elina aintila

Elina Aintila viettää vuoden Kolumbiassa vapaaehtoistyön parissa. 24-vuotias kielenkääntämisen opiskelija nauttii rennosti ottamisesta, hyvästä kirjallisuudesta ja rajattomien mahdollisuuksien maailmasta. Vuoden aikana Aintila yrittää pitää jalat vakaasti maassa ja pään korkealla pilvissä. Kirjeenvaihtajan avoimia ajatuksia voi lukea myös henkilökohtaisesta matkablogista.

Vuorten värit

Teksti Elina Aintila

Kolumbialainen elokuva tuo maaseudun konfliktin katsojan silmien eteen.

Olen kuullut ensimmäiset pomminräjähdykseni Kolumbian maaseudun yössä. Jyrähdykset vuorilla kuulostavat erehdyttävän paljon ukkoselta.

Liikun ensimmäistä kertaa alueilla, joilla FARC:n joukot saivat alkunsa. Aiemmin olen matkustanut joko neutraaleilla tai paramilitaarien hallitsemilla alueilla. Huilan maakunnassa ero näkyy selvästi katukuvassa järeästi aseistautuneiden poliisien partioina. Riippumatta aseellisten joukkojen ajamasta politiikasta elämä on asemiesten valtaamilla alueilla ongelmallista tavalliselle väestölle. Maalaisille aiheuttaa harmia leimautuminen sissimieliseksi armeijan ja paramilitaarien silmissä, vaikka ainoa todellinen taistelu, jota talonpojat käyvät on taistelu elannosta.

Tätä teemaa käsittelee myös ajankohtainen kolumbialainen elokuva, viime vuoden lopussa valmistunut Carlos Cesar Arbeláezin esikoisohjaus Los colores de la montaña (eng. The Colors of the Mountain), joka on saanut sekä kansallisissa että kansainvälisissä elokuva-alan julkaisuissa kiitettävän vastaanoton. Los colores de la montaña piirtää katsojan silmien eteen aidon kolumbialaismaiseman maanviljelijäkylineen ja -yhteisöineen 9-vuotiaan Manuelin elämän kautta. Vaikean konfliktin tarkasteleminen viattoman lapsuuden kautta ei toki ole uusi keksintö elokuvakerronnan maailmassa, mutta näkökulma tuo Los colores de la montañan tapauksessa elokuvaan kaivattua etäisyyttä nähdä asiat siten kuin ne paikallisen yhteisön sisältä näyttäytyvät.

Kolumbialainen lapsuus ei tietenkään olisi kolumbialainen lapsuus ilman seikkailuja ja jalkapallokenttiä, joten myös Los colores de la montañassa jalkapallo näyttelee keskeistä roolia. Manuel saa 9-vuotissyntymäpäivänään isältään lahjaksi uuden jalkapallon, joka heti seuraavassa leikissä harhautuukin kentän ulkopuolelle miinoitetuksi osoittautuvalle alueelle. Pallo jää heinikkoon ja tapahtumasta eteenpäin kylän lapsia kielletään leikkimästä jalkapallokentällä. Kielto käy koville etenkin pallonsa menettäneelle Manuelille, ja hukatun pallon ympärille muodostuukin pian kolmen kaveruksen sinnikäs pelastusoperaatio.

Juonen sivussa seurataan kylässä vaivihkaa voimistuvaa konfliktitilannetta, ja jalkapallokentän miinoittaminen on vain ensimmäisiä merkkejä kylää uhkaavista vaaroista. Manuelin isä piileskelee hänen peräänsä kyseleviltä oudoilta miehiltä ja koulun seinään ilmestyy uhkaavia kirjoituksia. Kylä ei välty myöskään kuoleman kosketuksilta.

Vaikka toisissa medioissa unohdetaan välillä elokuvaa käsiteltäessä Kolumbian konfliktin monitahoinen luonne, joka muodostuu kolmen tekijän, guerrilla-, paramilitaari- ja armeijan joukkojen, taistelusta (tai useampienkin, kuten uusimpana lisänä paramilitaarijoukkojen hajottamisesta syntyneet uudet rikollisryhmät) – näkyvät kaikki nämä tekijät selvinä mainintoina viimeistään elokuvan lopputeksteissä, ellei niiden osuutta elokuvassa osaa suoraan nähdä.

Konfliktin taustoihin perehtymättömälle El Planin kyläyhteisöön salakavalasti hiipivä vaara näyttäytyy helposti kasvottomana pahana, mikä heijastelee vain Kolumbian maaseudun tilanteen ongelmallisuutta: uhkia tulee joka suunnalta. Lapselle pelon kohde on kasvoton ja tuntematon, oli se guerillasissi, paramilitaari tai armeijan sotilas, silloinkin ja etenkin kun se tunkeutuu pihalle keskellä yötä heitinvaloin varustettuine helikoptereineen säikyttämään talon asukkaita.

Vaikka Los colores de la montaña on kerronnallisesti vahvasti viitteellinen ja tunnelmointiin painottuva elokuva, antaa se todistajien mukaan realistisen kuvan Kolumbian toisesta todellisuudesta. Älä anna kullatun ulkokuoren hämätä.

Elokuvan traileri

Los colores de la montaña IMDb:ssä.

Huivillisen suomalaisen ajatuksia

Teksti Elina Aintila

Me muodikkaat, individualistiset postkulttuuriuden uhrit.

”Käytetäänkö sinun maassasi huiveja?” kysyy 12-vuotias maalaistyttö ja osoittaa harteille asettamaani huivia. Naurahdan itsekseni, sillä joudun miettimään hetken enkä tiedä mitä sanoa.

”Kyllä… joskus”, vastaan epäröiden.

Tällä hetkellä käytän huivia suojana maaseudun hyttysiä ja kärpäsiä vastaan. Mitä todella mietin on, miten selittää kolumbialaistytölle, kuinka hassuja me länsimaiset ihmiset olemme pukeutumistavoissamme – ettei jäljellä ole mitään perinteistä, että pukeudumme housuihin, paitaan ja kunkin hetkessä olevan muodin mukaan, joka vaihtuu nopeimmillaan alle kolmen kuukauden sykleissä.

Harteille kietomani värikäs huivi on peräisin sentään toki jo lukioajoilta, kun piti löytää erään bändin fanikunnassa valloillaan olevan muodin mukainen huivi. Kuulun siihenkin muodikkaaseen ihmisryhmään, joka ostaa vaatteensa käytettynä, tai trendikkäämmin ilmaistuna ”retrona”. Siitä en tiedä, onko lämpimien muistojen liittäminen tiettyihin vuosia vanhoihin vaatekappaleisiin näissä piireissä muodikasta – varmasti on siis hyvinkin.

Kolumbian maaseudulla ei näkyvää muotia näytä olevan, mutta tyttö on varmasti television välityksellä tai läheisessä pikkukaupungissa käydessään nähnyt oman maansa naisten muotia, joka on kuoseja ja valtavirran alla piileviä nuorisomuoteja lukuun ottamatta vuodesta toiseen sama: seksikäs, muotoja hivelevä ja naisellisen helmallinen. Miesten muoti on telenoveloista välittyvää yltiötyyliteltyä gigolointia tai kadulla näkyvää värikkäästi kirjottua farkkua ja poikkeuksetta värikkäitä, siansaksaenglantia sisältäviä grafiikkateepaitoja.

Länsimaisena ihmisenä naurattaa kuivasti eteläamerikkalainen ”muodikkuus” – mutta kun käännän katseeni tuntemiini kotimaisiin piireihin naurattaa ehkä sitten kuitenkin hieman enemmän ja rehevämmin, sellaisella lämpimän itseironisella tyylillä.

Tyttönen, maassa, josta tulen, ei ole normeja eikä enää vanhastaan tuntemaamme perinnekulttuuriakaan – on vain kaupungeissa esiintyviä mauttomia, maukkaita alakulttuureja. Meillä päin ollaan kaikki individualisteja.

Ajatuksia maalta ja viidakosta

Teksti Elina Aintila

Paratiisielämää kolumbialaisten maanviljelöiden kanssa.

Pöllyäviä hiekkateitä, moottoripyörätaksilla kuljettuja reittejä, jotka muistuttavat enemmän motocrosslenkkiä kuin tavallista päällystämätöntä kylänraittia; joen yli sortuneita siltoja… Nämä ovat maisemia, joita olemme kulkeneet viimeisen parin viikon ajan. Olemme eläneet kolumbialaisten maanviljelijöiden kanssa, nukkuneet yömme seinättömien palmunlehvälaavujen suojissa riippumatoissa hyttysverkon suojissa. Olemme kävelleet mitä erilaisimpia kasveja ja hedelmiä kasvavien jyrkkärinteisten peltojen poikki, nähneet hieman viidakkoakin ja kokeneet sääriä pirullisesti raapivaa kasvillisuutta. Lenkkarini ovat täyttyneet harmaasta jokisärkkien hiekasta, olen käynyt asioillani vieressä röhkivä possu käymäläseuranani ja kylpenyt kyykkysiltään peltiämpäristä vettä itseni päälle kauhoen avokattoisen bambuhökkelin suojissa. Sain pienen tauon tästä elämästä ajaakseni viereiseen kylään kirjoittaakseni teille nämä reissuajatukset.

Näiden alkeellisten olojen edessä näen konkreettisesti, mistä me kehittyneiden maiden ihmiset maksamme omaan yhteiskuntajärjestykseemme sitoutuessamme: puhtaasta mukavuudesta ja laiskuudesta – ja toki terveydenhuoltojärjestelmästä ja muista kehittyneen infrastruktuurin parissa kasvaneen ihmisen itsestäänselvinä pitämistä eduista.

Näen tosin myös sen, ettei maallakaan ole hullumpaa, moni elämän perustarve täyttyy täysin maan antimilla: katto pään päälle, kylpyhuone, ruoka, viitseliäs tekee itse jopa vaatteet ja saippuansakin. Lattia voi lämpimissä maissa olla vaikka savimaasta. Vaatteet, tavarat ynnä muut sellaiset hyödykkeet likaantuvat nopeammin kuin steriilissä suomalaiskerrostalossa asuessa – mutta ainahan tavarat voi pestä ja puhdistaa. Monet perusasiat hoituvat, kun oma terveys, perheenjäsenet tai muu yhteisö vielä mahdollistaa taloudenpidon. Työtähän omavaraistaloudessa riittää, vaikka aamusta iltaan, mutta eihän työnteko ole mikään hullumpi asia. Toisaalla ihmiset myyvät aikaansa hyvästä tai huonommasta palkasta ulkopuolisille ‘työnantajille’. Yhteiskuntaamme kehittynyt sanasto alkaa aina lähemmässä tarkastelussa tuntua hiukan absurdilta. Missä vaiheessa erkanimmekaan yksinkertaisen elämän paratiisista?

Huolimatta siitä, olisimmeko itse valmiita elämään edellä kuvaamassani maanpäällisessä paratiisissa, toisissa todellisuuksissa tämä paratiisi on ainoa elämä ja toimeentulo, jonka tuntevat ne maalla jäljellä olevat kolumbialaiset, jotka eivät vielä ole joutuneet pakenemaan milloin minkäkin ryhmän aseellisia joukkoja kaupunkeihin (lue edellisistä blogeista esim. Erään väkivallan luonne). Kolumbian maaperä on uskomaton rikkaus, minkä ovat huomanneet niin riistomieliset monikansalliset yhtiöt (Kullan kallis hinta) kuin paikallisten laittomien bisnesten pyörittäjätkin.

Väkivaltaisuuksien myötä Kolumbian 4,4 miljoonaa mailtaan ajettua maansisäistä pakolaista eivät toki menettäneet maan syvyyksissä piileviä öljy- ja muita mineraalirikkauksia, vaan jotain paljon tärkeämpää – elantonsa maasta ja eväät oman tulevaisuutensa rakentamiseen.

Projektitöidemme kautta järjestömme Internacional Peace Observatory (IPO), lukuisten muiden paikallisten ja kansainvälisten rauhanjärjestöjen kanssa, yrittää luoda muun muassa näille maistaan taisteleville viljelijöille mahdollisuudet tulevaisuutensa vakauttamiseen. Syrjäisillä seuduilla laitkaan eivät ole hyödyksi ilman keinoja valvoa niiden täyttymistä. Näissä oloissa rauhanjärjestöt toivovat voivansa ulottaa niin maansisäisten kuin kansainvälistenkin viranomaisten silmät näkemään maanviljelijöiden hädän – ettei valta siirtyisi voimakkaammalle, viidakkoveitsien ja konekiväärien laille.

Presidentti Santosin kauden alusta (elokuu 2010) lähtien tekeillä ollut laki mailtaan ajettujen maiden palauttamiseksi – alue, joka arvellaan eri viranomaislähteiden mukaan yhteensä 3–8 miljoonan hehtaarin kokoiseksi – yrittää osaltaan työskennellä ongelman kanssa. Edistystä on jo se, että presidentti tunnustaa maassaan käydyn konfliktin (toisin kuin edeltäjänsä), mutta todellinen edistysaskel olisi maanviljelijöiden tilanteen konkreettinen helpottuminen.

Rytinää ja ryminää – ja vähän poispäin katselua

Teksti Elina Aintila

Kolumbiassa matkustaminen on yhtä machoista väkivaltaelokuvaa.

Sillä välin, kun byrokratian rattaat pyörähtelivät pääkaupungissa projektinvaihdoksen edellä, päätti vapaaehtoinen hyödyntää väliajan perehdytysmateriaalinsa opiskelun ohella myös pienen lomareissun tekemiseen. Joskin ”pieni” on tässä kontekstissa erityisen suhteellinen mitta: välimatkat Kolumbiassa voivat olla päivienkin pituisia bussimatkoja, mutta toisaalta parikaan viikkoa ei itse asiassa tunnu kovinkaan paljolta sen maailman edessä, joka matkailijalle avautuu. Myönnän, että fuskasin yli 24-tuntisen bussimatkan Kolumbian etelärajalta maan keskiosassa sijaitsevaan Medellínin kaupunkiin aloittamalla reissun (lähes) suoralla lennolla matkan ensimmäiseen kohdekaupunkiin. Omatuntoa voimme yrittää hiljentää sillä puhtaalla tosiasialla, että kyllä tässä matkan muilla osuuksilla on matkustettu maareittejä sitten senkin edestä.

Voi kamalaa, nyt se sitten alkaa valittaa 20-tuntisista matkoistaan ahtaissa ja hikisissä romubusseissa! No, ei nyt ihan niinkään.

Matkustaminen Kolumbian suurimpien kaupunkien välillä on tehty pitkistä välimatkoistaan ja välillä arvaamattomista tieolosuhteistakin huolimatta loppujen lopuksi varsin mukavaksikin. Pitkän matkan bussit ovat usein meikäläistä laatuluokkaa ”expressbus”, ilmastointi ja kaupanpäällisinä ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ennen määränpäähän saapumista esitettävät in-flight-leffat. Ja voi pojat, arvatkaa vain kuinka monta b-luokan leffaa olen sitten Etelä-Amerikkaan saapumiseni ehtinyt nähdä…

Rytinää, ryminää, suolenpätkiä ja vähäpukeisia naisia onkin Kolumbian maanteillä tullut nähtyä puolen elämän tarpeiksi, sillä busseissa pyörivät leffat ovat poikkeuksetta väkivaltaa tursuavia toimintaleffoja. Tiedä sitten, onko kyseessä yksi yhteen ilmentymä koko kansan elokuvamausta. En tosin kommentoi asiaa sillä, että asia minua jotenkin erityisesti nyppisi. Päinvastoin olen saanut näistä ns. bussileffoista mitä suurinta hupia ja yllättäviä, voimakkaitakin oman identiteetinulkoisia eläytymisen tunteita. Kuinka joku hitaisiin ja tunnelmoiviin elokuviin, kuten Englantilaiseen potilaaseen tai espanjalaisiin haahuileviin tunnelmapätkiin, mieltynyt ihminen voi elämöityä Macheten tai vaikka vielä pahemman Death Race 2:n kaltaisesta banaalista hutusta? Sehän on aivan absurdia! – mikä taitaa tosin olla kyseessä olevan lajityypin perusolemus.

Muistan nähneeni Macheten ensimmäisen kerran vain puolisilmällä vilkuillen. Ensimmäinen reaktioni elokuvan elämääkin absurdimpiin silpomiskohtauksiin (esimerkiksi se, jossa Machete suolestaa pahiksen käyttäen tämän suolta kätevänä hyppyköytenä) oli puhdas nauru, epäuskosta ja mistä tahansa muustakin tunnereaktiosta, minkä moinen nerokas typeryys voi ihmisessä herättää. Sittemmin (mm. Jari Tammisen arvostelun sattumalta luettuani) aukesivat silmät senkin typeryyden takaiseen nerouteen. Näin sitä sivistytään kolumbialaisissa busseissa matkustellen! Toivotaan, että b-luokan leffojen poliittisesta annista sivistyvät kanssamatkustajatkin!

Samaan aikaan Kolumbian uutistodellisuudessa: Ex-valtionpäämies Álvaro Uribe Vélez yrittää, sekä mediassa että poliittisessa keskustelussa, vakuuttaa nykyistä, uutta ”konfliktin uhrien lakia” (Ley de las Víctimas) ajavaa hallitusta muuttamaan sisäisen konfliktin uhreja turvaamaan pyrkivän lain sisältämää määritelmää maansisäisestä tilasta siten, ettei konfliktin olemassaoloa tunnustettaisi. Ex-presidentti Uribe perustelee vetoomustaan sillä, että konfliktin olemassaolon tunnustaminen merkitsisi oven avaamista myös sissijoukkojen lailliselle tunnustamiselle. Hallituksen julkisessa lausumassa tämän viikon alussa nykyinen presidentti Juan Manuel Santos muistutti, että jo armeijan ottamat toimenpiteet konfliktin hallinnassa edellyttävät sisäisen konfliktin olemassaoloa, kuten se kansainvälisen humanitaarisen oikeuden piirissä määritellään.

Kansainvälisten sopimusten määritelmistä huolimatta debatti siitä, miltä maansisäinen aseellinen yhteenotto tarkkaan ottaen näyttää, jatkuu Kolumbian poliittisessa oikeistossa kiivaana.

Osa-aikaäidistä kansainväliseksi tarkkailijaksi

Teksti Elina Aintila

Kolumbian-kirjeenvaihtaja vaihtaa asemapaikkaa.

Ensimmäiseksi Kolumbian-kirjeenvaihtajalla on päivätyöhönsä liittyviä uutisia: Pääsiäisloman jälkeen en enää palaakaan työskentelemään Ipialesin SOS-lapsikylän kouluikäisten kanssa, vaan muutan tukikohtani kahdeksi viimeiseksi Kolumbian-kuukaudekseni Bogotaan kansainvälisen rauhanjärjestön toimistoon ja alan tehdä töitä paikallisten rauhanedistämisprojektien kanssa. Käytännössä työ tarkoittaa matkustamista niille alueille, joilla tarvitaan kansainvälisiä tarkkailijoita varmistamaan paikallisten yhteisöjen mahdollisuudet puolustaa ihmisoikeuksiaan maansisäisen konfliktinkin käänteissä.

Projektinvaihdon yhteydessä tässä onkin hyvä väli katsella hieman kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja antaa kiitosta ja kunniaa kaikille niille, joiden arvokasta sosiaalityötä olen saanut todistaa ja itsekin tukea – puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olen itse matkan varrella työssäni lapsilta ja lastenohjaajilta oppinut.

Ensi alkuun kirjeenvaihtajan on myönnettävä yksi pikku juttu: En aluksi tuntenut olevani työssäni kotona. En ole koskaan tuntenut kutsumusta a) opettamiseen tai b) sen puoleen lasten kanssa peuhaamiseenkaan, päinvastoin lapset oikeastaan enemmänkin pelottivat minua. Työtä vaikeutti aluksi myös kielimuuri ja siitä johtuva epävarmuus. Epätoivokin oli välillä lähellä, etten ikinä onnistuisi luomaan lapsiin aitoa ja keskustelevaa suhdetta. Suloisten, mutta usein vallattomienkin, lasten mielistelynhalu loppuu kuin seinään ensimmäisten päivien jälkeen uutuudenviehätyksen kadotessa.

Kahdeksan kuukauden aikana ehtii kuitenkin tapahtua paljon, etenkin molemminpuolista oppimista ja tottumista. Ja nyt kun olisi lähdön hetki edessä, menee mieli haikeaksi. Tietty puoli minussa ei enää haluaisikaan lähteä: mitä pikkuisille sen jälkeen tapahtuu, haikea puoli minussa kysyy. Suruani eivät paljon lievitä lapsia viime aikoina kohdanneet muutkaan opettajanvaihdokset.

Vaikka moni lapsikylän toimintaan mukaan otettu lapsi saattaa olla monellakin tavalla ongelmallinen, jonkinlainen rakkaus on kasvanut heitä kohtaan sitäkin vahvemmin. Ehkä se on sitä vanhemmanvaistoa, että heikompaa tulee suojella ja rakastaa sitä enemmän, mitä vaikeampaa se on. Muistan monia kertoja, kun olen joutunut kaappaamaan rasavillin luokkahuligaanin kainaloon ja äärimmäisessä tapauksessa kantamaan tämän aina suihkukoppiin saakka jäähdyttelemään; ja niitäkin kertoja, joina on ottanut naperon syrjään ja istuttanut syliinsä taikka eteensä käsivarrenmitan päähän ja yrittänyt puhua lapsen rauhalliseksi, selittänyt asioita kaveruuden ja kunnioituksen tärkeydestä, pieniä käytännöllisiä elämänsääntöjä (jos elämälle ylipäänsä voi luoda minkäänlaisia sääntöjä). Monia harmaita hiuksia aiheuttavia tilanteita on koettu täydellisen kaaoksen valtaamassa luokkahuoneessa, mutta siltikään ei pohjimmiltaan olisi koskaan halunnut luovuttaa ryhmänsä suhteen. Muutenkin vaikeilla elämän alkumetreillä, kuka muukaan lasten rinnalla seisoisi, ellei luotettava ja vastuullinen aikuinen? Entä jos ne (me) viimeisetkin vastuulliset aikuiset luopuisivat toivosta lasten suhteen, mihin lapset sen jälkeen enää voisivat uskoa?

Luulen kokeneeni pienen osa-aikaisvanhemmuusherätyksen, mikä on sinänsä sääli lähdön haikeuden kannalta, mutta voitto inhimillisen puoleni kannalta. On hyvä olla tunteva ihminen. Ehkä maailma muuttui sittenkin näin jo hieman paremmaksi paikaksi, vastauksena aivan ensimmäisen kv-blogini spekulointeihinkin.

Joka tapauksessa kirjeenvaihtajan projektiurakat jatkuvat seuraavaksi ihmisoikeuksien ja sotarikossäädöksien syvemmällisemmällä opiskelulla. Aika siirtyä humanitaarisella uralla eteenpäin.

Aparenttaaminen ja kolmen litran tissit

Teksti Elina Aintila

Kuinka turhamaisuus palvelee Kolumbian kaupungeissa kasvavaa rikollisuutta.

Kyllä, popularisoin häikäilemättömästi blogini otsikoita. Tissit huutavat huomiota iltalehdistönkin otsikoissa, ja oi kyllä ne vasta huutavatkin huomiota keskimääräisen kolumbialaiskaupungin kaduilla. Itse asiassa saman säännön voimme laajentaa koskemaan oikeastaan mitä tahansa naisellisen ruumiin osaa sääristä rumppaan ja pitkinä liehuvista kutreista täydellisen nukkemaisiksi meikattuihin kasvoihin. Yleisestä pituudestakin saa täällä näemmä paljon plussaa…

Kolumbialaiset ovat ulkoisen kauneuden ystäviä ja ne, joilla on rahaa, eivät epäröi satsata sitä ulkonäköönsä. Näyttävällä naisella on täällä tietenkin kaikki laitettu, kynsistä aina ydinohjuspeppuun saakka. Vaatteet kimaltelevat bling-bling, eikä sillä oikeastaan ole väliä, onko paidassa lukevan merkin alkuperä aito vai feikki.

Nuorilla miehillä täällä on muuten sama homma, miinus värilakatut kynnet ja laitetut rinnat. (Ellei täälläkin sitten ole jo alettu laittamaan feikkirintalihaksia, mitä en sinällään kyllä yhtään ihmettelisi.) Kaupoista on vaikea löytää pelkistettyä perusteepaitaa ilman naurettavia englanninkielisiä tekstejä ja muita graafisia hienouksia. Yritimme kerran etsiä sellaista täällä pikkukylässä miespuoliselle ystävälleni ja jouduimme kiertämään puoli kaupunkia ennen kuin löysimme kelvollisen erään miestenvaateliikkeen perimmäisestä nurkasta. On tyyliä ja ”tyyliä”, ja on rahakkaalta näyttävän hepun tyyliä. Voidaan itse asiassa sanoa, että Kolumbian kaduilla menestyvältä näyttäminen on oikeastaan tärkeämpää kuin ns. aito taloudellinen menestys. Tätä ilmiötä kutsutaan täällä myös aparenttaamiseksi*, eli olevinaan olemiseksi.

Ja se on myös tämänkertainen ongelmamme. Olen saanut kuulla Bogotásta surullisia tarinoita kaupunkilaisnuorista, jotka kärsivät kaikki kuukaudet tyhjästä jääkaapista voidakseen luoda ympärilleen illuusion menestyvästä elämästä: merkkivaatteita, hieno asunto ja kaunis tyttö-/poikaystävä. Nälkäkuoleman partaalla olevat wannabe-hienostopiirit ovat kuitenkin pieni ongelma Kolumbian miljoonakaupungeissa.

Suurempi ongelma ovat ne, joilla ei rehellisin keinoin ole varaa jokametropolilaisen unelmaelämään. Sivusinkin aihetta jo muutaman kuukauden takaisessa kirjoituksessani Erään väkivallan luonne, jossa nostin esiin Kolumbian suuren kaupungistumisasteen, sillä välin kun maaseutu tyhjenee. Suuri osa kaupunkiin hakeutuvista kun on köyhiä perheitä, joissa kasvaa köyhiä nuoria, joilla ei ole varaa eivätkä välttämättä edes näe mieltä kouluttautua. Kaupunkielämä luo omat houkutuksensa ”elää villisti ja kuolla nuorena”, enkä laske tässä leikkiä. Hienot autot ja megabeibet maksavat Kolumbiassakin rahaa tai suuria – nyt kiertelemättä – usein rikollisia palveluita. Huumejengit ja muut rikolliskoplat elättävät jäsenensä kyllä oman aikansa, ja tuo elämä houkuttelee monia, joille ainoa toinen vaihtoehto näyttää suuntaa katuojaan kerjääjäksi. Puuttumatta moraalisiin arvoihin, voiko harhaanjohdettuja ja toivottomia lopulta valinnasta syyttääkään?

Maassa, jossa aparenttaaminen, eli olevinaan oleminen, jos ei muuten pysty olemaan, nousee omaksi ihmisarvoksi, ollaan heikoilla. Enkä muuten ole keksinyt tätä ilmiötä omasta ulkomaisentarkkailijanpäästäni, sillä ongelma on noussut esiin monessa paikallisten kanssa käydyssä keskustelussakin: kokonaisen kansakunnan moraali kärsii, kun tavaran alkuperällä ”ei ole niinkään väliä” – huumerahaa, kumitissit, ostettu ääni, kuka sellaisia yksityiskohtia katsoo, kun on jo päästy korkeimmalle pallille?

Älkää ymmärtäkö minua väärin: Minusta kolumbialaiset naiset ovat ihania, ja olen tavannut uskomattoman määrätietoisia ja kunniallisia ihmisiä niin kolumbialaisissa naisissa kuin miehissäkin, eivätkä edes silikonirinnat, rasvaimu, tatuoitu silmämeikki tai teetetty peppu (joihin kaikkiin olen muuten törmännyt täällä hämmästyttävän paljon) tee ihmisestä millään tavalla huonompaa tai sisimmältään epäaidompaa. Tiettyjen kulttuuristen piirteiden ymmärtämisen jälkeen on tosin kyllä helpompi ymmärtää myös, kuinka pallot maassa noin yleisesti pyörivät.

* aparentarse (esp.) – kirjaimellisesti ’olla olevinaan’; aparentar ’olla tekevinään’

Kahvi, peruna ja maissi

Teksti Elina Aintila

Perunoista ei Kolumbiassa ole pulaa, mutta espressokoukkuista potuttais.

Kaakao, peruna, kahvi, tomaatti, banaani, sokeri, maissi. Kaikki tavallisia ruoka-aineita, joita saa lähes jokaisesta suomalaisesta lähimarketista. Kaikki ruokia, joiden alkuperä löytyy Etelä-Amerikasta tai joiden kultivointi ja vienti muihin maanosiin on ollut tai on edelleen merkittävässä roolissa maanosan vientitaloudessa. Käsittelin kuukausi sitten Etelä-Amerikan arvometallien vientihistoriaa, jota keskiaikainen Eurooppa sai pitkälti kiittää sen aikaisesta taloudellisesta kehityksestään. (Kaava, joka näyttää toistuvan tämänkin vuosituhannen alussa.) Tänään käännän katseeni muihin raaka-aineisiin, joista Etelä-Amerikka, Kolumbia muiden maiden joukossa, on tullut maailmalla kuuluisaksi.

Bongasin helmikuussa paikallisen lehden, El Espectadorin, sunnuntainumeron ruoka&juoma -sivulta mielenkiintoisen jutun: kansainväliset baristojen (erikoiskahvintaitajien) maailmanmestaruuskisat järjestetään ensimmäistä kertaa Kolumbiassa. Jokseenkin mielenkiintoisen tästä uutisesta tekee sen, että Kolumbia osoittautuu ensimmäiseksi varsinaiseksi kahvintuottajamaaksi, joka arvostetun kilpailun pääsee järjestämään koko kilpailun 12-vuotisen historian aikana.

Vaikka Kolumbia on yksi maailman arvostetuimmista kahvintuottajista, kahvin asema kolumbialaisessa kulttuurissa ei ole kovin korkealla. Tilanne on sama kaakaon ja suklaatuotteiden kanssa: tavaraa viedään ulkomaille niin paljon, ettei kotimaan markkinoille jää kuin rippeet. Esimerkiksi tavallisissa kaupoissa myytävän suklaan laatu kammottaa intohimoista suklaanystävää. Jos haluat laatua Bogotán ulkopuolella, kannattaa suosiolla kysyä sveitsiläisperäistä monikansallista merkkiä, kuten Nestlé. Kahvista en voi sanoa aivan noin rumasti, mutta Bogotán ulkopuolella ei joka tapauksessa ole kahvinkaan suhteen kaupoissa juuri valinnanvaraa. Parhaimmat laadut viedään ulkomaille eikä katukaupassa ei ole harvinaista jauhaa paahdettujen kahvipapujen joukkoon paahdettuja herneitä ja maissinjyviä.

Kolumbialaiset itse juovat kahvinsa mustana tintona tai maidon kanssa caféena, kummatkin usein sokerin kanssa. Juuri muita vaihtoehtoja ei kahvin suhteen kolumbialaisissa kahviloissa ja ruokapaikoissa ole, etenkään tällaisissa pienemmissä kylissä, joissa itse olen kiertänyt. Kahvin vahvuusaste tietenkin vaihtelee keittäjän mukaan. Espressoa tai cappuccinoa on useimmissa paikoissa muuten turha mennä kyselemään. Kun astut sellaiseen paikkaan, jossa näitä kahta edellä mainittua variaatiota on tarjolla, tiedät sen kyllä kysymättäkin. Ja niin todennäköisesti tietää sen jälkeen kukkarosikin.

Kahvin, kaakaon ja arvometallien lisäksi Kolumbuksen aikaisten merenkävijöiden mukanaan tuomalla ruokosokerilla on ollut historiallisesti merkittävää vientiä Etelä-Amerikasta niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaankin. Toisin kuin niin ikään muilta mailta tuodun kahvin, sokeriruo’on kolumbialaiset näyttävät ottaneen täysin omakseen ainakin kaikkien näkemieni sivutuotteiden määrästä päätellen: on panelaa, useammanlaatuista siirappia (jota hämmentävästi kutsutaan samalla nimellä kuin hunajaa, ’miel’), perus valko- ja täyssokerin lisäksi tietenkin. Itse asiassa monet kolumbialaisten juomista ja jälkiruuista perustuvat juuri panelan tai muiden sokeriruon sivutuotteiden käyttöön. Harvemmasta vain olemme täällä Euroopan puolella tietoisia. Eurooppalaiset tuntuvat omistautuneen korkeamman luokan gourmet’n kehittämiseen (ja sen maineen levittämiseen), sillä välin kun eteläamerikkalaiset ovat tyytyneet olemaan ylpeitä yksinkertaisista arkiherkuistaan. Siinä suhteessa kolumbialaisetkin ovat ihanan mutkattomia.

Muista alussa mainitsemistani raaka-aineista eurooppalaiset ovat omaksuneet ruokalautasilleen erityisen hyvin myös alunperin eteläamerikkalaiset perunat ja tomaatit. Maissiakin jo osataan hyödyntää, mutta siinä eteläamerikkalaiset kuitenkin edelleen hakkaavat eurooppalaiset 10-0. Eteläamerikkalaisten perinneruoka maissi on säilyttänyt vahvan amerikkalaisen pintansa, mutta kuinka hyvin miljoonat perussuomalaiset (ei sisällä viittausta vastaavannimiseen suomalaispuolueeseen) tiedostavat käyttävänsä jokapäiväisen ateriansa pohjana eteläamerikkalaista ruoka-ainetta? Olen usein joutunut hieman hämmentävän tilanteen eteen, kun minulta on kysytty suomalaisen lounaslautasen koostumusta. Kysyjät tietenkin odottavat jotain mullistavan erilaista, mutta joudunkin vastaamaan, että ”joo, kyllä meilläkin se peruna on aika arkiruokaa”. Meiltä vain puuttuvat paistetut plataanit ja riisi sen perunakökkäreen kavereina.

”Entä mitä hedelmiä teillä Suomessa syödään?” ”No, halpaa banaania on tarjolla vuoden ympäri ja chileläisiä omenoita.” Ja tietty, onhan meillä meidän marjat. Ruokakeskustelut käyvät pian tylsiksi. Ei ole pimennossa, että Etelä-Amerikan mantereelta kuljetetaan ulkomaille edelleen rahtilasteittain paikallisia hedelmiä ja vihanneksia – jopa niinkin pohjoiseen maahan kuin Suomi.

Näin rikkaissa luonnonolosuhteissa ja näillä monipuolisilla valikoimilla, joita on vuoden ympäri tarjolla, Etelä-Amerikalla on kyllä ehkä varaa viedä hedelmä- ja vihannesosastoa ulkomaillekin, mutta yksittäisellä Fifin kirjeenvaihtajalla olisi silti yksi pieni toive: että jos nyt ei edes sitä kahvimonopolin ulkomaanvientiä voisi vähän hillitä, jättäkää nyt edes näille paikallisille ainekset johonkin muuhun kuin mauttomiin muovisuklaisiin, joohan?

Huonosti käyttäytyvät aikuiset

Teksti Elina Aintila

Kun illanvietot kääntyvät intensiivisiksi.

Kehitysmaista puhuttaessa on helppo huomaamattaan lipsahtaa alentavaan, kolonialistis-patriarkkaalisen diskurssiin. Länsimaisella mittapuulla kehittymättömämmistä kulttuureista on esimerkiksi liiankin helppo sanoa näiden ”kulkevan vielä lapsen kengissä” niin yhdessä kuin toisessakin asiassa – mikä on sinänsä aivan kuvaavaa, kunhan ei projisoi sanontaa koko kansakuntaa tai sen ominaisuuksia määritteleväksi.

Otan silti tässä blogissa tietoisen riskin kutsumalla kolumbialaista juomakulttuuria kehittymättömäksi. Ongelma on väkevä aguardiente, jota vedetään humaltumispisteeseen saakka ja heittäen sen ylikin: kerran avattua pulloa ei koskaan jätetä puolityhjäksi eikä ilta pääty ennen kuin viimeinenkin avattu pullo on tyhjä. Tässä kontekstissa monet kolumbialaiset aikuiset ihmiset muuttuvat helposti itsekkäiksi ja huonosti kasvatetuiksi lapsiksi, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi maanittelulla, kiristyksellä, uhkailulla ja mököttelyllä. Vastaavasti samassa tilanteessa toinen osa kolumbialaisista käyttäytyy kuin näiden kiukkuilevien lasten tahdon edessä taipuvat avuttomat vanhemmat, koska eivät osaa muutakaan tehdä.

Tämä koskee muuten älykkäitä ja fiksujakin aikuisia paikallisissa illanviettotilanteissa. Pienessä maanittelussa ei toki ole mitään vikaa, sen voi ottaa leikkisenä kutsuna sosiaaliseen tapahtumaan, jossa on tarkoitus pitää yhdessä hauskaa, otti sitten enemmän, vähemmän tai ei sitten ollenkaan. Olen onnekseni kohdannut myös aikuisesti käyttäytyviä aikuisia myös kolumbialaisessa illanvietossa. Liian usein olen kuitenkin törmännyt ensimmäisen koulukunnan edustajiin: sinnikkäisiin, uhkaileviin ja mökötteleviin maanittelijoihin, jotka yrittävät vedota seuransa nk. sosiaaliseen omatuntoon, jotta heille itselleen ei – syystä tai toisesta – tulisi huono mieli. ”Hei, älä nyt pilaa iltaa olemalla tuollainen…”, ”Juo nyt minun seurakseni”, ”Et voi kieltäytyä, juomme maljan Sinun kunniaksesi!” Tai jos ystävät armollisesti sallivat toisen pysytellä vesilinjalla, tämän lähtöä pitkitetään uskomattoman sinnikkäin vaatimuksin ja konnankoukuin.

Tämän ”maanittelukulttuurin” läpi opin toki jo varhain näkemään – muttei aina viitsi olla ”julma”. Joustoja ja myönnytyksiä on tehty välillä suuntaan ja toiseenkin: liian monesta torjunnasta kolumbialainen maanittelija ottaa nokkiinsa. Elämä olisi hankalaa, jos saisi täydellisen vastarannankiisken tai tylsimyksen maineen. (Joskin silloin jäisi enemmän aikaa arvostamalleni yksinolollekin… Hmm?)

Selän takana supattelijoitakin riittää: kuvitteleeko tuo olevansa muita parempi, kun kehtaa kieltäytyä juomakierroksesta?

Välillä Kolumbiassa oleminen ja paikallisen väestön kanssa seurusteleminen on kuin epävarmojen teinivuosiensa uudelleenelämistä, vaikkei minulle tosin koskaan ennen olekaan ollut vaikeata kieltäytyä ylettömistä viinantuputtajista. Ehkä minulla on ollut ystävien suhteen hyvä onni, etteivät he koskaan ole käyneet toisen omaa tahtoa vastaan. Kolumbiassa olen kohdannut hieman toisenlaisen kulttuurin.

Kolumbia on osoittautunut oikeaksi helmeksi oman tahdonvoimani ja lujuuteni koetinkivenä. En ole koskaan joutunut seisomaan yhtä arkipäiväisissä asioissa niin lujasti omalla kannallani kuin täällä. Väittäisin jopa kolumbialaisessa arjessa olevan kyse tahtojen taistelusta. Tämä heijastuu maahan syvästi juurtuneessa tinkimiskulttuurissakin. Täällä tingit kaikesta: vaatteista, bussimatkoista, yöpaikan hinnasta – ja jopa omien päätöstesikin puolesta. Katalonialainen ystäväni heitti kolumbialaisista ystävistämme lämpimän vitsin, että täällä tingitään jopa tervehdyksistä. Kahden kolumbialaisen aamuinen dialogi: ”Hyvää huomenta!”, ”Ei. Vain pelkkää ’huomenta’.” Alan pikkuhiljaa taipua ystäväni näkökannan puolelle. Kolumbiassa määrätietoisin voittaa, missä tahansa asiassa.

On tervettä haluta jakaa ilonsa ystäviensä ja vieraidenkin kesken, mutta siihen en ole vielä oppinut sopeutumaan, että pitäisi hankkia itselle krapula vain siksi, että seurueen muut jäsenet pysyisivät hyvällä tuulella. Kokemukseni Kolumbiasta on, että sosiaalinen paine on monessa tilanteessa valtava – kolumbialaiset osaavat olla hyvin painostavia ja ns. intensiivisiä (sitä kutsutaan täällä ’ser intensoksi’) – mutta johonkin kulttuurivaihtolaisenkin on vedettävä rajansa.

Kullan kallis hinta

Teksti Elina Aintila

Kaivosbuumi kuluttaa Kolumbian luonnonrikkaudet tyhjiin.

Etelä-Amerikan kehityshistoria on mielenkiintoista luettavaa: siitä saakka, kun valkoinen mies on mantereen tuntenut (teoriassa Kristoffer Kolumbuksen ajoista, 1500-luvusta lähtien), Etelä-Amerikan maissa on vallinnut jatkuva talouspohjainen yhteiskunnallinen kriisi. Monen nykypäivän ongelman juuret ovat historiassa: sosiaaliset yhteiskuntarakenteet säilyivät maissa ennallaan imperialististen mahtien luovutettua vallan alaisilleen. Monessa Etelä-Amerikan maassa (esimerkkinä Kolumbia) vallitsee pieni rikas eliitti, joka ryövää rikkautensa köyhien alaistensa selkänahasta.

Historia tietää kertoa Kolumbuksen aikaisten löytöretkeilijöiden lähteneen kiertämään maailmanmeriä uusien maiden ja rikkauksien toivossa. Espanjalaiset konkistadorit saapuivat Amerikkaan ”palvelemaan Jumalaa ja Hänen Majesteettiaan ja myös rikkauksien tähden”, kuten eräs Hernán Cortésin alainen sotilas todistaa Meksikon valloittamisen aikaisessa kirjeessä. Kerettiläisten rankaisemisen, orjuuttamisen ja näiden rikkauksien ryöväämisen espanjalaiset konkistadorit pyhittivät katolisen uskon nimessä. Kerettiläisyyden seurauksista alkuperäisasukkaita varoitettiin laupeasti etukäteen maihinnousun jälkeen kapteenin julkisesti lausumalla ”haasteella”.

Toisissa osissa Amerikkaa kulta ja hopea päätyivät eurooppalaisten käsiin intiaanikansojen ennustusten takia. Intiaanikuningas Moctezuma näki valkoisissa, parrakkaissa miehissä intiaanien jumalten paluun, jonka ennusmerkit olivat osoittaneet. (Sekä inka- että maya-tarustoissa esiintyi valkoisia ja parrakkaita jumalia. Tämä mielenkiintoinen yhteensattuma antoi aikoinaan historioitsijoille syyn epäillä viikinkien ehtineen Amerikkaan konkistadoreja ennen.) Yhtä sopivasti olivat jumalat aikoja ennen julistaneet intiaaneille, etteivät arvometallit olleet maanpäällisiä kansoja varten. Kullalla ei siis ollut intiaanikansoille minkäänlaista kaupallista arvoa, vaan se oli varattu yksinomaan jumalten palvelemiseen. Näin intiaanien kullat ja hopeat päätyivät aarteenhimoisten ”valkoisten jumalten” käsiin.

Sillä kullalla ja muilla arvometalleilla, jonka konkistadorit Amerikoista kantoivat, käytännössä rahoitettiin keskiaikaisen Euroopan taloudellinen kehitys. Vuosien 1503 ja 1660 välillä Sevillan satamaan saapui 185 tonnia kultaa ja 16 miljoonaa kiloa hopeaa. Espanjaan puolentoista vuosisadan aikana kuljetettu hopeamäärä ylitti kolminkertaisesti Euroopan omat hopeavarannot.

Nyt 2000-luvulla ulkomaisten kullankaivajien ahnaat silmät ovat jälleen kiinnittyneet Etelä-Amerikan suuntaan. Sijoittajat ja pankkihait ovat luomassa mantereen – kuten muidenkin suurten arvometallituottajamaiden (esimerkiksi Kiina ja Etelä-Afrikka) – rikkaista luonnonvaroista pankkikriiseissä kärvistelevän maailmantalouden pelastajaa. Heikon dollarin edessä epäröivät sijoittajat laittavat nyt mieluummin rahansa arvonsa paremmin säilyttävään kultaan tai hopeaan. Vertailun vuoksi, kun kullalla vielä oli vuonna 1971 kiinteä 35 dollarin (USA) hinta per unssi, tänä päivänä saman kultamäärän hinta liitelee jo 1 300 dollarissa.

Suuri kysyntä on nostanut myös Kolumbian arvometallien tuotantoa. Kasvu on ollut hurjaa: vuonna 2007 Kolumbia vei kultaa ulkomaille 332 miljoonan dollarin arvosta, vuonna 2009 kultaa vietiin jo 1 537 miljoonan dollarin arvosta – kahdessa vuodessa yksistään maan kullanvienti kasvoi 4,6-kertaisesti. Vuoden 2010 lopulla Kolumbian maan koko kaivosteollisuuden viennin arveltiin nousevan jopa 15 000 miljoonaan dollariin. Näillä luvuilla kaivosteollisuus on nousemassa Kolumbian ylivoimaisesti tärkeimmäksi tulonlähteeksi: vuoden 2010 lopulla kaivosteollisuuden osuus lähenteli kymmenettä osaa (9 prosenttia) maan talouden koko tuotosta.

Kolumbian kaivosteollisuuden huima kasvu on suurimmaksi osaksi kansainvälisten yritysten ja sijoittajien tulosta. Vuosien 1996 ja 2009 välillä ulkomaisten sijoitusten osuus kaivostoiminnan alalla kasvoi 2,2 prosentista ällistyttävään 90 prosenttiin kaikista sijoituksista. Väli- ja vertailuluvuksi kasvun vauhdille kerrottakoon ulkomaisten sijoitusten osuuden vielä 2000-luvun alussa olleen ”vain” neljännes (26 prosenttia).

Kaivosteollisuutta voidaan siis hyvällä syyllä kutsua ”Kolumbian talouskasvun veturiksi”, kuten paikallisissa sanomalehdissä on innostuttu hehkuttamaan. Lukuja tarkemmin syynäämällä kuitenkin huomataan, että jokaista 0,93 dollaria kohden, joka maahan sijoitettiin, maasta lähti kokonainen (1,00) dollari. Vuosien 2002 ja 2009 välillä ulkomaiset sijoitukset on kasvaneet viisinkertaisesti (500 prosenttia), mutta minkä kansainväliset yritykset ja sijoittajat maahan tuovat, vievät ne sen myös mennessään – ja korkojen kera, kuten yllä olevista luvuista ilmenee.

Kuinka yhden mantereen mahtava luonnonrikkaus voi kääntyä sen omaksi kurjuudeksi? Tarinan tuntevat hyvin suurten kaivosyhtiöiden toimintapolitiikan vaikutuksen alle jääneiden alueiden asukkaat ja paikallisen kaivosteollisuuden pientoimijat.

Presidentti Uriben hallituskauden aikana, vuosien 2006 ja 2009 välillä, kansainvälisten kaivosyritysten hallintaan luovutettiin peräti 40 prosenttia Kolumbian maa-alasta. Tämä tapahtui 2000-luvulla uudistuneiden kaivoslakien varjolla, jotka vaativat kaivostoimijoita rekisteröimään toiminta-alueensa, vaikka nämä olisivat työstäneet maa-alueitaan vuosienkin ajan. Rekisteröintivaiheessa monia paikallisia kaivosyrittäjiä kohtasi tyrmistys: suuremmat, kansainväliset yritykset olivatkin ehtineet hakuvaiheessa edelle.

Paikalliset kaivosalan yrittäjät, kaivostyöntekijät sekä ympäristö- ja sosiaalialan järjestöt ovat kehityksestä huolissaan. Työolot ovat mitä sattuu ja maanjohto jatkaa kansainvälisille kassavirroille myönteistä politiikkaansa. Maan poliittinen johto näkee rikkaan maaperän oivallisena kassavirran lähteenä, muttei tunnu näkevän mahdollisuuksia hyödyntää maaperän tarjoamia raaka-aineita oman teollisuutensa tai infrastruktuurinsa kehittämiseen.

Toistaako historia itseään? Onko Kolumbia myymässä sielunsa ja luonnonvaransa väärille jumalille, vielä voittoja suuremmilla tappioilla?

Artikkeli kirjoitettu alla mainittujen lähteiden luvuin & tiedoin.

Galeano, Eduardo: Las venas abiertas de América Latina, Siglo XXI, 1971. Valencia, Mario Alejandro: Le Monde Diplomatique – ”Colombia: paraíso de las transnacionales mineras”, edición Colombia, n:o 95/marraskuun numero, 2010.

Lue myös: Gold Retains Luster as Global Economic Hedge ”The Epoch Times”

Rajakaupungin hulinat

Teksti Elina Aintila

Tammikuu on Ipialesissa värikästä juhlaa.

Kolumbian kirjeenvaihtajan tammikuu on ollut yhtä lomaa sekä päivätöistä että Fifi-blogeista. Lasten kaitsemisen sijaan päivät ovat täyttyneet etelään (Ecuadoriin) ja pohjoiseen (Bogotaan) matkustelusta. Tämän tekstin julkaisemisen aikoihin matka jatkuu Kolumbian pohjoisrajalta Venezuelan Karibialle, kunnes helmikuussa on taas aika palata oikeiden töiden pariin.

Vaikka päivätyön osalta onkin vietetty hiljaiseloa, Ipialesissa vuodenvaihteessa järjestettävät Valkoisten ja mustien karnevaalit (Carnaval de Blancos y Negros) pitää pikkupitäjän näinä aikoina touhukkaampana kuin koko muuna vuonna. Rajakaupungissa vietettävä monietnisyyden juhla on kuuluisa koko maassa ja karnevaaliviikko peittää Ipialesin kadut ja sen kulkijat vuoropäivinä milloin paperisilppuun, karnevaalivaahtoon, jauhoon ja maaleihin, joskus kaikkiin edellämainittuihin yhtä aikaa.

Paikallisten juhlaviikot alkavat jo joulunalusaikoina ja jatkuvat joulun jälkeen 28. joulukuuta viattomien päivällä (Día de los Inocentes). Uudenvuodenaattona miehet pukeutuvat naisiksi, esittäen taaksejäävän vuoden ”leskiä”, ja pyytävät ohikulkijoilta almuja roolihahmonsa varjolla. Keskiyöllä kadunkulmilla poltetaan viikkojen ajan hartaasti valmistettuja paperinukkeja, jotka edustavat kulunutta vuotta iloineen tai suruineen. Uudenvuoden hulinasta pidetään tuskin päivän lepoa, kun kaupungissa aloitetaan monivärifestivaalien vietto.

Tammikuun neljäntenä päivänä juhlitaan lasten karnevaaleja. Kuvat: Elina Aintila.

Tammikuun toinen päivä aloitetaan nuorison juhlilla, kolmantena juhlitaan lähistön kyliä, neljäntenä vietetään lasten karnevaaleja, viidentenä juhlitaan mustia ja kuudentena valkoisia. Railakkaammin vietetään mustaa ja valkoista päivää, jolloin koko kaupunki kulkee ensin mustaksi ja seuraavana päivänä valkoiseksi maalattuna – halusi sitä tai ei. Mustien ja valkoisten karnevaaleissa kaikki kulkevat tasa-arvoisina eikä ohikulkijoitakaan säästetä mustilta tahmakäsiltä tai valkoiselta jauhosodalta. Ipialesilaiset ylpeänä kutsuvat vuodenvaihteen juhlia La Locuraksi.

Palataan siis parin viikon takaisin tunnelmiin, jotka olivat joidenkin joukkojen osalta jopa useiden kuukausien työn huipentuma. Itse sain kunnian osallistua karnevaaleihin paikallisen nuorisokollektiivin kanssa. Eläinteatterin esittänyt ryhmä voitti osallistumiskategoriansa (teatteriryhmät) ensimmäisen palkinnon. Kaupungin lahjoittamat kolme miljoonaa pesoa (1 200 euroa) nuoret käyttävät yhdistystensä toimintaan motolla: menos tortura, más cultura , “vähemmän kidutusta, enemmän kulttuuria”.

Nuorten kulttuuriyhdistys Huella Urbana ja nuorisokollektiivi Satira esittävät: Desnaturalia – The Cruel Show.

Yhdessä tekeminen on suurin voitto. Kuvat: Sergi Orge.

Kolumbialainen kummitustarina

Teksti Elina Aintila

Kuinka kolumbialaiskaupungin kadut heräävät öisin henkiin.

Kulkukoiria, ammuskeluja naapurissa, arkipäivää olevia ryöstöjä. En halua aiheuttaa turhia pelkoja Kolumbiaan matkustaville, mutta totuus on, ettei iltayhdeksän jälkeen kaduilla kulkeminen ole täällä turvallista kenellekään, ei etenkään näin joulun alla. Pelkästään lähipiirissäni on joulukuussa tapahtunut puukolla uhaten kaksi kännykkävarkautta ja yksi puukotus. Puukotuksen uhri menetti merkkitakkinsa ja sai keuhkon lävistäneen iskun kylkeensä. Lähipiiri päivittelee kaverin ajattelemattomuutta: lähteä nyt juhlista päihtyneenä ja vielä jalkaisin, kun taksejakin kulkee läpi koko yön.

Huolimatta yrityksistä jättää ennakkoluulot ja pelot sikseen, vieraassa ympäristössä kulkeminen aiheuttaa aina jonkinlaisia jännäntunteita. Aina ei varsinaisesti pelota, mutta ajatus vaarasta kutkuttaa. Et voi koskaan tietää, mitä seuraavan kadunkulman takana piileskelee tai keitä ovat muut öiset kadunkulkijat. Vieraan maan kummitustarinatkin heräävät henkiin ja alat heräillä öisin korvasi juuressa nimeäsi hönkiviin kutsuihin.

En ole pahemmin kiinnittänyt huomiota uniani häiritseviin kutsuihin. En usko kummituksiin enkä maan päällä vaelteleviin levottomiin henkiin. Öisin kadulta kuuluvat huudot ovat sen sijaan eri asia.

Vaihtelevista syistä johtuen olen ollut kodissani hereillä lähes kaikkina kuviteltavissa olevina yöntunteina. Ensinnäkin minulla on välillä hyvinkin epäsäännöllinen unirytmi, välillä menen nukkumaan muuten vain hyvin myöhäisiin aikoihiin – ja välillä herään aamukolmelta ottamaan kiinni aamuyhdeksään jätettyä ”kiireellistä” blogiaikataulua…

Joka yö kuitenkin kuulen samat huudot: kimeän tytön kirkaisun, joka pahimmillaan toistuu kymmenen, jopa viiden minuutin välein. Välillä unohdan tytön olemassaolon, mutta jo tunnin päästä siellä hän taas on ikkunani ulkopuolella kadunkulmassa kiljumassa. Vaikkei minulla ole suoraa näköyhteyttä kadulle, minulla on kadulle liiankin hyvä kuuloyhteys, ja kuulostaa aivan siltä kuin tyttö tekisi naapuristossa vakikierroksia.

Kummituksiin en sentään vielä usko, mutta olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi monta kammottavaa tositarinaa jo tämän maailman puolelta tietääkseni, että kummitustarinat saavat syntynsä maanpäällisestä maailmasta. Kuka on tämä kaduilla kirkuva tyttö? Mielikuvitus herää henkiin: pahoinpitelyn uhri, houkutuslintu, hullu? Oudointa on, etteivät muut sijaisperheeni jäsenet ole kommentoineet huutoja mitenkään. Kun otin asian puheeksi, he vain ihmettelivät mitä huutoja tarkoitin. Kukaan muu ei ollut kuullut öisin mitään huutoon viittaavaakaan. ”Oletko varma, ettei kyseessä ole jokin eläin, kulkukoira tai -kissa? – Ei, olen aivan varma, ettei kyseessä ole kissa tai koira. Se kuulostaa iältään korkeintaan 10-vuotiaalta tytöltä, joka kiertelee katuja päämäärättä huutelemassa.”

”Varmaan joku hullu.”

Oudointa kuitenkin edelleen oli, ettei kukaan muu tuntunut kuulevan kadulta kuuluvia huutoja, joita edelleen öisin kuulin. Aloin jo epäillä, että hulluksi olinkin käymässä minä, kunnes eräänä iltana yhteisestä iltamenosta palatessa kuulin kadulla jälleen tutun kirkaisun ja kommentoin asiaa: ”Siinä, kuulitteko? Tätä huutoa olen ihmetellyt kaikki nämä kuukaudet…” Perhe purskahti nauruun. Eiväthän he mitään huutoja koskaan olleetkaan kuulleet. Syystäkin.

Osoittautui, etteivät Ipialesin yössä kuuluvat oudot huudot ole haamutytön kirkaisuja, vaan naapuristoa turvaavan yövartijan kimeitä pillinpuhalluksia.

Iltojen ratoksi oli syntynyt uusi kulttuurinen kasku: kuinka yövartijan kierros muuttui muukalaisen korvissa haamutytön huhuiluksi. Kummitustarinana kerrottuna tarina saa täällä illanistujaisissa aikaan raikuvat naurut.

Oikeutta kolumbialaisten eläimille

Teksti Elina Aintila

Keskiluokkaisten perheiden nuoriso nousee puolustamaan eläinten oikeuksia.

Sillä aikaa kun työskentelen päivät lasten kanssa perhesosiaalikeskuksessa aamuyhdeksästä iltaviiteen, minulle on jäänyt muutamana iltana viikossa aikaa kuudesta iltakymmeneen omistautua uusille harrastuksilleni, vapaalle teatterille ja eläinoikeusryhmän kokouksille. Kyse on oikeastaan yhdestä ja samasta asiasta. Paikallisten nuorten kulttuuriyhdistys Huella Urbana (’urbaani jalanjälki’) osallistuu loppiaisena järjestettävään yleiseen paraatiin levittääkseen eläinoikeustietoisuutta, voittaakseen parhaan ryhmän palkinnon – arvoltaan suurin piirtein tuhat euroa – ja yksinkertaisesti pitääkseen hauskaa ja vetääkseen huikean show’n loppiaisparaatin katsojille.

Pieni eläinoikeuksille omistautunut ryhmämme on kokoontunut viidentoista, joskus kahdenkymmenen henkilön voimin, ja toiminta omassa piirissään on ottanut tarvitsemansa vakavuuden. Paraatit täällä Ipialesissa ovat iloinen, mutta vakavasti otettava asia.

Olen itse ryhmässä mukana lähes sattumankaupalta, mutta suurella osalla ryhmästä on taustalla eläinoikeustoimintaa mm. myös Ipialesissa järjestettävien härkätaisteluiden vastustamisessa. Ryhmämme nuorten oma-aloitteinen ja kyvykäs toiminta on osaltaan tehnyt minuun vahvan vaikutuksen.

Yksi asia kuitenkin mietityttää maan väkivaltaisesta todellisuudesta lukenutta ulkolaista vierailijaa: kuinka näin ongelmallisessa maassa on mahdollista kehittyä huolta ja vastuuntuntoa eläinten oikeuksista, kun sen ihmisoikeuksissakin olisi vielä huomattavasti työsarkaa? Oletus tietenkin on kyyninen, ihminen on omaa napaansa tuijottava itsekäs eläin.

Otin asian puheeksi ryhmämme ilmaisullisen ja organisatorisen johtajan kanssa ja asiasta kehkeytyi, kuten usein Kolumbian sosiaalista rakenteista puhuttaessa, pitkä ja monihaarainen keskustelu. Kuinka näillä nuorilla on varaa huolehtia eläintenoikeuksista siinä yhteiskunnassa, jossa he elävät? Sain kaivettua sosiologin tutkintoaan viimeistelevältä ryhmänjohtajalta lyhyelle selitykselle pitkän taustan. Yksinkertaisesti: näillä nuorilla on varaa. He tulevat kaikki kansallisella tasolla edes suhteellisen hyvin toimeentulevista perheistä, joilla on varaa kattoon päänsä päällä ja perheenjäsentensä ruokkimiseen. Koulutukseen on mahdollisuus, eivätkä konflikti ja ihmisoikeusrikkomukset näy heidän jokapäiväisessä elämässään välttämättä mitenkään konkreettisesti. Lisääntyneen koulutuksen myötä tietoisuutta ihmisoikeusrikkomuksista on, mutta kuka jaksaa huolehtia jostain jota ei miellä omaa elämäänsä merkityksellisesti koskevaksi?

Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan yhtä sanaparia edellisestä lauseestani: ’merkityksellisesti koskeva’. Kukaan Kolumbiassa ei ole voinut välttyä näkemästä maansa raaempia kasvoja. Konflikti on vuosien varrella koskettanut miljoonia perheitä ja ihmiskohtaloita. Mutta väkivallankin näkemiseen turtuu, tai paremmin sanottuna uutisotsikoiden surullisiin viesteihin kyllästyy ja tottuu. Institutionaalistunut väkivalta on vaikea rintama murrettavaksi ja vaikka tahtoa löytyisi, keinojen löytäminen tilanteen muuttamiseksi tuntuu tässä todellisuudessa varmasti mahdottomalta. Helpompaa on keskittyä huolettomampiin asioihin. Uusien sukupolvien parissa on jo kehittymässä konfliktin suhteen välinpitämättömyyden kulttuuri, selitti minulle ryhmämme eläinoikeussosiologi: ”Nuoret tänä päivänä eivät ole yhtä voimakkaasti sitoutuneita kansanrintamien taisteluun, se on monien silmissä jo menetetty sota.”

Mitä on sitten jalkautua kolumbialaisen pikkukaupungin kaduille huutelemaan ”ei eläinten hyväksikäytölle” tai vaatimaan laajempia oikeuksia eläimille? Uskooko ryhmä vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen? On muistettava kolumbialaisen yhteiskunnan vahvasti kerrostunut sosiaalirakenne: jaksavatko köyhät välittää, onko kouluttamattomilla edellytyksiä ymmärtää, piittaavatko rikkaat? Löysin toiveikkaita ja epäileviä vastauksia puolesta ja vastaan. Jos kukaan ei edes yritä herättää kansan omatuntoa, mitä mahdollisuuksia eläinoikeustilanteella on kehittyä?

Laajennetaan kontekstia sosiaaliseen omatuntoon: jos ryhmämme nuoret jaksavat työskennellä näinkin päämäärätietoisesti eläinten oikeuksien puolesta, ehkä voimaa löytyy jonain päivänä myös määrätietoiseen ihmisoikeustyöhön. Toivoa saattaa.