Anu Harju

Anu Harju on Suomen Rauhanpuolustajien sekatyöläinen, entinen kirjastotäti ja kirjallisuushenkinen pilkunviilaaja, joka mielellään kääntää asioita. Hän avustaa Voimaa ja suomenkielistä Diploa, ja on myös ympäristön- ja eläinten suojelulle lämpiävä aktivisti, joka välillä haluaisi kirmata tammimetsään pakoon liian hövelisti annettuja lupauksia ja kireitä deadlineja.

Tšetšenia viisi vuotta Politkovskajan jälkeen

Teksti Anu Harju

Venäläistoimittaja Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa edustalla Moskovassa 7. lokakuuta 2006, presidentti Vladimir Putinin syntymäpäivänä. Viisi vuotta on kulunut, eikä vieläkään tiedetä, kuka murhan tilasi ja kuka toteutti.
Mutta mitä kuuluu tänään presidentti Ramzan Kadyrovin Tšetšeniaan?

Moni ihminen halusi tutkivan journalistin hengiltä.

Pidätyksiä on tehty vuosien varrella useita. Elokuun 2011 lopussa pidätettiin murhan järjestämisestä epäiltynä eläkkeellä oleva venäläispoliisi Dmitri Pavljutšenkov, joka on aiemmin ollut jutussa todistajana.

Kuulusteluissa Pavljutšenkov syytti entistä tšetšeeniliikemiestä Lom-Ali Gaitukajevia, joka istuu 12 vuoden tuomiota ukrainalaisen liikemiehen murhayrityksestä.

Murhan varsinaisesta toteuttamisesta on syytetty muun muassa Makhmudovin kolmea tšetšeeniveljestä. Dzhabrail ja Ibragim vapautettiin helmikuussa 2009. Veljeksistä kolmas, Rustam, pidätettiin toukokuussa 2011, ja nyt hänen epäillään ampuneen kohtalokkaat laukaukset Politkovskajan päähän.

Murhan tilaajaksi on arveltu presidentti Putinia tai jotakuta hänen hallinnostaan, tai Tšetšenian presidenttiä Ramzan Kadyrovia tai jotakuta hänen hallinnostaan, tai jotakuta aivan muuta, jonka valoa kestämättömistä toimista Anna Politkovskaja oli kirjoittanut.

Pidätyksiä on tehtävä, koska ulkomaailma ja venäläiset ihmisoikeusaktivistit vaativat murhan selvittämistä.

Mutta moni Venäjällä huokaisi helpotuksesta, kun Politkovskaja kuoli. Hän oli liian pitkään ja liian sitkeästi tutkinut niin monia korruptio-, väärinkäytös- ja ihmisoikeusloukkaustapauksia – erityisesti Tšetšeniassa – että hänen murhansa arveltiin tukkivan monen muun samoja aiheita penkovan suun.

Siinä oltiinkin oikeilla jäljillä. Useat venäläiset – erityisesti Tšetšeniassa toimivat ja tasavallan asioita tarkkailevat – ihmisoikeusaktivistit, toimittajat ja lakimiehet ovat paenneet viiden viime vuoden aikana Venäjältä. Heitä on uhkailtu, kidutettu ja tapettu.

Ankarimmin tšetšeenisiviileihin kolahti heinäkuussa 2009 raa’asti ammutun Natalia Estemirovan murha. Estemirova työskenteli Tšetšenian pääkaupungissa Groznyissa ihmisoikeusjärjestö Memorialille. Hän auttoi kymmeniä ja kymmeniä kidutettuja ja omaisiaan etsiviä tšetšeenejä. Hänkin astui monien varpaille.

Hänenkin murhansa tutkimukset ovat yhä kesken.

Mutta mitä kuuluu tänään Kadyrovin Tšetšeniaan?

Hyvää, ainakin jos uskomme eurooppalaisia maahanmuuttoviranomaisia. Turvapaikkaa hakevia tšetšeenejä käännytetään kiihtyvään tahtiin takaisin Venäjälle. Niidenkin, joiden on onnistunut ylittää EU:n raja ja jättää viranomaisille turvapaikkahakemus varustettuna vakuuttavalla kirjallisella näytöllä kidutuksesta, vainosta ja henkeen tai terveyteen kohdistuvasta uhasta, on aina vain vaikeampi saada turvaa Euroopasta.

Tiukentunut maahanmuutto- ja turvapaikkalinjaus ei tietenkään koske vain tšetšeenejä vaan on osa laajempaa eurooppalaista epäinhimillisyyspolitiikkaa.

Ja kyllä Tšetšeniassa on tapahtunut edistystäkin.

Juttelin venäläisen ihmisoikeusjärjestön lakimiehen kanssa. Hän on Moskovassa asuva tšetšeeni ja haluaa turvallisuussyistä pysytellä nimettömänä. Kutsun häntä Muradiksi.

“Tšetšenian jälleenrakennus on ollut huimaa, ja Groznyissa ja muuallakin voi ihastella siloteltuja taloja ja teitä”, Murad kertoo.

Tämän me tiesimmekin, koska se on yksi argumentti, jolla Kadyrovin hallinto vakuuttaa eurooppalaisille, että maahan on turvallista palata.

“Itsemurhaiskut Tšetšeniassa ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, ja on aika pieni mahdollisuus tulla tapetuksi terrori-iskussa keskellä katua.”

Terrori on Tšetšeniasta siirtynyt naapuritasavaltoihin Dagestaniin, Ingušiaan, Pohjois-Ossetiaan ja Kabardi-Balkariaan. Tšetšenian kaduilla tapahtuu kuitenkin muuta ikävää.

“Vaara joutua mielivaltaisesti pidätetyksi, siepatuksi, kidutetuksi tai jopa tapetuksi on edelleen hyvin suuri. Tarvitsee vain vaikka ohimennen sanoa jotain poikkipuolista Kadyrovista tai hänen hallinnostaan.”

Murad ilmaisee syvenevän huolensa tasavallan poliittisesta tilanteesta.

“Työttömyysluku on korkea, lähteestä riippuen 60–80 prosenttia. Meillä ei ole sananvapautta, eikä kansalaisilla ole todellista mahdollisuutta päästä vaikuttamaan asioihin vaaleilla. Ihmisoikeusloukkaukset – mukaan lukien katoamiset ja poliittisesti motivoidut murhat, joihin syyllistyy nimenomaan Kadyrovin hallinto – ovat hyvin yleisiä.”

“Kadyrovin klaanilla on hallinnassaan kaikki merkittävimmät talouden alat Tšetšeniassa, muun muassa öljy ja rakennusbisnes”, jatkaa Murad. “Lisäksi he hallitsevat suurta osaa maataloudesta ja siipikarjantuotannosta. Tavallisen ihmisen on mahdotonta ylläpitää riippumatonta yritystä. Vain marginaalisen pienille firmoille on vielä tilaa.”

Lokakuun viidentenä päivänä Ramzan Kadyrov täytti 35 vuotta. Uutistoimisto AFP julkaisi toissa viikolla tiedon, että muun muassa Unicefin hyväntahdonlähettiläs, laulajatar Shakira sekä useita muita maailmanluokan tähtiä saapuisi esiintymään presidentille.

Shakira ei paikalle saapunut, mutta viulisti Vanessa Mae sekä näyttelijät Hilary Swank ja Jean-Claude van Damme oli saatu isolla rahalla mukaan. Brittiläisen The Independent -lehden mukaan jälkimmäinen puhui toistuvasti ”Tšetšenasta” ja julisti rakastavansa herra Kadyrovia.

Kadyrov on onnistunut luikertelemaan maailman silmäätekevien piireihin myös huippukalliiden hevostensa vanavedessä. Human Rights Watch -järjestön Venäjän-tutkija Tanja Lokshina on vaatinut, että Kadyrovilta estetään pääsy kansainvälisiin hevoskisoihin vastalauseena Tšetšenian ihmisoikeustilanteelle, mutta setelinippujen suhina vaimentaa nämä vaatimukset.

Tšetšeniassa on muodostunut nyt jo tavaksi, että ministerit ja useat muut ylemmän tason virkamiehet maksavat Kadyroville suuria summia “investoidakseen kotimaan jälleenrakennukseen”.

Vapaaehtoisuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Summat vaihtelevat 100 000:sta useisiin miljooniin dollareihin. Virkamiehet ja ministerit keräävät rahat kansalaisilta kiristämillä ja muilla laittomilla keinoilla. Liittovaltio on nettomaksaja – Moskova kattaa Tšetšenian vuosibudjetista 91 prosenttia, ja rahoista suuri osa lipsahtaa laveasti allokointikohtansa ohi.

Murad kertoo esimerkin kiristyksestä. Viime syksynä Tšetšenian lakimieskunnan varajohtaja soitti hänelle Moskovaan ja vaati, että hänen tulisi osallistua “vapaaehtoiseen lauantaityöhön” Groznyissa. Työ oli katujen siivousta, ja oli Kadyrovin määräys, että “kaikkien tulee osallistua”.

Aluksi puhuttiin päivästä, sitten määrä nousi 45–60 päivään. Murad selitti, että hänen olisi mahdotonta saapua 2 000 kilometrin päästä ja omien töidensä vuoksi. Varajohtajan uhkavaatimus oli, että Murad erotettaisiin Tšetšenian lakimieskunnasta, jollei hän osallistuisi tai maksaisi kuuttasataa dollaria. Murad kieltäytyi maksamasta, erosi itse ja siirsi asianajajan kirjansa Moskovaan.

Kun perjantaina 7. lokakuuta muistelemme Anna Politkovskajaa ja katselemme televisiosta kuvia Vladimir Putinin syntymäpäiviltä, kannattaa muistaa, että ilman Putinin suosiota Kadyrov ei hallitsisi Tšetšeniassa.

Tšetšenian näennäinen rauha on luotu kiduttajan ottein.

Anna Politkovskajan murhan vuosipäivänä 7. lokakuuta järjestetään mielenilmauksia eri puolilla Suomea. www.amnesty.fi/kampanjat/venaja/osallistu-omalla-paikkakunnallasi

Helsingissä myös avoin keskustelutilaisuus Pikkuparlamentin Kansalaisinfossa kello 11–16, http://finrosforum.fi

Suomalaistaiteilijoiden lokakuussa 2006 Anna Politkovskajan muistoksi tekelmä kappale:

30 sekunnissa Marsiin

Teksti Anu Harju

30 Seconds To Mars esiintyi Tallinnan Laululavalla, vaikka laulaja Jared Letolla ei ääntä ollutkaan. Kaappihipiksi itseään kutsuva Leto vetosi ja valloitti.

Tallinnan Laululavalla on harrastettu yhteislaulua kaupungin maineikkaiden laulujuhlien muodossa vuodesta 1959 lähtien, ja siellä laulettiin alkuun vallankumous 1980-luvun lopussa.

Tiistaina 21.6. yhteislaulua Laululavalla tarjoili yhdysvaltalainen 30 Seconds To Mars johtajanaan Jared Leto.

Näyttelijänäkin kehuja kerännyt Leto oli joutunut luopumaan äänestään edellislauantain keikalla Roomassa. Bändin aloitusbiisi tiistaina oli A Beautiful Lie, ja heti Leton avattua suunsa kävi selväksi, että hänen äänensä ei ollut tullut samalla lennolla Tallinnaan. Joulukuussa 40 vuotta täyttävä laulaja kertoi pelänneensä, että keikka jouduttaisiin perumaan, mutta että yleisön into oli parantanut hänen oloaan huomattavasti.

Väkkäränä lavalla ja yleisön keskelle rakennetulla ulokkeella pyörinyt Jared johti yhteislaulua uskomattomalla energialla. Miehen lähes materiaksi muuttunut karisma salli sen, että hän tosiasiallisesti lauloi biiseistä noin neljänneksen ja vain yhden kokonaan. “100 Suns” kuultiin koskettavan säröisenä akustisesti alusta loppuun, aivan kuten bändin uusimmalla This Is War -levyllä. Muut biisit Leto aloitti, antoi yleisön jatkaa ja osallistui kertosäkeisiin jos voi.

Miltä tahansa bändiltä tämä ei olisi onnistunut – Tallinnan-keikka vältti floppauksen kahdesta syystä: innokas yleisö osasi biisien sanat kohtuullisen hyvin ja oli enemmän kuin valmis kannattelemaan sairasta Letoa.

Merkittävin tekijä oli kuitenkin Leto itse.

Mutta jos on maksanut 35 euroa plus erinäisiä matkakuluja kuullakseen 30 Seconds To Marsia livenä, eikö illasta väistämättä muodostunut pettymys?

No kun ei. Showmies Jared koukutti yleisönsä näyttelijän varmuudellaan, huumorillaan ja itseironiallaan. Hän hyppyytti, käskytti ja käänsi fanien satunnaisen sanojen osaamattomuuden nauruksi – “What the FUCK was THAT?!” kuultiin lavalta, kun laulu ei oikein väkijoukolta sujunut. Hän puhua pulputti, nauratti, flirttaili molemmille sukupuolille ja sai jopa allekirjoittaneen pomppaamaan puoli metriä ilmaan ja mahdollisesti jopa vienosti kiljahtamaan tiedustellessaan, oliko paikalla paljonkin väkeä Suomesta. (Meitä siis oli varsin paljon.)

Jared Leton itsensä kannalta päätös esiintyä Tallinnassa ei ehkä ollut terveellinen.

Sosiaalinen media on paukkunut fanien huolesta, Leto kun ei kulemma malta levätä vaikka oma terveys olisi vaakalaudalla. Mies itse kiitteli Twitterissä lauantaista Rooman-yleisöä hänen puolestaan laulamisesta. Mutta kiertue jatkuu ja ääni on poissa.

Taloudelliset realiteetit ovat luonnollisesti olemassa. Supersuositun bändin joutuessa perumaan loppuunmyytyjä keikkoja menetykset ovat suuret. Silti hippi minussa uskoo ainakin hiukan siihen, että Leto kumppaneineen ei halunnut tuottaa pettymystä laajalle fanijoukolle ja bändin puolesta vaivaa näkevälle Echelonille, 30 Seconds To Marsin niin sanotulle street teamille.

30 Seconds To Mars on kasvanut jossain määrin kantaaottavaksi bändiksi. Biisinsä A Beautiful Lie -videolla ryhmä on halunnut lisätä ihmisten tietoisuutta ilmastonmuutoksesta. Video on kokonaisuudessaan kuvattu Grönlannissa 200 mailin päässä napapiiriltä.

Eräässä haastattelussa Jared Leto on nauraen määritellyt itsensä “kaappihipiksi”. Twitterissä hän on tviitannut esimerkiksi amurintiikerien kaventuvasta pesimäalueesta, Amazonin sademetsien tuhoamisesta ja muista Greenpeacen kampanjoista. Hän on myös ilmaissut vastustavansa geenimanipulointia.

Mitä tulee “vahvasti sodanvastaiseksi” kuvattuun This Is War -albumiin, sen nimikkobiisin video on outo sekoitus estetisoitua sodankäyntiä ja blansseja tunnettujen rauhanmiesten ajatuksista. Video päättyy naiivin oloiseen ratkaisuun: taivaalla roikkuu “triadi”, pyramidi, joka magneetin tavoin kerää itseensä amerikkalaissotilaiden tankit, konekiväärit ja muut sotavermeet.

Meneillään olevalla Closer To The Edge -kiertueella kantaaottavuus ei näy muuten kuin lavan takana pyörivissä videoissa. Rauhanaktivisti antaa tämän kuitenkin anteeksi, saahan Leto esimerkiksi Twitterin kautta levitettyä yhteiskunnallisia kantojaan tehokkaasti.

Tallinnan-keikalla 30 Seconds To Marsin kaksi muuta vakijäsentä, rumpali Shannon Leto (Jaredin veli) ja kitaristi Tomo Milicevic, jäivät auttamatta statisteiksi The Jared Show’ssa.

Niin vahva on miehen vetovoima, että ääni maassakin hän varastaa huomion muilta. Satunnaisen keikallakävijän mielessä alkoi tosin kehkeytyä hullu suunnitelma matkustaa marraskuussa Baltiaan bändin tuleville keikoille.

Jospa 30 sekunnin etäisyys Marsiin olisi silloin todennettavissa Jared Leton koko äänialaa käyttäen.

Raja vuotaa

Teksti Anu Harju

Rajavartiolaitoksen löyhän kontrollin vuoksi ne henkilöt, joiden olinpaikkoja ja nimiä ei olisi suotavaa heidän oman turvallisuutensa vuoksi levitellä, voivat nyt lukea netistä hakeneensa Suomesta turvapaikkaa. Oikeuslaitos ei pidä nimien salaamista tarpeellisena. Suomesta löytyy ihmisiä, jotka kieroine motiiveineen julkaisevat ne internetissä. Kuka suojelee ja ketä?

Muutamia vuosia sitten Rajavartiolaitos sai poliisin vastustuksesta huolimatta aiempaa laajemmat tutkintaoikeudet rikosepäilytapauksissa.

Rajavartiolaitos on ollut lakimuutoksen jälkeen toimelias, mutta moitittavaakin riittää. Tämä ”sisäasiainministeriön alaisuudessa toimiva nykyaikainen, yhteistyökykyinen ja kansainvälisesti arvostettu rajaturvallisuuden ja meripelastuksen asiantuntija” ei esimerkiksi näytä osaavan tulkita julkisuuslakia, jota sen tulee noudattaa.

Minua vastaan nostettiin kuluvan vuoden helmikuussa syyte laittoman maahantulon järjestämisestä. Rikosepäilyn synnyttänyt toiminta tapahtui heinäkuussa 2009. Olin ostanut lentoliput kahdeksalle Tšetšeniasta lähtöisin olevalle turvapaikanhakijalle. Esitutkinnan suoritti Rajavartiolaitoksen Suomenlahden merivartioston rikostorjunta.

Oikeudenkäyntipäivämäärä Vantaan käräjäoikeuteen oli jo sovittu, kun kihlakunnansyyttäjä Mikko Männikkö ilmoitti 10.5.2011 luopuvansa syytteistä minua vastaan. Edellisenä päivänä Vantaan käräjäoikeus oli hylännyt syytteet helsinkiläistä Mikael Storsjötä vastaan törkeästä laittoman maahantulon järjestämisestä.

Männikkö ei katsonut olevan perusteita jatkaa tapaukseni käsittelyä siitäkään huolimatta, että Storsjön syyttäjä saattaisi valittaa hovioikeuteen – kuten tämä tekikin.

Pari viikkoa tämän jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle, että esitutkintamateriaaliani löytyi netistä. Ryhmä henkilöitä, joiden motiivit ja arvostelukyky ovat vähintäänkin kyseenalaiset, oli laittanut maahanmuuttovastaiseen blogiinsa otteita kuulustelupöytäkirjastani. Blogiin kirjoittavista toinen on tullut tunnetuksi vahvasti Venäjän nykyhallitusta ja sen toimia puolustavana ja Suomea kritisoivana suomalaisena. Hän saa runsaasti medianäkyvyyttä Venäjällä. Toinen kirjoittaja on julkisuudessa esittänyt muun muassa käsityksensä siitä, että kaikilla Suomessa asuvilla tšetšeenipakolaisilla on yhteys terrorismiin. Häntä epäillään aiempien blogikirjoitustensa vuoksi kunnianloukkauksesta ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Aloin arvailla, olivatko nämä bloggarit saaneet käsiinsä myös niiden turvapaikanhakijoiden nimet, joita olin auttanut. Aluksi en pitänyt mahdollisuutta kovin todennäköisenä. Arvelin Rajavartiolaitoksen kaikesta huolimatta noudattavan lakia ja vähintäänkin käyttävän maalaisjärkeä.

Ystäväni tilasi julkisuuslain nojalla julkiseksi tulleen esitutkintamateriaalini Rajavartiolaitoksesta. Esitutkintapöytäkirjasta oli peitetty muun muassa henkilötunnukseni, osoitteeni ja toisen puhelimeni pin-koodi. (Olen erittäin tyytyväinen jälkimmäisestä. Hienoa työtä. Toinen koodi jätettiin tosin näkyviin.)

Sen sijaan rajavalvontaviranomainen ei ollut katsonut tarpeelliseksi peittää näkyvistä kahdeksan turvapaikanhakijan nimiä, syntymäaikoja, kansallisuuksia sekä passien numeroita.

Yritin välittömästi soittaa Rajavartiolaitokseen, mutta en tavoittanut virkailijaa, joka materiaalin oli ystävälleni toimittanut. Lähetin virkailijalle sähköpostin, jossa toin julki huoleni ja epäilyni, että laitos ei ollut toiminut oikein. Sain vastauksen, että viestini oli välitetty tutkinnanjohtajalle ja rikostorjuntayksikön päällikölle.

Heistä ei ole kuulunut mitään. Minäkään en enää soitellut heille, koska katsoin heidän virheensä siinä määrin vakavaksi, että sille oli yritettävä tehdä jotain virallisia kanavia käyttäen.

Laitoksen toiminnasta julkisuuslain noudattamista koskien on nyt jätetty kantelu oikeuskanslerille.

Rajavartiolaitoksen rikostorjunnan johto näyttää siis olevan tietämätön tai välinpitämätön seuraavista, osaamisalueeseensa olennaisesti kuuluvista seikoista.

Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden henkilötiedot ja olinpaikka on salassa pidettävää tietoa heidän oman turvallisuutensa vuoksi koko turvapaikanhakuprosessin ajan.

Ihmiset, joita autoin, ovat odottaneet vastausta turvapaikkahakemuksiinsa lähes kaksi vuotta ja tätä kirjoitettaessa odottavat yhä. He siis ovat turvapaikanhakijoita.

Julkisuuslain 24 pykälässä sanotaan:

”Salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä:

…asiakirjat, jotka koskevat pakolaista tai turvapaikan, oleskeluluvan tai viisumin hakijaa, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna pakolaisen tai hakijan tai näiden läheisten turvallisuutta.”

Moka on paha. Sisäasiainministeriön alainen viranomainen on itse antanut vääriin käsiin luottamuksellista ja pahimmillaan ihmishenkeä uhkaavaa tietoa.

Pakolaisille, turvapaikanhakijoille ja muille ulkomaalaisille oikeudellista apua ja neuvontaa tarjoavan Pakolaisneuvonta ry:n johtava lakimies Marjaana Laine pitää nyt paljastunutta Rajavartiolaitoksen menettelyä vakavana ongelmana.

”Salassapito on turvapaikkamenettelyn perusta ja siihen on voitava luottaa”, Laine sanoo. Hän pitää tärkeänä, että asiasta on tehty kantelu oikeuskanslerille.

”Kyllä tässä selvästi on tarvetta tarkempaan ohjeistukseen ainakin Rajavartiolaitoksen osalta.”

Harkitsematon tiedon jakaminen ei valitettavasti kolahda vain turvapaikkaa vasta hakeviin.

Mikael Storsjön oikeudenkäynnissä hänen asianajajansa pyysi käräjätuomari Kimmo Vannetta määräämään Storsjön auttamien turvapaikanhakijoiden nimet salattaviksi myöhemmin julkisiksi tulevissa asiakirjoissa.

Storsjön autettavista suurin osa oli oikeudenkäynnin aikaan jo saanut turvapaikan tai oleskeluluvan.

Vanne näytti ymmärtävän Storsjön asianajajan esittämän toiveen, mutta siitä huolimatta nimet jäivät näkyviin asiakirjoihin. Sama taho, joka julkaisi minun esitutkintamateriaaliani, on repostellut blogissaan Storsjön auttamia ihmisiä nimet mainiten.

Jo keväällä 2009 Mikael Storsjö yritti saada sisäministeri Astrid Thorsia ymmärtämään, että turvapaikan tai oleskeluluvan suojeluntarpeen perusteella saaneiden ihmisten tietosuoja oli liian heikko. Tiedot löytyvät väestörekisterikeskuksen osoitepalvelusta, jollei niitä erikseen älyä salata.

Thors ei lämmennyt asialle.

Turvapaikan arvo romahtaa, jos kuka tahansa voi saada kenen tahansa tiedot vaivattomasti julkisesta rekisteristä sen jälkeen, kun oleskelulupa on myönnetty. Kuinka moni turvapaikan tai oleskeluluvan saanut tietää tämän?

Suomalaisviranomaisten toimissa olisi ainesta tarkempaan tarkasteluun, ja ainakin Mikael Storsjö harkitsee oman kantelunsa jättämistä.

Jäämme odottamaan, miten näihin linjauksiin suhtaudutaan oikeuskanslerinvirastossa.

Suomi myönsi venäläistoimittaja Maglevannajalle turvapaikan

Teksti Anu Harju

Jelena Maglevannaja joutui pakenemaan Tšetšenia-juttujensa takia Venäjältä. Nyt nuori toimittaja uskaltaa jatkaa työtään Suomessa.

Venäläistoimittaja Jelena Maglevannajalle on myönnetty turvapaikka Suomesta. Maglevannaja saapui Suomeen toukokuussa 2009 sen jälkeen, kun hänen terveyttään ja henkeään oli uhattu hänen kirjoitettuaan erityisesti vangitusta ja kidutetusta tšetšeenimiehestä Zubair Zubairajevista. Maahanmuuttovirasto antoi Maglevannajalle pakolaisstatuksen, joka on ”korkein” viranomaisten myöntämistä suojelupäätöksistä.

Useat suomalaiset ja ulkomaiset ihmisoikeuspuolustajat ja toimittajat olivat vedonneet Suomen viranomaisiin Maglevannajan puolesta. Tämän ei kuitenkaan uskottu vaikuttavan Maahanmuuttovirastoon, joka on kiristänyt linjaansa turvapaikkapäätöksissä.

Venäjän kansalaisille Suomessa myönnettyjä turvapaikkoja ei tilastoida etnisen taustan mukaan. Tiedossa silti on, että muualta kuin Pohjois-Kaukasiasta tulevien venäläisten on erittäin vaikea saada oleskelulupaa suojeluntarpeen perusteella, turvapaikasta puhumattakaan.

”En voi liikaa korostaa tämän päätöksen henkilökohtaista merkitystä minulle”, Maglevannaja sanoo Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin haastattelussa. ”Nyt voin jatkaa elämääni ja työtäni rauhassa, ilman pelkoa pidätetyksi, kidutetuksi tai surmatuksi tulemisesta. Voin elää vapaassa, rauhallisessa maassa.”

Ville Ropponen kirjoitti Jelena Maglevannajan saapumisesta Suomeen Voiman 6/2009 artikkelissa Älkää sulkeko silmiä. Oksana Tšelyševa puolestaan kirjoitti Fifissä toukokuussa 2009 Zubair Zubairajevin tapauksesta.

”Groznyin enkelin” kasvattitytär katuu

Teksti Anu Harju

Belkiz Mustieva on ”Groznyin enkelin” Hadižat Gatajevan ja hänen miehensä Malikin aikuinen kasvattitytär. Viime vuonna Mustieva todisti oikeudessa kasvattivanhempiaan vastaan. Nyt, Gatajevien istuessa suomalaisvankilassa, Mustieva katuu. Kasvattilasten todistuslausunnot saatiin hämäräkeinoilla, hän väittää.

Belkiz Mustieva saapui tiistaina Suomeen. Hän on yksi niistä Hadižat Gatajevan ja hänen miehensä Malikin perheen nuorista aikuisista, jotka pariskunnan oikeuskäsittelyssä Liettuan Kaunasissa todistivat vanhempiaan vastaan. Mustieva on Helsingissä kertonut oman näkemyksenä tapahtumista, joiden seurauksena Gatajevit tuomittiin vankeuteen kotidespotismista ja rahankiristyksestä.

21-vuotias Mustieva kertoo, että Liettuan turvallisuuspalvelu VSD lupasi Gatajeveja vastaan todistaneille nuorille aikuisille asunnon, oleskeluluvan ja ehkä jopa Liettuan kansalaisuuden. Mustievan mukaan vanhempiensa puolesta todistamaan haluavia uhattiin oleskeluluvan menetyksellä, palauttamisella Tšetšeniaan sekä rikossyytteillä. 8-vuotiaasta Gatajevien perheessä asunut Mustieva sanoo, ettei hän voi moittia kasvattivanhempiaan liiallisesta kurinpidosta. Naisen mukaan vanhemmat tekivät parhaansa kasvattaakseen lapset ”vastuullisiksi ja kunnon ihmisiksi” yhteisössä, joka oli kuin ”mikä tahansa normaali perhe”. Nuoria kuitenkin houkutteli hauskanpito ja vapaa elämänmuoto enemmän kuin kotityöt ja palkkatyön etsiminen.

Väitteet rahankiristyksestä Mustieva kieltää jyrkästi. Hän myös toteaa, että Seda Esimbaevaa lukuun ottamatta kaikki vanhempiaan vastaan todistaneet nuoret ovat ”tiedostaneet tehneensä väärin”, muttei usko, että kukaan muu heistä tulee asiassa julkisuuteen juuri syyllisyydentunteensa vuoksi.

Belkiz Mustievan lausunnon sisältö ei ollut yllätys Gatajevien tukijoukolle. Nuori nainen on vahvistanut sen, mitä perheen tuntevat ystävät ja sukulaiset ovat sanoneet koko prosessin ajan: jostain syystä Liettuan turvallisuuspalvelun intresseissä on ollut saada Hadižat Gatajeva ja Malik Gatajev suuriin vaikeuksiin.

Malik Gatajev kertoi ennen tammikuista pidätystään, että turvallisuuspalvelu piti hänelle ”epävirallisen keskustelun” syyskuussa 2008 ehdottaen miehelle vierailua Venäjälle suorittamaan ”tietyn tehtävän” ja paluuta takaisin Liettuaan. Malik Gatajev kieltäytyi. Muutaman viikon kuluttua VSD tuli pidättämään Hadižat Gatajevan ja Malik Gatajevin epäiltynä kasvattityttärensä pahoinpitelystä.

Eikö Belkiz Mustieva sitten pelkää niitä vaikeuksia, joita hänelle näistä puheista saattaa seurata?

”Minulle mahdollisesti koituvat vaikeudet ovat pieniä sen rinnalla, mitä teoistani on aiheutunut vanhemmilleni ja perheen pienille lapsille”, Mustieva pohtii. ”Odotan ensimmäistä lastani, ja tunnen että minun on kannettava tekojeni seuraukset. Ehkä oleskelulupaani Liettuassa ei tämän jälkeen jatketa, mutta on muitakin maita joissa elää.”

Gatajevit ovat pitäneet tšetšeenilasten orpokoteja Liettuan Kaunasissa vuodesta 2000 ja Tšetšenian pääkaupungissa Groznyissa vuodesta 1996. Heidät pidätettiin Kaunasissa 14. lokakuuta 2008. Heidät tuomittiin kotidespotismista kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen 4. kesäkuuta 2009, ja 1,5 vuoden vankeusrangaistukseen rahankiristyksestä 25. syyskuuta 2009. Suomen poliisi pidätti Gatajevit tammikuussa eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella, koska Liettua oli etsintäkuuluttanut heidät.

Gatajevien Liettuassa saamista tuomioista on valitettu maan korkeimpaan oikeuteen, joka antaa päätöksensä 16. maaliskuuta. Gatajevien tapaus vietäneen joka tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Asiaa valmistellaan parhaillaan.

Gatajevien luovutusta Liettuaan käsitellään maanantaina 25. tammikuuta kello 13 Helsingin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden päätös saadaan viimeistään 1. helmikuuta. Gatajevien tukijoukko toivoo käräjäoikeuden päätöksen olevan vähintäänkin se, että pariskuntaa ei luovuteta Liettuaan ennen kuin heidän turvapaikkahakemuksensa on asianmukaisesti käsitelty Suomessa. Turvapaikkahakemusten käsittely on kesken, ja kaikista Gatajeveille kielteisistä päätöksistä tullaan valittamaan korkeimpaan oikeuteen asti, jos lupa heltiää.

Belkiz Mustievan tunnustus tulee myöhään, joten jää nähtäväksi, auttaako se hänen vanhempiaan näiden akuutissa ahdingossa Suomessa. Mustievan katumus ei myöskään vähennä vanhemmistaan erotettujen alaikäisten lasten ikävää ja piinaa. Mutta ainakin Kaunasin syyttäjänlaitoksen syyttäjän Nomeda Oskutyten ja VSD:n rakentamiin valheisiin uskoneille on nyt annettu todisteita siitä, että Liettuan turvallisuuspalvelu on läpeensä korruptoitunut rakennelma. Se on valtio valtiossa, jota on syytäkin uudistaa. Niin Liettuassa on jo alettu tehdä.

Myös Liettuan oikeuslaitos on kaukana siitä tasosta, jota EU-maalta odotetaan. Syksyllä 2009 Kaunasissa ammuttiin kuoliaaksi tuomari Jonas Furmanavicius, joka toimi tuomarina myös Gatajevien oikeudenkäynneissä. Furmanavicius oli yhdistetty liettualaiseen pedofiilirenkaaseen, eikä Kaunasin syyttäjänvirasto ollut toistuvista vaatimuksista huolimatta tutkinut häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä. Furmanaviciuksen ilmeisesti ampui isä, jonka lapsi oli joutunut pedofiilien uhriksi. Mikäli tuomarin pedofiiliyhteydet pitävät paikkansa, voi olettaa että hänet oli ollut mahdollista kiristää antamaan sopiviksi katsottuja tuomioita.

Lue Fifistä aikaisempia juttuja Gatajevien tilanteesta: Hanna Nikkanen: Groznyin enkeli hakee turvapaikkaa Suomesta, Anu Harju: Hadizhat Gatajevan piina, Anu Harju: Gatajevit vapaiksi odottamaan tuomiota, Oksana Tšelyševa: Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja?, Susanna Kuparinen: Kolme kohtaloa.

Gatajevit vapaiksi odottamaan tuomiota

Teksti Anu Harju

Tšetšeenipakolaisille Kaunasissa orpokotia pitänyt pariskunta odottaa nyt tuomiota vapaana. Hadizhat ja Malik Gatajev ovat vuodesta 1996 hoitaneet Tshetshenian sodan suojattomiksi jättäneitä lapsia. Heillä on lastenkodit Groznyissa ja Kaunasissa. Pariskunta pidätettiin 14. lokakuuta 2008 Kaunasissa.

Liettualainen vetoomustuomioistuin päästi eilen 9. syyskuuta Hadizhat ja Malik Gatajevin odottamaan vapaina 25. syyskuuta pidettävää lopullista vetoomustuomioistuimen käsittelyä. Tuomioistuin kumosi Kaunasin alueoikeuden 14. elokuuta tekemän päätöksen pitää Gatajevit vangittuina. Heidät olisi tuolloin kuulunut vapauttaa, koska he olivat jo olleet vankilassa heille määrätyn 10 kuukauden tuomion ajan.

Gatajevit tuomittiin Kaunasissa 4. kesäkuuta kotiväkivallasta. Syyttäjä on valittanut alkuperäisestä päätöksestä ja vaatinut tuomioksi viittä vuotta, Gatajevit puolestaan valittivat tuomiosta vaatien sen kumoamista. 25. syyskuuta käsitellään molempien osapuolten valitukset, ja silloin odotetaan tuomioistuimen lopullista päätöstä asiassa.

Liettualaisen Human Rights Monitoring Instituten työntekijä Jolanta Samuolyte kertoo, että vetoomustuomiostuin totesi syyttäjä Nomeda Oskutyiten vaatimuksen vangitsemisen jatkamisesta olleen vailla laillisia perusteita. Myös alueoikeuden elokuinen päätös oli niin ikään kohtuuton ja laiton. Lisäksi vetoomustuomioistuin huomautti, että alueoikeus oli päätöstä tehdessään ottanut huomioon ainoastaan syyttäjän esiin nostamat seikat, ei lainkaan Gatajevien argumentteja.

Gatajevien tukijoukkoihin kuuluva elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki oli elokuussa paikalla Kaunasin oikeustalolla: ”Puolustus pyysi vaihtamaan syyttäjän ja kaksi kolmesta tuomarista, mutta tuomarit itse katsoivat olevansa kelvollisia hoitamaan tehtäviään.”

Lisäksi eräs tuomareista teki virkavirheen jutellessaaan oikeustalon käytävillä sivullisten kanssa juuri silloin, kun päätöstä muka laadittiin. ”Kuusisivuinen päätös tehtiin hyvin lyhyessä ajassa, mikä viittaa siihen että se oli etukäteen laadittu”, toteaa Kaurismäki.

Eilistä uutista Kaurismäki pitää erävoittona: ”Turhan optimismin valtaan ei ole syytä antautua, vaikka eilen saatiinkin ensimmäinen hyvä uutinen koko prosessin aikana. Antaa tämä silti toivoa siitä, että Liettuan oikeusjärjestelmä ei ole läpeensä mätä.”

Gatajevien on nyt mahdollista hakea vahingonkorvausta Liettuan valtiolta jouduttuaan istumaan vankilassa liian pitkään laittomin perustein.

Sekä Gatajevien perheelle että heidän ystävilleen ja tukijoilleen vetoomustuomioistuimen keskiviikkoinen päätös on yllättävä valonpilkahdus tässä traagisessa tapahtumasarjassa. Gatajevien tilanteelle haettiin julkisuutta muun muassa Vilnassa elokuun alussa järjestetyillä elokuvafestivaaleilla sekä Helsingissä 18.8. pidetyllä tukitapahtumalla.

Hadizhat ja Malik Gatajev ovat vuodesta 1996 ottaneet hoitaakseen Tshetshenian sodan orvoiksi ja suojattomiksi jättäneitä lapsia. Heillä on lastenkodit Groznyissa ja Kaunasissa. Pariskunta pidätettiin 14. lokakuuta 2008 Kaunasissa. Tapausta ovat varjostaneet perusteettomiksi todetut ja siksi lopullisesta tuomiosta pois pudonneet syytteet, Gatajevien puolesta todistaneiden ystävien ja sukulaisten uhkailu, ahdistelu ja pidätykset sekä Liettuan salaisen poliisin mukanaolo, jolle ei ole saatu perusteluja.

Lue myös Oksana Tšelyševan juttu Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja? sekä Fifin uutiset Gatajevien asianajaja painostettiin lopettamaan ja Pidätyksiä tšetšeenilasten orpokodissa Liettuassa.

Kotietsintä

Teksti Anu Harju

Suomen lain mukaan laittoman maahantulon auttaminen ei ole rikos, kun teolle on humanitääriset perusteet. Lähimmäisen auttaminen on kuitenkin aikamoista riskipeliä. Tšetšeeniystävää auttanut Anu Harju löysi itsensä keskeltä kansainvälistä jännitysnäytelmää, jossa jopa lentoyhtiön virkailija toimii rajavalvonnan leivissä.

Muutama viikko sitten palasin kotiin puolenyön jälkeen oudon tunteen vallassa. Jokin näytti olevan vinossa. Kuin kotonani olisi käyty.

Menin sen pöydän ääreen, jossa pidin kannettavaani. Sen tilalla oli ruutupaperille harakanvarpailla kirjoitettu lappunen, jossa luki, että Suomenlahden merivartioston rikostutkinta oli tehnyt luonani kotietsinnän ja takavarikoinut erinäisiä tavaroita ja asiakirjoja.

Soitin lapussa olleeseen puhelinnumeroon, josta vastasi ylirajavartija M. K.. ”Tarkoitus oli että soittaisit vasta aamulla”, hän nurisi. Paskat. ”Mistä on kysymys?” tiedustelin.

Hän taisi kertoa, mutta siinä vaiheessa sydämeni jyskytti niin, etten kuullut kunnolla hänen puhettaan. Sovimme, että hän soittaisi minulle aamulla ja kutsuisi kuulusteluun.

Tuosta yöstä alkoi painajainen, joka kestänee siihen asti että syyttäjä päättää, nostaako syytteen minua vastaan laittoman maahantulon järjestämisestä vai ei. Kartan kotiani, pyörin ystävien nurkissa kuin Istanbulissa turvapaikkaa odottavat tšetšeenit konsanaan.

Kaikki alkoi alkukesällä, kun tuttuni, toisaalla Euroopassa asuva ja työskentelevä tšetšeeni, kysyi minulta neuvoa. Hänen Tšetšeniasta pakoon lähteneet sukulaisensa olivat jääneet jumiin Turkkiin. Turkki ei tarjoa turvapaikkoja tšetšeeneille, vaan kutsuu heitä ”vieraikseen”, joille ei ole tarjolla virallista statusta. Lapset eivät pääse kouluun, terveydenhoidon saaminen on vaikeaa. Turkissa on kuitenkin paljon tšetšeeneitä, koska he eivät tarvitse maahan tuloon viisumia.

Tuttavani sukulaiset olivat paenneet ensin Azerbaidzhaniin ja sieltä Turkkiin. Tulevaisuudessa ei tuntunut olevan mieltä, jos he eivät pääsisi kunnolliseen turvapaikkaan, jossa ei tarvitsisi pelätä karkotusta, uhkailua tai hengen lähtöä.

Tuttavani Aslan oli kuullut, että jos tšetšeenit nousevat Turkissa Helsinkiin matkaavaan lentokoneeseen ja ostavat lisäksi jatkolennon Venäjälle, he voivat Helsingissä nousta pois koneesta ja hakea turvapaikkaa.

Kahdeksanhenkisen perheen ensimmäinen yritys oli kesäkuun lopulla tyssännyt Istanbulin lentokentällä. Finnairia edustanut paikallinen asiamies oli estänyt perheen nousemisen koneeseen. Aslan soitti ja kertoi tapahtuneesta. Hän ei vaatinut eikä pyytänyt minua auttamaan, mutta kuultuani tapahtuneesta päätin soittaa Finnairin toimipisteeseen Turkkiin.

Minulle oli uutta, että lentoyhtiöiden työntekijät olivat alkaneet toimittaa Rajavartiolaitoksen apulaisten virkaa. ”Minun työvuorollani eivät tšetšeenit koneeseen nouse”, kertoi nimensä mumissut Finnairin työntekijä. ”Finnair joutuu maksamaan 3 000 euroa jokaisesta koneeseen nousseesta, joka hakee Helsingissä turvapaikkaa.”

Selvittelin asiaa ja löysin ulkomaalaislaista rajavartiotoimintaa käsittelevän kohdan. Liikenteenharjoittajille voidaan määrätä seuraamusmaksu, 3 000 euroa, jos he kuljettavat matkustajia, joilla ei ole kaikkia matkaan tarvittavia asiakirjoja, esimerkiksi viisumia.

Turkissa jumittavien tšetšeenien turvapaikantarve ei ollut muuttunut miksikään, mutta he olivat menettäneet suurimman osan lippurahoistaan, joita Finnair ei korvannut eikä suostunut vaihtamaan toiselle lennolle. Aslan ja perhe olivat huolissaan. Minä olin raivoissani.

YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan, että ”Jokaisella henkilöllä on vainottaessa oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa”. Suomen laki määrää sakkoja potentiaalisia turvapaikanhakijoita kuljettaville liikenteenharjoittajille. Eikä siinä vielä kaikki. Sekä turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen edellä kuvattua tapaa käyttäen, että häntä mahdollisesti auttanut Suomen kansalainen syyllistyvät rikokseen.

Mitä tehdä? Epävarmuus tulevaisuudesta ja tuttavien tuttavien tuttavien nurkissa asuminen ja joka yöksi toiseen paikkaan muuttaminen täyttivät Turkkiin loukkuun jääneen perheen jokaisen päivän huolilla.

Mietin asiaa hetken, enkä lopulta epäröinyt sekuntiakaan. Ehdotin, että perhe lähettäisi Western Unionin kautta minulle niin paljon rahaa kuin heillä oli jäljellä käyttää uusiin lentolippuihin, kaapisin täällä päässä kasaan loput. Ostaisin e-liput netistä ja lähettäisin tiedot Aslanin kautta tšetšeeniperheelle. Rikos tai ei, lentoyhtiöt rahastivat tällä järjettömyydellä, jos ostajat eivät olleet älynneet ottaa täydellistä takaisinmaksuturvaa. Rikos tai ei, nämä ihmiset tarvitsivat turvaa, enkä pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos nyt jättäisin heidät älyttömien lakipykälien armoille.

En ole varakas, joten minun oli laitettava lippuja ostaessani kahdeksanhenkinen ryhmä kahtia ja maksettava osa lipuista luotolla ja osa tililtäni. Sovimme, että ensimmäiset kolme tulisivat torstaina ja loppuosa perheestä sunnuntaina.

Mitä mokia teinkään. Ensimmäiset kolme lippua ostin suoraan Turkish Airlinesin sivuilta. Kun liput oli maksettu, ruutuun pelmahti pirullinen teksti: Jos liput on maksettu luottokortilla, kortin haltijan on itse matkustettava kyseisellä lennolla tai tultava henkilökohtaisesti Turkish Airlinesin toimipisteeseen vakuuttamaan, että oli ihan itse ostanut liput. Mitä iloa olisi takaisinmaksuturvasta, jos joutuisin matkustamaan Istanbuliin?!

Soitin turkkilaisyhtiön Helsinki-Vantaan lentoasemalla sijaitsevaan toimipisteeseen ja kuulin huojentavan tiedon: voisin mennä passini ja luottokorttini kanssa sinne, niin asia järjestyisi. Tiistaina tein näin. Miesvirkailija oli ystävällinen ja ymmärtäväinen, kunnes kuuli matkustajien nimet.

”Tšetšeeneitä?”, hän sanoi pontevasti päätään pyörittäen. ”Eijei, ei se sitten käy.”

Eipä tietenkään, ajattelin, mutta näyttelin tietämätöntä. Mitä kummaa, miksei käy?

”Minä saan henkilökohtaisesti 3 000 euron sakot, jos otan heidät koneeseen”, virkailija valehteli. Tai mistä minä tiedän, ehkä Turkish Airlines kostaa virkailijoiden hellämielisyyden rokottaen rahat näiden palkkapussista. En kuitenkaan antanut periksi. Jos se minusta kiinni olisi, Aslanin sukulaiset pääsisivät Suomeen. Virkailija aloitti kymmenminuuttisen kuulustelunsa motiiveistani, lippujen hinnoista, suorista lennoista ja muusta asiaan liittyvästä ja liittymättömästä. Esitin närkästynyttä. Minua, lainkuuliaista kansalaista, ei uskottu tällä turkkilaistiskillä. Perkele.

Lopulta, tutkittuaan minua, passiani ja luottokorttiani hyvän aikaa, mies pyysi puhelinnumeroni ja ilmoitti soittavansa Istanbuliin. Pääsin lähtemään varmana että tämä homma kusisi.

Varoitin Aslania että näytti vähän huonolta, mutta yrittää piti.

Tuli torstaiaamupäivä. Kolme perheenjäsentä pääsivät kuin pääsivätkin nousemaan koneeseen. Heillä ei ollut mukanaan puhelinta, perheen ainoa kännykkä oli jätetty Turkkiin jääneille, joten varma tieto lennolle pääsystä tuli vasta iltapäivällä. Silloin Turkish Airlinesin virkailija soitti minulle kertoen, että ostamani liput oli käytetty, ja hän myös kertoi soittavansa, jos nämä matkustajat ilmestyisivät jatkolennolle Venäjälle.

Miten kummallista asiakaspalvelua. Mitä minä sillä tiedolla tein?

Kun kävi selväksi, että kolme Aslanin perheenjäsentä olivat tosiaan päässeet Suomeen, lähdin viettämään iltaa ystävien kanssa.

Kotiin palatessani minua odotti se ruutupaperille kirjoitettu lappu, josta tämä kirjoitus alkoi.

Lauantaiaamuna kello 10 astelin Pasilan poliisitalolle kuulusteluihin. Olin jättänyt kännykkäni tuttavan luokse, mutta suotta, minulle sanottiin etten pääsisi lähtemään ennen kuin he olisivat takavarikoineet puhelimeni. Vaihtoehtoja ei ollut. Tuttavani luokse tehtiin myös kotietsintä. Puhelimeni vietiin ja käsilaukkuni sisältö valokuvattiin pikkutarkasti, tuttavani, entinen juristi, kertoi.

Kuulustelu sujui ennakoidusti. Myönsin ostaneeni lentoliput – turha kieltää, printit olivat joutuneet takavarikkoon – mutta kielsin olevani syyllinen. Olin toiminut Geneven pakolaissopimuksen perusteella, koska ihmiset, joita autoin, tarvitsivat suojelua. Minulle heiteltiin sekä venäläisten että suomalaisten nimiä ja yritettiin selvittää, oliko toimintani järjestelmällistä, laajaa ja kytköksissä erääseen suomalaiseen mieheen, jonka tunnen usean vuoden takaa ja joka myös auttaa tšetšeeneitä.

Kuulustelua edeltävänä päivänä olin tavannut perheen isoäidin, Lizan. Hän halasi minua kiitollisena ja kertoi, että oli maininnut nimeni Rajavartiolaitoksen kuulustelijan kysyessä, oliko heitä joku auttanut Suomessa. Hän myös kertoi, että kuulustelupöytäkirjaan oli hänen sanomakseen merkitty, että minä olin ”salakuljettanut heidät Suomeen”. Lizan protestoidessa kuulustelija oli sanonut, että tällä kuulustelulla ei ollut merkitystä eikä myöskään sanamuodoilla.

Liza oli ollut yhä epävarma, jolloin kuulustelija ja tulkki olivat alkaneet nauraa, puhuivat keskenään jotain suomeksi ja pöytäkirjan lukeminen jatkui. Salakuljetuskohta oli naisen mukaan merkitty kynällä, mutta hän ei tiedä mitä lisäyksessä lukee.

Liza kertoi myös, että koneen ollessa vielä Istanbulissa lentostuertti oli kerännyt kaikkien lennolla olleiden tšetšeenien – heitä oli muitakin kuin mainitut kolme – passit ja lentoliput ”siltä varalta, että nämä yrittävät tuhota passinsa ja hakea turvapaikkaa”. Koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle tšetšeeneitä odotti Rajavartiolaitoksen auto aseistettuine miehineen. Kun heitä oltiin kuljettamassa jatkolennolle, perheen poika sanoi englanniksi, että eivät he halua Venäjälle vaan hakevat turvapaikkaa. Jaa, sanoi yksi miehistä, ja auton nokka käännettiin kohti paikkaa, jossa ensimmäinen kuulustelu suoritettiin.

Omassa kuulustelussani minulta kysyttiin, miksi olin seuraavana maanantaina lähdössä Vilnaan ja kenen kanssa. Kerroin, että liettualaisessa vankilassa istui syyttömänä tuomittu tšetšeenipariskunta, jota minä ja seurueeni jäsenet yrittävät auttaa.

Matkalle mukaan lähtevän elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen nimen mainitseminen selvästi kiinnosti kuulustelijaani, mutta nähtävästi myös vakuutti hänet siitä, että matkallani ei ollut rikollisia tarkoitusperiä.

Sunnuntaina merivartioston pojat palauttivat kännykkäni. Se ei enää toimi normaalisti vaan muun muassa poistaa osan tekstiviesteistä heti kun olen lukenut ne. Haluaisin tietää, mitä puhelimelleni on tehty. Haluaisin myös tietää, miksi rikospoliisi vastasi kännykkääni isäni soittaessa siihen sen ollessa poliisin hallussa.

Iäkkäiden vanhempieni rauhoittamiseen kuluu paljon aikaa. Kiitos, pojat.

Niinpä, koska vanhempani on huolestutettu ja minua vastaan on nostettu rikosepäily asiasta, jota ei mielestäni voi pitää rikollisena vaan humanitaarisena tekona, päätin kirjoittaa asian auki. En odota innolla seuraavaa kuulustelua, en pidä siitä että sähköpostini tutkitaan ja puhelintani kai kuunnellaan, en pidä siitä, etten pysty nukkumaan omassa kodissani. En tunne tehneeni rikosta, mutta hermopaine on sama kuin jos olisin tehnyt.

Annan suuren arvon kaikille toimintaani ymmärtäneille ja tukensa osoittaneille. Mielestäni jo saamani kannustuksen määrä osoittaa, että lakeja pitää muuttaa, mutta ei epäinhimillisempään suuntaan.

Vaikuttaa nimittäin siltä, että meneillään on yritys tukkia rikoslaissa oleva porsaanreikä. Lain tuossa kohdassa sanotaan näin: ”Laittoman maahantulon järjestämisenä ei pidetä tekoa, jota erityisesti huomioon ottaen tekijän vaikuttimet sekä ulkomaalaisen turvallisuuteen vaikuttavat olot hänen kotimaassaan tai vakinaisessa asuinmaassaan on pidettävä kokonaisuutena ottaen hyväksyttävistä syistä tehtynä.”

Hädänalaisia ihmisiä pitäisi Suomessa osata auttaa ovelasti, ammattitaitoisesti ja jälkiä jättämättä, ei näin kuin minä nyt. Kummassakaan tapauksessa yksi tosiseikka ei muutu: jos on tšetšeeni, Suomeen pääsee turvapaikkaa hakemaan vain tuurilla tai rikokseen syyllistyen.

Puhuin tästä lakimiehelle, joka antoi minulle neuvoja kuulustelua varten. Hän totesi, että länsimaissa on suuntaus heikentää voimassa olevia ihmisoikeussopimuksia. Suomikin on hypännyt siihen purteen.

Jotkut lukijoista saattavat miettiä, aionko auttaa perheen Istanbuliin jääneitä jäseniä. Niinpä. Minusta auttaminen kuuluisi Suomen viranomaisille perheen yhdistämisenä, jos tänne päässeet saavat turvapaikan. Mutta jos näin ei tapahdu, niin kukapa tietää.

15. heinäkuuta 2009 teloitustyyliin murhattu venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Natalja Estemirova työskenteli ja auttoi ihmisiä helvetillisissä olosuhteissa. Minä en. Onko minulla siis edes moraalista oikeutta kieltäytyä auttamasta?

Turvapaikanhakijoiden nimet on muutettu.

Sus siunakkoon, sanoi Pikku-mummu

Teksti Anu Harju

No nyt se viimeinenkin mummu kuoli.

Oli se jo vanha, 93 vuotta ehtinyt juuri täyttää. Täti, sen tytär, sanoi vuosi sitten, että monesti vanhat ihmiset kuolee lähellä syntymäpäiväänsä. Höpö höpö, ajattelin – vuosi sitten. Ja kuinkas sitten kävikään.

Mummu oli syntynyt kymmenes tammikuuta. Kuolinvuoteellaan sen äiti – Pikkupikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli väittänyt että pappi oli kirkonkirjoihin väärin kirjannut syntymäajan, että oikeasti mummu – Pikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli syntynyt kymmenes helmikuuta. Tiedä häntä, mutta kahdeskymmenesseitsemäs tammikuuta 2010 iltapäivällä mummu nukahti ikiuneen.

Mummu oli 90-luvun puolivälin tienoilla alkanut vaivihkaa kärsiä muistihäiriöistä ja dementoitui lopulta tyystin. Oli sydäntäsärkevää löytää lappusia, joita se oli kätkenyt pöytäliinojen alle ja kirjojen väliin. Lapuissa luki ”minä olen…” ja siinä mummun nimi, ”mieheni oli Mikko”, ”olen syntynyt 10.1.1917”. Siunaustilaisuudessa pappi kertoi mummun rukoilleen vuosia sitten, kun oli tajunnut dementian valtaavan aivot, että kunpa ei kaikki järki sumenisi. Sitä rukousta ei jumala täyttänyt, täräytti pappi.

No, järki ehkä sumeni, mutta oli se silti minun mummu. Tämän tajusin tänään siinä samaisessa siunaustilaisuudessa. Oli avoin arkku – sus siunakkoon miltä mää näytän, olisi mummu huudahtanut. Se oli naamastaan ja kaulastaan syvän keltainen, vain nenä oli vaaleampi. Sille ei ollut moneen vuoteen mennyt tekarit suuhun, mutta niin oli hautausurakoitsija saanut ne sinne tungettua, ja mummu makasi valkoisuuden keskellä kaamea irvistys kasvoillaan. Vähän jännittää, että tuleeko näky uniin. Mutta tulkoon sitten. Oli se kuitenkin minun mummun kutistunut kroppa, joka ylsi tuskin arkun puoliväliin. Nyt tuntuu kaukaiselta se aika, kun mummu metsästeli kadonnutta vyötäröään mahtuakseen johonkin juhlaklänninkiin.

Mummu oli luova ja tarmokas ja sitkeä ihminen, joka alkoi laittaa ruokaa tai leipoa jos ahdisti. Se teki kaikenlaisia askarteluhommia koko ikänsä, minullekin se väsäsi mökin vintille oman sopen, maalasi ja tapetoi ja naulasi kokolattiamatonpätkistä lattian. Eilen löysin Einari Vuorelan runokirjan välistä tekstin, jonka mummu oli kirjoittanut mökillä 26.9.1974, kun lapset lapsineen olivat lähteneet kotiin viikonlopun vietosta. Taiteilijakin se oli.

Valkoiset tappoi mummun isän kun se oli vuoden vanha, ja aika punainen siitä sitten tuli. Käytiin sen kanssa neuvosto-Riiassa ja Jurmalassa, keltaisia valokuvia on tallella. Vanhoilla päivillään se reissasi Jordaniassa asti, sieltä se toi minulle t-paidan ja puisen kamelin, joka on tuossa ikkunalaudalla.

Oli se teräsmummu, ja vaikka se oli viimeiset vuotensa jossain ihan muualla kuin meidän kanssa, oli se kumminkin täällä samassa olomuodossa. Nyt se on mummujen taivaassa.

Hei hei, rakas Pikku-mummu.

P.S. Pitäisiköhän selittää tuo kutsumanimi. Serkuilla oli toinen mummu, joka joltain ominaisuudeltaan oli isompi, olisiko ollut koko tai ikävuodet. Ne alkoivat kutsua mummua Pikku-mummuksi, ja pian alkoivat kaikki perheessä tehdä niin. Oikeasti mummu oli Supermisukka.

Hadizhat Gatajevan piina

Teksti Anu Harju

Gatajevien taistelua Liettuan syyttäjänvirastoa vastaan on seurattu Fifissä puolentoista vuoden ajan.

Hadizhat Gatajeva ja Malik Gatajev hakivat lokakuussa 2009 turvapaikkaa Suomesta. Keskiviikkona 6. tammikuuta heidät pidätettiin Helsingissä eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella. Gatajevoja odottaa karkotus takaisin Liettuaan, jossa tapahtunutta vainoa he pakenivat Suomeen.

Gatajevit, jotka ovat vuodesta 1996 lähtien ottaneet hoiviinsa Tšetšenian sodissa hylätyksi tulleita lapsia, joutuivat viimeisimmässä asuinpaikassaan Liettuassa oudon ja ilmeisen perusteettoman oikeustaistelun keskelle.

Lokakuussa 2008 alkanut syyttäjänviraston ja turvallisuuspalvelun toimeenpanema jahti johti kesäkuussa 2009 annettuun 10 kuukauden tuomioon kotidespotismista. Syyskuussa 2009 heidät tuomittiin 1,5 vuodeksi vankeuteen rahankiristyksestä. He eivät olleet enää tuolloin Liettuassa, ja siitä syystä Liettuan poliisi antoi heistä kansainvälisen pidätysmääräyksen, jota Suomen poliisi nyt toteutti.

Gatajevien oikeuskäsittely ei ole ollut oikeudenmukainen, muun muassa puolustuksen todisteita ja todistajien lausuntoja ei ole tuomioissa huomioitu. Alemman oikeusasteen yksi käsittely jopa todettiin laittomaksi korkeammassa oikeusasteessa. Gatajevien puolesta todistaneita ystäviä ja perheenjäseniä on uhkailtu ja pidätetty ja heidän omaisuuttaan takavarikoitu. Perheen aikuisiin lapsiin on kohdistettu karkotusuhkauksia ja perusteettomia syytöksiä niinikään rahankiristyksestä sekä väkivallasta poliisia vastaan.

Inhimillistä tragediaa lisää perheen alaikäisten lasten erottaminen toisistaan vanhempien vangitsemisen myötä. Kolme lapsista on Malik Gatajevin veljen perheen luona, kuusi Vilnan SOS-lapsikylässä. Lisäksi Groznyissa Malikin sisaren hoivissa on vielä yksitoista alaikäistä lasta, jotka oli tarkoitus siirtää Liettuaan.

Sotien traumatisoimilta lapsilta on jälleen viety vanhemmat. Huolta lisää vastikään kuullut kokemukset SOS-lapsikylästä: Gatajevien 6–14-vuotiaita lapsia on pahoinpidelty ja jopa seksuaalista väkivaltaa on esiintynyt. Siis SOS-lapsikylän seinien sisällä. SOS! Perheen ystävät ja tukijat vetoavat nyt Suomen viranomaisiin, jotta Dublin-säädöksiä ei luettaisi kirjaimellisesti ja Suomi myöntäisi turvapaikan Gatajeveille. Toisesta EU-maasta tulleina pariskuntaa uhkaa pikakäännytys Liettuaan, jossa tapahtunutta vainoa he joutuivat pakenemaan Suomeen. Liettuaan he olivat asettuneet, koska Tšetšenia ei ollut turvallinen paikka hoitaa lapsia eikä siellä pystytty tarjoamaan heille riittävää sairaanhoitoa. Lisäksi heillä oli kokemuksia siitä, että aikuisiksi perheen hoivissa kasvaneet pojat joutuivat presidentti Kadyrovin joukkojen silmätikuiksi. Päätös hakea turvapaikkaa Suomesta tehtiin syksyllä, koska vaihtoehdot olivat vähissä ja suojelun tarve todellinen. Gatajevien tapauksen syyttäjän Nomeda Oskutyten on kuultu vakuuttavan, että heidät tullaan lopuksi karkottamaan Tšetšeniaan, jossa kuolemanvaara on ilmeinen. Gatajevit eivät ole Tšetšenian nykyhallinnon suosiossa.

”Emme paenneet Suomeen vankeustuomiotamme, tulimme pyytämään oikeutta, jota Liettuassa emme ole saaneet”, kertoo Groznyin enkelit -kirjasta tuttu kahden lastenkodin äiti Hadizhat Gatajeva, 45. Hän kärsii vakavista terveysongelmista ja syvästä masennuksesta, jota on tutkittu ja hoidettu myös Suomessa ja jota koskevat lääkärinlausunnot on toimitettu viranomaisille. Gatajevan ei arvella kestävän toista vankilatuomiota. Nyt hän kuitenkin jälleen telkien takana.

”Gatajevien työ kovia kokeneiden lasten hyväksi on ollut fyysisesti ja psyykkisesti kuluttavaa, mutta samalla se on antanut voimia auttaen heitä kaikkia uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Tavattuani Gatajevit ja heidän lapsensa olen huomannut, että kasvattivanhemmat ovat olleet turvallisen lapsuuden peruspilari”, kertoo psykologi Kirsti Palonen, joka on vieraillut perheen luona useita kertoja.

”Pidän heidän kaikkien mielenterveyden kannalta ainoana kestävänä ratkaisuna, että he voivat jatkaa yhteistä perhe-elämää turvalliseksi kokemassaan ympäristössä”, Palonen jatkaa.

Toivon Suomen viranomaisten osoittavan inhimillisyyttään ja antavan suojaa Gatajevien perheelle.

Lue Fifistä aikaisempia juttuja Gatajevien tilanteesta: Hanna Nikkanen: Groznyin enkeli hakee turvapaikkaa Suomesta, Anu Harju: Gatajevit vapaiksi odottamaan tuomiota, Oksana Tšelyševa: Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja?, Susanna Kuparinen: Kolme kohtaloa.

Pyöröovipolitiikkaa Tšetšeniasta

Teksti Anu Harju

Kadyrovin edustustot herättävät pelkoa tšetšeenipakolaisten kyttäämisestä.

Syyskuun alussa Euroopassa saatiin ihmetellä Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin tuoreinta ideaa. Kadyrov aikoo perustaa kuuteen Euroopan maahan Tšetšenian ”edustustot”, joiden virallisina tehtävinä on auttaa tšetšeenipakolaisia palaamaan kotimaahansa tai vaihtoehtoisesti integroida heitä uusiin asuinpaikkoihinsa. 11. syyskuuta Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Igor Liakin-Frolov vahvisti, että ulkoministeri Sergei Lavrov on antanut luvan edustustojen perustamiseen, mutta että niitä pitäisi kutsua ”informaatiokeskuksiksi” ja ne toimisivat tiukasti aluehallinnon tasolla.

Kadyrovin suunnitelman mukaan Tšetšenia avaa edustustot Saksaan, Itävaltaan, Tanskaan, Belgiaan, Puolaan ja Ranskaan. Presidentti maalaili kuvaa surkeissa oloissa ulkomailla elävistä maanmiehistään, joita varten hän on valmis perustamaan jopa satelliitti-TV-aseman. Sen kautta tšetšeenit näkisivät, millaisia myönteisiä muutoksia Tšetšeniassa on tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat reagoineet voimakkaasti Kadyrovin suunnitelmaan. Pelättävissä on, että esitetyn kaltaisten edustustojen perustamisen varjolla Tšetšenian hallinto vakiinnuttaa Eurooppaan oman turvapaikanhakijoita vakoilevan ja uhkailevan verkostonsa. Jo nyt arvioidaan, että Kadyroville tietoa pakolaisista hankkivia on pesiytynyt suurimpiin tšetšeeniyhteisöihin ainakin Puolassa, Itävallassa ja Ranskassa.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat myös muistuttaneet, että Tšetšeniassa poljetaan jatkuvasti ihmisoikeuksia. Ihmisiä katoaa, kidutetaan ja murhataan ilman että todellisia syyllisiä koskaan asetetaan vastuuseen. Kadyrovin ilmoitus edustustojen perustamisesta tuli kaksi kuukautta ihmisoikeustyöntekijä Natalja Estemirovan ja kuukausi avustustyöntekijä Zarema Sadulajevan ja tämän miehen sieppauksen ja murhan jälkeen. Kaikista kolmesta murhasta epäillään vahvasti presidentti Kadyrovin joukkoja.

Ihmisoikeustyöntekijöiden murhien saaman huomion varjoon jäävät kymmenien tavallisten siviilien katoamiset, sieppaukset ja tapot. Venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial, jolle Estemirova työskenteli, julkisti 15. syyskuuta uusia lukuja Tšetšeniassa siepatuista. Järjestön tietoon tulleita sieppauksia tapahtui 35 vuonna 2007, 42 vuonna 2008, mutta tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla siepattuja oli jo 79. Kadyrovin puheita olojen kohenemisesta voidaan siis ihmisoikeusloukkausten valossa pitää outoina.

Samaan aikaan kun presidentti Kadyrov ilmoitti edustustojen perustamisesta Eurooppaan, tekivät hänen joukkonsa tervehdyskäynnin Tšetšeniasta paenneen Muradin (nimi muutettu) äidin ovelle Groznyin liepeillä. Vieraat vilauttivat naiselle paperilappua, jolle oli kirjoitettu Muradin salainen puhelinnumero. Miehet kertoivat tietävänsä, missä Murad on, ja ilmoittivat, että äidin olisi parasta poistua Venäjältä.

Murad on yrittänyt kaikin tavoin salata nykyisen olinpaikkansa jo senkin takia, että hänen tapauksensa on viety Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Tiedossa on useita tapauksia, jolloin EIT:sta myönteisen päätöksen saaneiden tšetšeenien Tšetšeniassa asuvia sukulaisia on uhkailtu ja jopa tapettu. Myös juttunsa ihmisoikeustuomioistuimeen vieneitä on murhattu. Nimekkäin heistä lienee tammikuussa Wienissä tapettu Umar Israilov, joka oli Kadyrovin entinen henkivartija.

Nyt Muradin äiti pakoilee ja pelkää kuollakseen, eikä Murad itsekään ole turvassa, vaikka Venäjän rajojen ulkopuolella onkin.

Näin siis toimii presidentti Ramzan Kadyrovin maahanmuuttopolitiikka: houkutellaan Tšetšeniasta perustellusti paenneita takaisin, ja samaan aikaan uhkaillaan siellä vielä asuvia poistumaan.

Merkillisen holtitonta pyöröovipolitiikkaa.

Purnukat kuin tuhkauurnat

Teksti Anu Harju

Kun kastikejauhe ilmestyy vanhuksen kaappiin, loppuluenta on lähellä.

Vanhempieni naapurissa oli tehty öttiäismyrkytys. Ryyneihin oli pesiytynyt kutsumattomia vieraita. Inhottavaa, totesimme, kunnes nähtävästi samoja otuksia kurkisteli vanhempieni jauhopurkeista. Sairas äitini katsoi samein silmin sohvalta, isä köpötteli keppinsä kanssa keittiöön ja naksautteli tuskaisena kieltään. Minä ryhdyin toimeen.

Keittiön kuivatavarakaappien plus yhden astiakaapin tyhjennys ja sisällön tutkiminen ja jätesäkkeihin tunkeminen vei aikansa. Kaapin perukoilta löytyi liivatetta vuodelta 1994 ja perunajauhoja vuodelta 1996. Tuoreempikin tavara oli heitettävä pois örkkien tuijottaessa pusseista ja purnukoista voitonriemuisin nappisilmin.

Kaappeja tyhjentäessäni tiesin, että lähtölaskenta oli alkanut. Äitini ei enää koskaan ostaisi uutta liivatetta, tuskin edes vehnäjauhokiloa. On ihme, jos hän vielä lenkkimakkaraa paistaa. Perunamuusijauheen ja nallehiutaleiden tutkiminen muuttui surutyöksi. Alakaapista löytyi avattu paketti kiehautusvalmista ruskeaa kastikejauhetta – aivan kuin mummon kaapista tasan kymmenen vuotta sitten, kun hänet kuljetettiin hoitokotiin.

Kun erinomainen kokki alkaa käyttää kastikejauhetta, on loppuluenta lähellä.

Apinan raivolla suihkutin raidia pieneen keittiöön, suljin ovet ja aloin tekopirteästi rupatella vanhempien kanssa. Isä pudisteli päätään ja äiti katseli yhä sumuisin silmin sohvalta, peiton alta. Varoajan jälkeen pesin kaapit, ne samat alkuperäiset jotka otimme käyttöön vastavalmistuneessa kerrostalossa vuonna 1973. Asettelin öttiäisiltä säästyneet purnukat tyhjille hyllyille kuin tuhkauurnat.

Väistämätön lähenee – kuinka lähellä se on, ei voi tietää. Siihen varautuminen on kuitenkin alkanut.

Tahtojen taisto

Teksti Anu Harju

Mitä kaikkea voi uhrata ihmisoikeuksien puolesta?

Osuin keskelle kahden ihmisoikeusaktivistin mittelöä. Molemmat suhtautuvat työhönsä suurella vakavuudella. Ensimmäinen heistä tekee työtään intohimolla ja dramatiikalla. Hän on näkyvästi esillä omilla kasvoillaan ja äänellään. Toinen heistä pysyttelee taka-alalla, kulisseissa. Hänestä ihmisoikeustyö on homma joka pitää tehdä ja hän on ylpeä siitä mitä tekee, mutta toisin kuin kollegansa, hän ei ole valmis uhraamaan kaikkea sen puolesta.

Kiista syntyi menettelytavoista. Varovaiseksi tiedetty halusi edelleen varoa, kun taas rämäpäisempi tuntui pitävän varovaisuutta pelkuruutena. Syntyi konflikti, jonka seurauksena molempia hyödyttävä yhteistyö kuihtui alkuunsa. Sovitteluyritykseni eivät onnistuneet, osapuolet olivat liian kaukana toisistaan. Tämän seurauksena hyvin tärkeä hanke saattaa jäädä toteutumatta tai ainakin sen onnistunut loppuun saattaminen voi ratkaisevasti viivästyä.

Yritin pysyä puolueettomana ja taiteilla kalkkiviivalla. Mutta vaikka ymmärsin molempien näkökannat, en voinut kuitenkaan olla asettumatta viivan toiselle puolelle. En halua että kumpikaan näistä ystävistäni kuolee työnsä vuoksi. Varovaisuudesta luopumalla riskit ovat molempien kohdalla suuremmat. Riskinotolla saavutettu hyöty voi jäädä saavuttamatta, ja pahimmillaan he molemmat saattavat saada luodin ohimoonsa.

Venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja ei käy kateeksi.