Fanny Malinen

Fifin Lontoon-kirjeenvaihtaja Fanny Malinen on oppinut sietämään suurkaupunkielämää asumalla veneessä. Hän yrittää muuttaa maailmaa aktivismin, kirjoittamisen ja vihannesten kasvattamisen voimin. Kun polkupyörä toimii, kaikki on hyvin.

Onko köyhällä oikeus asua Lontoossa?

Teksti Fanny Malinen

”Nämä kodit tarvitsevat ihmisiä, nämä ihmiset tarvitsevat koteja”, julistavat nuoret äidit protestivaltauksellaan.

Kaksikerroksisen tiilitalon keittiöstä näkyy Lontoon olympiastadion. Se on niin lähellä, että tuntuu peittävän alleen kaiken muun – samoin kuin pihan puolella kohoava Westfields-ostoskeskusjättiläinen, joka rakennettiin Stratfordiin kisaturisteja varten.

Nämä asuintalot kertovat kuitenkin toissavuotisten olympiakisojen toisenlaisesta perinnöstä. Ne seisovat tyhjinä, koska kaupunki on jo vuosia yrittänyt myydä maan tuottavampaan käyttöön. Samaan aikaan kyseisessä kaupunginosassa, Newhamissa, 24 000 ruokakuntaa jonottaa asuntoa. Heikoimmat mahdollisuuden kattoon pään päälle on – ironista kyllä – yhteiskunnan heikompiosaisilla, sillä Newham priorisoi asuntojonossa nykyisin niitä, joilla on työpaikka.

Toissaviikonloppuna joukko nuoria yksinhuoltajaäitejä valtasi neljä tyhjää asuntoa protestina kaupungin asuntopolitiikkaa vastaan. Focus E15-äiteinä tunnetut naiset ovat kokeneet sen järjettömyyden henkilökohtaisesti.

Vuosi sitten he asuivat Focus E15-nimisessä hostellissa, joka tarjosi tukipalveluita kodittomille nuorille äideille. Vaikka hostellin piti olla tilapäinen asuttamisratkaisu, olivat jotkut viettäneet ahtaissa ja homeisissa tiloissa vuosia. Se oli silti jotakin, mitä saattoi kutsua kodiksi, kunnes tuettu asuminen joutui leikkauslistalle. Kaikki 29 naista saivat kuulla, että heidän täytyisi muuttaa muualle – ja koska Itä-Lontoosta ei löytynyt sopivan hintaisia vuokra-asuntoja, tarjottiin ratkaisuksi muuttoa jopa saatojen kilometrien päähän: Birminghamiin, Hastingsiin ja Manchesteriin.

Focus E15-äidit eivät suostuneet. Kaikki olivat alle 25-vuotiaita ja joko raskaana tai pienten lasten äitejä. He eivät muuttaisi satojen kilometrien päähän perheistään ja ystävistään, alueille joiden alhaiset vuokrat heijastelivat olemattomia palveluita, työmahdollisuuksia tai muutakaan tulevaisuutta. He olivat kasvaneet Itä-Lontoossa, joidenkin suvut olivat asuneet Newhamissa yli sata vuotta.

Nuoret äidit eivät onneksi olleet yksin tilanteessaan, ja aloittivat joukolla kampanjan oikeuksiensa puolesta. He kirjoittivat vetoomuksia ja ovat viimeisen vuoden ajan pitäneet pöytää Stratfordin ostoskadulla joka lauantai puhuen ohikulkijoille. Mutta vasta kun naiset marssivat sisään Newhamin kaupunginosanhallituksen toimistoon, löytyi heille kuin ihmeen kaupalla asunnot Lontoosta. Kaupunki taisi toivoa vaientaneensa Focus E15-kampanjan; julkisuudessa kun ei näyttänyt kovin hyvältä, kun kodittomat, minimituloilla elävät nuoret äidit syyttivät kotikaupunkiaan köyhien pakkosiirroista.

Vaientaminen ei kuitenkaan onnistunut. Naiset vaativat edelleen oikeutta muille asunnottomille ja niille, jotka kärvistelevät ylihintaisilla yksityisillä vuokramarkkinoilla. Kun kävin vallatuilla asuintaloilla lauantaina, olivat tarkat vaatimukset vielä työn alla, mutta ainakin Focus E15 halusi lisää kaupungin vuokra-asuntoja ja stopin kaikille häädöille kyseiseltä alueelta. Myös Newhamin korkeakorkoiset lainadiilit, jotka aiheuttavat säästöpaineita, haluttiin tarkempaan syyniin.

Protestivaltaus on kuitenkin jo onnistunut: mediahuomio on ollut uskomatonta. Viikonloppunakin kampanjan aktiivisimmat jäsenet, kaksi 20-vuotiasta 1- ja 2-vuotiaiden lasten äitiä, olivat heränneet seitsemältä antamaan haastatteluja.

Lontoon asuntokriisi on tosiasia. Sen kasvot vain usein jäävät piiloon, kun kadulla nukkuvat kietoutuvat makuupusseihinsa kauppojen ovisyvennyksissä. Kukaan ei tiedä, kuinka moni nukkuu tuttujen sohvalla tai jakaa huoneita puolittaakseen vuokransa (olen itsekin tehnyt niin – meitä asui seitsemän makuuhuoneen talossa pahimmillaan yksitoista). Moni myös lähtee Lontoosta, koska ei saa raavittua kasaan ylimääräistä satasta kuussa, kun vuokranantaja päättää sopimuksen uusimisen yhteydessä korottaa vuokraa. Eikä vuokranantajilla ole mitään syytä olla tekemättä niin: jos yksi vuokralainen lähtee, uusi löytyy kyllä, koska asunnoista on niin kova pula. Siksi vuokralaisia on myös helppo valikoida tulotason, ihonvärin tai sosiaalisen statuksen mukaan. Sen Focus E15-äiditkin huomasivat: jos on syrjäytymisvaarassa ja elää tuilla, ei yksityisille vuokramarkkinoille ole mitään asiaa vaikka viettäisi viikkoja soitellen asunnonvälittäjille. Jos asunnon vihdoin saa, ei tule mieleenkään valittaa rotista tai homeesta, ettei olisi hankala vuokralainen.

Kriisin toinen puoli ovat tyhjillään seisovat upeat vanhat rakennukset, joissa rikkaat ympäri maailmaa lepuuttavat ylimääräisiä varojaan, Britanniassa kun ulkomainen omistaja ei maksa asunnon myyntivoitosta veroa. Lontoon länsi- ja pohjoisosissa on katuja, joiden varsilla ei käytännössä asu ketään. Näiden ”kummituskartanoiden” arvo nousee humisten, vaikka ne olisivat täysin asuinkelvottomia.

Ikkunat ovat pimeinä myös uusissa kiiltävissä kerrostaloissa, joita on noussut Stratfordiin olympiastadionin kupeeseen. Paikalliset vakuuttavat, ettei niissä juuri kukaan asu: hinnat ovat itälontoolaisen työväenluokan ulottumattomissa. Mitä enemmän niihin muuttaa ihmisiä, joilla on varaa maksaa, sen varmemmin gentrifikaatio työntää perinteiset asukkaat Lontoon rajojen ulkopuolelle.

Hipsterien, bisnesväen ja miljonäärien Lontooseen ei haluta tilaa sosiaalituilla eläville yksinhuoltajille. Siksi on hienoa, etteivät Focus E15-äidit yksinkertaisesti lähteneet vähin äänin, vaan antoivat tuhansien muidenkin kärsimyksille kasvot.

Graffiti HAM
Route Couture

Skotlanti, go for it!

Teksti Fanny Malinen

Torstain äänestyksessä on paljon pelissä. Siinä on oikeastaan jo käynyt hyvin.

En ole ikinä perustanut nationalismista. Olen ennemmin sen puolella, että rajoja poistetaan kuin että niitä lisätään kansallisaatteen nimissä.

Olen kuitenkin huomannut seuraavani Skotlannin itsenäisyysäänestyksen lähestymistä aivan täpinöissäni. Pitkin kevättä kyllä-puoli kiri kiinni ei-kampanjan johtoa. Syyskuun alussa se vihdoin tapahtui: olin juuri palannut Lontooseen, kun bussiasemalla tajusin lööppien julistavan shokkigalluptulosta, jonka mukaan 51 prosenttia äänestäisi kyllä ja 49 prosenttia ei.

Skotlanti siis itsenäistyisi.

Luvut ovat sittemmin kääntyneet, ja ei-puoli johtaa taas muutamalla prosenttiyksiköllä. Moni ei ole vielä päättänyt kantaansa tai ei halua kertoa sitä. Kun kävin kesällä Skotlannissa, oli selvää, että kaikki eivät halunneet puhua itsenäisyydestä etenkään eri mieltä olevien läheistensä läsnäollessa. Kysymys kun on paitsi politiikasta, myös identiteetistä.

Ainut, mistä gallupien perusteella saa selvää on, että torstaina voi tapahtua ihan mitä hyvänsä. Vaaliuurnille odotetaan niin montaa yleensä nukkuvaa äänestäjää, ettei heidän käytöstään voi ennakoida.

Ehkä heräämme perjantaina siihen, että Iso-Britanniaa sellaisena, kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Ja sehän tässä niin mahtavaa onkin.

Ydinasetukikohdalle ei ole vaihtoehtoista sijaintia. Ainakin, jos poliitikkoja ja armeijan johtoa on uskominen, on vaakalaudalla koko erityissuhde Yhdysvaltoihin ja suurvalta-aseman rippeet.

Tarvitseeko itsenäistymistä nyt enempää perustella.

Viime viikolla Britannian hallitus perui pääministerin kyselytunnin ja kolmen suurimman puolueen johtajat matkustivat yhdessä Skotlantiin kampanjoimaan ei-äänien puolesta. Oppositiossa olevalle työväenpuolueellekaan kyllä-kampanjan voitto ei ole houkutteleva skenaario, sillä puolue menettäisi Skotlannin mukana paljon kannatustaan – skottien äänet kun perinteisesti ovat kallistuneet enemmän vasemmalle.

Poliitikkojen argumenteissa on kyse pitkälti taloudesta: pystyisikö Skotlanti elättämään itsensä ja olemaan itsenäinen valtio? Kysymys on oikeastaan ihan absurdi, sillä eihän juuri mikään länsimainen valtio tällä hetkellä pärjää taloudellisesti. Miksi Skotlannilla menisi sen huonommin?

Itsenäisyyskampanjan talousargumentti perustuu öljylle ja kaasulle: suurin osa Britannian fossiilisista polttoaineista tulee Pohjanmerestä, ja ne kuuluisivat Skotlannille.

Pohjoisella valtiolla olisi kuitenkin potentiaalia myös uusiutuvien energianlähteiden, etenkin vesi- ja tuulivoiman, kehittämiseen. Niiden potentiaalin realisoiminen olisi astetta helpompaa: itsenäinen valtio voisi tehdä päätöksensä riippumatta kaukana Lontoossa istuvasta konservatiivijohtoisesta hallituksesta, joka haluaa liuskekaasusta seuraavan hitin.

Kyllä-puolen kannatuksen kasvua selittänee sekin, että Skotlannin kansallispuolueen johtaja Alex Salmond onnistui tv-väittelyssä kääntämään keskustelun pois Englannin pelottelusta, ettei Skotlanti saisi käyttöönsä puntaa eikä sen talous voisi olla kestävällä pohjalla. Julkisuuteen nousi myös ryhmiä, kuten Women for Independence ja Radical Independence Campaign, jotka näyttivät, että kyllä-kampanjalla on useammat kasvot kuin Salmondin. Yhtäkkiä itsenäisyyden yhteydessä alettiin puhua hyvinvointivaltiosta, tasa-arvosta ja demokratiasta.

Ja siitähän itsenäisyydessä on viime kädessä kyse: että saa itse päättää asioistaan. Kävi äänestyksessä miten tahansa, Skotlanti – ja luultavasti muutkin Britannian alueet sen vanavedessä – saavat suuremman itsemääräämisoikeuden. Sen verran itsenäisyyden kasvava kannatus on pakottanut Britannian hallituksen lupaamaan.

Se on hyvä; ei pelkästään siksi, että tämänhetkisen hallituksen politiikka on kammottavaa (niin oli edellistenkin), vaan koska Lontoo on aivan eri maailma kuin loput Britanniasta. Koko maata koskevia päätöksiä tehdään lähinnä pääkaupungin eli suuryritysten ja finanssimaailman intressien mukaan.

Propsit siis skoteille siitä, että kyllä-kampanja on pitänyt nationalismin aisoissa ja sen sijaan luonut toivoa. Missä tahansa tarvitaan uskoa siihen, että vallan voi ottaa omiin käsiinsä ja maailmaa voi muuttaa. Se on tärkeämpää kuin rajojen piirtäminen kartalle.

Graffiti HAM
Route Couture

Huonosti menee

Teksti Fanny Malinen

Suomen ei silti kannata ottaa oppia angloamerikkalaisesta ”elpymisestä”.

Minulla alkaa olla tapana käydä Suomessa joka vuonna elokuussa. Luen siis Suomen uutisia lisääntyneellä intensiteetillä juuri, kun poliitikot palaavat lomilta ja talouspolitiikasta aletaan vääntää.

Huonosti kuulemma menee, ja niin menee koko euroalueella. Jotenkin siinä taustalla kuuluu olettamus, että angloamerikkalaisilla menisi paremmin ja käännös kasvuun olisi jo tapahtunut. Se on paperilla totta: Britannian talous kasvaa, viime neljänneksellä melkein prosentin.

Minusta kai ajatus, että Britannian talous olisi elpymään päin, on aivan absurdi. Mitä on talous? Tuotantoa ja kulutustako? Entäs sitten palkat ja tulonjako?

En vähättele Suomen työttömyyden valtavaa kasvua viime aikoina. Silti näen Helsingissä vieraillessani kaduilla muita kuin itäeurooppalaisia kerjäläisiä. En kuule juttuja tutuntutuista, jotka ottavat itseltään hengen, kun sairaseläke lopetetaan noin vain, eikä rahaa ruokaan ole. Pohjalle on vielä matkaa, eikä sinne asti ole pakko mennä.

Vain taloudellisia mittareita tuijottamalla unohtuu helposti, että tärkeintä ei ole kasvu vaan se, miten tuloa jaetaan.

Britannian elpyminen näyttää pähkinänkuoressa siltä, että yritykset eivät investoi ollenkaan, valtio leikkaa menojaan ja palkat eivät nouse. Uudet työpaikat ovat enimmäkseen osa-aikaisia ja kiertävät nuoret kaukaa. Kulutus kyllä nousee, kiitos alhaisten korkojen.

Köyhyys on siis räjähtänyt käsiin ja työttömiä kuolee nälkään. Mutta hei, onhan se kasvua, että ihmiset käyttävät luottokortteja ja pikavippejä entistä enemmän.

Raha- ja reaalitalous eivät ole kauheasti kohtaa rapakon toisellakaan puolella: Yhdysvalloissahan osakekurssit ovat samalla tasolla kuin vuonna 2008, kun elvytysrahaa laitetaan osakkeisiin. Samaan aikaan esimerkiksi ne, jotka menettivät kotinsa romahduksen seurauksena, maksavat kriisiä edelleen.

Britanniassa kiistellään siitä, onko Lontoon asuntojen hinnoissa kupla. Ne ovat viime aikoina nousseet 12–14 prosentin vuosivauhtia, mikä kompensoi lähes koko muun maan asuntojen arvon laskua ja lasketaan tilastoissa talouskasvuksi.

Englannin keskuspankin elokuun lopussa tekemä päätös pitää korkotaso ennätyksellisen alhaalla ei ollut enää yksimielinen. Sen on epäilty syntyneen enemmän ensi vuoden parlamenttivaaleja kuin talouden realiteetteja silmälläpitäen.

Elpyminen, joka perustuu yksityiselle velalle, on tuskin kovin kestävää elpymistä. Sekä Britanniassa että euroalueella, joka olisi varmaan paljon mieluummin saarivaltion tilanteessa kuin omassaan, pitäisi käydä paljon periaatteellisempaa keskustelua siitä, miten elvytetään: rahalla vai työpaikoilla ja jonkinlaisella perustoimeentulolla? Mistä talouskasvun halutaan tulevan vai tarvitaanko kasvua? Olisiko aika keskittyä ennemmin tulonjakoon kuin tuotantoon?

Poliitikot ja taloustoimittajat piiloutuvat helposti asiantuntijapuheen taakse ja esittävät faktoina sellaisia väittämiä, kuin että rakenneuudistukset ovat välttämättömiä. Rakenneuudistukset tarkoittavat tässä yhteydessä nimenomaan tehostamista yksityistämisen ja leikkaamisen kautta.

Viimeistään se, että Euroopassa käydään sotaa ja Venäjän talouspakotteet kuristavat vientiä, saavat unohtamaan, että myös kotimaisesta tulonjaosta voisi puhua. Nyt olisi oikea hetki uudistaa paitsi elvytystoimia, myös talousjärjestelmän rakenteita.

Ei edistä vakautta ja rauhaa, että kun seuraava talouskupla puhkeaa, valtioilla ei ole edes varaa ottaa pankeista koppia.

Graffiti HAM
Route Couture

Enemmän kuin mielenosoituksia

Teksti Fanny Malinen

Israelin sanktioimiseen tähtäävä BDS-liike on ajankohtainen Gazan tulitauosta huolimatta.

Osallistuin toissaviikonloppuna ehkä elämäni suurimpaan mielenosoitukseen: meitä oli 150 000 Lontoon kaduilla osoittamassa, ettemme hyväksy Israelin toimia Gazassa.

En yleensä fanita A:sta B:hen marssimista kauheasti. Olen seissyt Israelin suurlähetystön edessä enemmän kuin tarpeeksi, enkä oleta sen lopettavan Israelin sotatoimia ja miehitystä, vaikka meitä olisi siellä tuhat.

Mielenosoitusmarsseilta on liian helppo mennä kotiin ja ajatella tehneensä jotakin. Jos oikeasti haluaa saada aikaan muutoksia, täytyy tehdä muutakin. Kuten loistava toimittaja ja aktivisti Ewa Jasiewicz otsikoi, ”Emme voi vain twiitata kansanmurhan edessä”.

Elokuun yhdeksännen päivän mielenosoitus tuntui tavallista innostavammalta, koska tiedän, että niin moni toimii Palestiinan tilanteen puolesta muulloinkin kuin aurinkoisena lauantaipäivänä.

Israelin uusin hyökkäys sai liikkeelle myös massoja, jotka eivät yleensä mieltään osoita: sen sijaan, että olisin tuntenut mielenosoituksesta joka kolmannen naaman, tapasin perheitä ja jopa fudisfaneja, jotka kantoivat joukkueidensa lippuja, sellaisia kuin ”Hammers [West Hamin kannattajat] against apartheid”.

Olen tietenkin liian nuori muistamaan mitään Etelä-Afrikan apartheidin vastaisesta liikkeestä, mutta olen tämän kesän mittaan kuullut sen mainittavan moneen kertaan. Eikä suotta: vaikka uutisia silmittömästä tappamisesta lukiessa on vaikea tuntea juuri muuta kuin toivottomuutta ja avuttomuutta, tuntuu myös että kasvava tuki Israel-boikotille murentaa vihdoinkin sitä poliittista tukea, jota ilman Israel ei voisi toteuttaa miehityspolitiikkaansa.

Britannia – niin kuin Suomikin – vie aseita Israeliin. Siksi onkin tärkeää kiinnittää huomio siihen, ettei konflikti ole vain Israelin ja palestiinalaisten välinen, vaan osallisina ovat myös maat, joiden päättäjiä me äänestämme (jos äänestämme) ja joihin maksamme veroja.

Elokuun alussa joukko aktivisteja kiipesi Englannissa sijaitsevan asetehtaan katolle ja sulki sen päiväksi. Kuvat banderolleista ”Israel tappaa, Elbit aseistaa” levisivät sosiaalisessa mediassa nopeasti. UAV Engines Limited on Israelin suurimman aseyhtiön Elbit Systemsin tytäryhtiö ja valmistaa miehittämättömiä lennokkeja (Unmanned Aerial Vehicles eli drones).

Elokuun alussa Espanja jäädytti aseiden viennin Israeliin. Myös Britannian hallitus tarkisti aseiden vientilupia, mutta päätti viime viikolla että vain pieni osa luvista perutaan – nekin vain, jos ”merkittävät vihollisuudet alkavat uudelleen”. Päätös ei tietenkään ole voitto, mutta osoittaa että Britanniankin on pakko miettiä uudelleen lämpimiä suhteitaan Israeliin.

BDS eli Boycott, Divestment and Sanctions -kampanja onkin kasvattanut näkyvyyttään viime vuosina. Britannian viidenneksi suurin vähittäiskauppaketju The Co-operative Group lopetti vuonna 2012 yhteistyön sellaisten tavarantoimittajien kanssa, jotka hankkivat tuotteita siirtokunnista. Co-op oli lopettanut (paitsi Israelin myös Marokon) miehitetyillä alueilla tuotettujen tuotteiden myynnin. Vaatimukset, että muut kauppaketjut tekisivät saman päätöksen, ovat voimistuneet taas viime kuukausina.

Muualtakin Euroopasta on kuulunut uutisia, joiden mukaan israelilaisten tuotteiden boikotit ovat kasvussa. Briteissä Sainsbury’s-supermarketeissa on järjestetty erilaisia boikottitempauksia – luovan vastarinnan muodot kun ovat moninaiset. Niitä voi jatkaa silloinkin, kun kaduilla marssimisen tuoma tunne siitä, että on tehnyt jotakin, laantuu, tai kun neuvottelut tulitauosta saavat Palestiinan tilanteen hukkumaan muiden uutisten alle.

Vaikka tulitauko kestäisikin, se vähentää palestiinalaisten ahdinkoa vain hetkellisesti. Tarkastuspisteet ja siirtokunnat jäävät, kun maailman kamerat ovat kääntyneet pois. Siksi myös aktivismin on jatkuttava.

Graffiti HAM
Route Couture

Kissaa ja hiirtä maahanmuuttopolitiikassa

Teksti Fanny Malinen

Britanniassa jahdataan paperittomia työntekijöitä vaalien jälkimainingeissa, ja aktivistit yrittävät väliin.

Britannian sisäministeriö aloitti viime viikolla tehoiskun karkottaakseen laittomasti maassa työskenteleviä. Tarkoituksena on ratsata tuhansia yrityksiä, enimmäkseen pieniä firmoja ja rakennustyömaita, mutta joukossa on myös joitakin Lontoon keskustan isompia ravintoloita.

Operaatio Centurioniksi nimetylle ratsialle on tietenkin ongelma, että sen kohteet tiedetään etukäteen. Niin kuitenkin on: joku vuoti sisäministeriön muistion kohteista järjestölle, joka pyrkii estämään maahanmuuttoviranomaisten ratsioita ja karkotuksia. Niinpä Anti-Raids Networkin aktivistit ovat olleet liikkeellä ympäri maata varoittamassa pienyrityksiä viranomaisten mahdollisista visiiteistä ja jakamassa Tunne oikeutesi -flaijereita metroasemilla ja lähiöissä.

Sitä, onko aktivistien työ tosiaan ehkäissyt yhtäkään pidätystä, on vaikea tietää. Viranomaiset ovat nimittäin onnistuneetkin: Viikko sitten tiistaina Ilfordissa, Lontoon koillislaidalla, pidätettiin kuusi intialaista miestä, jotka odottivat kyytiä rakennustyömaalle. Sosiaalisessa mediassa on raportoitu muistakin pidätyksistä.

Poliittisessa tilanteessa, jossa maahanmuutto on yksi kuumimpia aiheita – ja UKIPin rasistien voitettua eurovaalit se todella on – on kuitenkin mahtavaa, että otsikoita hallitsevat vaihteeksi hyvikset. ”Aktivistit pyrkivät romuttamaan laittoman työvoiman ratsian”, otsikoi valtakunnallinen uutiskanava Channel 4 viikko sitten tiistaina ja haastatteli Anti-Raids Networkin aktiivia. Sisäministeriön edustaja kieltäytyi kommentoimasta todeten vain, että iskut perustuvat tiedustelutietoihin ja syytteet etnisestä profiloinnista ovat vastenmielisiä.

Silminnäkijähavainnot Ilfordista kuitenkin viittaavat siihen, että pelkkä kansallisuus riittää tarkastuksen kohteeksi joutumiselle. Samaa kielivät myös Channel 4:n esittelemien dokumenttien viittaukset kampaamoissa työskenteleviin nigerialaisiin tai ”kynsihoitoloihin, joilla on vietnamilaisia yhteyksiä”.

Sisäministeriö yrittää tietysti myös vakuuttaa tekevänsä palveluksen niille, jotka työskentelevät kammottavin työehdoin ja alhaisin palkoin. Mutta se olisi huomattavasti uskottavampaa, jos näille tarjottaisiin töitä tai viisumi – putkaan ja/tai lentokoneeseen päätyminen kun tuskin edistää kenenkään oikeuksia. Operaatio Centurion on puhtaasti maahanmuuttopolitiikan koventamista poliittisista syistä.

Ei ole sattumaa, että isku toteutettiin juuri nyt, vain pari viikkoa vaalien jälkeen. Konservatiivit, joita en kutsuisi kovin avomieliseksi puolueeksi maahanmuuton suhteen, yrittävät epätoivoisesti vaikuttaa kovilta vielä muukalaisvihamielisemmän UKIPin noustessa. Ranskassa eurovaaleista ja Front Nationalin voitosta meni vain päiviä, kun Calais’n poliisi tyhjensi leirin, josta sadat pakolaiset yrittävät Britanniaan. Eihän matkalaisilla tietenkään ole muutakaan paikkaa mihin mennä – on vain kylmempi, jos teltta on takavarikoitu.

Poliitikkojen hyökätessä heikoimpien kimppuun ympäri Eurooppaa onkin entistä tärkeämpää, että tavalliset ihmiset eivät seiso sivussa ja anna sen tapahtua. Useimmilta meistä liikenisi kaapin pohjalla lojuva viltti Calais’ssa odottavien maahanpyrkijöiden lämmikkeeksi tai tunnin verran aikaa kiertää kertomassa paperittomille ja hyväksikäytölle alttiille työntekijöille heidän oikeuksistaan.

Näyttää siltä, että sille varastossa olevalle solidaarisuudelle on 2010-luvun Euroopassa yhä enemmän käyttöä.

Graffiti HAM
Route Couture

Brandalismia!

Teksti Fanny Malinen

Taiteilijat ja aktivistit iskivät Britanniassa kaupunkikuvaan antaakseen ihmisille ajateltavaa.

Meinasin kirjoittaa vaaleista, mutta sitten totesin, ettei minulla varmaan olisi niistä mitään ihmeempää sanottavaa. Jopa Britanniassa tapahtuu kuitenkin myös innostavia asioita, joten puhutaan vaihteeksi taiteesta.

Eräänä toukokuisena viikonloppuna joukko aktivisteja puki päälleen huomioliivit ja otti työkalut mukaan – taktiikka, jolla kaupunkiympäristössä voi tehdä ihan mitä huvittaa – ja korvasi sadoittain mainoksia yhteiskunnallisilla taideteoksilla.

Osa viittasi tuttuun vastamainostyyliin suoraan tiettyihin brändeihin, niin kuin Harrods-luksustavaratalon fontilla kirjoitettu Horrids (kauhut), jonka alla teksti “trite gewgaws, trinkets & trash, the cluster bombs of consumerism” (suomeksi suunnilleen: kuluneita prenikoita, helyjä ja roskaa, kulutuksen rypälepommeja).

Tai tyylitelty naisen ja kanin kuva: “Animal testing, Is it worth it?

Toisilla oli selkeä poliittinen viesti: Lontoon poliisin “Total policing” -slogania mukaillen yksi taideteoksista oli nimeltään “Total murderers”. Siinä tyylitellyssä poliisin kypärässä oli sanoja, kuten “roistot”, “rasistit” ja “valehtelijat”. Sanomaa vahvisti se, että yksi “Total murderers” -julisteista sijoitettiin Tottenhamin poliisiaseman edustalle.

Lontoon kesän 2011 mellakat alkoivat Tottenhemista, mellakoissa poliisi ampui Mark Dugganin. Dugganin taposta, niin kuin sadoista muistakaan poliisin käsissä tapahtuneista kuolemista, ei ole tuomittu ketään.

Myös RBS-pankin edustalle on sijoitettu metsä, ja kuvan teksteissä pankin käsketään lopettaa heti. Teos puhutteli selkeästi valikoituja ohikulkijoita. RBS:n lainat hiili-, öljy- ja kaasuyhtiöille kasvattavat pankin hiilijalanjäljen yli 900 miljoonaan tonniin.

Edellinen brandalismi-isku tehtiin vuonna 2012, kun 40 mainostaulua viidessä kaupungissa korvattiin vastamainoksilla. Nyt projekti on kuitenkin kasvanut, ja kulutuskriittisiä printtejä oli 360 kappaletta levitettäväksi kymmeneen kaupunkiin. Taiteilijoita oli mukana 38, sekä tuntematon määrä aktivisteja levittämässä julisteita.

Nimimerkki Brandal Anonymous kirjoittaa New Internationalistissa: “Meitä yhdisti halu vapauttaa julkinen tila visuaalisesta saasteesta ja arvoista, jotka edistävät ja käyttävät saavuttamattomia vartaloita, tuhoavat ympäristöä kuluttamisen kautta, edistävät velkaantumista ja normalisoivat epätasa-arvoa niin globaalilla kuin myös paikallistasolla. Meille riitti.”

Brandalism haluaa saada ihmiset kysymään, kenelle kaupunki kuuluu ja miksi mainosteollisuudella olisi oikeus hukuttaa meidät arvoihinsa ilman suostumustamme. Ryhmän nettisivuilta löytyykin paitsi kuvia taideteoksista sekä lista taiteilijoista, myös ohjeet bussipysäkkien mainostelineiden avaamiseen – koska kaupunki kuuluu kaikille.

Brandalismin nettisivu: www.brandalism.org.uk

Graffiti HAM
Route Couture

Tällainen on brittiyliopisto

Teksti Fanny Malinen

Kokopäiväinen opiskelu on antoisaa, jos kaikki menee hyvin.

Harvardissa opiskeleva Matti Parpala kirjoitti hiljattain Aalto-yliopiston Aino-lehdessä siitä, kuinka yliopisto korjataan. Luin kirjoituksen mielenkiinnolla, sillä olen joitakin vuosia ollut äänekkäästi sitä mieltä, että brittyliopistoja ei tulisi viedä amerikkalaiseen suuntaan, mutta tunnistin Parpalan kuvauksesta monta kohtaa.

Muutamaa avoimen yliopiston kurssia lukuunottamatta en ole koskaan opiskellut Suomessa enkä niin ollen usko, että minun kannattaa ryhtyä jakelemaan ohjeita suomalaisyliopistoille. SOAS ei myöskään ole Harvard, vaikka arvostettu yliopisto onkin.

Koska olen pitänyt tätä blogia kohta nelisen vuotta opiskelijana kirjoittamatta juuri ollenkaan itse opinnoista täällä, ajattelin kuitenkin että tässä viimeisten lopputenttien keskellä olisi hyvä hetki selittää, miten homma brittiläisessä yliopistossa menee. Uskon nimittäin kovasti opetukseen ja yliopistoon instituutiona, ja uskon, että siinä on vähän kaikkialla parantamisen varaa. Siksi eri maiden koulutuksesta kannattaa jakaa kokemuksia.

Jotkut niistä syistä, jotka vetivät minut tänne, ovat tietenkin täysin yliopiston ulkopuolella: kieli ja kansainvälisyys. Mutta se, että opetus kaikilla kursseilla koostuu sekä luennoista että pienryhmäsessioista, joissa keskustellaan teksteistä ja pidetään esitelmiä, kuulosti enemmän minun tavaltani oppia. Eihän kukaan niitä viikoittaisia artikkeleja pakota lukemaan, mutta on yksinkertaisesti noloa istua tunnin verran kymmenen hengen ryhmässä eikä pystyä osallistumaan keskusteluun ollenkaan. Läsnäolo kun on pakollista. Meidän pienryhmämme ovat yleensä tuommoisia 8–12 hengen. Oxford ja Cambridge, joilla on valtavasti enemmän resursseja tällaiseen pieneen lähinnä humanistisiin aineisiin ja kieliin erikoistuneeseen instituutioon nähden, tarjoavat kuulemma jopa 1-to-1-opetusta.

Totta kai meilläkin on massaluentoja. Tietenkään ne eivät aina ole täynnä inspiraatiota. Näyttäkää minulle luennoitsija, joka osaa sytyttää piilevän intohimoni mikrotaloustieteeseen, ja tarjoan paritkin kaljat. Syventävillä kursseilla luennoitsijat ovat kuitenkin usein alojensa huippuja ympäri maailmaa ja opettavat mielellään, mikä näkyy esimerkiksi siinä että he päivittävät jatkuvasti kurssisuunnitelmia ja lukulistoja.

Pienryhmäopiskelusta tekisi vielä parempaa se, jos osallistumisesta saisi arvosanan. Olen ollut yhdellä kurssilla, jolla niin oli, ja se paransi kaikkien panosta huomattavasti.

Yleensä arvosanat määräytyvät kuitenkin tenttien ja esseiden perusteella, joita kirjoitetaan kokovuotisia kursseja kohden yleensä yksi syys- ja yksi kevätlukukaudella. Niihin panostetaan arvosanojen takia ja koska se, että yliopiston pointti on pitkälti akateemisessa kirjoittamisessa ja argumentoimaan oppimisessa, tehdään aika selväksi. Esseistä saaduista kommenteista on tietenkin myös hyötyä tulevaa oppimista varten, ja vaikka kommenttien määrä ja laatu vaihteleekin, saa lisäpalautetta aina menemällä kysymään luennoitsijoiden tapaamisaikoina. Deadlinet ovat deadlineja: jokaisesta myöhästymispäivästä verotetaan arvosanassa, paitsi jos on esittää lääkärintodistus.

Ja tämä on tärkeää: kaikilla (ainakin kokopäiväisillä) luennoitsijoilla on tapaamisajat, ja opiskelijat ovat erittäin tervetulleita juttelemaan. Olen usein koputtanut professorin ovelle ja tunnin päästä huomannut istuvani edelleen tämän työhuoneessa juttelemassa uusliberalismista, elämästä tai yliopiston tulevaisuudesta.

Poikkeuksena tapaamisaikakäytäntöön on vain se, että yhä enemmästä opetuksesta vastaavat tuntisopimuksilla palkatut avustajat. Heillä on yleensä omat opintonsa ja väitökirjansa tehtävänä, eivätkä tuntimäärät, joita heille maksetaan, todellakaan kata kaikkia työtunteja. Niinpä on ehkä hyvä lisätä, että moni niistä positiivisista asioista, joita olen tähän mennessä listannut, on vaarassa, kun yliopistojen rahoitusta leikataan – mutta olen vuosien mittaan kirjoittanut sen verran paljon erilaisista työtaisteluista, yksityistämiskehityksestä ja velkaantumisesta, että yritän nyt keskittyä kertomaan opiskelukokemuksesta, vaikkei niitä voikaan toisistaan erottaa.

Kurssit kestävät siis vuoden tai puoli vuotta, ja tentit ovat aina toukokuussa. Opiskelu on intensiivistä suunnilleen syksyn toisesta viikosta lähtien, sillä esseiden lisäksi on viikoittaiset lukulistat, ja kurssien määrä on vakio – maisteriohjelmia voi tehdä joko koko- tai osa-aikaisena, kandintutkintoa vain kokoaikaisena. Tenttikauteen mennessä meininki on yleensä jo aikamoista paahtoa.

Harvardissa opiskeleva Parpala hehkuttaa varauksetta opiskelun kokopäiväisyyttä ja siihen sitoutumista. Vaikka sitoutuminen on tärkeää siinä mielessä, että se tekee läsnäolosta ei vain fyysistä, on kokopäiväisissä ja tarkasti vuodenkiertoon mitoitetuissa kursseissa kuitenkin se huono puoli, ettei elämässä aina mene kaikki ihan suunnitelmien mukaan.

Lienen siitä tyypillinen vasemmistolainen, että uskon siihen, ettei yliopistojärjestelmää tai mitään muutakaan instituutiota voi suunnitella vain niiden mukaan, jotka sujahtavat siitä läpi menestyksellä ja ilman rahallisia vaikeuksia.

Täällä sitä nimittäin kertaa koko vuoden, jos vaikkapa toukokuussa sairastuu sen verran pahasti, ettei voi tehdä lopputenttejään – tai jos elämässä tapahtuu jotakin muuta, kuten läheisen sairastuminen, mikä estää keskittymästä opiskeluun juuri tuossa vaiheessa vuotta. Jo tenttikautta ennen opiskelun tahti on sen verran intensiivistä, että monikin meistä on jossakin vaiheessa vuotta sairastunut, väsynyt tai muuten vain jäänyt opinnoissaan jälkeen vain huomatakseen, että vaihtoehtona on kerrata koko vuosi. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että lukukausimaksujen muodossa kertyy enemmän velkaa kuin oli alunperin suunnitellut.

Siinä, että opiskelun tahti on ennalta määrätty, on siis puolensa ja puolensa: näin loppumetreillä se ainakin sopii. Sitä tietää täsmälleen, että opinnot ovat purkissa. Ei tarvitse laskea opintopisteitä ja pyörittää byrokratiaa, ei miettiä kesäopintoja ja stressata opintotukikuukausia, ei tuntea kiusausta lykätä opintosuoritusten palauttamista.

Jos saisin suunnitella yliopiston alusta asti, olisi opetus tuskin kovin erilaista kuin täällä: keskustelevaa eikä liian virallista. Unelmayliopistoni olisi yhteisö, jossa keskusteltaisiin enemmän ja välitettäisiin vähemmän arvosanoista. Suurin este sille tuntuu valitettavasti olevan ympäröivä yhteiskunta, jossa kilpailu ja tehokkuusvaatimukset kukoistavat.

Graffiti HAM
Route Couture

”Selvästi oikeudenmukainen sota”

Teksti Fanny Malinen

Ensimmäisen maailmansodan juhliminen kirjoittaa yksinkertaistettua historiaa Britanniassa.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on pian kulunut sata vuotta. Britanniassa sitä juhlistetaan muistomerkkien ja museoiden restauroinnilla. Myös lisäresursseja kouluille ja yhteisöhankkeille on saatavilla, jotta kasvavat sukupolvet saadaan tutustutettua sotahistoriaan: jokaisesta Englannin koulusta pääsee kaksi lasta tutustumaan Länsirintaman taistelupaikoille.

Ensimmäistä maailmansotaa muistellaan täällä hyvänä sotana. Opetusministeri Michael Gove kiteyttää näkemyksen: ”Ensimmäinen maailmansota saattoi olla ainutlaatuisen kauhea sota, mutta se oli myös ilmiselvästi oikeudenmukainen sota.” Olihan Saksan eliittien pyrkimys laajentaa vaikutusvaltaansa niin maantieteellisesti kuin poliittisestikin pysäytettävä.

Kyynikko näkisi tässä ehkä viittauksen kaikkiin niihin muihin konflikteihin, jossa Britannia on ollut osallinen viimeisen sadan vuoden aikana; jos Afganistanista tosiaan vetäydytään suunnitelmien mukaan tämän vuoden lopussa, saattaa vuosi 2015 olla ensimmäinen rauhan vuosi sitten ensimmäisen maailmansodan syttymisen.

Mutta satavuotispäivän äärellä on hyvä pysähtyä miettimään myös sen merkitystä, kuinka tapahtunutta muistellaan. Voiko historiaa tosiaan katsoa näin mustavalkoisesti? Onko olemassa oikeudenmukaista sotaa?

Saksan, jolla oli vain muutama siirtomaa, laajentumishalujen korostaminen kuulostaa vähintäänkin arveluttavaa valtiolta, jonka imperiumissa aurinko ei koskaan laskenut. Jälkeenpäin on toki helppo maalailla piruja saksalaisten ylle – vuonna 1914 Saksa oli kuitenkin demokraattinen valtio, jossa monipuoluejärjestelmässä olivat vallalla sosiaalidemokraatit, kuten historian professori Richard Evans muistuttaa.

Elintasokuilun kasvaessa vuoden 2014 Britanniassa ei liene ihme, jos vallanpitäjät haluavat painottaa kuvaa yhtenäisestä maasta, joka kamppaili oikealla asialla. Vuonna 1914 Britannia oli kuitenkin hajoamassa käsiin, ja sotaan lähtö kesytti kätevästi kotimaisen vallankumouksellisen liikehdinnän. Suffragetit olivat ottaneet käyttöön yhä militantimpia taktiikoita: vuonna 1912, kun pääministeri veti viime hetkessä pois päätöksen antaa naisille äänioikeuden, ryhtyi liike sellaisiin kansalaistottelemattomuuden muotoihin kuin itsensä kahlitseminen julkisille paikoille sekä sytyttämään postilaatikoita tuleen, olipa joukossa jokunen pommikin. Yhä useampi naisasialiikkeen vanki meni syömälakkoon, mitä hallitus yritti kontrolloida milloin pakkosyötöin ja milloin lainsäädännöllä, joka mahdollisti suffragettien vapauttamisen ja uudelleenvangitsemisen, kun nämä olivat palautuneet tarpeeksi istumaan tuomionsa loppuun.

Vuosi 1911 oli myös poikkeuksellinen lakkovuosi: Britanniassa oli kaiken kaikkiaan 872 lakkoa. Yksi kuuluisimmista on rautatieläisten lakko, joka johti mellakkaan Llanellin asemalla virkavallan ammuttua kaksi lakkoilijoista. Seuranneiden tulipalojen aikana kuoli vielä neljä ihmistä.

Pähkinänkuoressa tilanne kotimaassa oli sellainen, että Britannian johdon kannatti kääntää huomio kansainväliseen politiikkaan ja lähteä sotaan.

Sata vuotta myöhemmin, leikkauspolitiikan kurimuksessa ja saarivaltion kansainvälisen merkityksen kutistuessa entisestään Euroopasta etääntymisen myötä, poliitikoille sopii loistavasti korostaa historiankirjoituksesta valittuja osia Britannian yhtenäisyydestä sodan hetkellä ja jaloista päämääristä, joiden vuoksi nuoret miehet antoivat henkensä.

Se, joka kontrolloi mennyttä, kontrolloi tulevaisuutta: Se, joka kontrolloi nykyhetkeä, kontrolloi mennyttä. Jotenkin näin Orwell sanoi.

Graffiti HAM
Route Couture

Uimahallissa kaipasin Suomea & pakaroita

Teksti Fanny Malinen

Kävin Lontoossa uimahallissa, enkä nähnyt yhtäkään alastonta ihmistä.

Kävin muutama viikko sitten uimahallissa. Yleensä en käy: uiminen Lontoossa on kallista ja altaat pienempiä kuin Suomessa. Jotenkin siinä suihkuun mennessä tulin ajatelleeksi muitakin kulttuurieroja.

Suihkut olivat pienissä, ovellisissa kopeissa. Niihin mentiin pyyhe päällä – en ole edelleenkään ihan varma, miten pyyhe olisi pitänyt pitää kuivana. Pukuhuoneessa kaikki pukeutuivat vaivihkaa, alusvaatteet hivutettiin päälle ennen pyyhkeen ottamista pois.

Kaipasin stadikkaa. Sellaista Suomea, jossa suihkussa ei tarvitse vekslata pyyhkeen kanssa, saunassa käydään, ja pukuhuoneessa levitetään kosteusvoidetta huolimatta siitä, että pakarat näkyvät. Tai häpykarvat: vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan 80 prosenttia brittinaisista ajelee ne pois.

Kävin siis uimahallissa, enkä nähnyt yhtäkään alastonta ihmistä.

Se sai minut tajuamaan, miksi viimeksi kun kävin uimassa Helsingissä, oli alastomien vartaloiden paljous suorastaan ylitsepursuavaa. En ole enää tottunut siihen. Ja minä olen kuitenkin viettänyt suhteellisen suuren osa elämästäni suomalaisissa uimahalleissa.

Arvostin yhtäkkiä valtavasti sitä, että olen kasvanut tottuneena alastomiin vartaloihin. Siihen, että naisia on kaikenmuotoisia, -kokoisia ja -värisiä. Että kaksikymppisen iho näyttää erilaiselta kuin kuusikymppisen iho. Että rintoja ja takapuolia on pyöreitä, roikkuvia, isoja, pieniä, sileitä ja ryppyisiä.

Mietin toki, että se kertoo paljon myös suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. On kulttuureita ja uskontoja, joihin paljaan pinnan näyttäminen ei sovi edes siinä määrin, että miesten ja naisten olisi sopivaa uida samalla vuorolla uimapuvut päällä. Ehkä uimahalliemme alastomuuskäytännöt tästä monipuolistuvat; se varmasti sopisi niillekin, joiden fyysiset ominaisuudet eivät sovi yhteen sukupuolen kokemuksen kanssa ja uimahallit ovat mahdottomia paikkoja.

Vaikka suomalaiset uimahallitkaan eivät ole täydellisiä, fiilistelen ei-eroottista ja mutkatonta suhdetta alastomuuteen. Jäin nimittäin miettimään, missä britit näkevät alastomuutta. Enkä keksinyt muuta kuin leffat ja pornon, kaiken sellaisen missä (etenkin nais-)vartaloita esitellään esineinä, joille on muotit ja vaatimukset. Joissa alastomuus on seksuaalista, vartalo väline. Ei ole ihme, jos se vaikuttaa siihen, mitä omalta tai kumppaninsa vartalolta vaatii.

Siinä että vartalo on ihan vain jotain, mitä jokainen meistä kantaa ihan minkä muotoisena ikinä sattuukaan kantamaan, on jotain hienoa.

Graffiti HAM
Route Couture

Rahaa tyhjästä

Teksti Fanny Malinen

Minä kyllä löysin Englannin keskuspankin julkaisusta vallankumouksen ainekset – ainakin teorian tasolla.

Englannin keskuspankki myönsi tässä hiljattain, että pankit luovat rahaa tyhjästä.

Vallankumouksellista austerity-politiikalta meni pohja, kirjoitti David Graeber Guardianissa. Eihän tässä ole mitään uutta, sanoivat monet etenkin sosiaalisessa mediassa, eikä se tosiaankaan uhkaa vallalla olevaa talouspolitiikkaa millään tavalla.

Minä olen Graeberin kanssa samoilla linjoilla: kyseessä oli merkittävä kannanotto Englannin keskuspankilta. Sekä teorian että käytännön tasolla, tai ennen kaikkea koska teoria ohjaa käytäntöä.

Englannin keskuspankin julkaisussa siis sanotaan, että toisin kuin taloustieteen oppikirjat opettavat, liikepankit eivät lainaa rahaa, jota – tai edes osaa josta – niillä jo on. Lisäksi keskuspankki ei määrää liikkeellä olevan rahan määrää.

Sen sijaan kuvio menee näin: kun pankit lainaavat rahaa, ne itse asiassa luovat sitä. Samalla tavoin rahaa tuhoutuu, kun joku vaikkapa maksaa luottokorttilaskunsa.

Totta kai kuka tahansa, joka on yhtään perillä siitä, miten pankit toimivat, tajuaa, että suurimmalla osalla pankkien liikkeelle laskemasta rahasta ei ole vastineena talletuksia – tai että talletukset eivät oikeasti istu pankissa missään fyysisessä olomuodossa. Lainoja myönnetään, kun rahaa tarvitaan. Mutta se ei tarkoita, että vallalla olevassa taloustieteessä olisi oikein minkäänlaista teoriaa rahasta.

Rahahan on vain vaihdon väline: loistava luomus, jonka tarkoituksena on tehdä elämä helpommaksi, kun ei tarvitse vaihtaa sipuleita suoraan kumisaappaisiin ja ennen sitä vielä löytää juuri sitä henkilöä, joka haluaa vaihtaa kumisappaat sipuleihin.

Kannattaa lukea Graeberin kirja Debt: The first 5,000 years, jos haluaa lukea perusteellisen antropologisen kuvauksen siitä, ettei taloustieteilijöiden kuvaamaa vaihtotalousyhteiskuntaa, johon raha olisi sitten keksitty, ole koskaan ollut olemassakaan.

On toki olemassa myös taloustieteilijöitä, joilla on teoria rahasta. Ihan niin kuin on olemassa taloustieteilijöitä, joiden mielestä keskuspankeilla pitäisi olla muitakin tehtäviä kuin ylläpitää vakaata hintatasoa tai jotka kannattavat pääoman vapaan liikkuvuuden rajoittamista ja pankkien kansallistamista vastauksena Eurooppaa koettelevaan kriisiin. Mutta koska uusklassinen taloustiede on saanut koko tieteenalasta niskalenkin, ei kukaan kuuntele marginalisoituja.

Siksi Englannin keskuspankin julkaisu on merkittävä. Tsekatkaa vaikka alaviite numero kolme sivulta 15: ”On olemassa paljon kirjallisuutta, jossa tunnistetaan rahan luomisen ’endogeeninen’ luonne. Katso esimerkiksi Moore (1998), Howells (1995) ja Palley (1996).”

Kyseinen kohta siis käytännössä toteaa, että kyseinen koulukunta – jälkikeynesiläiset – on jo pitkään tiennyt, että pankit luovat rahaa sen mukaan kun sille on kysyntää, ja nyt Englannin keskuspankki ottaa julkisesti kantaa sanomalla, että he ovat oikeassa.

En ole yllättynyt, jos ihan jokainen tämän tekstin lukija ei ole koskaan kuullutkaan jälkikeynesiläisistä. Sen sijaan lienemme kaikki kuulleet, että valtion täytyy säästää lapsilisistä, työttömyyskorvauksista, koulutuksesta tai ihan mistä säästää vain voi, koska rahaa ei ole.

Jos olemme kuunnelleet austerity-argumentteja yhtään tarkemmin, on meille myös kerrottu, että julkisista menoista täytyy säästää, koska niiden luomaan tilaan syntyy sitten yksityistä yrittäjyyttä. Tai että valtion talous on vähän niin kuin kotitalous; ettei saisi velkaantua liikaa. Tämä kaikki perustuu ajatukselle siitä, että on olemassa jokin ulkoapäin määrätty potti, josta jaetaan – ja se on yksinkertaisesti väärin.

Tietenkään rahaa ei ole loputtomiin ja sen määrää säätelevät tässäkin mallissa erilaiset seikat taloustilanteesta luottamukseen ja pankkialan sääntelyyn. Kuitenkin se, että vaikutusvaltainen instituutio tunnistaa rahan ja reaalitalouden välillä olevan yhteyden, on radikaalimpaa kuin mitä sitä luulisi. Kertooko se sitten enemmän Englannin keskuspankista vai vallalla olevasta talousteoriasta, en ole ihan varma.

Siitä olen kuitenkin varma, että maailma näyttäisi paremmalta, jos se nojaisi vähemmän uusklassisen taloustieteen oppeihin.

Graffiti HAM
Route Couture

Liuskekaasun vastustus kasvaa

Teksti Fanny Malinen

Ilmastonmuutos huolettaa ehkä sittenkin brittejä.

Olen viettänyt viime viikot nauttien kesästä ja miettien ilmastonmuutosta. Niin hyvältä kuin kasvoja hellivä auringonpaiste ennätyssateisen talven jäljiltä tuntuukin, niin ihanaa kuin onkin kävellä lyhythihaisessa paidassa kukkivien kirsikkapuiden keskellä, on jossain takaraivossa kuitenkin tietoisuus siitä, että on vasta maaliskuu. Lontoossa ei kuuluisi olla tällaista.

Samaan aikaan olen seurannut Britannian liuskekaasuvarannoista käytävän keskustelun kiihtymistä. Pohjois-Amerikassa kaasun hydraulinen murtaminen maan uumenista on kiihtynyt huimasti viime vuosikymmenen aikana, kun vaihtoehtoja konventionaalisille fossiilisille polttoaineille on yritetty hyödyntää kaikin keinoin. Britannian hallitus ja – tietenkin – elinkeinoelämä näkevät liuskekaasussa valtavasti potentiaalia, mutta moni epäilee fracking-prosessia. Siinä maaperään porataan reikiä, joihin pumpataan kovalla paineella vettä ja kemikaaleja, jotka murtavat kiveä niin että kaasu vapautuu.

Ympäristöaktivistit vastaan bisnes on tietenkin tuttu vastakkainasettelu, ja vaikka sovin kuvaukseen, ymmärrän kyllä, ettei ihan jokainen ympäristöstään huolestunut pysty samastumaan telttaleirejä pystyttäviin ja poliisin kovia otteita uhmaaviin pitkätukkahippeihin. Siksi luin ilolla kuuden brittiläisen ympäristöjärjestön julkaiseman kannanoton ”Are we fit to frack? Policy recommendations for a robust regulatory framework for the shale gas industry in the UK”.

Ei viime viikolla julkaistu raportti mitenkään vallankumouksellinen ole. Se alkaa lauseella ”uskomme, että kaupallinen liuskekaasun hyödyntäminen tulisi aloittaa Britanniassa vain, jos voidaan objektiivisesti osoittaa, että teollisuudenalaa säädellään asianmukaisesti ja sekä luontoa että historiallista ympäristöä suojellaan.” Ei mikään ehdoton ei.

Raportti kuitenkin paranee. Se osoittaa, että liuskekaasun hiilijalanjälki on sama kuin perinteisen maakaasun ja 16-kertainen tuulivoimaan verrattuna. Järjestöt esittävät huolensa myös eläinlajien sekä vesivarantojen puolesta.

Liuskekaasua markkinoidaan etenkin hiiltä puhtaampana vaihtoehtona. Hiilidioksiidipäästöt kun ovat vain puolet hiilen päästöistä. Mutta hei ihan tosi. Eletään vuotta 2014 Euroopassa. ”Uusien” energianlähteiden vertaaminen hiileen ei vaan ole kovin vakuuttavaa. Puhutaan mieluummin siitä tuulesta.

Hallituksen liuskekaasuinnostuksen ytimessä ovat (henkilökohtaisten kytkösten teollisuudenalan lobbareihin lisäksi) luvatut työpaikat maaseudulle. Talouden junnatessa paikallaan kokonaan uusi teollisuudenala olisi mannaa.

Poliitikoilta on kuitenkin päässyt unohtumaan, että kaivattuja työpaikkoja ja talouskasvua voisi tuoda myös uusiutuviin energianlähteisiin panostaminen. Kuten muun muassa Kansainvälinen energiajärjestö IEA on varoittanut, ilmastonmuutoksen torjumiseksi on suurin osa fossiilisista polttoaineista jätettävä maahan. Olipa sen hyödyntämiseen tarvittava teknologia kuinka uutta tahansa, maakaasu on aina maakaasua.

Pääministeri Cameronin uusin lupaus siitä, että kunnat saisivat sata prosenttia fracking-teollisuuden tuomista verotuloista, heijastelee poliittisen pelin kuumenemista. Cameron varmaan tajuaa, että kysessä on astetta vakavampi kierros: mahdollisesti hyödynnettävät liuskekaasuvarannot nököttävät vehreiden englantilaisten kumpujen alla, konservatiivien kannatuksen ydinalueilla. Eikä kukaan halua suihkumoottorilta kuulostavaa metaaniliekkiä tai radioaktiivista rekkarallia kotikylänsä liepeille.

Tässä välissä on varmaan syytä huomauttaa, että ympäristöjärjestöt siteeraamani raportin takana eivät ole mitään greenpeacejä vaan kalastusyhdistykset Angling Trust ja the Salmon & Trout Association, arvostettu lintubongariyhteisö the Royal Society for the Protection of Birds sekä National Trust, maan suurin luonnonmukaisten alueiden suojeluun keskittyvä rahasto. Näiden organisaatioiden kannattajakunta ei koostu köyhästä lontoolaisprekariaatista tai vasemmistolaisista pohjoisen teollisuustyöläisistä, vaan siitä vähän paremmasta väestä, joka asuttaa Etelä-Englannin maaseutua.

Jotta mielipide kääntyisi hydraulista murtamista vastaan, tarvitaan liuskekaasun vastaiseen rintamaan nimenomaan niitä, joiden mielipide kiinnostaa päättäjiä. Siksi on rohkaisevaa, että konservatiivisempienkin tahojen argumentit perustuvat ilmastonmuutokselle eivätkä vain nimbyilylle.

Graffiti HAM
Route Couture

Oikeutta siivoojille!

Teksti Fanny Malinen

Eräs työtaistelutarina Englannista.

Kolumbialainen Consuelo on ollut osa yliopistoni arkea paljon pidempään kuin minä tai kukaan kanssaopiskelijoistani: yhdeksän vuotta. Consuelon työpanos on instituutiolle välttämätön, ja kuitenkaan siitä ei makseta juuri minimipalkkaa enempää. Naisen yliopistolla viettämät varhaisaamun tunnit ovatkin vain yksi siivoojan kolmesta työstä.

Oikeastaan kaunistelen asioita sanoessani, että Consuelon työpanos on yliopistolle välttämätön: tämän työ kun voitaisiin korvata kenen tahansa työllä, koska tahansa.

Consuelon työnantajalla, ISS:llä, on Britanniassa 43 500 työntekijää. Se on hyvinkin suomalaisen pikkukaupungin verran, eikä siinä kaikki: koko maailmassa firman palkkalistoilta löytyy Helsingin väkiluvun verran porukkaa, yli puoli miljoonaa. ISS on kaikkialla, missä ulkoistetaan ja yksityistetään.

Yliopistoni siivoojat ovat kampanjoineet parempien työehtojen puolesta vuodesta 2006 ja kuuluneet ammattiliittoon vuodesta 2008. Kun liitto avasi äänestyksen lakkoon menemisestä tammikuussa, kutsui ISS siivoojat kokoukseen tehdäkseen selväksi, ettei näiden kannattaisi lakkoilla. Siivouspalveluja tarjoava monikansallinen yritys kun pystyisi helposti korvaamaan henkilökunnan, ja lakkoilijoiden työpäivät vähennettäisiin näiden lomapäivistä.

Viesti meni perille. Työnantajan kiristyksestä sisuuntuneet siivoojat äänestivät sataprosenttisesti lakkoon menemisen puolesta. 48-tuntinen lakko on tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona, ja niin siivoojilla kuin näitä tukevilla opiskelijoilla ja henkilökunnalla on odotukset korkealla.

Siivoojat eivät vaadi yhtään vähempää kuin että heidät otettaisiin suoraan yliopiston palkkalistoille. Sitä kautta tulisi arvostus – sekä sellaiset käytännön edut kuin samat sairas- ja loma-ajan palkat sekä eläkkeet kuin muillakin työntekijöillä.

Nykyisellään siivoojien sairasajan palkka on 87 puntaa viikossa. Se ei riitä perheen elättämiseen. Lomia ei ole tarpeeksi tai ainakaan niitä ei anneta niin paljon etukäteen, että matkoja voisi tehdä – tuskin kukaan yllättyy, että lähes kaikki siivoojat ovat maahanmuuttajia. Osa heistä ei ole nähnyt perheitään vuosiin. Eläkettä ei kerry.

Kun siivoojilta kysyy syitä kampanjalle, jonka huipentuma tämänviikkoinen lakko on, eniten närää herättää kuitenkin kohtelu ”toisen luokan työntekijöinä”. Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa: joululomalla yliopistorakennuksista katkaistiin lämmitys yöksi, huolimatta siitä että se tarkoitti siivoojien tekevän neljältä alkavaa aamuvuoroaan alhaisimmillaan kymmenen asteen lämpötiloissa. Yliopiston johto ei vastannut valituksiin ennen kuin muutama opiskelija heräsi dokumentoimaan siivoojien työoloja ja valittamaan niistä.

Opiskelijoiden ja muun henkilökunnan tuki onkin ollut ratkaisevan tärkeää Justice for cleaners -kampanjalle alusta asti. Vähän tai ei ollenkaan kieltä puhuvien, yli 12-tuntista työpäivää useassa eri osoitteessa tekevien työntekijöiden ei ole helppo järjestäytyä. Vastassa ovat käytännön vaikeuksien lisäksi uhkailu ja pelottelu: ay-aktiivi Consuelo kertoo, että alussa siivoojia oli vaikeaa saada liittymään ammattiliittoon, koska nämä pelkäsivät.

Nyt liittoon kuuluu yli 90 prosenttia siivoojista, ja kuten Consuelo sanoo: ”Solidaarisuus antaa meille voimia jatkaa taistelua.”

Jos siivoojat voittavat ja pääsevät yliopiston palkkalistoille, on aika laajentaa solidaarisuutta ja kampanjaa muiden yliopistojen suuntaan. Se saattaa tuntua pieneltä voitolta suuressa maailmassa, mutta antaa rohkaisevan esimerkin siitä, että prekariaattikin voi järjestäytyä.

Graffiti HAM
Route Couture