emmi kantti

Nimimerkki Emmi Kantti kummeksuu ja kommentoi tietokapitalismin absurdismeja avokonttorista käsin. Ison firman markkinointiyksikköön ajautunut vuokratyöläinen kirjoittaa muun muassa työstä, taloudesta, vapaudesta ja vieraantumisesta sekä tietysti markkinoinnista ja mainonnasta.

Tammikuun tavaradarra

Teksti Emmi Kantti

Ratkaisuja roinavuoren kasvuun.

Tammikuussa kuntosalilla on ruuhkaa, mutta kapakassa tilaa. Kostean pikkujoulukauden jälkeen puhdistetaan sekä kroppaa että omaatuntoa erilaisilla katumusharjoituksilla. Vuoden vaihteessa morkkista ja päänsärkyä voi aiheuttaa joululomalla vedettyjen glögin ja konvehtien ja lisäksi tavarakrapula sosiologi Turo-Kimmo Lehtosen käsitettä lainatakseni. Kuitenkaan tämän sortin darra ei ole herättänyt kiinnostusta tipattoman tammikuun kaltaiseen itsekontrolliharjoitukseen, vaan ”tammialet” kannustavat täysin päinvastaiseen käyttäytymiseen.

Kuten Lehtonenkin kirjoituksessaan muistuttaa, ajat jolloin tavaraa rakastettiin sen niukkuuden vuoksi ovat takanapäin. Samoin ajatus siitä, että köyhyys tarkoittaisi määrällistä puutetta tavarasta alkaa olla vanhentunut. Itse asiassa arvelen, että tavaradarra vaivaa köyhiä ehkä jopa enemmän kuin rikkaita, sillä isoon taloon, kesämökille ja tupla-autotalliin saa dumpattua helpommin tavaraa kuin pienempään luukkuun. Kaman hankkimista ei rajoita niinkään rahan kuin tilan puute.

Esimerkiksi ystäväni – kahden lapsen äiti – puuskahti joulunpyhien jälkeen, että joululahjojen antajat pitäisi velvoittaa keksimään lahjoittamilleen asioille myös säilytysratkaisu. Mummien ja kummitätien itselleen suoma antamisen ilo aiheuttaa isille ja äideille pääsääntöisesti riesaa. Vaikka vanhemmat miten kuiskuttaisivat sukulaisille, että lapsilla on leluja riittämiin, joulupukki tuo silti krääsää säkkitolkulla. Minne tunget jatkuvasti kasvavan leluvuoren kerrostalokaksiossa? Joten jospa lahjan saisi antaa vain sillä ehdolla, että kertoisi missä sitä voi käyttää ja säilyttää.

Minusta ystäväni ajatus on kannatettava ja lisäksi ideaa tavaran käytön ja loppusijoituksen huomioimisesta voisi soveltaa myös lasten joululahjoja laajemmalle. Olisi kohtuullista jos vaikkapa taulutelevisioiden myyjät ja mainostajat ottaisivat vastuun paitsi siitä, minne sen vanhan ”pönttömallisen” toosan voi toimittaa sekä siitä, mitä tehdään uudelle laitteelle kun se muutaman vuoden kuluttua edustaa auttamattomasti eilispäivän teknologiaa.

Vastuu kulutushyödykkeen koko elinkaaresta olisi epäilemättä haaste etenkin halpoihin hintoihin ja suureen myyntivolyymiin nojaaville yrityksille. Esimerkiksi nettihuutokauppojen ja -kirppisten perusteella vaikuttaa siltä, että puoli Suomea yrittää parhaillaan päästä eroon Ikean Billy-kirjahyllyistä.

Vaihtoehtoista ratkaisua tavarakrapulaan voisi etsiä myös alkuperäiskansojen perinteestä: Myös monilla Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla oli nimittäin tapana viettää talviaikaan seremoniallisia potlatch-juhlia, joissa annettiin osallistujille lahjoja, ruokaa ja toisinaan rahaakin. Lahjoja antaminen osoitti ja vahvisti antajan statusta heimon hierarkiassa, joten seremoniaan liittyi myös kilpailun elementti: kovin jätkä, mimmi tai perhekunta oli se, joka antoi eniten. Tästä kunniakysymyksiin kietoutuneesta antamisen ilosta seurasi, että joissakin potlatch-seremonioissa ryhdyttiin lahjojen antamisen sijasta myös tuhomaan niitä. Kristilliset lähetyssaarnaajat (arvatenkin protestanttisesta Pohjois-Euroopasta saapuneet) olivat moisesta haaskauksesta tyrmistyneitä ja kielsivät potlatch-seremoniat.

Nyttemmin säästäväisyyden eetos on kuitenkin menettänyt moraalista voimaansa, joten perinteen elvyttämiselle ei ole sen puolesta estettä. Luonnonvarojen kestävän käytön näkökulmasta potlatch-seremonia on toki vähintäänkin epäilyttävä, mutta ajan henkeen talvinen tavaran tuhoamisjuhla voisi hyvinkin sopia. Jospa siis joulunpyhien päätteeksi koottaisiin kaikki vuoden mittaan hankittu roina kasaan ja tuikattaisiin se palamaan. Tavarakrapulaisen komerot tyhjentyisivät juuri tammialen alla ja markkinointitoimisto Bob Helsinki ja muut lamantappotalkoiden vinkujat olisivat tyytyväisiä.

Perheetön puolustusasemissa

Teksti Emmi Kantti

Lapsettomankin on opittava puhumaan kestovaipoista.

Uskon osapuilleen tietäväni, miltä tuntuisi olla ainoa lihansyöjä vegaanien pöytäseurueessa. Vaikka kukaan ei sanoisi suoraan mitään syyllistävää, tuntee tarvetta puolustautua. Se, mikä tähän asti on ollut normaaliudessaan näkymätöntä, muuttuu valinnaksi, jota täytyy perustella ja selitellä. Omalla kohdallani vaivaantuneet hetket eivät liity lounaaseen vaan lisääntymiseen. Tuttavapiirissäni lapsettomat alkavat olla yhä harvinaisempi laji. Ystäviä tavatessa uutiset ja kuulumiset liittyvät lähes aina lapsiin – joko jo tehtyihin tai tuloillaan oleviin.

Perheellisille kuuluu poikkeuksetta hyvää: paitsi että oma muksu on tietysti ihana ja ihmeellinen, jälkikasvu on kuulemma pistänyt arvot kohdalleen. On opittu hidastamaan tahtia ja keskittymään aidosti tärkeisiin asioihin. Pinnallinen ja suorituskeskeinen elämäntapa on jäänyt taakse. Lapsen myötä on viimein huomattu hypätä ulos oravanpyörästä (ainakin äitiysloman ja hoitovapaan ajaksi). Ja tietysti asiaan kuuluu, että nyt kannetaan entistä enemmän vastuuta ympäristön ja yhteiskunnan tilasta.

Lapseton kuuntelee perheellisten oivalluksia kuin karnivori esitelmää kasvisravinnon terveellisyydestä, ekologisuudesta ja eettisyydestä. Oma elämäntapa alkaa näyttää epäilyttävältä ja perheettömyys edellyttäisi perusteluja. Enkö pidä lapsista? Onko kyseessä väestöpoliittinen kannanotto? Löytyykö syy mukavuudenhalusta, itsekkyydestä tai kunnianhimosta? Vai enkö vain ole löytänyt ketään isäksi kelpaavaa?

Keskustelua aiheesta kannattaa kuitenkin välttää viimeiseen saakka, sillä nyt liikutaan herkällä ja henkilökohtaisella alueella. Kun vastassa on vauvat ja vanhemmat, perheettömän on viisainta pysyä vaiti.

Yhteiskuntatieteilijät ovat jo vuosia puhuneet perhekeskeisten arvojen paluusta eli familismista, joka yleisesti selitetään reaktioksi yhteiskunnassa vallitsevaan epävarmuuteen ja työelämän tehokkuusvaatimuksiin. Perheellisten puheet tukevat tätä tulkintaa. Paitsi että suvunjatkaminen on yksi ihmisen vahvimmista vieteistä se selvästikin on poliittinen valinta, jossa haastetaan kylmä kilpailuyhteiskunta ydinperheen aidolla ja lämpimällä yhteisöllisyydellä.

Perhekeskeisten arvojen ja niitä noudattavan aikuisväestön enemmistön keskellä huomaa, kuinka vähemmistön on räpiköitävä valtavirran mukana. Lähes päivittäin löytää itsensä keskustelemassa omalle elämänpiirille etäisistä aiheista, kuten kestovaipoista, kantoliinoista ja päivähoitomaksuista. Tällöinkin lapsettoman kannattaa esittää innostunutta ja asettaa sanansa varovasti, ettei päästäisi suustaan mitään, jonka voisi tulkita kritiikiksi pyhää perhettä kohtaan.

Alussa mainittu kuvitteellinen pihvien ystävä välttäisi vaivaantuneet lounaat helpoiten vaihtamalla pöytäseuraa. Itse en kuitenkaan suunnittele pistäväni ystäväpiiriä uusiksi sitä mukaa kun se perheellistyy (jolloin voisi pian todeta olevansa aika yksinäinen). Lienee paras hyväksyä suosiolla oma asemansa anomaliana. Ja onneksi tuttavapiiriin kuuluu sentään vielä kourallinen lapsettomia, joiden kanssa voi puhua perhearvoista ja -elämästä kriittisempäänkin sävyyn. Purnaaminen on nimittäin täysin vaaratonta ja kuuluu vähemmistöjen perusoikeuksiin.

Jouluostoksilla

Teksti Emmi Kantti

Lahjaksi itse tehtyä tai yhteistä aikaa? Sen kun näkisi.

Paita liimaantuu selkään toppatakin alla ja mieleen nousee aggressiivisia ajatuksia kanssakuluttajia kohtaan. Ihan perusteetta, sillä olen tukalaan tilanteeseen yhtälailla osasyyllinen. Tuskin nuokaan kassajonossa tupeksijat erityisemmin jouluruuhkasta nauttivat. Päässä takoo kysymys: ”Miten tähän on taas jouduttu?”

Joka vuosi suunnittelen marraskuuhun saakka skippaavani jouluruuhkat ja säästäväni luonnonvaroja, mutta aina joulunalusviikoilla löydän itseni keskeltä kiihkeintä kulutusjuhlaa hankkimassa paketoitavaa perheelle ja ystäväpiirille.

Vaikka jo ensimmäisten jouluvalojen syttyessä alkaa mediassa kriittinen keskustelu joulun kulutuskeskeisyydestä, harvassa ovat ne, jotka onnistuisivat asettumaan kokonaan lahjahässäkän ulkopuolelle. Joululahjat osoittavat kulttuurin velvoittavan voiman: yksilön on hankala asettua yhteisen rituaalin ulkopuolelle. Kuten antropologit ovat osoittaneet, lahjanvaihto on aina kaksisuuntaista ja siinä on pelissä paitsi tavara, myös vaihtoon osallistujien kunnia.

Ei siis pelkoa, että ystäväni ja sukulaiseni hylkäisivät minua, vaikka en antaisikaan heille joululahjoja, mutta pelkäksi vastaanottajaksi jääminen olisi noloa.

Tietysti olisi tiedostavaa antaa lahjaksi palveluita, mutta kiitos globaalien ja tehokkaiden tuotantoketjujen, tavaran hankkiminen on kaikkein halvin tapa selvitä kunnialla lahjanvaihtorituaaleista. (Montako minuuttia hierontaa saa samalla hinnalla kuin paketin reilun kaupan teetä?). Itse tehty olisi toki aina kivaa, mutta koska käsityöt ja kokkaaminen eivät ole vahvinta osaamisaluettani, joten on olemassa riski, että saaja jopa loukkaantuisi DIY-lahjuksista. Tietysti voisi antaa ”enemmän yhteistä aikaa” kuten kulutuskriittinen kehotus kuuluu, mutta ainakin meidän perhepiirissä joulunpyhissäkin on jaksamista. Tuskin ilahtuisivat, jos ilmoittaisin lahjaksi jääväni loppiaiseen saakka.

Nähtävästi moni muukin on tullut samoihin päätelmiin. Ainakin käsityömyyjäisiä, joulumarkkinoita ja reilunkaupanpuoteja kiertäessä tulee vastaan tuttuja kasvoja – kaikilla hiki otsalla ja pinna kireällä: vielä olisi keksittävä jotain veljenpojalle, kummitädille ja tyttöystävän vanhemmille. Yhteen ääneen päivittelemme lahjatouhun hulluutta ja vannomme, että ainakaan ensi vuoden jouluna emme hanki yhtään lahjaa. Näkis vaan. Kassajonossa tavataan.

Älä osta, varasta

Teksti Emmi Kantti

Mihin Varasta jotain -päivä katosi?

Marraskuun viimeisenä perjantaina vietetään totuttuun tapaan Älä osta mitään -päivää. Mutta missä tänä vuonna viipyy räyhäkäs varjokampanja Varasta jotain -päivä?

Varasta jotain -päivän eli kansainvälisesti Steal Something Dayn lähtökohtana on myymälävarkauksien politisoiminen antikapitalistiseksi vastarinnaksi. Steal Something Dayn viettäjät katsovat seuraavansa Robin Hoodin jalanjälkiä ottamalla omaisuutta rikkailta (yrityksiltä) köyhille (kuluttajille) ja käyvänsä näin kamppailua rahataloutta vastaan. Lisäksi päivän tarkoituksena on kritisoida Älä Osta Mitään -päivän yleisesti hyväksyttyä ja kesyä viestiä.

Kulutuskritiikille suuri yleisö voi vähintään hymistä myöntyväisesti, mutta varastaminen nostaa taatusti moralistien niskavillat pystyyn.

Kiistelyä siitä kumman päivän viettäminen edustaa radikaalimpaa vastarintaa on harrastatettu vaihtoehtopiireissä jo useampana syksynä. Laajemmin kiistan voi liittää vaihtoehtokentällä 2000-luvun taitteessa tapahtuneeseen murrokseen, jossa ympäristökysymyksen ja kulutuskritiikin ympärille rakentunut radikalismi korvaantui antikapitalismia ja autonomimarxilaisuutta korostavalla eetoksella.

Varasta jotain -päivä tunnustaa mainonnan ja kulutuskulttuurin voiman, eikä oleta, että niihin voisi vaikuttaa valistus- ja tiedotuskampanjoilla. Sen sijaan se lähestyy tilannetta yksilökeskeisesti: tämä yhteiskunta saa minut haluamaan merkkivaatteita ja MP3-soittimia, niinpä minulla on niihin oikeus omasta tai vanhempieni tulotasosta riippumatta. Ja tietysti kerran vuodessa voi vielä viettää symbolisen päivän mittaisen ostoslakon, mutta sopii kokeilla, kuinka hankalaa on olla useampia päiviä peräkkäin ostamatta mitään. Säännöllinen varastelu sen sijaan ei edellytä tinkimistä omasta mukavuudesta tai elämänlaadusta.

Steal Something Dayn kiistattomana vahvuutena voikin pitää kykyä politisoida vastarinnaksi tutut perisynnit ahneus ja kateus. Perustuuhan niiden voimaan myös liki kaikki kaupallinen mainonta ja markkinointi.

Ottaen huomioon yhteiskunnalliset olosuhteet ja ilmapiirin on kummallista, että Varasta jotain -päivä on jäänyt vain Älä Osta Mitään päivän varjokampanjaksi ja nyttemmin kenties häipynyt kokonaan historiaan. Vaikka vaihtopiireissä kampanjoiden ympärille rakentuikin omat leirinsä, ei Varasta jotain -päivän katoamista voi tulkita pelkästää Älä osta mitään -päivän lopulliseksi voitoksi. Kritiikki ja parodia ovat tunnetusti ideoiden menestyksen indikaattoreita, joten varjokampanjan katoamisesta voi vetää jopa huolestuttavia johtopäätöksiä.

Työnhakua

Teksti Emmi Kantti

Leipä on tiukassa, kapea ja ohuina siivuina.

Olen oppinut tunnistamaan sen hiukan anteeksipyytelevän, väkinäisellä reippaudella kiusaantuneisuutta piilottelevan äänensävyn ja arvaan jo tervehdyksestä, mitä soittaja tulee sanomaan: että valinta oli vaikea, sillä hakijoita oli paljon ja kaikki haastateltavat hyviä. Valinta ei tällä kertaa kohdistunut minuun, mutta he toki ilmoittavat, jos vastaavanlaisia tehtäviä avautuu lähiaikoina ja niin edelleen.

Hyppääminen duunista toiseen ei tälläkään kertaa käy katkotta. Kakkossijalle jääminen työhaastattelussa harmittaa ja työvoimatoimiston apea tunnelma vetää mielen entistä matalammaksi. Joudun odottamaan vuoroani tunnin ja siinä ajassa ehdin sulkeutua kahdesti naistenvessaan itkemään itsesääliäni.

Virkailija ei onneksi kiinnitä punaisiin silmiini huomiota, vaan kysyy olenko jo käynyt työttömien työnhakijoiden infotilaisuudessa. Kerron etten ole ja kysyn, onko sellaiseen osallistuminen välttämätöntä. Virkailijan mukaan on, ainakin mikäli aion hakea työttömyyspäivärahaa, ja infossa kuulisin hyödyllistä tietoa työttömyysturvasta. Vastaan – ehkä turhankin piikikkäästi – että olen suorittanut maisterin tutkinnon sosiaalitieteistä, joten minun pitäisi olla kohtuullisen hyvin perillä myös suomalaisesta sosiaalipolitiikasta työttömyysturva mukaan lukien.

Ei auta, infoon on mentävä. Virkailija muistuttaa, että siellä saisin myös ohjeita ja valmiuksia työnhakuun. Saan vaivoin hillittyä haluni huomauttaa, että alan olla työnhaussa kohtuullisen harjaantunut oltuani kolmen vuoden aikana kuuden eri työnantajan palveluksessa, kirjoitettuani syksyn mittaan toistakymmentä työhakemusta ja käytyäni kuukauden sisällä neljässä työhaastattelussa. Nyökkään ja otan vastaan lapun, jolle on merkitty työnhakuinfon ajankohta.

Myöhemmin samana iltapäivänä törmään yliopiston kuppilassa ystävääni, joka suorittaa parhaillaan toista tutkintoaan. Ei kovinkaan yllättävää, että keskustelumme kääntyy akateemisten työllistymisnäkymiin.

Ystäväni kertoo olleensa koulutustaan vastaavassa työssä valtion omistamassa museossa ja viihtyneensä hyvin, joskin palkka oli vaatimaton. Vajaa 1500 euroa kuukaudessa on ystäväni mielestä niukka tienesti alalle koulutetulle ja pian perheellistyvälle työntekijälle. Ystäväni mainittua palkkauksesta vanhemmalle kollegalle tämä oli lohdutellut toteamalla valtion leivän olevan ”kapea mutta pitkä”.

Jäi hiukan hämäräksi mitä vanhempi kollega tällä mahtoi tarkoittaa. Ystäväni pesti museossa oli kahden kuukauden mittainen.

Taas päättyi yksi pätkätyö

Teksti Emmi Kantti

Pätkätyöläinen tyhjensi taas pöytänsä.

En ole enää töissä Isossa Firmassa. Lopettaminen sujui yhtä joustavasti kuin aloittaminenkin. Ei puheita tai pullakahveja, työpäivän päätteeksi vain siivosin pöytäni, jätin kulkukorttini aulavahdille ja pyöräilin hilpeänä kotiin.

Yksi vuokratyön kiistämättömistä hyvistä puolista on se, että sen päättyminen ei paljoa kirpaise. Palkka on surkea, työyhteisö jää etäiseksi, eikä hommasta saa liikuntaseteleitä tai muita kivoja etuuksia, joita kannattaisi ikävöidä.

Kun kotona piilotin kauluspaitoja vaatekaapin perukoille mietin, milloin ja missä smart casual -asusteille olisi seuraavan kerran käyttöä. Ensi viikolla vai ei enää ikinä? Toimistotyö on tylsää ja turhauttavaa, mutta toisaalta mieluusti vaihtaisin satunnaiset keikka- ja tuntityöt johonkin vakaampaan. Sijoituskuplien poksahteleminen, kaatuilevat pankit ja uutiskuvat tuskaisista pörssimeklareista tarkoittanevat, että vakiduuni ja sen myötä lomat tai luottokortti pysyvät edelleen saavuttamattomina.

Taloussanomien mukaan talouden taantuma on pistänyt pinteeseen etenkin toimittajat sekä mainosalan. Voin siis onnitella itseäni mahdollisimman epäonnistuneesta ammatinvalinnasta (vaikkakin omalla kohdallani ajautuminen on ammatinvalintaa osuvampi sanavalinta). Toisaalta on ehkä hyvä, että en tiedä paremmasta vaan ole tottunut epämääräiseen ja huonoilla ehdolla tehtävään pätkätyöhön. Parin päivän sijaisuuksia, satunnaisia keikkoja ja huonopalkkaista vuokratyötä riittää aina elettiin sitten nousu- tai laskukautta.

Samaisessa Taloussanomien artikkelissa listataan myös ammattialoja joilla työvoimantarve taantumasta huolimatta lisääntyy. Terveydenhoidon, ”tietointensiivisen palvelutoiminnan” ja kaupan alan lisäksi mainitaan avointen työpaikkojen lisääntyneen kauneudenhoito- ja hygienialalalla. Lehdessä haastateltu työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies, valtiotieteen tohtori Pekka Tiainen selittää kauneudenhoitoalan kasvua taantuman alla esimerkillä historiasta: ”30-luvullakin laman aikana työttömät kulkivat se ainoa puku päällä, kun piti olla päällisin puolin kunnossa”.

Itse tulkitsin Tiaisen huomion mieluisaksi muistutukseksi asioiden tärkeysjärjestyksestä, kun etsiskelen seuraavaa leipäpuuta. Ensimmäiseksi on varattava aika kampaajalle, sillä olisihan noloa, jos työpätkiä ja niiden välisiä katkoksia vo lukea hiusteni juurikasvusta.

Miten hiljentää painonvartijat?

Teksti Emmi Kantti

Konttorin naisten small talk on spinning-terrorismia.

Kuinka kovalle täytyy nettiradio kääntää, että kuulokkeet suojaisivat laihdutusjorinalta?

Avokonttorikulttuuriin kuuluu nimittäin oma smalltalkinsa, jota käydään sermien yli ja osuttaessa samaan hissiin. Konttoripuheen sanattomiin sääntöihin kuuluu, että siinä vältellään ikäviä ja vaikeita aiheita (kuten YT-neuvottelut, uskonto ja politiikka) ja keskitytään sen sijaan asioihin joista on helppo olla yhtä mieltä. Näihin vaarattomiin aiheisiin kuuluvat päivän säätila, kehätien ruuhkat, Big Brother sekä – naispuolisten työntekijöiden keskuudessa – laihduttaminen.

Jos ei omista televisiota eikä autoile työmatkoja, mahdollisiksi aiheiksi karsiutuvat säätila ja laihduttaminen. Olenkin puhunut kuluneen puolen vuoden aikana poikkeuksellisen paljon säästä.

Itse voin vielä välttää puhumasta painostani tai kuluttamistani kaloreista, mutta joudun toki kuulemaan yksityiskohtaisia raportteja siitä, mitä toiset toimiston naiset ovat syöneet, millaisia erilaisia dieettejä he ovat kokeilleet ja kuinka paljon enemmän heidän tulisi kuntoilla. Kahvihuoneessa käynnistyy joka iltapäivä julkinen rippi, jossa kokoonnutaan keksilautasen ympärille voihkimaan kuorossa, kuinka pitäisi palkata personal trainer ja aloittaa atkinsin dieetti.

Minulla ei ole mitään liikuntaharrasteita vastaan ja itsekin suuntaan usein lenkkipolulle työpäivän päätteeksi, mutta jatkuva oman kropan arviointi ja vertailu on ahdistavaa. Itselleni jatkuva ”pitäisi liikkua enemmän” -tilitys nostaa lähinnä mieleen kysymyksen, että miten helvetissä olen päätynyt kyhjöttämään päätteen ääressä, enkä esimerkiksi fillarilähetiksi. (Ja samaa tekisi mieleni kysyä pahimmilta spinning-intoilijoilta).

Ylipäätään on mielestäni omituista, että ruoka, juoma ja kaikkinainen kehon trimmaaminen ovat sallittujen aiheiden listalla muuten niin tarkkaan rajatussa työpaikkapuheessa. On nimittäin hankalaa keksiä aihetta, joka olisi henkilökohtaisempi ja mahdollisesti arkaluontoisempi kuin oma keho ja elämäntapa.

Tutkimusten mukaan viidesosa naisista kärsii jonkinlaisesta syömishäiriöstä ja ulkonäköpaineet ahdistavat yhä useammin myös miehiä. Todennäköisesti siis myös omaan työyhteisööni mahtuu useampia ihmisiä, joille suhde ruokaan ja omaan kehonkuvaan on kompleksinen.

Väittäisinkin, että nykyisessä maallistuneessa maailmassa jopa uskonasioista saattaisi olla monelle helpompaa puhua kuin omasta kehosta ja sen kontrollista. En kuitenkaan toistaiseksi ole uskaltanut keskeyttää dieetti-keskustelua filosofis-teologisilla pohdinnoilla – vaikka ajatus kieltämättä kiehtookin.

Työtä ja portfoliota

Teksti Emmi Kantti

Kirjoittaja vaihtoi identiteettityöstä paskaduuniin, eikä kadu.

Tuttavapiirini työtätekevät voi karkeasti jakaa kahtia: niihin jotka käyvät töissä ja niihin jotka tekevät uraa.

Työssä käymisellä tarkoitan, että vietetään iso osa valveillaoloaikaa puuhissa joista maksetaan jonkinlaista rahallista korvausta, mutta joiden tekeminen on selkeästi erotettavissa omasta identiteetistä ja elämästä. Työtä tienestin vuoksi tehdään esimerkiksi kaupan kassalla, siivoojina, toimistoapulaisina tai puhelinmyyjinä. Kun taas työskennellään myös omia kykyjen käyttämiseksi, näyttämiseksi ja kehittämiseksi, on kyse uran luomisesta. Lasken jälkimmäiseen kastiin lasken esimerkiksi toimittajat, tutkijat, järjestötyöntekijät sekä omaa bisnestään pyörittävät.

Toisaalta näiden ihmisten kohdalla ”ura” on sanana ehkä liian 1900-lukulainen termi kuvaamaan heidän työskentelyään. Nykyisin kai puhutaan uran sijasta portfoliosta. Uran tavoin portfoliokin ymmärretään joksikin henkilökohtaiseksi ja kehittyväksi, mutta siihen ei liity vanhentunutta ajatusta siitä, että kehityksen suunta olisi jollain selkeä ja suoraviivainen. Yhtä kaikki, kutsuttiinpa tätä työnteon muotoa sitten uran luomiseksi tai portfolion kokoamiseksi, kyse on muustakin kuin leivän tienaamisesta. Tekijät keräävät hommassaan työkokemusta, kehittävät omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan sekä kasvattavat sosiaalista ja kulttuurista pääomaansa.

Yksinkertaisinta on tietysti sanoa, että uraa tehdään aloilla joille on hakeuduttu ja kouluttauduttu, kun taas työtä ovat ne, joita nuoret koulutetut kaupunkilaiset nimittävät ”paskaduuneiksi”. Koulutuksen kesto tai ammattinimike ei kuitenkaan ratkaise kaikkea, vaan keskeinen ero uran ja työnteon välllä on tekijän asenne.

Väittäisin, että esimerkiksi IT-alalla tai opettajana on mahdollisia työskennellä sekä työ- että ura-asenteella. Ero tulee esille vaikkapa siinä, että työtä tekevät eivät mainitse ammattiaan ensimmäisten seikkojen joukossa esittäytyessään ja he voivat vetää selkeän rajan työn ja vapaa-ajan välille. Portfolio-duunia taas on vaikea erottaa omaksi, muusta elämästä irralliseksi sektoriksi, vaan esimerkiksi työn ja vapaa-ajan sosiaaliset verkostot lomittuvat sujuvasti keskenään.

Itse kuuluin pitkään portfolioporukkaan,. Nykyisin teen työtä. Käytän kahdeksan tuntia päivässä puuhaan, joka ei kehitä minua millään tapaa eikä näytä edes erityisen vakuuttavalta CV:ssä. Homma on hyvin vähäisessä määrin riippuvainen henkilökohtaisesta suorituksestani, eli jos lopettaisin hommassa, kuka tahansa muu saisi aikaa pitkälti saman tuloksen. Lisäksi työni tulos on minulle jokseenkin yhdentekevä. Olen yliopistolla ottanut vastaan lyhyen oppimäärän Marxia ja nyt taidan ymmärtää mitä hän tarkoitti puhuessaan vieraantumisesta.

Kuitenkin työssä on positiiviset puolensa. Kun puhelin piippaa tekstiviestiä, ei tarvitse pelästyä sen muistuttavan unohtuneesta deadlinesta tai ylimääräisestä palaverista. Kannettavasta tietokoneestakin on tullut pelkkä ajanviettoväline, ei enää kaikkialle seuraava kotikonttori. Kirjahyllyssäni on taas tilaa oikeille kirjoille, kun olen voinut kantaa paperinkeräykseen mapeittan paperia, jota olin säilyttänyt ”mahdollisesti joskus tarpeellisena”.

Aika, jonka vietän työpaikan ulkopuolella on oikeasti omaa ja vapaata. Tietysti oman ajan merkitys ja tarve on myös kasvanut, kun itseilmaisu ja identiteettityö on hoidettava kokonaan iltaisin ja viikonloppuisin.

Ei ole absurdi ajatus että kiinnostus vieraantunutta paskaduunia kohtaan olisi myös kasvussa. Ovathan asennetutkimukset jo jonkin aikaa kertoneet, että ihmisten arvostuksissa oman hyvinvoinnin, vapaa-ajan ja ihmissuhteiden merkitys on kasvussa. Ainakin tällä hetkellä vapaa ja vähemmän stressaava elämäntyyli käy paremmin yksiin tylsän tienestityön kuin portfolion kokoamisen kanssa.

Äskettäin katselin vierestä kuinka luovalla alalla työskentelevä tuttavani poti flunssaa kotona työsuhde-Macinsa äärellä. Ajattelin kiitollisena, että olen kenties joutunut ostamaan oman tietokoneeni itse, mutta ei ole vaaraa, että sairaspäivinä joutuisin käyttämään sitä muuhun kuin DVD-elokuvien katseluun.

Flunssa nro 120

Teksti Emmi Kantti

Flunssainen duunari kokee ylellisyyttä.

Sain flunssan. Asiakasrekisterin päivittämisen sijasta jäin kotiin haaskaamaan paperinenäliinoja. Syysflunssassa sinällään ei ole mitään harvinaista: tämähän on noin sadaskahdeskymmenes lentsu elämäni aikana, jos ajatellaan, että jonkinlainen nuha/yskä/kurkkukipu-yhdistelmä iskee noin neljästi vuodessa. Poikkeuksellisen tästä vilustumisesta kuitenkin tekee se, että kyseessä on ensimmäinen flunssa jota poden sairaslomalla.

Olen tähän saakka tehnyt töitä aina osa-aikaisuuteen tai freelance-järjestelyihin perustuvina projektihommina, jolloin pelin henki on ollut se, että vasta valmiista työstä maksetaan. Flunssan vuoksi viivästyneestä lehtijutusta tai peruuntuneesta oppitunnista on ollut turha odottaa liksaa ja sairastelusta on saanut ainoastaan epäluotettavan maineen, jolloin uusia pestejä on ollut turha odotella. Etenkin järjestöjen leivissä on ollut ylellistä jo se, jos on saanut luvan kanssa jäädä kotiin sairastamaan. Yleensä kuitenkin on täytynyt kuumeessa ja räkäisenä vähintään raahautua johonkin palaveriin. Järjestöjen epämääräiset työajat ovat puolestaan mahdollistaneet sen, että niiltä päiviltä jolloin en ole ollut työkunnossa ei ole tarvinnut nostaa myöskään palkkaa.

Niinpä minun on edelleenkin vaikea uskoa, että työnantajayritys (jota muuten ei voi väitää turhan avokätiseksi) maksaa minulle palkkaa näistä kahdesta päivästä, jotka vietän sängynpohjalla niistäen ja lukien Ulrike Meinhofin elämäkertaa! Rahan saaminen ei edes edellyttänyt lääkärintarkastuksen lisäksi mitään ylimääräistä kyykytystä, jollaiset kuuluvat jokseenkin itsestäänselvinä asiaan kun jotain etuisuutta haetaan Kelan tai sosiaalitoimiston kautta.

Monen työssäkäyvän mielestä palkallinen sairasloma on varmasti oikeus ja kohtuus, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni kyseessä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja usein se asettaa jopa samassa työyhteisössä toimivat ikävän eriarvoiseen asemaan: jos esimerkiksi IT-firmassa leviää flunssaepidemia, niin tismalleen samaa hommaa tekevistä koodareista työsuhteessa olevat saavat sairaspäiviltään palkan ja freelancerit eivät. (Voi vain arvata kummat palaavat kiireemmin takaisin työpöydän ääreen.)

Mutta itselläni ei siis ole valittamista. Jos ei oteta lukuun tukkoista nenää, kurkkukipua, särkeviä lihaksia, kuumeista vapinaa ja ylipäätään paskaa oloa, niin tässähän tuntee itsensä etuoikeutetuksi!

Työväen ääni

Teksti Emmi Kantti

Avokonttorissakin voi taistella.

Muinaisella 90-luvulla olivat työväenlaulut muotia vaihtoehtopiireissä. Isien ja äitien levyhyllyistä löydetyt Kom-teatterin LP:t soivat kotibileissä ja Agit Propin tuotanto kaikui aktivistitapaamissa, luontoleireillä ja mielenosoituksissa. Paatokselliset mutta melodiset työvenlaulut toivat vaihtelua HC-punkiin, jolla tuolloin oli dominoiva asema vaihtoehtopiirien virallisena musiikkigenrenä. Suomenkielisesti hiphopista tai reggaesta ei kukaan ollut vielä kuullutkaan.

Itselläni oli vielä tuolloin varsin niukasti omakohtaista kokemusta pääoman ja työtätekevien sovittamattomasta ristiriidasta, joten ymmärrykseni luokkakonfliktista rakentui pitkälti työväenlaulusanoitusten mukaisesti. Solidaarisuuteni oli tietysti sorrettujen puolella: tiskaajien, tehdastyöläisten, torppareiden ja kolmannen maailman talonpoikien – kaikkien niiden joita mahakkaat pankinjohtajat ja muut porvarit ahneuttaan alistivat.

Ajan mittaan jouduin kuitenkin korjaamaan joitain työväenlauluista omaksumiani oppeja. Osoittautuikin näet, että 20 perheen sijaan pääoma olikin kansainvälisissä sijoitusrahastoissa, tehtaiden johtajat eivät olleet samoja kuin niiden omistajat ja porvarin unta häiritsivät lähinnä osakekurssien heilahdukset, ei työläisten kasvava tietoisuus. Myöskään sortoa ei tarvinnut lähteä etsimään tehtaan liukuhinnan ääressä, vaan sain huomata, että riistäjän lait toimivat myös avokonttorissa.

Usein kuulee kummasteltavan, miksi pätkätyösukupolvi ei nouse barrikadeille parempien työolojen puolesta. Syitä siihen, miksi projektiassistentit, feissarit ja kassamyyjät alistuvat huonoihin ja epävarmoihin työsuhteisiin eivätkä järjestäydy on toki moninaisia, mutta yksi niistä lienee se, että lyhytaikaiset ja joustavat työsuhteet tarjoa puitteita järjestäytymisen pohjalle vaadittavan kollektiivisuuden kokemuksen syntymiselle. Yksilöllistyneessä yhteiskunnassa keskinäistä solidaarisuutta on ylipäänsä hankalaa synnyttää.

Yksi työväenlaulujen tehtävä on ollut juuri yhteishengen herättäminen ja kollektiivisuuden tunteen nostattaminen. Sen ne ovat täyttäneet niin varsinaisessa työväenliikkeessä kuin 1960-1970 luvun uusvasemmistolaisten liikkeiden parissakin. Entä voisiko työväenlauluperinteellä jotakin annettavaa myös 2000-luvun työtätekeville?

Ainakin laulut pitäisi laittaa uusiksi: Niissä tuskin tiskattaisiin tai tehtäisiin metsätöitä, vaan kaupiteltaisiin lehtitilauksia, toimittaisiin kouluavustajina tai istuttaisiin avokonttorissa päivittämässä asiakasrekistereitä. Riistäjän roolin taas kelpaisi henkilöstövuokrafirma, joka käärii voittonsa myymällä toisen työvoimaa. Marssien ja mielenosoitusten sijasta luokkataisteluun käytäisiin näpistelemällä toimistotarvikkeita tai pidettäisiin 25 minuutin viivytyslakkoja kahviautomaatin tuntumassa.

Lisäksi 2000-luvun työn muodot voisivat tarjota hyviä puitteita musiikin avulla tapahtuvalle kollektiivisuuden kasvattamiselle. Monissa yrityksissä kaikkien työntekijöiden tietokoneet ovat verkossa keskenään, jolloin esimerkiksi iTunesin kaltaiset ohjelmat tekevät mahdolliseksi musiikin kuuntelemisen muiden samalla työpaikalla työskentelevien musiikkikirjastoista. Kenties tämän kanavan voisi valjastaa laulavan vallankumouksen käyttöön. Kuulokkeista tai tietokoneen kaiuttimista kuuluvat sävelet muistuttaisivat eri puolille konsernia atomisoituneille tilapäisityöläisille, että samalla joukossa seistään.

Harjoittelija on uhka

Teksti Emmi Kantti

Taiteilijan joutilaisuus hämmentää konttorin väkeä.

Niin kutsutun ”uuden työn” yhteydessä puhutaan usein sen ajallisesta joustavuudesta sekä irtautumisesta tietystä työpaikasta. Tällä kai tarkoitetaan, että työn ja vapaa-ajan välinen raja hämärtyy, mahdollisuus etätyöhön yleistyy ja koko työuraa tehdään yhä harvemmin saman liukuhihnan äärellä.

Kokemukseni mukaan tämä ajaton ja rajaton ”uusi” työ on kuitenkin samanlainen myytti kuin paperiton toimisto. Tehdashallin ovat ainoastaan korvannut lasista ja teräksestä tehty konttorikompleksi ja liukuhihnan näyttöpääte ja ergonomisesti säädettävä työtuoli. Ja mitä uuden työn paljon puhuttuun luovuuteen tulee, se tarkoittanee ensisijaisesti sopeutumiskykyä. Mihinkään uuteen tai kokeilevaan ei valkokaulustyöläisten valtaosalla ole mitään saumaa ja sosiaalinen liikkumatilan avokonttorissa voi kapeutensa puolesta rinnastaa 1800-luvun hiilikaivosten käytäviin.

Kiasmassa on tällä hetkellä esillä taiteilija Pilvi Takalan teos ”The Trainee”, joka kuvaa hupaisalla tavalla toimistorakennusten tietotyömaiden sääntöjä ja sosiaalisia ympäristöjä. Taiteilija työskenteli kansainvälisen rahoitus- ja konsultointiyrityksen Suomen konttorissa Johanna Takala -nimisenä markkinointiharjoittelijana, jonka kerrottiin tekevän gradua ”globaalin brändin lokaalista toteutuksesta”. Taiteilija, jonka oikea identiteetti oli ainoastaan yhteyshenkilön ja yritysjohdon tiedossa, testasi toimistoympäristön sosiaalisia sääntöjä epäkonventionaalisella käytöksellä: istui työpöydän tai ikkunan ääressä tai vietti koko päivän hississä – ja mikä olennaista – ei piilotellut tekemättömyyttään facebookkaamisella, nettisurffauksella tai muulla näennäispuuhastelulla. Samalla hän taltioi millaisia reaktioita tällainen toiminta sai aikaan työyhteisössä. ”Harjoittelijan” esimiehelle lähetetyistä sähköpostiviesteistä välittyy kummastusta, huolestusta, jopa ahdistusta ja pelkoa.

Koska itse kuulun tällä hetkellä jonkinlaiseen toimistoprekariaattiin, ihastuin kovasti Takalan tapaan nostaa esiin tutun ympäristön näkymättömiä käytöskoodeja. Mikä tahansa puuhailu ja brändi-bullshit menee läpi, mutta pysähtyminen ja hiljaisuus lähenee pahemman luokan häirintää. On kuitenkin selvää, että rajoja testaamaan tarvitaan taiteilija tai joku muu ulkopuolinen, sillä kaltaiseni joustavat ja sopeutuvaiset tietotyöläiset eivät moiseen koskaan ryhtyisi. Tämän sortin luovaan työhön (lue: konttorirotiksi) kun valikoituu ensisijaisesti tyhjänpuhumisen ja puuhailun taitajia, jotka viimeiseen asti haluavat välttää hankaluuksia ja laumasta erottautumista.

The Trainee on nähtävissä Helsinki-Vantaan lentokentällä lähtöportin 33 luona 31.10. asti.