christa akerman

Christa Åkerman asuu tällä hetkellä Los Angelesissa. Åkerman pitää elokuvista, teatterista, kirjoista, tarinoista, valokuvista – kaikesta siitä, mikä ajaa ihmiset ulos itsestään ja kuvaa jälkiä, jotka elämä heihin jättää. Los Angeles on kaupungeista viimeisin, josta Christa aikaisemmin ajatteli itsensä löytävän. Ehkä siksi hän on siellä tänään.

Mitä on amerikkalaisuus?

Teksti Christa Åkerman

Uusi manner oli paratiisi onnekkaille ja ovelille. Alkuasetelman arvot ovat säilyneet jo satoja vuosia.

Yhdysvallat osavaltioineen ei ole yksi valtio, monet sanovat. Tämän ajattelutavan mukaan Kaliforniassa on monta autonomista provinssia, joista kansallis- ja luonnonpuistot, Yosemite ja Sequoian punapuumetsät, San Diego ja San Francisco ovat kostaneet ympärilleen omanlaisensa auran ja kulttuurin. Los Angelesissa puolestaan kansan yhdistää rahan kulttuuri, ja auraattisuus perustuu menestykseen tai siitä unelmoimiseen.

Pohjois-Amerikka on toivottanut tervetulleiksi kadonneet ja kadotetut sielut ja vainotut kansat aina ensimmäisistä puritaaneista asti. Valtio on tulosta monien eri kulttuurien, uskomusten ja uskontojen fuusiosta, ja se on mestarillisesti yhdistänyt heterogeenisen joukon amerikkalaisen unelman utopialla. Suomessa sodanjälkeiset pirstaleet liimattiin saunalla, sisulla ja salmiakilla – Amerikassa sosiaalidarvinismilla ja näkymättömällä kädellä. Uusi manner oli paratiisi onnekkaille ja ovelille, ja alkuasetelman arvot ja ideologiat ovat säilyneet jo satoja vuosia.

Rikastumiselta ja muilta unelmilta haiseva muuttovirta Los Angelesiin on kansainvälinen ja kansalllinen. Miljoonat valtavirtanäyttelijät kilpailevat tuhansista työpaikoista ja eteläamerikkalaiset puhaltavat lehtiä kartanoiden pihoilta, tiskaavat ja kiillottavat valkoisen enemmistön Hummereita. Heille tie amerikkalainen unelmaan on kapea ja haaveet maanläheisempiä kuin alabamalaisella teatteriopiskelijalla, mutta illuusio aidantakaisesta vehreydestä on silti voimakas.

Maahanmuuttajat ovat luoneet maahan erinäisisä simulaatioita kodista – kaikki ovat tervetulleita, kunhan maksavat veronsa ja osallistuvat rahankantoon ja sen kierrättämiseen. Yhdessä kaupungissa on monta maata. Ne ovat ja elävät rauhaisasti rinnakkain, sillä niitä yhdistää monoteistinen usko rahaan ja rikkauksiin.

Yhdysvaltojen ja Los Angelesin taika on sen muovautuvuudessa. Thai-kaupungissa aasialaisnuoret suoltavat leveää amerikkaa valkoisin hampain ja nostelevat laiskasti Uggejaan. Heidän vanhempansa eivät ymmärrä heitä lainkaan, ei periteinimäiseen tapaan vaan kirjaimellisesti. Nämä vanhemmat eivät tunne eläkkeen käsitettä, vaan puunaavat ja tiskaavat tyttärilleen koulutuksen ja loistavan tulevaisuuden. Molemmat sukupolvet katsovat olevansa amerikkalaisia, ammottavasta kuilusta huolimatta. Ei-kenenkään-maana Amerikka on loistava alusta ylikansallisille markkinavoimille ja kilpailulle, mutta vain voitontahtoiset saavat osallistua sen monopolimaiseen lautapeliin. Käytännössä tämä tarkoittaa nuoria, terveitä ja työteliäitä, jotka eivät rasita yhteiskunnan rakenteita, vaan tukevat niitä.

Pelin henki on brutaali. Se kävi ilmi eräästä keskustelusta, jonka kerran kävin. Mainitsin tuttavani olevan yksinhuoltaja ja työtön, kovasta työmoraalistaan ja lukuisista täyttämistään hakemuksista huolimatta. Sanoin hänen elämänsä olevan aika rankkaa. ”Miksi tehdä lapsia, jos ei ole varaa elättää niitä?” irlantilais-amerikkalainen keskustelukumppanini totesi. ”Koska elämää ei aina voi suunnitella”, vastasin ja join tuoppini pohjanmaan kautta. Käymäni keskustelu valaisi kapitalistisen ajattelutavan varjopuolet: siitä puuttuu inhimillinen tekijä. Tämän aukottoman logiikan mukaan, ainoastaan rikkailla on oikeus lisääntyä.

Vain harvat ovat heränneet kyseenalaistamaan amerikkalaisen unelman tasa-arvoisuutta ja yhdenmukaisuutta. Sen hegemoninen asema on vankkumaton ja luonnollistunut – ja huomaamatta se hiljalleen laajenee.

Häntä heiluttaa koiraa

Teksti Christa Åkerman

Kuinka kauan vuosittaiset ilmaisen viinan bileet pitävät työntekijät kiitollisina yritykselle?

Vironvenäläiset ystäväni Aljona ja Sergei totesivat kerran kauan sitten, etteivät halua liittyä Euroopan unioniin. He olivat vasta läpikäyneet pitkällisen avioeroprosessin toisesta suurvallasta, ja se alisteinen liitto oli jo puolivuosisataisen ajan ehtinyt talloa heidän itsenäisyyttään. He eivät olleet valmiita toiseen vaativaan suhteeseen.

Laastarisuhde olisi tyhmä ja riskialtis, sillä heidän kansallinen minuutensa oli rikkonainen ja hauras. Etenkin kun kumpaani tulisi taas olemaan dominoiva, kontrolloiva ja vaativa. Kommunismista kapitalismiin, he sanoivat, ismi kuin ismi.

Keskiajalla Euroopassa oli noin 500 valtioksi luokiteltavaa kaupunki- ja hallintokeskittymää. 1900-luvulle tultaessa fragmentoitunut Eurooppa oli jo muuntunut ja supistunut 25 kansallisvaltioksi, joilla oli omat hallintoelimet ja päätäntävalta. Keskittyminen jatkoi loputonta kehitystään. Kyläyhteisöistä siirryttiin kaupunkeihin, pelloilta lähdettiin tehtaisiin, ja hallintokeskittymät harvenivat samalla, kun hallittava pinta-ala laajeni. Suuria mullistuksia tapahtui suhteellisen pienessä ajassa, mutta muutokset maailmankartassa olivat niistä vaikuttavimpia.

Yritysmalliset valtioiden fuusioitumiset jatkuvat edelleen. Ollaan jo tultu siihen pisteeseen, jossa periferiset suomalaisetkin identifioituvat eurooppalaisiksi. EU edustaa kaikkia Euroopan mantereella olevia maita ikään kuin suomalaiset, virolaiset ja portugalilaiset olisivat kaikki samaa kansaa. Pyramidin pohja laajenee ja huippu kapenee.

Yrityskeskittymät alkoivat varhaisen keräytymisensä jo keskiajalla. Raha alkoi hiljalleen valua rahan luokse, ja pääomat kasvoivat. Varallisuus toi valtaa ja valta lisää rahaa. Vallanpitäjät päättivät rahavarojen jakamisesta, joka joudutti vinoutuneen yhteiskuntarakenteen muodostumista.

Valtioiden tavoin nykyiset ylikansalliset yritykset ovat kasvottomia ja abstrakteja. Niiden johto on hierarkinen ja työntekijän vaikutusmahdollisuudet yrityksen toimintaan ovat olemattomat. Lähin esimies on usein kymmenien pikku- ja isopomojen alainen ja harva tuntee yrityksensä johtajia edes nimeltä. Duunarit puskevat rahaa suuriin pohjattomiin taskuihin ja vastineeksi he saattavat saada kollektiivisen joulukortin johdolta. Siinä kiitellään heidän panostaan, ja painotetaan työntekijän tärkeyttä yritykselle. Järjestetään pikkujoulut ja annetaan osalle massasta hieman lisää vastuuta, leivotaan hierarkiaa vielä pienemmiksi rusinapulliksi ja valmistetaan uljas uusi työntekijän prototyyppi. Tärkeintä on uskotella pienille koneiston osille, että he ovat korvaamattomia. Kunnes he heräävät unestaan ja astuvat barrikadeille. Silloin heidät vaihdetaan.

Vuosituloksen täytyy kasvaa ja peitota edellisen vuoden liikevoitto, muuten se kirjataan tappioksi. Tappion välttäminen vaatii suurta työmäärää työn varsinaisilta tekijöiltä. Lisätyövoimaan ei ole varaa, mutta tulos tulee silti olla parempi kuin edellisvuonna. Kuinka kauan pelkät vuosittaiset ilmaisen viinan bileet ja kopioidut kiitos-kortit jaksavat työntää työntekijöitä tuottamaan tulosta yritykselle, jonka vuosittaisesta voitosta sen tekijä ei näe senttiäkään? Nykyinen ongelma yritysmaailmassa on työvoiman vaihtuvuus. Kiinnostus ankkuroitua massiiviseen ja kasvottomaan liikeyritykseen moniksi vuosiksi on kadonnut. Ketään ei kiinnosta enää panostaa, koska kukaan ei tiedä keneen panostaa.

Bisnesmaailman tapaan myös valtioiden järjestäytyminen on saman ongelman edessä. Kansalaisten aktiivisuus, panostus ja yhteistyöhalukkuus on hukassa. Miksi yrittää edes vaikuttaa, kun tiedossa ei ole edes bileitä vuoden lopussa? Kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Vaikutusmahdollisuudet on hukattu moniin hierarkisiin ja teknokraattiisiin koukeroihin, ja tie huipulle on sankan sumun peitossa. Suurista ylikansallisista yrityksistä ja valtioliitoista on muodostunut itsestään hengittäviä elottomia organismeja, joita ei luomisprosessin jälkeen pystytä taltuttamaan. Ne elävät omaa elämäänsä, huolimatta pikkupomoista, jotka tarttuneina sen harjaan turhaan yrittävät silittää sitä ja taltuttaa sitä oman tahtonsa alle.

Ei ole mikään ihme, että äänestysprosentti on vuosi vuodelta huonompi. Ylipäätään on ihmeellistä, että äänestäjien määrä voi yhä laskea. Kansalaisvelvollisuuden pyhä rituaalisuus on haihtumassa ja sen maaginen aura katoamassa. Yhä useampi kysyy vaalien alla itseltään miksi vaivautua äänestämään. Äänestäminen ei ole enää luonnollinen tai demokratian symboli, lähinnä ärsyttävä toimenpide. Näennäinen vaikuttamismahdollisuus koetaan lääkeruiskuksi, jolla rauhotetaan kuohuvat kansalaiset ja luodaan demokratian utopia porkkanaksi heidän eteensä.

Todellisuudesta ei kukaan uskalla puhua, koska kukaan ei tiedä, mikä se on tai mitä sillä tarkoitetaan. Se saattaa nostaa hallitsematonta, megalomaanista käärmeenpäätään ja kostaa niskuroiville osasilleen. Saattaa tulla lopputili.

Harrastan sulkapalloa ja sosiaalista kömpelyyttä

Teksti Christa Åkerman

Ihmisten välinen kanssakäyminen Hollywoodissa ja Tampereella tapahtuu eri säännöin.

Bussipysäkki on noin parin kolmen kilometrin päässä. Autoja on miljoonittain. Pakokaasua puskee kaikiin suojaamattomiin ruumiin onkaloihin, eikä kadulla näy muita autottomia. Joskus kävelykatu loppuu kuin rotkon reunalle ja jatkuu sitten kadun vastakkaisella puolella. Kävelen matkan bussille ja hyppään oranssiin linjaan, jota sanotaan metroksi. Matkustan hengittämättä ja puristuksissa yhden pysäkinvälin verran aidolle maanalaiselle.

Karttelen aseman ympärillä majailevia tinneripäitä, joista osa kiertelee tasannetta ympäri etsien rahalahjoja tai kuulevia korvia Jeesus-evankeliumilleen, osa keinuttaa itseään uneen. Muutama on selkeästi hullu, mutta ilman hoito- tai majapaikkaa. Kaikki on siis kutakuinkin kuin Tampereen kaduilla, mutta suuremmassa mittakaavassa.

Hollywoodin katuja kulkiessa tulee monia asioita mieleen, joista voisin kirjoittaa. Kaikilla ei mene hyvin, ei edes suurimmalla osalla. Moni asia ei järjestelmässä toimi, ja aina toisinaan se ärsyttää, säälittää tai suututtaa. Asiat ovat kuitenkin usein monimutkaisia, poliittisia ja kompleksisia, joten ulkopuolisena sormea on vaikea osoittaa oikeaan paikkaan. Kokemuksista on helpompi muodostaa subjektiivinen mielipide, ja haluan siksi käyttää tämän ripittäytymiskertani kulttuurista ja kasvokkaisviestinnästä jaaritteluun sekä ruotia pintapuolisesti kansallisuuden käsitettä. Ihmisten välinen kanssakäyminen Hollywoodissa ja Tampereella kun tapahtuu eri säännöin ja aiheuttaa paikoin kasan kiusallisia tilanteita. Olen usein Amerikassa ollessani tuntenut itseni hyvin oudoksi tyypiksi.

”6 signs that you are socially akward and how to fix it” -nimisen nettitestin mukaan olen, yllätys on suuri, sosiaalisesti kömpelö. Korjaussarjan tarve on siis akuutti. Testin tekijän mukaan tärkein luonteenkorjaus täytyy tehdä ujouden saralla: siitä on hankkiuduttava eroon. Tästä selviydyttyäni on minun aika opetella sosiaaliset konventiot.

Artikkelin mukaan aiheesta on kirjoitettu sopivaa kirjallisuutta, jonka avulla oppiminen onnistuu varmasti. Se ei riitä, mutta opi ne! Teorian jälkeen on aika viedä opitut asiat empirian kentälle ja haastaa itsensä tositilanteissa.

Kolmas ja viimeinen pylpyrä käsittelee harjoittelun ja motivaation tärkeyttä matkalla kohti parempaa huomista. Sen mukaan minun tulisi nyt aktiivisesti hakeutua erinäisiin tilanteisiin ja paikkoihin, jotta saisin harjoiteltua juuri oppimaani sulavuutta ja päälleliimattuja pikkupuhetaitojani. Näillä eväillä jaksaa varmasti. Kohta metamorfoosistani tulee konkreettinen ja saatan vihdoin julistautua sosiaaliseksi eläimeksi. En ole enää kaikkien hyljeksimä bakteeri.

Sosiaalista kanssakäymistä ohjaa kirjoittamattomat käytännöt, konventiot ja säännöt, jotka opitaan kulttuuriin kasvamisen myötä. Järjen mukaan näitä normeja ja käytäntöjä on siis vähintään sama määrä kuin kulttuureja maailman kartalla. Sosiaalinen kömpelyys kasvokkaisviestinnässä ja kommunikointitilanteissa on pahin mahdollinen rike amerikkalaisen sosiaalisen elämän saralla. Vaikka angloamerikka on menettänyt huomattavasti etuliitteestään muille kielille ja kulttuureille, ihmisten on joka tapauksessa puhallettava samaan hiileen.

Amerikkalaiseen tapaan maassa saa vapaasti oleilla, tehdä töitä ja rakentaa unelmaansa, mikäli allekirjoittaa sopimuksen yhtenevistä taloudellisista ja sosiaalisista tavoitteista ja sitoutuu noudattamaan kaikille yhteisiä arvoja. Amerikka on kuin kulttuurien sulatusuuni. Maassa on miljoonittain muiden kansallisuuksien ja kulttuurien edustajia. Heistä ne, jotka haluavat yhtyä valkoiseen valtaväestöön ovat lukeneet sosiaalisen kanssakäymisen opukset. Valkoinen pingottunut hymy ja retoriset kysymykset ovat vastassa aina, huolimatta vastaanottajan kulttuuritaustasta. Hyvät suhteet ja kunnostettu julkisivu vaikuttavat mitä suurimmissa määrin elintasoon, sosiaaliseen ympäristöön ja hyväksyntään.

Minun pitää paljastaa suuri salaisuus. Minä olen luonteeltani ujo. Kaiken lisäksi tulen maasta, jossa ei small talkia juuri arvosteta, se ainoastaan ahdistaa. Maasta, jossa luterilainen kärsimys ja maanläheisyys on niin painostavaa että nenää viistää maata. Maasta, jossa itserakkaus on urbaani legenda tai sananlaskujen aihe.

Näiltä osin suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri eroavat toisistaan äärettömän paljon. Siinä missä amerikkalainen jakelee käyntikorttejaan ja leveästi hymyillen kertoo saavutuksistaan ja paremmuudestaan, suomalainen katselee kenkiensä kärkiä ”mää vaan oon tällaanen, jotenkin vaan ajuduin sinne esimiestehtäviin…” Olen nyt tunnustanut luonteeni heikkoudet, introvertin kulttuuritaustani ja raottanut haluttomuuttani muuttaa itseni kömpelöstä tyypistä gasellimaisen notkeaksi seurapiirineidiksi. Työlupaa odotellessa.

Tarkoitukseni ei ole arvottaa kulttuureita, sillä totuus on että suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat hyvin harvoin ja pikaisesti. Ja koska olen oman kulttuurini tuote, en osaa nähdä tai käsitellä asioita objektiivisesti. Suomessa narisen ja ulkomailla olen ylpeä suomalaisuudestani. Matkustellessani kuulun ehdottomasti meihin suomalaisiin, eikä meitä ole arvosteleminen. Olen ylpeä sosiaalisesta rajoittuneisuudestani, etenkin kuin termi kuulostaa fysiologiselta vajeelta eikä henkiseltä taitamattomuudelta.

Minun haisteluaikani laumassa on tosin hieman pidempi kuin muissa kulttuureissa, mutta saan silti joskus ystäviä, jos flaksi käy. En edellenkään osaa vastata luonnollisen huolettomasti how are you -uteluihin tai liitää kevyesti seurueiden väliä grillibileissä, mutta so what. Helpointa olisi tietenkin puskea kaikki henkilökohtaiset vajeet geeniperimän tai kulttuurin piikkiin. On kuitenkin myönnettävä, että joskus olen hiljaa omasta tahdostani, omasta luonteestani johtuen.

Minua ei aina kiinnosta, mitä ihmiset keskustelevat keskenään, tai minulla ei ole asioihin mitään sanottavaa. Sitten seison hiljaa nolossa yksinäisyydessäni ja aiheutan kiusallisia tilanteita, ihan itse. En usko, että amerikkalainen syntymätodistus vaikuttaisi asiaan. Tuntisin ainoastaan olevani viallinen ja epäkelpo yhteiskunnan ja kulttuurin tuote, ja yrittäisin kuolemanpelossa nostaa väkinäisen hymyn huulilleni kaiken aikaa. Nyt saan kuitenkin edes toisinaan laskea suunpielet ja olla sosiaalisesti kömpelö suomalainen.

Punavihersinisokeus

Teksti Christa Åkerman

Sadassa vuodessa poliittiseen spektriin on risteytetty punavalkean lisäksi muitakin sävyä, ainakin niin kuvittelen.

Perheeni tuttavapariskunta oli muutama vuosi sitten Tallinnan-risteilyllä. He istuivat iltaa eräässä laivan ravintoloista. Illan pidetessä he tekivät tuttavuutta viereisen pöytäseurueen kanssa. Ilmassa oli kaverillista ensitapaamisen luomaa ihastusta. He tulivat keskenään hyvin toimeen ja jatkoivat iltaansa yhdessä.

Myöhemmin yöllä he vaihtoivat puhelinnumeroita ja illalliskutsuja. Kävi ilmi, että toinen pariskunta oli aikeissa järjestää grillibileet riihimäkeläisellä takapihallaan ja kutsuivat sinne myös perhetuttavamme. Tulevat vieraat olivat juuri aikeissa myöntyä kutsuun, kun nainen lisäsi postskriptumin kysymällä ”oottehan te valkosia? Me kun ei punasia kestitä!” Viesti upposi kohteeseen hitaasti mutta varmasti. Orastava rakkaus haihtui ja perheeni tuttavapariskunta keräsi itsensä ja poistui. Sen kesän kulttuurimatka Riihimäelle jäi heiltä väliin.

Tämä tarina on tosi. Se tapahtui reilusti 2000-luvun lähemmällä puoliskolla, yli 90 vuotta kammottavan sodan jälkeen. Ilmeisesti kyseinen riihimäkeläinen pariskunta halusi vaalia taattansa muistoa paistamalla potkaa BBQ-kastikkeessa. Asia on pihvi. Mutta miksi toistaa satavuotiaita tunnuksia ja olettaa että kukaan tunnustaa tai tunnistaa värejä 2000-luvulla? Mitä valkoisuus heille nykyään merkitsi? Olisin udellut heiltä vastauksia moneen kysymykseen. IKL:n uusi tuleminen tapahtui varmasti tuona kesäiltana valkoisen pariskunnan, valkoisella takapihalla, valkoisten ystävien ympäröimänä. Oi, jospa olisin saanut olla mukana!

Värillä oli konkreettisesti väliä vielä 90 vuotta sitten. Sen perusteella saattoi tulla lähetetyksi Tammisaareen tai Arkadian mäelle. Tietyissä osissa Suomea lipun väri tiedettiin varmasti – oli olemassa joko tämä tai toinen. Halki, poikki ja pinoon. Syvimmän ja nöyryyttävimmän petturuuden stigman saivat retiisit, jotka olivat punaisia päältä ja valkoisia sisältä. Muuten värit pyrittiin pitämään visusti paletin vastakkaisilla laidoilla, toisiinsa sekoittumattomina.

Sadassa vuodessa on spektriin risteytetty punavalkean lisäksi muitakin sävyä, ainakin niin olin kuvitellut. Meillä länsimaisessa demokratiassa on varaa valita. Meillä on punaisesta ja valkoisesta siinnyt kemian lakien vastaisesti jopa vihreää.

Jostakin syystä länsimaiksi käsitetään Pohjois-Amerikkaa myöten valtiot Itä-Eurooppaan ja Afrikkaan asti. Länsimaat on korkein status maiden hierarkiassa, mukaan ei valita mukaan ihan ketä tahansa. Pääsyyn pitää olla ilmansuuntia vankemmata meritiit. Mutta jaottelun kriteerit on edelleen epäselvät, etenkin jos samalla puhutaan länsimaisesta demokratiasta. Muoto pitää sisällään käsitteen universaalista demokratiasta, kansalaisvaikuttamisen korkeimmasta asteesta, jostakin tavoittelemisen arvoisesta määreestä joka toteutuu vain valtioista parhaimmissa.

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat puhutelleet paljon, tietenkin. Onhan länsimaiden johtava valtio valitsemassa itselleen uutta markkinatalouden veturia ja päälliköä taisteluihinsa, sekä voimamiestä vastaamaan idän uhkaavaan nousuun. Kaikkinensa vaalit olivat mielenkiintoinen teatteri. Yleinen mielipide performanssista tuntuu olevan se, että kulisseissa tapahtuu paljon katselta ja korvilta salattua. Paljon sellaista, mihin ei kansalainen voi äänestysaktiivisuudellaankaan vaikuttaa. Politiikkojen ja kansalaisten suhde tuntuu kärsivän hyvin syvästä luottamuspulasta.

Teettämääni pienimuotoiseen varjovaalikyselyyn vastanneista suurin osa ei ollut asioista mitään mieltä tai olivat sitä mieltä, että Aku Ankka olisi paras vaihtoehto voittajaksi. Sama heppu johtaisi Suomen lisäksi siis jenkeissä, jos kansa saisi päättää. Mutta Akun ongelma on se, ettei se kuulu kumpaankaan pääpuolueeseen. Jako demokraatteihin ja republikaaneihin on karkea mutta pakollinen. Polaarinen jako synnyttää varsin ristiriitaisia konnotaatioita puoluekurista ja äänestäjien johdattelusta. Kommunistinen yksipuoluejärjestelmä on korvattu kapitalistisella kaksipuoluejärjestelmällä, ja liberaalit ja vihreät ovat järjestelmässä kuin kiintiöpuolueita. Niiden avulla tuetaan illusiota demokratiasta ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista.

Osaltaan ihmiset saattavat kaihtaa myös kaksinapaisuuden tuomaa leimautumista. Liberaali suuntautuminen ympäristöön on hyväksyttävää, ja kaikessa mielipiteen muodostamisessa kuljetaan kultaista keskitietä. Kukaan jumalaton ei luokittele itseään ateististiksi, vasemmistolainen ei missään nimessä ole sosialisti, saati kommari eikä lapsilisä-Saul ole kokoomuksen äänitorvi. Hän on individualisti ja nykyään entinen varapuheenjohtaja.

Flipperi-efekti vaivaa kaikkia elämän osa-alueita. Ehkä se johtuu yhteiskunnan, identiteettien ja asemointien pirstaloitumisesta tai internetin vallankumouksellisesta noususta tietoisuuden tukijaksi; kenenkään ei tarvitse kulkea yksin. Harva julistautuu enää yhden värin, puolueen tai aatteen kannattajaksi. Se olisi poliittisesti uhkarohkeaa, sillä kumartaessaan yhteen suuntaan pyllistää väistämättä toiseen.

Vedetäänkö lisäaineöverit?

Teksti Christa Åkerman

1950-luvulla alkaneesta pikaruokashokista heräileva USA yrittää taistella liikalihavuutta vastaan.

Kansalliset stereotypiat syntyvät toisinaan faktoista, vaikka ne kasvaessaan irtautuisivatkin kauas alkuperästään. Itäeurooppalaiset rakastavat vodkaa, britit olutta ja suomalaiset puolestaan nielevät kaiken etiketistä välittämättä. Saksalaiset ovat pedantteja, ranskalaiset ylpeitä ja Välimeren alueella kansa on tummaa, tulista ja latinomiehet geelissä dipattuja machoja.

Yhdysvalloista puhuttaessa lista kasvaa nopeasti. Jenkit ovat muun muassa tyhmiä, pinnallisia ja lihavia. Amerikkalaisten kansallisten arvojen mittaaminen kirvoittaa hiljaisimmastakin kadunmiehestä ulos saatanallisia säkeitä: ”tyhjäpäisiä läskejä, sitä ne jenkit on!”

1950-luvulla alkaneesta pikaruokashokista hiljaa heräävä maa yrittää sinnikkäästi taistella liikalihavuutta vastaan, mutta lukemat ovat edelleen korkeat. Vuoden 2010 kansallisen terveystutkimuksen mukaan 34 prosentti väestöstä oli ylipainoisia. Kyynisimmät läskitarkkailijat povaavat määrän kasvavan puolella lähitulevaisuuden aikana. Amerikkalaiset käyttävät 48 prosenttia ruokarahoistaan ulkona syömiseen.

Ravintolat ovat toiseksi suurin työllistäjä maassa ja kilpailun runsaus näkyy hinnoissa. Hampurilainen maksaa usein vähemmän kuin kotikokkaaminen. Kauppalaskuun saattaa upota satasia, jos ruoanlaitossa käytetään tuoreita vihanneksia tai vähän prosessoituja ainesosia orgaanisista tuotteista puhumattakaan. Suuri osa ylipainoisista sinnittelevät köyhyysrajan pinnassa tai kuuluvat alempaan keskiluokkaan, varakkailla kun on rahaa tuoretavaraan sekä aikaa laittaa itse ruokansa.

Kalifornian osavaltion lakimuutoksen mukaan pikaruokaravintoloiden tulee ilmoittaa annosten ravintoarvot asiakkaille. Monen osavaltion jalanjälkiä seuraten länsirannikkokin kielsi vuoden 2010 alusta transrasvojen käytön ruokatuotteissa. Moniselitteisiä kaloritaulukoita on mahdollista seurata ravintolaketjujen seiniltä, mutta tiedottamisen vaikutukset ovat silti vähäiset. 590 kilokalorin mansikkapirtelö voi jäädä ensimmäiseltä asiakkaalta ostamatta, kun jonon toinen kerää sylin täydeltä tavaraa. Kaikki eivät ole perillä numeroiden funktiosta, eikä pidäkään. Kaloritaulukot ovat vain viittellisiä ja osin turhia, sillä pikaruokaloiden asiakaskunnasta suurin osa ei ole kiinnostunut muusta kuin välittömästä nälkäavusta.

Ravintoarvotaulukot eivät kuitenkaan paranna ruoan terveysvaikutuksia eivätkä selitä niiden aineosapitoisuuksia. Saadakseen kilokaloriluvut tiedostavalle asiakaskunnalle vetoavimmiksi, korvataan sokeri usein aspartaamilla tai sen sukulaisaineilla. Kalsiumpropionaattia käytetään hiivan halvempana korvikkeena leipomotuotteissa, vaikka sen myrkyllisyydestä on erinäisiä tutkimuksia. Glukoosi-fruktoosisiirappi eli maissisiirappi on tärkkelyksestä kemiallisesti kehitelty makeutusaine, joka Princetonin tutkijoiden mukaan lisää lihavuutta sekä lisää riskiä sairastua diabetekseen. Maissisiirappia löytyy lähes kaikista arkipäivän tuotteista ja siksi elimistöön kulkeutuu moninmäärin sokeria, jota se ei pysty kuluttamaan.

Lisäaineettoman leivän metsästys ruokakaupan tavaraviidakossa on uuvuttavaa, sillä jauhojen ja veden lisäksi leipä on usein kyllästetty kymmenillä lisäaineilla. Tuoteseloste on mittava, mutta ei informatiivisesti kattava. Häkellyttävin kauppatavara suomalaissilmin on hyllymetreittäin pinotut valmistaikinaseokset. Letut on helppo paistaa: avaat pussin, lisäät vettä ja voilá! Tämä helpottaa varmasti monen elämää. En tosin koskaan ajatellut maidon, munien ja jauhojen mittaamisen kuppiin olevan työläs askare.

Uusia lisäainetutkimuksia tehdään koko ajan. Tuoreimpien tutkimusten mukaan säilöntäaineista ei ole haittaa elimistölle, ehkä jopa hyötyä. Ongelma on siinä, että vaikka hyvä ja paha -koulukunta tappelevat lisäaineiden vaikutuksista, ei suuresta osasta aineita voida vielä tutkia niiden pitkäaikaisvaikutuksia. Haluan syödä samaa ruokaa, millä isovanhempani kasvoivat terveiksi ja pitkäikäisiksi. Mutta sama luonnollinen pellolta haettu ruoka, jota luonto tarjoaa ja jonka ihminen viljelee, maksaa tuplasti laboratoriossa kehitettyyn vastineeseen verrattuna. Mitä on tapahtunut? Ymmärrän korvikeruoan käytön kriisitilanteessa kun koko kansantalous on heikoilla, mutta miksi haluaisin syödä avaruusruokaa seesteisinä aikoina?

Luonnollisessa elinympäristössään elävät nisäkkäät eivät ole ylipainoisia. Ne kuluttavat sen minkä syövät. Ateriat koostuvat luomulihasta tai lisäaineettomasta salaatista, ja niiden sukupolvenvaihto tapahtuu luonnollisen poistuman kautta. Yksilöllinen aineenvaihdunta ja ruuminrakenne vaikuttavat ihmisten muotoon, mutta eivät selitä ruoan hamstrausta, tehotuotantoa ja luonnonvarojen väärinkäyttöä.

Kehitystä pitää olla, mörisee joku pulleaposkinen pankinjohtaja. Ymmärrän tämän johonkin pisteeseen asti. Mutta voidaanko me koskaan saavuttaa tilaa, jossa ihminen taaksepäin nojaten huokaisisi syvään ja ymmärtäisi olevansa täysin tyytyväinen nykyiseen ympäristöönsä, että mitään ei tarvitse enää muuttaa eikä saavuttaa? Että voisi vain vetäytyä kauemmas ja ilmoittaa että se oli siinä, hinataan pois kaivinkoneet, nosturit ja elintarvikelaboratoriot?

Haluaisin tietää, mistä juontuu se hullunkiilto joka saa ihmiset ajattelemaan rahaa oman terveytensäkin kustannuksella? On edelleen järkyttävä tosiasia, että noin 850 miljoonaa ihmistä kärsii nälänhädästä ja marginaalinen joukko kerää, hamstraa ja mässäilee heidän edestään. Jos jokainen maan asukas eläisi amerikkalaisen perusporvarin tavoin, maailman väkiluku vastaisi 72 miljardia. Ilmeisesti brechtiläinen keinulauta on järkkymätön. Ne, jotka ovat ylhäällä pysyvät siellä, sillä laudanpäätä alhaalla pitelevä paino tuskin tulee kevenemään.

In God we trust

Teksti Christa Åkerman

Amerikkalaisten jumalien kymmenet läsnäolon muodot häkellyttävät protestanttisesta kulttuurista ponnistavaa pohjoismaalaista.

Amerikkalaiset uskovaiset muodostavat hyvin heterogeenisen ja värikkään ryhmän. Kymmenet eri uskontokunnat ovat katukuvassa äärimmilleen edustettuina. Valotaulut, messumainokset, lentolehtiset ja kirkollisten instanssien auki ammottavat ovet, portit ja holvikaaret saavat minut tuntemaan itseni lapseksi Linnanmäellä.

Olisi hauska käydä Jumala-kierros, napsia pala kaikista kakuista. Huutaa hallelujaa yhdessä laitoksessa, jammailla toisessa ja hiljentyä kolmannessa pyhätössä. Kaiken tämän tekisin opintomatkana uskontoihin ja mielenkiinnosta uskomisen prosessia kohtaan. Haluaisin tutustua siihen mykistävään voimaan, joka saa ihmisen niin pieneksi ja autettavaksi, mutta joka samalla voimauttaa niin kokonaisvaltaisesti.

Uskonnot, diktatuurit ja muu valtiovalta pystyvät halutessaan liikkuttamaan massoja yhtä helposti kuin raajat liikkuvat terveessä ihmisruumissa. Kiinnostavaa on se, kuinka individualistiksi itsensä tunteva massan rakennusaine luulee tulleensa kuulluksi ja siunatuksi ja se, kuinka merkityksellistä ihmiselle on pystyä luottamaan johonkin epäkonkreettiseen ja ylimaalliseen ainekseen. Pienen kalifornialaisen kylänraittia kulkiessani sain mahti-idean valokuvata kirkkoja ja tehdä kuvista kollaasi. Mahtava taidepläjäykseni jäi pariksi binaariluvuksi, sillä sen toteuttaminen olisi vaatinut valtavan muistikortin ja viikkoja, ellei kuukausia, aikaa. Siinä ajassa huvipuisto muuntuisi Pennywisen vartioimaksi vankilaksi.

Amerikkalaisten jumalien kymmenet läsnäolon muodot häkellyttävät vahvasti protestanttisesta maasta ja kulttuurista ponnistavaa pohjoismaalaista. Etenkin luterilais-körttiläisen maanläheisyyden lapsesta amerikkalaisten uskonnon ja uskovaisuuden pompöösi esille tuominen tuntuu vieraalta. En osaisi valita leiriäni, vaikka sitä vaadittaisiin. Valintansa kanssa pitäisi olla huolellinen, sillä uskontoryhmien välillä on brutaalia hierarkiaa. Arkielämän sekularismi ei toimi Amerikassakaan, ja uskonnon kautta identifioutuminen on normaalia ja luonnollista. Henkilökohtainen jumalsuhde saattaa olla kriittinen pariutumista ja minä-kuvaa määrittävä tekijä.

Ehkä hulluin esimerkki uskonnon uskomattomasta tärkeydestä arkielämässä on se, että elokuva-alan opiskelijoille opetetaan losilaisissa yliopistoissa hepreaa: onhan bisneksen ohjaksissa juutalainen yhteisö.

Samalla kun suomalaiset juoksevat kilpaa kirkkoa karkuun, noin 80 prosenttia amerikkalaisista tunnustaa kristillistä Jumalaa. Jos amerikkalaiselta yliopisto-opiskelijalta kysytään tämän suhdetta Jumalaan, suhde myönnetään iloisen avoimesti. Hartaan uskovaisen alta saattaa kuitenkin paljastua arka agnostikko, mikäli kaveruus kehittyy ystävyydeksi ja luottamus tuntuu kantavan tunnustukset. Helsingissä dialogi etenisi hieman toisin.

Kuulun edelleen epäcoolisti kirkkoon, vaikka koko ystäväjoukkoni on jo haistattanut instituutiolla pitkät. Suomessa olen uskovainen hihhuli ja Amerikassa olen epäilyttävä poikkeus, koska uskon sattumaan, en Jumalaan. Molemmissa maissa joudun selittämään suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Usein jo kysymysten asettelu ahtaa minut mielipiteineni nurkkaan ja sanavalinnoista tulee bensaa jo sytytettyyn hihhulirovioon. Amerikassa olen moraaliton ja kuriton.

Kirkko tarjoaa monelle leipää, puhdasta vettä, humanitaarista apua sekä paikan missä hiljentyä hulluina vuosina. Kansainvälisen avun heikoin luonteenpiirre on kristinuskon levittäminen, mutta tässä tapauksessa mielestäni keinot pyhittävät tarkoituksen. Länsimaalainen ajattelutapa on elitistinen ja paternalistinen suhteessa kolmansiin maihin. Aivopesu ja manipulaatio eivät ole absoluuttista tai väistämätöntä vaan väitän, että etiopialainen pystyy pureksimaan uskoaan ja maailmankatsomustaan siinä missä suomalainenkin.

Suomenruotsalainen taistolais-körttiläinen perhekulttuuri ei ole ottanut minulta mitään sielullista pois, päinvastoin. Se on laajentanut maailmankuvaani ja vähemmistökompleksiin kasvaneena on syntynyt myös luonnollinen tarve pitää pienempien ja heikompien puolta. Sukutaustani ei ole ennalta määritellyt uskoni astetta tai olemassaoloa, vaan olen läpikäynyt saman myöhempien aikojen tieteellisen heräämisen kuin moni muukin rippikoulun käynyt passiivinen kirkon jäsen. Suhteeni uskontoon ja uskovaisiin on kompleksitonta ja yksinkertaista. Mielestäni kaikilla on vapaus allekirjoittaa itse omat sopimuksensa.

Suomalainen valtavirta-luterilainen on hiljainen, käy salaa kirkossa, hakee ja ehkä saa Jumalalta oman elämänsä rakennusaineita, mutta ei perusta elämäänsä tai määrittele itseään ainoastaan uskon kautta. Amerikkalaiseen uskonsisareensa verraten suomalainen on uskossaan diskreetti, yksityinen henkilö. Amerikkalainen uskontokulttuuri on neonvaloinen, värikäs, äänekäs ja julkinen, kun suomalainen on ruoholta haiseva, harmaa ja henkilökohtainen. Yhtä erottavin adjektiivein – joskin yleistäen – voisi luonnehtia näiden kahden kansan mentaliteettia.

Kieltolain toinen tuleminen

Teksti Christa Åkerman

Miltei satavuotisen kannabis-hysterian uusi tuleminen todistaa historian syklisyyden.

Marijuana polveutuu suoraan saatanasta. Se sulattaa aivosi ja johtaa sokeutumisen ja paranoian kautta tuskalliseen kuolemaan. Kannabis on heroiinin pikkuserkku, porttihuume, josta tie vie vahvempiin päihteisiin, sieluttomaan elämään ja pohjattomaan syöksykierteeseen. Se aiheuttaa riippuvuuden, joka johtaa psykoosiin. Harmittomaksi luulemasi kokeilu tulee lopulta päätymään viikatemiehen vierailuun. Kuolet yksin ja unohdettuna.

Mainosmiehet, elokuvaohjaajat, sekä valtiolliset ja uskonnolliset instanssit haistoivat kuolemanpelon olevan universaalia jo 1930-luvulla. Nuorison vanhemmille lanseerattiin hyllykaupalla opetusvideoita, mainoksia ja tieteellisiä tutkimuksia marijuanan vaaroista ja sen ihmishirviöiksi muuntuvista polttelijoista. Mielenterveysongelmiin, ryöstöihin, murhiin ja raiskauksiin oli syynä kannabiksen kätky ja sen rappioittama nuoriso. Kasvin kriminalisoiminen oli paras tapa taata kansallinen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen järjestys. Nykyään naiivi pilvipaniikki huvittaa. Muistona vainoharhan vuosista on bittitaivaaseen säilynyt kasapäin historiallista materiaalia, ja nykyään kulttimaineista aikalaista, Reefer Madness -elokuvaa saattaa parilla klikkauksella tuijotella sadepäivien ratoksi. Komedia on ajalla lantrattua tragediaa. Eräät ilmiöt vaativat vain pidemmän kypsyttelyn.

Angloamerikkalaiset olivat marijuana-vainossaan kyltymättömiä, ja ajojahdin laineet löivät lopulta Atlantinkin yli. Suomessa tosin vedettiin vasta paljon edeltäjäänsä myöhemmin pitkäätikkua huumelaista. Ei-juu-vaarinhousut-arpaleikki johti kannabiksen polton, hallussapidon ja kasvattamisen kriminalisointiin. Ongelmien ulkoistaminen on kautta historian ollut mainio työkalu niiden ratkomiseen, ja maton alle lakaistut törkykasat ovat jatkaneet kasvamistaan.

80 vuodessa on jo sentään havaittu yksilöllisellä neurokemialla oleva suurin vaikutus päihteiden käytön seurauksiin, eikä kannabiksen polton haitoista ole yksiselitteisiä todisteita. Sen vaaroista käydään loputonta vääntöä, ja debatti on onnistuneesti sivuuttanut muut lääketeollisuuteen liittyvät moraalikysymykset. Myös Amerikassa ollaan kieltolain aikaisista viinakartelleista ja muista ongelmista viisastuneina vähitellen heräilty uuteen maailmaan, jossa ongelmia ei enää sovi lakaista, vaan tehdä ne näkyviksi, luonnollistaa ja jopa hyötyä niistä.

1990-luku oli amerikkalaisten kannabiksen kasvattajien ja polttelijoiden riemuvuosikymmen. Kalifornian johdolla viisitoista Yhdysvaltojen osavaltiota laillisti marijunan lääkkeellisen käytön, ja myös Euroopassa marijuanan käyttö sai muutamia vartioituja vapauksia. Lääkekäytön hyväksyminen toi Kalifornialle verotuloja, ja laillinen status piti pössyttelijät tyytyväisinä. Lääkereseptin saanti oli helpompaa kuin kelvollisen leivän ostaminen. Venice Beachilla poikkeava saattoi auringonoton yhteydessä piipahtaa viherlekurin vastaanotolla. Lääkekäytön syyksi riitti PMS-oireet tai levottomat jalat. Oli turha estää rahantuloa valtion kassaan, kun kerran kansa jääräpäisenä hamusi hasista, oli se laillista tai ei.

Tämän päivän globaalin talouskriisin syövereissä on ongelman ydin taas ulkoistettu. Talousongelmat ovat kova pähkinä rikottavaksi valtioiden suurmiehille – etenkin taholle, joka johtaa maailman talousmahtia. Varsinainen keskutelu muodostuu todellisen ongelman liepeille unohdetuista asioista, joiden syy-seuraus-suhde on yksinkertaisempi ja ratkaistavissa. Esimerkiksi huumelaista. USA:n valtiollinen eliitti on rajoittanut kannabiksen lääkekäyttöä tiukentamalla määräyksiä, rajaamalla luvansaantia ja sulkemalla viherapteekkeja. Tähän mennessä jo sadat yrittäjät ovat joutuneet pakkaamaan kasvinsa ja siirtämään ne tiskin alle. Kieltolaista viisastuminen oli siis optimistinen harha.

Miltei satavuotisen kannabis-hysterian uusi tuleminen todistaa historian syklisyyden. Obaman johtama uusi kannabissota riipii 1930-luvun pelkopullasta rusinoita ja luotsaa päättäjiä kasvia vastaan. Prosessin ajankohta mietityttää monia. Miksi talouslamasta kärsivä Amerikan Yhdysvallat haluaa tyrehdyttää jo entuudestaan niukan virran valtion kassaan? Marijuanan lääkekäytöstä väitöskirjansa tehneen Dale Gieringerin mukaan tuhannet menettävät uudistusten myötä työpaikkansa, ja Kalifornian osavaltio köyhtyy kymmeniä miljoonia dollareita. Rahalle olisi Kaliforniassa käyttöä, sillä osavaltio kamppailee 16 miljardin budjettivajetta vastaan. Samaan aikaan kun kannabiksen käytön totaalinen kriminallisointi nostaa taas kerran luurankoista päätään, on julkisesti esitetty julkisten etuuksien, kuten koulutus- ja viranomaispalveluiden lakkauttamista, mikäli budjetin alijäämää ei saada korjattua tuloverovaroin.

Maallikon silmin tilanne näyttä tältä: kannabiksen käytön täydellinen kriminalisointi tulee johtamaan valvomattomaan ja laittomaan katukauppaan, jossa ostaja on täysin myyjän armoilla. Mikään kieltolaki ei ole kyennyt vetämään päihdeaineita käyttäjänsä käsistä, päinvastoin. Osavaltiot tulevat menettämään elintärkeitä verovaroja, ja joutuvat supistamaan jo ennestään heikkoja sosiaalietuuksiaan. Suurin ja kärsivin lakkautusten uhri on kuitenkin se sairastava joukko, joka hakee kannabiksesta ihan oikesti lääketieteellistä apua, ei vain hupia.

Vannokaamme vala vapaudelle!

Teksti Christa Åkerman

Yli 100-vuotias Labor Day, USA:n työväen juhla ei ole entisensä.

Tänään, syyskuun ensimmäisenä maanantaina saavat työläiset maata laakereilla, kun koko Anglo-Amerikka juhlii heidän saavutuksiaan. Vapun ja sen Amerikan-serkun syntyhistoria, kehityskulku ja raadollinen nykyhetki muistuttavat kovasti toisiaan. Labor Daytä on tänään vietetty virallisena vapaapäivänä jo lähes 120 vuoden ajan.

Vuodet eivät ole olleet sille lempeitä, juhlapyhän jäänne haisee edelleen epäilyttävästi kommunismille ja se on epätrendikkäästi vanha. Kolhitulle juhlapyhälle onkin pitänyt keksiä uusi uljaampi tarkoitus. Muodonmuutos on kuitenkin sumentanut juhlan juuret, eikä kaikki ymmärrä juhlan nimestäkään huolimatta sen historiaa. Päivää vietetään kesän päätösjuhlana, viimeisenä rantapäivänä. Samalla tavalla kuin sen suomalaisvastineesta on tullut julkisen oksentamisen ja kansallisen kankkusen juhlapäivä, molemmat ovat synnyttäneet ympärilleen aivan uudet traditiot.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä tyydyin huudattamaan Agit Propia uima-altaalla. Yritin turhaan etsiä paikallista vappumarssia, paraatia, markkinoita tai edes lippua salossa. Marssin sijaan päädyin Suomen konsulaatin vappupirskeisiin käyttäytymään siivosti ja kuuntelemaan puheita suomalais-amerikkalaisen bisneksen yhdistämisestä ja yrittäjyyden tärkeydestä. Hyräilin hiljaa Halkolaa ja odotin Labor Daytä. Ehkä toiveeni vappumarssista oli liian mannermainen ja minun sietäisi amerikkalaistua, ajattelin. Tuo odottamani hetki on nyt, enkä vieläkään tiedä mitä tekisin.

Tiistaina tämänvuotinen Labor Day on jo historiaa. Toisin sanoen kesä ja vapaapäivä ovat ohitse, ja on vastaanotettava seuraava vuodenaika ja työntäyteinen arki. Monen työläisen kohdalla arki tarkoittaa ainoastaan paluuta palkalliseen työpäivään. Työväenpäivän jalo tarkoitus yhdistää työläiset rakentamaan yhdessä maata ja yhteiskuntaa, on mennyttä maailmaa.

Duunarikansan oikeuksien puolesta taistelemaan tarvittaisiin punaväristä riisuttu ratas, joka ajaisi oikeuksia ja tasa-arvoa työntekijöilleen ilman pelkoa itäisistä ismeistä. Aasin edessä roikkuva porkkana amerikkalaisesta unelmasta on jo mädäntynyt, eikä se yksin riitä valamaan uskoa tulevaisuuteen. Sen varaan laskettu onni on yleisesti horjuva ja yhtäläisesti saavuttamaton, siksi tarvittaisiin kouriintuntuva keino, joka saattaisi ihmiset taas yhteen.

Yhdysvalloissa työntekijöiden järjestölaki on madonsyömä. Paikoin yhdistyminen on täysin kielletty tai ammattijärjestöjä ei ammattikunnissa ole alkuunkaan. Työntekijät ovat siis auttamattomasti yksin taistelussaan raharuhtinaita vastaan. Työpäivän palkka riippuu työpanoksesta eikä tuntipalkkainen duunari tunne sairaspäiviä kuin vasta äärimmäisessä hädässä. Vakuutukset työpaikan puolesta ovat harvinaista herkkua, joten syyskuun ensimmäisenä maanantaina huolletaan ruumista ja sielua, etteivät työkalut prakaisi.

Ihanuuksien ihmemaa

Teksti Christa Åkerman

Kalifornian aurinko lämmittää luksuskartanoiden asukkien lisäksi niitä, joilla ei ole kotia ollenkaan.

Vartaloöljystä, silikonista, vetyperoksidista, urheiluautoista – niistä on Los Angeles tehty. Aurinko armas lisää säteitään, bemarien rättikatot rullataan ja turistit lisääntyvät eksponentiaalisesti, kun minisortsit ja minitopit valtaavat kadut. Kesä on täällä!

Säihkyvää, briljanttia ja rahakasta on elämä enkelten kaupungissa. Hollywoodin bikinibeibet ja rasvatut lihaskimput kilpailevat geeniensä paremmuudesta, kun Louis Vuittonin vinkuva kassakone Sunset Boulevardilla ottaa ja antaa ja liikkeen ovet sylkevät kiitolliset asiakkaansa takaisin bemareihinsa.

Kesä tulee myös kodittomille. Aika, jolloin voi taittaa makuupussin omaisuuden jatkoksi ostoskärryyn ja optimistisin saattaa viikata villapaitansa samaan kasaan. Yöt saattavat vielä kaluta luita, mutta sen suloisempi on auringon autuus. Los Angelesin kaupungin alueella elää arvioiden mukaan noin 250 000 koditonta. Heistä 80 000 yöpyy kadulla ympärivuotisesti.

Kodittomat ovat usein nuoria, yhteiskunnan pyörän selästä pudonneita tai pudottautuneita, onnettomia tai huumattuja, laittomia tai laillisia kansalaisia. Kadulla asuminen tuskin on suunniteltua elämänhallintaa. ”Älä ota heihin katsekontaktia”, kadun varjoihin eksynyttä usein kehotetaan. Varoitus syntyy pelosta, sillä kodittomien intensiivinen läsnäolo saattaa lävistää kuplan ja aiheuttaa suistumisvaaran todellisuuteen. Paljon mieluisampaa on tuijotella Madame Tussaudsin luomia ihmisiä. Ne kun eivät pummaa rahaa tai haise urealle.

Hollywoodin pääkatu niputtaa koko kaoottisen ja värikkään kaupungin yhteen. Kiinalaisen teatterin kulmilla Johnny Depp ja muu Dark Shadows -poppoo jakelevat nimikirjoituksiaan, fanit kirkuvat ja massiiviset järjestysmiehet yrittävät pitää hurmoshengen riivaamat hysteerikot aisoissa. Johnny nousee kiiltävään ratsuunsa ja ajaa ohi kadunmiehestä, joka asuu porrassyvennyksessä pari kadunkulmaa teatterista länteen. Massan diversiteetti on varsin mielenkiintoista seurattavaa.

Varsinainen läpileikkaus yhteiskunnan kerroksista konkretisoituu metron tungoksessa. Metro on oiva rakennemittari etenkin Los Angelesissa, jossa yksityisautoilu on jokamiehenoikeus ja auton koko käy statusmittarista. Maan ja auringon alla elävien välillä ammottava kuilu on liian suuri yliastuttavaksi.

Joukkoliikenne on vaihtoehto heille, joilla ei ole kiire minnekään. Ja heille, jotka nauttivat tiiviistä tunnelmasta ja aamuisista käsirysyistä, sekä heille, joilla ei ole varaa matkustaa mukavasti. Bussikansa koostuu yhteiskunnan varjoisissa tukirakenteissa ahertavasta alipalkatusta massasta, jonka ytimestä pönöttävä pohjoismaalainen erottuu jo etnisen taustansa takia.

Noin joka toinen Kaliforniassa asuva on syntynyt Latinalaisessa Amerikassa, ja seitsemisen prosenttia koko osavaltion väestöstä on rakentanut elämänsä Los Angelesiin laittomasti: osa kadulle, osa sukulaistensa sohvalle. Suurin osa ei esittäydy tilastoissa.

Kalifornia on yksi Yhdysvaltain nopeimmin kasvavista osavaltioista. Suosio tuo mukanaan virkistävää vaihtelua periamerikkalaiseen elämään. Se ottaa ja antaa kulttuuriin jotain, jota Louis Vuitton ei pysty tehtailemaan. Turisti pystyy sulautumaan joukkoon saumattomasti, luoda itsensä uudelleen, poseerata tähtien kainalossa ja ihailla Beverly Hillsin kartanoita.

Koti on kuitenkin aina koti. Kotona voi levitellä siipiään ja räpytellä elämänsä läpi pelkäämättä, että yhteiskunta kääntää selkänsä, jos siiveniskut eivät kannakaan. Passi on aarre, joita ulkomailla oppii arvostamaan.

Losangeleslainen läskitaistelu

Teksti Christa Åkerman

Los Angelesissa 60 on uusi 20.

Nuoruuden raadollinen metsästys käy Los Angelesin rahakkaiden kukkaron ja kunnon päälle. Jokainen aamulehti tuo mukanaan uusia tutkimuksia siitä, mikä on toimivin strategia sodankäynnissä aikaa vastaan, miten kääntää aika ja olla taas parikymppinen. Monenmoisen kollageeniaamupalan voi metsästyksen vimmassa viimeistellä meikkimassoilla ja skalpellilla, ja siten vangita typertynyt ihminen syvemmälle oman itsensä pauloihin.

Jäädytä läskisi! -teksti lakanankokoisessa mainostaulussa bussipysäkin yllä laukaisee hiljaisen huudon. Mainostaulu on surullinen, pelottava ja ajatuksena puistattava, mutta tila on ohitettavissa toteamalla amerikkalaiset typeriksi. Usein Losin kaduilla me ja ne -jako tuo helpotuksen huokauksen aina palleasta asti: ei meillä Suomessa ainakaan! Ei, ei vielä.

Jäädytä läskisi! -mainos on niin raikuva huuto turhamaisuuden huipulta, ettei siltä voi sulkea korviaan. Ehkä olen jo ruiskuihin ja rasvoihin puutunut kauneusihanteiden ja mainonnan uhri, sillä en jaksa kuluttaa energiaani Botox- ja ryppyvoidemainoksista ärsyyntymiseen. Mutta rasvan imeminen pakaroista, sen pakastaminen ja levittäminen poskiluille, kun oma naaman rasva laskeutuu mahaan, kuulostaa mielipuoliselta.

Käytännöllisempää olisi muokata ihmisen ihrasta geneettisesti älyllistä massaa, joka ymmärtäisi pakkautua itse oikeisiin raajoihin kussakin elämänvaiheessa. Kaksikymppisenä läski voisi virrata tisseihin sekä takapuoleen ja nelikymppisenä sieltä pois, vaikkapa naamaan. Koska geeniteknologia on kuitenkin tylsästi rajoittunut sairauksien parantamiseen ja lampaisiin, on läskiruisku realistisin keino yrittää estää poskien putoaminen.

Los Angelesissa tulee liian usein olo, että ruumiin muokkaus on normaalia. Ikään kuin meillä ei olisi ihmisenä muuta tehtävää kuin olla nuoria ja kauniita, hämätä fysiikan lakeja kaikin keinoin ja pysyä kuolemattomina – hautaan asti.

Sir Elwoodin sanoin ruumis on kuin talo, jonka seinät lauta laudalta revitään. Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa lautoja entisöidään, maalataan ja paikataan siten, että madonsyömä runko paljastuu vasta kuntotarkastuksessa? Mitä jää jäljelle?

Talosta viis, puhutaan ihmisen ruumiista ja sielusta. Ikuisen nuoruuden metsästys on julma leikki sielun ja ihmisyyden kustannuksella. Rusoposket ja pyöreät kasvot hehkuvat nuoruutta, viattomuutta, viriiliyttä ja hedelmällisyyttä: jotain sellaista, mitä mitkään rasvat eivät tuo takaisin.

Talossa pitää olla muutakin kuin sen pelkät seinät. Etenkin Los Angelesissa, mutta myös muualla, tulee joskus kuristava tunne, että vanheneminen on sairaus. Että se on jotain hyvin brutaalia, joka on vältettävissä rahalla. Ihmisen keskimääräinen elinikä ei länsimaissa ole rajoittunut keski-ikään, mutta mainosten ympäröimänä tuntuu siltä, että näin on. Jopa Suomessa.

Los Angeles on vallattu!

Teksti Christa Åkerman

Myös Los Angelesissa osoitettiin mieltä viime lauantaina. Christa Åkerman kirjoittaa tunnelmasta: ”Ah, mikä kuuluvuuden tunne ja hurmostila valtaakaan ihmisen mielenosoituksessa! Oli kuin pieneen tilaan ahdettu vaahtomuovi olisi laajentunut ja purkautuessaan työntänyt tieltään kaiken ja valunut komerostaan vapauteen. Nämä ihmiset olivat eläneet liian kauan puristuksissa.”

International Day of Action eli kansainvälinen toiminnan päivä koitti viime lauantaina 15. lokakuuta.

Aloitin päivän henkilökohtaisella triathlonilla; kävelin kaksi kilometriä bussiin, josta juoksin metroon ja vielä toiseen bussiin. Noin kahden tunnin matkanteon jälkeen seison Los Angelesin kaupungintalon portailla. Yksi kaupunkimarssin protestoimisen aihe oli osuvasti julkisen liikenteen toimimattomuus kaupungissa. Ajassa jona taitoin 25–30 kilometriä, olisin Suomessa matkannut Helsingistä Tampereelle.

Kiitos paikallisbussin, pääsin kuitenkin kaupungintalon pihaan, jossa nurmikentät olivat eriväristen kupolitelttojen ja tiipiiden peitossa. Kello oli noin 9.30 lauantaina 15. lokakuuta ja päivä oli myös 15. Los Angelesin valtauspäivä. Toistaiseksi ainoa iskulauseita tarjoava taho oli seipäisiin kiinnitetyt banderollit. Leiri oli vielä unessa. Luontoäiti hyväili mielenosoittajia ja kaupungintalon pihaa lämmitti hellä aamuaurinko. Helotus herätti leirin hitaasti ja se asettui kirjavana aamiaisjonoon. Buffetissa tarjoiltiin leipää, hedelmiä, vihanneksia ja juotavaa – kaikkea mitä nuori kapinallinen taistossaan tarvitsee.

Mielenosoittajien joukko kasvoi, kylttimassa tiheni ja puolta tuntia myöhemmin monisatapäinen mielenosoittajien ryhmä jo valui kaupungin kaduille. Hiljaiset banderollit saivat rinnalleen kauaskantoisen huutomeren. Ympärillä heiluteltiin monenvärisiä kylttejä, huudettiin iskulauseita ja hymyiltiin tuntemattomille. Ah, mikä kuuluvuuden tunne ja hurmostila valtaakaan ihmisen mielenosoituksessa! Oli kuin pieneen tilaan ahdettu vaahtomuovi olisi laajentunut ja purkautuessaan työntänyt tieltään kaiken ja valunut komerostaan vapauteen. Nämä ihmiset olivat eläneet liian kauan puristuksissa.

Matka kaupungintalolta vei Civic center -metrosemalle, jota varjostivat lukuisat pankkien omistamat pilvenpiirtäjät. Ensimmäinen puhuja nousi megafoni kädessään puiston kivipaasille. Hän huusi taistelevansa opintolainojen ikeen alla yleisen ja yhtäläisen kouluttautumisen oikeuden puolesta.

Seuraavan puhujan motiivi osallistua marssiin pulppusi samasta lähteestä. Hän oli nuori tyttö, jolla oli edessään loistava tulevaisuus pätkätyöläisenä. Hän kertoi käyvänsä lukion viimeistä luokkaa ja kohta valmistuvansa. Korkeakoulua ei hänellä eikä hänen pienituloisilla vanhemmillaan ole kuitenkaan varaa maksaa, joten kouluttautuminen loppuu lyhyeen. Tyttö lopetti puheensa villiin ”We are the 99%!” -huutoon, joka sai ihmiset ympärillä purkautumaan kakofoniseksi toiston mereksi. Iskulause viittaa yhden prosentin rikkaiden vaikutusvaltaisten luokkaan, jonka taloudellinen ja poliittinen valta pitää vähemmistöä kuristusotteessaan.

Heikon työttömyystilanteen varjossa taistelevat muun muassa puhujan kaltaiset nuoret vastavalmistuneet. Esimerkiksi yksityisen yliopiston lääketieteen opiskelijan pankkitili saattaa opintojen päätyttyä olla jopa 100 000 dollaria miinuksella. Opintolainan määrä riippuu alasta, opintopaikasta- ja asteesta, mutta keskimäärin sen on laskettu olevan noin 25 000 dollaria. Muiden elinkustannusten lisänä seuraava velka saattaa olla lannistava, etenkin jos töitä valmistumisen jälkeenkään ei ole saatavilla. Suuri osa nuorista mielenosoittajista kannattelikin plakaattejaan juuri epävakaan tulevaisuutensa pelossa.

Toista puolta banderolleista kannatteli se varaton joukko, joka köyhyytensä vuoksi on kouluttamaton ja siksi myös työtön. Opintotukea ei maassa tunneta, mutta maksuhelpotuksia ja vähäkorkoista lainaa on tarjolla. Luottokortteja on jaossa kaikille ja helposti, mutta miltei kaikki ovat korttiensa kanssa myös ongelmissa. Tarjolla olevat työt ovat pätkätöitä tai kiireapua. Työntekijöitä palkataan 10–20 tunniksi viikossa, ja tuntipalkka on monesti alle minimin. Työnantaja laistavat usein työtekijöidensä vakuutuksista ja ylityöt ovat tekijänsä vapaa-aikaa. Ammattijärjestöjä on olemassa, mutta niistä tiedottaminen on heikkoa.

Kilpailu työmarkkinoilla ei aja työntekijänsä etua ja moni kärsii työoloista potkujen uhalla. Mustapukuinen mies puolestaan kertoi MS-tautia sairastavasta siskostaan. Hän osallistui marssiin saadakseen maahan toimivan sosiaaliturvan, sillä lääke- ja hoitokulut nielevät vuosittain enemmän kuin mihin perheellä on varaa. Terveydenhuolto on yksityisten tahojen omistuksessa, eikä niiden asiakkaaksi ole asiaa ilman voimassaolevaa vakuutusta. Monet puhuivat myös paikallisista vakuutusyhtiöistä. Siitä kuinka ne sopimustensa porsaanreikiä hyväksikäyttäen rosvoavat epäonnisia asiakkaitaan ja sylkee prosessoidun uhrin lasku kädessä kadulle.

Occupy Wall Street -kapina levisi kuin metsäpalo Yhdysvaltojen ympäri. Aluksi kyse oli muutaman taloudelliseen tilanteeseen ja rahavirran yksisuuntaisuuteen kyllästyneen ihmisen rauhallisesta kokoontumisesta. Mielen ilmauksesta kasvoi mielenosoitus internetin hyötykäytön ja puskaradion ansiosta. Virolaissyntyinen Kalle Lasn, aikoinaan yksi Adbusters-lehden perustajajäsenistä, on kansalaisaktivisti joka lukijoidensa liikuttamana loi ajatuksen Occupy Wall Street -liikkeestä. Plutokratian ja tuloerojen vastainen liike kyti pienestä turhautuneisuuden liekistä vihaksi rahakadun valtaapitäviä kohtaan.

Washington Post -lehden haastattelema Kalle Lasn sanoo itsekin yllättyneensä vastarinnan laajuudesta ja voimakkuudesta ja siitä, kuinka yhtenäinen on halu taistella rahavaltaa vastaan. Wall Streetillä syntynyt kahdentoista opiskelijan rauhanomainen mielenilmaus on jo paisunut yli kansallisten mittojen. Occupy Wall Street -liike on vaihtunut muotoon Occupy. New Yorkin lisäksi noin 200 amerikkalaista kaupunkia kuohuu. Lauantaina tähän listaan lisättiin luettelo kapinoista Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan kaupunkien kaduilla. Digital Journalin mukaan vallattuja kaupunkeja on yhteensä jo yli 900. Amerikkalaiset jalkautuivat kaduille ja näyttivät massan voimalla vihan ja pettymyksensä tason.

Eri maiden aateveljien ja -siskojen voimalla kansallisesta kapinasta muovautui kansainvälinen muutosliike. Muutos on mahdollista kaikkialla, mutta siihen tarvitaan motivaatiota, tunnetta, taistelutahtoa ja yhtenäisyyttä. Tärkeintä on liikkua sohvalta kadulle ja antaa vastarinnalle kasvot ja kova ääni. Occupy-liikkeen voima on sen sisäisessä demokratiassa, jota ylläpidetään antamalla ääni kansalle. Liikkeellä ei ole varsinaista johtajaa, ja toimintasuunnitelmasta neuvotellaan osallistujien kesken solidaarisesti. Megafoniin saavat kaikki tarttua. Kaupunkien valtaamisessa ei Lasnin mukaan myöskään ole kyse poliittisesta toiminnasta tai tietyn puolueen alasajosta, tärkeintä on saada ihmisten turhautuneisuudelle julkista tilaa ja herättää avointa keskustelua.

Lokakuun alussa vallattiin Los Angelesin kaupungintalo, ja edelleen sen edustalla majoittuu noin 150–200 mielenosoittajaa. Occupy Los Angeles kertoo verkkosivuillaan haluavansa asettaa edesvastuuseen teoistaan ne tahot, jotka liike katsoo syylliseksi talouskriisiin ja sen kumulatiivisiin seurauksiin. Se listaa tavoitteekseen myös sekularismin parantamisen, suurituloisten verojen kiristämisen sekä luonnonsuojelun edistämisen. Myös ylikansallisten yhtiöiden ylivaltaa, fuusioitumista ja yrityskeskittymistä on rajoitettava laein.

Heikko työttömyystilanne on talouden romahtamisen seurauksista arkielämän konkreettisin esimerkki. Ihmiset ovat pettyneitä tilanteeseen jossa työttömyysprosentti on, lupauksista huolimatta edelleen yhdeksän huonommalla puolella. Syyt osallistua protestiin ovat kuitenkin yksilöllisiä. Valtiolliset ongelmat sekä viime vuosien tappiolliset ulkopoliittiset pelisiirrot ovat ajaneet osan ihmisistä barrikadeille. Toiset liputtavat kapitalismin alasajoa ja kolmannet seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Verkkosivuilla esitetty agenda on laaja ja sisältää moninaisia ongelmia, joihin ei löydy yksinkertaista ratkaisua. Yksi mielenosoittajien tavoitteista on kuitenkin jo saavutettu, nimittäin kansainvälisten tiedotusvälineiden huomio.

Mielenosoitus keräsi yhteen koko sateenkaaren väriskaalan ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen statukseen katsomatta. Paikalla oli työssäkäyviä, jotka taistelivat työttömien puolesta, vanhempia, jotka puolustivat lastensa oikeuksia sekä lapsia, jotka taisteluhengen innoittamina huutelivat omia iskulauseitaan ja kannattelivat pieniä plakaattejaan.

Occupy-liikkeen heterogeenisuus tekee siitä vahvan. Kyse ei ole ainoastaan parin jämähtäneen 60-lukulaisen romantikon haihattelusta vaan ihmisistä, jotka ovat heränneet yksilöistä yhteisöksi taistellakseen aatteensa puolesta.

Jokaisella on tarinansa. Yksi mielenkiintoisimmista vieraista kaupungintalolla oli Vietnamin sodan veteraani Ron Kovic, jonka elämäntarina inspiroi Oliver Stonen ohjaamaan elokuvan Syntynyt 4. heinäkuuta. Kovic haavoittui vakavasti taistelussa ja hänet kotiutettiin, sysättiin sairaalaan ja jätettiin halvaantuneena oman onnensa nojaan. Hän oli tuolloin 19-vuotias.

Ajan myötä Kovicista kasvoi veteraanien oikeuksien puolesta taisteleva esikuva ja rauhanaktivisti. Kaupungintalon portaiden juurella hän käytti puheenvuoronsa vastustaakseen Yhdysvaltojen sotia Lähi-idässä. Tunteellisen puheensa hän lopetti vetoomukseen nuorten sotilaiden kotiuttamisen sekä kaikkien joukkojen poisvetämisen puolesta. Hän puhui miljoonista, joita sodat nielevät ja penneistä, joita ruhjotut kotiinpalaavat sotilaat saavat.

Katujen valtaaminen on herättänyt osin myös ristiriitaisia tunteita. Republikaanit ovat avoimesti vihjailleet Occupy-liikkeen järjestämien mielenosoitusten olevan osa demokraattien presidentinvaalikampanjaa. Sen on väitetty kannattavan Barack Obaman hallintoa sekä pyrkivän Teekutsuliikkeen alasajoon.

Valtaajien taistelumotiivi kumpuaa silkasta muutoksen halusta ja liike on siksi monen konservatiivisten republikaanien mielestä anarkistien ja hippien järjestö. Republikaanit ovat aatteiltaan Occupy-mielenosoittajien vastakohtapari, mutta Occupyn yhdistävä voima ei piile järjestäytyneessä puoluetoiminnassa vaan sitoutumattomasta kapitalismin vastustamisessa.

Republikaanit ovat kärkkäästi kommentoineet valtaajien toimia, sillä liike ajaa pääosin kaikkea sitä, mitä puolue vastustaa. Herman Cain, republikaanisen puolueen presidenttiehdokas, tiivistää yleisen kannan ytimekkäästi: turhaan syytät Wall Streetiä tai pankkeja köyhyydestäsi, syy on sinussa itsessäsi. Maassa, jossa pelkästään kouluttautuminen vaatii lottovoiton, on perustelematonta väittää, ettei kansalla olisi oikeutta purkaa turhautuneisuuttaan tai ettei vihalle olisi olemassa osoitetta.