Iida Simes

Simes työskentelee muun muassa Voiman toimittajana ja Häiriköivät dosentit -hankkeen tuottajana. Simes on ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti. Kritiikkejä hän kirjoittaa kirjallisuudesta, elokuvista ja kaikenlaisesta musiikista jazzista klassiseen. Jos on kuunneltava poppia, sen on hyvä olla soulia. Suosikkileffagenret ovat italialainen neorealismi ja Ranskan uusi aalto. Kirja-alalla kustannustoimittajana, tapahtumajärjestelijänä ja kirjakauppiaana hän on työskennellyt vuodesta 2000.

Kun Voiman t-paita pääsyn öljyn äärelle avasi. Nigerian öljyreportaasin taustaa.

“Mikä tuo paita on?”, kysyi korkea-arvoinen ogoniheimon päällikkö Kaakkois-Nigeriassa, Nigerjoen suistoalueella. “Mitä siinä tapahtuu?”

tshirtinogoni
Päällikkö Violea Peter-John Lebari osoittaa sormella kirjoittajaa (Voima-paidassa). Oikealla (ruskeassa puvussa) Port Harcourtiin muuttanut ogonipäällikkö Saint Emma Pii ja ympäristöaktivisti Philip Jakpor Lagosista. ©Kentebe Ebiaridor

Olimme istuneet jo pitkän tovin päällikkö (High ChiefViolea Peter-John Lebarin ja hänen johtamansa ogonien neuvoston kuultavina. Ogonien maahan ei ole asiaa ilman lupaa.

Paidan rinnuksessa oli suomalaisen kuvataiteilijan ja Kulttuurihäiriköiden ystävän Jani Leinosen teos. Sen taiteilija on lahjoittanut Voima-lehdelle.

”Teollisuusmaissa tuotettujen karkkien ja roskaruuan nyt jo ikonisiksi kohonneet symbolit ovat valjastettu protestiin kulutusyhteiskuntaa vastaan, ja tämä kuva kertoo ironian keinoin vakavan asian”, vastasin Lebarille.

Olin jo aikaisin aamulla päättänyt pukea paidan ylleni, koska halusin sen näkyvän kuvissamme Ogonimaalta – mutta olisiko vaate ogonijohtajien mielestä epäkunnioittava? Toisin sanoen, jättiläismoka.

Jos päällikkö ei olisi tyytyväinen käytökseeni (eli tässä tapauksessa asuvalintaani), seurueeni ei pääsisi käymään Ogonimaan kylissä katsomassa öljytuhoja.

Lebarin takana ogonipäälliköiden neuvosto.
Lebarin takana ogonipäälliköiden neuvosto. ©Kentebe Ebiador

Lebari tuijotti hetken Voiman paidan kindermuna-ukkelia ja sen muropakettikavereiden protestia riistoa vastaan. Pian päällikön kasvoille levisi hymy: ”Tervetuloa”, Lebari kajautti. ”Tervetuloa Ogonimaahan!”

Kookospalmu pursuu isoa pähkinää. ©Iida Simes
Kookospalmu pursuu isoa pähkinää. ©Iida Simes

 

Vuoden 2018 ensimmäisessä Voimassa oli juttu Nigerian ogonialueella tapahtuvista öljytuhoista otsikolla Kadonnut paratiisi. Alaotsikossa kirjoitin, miten ”Nigerian öljy näyttää karmealta, jos sitä joutuu katsomaan liian läheltä”.

Nigerjoen deltalla vuotaa öljyä luontoon 240 000 barrelia eli noin 40 miljoonaa litraa päivässä.

Päivässä.

Alueelle vuotanut öljy myös tuntuu karmealta, sillä sitä ei koe vain näköaistin avulla. Se haisee, ja koska nenästä on suora yhteys suuhun, sen voi myös maistaa.

Ei , ei, ei, tänne ei saa mennä. Öljytuohoista varoittava kyltti Goissa. ©Iida Simes
Ei , ei, ei, tänne ei saa mennä. Öljytuohoista varoittava kyltti Goissa. ©Iida Simes
Nämä pojat ovat juuri siellä, jossa kukaan ei saisi olla, kieltomerkin takana. ©Iida Simes
Nämä pojat ovat juuri siellä, jossa kukaan ei saisi olla, kieltomerkin takana. ©Iida Simes

Vierailumme aikana kuuman ja vehreän ogonikylän yllä taivas repesi rankkasateeseen. Hajumaailmakin muuttui, kun öljyisen veden pinnan höyryt langettivat yllemme ogonimaan löylyn. Öljy tahmasi ihon pinnan, eikä se lähtenyt pois pelkällä vesipesulla. Raaputin sitä illalla hienon portharcourtilaisen hotellin kuumassa suihkussa partakoneen terällä ja saippuvaahdolla.

Millaista olisi asua sen ympäröimänä, sitä en voi edelleenkään ymmärtää.

Goin suolla sataa. ©Iida Simes
Goin suolla sataa. ©Iida Simes

Oman lisänsä hajumaailmaan toivat kuolleet kalat. Ogonit ovat perinteisesti olleet maanviljelijöitä ja kalastajia. Öljyvuotojen terveyshaitojen takia öljyvuotojen alueella ei saisi kalastaa, vaan saalista pitäisi lähteä hakemaan kauas mereltä saakka. Sinne ja takaisin on muutaman päivän matka – siksi monet kalastavat öljyisillä joilla. Vaikkei isoja kaloja enää niistä löydykään.

IMG_6525

 

Asioissa on myös toinen puolensa. Usein, kun tarkastelee teollisen maailman rajuimpia tuhoja, joiden pääsyitä ovat ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys, kohtaakin myös ihmisten väsymättömän halun parantaa maailmaa.

Mikä mieleenpainuvinta, kohtaa ystävällisten, huumorintajuisten ja väsymättömän vieraanvaraisten ihmisten lämmön.

Neuvonpitoa. "Ensin menemme Bodoon, tapaamme päälliköt, ja sitten Goihin. Mites meni eilisilta? Oliko hänellä varpajaiset? Entä joko on Rogerillekin syntynyt uusi vauva?" Ken Saro-Wiwan ystävät Port Harcourtista Erabanabari Kobah ja päällikkö Sain Emma Pii sekä aktivisti Philip Jakpor Lagosista. @Iida Simes
Neuvonpitoa. ”Ensin menemme Bodoon, tapaamme päälliköt, ja sitten Goihin. Mites meni eilisilta? Oliko hänellä varpajaiset? Entä joko on Rogerillekin syntynyt uusi vauva?” Ken Saro-Wiwan ystävät Port Harcourtista Erabanabari Kobah ja päällikkö Sain Emma Pii sekä aktivisti Philip Jakpor Lagosista. @Iida Simes

Voimassa julkaistun Kadonnut paratiisi -jutun lopussa päällikkö Eric Doh sanoi, ettei toivoa ole, vaan saastuneiden alueiden ogonit kuolevat niille sijoilleen. Asiassa on perää, sillä karmeat terveysvaikutukset ovat jo valtavat: ogonien eliniänodote on alle 50 vuotta, epämuodostuneita lapsia syntyy jatkuvasti ja naisten menopaussi alkaa usein jo alle kolmekymppisenä, eli hedelmällisyys laskee. Väki sairastaa paljon.

ericdoh
Sadetta pitämässä hylätyssä leipomossa Goissa. Vasemmalla kyläläisiä ja (beigessä jakussa) portharcourtilainen journalisti Blessing Mbonu Ibunge. Etualalla Goin päällikkö Eric Doh. ©Iida Simes

YK:n tutkimuksissa on arvioitu, että alueen puhdistaminen öljystä kestäisi noin 30 vuotta.

Toivoa alueelle voisivat antaa ilmastonmuutosta ehkäisevät kampanjat, jotka taistelevat yhteiskuntien öljyriippuvuutta vastaan ympäri maailmaa.

Öljyistä ogonien suota voi katsoa myös harjoittaen ”mistä muovi tulee” -ajatusleikkiä: ”Lojuuko tässä kaloja tappamassa minun urheiluvaatteitteni ja lapseni lelujen raaka-aine, autoni bensatankin sisältö tai lähes mitä vaan tuotepakkausta ympäröivä kelmu”.

 

Kadonnut paratiisi

Nigerian öljy näyttää karmealta, jos sitä joutuu katsomaan liian läheltä.

Ogonien kauniita kivitaloja pylväskuisteineen ympäröi vehreä luonto. Puut notkuvat kookospähkinöitä ja banaaneja.

Länsi-Afrikassa, Kaakkois-Nigeriassa sijaitsevan Ogonimaan sää on aina lämmin, päivälämpötila nousee lähes kolmeenkymmeneen asteeseen ympäri vuoden.

Kaikkialla kuljeskelee ihmisiä värikkäissä vaatteissa. Pojat ajelevat mopoilla tyttö takaistuimella. Suoraryhtiset naiset kävelevät teiden reunoilla kantaen pään päällä ällistyttävän rennon näköisesti pienen kioskillisen verran tavaraa. Lapset leikkivät iloisesti nauraen.

Jos paikalle vielä hölköttelisivät elefantti ja leijona, Bodon kylä Nigerian kaakkoisosassa olisi kuin kristittyjen paratiisikuvastosta.

Paikalliset öljytuhojen asiantuntijat ja aktivistit opastavat syvemmälle Ogonimaahan. Viimeistään autosta noustaessa kitkerä katku kertoo, että alue on kaikkea muuta kuin paratiisia.

Kasvit tuottavat hedelmää, mutta hedelmät ovat myrkyllisiä. Ihmiset ovat nuoria, koska näissä kylissä juuri kukaan ei elä kovin vanhaksi. Moni sairastaa syöpää. Kyläläiset ovat joutilaita, koska töitä on niin vähän. Autot, talojen ikkunat, lasten lelut ja ulkona kuivuvat pyykit peittyvät aika ajoin mustaan, rasvaiseen likaan.

Elefantit ja leijonat ovat lähteneet jo puoli vuosisataa aikaisemmin muualle, oletettavasti naapurimaahan Kameruniin. Suuret eläimet eivät enää palaa.

Vaikka kalastus- ja maanviljelys­elinkeinot ovat jo tuhon omia, rutiköyhien ihmisten on lähes mahdotonta lähteä ja jättää kotejaan, kyliään ja perinteitään. Jotkut nuoret pystyvät siihen, mutta vanhukset, ne viisikymppiset, eivät jaksa.

Ogonikylien tuhon alku ja juuri, raakaöljy, löllyy syvällä maan alla, eikä siitä siellä vaaraa olisikaan. Purskahtaessaan jättimäisistä putkista maan pinnalle se aiheuttaa tuhoja vuosikausien ja jopa vuosikymmenten ajan. Velloessaan lämpimissä lammikoissa raakaöljystä kohoaa kaasuja, ja välillä öljyn sivutuotteita sataa ympäriinsä kaukana öljyvuodoista.

Hollantilais-brittiläisen öljy-yhtiön Shellin Kaakkois-Nigeriaan perustama haarakonttori alkoi pumpata ­alueella öljyä vuonna 1958. Putket alkoivat hajota jo 1960-luvun alussa. Tähän mennessä öljyä tiedetään vuotaneen alueelle miljoonia barreleita, mutta tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.

Raakaöljyä pumpataan Nigeriassa päivittäin 2–2,5 miljoonaa barrelia eli noin 300–400 miljoonaa litraa. Niin valtaviin määriin on aina kuulunut isoja riskejä. Pelkästään Ogonimaalla öljyvuotoja tapahtuu vuosittain satoja.

Alueen luonto kärsii öljybisneksen seurauksista valtavasti. Nigerjoen suisto on kosteaa suoaluetta ja metsiköt tiheänä mangrovepuista. Vesialueilla kasvavat mangrovet viihtyvät lähellä vettä, mutta kun suot ovat öljyn peittämiä, puut kuolevat nopeasti, koska niiden juuret eivät voi hengittää öljyn läpi. Samalla kuolevat myös vesieläimet ja -kasvit.

Myös pohjavedet saastuvat ja tuhojen ketju ulottuu nopeasti myös ihmiseen.

Nigerian vuosittaiset öljytulot ovat 25–40 miljardia dollaria eli 20–35 miljardia euroa. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kaikkea öljykenttien arvosta. Öljy-yhtiöt vievät tuotoista suurimman osan, ja öljyä myös varastetaan paljon – kukaan ei tiedä varmasti, kuinka paljon. Sekä Nigerian hallituksen että ulkomaisten tutkijoiden mukaan öljyä varastetaan päivittäin 100 000–250 000 barrelia eli 16–40 miljoonaa litraa.

Nigerian poliittisen järjestelmän läpäisevä korruptio tuo vahvan lisänsä öljyiseen sotkuun. Varkaat eivät toimi yksin yön pimeydessä, vaan öljyä ­katoaa poliitikkojen, viranomaisten ja liikemiesten yhteistyöllä.

Ympäri maailmaa tunnetulla nigerialaisella ympäristöaktivismilla on taiteelliset juuret: 1980-luvulla ne nigerialaiset, joilla oli televisio, nauliintuivat katsomaan Basi and Company (”Basi ja kaverit”) -komediasarjaa.

Sen sankari oli suurkaupunkiin muuttanut onnenonkija, joka uskoi että ihmiselämässä tärkeintä on rikastua ja että rahalla saa mitä tahansa, etenkin onnea. Basin mielestä rikastuminen oli helppoa. ”Tullakseen miljonääriksi pitää ajatella kuin miljonääri”, tämä tapasi sanoa.

Huolimatta kamppailustaan sinnikkäiden yritysten ja katastrofaalisten erehdysten virrassa Basi ei rikastunut, ei niin millään. Pakkaa sekoitti Basin vuokraemäntä Madam, jonka ajattelutavan mukaan kaikkien ihmissuhteiden tärkein ydin on iso kasa käteistä. Koska rutiköyhä Basi ei koskaan kyennyt maksamaan vuokraansa, ­Madam yritti joka jaksossa häätää miehen matkoihinsa. Tästäkään ei – katso­jien ihmeeksi ja Basin onneksi – tullut mitään.

Basi and Company oli parodia teollisuusmaiden vaurautta palvovasta ajattelutavasta ja mammonalla mahtailun onttoudesta. Syvemmin pohtien tv-sarja osoitti myös, ettei Nigeria ollutkaan vapaa siirtomaataustastaan britti-­imperiumin osana.

Älykästä, sydämellistä ja hauskaa sarjaa rakastettiin ja arvostettiin Nigeriassa.

Vuonna 1990 Nigerian poliisi tappoi kahden päivän aikana noin 80 ogonia ja poltti 600 kotia. Niihin aikoihin Basi and Company -sarjan luoja, käsikirjoittaja, tuottaja ja jo ennen sarjaa tunnettu kirjailija päätti palata suurkaupunki Lagosista takaisin kotiseuduilleen Ogonimaahan ja alkaa protestoida ogonien puolesta. Siellä hän perusti Movement for the Survival of the Ogoni­ People (Ogonien eloonjäämisliike) -nimisen järjestön ja ryhtyi sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Hänen nimensä oli Ken Saro-Wiwa.

Kun ogonit vaativat Shelliä korjaamaan jälkiään tai edes toimittamaan alueen asukkaille juomavettä ja ruokaa, heitä pahoinpideltiin tai pidätettiin. Monia, kuten Saro-­Wiwaa, pidettiin vangittuna kuukausikaupalla ilman oikeudenkäyntiä.

Vuonna 1995 Saro-Wiwaa syytettiin paikallisten heimopäälliköiden surmista. Shell lahjoi todistajia, ja Saro-Wiwa tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä syylliseksi.

Saro-Wiwa oli ollut vangittuna Port Harcourtissa lähes vuoden, kun marraskuisen aamunkoitteen aikaan hänet ja kahdeksan muuta ogonia – kuuluisa The Ogoni Nine, Ogoniyhdeksikkö – hirtettiin vankilan pihalla.

Yhdeksikkö, saati ne neljä ogonien­ kyläpäällikköä, joiden murhasta Saro-Wiwaakin syytettiin, eivät suinkaan olleet ympäristön puolesta käytyjen mittelöiden ainoita uhreja. Nigerian sotilashallituksen lähettämät erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan. Operaatioita helpotti se, että Shell maksoi sotilaille palkkaa ja kuljetti näitä helikoptereilla ja pikaveneillä.

Port Harcourtiin muuttanut ogonipäällikkö Saint Emma Pii tunsi Ken Saro-Wiwan. Heidän ystävyytensä oli vahvistunut kamppailussa sekä maata kierrellen että vankilassa istuen.

Minkälainen ihminen Saro-Wiwa oli?

”Hän oli Jumalan lahja ogoneille”, huokaa Emma Pii. ”Hyvä ihminen.”

Portharcourtilaisella aktivistilla Erabanabari Kobahilla on lisättävää: ”Ja hauska. Hänen jutuilleen sai nauraa koko ajan.”

Öljyä vuotaa Nigeriassa luontoon miljoonia litroja päivässä. Bodon kylän yli 60 000 asukasta tai jopa kaikki 830 000 ogonia sinnittelevät alueilla, joita tuhoavat myrkylliset kaasut ja pohjaveteen sekoittuvat vaaralliset aineet.

Öljyalueet ovat kuitenkin niin laajoja, että miljoonilla nigerialaisilla on terveydellisiä ongelmia öljyvuotojen ja kaasupalojen takia.

Öljyssä on syöpää aiheuttavia karsinogeeneja. Esimerkiksi Bodon juomavedessä on bentseeniä 900-kertaisesti yli sallittujen määrien YK:n arvioiden mukaan.

Ken Saro-Wiwa ja hänen traaginen kohtalonsa tekivät alueen ongelmat tunnetuiksi Suomessa saakka. Shelliä boikotoitiin vuosikausia 1990-luvun lopussa.

Muuttuiko tilanne Ogonimaassa paremmaksi?

”Ei. Tilanne on vain pahentunut vuosi vuodelta”, Saint Emma Pii ja Kobah kertovat.

”Putket ovat niin vanhoja, että niitä hajoaa yhä enemmän koko ajan. Eikä niitä korjata”, jatkaa Kobah.

Goin kylässä päällikkö Eric Doh esittelee saastuneella ­alueella hylättyä leipomoa.

”Meitä ei auta kukaan”, sanoo Doh.

Eivätkö Shell tai Nigerian hallituskaan?

”Eivät. Ne vain odottavat, että me kaikki kuolemme.”

Kirjoittaja vieraili Nigeriassa ja Ogonimaassa marraskuussa 2017. Lisää Simeksen Ogonimaan matkasta tätä taustoittavassa jutussa Kun Voiman t-paita pääsyn öljyn äärelle avasi.

Dynaamista viivaa Porvoossa

Teksti Iida Simes Kuvat Elsa Piela

Sarjakuvataiteilija Emmi Valve on syntyperäinen porvoolainen. Hän oli perustamassa kotikaupunkiinsa sarjakuvafestivaali Å-festiä. Tänä keväänä se järjestetään neljättä kertaa.

Tuleeko Porvoosta Suomen Angoulême, ranskalaista sarjakuvan pääkaupunkia matkien?

”No joo”, vastaa Valve pokkana. ”Siinä mielessä, että tapahtumaan tullaan paljon myös kaupungin ulkopuolelta.”

Organisaattorit toivovat, että myös osa Porvoon 50 000 asukkaasta löytää paikalle.

”Vaikka Porvoo on hyvä kulttuurikaupunki, paikallisten saaminen liikkeelle on ollut haaste.”

Å-fest on muuttanut Taidetehtaalle. Taidetehdas on suuri, moderni ja esteetön tila, jonka ainoa ongelma on, että historiallisilta kujilta katsoen se on väärällä puolella jokea – mutta sehän on vain turistien ongelma.

”Porvoolaiset ovat oppineet käyttämään Taidetehdasta”, Valve painottaa.

Valve on ilahtunut siitä, että Porvoon kaupunki on tukenut tapahtumaa. Festarin ydinorganisaatio koostuu muutamasta vapaaehtoisesta, ja tapahtuma tarvitsee taloudellista tukea ja ohjelmatiloja. Tänä vuonna on onneksi saatu palkattua tuotantoassistentti pariksi kuukaudeksi.

Taiteilija ja runoilija Aulikki Oksanen on Å-festin päävieraita. Valve ja sarjakuvataiteilija Pertti Jarla ovat kustantaneet Oksasen kokoelman Outojen kieli – Sarjakuvia vuosilta 1966–2004, joka ilmestyy festareilla.

Millä mielin kunniavieras lähtee Å-festiin?

”Hyvillä mielin!”, Oksanen huudahtaa.

”Sarjakuvatapahtuman kutsu oli iloinen yllätys, vaikka koenkin itseni hybridiksi: runoilijaksi ja kuva­taiteilijaksi.”

Oliko uusi kirja suunnitelmissa jo pitkään?

”Ei, se oli toinen suuryllätys”, iloitsee hybridi. Hän kertoo kirjaidean syntyneen vasta kutsun jälkeen.

”Monet teokseni, kuten Piispa Henrikin sormi, on myyty loppuun jo ajat sitten. Nyt nämä saadaan uusille sukupolville.”

Piirrosten tekemisestä on aikaa. Tunnistaako niistä nykyisen Aulikki Oksasen?

”Olen kirjoittanut ja kuvittanut tarinoitani viisivuotiaasta. Lapsuus ei ole mitään menetettyä aikaa, vaan ihan samasta ihmisestä se viiva on lähtenyt”, Oksanen pohtii.

”On se viiva tietenkin muuttunut. Nuoruuden viiva 1960-luvulla on rosoisempi. Se oli dynaamista aikaa. Hyvä, että se tuli kuvatuksi. Silloin tapahtui niin paljon, varsinkin miehen ja naisen roolien mullistuksia.”

Tänä vuonna Å-festin teema on Sukupolvet. Ensimmäisten tapahtumien teemoja olivat Rajat (2017), Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua (2016) ja Ystävyys (2015).

”Å-fest keskittyy nykysarjakuvaan. Å-fest on tasa-arvoinen ja kaksikielinen”, kertoo Valve toiminta-ajatuksista. ”Emme ole pyrkineet poliittiseen neutraaliuteen.”

Jo ensimmäisenä vuonna poliittisuus näkyi rasismin vastaisina ja feministisinä ohjelmanumeroina, sukupuolikysymyksiä puivia sateenkaariaiheita unohtamatta.

Alkuvaiheessa kaikki kävijät eivät ymmärtäneet, ettei tapahtuma ollutkaan vain lasten juttu. ”Jotkut kauhistelivat, että ’miksi lapsille esitetään tällaista ohjelmaa’”, kertoo Valve.

Sekä järjestäjät että yleisö ottivat opikseen. Lastenohjelmaa on lisätty, ja se on selkeästi erikseen. Samalla yhä harvemmat kävijät erehtyvät pitämään sarjakuvaa keskeisesti lasten taidemuotona.

Å-festiin kuuluu myös kaupunkikulttuuria muokkaava smÅ-fest. Se levittäytyy pitkin Porvoota asettaen sarjakuvia muun muassa liikehuoneistojen ikkunoihin näytille.

”Kuka vaan sarjakuvien tekemisestä kiinnostunut on voinut hakea mukaan esittelemään töitään”, kertoo Valve.

Sarjakuvakulttuuriin kuuluvat myös zinet eli omakustanteiset pienlehdet. Kuvitustyöpajoja vetävä Valve on erityisen innostunut niistä. Zinet näyttävät, miten monella tavalla ­asioita voi nähdä, eikä väärää tapaa ole:

”Olen aloittanut monta pajaa kaatamalla ämpärillisen pienlehtiä pöydälle.”

Å-fest 10.2. Porvoon Taidetehtaalla,
Läntinen Aleksanterinkatu 1. Tila on esteetön. Vapaa pääsy.

Å-festin näyttelyt ovat esillä Porvoossa koko helmikuun. Esim. Aulikki Oksasen ja Priit Pärnin töitä on Taidetehtaan Taidehallilla ja Emmi Valveen Armo-kirjan kuvituksia Galleria Kreutzissa. 2018.a-fest.fi

Dadadaa! Tippukivitapaus ja kunnon eiku kun on hanskat!

Seija Soijaa etsitään kaikkialta. ”Tuolla!”, kiljuu puolet yleisöstä – kaikki alle kymmenvuotiaat –  viittoillen lavasteisiin. Soijapapua etsivä Päätäi Väätäinen on ”ihan paras mummo”, kuten seuralaiseni kommentoi. Päätäi on ymmällään ja saa yleisön, koko yleisön, nauramaan. Katsomon seniorit ovat nähneet mahtimummo Väätäisen eli Seela Sellan monissa muissakin rooleissa, muttei koskaan ennen moniraajaisena pipoautolla ajavana salaisena agenttina.

Absurdiako? Tottakai! Tippukivitapaus on absurdismin juhlaa!

”Tosi lapsellista”, huokaa seuralaiseni, muttei hetkeksikään irrota katsettaan  näyttämön tapahtumista. Valtakunnan kriitikkogurun Jukka Kajavan jälkiä seuraten olen ottanut mukaani sangen kriittisen ja vaativan teinikatsojan. Teatteria ja musiikkia harrastavana hänkin tajuaa heti ensimmäisiltä iskuilta, ettei superlapsellisen draamarönsyn tekeminen ole pikkunäppärää puuhastelua, vaan tämä on iso ja vaativa tuotanto.

* * * * *

Matka korkeuksista syvyyksiin ja takaisin lähtee liikkeelle pikkuisen tukaanin lentoharjoittelusta. Niinpä yleisöä hemmotellaan ilma-akrobatialla jo ensimmäisessä kohtauksessa.

Laura Ruohosen kirjoittama runollinen tarinakokoelma on Anna-Mari Kähärän säveltämä, ja teos on laajentunut musikaaliksi, hurjaksi revyyksi.

Toki Suomessakin jo Suuret Muinaiset teatteriukkelit kuten Jouko Turkka aikoinaan ymmärsivät absurditeettien loistokkuuden, mutta toisin kuin Turkan teoksissa, nyt pääasiassa on sujuva hauskuus eikä viiltävä ironia, vahingonilo tai yhteiskunnallinen sanoma – paitsi ehkä diktaattorikohtauksessa, jossa Väätäismummon kautta opimme että valta voi pilata meistä jokaisen.

Niin paljon kuin absurdiuden TV-mestari Spede kansaa naurattikin, hän ei nauranut itselleen – mutta Ruohonenpa nauraa. Siis itselleenkin. Tippukivitapauksen onkalot olmeineen viittaavat vahvasti Ruohosen taannoiseen ydinjätteitä ja saasteiden siirtämistä sukupolvelta toiselle käsitelleeseen Luolasto-näytelmään. Tippukivitapauksessa maan sisältä löytyy kummallinen orjuuttaja, joka on saanut alamaisensa unohtamaan minkälaisia perhosia heistä voisikaan tulla – kunnes paikalle putoaa pieni papu, Seija Soija.

* * *

Musiikillisesti teoksessa kaikuu Balkanin rytmejä, ja taitavan klarinetin melodioissa kuulee häivähdyksiä  klezmeristä. Monille pikkuisille katsojille Tippukivitapaus saattaa olla ensimmäinen kosketus teatteriin tai ainakin Kansallisteatterin suuren näyttämön tuotantoihin, ja siksikin on hienoa, että musiikki on paljon monimutkaisempaa ja -muotoisempaa kuin vain perusiskelmäpoppia. Ja aniharvoin aikuisetkaan pääsevät tällaisen runsaudensarven äärelle.

Jos on hanskat, tyttiidit, tyttiidit, tarttee kädet, tyttiidit, tyttiidit” -meininki opettaa svengin perusteita. Kiitettävästi (tämän biisin) tempo on riittävän hidas, jotta yleisö ehti biisiin mukaan. Tippukivitapauksen ensembleen voi tutustua vaikka tässä videossa.

Kuten olettaa saattaa, superammattilainen  Vuokko Hovatta lauloi upeasti. Aisapari Jani Karvinen Hujoppina onnistui onneksi Hovatan kanssa duetoissa, mutta parasta antia ovat oikeat kuorokohtaukset, joita näytelmässä on paljon.

Tippukivitapaus lienee teatterin sisälläkin hyvin opettavainen teos. Vain harvoin yhdessä ja samassa teoksessa tarvitaan näin paljon erilaista tekniikkaa, taitoa, tilpehööriä ja härpäkettä. Lavasteita laskeutuu katosta ja puhalletaan lattista kattoon. Orkesteri seilaa näyttämön takaa etualalle, näyttämön alle ja säilyketölkin päälle. Näyttämöllä pyörivät laulajat ja näyttämö pyörii.

Vaikka Tippukivitapaus houkuttelee lapsikatsojia, se  on huumoria ja musiikkia kaipaavien aikuistenkin teos. Tippukivitapaus tuo mieleen Daniil Harmsin herkullisimmat oivallukset. Tippukivitapaus on kuin viime vuosisadan alun Pariisin tai Berliinin absurdismeja rakastavien, todellisuutta pakenevien kabareetaidepiirien hurmion lähde. Tippukivitapaus on syntynyt samoilla huuruisilla puroilla, joilla T. S. Elliot ammensi voimaa kissarunoihinsa (joista syntyi Cats) ja joilla Lewis Carroll löysi kaniinin polut Liisalle Ihmemaahan, jaTippukivitapaus on dadadadaa ja – Ruohosen esittelytekstiä lainaten – pluts ja plop.

* * * * *

Tippukivitapaus Kansallisteatterissa 22.5. 2018 saakka. Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen. Musiikki Anna-Mari Kähärä.

Rooleissa Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Seela Sella. Martti Suosalo videolla. Muusikot: Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Sara Puljula, Marko Puro ja Senni Valtonen.

Lavastus Antti Mattila, hahmot ja puvut (ja Tippukivitapaus-kirjan kuvitus) Erika Kallasmaa, ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström, koreografia
Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi, valosuunnittelu
Ville Toikka, videosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu
Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela ja Ville Leppilahti, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä, dramaturgi Pipsa Lonka ja  ohjaajan assistentti Sanna Breilin.
 
DOyG025X0AAj7Cu

Valheellista vaalityötä

Teksti Iida Simes Kuvat Elsa Piela

Poliittisia prosesseja ohjataan ulkomailta. Motiivina on halu tuottaa kaaosta ja manipuloida demokratiaa.

Yhdysvaltain presidentti Richard ­Nixonin aikaan tietomurtovarkaat olivat erilaisia kuin nykyään. Vuoden 2016 rosvot ”eivät tunkeutuneet demokraattien puoluetoimistoon tiirikoilla, suojakäsineillä ja salakuuntelulaitteilla varustautuneina, kuten heidän edeltäjänsä vuonna 1971”, kirjoittaa brittiläinen toimittaja Luke Harding hiljattain ilmestyneessä kirjassaan ­Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon. Harding selvitti miten Venäjä sekaantui Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin.

Venäjältä on todistetusti vaikutettu myös Britannian Brexit-äänestykseen vuonna 2016 sekä Ranskan presidentinvaaleihin ja Saksan liittopäivävaaleihin tänä vuonna.

”Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttamisen tavoista kuuluisin oli aluksi sähköpostitilien hakkerointi. Kuuluisimmat operaatiot ovat olleet karhuja, Fancy Bear ja Cozy Bear [”Jännä karhu ja ”Mukava karhu”]. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten näistä tekemän raportin nimi on Grizzly ­Steppe [”Harmaakarhujen aro”]”, kirjoittaa Harding.

Venäläisten hakkerikarhujen murtamat viestit levitettiin nopeasti eteenpäin.

Vaikka viime aikoina Venäjä on ollut tehokkain vaalihäirikkö, muutkin maat osaavat. Harding kirjoittaa edelleen: ”Kuten [Yhdysvaltain tiedusteluvirastojen] NSA:n ja CIA:n entinen johtaja, kenraali Mike Hayden totesi, vastustajan sähköpostien varastaminen on kunniakasta kansainvälistä vakoojatoimintaa. Kaikki tekevät sitä, myös Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa ja muut länsimaat. ’Se on hyväksytty kansainvälinen käytäntö. Jos olisin itse pystynyt murtautumaan venäläisten palvelimiin, olisin tehnyt niin’, hän totesi. Haydenin mukaan hakkeroinnista tekikin poikkeuksellista se mitä sen jälkeen tapahtui. ’Venäjä muutti tiedot aseeksi ja ampui sen Yhdys­valtoihin’. Venäläinen trolliarmeija tviittasi tietoja eteenpäin ja sai ne trendaamaan.”

Ulkopoliittinen Instituutti UPI julkaisi marraskuussa 2017 ohjelmajohtaja Mika Aaltolan raportin Democracy’s Eleventh Hour – Safeguarding Democratic Elections Against Cyber-Enabled Autocratic Meddling [”Demokratian yhdestoista hetki – Demokraattisten vaalien suojaaminen kyberhäirinnältä”].

Tiivistelmässä kiteytetään: ”Viimeisimmät vaalit Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa osoittavat, että autoritaaristen valtioiden sekaantuminen demokraattisten maiden vaaleihin kasvaa. Ne hakkeroivat dataa ja jakavat aineistoa tietovuotojen avulla. Vuotoa vahvistetaan levittämällä disinformaatiota ja epäluuloa sosiaalisessa mediassa.”

Aaltola pitää Suomen vaaleihin sekaantumisen uhkaa todellisena ja vahvistaa tämän Voimalle puhelimitse.

”Britannian, Ranskan, Saksan ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja ­asiaan perehtyneet tutkijat ovat varmoja siitä, että ainakin näiden maiden viimeaikaisiin vaaleihin vaikutettiin ulkopuolelta.”

Aaltola muistuttaa, että vaikka Venäjä täkäläisiä vaaleja häiritsisikin, sen tavoitteena ei välttämättä olisi valita presidenttiä. Liian aggressiivinen ja läpinäkyvä painostaminen kääntyisi tarkoitustaan vastaan. Kuten raportissa sanotaan, kaikissa maissa vaaleihin ei ole vaikutettu yhtä paljon eivätkä tulokset ole olleet samanlaisia.

”Yhdysvalloissa vaikutus oli korkea, Ranskassa matalampi ja Saksassa vähäinen. Vaaleihin sekaantuminen voi myös kostautua ja siten ennaltaehkäistä vaalihäirinnän todennäköisyyttä.”

Edellä mainituissa maissa häirintää on tullut Venäjältä, mutta Aaltola muistuttaa, että esimerkiksi Kiinalla on tapana vaikuttaa lähialueidensa politiikkaan.

”Suomessa uskotaan, että olemme hybridivaikuttamisen suhteen aika immuuneja.”, huokaa Aaltola.

Hybridivaikuttamisella tarkoitetaan perinteisen diplomaattisen tai sotilaallisen uhkailun yhdistämistä moderneihin tietoverkoissa tapahtuviin operaatioihin.

Ulkopoliittinen instituutti peräänkuuluttaa demokratian lisäämistä, ja se edellyttäisi muun muassa läpinäkyvyyden lisäämistä  ”maailman suurimmassa mediassa”, kuten Aaltola kutsuu Facebookia.

”Algoritmien ymmärrys on jo siirtynyt kansalaisilta pois”, kommentoi Aaltola Facebookin ja Twitterin mekanismeja.

UPI:n raportissa tähän on kiinnitetty huomiota: ”Tällä hetkellä dataa ei käytännössä valvota demokraattisesti. Äänestäjien pitäisi kuulla puolustautumiskeinoista, joilla kamppaillaan manipuloivia algoritmeja ja tekoälypohjaisia taktiikoita vastaan. Hallitukset voivat tarjota näitä työkaluja. Nykyistä ketterämmät markkinat ja yhteiskunnalliset ratkaisut voisivat olla käytettävissä kyberperusteisessa vaalivalvonnassa.”

Facebookin käyttäjät tietävät miten sivut poimivat tekstivirroista sanoja, joiden mukaan mainoksia nousee käyttäjien ruutunäkymään. Kun algoritmit tulkitsevat poliittisia mieltymyksiä, Facebook ja Twitter ovat luomassa vääristynyttä todellisuutta, jossa mainosvirrasta valikoituu vain tiettyjä ehdokkaita käsitteleviä juttuja, jotka usein ovatkin maksettuja mainoksia. Nämä näkyvät samassa uutisvirrassa, jonka seassa kaverit jakavat toisilleen aivan oikeita journalistisin perustein tehtyjä uutisia.

Vaalien aikaan Venäjän Yhdysvalloissa levittämät Facebook-mainokset oli muokattu näyttämään muun muassa puolueiden kampanjamateriaalilta tai äänestäjien innostuneilta purskauksilta. Facebook arvioi Venäjän maksamien postausten tavoittaneen 126 miljoonaa yhdysvaltalaista.

Suomen julkisuudessa on vähätelty Venäjän intoa vaikuttaa presidentinvaaleihin, milloin siksi, että Sauli Niinistön (kok.) etumatka on suuri tai siksi, että presidentin valtaoikeudet ovat muka merkityksettömän pienet.

”Ei Venäjällä tai Yhdysvalloissa uskottu, että Trumpista todella tulisi presidentti”, kommentoi Harding Voimalle.

Clintonin voitto näytti varmalta. [Toiminnan] ideana oli loata ja häpäistä Clintonia, tehdä tämän president­tiyden alkutaipaleesta vaikea ja ­aiheuttaa kaaosta”, Harding muistuttaa.

Lue aikaisempi juttu aiheesta tästä: Verkko kiristyy: Trumpin Venäjä-kytköksiä päivänvaloon.

Suomessa varaudutaan presidentinvaalien häirintään

Suojelupoliisi (Supo) on varautunut vaalien häirintään. Viestintäasiantuntija Verna Leinonen kommentoi sähköpostitse:

”Vieraiden valtioiden vaikutuspyrkimykset ovat luonnollisesti ilmiö, jota Suojelupoliisi seuraa. Vaikuttamispyrkimykset voivat olla monenlaisia ja tapahtua pitkälläkin aikajänteellä. Vaalit ovat vain yksi esimerkki mahdollisista vaikuttamiskohteista. Vaikuttamaan voidaan pyrkiä esimerkiksi poliittisesti, infrastruktuurin, kulttuurin tai informaation saroilla. Tiedustelullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää, mutta myös muita suurvaltoja.”

Leinonen jatkaa: ”Kuten viime aikojen vaaleissa muualla on nähty, pyrkimyksillä vaikuttaa vaaleihin voi olla useita tavoitteita. Pyrkimyksenä voi olla horjuttaa luottamusta vaalien legitimiteettiin tai jopa koko poliittiseen järjestelmään. Huomionarvioista on, että aina ei ole väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, vaan jo mielikuvien herättämisellä voidaan pyrkiä samoihin lopputuloksiin.”

Leinonen tarkentaa viittavansa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Ranskan presidentinvaaleihin ja Brexit-äänestykseen Britanniassa.

”Toistaiseksi Suojelupoliisin tiedossa ei ole konkreettisia, nimenomaisesti tuleviin presidentinvaaleihin liittyviä vaikutusyrityksiä,” lisää Leinonen.

Silti politiikan ammattilaiset ovat varuillaan.

Presidenttiehdokas Merja Kyllönen (vas.) kommentoi asiaa Voimalle:

”Viranomaiset ovat pitäneet varsin hyvin infotilaisuuksia puolueille näistä aiheista. Eli olemme tietoisia ilmiöstä ja varautuneet asiaan. Myös ehdokkaat ovat saaneet halutessaan infoa erityisesti informaatio- ja hybridisodankäynnistä.”

Viranomaisilla Kyllönen kertoo tarkoittavansa ”ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiehiä”. Kyllönen on keksinyt aseen trolleja vastaan:

”Myös medialukutaitoa voisi opettaa meille kaikille ;))”

Pekka Haaviston (vihr.) kampanjapäällikkö Riikka Kämppi on varuillaan:

”Valeprofiileja ja trolleja näkee aika paljon somessa. Eli olemme tietoisia tällaisesta vaikuttamisesta. On vaikea sanoa, onko Venäjällä ollut näissä roolia vai ovatko ihan ’koti­kutoisia’.”

Kämppi lähettää linkkejä kömpelösti tehdyille mutta mahdollisesti hyvinkin loukkaaville sivuille. Esimerkiksi ”Vaalit 2018” -Facebook-sivulla on presidentti Sauli Niinistöä haukkuvia kirjoituksia, joita on julkaistu Haaviston kuvan kanssa.

Haaviston kampanjan pyynnöistä huolimatta Facebook ei ole poistanut sivua.

Punainen pilleri

Punainen pilleri




Ota sininen pilleri, niin saat jatkaa kuin ennenkin. Ota punainen, niin saat tietää, mistä elämässä on kyse.

Matrix-elokuva ei vienyt uteliasta Ihmemaahan vaan paljasti ihmisen läpeensä manipuloitavaksi koneiston osaseksi. Samoin ihmisyyden myyttejä kuorii historioitsija Yuval Noah Hararin Homo Deus – Huomisen lyhyt historia. Kuten Hararin edellisessä hittiteoksessa, Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, nytkin elämän rakennelmat sortuvat kuin korttitalot.

Myyttejä purkavien teosten järisyttävää vaikutusta voi kuvailla vertaamalla sitä myyttiin. Paratiisissa ihminen syö hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Käärme on vietellyt ihmisen tiedonhalun tilaan, joka on seesteisen onnen vastakohta.

Jos Homo Deus -kirjan lukee sen perusasiat sisäistäen, ei ole enää paluuta tilaan, jossa eläisi tyytyväisenä uskontojen – joihin Hararin mukaan myös poliittiset ja jopa taloudelliset rakenteet kuuluvat – hellässä hoivassa.

Hyvän ja pahan tiedon puun viettelys on Homo Deuksessa siksikin merkittävä, että se on ainoa Raamatun tarina, jossa eläin puhuu. Mykät ­Raamatun eläimet ovat yleensä vain uhrilahjoja, kantojuhtia tai paimennettavia lampaita. Niiden rooli on korostaa valhetta ihmisen ylivertaisuudesta eikä kertoa mitään eläimenä olemisesta.

Pohtiessaan kirjansa alussa ihmiskunnan uhkia Harari avaa terrorismia nerokkaasti: ”Terroristit ovat kuin kärpänen, joka yrittää tuhota posliinikaupan. Kärpänen on niin heikko, ettei se saa edes teekuppia hievantamaan. Niinpä se etsii härän, lentää sisälle tämän korvaan ja alkaa surista. Härkä hurjistuu pelosta ja suuttumuksesta ja tuhoaa posliinikaupan.”

Harari kirjoittaa, että näin tapahtui Lähi-idässä viime vuosikymmenellä.

”Islamilaiset fundamentalistit eivät olisi yksinään kyenneet syöksemään Saddam Husseinia vallasta. Sen sijaan he raivostuttivat Yhdysvallat syyskuun 11. päivän hyökkäyksillä, ja Yhdysvallat tuhosi Lähi-idän posliinikaupan heidän puolestaan.”

Hararin realistinen selkeäsanaisuus voisi purkaa rasistista kiihkoilua ja poliittisia konflikteja.

Harari ei löydä ihmisestä sielua sen kummemmin kuin vapaata tahtoakaan. Ihminen on monen osan summa, ”dividi” eli jaettava, sen sijaan, että se olisi ”individi”, jakamaton. Ihmisen omakuva on geenien, kulttuurien ja uskontojen muovaama, ja nämä kamppailevat sisimmässämme koko ajan.

Nietzscheä mukaillen Harari kertoo Jumalan kuolleen. Vanhat valtauskonnot eivät kykene vastaamaan maailman muutoksiin, joihin kuuluvat entistä tehokkaammat algoritmit ja teknologinen kehitys, joka tekee ihmisen itsensä muokkaamisesta tulevaisuutta.

Tähän asti muun muassa kristin­usko on sinnitellyt nykyajan teollisuusmaissa, vaikkei katolinen kirkko vieläkään esimerkiksi tiedä, miten suhtautua raskauden ehkäisyyn. Islamista Harari huomauttaa, ettei se ole juurikaan kyennyt muovautumaan 2000-­luvun teknologisesti edistykselliseen ja emansipoituneeseen maailmaan, siksi sen tulevaisuus on mitä heiveröisin.

Silti uskonnoilla on paikkansa. Tulossa on dataismi:

”Samalla tavoin kuin sosialismi otti maailman haltuunsa lupaamalla pelastuksen höyryn ja sähkön kautta, tulevina vuosikymmeninä uudet tekno­uskonnot saattavat valloittaa maailman lupaamalla pelastuksen algoritmien ja geenien kautta. [– –] Uskonnollisesta näkökulmasta maailman kiinnostavin paikka ei ole Islamilainen valtio tai raamattuvyöhyke vaan Piilaakso.”

Yuval Noah Harari: Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (Bazar Kustannus 2017,
suom. Jaana Iso-Markku)

Verkko kiristyy: Trumpin Venäjä-kytköksiä päivänvaloon

Brittiläinen toimittaja, kirjailija Luke Harding selvitti muun muassa  tiedustelu-upseereilta saadun informaation avulla sekaantuiko Venäjä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Tutkimusten mukaan sekaantui.

Vaikutusvaltaiset yhdysvaltalaiset ja venäläiset politiikot sekä liikemiehet ovat tutkimusten mukaan jo vuosikausia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tehneet diilejä tavoitteenaan ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Yhteistyön motiiveina ovat olleet raha, vallanhimo ja jopa kiristys.

”Kaikessa on kyse sanktioista”, sanoi Luke Harding 29.10.2017 Helsingissä. ”Venäjä ei uskonut, että Trump voittaisi vaalit”, jatkoi Harding. ”Tarkoitus oli vain tehdä Hillary Clintonin taipaleesta mahdollisimman vaikea ja aiheuttaa sekaannusta. Yllättäen asiat menivätkin paremmin kuin kukaan oletti. Kun Trump sitten voitti vaalit, venäläiset iloitsivat, että nyt he pääsevät sanktioista eroon, mutta niin ei ole käynytkään. Yhdysvaltain presidentti ei ole voinutkaan vaikuttaa asiaan.”

The Guardian -lehden entinen Venäjän kirjeenvaihtaja Luke Harding tunnetaan paljastuskirjoistaan. Harding on aiemmin teoksissaan käsitellyt Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n toimintaa, Wikileaksia, Edward Snowdenin tietovuotoa sekä Alexander Litvinenkon, entisen venäläisvakoojan Lontoossa tapahtunutta salamurhaa. Nyt Harding julkaisee kirjan Salajuoni – Kuinka Venäjä autoi Trumpin Valkoiseen taloon. Siitä tutkitaan Venäjän valtionjohdon tekemisiä liittyen Yhdysvaltain taannoisiin presidentinvaaleihin ja presidentti Donald Trumpin Venäjä-kytköksiin

 

Suunnilleen kaikki politiikan toimittajat Washingtonissa ja Lontoossa olivat jo ennen Trumpin virkaanastujaisia kuulleet huhuista, joiden mukaan Trumpilla ja Venäjällä olisi jotain vispilänkauppaa. Luke Harding aloitti noin vuosi sitten tutkimuksensa Guardianin kollegoidensa kanssa kahdesta tutkimuslinjasta: Ensiksikin he olettivat Venäjän tukeneen Trumpin vaalikampanjaa taloudellisesti. Aluksi tämä oli vain epäily, mutta ennen kuin asiaa kannatti spekuloida julkisuudessa, sen taakse oli saatava näyttöä.

Toinen linja koski venäläisten rahanpesua, ja siitä oli jo näyttöä: korkea-arvoiset venäläisbyrokraatit olivat pesseet rahaa 20 miljardin dollarin arvosta ja siirtäneet rahat ulkomaille.

Harding tapasi entisen brittiläisen tiedustelu-upseerin Christopher Steelen, joka on yksi parhaista asiantuntijoista: Steele on entinen vakooja ja brittiläisen tiedustelupalvelun MI6:n Venäjän-osaston entinen johtaja. Siirryttyään yksityisyrittäjäksi Steele on jatkanut Yhdysvaltain Venäjän-yhteyksien selvittämistä.

Hänen tutkimuksistaan, niin kutsutusta Steelen kansiosta, oltiin toimittajapiireissä huhuttu. Harding vertaa kansiota neuvostoliittolaisiin samizdat-kirjoihin, kiellettyihin teoksiin, joita voitiin levittää vain ulkoa opettelemalla ja kopioimalla muistista.

Steele kommentoi Guardianin tutkintalinjoja aluksi sanomalla vain, että Harding kollegoineen on oikeilla jäljillä. Hän antoi kuitenkin yhden tärkeän vihjeen, josta oli tuleva tutkimustyössä suuri voitto. Steele käski journalistien tutkia Trumpin hotelli- ja maakauppoja: “Tarkistakaa mikä niiden arvo on suhteessa niihin lainoihin, joilla Trump maksoi kaupat.”

Tästä linjasta paljastui muun muassa Trumpin huvilakaupat Floridassa. Vuonna 2004 Trump osti sieltä kiinteistön 41 miljoonalla dollarilla, teetti siihen jonkin verran remonttia, ja myi sen vain neljä vuotta myöhemmin 95 miljoonalla dollarilla. Remontti, sen enempää kuin inflaatiokaan ei riitä selittämään Trumpin kuittaamaa 54 miljoonan dollarin voittoa.

Vielä vaikeampaa olisi ajatella pelkäksi sattumankaupaksi sitä tosiasiaa, että huvilan ostanut kauppamies oli venäläinen oligarkki Dmitri Rybolovlev. Tämä viis veisasi itse kauppatavarasta, eikä koskaan edes käynyt huvilassa – jos olisi käynyt, hän olisi huomannut siellä olevan hometta.

 

Harding kirjoittaa hirtehisesti, miten Trump purskauttelee haukkujaan sinne tänne, pahimpana vihollisenaan tietenkin “kiero Hillary”. Trumpin mielestä presidentti Obaman lisäksi surkeita häviäjiä ovat republikaanikollegat, kuten pudonneet ehdokkaat, etenkin sodassa vangiksi jäänyt luuseri, John McCain, mutta vain yksi on ystävä ylitse muiden: hyvä tyyppi, jota Trump ei koskaan ole väsynyt ylistämään, saati että olisi kertaakaan tätä kritisoinut. Suurin ystävä ja fanituksen kohde on  ollut Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Lopulta jopa yleensä perikonservatiivisessa, republikaanienemmistöisessä ja hyvin jäykässä FBI:ssä alettiin pelätä Trumpin mahdollisesti olevan epäisänmaallinen, ja Steelen kansion tutkinta oli pakko aloittaa.

Samalla se teknologinen apparaatti, joka on ollut pönkittämässä populistisen Trumpin valtaannousua, eli internet, alkoikin murentaa Trumpin valtaa, kun netissä alkoi nopeasti levitä informaatiota Trumpin esikunnan arveluttavista edesottamuksista.

 

Trumpin yhteyksistä Venäjään on saatu vihiä myös hänen henkilövalintojensa kautta. Hyvät yhteydet eivät tietenkään ole syytösten aihe eikä rikollista toimintaa, mutta kun yhteyksiin toistuvasti liittyy salailua, diplomaattikanavien ja esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten ohittamista ja kaiken lisäksi vielä outoja, suuria rahavirtoja, epäilyttävät kontaktit on pakko tutkia. Tutkinnassa ovat myös Trumpin pojan Donald Trump Jr:n edesottamukset. Tällä on ollut jo pitkään vahvat yhteydet Kremlin lähellä olevaan asianajajaan Natalia Veselnitskajaan.

Trumpin entisen ulkopoliittisen neuvonantajan, Carter Pagen, pääasiallisena meriittinä ulkosuhteiden maailmassa olivat muutamien vuosien ajan jatkuneet innokkaat yritykset solmia rikastumisen toivossa liikekontakteja venäläisiin. Venäjän tuntemusta, saati hyvää venäjän kielen taitoa tällä ei ollutkaan. Kuten FBI sittemmin selvitti, kaveri oli Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n värväämä agentti. Nyt Pagea kuulustellaan näistä yhteyksistä. 

Tuomiota maanpetoksesta pelkäävä Page on ollut avulias kuulusteluissa ja kertonut, ettei ole toiminut yksin, vaan ollut välittäjänä Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien tahojen välillä. Se käy ilmi muun muassa Vanity Fairin artikkelista 7.11. 2017.

Vielä enemmän outoa informaatiota on löytynyt ex-kampanjapäällikön Paul Manafortin edesottamuksista. Hänen meriitteihinsä kuului Ukrainassa poliittisen ruumiin, Viktor Janukovytšin henkiinherättäminen ja nostaminen uudelleen valtaan vuonna 2010. Manafort työskenteli Ukrainassa muutamia vuosia, ja kampanja oli populistinen. Sloganit olivat yksinkertaisia ja valheet käännettiin totuudeksi: Janukovytšista rakennettiin muka länsimaita ihannoiva demokratian esitaistelija.

Pian Ukrainan ihmeen eli Janukovytšin valinnan jälkeen johtaja paljasti todelliset karvansa. Demokratiaa ei suinkaan ollut tarkoitus edistää, Ukraina alkoikin jälleen kääntyä lännen sijasta itään ja korruptoituneen valtion annettiin vain vajota syvemmälle. Kilpaileva ehdokas Julija Tymošenko vangittiin ja tuomittiin “valtaoikeuksiensa väärinkäytöstä”.

Lopulta kansan mitta täyttyi ja sadat tuhannet ryntäsivät kaduille. Vuoden 2013 lopussa alkoivat niin kutsutut Maidanin (tai Euromaidanin) mielenosoitukset. (Voima on kirjoittanut niistä tässä.) Janukovytš pakeni Venäjälle Kremlin suojeluksessa varastettuaan Ukrainalta yli 30 miljardia dollaria.

Jo kauan ennen Krimin valtausta ja hyökkäämistä Itä-Ukrainaan Venäjä valmistautui perustelemaan Ukrainan kurittamista retorisilla tempuillaan. Venäjä syytti Maidanin mielenosoituksista lännen manipulaattoreita, vaikka outoa kyllä, nimenomaan lännen manipulaattorit, kuten Paul Manafort, olivat olleet edistämässä Kremlin tahdon mukaista politiikkaa – niitä toimia, joista kansannousu syttyi vastustamaan.

 

Donald Trump on lanseerannut hänelle sangen hyödyllisen käsitteen ”fake news”, valeuutiset. Sitä hokemalla hän on päässyt kuin koira veräjästä ainakin omien kannattajiensa parissa. Aina kun toimittajat ovat nostaneet esiin epäilyjä Venäjän kytköksistä Yhdysvaltain poliittiseen johtoon, Trump twiittaa isoilla kirjaimilla karjuen ja väittää häntä uhkaavaa asiaa valeuutiseksi. Harding huomauttaa myös, että valeuutisväitteet ovat jopa lisänneet toimittajien innostusta tehdä kunnollista työtä. Faktantarkistajia työskentelee tiedotusvälineissä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Samoin tutkivan journalismin arvostus onkin noussut. Samalla yhä useammat lukijatkin haluavat saada erottaa oikeat lähteet epäilyttävistä.

Washington Post -lehti on ottanut käyttöön hienon uuden sloganin “Democracy dies in darkness”,  pimeydessä demokratia kuolee. Sanonnan keksijänä pidetään legendaarista presidentti Nixonin kaatanutta tutkivaa paljastajaa Bob Woodwardia. (Kun Woodwardilta kysyttiin haastattelussa miltä tuntuu, kun lehti painaa hänen sanansa joka päivä etusivulleen, hän kommentoi: “On tuo parempi kun mitä [Woodwardin lähde] Syvä Kurkku tapasi sanoa: ‘Follow the money, ‘seuratkaa rahaa’.”)

Hardingin kirjasta käy selvästi ilmi milloin öisten twiittien pirullinen antisankari Trump on aggressiivisimmillaan: yleensä silloin, kun hän kokee itsensä nurkkaan ajetuksi. “VALEUUTISIA!”- ja  ”NOITAVAINOJA!” -tekstejä kirvoittavat erityisesti uutiset FBI:n vaalitutkimuksista tai pohdinnat Trumpin ja tämän perheen sekavista raha-asioista. Venäjän vastine valeuutishuudoille ovat väitteet ”kylmän sodan paluusta”. Tätä suosii puheissaan erityisesti ulkoministeri Sergei Lavrov. Kun ulkovallat arvostelevat venäläisten toimia, Lavrov kuittaa kritiikin kylmän sodan retoriikkana.

 

Venäjällä on eräs muukin retorinen pakokeino, jolla voidaan yhtä aikaa kiinnittää huomio pois keskusteltavasta epäkohdasta ja samalla tuhota demokratiaa: “whatboutismismi” eli huomion kiinnittäminen pois omasta virheestä jonkin toisen tahon epäkohtaan: “mutta entäs siellä sitten!” Parhaiten tämä toimii, jos saa vaikka kuinka epätodennäköisten tapahtumien välille hieman syy–seuraus-yhteyttä: “no ei ihme, että sejase hyökkäsi, kun sielläjasiellä oli tapahtunut niin kauheita!”

Whataboutismista kirjoitti kirjailija ja journalisti Kalle Kniivilä kirjassaan Putinin väkeä (Into 2014). Siinä Kniivilä kertoi keskusteluistaan Putinia ihailevien venäläisten kanssa. Kun Kniivilä ihmetteli eivätkö haastateltavat välitä demokratiasta, monet väittivät, ettei demokratiaa ole missään muullakaan ja että sananvapaus on kuitenkin paljon parempi nyky-Venäjällä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa presidentin haukkumisesta saa vähintään 20 vuotta vankilaa. Tietenkään niin ei ole, mutta Venäjän valtiolliset tv-kanavat ovat pitkään satuilleet läntisten teollisuusmaiden diktatuureista ja nälänhädistä. Eikä juuri kukaan halua kaivata saati vatia demokratian kaltaisia poliittisia utopioita, jotka eivät tiedonvälityksen mukaan toimi missään muuallakaan.

Steelen raportin ja FBI:n vahvistamien tietojen mukaan Trumpia suositeltiin kääntämään huomiota muualle nostamalla Yhdysvaltojen ja NATOn puolustussitoumukset Baltian maissa ja Itä-Euroopassa. Tämä taktiikka lienee menestyksekäs esimerkiksi Suomessa, sillä hiljattain (14.11.2017) YLEn aamu-tv:ssä nimitettiin Ukrainan kriisiä “unohdetuksi sodaksi”. 

Mitä enemmän Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien johtajien, virkamiesten ja liikemiesten yhteyksiä on tutkittu, sitä enemmän tietoja vahvistuu. Kun Christopher Steelen raportti ilmestyi hieman Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen, retoriset toistelut kylmän sodan paluusta eivät enää riittäneet, vaan Venäjä alkoi vältellä syyllisyyden valokeilaa ja jopa kostaa: se poisti yhdysvaltalaisilta oikeuden adoptoida venäläisiä lapsia.

 

Entä jos entisen vakoojan Christopher Steelen raportti osoittautuu edes osaltaan pakkaansapitämättömäksi, kuten hyvinkin voi käydä (sehän nojaa myös tuntemattomiin lähteisiin), onko silloin tutkivien journalistienkin vaivannäkö ollut turhaa? Pääsevätkö mahdolliset vallan väärinkäyttäjät kuin koira veräjästä?

Monet Trump–Venäjä-yhteyksiä tutkineet tahot ovat jo nyt tehneet tärkeää työtä. Koko skandaalissa – oli sitten kyse lahjuksista, rahanpesusta, vaalivilpistä, tai kuten nyt epäillään, näistä kaikista – eniten on kuitenkin kyse demokratian rappiosta.

Venäjällä poliittinen ilmapiiri on jo ajat sitten, pian Putinin valtaannousun jälkeen vuonna 2000 kiristynyt ja kansalaisoikeuksia on poistettu. Yhdysvaltoja sen sijaan on pidetty paljon toimivampana demokraattisena järjestelmänä kuin miksi se on nyt osoittautumassa. Siispä näitä tutkintoja tehdään myös poliittisten ihanteiden takia: toimittajat ja virkamiehet yrittävät vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on.

Vallan väärinkäyttäjät sortuvat itse yleensä valehteluun, mutta toimittajien ja yleisön – äänestäjien – yleisin synti on kyynisyys, “mitä väliä kun kaikki kuitenkin huijaavat” -asenne. Mutta kaikki poliitikot eivät ole valehtelijoita, eivätkä kaikki liikemiehet ole varkaita. Onneksi hyvät ja pyyteettömätkin teot pystytään näyttämään toteen.

Teksti: Iida Simes, kuvat: Nauska

Voima-lehdellä ja Into Kustannuksella on samoja omistajia.

Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska
Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska

Teatraalisia tarinoita, hurmaavaa scattia

Aili Ikonen: Piirrä minut. Groovy records 2017

Piirrä minut -levy nostaa taas vaihteeksi naisääntä jazzin estradeille – ja samalla myös naispuolista säveltäjää. Vaikka toisin kuin laulaminen, ei sävellystyö tietenkään ole sukupuolittunutta niin, että tulos olisi välttämättä erilainen miehen tai naisen tekemänä, mutta silti: musiikkibisnes on hyvinkin sukupuolittunutta. Pidä pintasi, Ikonen! Musiikkia opiskelevat nuoret tytöt tarvitsevat rohkaisevia ja taitavia esikuvia.

Scat-taitojensa takia Aili Ikosta on (edellisenkin levyn ilmestyessä) verrattu jopa suurimmasta suurimaan, itse  Ella Fitzgeraldiin – mutta se ei ole hyvä vertaus, sillä ei Ikonen muistuta Fitzgeraldia. Eikä tarvitsekaan. Ikonen on hyvin omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Jos jostain olisi keksittävä vertailukohta, Ikonen muistuttaa aikanaan Suomen parasta artistia, nuorta Maarit Hurmerintaa.

* * * 

Levyn nimibiisi Piirrä minut on seksin metafora, mutta siihen sopiva laulusoundi voisi olla hieman revittelevämpi, kun kerran

läikkyä voin yli, yli äyräiden

tiedät että vastustele en!

Pianosoolossa on juuri se orgasmia hakeva revittelevyys, mutta Ikosen enkelikuorolaulu sen päälle tekee biisin seksistä kovin hiljaisesti läikkyvää.

Laulu merestä alkaa jousisektion näppäilyllä. Se on hyvin kekseliäs kappale isoine tyylilajin vaihdoksineen. Levyn huippubiisi on kuitenkin se, jolla Ikonen bändeineen aloitti levynjulkkarikeikan, eli lattarimainen Nuori, vapaa nainen. Biisi on nopea, monimutkainen sävelkulkuineen ja intervalleineen, ja torvet istuvat siihen luontevasti. Hyvin 1960-lukulainen, viimeistelty ja tyylikäs. Ikosen ylä-äänet puhaltimien kanssa ovat oivaltavia ja herkullisia.

* * *

Julkistuskeikalla Helsingissä kuultu pidempi scat-numero – Tää ei voi odottaa -biisi – oli harvinaista herkkua, tai jos tätä nykyään harrastetaan enemmänkin beatboxauksen lisäksi, olen käynyt aivan liian vähän keikoilla. Levyllä biisi tietenkin on, mutta tuollainen show on pakko nähdä livenä: Ikonen laulaa komppia, kopioi lauluaan taustojen päälle rakentaen monikerroksisen vokalisen ”orkestraation”. Pidätin henkeäni jännittäen onko bändi sävellajissa mukaan tullessaan, ja olihan se. Hurmaavaa.

Savoy-teatteri konserttipaikkana jakaa kriitikoidenkin mielipiteitä. Se on perinteinen ja arvokas, hieno teatteritila. Silti kaikille bändeille se ei sovi jäykän teatterimaisuutensa vuoksi. (Mielestäni se sopii vain hyvin harvoille.) Ikosen musiikille se sopi kohtalaisen hyvin, koska hänen biisinsä ovat kuin pieniä, teatraalisiakin tarinoita, kuin otteita musikaaleista.

Silti kuuntelisin mieluiten tätäkin bändiä G Livelabissa Helsingin Punavuoressa. Se on soundeiltaan aivan ylivertainen paikka. (Ikosen julkistuksessa tosin oli yleisöä niin paljon, ettei se porukka olisi mahtunut G Livelabiin. Mutta ottaisiko Merimaa heidät joskus Tavastialle?) Jotain outoa oli siinä, ettei bändi tuntunut koko ajan kuulostavan hyvältä. Ainahan miksaajaa pitää neuvoa, ja Ikosen keikalla olisin nostanut laulua, kun taas puhaltimet ja piano tulivat hurjasti läpi. Bassoa ja rumpujakaan ei erottanut hyvin. 

* * *

Annetaan kunniaa sanataiteesta:

Olin ensimmäinen iho jota vasten lepäsit

Niin lahjomaton katse, jolla mua syleilit

Joka teoskokonaisuudessa on aina jotain liikuttavaa ja kohta, jossa yleisö pyyhkii onnen kyyneliä. Ikosella se on Syli-biisi. Hänen lapsensa on ilmeisesti vielä pikkuinen, mutta äiti ennakoi mitä on tulossa:

Joku päivä ehkä huudat ”et mua tunne vähänkään!”

Olen hiljaa silloin, mutta tuhat sanaa jätän sisimpään

Hyvin sanottu. Vaan rohkenen epäillä sitä hiljaa olemista.

* * * 

Aili Ikonen, laulu, viulu, Janne Toivonen, trumpetti ja flyygelitorvi, William Suvanne, saksofonit, huilu ja klarinetti, Tuomas J. Turunen, piano, Mikko Pellinen, kontrabasso, Mikko Arlin, rummut ja lyömäsoittimet, Maija Linkola, viulu, Laura Airola, viulu, Rémi Moingeon, alttoviulu, Riikka Lampinen, sello. 2017, Groovy Records

Kiitos Kissoista, Tampereen Teatteri!

He syntyvät sokeina. Näkevät pimeässä. Lopulta he valloittavat tähtitaivaan.

Lontoon kujat. Täysikuu nousee. Kissat kerääntyvät yhteen.

Tämä yö on poikkeuksellisen tärkeä, sillä jellikkikissat – kissojen eliitti, tietävät he – valitsevat joukostaan hänet, joka saa henkiä enemmän kuin yhdeksän. Hänet, joka on nouseva tähtien joukkoon.

Kuin vaaleissa ikään, kissat aloittavat vimmatut esittelyt ja kampanjat. Toisin kuin tylsien ihmisten nykyajan hissipuheilla, kissat kertovat näyttävästi taidoistaan. Niitä ovat varastaminen, kovana, ovelana tyyppinä oleminen ja taikojen tekeminen. Tärkeintä tietenkin on osata jymäyttää ihmisiä.

Kun jyrisevä patriarkka, Vanha Deuteronomi – hän, joka on nähnyt jopa kuningatar Viktorian kruunajaiset! – saapuu estradille, viimeistään kaikki muistavat, että nyt on tosi kyseessä. Päätös on tehtävä, eikä se ole könkäinen. Kissa joka taivaspaikan saa, ansaitsee sen syystä.

Vaan kuka hän on? Sitä kissat kuiskivat toisilleen, ja sitä juniorikatsojatkin pohtivat musikaalin väliajalla.

* * *

Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin (s. 1948) Catsin ensi-ilta oli Lontoossa jo vuonna 1981. Musikaali oli muutamien vuosikymmenten ajan mielletty yhdysvaltalaiseksi taiteeksi niin että sen mekka olisi vain New Yorkin Broadwaylla, mutta lontoolaissyntyinen Lloyd Webber nousi maailman kuuluisimpien musikaalimaakareiden joukkoon. (Myöhemmin nousi Elton John.) Tämä oli upea saavutus, sillä vaikka Lontoo oli tietenkin teatterimaailman keskipiste, mutta ennen Webberiä engelsmannien osaaminen miellettiin shakespearelaiseksi puheteatteriksi tai erittäin paljon vähemmän jazzaavaksi kelttiläiseksi tanssahteluksi.

Juuri ennen Catsia Lloyd Webber oli säveltänyt ihme kyllä Argentiinaan sijoittuvan  Evitan, joka liittyy muutenkin kuin säveltäjänsä kautta Catsiin: Evitassa tähtiroolin lauloi Lontoon musikaalien superartisti Elaine Page, ja myös Catsin huippubiisi Memory oli hänelle kirjoitettu. Page levyttikin sen, ja se nousi soittolistoille myös Suomessa.

Catsistä seuraava Lloyd Webberin taideteos oli Starlight Express (1984), jossa näyttelijät liikkuvat rullaluistimilla esittäen junia. Luisteleviin ihmisjuniin verrattuna laulavat ja tanssivat kujakissat eivät ole hirveän omituisia.

Musikaalin lauluilla on puoli vuosisataa Lloyd Webberiä vanhemmat juuret. T. S. Eliot (1888–1965) kirjoitti hauskoja kissarunoja, joiden alkuperäinen nimi oli “Old Possum’s Book of Practical Cats”, eli vanhan vesirotan kertomukset käytännöllisistä kissoista. (T. S. Eliot oli saanut lempinimensä amerikkalaiselta runoilijalta Ezra Poundilta, mutta taisi olla irvailusta ylpeä – hän käytti “Old Possum” -nimimerkkiä myös kirjeenvaihdossaan.)

* * *

Jos voi suomalaisia teattereita arvostaa musikaaleissa tsemppaamisesta, Tampereen Teatteri on noussut tämän sesongin aikana korkealle. Cats on suurmusikaali, jonka laulut ovat monille ainakin 1980-luvun eläneille (eli teatterin maksukykyisimmälle perusyleisölle) tuttuja. Catsin ottaminen ohjelmistoon on valtava riskinotto. Jos sen tekisi huonosti, paha kello kilkattaisi. Mutta mikä olennaisinta, Cats on vaativa ja työläs, koska sen näyttelijät joutuvat aikamoiselle koetukselle: kaikkien on osattava laulaa, näytellä ja tanssia –  ja samalla olla kissaeläin, tuo evoluution tuottama mitä ylväin, kaunein ja arvoituksellisin olento. Kissa, jonka ihminen luulee kesyttäneensä, mutta joka on kuin onkin tehnyt ihmisestä orjansa.

Kun koko show tapahtuu bändin säestyksellä, tulkiten musiikkia, jossa tyylilajit, sävellajit ja biitti vaihtelevat kappaleesta toiseen. Mikä hurjinta, sävellajia vaihdetaan jopa kappaleen keskellä. Yksikään laulu ei ole samanlainen, ja jopa Catsin kantava, naukuva aloitusteema on sekä bändille, että laulajille hankala. Siitä otetaan kiinni alussa kissojen reipas yhteislaulu, ja myöhemmin se säestää kuin varkain hitaampia teemoja kohti huipennusta. Liian hengästyttävää ei saa tietenkään olla, mutta musiikki rullaa, ja bändi tekee työtä ja estradin artistit näkevät monitoreista jotenkin missä mennään.

* * *

Tampereen teatterin Cats onnistui erinomaisesti.

Junakissa (ei, tämä ei voinut vielä ennakoida Starlight Expressiä) saa koko tiimin yhdeksi isoksi raiteiden hirmuksi.

Lontoon klubien ahne ja itsensä korottava hienostelija naurattaa yleisöä – ja laulaa upeasti.

Aivan mahtava showstopperi on teatterikissa Gus, joka vielä muistaa, miten aikoinaan oltiin merirosvoja upeassa jännitysnäytelmässä, jossa Thamesilla päivystävän piraatin hallinnon tuhosivat itämaiset (siamilaiset!) kissakätyrit! Briljantisti se muistuttaa miten britti-imperiumin historia on aina läsnä.

Voima oli katsomassa esityksen, jossa Grizabellana esiintyi Irina Milan. Liikuttavaa, miten yleisö pidätti henkeään kun köyhä ja yksinäinen hylkiö, Grizabella raahusti näyttämölle. Milan lauloi asiaankuuluvan hengästyneesti, vanhan kissan taakka painoi. Teutaroivat viriilit kissat halveksuvat viemäreissä metsästävää vanhaa narttua, jolla ei enää ole juuri mitään antaa maailmalle. Hänelle sähistiin, näytettiin kynsiä! Ehkä hän oli muista jopa pelottava: muistutus siitä, mihin kuka tahansa voisi vajota.

Ainoa miinus esityksestä tarpeettomalle rottahahmolle. Rotta toki näytteli hienosti ja yritti tanssia taitavasti – castatkaa hyvin taitava rottanäyttelijä kissaksi, kun tulee uusi esityskausi! Tuntui, kuin musikaalia rakennettaessa Tampereen Teatterissa ei olisi uskottu yleisön innostuvan ilman, että mukaan ängetään kesäteatterin kreisiä farssia. Catsin samastumiskohteen ei pitäisi olla hän, eikä tämä viesti ole oikea. (Alkusoitossa kissojen silmät. Ei muita. Piste.) Rotta heikensi pahasti kissarunojen ydintä, sitä olennaista, kauniista sanomaa, jota kissarunot jo ovat, ja mitä parodiaan tulee, arvokkuutta kaikin tavoin tavoittelevat ylväät katit parodioivat itse itseään. Siihen soppaan ulkopuolinen komedia tuo mitään lisää, vaan vie fokusta muualle.

Tarinassa on keskityttävä siihen, kuka saa enemmän kuin kaikille kuuluvat yhdeksän henkeä, ja miksi? Monet sitä tavoittelevat. Useat jo luulevat kuuluvansa siihen. Eli eliitiin, vaan se eliitti on yllättävän hauras. Ja välillä tulee hetki, jolloin on pakko ymmärtää mikä on tärkeää.

Paras voi olla hän, joka kuun noususta toiseen muistaa mitä onnellisuus on – ja osaa kertoa sen muillekin.

* * *

Webberistä on vielä kerrottava hillitön kissa-anekdootti: Viime vuosikymmenellä, kun artisti oli kirjoittamassa jatkoa Oopperan kummitukseen, ja työ oli melkein valmis, hänen kissansa hyppäsi sähköpianon (ja sävellystietokoneen) päälle ja pyyhki koko työn pois – Webber ei ilmeisesti osannut tallentaa työtä.

Kissa teki sen varmaan tieten tahtoen. Hän oli jellikki.

Musiikki Andrew Lloyd Webber, teksti T. S. Eliot, suomennos Jukka Virtanen. Ohjaus Georg Malvius, musiikin johto Martin Segerstråle, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, koreografi Adrienne Åbjörn, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta sekä maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström.

Vanha Deuteronomi saapuu:

CATS (8)

Merta ja jäätä vahvempi nainen, Myrskyluodon Maija

Tarina alkaa niin kuin suurmusikaalin pitääkin, valtavilla kuorokohtauksilla. Ne esittelevät Ahvenanmaan Simskälan kylän 1800-luvun puolivälissä.

Simskälalaiset odottavat kalastajia palaaviksi hyisen kylmältä mereltä. Pienten lyhtyjen valot ovat elämänlankoja. Jos eivät merimiehet löydä rantaan, kuolema korjaa heidät nopeasti. Alku on hyvin oopperamainen, kun draama etenee laulun kautta.

Tällä kertaa kalastajat eivät löytäneet perille. Jo teoksen alussa joudutaan valmistelemaan hautajaisia, koska eksyneet olivat jäätyneet veneeseensä.

Vaan pian koittaa ilon aika: Vestergårdin perheen Maija päätetään naittaa Janne Eerikinpojalle, joten luvassa ovat häät! Isien sopiessa avioliitosta on myös mietittävä mihin nuoret voisivat torppansa rakentaa. Jannen isä tietää: Myrskyluodolle.

Lasse Mårtensonin (1934–2016) säveltämä legendaarinen teemakappale välkähtää jo alun potpurissa – mutta sitä ei vielä kuulla kokonaan. Tietysti sen aika on koittava suuressa loppunousussa.

* * *

Maijalle puolisoksi määrätty Janne on kunnollinen ja kiltti mies, eikä nuorenparin yhteiselon alku vaikuta karmealta, vaikka heidät eristetäänkin karulle saarelle kauas sukulaisista ja ystävistä. Ja onhan Maijalla pian seuraakin, omia lapsia.

Saariston naisten elämää säätelevät – lähes yhtä paljon kuin vuodenaikojen vaihtelu – miehiset hierarkiat. Aluksi on kunnioitettava ja toteltava isää, sitten myös aviomiestään ja kaiken aikaa pappia. Ällistyttävää kyllä, lapsionnikaan ei ole pelkkä siunaus, vaan naisen likaiseksi tekevä kirous.

Työtä on tehtävä, sillä ilman silakkaa ja viljaa ei saada ostettua mausteita eikä hienompien vaatteiden puuvillaa, saati pääsylippua sivistyksen ylemmille portaille: kirjoja.

Aivan kuin ei köyhyydessä, elämän karuudessa ja myllertävissä luonnonvoimissa olisi tarpeeksi vastusta, kaukaiset herrat sotkettuaan maailmanpolitiikkaa sekoittavat ahvenanmaalaistenkin elämää: Krimin sota on laajentunut Itämerelle, ja engelsmannit hyökkäävät pohjoisiin satamiin. Kauppa Tukholman, Ahvenanmaan, Turun ja Helsingin välillä häiriintyy pahasti. Ja kaiken keskellä jotkut hölmöläiset polttavat Turun.

  * * * 

Saaristolaisten kokoontuessa juhliin on helppo ymmärtää miten hopeakylkiset silakat tuovat lupauksen hetkeksi helpommasta arjesta. Iloisissa silakkatalkoissa onkin teoksen svengaavin koreografia, kun kyläläiset nostavat ja perkaavat kalaa hihat heiluen.

Tummia pilviä kasautuu, eikä Maijan elämä olekaan auvoista. Katsomossa on jo kaivettu nenäliinat esiin balladeissa, joissa Janne ja Maija tunnustavat toisilleen haaveilleensa toisistaan jo ennen häitä, mutta suurimmat tunnekuohut koetaan, kun Maijan pieni poika laulaa miten äiti ilahtuu, kun pikkuinen tuo tälle simpukan.

Poika ei enää palaa simpukkaretkeltään.

Lapsensa menettävänä äitinä Laura Alajääski pääsee revittämään kunnolla epätoivoaan, ja oopperatähden tapaan hänen laaja äänialansa riittää upeaan soolonumeroon.

Ja niitä riittää, sillä lapsi ei ole Maijan ainoa menetys.

Maijan laulut ovat hienosti ohjattu, sillä hän ei itke hiljaa, vaan menetykset nostavat hänen äänensä voimakkuutta. Maija ei alistu uhriksi.

* * *

Myrskyluodon Maijan lavastus on pelkistettyä, mutta tunnelmaan sopivaa. Kömpelösti ommellut pilvikankaat ja kaksiulotteiset maalaistalojen julkisivut näyttivät alussa olevan kuin koulun näytelmästä, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin niihin tottuu. Kangaslavasteiden paikat ja saumat kertovat köyhyydestä, ahkeruudesta ja liikuttavasti myös viattomuudesta.

Näille ihmisille ei mitään anneta valmiina, vaan kaikki on itse tehtävä.

Keveiden lavasteiden etuja ovat myös nopeat vaihdot kohtauksesta toiseen: näkymä muuttuu vilauksessa merestä jääksi, kylästä kalliosaareksi.

Eikä visuaalista ilmettä tuo vain lavastus, vaan myös tanssiryhmä. Siniset meren henget ovat kertojia, keppien päässä heiluvat kankaat merilintuja. Näyttämön yksinkertainen ilme keskittää katsojan huomion teoksen tärkeimpään elementtiin, musiikkiin. Maijan lempipaikka Högberg, jossa hän tähystää merelle, on puinen koroke, mutta musiikki takaa että korkeuksissa kyllä ollaan.

* * *

Anni Blomqvistin (1909–1990) kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään vauhdikkaasti etenevää runsaan henkilögallerian tarinaa. Esimerkiksi puheet vuoroin kirkosta, vuoroin kummituksista kuuluivat keskeisesti ahvenanmaalaiseen perinteeseen: ankaran kristinuskon rinnalla elettiin henkimaailman keskellä.

Loppupuolella näyttämön valloittava punainen zombiekuoro oli hyvin ällistyttävä elämys, kirjan kertaamisesta huolimatta.

Onneksi tunteikkaasta tarinasta on jätetty pois maaseudun näennäisen yksinkertaisista ihmisistä kertovien musikaalien pakkopulla, kesäteatterityyppinen kohellushuumori – lukuunottamatta henkimaailman kertojien huitomistanssia leipälapion kanssa.

Vain yksi hahmoista, Suutari-Pelle, on keskeisesti koominen. Se hänelle sallittakoon, sillä Pellen vaativat laulut esittää Kaupunginteatterin musikaaliensemblen paras artisti, Antti Timonen, jo muinoin esitetyn Tohtori Zivagon Strelnikov.

* * *

Myrskyluodon Maija on Helsingin Kaupunginteatterin megasatsaus paitsi Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi, myös siksi, että teatteri on päässyt palaamaan kuin uudeksi remontoituun taloonsa Helsingin Eläintarhantielle Hakaniemeen.

Toisin kuin väistötiloissa Linnanmäen Peacockissa, nyt koko musikaaliryhmä mahtuu tanssimaan ja laulamaan suurella näyttämöllä toisiinsa törmäilemättä. Maijan orkesterimontussa soittaa peräti 17 muusikkoa – kapellimestari Eeva Kontu kertoi Making of -videolla bändin olevan suurempi kuin koskaan aikaisemmin Kaupunginteatterin musikaalissa.

Suomi viettää juhlavuottaan kunnioittaen miehisiä sotasankareita erityisesti valkokankaalla. Kulttuurillisen balanssin takia on hienoa, että Kaupunginteatteri juhlistaa kansallista merkkipäivää naisten tarinalla, ja ankaran historiallisen realismin ohella teatterin taikamaailma onnistuu nostamaan esiin tänäkin päivänä tärkeitä aiheita. Myrskyluodon Maija kertoo yhteisön voimasta, empatiasta,  solidaarisuudesta, tasa-arvosta ja jopa pakolaisuudesta.
bb2915767e17bf13_800x800ar

 

Myrskyluodon Maija Helsingin Kaupunginteatterissa 27.2.2018 saakka.

Perustuu Anni Blomqvistin teoksiin.

Musiikki Lasse Mårtenson, sanoitukset Maija Vilkkumaa, sovitus Arttu Takalo, kapellimestari Eeva Kontu.

Dramatisointi Seppo Parkkinen, ohjaus Kari Rentola, lavastus Katariina Kirjavainen, puvustus Riitta Anttonen-Jalo, koreografia Jyrki karttunen, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Sakari Kiiski.

Rooleissa mm. Laura Alajääski, Aaro Wichman, Marjut Toivanen, Leenamari Urho, Tiina Peltonen, Eero Saarinen ja Antti Timonen.

Ihanan retroa meininkiä!

Ihanan retroa meininkiä!

Viides ilmansunta

Jiri Nikkinen & mm. Janne Haavisto (rummut), Timo Kämäräinen (kitara), Lauri Porra (basso)

☆☆☆☆




Ihanan retrosta, edelleen soittamisen arvoisesta Cliftersistä tuttu Jiri Nikkinen on tunteiden mies. “Luullut oon, että asioilla on tapana järjestyä”, hän laulaa. Stendarit, tai nyt kännyköidet stendari-appsit, nousevat ilmaan “Kun hetki mennyt on vasta tajuaa sen arvon” -biisissä, jota keikoilla epäilemättä tanssitaan hitaana.

 

Nikkisen biisit ovat täyteen riimitettyjä. Laulajana hän on luotettava. Kuuntelija jännittää, onko säkeet jaettu niin, ettei suomen kielen rytmityksessä tule hassuja painoja sanojen lopuille.

 

Riimeistäkin tulee Clifters mieleen. Bändin “Elekieli”-biisissä sanoittaja Jaana Rinne ja Nikkinen tekivät aikanaan upeaa yhteistyötä: “Jo Elviksen /lanteet ties sen /kuinka /se toimii /tadada dada dada dada, muistattehan.” Ihan näin taitavia kuvioita ei Viides ilmansuunta -teoksessa ole, mutta voi sieltä nousta jotakin aikain saatossa.

 

Bändissä Timo Kämäräinen tarjoaa tanakkaa kitarameininkiä ja rummuissa mättää Janne Haavisto. Onpa mukana nykybasistien huippukin, Lauri Porra!

 

“Kaikesta muusta sä luopuisit” kuulostaa hyvin tutun oloiselta suomipopilta. Kuten jazzin sarallakin on muotia, myös iskelmämusiikki katsoo taaksepäin.

 

Eikä siinä ole mitään pahaa, kun sen tekee hyvin, niinkuin Nikkinen.

 

Nykyään Nikkisellä on myös The Beatles Tribute Band  (kuva alla). Kiirettä pitää retroilussakin.

 

Bandilogo_JPG

Isänmurha ja rakkaudentunnustus

Poika puhalsi Pekka Pohjolan klassikoihin uutta elämää.

Trumpetisti Verneri Pohjola on tehnyt levyn isänsä, jazz- ja progelegenda Pekka Pohjolan (1952–2008) musiikista. Tällaista voisi pitää jopa liian kunnianhimoisena projektina, koska isä-Pohjolaa ahkerasti kuunnelleet musadiggarit ovat ainakin mielestään keskivertoa asiantuntevampia rockpoliiseja.

Pekka Pohjola oli basisti, joka muutti bändin taustakomppitukijalan jopa soolosoittimeksi, jenkkilegendan ­Jaco Pastoriuksen malliin.

Verneri Pohjola on trumpetisti, joka on jo tehnyt useamman oman levyn hyvin omanlaisellaan, isäänsä abstraktimmalla ja rennommalla tyylillä.

Oli aika rohkeata astua isän suuriin saappaisiin. Eikö pelottanut?

”Se tapahtui pikkuisen kuin varkain. En mä ollut hautonut sitä pitkään”, vastaa Verneri Pohjola.

Onko Pekka-nimisen levyn tekeminen isänmurha?

”Kyllä se sana kuvaa sitä aika hyvin”, harkitsee Pohjola. ”Halusin kuitenkin kunnioittaa sitä musaa enkä vain legendaa. Ja tuli tunne, että sitä täytyi muokata.”

Muokkausta poika-Pohjola totisesti tekikin. Levy on paljon sähköisempää mättöä, ei niin rauhallisen melodista kuin isä-Pohjolan.

”Se tuntui ensin niin jäykältä”, kommentoi Pohjola isänsä tyyliä. ”Pekan musa on just sellaista kuin se on. Mutta sitten tajusin, että mä olen hyvinkin väärässä. Mitä kauemmas edettiin, sitä enemmän aloin kunnioittaa niitä sävellyksiä ja samalla tehdä omia juttuja. Lopulta siitä tuli sekä isänmurha että rakkaudentunnustus isälle.”

Musiikkia ei kukaan voi omistaa, ja jotta Pekka Pohjolan sävellykset saisivat uutta yleisöä, tämä levy on tervetullut pläjäys jo ukkoutuneeseen progeskeneen.

Levyn tekeminen alkoi Verneri Pohjolan taiteellisesta kriisistä. Hän avaa Pekan alkuaikoja: ”Viime syksynä mulla oli loppuunpalamisen hetki. Mun oli pakko pitää taukoa, ja mä peruin töitä. Sitten tuli vahva halu tehdä tämä. Halusin tehdä välillä jotain, johon saisin rokimpia soundeja. Enkä oikein löytänyt omista bändijutuista mitään siihen.”

Pekan aloittava The Dragon of Kätkä­vaara – isällä Kätkävaaran lohikäärme – on hurjempaa rockmättöä kuin isällä koskaan. Levyn edetessä kuullaan tuttuja kaikuja klassikoista, mutta Verneri Pohjolan uusi bändi nostaa biisit ihan eri sfääreihin. Sehän ei tietenkään uusia kuulijoita haittaa.

Verneri Pohjola kuuluu uuteen, nykyään varsinkin pääkaupunkiseudulla sangen muodikkaaseen jazzsukupolveen, jonka musiikki kerää runsaasti keikkayleisöä.

Koko bändi toimii oikein hyvin, mutta Verneri Pohjolan rooli on ­ehdottomasti keskeisin ja kuuluvin. Hän ei pidättele itseään vaan improvisoi ja nousee lentoon joka biisissä hänelle tunnusomaisin sähköisin soundein.

Vielä muutama vuosi sitten Pekka Pohjolan bändi soitti hovipaikassaan Tavastialla tarkkaan Pohjolan sovitusten mukaan, vaikka Pohjola oli edesmennyt lähes kymmenen vuotta aiemmin.

Eikö maestro sallinut bändilleen vapauksia? Pekka Pohjolan bändissä soittanut pianisti Seppo Kantonen vastaa:

”Pekka oli hyvin tarkka näistä asioista.”

”Kappaleet opeteltiin kädestä pi­täen niin, että Pekka näytti bändille, miten niiden pitää mennä. Hän näytti jopa, miten soinnut purkautuvat. Kyllä mä joskus yritin että ’voisko tähän tulla tällainen?’, mutta hän vastasi, että ’ei mee noin’.”

Verneri Pohjola on kuullut isänsä biisejä paitsi levyltä myös keikoilla.

”Mutta kyllä isä soitti mulle aina keskeneräisiäkin juttuja. Ihan niin kuin taiteilija soittaa toiselle ja kysyy että ’onks tää hyvä?’”

Biisien valikoimiseen oli selvä metodi.

”Kyllä mä valitsin tähän juuri mun suosikkini. 1990-luvulta ne ovat Benjamin ja Innocent Questions.”

Ne ovat alun perin Pekka Pohjolan Changing Waters -levyltä (1992). Kantonen vahvistaa, että ’Innocent Questions’ kuului isänkin suosikkeihin.

Pohjola mainitsee lopuksi vielä ­Pekalle päätyneen suosikkibiisinsä, jonka isä-Pekka levytti, kun Verneri oli vasta kolmevuotias:

”Ja tietysti Kätkävaaran lohikäärme! Mun poika on tykännyt lohikäärmeistä ja miettinyt kovasti ukkia, kun ei koskaan ehtinyt sitä tapaamaan.”

Verneri Pohjola

Pekka

Edition Records 2017