voima

Hirttäjän tarina ja sen kertoja

Hirttäjä tekee likaisen työnsä, jotta valtio pysyisi puhtaana, pohtii teloittajan työtä tarkastellut intialainen elokuvaohjaaja Joshy Joseph. Dokumentti ”One Day from a Hangman’s Life” aiheutti mediakohun ja julistettiin esityskieltoon. Josephin haastattelu julkaistaan osana sarjaa intialaisista yhteiskunnallisista elokuvaohjaajista – Bollywoodin ulkopuolisista.

Keralan osavaltiosta kotoisin oleva, nykyisin kalkuttalainen Joshy Joseph tuli tunnetuksi kuin salamaniskusta dokumentin One Day from a Hangman’s Life myötä. Dokumentti kertoo raiskaustapauksesta, jonka tekijä tuomittiin kuolemaan. Elokuva synnytti Intiassa yleisen keskustelun kuolemantuomiosta. Joseph halusi kertoa tarinan näkökulmasta, joka ei ollut aiemmin esillä.

”Elokuvaa ei kerrota tuomitun tai uhrin kannalta. Dokumentissa seurataan hirttotuomion toimeenpanijan, Nata Mullickin, päivää ennen rangaistuksen suorittamista.”

Teknisesti yksinkertainen, vuokrakameralla kuvattu, 83-minuuttinen dokumentti on taltioitu eteläkalkuttalaisessa huoneessa, jossa Mullick asuu. Huone on täynnä jumalkuvia. Dokumentin päähenkilö nauttii alkoholia ennen rangaistuksen suorittamista: se saa hänet tuntemaan itsensä sankariksi.

Hirttäjän kuullaan selostavan suorituksen kulkua ja sen aikana syntyviä tuntemuksia. Dokumentin tunnelma tiivistyy loppua kohden.

Teloittaja kantaa ammatin tuoman huonon maineen ja hoitaa kammotun tehtävän, jotta valtio pysyisi puhtaana, Joseph selittää.

Dokumentin ensi-ilta nähtiin kesäkuussa 2005 valtion ylläpitämässä Nandan-kulttuurikeskuksessa Kalkutassa. Esitykset kuitenkin peruttiin jo kolmen päivän jälkeen. Päätöksen teki Länsi-Bengalin osavaltion pääministeri Buddhadeb Bhattacharyya. Joseph kritisoi dokumentissaan kuolemantuomiota suosivaa pääministeriä.

Muutkaan teatterit kaupungissa eivät rohjenneet ryhtyä esittämään elokuvaa, mutta Goethe-instituutti näytti dokumentin. One Day from a Hangman’s Life valittiin tekovuotenaan yhtenä huomiota herättäneimmistä elokuvista Goan kansainväliselle elokuvafestivaalille. Myöhemmin dokumentti esitettiin Kalkutassa Jadavpur-yliopistossa, jossa opetetaan elokuvateoriaa.

Joshy Joseph vastustaa avoimesti kuolemantuomiota, joka koskettaa yleensä vain köyhiä – heillä kun ei ole varaa maksaa oikeuskuluja. Hän ei kuitenkaan usko, että Intian rangaistusjärjestelmä muuttuisi helpolla.

Julkisessa keskustelussa kirjailija-aktivisti Mahasveta Devi oli yksi harvoista, joka uskalsi asettua puhtaasti Josephin puolelle. Kun elokuva One Day from a Hangman’s Life kiellettiin, 83-vuotias Devi oli yhteydessä Josephiin ja he tapasivat. Tuolloin syntynyt yhteys jatkuu yhä.

Joseph on tehnyt sekä fiktiota että dokumenttielokuvaa. Dokumentintekijänä hän ei ajattele, että todellisuutta voisi suoraan tallentaa yleisön nähtäväksi.

”Kun projekti alkaa, tehdään jo lähtökohtaisesti valintoja. Jopa silloin, kun teen todellisuuteen perustuvaa elokuvaa, olen kiinnostunut tarinoiden kertomisesta. Aiheet ovat kuitenkin olemassa todellisuudessa. Niitä ei luoda dokumentissa”, Joseph toteaa.

Mitä dokumenttiohjaaja sitten voi tallentaa? Joseph epäilee, että kuka tahansa elokuvantekijä ei suostuisi kuvaamaan hirttotuomion toimittavaa henkilöä.

”Herrasmies harkitsisi kyseisen aiheen kohdalla kahdesti, mutta omalla kohdallani herrasmiesmäisyys sai jäädä. Kuvauspäivän päätteeksi hallussa oli materiaali elokuvaa varten.”

Dokumenttielokuva saapui Intiaan eurooppalaisia elokuvia esittäneiden elokuvakerhojen kautta. Vuonna 1948 valtio perusti dokumenttituotantoyhtiö Films Divisionin, jolle syntyi monopoliasema ja jonka tuotanto keskittyi alkuun propagandaan.

Joseph on työskennellyt kymmenen vuoden ajan Films Divisionille Kalkutassa. Kokemusta on myös tunnetun taide-elokuvaohjaaja Adoor Gopalakrishnanin rinnalla työskentelystä.

Valtion alaisena työskentelevä ohjaaja joutuu ottamaan valtion luomat kehykset huomioon tuotantoa suunnitellessa, Joseph kertoo, mutta projektit saa valita itse. Kaupallista levitystä ohjaaja ei vastusta: ”jotakin vastaan oleminen on aina energiaa kuluttavaa”.

Joseph vaikuttaa luonteeltaan taiteilijalta, muttei suurelta auteurilta ja ehdottoman oman linjansa vetäjältä, joka ei pystyisi pieniinkään kompromisseihin.

”Minulta on kysytty, tekisinkö One Day From a Hangman’s Life -elokuvasta lyhyemmän version elokuvafestivaalille. Sellainen ei tule tietysti kuuloonkaan”, Joseph toteaa.

Toisinaan Joseph käy katsomassa elokuviaan yleisön joukossa. Siellä selviää, mitkä kohdat vangitsevat katsojan ja mitkä puolestaan löysäävät otetta. Joseph pitää myös interaktiivisuudesta yleisön ja itsensä välillä.

Hän kuvaa elokuvaa yksilölliseksi prosessiksi, jota tehdään yhteisössä. Intuitio on Josephille työkalu, jota hän pyrkii suojelemaan.

”Jos tekee elokuvia, pitää varoa, miten antaa lausuntonsa. Keskusteluissa pitää muistaa se, ettei toinen ihminen ole koskaan sataprosenttisesti väärässä.”

Intialaisille dokumentintekijöille rahoitus ei ole enää ongelma, sillä kanavat Eurooppaankin ovat auki. Kiinnostus intialaiseen elokuvaan on kasvanut Bollywood-boomin myötä, ja kiinnostusta Josephin kaltaisiin dokumentaristeihinkin löytyy.

Miten intialainen elokuva sitten ymmärretään lännessä, esimerkiksi pohjoismaissa? Joseph pitää luonnollisena, että osa elokuvan vivahteista ei käänny toiseen kulttuuriin. Intialaisohjaaja itsekin myöntää, että Bergmanin elokuvia katsoessaan hän ei ymmärrä niistä kaikkea.

Jotain purnattavaa Joseph löytää.

”Euroopan rahoittajat tuntuvat haluavan välillä turistimaisia elokuvia”, Joseph sanoo. Niitä katsoessa sydämessä ei tikitä, sillä aitous, rehellisyys ja elokuvantekijän halu sanoa jotain puuttuvat, ohjaaja kritisoi.

”Totuudellisuus omalle itselleen on välttämätöntä, jotta yönsä voi nukkua hyvin.”

Väkivaltaa ja -vallattomuutta Burmassa

Sylvester Stallonen Rambo-elokuva ja Guy Delislen sarjakuvaminä nostavat tahoillaan Burman ongelmia ihmisten tietoisuuteen kulttuurin keinoin. Delislen koti-isä on huomattavasti Ramboa väkivallattomampi.

Kanadalainen sarjakuvataiteilija Guy Delisle kuvaa Burman arkea albumissaan Merkintöjä Burmasta. Se on päiväkirjamainen kuvaus vuoden mittaisesta vierailusta sotilasjuntan hallitsemaan maahan vuosina 2005-2006. Delislen vaimon työskennellessä Lääkärit ilman rajoja -järjestön tehtävissä jäi taiteilija koti-isäksi tuoreen vauvan kanssa.

Absurdit kuvaukset arjesta ja ulkopuolisuudesta suljetussa yhteiskunnassa tarjoavat sisältöä uutisten sota- ja luonnonkatastrofiväläysten välissä. Toisin kuin valtaosa toimittajista, jotka lentävät paikalle pikaista raportointia varten, Delislellä ei ollut kiire juosta lööpin perässä seuraavaan painekattilaan. Delislen rauhallinen kerronta paljastaa poliittisen järjestelmän hulluudet kuin ohimennen.

Näyttelijä-ohjaaja Sylvester Stallone julisti tahollaan Burman sotilasjuntan hirviömäisyyttä omalla, varsin suoraviivaisella tavallaan sekä valkokankaalla että sen ulkopuolella. Uusimmassa Rambo-elokuvassaan John Rambo hän tarjosi varsin väkivaltaisen ratkaisun Burman ongelmiin.

Rambon yksioikoisen väkivallan vastapainoksi valkokankaan ulkopuolella Stallone kuitenkin puhui avoimesti Burman ongelmista ja kansan kärsimyksistä. Hän määritteli haastatteluissa paikan helvetinkoloksi, joka ylittää kaikki pahimmatkin kuvitelmat.

Stallone keräsi kokemuksia burmalaisten elämästä kuvatessaan elokuvaa Burman rajan tuntumassa Thaimaassa. Pakolaisvirrat ja burmalaisten avustajien kertomukset kuuluvat Stallonen lausunnoissa. John Rambon paljon huomiota saaneen väkivaltaisuuden hän selittää kansanmurhan kuvaamisena.

Veristä todellisuutta kuvataan mahdollisimman verisesti ja sadistisia burmalaissotilaita teurastetaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomillakin tavoilla. Rambo keskittyy makrotason ongelmanratkaisuun ja -analyysiin.

Parhaillaan Jerusalemissa vaimonsa työn perässä asuva Delisle vieraili syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Hän pitää asemaansa dokumentoijana hyvänä: vapaana taiteilijana hänen on mahdollista raportoida paikoista, joihin monilla ei ole pääsyä.

”Mikäli olisin yrittänyt saada toimittajaviisumin Burmaan, minua tuskin olisi päästetty maahan.” Delisle toteaa.

Vaikka kuvaus elämästä Burmassa on varsin avointa, ei kaikkea arjen vastarintaa ole voinut kuvata täysin totuudenmukaisesti. Viranomaiset pyrkivät seuraamaan kaikkea, mitä Burmasta kirjoitetaan.

”Jotkut henkilöt olen muuttanut niin ettei heitä pysty tunnistamaan. Lähteitä täytyy suojella ja olen varovainen sen kanssa, mitä kirjoitan ihmisten sanoneen.”

Burmassa asuessaan Delisle antoi haastattelun ulkomaiselle lehdelle ja saattoi vahingossa ystävänsä vaikeaan tilanteeseen. Delisen nimi mainittiin hallitusta kritisoineessa artikkelissa. Se saattoi aiheuttaa ongelmia hänen hallituksen palveluksessa työskentelevälle ystävälleen.

Delisle tapasi ystävänsä seuraavan kerran vasta juuri ennen maasta poistumistaan. Itse väkivallan kuvaamisesta pidättyvä sarjakuvataiteilija Delisle antaa tukensa myös Stallonen työlle.

”Stallone on hyvällä asialla ja John Rambo on vallan mainio elokuva. Noin Rambo-elokuvaksi.”

Stallonen elokuva oli vasta tulossa ensi-iltaan vuosi sitten kun Burmassa munkit käynnistivät väkivallattoman kansannousun. Ristiriita Stallonen ultraväkivaltaisen ongelmanratkaisun ja gandhilaisen väkivallattoman kansalaistoiminnan välillä oli harvinaisen voimakas. Tuskin Stallonekaan on toivonut demokratialiikkeen epäonnistumista, vaikka se olisi vetänyt maton hänen elokuvansa alta.

Surullisesti todellisuus paljastui enemmän John Rambon suosimaa väkivaltaa tottelevaksi. Täysin ongelmitta eivät kansannoususta selvinneet myöskään Guy Delislen ystävät.

”Monet ihmiset katosivat. Yksi maan parhaista lehtikuvittajista on mustalla listalla, kukaan ei uskalla julkaista hänen kuviaan. Häneltä vietiin elanto”

Delisle nousi julkisuuteen julkaistuaan sarjakuva-albumit elämästään Kiinassa ja Pohjois-Koreassa. Hän kuvasi toistaiseksi suomentamattomissa albumeissa työskentelyään ranskalaisen animaatiostudion palveluksessa. Alhaisempien tuotantokustannusten perässä juossut studio siirsi tuotantoaan Kiinan jälkeen vielä halvempaan Pohjois-Koreaan.

Lopetettuaan animaattorin työt Delisle päätti keskittyä sarjakuvien tekemiseen. Entinen työnantaja ei kuitenkaan innostunut teoksesta, joka kuvaa yhtiön halpatuotantoa diktatuurissa.

”He uhkasivat kustantajaani ja minua oikeustoimilla, sanoivat että rikoin sopimukseni vaitiolopykälää. Onneksi uhkailuja pidemmälle ei päästy, studio meni konkurssiin.”

Kritisoinnista huolimatta Delisle ei kuitenkaan näe länsimaalaisten yhtiöiden toimintaa autoritatiivisiten hallitusten johtamissa kehitysmaissa yksinomaan ongelmallisena.

”Esimerkiksi ranskalainen öljy-yhtiö Total investoi Burmassa terveydenhuoltoon ja kouluihin. Mikäli Total poistuisi Burmasta, ei öljyntuotanto katkeaisi päiväksikään ja tilalle tuleva kiinalaisyhtiö tuskin investoisi senkään vertaa ihmisten hyvinvointiin. Olisiko se sitten hyvä vaihtoehto, vaikka yhtiöt toimillaan käytännössä tukevat junttaa.”

Yksinkertaisia ratkaisumalleja Burman ongelmiin on turha hakea kummankaan, Delislen tai Stallonen töistä.

Delisle välttää valmiiden ratkaisujen esittämistä ja keskittyy sen sijaan tuomaan esille ongelmia. Stallonen ratkaisu puolestaan perustuu vakaaseen taivaallisen ja lyijyisen herran pelkoon. Voimapolitiikka yhdistettynä raamatulla päähän lyömiseen ei vaan ole tarjonnut kauhean hyviä tuloksia viime vuosina. Demokratia ja ihmisoikeudet ole oikein tarttuneet kaikkiin haluttuihin kriisipisteisiin.

Unohtaa ei myöskään kannata edellisen Rambo-elokuvan opetuksia, siinähän Rambo taisteli Afganistanissa neukkuja vastaan Talebanien kanssa rinta rinnan.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. WSOY, 2008. Sylvester Stallone: John Rambo. DVD kaupoissa.

Älkää lopettako

Surf-henkistä instrumentaalirockia 20 vuotta soittanut Laika & The Cosmonauts päätti uransa komeasti Helsingin Tavastia-klubille. Viimeinen Suomen-keikka soitettiin sunnuntaina 12.10.2008. Tämän jälkeen yhtye tekee vielä parin viikon Yhdysvaltain-kiertueen. Sen jälkeen pillit laitetaan lopullisesti pussiin.

Tavastialla Laika & The Cosmonautsista huokui lopettamispäätöksen tuottama vapautuneisuus. Kaksituntisen keikan aikana kuultiin kaikki olennainen Laikojen pitkältä uralta. Monisatapäinen yleisö kuunteli keikkaa hartaudella ja haikein mielin, välillä vimmatusti rokaten.

Janne Haaviston, Mikko Lankisen, Matti Pitsingin ja Tom Nymanin muodostama Laika & the Cosmonauts on ollut suomalaisen instrumentaalimusiikin helmi. Tavastialla saatiin nauttia orkesterin omasta tuotannosta, elokuvamusiikista ja surf-klassikoista. Yhtye soitti jälleen kerran autotallihenkeä ja tiukkaa ammattimaisuutta yhdistelevällä jäljittelemättömällä otteellaan. Rumpali Janne Haaviston raivokkaan svengaava soitto vei iltaa antaumuksella eteenpäin.

Suomi on pieni maa. Laika & The Cosmonauts onkin alusta asti suuntautunut toiminnassaan myös ulkomaille. Yhdysvalloissa se nauttii vankkaa kulttisuosiota.

Sääli, että näin hieno livebändi lopettaa tähän. Aivan liian vähälle huomiolle jäi myös orkesterin pari vuotta sitten säveltämä musiikki Fritz Langin Metropolis-mykkäelokuvaan, joka kuultiin vain muutaman kerran livenä elokuvan kera Helsingissä ja Sodankylässä.

Kuulijoiden pohdittavaksi jää, kertooko Laika & The Cosmonautsin lopettaminen musiikkibisneksen liiasta kaupallistumisesta, instrumentaalimusiikin marginalisoitumisesta vai soittajien keski-ikäistymisestä. Näin kunnianhimoisen ja omaperäisen orkesterin ollessa kyseessä yhdyn kuitenkin täysin rinnoin Tavastialta ennen viimeisiä encore-biisejä kuuluneeseen huutoon: ”Hei, älkää lopettako!”

Epäkonserttikokemus

Kolmiulotteisuus tekee tuloaan elokuvateattereihin ja samalla kehitellään kuumeisesti uusia tuotteita kaupattavaksi. Tekniikan kehittämiskulut ja teatterien investoinnit pitää kuolettaa. Kotiteattereiden hemmottelemille kuluttajille täytyy keksiä uutta kulutettavaa. Tähän rakoon on tehty U2:n mahtipontinen konserttitaltiointi.

Konsertteja ei ole aiemmin liikaa valkokankailla näkynyt, mutta nyt sekin muuttuu. Uutta U2-konserttitaltiointia voisi villeissä markkinointipuheissa väittää äärimmäiseksi konserttikokemukseksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vaikka U23D on visuaalisesti vaikuttava ja ajoittain jopa mukaansa tempaava ei sillä ole mitään tekemistä konserttielämyksen kanssa.

Todellinen konserttielämys on se, jossa vierustoveri seisoo nyrkki pystyssä ja haisee hielle. Takanasi joku hoilaa sydän pakahtuen kertosäettä väärin. Elokuvateatterin pehmustetulle penkillä – tai omalla kotisohvalla – istuen konsertin seuraaminen muuttuu joksikin ihan muuksi, kliiniseksi hifi-kokemukseksi. Konserttivideo on dokumentaatio konsertista, mutta konserttielämys se ei ole.

U2:n konsertin edetessä 3D-Bonosta kuoriutuu lavalla Jeesus. Ja herätystyö jatkuu. Rauha syntyy uskontojen syleillessä toisiaan, ikään kuin ongelmana ei olisi se, että uskontojen keulamiehet ja julistajat tekevät kaikkensa usuttaakseen uskontokuntaansa toisten kimppuun. Bono kuitenkin kaveeraa myös niiden pahimpien lietsojien kanssa. Metsä näkyy muttei puita. Toisaalla Bonon tuotteistettu maailmanparannus takoo enemmän tuloja yrityksille kuin autettaville. Tässä hyväntekeväisyydessäkin on feikki olo, hiki puuttuu.

Catherine Owens, Mark Pellington: U23D. Valikoiduissa elokuvateattereissa. Kolme tähteä.