isimes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Rohkea ja kunnianhimoinen Lento-musikaali kuvaa vahvasti tätä aikaa

Rohkea ja kunnianhimoinen Lento-musikaali kuvaa vahvasti tätä aikaa

Lento

Emilia Lehtinen & työryhmä (oppilaita ja opettajia)

Savoy-teatteri

☆☆☆☆☆




Pitkään ja huolellisesti monien tahojen kanssa rakennettu yhteinen operaatio, jossa tärkeänä mausteena kaikkien innostus, nostaa teoksen ylempiin ilmakehiin. Ilo ja tekemisen riemu kantavat korkealle, mutta olisi väärin sanoa, että Lennon pääarvo on vain tekijöiden oma hengen palo. Ilahtuneena voi todeta, että porukka on sangen taitavaa.

 

Pilaamatta juonta heille, joilla vielä on kallisarvoinen mahdollisuus nähdä Lento-spektaakkeli, paljastettakoon, että tarina kertoo sekä lapsen konkreettisten huolten ja ajatuskuvioiden että musiikin ja liikkeen välittämän symbolimaailman kautta tarinan, jossa ratkaisevinta on minuuden löytäminen.

 

Pieni Elli-tyttö elää aluksi lapsen maailmaa, mutta joutuu nousemaan aikuisten maailman tasolle ja – onneksi – vielä korkeammalle.

 

Ellin tuskallinen, mutta hillitontä, hellyttävää huumoria sisältävä ja jopa magiaa sykkivä matka opettaa myös aikuiset, sekä sen kaikkein kyynisimmän ihmisluokan eli teinit, ymmärtämään miten elämä on tässä ja nyt. Ja entä se maailman pelottavin, mutta samalla varmin asia: kuolema? Lento kyseenalaistaa sen pelkääkö lapsi kuolemaa ennen kuin aikuiset opettavat tämän vaikenemaan ja ehkä jopa häpeämään.

 

Biiseistä jotkut ovat tarttuvampia kuin toiset, mutta musiikillisesti Lento svengasi koko ajan ihan riittävästi. Erityispisteitä bändin ja laulaja-näyttelijöiden yhteistyölle. Hienoa, miten ammattimaisesti komppi alkaa soida dialogin vielä kulkiessa kohti seuraavaa musikaalinumeroa. Ja yhtä ammattimaisesti, kuin musiikkia ei vielä sillä hetkellä heidän maailmassaan kuuluisi, näyttelijät keskittyvät hoitamaan kohtausta hetkeen, jossa on aika ottaa stemmasta kiinni.

 

Erittäin oivaltavaa myös oli ottaa toisessa näytöksessä bändin jäseniä lavalle. He eivät myöskään olleet siinä kohtauksessa ”vain säestämässä” vaan rooleissa.  (Valitettavasti sellaista vain harvoin näemme aikuisten jättimäisissä laitosteatterimusikaaleissa, pienemmissä teatteriesityksissä kyllä.)

 

Aina on hienoa murtaa rakenteita ja keksiä uusia kuvioita, mutta joissakin konventioissa perinteisistä musikaaleista kannattaa ottaa mallia. Tässä pääbiisin melodian teeman rakentaminen oli juuri tällainen,  La La Landin malliin: teemaan kuuluu vihjata jo alkupuolella, palata hetkeksi isomman noston kautta, mutta tietenkin sen on oltava Grande Finale, jossa yleisö pyyhkii kyyneliä poskiltaan, ja tarina nousee lentoon.

 

Muutama laulaja saanee työtarjouksia esimerkiksi Kaupunginteatterilta, jos ei jo ole vierailuja tehnyt. Ensi-illassa tällaisiin kuului peruukkihahmoinen täti, taikavoro ja Ellin äiti. Päätösnäytöksessä Kaupunginteatterin kykyjenetsijän muistilista voi olla pitkä, kun ensemblen kokemus on karttunut.

 

Kallion lukiolaiset ovat tehneet Lento-musikaalin yhtenä Suomi 100 -juhlahankkeena. Kuten ensi-illassa rehtori Jari Aalto yleisöä hauskuttaen kertoi, kyseessä on ”ilmiö-oppiminen”, kun voimansa ovat yhdistäneet opettajien ja oppilaiden lisäksi myös muun muassa tekniikkaa ja maskeerausta opiskelevat Stadin ammattiopiston opiskelijat.

 

Ehkä mainittuun ”ilmiö-oppimiseen” kuuluu myös se anti-muinaisperuskoululainen oivallus, että jotkut ovat parempia stemmalaulajia kuin toiset, kun jotkut heittävät vahvan laulusoolon. Toisten ansio on karismaattinen läsnäolo ja tarinan ilmentäminen muin keinoin. Lennossa ilahduttikin myös, miten kaikki pystyivät tekemään vahvuutensa mukaan – kokonaisuus olisi kärsinyt, jos osuudet olisivat jaettu väärin.

 

Ainoa miinus ensi-illasta lankeaa yleisölle: muutaman erityisen hohdokkaan bändin jäsenen soolon jälkeen, katsomassani esityksessä ainakin pianon ja kitaran, kuuluisi myös taputtaa.

 

Lennosta lisää Kallion lukion sivuilla tässä.

Palavasilmäisiä muukalaisia junassa

Erika Vikin fantasian auringot valaisevat nykyaikaa.

Kuva Elina Hiironniemi

Muukalainen istuu kapakan perällä papereihinsa syventyneenä. Baaritiskiin nojailevat miehet ovat huomanneet uuden tulokkaan. Tarjoilija suo muukalaiselle kauniin hymyn. Sehän ei ole viskiä juovien kantakorstojen mieleen.

Takan loimu paljastaa vieraan miehen silmien palon. Hän on kaukaa muualta, toista kansaa. Seleesi.

Revolverit kaivetaan esiin.

Muukalainen on käsittämättömän nopea, eikä hyökkääjistä ole hänelle vastusta, mutta seleesi haluaa lopettaa kahakan ilman ruumiita. Pian hän on valjastanut ratsunsa ja kadonnut yöhön.

Näin vetävästi alkaa Erika Vikin esikoisromaani Hän sanoi nimekseen Aleia.

Alkukohtaus muotoutui vasta kirjan valmistumisen loppuvaiheissa. Alkuperäisissä versioissa ei ollut revolvereita.

Eikä junia. Vik oli kirjoittanut kokonaisen trilogian eli kaksi seuraavaakin osaa, kunnes tarina vaati kirjailijalta muutosta: päähenkilöiden oli matkustettava junalla.

Vik aloitti alusta.

Kirjoitusprosessi on ollut pitkä. ”Syksyllä tulee kymmenen vuotta. Hahmot keksin jo 14-vuotiaana, eli 20 vuotta minä olen tuntenut heidät.”

Netissä julkaisemassaan Tarina tarinan synnystä -esseessä Vik kertoo, miten tarinaa pulppusi: ”Ajattelin kaiken olevan kerrottu 120 liuskassa tekstiä. Noin 900 sivua myöhemmin huomasin olleeni väärässä.”

Teos on tyylilajiltaan nuorille aikuisille suunnattua ”spekulatiivista fiktiota”.

Junien ja revolvereiden myötä juoneen alkoi tulla elementtejä nykyään muodikkaasta lajityypistä, steampunkista. Kirjallisuudessa ”höyrypunkilla” tarkoitetaan lähinnä viktoriaanisesta teollistumisen ajan alkumetreillä olevasta Britanniasta muistuttavaa, hiilen poltosta voimansa saavien koneiden ja mekaanisten värkkien ihannointia. Tyyliin kuuluu käyttää kaukoputkia, kompasseja ja värkkejä, joiden toimintaperiaatteina on kelloista tuttuja rataksia.

Steampunkin klassikkokirjailijoihin kuuluvat Jules Verne ja H. G. Wells, ja sen tunnetuimpia nykyedustajia on Philip Pullman.

Vik pitää menneisyyden estetiikasta, kuten viktoriaanisista pukeutumistyyleistä, ja kirjassa seikkaillaan höyryjunilla ja -laivoilla, mutta Vik ei tunnustaudu steampunk-kirjailijaksi sanan ahtaimmassa mielessä.

”Mun kirjassa ei juurikaan ole sitä konehehkutusta. Lainaan sekä steampunkista että villin lännen tarinoista vain itselleni mieluisimpia asioita.”

Historiallisista vaikuttimista huolimatta Hän sanoi nimekseen Aleia on vahvasti kiinni nykyajassa. Lajityypillä voi kertoa ajankohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten muukalaisvihasta ja rasismista, joka on Vikin hahmojen kielellä ”lajismia”. Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi syyllisyyden tunnetta ja yksinäisyyttä.

Juonesta löytyy myös nuorten seksuaalista heräämistä, romanttisia jännitteitä ja transsukupuolisuutta.

”Kuka tahansa, joka ymmärtää inhimillisyyttä, pystyy lukemaan spekulatiivista fiktiota. Fantasialla on todellisuutta pehmentävä filtteri”, pohtii Vik. ”Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”

Henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja, vaan tie koitosten keskellä on mutkainen.

”Teinityttöoletettu”, kuten Vik Aleia-päähenkilön määrittelee, on lumottu ja salaperäinen mutta ei mikään pikkuhissukka. Hän osaa manipuloida ympärillään olevia ihmisiä ja tietää hyvin, milloin kannattaa vain seurata paremmin suunnistavia.

Aleiaa piinaava lumous on mysteeri, josta tiedämme tarinan alkuhetkillä vain, että kyseessä on jotakin vaarallista ja pelottavaa. ”Hän ei ole sinisilmäinen”, kertoo Vik, ”hänet vaan on hyvin vaikeaa tappaa. Toisessa osassa hän alkaa muuttua.”

Aleiaan ihastuu villi poika Mateo, joka Vikin saaman lukijapalautteen mukaan on ”kaikkein eniten väärinymmärretty hahmo”. Nuorella ­kapinallisella on rikollinen tausta, mutta hän tuntuu pitävän itseään paljon kovempana jätkänä kuin sisimmässään onkaan. Vik armahtaa rosvopoikaa.

”Ongelmanuori on huono sana, koska nuori ei ole ongelma, vaan olosuhteet.”

Joukon johtohahmo, seleesimuukalainen Corildon kohtaa häneen ihastuvia naisia, mutta ei osoittaudu kiiltokuvamaiseksi romanttiseksi sankariksi. Hänkin kantaa salaisuutta, josta kuoriutuu taustoja tarinan edetessä.

Kaksosaurinkojen seuraava osa ilmestyy syksyllä 2017, ja koko trilogia on julkaistu vuonna 2018. Vik olisi halunnut kirjat nopeammin markkinoille, mutta kustantaja päätyi tähän aikatauluun. Ehkä toista vuosikymmentä tarinansa kanssa viettänyt Vik malttaa odottaa.

Sivuillaan hän kannustaa uusia kirjoittajia:

”Kirjoita kirjoittamisen palosta ja tarinoiden janosta, älä vain siksi, että haluaisit olla Kirjailija. Sillä saattaa olla, että se kaikista upein tapahtuu jo kauan ennen kuin saat lopulta kustannussopimuksen. Niin kävi minulle, kun löysin tämän maailmani. Kerran sen kahden auringon valossa paistateltuani en halua unohtaa sitä enää koskaan.”

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017)Lisää kirjan maailmasta: seleesia.com

Ylpeän miehen hauras ego

Jevgeni Onegin ei elänyt yhtä jännittävästi kuin Pjotr Tšaikovski.

Runoilija Aleksandr Puškin (1799–1837) oli poliittisesti kantaaottavien kirjoitustensa takia karkotettu Etelä-Venäjälle ­Pskovin kaupungin lähelle. Siellä hän sai vuonna 1827 valmiiksi muutaman vuoden ajan kirjoittamansa runomuotoisen tarinan, Jevgeni Oneginin. Hän vuodatti teokseensa huomioita venäläisestä maalaiselämästä ja irvaili seurapiireille.

Runot kertovat nuoresta rikkaasta tyhjäntoimittajasta, joka asui juuri niillä kulmilla, minne Puškin oli karkotettu. Kaunis ja karismaattinen Onegin kulkee onnensa ohi ja tajuaa vilpittömän rakkauden voiman vasta kun on liian myöhäistä. Hän torjuu naapurin Tatjanan, koska ei nautiskelevana maailmanmiehenä halua sitoutua maalaistyttöön – ei, vaikka tämä on kulmakunnan suloisin olento. Turhautumisensa vallassa hän viettelee Tatjanan siskon Olgan, jolla on jo sulhanen: Oneginin paras ystävä Lenski.

Seuraa kaksintaistelu.

Seurapiiritanssiaisista alkanut tapahtumaketju päättyy vuosien kuluttua. Jonkun elämä on loppunut ennen aikojaan, ja toiset ovat tuomittuja kalvavaan kaipaukseen.

Puškinin taiteilijaelämä oli yhtä hurjaa kuin fiktio. Hänen vaimonsa oli tunnettu kaunotar, hovikelpoinen Natalia Gontšarova. He saivat neljä lasta.

Jevgeni Oneginin tavoin itsekäs Puškin kuitenkin epäili onneaan. Kun ranskalainen aristokraatti Georges d’Anthès alkoi vokotella Nataliaa, oman vaimonsa siskoa, Puškin haastoi tämän kaksintaisteluun. Vatsaan osunut laukaus tappoi Venäjän suurimman runoilijan.

Jevgeni Onegin oli säveltäjä Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) mieleen, koska tarinassa ei hänen mielestään tapahtunut paljon mitään. Hän ei pitänyt sitä edes oopperana vaan pieninä lyyrisinä sävellysten jonona.

Miten mahtipontista säveltäjän elämä olikaan, jos tanssiaiset, naamiohuvit, kaksintaistelut ja rakkaudesta pyörtyvät naiset kuuluivat tylsään arkeen.

Kansallisoopperassa jännitetään hyvin klassisen tulkinnan mukana. Alku on naisten, sopraanojen ja alton, taidokasta mittelöä, mutta koko teoksen huikeimmat väliaplodit bravo-huutoineen saa Lenski (tenori Tuomas Katajala) kuuluisassa aariassaan, jossa aamun sarastaessa, kaksintaistelun kohta alkaessa, hän kertoo rakastavansa Olgaa eikä pidä tätä petturina.

”Miksi ne eivät viritä jo kotona?” harvoin oopperassa käyvä katsoja pohti näytöksen alussa. ”Tässä menee aikaa, ja eikö tämä ole epäkohteliasta yleisöä kohtaan?”

Mahtava idea, säästyisi tämäkin puoliminuuttinen. Mutta niin kuin lätkä­pelaajat pukevat aina saman jalan sukan ensin, viritysrituaalia ei saa rikkoa. Taian ohittava orkesteri soittaa väärin, solistit laulavat mitä sattuu ja putoilevat orkesterimonttuun.

Ei sentään. Jotkut puiset soittimet ovat kuin inhimillisiä oikuttelijoita. Ne hengittävät, löystyvät ja venyvät. Ne eivät pysyisi vireessä esitykseen.

Selkeästi soiva oboe antaa äänen, jotta mahdollisimman lähellä esityshetkeä koko orkesteri saa A-sävelen samalle korkeudelle, yleensä tismalleen 442 herziin. Soundi ei saa olla epä­vireinen eli riitasointuinen.

Yleisölle virityshetki on aina maaginen. Se lähettää viestin: nyt alkaa matka taiteen taikamaailmaan.

Pjotr Tšaikovski, Marco Arturo Marelli:

Jevgeni Onegin

Suomen kansallisoopperassa 5.5. asti

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Do or die!

Do or die!

Wigwam Revisited

Wigwam 2017: Jukka Gustavson ja Mikko Rintanen, koskettimet ja laulu, Pekka Nylund, kitara, Petri Asiala, basso ja Jan Noponen, rummut.

G Livelab

☆☆☆☆☆




Freddie are you ready

Taking me home to my love one’s side

Home, oh yeah

 

Rumpali, säveltäjä, liidaaja Ronnie Österberg, kitaristi Rekku Rechardt, kosketinsoittajat Jim Pembroke, Esa Kotilainen ja Pedro Hietanen, basistit Pekka Pohjola, Måns Groundstroem ja Jussi Kinnunen… Wigwamin soittajaluettelo on kuin Suomi-jazzin Kuka kukin on -lista (ja 1960–70-luvulla oli All Male -meininki. Höh. Kiitos tulosta alalle, Aija Puurtinen, Erja Lyytinen, Anna-Mari Kähärä,  Ina Forsman, ja monet muut siskot. Teistä toiste lisää!)

 

Kun Wigwam esiintyi G Livelabissä 24.3., mukana oli vanhemmista kokoonpanoista vain Gustavson (mukana jo vuonna 1969) ja  Noponen, joka soitti koulubändinsä kanssa Wigujen lämppärinä  1975. Myöhemmin, Oulunkylän pop-jazz-opistosta valmistuttuaan, Noponen pääsi itse bändiin. Kokoonpanon muutokset asettivat etukäteen suuren jännityksen myös yleisölle. “Tuleeko tästä enää mitään?”, mietti itse kukin ennen keikan alkua. Varsinkin kun keikkapaikkana on armoton G Livelab, jonka superhifi-Genelecit toistavat selkeästi pienimmäkin “oho, mites tää menikään” -sluibailun. (G Livelabista ja sen huippuäänentoistosta olen kirjoittanut aiemmin tässä. )

 

And do I ever need her

And do I ever need her lovin’

Do I need it, yes indeed!

 

Nuclear Nightclub -levy ilmestyi vuonna 1975, ja se muistetaan edelleenkin yhtenä kaikkein kovimmista suomalaisista jazzahtavista hippirocklevyistä. G Livelabin yleisölle tuntui olevan suuri yllätys, että nyt päästään kuulemaan juuri tätä taidemusiikkia. (Gustavson on keikkaillut oman bändinsä kanssa viime aikoina, mutta koskematta koskettimellakaan Wigwamiin.)

 

Mikko Meriläinen on kirjoittanut ansiokkaan Wigwam-historian Nuclear Netclub -sivustolle, ja siinä hän mainitsee, että tuon ajan Wigwamia verrattiin erityisesti Steely Daniin.  Verrataanpa sitten edelleenkin:  Donald Fagenin ja Walter Beckerin luotsaama vieläkin kasassa oleva ja uutta luova Steely Dan oli julkaissut Pretzel Logic -levyn vuonna 1974. Siinä Wigwamin kaltaista harmoniaa ja soundeja voi kuulla Rikki Don’t Lose That Number, Night By Night, ja etenkin Charlie Freak -biiseissä. Vähän aikaisemmin Steely Daniltä oli ilmestynyt Countdown to Ecstacy, jonka Pearl of the Quarter ja Boston Rag ja jonkin verran myös My Old School voisivat erinomaisen hyvin olla Wigwamia. (Jos Wigwam olisi ikinä käyttänyt kompin ulkopuolisia taustalaulajia, Härmän bändi olisi voinut kuulostaa samalta kuin Steely Dan biisissä Showbiz Kids.)

 

Groundstroem, Pembroke, Rechardt ja tietenkin bändin master mind Österberg soittivat aikoinaan Nuclear Nightclub -levyllä. Tänä keväänä Pembroke on korvattu Mikko Rintasella, joka osoittautuikin kerrassaan erinomaiseksi paikan täyttäjäksi. (Voima antaa lisäpisteitä tyylikkäästä hippihabituksesta.) Rechardtin tonttia hoiteli Pekka Nylund ja myöhempi Wigu eli Noponen oli rummuissa. Ahkerasti omiakin keikkoja tekevä Gustavson nostatti muinaisaikoja kaipaavien silmiin onnenkyyneleitä urkusooloillaan.  

 

Yleisö, “joka koostui pelkästään rockpoliiseista”, kuten ystäväni päivitti keikalta Facebookiin, oli näiden äärellä sulaa vahaa. Autenttisen soundin vahtikoirat heltyivät laulamaan mukana, eikä vaan yhdessä biisissä vaan useammassa. ”Freddie are you ready” kaikui – tai ei, eihän G Livelabissa onneksi ole kaikua – siis kuului kovaa sekä keikalla että toimittajan päässä vielä seuraavana aamuna.  

 

Toivottavasti Wigwam keikkeilee edelleen, kyllähän muutamilla festareillakin voisi käydä näyttämässä progen mallia, ja tietysti päälavalta.

 

You know my love for you just

Goes from strong to stronger

Just a case of do or die

It’s do or die.

Undergroundkulttuuria vallan linnakkeilla

ICA kiehtoo heitä, joilla ei ole asiaa eliitin edustusklubeille.

Kuvat Iida Simes & arkistokuvia

Lontoon keskustaa halkoo viistoon The Mall -katu. Entisen siirtomaavallan jähmeimmät peruspilarit ovat sen kulmilla.

The Mallin lounaispäässä on Buckinghamin palatsi, jossa Englannin hallitsijat ovat asuneet kuningatar ­Viktoriasta lähtien. Kadun eteläpuolella St. James Parkin takana sijaitsevat parlamentin ala- ja ylähuoneet, ­Winston Churchillin päämaja ja pääministereiden kuuluisa kotiosoite ­Downing Street 10.

Koillispäässä ovat Kansallisgalleria, sotasankari Nelsonin patsas ja Trafalgarin aukio – sillä on radikaalikin menneisyytensä, sillä vuonna 1961 siellä vangittiin ydinaseita vastaan mieltä osoittanut 89-vuotias filosofi Bertrand Russell.

Vielä viime vuosisadalla myös Britannian suurimpien sanomalehtien toimitusten talot sijaitsivat The Mallin pohjoispuolella Regent Streetillä.

Onkin hyvin erikoista, että keskellä valtakatua on vuodesta 1947 sijainnut ICA, Institute of Contemporary Arts, radikaali kulttuurikeskus taidehalleineen ja elokuvateattereineen. Se on perustamisestaan asti ravisuttanut Lontoon kulttuurielämää.

ICAssa on myös baari, hauska hengailupaikka. Kuten koko talo, se on avoinna tiistaista sunnuntaihin kello 11–23.

Keväisenä iltana siellä istuskelevat kaverukset Hannah, Tanya ja Jimme. Pr-toimistossa työskentelevä Hannah on järjestänyt yläkerrassa Wikipedian tukiverkon hyväntekeväisyystilaisuuden. Nyt hommat ovat ohi, ja on koittanut aika napostella suolapaloja ja juoda viiniä.

”Me olemme aina täällä”, kaverukset hihkuvat.

”Muutin Lontooseen Pohjois-Englannista 12 vuotta sitten, ja siitä lähtien olen käynyt aika ajoin katsomassa, että mitäs uutta nyt on tullut”, tarkentaa Hannah.

Paikan sijainti on hämmästyttävän keskeinen. Olisiko lähistöllä jotain samantapaista?

”Ei todellakaan”, vastaavat kaverukset yksissä tuumin. ”Englannin hienoimmat yksityisklubit ovat juuri näillä main. Ei meillä olisi varaa käydä niissä. Paitsi että emme me pääsisi jäseniksikään”, jatkaa Hannah.

Yksityisklubista tulevat mieleen brittiläiset tv-sarjat, joissa eliitin edustajamiehet polttelevat sikareita nahkatuolien kätköissä ja joihin tylyt hovimestarit estävät rahvaan pääsyn. ICA:n baari on kaukana moisesta. Näyttelyihin pääsee jokainen, jolla on pulittaa yhden punnan pääsymaksu. Baariin ja kirjakauppaan pääsee ilmaiseksi.

Baarin sisustus on pelkistetyn tyylikästä, lähinnä valkoista metallia ja lasia. Tila alkaa tyhjentyä elokuvan alkaessa, mutta nopeatempoinen jazzmusiikki ja henkilökunnan heiluminen tiskin takana tekevät tilasta elävän.

Seurueen juttelu kaikuu näyttelytilojenkin käytäville.

sisatilaica

Haastattelua vaikeuttaa hieman se, että usein kokoontuva kolmikko haluaa enemmän kysellä eksoottiselta toimittajalta kuin avautua omista asioistaan.

”Millaista on suomen kieli? Puhu vähän suomea! Mitä mieltä olet Venäjästä? Eikö meidän brexitimme olekin kauhea tapaus?”

Britannian eroaminen Euroopan unionista on kuuma aihe.

”Brexit on niin masentava juttu”, sanoo Hannah ja muut säestävät huokaillen. Pöydän ilmapiiri ennustaa Britannian erkanemista saareksi, jossa eletään aikaa ennen muinaisten roomalaisten saapumista.

”Kauheinta ei ollut pelkkä päätös erota EU:sta vaan se, miten päätös tehtiin.” Keskustelemme Britanniassa masinoiduista yltiörasistisista kampanjoista, joita nämä toverit arvostelevat kovin sanoin.

Jimme on virkamies – ei kuitenkaan paljasta missä laitoksessa – ja opiskelee venäjän kieltä. ”Brittien pitäisi perehtyä Venäjään paremmin. Se maa vaan on niin valtava, ja meidän näkökulmastamme aivan outo.”

Brittinuorukaisesta on ihmeellistä, että Suomi on Venäjän vieressä.

”Te suomalaiset tunnette Venäjän hyvin?” kysyy Jimme. ”Varmaan reissaatte siellä usein?”

Kyllä, toki. Oletko muuten vakooja?

”Tottakai!”

Seurue remahtaa nauruun. Totta puhuen, tyylikkäästi pukeutunut ja hieman sliipatun oloinen Jimme vaikuttaa James Bond -materiaalilta.

ICAssa on tänä keväänä esillä australialaisen kuvataiteilijan Helen Johnsonin provokatiivinen ja humoristinen näyttely Warm Ties eli Lämpimät siteet. Se purkaa brittiläisen siirtomaavallan likaisimpia yksityiskohtia. Yhdessä maalauksista mies masturboi samalla, kun hänen korvaansa kuiskutellaan Australian kansallislaulua.

Johnsonin työt eivät palvo tai ehkä edes kunnioita imperialistista kuningaskuntaa, ne pitävät valkoista miestä brutaalina sortajana.

Sopii paikan perinteisiin: ICAn perustajista taidemesenaatti Roland Penrose rakasti afrikkalaisia kuvataidesuuntauksia ja kubismia. Alusta asti ICAn ohjelmistoon kuuluivat myös jazzkonsertit ja kokeelliset elokuvat.

ICAssa tilaa ovat saaneet monet sellaiset taiteilijat, joita Trafalgarin aukion Kansallisgalleriaan ei huolittaisi, kuten ajan henkeä puhkuvat hipit, feministit, AIDS-valistajat ja poliittista vakaumusta uhoavat taiteilijat. Uudet kyvyt pääsevät arvokkaaseen jatkumoon.

ICAssa taidettaan on esitellyt esimerkiksi suoraan lattialle maalia roiskinut Jackson Pollock vuonna 1953. Kuvataidetta rakastanut antropologi ja eläintieteilijä Desmond Morris kuratoi paikkaan Paintings by Chimpazees eli Simpanssien maalauksia -näyttelyn vuonna 1957. Hän toimi myös ICAn johtajana 1967–1968.

Yoko Ono esitteli töitään Destruction in Art eli Tuhoa taiteessa -symposiumissa 1966–1968, ja juuri tällöin hän tapasi suuren rakkautensa John Lennonin.

1976 paikassa konsertoi upouusi englantilaisbändi The Clash.

Vaclav Havel luki näytelmiä ICAssa 1990. Tilaisuudessa lienee puhuttu politiikkaa, sillä Havel johti Tšekkoslovakiassa samettivallankumousta vuonna 1989, ja kun hän astui johtoon 1990 valtio oli vapaa Tšekinmaa.

Radikalismi näkyy ICAssa myös valkokankaalla. Sen kaksi pientä teatteri­salia keskittyvät art house -ohjelmistoon eli ylikaupallisia valtavirtatuotantoja uskaliaampiin, usein eurooppalaisiin elokuviin.

Ilta on vaihtumassa yöksi, ja Voiman on edettävä kohti Sohoa kirjailijoiden ja kääntäjien tapaamiseen. The Mall -kadulta on hetken kävelymatka taiteilijoiden ja alamaailman vanhoihin sokkeloihin.

ICAn sulkeuduttua vallan ja hallinnon monumenttien äärellä on hiljaista ja pimeää.

www.ica.art

Rokkaava kansallisaarre

Hetki löi ja pyyhki surun silmistäni.

Bolševikkien vallankumous ei johtanut ainoastaan totalitaarisen neuvostoimperiumin syntyyn, vaan siitä seurasi myös musiikin universumia muokkaavia valtavia liikahduksia.

Venäjän rauhattomuuden takia nimittäin muuan Babitzinien perhe muutti Suomeen.

Lapsena emigroitunut Leon Babitzin ja Karjalasta paennut Jelizaveta (Suomessa Elisabeth) Zarubina saivat runsaasti jälkikasvua 1940–50-luvun Helsingissä. Lapset Aleksandr eli Sammy, Kirill eli Kirka, Marija eli Muska, Georg ja Anna pääsivät tekemään historiaa iskelmätaivaalla.

Helsingin Kaupunginteatterin
Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaalissa suomalaisten tähtien venäläinen verenperintö tulee vahvasti ilmi. Vanhemmat puhuvat vahvalla slaavilaisaksentilla, ja lapsia pidetään herran nuhteessa: he eivät saa lähteä baanalle soittamaan rockia niin kuin pikku-Kirill haluaisi. Kun lapset kapinoivat, isä huutaa jolki-palki, ”voi hemmetti”.

Vanhin veli Aleksandr eteni ensimmäisenä transformaatiossaan: hänestä tuli pienten klubien Sammy. Hän esitteli pikkuveljensä rokkarikaverilleen Remulle.

Remun ja Kirkan tutustuminen saa yleisön ulvomaan naurusta. Vitsi on vanha klisee, mutta nyt se toimii. Remu näyttää, miten rock-kukko liikkuu lavalla ja työntelee lantiotaan pitäen haaroistaan kiinni.

”Tee näin, ota tästä kiinni”, komentaa Remu, ja tietenkin Kirka tarraa Remun haaroihin. Vitsi avaa niin nuoren pojan viattomuutta kuin tämän vilpitöntä intoa seurata johtajiaan.

Remun johdattamana Kirka löysi karhean laulusoundinsa, joka oli tyyliltään laulunopettajien painajainen. Toinen tärkeä hahmo hänelle oli Danny, jota myös Marija-sisko, myöhemmin Muska, fanitti pyörtymiseen saakka.

”Hetki lyö” -iskelmän myötä Kirka teki läpimurron vuonna 1967. Sammyn ura lähti käyntiin hitaammin, vasta 1972 tämän voitettua Syksyn sävel -kisan ”Daa-da daa-da” -kappaleella.

KirkaSurun pyyhit silmistäni -iskelmäkavalkadin punaisena lankana on Kirkan kasvu pikkupojasta lukuisten naisten kiihkeäksi rakastajaksi, useiden lasten holtittomaksi isäksi ja rockstaraksi, joka oli sekä Suomen kansallisaarre että vararikossa.

Ensimmäinen näytös loppuu synkkiin tunnelmiin, kun vuonna 1973 veli Sammy kaahaa taivaalliseen laulukuoroon.

Toinen näytös alkaa lennokkaasti Sopotin laulukilpailulla. Jopa Kirka jää varjoon, kun shown varastaa Sopotin orkesterin raju kapellimestari. (Tämä lienee kohtaus, joka kasvaa esityskertojen karttuessa. Kun musikaali esitetään huhtikuussa viimeisen kerran, helmikuussa moonwalkin täysin hallitseva kapellimestari tekee varmaan voltteja.)

Erityisen hyvän vaikutuksen tekivät Petrus Kähkönen Remuna ja ­Raili Raitala Muskana. Raitalan varsinainen tähtihetki on valitettavasti vasta teoksen lopussa. Häntä olisi mieluusti kuunnellut enemmän.

Täytyy kunnioittaa pääosassa vuorottelevia laulajia eli Kalle Lindrothia ja Heikki Rantaa. Kirkan karhean soundin matkiminen voi tuottaa polyyppejä kurkkuun. Mutta taide vaatii uhrinsa, sen opimme musikaalistakin.

Iida Simes

Kirka – Surun pyyhit silmistäni

Helsingin Kaupunginteatterissa
Peacockissa 22.4. asti

Halpatuotantoa helvetistä

Machines on rehellinen reportaasi ihmiskoneista.

Mies tökkii valtavan tulipesän liekkejä pitkällä metallitangolla. Miten ihmeessä koko tehdas ei syty palamaan? Kipinäpilvien kuumuus ulottuu katsojaan asti.

Intialaisesta kangasvärjäämöstä Suratin tehdasalueella kertovan dokumenttielokuvan Machines alkuminuuteilla ymmärtää tapahtumapaikan olemuksen. Nyt ollaan helvetissä.

Tehdasta ei tuo katsojan ympärille pelkästään kuva: alati jymisevä ääniraita tekee kokemuksesta vielä armottomamman. Selittelyn sijaan Machines pakottaa meidät mukavissa teattereiden tuoleissa istuvat, luonnonvarojen ja halpatyövoiman kerskakuluttajat syventymään edes pieneksi hetkeksi totuuksien lähteille.

Tammikuussa Machines voitti Sundance-festivaaleilla dokumenttisarjan pääpalkinnon. Helmikuun alussa se avasi dokumenttielokuvan teemapäivät modernin taiteen museossa ­MoMassa New Yorkissa.

Tämä intialais-yhdysvaltalaisen Rahul Jainin (s. 1991) esikoiselokuva on nyt Suomessakin teatteriohjelmistossa. Yksi Machinesin tuottajista on alalla pitkään vaikuttanut dokumenttitaitaja Iikka Vehkalahti.

Jain opiskelee elokuvantekoa Kaliforniassa. Hänen piti piipahtaa Suomessa esittelemässä teostaan, mutta ainakaan vielä hän ei uskalla tulla. Jainilla on huonoja kokemuksia pitkäaikaisen kotimaansa USA:n rajoilta.

”En voi ottaa riskiä, etten pääsisikään palaamaan”, sanoo Los Angelesista tavoitettu Jain puhelimessa.

”Muutama viikko sitten palatessani ulkomailta minut pidätettiin rajalla, ja kuulustelut kestivät tuntikausia. Nyt tilanne voi olla pahempi, enkä voi lähteä, jos en tiedä varmasti pääseväni palaamaan.”

Machines on suora ja rehellinen kuvaus hirvittävän hikipajan oloista. Se kertoo brutaalia tarinaa raskaasta työstä. Jokainen metallinen häkkyrä vaatii vierelleen ihmisen valvomaan jytkytystä, korjaamaan konetta ja ottamaan vastaan sen sylkemää lopputulosta, kangasta.

Joskus hamassa tulevaisuudessa jonkun ylle puettava pehmeä elementti vaatii myös ämpärikaupalla värejä, joita roudataan, sekoitetaan ja levitetään.

Työmiesten kasvoista yrittää lukea heidän tarinoitaan. Ovatko he väsyneitä? Selvästi. Työ on raskasta ja kuluttavaa. Entä ahdistuneita tai kärsiviä? Katsoja saa suoria vastauksia vasta loppupuolella.

Palkka on kehno, ja – kuten eräs työntekijä sanoo haastattelussa – ainoana lohtuna on ajatus kuolemasta ja sen tuomasta tasa-arvosta. Rajan taa rikkaatkaan eivät saa mitään mukaansa.

Machines vaikuttaa alkuun piilokameralla tehdyltä paljastuskertomukselta, jonka esiasteita olisivat eläinoikeusliikkeen salaa tallentamat kauhukuvat tuotantoeläinten kohtelusta. Pikkuhiljaa Machinesia katsoessa alkaa huomata myös kuvien yllättävän kauneuden. Metalliset koneet ja kangaspakat, joita masiinat armotonta tahtia suoltavat, näyttävät hienoilta. Tuntuu syntiseltä havaita ihmisvartalon kauneus, kun sen huomaa hikipajassa raatavan paidattoman työläisen lihaksissa.

Elokuvan leikannut Yael Bitton on kertonut Film­maker-lehdessä, miten hänen työssään tärkeintä oli rakentaa elokuvaan ”näkymätön dramaturgia”. Bitton kunnioitti Rahul Jainin pyrkimystä tuoda esiin monia yhtä aikaa tapahtuvia vaiheita, mutta teki sen niin, että elokuvalla on vahva ja selkeä rakenne.

Bitton halusi myös säilyttää Jainin tavan olla objektivoimatta kuvauskohteina olleita ihmisiä. Ensi syksynä kuvauk­sen kohteet saavat arvioida tämän onnistumisen itse, sillä elokuva esitetään ulkoilmanäytöksinä tuhansille katsojille Suratin tehdasinfernon alueella.

Jos Machinesin kuvaama tehdas on helvetti, paratiisissa ovat he, jotka pääsevät käyttämään lopputuotteita.

Voimmeko kaukaa Suomesta muuttaa tehtaan oloja? Vaatesuunnittelija ja bloggaaja Outi Pyy, eettisen ja ekologisen kuluttamisen ammattilainen vastaa.

”Kannattaa valita pienten merkkien vaatteita. Silloin tuotantoketju on lyhyempi, ja sitä on helpompi valvoa. Pienet yrittäjät ovat usein vierailleetkin tehtailla.”

Suomessa maailman suurimmista rättiketjuista tunnetaan ruotsalainen H&M ja espanjalainen Inditex, jonka vaatemerkkeihin kuuluu muun muassa Zara. Ne mainostavat käyttävänsä joskus kierrätyskuitujakin, mutta suurimmaksi osaksi ne myyvät halpatuotantoa.

Onko kalliimmat vaatteet useimmiten tehty hyvissä työoloissa?

”Eivät”, sanoo Pyy ykskantaan. ”Vertaan vaatteiden hankkimista ravintolassa käyntiin. Vaikka menisin kuinka kalliiseen ruokapaikkaan, annoksen hinta ei vielä kerro, mistä pihvi tulee ja miten eläin on elänyt.”

Pyy kannustaa kuluttajaa ottamaan asioista selvää.

”Edes ’Made in Italy’ -lapusta ei voi päätellä, etteikö vaatetta olisi tehty orjatyövoimalla”, varoittaa Pyy. ”Pitää ymmärtää, että sielläkin on nykyään paljon hikipajoja.”

On myös varma keino välttyä olemasta riistäjä tai saastuttaja.

”Jos ei halua nähdä vaivaa ja etsiä tietoja tehtaista, helpompaa on ostaa käytettyjä vaatteita.”

Machines elokuvateattereissa 9.3. asti.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Studion ja klubin taidehybridissä

Studion ja klubin taidehybridissä

Tommy Lindgren Metropolis

Tommy Lindgren (laulu), Jarmo Saari (kitara), Teppo Mäkynen (rummut), Ville Riippa (koskettimet) ja multi-instrumentalisti Abdissa Assefa.

G Livelab

☆☆☆☆




Tommy Lindgren Metropolis keikkaili G Livelabissa Sininen kaupunki -levyn musiikkia esittäen. Lindgrenin aikaisempia bändejä ovat Don Johnson Big Band, jossa tämä rappasi englanniksi, ja Ricky-Tick Big Band feat Julkinen sana, jonka solistirivistössä olivat mukana myös Paleface ja Redrama. Metropoliksessa Lindgren rappaa ja laulaa suomeksi. Tyylilajina on muun muassa ”orgaaninen hip hop”. (Nettisanakirja tiesi kertoa, että se on ”hip hoppia puhtaimmassa muodossaan”. Siis jotain katumusaa ghettoblasterin kautta? Sitä se ei ainakaan voi G Livelabin kaltaisessa äärimmäisen viimeistellyssä monikanava-kaiutinmaailmassa olla, mutta väliäkös sillä, ei niuhoteta.) Trip hoppiakin Sinisessä kaupungissa kuullaan, eli synkkää hip hoppia, jossa ”hip” on joutunut väistymään maailmanlopun melankolian, ”tripin” tieltä.

 

Lindgrenin tyylinä on myös jazz. Metropoliksen ollessa kyseessä voi ajatella monimutkaisten ja monijakoisten komppien olevan enemmänkin juuri jazzia. He, joille jazz on afroamerikkalaista be bop -polyfoniaa 1900-luvun alkupuolen Yhdysvalloista tai toisen maailmansodan aikaista swingiä mistä maailmankolkasta tahansa, eivät ehkä pitäisi Lindgrenin tyyliä jazzina, mutta antaa jokaisen määritellä jazzinsa. Nimittäin: toisin kuin klassisten orkestereiden konserttimusiikki – rajusti tulkiten Sonja Saarikosken esseetä Helsingin Sanomissa 12.2. – jazz- ja pop-yhtyeiden soittama rytmimusiikki on harpannut melkoisia evoluutioaskeleita viime vuosikymmeninä, vaikka isot orkesterit jauhavat vielä 1800-lukua. Nykyjazz on kaduilla ja klubeissa naamioituneena milloin discopopiksi, usein progeksi ja punkiksi ja toisinaan hip hopiksi.

 

Sininen kaupunki -levyn sähköinen äänimaailma sopi G Livelabin tilaan erinomaisesti. Etenkin Valhe ja Haamut -biisit saivat yleisön hytkymään mukana. ”Olen tottunut valehtelemaan”, lauloi Lindgren, ja takarivissäkin hämmästeltiin: ”valehteleeko hän?” Ei välttämättä, mutta hieno äänentoisto toi musiikin koko saliin niin intensiivisenä kokemuksena, että yleisö oli valmis uskomaan aivan mitä tahansa Deacon Blues, anteeksi Lindgren, kertoi.

 

Kun G Livelab avasi vuoden 2016 kesällä, tajuttiin että nyt on tehty jotain toistaiseksi ainutlaatuista. Kovatasoista klubia oli suunnittelemassa muusikoita ja äänitekniikan ammattilaisia. Sen kyllä huomaa. Ja etenkin kuulee. Kaiuttimia on aivan kaikkialla, eikä äänen laatu vaihtele, istui kuulija edessä tai takana. (Muusikkojen liiton muinaisen tiedotteen G Livelabin rakentamisesta voi lukea tästä.)

 

Helsingissä ei ole kuin muutama kunnollinen musaklubi-keikkapaikka. Monet levynjulkkarit on viime vuosina pidetty teatteritiloissa, kuten Savoyssa, Aleksanterin teatterissa ja jopa Kansallisteatterissa. Ei siinä mitään, hyvin voi nekin saada soundaamaan, mutta yleisöä ne eivät aina innosta. Paikan tunnelma on tärkeä. Jazzia pitää saada kuunnella niin, että kesken keikan voi hakea fiilistelyjuomaa ja jopa tanssia. (Kultsan permanto voi toimia tässä tarkoituksessa kun penkit on nostettu pois, mutta akustiikka siellä on usein aivan hirveä.) Teatterikatsomossa on istuttava arvokkaana paikallaan, mutta musakeikka ei ole teatterimainen show, jossa yleisö tuijottaa esiintyjiä ja miettii omassa pienessä herneessään mitä lavalla sanotaan, vaan klubikonsertissa yleisö elää ja hengittää osana yhteistä koko keikkatilan laajuista taideruumista, ja tämän ruumiin toimintoihin tarvitaan juomia ja tanssahtelua. Koko Jazzklub on tehnyt arvokasta työtä klubigenren pelastamisessa, Kapsäkkikään ei ole hullumpi, Korjaamo on myös ykköspaikkoja ja Tavastia on toki superklassikko, mutta eivät kaikki bändit mahdu näiden Pääkaupunkiseudun mestojen kalentereihin.

 

Lisää tarvitaan, ja saisipa kartalle nousta lisää rähjäisempääkin katsomo-osastoa. Punkbändit voivat soittaa siltojen alla ja tarjota kotipolttoista pogoamiseliksiiriä kunnes juostaan poliisia pakoon, mutta teatterista sillan alle -skaalan keskivaiheille mahtuisi vielä musaklubeja. G Livelab kuuluu klubeista fiinimpeihin. Siellä ei kiskota pahaa lageria huonoista muovituopeista niin kuin Tavastialla. Tarjoilijoiden mukaan syy pelastaa yleisö huonoilta litkuilta ei ole paikan suunnittelijoiden vilpitön ihmisrakkaus tai edes heidän olutmieltymyksensä, vaan se ettei arkkitehti Marco Casagrande halunnut kiinnittää oluthanoja baaritiskiin, koska ne ovat hänestä niin rumia. Tommy Lindgren Metropolis -yhtyeen fanikunta näytti innostuvan kallista suomalaisesta gin-drinkistä, johon tulee havuja ja marjoja. Kummasti tuo juoma tuntui sopivan paitsi paikan, myös musan henkeen: Sininen kaupunki ei olekaan pelkkä Punavuori, vaan isompi juttu: lämmin katajainen läikähdys sisällämme.

 

Jos Lindgrenin ja rap-kavereiden Julkinen sana -bändi on kollektiivista hurmiota, kuten tässä Korjaamon sessiossa, Tommy Lindgren Metropoliksen keikkaG Livelabissä oli yksityiskuiskailua. Rakkaan kollegansa Palefacen tavoin myös Lindgren on alkanut kunnostautua laulajana. G Livelabin keikalla rap toimi kuitenkin paljon paremmin kuin melodinen lauluosasto. Encorena kuultu balladi oli kaunis, muttei yltänyt lähellekään keikan villimpää alkupuolta. 

 

Kuten Sininen kaupunki -levyllä, myös livenä bändi oli taidokas, ja yksi oli ylitse muiden: rumpali Teppo Mäkynen. Hän sai yleisön hytkymään jo ensi-iskuista lähtien. Ja iskuista vielä: kauan sitten, kun sosiaaliset mediat olivat vasta syntyvaiheessa, muusikkopiirien armoitettu Kapteeni, grooven tärkeä esitaistelija Jukka Hakoköngäs perusti Facebookiin ryhmän, jonka nimi oli jotain sellaista kuin ”Taputetaan aina kakkosella ja nelosella”. Ykkösellä ja kolmosella taputtaminen oli jyrkästi kiellettyä, koska ”sellainen komppi on marssia eikä mitään groovea”, jyrisi Hakoköngäs, ja ”bändissä on inhottavaa soittaa, jos yleisö änkyröi”. Tästä alkanut vilkas keskustelu – täysin samanmielisten debatti – tuli G Livelabissa mieleen, kun Lindgren sai yleisönsä taputtamaan tahtia nelosella, pelkällä nelosella.

 

Ja sehän groovasi hyvin.

 

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

La La Land. Synkän, modernin ajan Ihmemaa Oz.

La La Land. Synkän, modernin ajan Ihmemaa Oz.

La La Land

Ohj. Damien Chazelle. Musiikki Justin Hurwitz. Näyttelijät Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, John Legend

☆☆☆☆




Elämme kovia aikoja ilmastonmuutoksen, finanssikriisien, sotien ja taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyessä, estottoman poliittisen vihamielisyyden vyöryessä kaikkialta. Kuten muinaiset oopperat ja operetit, myös nykyään elokuvamusikaalit ovat pakoa todellisuudesta. Niihin uppoudutaan kun maailma murjoo teatterin ulkopuolella. La La Land on kuin tilaustyö aikana, jolloin suuret katsojajoukot haluavat paeta myös taidemusiikkiin eikä vain joukkomurhia toisissa galakseissa tehtaileviin avaruusoopperoihin.

 

Perinteisen klassisen oopperan kaavan mukaan alkusoitossa (Another Day Of  Sun) esitellään ensemblea eli taiteilijakaartia ja annetaan kuva alkutilanteesta. Ruuhkainen Los Angelesin sisääntuloväylä on yllättävän hieno miljöö joukkotanssille ja kuorolaululle. Jo ensimmäisistä tanssiaskeleista käy ilmi La La Landin velka amerikkalaiselle musikaaliperinteelle: koreografiat ovat kuin Jerome Robbinsin West Side Storystä tai Bob Fossen luomuksista All That Jazz (karmealta suomennetulta nimeltään Jazz – Syke ei sammu) ja Cabaret -elokuvista. Katujen break dance -mittelöistä, jumppatunneilta tai cheerleadereilta lainattuja nykiviä ja teräviä teknomusaan iskettyjä liikkeitä, joita televisio-ohjelmien taustatanssijat näyttävät ahkerasti suosivan, ei nähdä nyt, vaan koreografiat ovat oikeaa showtanssia, juuri sitä, jota muutama vuosikymmen sitten nimitettiin ”jazztanssiksi” tai jopa ”jazzbaletiksi”.

 

Alkukohtauksessa pääpari esitellään myös, ah niin amerikkalaisesti, autojensa kautta. Ryan Goslingin upea avoauto, kumeasti jyrähtelevä amerikanrauta sopii jazzmuusikko Sebastianille (unohdetaanpa nyt ilmastonmuutos hetkeksi – polttomoottorin rytmikäs basso on hänen persoonalleen pakollinen elementti), niin kuin Emma Stonen Mian pieni, käytännöllinen kaupunkiauto istuu hyvin näyttelijän urasta haaveilevalle kahvilatyöntekijälle. Tämän kaltaiset sovinnaiset alkuasetelmat ovat tärkeitä myös siksi, että tarinan edessä ne vääjäämättä kääntyvät ympäri. Ja toki draaman kannalta alussa olennaisinta on heidän ajautumisensa konfliktiin. 

 

La La Land on kiitollinen elokuvahistorian parhaimmistolle. Laulavat sadepisarat ja Amerikkalainen Pariisissa vilahtavat tansseissa, ja steppaaminen on todellista paluuta kulta-aikojen tanssien taituruuteen. Viittauksia on myös Nuoreen kapinalliseen ja yleensäkin filmikulttuuriin, siis filmien katoavaan aikaan, jolloin elokuvat olivat valon ja varjon leikkiä valkokankaalla eikä digitaalista bittivirtaa. Vahvasti elokuvan voi nähdä olevan isosti velkaa myös David Lynchin Mulholland Drivelle, mutta miten, sitä ei kannata La la Landiä näkemättömälle paljastaa.

 

Stone ja Gosling laulavat itse, mikä on hienoa. Biisit eivät ole ihan yksinkertaisimmasta päästä, niin että isot pisteet tästä. Kuulemma lauluja laulettiin ja tallennettiin jopa kuvauksissa. Se se vasta harvinaista onkin. He eivät kylläkään laulajina yllä lähellekään Julie Andrewsin, Liza Minellin tai Gene Kellyn taitoja, mutta nykyään näyteltyjen musikaalielokuvien ollessa kyseessä, yleisön on tyydyttävä paljon vähempään. (Viime vuosien poikkeuksina mainittakoon coverbiiseistä koostuva Moulin Rouge ja kokonaan uudelleen sävelletty Dreamgirls, koska asiaankuuluvia, oikeita Motown-Supremes-biisejä ei siinä saatu käyttää. Eikä näyteltyihin elokuvamusikaaleihin kuulu Disney-animaatiot.) Vaan ehkä tämä genre elpyy taas!

 

Hyvässä tarinassa jännitteen rakentamisen takia on usein jonkinlainen vihollishahmo tai vaikea asiantila, josta on noustava voittoon. Laulavissa sadepisaroissa pahis oli narsistinen diivatähti, jonka oli murskauduttava ennen kuin päähenkilö saavutti oman uransa huippuhetken. West Side Storyssa oli jopa vahva poliittinen jännitteensä, joka on edelleen ajankohtaisuutensa takia kovempaa politiikkaa kuin Shakespearen Romeo ja Julia, West Side Storyn innoittaja. La La Landin keskeisin ongelma on juuri tämä taistelupuoli. Pelkkä muodikas ja uusliberalistinen itsensä voittaminen ja omiin kykyihinsä uskon ansaitseminen ei vielä kanna vahvan tarinan pääteemaksi.

 

La La Landissä voitettavaa toiseutta on tylsän kliininen nykypäivä, johon haaveiden tasolla törmää alati romantisoitu, rähjäinen jazz-aika. Miehen onnen saavutuksen ehtona olisi palaaminen lähimenneisyyden musiikkiin, kun taas naisen haaveet voivat toteutua meidän lalalandissämme, ylikaupallisessa Hollywoodissa. Mies ei voi saavuttaa onneansa puhtoisessa vauraan luokan gourmetravintolassa taustapianistina, vaan hänen varsinainen onnenmaansa olisi raskas, mutta arvostettava työ 1930–70-lukujen undergroundbaarien jameissa. Ei vain pääparin rakkaussuhteen kannalta, vaan elokuvan syvemmässä viestissä juuri tämä on La La Landin keskeisin pointti. Ja tämän pohtiminen jopa kesken elokuvan syöksi minut syvän hämmennyksen valtaan. Ettei vaan tapahtuisi niin kutsuttu ”Onnenonkija-käänne”, suomalaista hiljattain valmistunutta viihde-elokuvaa mukaillen. Eli että elokuva päätyisikin kannattamaan elämänmuotoa, josta sen draaman kaari oivaltavan paljastavasti ja hyvin hauskasti kannustaa sanoutumaan irti.

 

Onneksi elokuvan taidokas ”Hymyilevä mies -käänne” vilauttaa, miten onni voi asua muuallakin kuin kaikkein pinnallisimmassa nykyajan todellisuudessa, ja miten mielekäs ja taitavasti tehty työ, ilman omia, suuria fanilaumoja tai miljoonien dollareiden palkkapussia on onnea.

 

Erikseenkin kuunneltuna soundtrack toimii hyvin. Eli kehutaan nyt tätä, eikä anneta lajityypin kadota. Neljä tähteä on ansainnut tämä huikean uskalias käsikirjoitus. Elokuva, joka arvostaa jazzia, pianonsoittoa, vinyylilevyjä, filmejä, taitavaa tanssia ja laulua.

gjas 

He keskittyvät vain toisiinsa, vaikka jazziakin olisi tarjolla.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Aito Petos ja ysärin perunkirjoitukset

Aito Petos ja ysärin perunkirjoitukset

Testamentti

3rd Rail Music

☆☆☆☆




“Tää on testamentti omistettu mennen talven lumille.” Musiikillisesti Petos kurottaa kauas taaksepäin.

Ysäri Funkkii toistaa erästä maailman tyylikkäimmistä diskobiiteistä, David Bowien Let’s Dancea.

Lapset äänestävät sketsihahmoja, eivätkä muista aikaa kun lyriikat tuli neliraiturilta, paukuttaa Petos. Ja vaikka Asian Ytimessä -biisissä muistellaan ysäriaikaa, Raptoria ja jopa EU-hun liittymistä, taustalla kuultavissa jopa 1970-luvun mustaa musaa Shaftin kulta-ajoilta. Biitti kulkee vahvasti elokuvien ja tv-sarjojen maisemissa.

Karibian Piraatissa kerrotaan, “juopuminen käy päivätyöstä”. Parhaat kännit saa omassa kämpässä, väkinäisessä biletysympäristössä “tunnelma on synkkä kuin natsin peräsuoli.”

Petos ravistelee nykyisiä tähtiä. Uskottavuus on kadonnut, toisin kuin Pengerkadun perkeleeltä: “Snoop Dog ja Elastinen, teillon sama kohdeyleisö kuin Robinilla, turha muuta leikkii.” On oltava aito: “se on tavaramerkki, originaali, ei feikki.”

Nostalgia on kovimmillaan Yleistä Pahennusta Part III  -biisissä. Heiluttiin kännissä, juotiin kaljaa, aamumaljaa, toinen pääsi putkasta, toinen linnasta, illalla “naaraiden sängyt oli kosteina mun ruumiinnesteistä”. Elämme pinnallisuuden aikaa, joten jengi voisi miettiä miten vielä ysärillä ajateltiin enemmän. On aika “ravistella näennäistä harmoniaa”.

Testamenttia ghettoblasterissa olkapäälle ja menoksi, pitkin Helsingin Kallion ihanan saastaisia katuja ja kujia vaikka Kannelmäkeen saakka.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Komisario Palmun erehdys ja luokkayhteiskunnan paluu

Komisario Palmun erehdys

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski. Perustuu Mika Waltarin romaaniin.

Helsingin Kaupunginteatterin Arena Hakaniemessä.

☆☆☆☆




Tänä syksynä komisario Palmu on ilmaantunut ensimmäistä kertaa näyttämölle. Suurin osa suomalaisista aikuisista on törmännyt jossain vaiheessa Palmuun ainakin Matti Kassilan elokuvasovituksina, niitähän on esitetty moneen kertaan televisiossakin. Monet ovat lukeneet Mika Waltarin Palmu-romaanit. Kaupunginteatterissa on ehkä ajateltu noin tunnetun teoksen olevan itsestäänselvä kassamagneetti. Silti se on riskinottoa: teatteriyleisö tietää jo ennen esiripun nousemista, miltä Palmun kuuluu näyttää ja kuulostaa.

 

Otin teatteriin mukaan lapsikatsojan – tämä suorastaan vaati päästä mukaan. Hän ei ole nähnyt yhtäkään Palmu-elokuvaa, eikä hän ole lukenut kirjojakaan. Vaikka kyseessä on jännitysgenre, tarina on sen verran hulppean etäännyttävä, ettei se voi aiheuttaa painajaisia varhaisteinille. Tosin yksi kauhuelementti tarinasta löytyi: tapettu kissa!

 

komi119

 

Komisario Palmun erehdystä arvioidessa ei saa olla turhan tiukkapipoinen. Kyseessähän on jo teoksen kirjoittamisen aikaan ollut kepeä ja ironinen dekkarikomedia. Tarina saa alkunsa, kun fiinissä lukaalissa – tätä alleviivaavat lähes överiksi marmori ja patsaat – Helsingin Kaivopuistossa kuolee hienon suvun hulttioperijä Bruno Rygseck (Jari Pehkonen). Kukaan ei säälittele elostelijan fataalia kompastumista saippuaan, koska kukaan ei hänestä pitänytkään.

 

Vanha rouva Rygseck (Leena Uotila) kokee itsensä urhiksi. Hänen tehtäväkseen on jäänyt arvokkaan fasadin ylläpitäminen. Brunon vaimo (Aino Seppo) ei kyynelehdi kaipaustaan, vaan on ihan tyytyväinen päästessään miehestään eroon. Hänhän olikin jo hakemassa avioeroa. Rocky Horror -revyyhyn sopiva hovimestari (Eero Saarinen) tuntui luottavan herra Rygseckiin, mutta vain siksi, että tämä ”Batler”-nimen omaksunut entinen rikollinen olisi ollut suuressa pulassa ilman rikasta suojelijaansa. 

 

Sukulinnoitukseen on kokoontunut aikamoinen henkilögalleria. Kuten Agatha Christiekin keksi, murhan aikaan joka ikinen epäilty on hiippaillut keskellä yötä rakkaussotkuissaan ryvettyen tai alkoholisminsa orjuuttamina. Kieltämättä aika pitkäpiimäisen alkuvatvomisen jälkeen komisario Palmu (Mikko Kivinen) tajuaa, ettei kyseessä ole onnettomuus vaan murha!

 

Murhaaja on tehnyt ratkaisevan virheen, joka on paljastanut onnettomuuden lavastukseksi. Vielä pahemmin murhaaja möhlii joutuessaan tekemään toisenkin murhan. Vaan ennen kuin kaikki on selvitetty, itse Palmukin on möhlimässä pahemman kerran… Mutta ei paljasteta enempää, jos joku on onnistunut unohtamaan juonen.

 

komi115

 

Näyttämö-Palmu toimii yllättävän hyvin legendaarisiin ja prototyypinomaisiin elokuva-Palmuihin verrattuna. Lavastus ja puvustus ovat niin tehokkaan yliampuvia, että hyvin voi kuvitella luksuslukaalin Kaivopuistoon ilman ulkokuvia. Visuaalinen ilme pyörii jossain Mad Menin ja elokuva-Palmujen välimaastossa. Komea se on. Mikko Kivinen on juuri niinkuin Palmun kuuluukin: järjen ääni hajaannuksen ja hädän keskellä.

 

Näyttelijöiden puhe kuulostaa Suomi-filmeistä tutulta retroilulta. Vahva aspiraatio lienee tarkoitettu viestimään siitä, että suku on alunperin ruotsinkielistä. (Aspiraatiossa hengitetään hampaiden kautta konsonanteissa ulos: Khukha the oletthe? Puhe on staccatossa eli terävää, eli Lapin Ohvi-miehen kaltaista hidasta.)

 

Kun ajattelee, että teoksen ilmestymisen aikaan Suomessa elettiin välirauhaa ja sota-aikojen säännöstelytaloutta eikä kahviakaan ollut, Komisario Palmun erehdyksen irvokkaan ylelliset puitteet drinkkivaunuineen ja turkiskaulureineen viestivät porvariston charmin täydellisestä romahduksesta. ”Tätäkö tämä yläluokka on”, lienee kirjan lukenut sivistynyt duunari ajatellut, ”pohjasakkaa!” Tällaisella teoksella poistetaan kateus, sillä kaikkihan näkevät, että Kaivopuistossa asuu rappio. Mitä jotkut kutsuivat ”dekadenssiksi” tai mikä oli ”boheemia”, ne tarkoittavat Palmuissa laiskuutta ja tyhmyyttä. Rikkaat tyhjäntoimittajat juovat absinttia ja ottavat toisistaan alastonkuvia.

 

Armahduksen satiirin ruoskalta saavat vain viattomat neidot. Tai hetkinen, voisivat saada, jos he nyt ovatkaan viattomia.

 

Mukana ollut juniorikatsoja oli yllättävän innostunut. ”Ihan parasta”, hehkutti hän väliajalla, vaikkei hän ei tajunnut kaikkia juonenkäänteitä. Kummitusmaisella valaisulla korostetut ajottaiset takaumat olivat monimutkaisia, eikä hän ensi alkuun tajunnut niitä takaumiksi. Olihan eloonjäänyt sukukin niin kahelia, ettei takaumissa näytetty herra Rygseck ollut mitenkään poikkeava hahmo.Hyvin ilkeä hän oli, kuten totesimme yksissä tuumin. 

 

Silti murhaa ei voi oikeuttaa omalla moraalillaan, vaan rankaiseminen kuuluu vain suurimmista suurimmalle – komisario Palmulle.

 

Ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Sari Salmela, valosuunnittelu Kari Leppänen,  äänisuunnittelu Mauri Siirala, naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo. Rooleissa Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila ja Tom Wentzel.

 

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Erinomaista Cavea taas kerran. Skeleton Tree.

Erinomaista Cavea taas kerran. Skeleton Tree.

Skeleton Tree

Nick Cave & Bad Seeds

☆☆☆☆☆




Australialainen saarnamies huutaa, ja kuulija haluaa totella. ”With my voice I am calling you”, laulaa Nick Cave seksikkään vaativasti jämäkällä alarekisterillään Jesus Alone -avausbiisissä. Cave on ystävällisesti tarjonnut videon tästä aktista katsottavaksemme täällä.

Surulliseksi biisin tekee se mahdollisuus, ettei Cave ehkä huudakaan minulle, vaan pojalleen Arthurille, joka vuosi sitten kuoli onnettomuudessa 15-vuotiaana.

Huolimatta kytköksistä viimeaikaiseen surutyöhön, Skeleton Tree muistuttaa soundeiltaan 80–90-lukujen taide-elämyksistä. Mieleen tulee heti Wim Wendersin Until the End of the World -leffa, jonka soundtrackillä Cave oli mukana.

Skeleton Tree, kuten Caven tuotanto aina, leikkii kuolemalla ja elon äärirajoilla. Mitä olemme, jos emme pelkkiä kuoria? Peilaamme onneamme toisista? ”Mikään muu ei merkitse, kuin se että sinä olet siinä”, kertoo Cave.

Vaikka uutuuslevy on Caven aikaisempaa tuotantoon verrattuna minimalistinen ja vähemmän ärhäkkää rockin rytkettä, runsautta löytyy yksityiskohdista. I Need You -biisin näennäisen yksinkertainen rakenne muuttuu monimutkaiseksi, kun huomaa komppien päällekkäisyyden, eli rytmipohja, tanakan 80-lukulainen syntsatausta ja vielä laulukin ovat kuin eri metronomien janoilla. I Need You on Caven lataamana YouTubessa tarjolla katsottavaksi, eli täällä.

Levyn päättävässä nimibiisissä – sanon tämän silläkin uhalla, että saan Cave-fanien halveksunnan päälleni, kun kyse on niin eri genren rokkarista – Caven laulu kuulostaa Bruce Springsteeniltä. Alun huuto saa vastauksen: ”It’s allright now.”

Skeleton Treen parivuotisesta tekoprosessista filmattiin dokumenttielokuva. Sen trailerin voi katsoa täältä.