anna-sofia joro

Anna-Sofia Joron tavoitteena on muuttaa paikkaan, jossa on palmuja, ja kirjoittaa kevyitä tarinoita. Matkalla sinne hän etsii tyydytystä älähtelemällä rankoista teemoista ja tekemällä kaikkea jännää, ihan liian usein internetissä.

Iva Nova luo vastustamattomia melodioita

Teksti Anna-Sofia Joro

Pietarilaisen folkpunkbändi Iva Novan neljä naista elävät unelmaansa ja murtavat stereotyyppejä.

Iva Nova odottaa innolla Suomen-vierailuaan lokakuun lopulla. Ei ihme, sillä suuri osa yhtyeen Euroopan keikoista peruttiin yllättäen, vain hieman ennen syksyn kiertueen alkua.

”Haluamme ajatella, että peruutukset ovat sattumaa eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että olemme venäläisiä. Toivottavasti ihmiset kykenevät erottamaan maan kansalaiset sen hallituksesta ja nauttimaan taiteesta”, pohtii bändin haitaristi Nataly Potapenko Pietarista käsin.

”Toivomme myös, että ihmiset säilyttäisivät mielensä raikkaana ja kriittisenä ja osoittaisivat lempeyttä toisilleen aikana, jona propagandaa tulee joka tuutista. On kestämätöntä nähdä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida.”

”Näinä päivinä ei paljoa uskalla toivoa, mutta haluaisimme rauhallisen lopun tälle absurdille poliittiselle tilanteelle”, Potapenko viittaa Ukrainan kriisiin.

Ivanovalaisille tärkeintä on musiikki – ja rakkaus. Potapenkon lisäksi bändiin kuuluvat rumpali Ekaterina Fedorova ja laulaja-kosketinsoittaja Anastasia Postnikova, jotka ovat soittaneet yhdessä jo seitsemän vuotta. Uusin tulokas on basisti Galina Kisaleva. Iva Nova on ollut pystyssä jo 12 vuotta.

Iva Nova saa inspiraationsa slaavilaisesta musiikista, jota bändi esittää täysin omanlaisellaan, etno-extremeksi kutsumallaan tyylillä.

”Tyyli on sekoitus rockia, etnoa, jazzia, noisea ja elektrosoundeja”, Potapenko kuvailee. Hänen mukaansa muusikoiden suonissa virtaa myös kansanmusiikki.

”Eri etnisiltä ryhmiltä tulevat melodiat ovat niin kauniita ja inspiroivia, ettemme voi vastustaa niitä.”

Pääosa lauluista on venäjäksi, mutta Iva Nova harrastaa myös muilla kielillä esiintymistä. Naiset ovat jopa sanoittaneet georgiankielisen laulun.

”Kutsuimme yhtä kappaletta ’georgialaiseksi jazziksi’. Tartuimme sanakirjaan ja löysimme sanoja, joista kokosimme lauseita. Laulu sai kiltin sanoituksen, joka kertoo perheestä ja ystävyydestä”, Potapenko kertoo.

Vaikeinta oli lausuminen. ”Marssimme lähikauppaan ja pyysimme georgialaisia työntekijöitä lausumaan tekstit nauhalle, jonka avulla sitten harjoittelimme.”

Potapenkon mukaan Iva Novan sanoitusten synty on mysteeri. Hetki, jonka aikana ollaan yhteydessä johonkin suurempaan.

”Suurin osa kappaleista kertoo ihmistunteiden kirjosta. Ne ovat runoutta täynnä luontoa, metaforisia kuvia ja symboleita.”

Iva Novan neljäs albumi, Krutila Pila, julkaistiin syyskuussa. Sen sanoitukset ovat syntyneet oman pään lisäksi muun muassa 1900-luvun alun futuristisista runoista. Laulun Crested Larks on sanoittanut kokeellinen venäläisrunoilija Vasilisk Gnedov ja Salome perustuu näyttelijä-ohjaaja-koreografi Oleg Zhukovskyn tekstiin.

Tyyli on kaukana venäläisen populaarimusiikin valtavirrasta.

Potapenkon mukaan Venäjältä löytyy nykyään paljon erinomaisia bändejä, jotka edustavat kaikkia mahdollisia tyylejä.

”Harmi kyllä suuri osa niistä ei pääse suuren yleisön tietoisuuteen, sillä hyvin harva TV-kanava, radioasema ja festivaali tukee vaihtoehtoisempaa musiikkia.”

Haasteista huolimatta Iva Novalla on yleisönsä, ja parin viime vuoden aikana keikkoja on riittänyt ympäri Venäjää.

”Kiertueen järjestäminen valtavalla Venäjänmaalla ei ole helppoa. Onneksi yleisö on toivottanut meidät tervetulleeksi kaikkialla”, Potapenko kiittelee.

Venäläistä yleisöä hän kuvailee ujoksi näyttämään tunteitaan keikan aikana.

”Toisin kuin lavan edessä hyppiviä saksalaisia, venäläisiä pitää houkutella tanssimaan. Mutta jos venäläiset rakastuvat sinuun, he ovat tosissaan.”

Bändin naisten mieleen ei juuri tule muita venäläisiä tyttöbändejä.

”Toisinaan ihmiset suhtautuvat meihin stereotyyppisesti, mutta paljon vähemmän kuin joitakin vuosia sitten”, Potapenko kokee.

”Usein skeptisimpiä ovat keikkapaikkojen teknikot, jotka kyseenalaistavat oikeutemme nousta lavalle. Keikan jälkeen he kuitenkin muuttuvat mukaviksi ja hyväksyvät meidät muusikkoina.”

Ovatko Iva Novan naiset feministejä?

”Itsenäinen nainen tekee omat valintansa, tuntee oikeutensa ja tekee haluamaansa työtä välittämättä ennakkoluuloista ja yhteiskunnan hyväksynnästä. Itsenäinen nainen osaa rakastaa ja olla rakastettu”, Potapenko kuvailee.

”Kyllä, varmaan olemme feministejä sanan ideaalisessa merkityksessä. Ajatustapamme on punk.”

Suomessa bändi keikkailee mielellään.

”Pietarissa on vahva tunne siitä, että olemme pohjoisia naapureita. Me myös todella toivomme, että joku päivä te suomalaiset opetatte meille, kuinka taistella hyttysiä vastaan!”

Iva Nova kertoo soittaneensa yhden oudoimmista keikoistaan suomalaisen koulun urheilusalissa.

”Soitimme teineille, jotka näyttivät olevan paikalla pakon edessä. Keikka oli molemminpuolista kidutusta, koska musiikkimme oli liian outoa heille, emmekä me saaneet mitään kontaktia nuoriin, jotka halusivat häippästä. Vain opettajat nauttivat”, Potapenko muistelee.

Korjaamon keikalla lienee toinen meininki, ja Iva Novan työmotivaatio on huipussaan.

”Parasta mitä meille voisi tapahtua, on saada soittaa ja esiintyä loppuun asti. Ja selviytyä siitä hengissä! Itsenäiset tytöt tekevät sitä, mistä he pitävät eniten maailmassa”, Potapenko kiteyttää.

Iva Nova Etnosoi!-festivaalilla Helsingin Korjaamolla 31.10.

Filmattu Afrikka Tampereella

Teksti Anna-Sofia Joro

Rakkautta, ystävyyttä, selviytymistä ja kuolemaa. Nuoret afrikkalaiset elokuvaohjaajat ammentavat sekä omasta arjestaan että länsimaiden elokuvaperinteestä.

Lyhytelokuva on loistava konsepti näinä keskittymiskyvyttömyyden aikoina. Sitä uskaltaa katsoa outojakin elokuvia, kun tietää että loppu on aina lähellä.

Lyhytelokuva on myös demokraattinen taidemuoto. Kunhan idea toimii, pienilläkin resursseilla pystyy tekemään onnistuneen elokuvan.

Tampereen elokuvajuhlilla voi tänä vuonna haastaa itsensä katsomalla parissa päivässä enemmän afrikkalaisia elokuvia kuin aiemmin yhteensä. Afrikkalaiset elokuvat, varsinkin lyhyt- ja dokumenttielokuvat, ovat harvinaista nähtävää Suomessa.

Tampereen 15 sävyä: etelä -sarjassa nähdään värikäs kokonaisuus elokuvia itäisestä ja eteläisestä Afrikasta. Sarjan kuraattori Eila Ranta löysi elokuvat vieraillessaan viime vuonna Durbanin ja Sansibarin elokuvafestivaaleilla Afrikassa.

Afrikassa asuu yli miljardi ihmistä, jotka kuuluvat tuhansiin eri etnisiin ryhmiin ja puhuvat yli 2 000 eri kieltä. Valtioitakin on noin 55 – riippuen siitä, minkä tahojen tunnustuksiin uskoo. Mitään yhtenäistä kokonaisuutta ei afrikkalainen elokuva -otsikon alta siis löydy.

Tampereellakin nähtävien afrikkalaisten elokuvien aiheet – ja taso – vaihtelevat. Nuoret ohjaajat ammentavat sekä omasta arjestaan että länsimaiden elokuvaperinteestä. Rankat yhteiskunnalliset teemat yhdistyvät ihmiselon perustaviin kysymyksiin: rakkauteen, ystävyyteen, selviytymiseen, kuolemaan.

Etelä-Afrikasta saapuvista lyhytelokuvista huokuu maan kasvava ja kukoistava elokuvatuotanto. Niistä huokuu myös apartheidin painostava perintö, joko pinnan alta tai suorasukaisina viittauksina, kuten Miklas Manneken romanttisessa komediassa Kanyekanye. Punaisten ja vihreiden omenoiden ystävien hölmön riidan symboliikkaa ei tarvitse kaukaa historiasta hakea.

Sata kertaa vaivaannuttavammissa sfääreissä liikkuu Paulene Abreyn Curriculum vitae by Norman C. Ohjaaja riepottelee lapsuusmuistojaan makaaberisti, ja maailmanpolitiikan käänteet heijastuvat henkilökohtaiseen sairaskertomukseen.

Etelä-Afrikasta saapuu myös sarjan ainoa pitkä dokumenttielokuva, The Devil’s Lair. Kapkaupungin liepeillä sijaitsee maailman korkeimmista murhaluvuista tunnettu Cape Flatsin kaupunginosa, jossa rikollisjengi NTK:n (Nice to Kill) johtaja Braam asuu perheensä kanssa. Rankka jengielämä, huumeet ja perhe ei ole helppo yhtälö hallittavaksi. Kamera pääsee hämmästyttävän lähelle väkivallan noidankehässä eläviä jengiläisiä.

Elokuvan ohjaaja Riaan Hendricks on yksi Tampereelle saapuvasta kuudesta afrikkalaisesta ohjaajavieraasta.

Toinen on kenialainen Ng’endo Mukii. Tamperelaisten haaviin tarttui hänen ohjauksensa Yellow Fever, joka pohtii ihonväriä ja afrikkalaisnaisten omakuvaa maailmassa, jossa valkoiset kauneusihanteet jylläävät.

Kokonaisuuden rankimpaan päähän sijoittuu Godwin Otwomanin fiktiivinen Haunted Souls. Ihmiset yrittävät selviytyä ja pysyä järjissään sissisodan runtelemassa Pohjois-Ugandassa. Entinen lapsisotilas Grace Apotto lapsineen yrittää koota elämänsä palasia ja paeta epätoivoisesti entistä sieppaajaansa ja lastensa isää – julmin seurauksin.

Surullinen väre on myös Zelalem Woldemariamin lyhytelokuvassa Adamt. Onneksi nuoren muusikon tarinaan mahtuu myös rakkautta, etiopialaista jazzia sekä kuuro hengetär, joka auttaa nuorta miestä toipumaan lapsuuden traumastaan ja muuttamaan ahdistuksensa musiikiksi.

Tampereen elokuvajuhlat 5.–9.3., afrikkalaisia elokuvia kolmessa näytöksessä: Minkä taakseen jättää, Kaupunkikuvia & Omissa maailmoissa.

Mitä järkeä on lomailla El Aaiúnissa?

Teksti Anna-Sofia Joro

”Elän kuin aave”, länsisaharalainen ystävämme kuvailee kun kävelemme ”m-ihmisten” eli marokkolaisten keskellä.

”Miksi te tulette tänne?”

”Lomalle”, vastaamme yhdestä suusta poikaystävän kanssa, vähän liiankin varmasti. Selitys ei taida vakuuttaa poliisia, joka jatkaa kuvailumme kirjoittamista paksuun muistikirjaansa.

Yhtä epäuskoinen olo alkaa olla itselläkin nyt, neljännessä passintarkastuksessa. Olemme matkustaneet 15 tuntia yöbussilla Marrakechista Länsi-Saharan pääkaupunkiin – tai siis Marokon eteläisten maakuntien kaupunkiin – El Aaiúniin, joka siintää poliisin kopperon ikkunan takana.

Aika matelee. Tuijotan pöydän päällä roikkuvaa, jokaisen työhuoneen vakiovarustukseen kuuluvaa Marokon kuninkaan valokuvaa, joka on täynnä kuolleita kärpäsiä.

Ulkona odottaa bussimme matkustajineen. He hengaavat koleassa aamussa sillä aikaa, kun me ulkomaalaiset yritämme setviä asiamme. Sori.

Poliisi soittaa hotelliimme, jossa varauksemme onneksi muistetaan. Sitten tärkein: mitä teette työksenne? IT-ala menee leikiten läpi, mutta työni sähköisen viestinnän alalla herättää epäilyksiä.

”Facebook, Twitter, Youtube…”, selvitän. Poliisi katsoo minua epäuskoisesti.

Epäusko jatkuu seuraavan kysymyksen kohdalla, kun kerromme ettemme tunne ketään El Aaiúnista. Paitsi yhden couchsurfing-tyypin, jonka yhteystiedot saimme kaverilta. Couchsurfing.org on nettisivusto, jonka kautta tutustutaan paikallisiin… Syvä hiljaisuus.

Vihdoin pääsemme jatkamaan matkaa. Motkotan poikaystävälle, joka mainitsi vaarallisen sanan media selittäessään, mitä teen työkseni. Toimittajana matka olisi tainnut päättyä siihen.

***

Puoliltapäivin saavumme koleaan hotellihuoneeseen. Edessä on neljä päivää El Aaiúnissa, jonka taisimme jo pääosin nähdä bussin ikkunasta. Lohenpunaisia rakennuksia, roskia ja lapsia, jotka heittelevät meitä pikkukivillä.

Googletan, löytyisikö kaupungista salaisia helmiä. El Aaiúnissa on näemmä kuusi nähtävyyttä: pari aukiota, moskeija ja tori. Ei ihme, että tuttavat suosittelivat Dakhlaa, marokkolaisten täyttämää rantakohdetta 650 kilometriä etelään.

Onneksi meillä on hihassa ässä, couchsurfing-tyypin puhelinnumero. Soitamme hänelle ja saamme kutsun kello viiden teelle. Tasan viideltä hotellin eteen kurvaa auto, ja oleskelumme El Aaiúnissa saa merkityksen.

”No, oletteko ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia vai mitä?” uudet ystävämme tivaavat heti. Emme ihan tiedä, millä puolella nyt ollaan, joten jatkamme tietämättöminä turisteina.

Kuvat: Eduardo Vencesla.

Puolen tunnin päästä istumme ringissä ystävämme olohuoneen lattialla, ympärillä joukko länsisaharalaisia nuoria miehiä, sahraweja. Meille tarjotaan maitoa ja makeaa teetä sekä tukeva annos faktaa Länsi-Saharan tilanteesta.

Katselemme Youtube-videoita väkivaltaisista mielenosoituksista. Ystävämme ovat kuvanneet ne maan alla toimivan mediakeskuksen nimissä. Nyt he virittelevät yhteistyötä myös suomalaisten järjestöjen kanssa. Lupaamme levittää sanaa, kun palaamme kotiin.

Seuraavina päivinä isäntämme kestitsevät meitä niin että nolottaa. Pääsemme autiomaahan, jossa voi vapaasti heiluttaa Länsi-Saharan lippua, sekä El Marsa -satamaan, jossa satojen marokkolaisveneiden kalastajat purkavat leveä hymy naamalla komeaa saalistaan.

”Varkaat”, puuskahtaa ystävämme. Länsisaharalaiset eivät rikkaista vesistään hyödy. Kaiken huipuksi Marokko ja EU allekirjoittivat viime vuonna, ”osuvasti” ihmisoikeuspäivänä, uuden kalastussopimuksen. Sahrawien mielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Myös Länsi-Saharan toinen luonnonvara, fosfaatti, on Marokon ja ylikansallisten yhtiöiden käsissä.

El Aaiúnin pattitilanne on jatkunut vuodesta 1975. Itsenäisyys on kaukainen haave, ja noin 150 000 länsisaharalaista jumittaa kurjissa oloissa Algerian pakolaisleireillä.

Marokkolaisten määrä El Aaiúnissa paisuu, sillä valtio tarjoaa muuttajille halpoja asuntoja, työpaikkoja ja verovapauksia.

”Elän kuin aave”, ystävämme kuvailee kun kävelemme ”m-ihmisten” eli marokkolaisten keskellä. Kun pysähdymme potkimaan palloa pikkupoikien kanssa, vain yksi heistä on sahrawi.

Ainoa, mitä sahrawit voivat tehdä, on kertoa meille ulkopuolisille tilanteestaan. Olemme pieni henkireikä, tuulahdus ulkomaailmasta. Isäntiemme ainoa toive on, että levitämme sanaa maan tilanteesta.

Harmi kyllä ulkomaalaisia ei El Aaiúnissa juuri näy, paitsi YK-työntekijöitä, joiden maasturit seisovat kaupungin parin paremman hotellin edustalla. ”He nukkuvat, syövät ja juovat hotellin baarissa”, isäntämme vitsailevat.

”Poissa silmistä, poissa mielestä”, pätee Länsi-Saharan tilanteeseen. Onneksi muistia voi virkistää ja asioihin vaikuttaa matkustamalla sinne, missä vääryyksiä tapahtuu. Ei tarvitse olla toimittaja levittääkseen tehokkaasti tietoa.

Isäntämme kertovat, että liikkeistämme raportoidaan poliisille ja että meitä seurataan kadulla. En ihan tiedä, mitä uskoa, mutta ymmärrän että tuhansien turistien vahtiminen olisi mission impossible jopa Marokon poliisille.

Totta kai poliisin kannattaa pelotella turisteja parilla kysymyksellä, jos siten voidaan estää matkailijoiden vyöry ”ongelmalliseen” paikkaan.

Lopulta kevyt poliisikuulustelu on pullamössö-eurooppalaiselle elämys, josta kertoa kotona. Vetoavampi matkan kohokohta kuin rantabaarista hankittu lievä ruokamyrkytys.

El Aaiún sijaitsee vain 230 kilometrin päässä Kanarian saarista. Mitä, jos seuraava lomamatka suuntautuisi erilaiseen kohteeseen?

Säveliä vallankaappauksen keskeltä

Teksti Anna-Sofia Joro

Malissa islamistit yrittivät kieltää musiikin, mutta maailman ehkä upeinta musiikkikulttuuria ei noin vaan kukisteta. Tampere Jazz Happeningissa huomenna vieraileva malilainen Bassekou Kouyaté puolustaa musiikkia & rauhaa ngonin sulosävelin.

Kansainvälisen suosion saavuttanut Bassekou Kouyaté aloitti maaliskuussa 2012 uuden albuminsa äänitykset Malin pääkaupungissa Bamakossa.

Levyn synnytys on aina rankka prosessi. Puhumattakaan siitä, jos ensimmäisenä äänityspäivänä alkaa vallankaappaus. Kaduilla ammutaan ja vallan kaappaavan islamistiryhmän sharia-lain tulkinnan mukaan musiikki on saatanasta.

Soittaessa ja laulaessa saattaa menettää henkensä – tai ainakin sormensa tai kielensä, islamistit uhkailivat. Soittimia tuhottiin ja radiossa soivat vain Koraanin säkeet.

”Tilanne oli katastrofaalinen, en ole koskaan kokenut vastaavaa. Kaikki kyselivät, mitä ihmettä tapahtuu. Vallankaappaus! En voinut uskoa kuulemaani, koska olimme eläneet niin pitkään rauhassa”, kertoo ahkerasti ympäri maailmaa konsertoiva Kouyaté Berliinistä käsin.

Kouyatélla ja hänen Ngoni ba -yhtyeellään oli kaksi vaihtoehtoa: antaa periksi tai antaa mennä.

”Päätimme jatkaa. Marssin studioon ja halusin unohtaa politiikan, että minut jätetään rauhaan. Siitä kertoo kappale Ne Me Fatigue Pas. Yllättävä tilanne muutti kaiken, laulujen sanat ja albumin kannen”, Kouyaté muistelee.

Jama ko (Out Here Records) julkaistiin alkuvuodesta 2013. Albumia on ylistetty, ja siitä on tullut väkevä kannanotto rauhan puolesta. Jama ko tarkoittaa ”suuren joukon kokoontumista”.

”Yli 90 prosenttia Malin asukkaista on muslimeja, mutta islamillamme ei ole mitään tekemistä radikaalin muodon kanssa, se ei kuulu kulttuuriimme. Olemme laulaneet ylistyslauluja profeetalle satoja vuosia. Jos islamistit estävät ihmisiä tekemästä musiikkia, he repivät irti Malin sydämen”, Kouyaté kuvailee.

”Musiikillani sanon ei aseille, väkivallalle ja kahtiajaolle. Kutsun ihmisiä yhteen, rauhaan ja suvaitsevaisuuteen kaaoksen keskellä. Nauttimaan elämästä ja Malin aidosta hengestä.”

Musiikin tappaminen olisi tragedia missä tahansa saati Malissa, jonka musiikkikulttuuri on maailman upeimpia ja arvostetuimpia. Malilaisiin tähtiin lukeutuvat Salif Keita, Ali Farka Touré, Amadou & Mariam, Toumani Diabate ja Tinariwen.

Viime aikoina Malissa on alkanut taas kuulla musiikkia, kun entiset siirtomaaherrat ranskalaiset tulivat väliin. Turvassa muusikot eivät silti ole.

Bassekou Kouyaté ja monet muut muusikot ovat ryhtyneet vastarintaan, ja avuksi on tullut kansainvälisiä artisteja ja festivaaleja. Suomessa Amadou & Mariam esiintyivät heinäkuussa Pori Jazzeilla ja nyt Bassekou Kouyaté bändeineen saapuu Tampere Jazz Happeningiin.

Kouyatélle kiertue-elämä ei merkitse eroa perheestä, sillä Ngoni ba (”iso ngoni”) -bändin solisti on hänen vaimonsa, sooloartistinakin menestynyt Amy Sacko. Banjon ja kitaran edeltäjä, luuttua muistuttava ngoni on maailman vanhin kielisoitin. Neljästä eri ngonista kahta soittavat Kouyatén pojat Mamadou ja Moustafa.

”Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että perhe soittaa yhdessä. Isänikin soitti äidin kanssa ja toivon, että pojat soittavat omien lastensa kanssa”, Kouyaté sanoo.

Malissa musiikki kulkee sukupolvelta toiselle. Jatkumosta huolehtivat griotit, perinteiset tarinankertojat ja tiedonvälittäjät, joihin myös Kouyaté kuuluu.

Kouyatéa pidetään yhtenä maailman parhaista ngoni-instrumentin taitajista.

”Opin ngonin soiton isältäni, joka oppi sen isältään. Ketju jatkuu sukupolvia. En silti jätä soittamista siihen, millaisena se minulle annettiin. Kehitän musiikkia aikamme mukaan.”

Uudet kappaleet ovat entistä rokkaavampia. Kouyaté yhdistää perinteiseen musiikkiin muun muassa rockia ja funkia.

”Lopultahan kaikki musiikki tulee Afrikasta: salsa, blues, rock…”, Kouyaté muistuttaa.

”Tampereella pääsee kuulemaan täysin uudenlaista musiikkia. Samalla voi tukea Malia.”

Bassekou Kouyaté & Ngoni ba Tampere Jazz Happeningin klubilla perjantaina 1.11.

Ydinvoimauttavaa taidetta Pyhäjoella

Teksti Anna-Sofia Joro

Taiteilija-, tutkija ja aktivistijoukko matkusti ydinvoimalahankkeen kahtia repimälle Pyhäjoelle. Syntyi vakavaa mutta freesiä taidetta.

Elämä mullistui Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevalla, reilun 3000 asukkaan Pyhäjoella, kun Fennovoima alkoi suunnitella Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista kauniille Hanhikiven niemelle.

Pyhäjokiset jakautuivat ydinvoimalan kannattajiin ja vastustajiin.

Puolestapuhujat uskovat hankkeen tuovan työtä ja piristävän taloutta. Vastustajat pitävät suunnittelua epädemokraattisena ja ydinvoimalaa Suomelle tarpeettomana riskinä. He kysyvät, minne ydinjäte sijoitetaan turvallisesti.

”Ystävyyssuhteita on hajonnut ja veli kääntynyt veljeä vastaan. Ilmapiiri on tulehtunut”, taiteilija Mari Keski-Korsu kuvailee. Hänen juurensa ovat Raahessa, 25 kilometriä Pyhäjoelta.

Sosiaalinen tragedia sai Keski-Korsun etsimään erilaisia näkökulmia ydinvoimalahankkeeseen yhdistämällä taidetta, tiedettä ja aktivismia.

Elokuussa poikkitaiteellinen Case Pyhäjoki – Taiteellisia tulkintoja ydinvoimasta toi parikymmentä taiteilijaa ja tutkijaa kymmeneksi päiväksi Pyhäjoelle.

”Asiat avautuvat eri tavalla, kun on läsnä paikassa, eikä vain mieti ydinvoimaa tai energiaratkaisuja jossain kaukana”, Keski-Korsu pohtii.

”Halusin, että ihmisillä on aikaa pysähtyä, ajatella ja työskennellä.”

Paikallisen hankkeen ulottuvuudet liittyvät laajemmin ihmiskunnan energiantuotantoon, talouden malleihin ja luonnonvarojen kestävään kulutukseen.

”Se, mitä tapahtuu ’pienessä’ mittakaavassa Pyhäjoella, tapahtuu suuressa mittakaavassa maailmassa. Olemme samankaltaisten kysymysten äärellä kaikkialla, mutta Pyhäjoella ne konkretisoituvat käsinkosketeltaviksi.”

Osallistujaryhmään yritettiin koota monipuolisia näkökulmia, ensin Keski-Korsun verkostojen kautta ja sitten avoimella haulla. Kiinnostuneita löytyi ympäri maailmaa.

”Ajatuksena ei ollut, että taiteilijat menevät vastustamaan ydinvoimaa, vaan että he saapuvat Pyhäjoelle avoimin mielin, tutkivalla asenteella”, Keski-Korsu selvittää.

”Osallistujien mielipide muotoutui lopulta selvästi ydinvoiman vastaiseksi, vaikkei se ollut lähtökohta. Ydinvoimaa kannattavia taiteilijoita oli vaikea löytää mukaan.”

Mitä Case Pyhäjoen aikana sitten tapahtui?

Osallistujat tutustuivat paikalliseen tilanteeseen ja elinkeinoihin sekä ydinvoimaan ilmiönä. He vierailivat esimerkiksi Hanhikivenniemellä sekä Ruukin terästehtaassa ja Fennovoiman Pyhäjoen toimistolla.

Kansainvälistä näkökulmaa toi muun muassa japanilainen mediatutkija Shin Mizukoshi. Hän on järjestänyt ääni- ja videotyöpajoja, joissa Fukushiman aiheuttaman trauman kanssa elävät ihmiset voivat purkaa turhautumistaan siihen, etteivät pysty auttamaan uhreja.

”Luennot olivat avoimia ja toivoin mukaan paikallisia, mutta englannin kieli rajoitti osallistumista. Pyhäjokisia oli silti mukana eri projekteissa, kuten taiteilija Leena Pukin seinämaalaustyöpajassa paikallisessa nuorisotalossa”, Keski-Korsu kertoo.

Lopputapahtumaan, jossa taiteilijat esittelivät töitään, saapui paljon ihmisiä. Suosittu oli myös taiteilijoiden Erich Bergerin ja Martin Howsen työpaja, jossa rakennettiin säteilymittareita.

”Lahjoitimme yhden mittarin rakennusoppaineen Pyhäjoen kirjastoon, ja sitä on lainattu paljon.”

Ydinvoima kirvoitti luoviin kannanottoihin.

Japanilainen äänitaiteilija Ryoko Akama ja Hailuodossa asuva mediataiteilija Antye Greie-Ripatti tekivät venematkan Hailuodosta Pyhäjoelle. Veneessä he tekivät musiikkia säteilymittarilla ja eri tavoin radioaktiivisilla kivillä, jotka oli kerätty Fukushimasta, Marumorista, Hailuodosta ja Pyhäjoelta.

Ryokon entisen kotikaupungin Marumorin etäisyys Fukushimasta on sama kuin Hailuodon Pyhäjoelta. Hän joutui jättämään kotinsa ydinkatastrofin takia.

”Bonnie Fortune, Brett Bloom ja Daniela Palimariu tekivät tienvarrelle kiitoskyltin parillesadalle maanomistajalle, jotka eivät suostu myymään maitaan ydinvoimalan tieltä. Se oli hieno henkilökohtainen viesti, sillä nämä maanomistajat ovat suurin este hankkeen tiellä.”

Huumoria ei unohdettu. Voimasporttipäivä Atomic Race -juoksussa kilpailivat ydinvoimalahankkeeseen osallistuvat yritykset ‒ ja heitä häiritsevät hanhet.

Moni idea on yhä työn alla. Lähiaikoina projektin verkkosivustolla julkaistaan esimerkiksi saksalaistaiteilija Helene von Oldenburgin satu Hanhikivenniemestä, Case Pyhäjoki -podcast ja lisää artikkeleita.

Osallistujien päissä muhii ideoita ydinvoimaan liittyvistä jatkoprojekteista, niin Suomessa kuin ulkomailla.

Tutkija Satu Lähteenoja luennoi Pyhäjoella kestävistä elintavoista, ja vertasi länsimaiden elämäntyylin muutosta teolliseen tai IT-vallankumoukseen. Keski-Korsu näkee, että taiteella on osansa muutoksessa.

Taiteen ja aktivismin suhde oli selvä teema Case Pyhäjoessa.

”Kantaaottavat taiteilijat eivät sinänsä ole uutta, mutta tekemisen tavat muuttuvat. Mielestäni taiteilijat ovat usein toimineet siltä pohjalta, etteivät he voi muuttaa maailmaa, ainoastaan näyttää sitä. Monien taiteilijoiden kohdalla tämä ei enää pidä paikkaansa.”

Aktivismin ja taiteen problematiikkaan liittyy, että usein taideprojektien aiheena ovat toisten kärsimykset, joissa taiteilijalla ei ehkä ole ollut osaa. Projekteilla voi silti olla hyvinkin positiivisia vaikutuksia siellä, missä ne toteutetaan.

”Suurin osa ammattitaiteilijoista esittää samalla teoksiaan julkisesti ja luo uraa niiden avulla. Tämä eettinen ja moraalinen kysymys täytyy tiedostaa: taiteilija hyötyy kärsimyksistä. Toiseen vaakakuppiin voidaan laittaa esimerkiksi, lisääkö projekti tietoisuutta ja helpottaako se niiden elämää, joiden kanssa se toteutetaan”, Keski-Korsu pohtii.

Mari Keski-Korsu ei usko, että paikallisten ydinvoimakannat muuttuivat Case Pyhäjoen ansiosta. Projektin ansiot nousevat vakavien asioiden käsittelystä tuoreesti.

”Case Pyhäjoki vaikutti meihin ja moniin pyhäjokisiin voimakkaasti, mikä oikeuttaa sen olemassaolon. Moni alueella asuva on vihainen ja turhautunut. Oli ja on mielekästä yrittää kääntää synkkä energia positiiviseksi.”

Taustalla ydinvoimalan suunnittelu jatkuu. Takkuillen, sillä 34 prosenttia Fennovoiman osakkeista omistanut saksalaisyritys E.ON vetäytyi hankkeesta viime vuonna.

Nurkan takaa mukaan hiipi venäläisyhtiö Rosatom, joka valittiin mahdollisen ydinvoimalan toimittajaksi.

”Rosatom ottaa innolla vastaan tilaisuuden rakentaa ydinvoimala länsimaiseen turvallisuuskulttuuriin. Fennovoimalla taas ei ole rahaa, joten sikäli liitto on täydellinen”, Keski-Korsu pohtii.

Voimalan pitäisi valmistua vuonna 2023, mutta mikään ei ole varmaa.

Lisää Case Pyhäjoesta: www.casepyhajoki.info ja www.facebook.com/casepyhajoki

Mari Keski-Korsun sivut: www.artsufartsu.net

Elokuvaelämys kylpytynnyrissä

Teksti Anna-Sofia Joro

Kukapa ei haluaisi katsella leffoja kylpytynnyrissä lilluen, etenkin kirpeänä syyskuisena iltana. Reikäreuna-elokuvafestivaaleilla sekin on mahdollista.

Kukapa ei haluaisi katsella leffoja kylpytynnyrissä lilluen, etenkin kirpeänä syyskuisena iltana.

Kylpytynnyri-Kinon voi kokea Oriveden aseman kupeessa, jossa järjestetään yhdeksättä kertaa poikkitaiteellinen Reikäreuna-elokuvafestivaali. Miten idea paljun ja elokuvan liitosta syntyi, festivaalin toinen perustaja ja tuottaja Jani Ilomäki?

”Suomalaiset ovat saunakansaa, joten yhdistimme kulttuurin tärkeitä asioita elokuvafestivaaliin. Niihin kuuluvat maaseutu, baari ja terassi, sauna ja kylpytynnyri.”

Ilomäen mukaan palju tuo lisäarvoa elokuvaelämykseen.

”Lilluminen oluen tai siiderin kanssa luo rennon ilmapiirin, jossa erilaiset ja eri ikäiset ihmiset ovat yhdessä hyvällä tuulella. Elokuvateatteriin verrattuna Kylpytynnyri-Kinossa on enemmän hälinää, mutta se on hyvin lämminhenkistä.”

Elokuviin reagoidaan äänekkäämmin, nauramalla ja tuulettamalla. Ei ihme, sillä valkokankaalle heijastetaan rennompia elokuvia kuin salinäytöksissä. Luvassa on ”kylpylyhäreitä” ja musiikkivideoita.

”Rentoja, meneviä ja visuaalisia elokuvia”, Ilomäki määrittelee.

Musiikkivideoista näytillä on Oulun musiikkivideofestivaalin voittajia vuosien varrelta.

Toisen kiinnostavan kokonaisuuden muodostavat Uneton48-lyhytelokuvakilpailun finalistit. Viime kevään kilpailussa sata joukkuetta teki lyhytelokuvan kahdessa vuorokaudessa. Yhteisten visuaalisten elementtien, tällä kertaa saksien ja jonkin keksijän, tuli näkyä lopputuloksessa. Jokaiselle joukkueelle myös arvottiin genre.

Kylpytynnyri-Kino on huomattu maailmallakin.

”Itä-Lontoossa järjestetään säännöllisesti Hot Tub Cinemaa. Olemme aika varmoja, että he saivat ensin tietoa meistä yhteistyönäytöksen myötä, joka pidettiin kovalla pakkasella Rovaniemellä”, Ilomäki pohtii.

Suomalaisen kulttuurin olennaisuuksia kokoava festivaali ei olisi täydellinen ilman karaokea – tietenkin kylpytynnyrissä laulettuna.

”Kaksi vuotta sitten järjestimme karaoken elokuvateatterissa keskellä yötä teemalla ’karmeimmat karaokevideot Suomessa’. Seuraavana vuonna yhdistimme hitin epävirallisesti festarin toiseen suosikkiin Kylpytynnyri-Kinoon”, Ilomäki selvittää.

Ilomäki kertoo Reikäreunan paikkaavan poikkitaiteellisuuden reikää suomalaisten elokuvafestivaalien kentällä.

”Reikäreuna yhdistää elokuvan, kuvataiteen ja musiikin rennolla ja kotoisalla tunnelmalla syrjäseudulla. Festaritunnelma ei huku kaupunkien ihmisvilinään.”

”Yritämme näyttää filmielokuvia budjetin sallimissa rajoissa, sillä Suomen elokuvatarjonta on koko ajan yhä digitalisoituneempaa.”

Neljän päivän pituiseen festivaaliin mahtuu 22 elokuvanäytöstä, yhdeksän taidenäyttelyä, kaksi iltaklubia ja linja-autosauna. Yleisöäkin tuntuu löytyneen, sillä puolisen tuntia Tampereelta sijaitsevalle Orivedelle suuntaa vuosittain 2700 festivaalivierasta.

Reikäreuna-elokuvafestivaali järjestetään Orivedellä 5.-8.9.2013.

Taidefestivaalilla puhutaan rahasta – ja feminismistä

Teksti Anna-Sofia Joro

Oletko törmännyt laskelmoivaan tyyppiin, joka himoitsee rahaa ja valtaa eikä saa kyllikseen kuluttamisesta?

Taloustieteen vaihtoehtoisia, luonnonmukaisia ja feministisiä näkökulmia tutkiva Mary Mellor on nimittänyt lajin Talousmieheksi, Economic Man – joka voi olla myös nainen.

Mellor on ”ekofeministi” ja yhteiskuntatieteiden professori Northumbrian yliopistosta Britanniasta. Hän saapuu Helsinkiin elektronisen taiteen Pikseliähky-festivaalille ja on pääpuhujana Naissaarella Virossa, jonne tapahtuma levittäytyy.

Mellor tekee alkuun selväksi, ettei ole erikoistunut epätasa-arvoon työmarkkinoilla tai työpaikoilla. Uusiksi pitäisi panna koko moderni talousjärjestelmä, jossa Talousmies voi rellestää ja viis veisata käytöksensä ympäristövaikutuksista.

Naisen työtä, jota siis voi tehdä myös mies, on tarjota edellytykset ja siivota sotkut.

”Naiset tekevät suuren osan ihmisen luomiseen ja ylläpitoon liittyvästä työstä, vaikka myös palvelijat, orjat, lapset ja matalan statuksen miehet osallistuvat siihen.”

”Olemme luoneet talouksia, joissa korkeaa palkkaa nostavien, arvostettujen ihmisten ei tarvitse tehdä tätä työtä, elleivät he erikseen halua vaikkapa auttaa lasten kanssa ja päästää lastenhoitaja tauolle”, Mellor kuvailee.

Pikseliähkyssä pohditaan globaalia etelää ja pohjoista. Yksi ikävämpi yhtäläisyys on, että Talousmiehiä sikiää kaikkialla.

”Ajattele vaikka Intian kastijärjestelmän koskemattomia, jotka hoitavat muiden jätteet. Moni kehittyvä talous omaksuu länsimaiset käsitykset – poikkeuksena yhteiskunnat, joissa elämää ylläpitävän sektorin osuus on merkittävä ja joissa naisten työhön kuuluu ruuan kasvatusta, veden kantamista, eläintenhoitoa ja vastaavaa.”

Kun puhutaan naisista ja globaalista taloudesta, mieleen tulevat järjestöjen kehitysmaiden naisille tarjoamat mikrolainat.

”Mikrolainoja pidettiin ihmelääkkeenä, vaikka on paljon todisteita etteivät ne ole kestävä ratkaisu. Mitä lainat hyödyttävät, jos pois otetaan paljon enemmän? Mistä ihmiset saavat rahaa maksaakseen lainat korkojen kera?”

Sama pätee laajemmin.

”Talousjärjestelmiä ei voi rakentaa velan varaan. Jossain pitää olla velattoman rahan lähde. Esimerkiksi Brasilia ja Etelä-Afrikka ovat menestyneet paljon paremmin jakaessaan rahaa köyhille, kuten eläkkeenä vanhuksille. Näin saadaan raha kiertämään yhteisössä, minkä pohjalle voidaan rakentaa paikallistaloutta.

Mellorin mukaan globaali talouskriisi tarjoaisi tilaisuuden kyseenalaistaa moderni talous ja korvata ”arvon” ajatusta vääristänyt rahajärjestelmä demokraattisella systeemillä. Talouksista tulisi kestävämpiä ja oikeudenmukaisempia. Mellor ei silti ole optimistinen. ”Ihmiset välittävät muista ja ovat edistyksellisempiä tuntiessaan olonsa varmaksi. Epävarmuus myös ruokkii kyräilyä vähemmistöjä kohtaan.”

”Finanssialan paisuneita palkkoja arvostellaan, mutta palkitsemme silti esimerkiksi julkkiksia, urheilijoita ja bisnesväkeä täysin epäsuhtaisesti.”

Eniten Mellor on huolissaan demokratiavajeesta.

”Ihmiset ajattelevat, että poliitikot ovat missä ovat vain itsensä vuoksi. Syntyy tyhjiö, jonka voi helposti täyttää populistisella kansankiihotuksella tai rasistisella retoriikalla.”

”Hyvä uutinen on, että monet ovat tarttuneet toimeen asioiden muuttamiseksi.”

Pitäisikö raha sitten lakkauttaa? Mellor ei usko, että paluu äiti maan syliin auttaisi ihmiskuntaa – ainakaan laajassa mittakaavassa. Hänelle raha on sosiaalinen, ei taloudellinen ilmiö.

”Raha ei syntynyt kaupasta, kuten oppikirjoissa väitetään, vaan yhteisöissä. Vaikkei rahaa ole aina käytetty viisaasti, se on julkinen ja sosiaalinen resurssi jonka pitäisi hyödyntää kaikkia, ei vain nopeaa voittoa hamuavaa vähemmistöä.”

Ekologisesti kestävässä yhteiskunnassa tuotteita ja palveluita luotaisiin tarpeeseen, ei tehokkuutta ja voittoa tavoitellen. Työ olisi merkityksellistä, ei erillään muusta elämästä.

”Olisimme voineet tehdä kuten Keynes suositteli, hidastaa talouskasvua ja työskennellä 15 tuntia viikossa. Sen sijaan olemme kiihdyttäneet tahtia turhalla työllä ja kulutuksella.”

Naiset ovat vahvasti edustettuina monissa edistyksellisissä liikkeissä. Tänä vuonna myös puolet Pikseliähkyn osallistujista on naisia – harvinaista elektronisen taiteen festivaalille.

”Naisten pitää silti sopeutua vallitsevaan kulttuuriin miesten hallitsemissa rakenteissa”, Mellor muistuttaa. Naisesta tulee Talousmies.

”Urallaan menestyvien naisten täytyy rajoittaa muita sitoumuksiaan – lasten saamista tai ajanviettoa läheisten kanssa. En syytä heitä yhtään, teen niin itsekin”, professori myöntää.

”Toivottavasti työurat tulevat joustavammiksi ja kilpailuhenki vähenee. Voisimme elää hitaammin ja täydemmin.”

www.pixelache.ac

Mykkäelokuvaa uusissa sfääreissä

Teksti Anna-Sofia Joro

Jos vapun jälkeen tekee mieli istua hiljaa pimeässä, kannattaa suunnata uudelle säestettyjen mykkäelokuvien Loud Silents -festivaalille Tampereelle.

Festivaalilla nähdään neljä mykkäelokuvaa Yhdysvalloista ja Suomesta, Buster Keaton -komediasta traagiseen rakkauteen.

Elokuvia säestävän live-musiikin skaala ulottuu free jazzista beatbox-huuliharpulla terästettyyn arabiheviin.

Yksi elokuvista on Mustalaishurmaaja (Suomi 1929), joka kertoo romanien elämästä Suomessa ‒ harvinainen aihe kotimaisen elokuvan historiassa.

Mustalaishurmaajan takana on kaksi ulkomaalaistaustaista teinipoikaa 1920-luvun Helsingissä. Ohjaaja Valentin Ivanoff (taiteilijanimeltään Valentin Vaala) käsikirjoitti elokuvan yhdessä pääosaa näyttelevän Theodor Tugain (Teuvo Tulio) kanssa. Mustalaishurmaaja sysäsi kaksikon elokuvaurat nousuun.

”Elokuva on kiinnostava, sillä kun ajattelee mustalaisia, niin mieleen tulevat usein räiskyvät värit ja juhlameininki. Mutta Mustalaishurmaaja on alavireinen, siinä on onnetonta avioliittoa ja toteutumatonta rakkautta, ei rillumareitä. Se tietenkin vaikutti myös musiikkiin”, Jantso Jokelin kertoo. Hän on yksi Mustalaishurmaajaa säestävän Sigi Tolo -yhtyeen muusikoista.

Ei ihme, että juuri balkanilaisesta ja mustalaismusiikista vaikutteita nappaava Sigi Tolo valikoitui säestämään elokuvaa.

Palkitun huuliharpisti Jantso Jokelinin lisäksi yhtyeessä soittaa kokenut kitaristi Harri Sippola sekä perkussionisti Sampo Laaksonen.

”Emme ole ennen säestäneet mykkäelokuvaa, mutta se on ollut haaveena jo pitkään”, Jokelin kertoo.

”On hirmu inspiroivaa kokea, kuinka oma musiikki purkautuu siinä tilanteessa.”

Millaista musiikkia Sigi Tolosta sitten purkautuu? Jokelinin sanoin ”aina akustista arabiheviä”.

”Käytämme pelkästään akustisia soittimia, esimerkiksi Lähi-idässä tyypillisiä kalvorumpuja. Meitä kiinnostaa soittaa rankkaakin musiikkia.”

Livesäestys koostuu sekä vanhemmasta että varta vasten sävelletystä tuotannosta.

”Mykkäelokuvaa säestettäessä keikkojen peruslainalaisuudet eivät päde. Usein on sitä parempi mitä vähemmän soittaa, jotta katsojan tunteille jää tilaa eikä kokemus mene tukkoon”, Jokelin analysoi.

Harvakseltaan keikkailevan Sigi Tolon kelpaa, sillä yhtyeen eteen tuntuu tipahtelevan kiinnostavia projekteja. Viimeksi säestettiin valtavaa tulitaideteosta Kokemäenjoen rannalla Porissa.

Loud Silents -festivaalin pisti pystyyn porukka nuoria elokuva-, musiikki- ja tuotantoalan ammattilaisia, jotka haluavat edistää mykkäelokuvakulttuuria Suomessa.

Säestetty mykkäelokuva taitaa olla nosteessa. Orkestereiden ohjelmistoista mykkäelokuvia löytyy säännöllisesti, ja Sodankylän elokuvajuhlilla nähdään tänäkin kesänä valikoima mykkää eri tavoin kokeilevasti säestettynä.

Niin, ja voittihan ranskalainen mykkäelokuva The Artist peräti viisi Ocaria viime vuonna.

Marokkolainen häätarina

Teksti Anna-Sofia Joro

Häätanssi-elokuva kertoo marokkolaisesta nuoresta naisesta, Hindistä, joka raiskattiin ja jonka perhe heitti pihalle. Virallisesti Hindiä ei ole olemassa. Neljä viime kuukautta Hind on ollut vangittuna, elokuvan ohjaaja Mohamed El Aboudin kertoo.

Kun Hind raiskattiin 15-vuotiaana, arvo naitettavana neitsyenä meni ja perhe heitti tyttären kadulle – ilman henkilöllisyyspapereita. Hyljeksitty Hind päätyi häätanssijaksi. Työ ei juuri eroa prostituutiosta.

Mohamed El Aboudin dokumenttielokuva Häätanssi (Dance of Outlaws) osoittaa, ettei Hind ole yksin. Viime maaliskuussa uutiset täytti 16-vuotias marokkolaistyttö Amina El-Filali, joka teki itsemurhan oikeuden pakotettua hänet naimaan raiskaajansa.

”Hyvin moni nainen kokee kovan kohtalon 2000-luvun Marokossa”, huokaa Suomessa asuva El Aboudi. ”Uutisiin tarinoita päätyy joka päivä, mutta hallitus ei ole välittänyt ilmiöstä.”

”Haluan antaa äänen syrjityille ja paljastaa ongelmia, joista ihmiset eivät haluaisi tietää. Taistelen tekopyhyyttä sekä kunnian ja häpeän asenteita vastaan.”

Häätanssin idea syntyi viitisen vuotta sitten, kun vuodesta 2001 Suomessa asunut El Aboudi matkusti lomalle pohjoismarokkolaiseen kylään. Hän oli kuullut häätanssijoista, joista kukaan ei välitä – hehän ovat ”vain huoria”.

”Halusin tietää lisää, tapasin naisia ja järkytyin heidän tarinoistaan. Elämä on selviytymistaistelua yhteiskunnassa, joka lakaisee ilmiön maton alle tai sulkee naisia vankilaan”, ohjaaja kertoo.

Alussa mukana oli neljä naista, päähenkilöksi valikoitui Hind. Hän kertoi avaavansa sydämensä, koska ei ole mitään menetettävää.

Byrokratian ja luutuneiden arvojen viidakossa Hind yrittää saada henkilöpaperinsa torjuvalta isältään. 22-vuotiaana Hind on saanut kolme lasta. Yksi on kuollut, toinen viety pois ja kolmatta hoitaa nihkeä Bouchra.

Silti Hind jatkaa taistelua oikeudesta tavalliseen elämään. Onneksi yhteiskunnan reunalla sinnittelevät naiset tukevat toisiaan. Normeista vapautumisestaan kovan hinnan maksaneina he voivat tehdä mitä haluavat – joka tapauksessa se on ”väärin”. Arabimaailman yli pyyhkäisee poliittinen murros, kun dokumentti päättyy kevääseen 2011. Mitä Hindille nyt kuuluu?

Ei hyvää.

”Hind on ollut neljä kuukautta vankilassa. Muuta en tiedä”, El Aboudi kertoo. ”Hän tarvitsisi ihmisoikeusjärjestön asianajajan totuuden selvittämiseksi.” Siis oikean, ei ”virallisen totuuden”.

Mohamed El Aboudin mielestä Marokon pitäisi panostaa kaikkien koulutukseen sekä tiedottaa tyttöjä ja naisia heidän oikeuksistaan.

”Raiskauksen uhri ei usein tiedä, että voi tehdä rikosilmoituksen. Tosin huono juttu on, ettei hän luota poliisiin.”

Niin. Perheväkivaltaa kieltävää lakia ei ole, avioliiton ulkopuolinen seksi johtaa rangaistuksiin eikä hallitus suhtaudu riemulla naisten koulutukseen.

Muutosta odotellessa vaikuttaa voi elokuvalla. Häätanssi palkittiin Locarnon elokuvajuhlilla ja Variety-lehti nosti sen viime vuoden viiden parhaan arabielokuvan joukkoon.

Vastaanotto oli innostunut myös Suomen ensi-illassa Rakkautta&Anarkiaa-festivaalilla viime syksynä. Teatterilevitykseen Häätanssi pääsee tällä viikolla – harvinaista herkkua dokumentille varsinkin, kun tekijä ja aihe ovat muualta.

Häätanssin teema on globaali”, El Aboudi muistuttaa. ”Suomestakin löytyy epäkohtia eivätkä raiskauksen uhrit aina saa oikeutta.”

Jännitystä on luvassa helmikuussa, kun Häätanssi esitetään Marokon elokuvafestivaalilla. Sitä ohjaaja ei ajatellut tapahtuvaksi.

”Haluaisin nähdä ihmisten reaktion. On eri asia tietää, että naapurissa asuu ’huora’ kuin kuulla hänen tarinansa. Toivottavasti suhtautuminen muuttuu.”

”Suurin osa vastustanee elokuvaa ja tivaa, miksi luon huonoa kuvaa Marokosta. Mutta tärkeintä on herättää keskustelua.”

Elokuva on poikinut toimintaakin. Marokkolaisten naisjärjestöjen edustajia vierailee nyt Suomessa kertomassa naisten tilanteesta ja tutustumassa turvataloihin. Epäkohtiin tarttuva ohjaaja keskittyy jo seuraavaan elokuvaansa. Aihe on nytkin rankka: miten elämä diktatuurissa vaikuttaa perheeseen Egyptissä.

Keskustelutilaisuus naisten asemasta ja Häätanssi-elokuvan näytös tänään 15.1. kello 13–17. Tilaisuus järjestetään Helsingissä, Suomen elokuvasäätiön KinoK13:ssa (Kanavakatu 12, Helsinki). Paikalla ovat suomalaisten panelistien lisäksi naisjärjestöjen edustajia suoraan Marokosta, jotka tuovat ensi käden tietoa Marokon tilanteesta. Ensi-ilta elokuvateattereissa 18.1.

Uzbekistanissa toimittaja on terroristi

Teksti Anna-Sofia Joro

Galima Buharbajeva on toimittaja, äiti ja terroristi.

Viime sunnuntaina arkeeni astui kaunis ja rohkea uzbekkinainen Galima Buharbajeva. Mukana seurasivat hänen miehensä, saksalainen toimittaja Marcus Bensmann ja yksivuotias Jonny. Kun Galima puhui toimittajille Turussa ja Tampereella, työntelin pikku-Jonnyn vaunuja pitkin koleita katuja ja toivoin, ettei viaton lapsi heräisi – ja tajuaisi, että hänen vanhempansa ovat pettureita ja informaatioterroristeja.

Buharbajevan rikosten lista on pitkä. Hän on toimittaja. Hän väitti, että rikosta seuraa rangaistus, ja että hallitus pitää panna vastuuseen kansalaisten tappamisesta. Hän kuvitteli, ettei totuus pala tulessakaan. Kyllä tulessa palaa mikä vain, kuten opposition jäsenet, jotka kidutettiin kuoliaaksi keittämällä.

7,5 vuotta sitten Buharbajeva pakeni pikku reppu selässään Uzbekistanista, ja kehtaa nyt asua ihan naapurissa Kirgisiassa. Välillä on käytävä uhkailemassa – eikun tiedustelemassa – Buharbajevan äidin kotona, missä tytär luuraa.

Sota terrorismia vastaan on välttämätön, jotta valtio voi elää rauhassa demokratiassa kuten Uzbekistan. Sääli, että maassa sikiää niin paljon terroristeja. Aika moni tosin eliminoitiin Andijanissa Boburin aukiolla 13.5.2005, jossa kymmenettuhannet mies-, nais- ja lapsiterroristit osoittivat mieltään. Pari ruumista jätettiin näytille varoitukseksi, loput noin 180 siivottiin pois.

Buharbajeva ja kuusi muuta toimittajaa raportoivat verilöylystä kansainvälisille uutistoimistoille ja sepittivät, että hallituksen joukot murhasivat yli tuhat ihmistä! Kaiken kukkuraksi Buharbajeva alkoi levittää valheita luennoimalla ja tapaamalla päättäjiä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Onneksi vain harva kuunteli.

Ei hätää, sillä 30 miljoonan asukkaan Uzbekistanista löytyy enää kymmenisen toimittajaa. He raportoivat potaskaa Buharbajevan Uznews.net-uutissivustolle. Uusia ei putkahtele, koska ura vie vain vankilaan. Tosin vanhat ovat sitkeitä, kuten Buharbajevan ystävä Salijon Abdurahmanov, toimittaja – eikun huumekauppias – joka lojuu nyt kymmenen vuotta vankilassa. Ulkomaiselle medialle työskentelevien toimittajien on pakko akkreditoitua, muttei lupaa tietenkään myönnetä.

Toimiihan Uzbekistanissa luotettava valtion media ja virallinen sanomalehti, se parisivuinen mustavalkoinen julkaisu, jota ihmisiä pitää pakottaa – siis kannustaa – tilaamaan, koska se on niin… positiivinen. Mitäpä sitä muusta kirjoittaisi, täydellisessä maailmassa.

***

Täydellisyys tiivistyy presidentti Islam Karimovin tyttäressä Gulnara Karimovassa. ”The Woman”, kuten hän otsikoi itseään esittelevän nettisivustonsa, on poliitikko, diplomaatti, bisnesnainen, muotisuunnittelija, poplaulaja – ja tietenkin miljonääri. Omaisuus karttuu älyllä, ei riistämällä kansalta tai TeliaSoneran sujauttamilla lahjuksilla, kuten jotkut panettelevat. Ruotsalainen teleoperaattori maksoi vuonna 2007 Karimovalle 260 miljoonaa euroa toimiakseen maassa. Osapuolet tietävät, että kyseessä oli sijoitus, joka tehtiin Karimovan tuolloin 24-vuotiaan ystävän omistaman gibraltarilaisen yrityksen kautta. Sopan takia Sveitsin pankit jäädyttivät 600 miljoonaa dollaria, luultavasti Karimovan omaisuutta.

Onneksi TeliaSonera teki vuonna 2010 uuden ”sijoituksen”, sillä rahalle löytyy käyttöä. Voi kutsua Stingin soittamaan omille muotiviikoilleen, eikä Geneven luksusasuntokaan ilmainen ole. Kaupungissa on kätevä asua, kun on Uzbekistanin virallinen edustaja YK:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä. Karimova on myös pannut maan kuopatun kansalaisyhteiskunnan uusiksi ja perustanut järjestöjä tukemaan kaikkea tärkeää.

Kansan rahat ovat hyvissä käsissä. Oma vika, että seitsemän miljoonaa uzbekkia on lähtenyt kurjiin oloihin siirtotyöläisiksi Venäjälle.

Karimova osaa laulaakin, vaikka Uznet-sivustolla panetellaan, että ääni on kuin kidutetun valitus. Artisti joutui oikaisemaan valheen lehdistötilaisuudessa – vaikkei kukaan Buharbajevan kiellettyä sivustoa luekaan. Paitsi virkamiehet. Ei siksi, että muuten oltaisiin tietotyhjiössä, vaan koska terroristin juonia täytyy valvoa.

***

Tänään perjantaina 23.11. on kansainvälinen rankaisemattomuuden päivä. Sananvapautta puolustavat järjestöt, kuten Buharbajevan Suomeen kutsunut Viestintä- ja kehityssäätiö VIKES, muistuttavat, että liian usein sananvapaus tapetaan julmasti.

Kun Uzbekistanin sivistyneistö on poissa pelistä, islamistit kärkkyvät sielujen apajille. Lännen apua ei heru ainakaan ennen vuotta 2014, jolloin Nato-joukot jättävät Afganistanin – ja Uzbekistanissa sijaitsevat tukikohdat. Yksi maailman julmimmista diktatuureista voi siis paksusti – paitsi presidentin tytär, joka on tietenkin hoikka.

En ole käynyt Uzbekistanissa, ja portit taisivat nyt pamahtaa kiinni. Maahan pääsee ulkomaisia toimittajia vain turistiviisumilla, jolleivät he ole kirjoittaneet mitään kriittistä maasta. Ei se mitään, minä puhun, koska voin. Hyvää sananvapauspäivää!

Andijanin verilöylyn luodit lävistivät Buharbajevan pressikortin ja Che Quevara -muistikirjan.

Astetta oudompia musiikkisatuja

Teksti Anna-Sofia Joro

Tampere Jazz Happeningille marraskuussa saapuva Schneeweiss und Rosenrot soittaa helposti kuunneltavaa monimutkaista musiikkia – muillekin kuin jazz-faneille. Näin vakuuttavat Berliinistä tavoitetut laulaja Lucia Cadotsch ja pianisti Johanna Borchert.

Nimi Schneeweiss und Rosenrot lainattiin Grimmin sadusta Lumivalko ja Ruusunpuno, jossa köyhän lesken tyttäret seikkailevat karhun ja kääpiön kanssa. Vaikea nimi on sen väärti, sillä yhtye haluaa kertoa tarinoita, ei vain luoda musiikkia.

”Keksimme nimen, kun musiikkiamme kuvailtiin visuaaliseksi. Kaikki lausuvat ja ymmärtävät sen eri tavalla, mikä on hauskaa. Yksikin ruotsalaisnainen sanoi, että nimi on kuin joku mafian koodisana”, yhtyeen laulaja Lucia Cadotsch nauraa.

Hän ja pianisti Johanna Borchert tutustuivat toisiinsa Berliinissä kymmenen vuotta sitten. Duo kasvoi kvartetiksi Kööpenhaminassa, jossa kokoonpanoa laajennettiin basisti Petter Eldhillä ja rumpali Marc Lohrilla.

”Olimme opiskelija-asuntolan ainoat jazzmuusikot klassisen musiikin opiskelijoiden keskellä”, Cadotsch selvittää.

Jazz-maailma on edelleen kovin miehinen, mikä näkyy selvästi myös Jazz Happeningin muusikoiden sukupuolijakaumassa. Naisia on mukana kuusi. Kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä koostuva Schneeweiss und Rosenrot lienee tasa-arvon saareke jazzpiireissä?

”Olemme keitä olemme ja täydennämme toisiamme. Sovimme yhteen, tunnistamme toistemme vahvat puolet emmekä kilpaile keskenämme”, Borschert kuvailee muusikoiden keskinäistä suhdetta.

Ulkopuolella on vaikeampaa.

”Välillä törmään typeriin väitteisiin, kuten että naiseus on minulle etu muusikkona. Ja olen huomannut, ettei minua pyydetä mukaan jammaussessioihin, ei vain siksi että olen laulaja vaan koska olen nainen. Jammailu on perinteisesti miesten hengailualuetta”, Cadotsch kertoo.

”Olen todella iloinen, etten ole bändin ainoa nainen. Ja naismuusikoitahan tulee koko ajan lisää.”

Kansainvälisen yhtyeen muusikot ovat kotoisin Luxemburgista, Sveitsistä, Ruotsista ja Tanskasta. Naisten mukaan monikulttuurisuus tuo soundiin ”jotakin lisää”, vaikkeivät he ihan tiedä mitä.

”Musiikki kuulostaisi täysin erilaiselta, jos yhdenkin muusikon vaihtaisi. Tykkään siitä, että yhtye on ainutlaatuinen juuri meidän vuoksemme”, Borchert pohtii.

Musiikki on rakenteeltaan sävellyksellistä, mutta improvisaatiolle riittää tilaa. Ja jokaisella muusikolla on oma vahva puolensa – joita naiset luettelevat antaumuksella.

”Jokaisella on oma lähestymistapansa musiikkiin, me kaikki sävellämme ja tuomme ideamme yhdessä työstettäviksi. Joskus ensin on teksti, toisinaan taas rytmi, tarina tai tunne siitä, millainen kappale voisi olla”, Cadotsch kuvailee.

Johanna Borschert kertoo hallitsevansa harmonian, energinen basisti Petter Eldh tykkää monimutkaisista rytmeistä ja joustava rumpali Mark Lohr taitaa pianomusiikin prosessoinnin sekä soluttautumisen mukaan mitä erilaisempiin tunnelmiin.

”Lucia on loistava kirjoittamaan uskomattomia, kryptisiä sanoituksia”, Borschert hehkuttaa.

”Haluan saada yleisön ajattelemaan itse. Oikeiden vastausten sijaan esitän kysymyksiä ja tarjoan tilaisuuksia löytää omia tulkintatapoja”, Lucia Cadotsch kertoo.

Schneeweiss und Rosenrotin eksentrinen musiikki on hurmannut kuulijoita yli genrerajojen ”intellektuelleista jazz- ja popfaneihin”. Saksassa nelikko voitti alkuvuodesta Neuer Deutscher Jazzpreis -palkinnon – yleisöäänestyksellä.

Mikä on suosion salaisuus?

”Musiikissa on paljon sellaista, mitä ei huomaa ensikuulemalta vaan kaivautumalla syvemmälle. Ideamme ovat monimutkaisia, mutta samalla tarttuvia ja laulettavia”, Lucia kuvailee.

”Jos yhdistää liian erilaisia juttuja, eivät ihmiset jaksa innostua. Musiikista tulee kiinnostavaa, kun siitä tunnistaa ne asiat, joista normaalistikin tykkää”, Borchert jatkaa.

Schneeweiss und Rosenrotin ensimmäinen Suomen-vierailu on osa POOL-albumin julkaisukiertuetta. Levy julkaistiin lokakuun lopussa, myös vinyylinä. Mottona oli ”anything goes” ja biisit syntyivät alusta loppuun yhteistyöllä.

”Tahdoimme hyödyntää studion tarjoamat mahdollisuudet emmekä miettineet, voiko kappaleita soittaa livenä. Tämä on avannut uusia ja ennennäkemättömiä ovia”, naiset kertovat.

Bändin tulevaisuudensuunnitelmakin on selvä ja simppeli: tehdä lisää musiikkia ja levittää sitä maailmalle.

Tampere Jazz Happening 1.–4.11.

Elokuva lumoaa Etelä-Amerikan syrjäkylissä

Teksti Anna-Sofia Joro

Perulais-espanjalainen Nómadas-yhdistys vie elokuvan lumoa Perun kaukaisimpiin kolkkiin sekä naapurimaiden Bolivian, Kolumbian, Ecuadorin ja Paraguayn rajaseutujen pikkukyliin. ”Kohtaamme köyhyyttä, mutta paljon enemmän iloa”, yhdistyksen perustaja Teresa del Castillo Rovira sanoo.

Pakettiautoon lastataan generaattori, projektori, äänentoistolaite ja varusteista luovin: seitsemänmetrinen puhallettava valkokangas. Voilà! Elokuva on valmis matkaamaan sinne, missä se ei ole ikinä käynyt.

Perulais-espanjalainen Nómadas-yhdistys vie elokuvan lumoa Perun kaukaisimpiin kolkkiin sekä naapurimaiden Bolivian, Kolumbian, Ecuadorin ja Paraguayn rajaseutujen pikkukyliin.

Valkokangas, tai sen virkaa toimittava pöytäliina, kyhätään pystyyn minne voidaan – merenrannalle tähtitaivaan alle tai palmupuiden katveeseen viidakkoon. Ilmaisnäytökseen ilmestyy yleensä koko kyläyhteisö, ja 70 prosenttia heistä näkee elämänsä ensimmäisen elokuvan. Lapset lumoutuvat. Ekoja kertoja riittää, sillä Nómadan aktiivit kiertävät noin sata kylää vuodessa.

Nómadas-yhdistyksen toinen perustaja ja projektijohtaja Teresa del Castillo Rovira vierailee Helsingissä kertomassa elokuvanteosta alkuperäiskansojen parissa ja vetämässä työpajoja suomalaisnuorille.

Vierailu on osa TransformArte-hanketta Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaalin Cinemaissín yhteydessä. Tarkoitus on herätellä keskustelua taiteen mahdollisuuksista sosiaalisen muutoksen välineenä Latinalaisessa Amerikassa – ja koko maailmassa.

Yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävillä yhteisötaideprojekteilla on vahvat perinteet Latinalaisessa Amerikassa, myös Perussa. Suomessakin on herätty pohtimaan taiteen ja hyvinvoinnin yhteyksiä ja maailmanparannusta taiteen keinoin.

”Etsimme kulttuurisen integraation muotoja maalais- ja alkuperäisyhteisöjen välillä näyttämällä elokuvia paikoissa, joissa ei ole teattereita eikä aina edes sähköä”, del Castillo Rovira selittää.

”Kohtaamme köyhyyttä, mutta paljon enemmän iloa.”

Nómadasin kiertävään ohjelmistoon kuuluu sekä dokumentteja että fiktiota. Suuri osa elokuvista on Perun alkuperäisväestön tekemiä. Lisäksi naapurimaiden suurlähetystöt, etenkin Brasilia ja Argentiina, lahjoittavat auliisti elokuvia järjestölle.

Olennaista on tarjota paikallisia tarinoita Hollywoodin sijaan ja vahvistaa monia tärkeitä asioita, kuten alkuperäisväestön identiteettiä, vuorovaikutusta kulttuurien ja kylien välillä, tasa-arvoa ja tietoisuutta ympäristökysymyksistä.

Elokuvia rajaseuduilla -näytöksissä Helsingin koululaisilla on tilaisuus nähdä Nómadasin kiertävissä dokumenttityöpajoissa toteutettuja, latinalaisamerikkalaisten nuorten lyhytelokuvia.

Toisinaan nómadalaiset pystyttää kiertävän elokuvateatterinsa kylään pariksi viikoksi ja järjestävät työpajoja, joissa nuoret oppivat tekemään oman elokuvansa käsikirjoituksesta leikkaamiseen.

”Elokuvat esitetään koko kyläyhteisölle, mikä usein synnyttää keskustelua sosiaalisista kysymyksistä. Elokuvia otetaan myös kiertueen ohjelmistoon”, del Castillo Rovira kertoo.

Näin muiden kylien väki huomaa, etteivät kaukaistenkaan naapurien perinteet nyt niin outoja ole.

”Ohjelmistoon kuuluu lyhytelokuva, jossa pohditaan, miten kävisi ilman vettä. Se herättää aina paljon ajatuksia, vaikka kertoo kaukaisemmasta paikasta.”

Nómadasin Fronteras-projektin työpajat yhdistävät ihmisiä yli rajojen.

”Peru ja Ecuador ovat sotineet keskenään, joten koimme tärkeäksi tuoda yhteen maiden nuoria. Río Santiago -joen rajakylien nuoret tekivät dokumentteja yhdessä”, del Castillo Rovira kertoo.

Teinien elokuvien voisi luulla taipuvan hollywoodmaisuuteen. Mitä vielä. Aiheiden tiedostavuus yllättää.

”Eräs nuori kertoi isänsä moniavioisuudesta, jota hän ei hyväksy. Elokuvassa neljä vaimoa kertoo kokemuksistaan, jotka muuttuvat kriittisemmiksi sukupolvesta nuorempaan”, del Castillo Rovira kuvailee.

”Nuoret haluavat kuvata katoavia perinteitä, kuten vanhoja metsästystapoja, ponchon neulontaa, takkatulen ääressä tarinointia ja alkuperäiskieliään, kuten quechuaa.”

Usein elokuvat käsittelevät ympäristökysymyksiä. Ilmastonmuutos ja hallitsematon kaivosteollisuus aiheuttavat tuskaa – eniten kaikkein köyhimmille.

Kiertäessään kyliä nómadalaiset pitävät kameran käynnissä ja kuvaavat paikallisia arjen keskellä. Illalla kyläläiset kokoontuvat katsomaan itseään valkokankaalta – ja nauru remahtelee.

Myös helsinkiläisnuoret pääsevät tekemään leffoja Teresa del Castillo Roviran työpajoissa, joissa vastataan elokuvan keinoin perulaisten ikätoverien lähettämiin kysymyksiin. Vastavuoroisesti kysymyksiä lähtee Peruun. Del Castillo Rovira on juuri vetänyt työpajan Vuosaaressa.

”Maailmojen eroista sikiää huvittaviakin kysymyksiä, kuten ’onko teillä jalkapallostadionia?’ No, onhan kylässä hiekkakenttä.”

Talouskriisi vaikeuttaa Nómadas-yhdistyksen työtä. Esimerkiksi Espanja leikkasi puolet kehitysyhteistyötuestaan. Rahoitusta on saatu myös EU:lta, suurlähetystöiltä ja yrityksiltä, joilla tosin voi olla näkemyksensä siitä, mihin kyliin projekti tulisi suunnata.

”Yritämme silti viritellä yhteistyötä yritysten kanssa. Elokuvien valintaan ne eivät saa puuttua”, del Castillo Rovira vakuuttaa.

Talous horjuu, mutta tärkeintä on saada toteuttaa intohimoaan. Peru on vienyt entisessä kotikaupungissaan Barcelonassa toimittajaksi opiskelleen naisen sydämen.

Unelma Nómadan suhteen on selvä.

”On aina surullista lähteä kylistä, kun emme tiedä koska palaamme. Haluaisin, että joka alueella olisi liikkuva yksikkönsä, verkosto jota pyörittäisivät paikalliset.”

Toinen unelma on laajentaa lattarielokuvista Afrikkaan ja vahvistaa Etelän välistä yhteistyötä.

Ydin on siinä: taiteesta sikiävä sosiaalinen muutos, joka leviää kylästä kylään ja ihmiseltä toiselle.

TransformArte-ympäristötaidetapahtuma 12.–22.10. Helsingissä. Teresa del Castillo Rovira keskustelemassa Helsingin Tiedekulmassa 12.10. kello 17–19, Nómadas – elokuvaa liikkeellä Latinalaisessa Amerikassa -luento tiistaina 16.10. Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 7ja Community Art: When Minds, Bodies and Cultures meet -seminaari keskiviikkona 17.10. Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 10. Perjantaina 19.10. ilmainen Nómadas: Cinema in the Borders -elokuvanäytös Helsingin Dubrovnikissa kello 16. Tapahtumat ovat osa Cinemaissi-festivaalia.