Hanna Nikkanen

Hanna Nikkanen tutkii muun muassa yritysvastuuta, digitaalisia oikeuksia ja siirtolaisuutta. Nikkanen asuu Helsingin Hermannissa ja rakastaa saaristoa.

Tyhjät lupaukset

Teksti Hanna Nikkanen

Stora Enso & sen brasilialainen tytäryhtiö Veracel ovat viime vuosina panostaneet vihreään julkisuuteen niin paljon, että kriitikoita jo kiusaannuttaa, sanoo brasilialaisen MST-järjestön aluekoordinaattori Eliane Oliveira.

”Toivottavasti en törmää naamaani seuraavan yritysvastuuraportin kannessa”, mutisee brasilialaisen MST-järjestön aluekoordinaattori Eliane Oliveira. Hän on osallistunut suomalais-ruotsalaisen Stora Enson kutsumana useisiin tilaisuuksiin, joissa on ollut tarkoitus käydä dialogia metsäyhtiön ja sitä vastustavien kansanliikkeiden välillä.

Erityisesti eräs viime vuonna järjestetty tilaisuus oli Oliveiralle pettymys. Yhtiö esitteli brasilialaisaktivisteille suomalaisvieraansa, muun muassa kansanedustaja Pekka Haaviston ja toimitusjohtaja Jouko Karvisen. Lupauksia esitettiin, maljoja juotiin, kohteliaat mutta varautuneet maanvaltaajat esittelivät vieraille hökkeleitään – mutta suunvuoroa oli vaikea saada. Ennen kaikkea tilaisuudessa otettiin valtavasti kuvia.

”Niin kauan kuin suomalaiset olivat täällä, kaikki olivat aurinkoisia ja lupailivat vaikka mitä. Suomalaiset tuntuivat luottavan todella vahvasti kaikkeen siihen PR-puheeseen.”

Oliveiran haastattelun aikaan vierailusta oli kulunut kuukausia, ja Veracelin tekemiin yhteistyölupauksiin liittyneet aikarajat olivat umpeutuneet. Yhtiöstä ei ollut kuulunut sanaakaan.

Oliveiran mukaan Stora Enso ja sen brasilialainen tytäryhtiö Veracel ovat viime vuosina panostaneet vihreään julkisuuteen niin paljon, että kriitikoita jo kiusaannuttaa. Dialogikutsuja esitetään paljon, mutta itse tilaisuuksissa keskitytään ottamaan valokuvia, jotta Euroopassa voitaisiin kertoa osakkeenomistajille ja tiedotusvälineille dialogin etenemisestä. Aktivisteille on vaikea paikka löytää omat kasvot Stora Enson yritysvastuuraportista, jonka sisältöä he eivät allekirjoita.

Toisaalta, jos MST lopettaisi yhtiön tilaisuuksissa käymisen, Stora Enso epäilemättä syyttäisi sitä dialogihaluttomuudesta. Stora Enso ryhtyi panostamaan aktiivisesti vihreään PR-työhön muutama vuosi sitten, kun uutiset konflikteista ja oikeuskiistoista Kiinassa ja Brasiliassa osuivat ikävästi samaan hetkeen, jolloin yhtiötä arvosteltiin Suomessa tehtaiden sulkemisesta. Yhtiö on sittemmin lanseerannut uuden yritysvastuustrategian käytännössä joka vuosi – tämänhetkinen on nimeltään ”Rethink” – ja korostanut eurooppalaisille tiedotusvälineille suuntaamassaan julkisessa puheessa erityisesti virheistä oppimista ja arvostelijoiden kuuntelemista.

Brasiliassa ja Kiinassa tämä virheistä oppiminen ei näytä toistaiseksi kanavoituneen konkreettisiksi muutoksiksi. Esimerkiksi Brasilian Bahian osavaltiossa sijaitsevan Veracelin sellutehtaan laajennus, joka on noussut kiistakysymyksistä keskeisimmäksi, näyttää saavan Stora Ensolta vihreää valoa päinvastaisista lupauksista huolimatta. Toisaalta monet positiiviset hankkeet, joita Stora Enso mainostaa ulospäin, ovat itse asiassa Brasilian ympäristölakien tai rikostuomioiden edellyttämiä pakollisia toimenpiteitä: esimerkiksi Brasilian atlanttisen sademetsän rippeiden suojelu ja asukkaiden kuulemiset eivät ole yhtiöltä vapaaehtoisia toimia, vaikka PR-materiaaleja lukiessa sellaisen käsityksen voi saada.

Suomalaiskuluttajille Stora Enson Rethink-kampanja näkyy erityisesti Helsingin Sanomien etusivulla. Kun julkisuuteen nousee kritiikkiä yhtiötä kohtaan, se ostaa valtakunnan päälehden etusivun kertoakseen suojelevansa sademetsiä Brasiliassa tai raivaavansa miinoja Laosissa.

Eliane Oliveiran mielestä jokaisesta etusivun mainoksesta on syytä huolestua, koska mainosrahaa käytetään juuri silloin, kun kritisoitu toiminta on laajentumassa.

”Mitä enemmän plantaasit laajenevat, sitä aggressiivisemmin yhtiö käyttäytyy, ja sitä enemmän he panostavat esiintymiseen.”

Lue myös Noora Ojalan näkökulma-artikkeli Näkökulma: Eettiset yritysvastuumissikisat?

Runoilija haluaa uuden Meksikon

Teksti Hanna Nikkanen

Keskiluokkakin on jo saanut tarpeekseen Meksikon huumesodasta, joka vahvistaa järjestäytynyttä rikollisuutta ja vuodattaa sivullisten verta. Runoilija Javier Sicilia menetti poikansa ja luopui runoudesta. Nyt Sicilia johtaa kansanliikettä, joka yrittää perustaa uuden Meksikon.

Meksikon yllä leijuu jälleen kansannousun haamu. Tällä kertaa kapinaa ei johda hiihtopipoinen subcomandante, vaan kuusikymppinen runoilija. Siinä missä Marcos tupruttelee piippua, Javier Sicilia polttaa ketjussa ihan tavallista tupakkaa.

”Teidän eurooppalaisten on tuskin helppoa ymmärtää maatani”, Sicilia aloittaa, ”koska maani on päättänyt noudattaa mafian toimintaperiaatteita.”

Kun Javier Sicilia sanoo vastustavansa Meksikossa käytävää huumesotaa, hän tarkoittaa sen kaikkia osapuolia: poliisia, armeijaa, paramilitaarijoukkoja, huumekartelleja, katujengejä. Hän ei erottele niitä hyviin ja pahoihin. Sicilian mukaan sodan kaikki osapuolet toimivat lain väärällä puolella ja surmaavat siviilejä.

Siviili oli myös Juan Francisco Sicilia, Javier Sicilian 24-vuotias poika, jonka Meksikonlahden huumekartelli Cartel del Golfo murhasi Morelosin osavaltiossa 28. maaliskuuta. Sen jälkeen Javier Sicilia ei ole runoja kirjoittanut – eikä aio kirjoittaakaan ennen kuin Meksikossa vallitsee rauha ja oikeus.

”Kun he kuristivat poikani, he kuristivat runouden minusta”, Sicilia sanoo. ”Ei minua silti vaiennettu. Kansannousu on nyt minulle runoutta, liikkuvaa runoutta.”

Poikansa kuoltua Sicilia kutsui murhien uhrien omaisia neuvonpitoon. Tästä syntynyt kansanliike vaatii presidentti Felipe Calderónia tilille väkivallan nopeasta lisääntymisestä Meksikossa.

Calderón aloitti kautensa vuonna 2006 julistamalla sodan huumekartelleille ja mobilisoimalla poliisit ja armeijan kaduille. Liikekannallepanoa perusteltiin kansalaisten kokemalla turvattomuudella. Sen jälkeen lähes 40 000 ihmistä on kuollut sodan ”oheisvahinkoina” ja maassa toimivien huumekartellien määrä on kasvanut muutamasta yli kymmeneen. Pohjoisrajan Ciudad Juárez on noussut koko maailman murhatilastojen kärkeen.

Turvattomuudella perusteltu huumesota on muuttanut meksikolaisten elämän nopeasti turvattomammaksi. Jotakuinkin ainoa asia, joka ei ole viime vuosina muuttunut, on huumeiden virta rajan yli Yhdysvaltoihin.

”Sodassa, jota käydään mafian kaappaaman valtion ja huumekartellien välillä, me meksikolaiset kärsimme kuolemat”, Sicilia sanoo. ”Meidät voidaan kidnapata tai murhata milloin tahansa, eikä näitä rikoksia tutkita.”

Javier Sicilia puhui Jyri Jaakkolan vuoden takaisesta murhasta Mexico Cityssä toukokuussa.

Sicilian kansanliikkeen nousu on nostanut Meksikossa myös suomalaisen Jyri Jaakkolan kuoleman jälleen otsikoihin. Vaikka puolisotilaallisten joukkojen vuosi sitten Oaxacassa surmaaman Jaakkolan tapaus ei suoraan liittynyt huumesotaan, Sicilia näkee siinä tärkeitä yhteyksiä oman poikansa kuolemaan. Molemmat murhat kertovat mafiavaltion toimintamalleista: poliittinen eliitti suojelee järjestäytynyttä rikollisuutta, eikä sivullisten kuolemia koskaan selvitetä.

Jaakkolan murhan selvittäminen onkin yksi keskeisistä vaatimuksista, jotka Sicilia ja joukko muita huumesodan uhrien omaisia on esittänyt presidentti Calderónille.

Julkisuudella saattaa olla vaikutusta ainakin näiden kahden tapauksen käsittelyyn. Toukokuun lopussa sekä Jyri Jaakkolan että Juan Francisco Sicilian murhatapauksissa tehtiin yllättäen pidätyksiä. Sicilian asianajaja on antanut varovaisen toiveikkaita lausuntoja asiasta; Sicilia itse on pyytänyt päästä tapaamaan poikansa epäiltyä murhaajaa vankilaan.

”Ya estamos hasta la madre”, kuuluu tuoreen kansanliikkeen motto: ”Olemme saaneet tarpeeksemme”. Liike näyttää yhdistävän meksikolaisia niin maaseudulta kuin kaupungistakin, yhtä lailla vauraan väen aidatuilta asuinalueilta kuin köyhistä kortteleista. Se ei ole lainkaan tavanomaista jyrkkien luokkajakojen maassa. Meksikon keski- ja yläluokkaa on perinteisesti ollut vaikea saada samastumaan köyhän kansan vaatimuksiin.

Sicilian mukaan uuden yhtenäisyyden salaisuus on siinä, että väkivalta koskettaa myös hyväosaisia. Tämän oivalluksen hän toivoisi saavuttavan keskiluokan kaikissa sellaisissa maissa, joissa barrikadeille oikeutta vaatimaan ovat toistaiseksi nousseet vain köyhät.

”Keskiluokan täytyy pyristellä irti turvallisuuden ja etuoikeuksien illuusioista”, Sicilia sanoo. ”Sen on astuttava liikekannalle, sillä ennemmin tai myöhemmin väkivalta saavuttaa meidätkin.”

Vaikka Jyri Jaakkolan ja Juan Francisco Sicilian tappajat joutuisivatkin leivättömän pöydän ääreen, jäljellä on toki vielä 40 000 muuta selvittämätöntä murhaa. Niiden vuoksi Sicilian koollekutsuma liike lähtee 4. kesäkuuta Cuernavacasta – läheltä Juan Francisco Sicilian kuolinpaikkaa – marssimaan kohti Ciudad Juárezia ja Yhdysvaltain rajaa. Sinne karavaanin on määrä saapua 12. kesäkuuta.

Määränpäässään karavaanin osallistujat tapaavat yhdysvaltalaisia tukijoitaan ja allekirjoittavat lopullisen kuuden kohdan ohjelman. Siinä vaaditaan murhien tutkimisen lisäksi kovempaa otetta poliisin ja poliitikkojen korruptiosta, mediamonopolien purkamista ja osallistuvan demokratian kehittämistä.

Sicilia nimittää urakkaa tasavallan uudelleenperustamiseksi.

”Me ryhdyimme marssimaan yhdessä ja katsomaan toisiamme silmiin”, Sicilia kuvaa ensikohtaamisiaan muiden uhrien omaisten kanssa. ”Ensin tehtävämme oli lohduttaa toisiamme. Sitten päätimme kirjoittaa uuden yhteiskuntasopimuksen, kuusikohtaisen ohjelman, josta rauha ja oikeus voisivat kehittyä.”

Homoaktivisti David Kato murhattiin Ugandassa

Teksti Hanna Nikkanen

Ensin tuli lakiesitys, joka tuomitsisi homot kuolemaan. Sitten roskalehti julkaisi kannessaan homoaktivisti David Katon kuvan ja kehotuksen: ”Hirttäkää heidät”.

Keskiviikkona 26. tammikuuta David Kato, yksi Ugandan harvoista julkihomoista ja vainotun vähemmistön tärkein ääni, murhattiin. Maassa, jossa homoudesta aiotaan tehdä kuolemanrangaistuksen alainen rikos, on tänään yksi julkihomo vähemmän.

Kato vastusti julkisesti vireillä olevaa lakia, joka uhkaa tehdä homoudesta kuolemanrangaistuksen alaisen rikoksen. Lokakuussa ugandalainen Rolling Stone -viikkolehti julkaisi kannessaan Katon kuvan ja kehotuksen ”hirttäkää heidät”.

Keskiviikkona Katon kimppuun käytiin hänen kotonaan maan pääkaupungissa Kampalassa. Silminnäkijöiden mukaan hyökkääjä pakeni paikalta autolla, jonka rekisterinumero on saatettu poliisin tietoon.

Kato oli ystävien mukaan yksi Ugandan ensimmäisistä, ellei ensimmäinen, julkihomo. Hän käytti lähes päivittäin sateenkaaririntamerkkiä.

Rolling Stonen, jolla ei ole mitään tekemistä kuuluisamman kaimansa kanssa, lokakuinen hirttokehotus ei ollut ainutlaatuinen. Suosittu iltapäivälehti Red Pepper oli jo keväällä 2009 julkaissut listan ugandalaishomojen nimistä ja seksuaalisista mieltymyksistä. Rolling Stone nosti panoksia julkistamalla omassa listassaan kotiosoitteita – myös David Katon.

Rolling Stonen jutun jälkeen olemme eläneet kuin lainsuojattomat omassa maassamme”, David Kato sanoi tammikuun puolivälissä AlertNetin haastattelussa. ”Meidän on vaihdettava asuinpaikkaa jatkuvasti, koska pelkäämme hyökkäyksiä. Jotkut homot ovat muuttaneet maalle elääkseen suojatummin.”

Kato ja kaksi muuta aktivistia haastoivat lehden oikeuteen. Tammikuun alussa Ugandan korkein oikeus tuomitsi Rolling Stonen maksamaan kolmikolle korvauksia yksityisyyden loukkauksesta.

Homoseksi on jo nyt laitonta Ugandassa. Parlamentin käsittelyssä oleva uusi laki tekisi kaikesta homoseksuaalisuudesta laitonta. HIV-positiiviset ja rikoksenuusijat voitaisiin tuomita kuolemaan.

Vuonna 2009 tehty lakiesitys on kärjistänyt keskustelua myös Yhdysvalloissa, missä useat konservatiivikristityt papit ja poliitikot pitävät yllä lämpimiä suhteita Ugandan homovastaisiin liikkeisiin. Homolakia esittänyt kansanedustaja David Bahati sai idean lakialoitteeseensa yhdysvaltalaisen pastorin Scott Livelyn Kampalassa pitämästä ”homojen salaista agendaa” käsittelevästä puhesarjasta. Lively on sittemmin sanonut pitävänsä Bahatin rangaistusasteikkoa liian rajuna, mutta tukevansa lakia, jos kuolemanrangaistus poistetaan.

Lain käsittely on ollut hidasta osittain sen saaman kansainvälisen huomion vuoksi. Sen odotetaan kuitenkin nousevan jälleen kansanedustajien työlistalle helmikuussa järjestettävien vaalien jälkeen.

Istuvan presidentin Yoweri Musevenin NRM-puolueen, jota myös David Bahati edustaa, odotetaan voittavan vaalit. Jos jo kolme kertaa koettu kuvio toistuu jälleen, oikeus ja vaalitarkkailijat toteavat vaalit vilpillisiksi, mutta sallivat tuloksen jäädä voimaan.

Me olemme WikiLeaks

Teksti Hanna Nikkanen

WikiLeaks -sivusto sijaitsee nyt myös osoitteessa wikileaks.voima.fi. Voiman tarjoama peilipalvelin on yksi sadoista palvelimista, joiden avulla WikiLeaks jatkaa toimintaansa palvelunestohyökkäyksistä ja poliittisesta painostuksesta huolimatta.

WikiLeaks-sivuston sulkemisyrityksiä on viime päivinä torjuttu kopioimalla sivuston keskeisin materiaali sadoille tukijoiden tarjoamille palvelimille eri puolilla maailmaa. Yksi peilipalvelimista on wikileaks.voima.fi.

Voima ja Fifi päättivät tarjota vuotosivustolle tukensa, koska hallitusten pyrkimykset sulkea vuodetun materiaalin julkaisukanava laittomin keinoin uhkaavat kaikkien tiedotusvälineiden vapautta. Tilanteessa, jossa WikiLeaksia ei ole syytetty, saati tuomittu, yhdestäkään rikoksesta, vaiennusyritykset ovat laittomia ja moraalittomia.

WikiLeaksia vastaan on isketty ennennäkemättömän rajusti kahdella rintamalla: yhtäällä palvelunestohyökkäykset ovat hidastaneet WikiLeaksin palvelinten toimintaa ja välillä estäneet pääsyn sivustolle kokonaan, toisaalla poliitikot ovat painostaneet yksityisiä yrityksiä katkaisemaan palvelusopimuksensa WikiLeaksin kanssa.

Painostus on tuottanut tulosta. WikiLeaksille palvelintilaa myynyt Amazon, maksupalveluita tarjonneet PayPal ja MasterCard sekä sveitsiläinen Post Finance -pankki ovat purkaneet sopimuksiaan äkillisesti. WikiLeaksin mukaan PayPalin ja sveitsiläispankin tileillä on nyt saavuttamattomissa noin satatuhatta euroa ryhmälle ja sen perustajalle Julian Assangelle kuuluvia varoja.

Poliittista painostusta ei ole vaivauduttu edes salailemaan. Muun muassa yhdysvaltalainen senaattori Joe Lieberman ja Ranskan tietoyhteiskuntaministeri Eric Besson ovat julkisesti käskeneet yrityksiä katkaisemaan yhteistyönsä WikiLeaksin kanssa.

Lieberman, Besson ja heidän käskyjään noudattaneet yritykset ovat vedonneet sivuston julkaisutoiminnan rikollisuuteen. Neljän vuoden ajan toiminutta WikiLeaksia vastaan ei ole kuitenkaan nostettu yhtäkään rikossyytettä. Rangaistuksen jakaminen ennen syyllisyyden määrittämistä tai edes rikotun lain nimeämistä loukkaa räikeästi syyttömyysolettamaa. Tuomioiden langettaminen on oikeuslaitoksen tehtävä, ei poliitikkojen tai yksityisten yritysten.

Siksi on ensisijaisen tärkeää, että WikiLeaks saa jatkaa toimintaansa sillä aikaa, kun väittelyä sen toiminnan oikeutuksesta käydään julkisuudessa ja, jos syytä on, kenties tulevaisuudessa myös oikeudessa.

Internetsivuston vaientaminen on osoittautumassa vaikeammaksi kuin WikiLeaksille sodan julistaneet poliitikot kuvittelivat. Nyt wikileaks.voima.fi liittyy ylpeänä nopeasti kasvavaan listaan Wikileaks-peilisivustoista.

Lue myös Hanna Nikkasen blogikirjoitus Ei WikiLeaks yhtä miestä kaipaa.

Pussikalja ja romanit

Teksti Hanna Nikkanen

Kahden johtavan helsinkiläisen virkamiehen kerrotaan juopotelleen Romaniaan ja Bulgariaan suuntautuneella matkalla, vaikka tarkoitus oli löytää ratkaisuja kerjäläiskysymykseen. Siemenet Jarmo Räihän ja Hannu Hakalan poikamaiselle virkamatkalle kylvettiin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen hellässä valvonnassa eräässä nyrkkeilyottelussa kaksi vuotta sitten.

Kaksi Helsingin kaupungin johtavaa virkamiestä on aiheuttanut pahennusta kerjäläisongelman ratkaisemiseen tähdänneellä virkamatkalla, Suomen Kuvalehti kirjoitti verkkosivuillaan perjantaina. Lehden mukaan miehet ovat kaupungin turvallisuuspäällikkö Hannu Hakala sekä sosiaaliviraston johtava asiantuntija, kaupungin kerjäläistyöryhmää johtava Jarmo Räihä.

Fifi on saanut erillisen vahvistuksen siitä, että seurueen joidenkin jäsenten käytös herätti matkakohteessa voimakasta pahennusta. Lähteen mukaan ”jopa työtehtävien hoitaminen on ollut aivan mitä sattuu”.

Räihä kiistää juopotelleensa itse Romaniaan ja Bulgariaan suuntautuneella matkalla, mutta kertoo Helsingin Sanomille Hakalan ryypänneen työajalla. Hakalaa lehti ei tavoittanut kommentoimaan väitteitä.

Suomen Kuvalehti vastasi Räihän kommenttiin julkistamalla kuvan, jossa Räihä juo tölkistä olutta romanialaisen Târgu Carbunestin kaupungin kadulla. Kuvassa Hakala istuu kadun reunalla oma tölkki vieressään.

Jarmo Räihä on parhaillaan syytettynä yhdestä avunannosta virkarikokseen. Syyte koskee Helsingin sosiaaliviraston johtaja Paavo Voutilaisen kalustehankintoja. Voutilaisen epäillään rikkoneen julkisia hankintoja koskevia kilpailuttamissäädöksiä muun muassa tilatessaan entiseltä työnantajaltaan Helsingin Diakonissalaitokselta 128 500 euron arvoisia konsulttipalveluita kaupungin kerjäläisprojektiin vuosina 2008 ja 2009.

Tonnin tarjoilulasku Areenan aitiosta

Räihän, Hakalan ja Voutilaisen tapa ratkoa romanikerjäläiskysymyksiä on aikaisemminkin herättänyt kummastusta. Kesäkuussa 2009 Susanna Kuparinen setvi Fifin jutussa Aitiopaikalla marraskuussa 2008 järjestettyä tapaamista, josta syntyi sosiaalitoimelle yli tuhannen euron lasku.

Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ja turvallisuusjaosto kutsuivat tuolloin yhdessä koolle tapaamisen Hartwall Areenan aitioon. Siellä seurattiin Amin Asikaisen nyrkkeilyottelua ja keskusteltiin muun muassa nuorten helsinkiläisten päihdeongelmista sekä kerjäläisistä. Sosiaalitoimelle langennut lasku muodostui kuohuviinitarjoilusta, konjakista, oluesta, hiillostetusta lohesta, noin 400 euron buffetista sekä aition henkilökohtaisen tarjoilijan palkkiosta. Turvallisuusjaosto maksoi otteluliput.

Läsnä oli Räihän, Hakalan ja Voutilaisen lisäksi puolustusvoimien, poliisin ja Helsingin Diakonissalaitoksen edustajia. (Tästä joukosta ainakin ylikomisario Mika Pöyry matkusti kaksi vuotta myöhemmin Hakalan ja Räihän matkassa Romaniaan ja Bulgariaan.) Kuparisen haastattelussa Hakala ei muistanut valtuutettu Arto Bryggaren roolia, vaan väitti tämän osallistuneen tapaamiseen Elämä on parasta huumetta ry:n puheenjohtajana – vaikka Bryggare oli jättänyt tehtävän jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Hakalan mukaan Areenan urheilutapahtuma oli hyvä paikka tavata, kun ”oli niin miehinen osallistujajoukko”. Hakalan mukaan vastaavissa illanvietoissa on yleensä ollut tapana katsella jääkiekkoa, mutta marraskuussa 2008 sopivaan ajankohtaan osui ainoastaan Amin Asikaisen nyrkkeilyottelu. ”Ajateltiin sitten, että mikäpäs siinä.”

Kuparinen huomioi kesällä 2009, että sosiaalijohtajan edustustilin käyttö oli edellisenä vuonna lisääntynyt selvästi. Muutos tapahtui samaan aikaan, kun hallinto-oikeus totesi Voutilaisen olevan pätevä virkaansa. Oikeuden päätöksen myötä kiistellyn johtajan asema virastossa vakiintui.

Edustuskulujen kasvu herätti alaisissa pahaa verta.

”Normaalisti sosiaalitoimessa suhtaudutaan tarkasti alkoholitarjoiluihin ja baari-istunnoissa on ollut tapana, että jokainen ostaa juomansa itse”, sosiaalitoimen virkamies kommentoi asiaa jutussa Miljardin euron mies. ”Virastomme vastuulla on erilaisia päihdeongelmaisia ja heikossa asemassa olevia kaupunkilaisia, joten alkoholitarjoilua ja tuhlaamista pidetään mauttomana, etenkin kun budjetit pienenevät ja palveluja joudutaan karsimaan. Virkamiesten odotetaan näyttävän esimerkkiä.”

Siksi Kuparinen kysyikin kesällä 2009 Hakalalta, mihin kuohuviinin ja nyrkkeilyviihteen täyttämiä iltamia tarvittiin, jos tarkoitus oli lähinnä hoitaa kaupungin projektien käytännön järjestelyjä – siis tehdä perinteistä virkamiestyötä. Mitä arvokasta kalliit ja kosteat illanvietot tuovat mukanaan, Kuparinen kysyi turvallisuuspäälliköltä.

”En pysty vastaamaan tuohon”, Hakala totesi. ”Antiikin ajoilta asti on ollut tällaista sosiaalista kanssakäymistä, ihmiset ovat aina syöneet.”

Mitä tekee johtava asiantuntija?

Kohuista ja virkarikossyytteistä huolimatta Räihä on noussut yhä näkyvämpään rooliin sosiaaliviraston asiantuntijana, joka saa usein yksin kommentoida kaupungin toimintaa kerjäläiskysymyksessä. Kaupunginjohtaja Pajusen ja sosiaalijohtaja Voutilaisen lähipiiriin kuuluvan ”johtavan asiantuntijan” työnkuva ja tehtävään kuuluvat pätevyysvaatimukset ovat jääneet epäselviksi.

Räihän kova linja romanikysymyksessä on herättänyt närää erityisesti nuorisoasiainkeskuksessa. Sosiaaliviraston kieltäytyessä hoitamasta romanien asioita nuorisoasiainkeskus on joutunut kantamaan yhä suurempaa vastuuta kysymyksestä, joka ei varsinaisesti sille kuuluisi.

”Räihästä paistaa vahva asenteellisuus, joka ei mielestäni sovi asiantuntijan rooliin”, kommentoi nuorisolautakunnan puheenjohtaja Emma Kari. ”Romanian-matkan jälkeen hän on puhunut siellä näkemistään asioista hyvin moralistisella äänensävyllä.”

Karin mukaan Räihä on matkan jälkeen paheksunut esimerkiksi perheenäitien päätöstä lähteä kerjäämään sekä spekuloinut yksittäisten ihmisten tulonlähteillä. ”Se ei vain mielestäni ole sosiaaliviraston tehtävä eikä kerro asiantuntijuudesta”, Kari toteaa.

Kissa ja hiiri -leikkiä Kalasatamassa

Helsingin Kalasatamassa sijaitsevan sosiaalikeskus Sataman romanileirin viimeviikkoisen tulipalon jälkeen kaupunki katkaisi leirin asukkailta sähköt. Yhden auton tuhonneen palon syytä ei tutkittu. Romanit yöpyivät sen jälkeen sosiaalikeskuksessa ja turvautuivat keskusta pyörittävien aktivistien apuun, sillä sosiaalivirasto ei tarjonnut apua. Vasta torstaina 25. marraskuuta romanit haettiin sosiaalikeskuksesta kaupungin järjestämään hätämajoitukseen.

Heti palon jälkeen Räihä vakuutti toimittajille, että kenenkään ei anneta jäätyä hankeen, vaan hätämajoitus järjestyy varmasti. Emma Karin mukaan lausunnoille ei löytynyt katetta, vaan Räihä kysyi vielä torstaina Sataman nuorilta, eivätkö he itse voisi ”hoitaa asiaa loppuun asti”.

”On järjetöntä, että yksittäisten nuorten ja nuorisoasiainkeskuksen odotettiin järjestävän romanien hätämajoitus”, Kari sanoo.

Vastakkainasettelu sosiaalikeskus Sataman sekä kaupunginjohtaja Jussi Pajusen asettaman kerjäläistyöryhmän, jota Räihä johtaa, välillä on jatkunut viime vuodesta asti. Kerjäläistyöryhmä on vaatinut leirin purkamista useita eri reittejä vedoten muun muassa jätehuoltoon sekä sosiaalikeskuksen vuokrasopimuksen ehtoihin. Kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavassa tilanteessa kaupunginhallitus ja nuorisolautakunta ovat kerta toisensa jälkeen estäneet virkamiesvetoista työryhmää toteuttamasta häätöaikeitaan.

Jarmo Räihä kertoi Romaniaan ja Bulgariaan suuntautuneesta matkastaan Ylen Aamu-tv:ssä 22. marraskuuta.

Lue myös Susanna Kuparisen artikkelit Paavo Voutilaisen rahankäytöstä, jota tutkitaan nyt kahtena virkavelvollisuuden rikkomisena: Miljardin euron mies, Aitiopaikalla, ”En ollut paikalla”, Kerjäläisten kaverit, Sanaa sanaa vastaan, Sisäinen tarkastus suomii Voutilaista, Kaupunginjohtaja tukee Voutilaista ja Kaupunginhallitus ei tutki Voutilaisen ostoja.

Juttua on korjattu 18.1.2011, sillä toisin kuin alkuperäisessä jutussa väitettiin, Räihä on syytettynä vain yhdestä avunannosta virkarikokseen. Lue oikaisu täältä.

Tarhakettujen elämää kuvissa – taas

Teksti Hanna Nikkanen

Aktivistit ovat jälleen vierailleet kettutarhalla. Keskisuomalaisella turkistilalla salaa kuvattu materiaali kertoo puutteista tuotantoeläinten oloissa. Ruotsissa ja Norjassa tarhauskielto näyttää entistä todennäköisemmältä, kun skandaali seuraa toistaan. Entä Suomessa?

Syksyllä turkistarhoilla on poikkeuksellisen paljon huonokuntoisia eläimiä, Oikeutta eläimille -järjestön tiedottaja Anne Nieminen sanoo. Nylkemisajan lähestyessä tarhaajat eivät mielellään lopeta sairaita kettuja, jottei arvokas nahka menisi hukkaan. ”Kunhan turkki vain on kunnossa”, Nieminen selittää.

Aktivistien kamerat tallensivat kettujen elämää samalla keskisuomalaisella tarhalla kolmeen otteeseen syksyn mittaan. Kuvissa ja videolla näkyy paljon hyväturkkisia, mutta ilmiselvästi sairaita kettuja. Silmätulehduksia on monella eläimellä; yhdellä kasvaa silmäkuopasta kummallinen karvatuppo. On tulehtuneita häntiä, katkenneita koipia ja nivelvammoja.

Osa tarhan häkeistä ei täytä lain vaatimuksia, Nieminen esittelee: niistä puuttuu kiipeilyhyllyt tai verkossa on reikiä. Se kertoo Niemisen mukaan siitä, että maa- ja metsätalousministeriön lupaukset valvonnan lisäämisestä eivät ole johtaneet vähäisiinkään parannuksiin.

Toisaalta puhe valvonnasta on Niemisen mukaan yhdentekevää, sillä eläimet kärsisivät, vaikka lakia noudatettaisiin pilkulleen.

”Lainmukaiset häkit eivät missään nimessä takaa eläinten hyvinvointia. Jos tarhoilta ryhdyttäisiin todella vaatimaan sitä, että eläinten on saatava toteuttaa edes muutamaa tärkeintä lajityypillistä tarvettaan, tarhaus ei enää olisi kannattavaa.”

Ruotsissa Niemisen arvio näyttää käyneen toteen. Kun turkiseläinten oloja määrittelevää lakia tiukennettiin niin, että ketuille olisi täytynyt järjestää kaivamismahdollisuus, kettutarhaus loppui.

Sika- ja turkistilojen salakuvauksesta on tullut suomalaisten eläinaktivistien tärkein kampanjointiväline viimeisten parin vuoden aikana. Samaa taktiikkaa on käytetty myös muissa Pohjoismaissa. Niissä poliitikkojen reaktiot ovat olleet voimakkaampia kuin Suomessa.

Kun Norjassa julkistettiin viime vuonna salaa kuvattuja otoksia turkistarhoilta, maa- ja metsätalousministeri Lars Peder Brekk sanoi hallituksen vetävän poliittisen tuen pois turkisalalta jos vastaavia laiminlyöntejä tulee uudelleen ilmi. Myös Norjan eläinlääkäriliitto vaati turkistarhauksen kieltämistä.

Viime sunnuntaina ministeri Brekkin pelko kävi toteen: maan yleisradioyhtiö julkisti aktivistien kuvia, joiden mukaan eläinten olot maan turkistarhoilla ovat yhä järkyttävät. Nyt ministeriö väläyttelee tukiaisten lopettamista.

Ruotsissakin täyttä tarhauskieltoa ajetaan jo näyttävästi: elokuussa sosiaalidemokraattien, vasemmistopuolue Vänsterin ja Miljöpartietin edustajat vetosivat Svenska Dagbladetissa elinkeinon kieltämiseksi. Samaan aikaan ainakin yhden Ruotsissa salakuvatun minkkitarhan omistaja ilmoitti julkisesti jättävänsä alan. ”Alalla ei ole tulevaisuutta”, ilmoitti muihin töihin siirtyvä minkkitarhuri Bengt Svensson paikallislehdelle antamassaan lausunnossa.

Nyt keskisuomalaiselta tilalta julkistetut kuvat vastaavat täysin Norjaa järkyttäneitä kuvia. Niissä näkyy häkkeihinsä kuolleita ja liikuntakyvyttömiä eläimiä, avohaavoja ja ilmiselvää kärsimystä. Juomavesiastiat ovat jäässä.Voidaanko siis odottaa, että maa- ja metsätalousministeri Anttila reagoisi tilanteeseen samalla vakavuudella kuin norjalainen kollegansa Brekk?

Anne Nieminen ei vaikuta toiveikkaalta.

”Suomessa keskeisillä poliitikoilla – etenkin Sirkka-Liisa Anttilalla ja Mari Kiviniemellä – on vahvoja kytköksiä alaan”, Anne Nieminen selittää. ”He ovat keskittyneet puolustamaan tarhaajia ja vähättelemään ongelmia sen sijaan, että he tarttuisivat epäkohtiin.”

Lue Fifin aikaisempia juttuja tuotantoeläintilojen salakuvauksesta: Heidi Huhtala: Paluu sikatiloille (9.12.2009) – Hanna Nikkanen: Salakuvaus paljasti eläinsuojelutarkastusten tehottomuuden (10.12.2009) – Suvi Auvinen: Lumikki häkissä (17.2.2010) – Sama eläinlääkäri antoi puhtaat paperit ilmiannetuille sika- ja turkistiloille (20.2.2010) – Jukka Vuorio: Työllistääkö turkis? (23.2.2010).

Puskutraktorilla köyhyyttä vastaan

Teksti Hanna Nikkanen

Pedro Costa ei ole mikään päivänsäde, mutta Euroopan parhaalta slummikuvaajalta ei kai sovi odottaakaan optimismia. Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut portugalilainen ohjaaja kertoi köyhyydestä ja luopumisesta.

Vielä kymmenisen vuotta sitten Lissabonin laidalla levittäytyi Fontainhas, slummien slummi, keskiaikaisen oloinen loputon sokkelikko täynnä äärimmäistä köyhyyttä.

Siellä elokuvaohjaaja Pedro Costa kuvasi sukupolvesta toiseen jatkuvaa kurjuuden kierrettä samalla, kun yksinäinen puskutraktori kaatoi seiniä apaattisten heroinistien ympäriltä.

Nyt Fontainhasia ei enää ole, paitsi Costan elokuvissa. Slummin tuhossa oli ohjaajan mielestä jotain periportugalilaista.

”Kaupunki oli päättänyt tuhota slummin, mutta jostain syystä hommaan saatiin irrotettua vain yksi puskutraktori. Sitä käyttämään palkattiin yksi slummin asukkaista, musta mies, joka tunsi joka päivä olevansa petturi repiessään naapuriensa koteja maan tasalle. Tuho vei vuosikausia.”

Hotelli Sodankylän baarissa istuva krapulainen Pedro Costa ei ole mikään päivänsäde.

Hän tuomitsee elokuvafestivaalit (ne ovat osa vapaaehtoista apartheidia, jolla älymystö piilottaa taiteensa kauas kansan ulottuvilta), kotimaansa poliitikot (moraalittomia, rahanahneita nuoria pseudososialisteja), suuret dokumenttielokuvatuotannot (fasistinen koneisto, joka käyttää hyväksi köyhiä kohteitaan) ja jopa perjantaina kuolleen maanmiehensä, nobelisti José Saramagon (kirjakauppiaiden rahasampo, jonka avulla kansalle kaupitellaan kulutuselämyksiä taiteena).

Kansaansakaan Costa ei mairittele: orjakaupan ja löytöretkeilyn tyrehdyttyä portugalilaiset ovat hänen mukaansa olleet työtön kansakunta, joka odottaa loppuaan.

Kulttuurikoneistoon pettynyt Costa on valinnut eristäytymisen. Hän ei suostu työskentelemään suurissa produktioissa ja sanoo välttävänsä ammattilaisten seuraa viimeiseen asti. Hänen elokuvansa syntyvät hitaasti ja pitkälti yksin.

”Jatkan yhden elokuvan tekemistä niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Yksi suurimmista suruistani on se, että joskus täytyy lopettaa. Tällä alalla ajatellaan, että jokaisen elokuvan pitäisi olla edellistä suurempi… mutta minä teen pienempää, pienempää, pienempää.”

Taiteellinen vapaus voi tietenkin johtua Costan asemasta kotimaansa Kaurismäkenä, portugalilaisen taide-elokuvan ainoana toivona ja elokuvafestivaalien kultapoikana. (Kunniasta kilpailee lähinnä ohjaajatähti Manoel de Oliveira, jonka kuitenkin epäillään 101-vuotiaana lähestyvän jo uransa loppua.)

Costan mielestä avainkysymys ei kuitenkaan ole kulttimaine, vaan raha. Tarkemmin sanottuna siitä luopuminen. Kulujen karsiminen takaa vapauden.

”Olen irrottanut itseni elokuvamaailmasta. Menen töihin kaukaisiin lähiöihin hyvin yksinkertaisten välineiden kanssa, lähes ilman rahaa. Olen aika kaukana niinsanotusta kulttuurista.”

Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut Costa tutustui kotikaupunkinsa slummeihin 1990-luvun puolivälissä, kun Kap Verdessä kuvatun Casa de Lavan avustajat pyysivät ohjaajaa viemään viestejä Lissabonissa asuville sukulaisilleen.

Kävi ilmi, että melkein kaikki vastaanottajat asuivat samassa paikassa: sokkeloisessa, useimmille lissabonilaisille vieraassa Fontainhasissa.

”Alue oli silloin hyvin suljettu, kuten ghetot aina ovat. Minä olin kuin joulupukki, kun kiertelin lahjasäkkini kanssa kyselemässä, asuuko täällä rouva se-ja-se. Minulla ikään kuin oli salasana, joka avasi ovet.”

Ajan mittaan Fontainhasista tuli Costan studio, johon ohjaaja ajeli joka aamu bussilla digivideokamera sylissään ja ryhtyi paiskimaan hommia samalla kun paikalliset kauppiaat availivat puotejaan. Elokuvia tehtiin asukkaiden ehdoilla: Fontainhasin siivoojien ja rakennustyöläisten kallisarvoisia yöunia ei sopinut häiritä kirkkailla valoilla, joten Costa opetteli pärjäämään ilman. Pakkohämärästä muodostui kuvakieli, jota verrataan hollantilaisten mestareiden maalauksiin.

Nuoruuden Hollywood-haaveissaan Costa karautti komealla autolla Universalin suurille studioille ja marssi porteista sisään ovimiehen pokkuroidessa. Elämä ei vienyt Costaa Hollywoodiin, mutta hän kertoo nautiskellen havaitsemistaan pienistä yhtäläisyyksistä.

”Studion ovimiehen sijaan Fontainhasin laidalla päivysti aina sama diileri, joka tervehti minua joka aamu reippaasti: ’Huomenta, herra Costa!'”

Helppoja lähestyttäviä Costan elokuvat eivät ole, eikä sitä ole synkkämielinen ohjaajakaan. Costan elokuvat ovat kiistattoman kauniita, mutta myös liki sietämättömän hitaita ja ahdistavia. Sodankylän yössä suurin osa katsojista jätti kolmituntisen No Quarto da Vanda -elokuvan kesken.

Muillakin festivaaleilla elokuva on koetellut yleisön kärsivällisyyttä.

Costa tietää, mitä tekee, mietin – silloinkin kun haluan livahtaa näytöksestä kesken kaiken. Hitaus on perusteltua eikä saastalla ja väkivallalla mässäillä. Ahdistavinta elokuvissa on hahmojen apatia: addiktion, lannistumisen ja silkan pitkästymisen tyhjentämät silmät. Sitä on vaikea katsoa.

Costa tekee zombielokuvia, jotka ovat kauniita kuin maalaus. Suurin osa leffojen ilmeettömistä haahuilijoista ei näyttele, vaan elää tutuksi käyneen kameran edessä omaa elämäänsä. Huumorin tai sentimentaalisuuden tuottamaa helpotusta Costa ei katsojalle salli.

Kun Fontainhas tuhottiin, Costa menetti studion, jossa syntyivät synkänkauniit puolidokumentit Ossos (Bones, 1997), No Quarto da Vanda (In Vanda’s Room, 2000) ja Juventude em Marcha (Colossal Youth, 2006).

Nyt Costa seuraa slummista karkotettuja ihmisiä näiden uusissa asuinpaikoissa. Fontainhasin tuhon jälkeen slummin asukkaat nimittäin ripoteltiin laitakaupungin vuokrakasarmeihin, entistä kauemmas kauppakaduista ja turistikeskustasta.

Pakkosiirrot eivät vähentäneet köyhyyttä, Costa alleviivaa, vaan tekivät siitä vähemmän silmiinpistävää. Kurjuus on ohjaajan mielestä syventynyt, kun itse rakennetuista hökkeleistä on siirrytty vieraiden rakentamiin kerrostaloasuntoihin, joiden ovissa on lukot ja naapurit ovat vieraita.

Nyt vietetään EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista teemavuotta. Fontainhas on vain yksi lukemattomista kaupunkiköyhyyden ruumiillistumista, joita eurooppalaiset kulttuurikaupungit ovat viime vuosina siivonneet katukuvastaan. Miten Costa määrittelee köyhyyden?

”Köyhyys ei tarkoita kosteaa, viemäritöntä asuntoa, se on jotain muuta”, Costa pohtii. ”Jokin saa useimmat näistä ihmisistä kaipaamaan takaisin slummiin. He tuntevat menettäneensä jotain, mitä eivät osaa määritellä.”

Portugali on yhä kotiapulaisten maa: jopa alemmalla keskiluokalla on sisäkkönsä. Sen mahdollistaa halpa naistyövoima, jota siirtolaisenemmistöisissä slummeissa riittää. Myös Costan elokuvien naishahmot siivoavat keskiluokkaisia koteja ja näkevät samalla, mistä itse jäävät paitsi.

”Siivotessaan he tekevät muistiinpanoja siitä, mitä kuuluu omistaa: tuollainen sohva, tuollainen jääkaappi… ja yhtäkkiä kaikilla heistäkin on kodeissaan TV ja jääkaappi. Nyt he elävät kapitalismissa.”

AFP: Suomalainen ihmisoikeustarkkailija surmattiin Oaxacassa

Teksti Hanna Nikkanen

Suomalaismies on kuollut puolisotilaallisen ryhmän väijytyksessä Meksikon Oaxacassa, uutistoimisto AFP kertoo. Tiedon kuolemasta on vahvistanut myös Tiempo en linea -lehden haastattelema silminnäkijä. Väijytyksessä kuoli myös meksikolaisnainen.

Suomen ulkoministeriö ei ole vielä vahvistanut tietoa suomalaismiehen kuolemasta, mutta kertoo Suomen Méxicon-suurlähetystön selvittävän asiaa.

Meksikolaisjärjestöjen mukaan avustustöissä ollut suomalaismies osallistui tiistaina autokulkueeseen, jonka oli määrä vierailla San Juan Copalan kylässä osoittamassa tukea paikallisen alkuperäisyhteisön autonomialle. Karavaani väijytettiin kesken matkan.

La Jornada -lehden mukaan hyökkääjät kuuluivat mitä ilmeisimmin puolisotilaalliseen UBISORT-ryhmään, joka tukee konservatiivista PRI-puoluetta ja vastustaa autonomisiksi julistautuneita kyläyhteisöjä.

”Näimme, että tie oli suljettu suurilla kivenjärkäleillä ja sitä vartioivat huppupäiset aseistetut miehet. Karavaani pysähtyi”, Tiempo en linean haastattelema kulkueeseen osallistunut mies kertoi. ”Yksi tovereistamme, joka oli Huajuapanista vuokratussa Urvan-autossa kulkueen alkupäässä ja hänen takissaan luki ’media ja tarkkailijat’, laskeutui autosta ja alkoi ottaa kuvia. Kun autot valmistautuivat peruuttamaan, alkoi hyökkäys kolmea ensimmäistä autoa vastaan. Koko karavaaniin kuului viisi ajoneuvoa. He, jotka kuolivat, olivat kahdessa ensimmäisessä.”

”Huutaen juoksimme metsää kohti ja meitä ajettiin takaa kuin kaneja. Kiväärien pauke ei tauonnut lainkaan. Sitä kesti yli tunti. Parhaamme mukaan etsimme toisemme käsiimme myöhemmin. Vasta silloin selvisi, että kaksi meistä oli kuollut”, silminnäkijä jatkaa ja nimeää uhrit.

Opettajien lakosta vuonna 2006 alkanut Oaxacan kansannousu vaati oikeudenmukaisempaa hallintoa ja johti tilanteeseen, jossa protestoivat kansalaiset pitivät osavaltion pääkaupunkia kuukausien ajan hallussaan. Aiheesta on Fifiin kirjoittanut muun muassa Akuliina Saarikoski jutussaan Vallankumouksen auringon alla.

Kansannousun jälkeen useat suomalaisjärjestöt ja yksittäiset aktivistit ovat toimineet osana Oaxacan kansalaisyhteiskuntaa. Ihmisoikeustarkkailijoiden tehtävänä on tyypillisesti lievittää läsnäolollaan eri ryhmien välisiä jännitteitä ja suojata paikallisia yhteisöjä tilanteissa, joissa väkivallan uhka on erityisen suuri.

Tavallisesti ulkomaisten ihmisoikeusaktivistien työ on sujunut Oaxacassa rauhallisesti. Lokakuussa 2006 Oaxacassa kuitenkin ammuttiin yhdysvaltalainen media-aktivisti Brad Will. Willin perhe syyttää Oaxacan kaupungin poliiseja surmasta.

PÄIVITYS: Tieto suomalaisaktivistin kuolemasta vahvistui vielä samana päivänä. Surmansa sai muun muassa Uusi Tuuli ry:ssä toiminut Jyri Jaakkola. Lue lisää Silja Ylitalon jutusta Unohdettu San Juan Copala ja rakkaus vierasta kansaa kohtaan.

Technology failed Iran

Teksti Hanna Nikkanen

Iran’s mobile network double-crossed its users in last year’s suppressed revolt. We got our hands on one of the surveillance systems that Nokia Siemens Networks sold to Iran. What’s the connection to Europe’s own gadgets?

”Collecting interception data is a process which takes place in the ’background’, assuring that the intercepted target (end user) is never aware of a possible interception,” the manual describes. ”The maximum number of simultaneous active interception sessions is 50,000.”

This manual has been read by police officers in Tehran. It ended up in my hands through the back door.

”Nokia Lawful Interception Gateway”, reads the cover page. This has been rumoured for a long while. Nokia Siemens Networks has supplied Iran with telesurveillance equipment, the details of which I have tried to track down since last summer. Now, one of the products that NSN supplied to Iran has been leaked to Fifi. This system enables just the type of surveillance that NSN has denied participating in.

It looks bad. The package gives users extensive power to monitor citizen mobile phone as well as mobile internet usage.

But it isn’t illegal. Similar systems monitor our own telecommunications. The question isn’t about Iran, but more broadly about what kind of surveillance is permitted – or mandated – in the networks we use. Who controls them?

”There’s been this perception internationally that we’ve supplied them [Iran] with internet surveillance equipment, but this is not true”, Lauri Kivinen, NSN Head of Corporate Affairs, assured the Finnish daily Helsingin Sanomat on 20 February.

However, the surveillance made possible by the Nokia Lawful Interception Gateway (LIG) extends to mobile internet usage. Either Kivinen was lying or his knowledge of his company’s core competence field isn’t quite adequate.

”It seems to enable the surveillance, storage, replaying and full investigation of all traffic in the network,” commented the IT professional that I invited to look at the NSN software package.

On page 17 of the product description manual, there is a diagram of the surveillance system. Interception points are represented by red squares in the diagram. From those the information is transmitted to the network administration. On one side three clipart characters – a surveillance auditor, judge and police officer – monitor the process.

The judge’s role is to grant a permission for the surveillance. The administrator initiates and stops surveillance processes. The police officer investigates the phone calls, messages and internet traffic that are caught in the process. The surveillance auditor ensures that unlawful usage isn’t conducted.

Nokia products with the built-in surveillance hardware are listed in the product description manuals Nokia 2G/3G SGSN [Serving GPRS Support Node], Nokia GGSN [Gateway GPRS Support Node], Nokia Flexi ISN and Nokia CPS.

When Iran bought the Gateway, the country didn’t have an 3G network. Later, Iran granted the country’s first 3G licence to Zain, a Kuwaiti company. Zain cooperates with NSN on 3G, at least in Saudi Arabia.

At the time of the sale, therefore, LIG could not have been used to monitor the internet. But the capacity was there, ready to be activated in a 3G network once there was one.

”The diagram’s red squares, the interception points, are built into all the Nokia network hardware mentioned,” the IT professional continues. ”No one has to climb an antenna tower to install anything. You only need to start using the software.”

Fifi stumbled upon the news of the Nokia Siemens telesurveillance business in the summer of 2009, when what is suspected to have been a fraudulent election in Iran was followed by massive demonstrations and harsh repression. Activists’ lawyers reported that the police used phone and internet surveillance to track down protestors.

Eventually the protests tapered off when it became clear that the technology that had made them possible had failed its users.

Iranian dissidents appealed to the company for information. Knowledge about the government’s surveillance capacities might have saved lives.

Nokia Siemens Networks refused to reveal what they had sold to Iran. ”Just this small add-on”, the company’s media relations office replied again and again when I questioned them about it. ”I don’t recall its name right now”, said Communications Manager Riitta Mård. ”It has nothing to do with internet surveillance.”

In fact, at least three separate systems were exported to Iran. Nokia built a GSM network; the GSM network was provided with the LIG system that I acquired; and the LIG has been upgraded with the ”add-on” that Mård described. Mård remembers the name of the system now: Monitoring Centre (PDF). It’s a test platform that, according to Mård, only is only suitable for monitoring telephone calls.

The commotion caused by the NSN trading with Iran has been mostly about the Monitoring Centre. The actual problem now seems to be the more extensive LIG.

And this is where it gets interesting, even for the ordinary Western mobile phone user normally untouched by Iran’s political storms. LIG, with its extensive monitoring capabilities, or a comparable system by a different manufacturer, is monitoring all mobile voice and data networks around the world, including here in Finland.

In fact, it is precisely because of us Europeans that these extensive monitoring systems first became legal and then mandatory worldwide. Europe has spearheaded the transition from more restricted surveillance methods to extensive systems like the LIG: systems that store all of the target’s communications data during surveillance for future investigation.

So this is quite a mess. NSN is being reproached for selling the Monitoring Centre to Iran, where the system is undoubtedly being used to harass dissidents. However, the Monitoring Centre seems trivial in comparison to the LIG, which has such an immense surveillance capacity that an oppressive government doesn’t really need to dream about extensions.

NSN doesn’t seem to have broken any laws or export regulations while delivering the LIG to Iran. On the contrary, it has complied with the demands of the European Telecommunications Standards Institute that the potential for surveillance by law enforcement agencies should be expanded. The minimum standards of surveillance capacity that the EU demands from telecommunication carriers are almost as broad as the ones that the Gateway provides.

However, NSN’s conscience doesn’t seem completely clear. Why else would Lauri Kivinen claim that NSN never delivered internet surveillance technology to Iran?

No one knows how many people were arrested in last summer’s protests, how many were wounded and how many died. International media estimated that 150 protesters were killed on the bloodiest day of the demonstrations. That day will continue to claim victims: an unknown number of dissidents now waits for their sentence, death by hanging, to be carried out.

”No one knew beforehand what would happen in that country,” Lauri Kivinen said to Helsingin Sanomat a week ago. The reason for this renewed interest was Kivinen’s new job: he had just been appointed as the next Managing Director of Finland’s public broadcasting company, YLE.

I translated Kivinen’s statement for Twitter user Shariatmadari, a pro-democracy activist and filmmaker, who started investigating the NSN matter in his blog after last summer’s demonstrations.

”Since the ’Islamic revolution’ of 1979 tens of thousands, maybe more than 100,000, people have been executed or disappeared in Iran,” Shariatmadari replies. ”It is very well known that Iran’s oligarchy is one of the cruellest regimes in the world. Is Mr. Kivinen so ignorant that he hasn’t heard of this?”

Shariatmadari is particularly annoyed by Kivinen’s assurances that the sale included no capacity for internet surveillance. First of all, because he doesn’t believe it’s true; secondly, because he doesn’t find phone monitoring any more ethical.

”They are purposely focusing on what they claim they did not do in order to blur what they cannot deny having done. Suppose that they didn’t supply Iran with internet surveillance. What about the surveillance of phone calls? Isn’t this enough to put them in the inhuman corner?”

Which is more important, HS asked Kivinen, business or human rights? ”When we supply Iran with GSM networks, it certainly is good for both business and peace,” Kivinen answered. ”Trade is the best bringer of peace. Where there’s trade, there’s less war.”

”Sure,” Shariatmadari responds. ”You can ask arms traders and their clients. I do not advise you to ask monitoring system traders, because from Mr. Kivinen’s comments it appears that you will not get any logical answers from them.”

_______________________________________________________________

Page two: Take a look at the leaked manuals.

_______________________________________________________________

Teknologia petti iranilaiset

Teksti Hanna Nikkanen

Kännykkäverkko kampitti käyttäjänsä Iranin tukahdutetussa kansannousussa. Fifi sai käsiinsä valvontajärjestelmän, jonka Nokia Siemens Networks myi Iraniin. Miten se liittyy suomalaisten omiin mobiililaitteisiin?

”Siepatun datan kokoaminen on prosessi, joka tapahtuu ’taustalla’, eikä sieppauksen kohde (loppukäyttäjä) koskaan tiedä mahdollisesta sieppauksesta”, manuaalissa lukee. ”Samanaikaisten aktiivisten sieppausten maksimimäärä on 50 000.”

Tätä samaa manuaalia ovat lueskelleet poliisipäälliköt Teheranissa. Minun käsiini se on päätynyt takaoven kautta.

”Nokia Lawful Interception Gateway”, lukee manuaalin kannessa. Tästä on huhuttu kauan. Nokia Siemens Networks on myynyt Iraniin televalvontateknologiaa, jonka sisältöä olen viime kesästä asti yrittänyt selvittää. Fifille on vuodettu yksi NSN:n Iraniin toimittamista tuotteista. Tällä järjestelmällä voidaan suorittaa juuri sellaista valvontaa, johon NSN on kiistänyt osallistuneensa.

Homma näyttää pahalta. Tämä paketti antaa viranomaisille todella laajat mahdollisuudet seurata kansalaisten kännykkäpuheluita sekä tietoliikennettä 3G-verkossa.

Mutta laitonta tämä ei ole. Samanlaiset järjestelmät tarkkailevat myös meidän tietoliikennettämme. Kyse ei ole vain Iranista, vaan siitä, mikä ylipäänsä on sallittua tietoverkoissa. Kuka niitä hallitsee?

”Maailmalla on ollut käsitys, että olemme toimittaneet sinne internetin valvontalaitteita, mutta se ei pidä paikkaansa”, vakuutti NSN:n yhteiskuntajohtaja Lauri Kivinen Helsingin Sanomille 20. helmikuuta.

Nokia Lawful Interception Gatewayn (LIG) mahdollistama valvonta ulottuu kuitenkin kännykkäpuheluiden lisäksi mobiili-internetiin. Joko Kivinen valehteli tai sitten hän ei tunne yhtiönsä perusosaamista.

”Tämä näyttää mahdollistavan käyttäjän kaiken tietoliikenteen täydellisen tallennuksen, toiston ja tutkimuksen”, kommentoi tietotekniikka-ammattilainen, jonka olen pyytänyt tutkimaan NSN:n ohjelmistopakettia kanssani.

Tuotekuvauksen sivulla 17 on kaavio seurantajärjestelmästä. Siinä kaappauspisteitä edustavat punaiset neliöt erilaisissa mobiiliverkoissa. Niistä tieto siirtyy punaisia viivoja pitkin seurantajärjestelmän hallitsijalle. Kaavion reunalla kolme clipart-hahmoa – auditoija, tuomari ja poliisi – tarkkailevat prosessia.

Tuomarin tehtävä on antaa lupa seurantaan. Ylläpitäjä käynnistää ja pysäyttää seurantoja. Poliisi tutkii haaviin jääneitä puheluja, viestejä sekä internet-tietoliikennettä. Auditoija tarkkailee, ettei luvatonta käyttöä tapahdu.

Tuotekuvauksessa luetellaan Nokia-tuotteita, joissa valvontamahdollisuus on sisäänrakennettuna: Nokia 2G/3G SGSN [Serving GPRS Support Node], Nokia GGSN [Gateway GPRS Support Node], Nokia Flexi ISN ja Nokia CPS. Kun Gateway toimitettiin Iraniin, maassa ei vielä ollut 3G-verkkoa. Iran myönsi verkon rakennusoikeuden viime vuonna kuwaitilaiselle Zainille, joka tekee 3G-yhteistyötä NSN:n kanssa ainakin Saudi-Arabiassa.

”Nuo mainitut Nokian verkkolaitteet ympäri maailman sisältävät valmiiksi ne pienet punaiset neliöt siitä kaaviosta. Ei tarvitse kiivetä radiomastoon asentamaan. Riittää että ottaa tämän salakuunteluohjelman käyttöön.”

Fifi törmäsi uutiseen Nokia Siemensin televalvontakaupoista kesällä 2009, kun vilpillisiksi epäiltyjen vaalien jälkeen kadulle lähteneitä mielenosoittajia kuritettiin Iranissa kovalla kädellä. Pidätettyjen asianajajat kertoivat poliisin löytäneen aktivisteja internet- ja puhelinvalvonnan perusteella. Protestit hiipuivat, kun niitä siivittäneen teknologian tajuttiin pettäneen käyttäjänsä.

Iranilaiset toisinajattelijat vetosivat yhtiöön, jotta se julkistaisi kaupan sisällön. Tieto siitä, minkälaisilla välineillä heitä seurataan, olisi ehkä silloin voinut pelastaa henkiä.

Nokia Siemens Networks kieltäytyi kuitenkin kertomasta, mitä Iraniin myytiin. ”Sellainen pikkuinen lisäosa”, vastattiin yrityksen viestintäosastolta yhä uudestaan, kun penäsin tarkempia tietoja. ”En nyt muista sen nimeä”, sanoi viestintäpäällikkö Riitta Mård. ”Se ei liity mitenkään internetin seurantaan.”

Oikeasti Iraniin on viety ainakin kolme erillistä asiaa. Nokia on rakentanut maahan GSM-verkon; GSM-verkkoon on toimitettu tämä käsissäni oleva LIG-järjestemä; LIG:iä on laajennettu Mårdin mainitsemalla lisäosalla. Mård muistaa nyt sen nimen: Monitoring Center (PDF). Se on testiohjelmisto, joka Mårdin mukaan soveltuu vain äänipuheluiden tarkkailuun.

NSN:n Iran-kaupoista noussut kohu on liittynyt Monitoring Centeriin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että varsinainen ongelma on sitä paljon laajempi LIG.

Ja tässä vaiheessa asia koskee myös tavallista suomalaista kännykänkäyttäjää, jota Iranin polittiset myrskyt eivät hetkauta. LIG laajoine valvontaominaisuuksineen, tai sitä vastaava toisen valmistajan tuote, tarkkailee kännykän ja mobiilinetin käyttäjiä kaikkialla maailmassa, Suomessakin.

Itse asiassa juuri meidän eurooppalaisten vastuulla on se, että näistä valvontaohjelmista on tullut paitsi sallittuja, jopa pakollisia lähes koko maailmassa. Euroopan johdolla on myös siirrytty rajatummista salakuuntelukeinoista LIG:n kaltaisiin järjestelmiin, jotka tallentavat seurannan aikana kohteen kaiken tietoliikenteen myöhempää tutkimusta varten.

Tämä on siis melkoinen soppa. NSN:ää moititaan Monitoring Centerin myynnistä Iraniin, missä järjestelmää epäilemättä käytetään toisinajattelijoiden ahdisteluun. Monitoring Center vaikuttaa kuitenkin vähäpätöiseltä verrattuna LIG-järjestelmään, jonka valvontakapasiteetti on niin suuri, että tyrannimaisen hallituksen ei juuri tarvitse laajennuksista haaveilla.

NSN ei näytä rikkoneen mitään lakeja tai vientisäädöksiä toimittaessaan LIG:n Iraniin. Päinvastoin: se on noudattanut muun muassa Euroopan telealan standardisoimiskeskus ETSI:n vaatimuksia siitä, että viranomaisten valvontamahdollisuuksia on laajennettava. Euroopan komissio vaatii teleoperaattoreilta lähes yhtä laajoja valvontatoimenpiteitä kuin mitä Gateway tarjoaa.

Ihan puhdas omatunto NSN:llä ei kuitenkaan taida olla. Miksi muuten Lauri Kivinen väittäisi, ettei NSN ole välittänyt netin valvontateknologiaa Iraniin?

Kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä kesän mielenosoituksista pidätettiin, kuinka moni haavoittui tai kuinka moni kuoli. Kansainväliset tiedotusvälineet arvioivat 150 mielenosoittajan kuolleen protestien verisimpänä päivänä. Se päivä tulee vaatimaan vielä lisää uhreja: epälukuinen joukko toisinajattelijoita odottaa nyt hirttotuomion täytäntöönpanoa.

”Kukaan ei tiennyt etukäteen, mitä siinä maassa tulee tapahtumaan”, Lauri Kivinen sanoi Helsingin Sanomille viikko sitten. Kivinen joutui selittelemään asiaa, koska hänet oli juuri nimitetty Yleisradion seuraavaksi toimitusjohtajaksi.

Käännän Kivisen lausunnon Twitter-käyttäjä Shariatmadarille. Nimimerkki Shariatmadari on demokratia-aktivisti ja elokuvantekijä, joka ryhtyi viime kesän mielenosoitusten jälkeen tutkimaan NSN-tapausta blogissaan.

”Vuoden 1979 ’islamilaisen vallankumouksen’ jälkeen kymmeniätuhansia, ehkä yli satatuhatta ihmistä on teloitettu tai kadonnut Iranissa”, Shariatmadari vastaa. ”On tiedetty varsin hyvin, että Iranin oligarkia on yksi maailman julmimmista hallituksista. Onko Kivinen oikeasti niin ulkona asioista, ettei ollut kuullut tästä?”

Shariatmadaria raivostuttaa etenkin Kivisen vakuuttelu siitä, että Iraniin ei ole myyty internetin valvontateknologiaa. Ensinnäkin siksi, ettei hän usko väitteen olevan totta. Toiseksi siksi, ettei hän pidä puheluvalvontaa sen eettisempänä.

”He keskittyvät siihen, mitä he omien sanojensa mukaan eivät tehneet, viedäkseen huomion siltä, mitä he eivät voi kiistää tehneensä. Kuvitellaan, että he eivät toimittaneet internetin valvontavälineitä Iraniin. Entä äänipuhelut? Eikö se jo riitä asettamaan heidät epäinhimilliseen nurkkaan?”

HS kysyi Kiviseltä, kumman eteneminen on tärkeämpää: ihmisoikeuksien vai liiketoiminnan. ”Jos pystymme toimittamaan gsm-verkkoja Iraniin, se taatusti edistää molempia”, Kivinen vastasi. ”Kaupankäynti on rauhan paras tekijä. Kun käydään kauppaa, käydään vähemmän sotaa.”

”No ihan varmasti”, Shariatmadari puuskahtaa. ”Kysy vaikka asekauppiailta ja heidän asiakkailtaan. En kehottaisi sinua kysymään televalvontajärjestelmien myyjiltä, sillä herra Kivisen kommenteista päätellen heiltä on turha odottaa järkeviä vastauksia.”

______________________________________

Seuraavalla sivulla: Tutustu vuodettuun järjestelmäkuvaukseen. Entä mitä Mikko Alatalo sanoi?

______________________________________

Mitä Nokia Siemens myi Iraniin?

Teksti Hanna Nikkanen

Kaksi vuotta sitten suomalaissaksalainen Nokia Siemens Networks myi Iraniin televalvontajärjestelmän. Nyt EU-parlamentti nuhtelee yritystä ja rauhannobelisti Shirin Ebadi vaatii jopa pakotteita. Onko NSN valmis kertomaan, millä välineillä Iranin hallitus valvoo kansaansa?

Soitin viime kesänä Nokia Siemens Networksin viestintäpäällikkö Riitta Mårdille kysyäkseni, miksi yhtiö oli myynyt televalvontajärjestelmän Iraniin: maahan, jonka tiedettiin ahdistelevan toisinajattelijoitaan. (Lue koko juttu: Nokia yhdistää Iranissa.)

”Nämä järjestelmät ovat laillisia, ja niitä voidaan myydä lailliselle taholle”, Mård vastasi. Mutta kuka määrittelee laillisen tahon, tenttasin. ”Kansainväliset järjestöt määrittelevät sen. Eivät yritykset voi toimia maailmanpoliiseina.”

Iranin poliittinen kaaos, joka oli tuolloin juuri kärjistynyt rajusti tukahdetuttuihin katumielenosoituksiin, on sittemmin jatkunut. Hallitus selvästi valvoo kansalaistensa viestintää, mutta kukaan ei tiedä täsmälleen, millä keinoin.

Nyt kansainvälinen yhteisö reagoi. 10. helmikuuta järjestetyssä istunnossaan EU-parlamentti hyväksyi päätöslauselman, joka ”arvostelee voimakkaasti kansainvälisiä yrityksiä ja erityisesti Nokia/Siemensiä siitä, että ne ovat toimittaneet Iranin viranomaisille tarvittavan sensuuri- ja valvontateknologian, minkä vuoksi ne edistävät Iranin toisinajattelijoiden vainoamista ja pidättämistä.”

Maanantaina 15.2. iranilainen rauhannobelisti Shirin Ebadi vaati länsimailta pakotteita Nokia Siemens Networksia vastaan.

Edellisestä keskustelustamme on kulunut kahdeksan kuukautta. Soitan Riitta Mårdille uudestaan.

Viime vuonna vetositte siihen, että yksittäinen yritys ei voi ottaa kantaa kansainväliselle yhteisölle kuuluviin kysymyksiin. Onko korkean tason kritiikki muuttanut kantaanne Iran-kauppoihin?

”Me noudatamme kansainvälisen kaupan sääntöjä. Jos kansainvälinen yhteisö määrittelee kauppasaarron jotain maata vastaan, me noudatamme sitä.”

EU-parlamenttihan kuitenkin edustaa tässä kansainvälistä yhteisöä. He olisivat selvästi odottaneet yhtiöltänne oma-aloitteisempaa toimintaa Iran-kauppojen eettisyyden määrittelemisessä.

”Kyse on vain yhdestä ominaisuudesta, joka ei enää ole tuotevalikoimassamme.”

Tosiaan. Aikaisemmin Siemensille kuulunut tiedustelutuoteperhe ei lopulta kiinnostanut Nokia Siemens Networksia, joka halusi keskittyä toisenlaisiin asiakkaisiin. Maaliskuussa 2009 tiedustelutuotteisiin liittyvät liiketoiminnot myytiin Saksaan sijoitusyhtiö Perusalle. Mård ei ole aivan varma, ovatko Iranille myydyt tiedustelujärjestelmät yhä Perusan hallinnassa.

Perusan toimistossa Münchenissa asia tunnetaan – ainakin sen verran, että puhelimeen vastaava nainen lupaa välittää soittopyyntöni asiasta vastaavalle henkilölle. Kukaan ei soita takaisin enkä enää saa Perusaan yhteyttä.

Viimeksi Mård ei suostunut täsmentämään, mitä Iraniin on tarkalleen ottaen myyty. Tieto olisi kesällä ollut kullanarvoinen iranilaisille aktivisteille, jotka eivät tienneet, saattoiko viestintävälineisiin alkuunkaan luottaa. Teknologia tekstiviesteistä Twitteriin oli ollut keskeisessä roolissa suurprotestien synnyssä, mutta pidätysten ja kuolemantapausten lisääntyessä mielenosoittajat kertoivat tyhjentäneensä peloissaan sähköpostitilejään ja luopuneensa puhelimista.

Voitteko nyt kertoa, minkälaista valvontaa Iranin hallitus voi teidän järjestelmällänne suorittaa?

”Se on sellainen pieni lisäominaisuus, ei mitään niin suurta kuin on mediassa puhuttu.”

Onko sillä nimeä?

”En nyt muista sen nimeä.”

Entä voitteko antaa jotain tarkempia tietoja, joita Iranin toisinajattelijat ovat pyytäneet, jotta he tietäisivät, mihin varautua?

”Se ei liity mitenkään internetin seurantaan, ainoastaan äänipuheluihin. Sillä ei seurata sisältöä. Kaikkia puheluita ei seurata, vaan se edellyttää etukäteen sen määrittelyä, mitä numeroita seurataan.”

Seurataan siis, mistä numerosta soitetaan mihin numeroihin.

”Joo.”

Voitteko lähettää minulle vaikka sähköpostiin tarkempia teknisiä tietoja myydystä järjestelmästä?

”En minä nyt mitään teknisiä tietoja voi luovuttaa. Nettisivuiltamme löytyy kyllä asiaan liittyvä Q&A-osio.”

Ymmärrätte kai, että haen tässä nyt sitä, missä tilanteessa yritys on valmis murtamaan liikesalaisuuden, jos tähän on painavat inhimilliset perusteet.

”Tämä kauppa on tehty jo kauan sitten emmekä enää tarjoa tukea järjestelmälle. Yhtiönä pidämme televiestinnän eettistä käyttöä erittäin tärkeänä.”

Lue Fifin aikaisemmat NSN-jutut: Susanna Kuparinen: Hyvää yötä, Riitta (10.2.2010), Hanna Nikkanen: Nokia yhdistää Iranissa (22.6.2009), Susanna Kuparinen: Suomi-brändin jalokivi (22.6.2009), Susanna Kuparinen: Iranin kuolleet katoavat (21.6.2009).

Kaksi päivää tämän jutun julkaisemisen jälkeen Yleisradio tiedotti, että Nokia Siemens Networksin yritysvastuujohtaja Lauri Kivinen siirtyy Ylen toimitusjohtajaksi. Lue Hanna Nikkanen blogikirjoitus Kivinen Nokia Siemensiltä Yleisradioon.

Groznyin enkeli hakee turvapaikkaa Suomesta

Teksti Hanna Nikkanen

Hadizhat Gatajeva ja Malik Gatajev pidätettiin keskiviikkona Helsingissä. Orpokoteja Tšetšeniassa ja Liettuassa pitänyt pariskunta pelkää karkotusta Liettuaan, jossa he ovat joutuneet turvallisuuspalvelun ahdistelun kohteeksi.

Suomen poliisi pidätti Hadizhat Gatajevan ja Malik Gatajevin keskiviikkona 6.1. eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella.

Gatajevit ovat pitäneet tshetsheenilasten orpokoteja Liettuan Kaunasissa vuodesta 2000 ja Tshetshenian pääkaupungissa Groznyissa vuodesta 1996. Suomessa heidän työnsä Tshetsheniassa tunnetaan Pirjo Honkasalon palkitusta dokumenttielokuvasta Melancholian 3 huonetta.

Heitä vastaan nostettiin Liettuassa lokakuussa 2008 oikeusprosessi, jota pariskunnan tukijat kutsuvat ”perusteettomaksi ja laittomaksi”. Tukijoiden mukaan puolustuksen kantoja ei otettu lainkaan huomioon, Gatajeveja painostettiin todistamaan itseään vastaan, ja heidän lapsiaan ja ystäviään uhkailtiin.

”Jos tämä on poliittinen trilleri, niin sen käsikirjoittaja on sadisti”, Hadizhat Gatajeva totesi syyskuussa Voiman haastattelussa.

”Olen seurannut tyrmistyneenä oikeusmurhaa, jonka uhreiksi Gatajevit ovat joutuneet”, kertoi perheen ystävä, elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. ”Toivottavasti Suomessa heitä vihdoinkin kohdellaan oikeudenmukaisesti ja inhimillisesti. Nämä ihmiset ovat orpojen auttajia, sodan uhreja itsekin. He ansaitsevat tukea ja kunnioitusta.”

Pariskunnan tukijoiden mukaan Hadizhat Gatajevan, ”Groznyin enkelin”, terveydentila on heikko. Lääkärin ja psykologin lausunnot Gatajevan tilanteesta on toimitettu viranomaisille.

Tukijat vetosivat torstaina oikeusministeri Tuija Braxiin ja presidentti Tarja Haloseen, jotta Gatajeveille myönnettäisiin turvapaikka Suomesta.

Lue Fifistä aikaisempia juttuja Gatajevien tilanteesta: Anu Harju: Gatajevit vapaiksi odottamaan tuomiota, Oksana Tšelyševa: Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja?, Susanna Kuparinen: Kolme kohtaloa.