Anna Pöysä

Toimittaja ja kirjallisuustieteilijä Anna Pöysä raportoi Lissabonin laitamilla sijaitsevasta pahamaineisesta Cova da Mouran lähiöstä. Hän pitää Lissabonin kuppiloista ja kuumista kesäöistä sekä uskoo, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa.

Vahtikoira muovikassissa

Teksti Anna Pöysä

Pitäähän talossa vahtikoira olla!

Herra Álvaro toi meille yhtenä kesäaamuna koiranpennun. Pitäähän talossa vahtikoira olla! Se oli hortoillut keskellä autotietä eksyneen näköisenä. Tilannetta oli analysoitu hetki bussipysäkillä olleen rouvan kanssa. Rouvalla sattui olemaan mukanaan muovipussi, joka ratkaisi pikkukoiran kuljetusongelman. Lottokuponginkin Álvaro oli koiranpennun kanssa käynyt täyttämässä ennen kuin he saapuivat tänne.

Público-lehden jutussa kerrottiin, että koiria hylättiin viime vuonna tilastojen mukaan 30 000, tuplasti enemmän kuin vuonna 2008. Taloustilanne on muuttanut monen arkea, eikä lemmikkien hoitoon aina riitä rahaa. Eläinlääkärit tosin huomauttavat jutussa, että kriisiä käytetään myös tekosyynä. Enää ei vedota yhtä usein allergioihin tai koiran aggressiivisuuteen.

Ja sitten ovat tietenkin vielä kaikki ne koirat, jotka eivät näy tilastoissa. Joko ne elävät kadulla, jäävät auton alle tai joku ottaa ne hoiviinsa. Myrkytettyjä herkkujakin jätetään kadulle aina ajoittain. Naapurin koira kuoli hotkaistuaan ilmeisesti rotanmyrkyllä höystetyn lihapalan.

Piki oli löytöhetkellä eläinlääkärin arvion mukaan pari kuukautta vanha. Voi olla, että se karkasi, tai että ensimmäinen omistaja kyllästyi teräviin hampaisiin ja muutti mielensä. Jollakin on ollut kuitenkin aikaa ja rahaa typistää koiran häntä.

Álvaro tarjoili koiralle ensihätään banaania ja kinkkua, kun se oli saanut janonsa taltutettua. Muutaman päivän se vain nukkui ja söi, tai paremminkin ahmi. Ajateltiin, että pidetään siitä huolta, kunnes se reipastuu ja mietitään tilannetta sitten. Täällä Piki on edelleen, vaikka se reipastuikin nopeasti. Terävähampainen ja nopealiikkeinen Piki on naapuruston lasten kauhu, jolla on katukoiran asenne ja loputtomasti energiaa. Onneksi se myös tykkää istuskella puistonpenkillä kaikessa rauhassa tuulia haistelemassa.

Koiran kävelyttäminen on tuonut elämään uuden ulottuvuuden. Sen lisäksi, että olen tajunnut, miten paljon kadulta löytyy koirasta kiinnostavaa suuhunpantavaa, kuten rotan pääkalloja, purkkaa, luita ja kuolleita liskoja, joutuu juttelemaan toisten koiranomistajien kanssa. Sen perusteella monet muutkin ovat löytäneet koiransa kadulta. Koiria on ihan liikaa suhteessa vastuullisten omistajien määrään. Koiria ei myöskään usein leikata, edes niitä, jotka lenkkeilevät omin päin (niitä on täällä paljon).

Eläinsuojeluyhdistysten mukaan Portugalissa lopetetaan vuosittain 100 000 eläintä. Löytöeläintalot ovat ääriään myötä täynnä, rahaa on kriisin vuoksi entistä vähemmän ja työntekijämäärät ovat ennallaan. Aikaa ja tilaa koirille on niukasti, ja ruoastakin on välillä pula.

Esimerkiksi 60 vuotta toimineessa União Zoófila -yhdistyksessä hoidetaan 800 koiraa ja kissaa. Monet odottavat adoptiota vuosikausia ja useat kuolevat ikinä kotia saamatta. Niihin ei mielellään löytökoiraa vie. Niinpä viime viikonloppuna naapurustossa etsittiin kuumeisesti kotia kiltille, ihmisrakkaalle ja huolestuneelle pikkukoiralle. Pentu oli kerran hylätty, asui väliaikaisesti kerrostalokämpässä kahden muun koiran ja kissan kanssa, ja sen jälkeen uusi omistajaperhe joutui häätöuhan alla luopumaan siitä.

Koiran kanssa kävely on myös paljastanut monenlaista kiltteyttä. Yhdellä myöhäisillan lenkillä umpihumalainen nuori mies pysähtyi paijaamaan Pikiä ja lopuksi pussasi sitä päälaelle. Piki ei edes yrittänyt purra! Ei se myöskään pure kaveria, joka antaa sille aina koirahieronnan, jossa käydään läpi jalat ja sitten kutitetaan vähän mahasta. Lihakauppias antaa niin runsaita muovikassillisia roippeita, että niitä jaetaan muillekin naapuruston koirille.

Sille kiltille koiralle löytyi sunnuntaina koti. Sen otti hoiviinsa se lempeä ja rauhallinen naapuri, jonka koira kuoli hiljattain myrkkyä syötyään. Omistaja asuu iäkkään äitinsä kanssa, joten pikkukoiran ei tarvitse olla yksin. Maanantaina se olisi viety löytöeläinkotiin.

Sosiologi ihmemaassa

Teksti Anna Pöysä

Miten portugalilaisprofessori Boaventura de Sousa Santos päätyi lavalle räppäreiden kanssa?

Portugalissa työskennellään sen eteen, että Eurooppa oppisi vihdoinkin kuuntelemaan muita. Siihen tähtää sosiologi Boaventura de Sousa Santosin Aliceksi nimeämä hanke.

Nimi viittaa Liisaan ihmemaassa. Alicen taustalla on ajatus, että yhteiskuntatieteilijöiden tulee hylätä perinteiset työskentelytapansa voidakseen nähdä ällistyttäviä asioita.

”Eräs espanjalainen kollegani ihmetteli, miksi nousen lavalle räppäreiden kanssa. Minut tunnetaan maailmalla ennen kaikkea sosiologina. Monet ajattelevat, että intellektuellit seurustelevat vain toisten intellektuellien kanssa”, Santos kertoo Skypessä.

Professor Boaventura on Portugalissa tunnettu hahmo. Hän on ravistellut Portugalia kriittisillä kommenteillaan ja tieteellä, joka avoimesti pyrkii yhteiskunnalliseen muutokseen. Kapitalismi, siirtomaavallan sitkeät jäänteet ja eurooppalaisen ajattelun oletettu kaikkivoipaisuus saavat kyytiä. Häntä kutsutaan etunimellä maassa, jossa akateeminen maailma on jäykkä ja titteleitä korostava, ja hän itse sinuttelee opiskelijoita.

Viime aikoina professori on paiskinut hurjasti töitä. Alice – strange mirros, unexpected lessons -projekti alkoi vuonna 2011 ja sitä rahoittaa Euroopan tiedeneuvosto ERC.

Alice pyrkii kehittämään uusia teoreettisia ja poliittisia yhteiskunnallisen muutoksen malleja. Uusien toimintapojen luominen on Santosin ehto yhteiskuntatieteiden uudistamiselle. Siihen eivät nykyiset yhteiskuntatieteet hänen mielestään pysty – ne ovat menettäneet kykynsä uudistua ja luoda uutta.

Länsimaiden ulkopuolelta tulevaa ajattelua ei oteta tiedemaailmassa vakavasti, etenkään, jos se ei noudata tieteestä tuttuja kaavoja. Kyky uusien ajatusmallien ja lähestymistapojen omaksumiseen olisi kuitenkin tarpeen. Euroopassa on runsaasti haasteita, joihin ei ole kyetty löytämään ratkaisuja – kuten Portugalissa hyvin tiedetään. Siispä Alice esimerkiksi tekee yhteistyötä erilaisten aktivistien kanssa ja ottaa oppia erilaisten kulttuurien luonnonvaroja koskevista näkemyksistä.

Yksi Alicen huippuhetkistä oli heinäkuinen Epistemologies of the South (Etelän tietoteoriat) -konferenssi. Konferenssin nimi viittaa Santosin käsitteeseen, jonka avulla pyritään nostamaan esille vaihtoehtoisia tapoja tuntea maailma. Niitä etsitään etelästä, joka on kuitenkin metafora maantieteellisen sijainnin sijaan. Myös Euroopassa on paljon syrjään sysättyjä kokemuksia ja näkemyksiä.

Epistemologies of the South -konferenssi muistuttaa, että länsimainen tiede on vain yksi tapa hahmottaa maailmaa muiden joukossa. Kolonialismin myötä se kuitenkin levitettiin muualle maailmaan. Alice haluaa nostaa esiin ja purkaa siirtomaavallan nykyiset, hienovaraisetkin ilmentymät ja kiinnittää huomion vaiettuihin näkökulmiin.

Erityisesti hanke yrittää etsiä uusia näkökulmia demokratiaan, lainsäädäntöön, ihmisoikeuksiin ja talousjärjestelmiin. Sitä varten on nostettava esiin kokemuksia ja kokeiluja, jotka ovat jääneet vaille huomiota valtavirran yksipuolisen ajattelutavan vuoksi. Tavoitteena ei kuitenkaan ole käyttää muualla tuotettua tietoa ainoastaan Euroopan pelastamiseen tai hylätä länsimaisen tieteen tuotoksia, vaan luoda dialogeja. Alice peilaa maailman loputonta monimuotoisuutta, joka jää perinteisin tieteen metodein pimentoon.

Konferenssin päätti räpkonsertti, jossa esiintyivät Lissabonin pahamaineisissa lähiöissä asuvat, kapverdeläistaustaiset LBC Soldjah, Hezbó MC ja Chullage. Heidän lisäkseen lavalla oli Capicua, naisräppäri ja tohtori.

”Kyllä, räp kuuluu ja sopii Alicen teemoihin. Se nostaa esiin 60- ja 70-luvun protestien näkökulmia. Se on myös eräänlaista kansanmusiikkikulttuurin harjoittamista. Sanoitukset ovat yhtä tärkeitä kuin musiikki. Räppärit kirjoittavat riiminsä itse, ja ne ovat usein rasismin- ja kapitalisminvastaisia narratiiveja. Räp edustaa etelän epistemologioita, vaikka konsertin esiintyjät ovatkin Euroopasta”, Santos kuvailee.

”Yhdysvalloissa räpillä on suuri merkitys, ja kiinnostuin siitä täällä”, Santos kertoo. Hän työskentelee puolet vuodesta Wisconsinin yliopistossa. Toisen puolen vuodesta hän viettää Coimbrassa, 70-luvulla perustamassaan Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa.

Santos ei ole pitäytynyt pelkän kuulijan roolissa, vaan on myös kirjoittanut riimejä. Vuonna 2010 ilmestyi Santosin Rap Global -kirja. Siinä hän eläytyy Lissabonin lähiöissä kasvaneen tummaihoisen nuoren räppärin maailmaan.

Santosin yhteydet Lissabonin laitamien räppäreihin syntyivät muutama vuosi sitten. Konsertin miesräppärit ovat kaikki Plataforma Gueton aktivisteja. Liike pyrkii kohentamaan lähiöiden oloja ja herättämään keskustelua poliisin väkivaltaisuudesta. Toimintamalleja etsitään muun muassa Mustien pantterien ohjelmista.

Kansalaisliikkeiden ja aktivismin lisäksi Alice kurottaa kohti kulttuuria. Konsertti lainasi otsikon Rap Global -kirjan riimeistä ja siellä esitettiin Santosin teemojen pohjalta syntyneitä sanoituksia. Alice haluaa tuoda tieteen ja kulttuuriin yhteen, yhdistää erilaisia ajatustapoja ja jakaa tarinoita, joita värittävät kolonialismin, patriarkaalisuuden ja epätasa-arvon seuraukset, kuten hyväksikäyttö ja ulkopuolisuus.

Konsertissa esiintynyt LBC Soldjah on kotoisin Kap Verdeltä, mutta on asunut kapverdeläislähiö Cova da Mourassa reilut 10 vuotta. Tapaaminen on sovittu naapuruston studiolle, jossa LBC työskentelee alueen nuorten kanssa.

Hiljaisempaan paikkaan siirtyminen kestää tovin: monet haluavat moikata alueen kuuluisaa ja vaikutusvaltaista räppäriä.

”Konsertti oli erinomainen kokemus. Se oli hyvä tilaisuus sanoa asioita, joita ei yliopistomaailmassa voi sanoa”, LBC kertoo.

Hiphop istuu LBC:nkin mielestä hyvin Alicen tavoitteisiin.

”Ainoastaan tieteentekijät eivät tuota tietoa maailmasta. Myös hiphop on tapa tuottaa tietoa ja tallentaa tarinoita ja tapahtumia, joista muuten vaietaan”, LBC kuvailee.

Juuri hiphop vei hänet kansalaisaktivismin pariin. Se toimi johdantona kriittiseen ajatteluun ja opetti kyseenalaistamaan vallitsevia ajatusmalleja.

Keskustelu katkeaa, kun naapuruston pikkupojat pyytävät häntä ratkomaan kinan viiniköynnöksestä kerättyjen rypäleiden jakamisesta. Kun rypäleet on jaettu tasapuolisesti, LBC jatkaa:

”Hiphop kyseenalaistaa historiankirjoituksen ja korkean ja matalan kulttuurin välisen eron. Se myös muokkaa kieltä. Se on toiminut alullepanijana monissa mielenosoituksissa.”

LBCn mielestä konsertti oli loistava tilaisuus osoittaa, miten hiphopilla on ollut Portugalissa suuri merkitys asenteiden muuttamisessa. Sen kautta lähiöiden nuoret kertovat tilanteestaan ja saavat äänensä kuuluviin. He myös kertovat tarinoita Euroopasta, jota monet eivät tunne.

Myös Santos on tyytyväinen konserttiin. Hänen mukaansa se osoitti, mitä rajojen ylittäminen voi käytännössä tarkoittaa – siitä ei puhuta ainoastaan luentosaleissa.

”Yhteistyö räppäreiden kanssa on ollut sydämellistä ja tasa-arvoista”, sanoo Santos.

”Boaventura arvostaa työtämme ja hiphop-kulttuuria. Pystyimme näyttämään hiphopin syvällisen ja paremman, ei-kaupallisen puolen”, kiittää LBC.

Yhteistyölle on myös luvassa jatkoa.

”Aiomme työskennellä muun muassa Cova da Mouran lähistön kouluissa 12-14-vuotiaiden lasten kanssa ja kertoa heille historiasta”, Santos kertoo.

”Tähän asti kouluissa on opetettu historiaa valloittajien näkökulmasta. Me haluamme puuttua tilanteeseen postkoloniaalisesta näkökulmasta”, hän jatkaa ja siteeraa afrikkalaista sananpartta: niin kauan, kun leijona ei kerro tarinaa metsästyksestä, metsästäjät ovat aina tarinan sankareita.

Mutta mitä käy hiphopille, jos se tuodaan osaksi Alicen kaltaista hanketta? LBC katselee palloa potkivia lapsia ja miettii hetken.

”Hiphop on ollut syrjityn väestön syrjittyä musiikkia. Siihen on liittynyt voimakasta stigmatisointia ja stereotypioita. Ne ovat on osa kolonialismin perintöä”, hän toteaa.

”On hyvä, että Boaventuran kaltainen auktoriteetti antaa tunnustusta sille, mitä me teemme.”

Konsertti on myös tuonut runsaasti huomiota Alice-hankkeelle. Tuskin siitä muuten puhuttaisiin vaikka juuri Cova da Mourassa – tai valtamediassakaan.

Santos ei noussut lavalle ainoastaan tervehtimään yleisöä. 73-vuotias professori otti mikrofonin ja räppäsi – ei siis vain lausunut – parin riimin verran omaa tuotantoaan.

”Hyvin se meni. Professori tuntee kulttuurin periaatteet ja kunnioitti niitä”, LBC kehuu.

Kolme päivää kommunistifestareilla

Teksti Anna Pöysä

Lipuntarkastaja portilla kutsuu toveriksi.

Pari kymppiä maksavaa festarilippua koristaa sirppi ja vasara -hologrammi. Lipuntarkastaja portilla kutsuu toveriksi. Vastaan kulkee lukemattomia Che Guevara -paitaan sonnustautuneita festarikävijöitä. Myös punaisella tähdellä koristettuja mustia baretteja näkyy.

Juhlan nimi on Avante! ja sitä järjestää Portugalin kommunistipuolue PCP. Olin siellä vihdoin ensimmäistä kertaa. Festaria on järjestetty vuodesta 1976 vapaaehtoisvoimin. Wikipedia kertoo, että vapaaehtoisia on noin 12000 ja työntunteja kertyy noin 20000. Juhlat järjestetään Tejo-joen eteläpuolella.

Mistään pienten piirien juhlista ei kyse ole esiintyjien tai yleisömääränkään puolesta. Vierailijamääriä tosin ei medialle kerrota. Erilaisia lavoja on kymmenen, ja alueella on esimerkiksi kirjamessut, levykauppa ja elokuviakin voi katsella. Kansainvälisellä alueella on eri maiden kojuja Kiinasta Kuubaan. Lähempänä päälavaa on Portugalin eri osien ruokia ja juomia myyviä suuria kojuja. Alentejon maakunnan viiksekkäiden kommunistien rinnalla juhlivat napapaitaiset teinit.

Illat päättää puolueen tunnusmelodiaksi muodostunut hassu Carvalhesa-niminen laulu. Kun se kajahtaa ilmoille, alkaa hulvaton tanssi. Mutta hämmentävin näky on kuitenkin lauantain poliittinen kokoontuminen ja sen punaisten lippujen meri. Päälavalla puhuu puolueen johto ja heitä kuuntelee hurja joukko ihmisiä.

Tämnä vuonna Avanten teema oli Neilikkavallankumous, josta tuli huhtikuussa kuluneeksi 40 vuotta. Se tarkoitti António de Oliveira Salazarin diktatuurin ja pitkien siirtomaasotien päättymistä. Kommunistipuolue PCP perustettiin vuonna 1921 ja 20-luvun lopulla siitä tuli laiton. Puolueella oli keskeinen rooli taistelussa diktatuuria vastaan. Tämän kommunistit myös tunsivat nahoissaan. Kun vallankumous koitti, puolueen keskuskomitean 36 jäsentä olivat olleet vankilassa yhteensä 300 vuotta.

Taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi PCP on edelleen tärkeä poliittinen voima. Puolueella on jäseniä reilut 60 000. Jerónimo de Sousa, puolueen pääsihteeri, toivotti Avanten puheessaan tervetulleeksi viime vuonna liittyneet 1100 uutta jäsentä. Juhlayleisö ei kuitenkaan rajaudu puolueen kannattajiin. Ja toisaalta, hyvät juhlat ovat varmasti parasta propagandaa!

Juhlahumusta huolimatta silmään pistivät Angolan ja Mosambikin valtapuolueiden edustukset kansainvälisellä alueella. Angolan presidentti José Eduardo dos Santos on ollut viime aikoina esillä lähinnä rikkauksiensa, korruptioepäilyjen ja ihmisoikeusrikkomussyytösten vuoksi. Guardian nimitti häntä taannoin Afrikan huonoiten tunnetuksi despootiksi. Santos on hallinnut maata 33 vuotta ja hänen tyttärensä, Isabel dos Santos, on Forbesin mukaanmukaan Afrikan rikkain nainen.

Avantessa Santosin kuva komeili kehyksissä tasa-arvopyrkimyksistä kertovan banderollin vieressä. Mutta koska MPLA ja PCP ovat vanhoja ystäviä siirtomaasodan ajoilta, tämäkin ilmeisesti siedetään. Sama pätee Mosambikin Frelimoon, jonka politiikkaa voi luonnehtia lähinnä uusliberaaliksi. Kaupan oli muun muassa puolueen presidenttiehdokkaan kuvalla koristettuja viinipulloja.

Etenkin juhlien kansainvälisellä alueella kauppa kävi kiihkeästi. Siellä juotiin saksalaista olutta, cuba librejä ja caipirinhoja, jonotettiin mosambikilaisia ja katalonialaisia herkkuja sekä ostettiin Che Guevara -tavaraa ja maatuskoita. Kun ihmettelin Palestiinan kojulla huivien rinnalla kaupaksi käyneitä ristejä ja Neitsyt Marioita, portugalilainen pitkän linjan Avanten-kävijä sanoi, että Portugalissa ei aina olla niin tarkkoja rajanvedon suhteen. Kuka nyt haluaisi pelkkää leipää tai juustoa juustoleivän sijaan.

Se kuvaa oikeastaan koko festivaalia. On poliittisia puheita, syötävää ja palanpainiketta. Ja musiikkia, tietysti. Klassista, rokkia, niin sanottua maailmanmusiikkia ja räppiä. Festarit päätti suureen suosioon noussut Buraka Som Sistema. Nuoremman yleisön hurmannut ryhmä tekee elektronista musiikkia, jonka juuret ovat Angolassa. Sen jälkeen alkoivat ilotulitukset ja sitten vielä tanssittiin viimeiset carvalhesat. Laulu soi päässä vielä maanantainakin.

Tunnelma oli iloinen ja kaikki muutkin varmasti tunsivat olonsa tervetulleiksi. Laukkuja ei tutkittu portilla, eikä kenenkään juhlintaan ollut tarvetta puuttua. Alentejolainen leipä, juusto ja punaviini eivät koskaan ole maistuneet yhtä hyvältä. En oikein tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, mutta ajattelin mennä Avanteen ensi vuonnakin.

P.S. Edellisessä bloggauksessa kerroin kahden nuoren oikeudenkäynnistä. Molemmat saivat ehdolliset tuomiot (1v 1kk ja toinen 2v 4kk) ja joutuvat suorittamaan yhdyskuntapalvelua.

”Portugali ei ole rasistinen maa!”

Teksti Anna Pöysä

Rasismista on vaikea puhua, kun sen olemassaoloon ei norsunluutorneissa uskota.

Niin väittää syyttäjänvirasto oikeudessa. Ja jatkaa vielä, että poliisikaan ei ole rasistinen. Kyseessä oli kahden ”afrikkalaistaustaisen” nuoren tapaus. Guilherme on 20-vuotias, Fábio 23-vuotias. Kummallakaan ei ole aiempaa rikostaustaa.

Oikeudenkäynti liittyy viime viikolla järjestettyyn, Facebookissa sovittuun tapaamiseen. Siihen osallistui 600 nuorta. Lehtijutussa kerrotaan, että poliisin mukaan nuoret alkoivat holtittomasti juosta pitkin tapaamispaikan lähellä sijaitsevan Vasco da Gaman ostoskeskuksen käytäviä. Poliisit siis puuttuivat tilanteeseen pampuin. Ostoskeskuksen johtaja puolestaan kertoi, että mitään ongelmia ei ollut.

Tapaamiseen osallistuneet nuoret kertoivat kertoivat, että poliisi suhtautui erityisen kovin ottein tummaihoisiin nuoriin miehiin. Poliisia kivitettiin. Sosiaalisessa mediassa pyörii video, jossa poliisi estää mustien nuorten pääsyn ostoskeskukseen. Samaan aikaan valkoiset saavat kulkea sinne kaikessa rauhassa.

Syyttäjän mielestä Guilherme pitäisi tuomita ehdottomaan vankeuteen. Häntä syytetään poliisin vastustamisesta ja haavoittamisesta. Hän ei ollut paikalla edes tapaamista varten, vaan oli tullut ostoskeskukselle tapaamaan tyttöystäväänsä ja syömään. Hän näki tyttöystävänsä poliisien ympäröimänä ja yritti saada poliisit päästämään hänet vapaaksi. Jornal das Notícias -lehden keskiviikon numeron mukaan poliisit yrittivät ”rauhoittaa” naista ja saada tämän henkilöllisyystodistuksen nähtäväkseen. Guilherme kertoi, että raskaana oleva nainen oli painettu maahan ja naista käsittelevä poliisi olisi sanonut, että häntä ei kiinnosta naisen ”musta lapsi”. Raskaan tuomion olisi määrä muistuttaa siitä, että Guilhermen käytöstä ei suvaita.

Syyttäjä toivoo, että syytettyjen tuomioihin otettaisiin mallia skinheadien tuomioista. Rasistiset hyökkäykset päättyivät syyttäjän mukaan, kun näiden johtaja tuomittiin vankeuteen 20 vuotta sitten. Sen koommin hänen mukaansa Portugalissa ei ole ollut skinejä – eikä rasisteja. Rinnastus on epäonnistunut ja väite on silkka vale. Valkoinen eliitti ei tietenkään näihin ilmiöihin törmää, mutta se on asia erikseen.

Poliisin rasismi ja kovat otteet ovat puhuttaneet Portugalissa aiemminkin. Lähiöiden asukkaiden asemaa kohentamaan pyrkivä Plataforma Gueto syntyi alkujaan tukemaan 14-vuotiaan, poliisin tappaman Elson Sanchesin perhettä. Häntä ammuttiin päähän 15 sentin etäisyydeltä – poliisi kertoi luulleensa, että Sanchesilla oli ase. Poliisin käsissä on kuollut Plataforma Gueton mukaan mukaan viimeisen 10 vuoden aikana 15 tummaihoista nuorta. He ovat pääosin olleet teini-ikäisiä.

Minkäänlaista laajempaa keskustelua rasismista ei kuitenkaan ole käyty. Se ei ihmetytä. Portugalissa on siirtomaavallan loppuajoista asti luotu diskurssia tasa-arvoisuudesta ja rasismittomuudesta. Se oli tarpeen, kun maa piti kynsin ja hampain kiinni siirtomaistaan vielä 70-luvulla.

Lähestymistapaa kutsuttiin lusotropikalismiksi. Sen mukaan, kiitos vuosisatoja kestäneen ”monikulttuurisuuden”, portugalilaiset suhtautuvat kaikkeen väkeen veljinään, ovat humaaneja sekä sopeutuvat helposti trooppisiin oloihin. Esimerkiksi afrikkalaisten ”veljeskansojen” näkemystä ei tietenkään kysytty. Vastauksen virkaa toimittavat kuitenkin 60-luvulla alkaneet itsenäisyyssodat.

Ajatus lempeistä lähestymistavoista on sitkeä: sen rippeitä kuuluu ja näkyy jatkuvasti. Rasismista on vaikea puhua järkevällä tavalla, kun sen olemassaoloakaan ei norsunluutorneissa uskota. Ehkä jonkinlaisena edistysaskeleena voisi pitää kuitenkin sitä, että valtamediassa ostoskeskustapauksen tiimoilta haastateltiin myös Plataforma Gueton edustajaa.

Yhdysvalloissa poliisien tappaman Michael Brownin tapauksen herättämän keskustelun myötä päädyin katsomaan Javon Johnsonin spoken word -runon ”cuz he’s black”. ”It’s not about whether the shooter is racist. It’s about how poor black boys are treated as problems well before they’re treated as people”, Johnson lausuu. Ei ole kyse siitä, onko ampuja rasisti. On kyse siitä, että mustia poikia kohdellaan ongelmina, eikä lainkaan ihmisinä.

Eikä asenne vaikuta tietenkään ainoastaan poikiin tai miehiin. Jokaisella nuorella miehellä on monta läheistä, jotka pelkäävät hänen puolestaan. Me pelkäämme sitä, että he eivät osaa pysyä rauhallisina, jos heitä, heidän ystäviään tai perheenjäseniään kohdellaan väärin.

Ghetto opettaa tavoille

Teksti Anna Pöysä

Portugalilaiseen elämänmenoon tottumiseen menee hyvä tovi, jos tulee toisenlaisista oloista.

Alan ymmärtää päivä päivältä paremmin väkeä, joka harvoin poistuu Cova da Mourasta. Osa syystä on rasismi monissa muodoissaan, mutta ei naapurusto mikään pelkkä turvapaikka ole. Täällä on oikeasti tosi mukava olla.

En tarkoita sitä, että täällä olisi kaikki hyvin. Ei ole. Mutta ajattelin kirjoittaa kesän kunniaksi vähän iloisemmista asioista. Kuten jäätelöstä.

Tia Sãolla eli São-tädillä on ehkä gheton parhaat jäätelöpuikot. Omaksi lemppariksi on noussut mango-mansikkajäätelö. Perinteitä arvostavat tosin ostavat violettia, hileistä tamarindimehujäätelöä. Lista jäätelövalikoimasta on tädin ovessa, ja jäätelöä saa hänen kotioveensa koputtamalla. Ne maksavat 50 senttiä.

Täällä myös käy vaihtokauppa. Säkillisen perunoita voi vaihtaa oman kasvimaan kaaleihin. Kuulin myös eräästä nuoresta miehestä, joka myy kananmunia. Kanat elelevät kuulemma leveästi hänen takapihallaan, jonka halki kulkee jopa pieni puro.

Naapuriapu ja yhteisöllisyys ovat arkea. Se on ihan tavallinen tapa olla – siitä ei sen kummemmin puhuta, saati sitten suunnitella ja toteuteta erilaisina hankkeina tai kampanjoina. Eikä se, että toista auttaa tai vastaanottaa apua, tarkoita välttämättä mitään erityistä lämpöä osapuolten välillä. Se on yhtä luonnollista kuin Suomessa ajatus siitä, että toista ei viitsi vaivata.

Naapurisopuun kuuluu tietysti myös suvaitsevaisuus. Seinät ovat ohuita ja musiikkia (sekä saippuasarjoja) kuunnellaan kovalla. Viereisen talon naapuri tykkää kuunnella brasilialaista bailefunkia, ajoittain varhain aamulla. Välillä siihen sekoittuu yläkerran 70-luvun vallankumouslaulut. Niitä kuunteleva mies tekee joskus puusepäntöitä huoneessaan. Mutta se tarkoittaa sitä, että itsekin voi kuunnella musiikkia miten lystää.

Tiiviissä yhteisössä eläminen takaa myös sen, että aina on joku, kenen kanssa jutella, tai ainakin vaihtaa omat ja perheitten kuulumiset. Lapsetkin oppivat pienestä asti poskipussailemaan ja ovat kovin kohteliaita ja reippaita. Jos eivät ole, kenen tahansa sopii heitä läksyttää.

Täkäläiseen elämänmenoon tottumiseen menee hyvä tovi, jos tulee toisenlaisista oloista. Etenkin jos tulee äärimmäisen toisenlaisista oloista eli Suomesta. Siellä on meneillään muun muassa Meillä lainataan sokeria -kampanja. Oveen siis laitetaan tarra, joka rohkaisee tarpeen tullen soittamaan naapurin ovikelloa. Hanke kielii siitä, miten vaikeaa kanssakäyminen voi olla. Tukalassakin tilanteessa mietitään, viitsiikö naapuria häiritä, vaikka monet itse eivät kuitenkaan panisi naapurin auttamista pahakseen.

Päällisin puolin uusiin kuvioihin tottuu nopeasti, vaikka sosiaalisten taitojen suhteen välillä tuntuukin, ettei ole edes naapuruston lasten tasolla. Sopeutumisprosessiin saattaa havahtua esimerkiksi silloin, kun tajuaa että oma (tai jäätelöä myyvän naapurin) koti ei ole enää samalla tavalla yksityinen tila kuin Suomessa. Korvatulpista en kyllä luovu ehkä ikinä.

Pomojen Portugali

Teksti Anna Pöysä

Älä kysele liikoja, jos haluat pitää työpaikkasi.

Haastattelin viime kuussa Kansan Uutisiin erästä portugalilaista naista, joka oli vangittuna 1970-luvulla diktatuurin aikaan. Tuolloin toisinajattelijat pelkäsivät Piden poliiseja, jotka vastasivat kansallisesta ”turvallisuudesta”, muun muassa väkivaltaisesti epäiltyjä kuulustellen ja sulkien näitä vankiloihin.

Kun Diana Andringa mietti nykypäivää, hän sanoi, että Piden poliisien sijaan nykyään pelätään työpaikan pomoa. Kommentti on noussut mieleen monessa yhteydessä viime aikoina. Itsekunnioituksen ja oikeuksiensa puolustamisen saa unohtaa, jos töitä on saatava. Pomot ovat asemassa, jossa he voivat sysätä työntekijän toivottomaan tilanteeseen, sillä sosiaaliturva on onneton ja työpaikkoja on vähän.

Kaveri sai työkeikan henkilöstövuokrafirman kautta. Tuntipalkka on 4,53 euroa. Kun hän koulutustilaisuudessa kyseli pitkän työpäivän tauoista, toinen koulutettava kehotti olemaan vaiti ja allekirjoittamaan paperit. Muut asiat voisi kyllä selvittää kuulemma myöhemmin. Tilanne on ihan tavallinen, palkkaa myöten. Liikoja ei kysellä, kun pelottaa, että työpaikka menee sivu suun – aina löytyy niitä, jotka eivät kysele.

Vaikenemista edistää sekin, että Portugalissa monilla työpaikoilla on jyrkkä hierarkia. Pomot saattavat olla etäisiä, kiireisiä ja komentelevia hahmoja, joiden ei tarvitse perustella määräyksiään. Näitä on täällä omallekin kohdalleni osunut. Oikeuksien puolustaminen on vaikeaa, jos ei niitä tunne. Etenkin jos pomon kanssa keskusteleminen on muutenkin hermostuttavaa.

Avun etsimiseenkään ei aina riitä voimia: Portugali on kammottavan vaikeatajuisen byrokratian maa, ja hierarkia vallitsee myös kaikenlaisissa virastoissa. Apua hakevaan suhtaudutaan usein alentuvasti. Etenkin, jos tämä tulee muualta eikä osaa kieltä kunnolla. Hankalissa tilanteissa luovuttaminen voi hyvinkin olla vähemmän nöyryyttävä ratkaisu. Sen tietävät myös työnantajat, jotka maksavat pätkätyöläisille vajaita palkkoja tai eivät palkkoja lainkaan.

Äärimmillään tilanne on orjatyötä. Viime vuoden lopulla Público-sanomalehdessä oli pitkä juttu maaseudulla 26 vuotta palkatta työskennelleestä angolalaisesta miehestä. Hänen dokumenttinsa olivat tilan omistavan perheen hallussa eikä hän uskaltanut karata viranomaisten pelossa. Jutussa kerrotaan, että Portugalissa on arviolta 1300–1400 orjaa. Joukkoon kuuluu myös portugalilaisia.

Samassa lehdessä lehdessä kirjoitettiin alkuviikosta siitä, miten maaseudulta löytyy jatkuvasti tilanteita, joissa töitä paiskitaan ilman oikeuksia ja epävirallisesti. Tapauksiin liittyy myös työntekijöiden kaltoinkohtelu. Työntekijöitä tuodaan esimerkiksi oliivitiloille ulkomailta. Kuvio kuulostaa tutulta: sen sijaan että työntekijät ansaitsisivat rahaa, he jäävät velkaa majoituksesta ja heitä uhkaillaan.

Ennen tuntui mukavalta, kun pikkukaupasta löytyi halpoja ja hyviä oliiveja, jotka annostellaan ämpäristä muovipussiin. Nykyään mietityttää se, että kuka ne on poiminut ja millaisissa olosuhteissa.

Andringa kertoi haastattelussa, että hän oli järkyttynyt tajutessaan, millaisissa oloissa diktatuurin ajan Portugalissa oli maaseudulla töitä tehty. Jatkumoa ei ole vaikea nähdä, vaikka globalisaatio onkin tuonut kuvioon oman lisänsä. Esimerkkejä voisi antaa lisää – eikä tietenkään vain Portugalista tai maaseudulta.

Andringa sanoi, että siinä missä 1970-luvulla diktatuurin päätyttyä kauan janottua tasa-arvoa puolustettiin, nykyään epätasa-arvoinen kohtelu hyväksytään helpommin. Tai ainakin harvat kokevat velvollisuudekseen puuttua näkemäänsä epätasa-arvoon. Sekin kommentti on noussut keskustelun jälkeen monta kertaa mieleen.

Rasismista, banaaneista & apinoista

Teksti Anna Pöysä

Apinaviittaukset eivät ole loppuun asti mietittyjä keinoja rasismia vastaan taistelemisessa.

”Dani Alves söi rasismin”, portugalilainen sanomalehti otsikoi. Rasismin olomuoto oli kentälle jalkapalloilijan eteen heitetty banaani. Tapahtunutta puitiin niin antaumuksella, että jalkapalloa intohimoisesti seuraava ystävä jätti futisuutiset lukematta usean päivän ajan. Hän muisteli lämmöllä viime vuoden peliä, jossa koko AC Milanin joukkue marssi kentältä kesken pelin rasistisen huutelun vuoksi.

Siinä vaiheessa pinna alkoi kiristyä monella muullakin, kun tapahtuneesta syntyi kampanja. #somostodosmacacos-kampanjasta oli vastuussa toinen brasilialainen pelaaja, Neymar. Kampanjan viesti oli – tai on – siis se, että olemme kaikki apinoita. ”Osallistujat” poseerasivat kuvissa banaanien kanssa. T-paitojakin alettiin pikaisesti valmistaa. Myöhemmin selvisi, että kampanja oli mainostoimiston laatima.

Apinakampanjaa vastaan tietysti reagoitiin nopeasti. Ei ihme. Viestistä huolimatta siinä toistetaan rasistista kuvastoa. Kampanjasta myös seurasi outoja kuvia. Miten banaanin kanssa poseerataan uskottavasti vakavaa asiaa vastaan taistellen, vallankumouksellisesti banaania puristaen vai vetoavasti kameraan tuijottaen? Portugalilainen kolmiloikkaaja ja pituushyppääjä Nelson Évora esiintyi hedelmän kanssa lähinnä lannistuneen näköisenä.

Évoran poseeraus liittyi tilanteeseen, jossa hänen ja hänen ystäviensä – joista myös suuri osa oli huippu-urheilijoita – pääsy lissabonilaiselle klubille oli estetty siksi, että ovimiehen mukaan ryhmässä oli liikaa mustia. Alves ja Neymar ovat vielä tunnetumpia, varakkaita julkkiksia.

Rasismia vastaan täytyy tietysti taistella kaikilla tavoin ja kaikissa sen muodoissa eikä Évoran tai Alvesin kokemaa pidä väheksyä. On kuitenkin kuvaavaa, että apinakampanja sai niin paljon huomiota.

Samaan aikaan Brasiliassa valmistaudutaan jalkapallon mm-kilpailuihin. Toimenpiteisiin kuuluu muun muassa ihmisten häätäminen kovin ottein epävirallisista asumuksista sekä faveloitten ”rauhoittaminen”. Kepan uutisissa puolestaan kerrotaan siitä, miten suuret urheilutapahtumat lisäävät orjatyön käyttämistä Brasiliassa, jossa se on jo ennestään suuri ongelma. Neymarin kampanja häivyttää rasismiin liittyvät monimutkaiset yhteiskunnalliset ulottuvuudet kuten luokkakysymyksen.

Ehkä kampanjan hyödyksi voi kuitenkin laskea sen, että se osoitti, miten ja miksi banaanin kanssa poseeraaminen ja apinaviittaukset eivät ole loppuun asti mietittyjä keinoja rasismia vastaan taistelemisessa.

Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä!

Teksti Anna Pöysä

Poliisien toimet ovat omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta Portugalissa.

Kun tämä teksti ilmestyy, Portugalissa on vapaapäivä Neilikkavallankumouksen kunniaksi. Oikeistodiktatuurin kumoamisesta on kulunut 40 vuotta. Lissabonissa keräännytään Avenida da Liberdade -kadulle neilikat rintapielissä. Viralliset tahot muistelevat päivän saavutuksia, mutta kadulla näkyy ja kuuluu myös kriittisiä viestejä.

Portugalin nykytilanteessa ei tosiaan ole juuri juhlimista, vaikka sitä ei voikaan Salazarin johtaman Estado Novon diktatuuriin verrata. Alun perin ajattelin kirjoittaa kuitenkin niistä siirtomaasotia, siirtomaavaltaa ja diktatuurin eri ulottuvuuksia vastaan taistelleista portugalilaisista.

Vaikka itse vallankaappauksesta oli vastuussa asevoimien liike, diktatuuria vastaan taisteltiin sen aikana monilla eri tahoilla. Monet olivat vangittuina tai lähtivät maanpakoon. Täällä on väkeä, joka edustaa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden puolustamisen perinnettä. Mutta viime aikoina eräs toisenlainen ”perinne” on jatkuvasti kiinnittänyt huomioni.

Eilen olin Largo do Carmon aukiolla, jossa vallankumouksen keskeisimmät käänteet tapahtuivat. Sinne, sotapoliisin päämajaan, pakeni aamuvarhain vallankumouksen alettua Salazarin seuraaja Marcello Caetano. Pian aukio täyttyi väestä huolimatta kehotuksista pysyä sisällä. Valta vaihtui neuvotellen – keskeinen rooli oli vallankumouksellisia joukkoja johtaneella kapteeni Salgueiro Maialla.

Aukiolle on pystytetty suuria kuvia tuolta ajalta. Niissä näkyy kansan ympäröimät panssarivaunut ja muutamia keskeisiä hahmoja. Yhden kuvan edustalla seisoi englanniksi vallankumouksesta kertova nainen parin muun kanssa. Hän kertoi tunnettua tarinaa: vallankumous oli veretön ja sai nimensä siitä, että joku sotilaista keksi laittaa kiväärinsä piippuun neilikan. Vetoava tarina ei ole kuitenkaan aivan tosi verettömyyden suhteen. Päivänä kuoli neljä ihmistä. He olivat salaisen poliisin PIDEn päämajan edustalla kerääntyneessä rauhanomaisesti mieltään osoittavassa väkijoukossa. Poliisi avasi tulen ihmisjoukkoa kohti.

Juuri PIDE oli vastuussa tiedustelusta ja hallitusta vastaan toimivien pidätyksistä ja kuulusteluista. Pahamaineiset PIDEn miehet turvautuivat usein kidutukseen. PIDEn koura ulottui myös siirtomaihin Afrikassa. Sinne, Kap Verden saaristossa sijainneeseen Tarrafalin vankilaan, myös lähetettiin vaarallisimpina pidetyt vangit. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi. Vallankumouksen jälkeen ”pidet” eivät kuitenkaan juuri joutuneet vastuuseen teoistaan.

On ehkä epäasiallista luoda jatkumo vallankumouksen ainoista verenvuodattajista nykypäivän poliiseihin. Mutta monille täällä poliisi on edelleen uhka, ei turvallisuuden ja järjestyksen symboli. Se on käynyt selväksi erityisesti sinä aikana, jona olen asunut Cova da Mourassa.

Hiljattain juna-asemalla lippuihin liittyvän selkkauksen aikana poliisi kiroili ja karjui naiselle, joka kyseenalaisti poliisin toiminnan. Niin sanotuissa ongelmalähiöissä raskaasti aseistetut poliisit puolestaan ratsaavat ohikulkijoita sattumanvaraisesti. Joskus ratsattavat komennetaan kadulle vatsalleen makaamaan, kun poliisit tarkistavat paperit. Mainitsin aiemmin poliisin ampuman 14-vuotiaan pojan.

Siitäkään ei ole kauan, kun keskustan metroasemalla poliisi oli pysäyttänyt kymmenisen nuorta, jotka ratsattiin kaikkien ohikulkijoiden edessä. He olivat kaikki tummaihoisia, kuten kaikki muutkin yllä mainitut. Ei siis ole ihme, että poliiseihin suhtaudutaan vihamielisesti – tai peläten. Poliisien toimet ovat myös omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Vankiloiden vartijoiden toiminnasta taas on kerätty raportteja ISCTE-yliopiston ylläpitämälle sivustolle. Siellä kerrotaan väkivallasta ja kidutuksesta. Päädyin lukemaan sitä viime viikolla, sillä erään perheen alle kolmekymppinen poika kuoli vankilassa. Perheelle kerrottiin, että hän oli hirttäytynyt sellissään. Kaikki kuitenkin ajattelevat, että vartijat pahoinpitelivät miehen kuoliaaksi. Se, mitä todellisuudessa tapahtui, selviää toivottavasti myöhemmin. Mutta tapahtumat ja niiden tulkinta kertovat paljon suhteesta virkavaltaan. Ja demokratian tilasta Portugalissa.

Virkavallan arveluttavista ja kyseenalaisista toimista on vaikea keskustella ja niihin on vaikea puuttua. Ne nahoissaan tuntevilla ei usein ole henkisiä tai taloudellisia resursseja oikeuden etsimiseen. Ne, jotka eivät poliisien kanssa joudu tekemisiin, suhtautuvat usein epäillen poliisien tai vartijoitten kohtuuttomista otteista kertoviin. Poliisin väkivallasta ollaan mieluiten vaiti, aivan kuten vallankumouksestakin kerrottaessa.

Miltä Portugalin talouskriisi näyttää?

Teksti Anna Pöysä

Ne, joiden elämään kriisi raskaimmin vaikuttaa, saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Silloin tällöin joku kysyy, miten Portugalin kriisi näkyy päivittäisessä elämässä. Kysymys on hankala. Minkälaisen näkyvän muodon talouskriisi saa? Turisti saattaa lähteä Lissabonista jopa huojentuneena. Ei asiat niin kamalan huonolla tolalla näytä olevan. Itselle taas tulee helposti sellainen olo, että tarkkailen tilannetta norsunluutornista huolimatta lähietäisyydestä.

Kysymys myös muistuttaa talouskriisin yhdestä ulottuvuudesta. Kriisistä kertovat maailmalle usein ne, joiden elämää se ei ole sekoittanut. Ne, joiden elämään se raskaimmin vaikuttaa, saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Tulin Lissaboniin vajaat kymmenen vuotta sitten. Ei täällä erityisen hyvin silloinkaan mennyt. Nykyään näkee useammin kodittomia, joilla on vielä siistit vaatteet ja matkalaukullinen tai pari tavaroita. Jos kulkee ruokaa jakavan auton ohi, huomaa senkin, että jonot ovat pitkiä. Sellaisia näkyviä muotoja kriisillä siis on: on enemmän väkeä, jolla on vähän rahaa. Leipäjonot kuitenkin paljastavat vain pienen osan sen vaikutuksista.

Niukkuudella on Portugalissa pitkät perinteet. Loiston vuosista puhuttaessa viitataan yleensä löytöretkien aikaan, 1500-luvulle. Salazarin diktatuurin aikana köyhyydestä ja vaatimattomuudesta tehtiin suorastaan kansallisvelvollisuus. Kansaa kehotettiin ylpeään ja kunnialliseen köyhyyteen. Siitä voi kuulla kaikuja nykypäivän poliitikkojen puheissa, kun he koittavat saada kansalaiset sietämään säästötoimenpiteitä kärsivällisesti.

Cova da Mouran lähiössä suorimmin varojen vähyys näkyy asumisessa. Samassa talossa, jossa asun, yhtä huonetta vuokraa nainen, jolla on kaksi poikaa. Tietysti yksityisyyteen liittyviä kulttuurierojakin voi miettiä. Mutta varmasti se huolestuttaa, jos tulevaisuus ei näytä yhtään paremmalta. Huoneen jakaminen kahden kasvavan teini-ikäisen pojan kanssa voi ottaa koville. Samassa kerroksessa asuu myös vanhempi mies, joka vuokraa pientä huonetta.

Iäkkäämmän väen kimppakämpät eivät ole mikään Cova da Mouran erikoisuus. Kaveri vuokrasi huoneen asunnosta Lissabonin keskustassa, jossa kaikki muut asukkaat olivat eläkeläisiä. Vanhuskommuuni ei sinänsä ole hassumpi ajatus, mutta sellaisten muodostuminen kertoo eläkeläisten elintasosta.

Keittiössäkin säästetään. Kun kaasu loppuu, Cova da Mourassa ruoka valmistetaan improvisoiduilla tulisijoilla ulkona (sitä varten kerätään puuta, kun sitä vastaan tulee). Ruokakaappia täydennetään tienposkeen laitettujen kasvimaiden antimilla. Sellaista kaistaletta maata ei olekaan, missä ei kasvaisi härkäpapuja ja lehtikaalia. Kasvimaat ovat viime aikoina lisääntyneet. Mistään trendikkäästä kaupunkiviljelystä ei ole kyse, vaan kasvimailla kuokkivat aamuvarhain lähinnä iäkkäämmät huivipäiset naiset.

On eri asia tehdä ruokaa tulella talvisateessa kuin huvikseen. Kaasun puuttuminen tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että lämmintä vettä ei ole. Jotkut tosin valitsevat kylmät suihkut etukäteen säästämistarkoituksessa.

Viime viikolla näin Apelação-nimisen alueen Lissabonin laitamilla. Korkeiden kerrostalojen lähistöllä on aaltopellistä ja tiilistä rakennettuja asumuksia. Ainoa vertauskohde, joka tuli mieleen, oli Maputon köyhemmät naapurustot. Talojen ympärillä kuljeskelee kanoja ja tienpientareella näkyi vuohen sorkanjälkiä. Bruno Colaçon valokuvat puolestaan kertovat kesken jääneeseen luksuskerrostalokompleksiin majoittuneista miehistä ja heidän epäinhimillisistä oloistaan. Myös junamatkalla Lissabonista kohti Cova da Mouraa näkee improvisoituja asumuksia siltojen alla. Pintaa raapaisemalla paljastuu sellaista köyhyyttä, joka horjuttaa käsitystä siitä, mitä Eurooppa on ja miten Euroopassa eletään.

Entä sitten se kunniallisen köyhyyden myytti? Se kuulostaa siltä, että kunniatontakin köyhyyttä on olemassa. Ihmisarvolla ja köyhyydellä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Jos vaikuttaa siltä, vika on katsojassa. Köyhyyttä on kuitenkin syytä hävetä. Ei niiden, jotka elävät niukasti, vaan niiden, jotka sitä tuottavat, kuten mosambikilainen kirjailija Mia Couto sanoo.

Tuli kesä ja turistit

Teksti Anna Pöysä

On kurjaa nähdä, kuinka tarve miellyttää turisteja muuttaa Lissabonia pysyvästi ja peruuttamattomasti.

Appelsiininkukilta tuoksuva keväinen Lissabon on aika ihana paikka. Aurinko paistaa lämpimästi jo maaliskuussa, linnut laulavat ja tunnelma on korkealla. Tieto on tietysti levinnyt maan rajojen ulkopuolelle, ja niinpä aurinko tuo tullessaan myös turistit.

Mistään vähäisistä määristä ei ole kyse. Maailman matkailuneuvosto kertoo, että turismin osuus bruttokansantuotteesta on Portugalissa 5,8 prosenttia (Euroopassa keskiarvo on 3,1 prosenttia) ja 7,2 prosenttia työpaikosta on turismin saralla (Euroopassa keskiarvo on 5,3 prosenttia). Sanomalehti Públicossa turismista vastaava valtiosihteeri toteaa, että turismi on kenties maan talouden keskeisin sektori.

Kriisin kourissa kärvistelevässä maassa siis ymmärrettävästi halutaan kohdella turisteja hyvin. Uusia turisteille suunnattuja putiikkeja tuntuu aukeavan viikoittain, hotelleja rakennetaan ällistyttäviä määriä ja ravintoloiden sisäänheittäjät ovat entistä kielitaitoisempia. Alan hiljalleen hyväksyä sen, että minulle puhutaan espanjaa tai englantia, vaikka aloitan keskustelun tai vastaan portugaliksi.

Kielikysymykset, turisti- ja fadoravintoloiden sisäänheittäjät ovat ehkä ärsyttäviä, mutta niihin voi koittaa suhtautua vaikka kärsivällisyysharjoituksina. Kurjempaa on nähdä, miten halu – tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa tarve – houkutella ja miellyttää turisteja muuttaa kaupunkia pysyvästi ja peruuttamattomasti.

Nyt Lissabonissa jännitetään esimerkiksi sitä, miten käy Rossion laidan pikkuruiselle baarille, jossa myydään ginjinhaa, hapankirsikoista, viinasta ja sokerista valmistettua juomaa. Baarin edustalla seisoskelua kirsikankiviä syljeskellen on harjoitettu vuodesta 1890 lähtien. Rakennus, jossa baari on, on nyt myyty ja siitä on määrä tulla hotelli. Uudet ulkomaalaiset omistajat ovat irtisanoneet baarin vuokrasopimuksen, vaikka ehtona hotellin rakentamiselle oli nimenomaan baarin säilyttäminen.

Baarin nykyinen pitäjä ja sen perustajan jälkeläinen, Nuno Gonçalves, muistuttaa haastattelussa, että juuri Ginjinha sem rival -baarin kaltaiset, autenttiset paikat ovat luoneet Lissabonin maineen, eivät McDonalds’it ja vastaavat. Älä muuta sano, Nuno! Vaikka näitä ”autenttisia” paikkoja ei enää tule niin helposti vastaan, niitä kyllä on vieläkin. Ne pitää vain huomata ja niihin pitää tohtia mennä.

Muun muassa eräällä turistien vakioreiteillä sijaitsevalla kadulla on herra Almeidan kauppa. Vanha ja puhelias herra kertoo kaupanteon lomassa, että muutaman neliön kokoinen liike on 86 vuotta vanha. Sen avasi hänen isänsä. Nykyisin myynnissä on Portugalissa valmistettuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä. Nappejakin sieltä vielä saa, onhan kaupan nimi Nappien kuningas, Rei dos Botões. Niitä säilytetään kellastuneissa vanhoissa pahvilaatikoissa ja saattavat napit kaivata puhdistustakin, mutta ne kääritään huolellisesti paperiin. Senhor Almeida vielä varmistaa, että napit laitetaan turvalliseen paikkaan, etteivät ne vain leviä laukun pohjalle.

Vaikka herra Almeidan nappikaupan kiihtymisestä ei luultavasti ole haittaa kenellekään, voi tietysti tulla sekin hetki, että toivon turistien pysyvän juuri heille tarkoitetuissa paikoissa ja jättävän paikalliset, omintakeiset paikat rauhaan. Tosin, mitä enemmän kiinnostavia paikkoja on, sitä vähemmän luulisi turistien pakkautuvan yksiin ja samoihin paikkoihin. Vaikuttaa myös siltä, että paikalliset käyvät sinnikkäästi kantapaikoissaan turisteista huolimatta. Ja kun vierailijoita kerran tänne tulee, Maailman matkailuneuvoston mukaan kasvavissa määrin, voisi heistä olla muutakin hyötyä kuin raha, jonka he tänne jättävät.

Uskon kyllä, että suuri osa matkailijoista ei juuri piittaa uudesta, hätäisesti sliipatusta, muovisesta ja tyrkystä Lissabonista. Oikeasti kaupungista jäävät mieleen juuri rappioromantiikka, näköalapaikat, valo, kiireetön tunnelma sekä aikaan pysähtyneet liikkeet ja ravintolat. En tietenkään toivo sitä, että kaupunkia ei korjattaisi ja rakennukset jatkaisivat rapistumista kunnes kiehtovuudesta ei ole enää mitään jäljellä, tai että väki joutuisi elämään kurjissa oloissa vanhan säilyttämisen nimissä. Toivoisin, että kaikkea vanhaa ei noin vain pyyhkäistäisi pois.

Vaikka kaikki muutokset eivät suinkaan johdu turismista, vaan niiden taustalla on muitakin kuvioita, sillä on Portugalin tilanteessa paljon valtaa. Se tarkoittaa myös sitä, että turisteilla on valtaa. Vierailijana helposti tuudittautuu ajattelemaan, että vaikutusmahdollisuudet vieraassa maassa lyhyellä matkalla eivät ole kovin suuret. Ehkä eivät, mutta toivoisin vierailijoiden käyttävän ne vähätkin mahdollisuudet ja miettivän tarkasti, miten he aikansa ja rahansa käyttävät, ja minkälaisen viestin heidän visiittinsä jättää.

En yritä peitellä omia intressejäni: pidän Lissabonista kovasti ja haluaisin, että kaupunki ei muuttuisi tyystin. Aion toki tehdä oman osuuteni muun muassa käymällä usein ginjinhalla ja ostamalla herra Almeidan pyyhkeitä. Mutta mukavampi tänne on vierailijoidenkin tulla, jos kaupunki säilyttää luonteensa.

Lissabon on myös kreolinkielinen

Teksti Anna Pöysä

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistä.

Juttelen usein erään seitsemänkymppisen herran kanssa. Álvaro puhuu portugaliakin, mutta kun ollaan tulossa jutun parhaaseen kohtaan, kieli vaihtuu kreoliksi. En ikinä ymmärrä loppuhuipennusta. Tekeekö hän sen tahallaan? Álvaron lapset ja vaimo kyllä muistuttavat hänelle, että en tajua kreolia. Álvaro vain kaataa meille lisää viiniä ja jatkaa puhumista.

Häntä varmaan huvittaisi se, että olen viettänyt pari päivää Kap Verden kreolin historiaa ja kielioppia lueskellen. Álvaron mielestä kieltä ei voi oppia, jos ei ole afrikkalainen. Portugaliin ja afrikkalaisiin kieliin pohjautuvia kreolikieliä puhutaan Afrikassa myös Guinea-Bissaussa ja São Tomén & Príncipen saarilla. Virallista asemaa kreoleilla ei ole, vaan Portugali on kaikissa maissa ainoa virallinen kieli. Aasiassakin puhutaan joitain Portugaliin pohjautuvia kreoleja.

Kap Verden kreoli alkoi muodostua joskus sen jälkeen, kun portugalilaiset löytöretkeilijät osuivat (oletettavasti) asumattomalle saaristolle 1400-luvun lopussa. Sinne tuotiin mantereelta orjia. Suurin osa vietiin muualle, mutta osa pidettiin työvoimana saaristossa. Kun asukkailla ei ollut yhteistä kieltä, sellainen kehittyi portugalista ja monien afrikkalaisten kielten vaikutuksesta.

Kieli on yhtä sitkeä kuin 14-vuotiaana kotoaan São Tomén & Príncipen saarille karannut, sittemmin Angolaan ja Angolasta Lissaboniin reissannut ja kaikenlaisiin selkkauksiin joutunut Álvaro konsanaan. Siirtomaavallan aikana kreolia pidettiin vähäpätöisenä ja abstraktiin ajatteluun kelpaamattomana solkkauksena, mutta nyt sitä kuullaan pitkin maailmaa Cesária Évoran ja Mayra Andraden laulamana. Kreoliksi lauletaan usein myös imelää kizombaa, jolta on vaikea välttyä Portugalissa.

Kuullun ymmärtämisen harjoitteluun kuuluu siis kreoliksi lauletun musiikin kuuntelu. Eniten olen kuunnellut Álvaron vanhimman lapsen 1980-luvulla suuressa suosiossa paistatellun bändin Tulipa Negran funanáa.

Perinteisemmän musiikin lisäksi Cova da Mouran kaduilla kuulee paljon paikallista kreolinkielistä yhteiskuntakriittistä räppiä.

Miksi sitä sitten lauletaan kreoliksi, kun portugaliksi laulamalla potentiaalisia kuulijoita olisi paljon enemmän? Luontevuus ja identiteettikysymykset eivät selitä kaikkea. Vaikka virallisesti Portugali on luopunut asemastaan ainoan ja oikean portugalin kielen kehtona, käytännössä tilanne on toinen. Niinpä esimerkiksi covadamouralaisten portugalia kuunnellaan eri tavalla kuin valkoisten portugalilaisten puhetta. Kreoliksi laulaminen on siinä mielessä suojautumista ja omalla mukavuusalueella oleilua. On se tietysti myös kannanotto: musiikkia ei tehdä suosion tai rahan vuoksi.

Kreolin käyttäminen on kyllä vähän keskisormen näyttämistäkin. Ollaan Portugalissa ja osataan kieltä, mutta valitaan se kieli, jota kaikki eivät ymmärrä. Ensisijainen yleisö on siis kreolia taitavat kuulijat, eikä portugalilaisten suosiota tai hyväksyntää tavoitella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kreolia osaamattomat eivät musiikista kiinnostuisi.

Lähiöissä kasvaa valkoisten portugalilaisten sukupolvi, joka haluaa oppia kreolia, koska se on tyylikästä. Viime vuonna Mosambikissa tutustuin maputolaisiin räppäreihin, jotka janosivat kreolinkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja sielläkin ollaan uudella tavalla ylpeitä paikallisista äidinkielistä ja mosambikilaisen portugalin ilmaisuista. Lissabonin katukieli taas on jo kauan lainannut paljon angolalaisesta portugalista.

Siihen kuitenkin on vielä matkaa, että portugalin asema esimerkiksi tieteen tai kaunokirjallisuuden kielenä horjuisi. Kreoli ja muut Portugalin entisissä siirtomaissa puhutut kielet ovat lähinnä suullisen perinteen, musiikin ja yksityiselämän kieliä. Perhe- tai kaveripiirissä tai räpätessä voi siis käyttää kreolia, mutta menestyäkseen on otettava portugali haltuun. Tai riippuuhan se siitäkin, mitä pidetään menestyksenä. Luku- ja kirjoitustaidoton Álvaro selvisi sodasta, rakensi talon Cova da Mouraan ja kasvatti kahdeksan lasta. Ja hänellä on hyvät jutut, luultavasti.

Slummiturismia Euroopassa

Teksti Anna Pöysä

Euroopassa on pitkä perinne eurooppalaisuuden hahmottamisesta toiseuden ja erilaisuuden kautta.

Mustavalkoisessa valokuvassa valkoinen rouva ojentaa ruokaa aidan takana kävelevälle tummaihoiselle lapselle. Facebookissa levinneen kuvan tekstissä kerrotaan ”ihmistarhoista” ja Ngungunhanesta, mosambikilaisesta päälliköstä, jonka portugalilaiset ottivat kiinni ja toivat Lissaboniin vaimoineen ja lapsineen 1800-luvun lopulla. Ngungunhanea ja hänen perhettään esiteltiin kaupungilla uteliaalle kansalle. Kuvatekstin mukaan sama asetelma on olemassa edelleen. Afrikkalaisiin naapurustoihin järjestetään turistikierroksia, joilla ”sivistyneet” ilmestyvät vierailemaan ”villien” luona kuin eläintarhaan.

Näitä kierroksia järjestetään Cova da Mourassa. Niitä markkinoidaan nimellä ”Afrikka näin lähellä!” (África aqui tão perto!). Ohjelmassa luvataan tutustumista afrikkalaiseen musiikkiin, ruokaan ja afrikkalaisiin kampauksiin sekä käsitöihin. Kotiovelta saattaa siis löytää ryhmän turisteja afrikkalaista kulttuuria havainnoimassa.

Turistit kuljeskelevat lähiössä paikallisen oppaan johdolla, ihastelevat söpöjä pikkulapsia ja hymyilevät seiniin nojaileville tuimille teineille vaivaantuneen oloisina. Sitten syödään catchupaa ja kuunnellaan tai ehkä tanssitaankin funanáa. Kierrokseen voi myös sisällyttää hiusten letittämisen. Lopuksi poseerataan graffitien edessä.

Innoitus kierroksille löytyi Brasilian favela- ja Etelä-Afrikan township-turismista, niitä ideoinut Heidir Correia kertoo. Slummiturismia on kritisoitu kovin sanoin, sillä se ei välttämättä auta turismin kohteita mitenkään, vaan tekee köyhyydestä nähtävyyden ja tyydyttää vain länsimaisten turistien tirkistelynhalua. Portugalissakin monet varmasti haluavat omin silmin nähdä pahamaineisen lähiön, josta ovat lukeneet lehdistä. Harva kuitenkaan uskaltautuu sinne omin päin.

Muistin valokuvan kun etsin Lissabonista kertovia dokumentteja ja vastaan tuli Nôs Terra -dokumenttielokuva. Sekin käsittelee niitä Lissabonin lähiöitä, joissa suurin osa asukkaista on kapverdeläistaustaisia. Näitä on tehty hämmentävän paljon viime vuosina.

Dokumenttielokuvassa muun muassa keskustellaan kauan siitä, ovatko Portugalissa syntyneet tummaihoiset nuoret portugalilaisia vai eivät. Se tuntuu olevan dokumenttielokuvien tekijöiden suosikkiaihe. Nuoret pyörittelevät aihetta kohteliaasti, joku huomauttaa rasismista, toinen muistuttaa, ettei ole ikinä vanhempiensa kotimaassa käynytkään. Mutta mistä haastatellut puhuisivat, jos he saisivat itse valita heille tärkeät aiheet? Ja miksi näitä dokumentteja on tehty niin paljon?

Ei siinä mitään, että erilaisuus kiinnostaa. Toisaalta Euroopassa on pitkä perinne eurooppalaisuuden hahmottamisesta toiseuden ja erilaisuuden kautta. Afrikka on usein saanut äärimmäisen eron havainnollistamisen tehtävän: se on edustanut kaikkea sitä, mitä Eurooppa ei ole.

Ja nyt lentolipun sijaan tarvitsee maksaa vain junalippu tai taksimatka, ja ollaan ”Afrikassa”. Siinä missä dokumenttielokuvissa asukkaat saavat ainakin puheenvuoron, turistikierroksilla heistä tulee lähinnä katseiden kohde. Keskittymällä ”afrikkalaisuuteen” musiikin ja käsitöiden kautta vältetään hankalat kysymykset, kuten ne joita Plataforma Gueton järjestämässä tapahtumassa pohdittiin. Tullaanko Cova da Mouraan hyväntahtoisesti luomaan uudenlaisia, mutta vanhoihin asetelmiin perustuvia suhteita?

Helppohan tästä olisi hermostua. Mutta kun tilanne on hankalampi. Kierroksia järjestää Cova da Mourassa toimiva yhdistys, joka on esimerkiksi perustanut sinne lastentarhan ja kirjaston, järjestää koulutuksia ja työllistääkin joitain nuoria. Kierrosten idea on kyseenalaistaa median luoma kuva naapurustosta ja osoittaa, että siellä asuu tavallista väkeä ja siellä voi kävellä pelkäämättä. Kierros maksaa muutaman euron tai reilun kympin, jos siihen sisältyy lounas tai hiusten letitys. Enemmistö kierroksista järjestetään erilaisille yhdistyksille ja oppilaitoksille.

Vuonna 2003 aloitettujen kierrosten tarkoituksena on myös saada väki arvostamaan Cova da Mouran kulttuurista pääomaa. Sille on entistä painavampi syy: lähiön kunnostamiseen ja sen talojen omistamiseen liittyvien epäselvyyksien ratkomiseen tarkoitetut varat ja projekti peruttiin vuonna 2012. Naapurusto on siis edelleen laiton siinä mielessä, että talojen rakentajilla ei ole virallisia dokumentteja, joilla osoittaa, että talot ja maa ovat heidän.

Olen miettinyt pääni puhki, millä turistikierrokset voisi korvata ja miten ihmiset voisivat tutustua naapurustoon vähemmän ongelmallisella tavalla. Mutta ei kai voi odottaa, että kaikki sitoutuvat pitempiaikaisiin projekteihin tai hankkivat jostain covadamouralaisia ystäviä. Ehkä kierroksia voisi ajatella strategisena liikkeenä, joka hyödyntää eksotiikannälkää ja pahamaineisuuden herättämää kiinnostusta. Mutta toivottavasti Cova da Mouraa ei tarvitse ikuisesti esittää Afrikka-teemapuistona.