voima

Tukahduttamistoimien toinen aalto

Teksti Oksana Tšelyševa

Valko-Venäjällä ihmisoikeusaktivistien pidätyksien määrä kasvaa.

Viime päivinä virallinen Minsk on kuumeisesti sekoittanut pakkaa liittyen joulukuun 19. päivän pidätyksiin ja vangitsemisiin järjestysrikkomuksen perusteella. Jotkut pidätetyistä on väliaikaisesti vapautettu sillä ehdolla, että he eivät poistu kaupungista. Samaan aikaan kasvaa niiden ihmisten määrä, joita syytetään mellakoiden suunnittelusta ja niihin osallistumisesta.

28. tammikuuta Charter 97:n toimittaja Natalie Radina on yllättäen päässyt KGB:n pidätyssellistä. Vladimir Kobets, joka on Andrei Sannikovin vaalitukiryhmän johtaja, vapautettiin keskellä yötä 27. tammikuuta.

Tammikuun 28. päivänä Vladimir Nekljajevin toimia alettiin jälleen virallisesti tutkia. Häntä kuulusteltiin ensimmäistä kertaa joulukuun 29. päivän jälkeen. Tuntuu omituiselta iloita tällaisesta asiasta, mutta Nekljajevin ystäville ja perheelle se on iloitsemisen paikka: hänen lakimiehensä Tamara Sidorenko pääsi tapaamaan asiakastaan ensimmäisen kerran sitten joulukuun 29. päivän. Sidorenko kertoi Valko-Venäjän partisaanille, että ”Nekljajev on elossa, näyttää hyväkuntoiselta ja voi hyvin”.

Mutta onko tässä riittävästi, jotta voimme tulkita viimeaikaiset tapahtumat toivonkipinäksi siitä, että Lukašenka arvioisi uudelleen toimensa mielenosoitusten tukahduttamiseksi?

Ei liene sattuma, että syytetyt vapautetaan valikoidusti Euroopan ministerineuvoston tapaamisen kynnyksellä. Tammikuun 31. päivänä ministerit antoivat lopullisen päätöksensä koskien Lukašenkan hallintoon kohdistuvia pakotteita.

Kaikki tuo saattaa olla vain ele PR:n vuoksi. Sitä Minsk tarvitsee houkutellakseen EU:n pehmentämään sanktionsa Lukašenkaa kohtaan. Ja se saattaa osoittautua tehokkaaksi, mikäli lukuisten syytettyjen vapauttamisesta syntynyt ilo saa sekä Strasbourgin että Brysselin sulkemaan silmänsä todellisuudelta.

Tällä hetkellä syytettynä on 37 ihmistä.

Valkovenäläiset ihmisoikeusaktivistit kertovat, että menossa on tukahduttamistoimien toinen aalto. Tammikuun 12. päivänä 26-vuotias Dmitri Bulavin sai puhelinsoiton, jossa häntä vaadittiin tulemaan jututettavaksi Minskin Frunzen alueen poliisilaitokselle. Dmitri oli yksi joulukuun 19. päivänä pidätetyistä. Hän sai iskun päähänsä, kun OMONin joukot kävivät häneen käsiksi.

Hänen saamansa vammat olivat niin vakavia, että vankilaan jouduttiin kutsumaan ambulanssi. Dmitrin päävamma tikattiin. Sen jälkeen hän pysyi telkien takana kymmenen päivän hallinnollisen pidätyksen ajan. Kun Dmitri ennen pidätystään sai tuon puhelinsoiton, hän kysyi perusteita keskustelulle, johon häntä vaadittiin ottamaan osaa. Hänelle vastattiin, että häntä puhutettaisiin ”todistajana ja myös johonkin muuhun asemaan liittyen”. Dmitri kieltäytyi.

Myöhemmin samana päivänä kaksi siviilipukuista poliisia saapui Dmitrin asunnolle ja pidätti hänet sanoen: ”Jos kerran olet niin fiksu, viemme sinut mukanamme.” Hänen äitinsä mukaan Dmitriä jo syytetään rikoslain artiklan 293 perusteella, mikä ennakoi syytettä mellakoiden järjestämisestä ja niihin osallistumisesta.

Tuona samana päivänä, tammikuun kahdentenatoista, pidätettiin uudelleen Artem Gribko. Myös häntä on syytetty rikoksesta. Tammikuun 27. päivänä vastaavanlaisen ”keskustelun” jälkeen pidätettiin uudelleen Sergei Kazakov, Eurooppalainen Valko-Venäjä -järjestön aktivisti. Pidätettyjä on tällä hetkellä yhteensä 51.

Valkovenäläiset ihmisoikeusaktivistit ovat arvioineet, että mielivaltaisesti pidätettyjen lukumäärä tulee kasvamaan.

Kaikkien yli 600 joulukuun 19. päivänä pidätetyn mielenosoittajan tapaukset eivät tule ilmi hallinto-oikeuksissa. Hallinnollisen pidätyksen vuoksi telkien takana olleita uhkaa nyt potkut työpaikoilta, erottaminen yliopistoista sekä laittomat kuulustelut.

Poliittisten vankien solidaarisuuskomitean näkemyksen mukaan 19.12.2010 ja 25.1.2011 välisenä aikana 11 ihmistä on saanut potkut, 20 opiskelijaa on erotettu yliopistosta ja yli 60:ta on uhattu erottamisella. Yliopistojen hallinnoilla on erilaisia tapoja saadut käskyt toteuttaakseen.

Opiskelijat, jotka ovat olleet pidätettyinä ilman syytettä, eivät saa osallistua tentteihin pinnaamisen verukkeella. Heidän näyttönsä kokeissa arvioidaan alakanttiin.

Dekaanit antavat opiskelijoille erottamiskäskyn, mutta kieltäytyvät antamasta heille virallista päätöstä. Opiskelijoita pakotetaan myös kirjoittamaan lausunnot, joissa he sanovat lopettaneensa opinnot omasta tahdostaan. Eräs opiskelijoista kuvaili minulle merkillistä ”herrasmiessopimusta”, jonka mukaan tyttöjen annetaan opiskella akateeminen lukuvuosi loppuun mutta sen jälkeen heidän täytyy ”vapaaehtoisesti” lopettaa.

Myös opettajia on rangaistu. Eräs vastenmielisimmistä kuulemistani muotoiluista erottamisen perusteiksi oli ”opettamisen kanssa ristiriitainen moraaliton käytös”. Sen löysi lokikirjastaan minskiläisessä lukiossa opettava opettaja. Koulun hallinto ei ollut löytänyt muuta perustetta erottamisen oikeutukseksi, sillä tämä Valko-Venäjän kansalainen oli huolellisesti pohjustanut osallistumisensa mielenosoitukseen ja järjestänyt itselleen tuoksi ajankohdaksi vapaata.

Lomautukset ovat alueella yleinen käytäntö. Tämä johtuu tosiasiasta, että aluehallinnot ovat hyvissä ajoin ennen vaaleja koonneet listoja ”epäluotettavista” asukkaista. Pienissä kaupungeissa ja kylissä on huomattavasti helpompi tunnistaa toisinajattelijat, kun heihin ei kohdisteta ulkoisesti niin paljon huomiota kuin Minskissä, jossa ihmiset ovat näkyvämpiä. Natalia Ilinitš, Minskin lähettyvillä sijaitsevan Talkovskoin koulun historianopettaja, erotettiin 28. tammikuuta. Aiemmat kokemukset osoittavat, että tuonkaltaiset erottamiset merkitsevät ”estettä mille tahansa työlle, ei vain omassa ammatissa toimimiselle”.

Viranomaisilla on käytössään muitakin keinoja vainota. Ihmisoikeusjärjestö Vesnasta kerrotaan, että valkovenäläisen Mostin alueen asukkaalta Elena Davidovitšilta on paikallishallinto uhannut viedä vanhemman oikeudet. Kristillisdemokraattien aktiivilla Elenalla on kaksi lasta, viisivuotias tytär ja vuoden vanha poika. Elenan mielestä on selvää, että uhkaukset johtuvat siitä, että hän on toiminut vaalitarkkailijana. Lisäksi hän on allekirjoittanut valituksen siitä, että aluehallinto auttoi venäläisiä järjestämään Valko-Venäjän puolesta -mielenosoituksen Lukašenkan puolesta.

Tämän vuoksi lukuisat ihmisoikeusjärjestöissä, poliittisissa ja yleishyödyllisissä järjestöissä toimivat aktivistit sekä toimittajat uskovat, että juuri nyt on ehdottoman tärkeää viedä kansalaisten solidaarisuuskampanjointi astetta korkeammalle tasolle.

Sergei Semeniuk, Valko-Venäjän kansanrintaman sihteeri kertoi minulle, että 29. tammikuuta maan yleiselle syyttäjälle luovutetaan niiden yli 2 000 kansalaisen allekirjoitukset, jotka ovat luvanneet toimia mielenosoituksissa pidätettyjen takuuhenkilöinä. Vaatimuksiin kuuluu pidätettyjen vapauttaminen ennen oikeudenkäyntejä. Kampanja alkoi reilu viikko sitten, ja se jatkuu. Valko-Venäjällä 35 kaupunkia on julistanut, että ne ovat alkaneet kerätä takuuhenkilöinä toimivien allekirjoituksia.

Suomennos: Anu Harju.

Näin Dmitri Florinista tuli petturi

Teksti Oksana Tšelyševa

Miksi entiset asetoverit uhkaavat toimittajaa kuolemalla?

Dmitri Florin julkaisi 13. 10. 2010 hakassialaisessa Novy Fokus -lehdessä artikkelin Rintamalinjan tuolla puolen. Mainittakoon selvyyden vuoksi, ettei Hakassia sijaitse Pohjois-Kaukasiassa vaan Etelä-Siperiassa.

Artikkeli perustuu Florinin vaikutelmiin heinäkuussa tekemältään työmatkalta Suomeen. Hän kävi haastattelemassa Hadizhat ja Malik Gatajevia internetissä ilmestyvään Kavkazski Uzel -lehteen. Gatajevien haastattelun lisäksi Florin päätti kerätä Helsingissä tapaamiensa pohjoiskaukasialaisten turvapaikanhakijoiden tarinoita.

Haastatellessaan pakolaiskeskuksessa asuvia tšetšeenejä hän kertoi heille täysin avoimesti omasta armeijataustastaan. Florin oli tottunut olemaan tšetšeenien kanssa eri puolella rintamalinjaa, olihan hän taistellut toisessa Tšetšenian sodassa rykmenttinsä mukana.

Koska Rjazanin alueen OMON-joukot palvelivat Tšetšeniassa rotaatioperiaatteella, Dmitri ehti Tšetšeniaan kahdesti: 2001 maaliskuusta kesäkuuhun ja syyskuusta joulukuuhun. Sen jälkeen hän erosi OMON-joukoista, koska ei halunnut lähteä enää kolmannelle Tšetšenian-komennukselle. ”Mitä me siellä teemme?”, Dmitri mietti. Hän ei ollut ainoa, joka kyseenalaisti Tshetseniassa näkemänsä ja kokemansa.

Myös toinen sotilas päätti erota palveluksesta samaan aikaan, mutta eron saaminen oli hankalaa. Aivan kuin he olisivat olleet jonkin salaseuran jäseniä. Saadakseen eroanomuksensa hyväksyttyä heidän oli kestettävä uhkauksia ja pahoinpitelyä. Dmitri kesti koetuksen. Hän kertoo komentajan käyneen hänen kimppuunsa vessassa. Pahoinpitelyn aikana komentaja vaati saada tietää, mitä muuta Dmitri oli paljastanut OMON-joukkojen toiminnasta. He olivat saaneet sattumalta selville, että Dmitri oli ollut tekemisissä toimittajien kanssa (joista joku oli ilmeisesti pettänyt Dmitrin luottamuksen). Dmitriä potkittiin rintaan, sillä siitä ei jää jälkiä. Pahoinpitelyn aikana yksi Dmitrin asetovereista, Sasha, sattui paikalle ihmettelemään, mitä tapahtui. Hänen käskettiin kuitekin olemaan vähemmän utelias, jolloin hän jäi katselemaan pahoinpitelyä.

Dmitri kertoi, mitä oli toimittajille paljastanut: vuonna 2000 hänen OMON-yksikössään kehitettiin outo initaatioriitti. Jokainen tulokas joutui ottelemaan peräjälkeen kolmea miestä vastaan. Taukoa ei saanut pitää. Yksi tulokkaista sai surmansa tällaisen taistelun aikana: nenärusto iskeytyi aivoihin. Käytäntö loppui siihen. Dmitri kertoi myös kuinka OMON-joukot hankkivat lisätuloja kiristämällä rahaa paikallisilta kauppialta ja niin edespäin.

Toinen eroa vaatinut sotilas, Andrey Bela, antoi lopulta periksi. Hänet lähetettiin Tšetšeniaan, jossa vammautui pysyvästi. Dmitrin mukaan entiset asetoverit ovat kantaneet kaunaa häntä vastaan jo pitkään. Irtisanoutumisensa jälkeen Dmitri palasi tekemään toimittajan työtä ja alkoi kirjoittaa Novaja Gazetan Rjazanin painokseen.

Ensimmäisissä artikkeleissaan Dmitri kertoi ”rauhanneuvotteluista” federaalien ja sissien välillä. Dmitrin komentaja oli ottanut yhteyttä sikäläiseen sissipäällikköön ja tehnyt tämän kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen. Federaalit eivät tekisi väijytyksiä ja sissit sitoutuivat olemaan hyökkäämättä. Kumpikin osapuoli noudatti sopimusta.

Novaja Gazetan varapäätoimittaja antoi sanansa, että artikkeli julkaistaisiin muuttamattomana. Dmitri oli yrittänyt kirjoittaa niin, ettei joukko-osastoa pystyisi tunnistamaan. Mutta journalismia on monenlaista: jotkut toimittajat kärsivät sensaationälästä. Dmitrin artikkeli julkaistiin otsikolla ”Rjazanin OMON suojeli Shamil Basajevin kumppaneita”.

OMON-yksikön uusi komentaja sanoi Dmitrin tavatessaan, että artikkeli aiheuttaisi tälle seuraamuksia: ”Olet kehdannut syyttää meitä isänmaan pettämisestä ja veljeilystä vihollisen kanssa.” Keskustelu käytiin 2003.

Vanha komentaja oli ollut tunnettu siitä, että teki kaikkensa pelastaakseen ”poikansa”, joten hänet passitettiin ennenaikaiselle eläkkeelle. Diman mukaan alaiset kunnioittivat rauhallista komentajaansa. He kutsuivat häntä Sanytshiksi, joka on isännimestä muodostettu lempinimi. Diman mukaan Sanytsh oli kunnon kaveri, joka ei olisi yhtään vähempää voinut välittää koko sodasta. Sanytsh kertoi vannoneensa, että toisi kaikki alaisensa hengissä takaisin.

***

Toinen Dmitrin artikkeleista oli nimeltään Humanitaarinen apu. On yleisesti tiedossa, ettei venäläisjoukkojen elintarvikehuolto toiminut sodan aikana. Toisin sanoen: sotilaat olivat nälkäisiä. Rjazanin OMON-joukkojen päällystö ratkaisi ongelman kiristämällä elintarvikkeita Rjazanissa asuvilta pohjoiskaukasialaisilta torikauppiailta. Sotilaat vain ajoivat linja-auton keskelle kauppatoria ja lastasivat sen täyteen ruokaa ja vettä Tšetšeniaan lähetettäväksi.

On toinenkin syy, miksi Dmitri joutui OMON:in mustalle listalle. 2001 Dmitrin yksikössä alkoi kapina. Miehet kieltäytyivät tekemästä komentajansa määräämää puhdistusoperaatiota Zandakin kylään. Sanytsh oli silloin jo pantu eläkkeelle. Uutta komentajaa kutsuttiin Kljopaksi. Hän kärsi pakkomielteisestä kuolemankaipuusta, mutta ei halunnut kuolla yksin. ”Vihaan elämää”, hän toisti toistamistaan. Hän vihasi myös muiden elämää – niin omien kuin tšetšeenisiviilienkin, joita vastaan hän taisteli paljon mieluummin kuin sissejä vastaan.

Dmitrin mukaan miehistö vaati pitkään mielisairaan komentajansa vaihtamista. He vetosivat tuloksetta ylempään päällystöön. Sen jälkeen he alkoivat kapinoida; kukaan ei jäänyt kapinan ulkopuolelle. Miehet kieltäytyivät noudattamasta saamiaan käskyjä, veivät komentajan henkilökohtaiset tavarat ja varusteet ulos majoitustiloista ja soittivat päällystölle ilmoittaakseen, etteivät päästäisi Kljopaa enää astumaan yksikön tiloihin.

Kapina kesti viikon. Joukkueenjohtajakin otti siihen osaa. Miehet yrittivät lievittää ahdistusta sotatuomioistuimeen joutumisesta juomalla itsensä puolikuoliaaksi. Kun Kljopa ilmaantui paikalle, hän pääsi viime hetkessä pelastautumaan raivostuneiden miesten kynsistä. Kljopa sulki itsensä lukkojen taakse. Miehet ehtivät vielä heittää hänen jälkeensä kirveen, jonka kanssa olivat komentajaansa jahdanneet.

Rykmentin valistusupseeri tuli käymään yksikössä ja yritti rauhoittaa tilanteen lahjomalla miehiä kotilomilla ja uhkailemalla heitä sotatuomioistuimella. Dmitri muistaa, että miehet vain nauroivat rauhoitteluyrityksille. Heitä oli paljon, joten mitä upseerit olisivat muka voineet tehdä? Kaiken lisäksi, maan poliittinen johto oli julistanut sodan päättyneeksi. Seuraavaksi upseeristo yritti tehdä joukkueenjohtajasta syntipukin kaikkeen, mutta miehet pysyivät johtajansa takana. He alkoivat kapinoida uudestaan ja saivat, mitä halusivat: Klopa lähetettiin pois. Komennuksen jälkeen Rjazanissa, kun miehiä kuulusteltiin kapinasta, he kertoivat komentajan olleen vain typerä paskiainen, jolla oli tapana järjestää laittomia puhdistusoperaatioita siviiliväestöä vastaan. Yksikään kapinaan osallistunut ei palvele enää OMON-joukoissa.

Kljopa ei ole antanut kapinaa anteeksi. Hän laati mustan listan kaikista, jotka olivat kieltäytyneet noudattamasta hänen lainvastaisia käskyjään. Listoja säilytetään nykyään sisäministeriön ja FSB:n arkistoissa.

Ehdin keskustella Dmitrin kanssa kanssa aika lailla kesällä, kun hän oli tekemässä haastattelua Gatajeveista. Kun Dmitri alkoi saada uhkauksia, hän kysyi minulta: ”Miksi minä oikein kerron sinulle tästä kaikesta? Olen pitänyt nämä asiat niin pitkään omana tietonani.”

Hän tapasi matkallaan muitakin Helsingissä asuvia tšetšeenejä. Ja keskusteli heidän kanssaan, pitkään, ennakkoluulot unohtaen. Oli yllättävää nähdä heidät kaikki saattamassa Dmitriä Moskovan-junalle.

Yksi heistä veti Dmitrin sivummalle ja pyysi kertomaan kotona, että sodan pitäisi loppua, kaikki ovat jo kurkkuaan myöten kyllästyneet sotimaan. Dmitri välitti heidän toiveensa kirjoittamassaan artikkelissa. Eilen hän lähetti minulle viestin: ”Olen kyllästynyt valittamaan sinulle asioista, mutta arvostan että kuuntelet minua. Voin vain syyttää omaa typeryyttäni…”

”Mitä sinä tarkoitat? Onko inhimillisyytensä säilyttäminen typeryyttä?”

”Ei”, Dmitri vastasi, ”oli typerää mennä sotimaan Tšetšeniaan. Siellä kukaan ei pysty säilyttämään inhimillisyyttään, muuten joutuu välittömästi tapetuksi. Omat asetoverit tappavat petturina.”

Vaikuttaa siltä, että entiset asetoverit todellakin pitävät Dmitriä petturina. Hänen saamansa uhkaukset eivät kohdistu pelkästään Dmitriin, vaan myös hänen vaimoonsa ja 8-vuotiaaseen poikaan.

Lue Dmitri Florinin artikkeli Rintamalinjan tuolla puolen Fifistä.

Suomennos: Anu Lönnqvist.

2500 vuotta perhehelvettiä

Teksti Fifi oopperassa

Hirvittävä Elektra myrskysi Savossa.

Meillä on poliisi, kuraattorit, sosiaalityötekijät ja lääkärit, joiden pitäisi pitää huolta silloin, kun kaikki menee päin helvettiä.

Ja silti kaikki tietävät, että hyvinvointivaltion instituutiot eivät aina pelasta. Vanhoilliset sanovat, että yhteiskunnan ei saisi olettaa pelastavan. Perhe on heidän mielestään tärkein, välitön suhde perheenjäsenten välillä on hyvän elämän lähtökohta.

Yleensä näin puhutaan, kun kaikki on vielä hyvin. Tai sitten silloin halutaan piilottaa kaikki se, mikä on päin helvettiä.

Kun kaikki on päin honkia, tajuaa, että kaipaa apua, mutta lohduttavilla tai auttavilla sanoilla ei välttämättä tunnu olevan enää merkitystä: ”Voisit sanoa paljon, mistä minulle on hyötyä. Vaikkei sana mitään erityistä olekaan! Mitä yksi henkäys muka on? Ja kuitenkin päivän ja yön välillä, kun makaan silmät avoinna ylitseni hiipii Jokin. Se ei ole sana, se ei ole kipu, se ei paina minua, se ei kurista minua. Se ei ole mitään, ei edes painajainen, ja kuitenkin se on niin hirvittävä”, sanoo äiti ja vaatii tyttäreltään viisaita neuvoja.

Näin käy, kun kun lavalla riehuu hirvittävä musiikki ja hirvittävämpi tarina. Kyse on Richard Straussin oopperasta Elektra, joka pohjautuu Sofokleen 2500 vuotta sitten kirjoittamaan tragediaan. Oopperan ensi-ilta oli vuonna 1909.

Savonlinnan Elektrassa näyttämöllepano on abstrakti, lavalla on kaksi toisiaan likellä makaavaa valtavaa punaista paasia, joiden väri muuttuu välillä tummemman punaiseksi, kun touhu muuttuu yhä painajaismaisemmaksi.

Elektrassa tytär haluaa Oidipus-kompleksin tapaan tappaa äitinsä veljensä kanssa. Isän komento on palautettava taloon, vaikka tämä onkin kuollut ja kuopattu. Tytär uhraa koko seksuaalisuutensa kostolle, koska isä on murhattu.

”Ymmärrätkö sinä, veli? Nuo suloiset väristykset minä jouduin uhraamaan isälle. Etkö luule, että jos iloitsisin ruumiistani, hänen huokauksensa tunkeutuisi vuoteeni ääreen?” kysyy oopperan nimipäähenkilö Elektra.

Elektran ja hänen äitinsä suhde on romanttiselle ajattelulle tunnusomainen. Hullu on samaan aikaan viisas. Viisas on hullu.

Vaikka äiti vihaa tytärtään, haluaa hän samalla neuvon häneltä miten päästä painajaisista eroon. Tytön vastaus on karu. Pitää antaa ihmisuhri. Kenet, kysyy äiti.

”Sinun oman kaulasi”, tytär kertoo vihaamalleen äidilleen.

Myös Straussin musiikki on kaiken hyvän ja pahan tuolla puolen. Duurista ja mollista ei ole kuitenkaan luovuttu kokonaan. Straussin teos perustuu bitonaalisuudelle, käytössä on kaksi sävellajia yhtä aikaa.

Tukholman kuninkaallisen oopperan Elektra oli mykistävä esitys, jossa ei oikeastaan moitittavaa ollut. Se vastasi kuvitelmiani myös siitä, mitä tragedia kenties antiikissakin oli.

Ehkäpä tavoitin myös kirjallisuus- ja teatterikriitikoiden mainostaman katharis-kokemuksen, kun hirvittävän tragedian päätyttyä parahdin nauruun pelkästään, koska perhehelvettiesitys on ohi.

Siitä huolimatta, että tiesin tarinan kulun etukäteen sana sanalta.

Kimmo Jylhämö

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Teksti Fifi oopperassa

Figaron häissä mennään housujen sisään.

Kreivi himoitsee kreivittären kamarineitoa, kreivitär kreivin hovipoikaa, palvelusväki panee toisiaan edestä ja takaa, ja lopussa kaikki ovat iloisia. Tai ehkei sittenkään.

Figaron häitä on totuttu pitämään koomisena oopperana, jossa mustasukkainen ja vaimoaan pettävä kreivi saa nenilleen, kun palvelusväki punoo kreivittären kanssa juonen paljastaakseen kreivin petollisuuden.

Naimisiin aikovat palvelijat Figaro ja Susanna punoutuvat keskelle kreivin ja kreivittären avioliiton ongelma. Kujeilun päätteeksi kaikki avioparit laulavat onnestaan: ”Tämän kärsimysten, oikkujen ja hullutusten päivän onneen ja riemuun vain rakkaus voi päättää. Puolisot, ystävät nyt tanssiin ja ilonpitoon. Antakaa riemunne hehkua!”

Ruotsin kuninkaallisen oopperan vierailuproduktion ohjaaja, norjalainen Ole Anders Tandberg, ei kuitenkaan suostu avioparien onnen takuumieheksi. Ainakin kreivi ja kreivitär näyttävät lopussakin myrtseiltä.

Tandberg nimittäin vie aviollisen ja ulkoaviollisen himon logiikan ääripisteeseensä, minkä jälkeen paluuta onneen ei ehkä enää ole.

Ohjaaja on tehnyt työnsä niin hienosti, että väliajalle lähtee hurmoksessa. Kaikki on kohdallaan. Chaplinmainen koominen eleistö tuottaa huumoria jokaiselle sanalle ja askeleelle. Ruotsalaisista laulajista koostuva miehistö on mahtava. Ainoastaan Susannan roolin laulavan Marianne Hellgren Staykovin ääni ei kauneudestaan huolimatta tunnu linnassa riittävän. Figaroa laulava Johan Edholm sitä vastoin oli vahva. Sara Olssonin kreivitär ja Ola Eliassonin kreivi laulavat komeasti, mutta suurimman vaikutuksen kuitenkin tekee laulajien miimiset kyvyt. Yhtä hyvää näyttelemistä, ruumiinjäsenten pikkutarkkaa hallintaa ja ajoituksen taidetta oopperalavoilla harvoin näkee.

Kellontarkka ohjaus ja Anna Kochin ketterä koreografia pakottavat nauramaan porvarilliselle ahdistukselle. Kun kreivi astuu kreivittären huoneeseen kirves kädessä selvittääkseen, kuka on piiloutunut vaatekomeroon, ollaan avioliiton alennustilan ytimessä. Ja mikäs sen hauskempaa – ellei sitten itse satu elämään tuossa ydinavioliiton liemessä. Ja moni oopperankävijähän taitaa elää: vai miltä kuulostaa seurueeseen saapuva mies, joka toteaa tulleensa yksin, koska vaimo on sairastunut juuri kesän kuumimpaan aikaan? Tekosyyltä.

Tandberg kääntää oopperahistorian kuuluisimman komedian tutkielmaksi porvarillisesta nykyavioliitosta. Tällaisia puku päällä tanssittuja Figaron häitä voi totta tosiaan pitää ajankohtaisina, mutta tulkinta tuoksuu samanaikaisesti sekä tuoreelta että mädältä. Tuore se on, sillä Figaron häistä kaivetaan harvoin esiin tummia sävyjä. Vanhentuneelta se haisee, koska tällaisia kuvauksia avioliitoista on moderni taide täynnä – tai ainakin moderni norjalainen ja ruotsalainen taide. Eivätkö kaikki Bergmanin elokuvat ja puolet Strindbergin sekä Ibsenin näytelmistä ole nimenomaan sitä?

Kenties siksi esityksen intensiteetti laskeekin väliajan jälkeen. Kliimaksi ajoittuu toisen näytöksen loppuun, minkä jälkeen surullista porvarisliittoa on seurattava vielä kahden näytöksen ajan. Toisaalta tässä saattaa olla myös ohjauksen voimavara: Olavinlinnan esityksen jälkeen olo on valju, niin kuin väljähtäneessä avioliitossakin. Näin käy, kun loukkaantunut vaimo jaksaa ja jaksaa uskoa. ”Voi taivas, mihin nöyryytyksiin joudun alistumaan julman puolisoni vuoksi, joka on loukannut minua uskottomuudellaan, epäluulollaan ja halveksunnalla. Ensin rakastaa, sitten loukkaa ja viimein pettää”, laulaa kotelomekkoon pukeutunut kreivitär.

Hillityssä beigessään kreivitär kuitenkin jatkaa pian: ”Kunpa uskollinen kärsivä rakkauteni toisi edes toivon häivän, että sillä muuttaa voisin tuon kiittämättömän sydämen!”

Palauttaessaan kaiken, siis ihan kaiken, haluun ja himoon Tandberg on filosofisesti muodikas. Vielä muodikkaampaa on viitata oopperajuhlien juhlakirjassa ja haastatteluissa ranskalaisfilosofi René Girardin mimeettiseen haluun. Figaron häät on helppo kääntää pikapanoja täynnä olevaksi oopperaksi – jos näin haluaa tehdä. Olihan säveltäjä Mozart itsekin jonkinlainen raikulipoika, hieman kuin oopperan hovipoika Cherubino, joka ei ole turhan tarkka siitä, ketä hipelöi. Hänen mukaansa kun ”joka nainen saa poskeni punaan ja sydämeni tykyttämään”.

Tandbergin ohjauksessa himon alle jää kuitenkin kasoittain muuta tavaraa. Alkujaan Figaron häät oli paljolti myös hupailu, jossa palvelusväen nokkeluus asetettiin isäntäväen yksinkertaisuuden yläpuolelle. Se värisi kapinaa saadessaan kantaesityksensä Wienissä kolme vuotta ennen Ranskan vuoden 1789 vallankumousta.

Kiiltävään pukuun pukeutunutta kreiviä tuntuu läpi oopperan korpeavan eniten se, että palvelijalla käy häntä parempi flaksi. ”Soisinko onnen palvelijalle, kun itse saan huokailla! Antaisinko omistaa kaunokaisen, jota turhaan havittelen? Sallisinko hänet lemmenvaloin tuohon lurjukseen vihittävän?” kyselee kreivi.

Olavinlinnan versiossa luokka-asetelmaan viitataan esimerkiksi pukemalla maalaistytöt siivoojiksi, ja toki palvelusväki on puettu rooliensa mukaisesti, mutta ainakaan neljän päähenkilön mielenliikkeitä ei yhteiskunnallisilla suhteille pyritä selittämään.

Ehkäpä oikeistolaistunut Ruotsi ei sellaista tulkintaa kaipaa – edes samana kesänä, jolloin kruununprinsessa nai sammakkonsa 20 miljoonalle kruunulla. Ehkä ohjaajalle riitti vihjata, että prinsessankin kannattaa olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, milloin aviomies tulee kirveen kanssa sisään, jos hovipojan kanssa on liian hauskaa.

Hanna Kuusela

Tosca ei ollut paska

Teksti Fifi oopperassa

Kidutusinstrumenteilla soitettu ooppera loisti Olavinlinnassa.

Kuuleman mukaan Guantanamon vankilatukikohdassa on usein käytetty kuulustelumetodina vesikidutusta: Uhri sidotaan kiinni kallellaan olevan lankun päälle, ja kasvoille asetetaan kangas. Sen läpi valutetaan vettä, mikä aiheuttaa hukkumisrefleksin ja kidutettava tuntee hukkuvansa.

Tilastot eivät kerro, kuinka moni vangeista murtuu, mutta CIA:n agentit ovat tutkimuksissa kestäneet käsittelyä keskimäärin 14 sekuntia. Olavinlinnan muurien sisällä kidutettava ei murru, mutta totuus saadaan silti puristettua irti. Se, joka ei kestä kidutusta, on uhrin rakastajatar, Tosca, yksi oopperahistorian traagisista naisista.

Kiduttajana on poliisipäällikkö Scarpia – monien mielestä oopperanäyttämöjen suurin hirviö. Hän haluaa sekä Toscan vartalon että hänen rakastajansa, Cavaradossin, pään. Cavaradossia kidutetaan, jotta Tosca murtuisi, paljastaisi poliittisen vangin piilopaikan ja antautuisi Scarpialle.

Savonlinnan Toscan ohjaaja, Keith Warner, kysyykin oopperajuhlakirjassa, ”käytetäänkö Scarpian taktiikkaa juuri tälläkin hetkellä Afganistanissa, Irakissa, Iranissa, Putinin Venäjällä tai Obaman Yhdysvalloissa”. Kohdistetaanko katse siviileihin, jotta poliittiset aktivistit saadaan tuhottua? Ainakaan Toscan murtuva lenkki ei ole tasavaltalaisaatteeseen uskova Cavaradossi – Toscan rakastaja, poliittisen vangin kätkijä ja kidutuksen uhri – vaan taiteelle omistautunut laulajatar Tosca, johon Scarpia iskee. Sodankäynnin keskittyessä yhä useammin siviilien selkärangan murtamiseen Scarpia näyttää mallia ansioituneille poliisipäälliköille, upseereille ja sotilaille.

Juuri hyveellinen siviili on häviävän osapuolen heikoin osa: hän ei ymmärrä, miksi jotain niin pahaa voi tapahtua. Epätoivoissaan Tosca laulaa: ”Olen elänyt taiteelle, olen elänyt rakkaudelle , yhdellekään olennolle en ole tehnyt pahaa.” Ja kysyy Scarpian kynsissä jumalaansa vedoten: ”Miksi, Herra, miksi tuskan hetkellä, miksi palkitset minut näin?”

Tämä Toscan ulina on mietityttänyt myös ohjaaja Warneria, sillä taiteensa keskelläkin hän kysyy, onko usko oopperan voimaan sittenkin naiivia ja kirjoittaa: ”Taide ei pysty paljon mihinkään, jos vastassa on Scarpia. Kidutusinstrumentit hukuttavat aina allensa orkesterin instrumentit”.

Näin todennäköisesti onkin, mutta juuri poliittisessa impotenttiudessaan vuonna 1900 kantaesityksensä saanut Giacomo Puccinin säveltämä ooppera kuitenkin pystyy esittämään yksinkertaisimman kysymyksen siitä, kuka tai mikä tuhon aiheuttaa: vallan- ja lihanhimoinen poliisipäällikkö, Scarpia, taiteeseen uskova laulajatar, Tosca, vai tasavaltalaisuutta puolustava maalari, Cavaradossi. Ja vaakalauta sanoo, että syyllisiä ovat Scarpia ja Tosca yhdessä. Scarpia saa tuhovoimat liikkeelle, mutta tragediaksi ooppera kääntyy vasta, kun joku luulee tekevänsä kaiken oikein.

Toscan loputtua kukaan päähenkilöistä ei enää elä. Ooppera sijoittuu kahteen päivään, jolloin Napoleonia kannattavat tasavaltalaiset uskovat ensin hävinneensä, mutta kuulevat sitten voittaneensa. Oopperan tasavaltalaiset eivät kuolleina pääse todistamaan aatteensa etenemistä, mutta ainakin aatteeseensa uskova Cavaradossi luulee pelastuvansa ja kuolee yllättäen varmana siitä, että parempi tulevaisuus odottaa niin häntä kuin yhteiskuntaakin. Samaa ei voi sanoa Toscasta, joka uskoo vain taiteeseen, hyvyyteen ja jumalaan. Scarpian kanssa sopimuksen tehtyään hänelle ei jää mitään.

Warnerin ohjaus tekee kaiken sen, mitä loistavaan oopperaan tarvitaan. Näyttämö elää, ja kaikella on paikkansa. Ohjaus tuntuu mittatilaustyönä tehdyltä, eikä huonoille oopperaohjauksille tyypillisiä suvantovaiheita ole. Kukaan ei haahuile tai esitä puuhakasta. Kaikki on helppoa, kun sen osaa: pienet elementit, kuten parikymmenmetriseltä muurilta pudottautuva vankikarkuri ja pyöräilevä munkki tuovat Olavinlinnan leveälle näyttämölle eloa, jota sieltä usein puuttuu.

Solisteista jokainen hurmaa. Toscaa esittävän Kristin Lewisin sopraanossa on todella kaunista tummuutta, ja Cavaradossin osan laulaja Aleksandrs Antonenko on kenties vahvin tenori, mitä Savonlinnassa viime ja tänä kesänä on kuultu. Juha Uusitalon Scarpia ei ehkä yllätä, mutta vakuuttaa.

Jotain lohdullista on myös siinä, että sisäsiistiksi opetettu oopperayleisökin osaa vielä osoittaa tunteitaan. Vaikka Itä-Savon ja Länsi-Savon toimittamassa oopperaliitteessä opetetaankin, ettei oopperoita pidä arvostella tai tylsistymistään näyttää ja että suosiotaan on aina osoitettava, osaa yleisö yhä ajatella itse. Kesän viimeisen Toscan saamat suosionosoitukset olivat hillittyä villimmät – sellaiset kuin se ansaitsikin.

Oopperamaailman seesteisyydestä kuitenkin kertoo se, ettei Toscan kidutus- ja väkivaltakohtauksia viety loppuun saakka. Vaikka Savonlinnan esitystä on markkinoitu kauhuoopperana ja ohjaaja viittaa tekstissään jopa Quentin Tarantinoon, kauheus on tyyliteltyä, se ei kuvota, eikä ahdista. Siinä on porvariston hillittyä charmia jopa silloin, kun tasavaltalainen haudataan elävältä.

Hanna Kuusela

Rakkaus on kuin mustalaislapsi

Teksti Fifi oopperassa

Carmen tuo mustalaiset oopperalavalle.

Yksi Europan unionin keskeisimpiä lähtökohtia on vapaus liikkua jäsenmaasta toiseen. Sekin on kyseenalaistettu, kun romanikerjäläiset ovat alkaneet näkyä katukuvassa Helsingissä.

Osa poliitikoista vaatii lakimuutoksia kerjäämisen estämiseksi.

Ei voida kuitenkaan sanoa, että romanien elämäntapa olisi suomalaisille saati eurooppalaisille tuntematon.

Päin vastoin, mustalaiskulttuuria pikemminkin ihaillaan nyt taas Savonlinnan oopperajuhlilla: ”Avoin taivas, kulkurin elämä, kotimaana koko maailma ja lakina oma tahto! Ja ennen kaikkea vapauden hurma, vapauden!”, laulaa mustalaisnainen Carmen saman nimisessä 1800-luvun lopulla kirjoitetussa oopperassa.

Romanttinen ajatus vapaudesta ja tunteen ehdottomuudesta kiehtoo meitä länsimaalaisia. Se on ilmennyt jo aika kauan erilaisina eksotismin ja idän ihailuina. Jotkut kutsuvat sitä orientalismiksi, siksi että haluamme nähdä – tosin meidän ehdoillamme – toiseuden vieraassa kulttuurissa.

Tästä myös Carmenin tarina kertoo. Mustalaisnainen on ilmeisesti ensimmäinen työläisnainen oopperan historiassa. Hän on töissä tupakkatehtaalla, käärii sikareita.

Oopperajuhlien katalogissa toimittaja Minna Lindgren kuvaa Carmen-oopperaa innovatiiviseksi hybridioopperaksi, jonka naiset ovat erikoisosaajia. Onhan totta, että Georges Bizetin Carmen oli taannoin jotakin ihan uutta, mutta jättäisin innovaatio- ja hybridihöpötykset omalle ajallemme, vaikkapa Savonlinnan katsomossa istuneelle elinkeinoelämän puhetorvelle ja hyvinvointivaltion alasajamisen ihmepojalle Pekka Himaselle.

Itsenäisen, avoimesti flirttailevan ja ehdottomasti rakastavan Carmenin tarina on oopperaa parhaimmillaan, vaikka itse esitys Savonlinnassa torstai-iltana ei ollutkaan kaksinen. Lavastus koostui antiikkisista pylväistä, jolla ei ollut mitään ohjauksellista funktiota. Ohjaus oli laimea, kuoroon ei ollut mitään otetta, ellei sellaiseksi hyväksytä muutamia paikalleen jähmettymisiä. Laulajien ohjaus oli yhtä lailla hahmotonta. Kokonaisuutena parhaiten onnistui neljännes näytös.

Musiikkikin jätti löysän vaikutelman, semminkin kun vertailukohtana oli kaikin puolin onnistunut Kansallisoopperan Carmen viime talvelta.

Pääosaa esittänyt, upean tummaäänisen mezzosopraanon omannut Stella Grigorian ei saanut otetta jännitteisestä Carmenista äänellään eikä näyttelemisellä. Don Josén osaa laulanut Vsevolod Grivnov lauloi hyvin mutta ääni hävisi kuuluvista tenoreille tyypillisesti. Matadorin osan esittäjä osasi näytellä, mutta hänen äänensä oli jotenkin tahmea. Hienoiten roolistaan suoriutui maalaistyttö Micaëlan roolia esittänyt Grazia Doronzio.

Kokonaisuus pysyi kuitenkin hieman natistenkin kasassa. Tarina ehdottomasta rakkaudesta vie mukanaan.

”Rakkaus on kuin mustalaislapsi, joka ei ole koskaan tuntenut lakia”, Carmen laulaa ja on täydellinen vastakohta hänen yhdelle rakastajalleen Don Josélle, joka rakastuu silmittömästi paheelliseen Carmeniin, mutta omistaa varsinaisen rakkausduettonsa äidilleen.

Don José ei kestä toisen toiseutta eikä mustalaiselämää. Sokeassa omistamishalussaan hän tappaa Carmenin, joka kuolee mielummin vapaana kuin rakastaa pakosta.

Don Josén tarina on orientalismia perhepiirissä. Arkielämässä sitä sanotaan perheväkivallaksi.

Kimmo Jylhämö

Mikä miehiä riivaa?

Teksti Fifi oopperassa

Oopperajuhlablogi aloittaa kurkistuksella musiikki- ja sosiaalidraaman sopukoihin.

”Hän kyynelsilmin vaieten sai kuulla tuomion, ja kiinni muurattiin niin tyrmä muuriin. Vei paaden taakse salaisuuden neito viaton, kun rakkaimpansa oli syyllinen.”

Annikki Tähden kuuluisaksi tekemä Balladi Olavinlinnasta on ikuistanut myytin ruotsalaisesta linnanneidosta, joka rakkauspäissään avaa linnan portit venäläisille hyökkääjille.

Rangaistukseksi tyttö muurataan elävänä linnan muurin. Viattomuudesta kasvaa pihlaja. Sen veriset marjat muistuttavat venäläisten ja miesten rikoksista rakastavaa naista kohtaan.

Silkkaa oopperaa! Miten porvareilla onkin kyky dramatisoida tapahtumat? Epäporvarillinen tarinahan olisi kertonut, että tyhmä tyttö päästi vihollisen linnoituksen sisälle.

Mutta ainakin tarinan mukaan Savonlinnan oopperajuhlien lava on siis nähnyt saman, minkä oopperayleisökin: kärsiviä, viattomia naisia, jotka lopuksi menettävät henkensä. Tai tällainen ainakin on yleinen tulkinta oopperan naiskuvasta, josta kirjoitettiin myös Voiman numerossa 06/2010. Oopperoiden käyttövoima on tuskallisesti kuolevat naiset.

Mutta miksi näin käy? Syy naisten tuskalle löytyy tietysti miehistä, mutta mikä taas on syynä miesten sekoilulle: mikä voisi olla miehinen vastinpari naisten kärsimykselle?

Paitsi naisten kärsimystarinoina oopperoita voi lähestyä myös tutkielmina niistä miehisistä rakenteista, jotka johtavat naisten tuhoutumiseen.

Erään tulkinnan mukaan oopperan historiassa toistuu yksi kaava: sopraano ja tenori rakastuvat, mutta suhteen tärvelee aina röyhkeä basso. Naisellisempi ja rakkauteen uskova tenori on tuomittu kärsimään miehisen äijän varjossa. Miehen pahin vihollinen on siis toinen mies.

Vai ajavatko sittenkin naiset miehensä typeryyksiin?

Näin voisi ajatella – ainakin katsoessaan oopperakatsomoja. Eivätkö ne olekin täynnä naistensa paikalle roudaamia miehiä, jotka torkahtelevat aarioiden välissä ja tekevät parhaansa pitääkseen yllä fasadia kolmituntisen kärsimysnäytelmän ajan? Naiset pitävät mukana hattuneulojaan, joilla ovat valmiita pistämään uinahtelevaa kavaljeeriaan. Miehen pahin vihollinen saattaa sittenkin olla nainen.

Tosin viime vuonna hattuneuloja ei Savonlinnassa tarvittu. Miehet olivat hereillä – jopa niin hereillä, etteivät malttaneet jäädä kiittämään esiintyjiä. Kun erään oopperan ensi-ilta loppui ja alkoi aplodien aika, suuri edustusseurue hyppäsi pystyyn ja ryntäsi pois.

Ilmeisesti heillä oli kiire jatkoille johonkin Olavinlinnan torniin. Jorma Ollila tosin tajusi, että sponsorienkin on noudatettava etikettiä. Tämä kapeaharteinen tenori jäi odottamaan aplodien loppua, kun bassosaattue lähti kohti notkuvia pöytiä.

Fifin oopperajuhlablogissa katseet liimataan jatkossa näyttämöllä ja todellisuudessa oopperan miehiin, niihin otuksiin, jotka alistavat naisiaan, tärisevät kunnian- ja velvollisuudentunnossaan, nuokkuvat oopperakatsomoissa ja ovat vähintäänkin yhtä sekaisin kuin hulluiksi tulevat naiset. Mikä niitä oikein riivaa?

Ensimmäisenä Fifi-oopperana on Carmen, josta juttu julkaistaan perjantaina.

Oikeus hajaantua

Teksti Oksana Tšelyševa

Strategia 31 puolustaa Venäjällä menetettyä kokoontumisvapautta.

Venäjän perustuslain 31. artikla takaa kansalaisille kokoontumisvapauden. Venäjän valtaapitävät eivät ole kuitenkaan pitkään aikaan epäröineet rikkoa tätä oikeutta vastaan.

Heinäkuusta 2009 alkaen Venäjän oppositio on järjestänyt rauhanomaisia mielenosoituksia uhanalaisen kokoontumisvapauden puolesta. Kampanja kulkee nimellä Strategia 31.

Strategia 31 sai alkunsa toukokuun 31. päivänä 2009 järjestetystä mielenosoituksesta, joka hajoitettiin poliisin toimesta. Kampanja vaatii Venäjää johtavalta kaksikolta kunnioitusta perustuslakia ja sen 31. artiklaa kohtaan.

Strategia 31:n uusin mielenosoitus pidettiin 31.1.2010 samanaikaisesti useammissa Venäjän kaupungeista. Sain tuona päivänä puhelun Moskovasta.

Puhelu tuli Sergei Aksjonovilta, yhdeltä mielenosoituksen organisoijista. Hän soitti poliisin bussista. Hän kertoi joutuneensa kiinniotetuksi heti astuttuaan Triumfalnaja-aukiolle, mielenosoituksen suunnitellulle paikalle.

Kuulin hädin tuskin Sergein ääntä. Jotkut tytöt huusivat taustalla: ”Fasistit! Roistot!” Sergei huusi puhelimeen, että bussin ulkopuolella poliisit pieksivät tyttöä pampuilla.

Paikalla pidätettiin myös Memorial Human Rights Centerin puheenjohtaja Oleg Orlov ja Solidaarisuus-liikkeen johtokunnan jäsenet Boris Nemtsov ja Ilja Jashin. Eduard Limonov tuli tällöin Triumfalnajalle.

Aikaisemmissa mielenosoituksissa poliisi oli pidättänyt hänet, kun hän oli vasta matkalla tapahtumapaikalle. Tällä kertaa Limonov ehti myös vastata yhteen lehdistön kysymykseen.

”Olemme Venäjän kansalaisia. Meillä on oikeus olla tällä aukiolla. Epäilen että poliisilla ei ole tätä oikeutta”, Eduard ehti sanoa. Sitten poliisi potkaisi jalat häneltä jalat alta ja raahasi hänet pois. Tämä ei ollut vaikeaa: Limonov on 67 vuotta vanha.

Boris Nemtsov vastasi puheluuni. Hän oli Moskovan Tverskoin poliisipiirin vankilassa 22 muun pidätetyn mielenosoittajan kanssa. ”Millaisessako tilanteessa minut pidätettiin? Ilja Jashin ja minä yritimme suojella Ljudmila Aleksejevaa joukolta hulluja poliiseja.”

”Poliisit olisivat voineet murskata hänet pelkällä massallaan”, Nemtsov jatkoi. Poliisi oli töninyt Aleksejevaa, vaikka hänestäkään ollut poliisille juuri uhkaa. 82-vuotias Aleksejeva käyttää kävelykeppiä.

Karkean arvion mukaan noin tuhat ihmistä saapui Triumfalnajan aukiolle tammikuun 31. päivänä. Mielenosoitus kesti yli kaksi tuntia vaikka ihmisiä pidätettiin ennennäkemätön määrä: noin 150. Useimpia vastaan nostettiin syytteet luvattoman mielenosoituksen järjestämisestä. Nyt he odottavat oikeudenkäyntejä.

Kaksi tuntia ennen Triumfalnaja-aukion mielenosoitusta noin 50 solidaarisuus-liikkeen jäsentä marssi Sadojove Koltsoa pitkin, huutaen ”Venäjä ilman Putinia”, ”tsekistit pois vallasta”, ”tarvitsemme toisenlaisen Venäjän”.

Kun marssijat saapuivat Paveletskajan metroasemalle, heidän kimppuunsa hyökkäsi noin 25 mustiin pukeutunutta ja naamioitunutta nuorta miestä. Joukko oli aseistautunut kepein. Poliisi saapui vasta kun pahoinpitelijät olivat paenneet metrolla.

Seuraavana päivänä Itar-Tass kertoi Moskovan poliisin tiedottajan ilmoittaneen, että Paveletskajan metroasemalla ei ollut tapahtunut mitään. Todistajalausunnot sekä kuva- ja videomateriaali tapahtumista kertovat toista.

Moskovan tapahtumat 31. tammikuuta osoittavat Venäjän valtaapitävien pyrkivän jyrämään protestiliikkeen. Kreml huolehtii asioistaan jälleen väkivallalla, vaikka menetelmä vain luo vain enemmän vastustusta hallitusvaltaa kohtaan.

Tammikuun 31. päivänä Strategia 31 -liikettä tukevia mielenosoituksia pidettiin paitsi Moskovassa myös Vladivostokissa, Jekaterinburgissa, Samarassa, Nižni Novgorodissa, Krasnojarskissa, Murmanskissa, Uljanovskissa, Rostov-na-Donussa, Omskissa, Astrahanissa ja Volgogradissa.

Kaikkiaan 18 alueella osoitettiin mieltä kokoontumisvapauden puolesta. Esimerkiksi Pietarissa yli 200 ihmistä osallistui mielenosoitukseen. 40 heistä pidätettiin.

Sergei Aksjonov sanoi mielenosoitusta seuraavana päivänä Live Journal -sivullaan, että ”mielenosoitus oli menestys, sillä se keräsi entistä enemmän ihmisiä.”

”Poliisijoukot demoralisoituivat itseasiassa täysin. He olivat julmia mielenosoittajia kohtaan aukiolla, mutta kun he kuljettivat pidätettyjä poliisiasemalle, heistä tuli lauhkeita kuin lampaat. Nuoremmat soittelivat kavereilleen ja kyselivät miten tapahtumia Triumfalnaja-aukiolla kuvattiin netissä. He näytivät hämmentyneiltä.”

Oksana Tšelyševa on kirjoittanut Strategia 31 -liikkeestä aikaisemmin mm. jutussa 31. päivä.

31. päivä

Teksti Oksana Tšelyševa

Venäjän perustuslain 31. artikla takaa kansalaisille kokoontumisvapauden.

Triumfalnajan aukiolla Moskovassa järjestettiin maanantaina 31. elokuuta Venäjän perustuslain artiklaa 31 – kokoontumisvapautta – puolustava mielenosoitus.

Venäjän poliittinen tilanne on kärjistynyt. Minkäänlaiset vähänkään hallitsevaa eliittiä kritisoivat kokoontumiset eivät ole olleet vähään aikaan mahdollisia. Tämä oli ennalta arvattava useiden tekijöiden seuraus. Ahdistelun ja kovenevien kostotoimien ilmapiiri on pelotellut osallistujia pois; toisaalta viranomaiset ovat myös melko hyvin onnistuneet jakamaan opposition.

Opposition jakaminen on onnistunut monenlaisilla keinoilla. On sijoitettu vasikoita, luotu provokaatioita ja tehty sopimuksia entisten oppositiojohtajien kanssa tarjoamalla heille korkeita virkoja Kremlistä. Tämä muodonmuutos tapahtui oikeistovoimien liiton SPS:n entiselle johtajalle Nikita Belykhille. Puolue lakkasi olemasta johtajansa loikkauksen myötä – aivan kuin se olisi ollut yhden henkilön puolue. Poliittisten murhien yleistyminen on toinen tilanteeseen vaikuttava tekijä.

Samaan aikaan protestihengen sanotaan lisääntyvän laajojen venäläisten väestöryhmien keskuudessa. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin talouskriisi on vaikuttanut syvästi tavallisten ihmisten hyvinvointiin. Välillä jopa pääministeri Vladimir Putinin on myönnettävä tilanteen kriittisyys – kuten Pikaljovon kaupungissa, kun sen asukkaat tukkivat valtatien vaatien maksamattomia palkkojaan.

Toinen syy on viranomaisten rankaisemattomuus. Tuore tapaus sattui pienessä Snejiskin kaupungissa Tseljabinskin alueella, kun kaksi poliisia murhasivat raa’asti 17-vuotiaan pojan. Ensin häntä hakattiin vasaralla poliisien päämajassa. Sen jälkeen kiduttajat veivät hänet metsään ja ampuivat. Tieto tragediasta ja massaprotesteista vuoti suljetun kaupungin ulkopuolelle yhden asukkaan kautta. Sen sijaan, että sisäministeriö aloittaisi kunnon tutkimukset hiljentääkseen kaupungin, se herättää lisää epäluottamusta väittämällä, ettei toisella tappajista ollut mitään yhteyttä poliisiin ja toinen ei ollut työvuorossa murhan tapahtuessa. Poliisipäälliköt selittivät, että tappajan työvuoro oli ehtinyt loppua ennen murhaa.

Näissä olosuhteissa Eduard Limonovin, kielletyn NBP-puolueen johtajan, seuraajat Toinen Venäjä-liikkeen sisällä ehdottivat uutta taktiikkaa väkivallattomaan protestiin. Sen nimi on ”Strategia 31”, joka viittaa suoraan Venäjän perustuslain 31. artiklaan, joka takaa Venäjän kansalaisille oikeuden julkisiin kokoontumisiin.

Ihmisiä kutsutaan osallistumaan rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuuteen aina kuun 31. päivänä, kun kuukaudessa sellainen on.

Ensimmäinen tällainen kokoontuminen järjestettiin heinäkuun 31. Moskovassa, Pietarissa, Donin Rostovissa ja Nizni Novgorodissa.

”Sisäministeriön Moskovan-osasto myönsi virallisesti, että 47 ihmistä on pidätetty”, Limonov kirjoitti tuolloin blogissaan. ”Todistajat väittävät, että mellakkapoliisi käytti kovia ja usein väkivaltaisia keinoja. Kuitenkin he saivat käskyn pidättää rajallisen määrän ihmisiä. Muuten pidätettyjen määrä paljastaisi, että enemmän kuin tusinat venäläiset ovat voittamassa pelkonsa ja vastarintaliikettä ollaan generoimassa.”

Elokuun 31. päivänä tilanne kehittyi saman skenaarion mukaan, mutta uusia yksityiskohtia tuli mukaan.

Muun muassa legendaarinen Ludmila Alexeeva, Moskovan Helsinki-ryhmän johtaja päätti avoimesti tukea protestia. 84-vuotias Alexeeva kävelee keppien varassa, mutta saapui paikalle. Mellakkapoliisi esti häntä häiritsemästä pidätyksiä.

Tässä välissä noin kolmekymmentä ihmistä, mukaan lukien tapahtuman organisoijat, oli pidätetty. Eduard Limonov oli pysäytetty kaukana tapahtumapaikasta.

”Poliisin on täytynyt soveltaa paljon innovatiivisia tekniikoita jäljittääkseen minut”, hän kertoi minulle puhelimessa. ”Valvonta oli tiukkaa kotitaloni pihalta lähtien. Mutta he tekivät virheen ja pidättivät minut liian aikaisin. Siellä oli myös paljon toimittajia, jotka todistivat pidätystä ja saattoivat minut poliisiautoon. Näin poliisi ei onnistunut luomaan tekosyytä pitää minut huostassaan.”

Eduard Limonov olikin ensimmäinen, joka päästettiin ulos Tverskojn piirikunnan poliisiasemalta. Muita pidätettyjä kuulusteltiin ja haastettiin oikeuteen. Syytettynä on muun muassa Limonovin tukijat Maxim Gromov ja Kirill Kljonov sekä vasemmistorintaman Konstantin Kosjakin. Kaikkia kolmea syytettiin poliisin vastustamisesta. Kuitenkin lukuisien tarkkailijoiden ja journalistien kuvaama valokuva- ja videomateriaali heidän pidätyksestään todistaa, ettei kukaan kolmesta ole voinut vastustella. Heidän oli nimittäin mahdotonta liikkua, kun heidät raahattiin poliisiautoihin.

”Heidät vain napattiin varoittaviksi esimerkeiksi”, Limonov toteaa. ”Gromov ja Kljonov eivät ole kovin suosittuja poliisin keskuudessa. Kosjakin on yksi mielenosoituksen virallisista toimeksiantajista, jota he aikovat uhkailla.”

Strategia 31 kerää alleen erilaisia poliittisia näkemyksiä: yhteistä on vain perustuslain takaaman kokoontumisvapauden puolustaminen.

”Se, mistä pidän Strategia 31:ssä, on oikeuden priorisoiminen ideologioiden ja poliittisten agendojen yläpuolelle”, Limonov sanoo. ”Se myös houkuttelee lisää ihmisiä. Näihin tapahtumiin ei osallistu ainoastaan aktivisteja. Elokuun 31. päivän mielenosoitukseen osallistui tuplamäärä ihmisiä kuukautta aiempaan verrattuna.”

Katso kuvia ja videota elokuun 31. päivän mielenosoituksesta.

Kummia juhlia

Teksti Oksana Tšelyševa

Venäjän viralliset juhlapäivät kirjoittavat uutta jeltsiniläistä historiaa.

Lauantaina Venäjällä vietettiin valtiolipun päivää. Vuonna 1994 keksittyä virallista juhlapäivää vietettiin taas luvattomien protestien merkeissä – joskaan ei kovin monien. Moskova ja Pietari näyttivät jälleen eronsa.

Minun on välillä vaikea muistaa kaikkia näitä uusia juhlapäiviä, joista tuntuu muodostuvan oma keinotekoinen kielensä. Sanoja, joilla ei ole merkitystä, tai joilta se on ainakin vääristynyt.

Boris Jeltsin sen aloitti. Sitten hänen seuraajansa Vladimir Putin jatkoi perinnettä muokatakseen kansan muistia ja tietoisuutta. Kesäkuun kahdennellatoistakin oli monta nimeä, ennen kuin siitä tuli itsenäisyyspäivä.

22. elokuuta oli alunperin elokuun 1991 vallankaappauksen uhrien muistopäivä. Dimitri Komar, Ilja Kriševski ja Vladimir Usov saivat surmansa puolustaessaan duuman rakennusta, valkoista taloa, Moskovassa.

Vuonna 1994 muistopäivän nimi vaihtui federaation valtiolipun päiväksi. Edellisen syksyn tapahtumat huomioonottaen se ei yllättänyt: Boris Jeltsin antoi tuolloin käskyn ampua valkoista taloa tankeilla ja aloitti Venäjän luisun kauemmas demokratiasta. Satoja kuoli taistelussa, jota käytiin tasavalta-Venäjän ja yhden johtajan Venäjän välillä. Se vei Venäjän demokratian umpikujaan. Sittemmin viranomaisia on kiinnostanut vain oman valtansa pönkittäminen. Toden totta, 1990-luvun puolivälissä tätä oli vielä mahdotonta pyyhkiä kansan muistista.

Tähän vuoteen asti Komaria, Kriševskiä ja Usovia on saanut muistaa 22. elokuuta. Elokuun 1991 tapahtumiin osallistuneet liberaalit ovat järjestäneet pieniä muistotapahtumia; Moskovassa on marssittu ensin Demokraattinen Venäjä -liikkeen, sitten Venäjän demokraattisen puolueen ja lopulta oikeistovoimien liitto SPS:n johdolla. Viime vuonna muistopäivänä puhujakorokkeella seisoi SPS:n johtaja Nikita Belyh, joka istuu nyt Dimitri Medvedevin nimittämänä kuvernöörin pallilla Kirovin alueella. Jälleen yksi demokraatti piti järkevänä hyväksyä yhden johtajan Venäjän. SPS lakkasi olemasta marraskuussa 2008.

Seuraavassa kuussa muutama entinen SPS-johtaja, pari entistä Jabloko-johtajaa ja Toinen Venäjä -liikkeen niinkutsuttu liberaalisiipi perustivat Solidarnost -liikkeen. Se on yrittänyt jatkaa elokuun perinteisiä rauhanomaisia marsseja. Tänä vuonna Moskova ei sitä sallinut: kulkueen todettiin vaikeuttavan liikkumista kaupungin keskustassa. Neuvottelut raukesivat, kun viranomaiset eivät tarjonneet muuta vaihtoehtoa kuin siirtää marssi reitille, jolla ei ole mitään tekemistä niin Venäjän lipun kuin elokuun 1991 uhrienkaan kanssa.

”Me emme halunneet aiheuttaa kärhämiä, koska kyse on kuitenkin virallisesta juhlapäivästä”, Ilja Jashin kommentoi lauantaina kasparov.ru-portaalille. ”Kielto oli nöyryyttävä, koska muistotapahtumat eivät ikinä ennen ole aiheuttaneet ongelmia. Niille on aina annettu lupa.”

Muistopäivänä Jashinin blogiin ilmestyi tieto, että kulkue oli kaikesta huolimatta lähtenyt liikkeelle 25-metrisen Venäjän lipun alla. ”Huusimme iskulauseita ’Vapaus’, ’Alas tsekistien valta’ ja ’Venäjä ilman Putinia’.”

Parinsadan ihmisen kulkue ei päässyt pitkälle – se pysäytettiin muutaman metrin jäkeen. ”OMON-mellakkajoukot katkaisivat tiemme heti. Yritimme neuvotella heidän kanssaan välttääksemme väkivallan, ja suostuimme lopulta poistumaan paikalta. Heti, kun olimme saaneet lipun rullalle, poliisi hyökkäsi. He nappasivat ihmisiä summittain ja sulloivat heidät busseihin.”

Entinen varapääministeri, Solidarnostin kärkihenkilöihin kuuluva Boris Nemtsov näki Yashinin haavoittuvan pidätyksen yhteydessä: poliisit löivät häntä bussin ovella. Nemtsov yritti taivutella poliisin päästämään vertavuotavan Yashinin vapaaksi ja ottamaan hänet tilalle. ”Meillä ei ole pidätysmääräystä sinusta”, Nemtsoville vastattiin.

Toukokuussa 1989 ryhmä nuoria toisinajattelijoita Gorkin kaupungissa, nyt Nižni Novgorodissa, nosti salkoon ensimmäisen kolmivärisen Venäjän lipun. Se oli kotitekoinen, ja siviiliasuiset KGB-agentit takavarikoivat sen, ja nuoret pidätettiin kunnes virallinen vappumarssi oli ohi. Vuotta myöhemmin samat ihmiset, jotka tuomitsivat nuoret julkisrauhan häirinnästä, huomasivat ajan muuttuneen: sama kotitekoinen lippu haettiin varastosta ja nostettiin liehumaan oikeustalon salkoon.

Nykyään Venäjän federaation kolmivärilippua kutsutaan usein ”Jeltsiniksi”. Jotkut opposition edustajat pitävät sitä romahduksen symbolina. Kun Moskovassa yritettiin lauantaina marssia lipun alla, Pietarissa asiaa lähestyttiin toisin: kaupungilla jaettiin lentolehtisiä, joissa verrattiin valko-sini-punaista lippua natsien rinnalla taistelleen kenraali Andrei Vlasovin joukkojen lippuun.

Lippu synnyttää taas riitoja ja kohua. Taas ihmisiä pidätetään ja pahoinpidellään, kun he nostavat sen ilmaan kunnioittaakseen niitä, jotka todella taistelivat sen puolesta. Elokuun 1991 vallankaappauksen henki näyttää voittaneen.

Kaikuja Kööpenhaminasta

Teksti Disco Deleuze & Louis Althustler

Tanskassa militantit musiikin alakulttuurit sekoittuvat klubimeininkiin.

Aristopunkin metrobileet [Youtube]:

Elinvoimaisen vallankumouksellisen liikehdinnän yksi tunnusmerkki on vahva musiikillinen tuotanto. Kun Kööpenhaminassa omaehtoisena toimintakeskuksena 25 vuotta toiminut Ungdomshuset häädettiin maaliskuussa 2007, niin vastarinnan liekit eivät leiskuneet ainoastaan palavissa poliisiautoissa. Kaduilla oli jo pari kuukautta aikaisemmin alkanut kiertää poltetuilla levyillä kapinamusiikkia. Punkista ja raa’asta elektronisesta breakcoresta aina räppiin ja folkiin, kaikilla biiseillä vannottiin peräänantamattoman taistelun nimiin ja kirottiin poliitikot ja poliisiväkivalta alimpaan helvettiin. Samaan aikaan biletettiin katukivet kourassa kaduilla ja tyhjissä taloissa. Piraattibileet toivat yhteen eri alakulttuureja taistelemaan saman lipun alle ja syvensivät militantin poliittisen skenen suhdetta musiikin radikaaleihin.

Kaksi vuotta myöhemmin poliittissävyiset katubileet tuntuvat vakiintuneen useassa Köpiksen skenessä. Toukokuussa järjestettyjen, Helsingin Flow-festareihin verrattavissa olevien Distortion-festareiden ohjelmaan kuului useita, joskin aika sovittelevia, katupirskeitä. Yksistä vastasi Aristopunk-nimellä kulkeva bilenikkareiden kollektiivi, joka oli jo aikaisemmin talvella järjestänyt metrovaltauksen. Tällöin 300 opiskelijaa pääsi pomppimaan aurinkolasit päässä ja bisset kourassa julkiseen liikenteeseen – ilman lupia tietty.

Paria viikkoa ennen Distortionia kaupungin militantit olivat teettäneet otsikkoja villeillä juhlilla suoraan kaupungin keskustassa. Kaupunkipoliittisten festareiden päätösbileet johtivat hienostokadun liikkeiden täystuhoon. Kekseliäisyys ei rajoittunut ainoastaan musiikkiin. Paikalliset bommarit olivat tuoneet paikalle tikkaita, joiden avulla päästiin koristelemaan katu töhryillä aina kolmen kerroksen korkeuteen asti.

Musiikin suhteen seuraamisen arvoinen murupolku löytyy Død-nimisen dj-kollektiivin ulosannista. Død on ainakin sitten vuoden 2007 päästänyt laadukkaita mixtapeja, joille he ovat koonneet Köpiksen kovimpia elektronisia artisteja. Valikoimasta löytyy – skenelle tyypillisellä ennakkoluulottomuudella – mainstream klubeille kelpaavaa hipstermatskua sekä täysin posketonta häröilyä. Jälkimmäistä edustaa hyvin breakcorea ja bhangraa julkaiseva levy-yhtiö Syg Nok, jonka kuuluisin signaus lienee Suomessakin joillekin tuttu intialaistaustainen Kid Kishore.

Kid Kishore – Bhangra n’Bass (Ska vi slås?) [Youtube]

Kesympää settiä Dødin sekalevyillä edustavat Copyfokkingin ja Ladyboxin kaltaiset klubinimet. Näiden Myspace-sivujen kaveriluetteloita selailemalla voi syventyä Köpiksen klubitarjonnan ehdottomaan parhaimmistoon. Mainittavan arvoisia nimiä (joiden poliittisista kannoista allekirjoittaneet eivät mene takuuseen) ovat bloghouse-piireissä kunniaa niittäneet Fagget Fairys, Ung Flugt ja Kasper Bjørke.

Kenties freeseintä tässä toiminnassa on poliittisen antagonismin laaja-alaisuus. Tietenkin osa toiminnasta on täysin kesyä, mutta uskallamme silti väittää, että siihen sisältyy jonkin näköinen pääoman kaupunkitilaa rajoittavien kontrollien ylittäiminen. Tai vähintäänkin kokemus siitä. Näin kumouksellisilla liikkeillä on vahvat voimauttavat puolensa, jotka eivät rajoitu parin kapean genren diggareihin. Sen sijaan, että vallankumouksellinen toiminta olisi muusta yhteiskunnasta eristäytymistä, omaan moraaliseen ylivertaisuuteensa vetäytymistä, niin se on kaikkialle yhteiskuntaan levittäytymistä.

Kuumaa antia Dødin levyiltä:

Copyfokking – Under Min Knippel

Firehouse – Du får ik Punani feat. Lady Smita (Copyfokking & Ladybox Remix)

Kid Kishore – Bhangra n’Bass (Ska vi slåss?)

Død – Hai!

Pari muuta helmeä:

Fagget Fairys – Feed the Horse

Kasper Bjørke – Back & Spine (Fidel Astro Remix)

Lisää materiaalia löytyy Multitunesista täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Hyvästi, Zarema ja Alik

Teksti Oksana Tšelyševa

… ja Natasha, Luiza, Ahmed, Artur ja muut. Tšetšenia on ollut kuolemanloukku jo kauan.

Tutustuin Zarema Sadulajevaan kesällä 2005, kun tutkin Murad Muradovin murhaa. Tšetšenialaisessa Pelastamme sukupolven -ihmisoikeusjärjestössä työskennellyt Sadulajeva halusi uskoa, että Muradovin, järjestön johtajan, kuolema johtui vain huonosta onnesta.

Elokuun yhdentenätoista päivänä 2009 Zarema löydettiin ammuttuna. Zarema Sadulajeva ja hänen aviomiehensä Alik Džabrailov oli siepattu Pelastamme sukupolven -järjestön toimistosta edellisenä päivänä.

Sieppaajat sanoivat edustavansa viranomaisia. Kaksi heistä oli siviilivaatteissa, kolmella oli musta univormu, Kadyrovin joukkojen tunnus. Kaikki kantoivat aseita. Heitä ei haitannut, että tapauksella oli silminnäkijöitä.

Pian sieppauksen jälkeen yksi heistä palasi toimistoon, poimi Alikin kännykän ja ajoi pois tämän autolla. Alikin ja Zareman ruumiit löytyivät saman auton takakontista.

***

Eilen minulle soitti ystäväni Varvara Pakhomenko, ihmisoikeusaktivisti joka on työskennellyt Tšetšeniassa vuosikaudet. Hän oli viettänyt muutaman viikon 15-vuotiaan Lana Estemirovan kanssa. Myös Lanan äiti, Natasha Estemirova, siepattiin ja murhattiin ”rauhallisessa ja vakaassa” Tšetšeniassa.

”Älä tule tänne enää. Sano myös Oleg Petrovitšille, että ei tulisi”, Lana oli kirjoittanut Varvaralle tekstiviestissä. Oleg Petrovitš on Oleg Orlov, Memorial-ihmisoikeusjärjestön johtaja.

Orlov on syyttänyt Ramzan Kadyrovia, Kremlin tukemaa Tšetšenian presidenttiä ja entistä kapinallistaistelijaa sekä hänen yksityistä armeijaansa Estemirovan murhasta. Orlovin mukaan Tšetšeniassa vallitsee rankaisemattomuuden ilmapiiri, jossa kaikkia Kadyrovin brutaalin hallinnon arvostelijoita vainotaan.

Kadyrov on kiistänyt osallisuutensa Estemirovan kuolemaan ja pyytänyt Orlovia keskustelemaan asiasta ”mies miehelle” puhelimessa. Samalla Kadyrov on kutsunut Natasha Estemirovaa naiseksi, jota ”kukaan ei tarvinnut” ja jolta ”puuttui kaikki häpeä” Radio Libertyn haastattelussa.

Samaan tapaan Kadyrov tuomitsi Sadulajevan ja Džabrailovin murhat ja kutsui niitä ”yritykseksi pelotella Tšetšenian kansaa”. Grozny TV:n muutamaa päivää murhia ennen esittämä videomateriaali kuitenkin asettaa Kadyrovin rehellisyyden kyseenalaiseksi: siinä Adam Delimhanov, Kadyrovin lähin kumppani ja Venäjän duuman jäsen, uhkailee avoimesti tšetšenialaisia ihmisoikeusaktivisteja.

”On ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ’ihmisoikeuksien puolustajiksi’, jotka itse asiassa tukevat tätä militanttiroskasakkia, jotka työskentelevät heidän nimiinsä ja tekevät heidän likaisen työnsä”, Delimhanov sanoi. ”He eivät onnistu tavoitteissaan. Totuus ja oikeus voittaa. Sotilaamme, komentajamme, meidän miehemme kysyvät minulta mitä nämä aktivistit haluavat, ja minä vastaan etteivät he ole minulle penninkään arvoisia. Jos luoja suo, kaikki pahan tukijat joutuvat vastaamaan teoistaan. Jokainen, oli hän sitten tšetšeeni tai inguusi tai mikä lie, tietäköön, että sanoista joutuu maksamaan.”

***

Nyt moni sanoo, että Tšetšeniasta on tullut kuolemanloukko ihmisoikeustyöntekijöille. Minusta se tapahtui jo kauan sitten. Vuosina 2002-2004 me, Venäjä-Tšetšenia-ystävyysseura, menetimme kolme vapaaehtoista.

Venäläiset sotilaat ampuivat Luiza Bertergerievan tarkastuspisteellä Argunin kaupungin lähellä 13.12.2001. Pari päivää myöhemmin Ahmed Ezhiev ammuttiin öisen kotitarkastuksen aikana. Artur Ahmathanov katosi venäläissotilaiden matkaan 2.4.2003 Shalissa. Aslan Davletukaev siepattiin kotoaan Avturyn kylästä 10.1.2004. Viikkoa myöhemmin hänen silvottu ruumiinsa löytyi sadan kilometrin päästä. Yhtäkään näistä rikoksista ei tutkittu.

21.5.2003 Kalinovskajan asutuskeskuksessa aseistautuneet hyökkääjät surmasivat tunnetun rauhanaktivistin Zura Bitievan, hänen miehensä Ramzanin, heidän poikansa Idrisin ja Zuran veljen Abubakarin perheen kotona.

***

Murad Muradov, Pelastamme sukupolven -järjestön johtaja, ”katosi” sen jälkeen, kun hänet pidätettiin laittomasti kotoaan Groznyistä 15.4.2005. Kuukausia myöhemmin hänen ruumiinsa luovutettiin hänen perheelleen, ja sen mukana virallinen FSB:n asiakirja, jonka mukaan tutkimukset osoittivat, ettei Muradov ollut sekaantunut kapinallisten toimintaan.

Silloin tapasimme Zarema Sadulajevan. Zarema yritti kovasti vakuuttaa työtovereilleen ja itselleen, että heidän oma humanitäärinen toimintansa suojeli heidän henkeään. Murad sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, Zarema sanoi.

Heidän järjestönsä onnistui jatkamaan toimintaansa neljän vuoden ajan. Heidät on nyt vaiennettu.