Antti Kurko

Maailmat kohtaavat

Maailmat kohtaavat

Soldiers of Odin & vieras

Silla Simone



Mitä seuraa, kun Soldiers of Odin -porukka päästää suvakin kuvaamaan elämäänsä? Ainakin kiinnostava vuoropuhelu ja valokuvakirja.


Nainen ja mies katsovat kohti kameraa ja pitävät toisiaan kädestä kiinni. Naisella on sivuilta lyhyiksi ajellut violetit hiukset ja miehellä jalassaan maastohousut. Miehen kaulalta kiertävät ta­tuoinnit käsivarsiin, joihin on kirjoitettu teksti ”SOO” (Soldiers of Odin). Miehen päällä on paita, johon on printattu teksti ”White Pride 013”. Vieressä seisova valokuvataiteilija ­Silla Simone on pukeutunut paitaan, jossa lukee ”Suvakkihuora”. Ironiasta ei ole häivääkään.

Soldiers of Odin ilmestyi julkisuuteen ryminällä muutama vuosi sitten. Lokakuussa 2015 Kemissä perustettu ryhmä aloitti katupartioinnin, joka ­levisi nopeasti ympäri maata ja jopa ulkomaille asti.

Ryhmän toimintaa ovat leimanneet heti alusta alkaen yhteydet äärioikeistolaisiin liikkeisiin, kuten Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen, MV-lehteen, Rajat kiinni -liikkeeseen sekä siitä sirpaloituneisiin fraktioihin. Ryhmän perustaja Mika Ranta on tunnustuksellinen kansallissosialisti.

Mikä tekee jostakin odinin ja toisesta taideopiskelijan? Tätä kysymystä Simone pohti ja lähetti Facebookissa kaveripyynnön Joensuun Soldiers of Odinin jaoston johtajalle. Joensuu kantaa yhä mainetta 90-luvun Suomen skinipääkaupunkina, ja kaupunkiin syntyikin pian oma Soldiers of Odin -jaosto. Parin viikon päästä Simone matkasi takaisin entiseen kotikaupunkiinsa.

Ensimmäinen matka oli hukkareissu, mutta hiljalleen luottamussuhde paikallisten odinien kanssa alkoi muodostua. 

Soldiers of Odin on osoittautunut vaikeaksi aiheeksi käsitellä. Järjestön toiminnan on toisinaan mielletty olevan kallellaan kansallissosialismiin (englantilaisen Daily Mail -lehden artikkeli) ja toisinaan lasten koulu- ja harrastusmatkojen turvaamiseen (pääministeri Juha Sipilä Ylen haastattelussa).

Soldiers of Odin & vieras -teoksen tekijä Silla Simone kohtaa aiheen vaikeu­den kuvissaan. Hän astuu epämukavuusalueelle: se pakottaa kohtaamaan vierautta ja kokemaan ujoutta, häpeää ja ulkopuolisuutta. Simone nappaa lukijan mukaansa kokemukseen.

Simonen dokumentaaristen valokuvien vahvuus on niiden moniulotteisuus. Tekijä on joutunut siirtämään omat ennakkoluulonsa sivuun ja dokumentoimaan kokemaansa. Kärjistyneen ilmapiirin vallitessa on radikaalia korostaa täysin vastakkaisia arvoja kannattavan henkilön inhimillisyyttä, koska toiseutamme luonnostamme helposti niitä, joiden kanssa olemme eri mieltä.

Tästä syystä kirjaa on vaikea lukea ilman ristiriitaisia tunteita. Simone on taitava valokuvaaja, jonka kuvat ovat täynnä merkityksiä ja tunneskaaloja. Valokuvista välittyy niin iloa, huumoria kuin herkkyyttäkin. Samaan aikaan kuvissa vilahtelee asioita, joita kavahtaa: nyrkkirauta, valkoista ylivaltaa korostavia tunnuksia ja pesäpallomaila, johon on liimattu tarra ylivedetystä Laku-Pekka-logosta.

Teoksen kantavana teemana on luottamus. Konkreettisesti asia nostetaan esiin Soldiers of Odinin jäsenen Simonelle kirjoittaman pitkän sähköpostiviestin ja toisen entisen jäsenen päiväkirjamerkintöjen kautta. Nämä tekstit välittävät erityisesti mediaa kohtaan tunnettua epäluottamusta ja pelkoa ympärillä olevan yhteiskunnan muuttumisesta.

Kirjaa varten Simone on joutunut luomaan syvän ja ainutlaatuisen luottamussuhteen odinien kanssa, joiden ajatusmaailma on poikennut voimakkaasti hänen omasta vasemmistolaisesta maailmankuvastaan.

Jos asetelmat olisi käännetty ympäri, olisiko tällaista kirjaa syntynyt?

Silla Simone: Soldiers of Odin & vieras.

Sammakko 2018, 143 s.

Kuka muu muka?

Julma Henri ilmoitti yllättäen graffitimaalareiden, huume­diilereiden ja räppäreiden Helsingistä kertovasta elokuvasta.

Cheekistä kertova elokuva Veljeni vartija ei jäänyt ai­noaksi suomalaiseen räppiin liittyväksi filmatisoinniksi tänä vuonna. Siinä missä Suomen seuratuimmasta artistista tehtävää elokuvaa osattiin odottaa stadionkeikkojen, platinalevyjen ja Linnan juhlissa friistailaamisen jälkeen, Julma Henrin ja Pikkupirun tähdittämä Punasii päin ilmestyi täysin puskista.

Mika Ahlforsin ohjaama Punasii päin alkaa ajasta, jolloin Stop töhryille -kampanja oli vielä voimissaan ja vartijat väijyivät puskissa graffitimaalareita. Kampanjan voimin Helsingissä toteutettiin niin sanottua nollatoleranssi­linjaa graffiteihin, tarroihin, julisteisiin ja tägeihin. Kampanjan leimallisia piirteitä olivat muun muassa vartijaväki­valta, kohtuuttoman suuret korvausvaatimukset ja etenkin nuorten miesten profilointi graffitikiinniottojen toivossa.

Tarina kertoo kahdesta kiinni jääneestä graffitimaalarista, jotka hartioita painava velkataakka ajaa työttömiksi ja näköalattomiksi huumediilereiksi. Elokuvassa ei ole mitään keskiluokkaista. Ympärillä olevaa yhteiskuntaa kuvataan säätäjien, diilereiden ja ”escort-naisten” perspektiivistä.

Virkavallan tai juppien elämä ei näytä yhtään sen rehdimmältä. Siinä missä Veljeni vartija keskittyy Suomen menestyneimmän räppiartistin uraan, Punasii päin on kun­nian­osoi­tus genren pioneereille. Elokuvan taustaraidalla soivat niin Asa, Jontti ja Shaka, Petos kuin MC Taakibörstakin.

Elokuvan voi nähdä eräänlaisena paluuna juurille. Nykyisin ug-räppäreiden keskuudessa hiihtomaskin käyttö alkaa olla melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Kymmenen vuotta sitten maskilla identiteettinsä salannut ja ­Al-Qaida Finland -levyn julkaissut Julma Henri näyttäytyi kuitenkin hyvin provosoivana ja uudenlaisena artistina.

Vuonna 2012 Voiman haastattelussa Henri paljasti, että kasvonsa piilottamalla hän pystyi erottamaan työ- ja muusikkominänsä toisistaan ja jatkamaan työtään mielenterveysalalla moniongelmaisten nuorten kanssa. He kun saattavat kuunnella hänen musiikkiaan. Nyt maski on poissa, ja artisti tekee elokuvan pääroolin omilla kasvoillaan – kuten muutkin aikansa räppärit.

Indietuotannoksi elokuva on kunnianhimoinen, eikä sillä ole oikeastaan mitään yhteistä Veljeni vartijan kanssa. Punasii päin -elokuvan näyttelijät eivät ole nimekkäitä, ja osa on mukana puhtaasti amatööripohjalta.

Näyttelijäntyössä ja ku­vauksessa ei ole moitittavaa. Elokuva epäilemättä uppoaa tiettyyn kohderyhmään, mutta hieman paremmalla käsikirjoituksella aineksia olisi voinut olla enempäänkin. Paikoin katsoja ei pysy kunnolla perässä, missä ajassa liikutaan, eivätkä kaikki tapahtumat ole loogisia.

Paljon merkittävämpää onkin se, että tämän kokoluokan täyspitkä indie-elokuva ylipäätään on tehty. Ei voi muuta kuin lippistä nostaa.

Tiedot näytöksistä osoitteessa www.punasiipain.com

Graffiti HAM
Route Couture

Totuus ei pala

Totuus ei pala

Jumalan viholliset – Euroopan noitavainojen historia

Aleksi Peura



Tietokirja erottaa noitavainofaktat populaarista fiktiosta.


Jos ihmisiä pyydettäisiin nimeämään pahimmat ihmisyyttä vastaan kohdistuneet rikokset, joihin läntisessä Euroopassa ollaan syyllistytty, kolmea kärkipaikkaa pitäisivät todennäköisesti holokausti, orjakauppa ja noita­vainot. Kahdesta ensimmäisestä tapahtumasarjasta ihmisillä on suhteellisen paljon tietoa, mutta kuinka tuttu asia noitavainot lopulta onkaan? 

Noituususkomuksiin perehtynyt Aleksi Peura väittää tuoreessa kirjassaan Jumalan viholliset – Euroopan noitavainojen historia, että erityisesti populaarikulttuurin luoma kuva noitavainoista osoittaa teemaan liittyvän enemmän luuloa kuin tietoa.

Jumalan viholliset on tietokirja, joka pyrkii esittämään noitavainojen historian helppotajuisessa muodossa. Peuran lennokas kirjoitustyyli saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, koska kirjailija romuttaa leppoisalla tyylillään noitavainoihin liittyviä mielikuvia. Noitavainot eivät olleet keskiaikainen ilmiö vaan tapahtuivat vasta renessanssin aikaan, ja vaikka niissä kuoli paljon ihmisiä, kuolinluvut eivät ole läheskään niin suuria kuin joskus esitetään. 

Noitavainojen syyt ovat myös monimutkaisempia kuin yleensä ajatellaan. Kyse ei ollut pelkästään naisten alistamisesta, vaikka ilmiö olikin sukupuolittunut: neljäsosa tuomituista noidista oli miehiä. 

Modernin ihmisen on hyvin vaikea käsittää noitavainoja, ja tässä Jumalan viholliset pyrkii olemaan avuksi. Noita­vainoja on helpompi ymmärtää ilmiönä, jos ymmärretään, millä tavalla yhteisöt aikoinaan muodostuivat ja miten luonnollinen osa usko taikuuteen oli aikakauden ihmisille. 

Peuran mukaan taikausko ei tehnyt noitavainoista laajaa ilmiötä. Syynä oli pikemminkin taikauskon kieltäminen, kun ikiaikaiset rituaalit ja loitsut alettiin nähdä perkeleellisinä. Noidat eivät myöskään ilmestyneet tyhjästä, vaan taikuutta käyttävillä ihmisillä oli muinoin tärkeä rooli kyläyhteisöissä, kun yritettiin suojella satoa hallalta ja ihmisiä kulkutaudeilta. 

Kirja etenee tasapainoisesti. Peura nostaa esiin tunnettuja paikallisia vainoja, joiden kautta tarkastellaan laajemmin kyseisen ajan yhteiskuntien rakennetta ja aikakauden luonnetta. Peura jaksaa muistuttaa useampaankin otteeseen kirjan aikana, että ha­luaa välttää tieteellistä saivartelua. Tämä onkin yksi syy sille, että punaista lankaa on helppo seurata.

Toistamme usein lauseita, joiden mukaan historiasta pitäisi oppia ja ymmärtääkseen nykyisyyttä on ymmärrettävä historiaa. Kirjan kenties suurinta antia onkin muistutus siitä, että meidän pitäisi olla kriittisiä myös historiankirjoitusta kohtaan ja että osa rakennetusta historiankuvasta perustuu enemmän luulolle kuin faktalle. 

 

Loukko on totta

Teksti Antti Kurko Kuvat Elsa Piela

Alakulttuurikeskus Loukko keräsi joukkorahoituksella 20 000 euroa ja aikoo avata uuden tilan vuoden loppuun mennessä.

Graffitteja seinästä kattoon, laudanpätkiä, maalipurkkeja, taideteoksia ja kaikenlaista rompetta. Seinistä hilseilee maalipintaa ja lattiasta törröttää vesiputkia. Tämä kaaos paikantuu Helsingin Suvilahteen, tarkemmin sanottuna Oranssi ry:n yläkertaan, johon ollaan rakentamassa uutta alakulttuuriin painottuvaa kulttuurikeskus Loukkoa. Kaksi Loukon aktiivia, Aleksi Nurminen ja Vilja Joensuu, valottavat, mistä on kyse.

”Tarkoitus on rakentaa sellainen tila, jossa esteettömyys ymmärretään laajempana käsitteenä ja jossa osallistuminen olisi aidosti saavutettavaa. Haluamme, että meillä noudetaan turvallisen tilan periaatteita, eli täällä ei hyväksytä syrjivää käytöstä ja mahdollistetaan osallistuminen myös marginaaliryhmille. Ajatuksena on se, että me olisimme paikka niitä varten, joille valtavirran paikat eivät tunnu omilta”, Vilja Joensuu sanoo.

Alakulttuurikeskus Loukon toiminta tulee tulevaisuudessa rakentumaan keikkojen, klubien, esittävän taiteen sekä erilaisten taiteellisten ja kehollisten työpajojen ympärille. Kaiken toiminnan ohjenuoraksi on nostettu kolme pointtia – ei natseja, ei syrjintää, ei seksismiä – ja aikeena on poistaa tilasta myös se matala kynnys, joka voi olla osallistumisen esteenä.

Oranssin yläkerta, johon Loukon on määrä asettua, ei ole lähellekään valmis avattavaksi yleisölle. Fyysiseen esteettömyyteenkin on vielä matkaa, sillä kulku tilaan tapahtuu ahtaiden rappukäytävien kautta. Ensimmäiset askeleet pitkässä projektissa on kuitenkin otettu, sillä Loukko onnistui keräämään joukkorahoituskampanjallaan yli 20 000 euroa. Hankittu alkupääoma mahdollistaa keittiötilan ja pintojen kunnostamisen ja työntekijän palkkaamisen edistämään tilan käyttöönottoa.

Mitä enemmän remonttia suunnitellaan, sitä enemmän tilasta paljastuu yllättäviä asioita. Loukkoon on tarkoitus rakentaa ramppi, jolloin myös liikuntaesteiset pääsevät tilaan. Ennen kuin ramppi voidaan rakentaa tukevaksi tulee rakennuksen seinät kuitenkin rapata uudelleen ainakin rampin kohdalta: seinät on maalattu niin monta kertaa graffiteilla, ettei maalikerros enää hengitä niiden alla.

Loukko on onnistunut aloittamaan toimintansa hyvin. Ryhmä julkaisee verkossa omaa LoukkoZine-kulttuurilehteä ja järjestää keskiviikkoisin Oranssin tiloissa tanssi- ja joogaopetusta sekä taide- ja ompelutyöpajoja.

”Oranssi on kohdellut meitä hyvin. Saamme nyt talven ja kevään aikana käynnistettyä työpajatoimintaa ja järjestettyä festivaalit Oranssin tiloissa ennen kuin saadaan omat tilat käyttöön toivottavasti loppuvuodesta”, Aleksi Nurminen kertoo.

Yleensä esimerkiksi nuorisotalojen pyörittäminen on mielletty kaupunkien ja kuntien tehtäväksi. Miksi kaupungin kuitenkin voisi olla järkevää tukea Loukon kaltaista hanketta?

”Tarkoituksena on tehdä toimintaa, joka on meidän itsemme näköistä. Kun toiminta lähtee tekijöistä ja heidän tarpeistaan, saa aivan erilaisen kosketuspinnan kohderyhmiin, jotka eivät löydä paikkaansa muualta. Meillä on alakulttuurien tuntemusta ja tietoa sellaisista ryhmistä, jotka jäävät katveeseen ja joille olisi tarvetta järjestää erilaista toimintaa”, Joensuu kertoo.

Tulevaisuudessa Loukon toiminnan pyörittämiseen on tarkoitus hakea kaupungilta ja muilta vastaavilta tahoilta rahoitusta. Alkupääoma on täytynyt hakea muualta, koska remontteihin on vaikea saada julkista tukea. Tulevaisuuden suunnitelmana on lisäksi pyörittää kahvilaa ja saada anniskeluoikeudet, joiden avulla toimintaa voisi rakentaa kannattavaksi. Osallistumiselle ei kuitenkaan haluta laittaa hintalappua. Ajatuksena on, että kaikki olisi joko ilmaista tai vähintäänkin hyvin edullista.

”Toukokuussa järjestämme muun muassa neljän päivän mittaisen LoukkoFestin, jossa on esittävää taidetta, kuvataidetta, elokuvaa sekä musiikkia. Meillä on myös ajatus siitä, että voimme auttaa ja antaa tukea tapahtumien järjestämisessä. Festivaalista halutaan tehdä juuri sen näköinen, mitä meidän työpajoissa syntyy. Kun kynnys tuottaa sisältöjä on pienempi, osallistuminen on myös helpompaa”, Joensuu kertoo.

Graffiti HAM
Route Couture