Häirikkö

Kulttuurihäirintä on taiteen ja aktivismin jännittävää lomittumista: odottamaton performanssi katuvilinässä, vallattuja mainostauluja ja mainosparodioita. Se on käsite, joka yhdistää yhteiskunnallista kommentaaria ja luovaa vastarintaa. Tässä blogissa Voiman Jari Tamminen hahmottaa maailmaa kulttuurihäirinnän näkökulmasta. Lisää Tammisen huomioita kulttuurihäirinnästä voi lukea Voimasta, Häiriköt – Kulttuurihäirinnän aakkoset -kirjasta ja päivittäin osoitteesta www.facebook.com/hairikot.

Nainen, tiedä paikkasi – näytä tissit

On totta, että viihdebisnes ei rinnastu täysin saumattomasti muuhun yhteiskuntaan, mutta kyllä se osviittaa antaa. Ja näyttää suuntaa meille tavallisille kuolevaisille.

Behind a steamy shower door is the indistinguishable but sexy silhouette of JANE showering.”

Elokuvatuottaja Ross Putman taisi hieman kyllästyä Hollywoodin naiskuvaan ja hän alkoi twiittaamaan sitaatteja elokuvakäsikirjoituksista. Tarkemmin sanottuna niistä kohdista, joissa naisvartalot uhkuvat seksuaalista markkina-arvoa ja pursuvat vaatteistaan. Sananmukaisesti.

Kaikissa Putmanin twiittaamissa sitaateissa on kyse elokuvan naispääosan ensiesittelystä. Ei mistään taustalla hääräävistä statisteista ja siis siitä, kun tämä hahmo halutaan ensikertaa tuoda käsikirjoitusta lukevan henkilön korvien väliin. Ainoa muutos, joka teksteihin on tehty on se, että jokaisen roolihahmon nimi on muutettu Janeksi (vrt. Jane Doe – Maija Meikäläinen). 

”JANE pours her gorgeous figure into a tight dress, slips into her stiletto-heeled fuck-me shoes, and checks herself in the dresser mirror.”

A gorgeous woman, JANE, 23, is a little tipsy, dancing naked on her big bed, as adorable as she is sexy.”

Guerrilla Girls: The Birth of Feminism
Guerrilla Girls: The Birth of Feminism

Tämä Twitter-kampanja palautti mieleeni Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -teoksen vuodelta 2001. Teos on parodia elokuvajulisteesta, jossa aikansa kovapalkkaisimmat ja nimekkäimmän naisnäyttelijät/show-henkilöt poseeraavat. Keskustelin tästäkin teoksesta haastatellessani Guerrilla Girlsin Frida Kahloa:

”Seksismi rehottaa ja naistaiteilijoiden menestyksen tärkein tae on ulkonäkö.

Guerrilla Girlsin The Birth of Feminism -feikkielokuvajuliste iskee tähän. Vähäisiin hepeniin verhoutuneet Pamela Anderson, Halle Berry sekä Demi Moore kannattelevat lanteillaan kylttiä, joka kiljuu ’Tasa-arvo nyt!’. Kuvitteellisen elokuvan ohjaajaksi ilmoitetaan miehisten sankaritarinoiden ja suurmiespatsastelujen tekijänä kunnostautunut Oliver Stone ja sen musiikista vastaa äitiään huoraksi haukkunut Eminem.

’Naismuusikoilta ja -näyttelijöiltä vaaditaan koko paketti, ulkonäkö ja seksikkyys muiden taitojen ohessa. Aikaisemmin naistaiteilijoilla oli enemmän mahdollisuuksia olla erikoislaatuisia tai erilaisia. Nyt naiset pystyvät vihdoin opiskelemaan mitä haluavat ja voisivat tulla miksi vain, ja yhtäkkiä he kokevat vähättelyä ulkonäkönsä suhteen. Kulttuurimme kehokuva on alistava.’”

Ennen kuin ehditte huutaa ”mutta kun miehet”, todettakoon, että kyllä nykypäivänä miestenkin esineellistämisen kanssa on petrattu. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole juuri se kehityskulku, jota on toivottu tasa-arvon nimissä. Sen sijaan että laajennetaan esineellistäminen koskemaan miehiä, voisi vaikka petrata naisten asemaa hjyy knöy.

Lohdutukseksi kaikille (meille) valkoisille heteromiehille todettakoon, että yleinen konsensus aiheeseen liittyen alan tuntevien keskuudessa kuitenkin on se, että mieshahmoja harvemmin esitellään seksikkyys edellä ja hahmoa määrittävät ominaisuudet ovat kuvailuissa useammin toiminnallisia kuin esteettisiä.

Naishahmojen kohdalla toistuvasti seksikkyys ja ulkonäkö on määrittävä tekijä ja pääsijainen tehtävä.

Itse aion jatkossa seurata Lady Partsia hyvin aktiivisesti. Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.
Nimi Lady Parts on sanaleikki – se viitta samanaikaisesti sekä naisellisiin kehonosiin että naisten roolihahmoihin.

Mutta eivät ole Ross Putman tai Guerrilla Girls ainoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota tähän naisten semisti kilariin tilanteeseen huomionsa kiinnittäneet. Eivätkä ongelmat rajoitu pelkästään hyvin yksipuolisiin vaatimuksiin tissien esittelystä – raha-asiatkin ovat usein hieman niin ja näin (ks. kuva). Lady Parts -blogi on tehnyt mainioita tauluja, joihin on kopioitu esitettyjä roolivaatimuksia ja -korvauksia. Näiden infotaulujen seuraksi on myös sovitettu erittäin viihdyttäviä giffejä, joten suosittelen vahvasti vierailua blogiin.

Myös Lady Partsin videot ovat katsomisen arvoisia.

Hieman yllättäen ja odottamatta hienon ja ajankohtaisen lisän tähän keskusteluun tuo myös Pamela Anderson (jonka näimmekin jo ylempänä Guerrilla Girlsin julisteessa). Andersonin tähdittämä lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-lyhäri Connected kuvaa ikääntymisen ja merkityksettömyyden tunteen kanssa kamppailevan naisen kohtaloa entistä hullummaksi menneessä maailmassa.

Connected on mahdotonta katsoa ilman jatkuvasti mielessä häilyvää ajatusta siitä, että 48-vuotias entinen Baywatch– ja Playboy-tähti esittää tulkintaa omasta tilanteestaan ja peloistaan. Ulkonäöllään miljoonaomaisuuden ja kuuluisuuden tavoittanut Andersson ei enää vaivattomasti putoa siihen muottiin, jonka hän niin hyvin täytti uransa huipulla ja jota hän itsekin oli olemassa olollaan määrittämässä. Tämä asetelma tekee Andersonin roolisuorituksesta entistäkin koskettavamman. Kukapa olisi hänen aikaisemman tuotannon perusteella odottanut, että Anderson tulee vielä vakuuttamaan näyttelijänkyvyillään. Näin kuitenkin pääsi käymään.

Ehkä Anderson onkin aikaisemmin näytellyt juuri sitä käsikirjoitettua bimboa, jonka tuottajat ovat halunneet nähdä itse ja myös meidän katsojien näkevän. Jos näin, niin Anderson näyttää päässeen pakoon sitä roolia, ja tästä voi lienee olla varauksettoman iloinen.

Kun lyhärin 29-vuotias ohjaaja, Luke Gilford on vielä luonut erittäin toimivan – ja kliinisen – kuvauksen tulevaisuudesta, voi tätä kymmenminuuttista suositella varauksetta.

Juha Sipilä (keskusta) pettää aina

Pääministeri Sipilä tietää, mitä on rankka meno, hänen hoodinsa ovat liian vaaralliset jopa sotatantereelta pakeneville.

Me täällä Häiriköt-päämajassa jaamme aikamme aika tehokkaasti Helsingin Kalloissa sijaitsevan Piritorin välittömästä läheisyydestä löytyvän toimiston sekä Itä-Helsingin liekehtivissä lähiöissä sijaitsevan kodin välillä. Mediasta olen saanut käsityksen, että kyseessä ovat hyvinkin Suomen noin ehkä rankimmat paikat. Thug Life!

Nyt meidän gangsta-elolle on kuitenkin noussut haastaja ja vielä kansakuntamme korkeimmalta paikalta. Pääministeri Juha Sipilän Kempeleellä sijaitseva koti on paljastunut tutkimuksissa liian vaaralliseksi paikaksi sotatantereelta pakenevien henkilöiden majoittamista varten. Pohjois-Pohjamaalla sijaitseva Kempele on julkisuuteen levinneiden tietojen mukaan Suomen Mordor, jonka jokainen noin 17 000 asukkaasta muodostaa välittömän uhan kaikelle elolliselle.

Syyskuussa 2015 Sipilä ilmoitti (mädättäjä) Ylen välityksellä antavansa kotinsa turvapaikanhakijoille, jotta näiden sotaa, terroria ja uskonnollisia fundamentalisteja pakenevien uhrien ei tarvitsisi kuolla ojaan. Pohjanmaalla ei olekaan toviin kohdattu sotaa tahi terroria, fundiksia tosin piisaa. Eikä siitä valkoisesta terroristakaan oikeastaan niin pitkä aika ole ja Lapuan liikettäkin ollaan elvyttämässä kovaa vauhtia, että sikäli.

Vaikka niin kutsutuissa maahanmuutokriittisissä piireissä moinen hempeily tuomittiin, sai pääministeri Sipilä laajaa kiitosta tästä hyvinkin joviaalista siirrosta. Tammikuun viimeisinä päivinä pääministeri kuitenkin ilmoitti – jälleen Yleisradion välityksellä – että hän haluaa myös säästää kakun, jonka oli jo ehtinyt syödä. Sipilän konsulteeraamien turvallisuusasiantuntijoiden arvion mukaan hänen asuntonsa ei ollut turvallinen lapsiperheille. Eli ei heru kämppää tarvitseville – Kepu pettää aina ja sunnuntaina.

Tiedon tästä uneliaaksi kuvitellun pikkukaupungin vaarallisuudesta otettiin vastaan yleisen hämmennyksen saattelemana. Hommafoorumilla tosin alkoi bileet. Vaikka Sipilänkin edustamien lestadiolaispiirien ympärillä on vellonut laaja julkinen keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, #naisrauha:n toistuvasta (ja törkeästä) rikkomisesta, pahoinpitelyistä, painostamisista ja yleisestä ahdistelusta, on näitä pidetty melko pitkälti porukan omina asioina.

Nyt pääministerin turvatiimi ja sen turva-asiantuntijat ovat kuitenkin määritelleet seudun vaaralliseksi myös yhteisön ulkopuolisille. Kempele näyttäytyi kansakunnalle kertaheitolla melko läpeensä vaarallisena paikkana – jopa helvetin esikartanona – jossa turvaa ei ole luvassa paikallisille sen enempää kuin vieraillekaan.

Mutta missä turvattomuutta, siellä ylijumala Odin! Hurraa!

Tietojen Kempeleen turvattomuudesta levittyä koko kansakunnalle, ihmisten parasta ajattelevista väkivaltarikollisista koostuva Soldiers of Odin -jengi lähestyi mediaa rauhoittavalla tiedotteella. He lupasivat jalkautua Kempeleen liekehtiviin lähiöihin mitä pikimmin ja turvata turvallisuuden (ihan totta, you can’t make this shit up).

S.O.O. Joensuu on valmis lähettämään miehiä turvaamaan Sipilän asunnon lähialueita tarvittaessa.”

Hieman vaillinaisella maantuntemuksellani sanoisin, että tulee hippasen pitkät harrastematkat, mutta ovatpa ainakin poissa muusta pahanteosta sen aikaa. Itse en voinut muuta kuin pukea kuviksi nämä tiedot karusta todellisuudesta Kempeleen raitilla.

Tässä kuvassa yhdistyy monta asiaa. Muuttaessani noin vuosi sitten pienen tauon jälkeen Helsingin itäisiin lähiöihin, heräsi mielessäni ajatus taajamaliikennemerkistä, jossa kaupungin siluetissa roihuaisi lieskat. Kukapa ei muistaisi Olli Immosen Suomen Sisun sivulle kirjoittamia taisteluraportteja Idän Liekehtivistä Lähiöistä. Ennen kuin ehdin tuota liikennemerkkiajatustani sen enempää työstää, ilmestyi Laineen Kasperilta Palava kaupunki -pitkäsoitto, jonka kannessa komeili juuri tuo ajattelemani kuva. Epäilemättä tähän ideaan tiivistyy jotain keskeistä aikakaudestamme – en tosin tiedä mitä. Tuosta levynkannesta sai kuitenkin vaivattomasti muokattua kuvallisen representaation Pääministeri Sipilän rankasta kotiseudusta. Ja siinä se nyt on.
Tässä kuvassa yhdistyy monta asiaa. Muuttaessani noin vuosi sitten pienen tauon jälkeen Helsingin itäisiin lähiöihin, heräsi mielessäni ajatus taajamaliikennemerkistä, jossa kaupungin siluetissa roihuaisi lieskat. Kukapa ei muistaisi Olli Immosen Suomen Sisun sivulle kirjoittamia taisteluraportteja Idän Liekehtivistä Lähiöistä. Ennen kuin ehdin tuota liikennemerkkiajatustani sen enempää työstää, ilmestyi Laineen Kasperilta Palava kaupunki -pitkäsoitto, jonka kannessa komeili juuri tuo ajattelemani kuva. Epäilemättä tähän ideaan tiivistyy jotain keskeistä aikakaudestamme – en tosin tiedä mitä. Tuosta levynkannesta sai kuitenkin vaivattomasti muokattua kuvallisen representaation Pääministeri Sipilän rankasta kotiseudusta. Ja siinä se nyt on. Kuvankäsittely: Velda Parkkinen

SEXI-WAU! COCK-A-COLA!

Seksi myy, tunnetusti. Tai sitten ei. Ainainen seksillä myyminen käy puuduttavaksi ja sen myötä osa asiakkaista häviää kuin, no, kuppa Töölöstä.

Mainosraivo! Iski tässä yksi ilta melkoinen rage, kun olin matkalla toimistolta kotiin: Coca-Colan uusi mainos tuli vastaan metroaseman valaistussa mainostaulussa ja sen fallinen tunnelma nosti mieleen välittömästi kaksimielisyyksi. Mikäli tämä pornahtavan vihjaileva lopputulema on vahinko, syön hattuni. Kyllä mainostoimistoissa on jo vuosia ymmärretty, että seksi myy ja kasvaneita myyntitavoitteita pyritään saavuttamaan lisäämällä seksin määrää.

Riittääköhän mikään määrä seksiä ylläpitämään jatkuvaa kasvua ja kellistämään laman? Tuskin.

Varmaan merkityksetöntä ei ole myöskään yleisön turtuminen. Paljasta pintaa on kaikkialla tarjolla siinä määrin paljon, että pitää olla entistä provompi, jotta yleisö reagoisi mainokseen mitenkään. No, Cokiksen provoilu on melko fallista.

Sharing is caring, eh? Soveliaisuuden nimissä Häiriköt-päämajan henkilökunta lisäsi tuon mustan palkin kuvaan.
Sharing is caring, eh? Soveliaisuuden nimissä Häiriköt-päämajan henkilökunta lisäsi tuon mustan palkin kuvaan. Kuvankäsittely: Velda Parkkinen

Mietin vielä seuraavana aamunakin, että olisiko tässä kuitenkin saattanut olla kyse ylitulkinnasta – ehkä olen taas hysteerinen ja flippailen silkasta flippailun ilosta (sitäkin on tiedetään toisinaan tapahtuneen). Iltapäivällä sitten taapersin Rautatientorin halki ja mitä silmiini sattuikaan? Fennia-korttelin seinässä oli noin seitsemän kerrosta (”noin”, koska en viitsinyt laskea niitä) korkea Cokis-lakana, jossa tosi hottis kissa otti Cokista suuhun (ks. kuva artikkelin alussa). Pahoittelut hieman vulgaarista kuvailusta, mutta sitä siinä tosiaan tapahtuu.

Saatan minä edelleenkin olla vainoharhainen (tai ainoastaan harhainen), mutta huomasin, että en sentään ole sitä yksin. Maan mainio Fittnes Fürer -blogi kiinnitti huomiota tähän samaan kampanjaan ja samoin oli näkevinään vienoa seksuaalista värähtelyä leiskoissa. Fitness Fürer huomasi myös kiinnostavia eroja mainoskampanjassa esiintyvien naisten ja miesten aktiivisuudessa. Siteeraan viisaampiani:

Tässä on koko ulkomainoskamppis kasassa. Eli mitä meillä on: skeittaava mies (=aktiivinen toimija, normaali konteksti), kitaristimies juomassa normaalissa asennossa (=aktiivinen toimija, normaali konteksti), mutkalle vääntynyt nainen juomassa takakenossa (=passiivinen hahmo, kummallinen konteksti) sekä pulloa taikka toisiaan hamuavat mies ja nainen (=kummallinen konteksti).

Aika väsynyttä esittää miehet ja naiset tällä vanhaa toistavalla, toisistaan poikkeavalla tavalla. Aktiivinen mies normaaleissa puuhissaan, passiivinen nainen katseen kohteena ja tässä vielä oikein kaarelle taipuneena, saamassa jotain sisäänsä. Ai mitä väliä? No sitä, että kaikki tämä mitä me ympärillämme näemme, vaikuttaa käsityksiimme siitä, millaisia ovat miehet ja millaisia ovat naiset.

Eipä tuota olisi itse paremmin osannut laittaa.

Fitnes Fürer jatkoi aiheesta toisenkin bloggauksen verran ja tuotti myös loistavan videon. Arvostan suuresti tätä pyrkimystä toisintamaan mainoksen esittämä tilanne, katsokaa oheisesta videosta lopputulos.

Onko mahdollista, että mainoksen esittämä kuva ei vastakaan todellisuutta? Että kukaan ei oikeasti kykene juomaan hiilihapotettua kasviuutejuomaa mainoksen esittämällä tavalla? Shokissa, olen shokissa tästä paljastuksesta. Onko meille valehdeltu jostain muustakin?

Onko Cokis sitten poikkeus sääntöön? No ei varsinaisesti. Kuten todettua, ”seksi myy” on mantra, jota taidetaan toistella mainostoimistoissa vähän helvetin usein. Ja tämä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Kun pistetään tosi sexy kamppis pystyy, ei asiakas pääse syyttämään huonosta menekistä ainakaan seksin puutetta. Ja hei! On varmasti ihan henkilökohtaisellakin tasolla suuri kiusaus keksiä sellainen kamppis, joka rakentuu kuumien kissojen varaan. Sitä on sitten itse pakko mennä vahtaamaan kuvauksia. Pakko. Aika samasta taitaa olla kyse siinä vaiheessa, kun räppi-dudet täyttävät musiikkivideonsa bikini-tsubuilla.

Kun tuota Cokis-mainosta manasin itsekseni tuli vastaan mainio video, jossa puututtiin juurikin naisten yliseksualisoimiseen. Se sopii ihan hyvin tähän yhteyteen teemansa puolesta ja myös muistuttamaan, että kyse ei tosiaan ole yhdestä tai kahdesta tapauksesta.

Jaoin muuten tämän videon Häiriköiden Facebook-seinällä ja sain melkoisen riemastuttavan palautteen. Yksi kommentoija oli klikannut videota ja saanut seuraavan ilmoituksen: ”Sisältövaroitus: Video ei ehkä sovi kaikille katsojille. Kirjaudu sisään vahvistaaksesi ikäsi.”

Ja kyseisen videon sisältö koostuu ihan tuiki tavallisista (jos varmasti keskivertoa ”rohkeammista”) mainoksista.

”I love to give blowjobs to sandwitches.”, ”The key to my heart – a man who smells like a vagina.” ”I love sacrificing my dignity for a drink.”, ”I’m one here for your entertainment.”, ostaisitko?

Jos tässä jotain positiivista pitää hakea, niin tämä karkottaa minut tehokkaammin Cokis-pullon ääreltä kuin Matti ”Uuniperuna” Vanhanen Coca-Cola Zero -pulloineen. Ja se ei tietenkään ole pelkästään pahasta, se: glukoosi-fruktoosisiirapilla kyllästetty kuplajuoma epäilemättä aiheuttaa syöpää ja tutkitusti vähäisempiäkin sairauksia ja vaivoja.

Ehkä jopa tekee ihan hyvää ihmiskunnan ruumiinterveydelle, että mainostoimistot näin perseilevät –  henkisen terveyden puolella tosin taidetaan vastaavasti ottaa takapakkia.

Cokis on murhaa. Itsemurhaa.
Cokis on murhaa. Itsemurhaa.

Ja pistetään tähän loppuun vielä terveiset Cokisen kampanjan pyöräyttäneelle toimistolle ja sen Suomeen tuoneelle porukalle.

Sosialismia yrityksille

Itämeren kaljakelluntoja järjestävät varustamot saavat runsaasti tukia valtiolta koska sosialismi.

Yritystuet ja muut elinkeinoelämälle kohdistetut tuet ja tukitoimet ovat puhuttaneet viime vuosina kovasti. Samalla, kun hallitus leikkaa kansalaisille maksettavia tukia, syydetään rahaa yrityksille erittäin pontevasti. Yksi runsaskätisestä tuesta nauttivista aloista on varustamoteollisuus.

Varustamoalan tehokkain tukirohmu on Kauppalehden ollut Viking Line:

”Vuodesta toiseen suurin tuensaajista on ollut ahvenanmaalainen Viking Line. Pelkästään vuosina 2011-2014 punaisille laivoille on lapioitu lähes 115 miljoonaa euroa. Esimerkiksi vuonna 2013 jokaista varustamon merihenkilöstöön kuuluvaa tuettiin 21 000 eurolla. Jos kaikkia Suomen työpaikkoja rahoitettaisiin valtion varoista samassa suhteessa, summa olisi huikeat 42 miljardia.

2010-luvulla Viking Line on palkinnut pääasiassa ahvenanmaalaisia omistajiaan lähes 33 miljoonan euron osingoilla.”

Ehkä tämä on sikäli soveliasta, että viikingithän olivat juuri niitä tyyppejä, jotka ovat rantautuneet tänne Suomeenkin rohmuamaan rahat ja rikkauden kansalta – tarvittaessa vaikka väkivalloin. Hieman hassuahan heidän varaan on koko perheen brändiä rakentaa, mutta näin nyt on päätetty toimia.

Erkki Berserkki on monille tuttu sankari Mauri Kunnaksen Viikingit tulevat -teoksesta. Berserkit olivat skandinaavisia sotureita, jotka menivät taisteluun kiihkeän raivotilan vallassa. Wikipedian mukaan tiedot berserkeistä ovat pääasiassa peräisin islantilaisista saagoista. Skandinaavisessa ja germaanisessa kansanperinteessä berserkit olivat varhaiskeskiajan ja keskiajan villejä sotureita, jotka palvoivat Odinia.
Erkki Berserkki on monille tuttu sankari Mauri Kunnaksen Viikingit tulevat -teoksesta. Berserkit olivat skandinaavisia sotureita, jotka menivät taisteluun kiihkeän raivotilan vallassa. Wikipedian mukaan tiedot berserkeistä ovat pääasiassa peräisin islantilaisista saagoista. Skandinaavisessa ja germaanisessa kansanperinteessä berserkit olivat varhaiskeskiajan ja keskiajan villejä sotureita, jotka palvoivat Odinia.

Monilla meistä on omakohtaista kokemusta varustamoteollisuudesta ainakin Tukholman- ja Tallinnan-risteilyjen muodossa. Siinä voi sitten ostaa sitten ostaa Tallinnan tai Maarianhaminan kautta kierrätettyä verovapaata suomalaista olutta. Onhan se vähän nurinkurista tukea verovaroin verovapaan kaljan myymistä, mutta mitäpä minä näistä tietäisin, tyhmä toimittaja.

No, kyllä minä itsekin tykkään käydä Tallinnassa ja Tartossa, vaikka en sieltä kaljaa oikein jaksakaan roudata – myös muksut viihtyvät pallomeressä ja lastaavat sushia puhvetissa. En  kuitenkaan näe erityisen tolkulliseksi, että perheeni risteilee valtion – eli veronmaksajien – tukemana.

Tässä kohdassa voisi varmaan puhua myös risteilyalusten hiilijalanjäljestä ja siitä, pitääkö valtion tukea saastuttavia hommeleita, mutta enpä taida jaksaa.

Vuosi siten vaalien alla lähes kaikki puolueet vakuuttelivat, että tulossa olevat kipeät leikkaukset koskevat ihan kaikkia. Eivät koskeneet. Kansanedustaja Hanna Sarkkinen (vas.) huomautti blogissaan, että SSS-hallitus on jopa nostamassa kauppa-alustukea, joka kohdistuu merkittävissä määrin matkustajalauttoja pyörittäville varustamoille.

Satojen miljoonien tukien valuttua suuren mittakaavan kaljakelluntaa järjestäville yrityksille, on niillä ollut varaa maksaa kymmenien miljoonien osinkoja omistajille.

Mutta hei! Huoltovarmuus ja työllistävä vaikutus.

Väljästi tulkittuna myös yhteisöveron roima madaltaminen ja yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksujen alentaminen ovat myös katsottavissa yritystuiksi. Niiden työllistävä vaikutus ja kanavoituminen investoinneiksi ovat kuitenkin jääneet hieman näkymättömiksi. Mikäli ambulanssin ensihoitajat elvyttäisivät näin epäpätevästi, olisi edessä epäilemättä syytteet hoitovirheestä ja kuoleman tuottamuksesta.

Vuosia on ihmetelty siitä, että iso osa yritystuista valuu suurille, kannattaville ja paikkansa jo vakiinnuttaneille yrityksille. Tällöin niiden suurin vaikutus onkin lähinnä kilpailun vääristäminen. Hieman hassusti näitä tukia on nostamassa ja puolustamassa usein samat tahot, jotka kovaan ääneen kritisoivat kansalaisille maksettavia sosiaalietuuksia sosialismina.

Ehkä olisi rehellistä puhua näistä yritystuista firmojen sosialismina – siitä olisi sitten hyvä jatkaa keskustelua.

Berserk Line ja muut Voiman vastamainokset ladattavissa osoitteesta http://uusi.voima.fi/vastamainokset

Laitataklauksia Vantaalla

Myyrmäen graffitisota jatkuu ja saa uusia muotoja. Melkoinen sekoilu siitä urheilupomojen perseilyä seurasikin.

Vantaan Myyrmäessä eeppinen graffiti-battle se vaan kerää kierroksia. Hende ja Deos kävivät sunnuntai-iltana maalaamassa teoksen, joka kommentoi Vantaan Urheilupuisto oy:n pomojen perseilyä. Lisää taustoista eilisessä kirjoituksessa.

1. erä Kuva: Olli Berg
1. erä
Kuva: Olli Berg

Tästä se lähti ja taiteilijoiden kommentti oli lopulta varsin kiltti, mutta ilmeisesti osui setämiehiä arkaan paikkaan. Eilen, tiistaina siis, kaupungin ukkelit näet kävivät lanaamassa tuon Hävetkää-teoksen harmaalla lateksilla.

Ei tämä kuitenkaan siihen loppunut. Jätkät kävivät pyyhkimässä teoksensa päälle läiskityt lateksit, jotka eivät olleet kostean kelin takia kuivuneet, korjailivat sitä hieman ja maalasivat teoksen nurkkaan tuon kuvassa näkyvän 2. erä -tekstin.

2. erä Kuva: Ville Sjöström
2. erä
Kuva: Ville Sjöström

Näinhän se menee. Mutta eihän tämäkään riittänyt. Tänään aamulla tuosta luvallisesta graffitiseinästä on käyty repimässä levyjä irti. Vantaa, tuo Suomen Jurase Park, eh?

Tällä kertaa asialla eivät kuulemma olleen kaupungin miehet ja levyjen repiminen on tallentunut valvontakameroille. Saan hyvinkin todennäköisesti multiorgasmin, mikäli paljastuu, että nuo maalausseinän vandalisoineet henkilöt liittyvät millään tavoin koko sopan aloittaneisiin urheilupomoihin. Se olisi jo jotain, se.

Ja näin.
Ja näin.

Myyrmäki-liike kommentoi tätä häpeällistä vandalismia seuraavasti:

Aihe on selvästi tunteita herättävä, mutta toivoisi että kaikki toimisivat aikuisten tavoin. Töhriminen ja seinän vahingoittaminen on kielletty. Vanhojen teosten päälle saa aina maalata uusia, joten tässä olisi ollut helppo sääntöjen mukainen ulospääsy, mikäli olisi nähty hieman vaivaa.

Kuten aikaisemmin totesimme me emme ole olleet teosten tilaaja emmekä poistaja, mutta toki olemme huomanneet että itse asia on herättänyt vahvoja tunteita urheilujunnujen vanhemmissa. Teokseen ja poistoon liittyvät kysymyksen tulee kohdistaa niiden tekijöille, eivätkä levyjen poistajat ole edes meidän tiedossa.

Tässä voisi joku epäillä, että kyseessä on osa Vantaan taidemuseon, Artsin, monipolvista lanseerauskampanjaa, jonka vetojuhdiksi on valjastettu taiteilijat sekä kaupungin työntekijät. Taidemuseohan vasta tällä viikolla lanseerasi uuden nimensä (Artsi) ja ilmoitti jatkossa keskittyvänsä katutaiteeseen.

No nyt kyllä kelpaa keskittyä.

Luvallisille seinille maalattuja graffiteja moititaan usein tylsiksi. Niistä puuttuu se tilaa valtaava, kapinallinen elementti. No ei tällä kertaa. Jumalauta, Henden ja Deosin Hävetkää -teos pomppasi kertaheitolla merkittävien suomalaisten graffititeosten joukkoon.

Vielä tähän loppuun rehellinen kuvaus ilmeestäni läpi tämän saagan.

"I mean that really got out of hand fast."
”I mean that really got out of hand fast.”

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Graffitimuseo Suomeen

Vantaan taidemuseo jatkaa kiinnostavia linjauksia ja keskittyy jatkossa katutaiteeseen.

Vantaan taidemuseo lanseerasi juuri uuden linjansa: katutaiteella, graffitilla ja performanssilla mennään. Tai no, kyllä muutakin on luvassa, mutta noihin keskitytään erityisesti.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Hieno siirto.

Täysin puskistahan tuo ratkaisu ei tullut. Myyrmäessä sijaitsevan museon ympäristö on täyttynyt viime vuosina katutaiteella ja museo on ollut alusta saakka tukemassa asukasliikkeen ajamaa katutaideprojektia. Alkusoittona tälle katutaiteeseen keskittymiselle toimi myös viime vuonna järjestetty Meidän katu -näyttely, joka yhdisti katutaiteen perinteisempään kuvataiteeseen.

Jo tuolloin keskustelin museon edustajien kanssa tulevista linjauksista ja suunta oli melkoisen selvä. Ja nyt myös sitten virallinen.

Chileläinen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikko kävi viime kesänä maalaamassa Vantaan taidemuseon vieressä nököttävän Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Helmikuussa aukeavaan Sinä & Minä -näyttelyyn on kasattu tuolta katutaidepuolelta varsin asiallista väkeä, jotka monet ovat täältä Voimasta ja Häiriköistäkin tuttuja. Listalla löytyy muun muassa Trama, Acton, Hende ja Salla Ikonen. Itse olen erityisen ilahtunut siitä, että mukana on myös seuraavaan Voimaan haastattelemani Boing, josta museon väellekin vinkkasin. Ripeäliikkeinen museo noukki Boingin mukaan ryhmänäyttelyyn ihan viime tingassa.

Kuvanäyte Boingin tekemisistä löytyy tekstin alusta.

Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.
Tämän Traman duunin museo hanskasi kokoelmiinsa Make Your Mark Galleryssä järjestetystä I Was Born Train Trax -näyttelystä.

Näyttelyn ja linjauksen julkistamisen yhteydessä Vantaan taidemuseo myös julkistaan loppuvuodesta järjestämänsä nimikilpailun tuloksen. Jatkossa museo tunnetaan myös Artsina.

Odinin trollit iskivät!

Vihdoinkin Soldiers of Odin on saanut arvoisensa reaktion.

”Sormet sanoo S.O.O, S.O.O, S.O.O, kengänkannat KKK, KKK, KKK.”

Rallatukset kaikuivat työläiskaupunkina tunnetun Tampereen keskustan kivitalojen seinissä, kun Loldiers of Odinin urhojen sekä urhottarien värikkäät tossut tamppasin (lumesta) valkoisen Hämeenkadun kamaraa.

Samalla mustiin pukeutuneet Soldiers of Odin -urhon tamppasivat samaa katua turvatakseen, no, jotain.

Harald, tuo eniten OG Odinin soturi
Harald, tuo eniten OG Odinin soturi

Lauantai-iltana 16.1. klovnien komppania marssi Tampereen kaduilla yrittäen tehdä niistä turvallisemmat ja hupaisammat kaikelle kansalle. ’Loldiers of Odin’ -pellepartio pomppi, ryömi, leikki, lauloi ja loikki keskustan poikki näyttäen esimerkillisellä käytöksellään mallia muille kaduntallaajille. Samaan aikaan kaupungilla näkyi toisenkin partioivan kerhon jäseniä. Lisäksi siellä nähtiin palelevia puluja, ripeä rusakko, päihtyneitä paariinmenijöitä ja routaisia rotvalleja. Ja kivoja koiria”, tämän uuden pellepartion kotisivuilla kerrotaan.

”Olemme poliisin punaiset nenät ja valtavat korvat, ja täytämme poliisin saappaat liikavarpaillamme.”

Tässä Seppo Lehdon kuvaamaan videomateriaalia Soldiers of Odinin Tampereelle rantautumisesta. Meno on melkoisen sakiaa.

Kuten kaikki ovat jo kyllästymiseen saakka saaneet todistaa, on Odinin sotilaiden natsikytköksistä puhuttu melkoisen paljon sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa. Se, että jengin puhemieheksi valikoitunut soturi on kansallissosialistista vallankumousta tavoittelevan Suomen vastarintaliike -järjestön jäsen ei välttämättä liudenna näitä epäilyjä, kuten niitä ei myöskään liudenna samaisen soturin avoin kansallissosialistinen harrastuneisuus.

Ja nyt nämä Odinin sotilaat ovat saaneet lisää vetoapua Suomen Manchesterissa. Yllä olevan videon on kuvannut ja nettiin ladannut Seppo Lehto. Tässä voikin miettiä, että onko Seppo Lehto erityisen järkevä valinta yhteistyötahoksi järjestölle, joka on joutunut selittelemään ei-natsiuttaan selittelemästä päästyään.

”Nuoria harhaan johdettuja lukiolaistyttöjä, jotka ovat todennäköisiä uhreja. Huumori kyllä kääntyy itseään vastaan sitten, kun musta surma iskee”, kuuluu videolla todettavan. Ehkäpä toteamassa on itse Seppo.

Tosin Seppo Lehdon määritteleminen natsiksi tai ei-natsiksi ei ole ollenkaan yksinkertaista. Mies toki muistetaan siitä, kun hän vieraili James Hirvisaaren vieraana eduskunnassa ja intoutui tuulettelemaa kainaloaan yleisölehterillä. Samoin Lehto on sitä kainaloaan tuuletellut myös Hetero-priden kaltaisissa yhteyksissä kerran jos toisenkin.

Näiden heilailujen vastapainoksi on kuitenkin siteerattava nimettömänä pysyttelevää tahoa, joka seuraa tilannetta hyvinkin ahkerasti.

Seppo ei ole natsi. Kansallissosialismi on autoritäärinen järjestelmä ja Seppo on individualismin kaunein kukka ja oikeuden miekka jumalan armosta. ”

Sepon heilauksetkin tämä asiantuntija kannustaa tulkitsemaan tamperelaiseksi morotukseksi. Tai joksikin

”Seppo on kaiken totalitarismin absoluuttinen antiteesi. Missä on heikkoutta ja tyhmyyttä, Seppo löytää paikalle ja tekee juttunsa.”

Kaikessa epäselvyydessä on selvää ainoastaan se, että perin kompleksinen hahmo tämä surullisen hahmon ritari on.

Seppo treenaa ja kertoo asioita.

L.O.O.-tempaus palauttaa myös mieleen kesän Power Shift -tapahtuman, jossa ideoimme juurikin tämän kaltaisia kulttuurihäirinnän keinoin toteutettavia interventioita. Ensimmäinen noiden keskustelujen myötä syntynyt tempaus oli COP21-mielenosoituksen yhteydessä toteutettu Eliitin oikeuksien puolesta -vastamielenosoitus. Siinä silmämääräisesti arvioiden varakkaan näköiset henkilöt vastustivat ilmastonmuutoksen estämiseksi tehtäviä leikkauksia koska ne iskisivät heidän varallisuuteen.

”Olemme viimeisiä jäljellä olevia rikkaita”, ”Viimeiset veroparatiisit suojeltava!”, ”Our profit, not your planet!”, iskulauseet kaikuivat Helsingin Aleksanterinkadulla.

Samoin tämä Loldiers of Odinin vastamiekkari putoaa hyvinkin samaan laariin kuin taannoinen yhden miehen tuubapartio KKK-marssissa. Se oli hyvä.

Tuuba soikoon.

Ehkä tämä kannattaisi ottaa ihan tavaksi. Nauru pidentää ikää ja paha siinä on ukkojen yrmistellä, jos vieressä on huumorin kyllästämä spektaakkeli.

Saisiko olla lapsiorjien poimimaa suklaata?

Tämä meidän elämäntapamme ja kapitalistinen maailmantalous huolehtivat siitä, että meno ei ole reilua. Muista myös: Nestle on murhaa.

Joukko malilaisia asianomistajia syyttää kolmea suuryhtiötä ihmisoikeusloukkauksista Norsunluurannikon kaakaoplantaaseilla. Nestleä, Archer-Daniels-Midland Co:ta sekä Cargill Inc:iä syytetään lapsiorjien käytöstä. Kanteen on nostanut kansainvälinen työelämän oikeuksia ajava järjestö Labour Rights Forum.

Yhdysvaltain korkein oikeus torjui maanantaina 11.1. yhtiöiden vetoomuksen hylätä syytteet sillä verukkeella, että epäillyt rikokset ovat tapahtuneet Yhdysvaltain ulkopuolella. Korkein oikeus jätti voimaan alemman oikeusasteen joulukuussa 2014 tekemän saman suuntaisen päätöksen olla hylkäämättä kannetta. Yhtiöiden esitetään olleen tietoisia kaakaoplantaaseilla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, mutta niistä huolimatta ostaneet plantaasien tuotantoa ja tarjonneet teknistä sekä taloudellista tukea tuottajille.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä on asetettu oikeudessa vastaamaan tekemisistään muualla maailmassa ja vaikea tätä kehityskulkua on huonona pitää. Mikäli haluamme vapaat markkinat, tulisi tavaroiden ja pääomien ohella myös vastuiden liikkuvan vapaasti. Nykyisen asetelman, jossa ihmisten, tavaroiden ja pääomien liikkumiset eivät ole missään määrin synkassa voisi jopa pitää vapaiden markkinoiden perversiona.

Tämä oikeustapaus palautti myös mieleen Voiman vastamainoksen yli kymmenen vuoden takaa. Se on surullisen ajankohtainen edelleen, eikä paljon puhuttu yritysvastuu ole tuntunut oikein purevan.

Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.
Tämä tuntui vuonna 2002 hieman yliampuvalta, vaikka tiesikin vastiksen tekstin osuvan maaliin ja olevan varsin rehellinen. Samoin vuonna 2016 teksti tuntuu hieman yliampuvalta, vaikka se osuu yhä maaliin ja on yhä varsin rehellinen.

Koska poliitikot ja yritykset ovat ilmeisen haluttomia puuttumaan näihin maailmakaupan ongelmiin, jää vastuu toimimisesta kuluttajien harteille. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että markkinoilla lähinnä kaikki joutuvat toimimaan markkinoiden ehdoilla. Vaikka reilun kaupan suklaata onkin saatavilla, ei reilua menoa ole tarjolla edes rahaa vastaan läheskään kaikilla tuotesektoreilla. Tämäkin teksti on naputeltu taatusti epäreilulla (mutta huolletulla ja pitkään palvelleella) kulutuselektroniikalla.

Valmiita vastauksia ei kannata minulta ainakaan kysellä, mutta kannustaisin kuitenkin kaikkia vastuullisia kansalaisia pohtimaan kulutuspäätöksiään pitkään ja hartaasti. Enemmän me ostoksillamme vaikutamme maailman tilaan kuin äänestyspäätöksillämme.   

Kuten todettua, kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun yhdysvaltalaisia yhtiöitä haastetaan Yhdysvalloissa oikeuteen muualla tehtyjen koiruuksien takia. Ehkäpä yksi parhaiten dokumentoiduista tapauksista on se, kun joukko nicaragualaisia banaaniviljelmien työntekijöitä kävivät taistoon ja hakivat korvauksia Dole Foodilta ja Dow Chemicalilta.

Ruotsalaisdokumentaristi Frederik Gertten teki tapauksesta BANANAS!*-dokumenttielokuvan ja joutui itse ongelmiin Dolen kanssa. Ongelmat kasvoivat niin isoiksi, että Gertten päätyi ohjaamaan samasta aiheesta ja omista kokemuksistaan myös Big Boys Gone Babanas -dokkarin.

Mikäli jengiä kyykyttämällä on mahdollista kasvattaa tuotto-odotuksia, niin epäilemättä jengiä myös tullaan kyykyttämään.

Mainostaja vastaan taiteilija

Miten pitäisi suhtautua siihen, että jalkapallojoukkue uhkailee muusikkoa joka pitää joukkueen pelipaitaa musiikkivideolla? Entäpä onko sillä mitään väliä, että yksi pelipaidan mainoksista on muutettu vastamainokseksi?

Tämä on taas just tätä. Yrityksen myyvät brändiään kantavia tuotteita maailman täyteen ja sitten kiukuttelevat, kun nuo tuotteen päätyvät osaksi maailmaa. Jos ei kiinnosta olla osa maailmaa, niin sitten kannattaisi varmaan suosiolla vetäytyä parrasvaloista.

Nyt muusiko M.I.A. on saanut niin sanotun cease and desist -kirjeen Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueelta, koska hänellä oli joukkueen (hieman korjailtu) pelipaita päällä musiikkivideollaan.

M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).

 

Vapaasti käännetynä siis:

”Huomasimme epämiellyttäväksi yllätykseksemme, että laulaja esiintyy tällä videolla kahdesti pukeutuneena joukkueemme viralliseen pelipaitaan, josta on tunnistettavissa PARIS SAIN GERMAINin logo sekä sponsoriemme (NIKE ja QNB) brändit sekä sponsorimme EMIRATESin brändi, jonka slogan on muutettu muodosta ”FLY EMIRATES” (”Lennä Emiraateilla”) muotoon ”FLY PIRATES” (”Lennä merirosvoilla”)

Sen lisäksi, että olemme tästä yllättyneitä, me emme ymmärrä, miksi meidät on yhdistetty logomme ja virallisen pelipaitamme kautta moiseen julkiseen häpäisyyn.”

Ja sitten lopuksi vaaditaan videon hävittämistä interwebistä ja uhkaillaan lakikirjalla.

Mitäköhän PSG:n väki on ajatellut ihmisten tekevän niillä paidoilla, joita ostavat – kovaan hintaan – joukkueen fanikaupasta ja jälleenmyyjiltä? Kenties pistävän paidat kaappiin ja kulkevan nakerona kaupungilla, jotta eivät vahingossa saata sponsoreita ikävään välikäteen? Omituista ajattelua moinen. Jos ovat kuluttajien rahat kelvanneet, niin varmaan kannattaisi hyväksyä se, että niitä paitoja näkyy siellä missä ne kuluttajatkin ovat. Vaikka sitten musiikkivideoilla. Ja jos ei halua altistaa sponsoreita moiselle, niin voi vaikkas jättää ne sponsorin leimat pois paidoista (oikeastihan sponsorit maksavat pääsystä näihin faneille myytäviin paitoihin, joten niitä ei tietenkään jätetä pois).

Eikä tuosta logon korjailussakaan hirveästi ole nokkaan koputtamista. Kyllä kukin saa korjailla omaa paitaansa ihan parhaaksi katsomallaan tavalla. Niihin saa halutessaan esimerkiksi ommella eri värisiä paikkoja tai vaikka piirtää kirkkoveneen. Myyjä voi vaikuttaa myytävään tuotteeseen – ei ostettuun. (Tämä viimeinen ei tunnetusti koske digitaalista musiikin, kirjojen ja pelien ”myyntiä”, mutta siitä lisää joskus toiste.)

Katsokaa ja kauhistukaa. Borders on perin ajankohtainen muutenkin kuin PSG:n uhkailujen kautta.

Suomessa näitä cease and desisteja ei hirveästi ole tavattu lähetellä, mutta täysin vieraasta ilmiöstä ei ole kyse. Usein kirjeissä esitetään uhkauksia, joilla ei ole mitään juridista pohjaa. Tällöin tarkoituksena on pelotella vastaanottaja perääntymään rosiksen pelossa, vaikka mitään muuta syytä perääntymiselle ei olisi.

Toisinaan kirjeen vastaanottaja saattaa myös tietää, että mitään juridista perustetta syytöksille ei ole, mutta vetääntyy silti, koska pitkä oikeuskäsittely olisi turhan raskas prosessi (vaikka siis olisikin itse oikeassa).

Esimeksiksi Voima on saanut tunnustuksena vastamainoksen onnistumisesta uhkailukirjeen Volvolta. Meillä oli onneksi sen verran tuntemusta toimialastamme, että tajusimme kirjeen välittömästi totaaliseksi huuhaaksi ja että yksikään kirjeessä lueteltu laki tai säädös (joita väitetysti siis rikoimme) ei liittynyt journalistiseen toimintaan mitenkään. Julkaisimme saamamme kirjeen välittömästä netissä ja tieto uhkailusta päätyikin ripeästi uutisiin.

Mites meni Volvo noin niinku omasta mielestä?

Hanna Nikkanen kirjoitti tuolloin tuoreeltaan uhkailukirjeistä ja Streisand-ilmiöstä:

Niin parodiat kuin tribuutitkin siivotaan verkosta isolla luudalla. Mitä enemmän yhtiöllä on varaa törsätä asianajajien palkkioihin, sitä totaalisemmin se voi hallita julkisuuttaan uhkauksin. Cease & desist -kirjeiden käyttöä sananvapauden rajoittamiseen dokumentoi muun muassa yhdysvaltaisten yliopistojen ja aktivistien yhteinen Chilling Effects -projekti.

Mutta on tässä iloinenkin puolensa. Varsin usein nämä muskeleitaan pullistelevat yhtiöt nimittäin valitsevat kohteensa aivan väärin. Se, mikä näyttää juristin silmissä mainiolta julkisuudenhallintakikalta, onkin kriisiviestinnän emämoka. Yritys vaientaa epämiellyttävä viesti johtaa vain viestin voimistumiseen. Amerikassa kutsuvat tätä Streisand-ilmiöksi.

Vuonna 2005 Helsingin Töölössä sijaitseva ravintola Lehtovaara pillastui blogikirjoituksesta, jossa huomautettiin, ettei ravintola ollut vastannut sille aikaisemmin tehtyyn reklamaatioon. Ravintolan juristit vastasivat uhkauskirjeellä, jossa vaadittiin tekstin poistamista blogista sekä 80 000 euron korvausta ravintolalle aiheutetusta vahingosta.

Bloggaaja oli Herkko Hietanen, silloin oikeustieteen kandidaatti ja internetin sananvapautta ajavan Electronic Frontier Finland ry:n perustajajäsen. Ehkä huono kohde tällaiselle pelottelulle. Hietanen vei asian julkisuuteen, juttu levisi ulkomaille asti eikä ravintolan maine ole oikein vieläkään toipunut tästä seuranneesta mylläkästä.

Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.
Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.

Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin hyvin. Yksi esimerkki tuosta perääntymisestä uhkailujen edessä tuli vastaan haastateltuani kahdesti yhdysvaltalaista taiteilijaa, Peter Gronquistia. Gronquistin teoksissa yhdistyivät aseet, kultamaali ja blingbling-brändit.

Tehdessäni vuonna 2008 ensimmäistä haastattelua, Gronquist kertoi avoimesti, että Louis Vuitton oli lähestynyt häntä uhkailevan tyyliin ja että hän parhaillaan punnitsi vaihtoehtojaan. Kun olin taiteilijaan yhteydessä joitain vuosia myöhemmin kirjoittasessani Häiriköt-kirjaa, hän totesi, että hän ei käytä LV-logoa enää osana teoksiaan ja että hän ei voi kommentoida aihetta. Rivien välistä tuli selväksi, että LV:n uhkailu oli purrut ja taiteilija oli joutunut taipumaan.

Vaikka Gronquist oli täysin oikeuksiensa rajoissa käyttäessään logoa osana taideteoksiaan, ei hänellä ollut varaa mittavaan oikeuskäsittelyyn. Mitä hyötyä on olla oikeassa, jos vastapuoli voi sitoa nuoren taiteilija kaikki resurssit vuosiksi pitkitettyyn oikeussalidraamaan? Ja mitä hyötyä on voittaa tapaus vuosien jälkeen, jos on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin oikeudenkäyntikulujen takia?

Tämä ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä siis ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.
Tämä Peter Gronquistin ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.

Tästä #PSGvsMIA-tapauksesta palautuu mieleen myös taannoinen haastattelu, jonka annoin Ylelle. Piti puhua mainoksista, mainosten sisällöistä ja mainostulvasta.

No, mentiin kuvaamaan matskua Kampin kauppakeskukseen, koska se edustaan nykyaikaista, julkisen tilan syrjäyttänyttä niin sanottua puolijulkista tilaa ja siellä niitä mainoksia piisaa. Sitten tulikin Ylen lakiasiainosastolta ohje, että kuvassa ei saa vilahtaa yhtään logoa tai mainosta (koska tekijänoikeushommelit tai jotain). Olisi vissiin pitänyt erikseen pyytää luvat mainostajilta, jotta olisimme saaneet edes taustalla näyttää niiden mainoksia. Riippumatta siitä, onko materiaali kuvattu julkisessa tilassa, puolijulkisessa tilassa tai vaikka minun omassa olohuoneessani.

Eli mainokset onnistuivat kaventamaan entisestään meidän elintilaa pelkästään olemalla olemassa. Sen minä vielä ymmärrän, että mainostajat saavat rahaa vastaan näkyvyyttä julkisessa tilassa, mutta en minä päästäisi niitä sentään määrittelemään (edes epäsuorasti) julkisen tilan käyttöä – saati sitten mitä suurimmissa määrin yksityisen tilan käyttöä.

Lopullisessa ohjelmassa minä sitten juttelin kameralle mainoksista ilman, että yhtään mainosta sai vilahtaakaan missään. Hulluuttahan sekin oli.

Kaikki katupartiot saman lipun alle!

Omankädenoikeutta jakavat katupartiot ovat nostaneet päitään pitkin Suomea. Porukoiden yhteismitallisuudenpuute on tuottanut hieman ongelmia – tähän saakka.

Odinin sotilaat, Suomen vastarintaliike ja muut kynnelle kykenevät ovat ottaneet asiakseen partioida Suomen kaduilla. Turvallisuuden nimissä. Porukka on moninaista eikä niistä kaikista oikein ota selvää. Kansa on hämillään ja välillä tuntuvat partiolaiset itsekin hämmentyneiltä.

Tämä yhteismitallisuuden puute aiheuttaakin päänvaivaa. Mistäs minä voin oikein tietää koska partio edustaa kansallissosialistista aatetta, koska palvotaan muinaisgermaanista jumalaa ja koska ollaan ihan vaan islamisaatiota vastaan. Koska me Häiriköt-päämajassa haluamme auttaa identiteettinsä kanssa arpovia partiolaisia ja hämmentyneitä kansalaisia, suunnittelimme yhteisen hihamerkin kaikkien Suomen katuja partioivien jengien vapaasti käytettäväksi. 

On tärkeää, että kansalainen kykenee pikaisella silmäyksellä erottamaan partiolaisen esimerkiksi bläkkis-veijarista tai jostain muusta mörököllistä.

Otimme hihamerkin innoitukseksi ja pohjaksi Harro Koskisen legendaarisen Sikapoliisivaakunan. Koska nämä katupartiot eivät poliisilaitosta edusta, piti siihen tehdä hienoisia korjauksia.

Miehistön hihamerkissä lukee "Partiolainen". Päällystön tunnistaa hihamerkin tekstistä "Obersturmbannführer". Kirjoituksen yläpuolella hihamerkki yhdistettynä ohjesäännön mukaiseen hihanauhaan.
Miehistön hihamerkissä lukee ”Partiolainen”. Päällystön tunnistaa hihamerkin tekstistä ”Obersturmbannführer”. Kirjoituksen yläpuolella hihamerkki yhdistettynä ohjesäännön mukaiseen hihanauhaan.

Tämä yhteismitallisuus poistaisi senkin ongelman, että kaikki partiolaiset eivät osaa suhtautua varustuksensa symboliikkaan sen vaatimalla vakavuudella. Esimerkiksi kirjoitettuani muutaman huomion Soldiers of Odinin Joensuuhun levittäytymisestä, pääsin keskustelemaan ryhmän viestinnän ja ulkoisen habituksen merkityssisällöstä. Standardoitu univormu on aina varma valinta ja silloin kaikki tietävät, missä mennään.

Soldiers of Odinin edustajien kanssa käydyssä keskustelussa he toivat ilmi ihmetyksensä siitä, että heihin suhtaudutaan hieman varautuneesti. Kun leikittelee väkevällä symboliikalla olisi hyvä tiedostaa mitä on tekemässä. Ja hyväksyä, että asiat tulkitaan sellaisina kuin minä ne näyttäytyvät.

Facebookissa julkaistussa rekrytointi-ilmoituksessaan nämä sotilaat kertoivat olevansa ”isänmaallisen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö” ja omilla nettisivuillaan ryhmä kertoo että islaminuskoiset maahantunkeutujat aiheuttavat turvattomuutta. Väkivaltaisesta kirjoittelusta ei ole ollut puutetta. Monien joensuulaisten mielestä katuja partioiva Soldiers of Odin aiheuttaa verrattoman paljon turvattomuutta  ihan itsessään.

Rekrytointipuheen ehkä hienoin kohta oli se, kun ehdokkaille teroitettiin käytöstapojen tärkeyttä: ”Ketään ei huvikseen hakata jos siltä tuntuu. Kun ollaan tunnukset päällä niin hyvät käytöstavat suomalaisia kohtaan.” Ja sitten esitettään ymmärtämätöntä, kun tätä pitää verhottuna uhkauksena. 

Se, että täytyy erikseen kieltää pätkimästä ketään pataan ”huvikseen” pitää sisällään melko selvän viestin siitä, että ”ei-huvikseen” sopii pätkiä. Tai vähintään huomion siitä, että se joukko mistä sotilaita värvätään pitää sisällään henkilöitä, jotka kokevat huvittelun nimissä tehdyt pahoinpitelyt hyväksi ideaksi. Ryhmän puhemies, kansallissosialistiksi ilmoittautunut Mika Ranta, poseeraan profiilikuvassaan natsiupseerin lakki päässään Suomi-konepistooli kourassa.

Ehkäpä ei ole syytä ihmetellä porukan herättämään huolta. Viesti vaan meni läpi ihan sellaisena kuin minä se lähetettiinkin.

Vähän samalta suunnalta mistä nämä partion marssivat, kaikuu tasaisin väliajoin myös raiskaustoivotuksia kaikille suvakkiämmille ja muille sen sellaisille – myös meille miehille. Eli viestinnän ristiriitaisuuksien poistamisessa olisi vielä hieman tekemistä. Mikäli vastustetaan raiskauksia, niin se kannattaa tehdä ihan kategorisesti eikä välillä tuomita niitä ja välillä taas fantasioida niillä.

Minkä takia sitten koimme luontevaksi suunnitella tämän hihamerkin hieman poliisimerkin kaltaiseksi? Innoittajana toimi jo eläköityneen poliisiylijohtaja Mikko Paateron kesällä 2014 antamat lausunnot, joissa hän kaipaili naapurivahteja sheriffien avuksi. Olikin hyvä, että Seuran blogisti, Jussi Korhonen muistutti tästä poliisijohdon linjauksesta. Näin autettuna palautui mieleen, että olin itsekin paikalla sisäministeriön tilaisuudessa, jossa Paatero tätä summasi.

Vapaaehtoiset kansalaiset voisivat toimia poliisien silminä ja korvina ja olla tarvittaessa poliisin apuna. He voisivat käyskennellä kaduilla pukeutuneina liiveihin, joista heidät tunnistettaisiin.

Koin ajatuksen jo vuonna 2014 typeräksi, eikä aika ole kohdellut Paateron aivoituksia suopeasti. Harmillisesti tämä ajatuksen typeryys ei ole selkiytynyt poliiseille itselleen ja nykyinen poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen linjasi katupartioinnin hyväksyttäväksi toiminnaksi, kunhan ei rikota lakia. Näyttää Kolehmainen myös tykkäävän, että nämä katuja partioivat soturit voivat myös keskustella nuorison kanssa ja opastaa oikeisiin toimintamalleihin.  Suomen kuvalehden haastattelussa sisäministeri Orpo piti poliisin linjausta huonona.

Mikäli työskentelisin huumepoliisin riveissä olisin jo suorittanut ratsian poliisiylijohtaja kotiin. Syytä epäillä -kynnys kyllä luulisi ylittyvän näillä puheilla. Vaikka Kolehmainen ei ylistäkään esimerkiksi rasistisin motiivein liikkeellä olevia joukkioita, tällä olevaisuuden tasolla värähtelevä poliisijohto tuskin juuri nyt kannustaisi tämmöiseen katupartiointiin.

Onneksi Supo sentään toteaa ykskantaan, että yleisestä turvallisuudesta huolehtiminen kuuluu viranomaisille. Ja onneksi Joensuun kaupunki linjaa moisen touhun yksiselitteisesti ei-toivotuksi.


Miksi me täällä Häiriköt-päämajassa sitten suhtaudumme skeptisesti näihin partioihin? No siksi, että omankädenoikeutta lupaavat, väkivaltaan turvautuvat – tai sen uhalla flirttailevat – katupartiot ovat aika ja joka kerta huono idea. On sitten kyse Lapuan liikkeestä, lynkkausjoukoista, kansallistunteen huumaamista isänmaan puolustajista tai vaikkapa Putin-jugendista. Ei juuri kiinnosta mitä lippua jengin keulilla heilutetaan, puihin ovat hommat aina menneet jos partioita kaduilla tamppaa.

Saku Timosen kirjoitettua näistä katupartioista, muuan katupartioaktiivi katsoa asiakseen uhkailla Timosta väkivallalla (Timonen julkaisi kuvakaappauksen uhkauksesta Facebook-profiilissaan). Tämä ei varsinaisesti vahvistanut uskoa partioiden pasifistisia tavoitteita kohtaan, harmillisesti poliisi ei kuitenkaan ole ollut erityisen kiinnostunut näistä interwebissä esitetyistä uhkailuista. Ehkä nettipoliisi-Fobban pitäisi palata opintovapaaltaan tai sitten pitäisi etsiä joku toinen poliisi, joka osaa avata ATK:n.

Jos tämä nykyinen kehitys ei johda ongelmiin ja väkivaltaan syön hattuni.

Aseet taiteeksi ja taide aseeksi

Taidehalli nostaa asekaupalla rikastuneen Poju Zabludowiczin jalustalle ja Otso Kantokorpi ampuu hänet sieltä alas – kuitenkin vain kuvainnollisesti.

Helsingin Taidehalliin on tulossa keväällä Zabludowicz Collection -kokoelmanäyttely. Salaperäisyyden kaapuun kietoutunut Chaim ”Poju” Zabludowicz tunnetaan Madonnan kanssa bondaavana Suomen rikkaimpana miehenä, jonka varallisuus pohjautuu faijansa asekauppabisneksiin ja niiden jatkamiseen. Hän on myös merkittävä taidekeräilijä, joka on tullut kokoelmansa ohella tunnetuksi muun muassa Lontoossa pitämästään yksityismuseosta.

Nyt hän siis vihdoin esittäytyy Suomen kansalle taidekokoelmansa kautta.

Taidehallin näyttelystä lähettämä tiedote onnistui alleviivaamaan parhaillaan Helsingin Make Your Mark Galleryssä esillä olevan, Otso Kantokorven Kriitikko kadulla -näyttelyn ajankohtaisuutta. Useat taidekriitikkona tunnetun Kantokorven teoksista kommentoivat taidemaailman valtasuhteita ja Zabludowicz on päässyt näyttelyssä kunniapaikalle.

Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista
Otso Kantokorven tulkinta Chaim ”Poju” Zabludowiczista

Veritimantti on vakiintunut termi, jolla viitataan jalokiviin, jotka ovat peräisin sota-alueista ja joiden etsiminen on rahoittanut konflikteja. Esimerkiksi Sierra Leonen ja Kongon veriset sisällissodat ovat aikanaan venyneet juurikin veritimanttien luomien tulovirtojen turvin. 2000-luvun alussa tuota kuoleman kauppaa alettiin ruotimaan ns. Kimberlyn prosessin avulla veritimanttikaupan volyymia on onnistuttu pudottamaan.

Olisikohan joskus paikallaan pohtia taidekaupan eettisiä ulottuvuuksia. Onko väliä, mistä taidekeräilijöiden (jotka ruokkivat koko alaa) rahat ovat peräisin? Moinen tuskin onnistuu nykyisen kaltaisessa talousmallissa, jossa kapitalismi jyllää melko esteettä eikä moraalin perään hirveästi kysellä. Aina välillä kuitenkin tulee erityisen ongelmallisia tapauksia eteen.

Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessakin vaikuttavan Zabludowiczin kipparoima yhtiö Tamares on mukana monenlaisessa aseteollisuuteen liittyvässä. Perinteinen pyssyjen kupustelu on jäänyt taka-alalle ja infrastruktuuriin rakentaminen, raaka-aineiden hankkiminen, komponenttien valmistaminen sekä kybertiedusteluun liittyvät hankkeet ovat kaikki toimia, jotka eivät välttämättä näyttäydy suoriltaan asekauppana, mutta ovat sitä mitä suurimmissa määrin. Sodan käyntiin tarvitaan nykyään muutakin kuin rynkkyjä ja kasapanoksia – ne ovat halpoja bulkkituotteita, joiden valmistus ei taida olla kovin kummoista bisnestä.

Tuntuuko jotenkin hassulta, että tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?

Mitä sitten tämän HNWI-eliitin (High-net-Wort individual) taiteen keräilyyn tulee, niin yleisellä tasolla voisi lienee aika turvallisin mielin todeta, että sillä ei ole välttämättä pelkästään positiivisia vaikutuksia taidemaailmalle.

Taidemarkkinoihin liittyy merkittävä rahanpesu- ja veronkiertoulottuvuus, mutta Zabludowiczin rahavirroista minulla ei ole mitään havaintoa. Syyskuussa Lontoossa järjestetyssä Art Business Conferencessa Deloitte Luxembourgin rahanpesuun perehtynyt Michael Martin totesi, että ”taide on yksi hyödyke, joka on valjastettavissa rahanpesuun”. Taidehankintoihin on näppärä piilottaa varallisuutta, joka ei muuten kestä päivänvaloa.

On ihan oman keskustelunsa paikka pohtia, että haluammeko taiteen ja kulttuurin turvaavan tähän rahakoneeseen, jonka pyöriminen on irtautunut todellisuudesta jo aikaa sitten. Toisaalta, voisi myös ihan aiheellisesti kysyä, että haluammeko tuon koneen pyörittävän yhtään mitään. Hieman makaaberisti taide voi juurikin olla oikea työkalu tuon kysymyksen esittämiseksi – Fela Kutin sanoin: ”Musiikki on aseeni” tai kuten  Majakovski (tai Brecht tai Trotski) totesi: ”taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan”.

Nämä hämärät ja täysin lailliset pääomat omalta osaltaan myös pumppaavat taideteosten hintoja täysin absurdille tasolle jossa ne ovat perinteisten taideinstituutioiden tavoittamattomissa – meistä yksittäisistä taiteen ystävistä puhumattakaan. No, onneksi meillä on näitä ultrarikkaita keräilijöitä, jotka voivat sitten lainata kokoelmansa meidän tavallisten kuolevaisten ihasteltaviksi.

Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat
Otso Kantokorpi: Taideruhtinaat

Suomalaisen taidemaailman ja rahan paritanssia Otso Kantokorpi kommentoi näyttelyssään erityisesti teossarjalla Taideruhtinaat. Teossarja sai alkunsa vuonna 2009 kun Kantokorpi tuolloin vielä salaa ja nimettömästi teki kaksi tarraa, joissa poseerasivat Helsingin kaupungin taidemuseon tuolloinen johtaja (Guggenhein-sekoilusta tunnetuksi tullut) Janne Gallen-Kallela-Siren ja tuolloinen Nykytaiteenmuseo Kiasman johtaja Berndt Arrell.

Molemmat museonjohtajat muistetaan museoidensa johtamisen ohella muun muassa siitä, että he haukkuivat julkisesti suomalaista taidekenttää vasemmistolaisten temmellyskentäksi ja taantumukselliseksi. Syytökset olivat sikäli kiinnostavia, että ko. herrat istuivat maan vaikutusvaltaisimpiin taideinstituutioihin lukeutuvien museoiden valtaistuimilla.

Näitä kahta tarraa katutaiteilija Kantokorpi liimaili salaa Tennispalatsin ja Kiasman lähistön lampputolppiin ja sen sellaisiin.

Guggenheim-Siren- ja Arrell-tarrojen lisäksi Kantokorpi teki tarrat myös Zabludowiczista sekä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusesta, jonka rooli Guggenheim Helsinki -väännössä ei ole ollut merkityksetön. Näitä tarroja Kantokorpi ei kuitenkaan saanut koskaan aikaiseksi liimailla. Nyt sarjan kaikki neljä kuvaa löytyvät vedostettuina Suvilahdesta, gallerian seinältä.

Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.
Tämä tässä on Kiasman edustalla toteutettu taidepoliittinen ja taiteenmuotoinen interventio julkiseen tilaan.

Taideruhtinaiden ohella Kriitikko kadulla -näyttelyssä löytyy myös muun muassa paikalliseen taidekeskusteluun liittyvä ja sitä kommentoiva valokuvasarja. My Tag, a Work in Progress oli Kantokorven ensiaskel matkalla luvattoman katutaiteen maailmaan. Hän kirjoitti tuosta teossarjastaan Voima-lehteen vuonna 2006.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Make Your Markissa on esillä valokuvavedoksia noista muutaman millimetrin korkuisista ”mikrotägeistä”, eikä taiteilija ole vieläkään joutunut vastuuseen tästä vandalismista.

On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.
On olemassa teorioita, joiden mukaan katutaide lisää turvattomuuden tunnetta. Nämä teokset eivät kuitenkaan saaneet Punavuorta roihuamaan.

Kantokorpi itse kielsi (mainiossa) blogissaan sekä näyttelynsä avajaisissa vimmatusti olevansa taiteilija. Hän kutsuu taidenäyttelyään ”taiteenkaltaiseksi interventioksi”. No, mikä on taidetta, jos tämä ei kerran sitä ole?

Itse olen aika pitkälti lähtenyt siitä, että tekijän intentio – siis tarkoitusperät – määrittävät teoksen luonteen. Kulttuurihäirinnän piirissä taideteokset voivat usein näyttää mainoksilta ja toisaalta nykyään mainokset voivat hyvinkin näyttää taideteoksilta. Mainos on kuitenkin mainos ja taideteos on taideteos. Törmään jatkuvasti myös arvostamieni taiteilijoiden tekemiin tilaustöihin, joissa mainostetaan teoksen tilaajaa. Välillä he myös tekevät ihan suoria mainoksia. Eipä niitä taideteoksiksi oikein osaa laskea, koska ovat mainoksia.

Kantokorven näyttelyssä huomaa pohtivansa, että mikäli tekijä ei itsekään koe tekevänsä taidetta, niin voiko teosta kuitenkin taiteeksi väittää? Mikäli olisin käynyt Kriitikko kadulla -näyttelyssä ilman tietoa Kantokorven oman taiteilijuudensa kiistämisestä, en olisi hetkeäkään arkaillut kutsua teoksia taiteeksi – jopa pirun hyväksi sellaiseksi. Jos olivat hänen Arrellia ja Gallen-Kallela-Sireniä kommentoivat tarrat ajankohtaisia liimaushetkellään, niin näyttelyssä julkistettu Zabludowicz-teos on kerrassaan häkellyttävän ajankohtainen juuri nyt. Romantillisuuteen taipuva taiteenystävä saattaisi jopa väittää, että taiteilija Kantokorpi on surffannut zeitgeistin aallonharjalla: Hän on onnistunut ottamaan vastaan hiljaisia signaaleja yhteiskunnastamme ja muokannut ne taiteeksi ennen kuin me tavalliset taapertajat olemme edes havahtuneet aiheeseen.

Voihan tässä tietysti olla myös kyse ihan pelkästä säkästä, mutta se kuulostaisi tylsemmältä selitykseltä.

Ja oikeastaan taiteen kanssa on se hieno homma, että tekijän valta määritellä teoksiaan loppuu siihen hetkeen kun hän asettaa ne yleisön nähtäville. Hah! Minä paskat nakkaan kriitikko Kantokorven kielloista ja julistan näyttelyn teokset taiteeksi. Omasta identiteetistään taiteilevana kriitikkona tai jonain sen sellaisena Kantokorpi saa sitten päättää ihan itse.

Otso Kantokorpi sekä Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen: Kriitikko Kadulla

Make Your Mark Galleryssä 31.12. asti. Kaasutehtaankatu 1, Helsinki