Häirikkö

Kulttuurihäirintä on taiteen ja aktivismin jännittävää lomittumista: odottamaton performanssi katuvilinässä, vallattuja mainostauluja ja mainosparodioita. Se on käsite, joka yhdistää yhteiskunnallista kommentaaria ja luovaa vastarintaa. Tässä blogissa Voiman Jari Tamminen hahmottaa maailmaa kulttuurihäirinnän näkökulmasta. Lisää Tammisen huomioita kulttuurihäirinnästä voi lukea Voimasta, Häiriköt – Kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjasta ja päivittäin osoitteesta www.facebook.com/hairikot.

Kohusensuuritaidetta, katso kuvat!

Teksti Häirikkö

Katutaiteilija Sampsan näyttelyssä voi pohtia, onko sensuuri tehokas tapa vaientaa kritiikki.

Joulukuun lopussa Venäjän Omskissa takavarikoitiin taideteoksia suoraan museon seiniltä. Viranomaiset kävivät noukkimassa talteen Katujen ääni -näyttelystä kaikki taideteokset, joissa esiintyi presidentti Putin. Yksi takavarikoiduista teoksista oli suomalaisen katutaiteilija Sampsan Pikkuveli valvoo.

Henkilökunta asetti takavarikoitujen teosten paikalle loppunäyttelyn ajaksi ”Putin oli täällä” -kyltit.

Takavarikointien takana oli Yhtenäinen Venäjä sekä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueiden paikallisia jäseniä. Tietenkään takavarikointi ei poista ensimmäistäkään noista teoksista maailmasta eikä se edes vaienna niiden viestiä. Päinvastoin. Samalla sapluunalla tehty Sampsan teos on nähtävissä Lönnrotinkadulla galleria Contempon ikkunassa, osana hänen Culture Jamming – Part 1 -näyttelyä.

Alamaisiaan valvova Pikkuveli ei ole näyttelyn ainoa viittaus Venäjällä viime aikoina takavarikoituun taiteeseen. Lady Putin -teos on vastaus Venäjän viranomaisten päätökselle takavarikoida Konstantit Altuninin teoksia pietarilaisesta galleriasta elokuussa 2013. Tuolloin viranomaisten pinna kärähti maalauksesta, jossa naisten alusasuun pukeutunut presidentti Putin harjasi samoin pukeutuneen pääministeri Medvedevin hiuksia – teos viittasi prosessiin, jossa Medvedevistä leivottiin yhden kauden presidentti Putinin tilalle.

Konstantin Altunin nousi takavarikon seurauksena kansainvälisiin parrasvaloihin. Hän pakeni Venäjältä Pariisiin poliisin pidätettyä takavarikon yhteydessä myös gallerian johtajan ja uhkailtua tälle pitkän tuomion odottavan taiteilijaa.

Samaan aikaan Pariisissa ollut Sampsa maalasi Lady Putin -teoksen pikavauhdilla pariisilaiseen seinään, ja samalla sapluunalla tehty teos on nyt nähtävissä myös Helsingissä ensimmäistä kertaa.

Mutta ei Sampsa pelkästään Venäjän menoa kommentoi teoksissaan. Osansa saa myös esimerkiksi kulutuselektroniikkateollisuus ja erityisesti suuri ja mahtava Apple. Puhelimien ja tietokoneiden valmistaminen johtaa jatkuvaan mineraalivirtaan, joka tuppaa suuntautumaan ensin kolmansissa maissa sijaitsevista kaivoksista halpatuotantomaissa oleviin tehtaisiin, josta elektroniikan matka jatkuu meidän kuluttajien hyppysten kautta usein takaisin kolmansien maiden kaatopaikoille saastuttamaan pohjavedet ja elinympäristöt.

Teos Obsolete Jobs asettaa rinnakkain kännyköiden ja tietokoneiden tarvitsemia mineraaleja henkensä kaupalla tuottavat skidit ja lähes messiaanisen (ja edesmenneen) Steve Jobsin. Teos on suora viittaus Indonesian Bangkan saareen, jossa louhitaan iso siivu maailman tinasta, jota ilman elektroniikkaa ei tuoteta.

Apple ja Jobs eivät tietenkään ole ainoita – tai edes suurimpia – roistoja, joita maailma on päällään kuunaan kantanut. Silti markkinajohtajan asema on aina toimia suunnannäyttäjänä, ja Applen viitoittama tie johtaa yhä uusiin uhreihin. Vaatimuksillaan tuotantoketjun tehostamisesta ja kulujen suitsimisesta Applen johtaja Jobs piti osaltaan huolen siitä, että jokaisen iPhonen ja MacBookin matka raaka-aineesta kuluttajalle on täynnä uhreja. Myös sen puhelimen, jolla näitä kuvia napsin ja sen läppärin, jolla tämä blogin kirjoitin.

Teoksen nimen voi yhdistää myös ”suunniteltuna vanhenemisena” (planned obsolence) tunnettuun ilmiöön, jossa tuotteet suunnitellaan tarkoituksellisesti lyhytikäisiksi, jotta kassakone laulaisi hoosiannaa myös seuraavalla tilikaudella – ja sitä seuraavalla. Voipa nimen myös tulkita tarkoittavan kenties sitä, että Steve Jobsin rakentama imperiumi on tuomittu vanhenemaan ja katoamaan rakentajansa tavoin. Yhtä lailla sen voisi tulkita tarkoittavan sitä, että nykyisen kaltainen orjatyövoiman käyttö tulee päätepisteeseensä pian.

Kukin katsoja varmasti löytää itsekin uusia merkityksiä teoksesta niin halutessaan.

Mutta onko tällä kiukuttelulla mitään väliä? Voiko taiteella vaikuttaa yhtään mihinkään? Sampsan ensimmäinen näyttely, reilu vuosi sitten Jätkäsaaressa järjestetty 49 999 käynnisti Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitekampanjan. Tästä teemasta uudessa näyttelyssä muistuttaa teos TTVK Apinat. TTVK eli Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry tunnetaan ajoittain melko reippaista otteista tekijänoikeusrikkomuksien valvonnan yhteydessä.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja onnistui keräämään tarvittavan 50 000 allekirjoitusta, ja tekijänoikeusaloite on ansioineen sekä puutteineen parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Riippumatta eduskuntakäsittelyn lopputuloksesta aloitteen aikaansaama julkinen keskustelu on jo hyvä saavutus. Samoin aloite näyttää kannustaneen saamattomuudesta moitittuja alan toimijoita tekemään omia avauksiaan tekijänoikeuslain epäkohtien korjaamiseksi. Olisikohan esimerkiksi tämä jäänyt tekemättä ilman pientä kannustusta?

Päämäärätietoisuus vaikuttaa olevan keskeinen elementti Sampsan töissä. Hän käyttää taidetta työkaluna, ja sisältö on aina muotoa tärkeämpää. Kaikki teosten aiheet ovat potentiaalisia kampanjan aihioita ja kysymys kuuluu: mikä on seuraava kampanja ja milloin? Taiteilija itse kannustaa yleisöään nousemaan barrikadeille kanssaan:

”Kaupan keskusliikkeet sopivat ruuan hinnoista keskenään ja poliitikot trokaavat maamme kaivosyhtiöille. Meidän kansalaisten tehtävä on osoittaa ongelmia sormella ja vaatia vastauksia. Me emme halua seuraavaa talvivaaraa, tule jammailemaan kanssamme kulttuurilla – häiriköimään.”

Tähän loppuun sopii kuva, jonka Sampsa maalasi ranskalaiselle Join Da Tease -yhtyeelle heidän pian ilmestyvän Premiere Sommation -levynsä kannessa käytettäväksi. Yhtyeen solisti oli törmännyt Sampsan Pariisissa tekemään katutaiteeseen ja innostunut siitä. Sampsan duunit liittyivät paikalliseen tekijänoikeuskeskusteluun ja yhtyeen levytettyä juuri kappale aiheesta, oli yhteys syntynyt. Mutta käsitellään tuota levyä tarkemmin jahka se ensin ilmestyy. Ohessa kuitenkin teos näyttelystä, jossa poseeraa yksi levynkanteen päätyneistä malleista.

”Kuvassa lapsi osoittaa syyttävällä sormella yhteiskunnan epäkohtiin ja samalla tietä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Matkalla hän ei arkaile tarvittaessa huutaa näkemiään epäkohtia mikrofoniin.”

Nyt kaikki mukaan huutamaan.

Sampsa: Culture Jamming – Part 1, 2.2. asti Helsingin galleria Contempo, Lönnrotinkatu 23.

Aseet auroiksi (vai: ota rahat ja juokse?)

Teksti Häirikkö

Taidevalokuvaaja David LaChapelle on nyt ohjannut vastamainosvideon, joka on ehkä sittenkin mainos.

On hieman vaikea päättää onko David LaChapellen The Exorsocksvideossa kyse tuotantovälineiden haltuunotosta vai sittenkin kilarista mainoksesta.

Ruotsalaisfirma Happy Socks antoi taiteilija David LaChapellelle kasan rahaa ja täysin vapaat kädet ohjata video, jossa heidän sukkansa näkyvät. Lopputuloksena on kymmenminuuttinen videopläjäys, jonka veroista ei ole ihan heti tullut vastaan.

Nyt on tulossa huono päivä, vaikka välillä meno onkin hilpeää.

Happy Socksin rahoilla tekemänsä videon LaChapelle omisti kuluttamiskriittiselle aktivisti/performanssitaiteilija Reverend Billylle. Videon julkaisun yhteydessä medialle lähetetty ja taiteilijan kotisivuilta löytyvä tiedote koostuu yksinomaan sitaateista Reverend Billyn saarnoista. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Eternal Happiness Comes With Your Next Purchase and Again With Your Purchase After That” (Ikuinen onni tulee seuraavasta ostoksestasi ja uudelleen sitä seuraavasta ostoksestasi).

The Exorsocksissa onnettoman prostituoidun tarinaa siivittää John Byrnen koreografia ja totaalisen sekopäiset välimainokset. Vaikka sukkabrändi videolla vilahteleekin, niin on tätä hieman vaikea määritellä mainokseksi. Toisaalta, LaChapelle julkaisi videon kanssa samaan aikaan myös yhdeksän Happy Socksille ottamaansa valokuvaa. Nuo kuvat ovat tunnistettavaa LaChapelle-tyyliä ja silti selkeästi mainoksia.

Ehkä tämäkin kuva on hieman The Exorsocks -videota mainosmaisempi, mutta ei nyt ihan standarditavaraa tämäkään. Kuva sarjasta Happy, 2013.

Supertähtien ja huippumallien kuvaajana tunnettu LaChapell on tuottanut taidekuvien ohella ikimuistoisia mainoskampanjoita ja musiikkivideoita, jotka kaikki ovat hänelle tunnusomaisen hyperrealistisia ja korostetun esteettisiä. Töihinsä hän on sisällyttänyt vuosien mittaan reippaasti yhteiskunnallista kommentaaria.

Lil’ Kim on tullut tunnetuksi musiikkinsa ohella dramaattisesta, paljastavasta sekä luksuksen kyllästämästä pukeutumisestaan. LaChapellen kuva Lil’ Kimistä vuodelta 2000 yhdistää nämä kaikki yhteen hetkeen. Olisi melko rohkeata kuvailla tätä kuvaa pelkästään Louis Vuittonia ja bling-bling-elämää ylistäväksi.

Michael Jacksonin kuvaaminen Jeesuksena oli monin tavoin visionääristä (LaChapelle, 2009, sarjasta The Beatification). Molemmat tapettiin syntiemme tähdet, toinen ristillä ja toinen mediassa.

Vaikka The Exorsocks ei sisältönsä puolesta sukkia suoranaisesti mainostakaan, LaChapellen vannoutuneet fanit todennäköisesti tulkitsevat Happy Socksin roolin kuitenkin mahdollistajaksi, ei kritiikin kohteeksi. Onko kritiikki siis mahdotonta?

LaChapellen Happy Socks -teokset palauttavat mieleen pohdinnan siitä, voiko mainos olla taidetta tai taide mainostaa (voi ja voi, mutta varauksin). Rajanveto on kaikkea muuta kuin helppoa.

Video myös palautti mieleen ranskalaisen 99 frangia -elokuvan loppuhuipennuksen, jossa mainosmies Octave Parango tekee mainosspotista parodian, joka kaikkensa yritettyään ei kuitenkaan välttämättä toimi toivotulla tavalla. Katsokaa oheinen video kuitenkin ainoastaan mikäli olette nähneet kyseisen elokuvan. Se on spoileri (ja te, ketkä ette elokuvaa ole nähneet tai kirjaa lukeneet, niin hävetkää ja nyt toimiin).

Se, että LaChapelle on päätynyt taiteilijan urallaan tilanteeseen, jossa hänen tekemien taideteosten ja mainosten välinen raja on häilyvä ei sikäli ole yllättävää – hänen valokuvaajan uransa ensimmäisen virallisen keikan tilasi Andy Warhol.

Teos I Buy Big Car For Shopping, 2002, sarjasta All U Can Eat.

Ämmät Stadikalle

Teksti Häirikkö

Kun Cheek myy Olympiastadionin täyteen kahdesti paikalle tulee paljon hutsuja. Vain kateelliset valittaisivat näin fantastisesta tilanteesta.

Minun mielestäni on kerrassaan hieno hommeli, jos joku artisti onnistuu myymään Stadikan täyteen. Jopa kahdesti. Erityisen hienoa on, jos kyseinen artisti on suomalainen – ei mistään kansallisromanttisesta syystä, vaan siksi että se osoittaa kotimaisen musiikkiteollisuuden olevan vielä hengissä.

Jare Tiihonen eli Cheek on tehnyt kovaa nousua koko kansan unelmavävyksi (mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan). Viimeistään Vain Elämää -sarja räjäytti pankin. En nähnyt ensimmäistäkään osaa kyseisestä sarjasta, mutta luin läpi erittäin viihdyttävän live-bloggauksen siitä Sylvissä.

Tykkäsin myös hirveästi Rumban toimittajan bannaamisesta tiedotustilaisuudesta ja sitä seuranneesta Cheek-gatesta.

”Cheek” on tietenkin roolihahmo, jolla on tai ei ole mitään yhteistä Jare Tiihosen kanssa. Ainakin Cheek poseeraa usein juovutusjuoma kourassa ja uhoaa dokaavansa ihan hillittömästä. Itse epäilen Tiihosen olevan enemmänkin julkisuuskuvaansa tarkasti vaaliva kontrollifriikki, joka ei hirveästi känniördäile. En lue juorulehtiä, joten voin olla tämän oletuksen kanssa ihan väärässäkin.

Cheek myöskin poseeraan kaikenmoisen blingin kera ja korostaa vaurauttaan. Tämähän kuuluu genren peruskuvastoon. Hiphopin syntysijoilla köyhistä lähtökohdista ponnistanut ja alistettu tummaihoinen kansanosa ylpeili – ja ylpeilee edelleen – voitonmerkeillään, eli omistavan luokan vaurauden symboleilla. Bentley ja kultakääty ovat gettojen hirvenpää ja leijonantalja. Nämä maneerit sopivat tai voivat olla sopimatta sosialidemokraattiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kukin päättäköön itse, mutta en nyt jaksa siitä hirveästi dumata.

”Uppoaa”, öhö-öhö. ”Uppoaa”. Nyt on kyllä ollut lööpintekijällä hauskaa.

Tänään iltahöpö julisti lööpissään, että Cheek on nyt ”perheenäitien” suosikki. Aiemminhan Cheek on jo villinnyt muksut. On tosi kiva jos on idoleita.

Koska en ole Cheek-asiantuntija, vilkaisin lööpin innoittamana jampan sanoituksia. Ämmiä ja hutsuja piisasi. Tietysti kyse on skene-läpästä ja se uhoaminen pitää osata tulkita, mutta ei tuosta emansipaatiota saa yrittämälläkään.

Kieltäydyn sovittamasta päähäni kukkahattua, mutta ovathan Cheekin sanoitukset hieman hassuja digattavia skideille. Olen toki kuunnellut oman annokseni gangstaa ja ghettotechiä, mutta en minä niitä viisivuotiaille soittaisi – varsinkaan skidien omalla äidinkielellä. Vaikka muksuna ei ymmärtäisikään, mitä ämmät ja hutsut tarkoittavat, niin kyllä se siinä matkan varrella iskostuu sinne kaaliin.

Perheenäidit nyt saavat puolestani tykätä mistä haluavat – vaikka sitten misogyynisestä ärinästä.

Cheekin äiti muuten pahoitti taannoin – lööppien mukaan – mielensä, kun Arhinmäki mollasi Jarea. Kutsuukohan Tiihonen äitiään hutsuksi vai ämmäksi? Juuri muita termejä naisista en sanoituksista löytänyt.

No, ehkä mä nyt sitten vaan tulkitsen tätä pientä otosta tässä ihan keskenäni ja pidän mielessäni kuolemattoman viisauden, jonka lausui ministeri Stubb Dogg (rap.):

”Finnish rappers have an inherently positive message”.

Sukka irti!

Älä tee mitään -päivä?

Teksti Häirikkö

Jokavuotisen Älä osta mitään -päivän voisi muuttaa astetta radikaalimmaksi.

Vuodesta 1992 järjestettyä kansainvälistä Buy Nothing Dayta, eli Älä osta mitään -päivää vietetään kiitospäivän jälkeisenä perjantaina. Tänä vuonna se on 29.11. eli tänään.

Syy tämän nimenomaisen perjantain valitsemiseksi on se, että Yhdysvalloissa joulusesonki on perinteisesti startannut todenteolla tuona päivänä. Ostoshuuman käynnistävä päivä tunnetaan myös nimellä Black Friday.

Älä osta mitään -päivän julkilausuttu tavoite on, että kukaan ei ostaisi mitään kyseisenä päivänä. Todellinen tavoite tietenkin on kiinnittää ihmisten huomio kulutuskäyttäytymiseensä: siihen, kuinka paljon tuhlaamme rahaa ja luonnonvaroja turhaan kuluttamiseen.

Vaikka suinkaan kaikki eivät ostosteluaan päiväksi lopeta, julkilausumaton tavoite saattaa täyttyä monien shoppailijoidenkin kohdalla. Se, että edes tiedostamattaan kiinnittää huomiota kulutuskäyttäytymiseen yhtenä päivänä vuodessa on jo askel oikeaan suuntaan. Sinänsä sillä nyt ei ole väliä, ostaako perjantain ruuat jääkaappiin valmiiksi jo torstaina.

Suurin arvo ÄOM-päivällä on kuitenkin symbolisella tasolla. Samalla kun mainokset toitottavat jatkuvan kuluttamisen mantraa, on ihan ookoo lyödä kapuloita alati kasvavan kulutuksen rattaisiin.

Suomessa ÄOM-päivän osaksi on muodostunut vastamainoskilpa Mainoskupla. Tänä vuonna Mainoskupla käynnistyy juuri tänään. Kaikille avoin kilpailu on tuottanut historiansa aikana briljanttia mainoskritiikkiä. Osa on rutinoitujen ammattilaisten tekemiä, osa amatöörien alkuvoimaisia räjähdyksiä.

Video on Mainoskuplan satoa vuodelta 2005.

***

Ostamisesta pidättäytymistä voi kyllä pitää perusteltuna ja jopa radikaalina kannanottona nykyistä – jatkuvaan tuotannon kasvuun perustuvaa – talousjärjestystä vastaan. Mutta riittääkö se? Pitäisikö kritiikki viedä vieläkin pidemmälle?

Tämän kysymyksen Adbuster-lehti esitti hiljattain. Alkuperäistä Buy Nothing Dayta perustamassa olleen lehden Facebook-sivulla ilmoitettiin, että marraskuun 29. päivän pitäisi olla Do Nothing Day, Älä tee mitään -päivä.

Vaatimukselle on hyvät perustelut.

Suurtyöttömyyden keskellä osa työvoimasta ahkeroi entistä suuremman työtaakan alla. Yhteiskunnan resurssien allokoinnin kannalta ei varmastikaan olisi huono asia, jos työkakku jakaantuisi mahdollisimman tasaisesti. Tietenkään yhden päivän mittainen pidättäytyminen työskentelystä ei muuta järjestelmää – se kuitenkin voisi olla oikeansuuntainen signaali.

Toimittaja Emilia Kukkala kirjoitti marraskuun alkupuolella Kansan Uutisiin työn tuottavuuden kasvun ja vapaa-ajan määrän kehittymisen epäsuhdasta. Viimeisen parinsadan vuoden kuluessa elintasomme on toden totta noussut, mutta vielä kovempaa vauhtia on noussut se työn tuottavuus. Kukkala pohti, että osan tuottavuuden kasvusta voisi vaikka kanavoida työajan lyhentämiseen.

”Kenelle lopulta onkaan kannattavaa pitää ihmiset kiireisinä, mielissään vain yyteet, sähkölasku ja kauppalista? Työaikaa on Suomessa lyhennetty viimeksi 1917. Olisiko pikkuhiljaa aika uuteen jakoon?”

On tietenkin ilmiselvää, että työajat liike-elämässä eivät leikkaannu yksinkertaisesti sillä, että poliitikot niin sanoisivat. Viikonlopun venyttäminen kolmipäiväiseksi ei varmasti onnistuisi. Maailma ei pysähtyisi siihen, että eduskunta ilmoittaa perjantain vapaapäiväksi. Se tuskin kuitenkaan olisi merkityksetöntä, jos ”virallista” työaikaa lyhennettäisiin.

Muutos olisi kaikkea muuta kuin helppo. Kun Ranskassa yritettiin lyhentää työviikko 35-tuntiseksi, prosessi oli kivulias. Vasemmistohallitus runnoi asetuksen läpi vuonna 2000, mutta oikeisto vastustaa sitä vielä vuosia myöhemmin verisesti ja on pyrkinyt kaatamaan sen.

Suomessa taas eduskunnasta Elinkeinoelämän keskusliiton toimariksi loikannut kokoomuksen Jyri Häkämies viritteli viime vuonna keskustelua työviikon pidentämisestä. Puuttumatta työn tuottavuuteen ja sen kasvuun, tätä voi pitää hassuna vaatimuksen varsin korkean työttömyyden aikana.

Ahdinkomatkat on vuoden 2008 Mainoskuplan satoa.

Vietän jälleen Älä osta mitään -päivää eksistentiaalisen kriisin ja itsereflektion kourissa – ja jään jälleen kerran miettimään, että onko sillä väliä, ostanko tänään mitään. Tai että pitäisikö tässä vaivautua töihin alkuunkaan.

Sentteriä sensuurille

Teksti Häirikkö

Taiteen sensuroiminen on aina väärin, mutta onko siinä koskaan mitään järkeä?

Kun haastattelin venäläistä taidemaalaria Konstantin Altuninia syyskuussa Helsingissä, en oikeastaan tiennyt, onko hän taiteilijana kummoinenkaan.

Hän oli kohutaiteilija, joka joutui pakenemaan kotimaastaan viranomaisia, jotka uhkailivat taiteilijaa ekstremismi-syytteellä ja jopa kymmenen vuoden vankeudella. Syynä ajojahtiin olivat Altuninin maalaukset, joissa kuvattiin muun muassa presidentti Putin ja pääministeri Medvedev naisten alusasuissa.

Altunin oli äärimmäisen kiinnostava haastateltava jo pelkän asemansa takia, mutta juttua oli vaikea kirjoittaa, koska en ollut nähnyt hänen tuotantoaan laajemmin.

Lens Politica -festivaali, jonka hallitukseen kuulun, päätti salakuljetuttaa Altuninin töitä Pietarista Suomeen taidenäyttelyä varten. Avasin prosessia uusimmassa Voimasssa.

Olin paikalla, kun Suomeen saapunut viemäriputken ympärille kääritty rullallinen maalauksia avattiin. Tunnelma oli malttamaton. Kun rullasta paljastui toinen toisensa jälkeen loistavia maalauksia, helpotus oli käsin kosketeltavaa. Lens Politica -festivaali ei ollut kutsunut Suomeen taiteilijaa, jonka ainoa meriitti olisi sensuroiduksi tuleminen. Sain itsekin botnea artikkelilleni.

Miten meidän sitten tulisi suhtautua teosten takavarikoimiseen ja taiteen sensuroimiseen? Asiahan on niin, että sen lisäksi että sensuuri on tuomittavaa, se on myös tehotonta kaikissa yhteiskunnissa, jotka ovat edes auttavan avoimia. Tämä näyttely on ensiluokkainen esimerkki siitä, mihin sensuuripyrkimykset johtavat nykymaailmassa: takavarikoidut teokset ja Altuninin tuotanto ovat saaneet ennen näkemätöntä huomiota osakseen.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se, että syy Altuninin vainoamiseen on pikemminkin sisäpolitiikka kuin viestin lähettäminen ulkomaille. Samoin kuin Greenpeacen aktivistien vangitseminen, myös Altuninin teosten takavarikointi on valtaapitävien viesti kotimarkkinoille, että meille ei kukaan vittuile tai tulee pataan.

Se, että nämä toimet ovat olleet suhteettomia ja saattaneet valtionjohdon kansainvälisesti huonoon valoon ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin Putinin pönkittäminen. Putinin asema ei käsittääkseni ole kolmannella presidenttikaudella ollut suinkaan yhtä vakaa kuin kahden ensimmäisen kauden aikana.

Mutta eihän tässä näyttelyssä ole kyse pelkästään Putinista tai nyky-Venäjästä. Kyse on vallasta ja sen kasvoista. Ymmärrettävästi Venäjä nyt on korostuneessa asemassa. Näyttelyn teoksissa esiintyy johtajia eri maista ja eri ajoilta, sekä presidentti Putinin nuorikko. Kaikki henkilöt liittyvät saumattomasti toisiinsa vallan verkon kautta, mutta silti ennen näyttelyn pystyttämistä muutama teos herätti keskustelua.

Voiko näyttelyyn ottaa mukaan Hitlerin muotokuvan? Voi. Kuuluuko Obama tähän samaan porukkaan? Ehdottomasti.

Ehdotus Hitlerin rannalle jättämisestä taisi perustua huoleen siitä, että joku natsi ostaa siitä itselleen taulun palvottavakseen. Näin tuskin voisi ikinä käydä, mutta vaikka kävisikin, niin sekös vasta olisikin kiinnostavaa. Ajatus siitä, että joku natsi ostaa raivokkaan antifasistiselta ja rasisminvastaiselta taiteilijalta teoksen, jonka tarkoitus on analysoida Der Führerin hahmoa on jotenkin kutkuttava.

Obama puolestaan johtaa maata, joka käy lukuisia sotia jatkuvasti turvatakseen omat kansalliset etunsa. Lisäksi Obaman hallinto on pyörittänyt ennen kokemattoman laajaa salakuuntelu- ja urkkimisverkostoa. Jos teos tässä näyttelyssä siirtää osan tuosta häpeästä myös presidenttiin, niin hyvä. Hope on päässyt loppumaan jo aikapäivää sitten.

Putin vaihtoi muutama vuosi sitten Ljudmila-vaimonsa nuorempaan ja vetreämpään: Yhtenäinen Venäjä -puolueen kansanedustaja, olympiamitalisti Alina Kabajevaan. Mitään virallista ilmoitusta aiheesta ei ole annettu, mutta ainahan valtaapitävien tekemisistä on juoruttu. Ja aina, kun media on nostanut romanssin esiin, keskustelu on tukahdutettu pikaisesti. Kuten Markuksen evankeliumissa todettiin: Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu. Kansa pitäköön turpansa tukossa.

Aikana, jolloin Venäjällä vainotaan LGBT-väkeä oikein urakalla, nämä ikoniset kuvat toisiaan suutelevista johtajista tuovat kauhunväreiden ohella muassaan myös omituisen lämpöisen tuntemuksen. Ehkä vielä koittaa päivä, jolloin ihmiset voivat suudella toisiaan ilman että heidän täytyy uhmata kohtaloa.

Setä Aurinkoinen eli Josef Stalin tunnetaan monilla nimillä. Kuva Joe-sedästä keventää tunnelmaa näyttelyssä kuin näyttelyssä.

Kirkon ja valtion liitto on yhtä jumalaton kuin se on väkevä: valta korruptoi. Putinin esittäminen pyhimyksenä olisi pahimman luokan rienausta, ellei kyseessä olisi parodia. Ristiriita todellisuuden ja maalauksen välillä kiljuu katsojiensa korvat lukkoon.

Pyhistä pyhin patriarkka Kiril ei noudata parituhatta vuotta sitten eläneen ihmisen pojan saarnaamaan vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Kirkonmiehen erottaminen tavallisesta gangsterista on vaikeaa – onneksi taiteilija muisti maalata Kirillille päähän piispan päähineen, mitran.

Kirjoittaja on elokuvafestivaali Lens Politican hallituksen jäsen.

Konstantin Altuninin näyttely Pääsy Evätty Helsingin Korjaamo Galleriassa 15.12. asti. Näyttely on osa Lens Politica -elokuvafestivaalia.

Banksy valtasi Nykin

Teksti Häirikkö

Katutaiteen mysteerimies Banksy vietti lokakuun New Yorkissa.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä megatunnettu katutaiteilija Banksy tiedotti tekevänsä lokakuun ajan joka päivä uuden taideteoksen New Yorkiin. Taidenäyttely/performanssin nimi oli Better Out Than In. Hänen onnistui lähes pitämään lupauksensa. Lopputuloksena oli määrittelyjä pakeneva sekä genrerajoja ylittävä kokonaisuus.

Kuten katutaide niin usein, monet kuukauden aikana toteutetuista teoksista katosivat hyvinkin nopeasti. Osa oli väliaikaisia performansseja alkujaankin. Tämä väliaikaisuus on tietysti harmillista, mutta toisaalta myös osa teosten luonnetta: Banksy itse on haastatteluissa todennut, että näkee mieluummin teoksensa vandalisoituna kuin paikoiltaan taidehuutokauppoihin siirrettyinä.

Kuukausi alkoi hyvin, ensimmäinen teos The Street is in Play maalattiin piiloon ripeästi. Tämä päälle maalatuksi tuleminen sopii kyllä aika hyvin kyseisen teoksen luonteeseen.

The Street is in Play

Määriteltyään töidensä luvattomuuden Banksy siirtyi kommentoimaan New Yorkin graffitiperinteitä. This is My New York Accent -teoksen viittaus graffitien varsin tiukkoihinkin konventioihin on riemastuttava. Sapluunalla toteutettu teos näyttää tägiltä, mutta ei sitä ole. Banksy itse on todennut siirtyneensä graffiteista sapluunoihin sen takia, että ei ollut kummoinen graffitimaalari.

This is My New York Accent

Vaikka This is My New York Accentin voikin tulkita piikittelyksi graffitikulttuurille, Banksy lopetti omaehtoisen residenssinsä newyorkilaiselle graffitikulttuurille osoittamallaan kunnianosoituksella – kuplakirjaimin maalatulla ”Banksy”-graffitilla.

Banksy!

Näiden teosten väliin mahtuu kuitenkin kuukauden edestä teoksia. Osa niistä oli klassisia banksyjä, kuten kaatuneen liikennemerkin ja majavan yhdistävä teos. Osa puolestaan koetteli katutaide-termin rajoja. Banksy esimerkiksi muutti yhden kuorma-auton liikkuvaksi puutarhaksi sekä toisen kuorma-auton eläintenkuljetusautoksi. Molemmat autot kiertelivät vuorollaan pitkin kaupunkia.

Sirens of the Lambs -teoksen piipittävillä pehmoeläimillä täytetty teurasauto herätti huomiota katuvilinässä kiertäessään Meatpacking Districtiä ja muistutti eläimiin liittyvästä kaksoisstandardista: samalla, kun kiinnymme entistä enemmän lemmikkeihimme ja rakastamme antropomorfisia eläinhahmoja, kohtelemme tuotantoeläimiä huonommin ja huonommin.

Kuukauden mittaan Better Out Than In muodostui kollektiiviseksi taidekokemukseksi, kun yleisö metsästi uusia teoksia pitkin poikin kaupunkia taiteilijan päivittäin antamien vihjeiden perusteella. Töiden etsiminen oli parhaimmillaan melkoista salapoliisityötä. Salapoliisityötä lienee sekin, kun joku kiinnitti jäljityslaitteen Sirens of the Lambs -teoksen kuorma-autoon. Oletettavasti tavoitteena oli seurata autoa Banksyn salaiseen päämajaan.

Toisinaan fanien ja paikallisten kohtaamiset eivät olleet pelkästään ongelmattomia. Kuten esimerkiksi tapauksessa, jossa pari sankaria rupesi vaatimaan maksua siitä, että he paljastaisivat peittämänsä teoksen yleisölle.

Nykin pormestari vaati Banksya vangittavaksi ja poliisit olivat läpi kuukauden valppaina. Kiinniotto ei onnistunut, mutta Ilmeisesti poliisit kuitenkin onnistuivat omalla läsnäolollaan estämään lokakuun 23. päivän taideteoksen.

Viranomaisten valpastumisella oli odottamattomia sivuvaikutuksia. Poliisit nappasivat kiinni rysän päältä legendaarisen katutaiteilija Space Invaderin, joka oli kaupungissa levittämässä omia mosaiikkitöitään. Olisiko ranskalainen Invader jäänyt kiinni ilman Banksyn lietsomaa hysteriaa? Toisaalta, oliko Invader kaupungissa alkujaankin päästäkseen osingolle Banksyn herättämästä huomiosta?

Yksi kuukauden riemastuttavimmista teoksista oli Art Sale, joka koostui Keskuspuistoon pystytetystä myyntikojusta. Kojussa myytiin 60 dollarin kappalehintaan varsin geneerisen oloisia Banksy-tauluja, joiden kaltaisia löytyy joka ikiseltä torilta. Tavallisista rahastusyrityksistä poiketen nämä taulut olivat aitoja signeerattuja banksyjä, kukin kymmenien tuhansien arvoisia.

Kukaan itseään kunnioittava taiteenystävä ei tietenkään ostanut näitä ilmeisiä feikkejä, ja yllä olevasta videosta näkyy, kuinka surkeasti kauppa kävi. Performanssi osoitti taiteen arvostuksen subjektiivisuuden ja taidemaailman hulluuden. Geneeriset taulut muuttuivat arvoteoksiksi sillä sekunnilla, kun Banksy ilmoittautui niiden maalaajaksi ja satunnaisten ostajien taulut muuttuivat sisustustauluista huippuinvestoinneiksi.

Riemastuttavana sivujuonteena Art Sale -koju sai kopioijat liikkeelle. Fake Banksy Sells Out -teos toisinsi Banksyn myyntikojun tauluineen päivineen reilu viikko alkuperäisen Art Sale -performanssin jälkeen.

Taiteilijoiden Dave Cicirellin ja Lance Pilgrimin kojussa tosin ilmoitettiin näkyvästi myynnissä olevien teosten olevan feikki-banksyjä, mutta silti ne myytiin loppuun alta aikayksikön. Asiakkaina oli varmasti onnenonkijoita, jotka ostivat tauluja varmuudeksi, ties vaikka paljastuisikin että kyseessä on sittenkin aito Banksy-tempaus. Toisaalta Fake Banksy Sell Out oli todella raikas ja kekseliäs performanssi. Olisin hyvinkin mielelläni ostanut itselleni feikki-banksyn, joka olisi taltio tuosta performanssista.

Aivan kaikki Better Out Than In -projektin aikana syntyneet taideteokset eivät kuitenkaan sijoittuneet fyysisesti Nykkiin. Heti alkukuusta Youtubeen ladattiin Rebel Rocket Attack -video. Video näyttää tavanomaiselta terroristien/vapaustaistelijoiden propagandavideolta viimeisiin sekunteihin saakka. Lopussa tapahtuva käänne muuttaa videon luonteen tyystin, joten kannattaa katsoa loppuun saakka.

Kaiken mahtavuuden keskellä kuukauden mahdollisesti hienoin teos on kuitenkin The Banality of the Banality of Evil. Banksy osti paikallisesta vanhan tavaran liikkeestä maisemataulun ja maalasi siihen oman lisänsä. Romanttiseen miljööseen istutettu maisemaa ihaileva natsiupseeri on kekseliäs teos jo itsessään, mutta tämä on vasta ensimmäinen kerros teoksesta.

Banksy toimitutti korjailemansa maalauksen samaan liikkeeseen, josta alkuperäisen taulun osti ja teki tiettäväksi, kuka teosta on korjaillut. The Banality of the Banality of Evil huutokaupattiin ja siitä pulitetut 615 000 dollaria meni kauppaa pyörittävän HIV-positiivisia kodittomia tukevan Housing Works -järjestön toimintaan.

The Banality of the Banality of Evil

Mitä Better Out Than In -kuukaudesta sitten jäi käteen? Banksy osoitti jälleen kerran olevansa monipuolinen taiteilija, joka onnistuu uudistumaan silloin kun hän on vaarassa muuttua kliseeksi. Muuttamalla kokonaisen suurkaupungin henkilökohtaiseksi galleriakseen hän myös sähköisti yleisön ja taiteilijan välistä suhdetta sekä kutsui virkavallan kuukauden mittaiseen hippaan.

Röyhkeydessään projekti on vertaansa vailla, eikä kukaan todennäköisesti hetkeen toteuta mitään vastaava.

Taiteilija itse kommentoi projektia Village Voicessa lokakuun 9. päivänä julkaistussa haastattelussa.

”Tämän näyttelyn järjestämiselle ei ole olemassa yhtään mitään syytä. Tiedän, että katutaide vaikuttaa alati useammin taiteilijauran markkinointiponnistelulta, joten halusin tuottaa taidetta, josta ei roiku hintalappua. Ei ole gallerianäyttelyä, ei ole kirjaa, ei ole elokuvaa. Tämä projekti on täysin tarkoitukseton. Toivon, että se merkitsee jotain.”

Katso kaikki Better Out Than In -teokset taiteilijan omilla sivuilla: www.banksyny.com

Banksyn ohjaama dokumentin ja fiktion sekainen Exit Throught The Gift Shop on katsottavissa Yle Areenassa.

Elämä TM

Teksti Häirikkö

Yliopisto haluaa tavaramerkitä aallon, Elisa viihteen & perheen.

Teleyhtiö Elisan johtoportaassa on heittäydytty vallan hupsuiksi. Firma on kesäkuussa laittanut vetämään tavaramerkkihakemuksen sanalle ’viihde’.

Tämä on tietenkin loogista, onhan Elisalla myynnissä Elisa Viihde -niminen palvelu.

Taloussanomien haastattelussa Elisan johtava lakimies Jyrki Arjanne vahvistaa yleistä oletusta siitä, että kaikki juristit ovat rosvoja ja nilkkejä.

”Katsotaan, että millä tavalla menee läpi. Osittain kyseessä on myös kokeiluluontoinen hakemus”, lainoppinut kertoo Talsalle.

Helsingin yliopiston kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on artikkelissa snadisti eri mieltä.

”Tavaramerkin pitää olla erottamiskykyinen. Se ei saa olla pelkästään yleissana, kuten kahvi tai vehnäjauho.”

Jos nimeni sattuisi olemaan Elisa, olisin peloissani. Mikäli tämä johtava lakimies jatkaisi vielä valitsemallaan tiellä, kassakoneet voisivat tulevaisuudessa kilahtaa joka kerta, kun joku maailman Elisoista kirjoittaa nimensä paperille. Oikeastaan meidän kaikkien kannattaa olla huolissamme, jos maailman johtavien lakimiesten annetaan mellastaa vapaasti.

Hakemuksen päämiehensä nimissä vireille saattanut asianajotoimisto Rochier Brands epäilemättä tietää kaikenmoista brändeistä. Koska mikään hulluus tässä maailmassa ei riitä, hakee Elisa Oyj tavaramerkkisuojaa myös sanoille ’perhe’ ja ’kirja’.

On tietenkin ymmärrettävää, että yritykset haluavat rajata oman yrityksensä nimen käyttöä, jotta heidän kilpailijansa eivät pääse käyttämään nimeä osana markkinointiaan. Mutta kun yritykset alkavat hamuta omistusoikeuksia yleissanoihin, tilanne on kimurantti. Tässä hyvä nyrkkisääntö: niiden yritysten, jotka eivät halua kenenkään ikinä käyttävän firman tai sen palvelujen nimeä missään muussa yhteydessä kuin tästä yrityksestä puhuttaessa kannattaa keksiä firmalle ja sen palveluille omalaatuisia nimiä.

Onneksi Nokian kaupungin nimeä ei sentään ehditty muuttaa sekopäisimmän Nokia-huuman keskellä.

Voiman vastamainokset vain näyttävät mainoksilta. Vastikset muistuttavat, että yritykset eivät voi omistaa kaikkea mitä ne ikinä keksivätkään haluavansa omistaa. Yrityksillä ei ole yksinoikeutta kaikkeen niiden toimintaan viittaavaan. Koska vastikset eivät ole mainoksia, niillä on mainoksia suurempi liikkumavapaus eivätkä ne kuulu mainontaa rajoittavien sääntelyiden piiriin. Kuva: Voima 6/2009

Ajatuksen tasolla yleiskielen sanojen rekisteröiminen yritykselle tuntuu niin pähkähullulta, että minun on pakko epäillä Elisan päättävien henkilöiden mielenterveyttä. Tältä siis näyttää, kun yrityskansalainen flippaa.

Toisaalta, tuskin ne pomot hulluja ovat, ennemminkin kyynisiä. Elisalla ei ole muuta kuin voitettavaa, jos Patentti- ja rekisterihallitus sattuukin epähuomiossa myöntämään tavaramerkkisuojan noille sanoille. Tämä on ihan mahdollista. PRH:n päätökset eivät aina ole järin fiksuja – me täällä Voimassa sen tiedämme. PRH hyväksyi muun muassa taannoin lahtelaisen radiokanavan nimeksi Radio Voima, vaikka kyseisellä kanavalla ei ole mitään tekemistä Lahdessakin laajassa jakelussa olevan Voima-lehden tai Voima Kustannuksen kanssa.

Vaikka me kestimme tämän, päätös ei osoittanut kovinkaan hyvää ymmärrystä mediamarkkinoista. Ehkä Elisa siis luottaa siihen, että PRH on kujalla.

Vaikka Elisan tavaramerkkihakemukset ovat melkoisen kilareita, ne eivät suinkaan ole ainutlaatuisia. Vuonna 2010 Aalto-yliopisto haki tavaramerkkisuojaa sanalle ’aalto’. Mitäköhän Alvar Aallon perikunta diggaa ideasta? Aallonmurtajat verolle!

Kesällä 2011 Patentti- ja rekisteri hallitus hylkäsi Aalto-yliopiston hakemuksen, mutta ei hulluus siihen loppunut. Päätöksestä tehtiin valitus, ja prosessi on edelleen käynnissä. Hakemuksen etenemistä PHR:n byrokratiassa voi seurata täältä.

Pitäisiköhän syyttää tästäkin yliopistouudistusta?

Aalto-yliopiston hallinnossa tehtäisiin hyvin, jos pidettäisiin mielessä, että ihan kaikkea ei kannata lähteä rekisteröimään. Kuva: Voima 4/2009.