shakespearelaiseksi puheteatteriksi tai erittäin paljon vähemmän jazzaavaksi kelttiläiseksi tanssahteluksi.

Juuri ennen Catsia Lloyd Webber oli säveltänyt ihme kyllä Argentiinaan sijoittuvan  Evitan, joka liittyy muutenkin kuin säveltäjänsä kautta Catsiin: Evitassa tähtiroolin lauloi Lontoon musikaalien superartisti Elaine Page, ja myös Catsin huippubiisi Memory oli hänelle kirjoitettu. Page levyttikin sen, ja se nousi soittolistoille myös Suomessa.

Catsistä seuraava Lloyd Webberin taideteos oli Starlight Express (1984), jossa näyttelijät liikkuvat rullaluistimilla esittäen junia. Luisteleviin ihmisjuniin verrattuna laulavat ja tanssivat kujakissat eivät ole hirveän omituisia.

Musikaalin lauluilla on puoli vuosisataa Lloyd Webberiä vanhemmat juuret. T. S. Eliot (1888–1965) kirjoitti hauskoja kissarunoja, joiden alkuperäinen nimi oli “Old Possum’s Book of Practical Cats”, eli vanhan vesirotan kertomukset käytännöllisistä kissoista. (T. S. Eliot oli saanut lempinimensä amerikkalaiselta runoilijalta Ezra Poundilta, mutta taisi olla irvailusta ylpeä – hän käytti “Old Possum” -nimimerkkiä myös kirjeenvaihdossaan.)

* * *

Jos voi suomalaisia teattereita arvostaa musikaaleissa tsemppaamisesta, Tampereen Teatteri on noussut tämän sesongin aikana korkealle. Cats on suurmusikaali, jonka laulut ovat monille ainakin 1980-luvun eläneille (eli teatterin maksukykyisimmälle perusyleisölle) tuttuja. Catsin ottaminen ohjelmistoon on valtava riskinotto. Jos sen tekisi huonosti, paha kello kilkattaisi. Mutta mikä olennaisinta, Cats on vaativa ja työläs, koska sen näyttelijät joutuvat aikamoiselle koetukselle: kaikkien on osattava laulaa, näytellä ja tanssia –  ja samalla olla kissaeläin, tuo evoluution tuottama mitä ylväin, kaunein ja arvoituksellisin olento. Kissa, jonka ihminen luulee kesyttäneensä, mutta joka on kuin onkin tehnyt ihmisestä orjansa.

Kun koko show tapahtuu bändin säestyksellä, tulkiten musiikkia, jossa tyylilajit, sävellajit ja biitti vaihtelevat kappaleesta toiseen. Mikä hurjinta, sävellajia vaihdetaan jopa kappaleen keskellä. Yksikään laulu ei ole samanlainen, ja jopa Catsin kantava, naukuva aloitusteema on sekä bändille, että laulajille hankala. Siitä otetaan kiinni alussa kissojen reipas yhteislaulu, ja myöhemmin se säestää kuin varkain hitaampia teemoja kohti huipennusta. Liian hengästyttävää ei saa tietenkään olla, mutta musiikki rullaa, ja bändi tekee työtä ja estradin artistit näkevät monitoreista jotenkin missä mennään.

* * *

Tampereen teatterin Cats onnistui erinomaisesti.

Junakissa (ei, tämä ei voinut vielä ennakoida Starlight Expressiä) saa koko tiimin yhdeksi isoksi raiteiden hirmuksi.

Lontoon klubien ahne ja itsensä korottava hienostelija naurattaa yleisöä – ja laulaa upeasti.

Aivan mahtava showstopperi on teatterikissa Gus, joka vielä muistaa, miten aikoinaan oltiin merirosvoja upeassa jännitysnäytelmässä, jossa Thamesilla päivystävän piraatin hallinnon tuhosivat itämaiset (siamilaiset!) kissakätyrit! Briljantisti se muistuttaa miten britti-imperiumin historia on aina läsnä.

Voima oli katsomassa esityksen, jossa Grizabellana esiintyi Irina Milan. Liikuttavaa, miten yleisö pidätti henkeään kun köyhä ja yksinäinen hylkiö, Grizabella raahusti näyttämölle. Milan lauloi asiaankuuluvan hengästyneesti, vanhan kissan taakka painoi. Teutaroivat viriilit kissat halveksuvat viemäreissä metsästävää vanhaa narttua, jolla ei enää ole juuri mitään antaa maailmalle. Hänelle sähistiin, näytettiin kynsiä! Ehkä hän oli muista jopa pelottava: muistutus siitä, mihin kuka tahansa voisi vajota.

Ainoa miinus esityksestä tarpeettomalle rottahahmolle. Rotta toki näytteli hienosti ja yritti tanssia taitavasti – castatkaa hyvin taitava rottanäyttelijä kissaksi, kun tulee uusi esityskausi! Tuntui, kuin musikaalia rakennettaessa Tampereen Teatterissa ei olisi uskottu yleisön innostuvan ilman, että mukaan ängetään kesäteatterin kreisiä farssia. Catsin samastumiskohteen ei pitäisi olla hän, eikä tämä viesti ole oikea. (Alkusoitossa kissojen silmät. Ei muita. Piste.) Rotta heikensi pahasti kissarunojen ydintä, sitä olennaista, kauniista sanomaa, jota kissarunot jo ovat, ja mitä parodiaan tulee, arvokkuutta kaikin tavoin tavoittelevat ylväät katit parodioivat itse itseään. Siihen soppaan ulkopuolinen komedia tuo mitään lisää, vaan vie fokusta muualle.

Tarinassa on keskityttävä siihen, kuka saa enemmän kuin kaikille kuuluvat yhdeksän henkeä, ja miksi? Monet sitä tavoittelevat. Useat jo luulevat kuuluvansa siihen. Eli eliitiin, vaan se eliitti on yllättävän hauras. Ja välillä tulee hetki, jolloin on pakko ymmärtää mikä on tärkeää.

Paras voi olla hän, joka kuun noususta toiseen muistaa mitä onnellisuus on – ja osaa kertoa sen muillekin.

* * *

Webberistä on vielä kerrottava hillitön kissa-anekdootti: Viime vuosikymmenellä, kun artisti oli kirjoittamassa jatkoa Oopperan kummitukseen, ja työ oli melkein valmis, hänen kissansa hyppäsi sähköpianon (ja sävellystietokoneen) päälle ja pyyhki koko työn pois – Webber ei ilmeisesti osannut tallentaa työtä.

Kissa teki sen varmaan tieten tahtoen. Hän oli jellikki.

Musiikki Andrew Lloyd Webber, teksti T. S. Eliot, suomennos Jukka Virtanen. Ohjaus Georg Malvius, musiikin johto Martin Segerstråle, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, koreografi Adrienne Åbjörn, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta sekä maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström.

Vanha Deuteronomi saapuu:

CATS (8)

Merta ja jäätä vahvempi nainen, Myrskyluodon Maija

Tarina alkaa niin kuin suurmusikaalin pitääkin, valtavilla kuorokohtauksilla. Ne esittelevät Ahvenanmaan Simskälan kylän 1800-luvun puolivälissä.

Simskälalaiset odottavat kalastajia palaaviksi hyisen kylmältä mereltä. Pienten lyhtyjen valot ovat elämänlankoja. Jos eivät merimiehet löydä rantaan, kuolema korjaa heidät nopeasti. Alku on hyvin oopperamainen, kun draama etenee laulun kautta.

Tällä kertaa kalastajat eivät löytäneet perille. Jo teoksen alussa joudutaan valmistelemaan hautajaisia, koska eksyneet olivat jäätyneet veneeseensä.

Vaan pian koittaa ilon aika: Vestergårdin perheen Maija päätetään naittaa Janne Eerikinpojalle, joten luvassa ovat häät! Isien sopiessa avioliitosta on myös mietittävä mihin nuoret voisivat torppansa rakentaa. Jannen isä tietää: Myrskyluodolle.

Lasse Mårtensonin (1934–2016) säveltämä legendaarinen teemakappale välkähtää jo alun potpurissa – mutta sitä ei vielä kuulla kokonaan. Tietysti sen aika on koittava suuressa loppunousussa.

* * *

Maijalle puolisoksi määrätty Janne on kunnollinen ja kiltti mies, eikä nuorenparin yhteiselon alku vaikuta karmealta, vaikka heidät eristetäänkin karulle saarelle kauas sukulaisista ja ystävistä. Ja onhan Maijalla pian seuraakin, omia lapsia.

Saariston naisten elämää säätelevät – lähes yhtä paljon kuin vuodenaikojen vaihtelu – miehiset hierarkiat. Aluksi on kunnioitettava ja toteltava isää, sitten myös aviomiestään ja kaiken aikaa pappia. Ällistyttävää kyllä, lapsionnikaan ei ole pelkkä siunaus, vaan naisen likaiseksi tekevä kirous.

Työtä on tehtävä, sillä ilman silakkaa ja viljaa ei saada ostettua mausteita eikä hienompien vaatteiden puuvillaa, saati pääsylippua sivistyksen ylemmille portaille: kirjoja.

Aivan kuin ei köyhyydessä, elämän karuudessa ja myllertävissä luonnonvoimissa olisi tarpeeksi vastusta, kaukaiset herrat sotkettuaan maailmanpolitiikkaa sekoittavat ahvenanmaalaistenkin elämää: Krimin sota on laajentunut Itämerelle, ja engelsmannit hyökkäävät pohjoisiin satamiin. Kauppa Tukholman, Ahvenanmaan, Turun ja Helsingin välillä häiriintyy pahasti. Ja kaiken keskellä jotkut hölmöläiset polttavat Turun.

  * * * 

Saaristolaisten kokoontuessa juhliin on helppo ymmärtää miten hopeakylkiset silakat tuovat lupauksen hetkeksi helpommasta arjesta. Iloisissa silakkatalkoissa onkin teoksen svengaavin koreografia, kun kyläläiset nostavat ja perkaavat kalaa hihat heiluen.

Tummia pilviä kasautuu, eikä Maijan elämä olekaan auvoista. Katsomossa on jo kaivettu nenäliinat esiin balladeissa, joissa Janne ja Maija tunnustavat toisilleen haaveilleensa toisistaan jo ennen häitä, mutta suurimmat tunnekuohut koetaan, kun Maijan pieni poika laulaa miten äiti ilahtuu, kun pikkuinen tuo tälle simpukan.

Poika ei enää palaa simpukkaretkeltään.

Lapsensa menettävänä äitinä Laura Alajääski pääsee revittämään kunnolla epätoivoaan, ja oopperatähden tapaan hänen laaja äänialansa riittää upeaan soolonumeroon.

Ja niitä riittää, sillä lapsi ei ole Maijan ainoa menetys.

Maijan laulut ovat hienosti ohjattu, sillä hän ei itke hiljaa, vaan menetykset nostavat hänen äänensä voimakkuutta. Maija ei alistu uhriksi.

* * *

Myrskyluodon Maijan lavastus on pelkistettyä, mutta tunnelmaan sopivaa. Kömpelösti ommellut pilvikankaat ja kaksiulotteiset maalaistalojen julkisivut näyttivät alussa olevan kuin koulun näytelmästä, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin niihin tottuu. Kangaslavasteiden paikat ja saumat kertovat köyhyydestä, ahkeruudesta ja liikuttavasti myös viattomuudesta.

Näille ihmisille ei mitään anneta valmiina, vaan kaikki on itse tehtävä.

Keveiden lavasteiden etuja ovat myös nopeat vaihdot kohtauksesta toiseen: näkymä muuttuu vilauksessa merestä jääksi, kylästä kalliosaareksi.

Eikä visuaalista ilmettä tuo vain lavastus, vaan myös tanssiryhmä. Siniset meren henget ovat kertojia, keppien päässä heiluvat kankaat merilintuja. Näyttämön yksinkertainen ilme keskittää katsojan huomion teoksen tärkeimpään elementtiin, musiikkiin. Maijan lempipaikka Högberg, jossa hän tähystää merelle, on puinen koroke, mutta musiikki takaa että korkeuksissa kyllä ollaan.

* * *

Anni Blomqvistin (1909–1990) kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään vauhdikkaasti etenevää runsaan henkilögallerian tarinaa. Esimerkiksi puheet vuoroin kirkosta, vuoroin kummituksista kuuluivat keskeisesti ahvenanmaalaiseen perinteeseen: ankaran kristinuskon rinnalla elettiin henkimaailman keskellä.

Loppupuolella näyttämön valloittava punainen zombiekuoro oli hyvin ällistyttävä elämys, kirjan kertaamisesta huolimatta.

Onneksi tunteikkaasta tarinasta on jätetty pois maaseudun näennäisen yksinkertaisista ihmisistä kertovien musikaalien pakkopulla, kesäteatterityyppinen kohellushuumori – lukuunottamatta henkimaailman kertojien huitomistanssia leipälapion kanssa.

Vain yksi hahmoista, Suutari-Pelle, on keskeisesti koominen. Se hänelle sallittakoon, sillä Pellen vaativat laulut esittää Kaupunginteatterin musikaaliensemblen paras artisti, Antti Timonen, jo muinoin esitetyn Tohtori Zivagon Strelnikov.

* * *

Myrskyluodon Maija on Helsingin Kaupunginteatterin megasatsaus paitsi Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi, myös siksi, että teatteri on päässyt palaamaan kuin uudeksi remontoituun taloonsa Helsingin Eläintarhantielle Hakaniemeen.

Toisin kuin väistötiloissa Linnanmäen Peacockissa, nyt koko musikaaliryhmä mahtuu tanssimaan ja laulamaan suurella näyttämöllä toisiinsa törmäilemättä. Maijan orkesterimontussa soittaa peräti 17 muusikkoa – kapellimestari Eeva Kontu kertoi Making of -videolla bändin olevan suurempi kuin koskaan aikaisemmin Kaupunginteatterin musikaalissa.

Suomi viettää juhlavuottaan kunnioittaen miehisiä sotasankareita erityisesti valkokankaalla. Kulttuurillisen balanssin takia on hienoa, että Kaupunginteatteri juhlistaa kansallista merkkipäivää naisten tarinalla, ja ankaran historiallisen realismin ohella teatterin taikamaailma onnistuu nostamaan esiin tänäkin päivänä tärkeitä aiheita. Myrskyluodon Maija kertoo yhteisön voimasta, empatiasta,  solidaarisuudesta, tasa-arvosta ja jopa pakolaisuudesta.
bb2915767e17bf13_800x800ar

 

Myrskyluodon Maija Helsingin Kaupunginteatterissa 27.2.2018 saakka.

Perustuu Anni Blomqvistin teoksiin.

Musiikki Lasse Mårtenson, sanoitukset Maija Vilkkumaa, sovitus Arttu Takalo, kapellimestari Eeva Kontu.

Dramatisointi Seppo Parkkinen, ohjaus Kari Rentola, lavastus Katariina Kirjavainen, puvustus Riitta Anttonen-Jalo, koreografia Jyrki karttunen, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Sakari Kiiski.

Rooleissa mm. Laura Alajääski, Aaro Wichman, Marjut Toivanen, Leenamari Urho, Tiina Peltonen, Eero Saarinen ja Antti Timonen.

Ihanan retroa meininkiä!

Ihanan retroa meininkiä!

Viides ilmansunta

Jiri Nikkinen & mm. Janne Haavisto (rummut), Timo Kämäräinen (kitara), Lauri Porra (basso)

☆☆☆☆




Ihanan retrosta, edelleen soittamisen arvoisesta Cliftersistä tuttu Jiri Nikkinen on tunteiden mies. “Luullut oon, että asioilla on tapana järjestyä”, hän laulaa. Stendarit, tai nyt kännyköidet stendari-appsit, nousevat ilmaan “Kun hetki mennyt on vasta tajuaa sen arvon” -biisissä, jota keikoilla epäilemättä tanssitaan hitaana.

 

Nikkisen biisit ovat täyteen riimitettyjä. Laulajana hän on luotettava. Kuuntelija jännittää, onko säkeet jaettu niin, ettei suomen kielen rytmityksessä tule hassuja painoja sanojen lopuille.

 

Riimeistäkin tulee Clifters mieleen. Bändin “Elekieli”-biisissä sanoittaja Jaana Rinne ja Nikkinen tekivät aikanaan upeaa yhteistyötä: “Jo Elviksen /lanteet ties sen /kuinka /se toimii /tadada dada dada dada, muistattehan.” Ihan näin taitavia kuvioita ei Viides ilmansuunta -teoksessa ole, mutta voi sieltä nousta jotakin aikain saatossa.

 

Bändissä Timo Kämäräinen tarjoaa tanakkaa kitarameininkiä ja rummuissa mättää Janne Haavisto. Onpa mukana nykybasistien huippukin, Lauri Porra!

 

“Kaikesta muusta sä luopuisit” kuulostaa hyvin tutun oloiselta suomipopilta. Kuten jazzin sarallakin on muotia, myös iskelmämusiikki katsoo taaksepäin.

 

Eikä siinä ole mitään pahaa, kun sen tekee hyvin, niinkuin Nikkinen.

 

Nykyään Nikkisellä on myös The Beatles Tribute Band  (kuva alla). Kiirettä pitää retroilussakin.

 

Bandilogo_JPG

Isänmurha ja rakkaudentunnustus

Poika puhalsi Pekka Pohjolan klassikoihin uutta elämää.

Trumpetisti Verneri Pohjola on tehnyt levyn isänsä, jazz- ja progelegenda Pekka Pohjolan (1952–2008) musiikista. Tällaista voisi pitää jopa liian kunnianhimoisena projektina, koska isä-Pohjolaa ahkerasti kuunnelleet musadiggarit ovat ainakin mielestään keskivertoa asiantuntevampia rockpoliiseja.

Pekka Pohjola oli basisti, joka muutti bändin taustakomppitukijalan jopa soolosoittimeksi, jenkkilegendan ­Jaco Pastoriuksen malliin.

Verneri Pohjola on trumpetisti, joka on jo tehnyt useamman oman levyn hyvin omanlaisellaan, isäänsä abstraktimmalla ja rennommalla tyylillä.

Oli aika rohkeata astua isän suuriin saappaisiin. Eikö pelottanut?

”Se tapahtui pikkuisen kuin varkain. En mä ollut hautonut sitä pitkään”, vastaa Verneri Pohjola.

Onko Pekka-nimisen levyn tekeminen isänmurha?

”Kyllä se sana kuvaa sitä aika hyvin”, harkitsee Pohjola. ”Halusin kuitenkin kunnioittaa sitä musaa enkä vain legendaa. Ja tuli tunne, että sitä täytyi muokata.”

Muokkausta poika-Pohjola totisesti tekikin. Levy on paljon sähköisempää mättöä, ei niin rauhallisen melodista kuin isä-Pohjolan.

”Se tuntui ensin niin jäykältä”, kommentoi Pohjola isänsä tyyliä. ”Pekan musa on just sellaista kuin se on. Mutta sitten tajusin, että mä olen hyvinkin väärässä. Mitä kauemmas edettiin, sitä enemmän aloin kunnioittaa niitä sävellyksiä ja samalla tehdä omia juttuja. Lopulta siitä tuli sekä isänmurha että rakkaudentunnustus isälle.”

Musiikkia ei kukaan voi omistaa, ja jotta Pekka Pohjolan sävellykset saisivat uutta yleisöä, tämä levy on tervetullut pläjäys jo ukkoutuneeseen progeskeneen.

Levyn tekeminen alkoi Verneri Pohjolan taiteellisesta kriisistä. Hän avaa Pekan alkuaikoja: ”Viime syksynä mulla oli loppuunpalamisen hetki. Mun oli pakko pitää taukoa, ja mä peruin töitä. Sitten tuli vahva halu tehdä tämä. Halusin tehdä välillä jotain, johon saisin rokimpia soundeja. Enkä oikein löytänyt omista bändijutuista mitään siihen.”

Pekan aloittava The Dragon of Kätkä­vaara – isällä Kätkävaaran lohikäärme – on hurjempaa rockmättöä kuin isällä koskaan. Levyn edetessä kuullaan tuttuja kaikuja klassikoista, mutta Verneri Pohjolan uusi bändi nostaa biisit ihan eri sfääreihin. Sehän ei tietenkään uusia kuulijoita haittaa.

Verneri Pohjola kuuluu uuteen, nykyään varsinkin pääkaupunkiseudulla sangen muodikkaaseen jazzsukupolveen, jonka musiikki kerää runsaasti keikkayleisöä.

Koko bändi toimii oikein hyvin, mutta Verneri Pohjolan rooli on ­ehdottomasti keskeisin ja kuuluvin. Hän ei pidättele itseään vaan improvisoi ja nousee lentoon joka biisissä hänelle tunnusomaisin sähköisin soundein.

Vielä muutama vuosi sitten Pekka Pohjolan bändi soitti hovipaikassaan Tavastialla tarkkaan Pohjolan sovitusten mukaan, vaikka Pohjola oli edesmennyt lähes kymmenen vuotta aiemmin.

Eikö maestro sallinut bändilleen vapauksia? Pekka Pohjolan bändissä soittanut pianisti Seppo Kantonen vastaa:

”Pekka oli hyvin tarkka näistä asioista.”

”Kappaleet opeteltiin kädestä pi­täen niin, että Pekka näytti bändille, miten niiden pitää mennä. Hän näytti jopa, miten soinnut purkautuvat. Kyllä mä joskus yritin että ’voisko tähän tulla tällainen?’, mutta hän vastasi, että ’ei mee noin’.”

Verneri Pohjola on kuullut isänsä biisejä paitsi levyltä myös keikoilla.

”Mutta kyllä isä soitti mulle aina keskeneräisiäkin juttuja. Ihan niin kuin taiteilija soittaa toiselle ja kysyy että ’onks tää hyvä?’”

Biisien valikoimiseen oli selvä metodi.

”Kyllä mä valitsin tähän juuri mun suosikkini. 1990-luvulta ne ovat Benjamin ja Innocent Questions.”

Ne ovat alun perin Pekka Pohjolan Changing Waters -levyltä (1992). Kantonen vahvistaa, että ’Innocent Questions’ kuului isänkin suosikkeihin.

Pohjola mainitsee lopuksi vielä ­Pekalle päätyneen suosikkibiisinsä, jonka isä-Pekka levytti, kun Verneri oli vasta kolmevuotias:

”Ja tietysti Kätkävaaran lohikäärme! Mun poika on tykännyt lohikäärmeistä ja miettinyt kovasti ukkia, kun ei koskaan ehtinyt sitä tapaamaan.”

Verneri Pohjola

Pekka

Edition Records 2017

Demokratian pokerinaama

Kansanedustaja Sanna Marin on demareiden uusi toivo.

Kuvat Velda Parkkinen

Tampereen kuuma peruna viime talvena oli raitiotie. Kaupunginvaltuuston kokouksesta tuli jopa Helsingin valtuuston unohtumattoman kasvisruokadebatin veroinen sosiaalisen median hitti.

Yksi tamperelaisvaltuutettu huolestui siitä, tekevätkö ihmiset itsemurhia hyppäämällä ratikan alle, ja toinen kyseli, näkyykö Kalevan ABC-huoltamo raitiotien jälkeen kartoissa. Erään mielestä ratikka on mahdoton väline, koska talvella se jumittuu ylämäessä lumihankeen ja ihmiset vaarantavat henkensä rämpiessään jalkakäytävälle turvaan. Omituisimmassa puheenvuorossa kerrottiin Wall Streetin härkäpatsaasta, jonka ”palleja koskettelemalla” voi ansaita onnettarelta miljardeja.

Valtuuston puheenjohtajaksi nuori, 31-vuotias Sanna Marin (Sd.) näyttäytyi tässä kontekstissa jämäkkänä johtajana – raitiovaunua vastustaneet poliitikot tulivat tehneeksi Marinille palveluksen. Marinin uskomaton pokerinaama teki tästä some-tähden.

Toukokuussa 2017 laki hallintarekisteristä on mennyt eduskunnassa läpi.

Voiman haastatteluun kiirehtii pettynyt kansanedustaja.

”Uskomatonta! Rikkaat ja valtaapitävät voivat piilottaa omistuksiaan kenenkään estämättä”, Marin puuskahtaa.

Mennään kohta tulonjaon epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta puhutaan ensin valtuustosta. Marin valittiin Tampereen kaupunginvaltuutetuksi vuonna 2009. Tänä vuonna hän uusi valtuustopaikkansa 5 783 äänellä Tampereen ykkösenä.

Kesäkuussa Tampereen uusi valtuusto järjestäytyy ja valitsee puheenjohtajan. Marin ei enää aio asettua ehdolle.

Onko valtuuston puheenjohtaminen ollut sellaista kuin odotit?

”Olin edellisen kauden varavaltuutettuna ja kaupunginhallituksen varajäsenenä. Myös koulutustaustani takia kunnallinen hallinto ja päätöksenteko olivat entuudestaan tuttuja”, Marin muistelee.

”Mutta ensimmäisenä puheenjohtajavuonna tehtävät veivät hirveästi aikaa. Koko ajan oli kokouksia, tapaamisia, emännöintiä, iltakouluja ja asukasiltoja.”

Miten saat pidettyä valtuutetut kurissa?

”Minua kunnioitetaan puheenjohtajana. Pitkässä kokouk­sessa käyn illalla kahvilla ja varapuheenjohtaja ottaa nuijan. Yleensä jonkin ajan päästä minua pyydetään takaisin: ’Sanna, voitko tulla, kun salissa on niin kauhea härdelli päällä’”, kertoo Marin ilmeisen iloisena, mutta vakavoituu saman tien.

”Puheenjohtajan tehtävä ei ole olla tähti, vaan valtuusto on valtuutettujen ja demokraattisen päätöksenteon areena.”

Jos äänestäminen ei houkuttele tai jos kansa äänestää väärin, puhutaan demokratian tai puolueiden kriisistä. Onko sellaista?

”En ole varma. On muitakin tapoja vaikuttaa demokraattisesti kuin puoluepolitiikka. On edustuksellisen demokratian väyliä ja suoraa vaikuttamista, kuten kansalaisaloitteet, mielenilmaukset ja muu kansalaisvaikuttaminen. Kansalaisaloite tosin toimii edustuksellisen demokratian rakenteiden puitteissa, mutta antaa agendan asettamisen ihmisille itselleen”, Marin luennoi innostuen aiheesta.

”Toivoisin, että olisi enemmän tilaa ja välineitä muuhunkin kuin edustukselliseen demokratiaan. Ainakin kunnallisella tasolla suoralle vaikuttamiselle ja osallistumiselle on tarvetta.”

Ohittaisiko suora malli puolueet ja virkamiehet?

”Ei pääsääntöisesti. Kunnat koordinoisivat toimintaa. Esimerkiksi ’Kontulan äidit’ voisivat hakea taloudellista tukea vaikka jonkin tapahtuman järjestämiseen tai alueensa kehittämiseen. Ja kunnissa on jo erilaisia malleja.”

Marin herkeää haaveelliseksi: ”Jos ihmiset kokevat, että he voivat osallistua, he haluavat osallistua myös edustukselliseen demokratiaan ja äänestää vaaleissa. Nyt äänestysprosentti ei ole kauhean korkea.”

Tämän kevään kuntavaaleissa alle 60 prosenttia ääni­oikeutetuista äänesti. Se on kaukana vuosien 1976 ja 1980 yli 78 prosentin lukemista.

Entä suora vaikuttaminen kansalaistottelemattomuuden keinoin? Nykyinen oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) on sanonut vastustavansa sitä.

”Se on hirveän konservatiivinen näkemys. Historiasta nähdään, ettei laista voi aina lukea, mikä on oikein tai väärin.”

Marin miettii esimerkkiä vääränlaisesta laista.

”Suomen lainsäädännössä on monia ongelmia ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Esimerkkinä tästä on lisääntymiskyvyttömyyttä vaativa translaki. Myös itänaapurista löytyy esimerkkejä irvokkaasta lainsäädännöstä kuten homopropagandalaki.”

Marin on kertonut julkisesti haastatteluissa olevansa sateenkaariperheen lapsi, eli hänellä on ollut vanhempina äiti ja hänen naisystävänsä.”

Venäjän homopropagandalain vastustamiseen Marin on perehtynyt aktivistinakin.

Hän oli vuonna 2012 korkeakouluharjoittelijana Suomen Amnestyssä. Se on profiloitunut myös seksuaali­vähemmistöjen oikeuksia puolustavana ihmisoikeusjärjestönä, ja Marin osallistui siellä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ihmiskauppaa vastustavan Joku raja -kampanjan organisointiin.

sannamarin2
”Joskus on näyttänyt siltä, että halutaan vain valtaa vallan vuoksi, mutta arvoista ei voi aina livetä.”

Marinilla ei ole puoluepoliittista perhetaustaa. Hän liittyi demarinuoriin vuonna 2006. ”Tein valinnan vihreiden, vasemmistoliiton ja SDP:n välillä. Vihreät karsiutuivat ensimmäisenä talouspoliittisten linjaustensa takia, jotka olivat mitä sattuu. Sosialidemokraateilla ja vasemmistoliitolla on hyvin samankaltainen arvopohja, mutta SDP:llä on syvään rakennettu ajattelu siitä, miten ajetaan omia tavoitteita käytännön uudistuksiksi ja yhteistyössä muiden puolueiden kanssa. Arvostin pragmaattisuuden kirkasotsaisuuden edelle. ”

Marinin mukaan SDP:n uudistusten myötä on rakennettu hyvinvointivaltio. ”Mulla ei olisi ollut vähävaraisen taustani vuoksi mitään mahdollisuuksia ilman sitä.”

Hehkutuksen jälkeen Marin kritisoi omiaan.

”Meillä ei pohdita tarpeeksi, miksi tätä tehdään. Joskus on näyttänyt siltä, että halutaan vain valtaa vallan vuoksi, mutta arvoista ei voi aina livetä.”

Milloin näin on käynyt?

Paavo Lipposen ajoista lähtien ja sen jälkeen. Emme me ole aina tehneet sellaista politiikkaa, josta näkisi hyvinvointivaltion punaisen langan. Tämä on yksi syy perussuomalaisten nousulle. Näytti, että vanhat puolueet puolustavat järjestelmää eivätkä ihmistä.”

Puolustavatko perussuomalaiset ihmistä?

”Se on populistinen liike. Eivät he ole pystyneet vastaamaan antamiinsa lupauksiin ja ovat hallitusvastuussa olleet kaikkea muuta kuin pienen ihmisen asialla.”

Jos Marin johtaisi tätä maata, hän uudistaisi sosiaaliturvajärjestelmän, mutta ei sillä tavalla kuin tämä hallitus sen tekee. ”Työttömien asemaa ei saisi vaikeuttaa”, hän painottaa.

Perustulo on Marinin mielestä ajatuksena kaunis: ”Ihmiset voisivat suunnitella tulevaisuuttaan ja tehdä esimerkiksi pirstaleisia töitä luottaen, että raha tulee. Mutta jos perustulo olisi matala, tarvittaisiin sen lisäksi muuta sosiaaliturvaa, eikä kyseessä olisi enää perustulo. Jos se taas olisi korkea, en ole ollenkaan varma, löytyisikö ihmisiltä veronmaksuhalukkuutta kalliin perustulon rahoittamiseksi.”

Toisaalta ja toisaalta. Hyvin poliitikkomaista.

”Verotusta pitää uudistaa. Nyt se on valtavan repaleinen järjestelmä. Pitää myös miettiä, miten verotetaan finanssimarkkinoita ja yrityksiä, jotta hyvinvointivaltion rahoitus voidaan turvata työelämän muuttuessa. Ja nämähän eivät ole vain kansallisia kysymyksiä.”

Haluatko presidentiksi?

”Voi herraisä!”, Marin parahtaa ja väittää nykyisessä politikoimisessaan olevan tarpeeksi vastuuta, vaikka jatkaakin: ”Varmasti pyrin vastuullisiin tehtäviin. Mutta presidentti-instituutio on aikansa elänyt.”

Marin ei tunnusta ihailevansa ketään poliitikkoa, eikä harrasta poliitikkojen elämäkertojen lukemista, mutta suostuu kuitenkin pohtimaan tätä.

”Ehkä ihailen joitain naispoliitikkoja, jotka ovat edistäneet ihmisoikeusasioita, kuten Tarja Halosta. Myös Eva Biaudet voisi olla sellainen. Vaikka en voisi kuvitella äänestäväni RKP:tä.”

Edetään Kovemmille kierroksille, koko maapallon ongelmiin.

”Ilmastokysymys ja luonnonvarojen riittävyys ovat tärkeitä”, sanoo Marin. ”Yhteiskuntien on toimeenpantava Pariisin ilmastosopimus, ja fossiilisista polttoaineista pitää siirtyä pois kohtuullisen nopeallakin aikataululla.”

Vuonna 2015 Pariisissa laadittiin lähes koko maailmaa sitouttava sopimus, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen rajoitetaan alle kahteen celsius­asteeseen.

Marin kannattaa uusiutuvien energialähteiden käyttämistä.

”Ja se vaatii investointeja, ja ne taas vaativat rahaa. Turve ei ole uusiutuva, ei vaikka Kepu niin väittääkin. Ovathan öljy ja timantitkin uusiutuvia, jos tarpeeksi kauan odotetaan.”

Moni ilmaston lämpenemisestä huolestunut tarjoaa vaihtoehdoksi ydinvoimaa.

”Ydinvoimainvestoinnit ovat järjettömän kalliita, ja uusiutuvat polkevat energian hintaa alaspäin. Myös eettiset näkökohdat ovat ydinvoimaa vastaan. Mikä oikeus meillä on jättää tuleville sukupolville perinnöksi ydinjätteitä?” pohtii Marin.

Pystyykö ilmastonmuutokseen vaikuttamaan valtioiden välisillä sopimuksilla, jos päästöjen suursyylliset, monikansalliset yritykset, ovat paljon suurempia kuin monet valtiot?

”Pystyy. Jos me vain haluamme. Politiikalla voidaan tehdä ihan mitä vain. Vaikka sulkea veroparatiisit, jos tahtoa on.”, vastaa Marin napakasti ja luisuu päivänpolitiikkaan.

”Siksi äänestimme hallintarekisterilakia vastaan. Ettei ainakaan helpotettaisi talousrikollisuutta ja veronkiertoa. Kyllähän heillä, joilla on paljon omaisuutta, on paljon valtaa. Siksi on tärkeää, että omistukset ja sidonnaisuudet ovat julkisia.”

Marin viittaa brittiläisen Oxfam-järjestön raporttiin, joka varoittaa vaurauden epätasaisesta jakautumisesta: ”Musta on aivan järkyttävää, että vain kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhempi puolisko.”

Sanna Marin

s. 1985 Helsingissä

Koulutukseltaan hallintotieteiden kandidaatti ja pian maisteri. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa kunta- ja aluejohtamista, sivuaineina hallinto- ja oikeustieteitä.

Kansanedustaja vuodesta 2015, valittu Pirkanmaan vaalipiiristä. Sosialidemokraattisen puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja.

Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen ja puheenjohtaja 2013-2017. (Hän oli varajäsen 2009-2012.)

Harrastaa ulkoilua ja elokuvissa käymistä. Katsoo mieluiten toimintaelokuvia.

Valovoimaista demokratiaa

Maunulan maamerkki vetää paljon kävijöitä.

Jos erehtyy ennen ensivisiittiään vilkaisemaan netistä Maunula-talon demokraattista toimintamallia, voi pelästyä.

Havainnekuvissa ”johto­tiimistä”, ”neuvottelukunnasta”, ”osallistavasta budjetoinnista”, ”tilaisuuksista ja tapaamisista” ja tietenkin ”asukkaista ja käyttäjistä” vilisee nuolia suuntaan ja toiseenkin.

Virkamiehet ja tutkijat ovat uhranneet tähän aikaa ja ajatuksia, mutta kaavio näyttää yhtä innostavalta kuin sote-uudistusta tai Syyrian sotaa selittelevät väkkyrät. Onneksi talon arki on hauskempi.

Vähän päälle parituhatneliöinen kirjaston, nuorisotalon ja työväenopiston yhteenliittymä Maunula-talo on muutaman kuukauden toimittuaan saanut paljon asiakkaita.

Kirjasto on alati täynnä lukijoita ja lainaajia. Pingispöydällä pallo saa kyytiä, ja nyrkkeilysäkki heiluu iskujen keskellä. Sekä livenä soitettu musiikki että leffojen ääniraidat lisäävät kakofoniaa.

Kävijöiden ikähaitari on erittäin laaja. Varsinkin aamupäivisin käytäville on parkkeerattu rivistö lastenvaunuja. Seniorikansalaisia paikalla on aamusta iltaan.

Yläkerran tasanteella on pieni kahvila. Sitä pyörittävät työpajatoimintaan osallistuvat nuoret, ja sen vetäjät vaihtuvat muutaman kuukauden välein.

Samalla kun lähiseuduille, Pohjois-Helsingin Malmille ja Kannelmäkeen on rakennettu konserttipaikkoja ja työväenopiston etäpesäkkeitä, Maunula on ollut kaupunginosien väliinputoaja. Vielä muutama vuosi sitten paikalliset eivät kuvitelleet, että kaupunki vaivautuisi uhraamaan Maunulaan mitään kovin valo­voimaista.

Paikallisen valtaväylän Pakilantien toisella puolella oli pitkään Suursuon ostoskeskus, joka 1960-luvulla oli hohtavan valkoinen ja tyylikäs kulmakunnan vetonaula. Helsinkiläisten ostareiden tyyliin siellä oli pieniä liikkeitä: ruokakauppoja, kioski ja jopa eläinkauppa. 1990-luvulla ostarin annettiin rappeutua muutaman rajun oloisen baarin asuttamaksi slummiksi. Lapsiperheet ja vanhukset kiersivät ostarin kaukaa.

Mutta nyt liikkeet ovat siirtyneet Maunula-talon yhteyteen. Jo viime syksynä puolivalmiissa talossa aukesivat S-market, Fidan kirppis ja ylikansallinen sämpyläbaariketju.

Sittemmin talosta on tullut suorastaan valovoimainenkin. Kuin Pakilantien varrelle laskeutunut avaruusalus, rakennus loistaa pystysuorin valopalkein.

Vaikka kirjaston ikkunat ovat koko seinän levyiset ja esittelevät valikoimaa kadulle asti, Maunula-talon älylliseen ytimeen tullaan sisään S-marketin aulasta peliautomaattien takaa. Aluksi se tuntui isolta miinukselta muuten hienolle arkki­tehtuurille.

Mutta kirjaston pääoven sijainti kassojen edessä kannustaa ruokaostoksilla käyviä tarttumaan kirjaankin. Ainakin kirjoittajan omalle jälkikasvulle suunnittelusta on ollut iloa. ”Mä menen vielä palauttamaan kirjoja”, hihkui 12-vuotias pakatessamme ruokaostoksia marketin puolella. ”Ei haittaa, vaikka kirjasto on enää neljä minuuttia auki. Mä ehdin vielä lainata lisää!”

Talon suunnitelleen arkkitehdin Mikko Summasen tunnetuin työ on Kampin kappeli. Maunula-talon maisemaikkunat olivat erityisesti paikallisten toive.

Paikallisia osallistavassa suunnitteluprosessissa käytettiin muovailuvahaa ja legoukkoja, ja välillä pelattiin roolipelejä, joissa asetuttiin erilaisten käyttäjien, kuten ”15-vuotiaan somalitaustaisen tytön tai maunulalais­mummon asemaan”.

Lanit ja lautapelisessiot ovat nuoremmille, aikuiskävijöille on dekkari­piiri. Ja onpa lähes naapurikaupunginosan eli Paloheinän kuuluisuus, historioitsija Teemu Keskisarja käynyt kertomassa teoksistaan.

Joillain talon tähtiesiintyjillä on maunulalaisjuuret, kuten avajaisissa soittaneella pianisti Iiro Rantalalla. Hän työskenteli lapsuudessaan Urheilu-­Rantalassa, Maunulan legendaarisessa puodissa.

Ei-suomenkielisiä kävijöitä kannustetaan kirjaston järjestämään kielikahvilaan keskustelemaan ”Suomen ja maailman ilmiöistä”. Houkutukseksi kirjasto tarjoaa ilmaisen kahvin tai teen.

Toisiin tutustuminen voi edetä romanttisemmalle tasolle ”Aikuisten limudiskossa” Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta.

”Vilkasta on ollut”, kehuu Antti Sarpo, nuorisoasiainkeskuksen Maunulan toimipisteen johtaja.

”Kävijöitä on päivittäin 1 000–2 000, paljon enemmän kuin odotettiin. Kirjaston kävijämäärät ovat kolminkertaistuneet, ja nuorisotalollakin on enemmän kävijöitä kuin koskaan.”

Mikä on ollut yllättävintä?

”Kurssit täyttyvät niin vauhdikkaasti”, pohtii Sarpo. ”Tubetuskurssi tuli täyteen saman tien, kun ilmoittautuminen alkoi.”

Yläkerrassa on Helsingin työväenopiston tiloja pienissä huoneissa ja jopa 180-paikkainen konserttisali.

Maunula-talo pyrkii osallistamaan monin tavoin.

Talon yläkerran aulassa on pystypiano, johon oli kiinnitetty hauska kyltti: ”Soita, jos mielestäsi osaat.”

”Siksi talossa on kuultu paljon kaikenlaista livemusiikkia”, nauraa Sarpo. ”Me kyllä otimme sen lapun jo pois. Saa sitä soittaa ihan kaikki!”

Syksyllä elokuun lopussa Helsingissä vietetään Taiteiden yötä, ja silloin talo kokee uudet avajaiset: pihan puistoalue valmistuu. Sen omena­puulehtoon istutetaan kahdeksaa eri lajiketta.

Syksyllä Maunula-talo tekee myös suuren kulttuuriteon: Kino Maunula avautuu, eli talossa aletaan esittää myös elokuvia. Pohjoishelsinkiläisittäin elokuvakulttuurin vaaliminen on harvinaista. Eikä Maunulassa vain esitetä leffoja vaan myös keskustellaan niistä.

Koska Maunula-talo on Pohjois-Helsingin ruuhkaisten, poikittaisten jokeri­bussilinjojen ja etelä–pohjoissuuntaisten bussilinjojen risteys, talon ovat ottaneet omakseen muutkin kuin paikalliset. Pirkkolan urheilupuisto on sekin lähellä, joten uimarit, luistelijat ja futaajatkin löytävät tiensä kulttuurin äärelle.

”Sijainti on erinomainen. Meille tullaan muistakin kaupunginosista koulun jälkeen hengaamaan”, Sarpo ­toteaa tyytyväisenä.

Tanssiva nero

Dokumenttielokuva katsoo taiteen sisälle, mutta sulkee silmänsä politiikalta.

Tanssija kaatuu selälleen lattialle.

Koreografi ei ole tyytyväinen: ”Sen sijaan että menisit taaksepäin, anna sen vain tapahtua.” Tanssi­teatterin johtaja, koreografi Ohad Naharin kaatuu rojahtaen, ja tanssija yrittää tajuta mitä tapahtui. Miten tuottaa samanlainen näyttävä liike?

”Kun rentoutat lihaksesi, voit varoa päätäsi. Mutta niin, ettei näy, että varot päätäsi.”

Uudestaan. Paremmin. Uudestaan.

Israelilaista Naharinia pidetään yhtenä nykytanssin suurimmista neroista. Hänen teoksiaan esitetään suurilla, keskeisillä estradeilla ympäri maailmaa. Tanssijoiden keskuudessa hänen asemansa on jossain gurun ja jumalaisesti tanssivan yksisarvisen paikkeilla.

Dokumenttielokuva Mr. Gaga kertoo Naharista, hänen luovuudestaan ja tanssista. Mukana on hienoja ottoja – sekä joukkokohtauksia että sooloja – Naharinin teoksista.

Naharin vietti onnellista lapsuutta kibbutsilla. Elokuvassa näytetään iloisia naperoita juoksentelemassa alasti, ja Naharin kertoo tykänneensä tehdä asioita isossa porukassa.

Oudointa dokumentissa on tarina siitä, miten Naharin oppi tanssimaan. Hän innostui lajista autistisen pikkuveljensä takia: Mummo tanssi veljelle, joka sai tanssin kautta mummoon yhteyden. Kun mummo joutui onnettomuuteen, hän voinut enää tanssia, ja niin pikku-Ohad opetteli taidon, koska koki velvollisuudekseen saada veljeen samankaltaista yhteyttä.

Paitsi, että kaikki on satua!

Dokumentissa Naharin kertoo herkän tarinan, ja samalla näytetään vanhempien kuvaamia kaitafilmejä Naharinin lapsuudesta. Kun katsoja on sulatellut kertomusta, Naharin paljastaa, että hän keksi kaiken kyllästyt­tyään toimittajien loputtomiin ”miksi aloit tanssia” -kysymyksiin.

Hän on aina tanssinut, vaikka aloitti tanssiopinnot vasta parikymppisenä.

Kaikki kokoonpanot eivät ole ryhmätöitä rakastavan taiteilijan mieleen. Armeija on vastenmielinen joukko miehelle, joka koki väkivallan mielettömyyden Golanilla vuonna 1967 kuuden päivän sodassa.

Batsheva Dance Company, Naharinin tanssiryhmä, on Israelin sotapolitiikan takia joutunut boikottilistoille, mikä vaikeuttaa ryhmän vierailuja ulkomaille.

Kuitenkin Ohad Naharin on puhunut palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja jyrkästi miehitystä vastaan.

Olisi ollut kiinnostavaa laventaa näkökulmaa Israelin politiikkaan tämänkin dokkarin avulla, mutta ohjaaja Tomer Heymann halusi keskittyä Naharinin persoonaan ja taiteeseen.

Eräs lähes nykypolittinen anekdootti teoksessa vilahtaa: Batshevan piti olla Israelin 50-vuotisjuhlien pääesiintyjiä 1998, mutta maan johtajille olivat liikaa tanssijoiden esiintymisasut, pelkät kalsarit. Ryhmä ei ­suostunut pukeutumaan toisin, ja viime tingassa Naharin perui koko keikan.

Tomer Heymann:

Mr. Gaga

Ensi-ilta 28.4.

Postia rikkoutuneelta valokuvaajalta

Marta Zgierskan näyttely saa katsojan vapisemaan.

Ei heikkohermoisille.

Näyttely nostattaa pelkoa, muttei tee sitä räikein splatterin keinoin. Splatterin voisi helposti torjuakin, mutta nyt katsojan ajatukset kuoriutuvat hitaasti pinnan alta.

Pelko on ihan tervekin tunne kaikille heille, jotka tunnistavat oman kuolevaisuutensa, elämän haurauden ja kokevat alati huolta rakkaidensa hyvinvoinnista. Pienessä valokuvataiteen museon sivuhuoneessa armottoman voimakkaiden kuvien äärellä vain psykopaatti voisi pysyä täysin neutraalina.

”Selvisin vuonna 2013 hengissä vakavasta auto-onnettomuudesta. Lähellä kuolemaa todellisuus – johon sopeutuminen oli jo entuudestaan tuottanut minulle vaikeuksia – tuntui liukuvan sormieni lävitse. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan: leikkaukset, kuukausia kestäneet fyysiset rajoitukset, ero ja uudelleen puhjennut ahdistuneisuushäiriö, joka muuttui vain pahemmaksi.”

Näin kertoo puolalainen valokuva­taiteilija Marta Zgierska (s. 1987) Post-näyttelynsä taustoista esittelyteksteissä. Laajempaa ranskan- ja englanninkielistä tekstiä voi lukaista penkillä olevasta katalogista, muuten tulkinta jää katsojalle.

Näyttelyn nimi Post on puolaa ja tarkoittaa paastoa. Näyttelyn nimeä ei ole suomennettu, ja jos ei huomaa sanaa selittävää kylttiä ovensuussa, näyttely aukeaa – eikä ehkä ihan pieleenkään – englannin kielen paikkaa tarkoittavan post-sanan kautta, ja on lähellä siitä johdettua posture-sanaa eli ryhtiä.

Eräässä kuvassa Zgierska vertaa kehoa palapeliin, jossa muutama pala on irti paikaltaan, ja kuva on mennyt ryttyyn. Kuin ihminen, kokonaisuus on vajavainen, jos keskeinen osa on rikkoutunut.

Kokonaisuuden näyttävimpiä kuvia on nainen sikinsokin aseteltujen, kuin hänen ympärilleen lennähtäneiden ­tuolien keskellä. Alaston nainen tuo­lien vankina. Ja edelleen: nainen on tuolien tukema. Muuten hän romahtaisi, koska oma vaurioitunut keho ei kanna.

Kylmä hiki kohoaa otsalle tahrautunutta takkia katsoes­sa. Verta. Kuin todisteena rikoksesta – tai Zgierskan maailmassa onnettomuudesta.

Ehkä onnettomuus on universumin aiheuttama rikos, jonka epäoikeudenmukaisuuden seurauksena uhri joutuu rakentamaan identiteettiään (palapelin) pala kerrallaan.

Roskaisilta tupakantumpeilta näyttävä iso teos karjuu muistutusta kuolevaisuudesta. Lähempää katsoen huomaa, että kuvassa on hampaita. Ne muistuttavat hämäävän paljon tupakantumppeja, jotka vahva terveysvalistus on opettanut tulkitsemaan kuoleman lähettiläiksi. Hampaat ovat toisesta päästä tummentuneita, mätiä. Amalgaamipaikkoineen ne ovat rikkonaisia ja sairaita.

Koska Zgierskan elämää ravistellut järkyttävä tapahtuma oli nimenomaan auto-onnettomuus, kuutioksi rytätty auto on kuin sekä taiteilijan syytös peltistä tuhoajaansa kohtaan että ­Zgierskan väkevä kosto.

Marta Zgierska: Post

Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä 28.5. asti