Häirikkö puhuu

Lukuaika: 7 minuuttia

Häirikkö puhuu

Kimmo Laakso kertoo häirikön tarinansa, johon hän ei halua kirjoittaa onnellista loppua.

On talvi vuonna 1986. Eräs yhtenäiskulttuurin aikakausi on tullut päätökseen. Presidentti Urho Kaleva Kekkonen on kuollut. Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimi on julkaissut c-kasetin Rock’n Rollin Maailma, jossa kerrotaan rockmusiikin saatanallisesta alkuperästä.

Olen 11 vuotta, ja minusta tulee armoton heavymusiikin ystävä. Isäni saa luokanvalvojalta kirjeen.

”Hei! Todella murheellista kerrottavaa. Nyt on. Pakko puuttua asiaan”, kirjoittaa luokanvalvojani. Hän on juuri toimittanut postilaatikkoomme kopion lukukausitodistuksesta, jossa käytökseni on arvosteltu numerolla 6.

Numero on pahaenteinen – kuutonen assosioituu paholaiseen. Kun uskovaiset tulevat soittamaan omakotitalomme ovikelloa, soitan stereoista rock-yhtye Mötley Cruen kappaleen Shout At The Devil.

Sana käytöshäiriö on rakenteellisen väkivallan ilmaus, kasvatustieteilijä Paul Willis on todennut. Hänen mukaansa kyse on luokkayhteiskuntaan kuuluvasta vastarinnasta, jonka avulla työväenluokkaiset lapset vastaavat yritykseen tehdä heistä kunnollisia työtä tekeviä kansalaisia.

Vanhemmilleni lähetetyt häiriökäyttäytymistäni puivat kirjeet tuntuvat heijastelevan Willisin hahmottelemaa valtakamppailua.

Työväenluokkainen isäni, joka kävi koulunsa 1950-luvulla, kertoo luokanvalvojasta, joka iski häntä nyrkillä. Isäni oli välitunnilla polttamassa tupakkaa, eikä se ollut sallittua. Leuka meni sijoiltaan. Asia jäi opettajan ja oppilaan väliseksi.

Nyrkinisku oli myös syy, miksi isäni ei pitänyt koulusta eikä opettajista – ei silloinkaan, kun hänen pojastaan tuli peruskoulun oppilas 1980-luvulla.

Silloin isäni sai luettavakseen kasan kirjeitä ja oppi uuden sanan: käytöshäiriö.

1980-luvun lopulla opettajien kotiimme lähettämät kurinpalautuskirjeet kuvastavat koulussa ja kodeissa käytävää valtakamppailua. Kirjeet ovat todiste ankarasta kasvattamisen mallista, jota joskus haikaillaan takaisin.

Lasten kasvatuksesta käytävässä keskustelussa kaivetaan usein esiin nostalginen visio vanhoista hyvistä ajoista. Rautaiset opettajat pistivät niskuroivat vesselit ruotuun.

Oi aikoja, kun opettaja oli toteemipaalu, jota tuli kumartaa.Kirjeistä paistaa huoli opettajan valta-aseman murenemisesta. Mutta kirjeet myös osoittavat tuon valta-aseman ikävät puolet. Tietääkseni kukaan ei ole koskaan vastannut yhteenkään näistä kirjeistä.

Kurinpalautuksen seuraus ei ole nostalgisen toiveunen tottelevainen lapsi. Kuten erään kirjeen kirjoittaja pettyneenä toteaa: Kielloistani huolimatta Kimmo vain jatkoi riemuissaan hölmöilyään.

Sosiologi Leena Kosken mukaan nykyisin kasvatuksen moraalinen perusta ei ole enää Jumala, järki tai sosiaalinen yhteisö. Syyt, jotka aiemmin antoivat aiheen kuuliaisuuteen, ovat kadonneet. Samanaikaisesti huolestuneiden kasvattajien mieliin on noussut pelko siitä, mitä tapahtuu, jos lapset eivät tottele.

Takaisin vuoteen 1987. Suomen hiihtoliitto on kutsunut Matti Nykäsen kotiin sopeutumisvaikeuksien vuoksi.

Opettajani kurinpalautuskirje on luettelo täynnä kirjoitusvirheitä ja väärissä paikoissa olevia välimerkkejä. Se osoittaa, että luokanvalvoja on kirjoittanut raivon puuskassa.

Käytökseni ja olemukseni on erittäin velttoa. Olen väsynyt tunneilla. Haukottelen, nojaan päätä pulpettiin. En jaksa.

Minua ei kiinnosta, sanoo opettaja. Kirjeen lopussa hän antaa ymmärtää, että osoitan kiinnostusta vääriin asioihin, kuten heavymusiikkiin:

Käsi oli torstaina niin kipeä että oli haettava apua terveydenhoitajalta. Sitten ei enää maila tahtonut pysyä kädessä kun oli liikuntaa. Edellisellä viikolla jalka vaivasi kun oli liikuntaa. Siteet jäivät pois, kun rumpupalikat piti ottaa käteen. Nyt vaan tänään perjantaina tein päätöksen että en enää ota Kimmoa soittamaan rumpuja.

mainos

Katsaus häiriökäyttäytymistä koskevaan akateemiseen kirjallisuuteen on hämmentävä. Valtaosa kirjoittajista on kiinnostunut siitä, kuinka epätoivottua käytöstä voidaan muuttaa.

Silti kasvatustieteessä ei olla yhtä mieltä siitä, onko häiriö-käyttäytyminen ikävä asia. Jotkut tutkijat näkevät koulun totalitaarisena järjestelmänä, joka väistämättä aiheuttaa lapsissa vastustusta. Häiriökäyttäytyminen on hierarkkisen systeemin aiheuttama luonnollinen seuraus.

Kasvattajien valtavirta ajattelee, että huono käytös on aina häiriö. Se on seurausta yksilön vaikeudesta sopeutua. Kun lapset käyttäytyvät häiritsevästi, on tavallista puhua asiasta sairauden tunnusmerkeillä. Häiriökäytös ei ole ilmaus poliittisesta toimijuudesta. Se on ”oire” siitä, että lapsi ”voi pahoin”.

1970-luvun idea ystävyydestä ja solidaarisuudesta vaihtui 1990-luvulla nykyiseen peruskoulun ideaaliin, joka korostaa lapsen asemaa työmarkkinoilla. Ihanteellinen lapsi on yritteliäs, aktiivinen ja oma-aloitteinen.

Kasvatuksen ideaaleja tutkinut Leena Koski sanoo, että sisäisen yrittäjyyden ihanne juontuu 1980-luvulla taloudessa tapahtuneista muutoksista. Lapselle ihanteelliset ominaisuudet sidotaan markkinatalouden vaatimuksiin.

On kevät. Berliinin muuri on murtumassa.

Otan luokkakaveriani pepusta kiinni. Tuijotan äidinkielen lehtoria. Hänen silmänsä alkavat levitä lautasiksi. Olen varma, ettei hän voi edes aavistaa, mitä minä teen. Oletus on, etteivät opettajat tajua. Kyseessä on kaveriporukallemme tyypillinen huumori, jossa leikitellään totutuilla rooliodotuksilla.

Tv-tuolissa istuva isukkini viskaa kirjeen olohuoneen mäntypuiselle parketille. Kirjeessä vilahtaa pelottava sana, käytöshäiriö. Se viittaa toistuvaan uhmakkuuteen, tottelemattomuuteen, matalaan ärsyyntymiskynnykseen, valehteluu ja tahalliseen ärsyttämiseen.

Jälleen sattui uskomattoman mauton käytöshäiriö. Välitunnilla kello 12.10-12.25 oppilaiden istuskellessa auringonpaisteessa Kimmo kaatoi rinnakkaisluokan pojan pöydälle, ja alkoi esittää homoseksuualista sukupuoliaktia lähes kaikkien koulun oppilaiden katsellen pääasiallisesti noloina ja kiusaantuneina, epätietoisina minne silmänsä kääntäisivät.

Se, millainen lapsen toiminta leimataan häiriökäyttyätymiseksi, on tutkija Maija Lanaksen mukaan sidoksissa vallitsevaan kulttuuriseen, sosiaaliseen ja poliittiseen tilanteeseen.

Lähes mikä tahansa toiminta, kuten perunoiden muussaaminen haarukalla, voidaan haluttaessa nähdä käytöshäiriönä. Lanaksen looginen johtopäätös on, että käytöshäiriö ei milloinkaan tule ratkaistuksi sillä, että lapsen toimintaan sovelletaan autoritatiivisia keinoja. Tämä johtuu siitä, että käytöshäiriö on heijastus yhteiskunnan valtarakenteista.

Jälki-istunnolla uhaten onnistuin poistamaan hänet näyttämöltä. Kimmo ei ole lainkaan näytelmässä. Hän soittaa yhtyeessä. Hän suuttui silmittömästi ja huuteli minulle herjauksia joista yksi jäi mieleeni: ”Ime persettäs!

Tottelemattomuus ei tehnyt minua yksisilmäisen onnelliseksi. Monet se vei turmioon.

Kasvatuksessa kuri on hyvä renki, mutta huono isäntä.Paras häirikköystäväni elää tällä hetkellä kodittomana. Uskon vakaasti, että hän ei elä yli neljäkymmentävuotiaaksi. Hänen kurittamistaan on kyllä yritetty.

En tiedä, olenko tämän tarinan sankari. Tämä epätietoisuus on osa sopimusta. Se on tapa vastustaa helppoa loppua. Sitä kerronnallisen sulkeuman odotusta, jossa häirikkö joko saadaan kuriin tai sitten hän syrjäytyy.

Ne, jotka ovat kuunnelleet entisten juoppojen tarinoita, tietävät kuinka kiihkeästi he vakuuttelevat, että heillä menee loistavasti nyt, kun Jeesus heitä lempeästi kurittaa. Jos häiriökäytös ymmärrettäisiin poliittiseksi toimijuudeksi, ei voitaisi tuudittautua ajatukseen, että se on ratkaistavissa lasta kurittamalla.

Kasvattajat itse ovat mukana tuottamassa sitä, mitä he kutsuvat käytöshäiriöksi. Oppilaat tulisi nähdä osana instituution sisäistä valtakamppailua. Harvoilla on otsaa pitää perussuomalaisten vaalimenestystä järjestelmän häiriönä, joka pitää saada kuriin.

Kuuluin koulussa epämuodolliseen ryhmään, jonka mielestä ei ollut sopivaa kiinnostua opiskelusta. Jäsenyys ryhmässä perustui lojaaliudelle. Sääntönä oli, ettei saa olla kiinnostunut säännöistä.

Useimmat opettajat eivät kokemukseni mukaan tunnistaneet häirikköyden kytköksiä koulun epämuodolliseen vastakulttuuriin. Heidän käytöksensä häiriköitä kohtaan oli peilikuva häirikön käytöksestä. Opettajia ei kiinnostanut opiskella oppilaan epävirallisen suhdeverkon kytköksiä. Häirikköys oli aina ongelma.

Häirikköjen kuriin saaminen ei koskaan tapahdu kurin määrää kasvattamalla. Toivottu lopputulos määräytyy sen mukaan, miten kasvattaja ymmärtää koulussa käydyn valtataistelun luonteen.

mainos

Jos kasvattajalle aukenee pääsy oppilaan epävirallisen toiminnan alueelle, hän voi tilaisuuden tullen kurittaa. Virallinen kurinpalautus on harvoin tehokas.

Kuten tämä juttu osoittaa, en ollut lojaali myöskään omalle epäviralliselle ryhmälleni. Jossain vaiheessa tajusin, että olen kiinnostunut asioista. Sen seurauksena minusta tuli takinkääntäjä ja jengipetturi. Ja vielä tänäkin päivänä, kun luen englantilaista kirjallisuutta yliopistossa, tunnen olevani Pietari, joka on kieltänyt Jeesuksen.

Ratkaisevaa oli, että kohtasin aikuisia, jotka tajusivat tämän koulumaailman valtakamppailun salatun luonteen. He kertoivat minulle, että on ok olla kiinnostunut. He kannustivat, siinä missä luokanvalvojani vain totesi, ”et-ten kuulu tähän yhteiskuntaan”. Näillä kasvattajilla oli sananvaltaa, koska heidän ensisijainen pyrkimyksensä ei ollut kurittaa. Näin he myös onnistuivat laittamaan minut järjestykseen.

Kääntöpuolena tässä oli, että tunsin olevani yksin. Tunsin tehneeni typerän vaihtokaupan: vaihdoin parhaat ystäväni, mutta mihin?

Sen sijaan, että olisin ollut lojaali, aloin vierailla kirkon lukupiireissä tutkimassa pyhiä kirjoituksia. Uskoko minut pelasti? Rokkia kuuntelevat nuoriso-ohjaajat, nuotiopiirit ja akustiset kitarat?

En usko.

Suomen vanhempainliiton erikoisasiantuntijan Tuija Metson mukaan opettajainstituutio on vasta hiljattain muuttunut tasa-arvoisemmaksi suhtautumisessaan vanhempiin ja koulua käyviin lapsiin.

On siirrytty tottelevaisuuskulttuurista keskustelukulttuuriin. Enää ei oleteta, että lapset ovat hiljaa silloin, kun opettaja sanoo. Enää ei kirjoitella tulikivenkatkuisia kirjeitä, kun vekarat tolloilevat.

Nykyään on tapana puhua kumppanuudesta opettajan ja vanhemman välillä, Metso kertoo. Kuten 198o-luvun lopulla, jolloin minä ja muut häiriköt huvittelimme lukemalla vanhemmillemme lähetettyjä kirjeitä ääneen, luen Metsolle otteen:

Maanantaina joitakin viikkoja sitten pojat olivat oppitunnillani kello 10–11 täysin poissa tolaltaan. Heillä oli molemmilla ruisku, jollaisia kuulemma saa apteekista 60 pennillä ja joita olen kuullut käytettävän ruiskutettaessa nuuskaa ikeniin. Täysin kuuroina kielloilleni he iskivät ruiskunsa useita kertoja käsivartensa suonistoon ja juoksentelivat istumapaikkansa ja pesualtaan väliä ja pyyhkivät verta paperipyyhkeisiin. Muut luokan oppilaat ovat vahvistaneet luokanvalvojalleen kuvaukseni tapahtumista oikeiksi.

_______________

Tunnustan, en tunnusta

Ennen kuin Voima päätti julkaista tämän jutun, olin yrittänyt kaupata sitä tusinaan lehteen. Mukana oli päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä, naistenlehtiä, yhteiskunnallisia viikkolehtiä ja opettajien ammattijulkaisu. Lähes kaikki lehdet vaikuttivat kiinnostuneilta, ja useat esittivät syyn jutun julkaisematta jättämiseen. Prosessi oli tyypillinen freelancerin elämässä: hidas, huonosti palkattu ja opettavainen.
Eri lehtien toimituksista sain kuulla, millainen henkilökohtainen, tunnustuksellisuuteen perustuva, syrjäytymisvaarassa olevaa henkilöä käsittelevä juttu parhaimmillaan on, jotta se kykenee vangitsemaan lukijansa huomion.

Olin juttuineni keskellä esittämisen politiikkaa – miten minut, tuo yhteiskunnan pikku atomi, oikein tulee esittää lukevalle yleisölle?

Ensinnäkin, ei saa olla liikaa sivistyssanoja. Sivistyssanoista puuttuu elämän maku. Lehden lukija ei halua sellaista. Hän haluaa paljastuksia, rehellisyyttä ja autenttisuutta. Hän haluaa enemmän Kimmoa ja vähemmän yhteiskunnallista, teoreettista höpinää.

Ihanteellisessa jutussa paljastavuus, money shot, liittyy siihen, miten häiriköstä tulee kunnollinen. Olennaista on kertoa, miten hän välttää syrjäytymisen. On tärkeää, että tämä sulkeuma on osa juttua. Muutenhan jutusta puuttuu ohje siitä, miten vanhemmat voivat kasvattaa lapsistaan kunnollisia.

Minun olisi pitänyt kertoa teille siitä, miten minä tötöilyistä huolimatta en syrjäytynyt ja mikä johti tähän käänteeseen: rukoilen, käyn töissä, luen kirjoja, käyn kirkossa, katson telkkaa, vien lapsia tarhaan, en katso vieraita naisia, paistan aamuisin muffinsseja. Minun olisi pitänyt tunnustaa teille: kyllä, minä olin kouluhäirikkö. Sillä ei nyt ollut väliä, sanoiko luokanvalvojani minulle, etten kuulu tähän yhteiskuntaan. Se, joka haluaa kuulua, on kiltti poika ja tunnustaa. Hän on ansainnut armon, omenan ja anteeksiannon.

Tunnustan: tein mokan, enkä tunnustanut.

”Näkökulman pitäisi olla psykologinen, eikä kaivella yhteiskunnallisia valtasuhteita”, Helsingin Sanomista kerrottiin.

Jos teet nämä muutokset, juttusi julkaistaan, ajattelin. Koska ketään ei tuntunut kiinnostavan, mitä asiasta todella ajattelin, päätin laittaa Enemmän Kimmoa ja paljastaa kaiken – muuttua kunnolliseksi.

mainos

Sitten havahduin. En ollut enää varma, mistä tässä kaiken paljastelussa oikein oli kysymys. Miksi yhtäkkiä tuttu pilkan kohde, onnellinen loppu, oli niin arvossaan? Miksi häirikön on pakko parantua?

Saadakseni selvyyttä sekavaan tunteeseen luetutin jutun käytöshäiriöistä kirjoittaneella väitöskirjatutkijalla. Sain palautetta: on tavallista, että puhuttaessa käytöshäiriöistä mediassa odotetaan loppuratkaisua, eli vastausta siihen, mikä häiriköihin tepsii. Ei kannata vesittää tarinaa onnellisilla lopuilla tai varsinkaan kertomalla, kuinka palasin ruotuun.

Olin juttua tehdessäni siis tehnyt havainnon jännitteestä representaation politiikassa.

Olin erottavinani ainakin kaksi eri tapaa suhtautua tunnustuksellisiin syrjäytymistarinoihin. Virallinen näkökulma puoltaa yksilön omien vaiheiden syvällistä itseanalyysiä ja tutkiskelua. Siinä ei voida sanoa, että minä kivitin ikkunoita, koska olin alistetun luokan jäsen tai koska Urho Kaleva Kekkonen oli presidentti. Ikkunoita kivitetään – vaikka se olisi kuinka kivaa – koska on paha olo.

Erot ovat pieniä, mutta sitäkin merkitsevämpiä. Juttua tehdessäni luin Helsingin yliopiston tutkijan Kristiina Brunilan Education Inquiryssä tänä vuonna julkaistun artikkelin terapiakulttuurin roolista syrjäytyneiden nuorten kasvatuksessa. Brunilan artikkeli From Risk to Resilience – Therapeuthic ethos in Youth Education sivusi psykologisen lähestymistavan popularisoimista yhteiskunnassa. Brunila kutsuu tätä psykovallaksi. Kyse ei ole mistään pakkovallasta, sillä myös ”sairaat” itse omaksuvat puhetavan. Minäkin meinasin omaksua sen juttua tehdessäni.
Brunila avautui minulle puhelimessa ongelmista, jotka heijastelivat omiani: artikkeleita on vaikea julkaista, koska monien mielestä ne ovat liian kriittisiä. Halutessaan kritisoida terapiakulttuuria Brunila kertoo jatkuvasti törmäävänsä ajattelun esteisiin ympäristössään.

Valtasuhteet siis kuulostavat liian monimutkaisilta. Ne vihjaavat, että muokkaamme yhteiskunnan kollektiivisesti sellaiseksi, kuin se nyt kulloinkin on. Jos suunnataan huomio yksilöihin itseensä, yksilöt pysyvät kiireisinä keskittymällä omaan napaansa. Yksilöistä on helpottavaa saada diagnoosi. Oma olo helpottaa, kun ympärillä oleva epäselvyys katoaa.

Sä olet vaan sairas, that’s it.

Useassa Euroopan maassa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa sekä Australiassa niin sanottua psykovaltaa tutkitaan. Brunilan mukaan Ruotsissa aiheesta on kirjoja ja tutkimushankkeita ja siitä käydään kriittistä yhteiskunnallista keskustelua.

Siellä esillä on myös toinen, virallisesta näkökulmasta poikkeava antipsykologisoiva lähtökohta. Se väittää, että häiriköinti ei palaudu pelkkään yksilöön tai tämän psykologiaan. Yksilön sisäiset tilat ovat aina heijastuksia siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja kuten tiedetään, ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Antipsykologisoiva lähtökohta tekee kuitenkin ongelmista poliittisia ja monimutkaisia.

Jos ongelmat psykologisoi, ne pysyvät helpommin ymmärrettävinä. Huonon käytöksen voi aina nähdä oireena, josta parannutaan.

Huh, oli se hienoa että meidän Erkki lopetti kannabiksen käytön. Huh, oli se hienoa että Kerttu lopetti saatananpalvonnan. Huh, oli se hienoa lukea tämä tarina. Potilas parani, eikä siitä tarvitse enää välittää. Kaikilla on nyt hyvä mieli, ja se on tärkeintä.

Kimmo Laakso

  • 5.11.2012