Ellen Eljaala

Runous edellä

Elävän kirjallisuuden festivaali syntyi vaihtoehdoksi kaupallisuudelle.

Kuva Susanna Koskimaa

Joukko tamperelaisopiskelijoita kyllästyi kirjallisuustapahtumien henkilökeskeisyyteen ja kaupallisuuteen. He halusivat tehdä jotain, johon kaikki voisivat osallistua ja jossa käsiteltäisiin asioita laajemmin. He halusivat vaihtoehdon ruuhkaisille ja markkinakeskeisille messutapahtumille.

Ensimmäiset Elävän kirjallisuuden festivaalit järjestettiin vuonna 2009. Kun kävijämäärä ylittyi tuhannella, todettiin, että tämänkaltaiselle tapahtumalle on kysyntää.

Tapahtuman teemat ovat vaihdelleet vuosien aikana kriittisyydestä ja kritiikistä satuihin ja myytteihin, rajoista luontoon ja luomiseen. Elävän kirjallisuuden festivaalit järjestetään aina talkoolaisten voimin, ja niitä hallinnoi voittoa tavoittelematon Elävän kirjallisuuden yhdistys, joka perustettiin vähän ensimmäisten festivaalien jälkeen.

Opiskelijat loivat omat kirjallisuusfestivaalinsa täydentämään Tampereen kulttuuritarjontaa ja kirjamessuviikonloppua. Vastakkainasettelulta on kuitenkin vaikea välttyä. Perinteisillä kirjamessuilla Suomen suosituimmat kirjailijat pääsevät mainostamaan uutuusteoksiaan ja kävijät täyttämään kassinsa joululahjakirjoilla. Elävän kirjallisuuden painopiste on muualla. Ennen kaikkea tapahtuma on jokaiselle avoin.

Tänä vuonna Elävän kirjallisuuden festivaali järjestetään yhdeksännen kerran. Festivaalien teemana on ”Sivulla”. Teema on monitulkintainen, mutta ainakin luvassa on pohdintaa sivullisuudesta yhteiskunnassa, kulttuurisesta omimisesta, syrjäytymisestä ja siitä, kenen äänet oikein pääsevät kuuluviin kirjallisuudessa ja ketkä jäävät sivuun.

Tämänkin vuoden ohjelmistoon kuuluu musiikkia, performansseja, työpajoja ja erilaisia haastatteluja ja paneelikeskusteluja. Runous on mukana vahvemmin kuin ennen, ja sitä nähdään eri muodoissa, niin spoken wordina kuin improvisaation keinoin esitettynä.

Esiintyjiin kuuluvat muun muassa ”pienen ihmisen” Legioonateatteri ja sana­taiteilijat Harri Hertell ja Dxxxa D. Sami Liuhdon taudinkuva -kokoonpano esittää Liuhdon vinosti hauskoja tekstejä Mikael Öhmanin säveltämän musiikin säestämänä.

Ja kun ilta pimenee, Tiiliskivi-klubilla on luvassa vaihtoehtofestarikansan jatkot.

Elävän kirjallisuuden festivaali 18.2.2017
Työväenmuseo Werstas, Tampere

Hyvinvoinnin lähde

Tyhjilleen jääneet sairaalarakennukset saivat aiempaa tarkoitustaan vastaavaa toimintaa.

Kuva Tuomas Rantanen

Suomen ensimmäinen mielisairaala, Lapinlahden sairaala, palveli kokonaisuudessaan 160 vuotta. Hietaniemen hautausmaan takana merenrannalla lymyilevä laitos toimi syömishäiriöklinikkana vielä vuoden 2008 loppuun asti, jolloin osastot muuttivat Psykiatriakeskukseen.

Sairaala suljettiin, mutta rakennukset jäivät. Ne säilyivät useiden valtaajien lunastusvaatimuksista huolimatta vuosia käyttämättöminä ja tyhjinä.

Lapinlahden sairaalassa aikanaan syntynyt Suomen Mielenterveysseura ry ja osuuskunta Lapinlahden tilajakamo saivat viime vuonna solmittua tiloista vuokrasopimuksen, minkä seurauksena sairaalarakennuksiin perustettiin Lapinlahden Lähde. Se on, kuten perustajiin kuuluva Jaana Merenmies kuvaa, ”hybridi”. Kokonaisuus koostuu kahvilasta, taidegalleriasta, kirpputorista ja käsityöpuodista.

Myös toimintamuodot vaihtelevat.

”On kansalaisaktiivisuutta, yhdistystoimintaa, yritystoimintaa yksinyrittäjien ja organisaatioiden toimesta, ja yhteistyötä koulujen kanssa”, Merenmies luettelee.

Lähteeltä myös vuokrataan tiloja tapahtumiin ja työhuoneiksi esimerkiksi yrityksille ja taiteilijolle.

”Tarvittiin paikkaa, joka yhdistää monet eri tahot ja jonne ihmiset pääsevät tekemään asioita, ilman, että kuuluvat johonkin yhdistykseen.”

Lähteen kahvilan pienen budjetin sisustus koostuu eriparisista pöydistä, tuoleista ja sohvista. Mihin tahansa ketjukahvilaan verrattuna paikka on rauhallinen ja hiljainen. Nurkassa on hylly täynnä kirjoja: se on Lapinlahden Lähteen kirjasto, josta saa lainata vapaasti.

Merenmiehen mukaan tämä on paikka, jonne voi tulla hengähtämään missä elämäntilanteesta tahansa. Eri elämänvaiheisiin löytyy myös neuvoja ja kontakteja.

”Kun tämän oppii hyvänä päivänä, on helppo muistaa huonon päivän sattuessa, että täältä saa apua.” Kun kahvilasta jalkautuu vaikkapa viereiseen Käytävägalleriaan tai siitä ylöspäin varsinaiseen Lähteen taidegalleriaan, rakennuksen historia on käsinkosketeltavissa. Vaikka sairaalarakennus on täynnä eloa, mitään oleellista sen rakenteissa ei ole muutettu. Entinen mielisairaala on mielikuvituksen avulla edelleen helppo nähdä edessään.

Lapinlahden Lähteen toiminnan kärjessä on edelleen mielenterveys. Tapahtumien ja palvelujen tarkoitus on edistää tietoisuutta mielenterveysasioista vanhan mielisairaalan muistoa kunnioittaen. Jalkarautojen, lepositeiden ja muiden pakkokeinojen sijaan pääpaino on ennaltaehkäisyssä ja hyvän mielen levittämisessä.

Lapinlahden Lähteellä järjestetään myös luentoja mielen hyvinvointiin liittyen, ja joka viikko on tarjolla erilaista ohjelmaa joogasta taidetyöpajoihin. Useat tapahtumista ovat ilmaisia tai toimivat “maksa mitä jaksat” -periaatteella. Kynnys pidetään matalalla.

Itsenäisyyspäivänä pidettiin Itsenäisyyspäivän etkot. Jouluisin taas julistetaan mielenrauha.

Merenmies kertoo, että Lapinlahden Lähteeseen kuuluvia hankkeita yhdistävät tavoitteet kestävän kehityksen toteuttamisesta ja sosiaalisen osallistumisen lisäämisestä. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että pitkään työttöminä olleille pyritään tarjoamaan esimerkiksi työkokeilujen ja -harjoitteluiden kautta työpaikkoja.

Merenmies uskoo, että harjoittelu- ja työpaikkoja saataisiin lisääkin, jos Lapinlahden Lähde saisi takuut mahdollisuudesta pitkäaikaisempaan toimintaan. Silloin olisi mahdollista aloittaa laajamittaisempia projekteja jo kiinnostuneiden yhteistyökumppaneiden kanssa.

Helsingin kaupungille Lapinlahden sairaalarakennusten myyminen on yhä avoin vaihtoehto. Jaana Merenmiehelle se ei ole. Hän korostaa, että Lähteen arvo on paljon suurempi kuin vain kahvista, pullasta ja tapahtumista tulleet tuotot. Merenmiehen mukaan Lähteessä on tiettävästi syntynyt ystävyyssuhteita yksinäisten välille ja liikekumppanuuksia ja uusia ideoita erilaisten ihmisten kohdatessa.

Moni onkin tullut muualta Suomesta Lapinlahden Lähteelle ottamaan selvää, miten konseptia voisi toteuttaa muissa vastaavissa, tyhjäksi jääneissä tiloissa. Merenmies uskookin, että Lapinlahden Lähteelle on todellista tarvetta, etenkin maassa, jossa suurin työkyvyttömyyden syy ovat mielenterveysongelmat.

Hän kertoo, että ennen samalla paikalla oli lähde, josta myytiin vettä helsinkiläisille. Tästä Lapinlahden Lähde sai nimensä.

”Suomessa saa vielä hanasta korkealaatuista vettä, se ei ole tällä hetkellä Suomen ongelma. Mutta nämä mielen hyvinvoinnin kysymykset ovat.”

Nykyään kaivoksi muuttuneen lähteen tavoin Lapinlahden Lähde tahtoo vastata tarpeisiin.

”Me halutaan, että tämä on lähde, joka pulppuaa hyvinvointia.”

Pommin potentiaali

Entisessä bussikuskien pukuhuoneesa tuoksuu nyt kahvi.

Kuvat Velda Parkkinen

Olin aika epäuskoinen silloin kun näin tämän tilan ensimmäisen kerran. Ajattelin, että ei tuu mitään”, kertoo Laura Palmén, toinen Herttoniemen metroaseman Taukotilan kahvilayrittäjistä. Vieressä nyökyttelee Henna Haapala, yksi Taukotilan perustajista ja asukasyhdistys Hertsikan Pumpun jäsen. Istumme entisessä bussikuskien pukuhuoneena, taukotilana ja varastona käytetyssä tilassa, kahvilapöydän ääressä.

”Olihan tämä aika pommi, mutta se potentiaali oli heti nähtävissä”, Taukotilan visuaalisen ilmeen suunnitellut Ulla Kotila sanoo.

Vieressä, lasiseinällä erotetussa asukastilassa on Karin Smedsin taidenäyttely ja juureksia ruokapiirin sadonjaon jäljiltä. On vaikeaa kuvitella se sekasotku, jota he kuvaavat. Ikkunan vastainen penkki on koristeltu tyynyillä, kahvila on siisti ja miellyttävä. Syvemmällä tilassa on lasten leikkipisteitä ja leluja. Yhteisötilassa on ilmakuva Kaakkois-Helsingin alueesta, johon kävijät ovat merkinneet nuppineuloilla suosikkipaikkojaan.

Idea kahvilasta syntyi halusta muuttaa ympäristöä viihtyisämmäksi.

”Metroaseman seutu oli kolkko”, Haapala muistaa. Hän ja Aino Rekola olivat tulleet lenkillä jutelleeksi metroaseman seudun ankeudesta.

”Aino heitti, että mitäs jos siellä olisi konttikahvila, mitä se tekisi tälle tunnelmalle.”

Haapala ja Rekola eivät työssäkäyvinä ihmisinä pystyneet yhtäkkiä kahvilaa kahdestaan pystyttämään, joten oli saatava taustavoimia viemään ­asiaa eteenpäin. Ajatus esiteltiin Hertsikan Pumpulle, jonka jäseniä he ovat. Pumppu on asukasyhdistys, jonka tarkoituksena on edistää tapahtumien järjestämistä ja asukkaiden viihtyvyyttä Herttoniemen alueella.

”Jos asukkaat haluavat järjestää jotain, he tulevat meidän kauttamme”, Timo Ala-Vähälä, Hertsikan Pumpun puheenjohtaja luonnehtii.

Kun ajatus oli saatu ilmoille, alkoi tapahtua. Kävi ilmi, että monella muulla oli ollut samansuuntaisia ajatuksia. Mukaan tulivat muun muassa Janne Käpylehto, joka oli kehitellyt ideaa aurinkopaneelilla toimivasta konttikahvilasta, sekä Laura Palmén ja Inka Wallgren, jotka ryhtyivät kahvilayrittäjiksi. Kun HKL:n vuokrapapereihin saatiin huhtikuussa nimet alle, alkoi remontti.

”Sitä ei pysty sanoiksi pukemaan, mitä tälle tapahtui sen yhden kuukauden aikana”, Henna Haapala toteaa.

Nopealla varoitusajalla saatiin myös sponsoreita remontointia ja tarvikkeita varten, ja talkootyöllä rumasta ja luotaantyöntävästä hökkelistä muodostui Taukotila. Sen kattoa koristaa aurinkopaneeli, jonka voimalla toimii latauspiste esimerkiksi puhelimia ja työkoneita varten. Ulkopuolelle on ilmestynyt terassi riippukeinuineen ja hiekkalaatikoineen.

Herttoniemen metroaseman seutu ei ole alueista idyllisin, ja Palmén kertoo, että kahvilatyöntekijän kanssa jouduttiin etukäteen varautumaan mahdollisiin häiriötilanteisiin. Kaikki on kuitenkin sujunut hienosti.

”Vähän pelotti, että metroaseman häiriöistä tulee ongelmia myös tälle toiminnalle, mutta mitään semmoista ei ole ollut”, Haapala sanoo. Timo Ala-Vähälä lisää, että ne tyypit, jotka ennen Taukotilaa oleilivat aukiolla, oleilevat siellä edelleen, omalla puolellaan.

”Tänne tulee vain lisää ihmisiä, ketään ei ajeta pois”, hän toteaa. ”Olemme olleet sulassa sovussa”.

Elokuun loppuun asti Taukotilan asukastila varattiin erilaisille taidenäyttelyille, ja siellä ovat kokoontuneet muun muassa paikallinen luomuruokapiiri, tanssi- ja origamityöpajat ja herttoniemeläiset yhdistykset. Kesäkuussa Taukotilassa järjestettiin Helsingin kaupungin kulttuuriavustuksella tuettuja matalan kynnyksen tapahtumia, kuten erilaisia luontoretkiä, ja sirkus- ja tekstiiligraffitityöpajat. Taukotilan pihalla, ennen melko autiolla metroaseman aukiolla, on päästy kokeilemaan myös taijia ja työmatkajoogaa. Laura Palmén huomauttaa, että ideana on ollut, että kaikki saavat tulla järjestämään myös omia tapahtumia.

Taukotilan toiminta loppui elokuussa, mutta toiveissa on, että se alkaisi uudelleen ensi keväänä. Ly­hyessä ajassa on saatu aikaan paljon, ja Taukotila on paitsi kokenut täydellisen muodonmuutoksen, myös onnistunut muuttamaan ympäristöään.

Kuten Laura Palmén toteaa: ”Ihmiset ovat aikaisemmin kiertäneet kaukaa tämän sisäpihan, mutta nyt he kulkevat läpi ja jäävät vähän tunnelmoimaan.”

Palménin ja Haapalan mielestä on tärkeää esittää kysymys siitä, kenelle metroaseman kaltainen julkinen tila kuuluu ja mihin siitä voi olla. Taukotila on yksi vaihtoehto tuoda se ihmisille.

”Me halutaan kokeilla, onko tämmöiselle kysyntää, ja jos on, niin mihin ihmiset haluaisivat tällaista tilaa käyttää”, Haapala sanoo.

Hän toivoo myös, että Taukotilasta olisi esimerkiksi. ”Toivon, että tämä jäisi kytemään ihmisten mieliin semmoisena arjen alueiden muutoksena, että kaiken ei tarvitse olla ankeaa ja luotaantyöntävää. Ja jos onkin, niin se ei ole mikään luonnonlaki. Asioille voi tehdä yllättävänkin paljon.”

Rock vastaan rasismi!

Mustavalkoisista valokuvista vyöryy läpi huutoa, naurua, hälinää ja rockia. Englantilaisen Syd Sheltonin valokuva­näyttely Rock Against Racism on vallannut Galleria Tiketin seinät, jotka ovat nyt täynnä eloa ja liikettä.

Tiivistunnelmaisista tilannekuvista voi nähdä saman kiihkon ja kapinan, oli kyse sitten keikkalavalle yleisön joukosta kiipeävistä punkkareista tai joukon ylle, yleisen vessan katolle nousseesta kansalaisvapausakti­vistista.

Rock Against Racism -valokuvanäyttely on ikuistus samannimisestä 70-luvulla syntyneestä rasisminvastaisesta liikkeestä ja sen huikeista keikka- ja festivaalihetkistä. Muusikot halusivat vastustaa näkyvästi rasismia yhteiskunnassa ja musiikkikulttuurissa. Kipinä syttyi muun muassa Eric Claptonin ja väitetysti myös ­David Bowien rasistisista lausunnoista. Tapahtuma kasvoi keikasta festareiksi, ja on sittemmin laajentunut Britan­niasta muualle. Suomen Rock Against ­Racism -konsertissa 1.6. esiintyivät muun muas­sa Tuomari Nurmio, Pää Kii ja Pelle Miljoona.

Kyynikko olisi voinut neljäkymmentä vuotta sitten sanoa, etteivät muutaman kitaraveikon musisoinnit paljon maailmaa muuta. Tapahtuma kuitenkin osoitti, miten suuri vaikutus esikuvalla on. Artistit olivat kovia, ja fanit halusivat olla heidän kaltaisiaan.

Muusikot eri kansallisuuksista esiintyivät yhdessä, ja musiikkityylit alkoivat ottaa vaikutteita toisistaan. Rock Against Racismilla on käännynnäisiäkin: entisiä skinejä ja rasisteja on siirtynyt tukemaan liikettä. Tämä ei todista ainoastaan musiikin vaikutuksesta, vaan myös sen, miten suuria asioi­ta on mahdollista saada aikaan, kun uskalletaan ja viitsitään vastustaa epäoikeudenmukaisuutta.

Rock Against Racismin suosio on taas hiukan hiljaisemman kauden jälkeen nousemassa, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Rasismi ei ole koskaan ollut mikään uusi asia, mutta tapahtuman kasvanut suosio kertoo ajankohtaisuuden lisäksi myös siitä, että rasisminvastaisella toiminnalla ja kulttuurilla on kannattajia.

Syd Sheltonin valokuvanäyttelystä jääkin päällimmäisenä mieleen yhteisöllisyys, uhma ja usko muutokseen. Rasismi ja sen ikuinen ajankohtaisuus on masentavaa, mutta kun joukko ihmisiä kokoontuu juhlimaan tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolesta, meno on useimmiten hyvä – kuten valokuvista näkyy. Sen lisäksi niin voidaan joskus muuttaa maailmaa.

Rock Against Racism -valokuvanäyttely Galleria Tiketissä 1.6.–2.8. Vapaa pääsy.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Tanssii kuin kotka, liitää kuin pingviini

Tanssii kuin kotka, liitää kuin pingviini

Eddie the Eagle

Ohjaus: Dexter Fletcher Päärooleissa: Taron Egerton, Hugh Jackman

☆☆☆




Eddie Edwardsin urheilusuoritus vuodelta 1988 jäi talviolympialaisyleisön mieleen sekä Britannian (siihen mennessä ensimmäisenä) mäkihyppyennätyksenä, että kaikkien aikojen huonoimpana mäkihyppysuorituksena olympiakisoissa. Hänen osallistumisensa olympialaisiin herätti närkästystä varsinkin ammattiurheilijoiden ja heidän valmentajiensa parissa, ja vuonna 1990 kansainvälinen olympiakomitea nosti osallistujien tasovaatimukset niin korkealle, ettei sama enää toistuisi. Edwards kuitenkin juhli hyppyään riemukkaasti, mikä sai yleisön innostumaan ja toi hänelle lisänimen ”The Eagle”.

 

Edwardsin voi nähdä inspiroivana hahmona, joka toi osallistumisellaan kysymyksen urheiluhengestä ja olympialaisten ja ylipäätään urheilukilpailujen perimmäisestä tarkoituksesta esille, samalla kannustaen jokaista yrittämään taidoistaan huolimatta. Dexter Fletcher ja kumppanit päättivät tehdä hänestä kasvot ikivanhalle usko itseesi -kehotukselle, ja ohjasi löyhästi Edwardsin elämään ja pääosin keksittyyn käsikirjoitukseen pohjaavan elokuvan, Eddie the Eagle. Se on hyvän mielen elokuva, ja toimii tarkoituksessaan.

 

 

eddie-the-eagle-review-008-1500x844
Eddie Edwardsia näyttelee Taron Egerton

 

 

Elokuvan alussa esitellään nuori Edwards: koulupoika, jonka suurin haave ja pakkomielle on tulla olympiaurheilijaksi, missä lajissa tahansa. Isä haluaa pojan lopettavan haihattelun ja hankkivan oikeita töitä, mieluiten muurarina isän jalan jäljissä. Lempeä äiti tukee kuitenkin poikaansa ja tämän haaveita. Edwards keksii lajikseen mäkihypyn, ja lähtee Saksaan harjoittelemaan. Hän saa avukseen aikansa mäkihyppylupauksen, nykyisen juopon, karskin Cowboymaisissa vaatteissa ja sätkä huulessa masentelevan yksinäisen suden, Bronson Pearyn. On tuskin tarpeellista mainita, että Peary on fiktiivinen. Hän on kautta aikain kevyissä elokuvissa kierrätetty roolihenkilö, viinaanmenevä isähahmo, joka ottaa siipensä alle nuoren altavastaajan ja pyrkii opettamaan tälle omat, hukkaan menneet taitonsa. Aluksi vastentahtoisesta Pearystä tulee sinnikkään ja ärsyttävän määrätietoisen Edwardsin valmentaja, jonka avulla tämä pääsee vihdoin tavoittelemaan unelmaansa.

 

On selvää, että kun tosielämän henkilöstä, varsinkin sellaisesta, jonka julkiset esiintymiset ovat, jos eivät tässä tapauksessa vähäisiä niin ainakin verrattain yksiulotteisia, on vaikeaa saada hahmoon syvyyttä. Eddie the Eaglen kohdalla ei varmaan edes yritetty. Urheiluselostaja toteaa elokuvassa Eddien voitontanssia katsellessaan, että hän juhlii elehtien kuin kotka, vaikka hyppynsä perusteella muistuttaa enemmänkin pingviiniä. Repliikki kuvaa itse elokuvaa melko hyvin: Eddie the Eagle pyrkii kertomaan persoonallisen antisankarin tarinan hauskasti, mutta rahkeet eivät oikein riitä. Kehnojen dramaturgisten ratkaisujen runtelema tarina olisi toiminut varmasti paremmin, jos näyttelijät olisi korvattu vaikka animoiduilla pingviineillä ja koko tekele markkinoitu lapsille. Mielessäni jo sommittelin Happy Feet -tyylisiä hahmoja kinoksiin kohtauksissa, joissa kömpelö Eddie kaataa dominoefektinä kaikki rivissä seisovat laskijat (trailerin kohta 00:07), tai treenikohtauksissa, joissa katsoja pystyy täysin ennustamaan, onnistuuko seuraava laskeutuminen vai ei. Erityisesti keskityin kuvittelemaan pingviininpäätä Hugh Jackmanin kasvoille. Hänen roolisuorituksensa Bronson Pearynä oli nimittäin lähinnä kiusaannuttava ja vaivaantuneen pidäkkeellinen, ja humalankin näytteleminen tuntui onnistuvan vain vaivoin, pahoittelen groteskia ilmaisuani, salkkarinäyttelijääkin uskottavammin.

 

eddie-the-eagle-hugh-jackman-and-taron-egerton

 

Ei Eddie The Eagle ole mikään floppi. Siitä tulee hyvä mieli, mikä lienee tarkoituskin. Se on tarpeeksi ammattimaisesti toteutettu niin, että se toimii viihteenä, eikä sitä katsellessa joudu kokemaan ainakaan myötähäpeää. Aihepiiri ei vaadi, ja tuskin kestäisikään, vakavampaa käsittelytapaa. Ja myönnettäköön, että sillä on hauskatkin hetkensä. Mestariteosta tai elokuvataiteen kulmakiveä ei varmasti ollut tarkoituskaan luoda, mutta ehkä pieni kunnianhimo ei siltikään olisi ollut pahitteeksi. Siinä ei varsinkaan tarinallisesti tunnu olevan minkäänlaista omaperäistä näkemystä, tai ainakaan se ei tässä päässyt esille. Kaikki se omaleimainen ja erilainen, mikä Edwardsin tarinaan todellisuudessa liittyy, on pyyhitty pois ja korvattu köykäisillä ja stereotypisilla fiktiivisillä hahmoilla ja tapahtumilla.

 

On ymmärrettävää, että elokuvaan ei ole sisällytetty esimerkiksi Edwardsin levyttämää ”Mun nimeni on Eetu” -kappaletta vuodelta -91, joskus tyyliratkaisuja on tehtävä. Kuitenkin sitä, että suurimpia esteitä Edwardsin tiellä olympiaurheilijaksi, ja oikeastaan syy lajin valintaan, oli raha, voidaan pitää jokseenkin merkittävänä seikkana. Elokuvassa tätä osaa tarinasta vain sivutaan. Siitä on myös kirjoitettu pois kokonaan Edwardsin hurjapäisyys muualla kuin mäessä: Hän teki aikanaan stunttihyppyjä muun muassa autojen ja bussien yli. Elokuvaan hänet on pelkistetty vain urheiluhaaveensa ja pullonpohjalasiensa kantajaksi. Raha-aspekti on kiinnostava Edwardsin tapauksessa juuri siksi, että siihen kytkeytyy paljon oleellista liittyen suurten urheilutapahtumien raha- sponsori- ja markkinointikeskeisyyteen. Rahan ja sponsorien puuttuessa mahdollisuudet yrittää kuihtuvat lähes olemattomiin. Edwardsin tapaus edustaa paitsi yrittämisen tärkeyttä, myös taistelua tätä rahan valtaa vastaan.

 

Sen sijaan, että näitä kysymyksiä olisi käsitelty Eddie the Eaglessa, elokuva luottaa pitkälti Edwardsin hahmon ja hänen fiktiivisen valmentajansa arvattavaan ja niin monta kertaa aikaisemmin nähtyyn fiktiiviseen luottamussuhteeseen. Niin klisee kuin ”totuus on tarua ihmeellisempää” onkin, se olisi elokuvantekijöiden ohjenuorana voinut pelastaa niin monelta muulta kliseeltä. Nyt aikaansaannos on jotain loistavan lastenelokuvan ja mitäänsanomattoman mutta hyväntuulisen urheiluelokuvan väliltä.  Voisi todeta, että elokuva on kuin päähenkilönsä: Ei huippuhyvä, mutta tekee iloiseksi. Sillä erotuksella tietenkin, että oikea Eagle sentään yritti.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Haaveilua, huulipunaa ja hashtagejä

Haaveilua, huulipunaa ja hashtagejä

Onnenonkija

Ohjaus: Ville Jankeri, Käsikirjoitus: Pekko Pesonen. Päärooleissa Minka Kuustonen ja Olavi Uusivirta

☆☆



Pekko Pesosen käsikirjoittama ja Ville Jankerin ohjaama Onnenonkija on puuduttavan pikkuporvarillinen romanttinen komedia rikkaudesta ja rakkaudesta.


Onnenonkija on romanttinen komedia melkein kolmekymppisestä Marjasta, joka tavoittelee unelmaansa menestyä bloggaajana. Hän kohtaa Olavin, maailmantuskaa potevan, ökyrikkaan suvun mustan lampaan, joka haluaisi olla vain ihan tavallinen. Vastoin kaikkien paitsi katsojan odotuksia, heidän välilleen syntyy kemiaa ja vastakohdat viehättävät.
Marja on käyttänyt niin paljon rahaa, jota hänellä ei ole, markkinoidakseen elämäntyyliä, joka ei ole hänen, että on pahoissa veloissa. Tämä on lähtökohtana ihan mielenkiintoinen, ja mahdollistaisi blogiaiheen syvemmänkin tutkiskelun. Onhan Onnenonkija ensimmäinen suomalainen elokuva, joka keskittyy blogimaailmaan. Ottaen huomioon, miten suuri osa maailmaa bloggaaminen, instagram ja koko selfie- hashtag- ja itsensämainostamiskulttuuri nykyään on, voidaan todeta, että jo tämä tekee Onnenonkijasta tärkeän elokuvan. Sitten on pari Olavin repliikkeihin sisällytettyä vihaista blogikriittistä ajatusta, ja Julma Henri. Muuten elokuva on, vaikkakin paikoin melkein viihdyttävän näköinen peppu-zoomailuineen ja ruudulle pulpahtelevine hashtageineen, kokonaisuutena juuri niin mitäänsanomaton kuin mainoksista voi päätellä.

 

henrii
Huolimatta siitä, miten sekavana rupusakkina pussikaljottelijat yritettiin näyttää, meininki oli asunnottomien yössä parempi kuin missään muussa elokuvan kohtauksessa. 

 

 

Marjan edustaman blogikulttuurin pinnallisuus joutuu elokuvassa kritiikin kohteeksi, mutta samalla se on alustana myös elokuvan toimivuudelle. Suurin osa Onnenonkijan visuaalisesta viehättävyydestä perustuu nimittäin Minka Kuustosen näyttelemän Marjan päällä alati vaihtuviin asukokonaisuuksiin, huulipunasävyihin ja muutenkin samankaltaisiin elementteihin, kuin mitä esimerkiksi blogeissa ja huolitelluissa instagram-profiileissa näkee. Ja kuitenkin, vaikka Onnenonkija tuntuu pyrkivän suhtautumaan kuvaamaansa maailmaan ymmärtävästi ja hyväksyvästi, sitä tai Marjaa ei näytetä missään vaiheessa vakavasti otettavana, vaan läpi koko elokuvan bloggaamiselle ja bloggareille naureskellaan. Tämä on ongelmallista käsikirjoituksen logiikan ja tarinallisen eheyden kannalta. Kritiikki on esitetty niin peiteltynä, että se näyttää käsikirjoittajan tekstiin vahingossa lipsuneilta mielipiteiltä, ja kun taas yritetään ymmärtää ja näyttää esitettyä maailmaa positiivisessa valossa, tehdäänkin siitä olkiukko. Jos päättää käsikirjoittaa elokuvan, joka pääpiirteittäin perustuu kahden eri maailman kohtaamiseen, vähimmäistavoitteeksi olisi hyvä asettaa pyrkimys ymmärtää todella molempia osapuolia. Näkyy nimittäin läpi, jos ei edes yritä.

 

 

Onnenonkija_pressi15
Marja hahmottaa maailman instagram-kuvina.

 

Kuitenkaan kehnosti peitelty halveksunta lifestyle-blogeja kohtaan ei ole syy siihen, miksi elokuva on niin huono. Oikeastaan päin vastoin, se tarjoaa elokuvalle sen ainoat järjen pilkahduksen hetket. Olavi Uusivirran roolisuoritus on oikeastaan liian hyvä elokuvalle, jossa nyansseilla ja uskottavuudella ei ole paljonkaan arvoa, vaan stereotypiat kukoistavat. Pari hänen hahmolleen kirjoitetua repliikkiä osoittaa elokuvan latteaan tasoon nähden sen verran huikeaa ajatustyötä, että kävi mielessä, oliko käsikirjoittaja ollut joidenkin maailmankuvaa laajentavien aineiden vaikutuksen alaisena niitä kirjoittaessaan. Elokuva on nimittäin paria hassua pilkahdusta lukuunottamatta niin turruttavan tavallinen, stereotypioihin ja ikivanhoihin tarinoihin ja hahmoihin nojaava ja totutun sovinistinen, että oma jälkiviisas suositukseni olisi ollut kirjoittaa se kokonaan hapoissa. Toki lopputulos olisi ehkä ollut sekava ja vaikeasti hahmotettava, mutta silloin siitä olisi saattanut olla jotain hyvääkin sanottavaa. Nyt käsikirjoituksen tähtihetki jää lauseeseen ”Ihmiset syö enemmän, ihmiset kakkaa enemmän.”

 

 

Onnenonkija_pressi6
Rikkaalla perijällä on tietenkin oltava rikas äiti, joka ei hyväksy poikansa valintoja. Satu Silvo ja Olavi Uusivirta

 

Elokuvan tekijät puhuvat paljon siitä, miten Onnenonkijassa pyritään ymmärtämään kahta eri maailmaa, rikkaan perheen perijää ja haihattelevaa bloggaria. Olavin hahmolle ymmärrystä on löytynyt. Hänestä on saatu luotua hahmo, jonka motiivit ovat ymmärrettäviä, ja jota kohtaan katsojankin on mahdollista tuntea sympatiaa. Marja on kolmekymppinen heitukka, jonka suuri haave ja tavoite on julkaista itsestään kuvia netissä eri merkkien vaatteissa ja meikeissä ja saada siitä rahaa. Hän asuu vanhemmillaan, joille on myös pahasti velkainen, ja havittelee rikasta miestä saadakseen blogilleen julkisuutta. Kuten Olavin vihaisessa monologissa todetaan, hän mainostaa tuotteita saadakseen itselleen huomiota ja hyväksyntää kuin pikkulapsi, seuraten kaupallisia kauneusihanteita ja näyttäen aivan samalta kuin kaikki muut. Lisäksi hän on tätä ihannettaan seuraamalla kuluttanut tuhottomat määrät rahaa, joka ei ole edes hänen. Naiivissa ja pinnallisessa hahmossa ei ole oikeastaan mitään, mikä saisi ennakkoluuloiset samastumaan tai kokemaan sympatiaa. Yksiulotteinen hahmo ei myöskään varsinaisesti läpikäy henkistä kasvua, vaikka muuttaakin hieman toimintatapojaan. Hänen elokuvan loppupuolella pitämänsä mukavaikuttava puheensa pullistelee niin lapsellisia näkemyksiä, että on ilmiselvää, ettei hahmolle haluta suoda uskottavuutta edes lopussa, vaikka elokuvan rutiineja seuraavan käsikirjoituksen kannalta se olisi ollut oleellista, jopa välttämätöntä jonkinlaisen dramaturgisen merkityksellisyyden säilyttämiseksi.

 

 

Onnenonkija_pressi9
Osana ryhdistäytymistään Marja aloittaa myös vloggaamisen eli videobloggauksen. Minka Kuustonen ja Pamela Tola

 

Ajankohtaisuus on Onnenonkijan suurin meriitti, mutta sekään ei yksin riitä. On helppoa tehdä ikivanha tarina (perijä ja köyhä onnenonkija, kaksi vastakkaista maailmaa kohtaavat) nykymaailman puitteisiin. Tämä ei ole uutta, päin vastoin saman kaavan toistuminen on nähty ennenkin, ja tuhottoman moneen kertaan. Toisaalta Onnenonkija edustaa aikaamme muutenkin: Se on koulukirjaesimerkki siitä, mitä suomalainen kaupallinen elokuva tänäpäivänä on: Iloista, ennalta-arvattavaa ja kaikin tavoin sovinnaista. Tämä tyyliuskollisuus yhdistettynä blogiteemaan takaa Onnenonkijalle paikan suomalaisen elokuvan historiassa aikakauttamme kuvaavana malliesimerkkinä, mutta tämä ei ole mitään, mistä kannattaa olla ylpeä. Jos Onnenonkijasta haluaa sanoa nätisti säilyen rehellisenä, voidaan todeta, että se on elokuva, joka kuvaa aikaamme. Yritin keksiä jotakin adjektiivia loppuun, mutta ei… ”Kärkkäästi”, ”onnistuneesti”, ”tarkkanäköisesti” tai edes ”viihdyttävästi” olisivat kaikki liiottelua, jos ei suoraa valetta.

 

Lopulta Onnenonkija jää yhtä pinnalliseksi ja turhaksi kuin käsittelemänsä bloggaaja-aihe. Se on Suomen mittakaavassa melko suurella budjetilla tehty, ja aivan varmasti tulee keräämään kovat katsojaluvut. Näin ollen sen vaikutusta ei ole syytä vähätellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sillä olisi mitään sen kummempaa sisältöä. Perimmiltään, tai oikeastaan, aivan kuten pintapuolisestikin näyttää, siinä ei ole yhtään mitään uutta. Rikas poika ja kaunis ja pinnallinen tyttö saavat toisensa, niin kuin nyt kohtuus vaatii, ja siinä sivussa tyttö ottaa itsestään paljon valokuvia. Ja sehän on ihan ok koska unelmat ovat tärkeitä. Vaikka ne olisivatkin sellaisia, jotka kirkuvat huonoa itsetuntoa ja samalla koko länsimaissa epidemiamaisesti levinnyttä itsekeskeisyyttä. Unelmat ovat hyvää matskua romanttiselle komedialle, olivatpa ne sitten puhtaasti markkinavoimien aikaansaamia tai eivät. Koko yhteiskunnassa ilmenevää pinnallisuutta ja halua brändätä ja markkinoida itseään sillä palkkiolla, että saa huomiota voi ihan hyvin pitää symbolina itsenäisyydelle ja sille, että että seuraa sydäntään, koska elokuvan kaikki muut puutteet huomioonottaen se vaikuttaa jo melkein loogiselta. Ja kyllähän lifestyle-bloggaajan ja rikkaan miehen rakkaustarina on täydellinen alusta tällaiselle aikaame kommentoivalle, merkittävälle romanttiselle komedialle: Hömppä on hömpälle paras laari ammentaa.

 

Onnenonkija_pressi12
Pinnallisuus on syvällisintä syvällisyyttä”

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Tiheikönväkimäistä makrillipaahtoleipäfiilistelyä, japanilaisittain

Tiheikönväkimäistä makrillipaahtoleipäfiilistelyä, japanilaisittain

Siskokset

Ohjaus: Kore-eda Hirokazu, Rooleissa Ayase Haruka, Nagasawa Masami, Kaho, Hirose Suzu

☆☆☆



Siskokset-elokuva on mangasta tehty filmatisointi, jossa iloiset ihmiset syövät ja pyykkäävät.


Kolme siskosta asuu suuressa talossa keskenään. Jokaisella on oma persoonallisuutensa ja tyylinsä, ja vaikka he silloin tällöin kinastelevatkin, he pitävät yhtä. Kun heidän heille tuntematon isänsä kuolee, he tapaavat tämän hautajaisissa siskopuolensa, kolmetoistavuotiaan Suzun, ja pättävät ottaa tämän taloonsa asumaan. Yhdessä he kasvattavat Suzua ja poimivat luumuja pihaltaan, käyvät katsomassa hänen jalkapallo-otteluitaan, kokkailevat ja käyvät merenrantakävelyillä. Kuulostaa täydelliseltä barbie-leikiltä. Kyseessä on kuitenkin yli kaksituntisen elokuvan synopsis, ja oikeastaan koko juonikuvaus. Umimachi Diary, tai suomeksi Siskokset, on hyvän mielen elokuva termin syvimmässä merkityksessä. Siinä ei tapahdu yhtään mitään pahaa. Se on kuin Peppi Pitkätossu tai Tiheikön väki japanilaisittain, realistisempaan ihmisten maailmaan sijoitettuna ja hieman eri tematiikalla.

 

Vaikka yhtä lukuunottamatta päähenkilöt ovat kahdenkympin korvilla, on elokuva oikeastaan suunnattu lapsille. Ja perhana, jos minä olisin lapsena katsellut tällaisia elokuvia, niin en usko että minulla olisi elämässäni yhden yhtä ongelmaa. Sen verran tervehenkistä katseltavaa Umimachi Diaryn merenrantakaupungissa elävän sisarkommuunin elämä on. Vaikka elokuvassa esiintyy suhteellisen monta kuolemaa, kyseessä on tuntemattomia ihmsiä, joiden hautajaiset toimivat lähinnä tapahtumapaikkoina, tai sitten kuolemaan osataan muuten suhtautua aika elämäniloisella asenteella. Uskottomuus, hylkäävät vanhemmat ja menetetyn lapsuuden aiheuttama katkeruus ovat teemoja, joista saisi aikaan jotakin ahdistavaakin, mutta siihen ei ole tässä pyritty.

 

Säväyttävää elokuvaelämystä hakevalle Umimachi Diary ei ole oikea valinta. Olisi kuitenkin mieletöntä lähteä kritisoimaan elokuvaa sen yksiulotteisista henkilöhahmoista, kliseisestä happy happy-käsikirjoituksesta tai muusta syvyyden puutteesta. Elokuva perustuu Akidi Yoshidan samannimiseen josei-mangaan. Josei on tytöille ja naisille suunnattua mangaa, ja googlettamalla selviää, että sille on hyvinkin tyypillistä tällainen ”Slice of life”-kerrontatyyli, se, että juonellisen tarinan sijaan näytetään ikään kuin pala elämästä. Tylsää ehkä, mutta Umimachi diaryssa se on saatu toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Filmatisointi kunnioittaa alkuperäisteosta, ja tuo sen parhaat puoleet esiin taitavasti.

 

Oikeastaan, ja tämä vähän hävettää myöntää, elokuva oli ihan piristävää katseltavaa. Täyttä hömppäähän se oli, ja vieläpä esiteineille suunnattua, mutta oikeastaan se, että katsoja tietää alusta asti, että mitään pahaa, pelottavaa tai vaarallista ei tule tapahtumaan, on melko miellyttävää. Tai sitten olin vain todella väsynyt. Kuitenkin puolustan näkemystäni sillä, että tämä huimien juonenkäänteiden puutos auttaa keskittymään elokuvaan aivan tietyllä tavalla. Tämä taide-elokuvissa usein nähty ilmiö tosin johtaa täysin erilaiseen tulokseen puhuttaessa teoksesta, jossa lähinnä fiilistellään pyykinpesua ja makrillipaahtoleipiä. Sillä ei ehkä ole tarkoituskaan olla sen kummempaa juonta tai opetusta, vaan oikeastaan pelkkä tunnelmointi toimintaa, tässä tapauksessa kodinhoitoa, näyttämällä, riittää. Oikeastaan Umimachi diary on sama kuin katselisi jonkinlaista taukokuvaa, trooppisia kaloja tai takkatulta.

 

Tämä ei tietenkään kuulosta kamalan hyvältä. Tarkoitan sen kuitenkin hyvällä. Olisi valehtelua väittää, että Umimachi diary olisi koskettava, vaikuttava, erityisen hauska tai edes erilaisuudessaan tärkeä elokuvakokemus. Kuitenkin sanoisin, että se on genressään onnistunut teos. Tunnelma on luotu huolelliseti, ja yksityiskohtiin on keskitytty. Henkilöhahmot ovat toki suppeita, mutta niin ne ovat sarjakuvassakin. Samoin kuin esimerkiksi Sin Cityssä, myös Umimachi diaryssa on pysytty uskollisena alkuperäiselle kerrontamuodolle. Asia erikseen on se, ketä se kiinnostaa. Tämän vuoksi voin suositella elokuvaa täysin lämpimästi ja vilpittömästi vain niille, jotka tietävät, mitä ovat tekemässä. Tai niille, jotka kokevat tarvitsevansa kaksi tuntia pelkkää hymyilyä, kauniita merenrantamaisemia ja iloisia ihmisiä.

Odotus syö ihmistä

Kuvat Velda Parkkinen

Kello on Irak. Se murenee sadoiksi askartelusaksilla leikatuiksi perhosiksi, valkomustiksi pakolaisiksi. Näin kertoi Abdulwadud kuvataitelija Heidi Hänniselle tämän kysyessä hänen teoksensa merkityksestä. Nyt Hänninen kertoo siitä minulle, samalla kun Huuto-gallerian näyttelyhuoneen seinille rakentuu aivan uusi maailma. Sitä maalaavat, leikkaavat ja liimailevat kasaan viisi pakolaismiestä. Heidi Hänninen on yksi vapaaehtoisista, jotka ovat pitäneet  pakolaiskeskuksessa seinämaalaustyöpajaa, jonka huipentuma on tässä: Odotushuone. Se lukee seinälläkin, arabiaksi.

Odotus muodostui teemaksi yksissä mielin, kun lähdettiin suunnittelemaan näyttelyä Huuto-galleriaan. Eikä se ole ihme. Jokainen haastattelemani mies kertoi tekemisen puutteen, tietämättömyyden läheisten kohtalosta ja oman kohtalonsa päätöksen odottelun olevan heidän arkeaan nykyään. Vähintään neljä kuukautta on jo odoteltu, ja jatkosta ei ole tietoa.

Ali Kareem, joka saapui Suomeen syyskuussa, puhuu viimeisestä haastattelusta kuin tuomiopäivästä. Viimeinen haastattelu on edessä jokaisella Koskelan pakolaiskeskuksen asukkaalla.  Se määrittelee sen, lähtetäänkö henkilö takaisin Irakiin. Paluu Irakiin rikkoisi kaiken sen, mitä Suomessa on jo ehditty rakentaa. Esimerkiksi Ali Kareem on käynyt Helsingissä englanninkielen kursseja ja opetellut suomenkieltä.

Toisaalta  monia Helsingin vastaanottokeskuksissa asuvaa odottaa siirto muualle Suomeen.  Sitäkään ei kukaan toivo.  Kyse ei ole nirsoilusta.  Pelkona on , että kauempana Suomessa mahdollisuudet löytää töitä ja harrastuksia ovat maahanmuuttajile olemattomia.  Lisäksi täällä jo syntyneet kaveripiirit hajovat.

”Emme me ole tulleet tänne rahan perässä tai pitämään hauskaa”, Ali Kareem toteaa.

Tuntuu, että turvattomuus ja toimettomuus ovat sekä miesten pahimpia pelkoja että jo tarpeettomankin läheisiä tuttavia. Jokainen kertoo tulleensa Suomeen tekemään töitä. Haaveena oli päästä turvaan, ja alkaa rakentaa omaa elämää.

”Kun saavuimme suomeen, uskoimme saapuvamme vapauteen.”

Näin ei kuitenkaan ollut. Kaikki viisi miestä, muiden mukana, on kahlittu omaan toimettomuuteensa. Ei ole mitään muuta, kuin odottelua. Tämä on tuskallista ihmisille, jotka ovat tottuneet tekemään jatkuvasti työtä.

Mohammed oli töissä kahvilassa ja keramiikkalaatoittajana, Ali Fathilta ja Hassanilta jäivät puolestaan Irakissa opinnot kesken. Ali Kareem kertoo, että työ on asia, joka tekee hänet iloisimmaksi. Hän korjasi kotimaassaan elektroniikkaa, puhelimia ja tietokoneita. Hän teki myös vapaaehtoistyötä kodittomiksi jääneiden hyväksi.

”Haluaisin auttaa muita, ja haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miksi olemme täällä.” Tällä hetkellä kädet ovat kuitenkin sidotut. ”Nyt minua autetaan.”

Ihmettelen hetken, miksi Ali Kareem vakuuttelee minulle niin kovasti, ettei halua suomalaisille mitään pahaa ja että hän haluaa parantaa työllään uutta kotimaataan, jos vain saa siihen mahdollisuuden. Sitten ymmärrän, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että suomalaiset ymmärtävät tämän. Ali Kareem on tietoinen siitä, miten pakolaisista Suomessa uutisoidaan. Hän on hämillään siitä, miten asioita paisutellaan ja siitä, kuinka ihmiset eivät edes lue uutisia otsikoita pidemmälle, ja niissäkin näkevät vain sen minkä haluavat.

”Kaikissa ihmisissä on hyviä ja pahoja. Koska suuri osa meistä on muslimeja, meitä pidetään fanaatikkoina, vaikka emme halua kenellekään mitään pahaa. Mehän pakenemme Isisiä!”

Ali Kareem haluaisi päästä keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, joilla on vääriä käsityksiä maahanmuuttajista ja pakolaisista. Toisaalta sekään ei välttämättä auttaisi.

”Pelkään, etteivät he siltikään uskoisi minua.”

Nyt miehillä on kuitenkin tilaisuus kommunikoida muun maailman kanssa. Odottavan aika on… -näyttelyn he ovat saaneet luoda Heidi Hännisen avustuksella luoda kokonaan itse. Jokaisella on seinä, jolle hän saa heijastaa oman näkemyksensä odotuksestaan.

Mohammed kertoo maalanneensa seinälle sielunsa. Hän odottaa uutisia, jotain, mikä saisi hänet iloiseksi. Seinällä mies kyyhöttää nurkassa, toisessa kuvassa hänellä on puhelin kädessään. Mohammed kertoo olevansa huolissaan perheestään, joka jäi Irakiin. Heihin saa yhteyden puhelimitse, mutta harvoin. Jos Mohammed pääsee jäämään Suomeen, hän haluaa tehdä töitä ja mennä ehkä naimisiin.

”Se on tärkeää elämässä.”

Entä jos taas tulee kielteinen päätös? Mohammed pudistaa päätään. Irakiin ei ole mahdollista palata.

Viimeisien haastattelujen odottamista kuitenkin helpottaa taidenäyttelyn toteuttaminen. Hassan kertoo, että tärkeintä on, että saa tehdä jotain. Hän kirjoittaa seinälle ajatuksia, joita vastaanottokeskuksessa liikkuu. Enimmäkseen ikävöidään ja kannetaan huolta perheestä.

Näyttelyn kautta miehet pääsevät edes jollain keinoilla kommunikoimaan muille ajatuksiaan ja tunteitaan. Suuri osa pakolaisista ei puhu kuin arabiaa, joten taidenäyttely on lähes ainut väylä keskusteluun. Lisäksi se on osoitus siitä, että halua tehdä on, kunhan sille annetaan mahdollisuus.

”Nyt minua kannustetaan ja rohkaistaan tekemään asioita, ja on jotain, mitä ajatella ja suunnitella iltaisin”, Ali Kareem kertoo iloisena.

Toiveet työnteosta, opiskelujen jatkamisesta ja muiden ihmisten auttamisesta saavat odottaa, eikä kukaan vielä tiedä, kuinka kauan. Jotkut ystävät ovat saaneet myönteisen päätöksen, joten toivoa on. Sitä ennen on kuitenkin tämä: Kokonainen huone, joka on täytetty lattiasta kattoon odotuksella, maalauksilla, kirjoituksilla, kuvilla, ja valkomustilla perhosilla.

Odottavan aika on… Galleria Huuto Jätkäsaari – Pikkujätkä 28.2. saakka.

Keijut, köyhät ja muut satuolennot

Kun olin pieni, meillä oli siskoni kanssa leikki: ”Köyhät kämppikset”. Meillä oli kymmeniä lapsia ja jouduimme pakoilemaan sosiaaliviranomaisia, jotka halusivat viedä ne meiltä pois. Ruuaksi oli yksi muovivihannes päivässä, eivätkä Köyhät kämppikset saaneet unta öisin, kun vauvat itkivät nälkäänsä. Leikki oli ehdottomasti kaikista leikeistä paras, ja eläytyäksemme kunnolla pukeuduimme risaisiin vaatteisiin.

Helsingin sanomien joulukuussa 2015 julkaiseman köyhyystutkimuksen lukeminen oli hyytävä kokemus. Varakkaat ovat kommentoineet köyhiä sanoin: ”Halveksin köyhiä, koska heiltä puuttuvat lähes kaikki terveen ja onnistuneen ihmisen piirteet.” Köyhyyttä taas kuvattiin esimerkiksi näin: ”Ei ole autoa, ei voi polttaa pikkusikareita eikä juoda viskiä.” Lisäksi kyselyssä tulee ilmi, että varakkaampien mielestä köyhyys on lähes poikkeuksetta köyhän oma syy. Päihteidenkäyttö nousee esiin useassa vastauksessa. Suomalaisten varakkaiden näkemys köyhyydestä on siis tämä: Köyhät ovat itse aiheuttaneet köyhyytensä, ja köyhyys tarkoittaa hieman huonompaa elintasoa kuin mitä heillä itsellään on.

Meidän perheemme ei ollut köyhä, mutta väitän, että jos olisikin, emme olisi tienneet sitä. Köyhät kämppikset olisi silti ollut kaikkien muiden extreme- ja seikkailuleikkien top-kolmessa. Köyhät asuivat metsissä, ei niitä näkynyt ihmisten ilmoilla. Vähän niin kuin keijut ja menninkäiset.

HS:n köyhyyskyselyn mukaan ainakin varakkaampi osa suomalaisista on, vaikkakin täysin eri ääripäässä, aivan yhtä pihalla siitä, mitä köyhyys oikeasti on. Heidän näkemyksensä köyhyydestä näyttävät kyselyn valossa jopa huomattavasti epäkypsemmiltä kuin kahden yhdeksänkymmentäluvun eskari-ikäisen leikit. Sellaiset nälkäiset, elääkseen varastelevat ja vaikka kodittomat köyhät ovat heidän silmissään yhtä totta kuin mökissään elelevät Köyhät kämppikset tai Disneyn Aladdin. Tai sitten he ovat spurguja tai narkkareita. Enemmän väärässä olisi vaikea olla.

Vaikka asenteet siitä, miten köyhyyteen päädytään ja kenen syytä se on vaihtelevat, tuntuu, etteivät aivan tavallisetkaan ihmiset, pienituloisten kanssa tekemisissä olevatkaan, tiedä, mitä köyhyys voi todella olla. Työvoimatoimiston työntekijä naurahti minulle noin puoli vuotta sitten, että ”Eihän Suomessa tarvitse nälässä elää.” Kommentti olisi ehkä absurdiudessaan huvittanut, jos en olisi ollut kahta päivää syömättä ja pudottanut tahtomattani kuluneen kuukauden aikana viittä kiloa.

Jäin työttömäksi heti lukion jälkeen. Nykyisen järjestelmän mukaan työtön on oikeutettu työttömyystukiin kahdenkymmennenyhden viikon, eli noin neljän ja puolen kuukauden työttömyyden jälkeen. Lisäksi minulle kerrottiin puhelimessa, että valmistumisen jälkeen pitää odottaa tukia puoli vuotta. Toimeentulotuki on viimesijainen tuenlähde. Hakemusten ja liitteiden lähettelyn jälkeen saa joskus odottaa parikin kuukautta. Kielteinen päätös on ikävämpi juttu silloin, jos on laskenut tämän avustuksen varaan. Jos ei ole esimerkiksi perhettä tai ystäviä, joilta saisi rahaa edes lainaksi, on aikalailla tyhjän päällä. Puoli vuotta on siihen pitkä aika.

Itselläni oli onneksi äveriäs puhelinmyyjäpoikaystävä, joka noin tuhannen euron kuukausipalkastaan maksoi vuokran ja laskut. Ei tarvinnut muuttaa metsään, mutta pikkusikareita ei paljon polteltu, ja sen lisäksi ei ollut ruokaa. Hurstin avun järjestämä leipäjono oli kahdesti viikossa, se oli aina päivän kohokohta ja sieltä tuli aivan kaikki. Myönnettäköön tosin, että silloin tällöin sujautin kaupasta hiivapaketin, chilin tai hammastahnatuubin hihaani.

Kun Hurstin apu jäi kesätauolle, join kaksi kuukautta sieltä saamaani veteen sekoitettua ”Hoikka dieetti” -nimistä pirtelöjauhetta. Kiinteää ruokaa ei ollut. Kadehdin katkerana niitä, joilla oli varaa ostaa moista oksettavaa litkua sen jälkeen, kun oli ensin ollut varaa syödä itsensä siihen kuntoon, että tarvitsee laihdutusjuomaa. Kadehdin myös tukevampia vastaantulijoita heidän hyllyvistä vatsamakkaroistaan, ja television sairaalloiseksi itsensä syöneitä laihduttajia.

Se, minkä harva hyvinvoiva ymmärtää, on nälkä. Suuri osa nykysuomalaisista ei koskaan joudu kokemaan sitä. Kun jatkuvasti joutuu pelkäämään, että koti menee alta, nälkä ei auta asiaa. Joskus, kun moneen päivään ei ollut syönyt yhtään mitään, oli niin paha olo että yksinkertaisesti purskahti itkuun. Tätäkö köyhyyskyselyyn vastanneet varakkaat tarkoittivat sillä, että ”Köyhyys on henkistä: yrittämisen puute, huonot valinnat, kyvyttömyys hoitaa omia asioita. Varojen yli eläminen.”

Henkiseksi ilmiöksi köyhyys tuntui kumman fyysiseltä. Minulle tuli shokkina se, että 19-vuotiaana jouduin todella huolehtimaan siitä, että saan ruokaa tarpeeksi pysyäkseni hengissä ja terveenä. Olin siirtynyt reippaasta lukiolaisesta ja potentiaalisesta vaikkamistä kaikkien stockmann-kansalaisten sylkykupiksi, ihmiseksi, joka autuaan onnellisena keräilee muiden muruset henkensä pitimiksi.

Mistä sitten syntyy illuusio, että ”ei meillä täällä”? Oikeat köyhät eivät asu metsissä tai kivenkoloissa, he eivät piilottele päivänvalolta tai vaani nurkissa. Heidän äänensä ei vain tule kuuluviin. He ovat kaiken sen ulkopuolella, missä esimerkiksi tutkimusta ja gallupeja tehdään. Harvalla heistä on puhelimia, toisilla ei edes kotia. Ei heitä tilastoida yhtään minnekään.

Sitten on vielä näitä, joilla ei ole mitään kosketusta köyhiin tai edes pienempituloisiin. Erään vastanneen sanoin: ”En tunnista, en tapaa. No ehkä niin sanotut puliukot kaupungilla.” Ja tietenkin niitä, jotka uskovat, että tuilla elävät työttömät ja muuten köyhät ovat sitä vain omaa laiskuuttaan. Silloin kysymys köyhien määrästä tai heidän elämänlaadustaan ei ole edes kiinnostava. Jos köyhyys kerran on oma päätös, ei ole mitään syytä olla tämän valinnan tehneistä huolissaan.

Toki moni kokee elämänsä aikana heikompia taloudellisia vaiheita. Yleisin esimerkki tästä lienee opiskeluaika. Harvalla on opintotuillaan varaa hankkia mitään ylimääräistä, ja joskus joutuu tiukankin paikan eteen, makaronidieetille ja miksei leipäjonoonkin. Tämä on se osa-alue köyhyydestä, joka yleisesti tiedostetaan. Se on kuitenkin kaikin tavoin erilaista kuin esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys, täydestä tukien ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Opiskelijoilla on tieto köyhyytensä väliaikaisuudesta. Täysin rahaton ihminen taas on paitsi vaarassa menettää sekä kotinsa että terveytensä, vajoaa myös kokonaan tämän maailman ulkopuolelle. Syrjäytymiseksikin sitä kutsutaan.

Kahvilla, elokuvissa, syömässä tai oluella käyminen muuttui työttömäksi jäätyäni sulaksi mahdottomuudeksi. Huomasin erkanevani täysin ystävistäni, siis niistä köyhistä opiskelijoista, jotka eivät mitään luksuselämää itsekään viettäneet. Ruuan, vakituisen tekemisen ja sosiaalisen elämän lisäksi heillä oli jotain muutakin, mitä minulla ei ollut: toivoa.

Vaikka eläisi pienellä palkalla tai tuilla, mutta on paikka, jonne mennä, on kuitenkin siinä mielessä edullisessa asemassa, että voi tehdä jotakin oman elämänsä ja tilanteensa eteen ja päästä eteenpäin. Nälkäisenä, työttömänä ja turhautuneena muuttuu täysin näköalattomaksi.

Itse huomasin, että silloin harvoin, kun onnistuin ystäviäni näkemään, osallistuin keskusteluihin heittämällä lähinnä katkeria ja kyynisiä kommentteja joka väliin. En minä jaksanut kiinnostua heidän parisuhde- työ- tai perheongelmistaan, kun itse murehdin hengissäselviämistäni. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, en keksinyt muuta vastausta, kuin että on nälkä. Siinä vaiheessa, kun ystävät hyväntahtoisesti ihastelivat litteää vatsaani, ymmärsin, että on parempi pitää taukoa heidän näkemisestään, ennen kuin karkottaisin raivoissani viimeisetkin ihmiset luotani. Me emme olleet enää samassa maailmassa.

Täydessä, kokonaisvaltaisessa köyhyydessä suurimpia ongelmia onkin omaan maailmaan eristäytyminen. Se on väistämätöntä. Ympäristössä, jossa ihmiset eivät usko, että köyhiä, siis oikeasti köyhiä, on, on melko mahdotonta olla osa yhtään mitään yhteisöä. Miljoonasti minulta kysyivät niin ystävät kuin tuntemattomatkin, että enkö minä nyt edes jotain tukia saa. Minua ei uskottu. ”Eihän kukaan nyt Suomessa joudu nälkää näkemään” kuului muidenkin kuin työkkärin tädin suusta. Moni myös totesi avuliaasti, että kyllähän töitä löytyy, kun jaksaa vain hakea. Sama asenne hehkui ohikulkijoista, jotka pysähtyivät katselemaan minua, kun keräilin panttipulloja roskiksista. Varmaan joku spurgu. Varmaan kerää rahaa kaljaan tai huumeisiin. Eihän Suomessa kenenkään tarvitse pulloja ruokaa varten kerätä.

Halveksunta, jonka koin tuona aikana, heijastelee kyselytuloksia täydellisesti. Eivät ihmiset varmastikaan ajatelleet, että minä olen ilmaisutaidon lukiosta kunniallisesti valmistunut (ja ylioppilaan puheenkin pitänyt!) työhakemuksia sitkeästi rustaileva ahkera ihminen, joka on vain joutunut tilanteeseen, johon kuka tahansa voisi joutua. Minua tuijotettiin kuin roskaa, olin ihmisten tiellä ja haittana. Ei hyvinvointivaltiossa kukaan joudu risoissa vaatteissa pulloja keräilemään nälissään, jos oikeasti yrittää. Ei oikeita köyhiä ole, ne ovat harhaluulo saduista ja lasten leikeistä, yhtä totta kuin yksisarviset. HS:n kyselyyn vastanneen sanoin: ”Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. Ihmiset ovat laiskoja.”

Totta puhuen olin itsekin hämilläni. Vaikka tiesin, ettei köyhyys ole aivan sellaista kuin Köyhien kämppisten aikaan, ajattelin, että köyhyys hyvinvointivaltiossa tarkoittaa sitä, että joutuu elämään pienillä tuilla ja laskeskelemaan rahojaan muita tarkemmin. En minäkään uskonut, että joku joutuu tässä maassa oikeasti pohtimaan, mistä saa ruokaa syödäkseen vai saako ollenkaan.

Minulla oli asiat lopulta kaikkeen nähden aika hyvin. Katto pysyi kuin pysyikin pään päällä, eikä minulla ollut esimerkiksi perhettä elätettävänä. Lisäksi olin nuori ja työkykyinen. Minuun haluttiin panostaa, koska olin täysin käypää työvoimaa.

Elän tällä hetkellä työttömyys- ja asumistuilla, jotka kattavat asumiseni ja ruokani. Ei mitään herkkuruokaa, mutta nälkä ei ole enää pelottava ja hallitseva osa elämää, kun sen saa korjattua. Olen nyt yksi niistä, joita aikanaan kadehdin, ja tiedän sen olevan täysin nuoren ikäni ja hyvän tuurin ansiota. Vaatteiden ostaminen on kaukana siintävä haave, sen toteutumiseen asti olen täysin tyytyväinen kavereiden ja isän vanhoissa, ja pikkusikareiden polttelukin saa toistaiseksi odottaa. Velaksi hankin ainoastaan tupakkaa. Jonkun mielestä, ja ehkä virallisinkin määritelmin olen varmasti köyhä. Joka näin väittää, ei tiedä mitä köyhyys todella on.

Omin voimin en noussut yhtän mistään, työkkärin kautta aloin saada asiotani kasaan. Samaa ei käy niille keski-ikäisille pitkään pulloja keränneille ukoille, joiden kohdalla toivo on jo menetetty. He tuskin edes tietävät enää, mihin kääntyä. He etääntyvät etääntymistään maailmassa, jossa heidän uskotaan valinneen tiensä itse.

Suomessa on köyhiä. Niin köyhiä, että hengissä selviäminen ei ole heille itsestäänselvyys. Vähintä, mitä näiden ihmisten eteen voi kuka vain tehdä, on tiedostaa heidän tilanteensa ja ymmärtää, että esimerkiksi sellaiset köyhyyskyselyssä annetut kommentit, kuten ”Köyhyys on lähes aina ihmisen oma vika, ja lähes jokainen köyhä on yhteiskunnan rupusakkia” on täyttä kuraa. Ehkä voisi ainakin lähteä siitä, että seuraavan kerran pullonkerääjän ohi kulkiessaan jättää mulkoilematta.

Jotta mikään voisi parantua, ihmisten on ymmärrettävä ja tunnustettava ongelma. Tällä hetkellä aikuisten ihmisten, äänestäjien ja päättäjien näkemykset ovat yhtä valistuneita kuin minun, kuusivuotiaana. Se on toki varmasti huojentava ajatusmaailma niille, jotka saattaisivat muuten kokea sympatiaa tai vaikka jopa piston sydämessään, mikäli ymmärtäisivät köyhyyden todellisen luonteen, mutta yhteiskunnallisen kehityksen ja yhdenvertaisuuden kannalta tärkeä ensiaskel olisi ymmärtää ja myöntää, että eivät ne nallekarkit aivan tasaisesti jakaudu.

Tanskalainen tyttö avaa ummistetut silmät

Tanskalainen tyttö (Tom Hooper, The Danish Girl) avaa silmät transsukupuolisuudelle. Ei se niitä varsinaisesti räväytä leväälleen, tahtomatta ja räiskyen, kuten moni toivoi, mutta raottaa. Tanskalainen tyyttö pohjautuu tositarinaan tanskalaisesta taidemaalaripariskunnasta, Einar ja Gerta Wegeneristä 1930-luvulta. Heidän avioliittonsa joutuu koetukselle, kun aluksi pelkkä leikki muuttuu hyvin todelliseksi: Pariskunnan naiseksi pukema Einar alkaa ymmärtää, että leninkien ja meikin takaa löytyy osa hänen identiteetistään, sellainen osa, joka ei ole vielä koskaan aiemmin päässyt pintaan. Vaimonsa tukemana hän totuttelee naiseen itsessään, Liliin, ja antaa tälle mahdollisuuden tulla esiin ensin hieman haparoiden, ja lopulta sukupuolenkorjausleikkauksen myötä.

Elokuva ei ole ihmisoikeuksien julistus tai huima edelläkävijä LGBT-elokuvissa, mutta sillä on vaikutuksensa. Aina, kun elokuvan aihe liittyy vähemmistöihin tai muuten vilkasta keskustelua aiheuttaneisiin teemoihin, odotetaan jotain mullistavaa. Elokuvan tulee rikkoa tabut, shokeerata ja tuoda hankala aihe taitavasti ja kattavasti esiin kaikille sopivalla tavalla ja kaikkien huulille. Jos näin ei käy, yleisö pettyy. Tanskalainen tyttö ei teemoistaan huolimatta ole mikään vallankumous itsessään. Se ei varmastikaan shokeeraa, ja vaikka se ehkä paria tabua rikkookin, tekee se sen melko sovinnaisesti. Heidän, jotka ovat harmissaan tästä, kehottaisin kiinnittämään huomionsa niihin ummistettuihin silmiin, joita elokuva lempeästi raottaa.

 

TheDanishGirl_800a

 

Kaikki tietävät, ettei turkistätien käännyttämiseksi paras keino ole spray-maalata heidän takkeihinsa ”murhaaja”. Tupakoitsijoiden elämäntapoihin tuskin pystyy vaikuttamaan huikkaamalla provosoivan tekoyskän lomasta tupakan terveyshaitoista, eikä rasistia voi piestä suvaitsevaiseksi. Paras lähtökohta vaikuttaa ihmisiin on tehdä se niitä kanavia pitkin, jotka heitä miellyttävät ja jotka heille tuntuvat luontevilta. Teatterin puolella tästä on olemassa oiva esimerkki: Rent-musikaali ei ole elokuvana välttämättä kovin radikaali, mutta musikaalina se on ainutlaatuinen: Se toi ensikertaa musikaaliyleisölle HIV:n, huumeet, homoseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden heitä miellyttävässä muodossa laulun säestämänä. Tällaiset eri taiteenalojen ja tyylilajien väliset aihevaihtelut ovat tärkeitä. Ne monimuotoistavat usein aiheiltaan suppeita tyylilajeja ja ennen kaikkea mahdollistavat eri aiheiden leviämisen kaikenlaisille yleisöille.

Tanskalainen tyttö toimii parhaimmillaan samalla tavoin. Se on kaunis, taitava ja klassinen. 1930-luvulta peräisin oleva tositarina ja Kuninkaan puheen ohjaaja Tom Hooper ovat molemmat varmasti vetonauloja, jotka houkuttelevat katsojiksi niitä sovinnaisempiin aiheisiin tottuneita. Tanskalainen tyttö on tyylikäs elokuva, joka miellyttää konservatiivisen katsojan silmää, mutta tuo samalla erittäin epäkonservatiivisen aiheen sen nähtäväksi. Tämä on se keino, jolla vaikutetaan. Jos toisen silmät repii väkisin auki, hän harvemmin suhtautuu suopeasti näkemäänsä. Tällaisessa paketissa kiistanalaisemmatkin aiheet saadaan välitettyä niille, joita ne eivät muuten välttämättä tavoittaisi.

Tanskalainen tyttö ei ole mahtava. Se ei ole unohtumaton tunnemyrsky, eikä missään nimessä elokuvallisesti verrattavissa vaikkapa Brokeback Mountainiin aiheestaan huolimatta. Se on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen, kaunis ja taitavasti tehty elokuva, jota tosin varjostaa silloin tällöin turha miellyttämisen- ja menestyksenhalu, ja on valitettavan helppoa paikoin huomata, että se on tehty Oscarinkiilto silmissä. Sukupuoliroolit ja niiden sekoittuminen ovat kuitenkin antaneet elokuvaan aivan uutta ja radikaalia tehoa.

Pariskunnan elämä on mahtavaa katsottavaa. Kun Einarin hahmosta ei sattuneesta syystä ole tehty tyypillistä miesroolia, lopputuloksena on hämmästyttävän aidontuntuinen ja nykyaikainen pariskunta, paljon realistisempi kuin monikaan elokuvissa nähty. Einar ja Gerta ovat aviopari, mutta myös parhaat kaverukset. Tämä ei ole tavatonta elämässä, mutta elokuvissa melkein ennennäkemätöntä. Tanskalaisen tytön vallankumous kyteekin itse sukupuoliroolien kääntämisen sivuvaikutuksissa. Voisi jopa todeta, että Tom Hooper teki elokuvaparisuhteelle sen, mitä Gaspar Noe teki seksille elokuvassaan Love.

 

290359_1280x720_SEjqde_2_fi_1_18081_36096_290359_25

 

Alicia Vikander, joka esittää Einarin vaimoa, tekee loistavan roolisuorituksen. Sukupuoliroolien kariseminen on antanut hänelle vapauden luoda hahmostaan mielenkiintoinen ja vahva, ja tätä vapautta hän on käyttänyt taitavasti. Katsojan sympatiat kohdisuvat suoraan Gertaan, joka on miehensä tukena kaikista vaikeimmissakin kohdissa. Hän on aito hahmo, joka ei ole jäänyt koko elokuvan kaunistavan puuterikuorrutuksen alle. Eddie Redmayne ei ihan täyttänyt odotuksia hienon suorituksensa Kaiken Teoria– elokuvassa jälkeen, mutta ei oikeastaan jätä moittimisen varaakaan. Erityisesti pariskunnan väliset kohtaukset, ja ne, joissa hän on muutoksensa kanssa yksin, hän hoitaa loistavasti. Molemmat hahmot ovat tasaväkisiä ja luontevia, ja kun heitä ei ole rakennettu ainoastaan avioliiton puoliskoiksi vaan yksittäisiksi ihmisiksi, heistä on saatu moniuloitteisempia päähenkilöitä kuin usein on nähty. Tanskalainen tyttö on kauan kaivattu elokuva, jossa vihdoin naishahmo on muutakin kuin nainen, ja mieshahmo, kovin kirjaimellisestikin, on muutakin kuin mies.

Kaikessa sovinnaisuudessaankin Tanskalainen tyttö on radikaali. Tämä on hämmentävää. Luulisi, että vuonna 2016 on uutta nähdä hahmot muutenkin kuin sukupuolensa kautta. Vaikka stereotypiat ovat vuosien ja vuosikymmenten aikana karisseet, edelleen elokuvissa hahmon funktio on tietyllä tavalla edustaa ryhmää, johon kuuluu. Tämän huomaa viimeistään silloin, kun tyypillisimmät viiteryhmät poistetaan. Tämä taas on Tanskalaisessa tytössä kiehtovinta. Hienostunut ja sovinnainen elokuva onnistuu rikkomaan normeja diskreetisti ja huomaamatta, aivan samoin kuin Einar/Lili itse kauniisti meikattuna hienona leidinä. Tämä taas on paras tapa saada uskottavuutta itselleen. Siinä Tanskalainen tyttö onnistuu. Klassisessa, kauniissa ja tyylikkäässä paketissa elokuva tuo transsukupuolisuuden ajattelemisen aiheeksi juuri niille, jotka eivät sitä muuten ajattelisi lainkaan. Ja tämä on juuri se ihmisryhmä, joihin pitää vaikuttaa.

 

 

Tanskalainen tyttö, Tom Hooper.  
Suomen ensi-ilta: 5.2.2016

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Katsaus huppujen sisälle

Katsaus huppujen sisälle

Pojat

Kaisa Rautaheimo, Ann-Mari Huhtanen

Suomen Valokuvataiteen museo

☆☆☆



Pojat on valokuvanäyttely niistä, jotka yleensä jäävät näkymättömiksi


Suomen valokuvataiteen museossa on esillä Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Rautaheimo on valokuvannut puolitoista vuotta 20-30-vuotiaita miehiä, jotka ovat eri elämäntilanteissa. Yhteistä heille kaikille on kuitenkin elämäntilanteen epävakaisuus: Koulut ovat keskeytyneet, töitä ei ole tai älämä on muuten epävarmaa. Usein päihteidenkäyttö on tai on ollut vahvana osana poikien elämää, mutta niin myös heidän vanhempiensa ongelmat tai laiminlyönti. Näyttelystä löytyy luettavaksi vihkosia, joihin on kerätty poikien tarinoita ja ajatuksia.

 

Niiden ja koottujen tekstien yhdistelmä päästää lähelle poikien arkea ja ajatuksia, joista optimismi ja toiveikkuus huokuu. Tämä on hiukan yllättävää ottaen huomioon esimerkiksi sen, että suuri osa heistä on kasvanut laitoksissa tai muuten hankalissa oloissa, eikä ainakaan mitään konkreettista näyttöä tulevaisuuden sujumisesta ole. Ehkä Pojat onkin myös katsaus nuoruuden toiveikkuuteen, monesta tekstistä nimittäin heräsi ajatus siitä, kuinka kauan optimismi pysyy yllä, jos tilanne jatkuu samanlaisena, eikä mikään muutu.

 

Toinen ajatus, jonka näyttely herätti, oli tuen tärkeys. Useimmilla Pojat-näyttelyn hahmoista ei olisi minkäänlaista toivoa ilman sekä taloudellista että kasvatuksellista tukea valtiolta. Moni heistä on päässyt jaloilleen pitkän kompuroinnin jälkeen, ja tavoitteina on työt tai opiskelu, sellainen ihan tavallinen elämä ja mahdollisuus elättää itsensä. Vaikka Pojat ei hierokaan kasvoille minkäänlaista aatetta tai agendaa, herättää näin läheinen kurkistus ihmisiin ja heidän elämäänsä väistämättä sympatiaa. Näyttelyn teho piileekin siinä, miten lähelle se päästää: kuvat ovat henkilökohtaisia ja arkisia, palasia elämästä, ja henkilöiden kootut ajatukset pitävät sisällään niitäkin asioita, joista ei ole suostuttu kertomaan edes kavereille.

 

Työttömänä pystyn samastumaan näyttelyn kuvaamiin henkilöihin hyvin. Sekä kuvien näyttämä tyhjyys että teksteissä esiintyvä toimettomuuden synnyttämä ahdistus tuntuivat erittäin tutuilta. Uskon kuitenkin, että näyttelyllä on vielä enemmän annettavaa niille, jotka eivät välttämättä ole kokeneet vastaavaa. Pojat valottaa sitä, mitä kädet syvällä taskuissa laahustavien huppupäiden elämä oikeasti on, mitä näiden hahmojen päässä liikkuu, ja mistä esimerkiksi nuorten syrjäytyminen voi johtua.

 

Pojat ei itsessään ota varsinaisesti kantaa työttömyyteen tai syrjäytymiseen. Se on enemminkin ikkuna siihen maailmaan, joka monille jää tuntemattomaksi. Valokuvat ovat hienoja, mutta eivät välttämättä yksittäisiä mestariteoksia, ja Pojat toimiikin tekstien kanssa kokonaisuutena. Sen arvo perustuu tiettyyn dokumentaarisuuteen puhtaan taiteellisuuden sijaan. Pojat on lähikuva suomalaisista nuorista aikuisista, tai ainakin siitä osasta heitä, joka jää usein pimentoon.

Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Ydinsota, maailmantuho ja nenähuilua soittava rotta

Ydinsota, maailmantuho ja nenähuilua soittava rotta

Tohtori Veriraha

Philip K. Dick

☆☆☆




Tohtori Veriraha (Philip K. Dick, Dr. Bloodmoney) on ensimmäinen scifi-kirja, jonka olen lukenut. Tai ei se oikeastaan mikään scifi-kirja ole. Se on post-apokalyptista kirjallisuutta, ja sijoittuu maailmaan sen tuhoutumisen jälkeen. Ydinsodan turmelema maapallo on täynnä säteilyn muovaamia kummajaisia ja niitä, jotka ovat säästyneet entisestä maailmasta ja pyrkivät luomaan yhteiskuntaa uudelleen, heikoin kantimin. Hierarkia säilyy, mutta kääntyy pitkälti päälaelleen, ja mutanttieläimet, kuten nenähuilua soittava rotta, ovat vain pieni ja totuttu osa tätä hämmentävää ja absurdia kokonaisuutta.

          Teos on toki oivaltava, fiksu ja jännittävä, mutta ennen kaikkea se on aivan pirun hauska. Sen maailman pitää antaa viedä mukanaan, muuten takertuu väistämättä yksityiskohtiin ja niiden mahdottomuuteen. Ei sikäli, että Tohtori Veriraha olisi yksityiskohdiltaan tai juoneltaan mitenkään ongelmallinen, varautuneemman lukijan voi vaan olla vaikea tottua spastisesti puhuvaan ylikehittyneeseen koiraan, mieheen, jonka kädet yltävät kaikkialle tai vaikkapa tyttöön, joka siirtää veljensä kastematoon. Nämä kaikki istuvat teoksen logiikkaan kuitenkin täydellisesti, ja kuljettavat tarinaa eteenpäin absurdilla huumorillaan.

          Teoksen kirjoittaja Philip K. Dick on tunnettu myös Minority Reportista ja Blade Runnerista. Dr. Bloodmoney on julkaistu alunperin vuonna 1965, ja löytyy ainakin Helsingin kirjastoista. Tohtori Veriraha on vangitseva ja mieleenpainuva teos, jota voi suositella sekä kaltaisilleni untuvikoille että scifi- ja fantasiakirjallisuuteen tottuneillekin. Toisaalta suosittelen eri genreihin perehtymistä lämpimästi kenelle tahansa, niin kirjallisuudessa kuin muillakin alueilla. Se on melko kätevä ja helppo tapa laajentaa maailmaansa edes pikkuisen. Lisäksi se on parhaimmillaan aikamoinen elämys.