annareetta rantala

La Güerita, kuten Annareetta Rantala täällä paremmin tunnetaan, on aina ollut kiinnostunut ristiriidoista, ja näitä hän kokee löytävänsä Latinalaisesta Amerikasta. Tutustuminen alueeseen alkoi viime vuodenvaihteesta puolen vuoden matkana Chilestä Meksikoon. Nyt La Güerita asuu Meksikossa, tekee sosiaalikulttuurisia tutkimuksia ja opettelee viheltämään kuin aito ranchero.

Vallan sätkynuket

Teksti Annareetta Rantala

Meksikolainen kiukku poliittista valtaeliittiä kohtaan on kanavoitu sosiaaliseen mediaan.

On kulunut jo lähes vuosi siitä, että Peña Nieto valittiin presidentiksi ja Institutionaalinen vallankumouspuolue PRI pääsi kahden oppositiokauden jälkeen takaisin vallan ohjaksiin. PRI:n voiton ja Peña Nieton valinnan aiheuttama vastarinta ja mielenosoitukset näyttävät jo unohtuneen. Tässä auttoi varmasti heti vaalien alla tullut Meksikon jalkapallon maailmanmestaruusvoitto, jota PRI käytti loisteliaasti hyväkseen.

Kotikaupunkiini Querétaroon, kuten varmasti muihinkin kaupunkeihin, asennettiin suuret TV-näytöt, josta väki pystyi katselemaan niin peliä kuin sen juhlintoja livenä. Ja mikä onkaan lähempänä kansaa kuin jalkapallo – ei ainakaan hallitus. Jalkapallo tulee kansalaisen omaan olohuoneeseen, kun hallituksen toimet näkyvät vain paperilla ja säädöksissä, joita kukaan tavallinen kaduntallaaja ei loppujen lopuksi edes ymmärrä.

PRI ratsasti vaalivoittoon suurimmaksi osaksi ostettujen äänien turvin, mutta myös uudistetulla ulkomuodolla. Uudistettu ulkomuoto tarkoittaa, että vanha, kansaa huijaava PRI on kuollut ja haudattu. Uudistettu PRI myös nuorentui: PRI piti poliittisen puhekilpailunkin nuorille puolueensa jäsenille, ja kilpailun menestyneimmät ovat nyt PRI:n tähtikaartia. Näin PRI:n uudet kasvot ovat nuoret ja kauniit ja ilmaisu kaunopuheista. Aivan kuten presidentti Enrique Peña Nieto, jos unohdetaan listan viimeinen adjektiivi.

Uudistunut ulkomuoto tarkoittavat myös uusia otteita. Heti virkaanastumisensa toisena päivänä, Peña Nieto allekirjoitti Pacto Por México -sopimuksen. Sopimuksen tavoitteena on tehdä suuria, kaikenkattavia yhteiskunnallisia muutoksia. Tällä hetkellä sen keskeisimmät muutokset ovat Reforma Laboral eli työuudistus ja Reforma Educativa, koulutusuudistus.

Reforma Laboralia myytiin mediassa ajatuksella, että se luo työpaikkoja, helpottaa työntekijöiden liikkuvuutta ja tekee Meksikon näin houkuttelevammaksi ulkomaalaisille yhtiöille. Jos tutustui lakimuutokseen tarkemmin, sai selville, että todellisuudessa muutos tarkoitti sitä, että työsopimukset tehdään aina väliaikaisiksi, uusitaan kuukausittain ja palkka maksetaan tuntipalkkana. Lisäksi työnantaja voi tarjota mahdollisuuden työharjoitteluun.

Uudistukset tarkoittavat sitä, että käytännössä Reforma Laboral tukee vain ja ainoastaan yhtiöitä. Työntekijöiden epävarmuus sen sijaan lisääntyy. Koskaan työntekijä ei voi tietää, haluaako yhtiö jatkaa sopimusta seuraavallekin kuukaudelle. Palkka huononee, sillä palkka maksetaan vain työpäivien mukaan, ja ne päivät, kuten yleiset vapaapäivät, joita Meksikossa piisaa, tarkoittavat miinusta palkkakuittiin. Lisäksi työharjoitteluaika mahdollistaa yhtiöille McDonald’s-käyttäytymisen: työntekijä otetaan työharjoittelijaksi, jolloin palkka on pienempi, ja kun harjoitteluaika loppuu, sopimusta ei jatketa vaan otetaan seuraava työntekijäehdokas listalta.

Reforma Laborma aiheutti suuret mielenosoitukset ympäri Meksikoa. Suuremmat jopa kuin Yo soy 132 -liike vaalien aikana. Kiivaista mielenosoituksista huolimatta lakimuutos meni läpi, ja kansan oli tyydyttävä siihen.

Toisen uudistuksen, Reforma Educativan, tavoitteena on yksityistää koululaitosta. PRI:n mukaan uudistus nostaa meksikolaisen koulutuksen tasoa, sillä se tarjoaa avuliaille ihmisille mahdollisuuden tukea valtiota kansalaistensa sivistämisessä. Vaikka ihmiset tietävät, että tosiasiallisesti koulujen yksityistäminen tulee vain kasvattamaan railoa yhä suuremmaksi alemman ja ylemmän luokan välille, reformi ei saanut ihmisiä enää sankoin joukoin liikkeelle. Pettymys, miten työuudistus ajettiin läpi, hiljensi ihmiset. Näin minusta näytti tapahtuneen ainakin Querétarossa. Asioihin vaikuttamisen toivottomuus teki ihmisistä välinpitämättömiä.

Tällä hetkellä kiihkein puheenaihe Meksikossa on Pemex, Meksikon valtion omistama öljy-yhtiö. Yhtiön kansallistaminen tapahtui vuonna 1938. Itse kansa oli käytännössä se, joka osti öljy-yhtiön: ihmiset toivat vapaaehtoisesti maksupisteisiin pesojaan varallisuutensa mukaan.

Mutta nyt Pemex halutaan yksityistää. Lähes 70-vuotias koko kansan hanke ja ylpeyden aihe, jolla on jopa oma virallinen juhla- ja liputuspäivänsä, ei näytä merkitsevän mitään nykyiselle hallitukselle. On nimittäin varsin kiinnostavaa, että PRI käyttää viime tammikuussa tapahtunutta räjähdystä Pemexin pääkonttorissa perusteluna sille, miksi öljy-yhtiö tarvitsee yksityisiä investointeja. Eräs tutkija on näet sanonut, ettei niin suurta räjähdystä ole voinut syntyä vahingossa. Oli väite tosi tai ei, näyttää siltä, että Meksikon hallitus ei halveksi minkäänlaisia keinoja tarpeidensa toteuttamiseksi.

Koska kansan luottamus PRI:hin oli historiallisista syistä heikko, puolue ymmärsi, että sen täytyi osoittaa muuttuneensa ja olevansa nyt rehellinen puolue. Tällaiseen tarvitaan tietenkin näyttöä ja hiukan dramatiikkaakin. Jokainen aika vaatii uhrinsa. Tällä kertaa uhrina oli Elba Esther Gordillo, opettajien ammattiyhdistyksen johtaja, jonka tiedettiin varastavan rahaa liitolta ja ostavan lähimmille tukijoilleen vuosittain Ferrareita. Näyttävin elkein PRI tuomitsi johtajan vankilaan. Gordillolle tuomio tosiasiallisesti tarkoitti vain ennen aikaista eläköitymistä ja pulskaa palkkiota suostumuksesta mustan lampaan asemaan.

Tällä hetkellä PRI vaikuttaa varmemmalta ja suuremmalta kuin koskaan. Onko syynä onnistunut julkisuuden kontrollointi, vai vastaako median antama kuva todellisuutta? Median luotettavuudesta ei Meksikossa tosin voi puhua hymyilemättä. Tällä hetkellä valtamediassa, joka on PRI:n valvonnan ja kontrollin alainen, on kielletty käyttämästä sanoja kuten järjestäytynyt rikollisuus, väkivalta, salamurha ja huumekauppa. Kaikki, mikä antaa epämiellyttävän kuvan Meksikon tilanteesta. En tiedä, kuinka virallinen kielto on, mutta jostain syystä sanomalehdet, valtakunnalliset TV- ja radiokanavat ovat yhtäkkiä lopettaneet niiden käytön.

Jos julkisesti ei voi sanoa mielipidettä, se tuodaan esille epävirallisesti. Meksikolainen kiukku poliittista valtaeliittiä kohtaan on kanavoitu sosiaaliseen mediaan, ennen kaikkea Facebookiin ja Youtubeen. Vasemmisto ja sosiaalinen media ovat löytäneet varsinkin Peña Nieton mokat ja kömmähdykset ja näkevät hänessä meksikolaisen politiikan, tai todennäköisemmin yleisesti politiikan, karikatyyrin. Youtubessa on pitkä lista videoita Peña Nietosta: presidentti nukkuu Venezuelan edesmenneen presidentin Chávezin hautajaisissa, haukottelee Latinalaisen Amerikan presidenttien kongressissa, osoittaa eleillään täydellistä välinpitämättömyyttä virkatapaamisessa Japanissa. Lisäksi videot ovat tallentaneet presidentin iskeviä kommentteja, kuten vastauksen kysymykseen, mikä on tortillojen kilohinta: ”No soy la señora de la casa”, En minä ole kotiäiti.

On yhä mysteeri miksi, Peña Nieto valittiin PRI:n presidenttiehdokkaaksi. Luulisi, ettei PRI kaipaisi pitkän oppositiokautensa jälkeen minkäänlaista huonoa mainetta. Vai oliko Nieto ainoa hyvä vaihtoehto paikalle, jossa todellisuudessa ei ole paljon valtaa, vain julkisuutta? Asian voi toisaalta nähdä niinkin, kuten olen alkanut näin jälki käteen ajatella: Peña Nieton valinta oli täysi kymppi. Nieton temppuilut antavat nimittäin oikean kuvan, mitä politiikka ja poliitikot yleisesti ovat: rahan eli vallan sätkynukkeja.

Vielä ei tiedetä, ketkä ovat PRI:n todellisen vallan takana. Lähes varmuudella siellä ovat huumekartellit, joilla on vanha, tukeva asemansa. Yllätysnimenä on tosin noussut Meksikon entinen presidentti Carlos Salinas de Gortari, ajalta 1988–1994, yksi Meksikon vihatuimmista ihmisistä. Salinas de Gortari varasti huhujen mukaan puolet valtion budjetista rakentamalla kehnoja moottoriteitä ympäri Meksikoa. Kautensa jälkeen hänen piti paeta Yhdysvaltoihin, ettei olisi tullut murhatuksi. Nyt hän on jälleen kuvassa mukana, aivan Peña Nieton rinnalla.

Vain aika näyttää, keiden kädet hypyttävät sätkynukkeja. Sitä odotellessamme, antakaamme presidentti Enrique Peña Nieton viihdyttää meitä tempauksillaan.

Pääsiäinen vuorilla

Teksti Annareetta Rantala

Sierra Gordan vuoristo voisi ruokita väestönsä, mutta sinne halutaan vain ekoturismia & marihuanaa.

Semana Santa eli pääsiäisviikon lomat laittavat koko Meksikon liikkeelle. Ihmiset kaupungeista pakenevat maalle ja ihmiset maalta kaupunkiin. Kuuliaisina minä ja kumppanini tottelimme tätä sosiaalista vaellusta. Pakkasimme rinkkamme ja porhalsimme kumppanini kotikylään Jalpan de Serraan, Sierra Gordan sydämeen.

Sierra Gorda on Meksikon toiseksi suurin suojelualue. Se on Kalliovuorten häntäpää, ja vaikkeivät vuoret hivo taivaita kuten vuoriston korkein kohta Yhdysvalloissa, metsikköisten vuorten juuressa seisova huomaa silti pienuutensa. Samalla kokee matkustamisen vaivat: tiet ovat niin mutkikkaita, että 100 kilometrin matkaan saa varata kolme tuntia sekä oksennuspussin käden ulottuville.

Sierra Gorda on yksi Meksikon moninaisimpia biosfäärejä. Korkeimmissa kylissä sataa toisinaan jopa lunta, kun laaksokylissä hikoillaan yli neljässäkymmenessä asteessa puolet vuodesta. Toisilla alueille ilma on niin kosteaa, että hengästyy hengittämisestä.

Henkeäsalpaavan korkeiden, jylhien satavuotiset puiden juurella matkustajan silmä pysähtyy hämmentyneenä pienten talojen kokoisiin maastureihin, joissa on teksasilaiset rekisterikilvet. Joen varressa on roskakasaumia.

Sierra Gordan alue alkoi kaupungistua vasta noin 30 vuotta sitten, ja 15 vuotta sitten se julistettiin suojelukohteeksi. Sierra Gordan alue ja ihmisten elintavat ovat muuttuneet nopeasti. Tämä on johtanut kahteen suureen ongelmaan: ympäristön saastumiseen ja ihmisten poismuuttoon.

Ihmisten ei enää kannata jatkaa perinteisiä elinkeinoja, kun tarjolla on tuottavampia vaihtoehtoja: lähteä töihin kaupunkiin tai Yhdysvaltoihin. Erään tutkimuksen mukaan parhaimmillaan jopa 60 % Sierra Gordan tuloista tuli USA:han muuttaneilta.

Alue oli ennen lähes omavarainen ruoan tuotannossa. Esimerkiksi Jalpan kylä tuotti lähes kaiken, mitä se tarvitsi. Vain kahvi tuotiin naapurikylästä. Viimeisen 30 vuoden aikana teiden mahdollistettua kuljetuksen Sierra Gorda on kuitenkin nopeasti muuttunut täysin tuonnista riippuvaiseksi.

Samalla kun varallisuus ja luksustuotteet ovat lisääntyneet, luonnon merkitys on vähentynyt. Ennen oli hyödyllistä heittää banaaninkuoret puunjuureen lannoitteeksi, mutta tapa ei toimikaan enää keksipaketille. Tieto ympäristön suojelusta ja säästämisestä ovat tulleet jälkijunassa – eivätkä ole vieläkään täysin saapuneet perille.

Nuoret oppivat koulussa ympäristönsuojelua, mutta he eivät jää kotikonnuilleen. Lähes kaikki, joilla on varaa, lähtevät opiskelemaan kaupunkiin. Tieto karkaa nuorten mukana. Kyliin jäävät heidän vanhempansa, jotka eivät ole kuulleet mitään hölmömpää kuin ympäristönsuojelu.

Grupo Ecológico, Sierra Gordan suojelija, vaikuttaa kuitenkin pääosin tyytyväiseltä poismuuttoon. Grupo Ecológico on ryhmä, joka teki Sierra Gordan näkyväksi. Se sai julistettua alueen suojelualueeksi ja esti Querétaron kaupunkia tuhoamasta sen puu- ja vesivarannot.

Ryhmä on tehnyt siis paljon hyvää alueelle. Heille kuuluu kiitos siitä, että Meksikossa on edelleen ainakin yksi joki, joka jatkaa virtaamistaan. Ryhmän päämäärä tällä hetkellä on tehdä Sierra Gordasta ekoturismin helmi, mikä miellyttää kovasti myös Querétaron kaupunkia.

Ryhmä on kuitenkin omistautunut suojelemaan Sierra Gordan ekosysteemiä niin antautuneesti, että se on tuntunut unohtavan yhden tärkeän aspektin siitä: alueen ihmiset.

Sierra Gordan alueella oli asutusta jo ennen Kolumbuksen saapumista Amerikkoihin. Alueella vaikutti osittain huasteca-kultturi, yksi Keski-Meksikon rikkaimmista sivilisaatioista. Nykyään poismuuton ja ekoturismin vuoksi Sierra Gordaa uhkaa kulttuurin ja tieto-taidon kato.

Ne vanhukset, joiden suku on asunut alueella vuosisatojen ajan, kuolevat pois. He ovat ainoat, jotka yhä tuntevat alueen kuin omat taskunsa. He ovat ainoat, jotka tietävät, mitä kasveja voi syödä, mistä niitä pitää kerätä ja miten valmistaa ne ruokakelpoisiksi. Nuoria polvia tämä ei kiinnosta: he haluavat päästä mahdollisimman nopeasti eroon maalaisjuntti-leimasta.

Monelta alalta tieto on jo hävinnyt. Surullisin esimerkki on mexicojen maanviljelyperinteen katoaminen. Mexicat olivat kehittäneet veden päällä kelluvan plantaasin, jonka maaperä oli niin rikasta, että he saivat jopa seitsemän satoa vuodessa. Nykyisin on mahdollista saada lähinnä vain kaksi satoa luonnollisilla menetelmillä. Maailma tuottaa suhteellisen paljon ravintoa, mutta jos olisi mahdollista saada viisi satoa lisää vuodessa, ihmiset eivät ehkä kuolisi nälkään kaduilla. Kovasta yrityksestä huolimatta kukaan ei ole vielä täysin selvittänyt tätä kelluvan plantaasin mysteeriä.

Sierra Gordan maaperällä olisi paljon tarjottavaa. Monet sen alueet olisivat ihanteellisia monipuoliseen maanviljelyyn, ja tuotto varmasti riittäisi ruokkimaan koko alueen väestön. Nyt sen maat on hylätty ja unohdettu. Alue nähdään hyödyllisenä vain ekoturismille tai marihuanan kasvatukselle. Vanha tieto hukkuu pizzalaatikoiden ja maailmaa pelastavien yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten alle, jotka tuovat länsimaisen yliopistotietämyksensä villien pelastukseksi.

Kun maa ei ole enää se, joka antaa ihmisille ruokaa, ei ole ihme, että ihmisen mieleen rakentuu raja luonnon ja itsen välille. Kun ihminen saalistaa ja keräilee ruokaansa hygienisessä kaupassa, ei ole ihme, että ihminen vaikuttaa luonnosta irtautuneelta. Että luonnon ja ihmisen on mahdotonta elää yhdessä ilman, että toinen tuhoaa toisen. Että olemme kuin öljy ja vesi, jotain, jota ei voi yhdistää.

Tällaisen käsityksen Grupo Ecológico ja monet muut ympäristöryhmät antavat ainakin minulle, kun he käyvät taistoon ihmisen pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan. Kun he tuovat turismin alueelle ja ajavat alkuperäisväestön ahtaalle säännöillä ja rajoituksilla, tarjoamatta toista vaihtoehtoa.

Mutta eikö juuri se ole luonnon yksinkertaistamista, jos sen ekosysteemistä irrotetaan yksi eläinlaji: ihmiset ja heidän kulttuurinsa? Ennen kaikkea Sierra Gordan tilanteessa, jossa on eletty vuosisatoja hyvässä sovussa mitä erilaisimpien eliöiden kanssa. Eikö se ole kuin savanni ilman leijonaa?

Häväisty historia

Teksti Annareetta Rantala

Jokaisella meksikolaisella on esivanhempina sekä raiskaajia että raiskattuja.

Keskipäivän aurinko paahtaa niskaani. Vaihtaisin kadun varjoiselle puolelle, mutta varjossa on aina tungosta. Auringossa katu on minun omani.

Kirkon kellot pauhaavat ja luulen nähneeni vilahduksen valkoista kangasta. Tulen korttelin kulmalle ja käännyn oikealle. Myös kaupungin katedraali on tulvillaan ihmisiä. Nämä juhlat taitavat olla vasta alkamassa.

Seuraavaksi oikea, suoraan, suoraan ja läpi ihmistungoksen. Querétaron yksi kauneimmista kirkoista, yksi niistä viidestäkymmenestä, on tukossa. Kirkonkellot pauhaavat niin, että korviin sattuu. Ennen kuin ensimmäinen pari on päässyt uunista ulos, toiset ovat jo odottamassa ovella.

Kevään ei pitäisi olla edes kuuminta hääaikaa, mutta joka viikonloppuaamu yhdeksästä iltakuuteen lähes kaikissa kaupungin kirkoissa on katkeamaton vihkivirta. Yhdeksän tuntia täyttä onnea nuorten naisten elämässä, jos on hymyileviä kasvoja ja kirkonkellojen kalkatusta uskominen.

Monille meksikolaisille näyttää olevan varsin selvää, mitä tarkoittaa olla mies ja mitä nainen. Roolit ovat yhtä selvät kuin vuosisata sitten, eikä niitä lähdetä sotkemaan. Miesten tehtävä on tuoda rahaa taloon, ja nainen puuhailee yhä kodin seinien sisäpuolella: siivoaa, laittaa perheelle ruokaa ja pitää huolta lapsista. Lisäksi naisen onnellisimmat hetket elämässä ovat edelleen sosiaalisen normin mukaan naimisiinmeno ja lasten syntymät.

Feministiset liikkeet ovat kuitenkin jo sekoittaneet näitä kauniin tarkasti vedettyjä rajoja. Ennen kaikkea nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Poliittisesti ja kulttuurisesti aktiiviset nuoret julistavat, ettei naisen paikka ole enää kotona lieden ääressä. Silti jopa näiden joukkojen kärjessä tuntuu yhä kytevän sitkeästi ajatus tai ainakin tunne siitä, että äitiys on se, joka lopulta tekee naisen.

Äitejä ja äitiyttä kunnioitetaan Meksikossa viimeiseen asti. Suurin loukkaus on hyökätä äidin kimppuun, kutsua ihmistä huoranpenikaksi. Kunnioituksesta on tosin hyötyä muussakin kuin törkeyksien laukomisessa: jos sinut ryöstetään, sano, että kaulassasi olevat korut ovat kuolleen äitisi antamat. Todennäköisimmin ryöstäjät jättävät ne rauhaan.

Jos olet raskaana, älä huoli, voit kävellä kaduilla turvallisesti. Raskaana olevan kimppuun hyökkääminen on kuin itse Jumalan äitiä vastaan hyökkäisi.

Jokainen äiti on meksikolaisille Pyhä Neitsyt Maria. Ja aivan kuin Neitsyt Maria kasvatti Jeesuksen ilman lapsen todellista isää, myös äidit ovat ne, jotka ovat rakentaneet Meksikon. Vaikka Meksikon poliittinen systeemi on patriarkaalinen, ja isät halutaan yhä mieltää perheenpäiksi, äidit ovat todellisuudessa ne, jotka siirtävät kulttuurisen tradition eteenpäin. He myös kasvattavat lapset ja pitävät valtiontalouden kasassa tekemällä ostokset perheelle ja pitämällä miehet työkunnossa.

Yhä vieläkin on äidin epäonnistuminen ja häpeä, jos lapsi ajautuu elämässä väärille teille. Isä on lapsilleen usein vain näkymätön, etäinen hahmo, joka ei vietä aikaa talossa, ei tunne sinua, herää aikaisin töihin, tulee takaisin myöhään ja väsyneenä, syö ja menee baariin juomaan palkkansa ja hakkaa kännipäissään eniten rakastamaasi ihmistä, äitiäsi.

Isä on kuin kaukainen ankara Jumala, joka tulee raivon hetkellä rankaisemaan syntisiä.

Meksikolainen katolilaisuuskin on enemmän matriarkaalinen kuin kristillinen isä-uskonto. Jumalaa ja Jeesustakin tärkeämpiä hahmoja ovat Pyhät Äidit, Neitsyt Maria ja Guadalupen Neitsyt. Turha sitä on hämmästellä: jos ei olisi ollut Mariaa, ei olisi ollut ketään synnyttämään Jeesusta.

Meksikolainen nobelistikirjailija Octavio Paz on pohtinut paljon tätä kulttuurinsa voimatasapainoa, joka näkyy niin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Hän kiteyttää ajatuksensa kahteen hyvin tärkeään meksikolaiseen sanaan, jotka ovat chingón ja chingada. Sanat ovat hyvin monimerkityksellisiä, enkä itsekään hahmota kuin vain osan niiden sisällöstä. Yksinkertaisesti käännettynä merkityksen yhtä puolta korostaen ne voisivat olla ’häpäisijä’ ja ’häväisty’.

Lainatakseni Octavio Pazin ajatusta ja ystäväni sanoja, Meksiko ja oikeastaan koko Amerikka on rakennettu näille sanoille. Kun eurooppalaisten tulivat, he raiskasivat alkuperäisväestön naisia, jotka taas synnyttivät näitä raiskauksella, häväistyksellä alkuun laitettuja lapsia. Jokaisella meksikolaisella on esi-isiä tai -äitejä, jotka ovat chingóneja, raiskaajia, ja chingadoja, raiskattuja.

Chingónit ja chingadat eivät kuitenkaan ole historiaa, vaan heitä löytyy tältäkin vuosikymmeneltä. Nimittäin sanojen toisessa merkityksessä chingada on joku, joka on alemmassa asemassa ja jolla ei ole valtaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilaansa. Tämän vuoksi lähes jokainen meksikolainen nainen on chingada. Chingón on puolestaan se, jolla on valta – eli usein mies.

Miehen valta näkyy esimerkiksi siinä, että moni tyttö pakotetaan avioliittoon, jossa miehellä nähdään olevan lupa lyödä ja käyttää hyväkseen vaimoaan. Pakkoavioliittoja solmitaan yhä sekä alemmissa että ylemmissä sosiaaliluokissa.

Lisäksi chingónin ja chingadan suhteeseen kuuluu chingónin poissaolo ja riippumattomuus chingadasta. Näin ollen ne meksikolaiset naiset, jotka eivät kuulu pakkonaitettuihin tai hakattuihin, ovat hylättyjä chingadoja. Kun 90-luvun pankkiromahdus vei meksikolaisilta säästöt ja ammatin, alkoi kasvava työläisvirta valua kohti Yhdysvaltoja. Jo aiemmin paljon poissa kotoa olleet miehet katosivat lopullisesti tuntemattomaan. Rahalähetykset olivat ainoa merkki näkymättömästä miehestä, mutta usein nekin loppuivat, jos mies löysi uuden rakastajattaren, tuli tapetuksi tai vain kadotti itsensä päihteisiin.

Jäljelle jäivät isättömät Jeesukset, äpärälapset, jotka paikatakseen chingada-äidin tuottamaa häpeää kasvoivat itse chingóneiksi. Ja pysähtymätön pyörä jatkaa pyörimistään.

Peli ei ole kuitenkaan pelattu. Feministiliikkeet ovat vahvasti mukana meksikolaisessa tasa-arvokamppailussa. Yksi onnistumisen merkkipaalu on jo se, että ihmiset sanovat ylpeänä olevansa feministejä.

Mutta olivat tahto ja toiminta kuinka kovia tahansa, viidensadan vuoden häpeää on tuskin helppo pestä yhden sukupolven aikana pois. Tulemme varmasti vielä kuulemaan liian monta tarinaa chingóneista ja chingadoista.

Suolia lautasella

Teksti Annareetta Rantala

En ole maistanut mitään parempaa kuin friteerattua sianihoa naudankielitacossa.

En voi sanoa, että olisin ollut täysin myyty meksikolaiselle ruoalle, kun sitä ensimmäisen kerran maistoin. Olin oikeastaan hieman pettynyt.

Kaikki tapaamani ulkomaalaiset ylistivät meksikolaista keittiötä, mutta itse en löytänyt niitä makujen vivahteita, joista he puhuivat. Totta kai uudet oudot hedelmät olivat mahdottoman jännittäviä, ja papuihin rakastuin saman tien.

Mutta sitten oli myös niitä ruokia, jotka eivät saaneet minua hyppimään riemusta, vaikka trampoliinin päällä olisin seissyt. Näistä yksi on mole, kastike, joka on mole-ateriassa pääasia. Toisin kuin yleensä, lihaa ei syödä molen kera, vaan toisinpäin: mole syödään lisukkeensa lihan kera.

Olen kehittänyt teorian molen synnystä: jossain maaseudulla Juanitan piti järjestää juhlat kylälle, mutta sato oli huono ja siitäkin suurin osa oli mennyt espanjalaiselle maanomistajalle. Mutta Juanitapa oli nokkela ja keksi laittaa kaikki aineet kaapista samaan pataan.

Tuloksena syntyi mole. ruskea sekasotku, jossa on aivan liikaa kaikkea: erilaisia siemeniä, kaakaota, öljyä ja mitä lie muita aineksia, joita edes tosi meksikolaisen maha ei aina kestä.

Mole-rakastajat saattaisivat pitää teoriaa hieman loukkaavana. Puolustukseni voin sanoa, että teoria perustuu kokemukseen: joka kerta, kun olen yrittänyt syödä molea, se on tullut ylös tuskastuttavien kramppien kera. Viime kerralla kun erehdyin syömään molea kynttiläillallisella, vietin ei-niin-romanttisen yön vessanpöntön äärellä.

Pikku hiljaa vieraat makuyhdistelmät alkoivat kuitenkin löytää paikkansa kielelläni. Tuoreen korianterin voimakas mutta raikas maku kuuluu tätä nykyä niin tacoihin kuin keittoihinkin. Tuhti salsa chilillä terästettynä on jokaisen aterian peruslisuke.

Chiliä voisi kutsua jopa meksikolaisten ravinnon perustaksi. Sillä oli alkuperäisväestön kulttuurissa oma jumalansakin. Kai se kertoo jotain sen tärkeydestä.

Meksikolainen keittiö, samalla lailla kuin meksikolainen kulttuuri itse, valloitti minut vaivihkaa. En huomannut milloin aloin todella lämmetä sille. Ja siihen kun kerran koukuttuu, paluuta ei enää ole.

Nykyään kun olen ystävieni kanssa syömässä, niin se olen minä, jonka huolestunut katse etsii salsakuppia pöydältä ja joka tarvitsee tuoreita maissitortilloja aterian kanssa. Enkä tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin lämpimän, tuoreen tortillan tuoksu, joka leviää tortilleríasta eli tortillapajasta kylmään helmikuiseen talviaamuun.

Eniten meksikolaisessa ruoassa rakastan kuitenkin sitä, että kaikki käytetään eikä mitään heitetä hukkaan. Meksikolaiset syövät paljon lihaa. Lihaton lautanen tarkoittaa edelleen köyhyyttä, ja jotta ei jouduttaisi köyhyyden häpeään, jokaiselle aterialle tupataan niin paljon lihaa kuin vain mahdollista. Mutta ainakin meksikolaiset syövät sen esimerkillisesti: syödään kaikki mikä vain saadaan ruhosta irti koluttua.

Meksikolaisten suurinta herkkua ovatkin tacot, jotka on täytetty lehmän aivoilla, silmillä, kielellä, suolilla, mahalaukulla ja turvalla. Sekaan vähän chiliä, korianteria ja sipulia – ja juhla-ateria on valmis!

Se mikä meillä Suomessa on ällöttävää, roskaa ja joka annetaan koiralle, on täällä mitä parhainta ruokaa. Muistan esimerkiksi, että lapsena annoimme koirallemme siankorvan purtavaksi. Meksikossa se olisi haaskausta.

Tänään nappaisin korvan itselleni, hauduttelisin hieman chilissä ja sipulissa ja heittäisin risoton sekaan. Ehkä antaisin pikkupalan koirallekin. Kyllä sekin namupalan ansaitsee.

Ja namupaloja meksikolaiset todellakin luovat. En ole kasvissyöjä, mutta vältän lihaa. Mutta minun on myönnettävä, etten ole maistanut mitään parempaa kuin chicharrónia, friteerattua sianihoa naudankielitacossa, lisänä normaalit meksikolaismausteet. Tätä voisin pyytää viimeiseksi ateriakseni.

Osa perinneruuista on muuttunut täällä Meksikossa trendikkäiksi. Nuoret menevät kaupunkilaiset ovat nimittäin heränneet uuteen meksikolaisuuteen ja ottaneet maaseudun arkiruoat brändikseen. Tätä voisi kutsua jopa perinneruoan tragediaksi: kun keskiluokka innostuu jostain, hinnat pomppaavat kaksinkertaisiksi.

Näin kävi siis tortilloille. Vielä muutama vuosi sitten kilo tortilloja oli vain seitsemän pesoa, nyt se on 14. Tämä tarkoittaa köyhän arjessa sitä, että tacot saavat jäädä ja ostoskoriin valitaan pikanuudeleita, jotka eivät sisällä muuta kuin vehnäjauhoja ja lisäaineita.

Kun katuruoka siirtyy hiljalleen hienoihin ravintoloihin, sitä ei saada enää takaisin.

Olen havahtunut täällä erityisesti siihen, miten usein heitämme hukkaan täysin hyvää ravintoa niin ruoantuotannossa kuin kotonakin. Meksikolaiset katumyyjät ja kerjääjät ovat jatkuva muistutus siitä, että lemmikkikoiratkin saavat enemmän ja ravintorikkaampaa ruokaa kuin 50 miljoonaa meksikolaista. Se ei ole minkäänlaisen elämän arvostamista, ei toisen lajin, eikä oman.

Jos en yksilönä voi vaikuttaa tuotannon alkupäähän, voin ainakin vaikuttaa sen loppuvaiheeseen.

Olenkin ajatellut, että seuraavana ravintolapäivänä, kun olen taas Suomessa, menen teurastamolle, otan kaikki lihajätteet ja pistän taquerían pystyyn.

Tarjolla on tacos de suolet, silmät, korvat, iho ja maha. Lautanen kaikilla täytteillä, viisi euroa! Jollain kulmalla, jossain kaupungissa, jonain päivänä jossain tulevaisuudessa.

Tervetuloa!

Meksiko ja Yhdysvallat, rakastavaiset

Teksti Annareetta Rantala

Yhdysvaltojen ja Meksikon kieron vastavuoroisessa parisuhteessa molemmat antavat ja saavat.

Lupauduin erään tuttuni sijaiseksi englannintunnille. Kyseessä oli yliopiston järjestämä maksullinen kurssi, jolle oppilaat tulevat, koska haluavat opiskella englantia; ei siksi, koska heidän täytyy (vaikka monet olivatkin tulleet kurssille vanhempiensa pakottamina). Ryhmän ikähaitari oli 12-16 vuotta.

Uteliaisuuttani kysyin, miksi he halusivat opiskella englantia vapaapäivänään lauantaina, viisi tuntia yhteen menoon.

Perustelut eivät olleet niitä, jotka suomalaisia yleensä motivoivat kielten opiskeluun: halu matkustella sekä tutustua toisiin ihmisiin ja toisiin kulttuureihin. Se on ymmärrettävää, sillä meksikolaisen on vaikea päästä maasta ulos, ellei ole rutosti rahaa. Pääasiallinen syy opiskeluun oli, että kurssilaiset halusivat parempiin töihin – Yhdysvaltoihin.

Meksikon ja Yhdysvaltojen suhde näyttäytyy minulle täällä Meksikossa lähinnä kieroutuneena parisuhteena. Toista ihaillaan, mutta samalla halveksitaan. Se on suhde, josta ollaan riippuvaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

USA:n kulttuurisen vaikutuksen voi nähdä Meksikossa minne tahansa päänsä kääntää. Telkkarissa pyörii pääasiallisesti jenkkiläisiä kanavia ja ohjelmia. Kaupassa suurin osa purkitetuista ruoista on yhdysvaltalaisten yhtiöiden tuotteita, vaikka ne olisi valmistettu Meksikossa. Joulupukki pukeutuu paksuun punanuttuun säässä, joka Suomessa rikkoisi helle-ennätyksiä.

Vaatteet, joita yhdysvaltalaiset vievät kierrätysbokseihinsa, joissa lukee että auta kehitysmaiden köyhiä, ovat Meksikon marketeilla kovaa valuuttaa. Paras mainoskikka on kirjoittaa ropa americana (amerikkalaisia vaatteita) ikkunaan, ja menekki on taattu.

Ystävänpäivänä ilman deittiä olevat murehtivat yksinoloa ja huonouttaan yhtä hämmentävän vilpittömästi kuin vain yhdysvaltaisten saippuaoopperoiden sankarit voivat. Mutta kuinka usein olenkaan kuullut vitsin loppuvan lauseeseen, että vain gringot voivat olla niin tyhmiä?

Kun naapurissa on maailman johtava talous ja kulttuuri-imperiumi, ei ole helppoa olla joutumatta aivopestyksi.

Varsinkin meksikolainen keskiluokka on myynyt sielunsa ja sydämensä tv-kanavien ja tavaroiden vyörylle. Alemmilla luokilla ei yksinkertaisesti ole varaa rakastaa USA:ta: ruoka supermarketissa, tuolla keskiluokan pyhäkössä, on vähintään kolme kertaa kalliimpaa kuin mercadolla eli torin kaltaisella kauppapaikalla.

Supermarketeissa on hyllyittäin Wal-Martin tuotteita, Great Valueta, Nestleä ja Danonea. On riveittäin vetisiä omenia ja jättimäisiä geenimanipuloituja tomaatteja Yhdysvalloista, vaikka omastakin takaa riittäisi mehukkaita, vaikkakin hieman oudon mallisia jitomateja. Markettien hyllyillä on vieri vieressä kurkkuja, jotka on vahattu yhtä kiiltäviksi kuin huumemamman porsche. Ne ovat niin tahmaisia, että saippuasta huolimatta käsiin jää moneksi tunniksi rasvainen pinta.

Yhtä mauton kuin supermarkettien hedelmät on ne tuottanut sopimus, NAFTA eli Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus. Sopimuksen tarkoitus oli lisätä tavaran ja työn vapaata liikkumista Kanadan, Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä.

Mutta maailma näyttää paperilla hyvin erilaiselta kuin miten se käytännössä toimii. Tavaraa todellakin liikkuu molempiin suuntiin, mutta eri merkityksessä kuin sopimuksessa mainitaan.

Kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset yhtiöt tulevat Meksikoon, koska maa on täällä halpaa, rehevää ja rikasta ja yhtiöillä on tarvittavat pelit ja vehkeet. Toisin kuin Meksikolla. Yhteisen kirjoittamattoman sopimuksen mukaan niin kutsutut enemmän kehittyneet maat eivät myy tuotantovälineitä Latinalaiseen Amerikkaan. Tällä tavoin hyväksikäytön tasapaino säilyy 1-0 teollisuusmaille. Ja vaikkei tässä mitään salaliittoa olisikaan takana, välineet ovat yksinkertaisesti liian kalliita Meksikolle.

Helpompi on näin ollen tyytyä sopimukseen, että ulkomaalaiset yhtiöt tulevat Meksikoon, maksavat veroa tuotostaan ja työllistävät 600 meksikolaista – ainakin hetkeksi. Myyvät sitten Meksikon maasta ronkittua kiveä kännyköissä satakertaisella hinnalla takaisin meksikolaisille.

On kuin kasvattaisi appelsiinia ja myisi sen sitten naapurille vain siksi, että saisi ostettua kolme kertaa kalliimpaa appelsiinimehua.

Mutta hei, ilman sopimusta ja ilman Yhdysvaltoja Meksiko ei olisi mitään! Tässä rahan johtamassa maailmassa on parempi olla edes hyväksikäytetty takapiha kuin hylätty metsä vailla käyttöä.

Riippuvuussuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta. Aivan kuin Meksiko, Yhdysvallatkaan ei olisi mitään ilman alistettua rakastettuaan. Yhdysvaltojen talous pohjautuu paperittomien siirtolaisten halpatyöhön. Yhdysvaltalaisten elintaso on surkealla palkalla ja surkeissa oloissa työskentelevien latinojen ansiota. Joka kuukauden 15. päivänä pankkien edessä on satojen metrien jonot kaikkialla Meksikossa: vaimot nostavat miestensä Yhdysvalloista lähettämiä rahoja.

Yhdysvallat hyötyy Meksikosta muutenkin kuin taloudellisesti. Rupsahtaneen pummin vieressä kuka tahansa näyttää hehkeältä ja energiseltä.

USA tarvitsee Meksikon huumesotaa, kuten jo aiemmassa tekstissäni mainitsin. USA hyötyy sodasta paitsi rahamarkkinoilla myös statusmarkkinoilla. Yhdysvallat saa nimittäin Merida-aloitteen ansiosta esittää huolehtivan isoveljen osaa ja näyttää muulle maailmalle esimerkillisyyttään.

Merida-aloite syntyi, kun Meksiko pyysi apua Yhdysvalloilta riehaantuneiden kartellien kitkemiseksi. Aloite oli USA:n tarjoama sopimus, jossa se lupasi auttaa Meksikoa muun muassa sotilaiden koulutuksessa ja sotavarustelussa, lukuun ottamatta itse aseita. Vastapyyntönä USA vaati, että Meksikon tulee järjestää kansalaisoikeudet paremmin: lopettaa vankien kidutus, järjestää ihmisille mahdollisuus valittaa poliisien toiminnasta ja tuomita sotilaat siviilioikeudessa normaalin lainsäädännön mukaan.

Ai niin, ja se pienellä printattu: Meksikon tulee tästä lähtien ostaa kaikki aseensa vain ja ainoastaan Yhdysvalloilta tai tämän tukemalta Israelilta.

Meksiko sanoi kiitos ei kansalaisoikeuksien parantamiselle. Siihen maalla ei ole varaa, jos ei haluta kansannousua. Yhdysvallat oli tyytyväinen vastaukseen. Mitäpä se kansalaisoikeuksista välittäisi, itsehän se niitä talloo päivittäin. Näin näpsäkästi Yhdysvallat kiillotti kilpeään, ja aseiden virta jatkoi kulkuaan.

Kuin aidot rakastavaiset, Yhdysvallat ja Meksiko ovat rakentaneet vastavuoroisen parisuhteen, jossa molemmat antavat ja saavat, kumpikin omilla alueillaan. Ne täydentävät toisiaan. Kun toisella ei ole mineraaleja, toinen antaa halvalla ja kun toisella ei ole työpaikkoja, toinen tarjoaa niitä – halvalla.

Ne englannintunnin nuoret joutuvat ikävä kyllä tahtomattaan osaksi tätä kieroutunutta rakkaustarinaa. Sillä numeroiden pohjalta epäilen, että kukaan heistä onnistuisi tavoitteessaan ja pääsisi työskentelemään Yhdysvaltoihin. Elleivät he sitten hyppää toiselle puolelle laittomasti ja tee töitä siivousfirmassa.

Näiden nuorten tilanne on tosin sen verran hyvä, että heidän vanhemmillaan on varaa maksaa yliopiston ekstrakursseja. Ehkä he todella voivat päästä rajan tuolle puolen. Ehkä he opiskelevat hyvin ja saavat stipendin. Ehkä heillä on onnea.

Toisin kuin 100 miljoonalla muulla meksikolaisella.

Kun opin näkemään värejä

Teksti Annareetta Rantala

En usko, että voin koskaan todella ymmärtää, kuinka syvävärjättynä maailma toimii.

Kun lähdin Suomesta, olin vielä autuaan tietämätön ja hölmö. Tiedostavana nuorena kuvittelin ymmärtäväni maailman voimatasapainon ja näkeväni läpi pohjoismaisen hyvinvointivaltion kangastuksen. Luulin ymmärtäväni, mitä rasismi tarkoittaa ja kuinka minä, ennakkoluuloton nuori voin sanoa, ettei värillä ole väliä. Mutta voi, kuinka väärässä olinkaan!

Ensimmäisen oppitunnin jälkeen huomasin, että väriskaala Meksikossa on laaja: värivivahteet vaihtelevat lähes mustasta valkoiseen eurooppalaiseen. Ja että jokainen meksikolainen erottaa nämä pienetkin sävyerot toisistaan. Mikä kehittynyt taiteellinen silmä!

Toisella oppitunnilla piti ymmärtää, että tummuus on häpeä. Meksikossa tumma ei voi olla yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa. Ihon tummuutta hävetään ja sitä koitetaan vaalentaa sitä varten kehitetyillä ihovoiteilla. Koloniaaliselta ajalta lähtien valkoiset ovat olleet ylhäisöä ja johtaneet maata. Ja johtavat edelleen. Mitä vaaleampi meksikolainen, sitä rikkaampi meksikolainen.

Eikä meksikolaisten naisenlehtien kansissa tai mainoksissa ole muita kuin valkoisia ihmisiä. Blondeja ja vaaleanruskeita hiuksia vilisee kuvissa niin paljon, että luulen olevani jälleen Suomessa.

Pahin tilanne on kuitenkin alkuperäisväestöllä. He ovat eurooppalaisten tulosta lähtien olleet yhteiskunnan pohjamutaa. Eikä tilanne ole juuri parantunut. Alkuperäisväestöllä on väliä vain, kun heillä on myyntiarvoa: kun he ovat lavalla, hymysuin esittämässä kansantanssejaan kameravaloja räpsyville turisteille. Palkka on lähes olematon, mutta onhan tilanne sentään monta kertaa parempi kuin heidän kanssasisariensa kadulla! Heidän, joiden täytyi lähteä omasta kylästään töiden ja paremman elämän perässä, mutta päätyvätkin kadulle kerjäämään tai myymään purkkaa kadunkulmissa. Ja jonka tuotosta heidän täytyy vielä antaa suurin osa myötätuntoiselle esimiehelleen, joka antoi heille tämän uskomattoman mahdollisuuden työntekoon. Noin 8 euroa päivässä ja 12 tuntia työtä lapsiaan samalla silmällä pitäen, äitejä kun ovat.

Mutta kyllähän minä nyt tämän tiesin! Puhuttiinhan tästä jo lukion historian ja yhteiskuntaopin tunneilla, rasismia, paha imperialistinen Eurooppa ja rahan valta. Kyllä maailman paras koulutus osaa opettaa kriittisesti tulkitsemaan niin historiaa kuin mediaakin.

Kolmas oppitunti tulikin sitten kipakalla iskulla suoraan kasvoille. Minun piti myöntää itselleni, ettei minulla ole ― eikä ole missään vaiheessa edes ollut ― hajuakaan siitä, mistä tästä on koko ajan puhuttu. Tiedän kuinka asiat ovat, mutta en usko, että voin koskaan, valkoisena suomalaisena, todella ymmärtää, kuinka syvävärjättynä maailma toimii.

Meksikossa olen vain ja ainoastaan valkoinen. Minut nähdään valkoisena, minut määritellään valkoisena ja minua kohdellaan kuin valkoista. On uuvuttavaa olla ikuinen turisti kaupungissa, jossa asuu. Tämä tarkoittaa, että mitä tahansa yritän ostaa, on minun oltava valmiina, että minulta, valkoiselta turistilta, yritetään huijata liikaa rahaa. Että minun oletetaan puhuvan vain englantia, mutta kun sanonkin asiani espanjaksi, kuulija hämmentyy, eikä edes yksinkertaista buenas tardesianikaan haluta ymmärtää. Että jokainen keskustelu alkaa vastapuolen kysymyksellä: olenko lomilla täällä? Olenko käynyt Cancúnissa (lomapaikassa, jonne vain rikkailla meksikolaisilla on varaa mennä)?

Värin merkitystä Meksikossa kuvaa hyvin se, että heillä on oma erityinen sanansa kuvaamaan vaaleaa ihmistä: güero. Sanaa voi käyttää kuvaamaan niin vaaleaa meksikolaista kuin täysin valkoistakin. Sana güero ei itsessään tarkoita vielä hyvää tai pahaa. Kun se sanotaan meksikolaiselle nuorelle tytölle, se on usein suuri kohteliaisuus. Tarkoittaahan se, että näytät rikkaalta. Mikä yksinkertaisesti tarkoittaa jotain hyvää ja tavoiteltavaa. Mutta kun sitä huudellaan kadulla valkoiselle, sen merkitys on usein samaa luokkaa kuin neekeri Suomessa. Tai sen perään laitetaan sellaisia sanoja tai äännähdyksiä, että Suomessa sitä voitaisiin kutsua jo seksuaaliseksi häirinnäksi.

Tai kyllähän sen ymmärtää miksi näin käy. Lähes kaikki Meksikoon tulevat valkoiset ovat gringoja. Nuoria, jotka tulevat viettämään spring breakkiä Meksikoon, jonka arvo on mitattavissa lähinnä vain sen biitseissä ja halvassa alkoholissa. Meksikolaisille gringot tulevat leveästi ja äänekkäästi rahoineen bilettämään ja pitämään hauskaa ja jättävät sonnat meksikolaisten siivottavaksi.

Kyllähän sitä pitäisi ymmärtää, miksi perään huudellaan güeraa eikä valkoisista juuri tykätä.

Valkoisia halveksitaan, mutta samalla halutaan olla kuin he. Miksipä ei haluttaisi: vaaleampi meksikolainen on aina työnantajasi ja aina rikkaampi kuin sinä. Myös siellä korkeimmalla huipulla, yhtiön johtajana, jossain toisessa maassa, on aina valkoinen, joka päättää siitä, onko sinulla töitä ja millaisella palkalla heidän muurahaisenaan sinun tulee painaa kuusi päivää viikossa. Lisäksi valkoinen on aina lopulta se, joka päättää, kuinka Meksikon talous toimii.

Tästä päästäänkin neljänteen ja tärkeimpään oppituntiin: vain valkoisella on varaa olla suvaitsevainen. Vain valkoisella on mahdollisuus olla värisokea. Samalla lailla, kuin vain rikas voi sanoa, ettei rahalla ole väliä.

Valkoinen sokeus on mahdollista vain, kun on olemassa sortajia ja sorrettuja. Että on olemassa köyhiä maita, joiden ansiosta rikkaat voivat pysyä rikkaina ja näin ollen saada mahdollisuuden ylläpitää hyvinvointivaltiota, ja vain hyvinvointivaltiolla on varaa olla suvaitsevainen. Tämä taas antaa niille sosiaalisesti ylemmän aseman köyhempiin maihin nähden, maihin, jotka ovat lisäksi vielä paheksuttavan epädemokraattisia. Me olemme näin kehittyneitä, me olemme näin suvaitsevaisia, että me voimme päättää, mikä on hyvää kellekin. Valkoisen maailman ylemmyys pohjautuu taloudelliseen ylemmyyteen, joka taas mahdollistaa kulttuurisen ja sosiaalisen ylemmyyden.

Tämä ylemmyys yltää mukavasti myös yksilöiden tasolle. Enkä ole lainkaan varma, onko radikaaleinkaan valkoinen valmis luopumaan näistä mukavuuksistaan. Nimittäin vain Suomen taloudellinen asema mahdollistaa downshiftauksen ja valkoisen vapauden ylväimmän esimerkin: reppureissauksen. Reppureissaus on valveutuneisuuden tekopyhin muoto. Reippureissaus on mahdollista tällaisenaan vain niin, että rikkaasta valtiosta tuleva voi puolen vuoden supermarketin kassan palkalla seikkailla tupla ajan Latinalaisessa Amerikassa, ostaa ruokaa kadulta 50 sentillä ja körötellä koko matkan Chilestä Meksikoon ilmastoidussa bussissa. Elää täysillä elämäänsä vailla huolta huomisesta tässä jännittävässä paikassa, jossa ei kapitalistisen maailman kiire ja stressi paina!

Tämä oli muuten minun tarinani ennen kuin asetuin kumppanini kanssa Meksikoon ― lukuun ottamatta ilmastoitua bussia. Ja on yhä tarinani. Töitä sain valkoisuuteni takia. Ja Voiman palkallakin elää täällä varsin mukavasti muutaman viikon.

En tiedä, mitä viides oppitunti tuo tullessaan, mutta nyt ainakin tiedän, että värillä on saakelin paljon väliä. Aina se ei näy ulospäin yhtä helposti kuin Meksikossa, vaikka luokittelu onkin aivan yhtä värijakoista kaikkialla. Se, joka ei voi maksaa laskujaan, on meille aivan yhtä tumma kuin alkuperäisväestö meksikolaisille. Myöskään putkiasentaja ei kanna samaa väriä kuin Espoon Westendissä asuva johtaja tai yliopiston professori. Värimme onkin se, minkä muut pukevat yllemme: se on luokkamme ja ihmisarvomme väri.

Toivonkin nyt, että kun palaan pohjoiseen, näen värejä, tai edes niiden sävyjä. Myös siellä lumenvalkoisessa Suomessa.

Tarina yhdestä sodasta

Teksti Annareetta Rantala

Meksikon historia huumemaana on pitkä. 2000-luvun alkupuolella huumeista johtuva väkivalta kärjistyi.

Meksiko on aina ollut huumeiden kauttakulkumaa. Meksiko itse tuottaa marihuanaa ja sen kautta viedään kokaiinia Yhdysvaltoihin aina Boliviasta asti. Ja Yhdysvaltojen rajamaana se on aina joutunut pahimpien konfliktien alueeksi.

2000-luvun alkupuolella huumeista johtuva väkivalta kärjistyi. Liian vahvat huumekartellit pyrkivät levittäytymään, ja ennen kaikkea elintärkeät kaupungit pohjoisrajalla joutuivat raa’aksi sotatantereeksi kartellien taistellessa salakuljetusreiteistä. Rajakaupunki Ciudad Juárez on yhä yksi Meksikon vaarallisimmista kaupungeista. Huhujen mukaan pahimpina aikoina asunnoista ei ollut tapana poistua muuta kuin kauppaan ja töihin.

Huumesodan julisti entinen presidentti Felipe Calderón vuonna 2006. Julistuksessaan hän vihjasi Meksikon ajautuneen tähän kaaosmaiseen tilanteeseen entisen valtapuoleen PRI:n korruption takia ja vannoi tuovansa rauhan oman puolueensa, Kansallisen toimintapuolueen (PAN), johdolla. Todellisempi syy Calderónin sodan julistukselle lienee kuitenkin ollut se, että hän halusi voittaa kansan puolelleen. Calderón ei ollut nimittäin toivottu presidentti, ja hänen sanottiin voittaneen vaalit vilpillä.

Lisäksi uuden presidentin oli maksettava velkansa. Ilman huumeparoni Chapolta saamaansa vaalirahoitusta Calderón ei olisi koskaan istunut presidentin silkkisellä jakkaralla. Oli aika lunastaa lupaus ja tehtävä Chaposta Jefe de jefes eli pomojen Pomo.

Mutta kuinkas sitten kävikään. PAN oli aliarvioinut huumekartellien voiman ja raivon, joka syntyi, kun kartelleiden toimintaan puututtiin ja niiden asemaa uhattiin. Calderónin strategiana oli isojen pomojen kiinniottaminen – joka ei siis koskenut Sinaloa kartellia, Chapon joukkoja. Calderónin toimenpiteet aiheuttivat kuitenkin vain kartellien pirstoutumisen, mikä taas johti pienempien kihojen valtataisteluun, kun kaikki yrittivät hyötyä tilanteesta ja nousta ison pomon asemaan. Väkivalta lisääntyi, ja kansan kiukku ja pettymys Calderónia kohtaan kasvoi samaa vauhtia kuin Chapon kaikkivaltius.

Lopulta maa oli ajautunut niin levottomaan tilaan, että useisiin paikkoihin vain lentokone oli riittävän turvallinen kulkuväline. Tällöin Felipe totesi, että nyt ei ole ohjat enää oikeissa käsissä, ja kääntyi naapurinsa Yhdysvaltojen puoleen.

Yhdysvallat lupasi antaa tukensa sodassa. Olihan heilläkin osasyynsä Meksikon huumeongelmaan: USA:n markkinoillehan ne kaikki huumeet loppujen lopuksi tähtäsivät. Meksikon ja USA:n suhde on kuitenkin sen verran monimutkainen, että se vaatisi aivan oman tekstinsä. Siitä siis lisää myöhemmin.

Itse meksikolaisilla on enemmän tai vähemmän kieroutunut suhde huumekartelleihin ja huumesotaan. Lähes jokaisen pohjoisessa asuvan sukulainen tai tuttu on joko kuollut kartellien yhteenotoissa tai kadonnut koskaan löytymättä. Eikä huumesota ainakaan parantanut tilannetta. Kaduille nousivat nyt vain armeija ja poliisi kartellien lisäksi. Eli lyhyesti: enemmän aseita ja enemmän kuolleita.

Toisaalta, niin kauan kuin kukaan läheinen ei kuole yhteenottojen takia, kartellit ovat aina tervetulleita kaupunkiin. He tuovat mukanaan rahaa ja työtä.

Kartellien on pestävä paljon rahaa, jotta likaisesta saataisiin laillista. Tämä onkin yksi syy miksi Meksikossa rakennetaan aina jotain. Teitä, kouluja ja sairaaloitakin. Rahanpesu sujuu helposti, kun sovitaan, että laitetaan kolme miljoonaa pesoa laskuun, mutta käytetäänkin summasta vain kolmasosa. Ja kappas, yhtäkkiä on kaksi miljoonaa laillista pesoa markkinoilla! Olipa tarkoitus mikä tahansa, koulun rakentaminen työllistää ihmisiä. Kun se on rakennettu, se työllistää lisää uusia ihmisiä, ja lapsetkin pääsevät kouluun. Ja antaa ehkä jopa mahdollisuuden nousta yhteiskunnallisella luokka-asteikolla. Köyhilläkin alueilla. Kiitoksena busseissa soi ylistyslauluja huumepomoille.

Huumekaupan kannattajia löytyy yllättävistäkin paikoista. Luulisi, että sotilaat nyt ensimmäisenä haluaisivat kartellit pois Meksikosta. He ovat kuitenkin Chapon pääasiallisia suojelijoita, mikä tarkoittaa toistuvia palkankorotusta sekä ilmaista kokaiinia. Meksikon armeija onkin yksi suurimmista huumeita käyttävistä ryhmistä. Kuten meksikolainen sanonta osoittaa: olla aineissa kuin sotilas.

Meksikon talous (ja varmasti myös Yhdysvaltojen) nojaa huumekaupasta tulevaan rahaan. Itse huumekauppiaat tienaavat kolmasosan siitä, mitä koko Meksikon valtio. Ja tämäkin on vain ”laillisesti” todistettavaa rahaa. Todennäköisimmin sitä on todellisuudessa huomattavasti enemmän. Hölmö onkin se, joka luulee, että huumekauppa saataisiin kitkettyä tappamalla sen nykyiset työjuhdat. Kun vaatimus huumeisiin on niin kova kuin se on Yhdysvalloissa, ei narua voi katkaista keskeltä. Aina löytyy uusia Chapoja.

Onneksi uusi presidentti, kuvankaunis Peña Nieto PRI:stä, onkin luvannut jatkaa huumesotaa, mutta uusin strategioin. Elintärkeä rahavirta jatkaa kulkuaan, mutta ehkä levottomuus vähenisi. Tai ainakin saataisiin piilotettua paremmin medialta. Vanha kunnon PRI, joka kyllä tietää, 70 vuoden kokemuksella, kuinka numeroita peitellään.

Naapurini huumekauppias

Teksti Annareetta Rantala

Meksikon Querétaroa kutsutaan toisinaan keitaaksi verimeren keskellä.

Asuinpaikkani Querétaro, jossa aurinko paistaa ja kauniit ihmiset tapaavat toisiaan ylellisissä ravintoloissa. Tuo sivistynyt kaupunki, jonka hallinto järjestää viikoittain ilmaisia kulttuurielämyksiä. Täällä ei myöskään haise: kaupunki pesee kadut vedellä joka yö, sillä päättäjät eivät halua, että maan valtaapitävien lapset joutuisivat näkemään koirien tai ihmisten kakkeja kaduilla.

Suloinen Querétaro, varmaan Meksikon ainoa kaupunki, jossa voi lähteä lähes mihin aikaan tahansa lähes minne tahansa. Turvallinen, kaunis, puhdas Querétaroni, jossa huumepomojen perheet tunnistaa liian suurista autoista tummennettuine laseineen. Querétaro, se kaupungeista kaksinaismoraalisin!

Querétaroa kutsutaan toisinaan keitaaksi verimeren keskellä. Sitä sen pitää ollakin, sillä poliitikkojen ja huumepomojen tärkein aarre on kätketty kaupunkiin: heidän perheensä.

Valtaapitävät, niin poliitikot kuin huumekauppiaat, ovat löytäneet rauhan Querétarosta. Liekö syynä Querétaron konservatiivisuus vai Mexico Cityn räjähdysmäinen kasvu, joka on tuonut pääkaupunkiin rikollisuuden ja turvattomuuden? Vaiko kaupungin loistava sijainti keskellä kaikkea? Omalla minisuihkarilla pääsee nimittäin nopsakasti hoitamaan bisneksiä niin Cancúniin kuin Tijuanaan.

Oli syy mikä tahansa, Querétaro on kauppakumppanien yhteisellä sopimuksella julistettu valkoiseksi alueeksi, joka tarkoittaa sitä, että tappelut tapellaan muualla, vaikka olisi miten hyvä tilaisuus katkaista kilpailijan kaula.

Turvallinen Querétaro jää kahden levottoman alueen väliin. Toisella reunalla on huumeparoni Chapon Tyynenmeren puoleinen alue, ja toista, Meksikonlahden puolta, hallitsee Los Zetas, lain tuolle puolen hypänneen armeijaeliittiin kuulunut ryhmä. Kiitos USA:n ja ex-presidentti Felipe Calderónin aloittaman huumesodan vahvat huumekartellit ovat pienentyneet näihin kahteen.

Se, että ryhmiä on vain kaksi, ei tietenkään tarkoita, että huumeiden vienti olisi vähentynyt. Nyt vain hallituksen ja huumekaupan yhteistyö on helpottunut. Kun on vain yksi jengi ja yksi kiho, jonka kanssa neuvotella, ei synny turhaa väkivaltaa. Ja ainahan pitää pelata varman päälle: sopimus hallituksen ja Chapon välisestä yhteistyöstä oli sovittu jo huomattavasti ennen huumesodan julistamista.

Ja Los Zetasejahan ei lasketa tässä mukaan. He tekevät sopimuksia vain oman etunsa mukaan: kaikkien kanssa, eivätkä kenenkään kanssa.

Meksikoa on siis hallittava kovalla kädellä ja monissa paikoissa. Kaikkien osapuolien etu on silti se, ettei töitä tuoda kotiin. Ei edes pahamaineisinkaan huumepomo halua altistaa perhettään vaaraan.

Querétaro omalla esimerkillään antaakin loistavan kuvan Meksikon todellisesta valtatasapainosta ja sen pyhästä kolminaisuudesta: Kirkko, Hallitus ja Huumepomot. Hallitus ja huumekauppa ovat aina tunnetusti olleet bestikset, paita ja peppu. Huumekaupasta saadaan rahaa presidentinvaaleihin, vaaleista saadaan rahaa omaan taskuun ja rahalla tuetaan huumealan yrittäjiä, josta taas saadaan rahaa vaaleihin ja hallituksen kivoihin iltamiin. Kirkon rooli on taas olla ihmisten tärkein moraalinen vartija, propagandan levittäjä ja rahanpesijä. Eli kaikkea sitä, mitä Meksikon valtio, toisin sanoen hallitus ja huumekauppa, pystyssä pysyäkseen tarvitsevat.

Tämän kaiken kivijalkana seisovat kuitenkin tahallisen tietämättömät kaupunkilaiset. Querétarossa tietämättömyys paistaa yhtä räikeästi silmään kuin sen porottava aurinkokin. Kaikki tietävät, että Querétaro on rikastunut likaisella rahalla (onko edes olemassa puhdasta rahaa?).

On myös kaikkien tiedossa, tai ainakin tunnistettavissa, keitä ovat ne, joiden kädet on sotkettu mukaan. Kalliita design-vaatteita, hyödyttömän suuria autoja ja egoja liian kapeilla kaduilla. Ihmiset näkevät, mutta eivät tahdo tietää, miksi naapurilla on taas neljä uutta tuliterää Hondaa. Kun oma elämä on hyvin, ja rikkaalla kaupungilla on paljon jännittävää tarjottavaa, on helppo unohtaa, mistä ja millä hinnalla se kaikki tulee. Ja jos jokin kolkuttelee omaatuntoa, ainahan voi pistäytyä kirkossa pienen lahjoituksen kanssa.

Ylistetty olkoon siis Querétaro! Tuo kaupunki, jossa kaikenlainen valta on hyvää! Ylistetty olkoon Querétaro, jossa kukaan, joka on Chapon ystävä, ei joudu kadotukseen!

Paitsi yksi korjaus. Chapo ei asu Querétarossa vaan Durangossa.

Vaikka miksi sitä mainita, kaikkihan sen tietävät.

Kuolleiden päivän rakennettu perinne

Teksti Annareetta Rantala

Kansanperinteestä on Meksikossa tehty instituutio.

Meksikossa lokakuun lopulla puistot täyttyvät pienistä kojuista, jotka ovat täynnä sokerista tehtyjä värikkäitä pääkalloja. Ihmiset kantavat oransseja kukkakimppuja, ”kuolleiden” kukkia, ja joka leipomosta saa ostaa appelsiinilla maustettuja, luukuvioinnilla koristeltuja pullia.

Marraskuun toinen päivä on lähellä, mikä tarkoittaa, että perheillä on kova kiire järjestää olot hyväksi kuolleille sukulaisilleen. Haudat siivotaan ja alttarit tarjottavineen rakennetaan. Sivusilmällä pidetään tarkasti huolta, ettei rakas turisti jää ilman näyttävää, aidon Meksikon kokemusta.

Kuolleiden päivä, Día de Muertos, kuten marraskuun toinen tunnetaan, on kenties yksi Meksikon tunnetuimmista juhlapäivistä. Meksikolaisille itselleen se ei kuitenkaan ole tärkein juhla, eikä kuolleiden päivä kuulu virallisten vapaapäivien listaan. Koulut suljetaan, mutta kaupat pitävät ovensa auki lähes normaalisti. Kuolleiden päivä onkin nykymuodossaan keskittynyt pääasiassa miellyttämään turisteja ja rakentamaan näyttävää kuvaa meksikolaisuudesta.

Kuolleiden päivän perinteet ulottuvat kauas Meksikon alkuperäisväestön historiaan. Juhlan alkuperä pohjautunee mexicajen (paremmin tunnettuna atsteekkien) uskomukseen, että kuollut henkilö on olemassa jossain muodossa niin kauan kuin joku hänet muistaa. Koska kuolema merkitsi mexicoille uudelleen syntymistä, juhla oli ilonjuhla.

Eurooppalaisten rantauduttua Meksikoon katolilaisuus sulautti juhlan omaksi kirkolliseksi merkkipäiväksi. Juhlan katolisessa muodossa kuolemaan liitettiin helvetin pelko ja edesmenneiden muistamisesta tuli surullista ja haikeaa. Päivä tunnetaankin katolisen kirkon kalenterissa toisella nimellä, kaikkien pyhien päivänä (Día de Los Todos Santos). Kirkko ei ole tosin koskaan saanut täysin otetta päivästä, ja juhla on nykyisessä muodossaan alkuperäisväestön kulttuurin ja katolisten tapojen sekamelska. Alttareilla, jotka rakennetaan vierailevia kuolleita varten, tarjoillaan niin ruokaa, pääkalloja kuin kristinuskon ristejä.

Nyt perinteet ovat kuitenkin kovaa kyytiä katoamassa. On tapoja, joita perheet noudattavat, mutta harva tietää enää miksi. Kuolleiden päivästä onkin tullut jotain ulkoista. Meksikolaiset juhlat ovat aina olleet julkisia, mutta nykyisin niiden sisäinen, henkilökohtainen merkitys on usein kadonnut. Ennen alttarit rakennettiin kotiin, vaatimattomina mutta merkityksellisinä. Nykyisin kaupungit rakentavat omat näyttävät alttarinsa ja pitävät alttarikilpailuja, jotka rakennetaan Wikipediasta haetun tiedon perusteella.

Kuolleiden päivä on meksikolaisen ystäväni mukaan folclorizado, kansanperinteistetty. Tai tarkemmin sanottuna kansanperinteestä on tehty instituutio.

Meksikon vuonna 1810 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen ihmiset käänsivät katseensa kohti kansaa ja maaseutua ja yrittivät näin löytää aidon, sen ”ainoan oikean” Meksikon. Kansanperinteitä alettiin arvostaa ja haluttiin luoda kuva yhtenäisestä kulttuurista ja ”meistä”. Kulttuuriset rituaalit ja tavat yhtenäistettiin. Luotiin rajat, joiden ulkopuolelle ”oikea” perinne ei saanut karata. Vivahteet ja variaatiot eli kaikki erilainen, mitä ei ollut määritelty ”aidoksi ja oikeaksi”, unohdettiin. Kuolleiden päivä on loistava esimerkki tästä rakentamalla rakennetusta kansanperinteestä, josta tuli irvikuva itsestään: ulkoa koristeellinen ja makea kuin kojuissa myytävät sokerikallot, mutta sisällöltään tyhjä.

Kuolleiden päivän vietto tuo esille myös sen, että kun tunneside ja sen myötä ymmärrys perinteisiin katoaa, on helppo ottaa tilalle jotain muuta itselle sopivampaa. Kun aiemmin perheitä kokoontui yhteen muistelemaan hauskoja kommelluksia edesmenneistä sukulaisista hyvän mezcalin parissa, niin nyt nuorille järjestetään Halloween-bileitä ja lapset parveilevat pirun tai noidan naamioissa kaduilla kysellen ohikulkijoilta calaveritaa (kirjaimellisesti pientä pääkalloa) eli pientä maksua, namua tai rahaa.

Jotain vanhoista tavoista on silti ehkä kuitenkin jäljellä. Halloween-puvuista ja yliampuvista alttareista huolimatta, jotain erityistä kuolleiden päivässä ja meksikolaisten tavassa nähdä kuolema kuitenkin on. Se, miten huumori on mukana kaikessa, on luterilaisesta kulttuurista tulevalle jokseenkin hämmentävää mutta myös hyvin vapauttavaa. Ehkä lanka alkuperäiskansojen perinteisiin ja niiden sisältöön ei ole vielä sittenkään täysin katkennut. Tai ehkä köyhyys, sukulaisten ja ystävien kuolemat laittomilla matkoilla kohti Yhdysvaltoja ja huumekartellien raa’at yhteenotot ovat pakottaneet meksikolaiset rakentamaan jotain, mikä kannattelee heitä elämässä.

Kuolema on läsnä kaikkialla. Ihan hajuetäisyydellä täällä Meksikossa. Ehkä siksi tarvitaan edes yksi päivä vuodessa, jolloin voi heittää nurkkaan pelon kaiken lopullisuudesta ja vain nauraa kilpaa itse Kuoleman kanssa.

Meksikon kevät on yhä täällä

Teksti Annareetta Rantala

Yo soy 132 -liike vastustaa nykyistä presidenttiä, joka on huumepomojen ja USA:n talutushihnassa kiltisti tepsuttava chihuahua.

Viime keväästä lähtien Meksikon katuja eivät ole kansoittaneet enää vain henkilöautot ja bussit vaan myös tuhansien ihmisten joukko, joka huutaa, kantaa kylttejä ja kannustaa ohikulkijoita liittymään joukkoonsa vastustamaan poliittista vääryyttä. Meksikon keväänä tunnettu yhteiskunnallinen liikehdintä kulkee virallisella nimellään Yo soy 132 (suomeksi: Minä olen 132).

Liike syntyi alun perin meksikolaisten yliopisto-opiskelijoiden noustessa vastustamaan Meksikon valtapuoleen Partido Revolucionario Institucionalin (PRI, Institutionaalinen vallankumouspuolue) presidenttiehdokasta Enrique Peña Nietoa ja virallisten tiedotusvälineiden esittämää vaalipropagandaa. Enrique Peña Nieto tunnetaan nykyisen presidentti Calderónin sekä median lemmikkinä, mikä oikeassa elämässä tarkoittaa huumepomojen ja USA:n talutushihnassa kiltisti tepsuttavaa chihuahuaa.

Liike sai alkunsa, kun presidenttiehdokas Peña Nieton vieraili viime toukokuussa yksityisellä ja oikeistolaisena tunnetulla Ibero-American yliopistolla. Nietoa ei odotusten mukaan ollutkaan vastassa ilonkiljahduksia huutava ihailijakunta vaan pettyneet, PRI:tä vastustavat opiskelijat. Buuaavan joukon sanotaan ajaneen edustajan koulun vessaan piiloon, josta tämä joutui jatkamaan pakoaan koulun takaoven kautta turvamiehet suojanaan.

Viralliset tv-kanavat ja lehdistö kuvasivat vierailun hieman toisin. Niiden mukaan vierailu oli menestyksekäs ja opiskelijoiden mielenosoitus oli ollut vain pieni, koulun ulkopuolisen joukon protesti. Lisäksi tiedotusvälineet vihjasivat, että protesti olisi ollut vasemmistopuolueen presidenttiehdokkaan Andrés Manuel López Obradorin maksama näytös. Tämän jälkeen Meksikon valtakunnallinen tv-kanava, Valtakunnan Kamerat, kävi vielä kadulla ”haastattelemassa” nuoria ja maksoi heille, jotta he kertoisivat tilaisuuden olleen onnistunut ja Peña Nieton olleen tosi jees.

Vastalauseena tiedotusvälineiden manipuloimaan todellisuuteen opiskelijat kuvasivat oman videonsa Youtubeen. Videolla opiskelijat näyttävät opiskelijakorttiaan kameralle, sanovat nimensä sekä ilmaisevat tyytymättömyytensä kuvaan, jonka media esitti tapahtuneesta. Videolla mielenosoittajienjoukko ei vaikuttanutkaan enää niin kovin pieneltä, vaan 131 todelliselta koulun opiskelijalta vastustamassa PRI:n lähes diktatuurimaista poliittista valtaa.

Video levisi Facebookin ja Twitterin kautta nopeasti koko Meksikoon. Ihmisten blogit täyttyivät ihastuksesta ja tuesta, ja pian liikkeellä olikin jo tuhansia ihmisiä, jotka sanoivat olevansa ”se 132. opiskelija”. Liike Yo soy 132 oli syntynyt.

Ensimmäiset mielenosoitukset osoitettiin tv-talojen ja PRI:n päämajan edessä Mexico Cityssä, mutta laajenivat nopeasti muihinkin kaupunkeihin. Yo soy 132 ensimmäisenä tavoitteena oli osoittaa meksikolaisille, ettei kaikki televisiossa näkyvä ole totta. Lisäksi liike halusi jakaa todellista tietoa vaalikampanjoiden kulusta. Liikkeen toiminnan myötä, kenties ensimmäistä kertaa Meksikon vaalihistoriassa, ihmiset kokivat, että muutos voi olla mahdollinen ja että äänestämisellä voisi olla merkitystä.

Mutta toiveista huolimatta vaalit tulivat rekkalastillisina maksettuja ääniä ja menivät Peña Nieton lähes seitsemän pisteen voitolla. Vaalien röyhkeys paljasti, että vilppi on osa hallinnon perusrakenteita. Andrés Manuel López Obradorin tai Yo soy 132:n tutkintapyynnöt eivät estäneet vaalituomaristoa julistamasta vaaleja puhtaiksi. Vaalit osoittivatkin, että Yo soy 132 syntyi todelliseen tarpeeseen, vaikka sen tie vaikuttamiseen on vielä pitkä.

Liike joutuikin järjestäytymään vaalien jälkeen uudelleen ja selkiyttämään, mitkä ovat sen tavoitteet ja miten se niihin pyrkii. Toimintaperiaatteikseen liike määritteli täydellisen väkivallattomuuden, demokraattisuuden sekä perinteisiin puolueisiin sitoutumattomuuden. Päätavoitteinaan Yo soy 132 mainitsee niin politiikan että median demokratisoimisen sekä aktiivisemman kansalaistoiminnan.

Liike on kohdannut myös kritiikkiä. Sitä on kritisoitu akateemisuudesta: ideoita ja teorioita on, mutta itse toiminta on jäänyt vain mielenosoitusten tasolle. On myös sanottu, ettei liike ole puolueeton vaan sitä on syytetty vasemmistoehdokas Andrés Manuel Lopez Obradorin kannatuksesta. Kritiikkiä on saanut myös liikkeen päätös nimetä itsensä opiskelijaliikkeeksi ja näin suosia opiskelijajäseniä. Tosin tämän Yo soy 132 perustelee liikkeen jäsenten turvallisuudella. Liian suurella joukolla on nimittäin vaara levitä käsiin.

Lisäksi hallitukselle ei ole lainkaan uusi keino lähettää joukkoon grupos de choquea, soluttautujia. Grupos de choquet ovat väkivallanlietsojia, joilla on lupa hakata pelotellakseen liikkeen jäseniä ja aloittaa väkivalta mielenosoituksissa, mikä taas antaa poliisille oikeuden ottaa käsiinsä kovemmat otteet. Jo tähän mennessä liikkeen ainakin 70 jäsentä on kokenut väkivaltaa, uhkauksia ja kaksi heistä on ilmoitettu, vielä tuntemattomasta syystä, kadonneiksi.

Vaikka Yo soy 132:lla on haasteita ratkaistavaan, se ei aio luovuttaa. Tiedotus hallituksen toimista ja median propagandasta jatkuu. Liikkeen on kuitenkin löydettävä uusi suunta ja ennen kaikkea uudet välineet. Toki tiedon jakaminen ja mielenosoitukset ovat tärkeitä. Ainakin symbolisesti niillä on merkitystä, sillä ne luovat toivoa muutoksen mahdollisuudesta. Mutta loppujen lopuksi voiko kadulla kylttejä kantava joukko saada todellista muutosta aikaiseksi? Vai onko tuloksena vain rikkaan pieni jumppatuokio, jossa takapuolta nostetaan penkistä vain niin riittävästi, että saadaan vedettyä kaihtimet kerroksen kokoisen toimiston ikkunan eteen?

Peña Nieto astui virkaansa 1. joulukuuta. Nieton pitäessä vaalipuhettaan ulkopuolisilta suljetussa ja poliiseilla vuoratussa kongressitalossa, ihmiset osoittivat mieltään kaduilla. Yhteenotossa loukkaantui vakavasti enemmän kuin sata mielenosoittajaa poliisien käyttämien kumiluotien takia. Hallitus on tosin kieltänyt tällaisen tapahtuneen. Tämän lisäksi poliisit ottivat kiinni 64 ihmistä, mielenosoittajia että muita ohikulkijoita, ja heistä 14 on vielä vankilassa syytettynä terrosismista valtiota kohtaan.

Kansa käveli kaduille Querétaron mielenosoituksissa Meksikossa.