voima

Kahden naisen kuvia

Teksti Anna Pesonen

Useimmissa intialaistalouksissa työskentelee kotiapulainen. Apulainen on tavallisesti nainen: hän hoitaa perheen likapyykin, siivoaa ja laittaa ruoan. Mumbailaisohjaaja Nistha Jain kiinnostui oman kotiapulaisensa Lakshmin kautta kotimaansa luokka- ja sukupuolieroista. Jainin haastattelu julkaistaan osana sarjaa intialaisista yhteiskunnallisista elokuvaohjaajista – Bollywoodin ulkopuolisista.

”Minä ja Lakshmi olimme kaksi nuorta naista, jotka yrittivät tavoittaa jalansijaa Mumbaissa”, Nistha Jain kertoo. ”Halusin tehdä dokumentin Lakshmin selviytymisestä ja kuvata sitä, millainen rooli itselläni olisi hänen elämässään. Myös keskinäinen suhteemme tuli läheiseen tarkasteluun. Se oli lämmin ja ystävällinen, mutta sosiaaliset ja taloudelliset erot olivat silti väistämättä läsnä.”

Tänä vuonna 2008 valmistuneen Lakshmi and Me –dokumentin päähenkilö, Lakshmi, on ammatiltaan kotiapulainen. Hän työskenteli Jainin taloudessa viiden vuoden ajan tunnin päivässä. Pikkuhiljaa ohjaaja oppi tuntemaan Lakshmin ja alkoi miettiä, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämiensä välillä on.

Lakshmi aloitti sekalaisten töiden tekemisen 16-vuotiaana. Kotiapulaiseksi hän ryhtyi jätettyään koulun kesken 20-vuotiaana. Raskas työ jätti jälkensä nuoreen naiseen nopeasti.

”Näytti siltä, että ajan myötä Lakshmin energisyys ja hehku katosivat tiehensä”, Jain sanoo.

Intiassa useimmissa keskiluokkaisissa ja alemman keskiluokan kodeissa työskentelee kotiapulaisia, jotka pesevät pyykin, tekevät ruoan, siivoavat ja huolehtivat muista talouden ylläpitotehtävistä. Varakkaammissa taloissa on omat apulaisensa, jotka asuvat perheiden kanssa. Nykyään kuitenkin pienehköt kaupunkiasunnot pakottavat ihmiset palkkaamaan osa-aikaisia apulaisia, jotka asuvat omissa kodeissaan.

Lakshmi and Me kertoo kotiapulaisen ja työnantajan suhteesta. Lisäksi dokumentissa pohditaan naisena syntymistä intialaiseen yhteiskuntaan. Jainin mukaan Intia on sukupuolten tasa-arvon kannalta jälkijunassa.

”Kun olin itse nuori, äitini kanssa tuli riitaa kotitöistä, sillä hän ei kehottanut veljiäni osallistumaan talouden hoitoon tai ruoanlaittoon samoin kuin minun olisi kuulunut tehdä. Isäni oli erilainen ja hyvin kannustava, joten kasvatukseni oli lopulta vapaamielisempi kuin monella muulla samassa ikäpolvessa”, Jain kertoo.

Lakshmi and Me on palkittu Amsterdamin kansainvälisellä dokumenttielokuvan festivaalilla ja Birds Eye View -elokuvajuhlilla Lontoossa. Naisnäkökulmasta Jain on tehnyt aiemmin Call It Slut –kuvaelman (2006) sukupuolirajat rikkovasta naisesta, joka aiheuttaa haloota keskiluokkaisissa ennakkoasenteissa ja moraalikäsityksissä. Dokumentti 6 Yards to Democracy (2007) kertoo puolestaan vaaleihin liittyneestä tapahtumasta Pohjois-Intiassa: naisille luvattiin ilmaisia sareja, joiden eteen heidän täytyi jonottaa tuntikausia paahtavassa auringonpaisteessa. Paikalla syntyi kahakka, jolloin yli 20 naista menehtyi ja satoja loukkaantui.

Pienessä kylässä Uttar Pradeshin osavaltiossa syntynyt ohjaaja pitää nyky-Mumbaita mutkattomana asuinkaupunkina työssä käyville naisille. Omalla työsarallaan ohjaaja, joka pyörittää omaa tuotantoyhtiötä, ei koe kohdanneensa ongelmia sukupuolensa vuoksi. Selviytyminen itsenäisenä elokuvien tekijänä on haastavaa, mutta Jain on tyytyväinen ratkaisuunsa.

”Tarina on varmasti toisenlainen kaupallisilla televisiokanavilla ja valtavirtaelokuvissa”, hän kuitenkin arvelee.

Jain haluaa tulevaisuudessakin käsitellä elokuvissaan naiseutta, sukupuolikysymyksiä ja seksuaalisuutta.

Jain on opiskellut Mumbain lähellä Punessa elokuva- ja televisioinstituutissa, FTII:ssa, jolla on sama maine Intian sisällä kuin Taideteollisella korkeakoululla Suomessa. Valtaosa maan suurista elokuvanimistä on sieltä lähtöisin.

”Elokuvakouluun hakeutuminen riippuu henkilökohtaisesta tarpeesta. Itse valitsin koulun, koska halusin keskittyä kunnolla nimenomaan elokuvan tekemiseen. Opintoja ennen tein työkseni televisiodokumentteja tietyssä formaatissa. Se rutiini täytyi unohtaa totaalisesti”, Jain perustelee.

Jainille oli alusta saakka selvää, ettei hän tahtonut työskennellä valtavirrassa. Punessa Jain ei oppinut mitään television saippuasarjoista tai Bollywoodista, vaan hän keskittyi taide-elokuvaan ja eri teorioihin.

Vuonna 2004 Jain tutustui YLE:n dokumenttituottaja Ilkka Vehkalahteen, joka vetää ”Steps India” –nimistä hanketta. Projektissa etsitään lahjakkaita intialaistekijöitä, joiden töille suunnataan rahoitus. Jain osallistui projektin ensimmäiseen workshopiin.

”YLE oli tullut aiemmin tietoiseksi vuonna 2005 tekemästäni City of Photos –dokumentista. Kerroin Vehkalahdelle Lakshmi and Me –ideani, ja sain rahoituksen sen tekemiseen Steps Indialta”, Jain kertoo.

Jain osallistui lokakuussa Helsingissä Lakshmi and Me -elokuvan esitykseen. Siellä heräsi keskustelu yksityisyyden rajoista dokumentteja kuvattaessa. Jain koki huomion kiinnostavana.

”Luulen, että kysymys yksityisyydestä kertoi jotain suomalaiskatsojista. Heidän käsityksensä poikkeavat varmasti intialaisesta tottumuksesta. Dokumenttini menee intiimille alueelle, mikä sai jotkut katsojat tuntemaan itsensä kiusaantuneiksi. Päähuomioksi nousi, kuinka rohkenin kysyä Lakshmilta hänen raskaudestaan tai näyttää hänen alkoholisoitunutta isäänsä. Se tuntui joistakin yksilön rajojen rikkomiselta”, Jain selvittää.

Ohjaaja toteaa, että hänelle itselleen oli luontevaa esittää kysymykset, mutta vaikeampaa oli hyväksyä se, että kuvattava materiaali oli todellista elämää.

”Jokapäiväinen arki voi näyttäytyä kiusallisena, jos se tallennetaan elokuvaksi. Samalla paljastuu, että arki sisältää jotakin, jonka kanssa emme halua olla tekemisissä. Elokuva on kaksipiippuinen työkalu”, Jain kiteyttää.

Ohjaajalle haastavin ongelma dokumenttien tekemisessä on ollut, että pääroolin henkilö voi menettää yhtäkkiä kiinnostuksensa projektiin tai muuttua vihamieliseksi.

”Intiassa useimmat elämät ovat niin arvaamattomia, että jossakin tietyssä käsikirjoituksessa tai suunnitelmassa on hankala pitäytyä.”

Lakshmi and Me –dokumentti esitetään Helsingissä DocPoint-festivaalilla tammikuussa 2009 ja YLE:n ohjelmistossa.

Verkkokurinpalautus

Teksti Jukka Huhta

Pekka Hyvärisen, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan, mielestä internetin toimijoiden pitäisi sopia yhteisistä säännöistä. Jonkun pitäisi vielä valvoa niiden noudattamista. Kuka voisi tuoda järjestyksen anarkistiseen verkkoon? Onko ajatuksessa mitään järkeä, Pekka Hyvärinen?

Kun ihmistä loukataan netissä, loukkaajan tulisi joutua vastuuseen. Näin vaati Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen maanantaina neuvoston 40-vuotisjuhlassa.

Verkkoaktiivit ottivat Hyvärisen ajatukset vastaan kommentein, jotka eivät mairitelleet JSN:n puheenjohtajaa. Huomautettiin, että hiljattain puheenjohtaja avasi Suomen Lehdistö -lehden kolumnin seuraavasti:

”Tämänkertainen aiheeni lienee siitä pienemmästä päästä, vain muutaman megapikselin kokoinen. Tartun asiaan rohkeasti, vaikka myönnän auliisti, etten edes tajua, mikä se sellainen pikseli loppujen lopuksi on.”

Kaavaileeko Hyvärinen ajatuspoliisia, joka vahtisi, että nettikeskustelussa esitetään vain oikeanlaisia mielipiteitä? Vai eikö hän ole ymmärtänyt internetiä lainkaan?

Hyvärisen johtama Julkisen sanan neuvosto (JSN) on kustantajien ja toimittajien yhteinen elin, jonka toiminta perustuu alan keskenään sopimiin eettisiin sääntöihin. Laki ei siis kiellä toimittajaa esimerkiksi esittämästä skandaalinkäryisiä väitteitä kysymättä kiistan toisen osapuolen kantaa, mutta JSN voi näpäyttää näin toiminutta julkaisua – omaa jäsentään. Se on yhteisön sisäistä sääntelyä ja toimii.

Hyvärisen mielestä nettiin voitaisiin perustaa vastaava itsesääntelyelin. Tällaiselle nettivaltuutetulle voisi tehdä kanteluja asiattomasta kirjoittelusta. Rangaistuksena alkuperäisen loukkaavan viestin julkaisijan pitäisi julkaista langettava päätös tai jopa maksaa rahaa.

”Kysymyksessä ei olisi mikään valtiovallan pakkoelin, vaan netin käyttäjien ja kustantajien elin, jonka tarkoitus olisi ensin luoda tällainen hyvä nettikäytäntö”, Hyvärinen selittää puhelimessa.

Mutta minkä kustantajien? Internet-palveluntarjoajia on lukemattomia, ja suurimmat julkaisupalvelut toimivat ulkomailla. Kuka tahansa voi ryhtyä itse kustantajaksi pystyttämällä oman palvelimen.

Verkon aktiivikäyttäjät ovat herkkiä puolustamaan tätä äärimmäistä hajakeskittämistä ja sen luomia liberaaleja käytäntöjä. Se, mikä näyttää internetaktivistien silmissä vapaudelta, voi muiden mielestä vaikuttaa kaaokselta.

Ajatus hyvästä nettikäytännöstä kuulostaa toki tutulta. Vanhemmat netinkäyttäjät muistavat, että netiketti on vanhempi kuin WWW. Se on yhä käytössä erilaisissa muodoissa, kuten 1990-luvun puolivälissä laadittuna RFC-dokumenttina ja suomalaisten Internet-operaattorien laatimana käytösoppaana.

Netikettiä parempi – tai ainakin Hyväriselle tutumpi – vertailukohta olisi Journalistin ohjeet, joiden noudattamista JSN valvoo.

”Jos joku ihminen tuntee, että häntä on kohdeltu netissä väärin – niin kuin monet tuntevat – ei ole mitään elintä, johon hän voi vedota ja toivoa asialleen käsittelyä”, perustelee Hyvärinen.

Eikö muka rikoslaki anna aivan riittävät eväät asiattoman kirjoittelun suitsimiseen? Tuoreessa muistissa ovat tunnetun tamperelaisen nettirasistin ja Susan Kurosen tapaukset.

”Minä en vaan usko, että on parasta hoitaa näitä niin”, Hyvärinen toteaa. ”Minusta on parempi jos toimijat itse haluavat ratkaista asian, ettei kaikkea tarvitse viedä poliisille ja oikeuteen. En oikein ymmärrä nettiyhteisöä, joka tykkää, että on parempi että viranomaiset puuttuvat kuin että he itse kehittelevät järjestelmiä, jotka lisäävät uskottavuutta.”

Sananvapaus on oikeus, jonka rajoituksista päätettäessä pitää eduskunnassa olla viiden kuudesosan enemmistö. Eikö nettivaltuutettu puuttuisi toimillaan ilmaisunvapauteen?

”Tietenkään mistään rajoituksista ei ole kysymys. Jos nyt vedotaan siihen, että tämä olisi jotakin sananvapautta rajoittavaa, ei ole. Enemmän sananvapautta rajoittaa se, että viranomaiset koko ajan puuttuvat ulkopuolelta netin sisältöön. Nyt näyttää olevan aika monenlaista halua puuttua sivustojen kieltämiseen. Sehän toimii huonosti ja on virheitä. Menee lapsia pesuveden mukana.”

Hyvärinenhän alkaa kuulostaa sananvapauden puolustajalta. Ongelma on, että idea, joka toimii perinteisen median kanssa, ei taida olla nettiin siirrettävissä noin vain. Perinteisiä tiedotusvälineitä edustaa rajallinen määrä kustantajia, jotka allekirjoittavat yhtenevän eettisen koodiston ja joille oman yhteisön häpeärangaistus toimii – ainakin jossain määrin – pelotteena.

Netti toimii toisin. Väline on rakenteeltaan hajanainen ja nettikirjoittelu monentyyppistä. Ei ole ”kustantajia” tai keskustahoja, jotka voitaisiin panna vastuuseen netin sisällöstä. Vain vähemmistö nettiteksteistä pyrkii edes muistuttamaan journalismia, ja harva kirjoittajista kokee olevansa ammatti-identiteetiltään toimittaja.

Miten saataisiin samat säännöt koskemaan pikaviestinkeskusteluja, nyyssikirjoittelua, harrastusfoorumeita, blogeja ja niiden kommentteja? Mitä tahoja valtuutetun toimivalta koskisi?

”Niin pitkälle en ole tätä pystynyt ajattelemaan, että miten siihen ikään kuin liityttäisiin”, Hyvärinen sanoo. ”Tällaisessa toiminnassa tärkeintä on se, että ne jotka ovat mukana, ovat sisäistäneet sen asian ja pitävät sitä itse arvossa.”

Hyväriselle nettivaltuutetun valvoman yhteisön jäsenyys toimisi siis tavallaan laatuleimana, joka nostaisi jäsenten julkaisemien nettisisältöjen uskottavuutta. Vastaavan idean on esittänyt europarlamentaarikko Marianne Mikko, joka ehdotti blogeille eräänlaista laatuluokitusta.

Idea kilpistyy viimeistään siihen, että ne julkaisukavanat, jotka järjestelmän piiriin hakeutuisivat, ovat sisäsiistejä jo valmiiksi. Perinteisten tiedotusvälineiden verkkotoimintaa JSN jo säätelee. Satunnaisten keskustelufoorumien, kuten Suomi24:n, kymmeniä tuhansia kirjoittajia ei taas mitenkään saada edes lukemaan saati noudattamaan kummoisiakaan ohjeita. Kenties vertaiskontrolli ja jälkimoderointi toimivat näissä yhteyksissä paremmin.

Hyvärinen haluaa erikseen korostaa, että kyseessä on keskustelunavaus ja että ”kyseessä ei ole mikään valtiovallan tai muun rajoittava tai valvova elin vaan pikemminkin päinvastoin”. Eikä hän pahastu, jos ajatus tyrmätään: ”Jos todetaan, että tällaista ei haluta, niin sitten sitä ei haluta.”

Mutta ihan loppuunkäsitelty tämä aihe ei vielä ole. Vaikuttaa siltä, että Hyvärinen on monen muun tavoin saanut tarpeekseen puskasta ammutusta kritiikistä.

”Jos minä jotakin sanon, niin minä sanon sen omalla nimelläni ja naamallani. Ne, jotka sitten hyökkäävät, ovat usein nimimerkin suojassa ja sieltä iskevät. Minusta se ei ole ihan reilua.”

Hyvärinen haluaisikin kieltää nimimerkkikirjoittelun netissä silloin, kun siihen ei ole erityistä perustelua. Malli on jälleen perinteisestä mediasta: näinhän toimii esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivu.

Mutta entäs kun kaikki työnantajat lainvastaisesti googlaavat työnhakijan tiedot? Eikö ihmisillä ole oikeus suojella yksityisyyttään?

”Se on ihan oikea ongelma, että ihminen saattaa joutua vastuuseen vuosia sen jälkeen jostakin asiasta, jonka aikanaan on keskustelupalstalla sanonut. Mutta kyllähän arkistot muutenkin ovat nykyään kaikkien käytettävissä. Ehkä se sitten puolestaan vähän opettaa miettimään sitä mitä sanoo.”

Mutta voivathan mielipiteet muuttuakin?

”Voivat, mutta kyllähän fiksu työnantaja tajuaa sen.”

Jos olisimme kaikki fiksuja, sääntöjä ei tarvittaisi.

Luonto voitti Ecuadorissa

Teksti Olli-Pekka Haavisto

Ecuadorin uudessa, syyskuussa hyväksytyssä perustuslaissa määritellään ihmisen ja luonnon suhde ensimmäistä kertaa niin päin, että planeettamme ekologinen hyvinvointi on inhimillisen elämän perusta. Lyhennelmä tästä artikkelista on julkaistu Voiman numerossa 9/2008.

Ecuadorin uuden perustuslain luvussa ”Luonnon oikeudet” puhutaan Äiti Maasta eli Andien alkuperäiskansojen Pachamamasta.

”Luonnolla eli Pachamamalla, jossa elämä uusiutuu ja on olemassa, on oikeus olla olemassa ja pysyä sekä ylläpitää ja luoda uudelleen sen eläviä kiertokulkuja, rakenteita, toimintoja ja sen evoluutioprosesseja”, todetaan ensimmäisessä artiklassa. ”Jokainen henkilö, kansa, yhteisö ja kansallisuus on pätevä vaatimaan luonnon oikeuksien tunnustamista julkisissa elimissä.”

Kolmannessa artiklassa vielä erikseen todetaan, että valtio rohkaisee luonnollisia ja oikeudellisia henkilöitä sekä yhteisöjä suojelemaan luontoa ja edistämään ekosysteemien kaikkien osien kunnioitusta. Laki kieltää kaikkinaisen luonnon riistokäytön ja vahingoittamisen, mutta ympäristön ja luonnon yltäkylläisyydestä on kaikilla oikeus nauttia.

Miksi juuri Ecuadorissa tällainen laki ja miksi juuri nyt? Sosialistinen presidentti ei ole pätevä selitys. Sosialismi ei ole mikään tae, kuten tuhoutunut Aral-järvi muun muassa osoittaa. Sen sijaan ratkaisevassa roolissa oli alkuperäiskansojen välitön suhde luontoon. Sen tuhoutuminen koskee heitä ensimmäisenä.

Länsimaiden koulutetuille ihmisille tämänkaltaiset seikat ovat lyhyitä uutisia, kuten Helsingin Sanomissa 18. lokakuuta: ”Andien jäätiköt sulavat silmissä”.

Andien intiaanit tietävät, mitä esimerkiksi luonnollisen vesikierron tuhoutuminen todella tarkoittaa. Lämpeneminen sulattaa vuoristojäätiköt, jotka antavat veden joille – elämän virroille. Kun jäätiköt on menetetty, toimeentulon perusedellytykset katoavat.

Andien alkuperäiskansat ovat tienneet tämän jo vuosia, kuten myös Kolumbian kogit, jotka ovat nähneet vuorensa kuolevan 1980-luvulta saakka.

Latinalaisen Amerikan kiusallisesti sosialismiin kallellaan olevien maiden kansanäänestykset on usein uutisoitu viihteellisenä kilpailuna, jonka tärkein sisältö on vasemmistolaisen presidentin kannatusluvut.

Näin kävi suurelta osin myös syyskuisessa Ecuadorin kansanäänestyksessä, jonka uutisointi on valtavirran mediassa koskenut painottuneesti draamaa: mikä osapuoli saa enemmistön – sosialistisen presidentti Correan kannattajat vai vastustajat.

Lain poikkeuksellisin sisältö meni isoilta viestimiltä ohi. Vaihtoehtomediat bongasivat sen ensimmäisenä.

”Ecuadorin kansanäänestys vahvistaa uuden sosialistisen perustuslain”, brittilehti Guardian otsikoi. Lehti kertoi uuden perustuslain tähtäävän myös kaikkein köyhimpien aseman parantamiseen, muttei mainitse lain luontoa koskevaa osaa.

”Ecuadorilaiset äänestivät lisää valtaa sosialistiselle presidentilleen”, Helsingin Sanomien 29. syyskuuta julkaisemassa, STT:n, AFP:n ja Reutersin raportointiin tukeutuvassa verkkouutisessa kerrottiin. Köyhyyden poistamisesta eikä luonnosta lehti mainitse mitään. YLE24:n verkkoarkistosta ei uutista löydy lainkaan.

Valtavirtamedialta jäi draaman pyörteissä huomaamatta perustuslain ennennäkemätön sisältö, mutta pienet olivat tarkkoina. Christian Science Monitor –lehden verkkouutinen ennen Ecuadorin kansanäänestystä 4. syyskuuta kertoi jo otsikollaan mullistavan uutisen: ”Ecuadorin perustuslaki takaisi luovuttamattomat oikeudet luonnolle.” Green Change –blogi kertoi sisällöstä jo 8. elokuuta.

Thomas Linzey, Community Environmental Legal Defence Fundin toiminnanjohtaja, totesi heti kansanäänestyksen jälkeen Ecuadorin olevan ensimmäinen maa maailmassa, joka määrittelee ympäristönsuojelun oikeuksiin perustuvaksi. Järjestön apulaisjohtaja Mari Margil arvioi Ecuadorin kansan tällä äänestyspäätöksellä johtavan maailman perustavanlaatuiseen muutokseen.

Yllättävä poikkeus valtamediassa löytyi Kaliforniasta. Los Angeles Timesin pääkirjoituksessa todettiin Ecuadorin perustuslain ilmentävän syvällistä muutosta suhtautumisessa luontoon.

Kaliforniassa tunnetaan lounaisen USA:n vuosia kestänyt kuivuus ja miljoonien vedentarpeesta vastaavan Colorado-joen ehtyminen.

Leipä on kovassa kurssissa

Teksti Päivi Nikkilä

”Ei köyhän kuolema kauas kuulu”, julistaa Teatteri Takomon Leipäjonoballadi. Kömpelöiksi, jopa rujoiksi stailatut näyttelijät toljottavat lavalla orpoina. Eihän se tuollaista ihan ole, olla köyhä siis?

Eipä tietenkään, asia on toki paljon monitasoisempi. Mutta todellisuutta on hyödyllistä muovata teatterin keinoin.

Ohjaaja Heidi Räsästä kiukutti erään lehden esittämä pyyntö poseerata leipäjonossa näytelmästä kirjoitettavaa juttua varten.

”Menee sekaisin, mikä on esittelyä ja mikä käsittelyä. Onko aiheen käsittelyä, että leipäjonoa esitellään lehdessä?”

Räsänen kieltäytyi ja toimittaja vastasi, että sitten ei tule juttuakaan. No, sittemmin Leipäjonoballadista on kirjoitettu kiitteleviä arvioita. Esitys rakentuu Emilia Pöyhösen kirjoittamasta tarinasikermästä, riisutusta ilmaisusta ja musiikista.

Näytelmän alku on viipyilevä. Rakastettava mummeli Mama Kekkonen köpöttelee lavalle. Tuule tuuli lempeämmin -laulu alkaa soida.

Harvat näyttämöllä olevat tavarat eivät ole vain rekvisiittaa: niitä käytetään kekseliäästi kohtausten siirtymissä ja laulunumeroissa. Puhelimen luuriin laulaminen muuttaa äänen rikkinäiseksi, araksikin. Autonrengas toimii sädekehänä mutta seuraavassa minuutissa jo panopaikkana. Esitetyt videopätkät haastavat näyttämön tapahtumia. Näyttelijät tekevät useita eri rooleja. Ilmeitä, eleitä ja liikkumista on korostettu. Välillä isketään apinanaamarit päähän.

”Esityksessä on kyse anonyymistä jonottamisesta, siitä keitä apinat oikein on”, selvittää ohjaaja Räsänen.

Esitystä katsomaan tullut ystäväni on yksi näistä nimettömistä jonottajista. Hän marssi hankalassa elämäntilanteessa Myllypuron leipäjonoon.

Tiina vaikuttuu Leipäjonoballadin lavastuksesta. Koivunrunkometsä, leipätaivas ja valosuunnittelu luovat yksinkertaisen mutta tunnelmallisen estradin. Köyhän naisen tarina ja tomaattien jako kosketti. Ja lääkärisedän huolenpito, vaikka lopussa tytölle köpelösti kävikin.

”Peruspäiväraha tuli, maksoin laskut ja sitten jäi muutama euro. Katsoin jääkaappiin ja hoksasin, että jotain on tehtävä.”

Tiinan ensimmäinen jonotus kesti kolme tuntia, henkilötodistukset tarkastettiin. ”Oli se sairaan nöyryyttävää, että oonko tippunut yhtä paljon kärryiltä kuin nuo.” Sitten oli jumalanpalveluksen vuoro. ”Se lievitti häpeää”, muistele Tiina.

Eikä leipäjonossa mykkänä jonotettu. ”Itse asiassa moni alkoi jutella”. Sitten jaettiin vihannekset, lihat, makkarat ja juustot, jogurttia sai paljon. Käsissä roikkuvat muovikassit jäivät Tiinalle elävästi mieleen.

Myös Leipäjonoballadissa rapistellaan muovipussia. Kaipuu, hyväksikäyttö mutta myös huolenpito määrittelevät kohtauksia. Onneksi välillä saa jopa nauraakin. Kylläpä elämän kipeys on onnistuttu esittämään nasevasti.

Esityksen jälkeen sain viestin: ”Tere, tuntuu tosi kornilta, että köyhistä tehtyä juttua käy kattomassa ihmiset, joilla on varaa maksaa 20e. Mutta tärkeintä on, että asiaa tuodaan esille ja siitä keskustellaan.”

Leipäjonoballadia esitetään Teatteri Takomossa (www.teatteritakomo.fi) Helsingissä 27.1.2009 saakka.

Sähköä vaaliuurnassa

Teksti Veli Koskinen

Kysyin viime keväänä oikeusministeri Tuija Braxilta (vihr.) sähköisen äänestyksen tarpeellisuudesta. Silloin hän selitti, että sähköisellä äänestämisellä voitaisiin nopeuttaa äänestysmenettelyä, parantaa vaalivarmuutta, vähentää viranomaistyötä ja säästää kustannuksia. Kävi päinvastoin. Mitä tapahtui, Tuija Brax?

Sutena syntynyt sähköinen äänestysjärjestelmä hotkaisi lokakuun kunnallisvaaleissa kolmessa kokeilukunnassa – Vihdissä, Karkkilassa ja Kauniaisissa – parisataa ääntä. Ne jäivät rekisteröitymättä, koska äänestäjä ei painanut OK-nappia äänestystapahtuman lopuksi. Hukkaäänien vuoksi äänestystulosta puidaan hallinto-oikeudessa. Vaalivarmuus katosi, viranomaistyö lisääntyi ja rahaa palaa.

Sähköinen äänestysjärjestelmä toimi siis niin kuin laajalti odotettiinkin: huonosti. Mikä oikeastaan meni pieleen?

”Se selviää kokonaisuutena sisäisen tarkastuksen jälkeen tammikuussa. Nyt tiedetään, että yli 200 äänestäjää keskeytti äänestyksen eikä äänestänyt enää uudelleen”, ministeri Brax vastaa sähköpostitse.

Ongelman tultua ilmi ministeri Brax epäili Helsingin Sanomissa, että pulmana olisi ollut ihminen. Totta onkin, että monen tietoteknisen kommelluksen takana piilee PEBKAC. Se on lyhenne sanoista Problem Exists Between Keyboard And Chair: ongelma sijaitsee näppämistön ja tuolin välissä. Se viittaa nakkisormiseen tietokoneenkäyttäjään.

Äänestämisen pitäisi kuitenkinkin olla oikeus, joka takaa demokratian toteutumisen, ei tietotekninen suoritus, jonka palkinto on perille mennyt ääni. On tuskin äänestäjän vika, jos sähköinen järjestelmä ei ole tarpeeksi selkeä.

Helsingin Sanomien mukaan sähköisen järjestelmän käyttöä ei testattu ulkopuolisilla, vaikka virhemahdollisuus oli selvillä jo keväällä.

Brax sanoo nyt, että Helsingin Sanomien julkaisema kommentti inhimillisestä virheestä oli irrotettu kontekstista. Ei virhe äänestäjissä ollut, Brax korjaa, vaan testauksessa, joka ei ottanut heitä huomioon.

Antamatta jääneet äänet herättävät myös kysymyksen perille päässeiden kohtalosta. Onko mitään TietoEnatorin sähköpöntöistä tai niissä pyörivästä ohjelmistosta riippumatonta keinoa varmistua äänien määrän paikkansapitävyydestä tai siitä, menivätkö ne oikeaan osoitteeseen?

”Tärkein takuu järjestelmän luotettavuudesta on riippumattoman auditointiryhmän raportti, josta käy ilmi, että ryhmä on tarkistanut järjestelmän keskeiset piirteet. Auditointiryhmä myös piti järjestelmää äänestäjien kannalta niin luotettavana, että kokeilu voidaan järjestää. Myös kokeilun jälkiarviointi tulee hyvin tarkkaan tutkimaan luotettavuusseikat”, Brax kirjoittaa.

Eli ei.

Kansanedustaja ja ministeri Braxin puoluetoveri Jyrki Kasvi vaatii It-viikossa uusintavaaleja kokeilukuntiin. Hänet myös muistetaan yhtenä näkyvimmistä sähköisen äänestyksen kritisoijista. Hän on myös yksi niitä eduskunnan harvoja kasvoja, jolla näyttää olevan kosketus tietotekniikan lainalaisuuksiin. Kritiikki kuitattiin klingonin mörinänä, mutta miksi?

”Olen ollut paljolti Jyrki Kasvin kanssa yhtä mieltä sähköiseen äänestykseen liittyvistä riskeistä. Olemme pitäneet hyvin tärkeänä, että kokeilu arvioidaan erittäin monipuolisesti ja kriittisesti. Äänten kirjautumisongelma on sekin tutkittava kunnolla. Kasvin ja minun yhteinen kanta oli 8.9.2008 lähettämässämme tiedotteessa, että kokeilun järjestäminen on tärkeää.”

Konstaapeli Reinikaisenkin mukaan kaikkea toki pitää kokeilla (paitsi kansantanhua ja mummoansa), mutta kokemuksista saa myös oppia. Muun muassa Alankomaissa päädyttiin Digitodayn mukaan hiljattain siihen, että sähköinen äänestäminen ei ole tarpeeksi turvallista.

Pilotin epäonnistuminen sai perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasin vaatimaan keskustan Verkkoapilassa Tuija Braxia ”kantamaan poliittisen vastuun”.

”Sisäisen tarkastuksen myötä selviää myös minun roolini ja vastuuni”, vastaa oikeusministeri tottuneesti kritiikkiin, ja sitähän on viime aikoina riittänyt.

Yksi pilotin tavoitteista oli äänestysinnokkuuden kasvattaminen.

”Sähköisen äänestyksen pilotti oli edellisen eduskunnan yksimielisesti säätämän lain toimeenpanoa. Yksi lain tavoite oli äänestysaktiivisuuden nostaminen. Kokeilun jälkiseurannassa vasta selviää, vaikuttiko sähköinen äänestäminen aktiivisuuteen mitenkään”, ministeri Brax ilmoittaa.

Koko maassa äänestysaktiivisuus nousi 2,7 prosenttiyksikköä. Kokeilukunnista Vihdissä se nousi 1,5 prosenttiyksikköä, Karkkilassa 0,7 prosenttiyksikköä ja Kauniaisissa 0,8 prosenttiyksikköä. Kaikissa siis vähemmän kuin keskimäärin.

Tietotekniikassa ei ole mitään vikaa. Tietokoneet ovat helpottaneet monia käytännön toimia. Äänestämiseen ne eivät vain tuo mitään lisäarvoa, päinvastoin. Pilotti meni vuorta päin, ja jäljelle jääneet fanit koostuvat satunnaisista teknokraateista ja TietoEnatorista.

Eikö ole jo aika kuopata sähkömasiisinat, vai oletteko edelleen sitä mieltä, että Suomeen tarvitaan sähköinen äänestysjärjestelmä, oikeusministeri Tuija Brax?

”Pilotin arviointi tehdään ensi kevään kuluessa. Sen jälkeen on aika tehdä poliittinen arvio, jatkuuko sähköisen äänestämisen kokeilu jossakin muodossa. Tämä kokeilu perustui yksimieliseen lakiin. Uutta lakia ei valmistella EU-vaaleihin.”

Kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustamaan perustetun Electric Frontier Finland ry:n puheenjohtaja Tapani Tarvaisen mielestä ei tarvitsisi odottaa poliittisia arvioita.

”Ironista kyllä, sähköistä äänestystä on markkinoitu keinona parantaa demokratian toimivuutta”, Tarvainen kirjoittaa järjestön internetsivuilla. ”Nykytilanteessa vaalijärjestelmän uskottavuuden säilyttämiseksi tarvitaan kuitenkin hiukan toisenlaiset lääkkeet – uudet vaalit väärien tulosten korjaamiseksi, prosessista vastanneiden virkamiesten ero ja sähköäänestyshaihattelun lopullinen hautaaminen.”

Lupa leikkiä jumalaa

Teksti Johanna Pelkonen

Tässä näyttelyssä on astuttava sisään valtaan ja valaistumiseen. Kalle Mustosen näyttely Playing God pohtii jumalan leikkimisen ilmenemismuotoja: niin valaistumisen kaipuuta kuin elämän ja kuoleman kanssa pelaavaa vallankäyttöäkin.

Katosta roikkuvat puuhäkkyrät, peilipinnat pimeässä huoneessa ja mahtipontinen musiikki luovat tunnelman, joka ei äkkiseltään avaudu. On tultava tilaan, uskallettava keskelle galleriaa.

Kalle Mustosen näyttelyssä Playing God jumalaa leikkii niin taiteilija kuin kritiikin kohteeksi asettuvat, ihmiskohtaloja käsiinsä ottavat valtiokoneistotkin. Syyskuun yhdennentoista tapahtumat jälkiseurauksineen ovat poikineet ajatuksia, jotka rakentuvat vaikuttavaksi vuoropuheluksi katsojan kanssa.

Playing God avautuu vaivihkaa. Leikki jumaluuksilla alkaa oikeastaan gallerian ovelta. Seinälle ripustetut metallilaatat koverrettuine ukonputkineen viittaavat löyhästi ukko ylijumalaan, mutta myös katosta roikkuviin puurakenteisiin, joiden välityksellä taiteilija leikkii jumalaa ja ohjailee katsojan käyttäytymistä tilassa.

Valo syttyy, kun katsoja astuu ukonputkien alle. Ne kätkevät sisäänsä liikkeentunnistimen, jonka sytyttämän valon katsoja kokee ikään kuin välähdyksenä. Valo sammuu muutaman sekunnin kuluttua, omaa valoaan ei katsoja ehdi jälkikäteen todistaa.

Mustosen teos on kaksitasoinen. Taiteilija on luonut valaistumisen simulaattorin ja leikkii taiteilijanoikeudellaan jumalaa. Toisaalta koko teosta ei olisi, ellei taiteilijaa ajaisi kritiikki väkivaltaa viljeleviä koneistoja kohtaan, valtioita, jotka ihmiskohtaloista päättäessään ottavat jumalan roolin. Viittaus Guantánamoon, viittaus Irakiin – tai mihin tahansa missä on sota.

Mustosen teos käsittelee kuitenkin kuolemanhetkeä. Kantaa se ottaa vaivihkaa. Tausta-ajatus voi jäädä huomaamatta, ellei tiedä, mistä musiikissa on kyse.

Saku Eurenin teokseen luoma elokuvallinen musiikki sisältää nimittäin Hitlerin puheita ja sodan ääniä: viittauksia historian tapahtumiin jotka ovat läsnä tänäänkin. Äärioikeiston suosio viittaa Mustosen mukaan uhkiin, joita ei voi korostaa liikaa.

”Vaikka historia ei henkilökohtaisesti koskettaisikaan nykysuomalaista, sen läsnäolo tulisi jokaisen ymmärtää.”

On reagoitava, otettava kantaa. Sen tehtävän taiteilija on ottanut työnsä lähtökohdaksi, mutta näkee sen myös laajemmin taiteen ja kulttuurin tehtävänä.

”Yhteiskunnan muutokset heijastuvat usein ensimmäiseksi taiteeseen. Ne ilmenevät kulttuurissa paljon ennen kuin jäykät rakenteet alkavat reagoida.”

Taiteen tehtävä onkin herkemmin nähdä ja huomioida se mitä yhteiskunnassa kulloinkin on tapahtumassa.

Mustosen tekemistä viime vuodet määritelleet WTC:n terrori-iskut osuivat taiteilijan uran alkuvaiheeseen, jossa tekemisen suunta ja aiheet eivät olleet ehtineet vielä hahmottua. Yhteiskunnasta tuli keskeinen sisältö.

Alkuaikojen alleviivaavuus on saanut sittemmin syvyyttä. Tarkoituksena ei ole vain paasata maailman pahuutta tai osoittaa mustavalkoisia totuuksia, vaan antaa tila katsojalle, mahdollisuus nähdä toivoa ja kauneutta synkkiäkin taustoja vasten. Näin myös teos Playing God tekee. Vaikka aiheena on sota ja kuolema, tunnelma on kaunis, jopa lohdullinen.

Teoksen nimi viittaakin paitsi valtiolliseen väkivaltaan myös tilanteeseen, jossa sodan äänet jäävät taustalle ja jossa yksilö on yksin kuolemansa, kirkastumisensa ja valaistumisensa hetkellä.

Mustosen työssään käyttämä valon hetki viittaa tapaan, jolla kuolema tai uskoon tulo elokuvissa tai uskonnollisissa kuvastoissa usein kuvataan. Valovaikutelmaa korostavat heijastuspinnat luovat yksittäiselle galleriakävijälle kokemuksen valosta niin, että katsoja valaisee tilan yksinkin.

Mustosen teos rakentuu kohta kohdalta kokonaisuudeksi, joka perustelee itse itsensä. Joka elementillä, muodolla ja materiaalilla tuntuu olevan merkityksensä, kokonaisuutta rakentava funktionsa.

Heijastuspintojen rakentamiseen käytetty materiaali muistuttaa sattumoisin teoksen aiheesta, kuolemanhetkestä. Kyseessä on lämpöpeitto, jolla pelastetaan henkiä auto-onnettomuuksissa.

Teos on harkittu kokonaisuus ja sulkee sisäänsä vahvoja viestejä. Taiteilija ei silti halua ohjata katsojaa suuntaan tai toiseen.

”En rupea teippaamaan keltaisia tarroja lattioihin, että kävele tästä. Valaistuminen on vapaaehtoista.”

Osa katsojista onkin kääntynyt jo ovella pois, mikä taiteilijaa ei sinänsä haittaa.

”Jos teos antaa kaiken tyhjentävästi jo ensi silmäyksellä, siihen on vaikea rakentaa syvempiä tasoja.”

”Parasta on, kun näkee ihmisten oikeasti reagoivan teokseen, muutenkin kuin perinteisellä galleriakäyttäytymisellä. Lasten vilpitön innostuminen tai vanhemman pariskunnan tanssahtelu tähtien alla täyttävät taideteoksen tarkoituksen varsin hyvin.”

Vaikka taiteilija onkin armollinen yleisölleen, työlleen asettamista ehdoista Mustonen on tarkempi. Ehkä kaikki kumpuaa luonnostaan siitä mikä tuntuu tärkeältä?

”En muista milloin olisin tehnyt pelkästään esteettistä työtä. Myös pienemmissä töissä on oltava viesti.”

Mustonen sanoo, ettei hän suostu välittömiin, värikkäisiin ja iloisiin teoksiin. Ei niin kauan kuin maailmassa on propagandakoneistoja, sotaa ja Hollywood.

Lahden taiteilijaseuran puheenjohtajuus ja kiinnostus järjestövaikuttamiseen takaavat Mustoselle näköalapaikan, jolta taiteen ja kulttuurin tilaa tulee seurattua erityisen tarkasti. Turhauttavinta työssä on jatkuvasti perustella, miksi kulttuuria on oltava, Mustonen valittaa.

”Terveen yhteiskunnan merkki on elävä kulttuuritoiminta ja siihen panostaminen.”

Taiteilijan mielestä tehokkuusajattelun läpäisemä aika ei näe taiteen hyötyä, sitä mitä on mahdotonta pukea luvuiksi. Siksi esimerkiksi Lahdessa muotoiluun satsataan samalla kun kuvataiteilijat taistelevat olemassaolonsa puolesta.

”Yhteiskunnassa on oltava alue, jolla toiminta ja keskustelu käydään riippumatta siitä, ovatko ne taloudellisesti kannattavia tai tukevatko ne valtajärjestelmää.”

Tämä teos kestää aikaa. Kaiken läpi kuultaa ihmisen ääni, se, joka jättää leikit jumaluuksilla lopulta sikseen, uskaltaa kyseenalaistaa ja ajatella itse. Teoksen taustaa tuntematon voi ihastua valosta ja antautua tunnelman vietäväksi.

Playing God lienee taiteilijan kokonaisvaltaisin teos tähän asti, vai onko?

”Olisi mukavaa tehdä teos, johon voi osallistua kaikilla aisteillaan. Että saisi hajuaistinkin huomioitua.”

Kalle Mustosen teos Playing God nähtävillä Lahdessa Galleria Uusi Kipinässä 26.11.-21.12.2008.

Puotila imitoi pienen ihmisen puolesta

Teksti Päivi Nikkilä

Suomesta puuttuu poliittinen stand up. Aukkoa täyttää Jukka Puotilan ja Taina Westin show, joka poimii talouden ja politiikan vaikuttajien herkullisimmat heitot ja hengästyttää vauhdillaan: 43 hahmoa, lähes 80 sketsiä.

Vauhdikas se on, tämä Jukka Puotilan uusin imitaatio-show. Mahtipontinen leffatunnari soi taustalla, Puotila astuu lavalle ja esittelee itsensä muutaman herjan kera.

Sitten eteemme astuvat jo vakiohahmoiksi muotoutuneet persoonat Andy McCoy ja Jörn Donner. Seuraavaksi tantereelle piipahtaa Aira Suvio-Samulin Hyrsylänmutkasta. Paavo Lipponen ja Ilkka Kanerva kohtaavat, ja Mauno Koivisto pitää puheen Pietarille. Yleisöstä kuuluu pyrskähdyksiä.

Tahti on rivakka, Puotilan puhe pompahtelee tyylistä toiseen ja hahmot vaihtuvat lennossa. Ensimmäinen iso naurunremahdus purkautuu katsomosta, kun Puotila pääsee kiinni Ahtisaaren vaatimattomiin Nobel-heittoihin. Sitten seuraa Björn Wahlroosin reippaat kommentit Finnairin palkanalennuksiin.

Yleisöä on lämmitelty ja tästä onkin hyvä jatkaa. Broileripoliitikoista ja urheilijasankareista pullahtaa esiin maukkaita puolia.

Kimi Räikkösen narinaa en kestä tipahtamatta kuunnella. Juhani Tammisen ”kiss and fuck” -valmennuskouhotus saa raikuvat aplodit. Ja pääministeri Vanhasen hujoppi hahmo ihan vain ”tihkuu läpi”.

Show on syntynyt Jukka Puotilan ja käsikirjoittaja Taina Westin yhteistyönä. West on seurannut tarkkaan politiikan ja talouden kiemuroita ja muovannut yhdessä Puotilan kanssa mediassa kuultuja kommentteja herkullisiksi möläytyksiksi.

”Mitäs tykkäsit esityksestä, eikö ole aika hulvatonta touhua?” kommentoi yksi katsoja väliajalla. ”Sen ilmeet ja kaikki”, vastasi toinen.

Puotilan imitaatioiden kirjo ja gestinen taituruus yhdistyneenä Westin naseviin teksteihin koukuttavat. Show ei olekaan puhdasta vakioviihdettä. Kommentit finanssikriisiin ja piikit kotimaan rahamiehiä ja valtaapitäviä kohtaan tyydyttävät. ”Pienen ihmisen asialla ollaan”, sanoo Puotila itsekin.

Yli tunnin pituisen esityksen aikana lavalla piipahtaa 43 Puotilan imitoimaa hahmoa. Sketsejä on yhteensä lähes 80. Hengästyttääkö? Itseäni ainakin, en aivan mukana pysy.

Muutamat kohtaukset häipyvät muistista välittömästi uudempien tieltä. McCoy on liian kaluttu, mutta ulkoministeri Stubbin ja muiden tuoreiden hahmojen maneerit ovat kutkuttavaa katsottavaa. Myös henkilökohtaisuus on valttia. Mainiota on, kun Puotila imitoi omaa arkeaan. Tekisipä sitä enemmänkin.

Suomesta puuttuu yhä tukeva poliittinen stand up, vaikka harrastus ja tekijäjoukko on kasvanut. Jukka Puotila –show voisi terävöityä tällaisen osaamisen edelläkävijäksi. Tekijät itse kuitenkin määrittelevät esityksensä teatterimaiseksi show’ksi.

Jukka Puotila –show Suomen Kansallisteatterissa 2.12.08 saakka.

Amerikan-serkkujen lauluja

Teksti Timo Kalevi Forss

Pari vuotta sitten J. Karjalainen jätti pop-tähden hommat ja hurahti amerikansuomalaiseen kansanmusiikkiin. Paratiisin pojat -levyn tarinat ovat vertahyytäviä ja soitto intohimoista.

J. Karjalaisen soololevy Lännen Jukka seurasi Hiski Salomaan jalanjälkiä. Nyt se on saanut jatkoa samanhenkisellä Paratiisin pojat -albumilla, jolla pääosassa ovat edelleen Karjalaisen raakkuva laulu ja banjo.

Paratiisin pojilla soittokaveriksi on otettu kaksirivisen haitarin mestari Veli-Matti Järvenpää. Hän tuo karuun ilmaisuun väriä ja melodisuutta tyylitajuisella soitollaan.

Suurin osa lauluista traditionaalisia amerikansuomalaisia kansanlauluja. Muutamat Karjalaisen omat kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin. Huomio kiinnittyy synkkiin ja vertahyytäviin tarinoihin, jotka kertovat köyhyydestä, kuolemasta, viinasta, kummituksista ja katumuksesta – vuosisadan alkupuolen amerikansuomalaisten karusta elämästä. Mieleen tulevat pohjalaisten puukkojunkkarien tarinat.

Amerikansuomalaisen Frank Mäen 1938 alkujaan Michiganissa nauhalle laulama Varoitus Duluthin pojille on levyn parhaimmistoa. Hänen kummituskuvauksensa saa gootit kalpenemaan.

”Oli naama kuin rupisammakon./ Ja suunsa oli aivan hampaaton./ Hällä pää oli paljas kuin kaalinpää. / Eikä ollu toista kättäkään. / Tekotukka oli pöydällä leviällään. / Tekohampaat ne vieressä ristissä. / Ja purkkia kaikkia maalia oli sängyn vieressä tuolilla.”

Useat levyn laulut ovat kokonaisia tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Se tuo kuuntelukokemukseen intensiteettiä. On kutkuttavaa kuunnella tarina loppuun asti. Tämä ikivanha hyväksi havaittu lauluntekotapa on nykypäivän valtavirtamusiikissa todella marginaalissa.

Karjalainen ja Järvenpää ovat istuneet vastatusten Karjalaisen Keltaisen talon tupaan ja äänittäneet kaiken yhdellä mikrofonilla. Konstailemattomuus on yksi Paratiisin poikien valttikorteista. Intohimoisen soiton taustalla natisevat hetekat ja lattialankut narisevat. Puutalon lämpimän akustiikan kuulee levyltä, eikä sitä ole poistettu ylituotannolla.

Albumi häivyttää taka-alalle myös modernin länsimaisen tekijäkeskeisyyden. Amerikansuomalaiset laulut ovat yhteistä kulttuuriperimäämme, eikä niitä omista kukaan.

”Tulevaisuutta ei ole puhtaudella, protektionismilla tai ilmaisun nostamisella jalustalle, jossa sitä valvoo koulutettu urakeskeinen eliitti”, kirjoittaa Arttu Tolonen levyn kansiteksteissä. Olen samaa mieltä. Paratiisin pojissa soi raaka kansan syvien rivien ääni, jota Karjalainen ja Järvenpää kierrättävät tuntien musiikin arvon. On myös hienoa, ettei mukana ole kaikkein ilmeisimpiä Hiski Salomaan ralleja, vaan esille tuodaan suurelle yleisölle tuntemattomia amerikansuomalaisia lauluntekijöitä.

Vaikka talouskriisi sihisee hississä ja rakennesopeutusohjelmat reistailevat, on näiden laulujen arvo säilynyt jo yli sata vuotta. Paratiisin poikien ansiosta se säilyy jatkossakin ja kasvaa vieläpä korkoa.

J. Karjalainen ja Veli-Matti Järvenpää: Paratiisin pojat – Amerikansuomalaisia lauluja (Poko Rekords 2008). Viisi tähteä.

Töhryraati arvostaa antityyliä

Teksti Kukka Ranta

Graffiti on matkustanut takaisin juurilleen 1970-luvun New Yorkin leikittelevään, nopeaan ja pelkistettyyn tyyliin, jota näki aikoinaan erityisesti junavaunuissa. Helsingissä 10 vuotta valloillaan ollut nollatoleranssi on osaltaan johtanut siihen, että maalaukset on tehtävä nopeasti. Fifin asiantuntevaa töhryraatia yksinkertainen tyyli miellyttää.

Moni lämpenee graffiteille – varauksella. Maalaaminen hyväksytään, jos teos on sallitulla paikalla ja riittävän upea. Mutta kuka määrittää kauniin ja ruman graffitin rajat?

Fifin viisihenkinen töhryraati innostui ensimmäisessä istunnossaan erityisesti maalauksista, joissa oli muutamalla värielementillä saatu aikaan kokeilevia ja pelkistettyjä töherryksiä. Teokset pisteytettiin asteikolla neljästä kymmeneen.

Ensimmäinen tarkasteltava teos on sinisävyinen ja vaikeasti luettavissa. Töhryraati ihmettelee maalauksen sanomaa. ”Lukeeko siinä Manni, Janni vai Fanni? Tai sitten Danny, jos D on kääntynyt”, raati pohtii tietokoneen ruudun ääressä. ”Vai onko se sittenkin Mami?”

Arnold: ”Maalattu isukin latekseilla jonnekin maaseudulle. Tässä on selvästi yritetty tehdä jotain tosi villiä ja omaperäistä, mutta sitä ei kuitenkaan ole saavutettu. Eniten hämää lainit, eli kirjainten muodot. Maalauksesta puuttuu traditio ihan kokonaan. Tekijä on yrittänyt tehdä graffititaidetta, eikä graffitia.”

Arnold pyörittelee päätä yrittäen etsiä maalauksesta jotain positiivista. ”A-kirjain on ihan kiva, siinä on ryhtiä, joka puolestaan muista kirjaimista puuttuu”. Teos saa viisi pistettä.

Ludvig: ”Monokkelini ei oikein pysty tarkentamaan muuhun kuin oranssiin alueeseen A:n vasemmalla sivulla.” Raati nyökyttelee. ”Siinä on nähtävissä hyvää meininkiä ja kuvioitu jälki on mielenkiintoista”. Muuten teos näyttää epäselvältä ja utuiselta. Sitä Ludvig ei ymmärrä, eikä se sovi asiantuntijan arvostamaan klassiseen traditioon. Ludvig kohottaa ilmaan arvosanansa: viisi.

Pena: ”Lateksin käytössä on epäonnistuttu täysin. Maalaukseen on lätkitty oranssia, harmaata ja beigeä, jotka eivät yhdisty muun kanssa – väriharmonia ei ole kohdallaan. Teoksessa on mielenkiintoisia kuvioita, kuten esimerkiksi D- ja A-kirjainten kolmiuloitteisessa osassa, mutta nekin hyppivät puolelta toiselle, eikä se kuulu graffitille tyypilliseen traditioon. Jossain maalauksissa voi tietysti toimia 3D:n asettaminen eri puolille, mutta tässä se ei toimi ollenkaan.”

”Taustan tähtöset ovat huonosti toteutettuja ja todella epämääräisiä. En myöskään sulata sinipunayhdistelmää. Positiivista maalauksessa on sekoitelma kaikenlaisia tyylejä, josta on muodostunut omanlainen jälki.”

”Y-kirjaimen yläosa on loistavasti väännetty – tai se voi myös olla i-kirjaimen piste – siitä tulee mieleen enemmän maalaustaide kuin graffiti.” Myös Penasta lateksitelalla vetäisty tausta näyttää keskeneräiseltä. Raatilappu heilahtaa: jälleen vitonen.

Jartsa: ”Tämä on kyllä kauhea”, Jartsa pyörittelee päätään. ”Lähiön edustajana en arvostaa sitä, että näin vähillä maaleilla on tehty tällaista – ja vielä lateksilla! I-kirjaimen vasemmanpuoleinen viritys on ärsyttävä, siinä on olevinaan jotain esittävää tässä kuitenkaan onnistumatta.”

Jartsa arvostaa tekijän yritystä luoda jotain erilaista, vaikka puolitiehen on jääty. ”Maalauksessa on tehokkaasti yhdistelty muutaman tunnetun maalarin tyylejä. Ihan kuin IB ja MIFERY olisivat olleet taideleirillä ja saaneet lapsen.” Jartsa antaa yrityksestä kuutosen.

Karita pio: ”Täytyy sanoa, että kun ensimmäistä kertaa eräs suomalainen julkigraffari sekoitteli telalla lateksia seinään graffitin sm-kisoissa, oli se silloin ruma, eikä sitä ole senkään jälkeen kukaan tehnyt yhtään onnistuneemmin,” Karita Pio lataa.

”Tekijälle pitäisi laittaa kotiläksyksi Subway Art -teos ja pyytää unohtamaan taidekoulut! Olisi syytä piirtää ensin tasapaksuja laineja, ennen kuin pistää täysin ranttaliksi. Positiivista maalauksessa on A ja M -kirjainten reuna-alueet.”

Arnold nyökkäilee, kun Karita Pio toteaa i:n nuolen olevan piissin parasta antia.

”Mä alan kuitenkin pitää yhä enemmän ja enemmän tästä maalauksesta. Ensin mua vitutti, että A:ssa on normaali 3D ja M on ikään kuin reikä seinässä. Mutta tavallaan se on hieno ajatus, jos se on ollut tekijällä mielessä. 3D pitää osata ottaa hallintaan.” Arvosanaksi jälleen sama vitonen.

Voi voi, raati huokailee ja tavaa toista graffitia. Tekstistä väännetään uusia muotoja. ”Siinähän lukee FLU ja ISI.”

Pena: ”Mua aina harmittaa nähdä sellaisia maalauksia, joiden elementit on jo muilla paremmin hallussa. Muiden maalauksista voi tietenkin ottaa vaikutteita, mutta suora kopioiminen tuntuu tylsälle. Tekijä ei ole käyttänyt omaa mielikuvitustaan”, Pena surkuttelee. ”Tipat ei toimi ollenkaan, vaikka yleensä pidän niistä kovasti.” Viisi pistetä Penalta.

Jartsa: ”Jos paikkana on Rajasaari, niin sitten on valittu siisti mesta graffitille. Pisteet taustassa on aina hyviä, mutta erilainen väriyhdistelmä voisi olla paljon dynaamisempi. Nyt kokonaisuus jää liian tasaiseksi, kun on käytetty samaa tummuusastetta. Graffiti vaikuttaa pakonomaiselta suoritukselta joka pitää toteuttaa ainakin kolme kertaa viikossa, jotta tekijälle tulisi olo, että on taas käynyt ’kyhäämässä’ ja voi vetää tukkimiehenkirjanpitoon merkin, että monesko piissi tuli taas tehtyä. Ihan kun mielenkiintoa tyylin kehittämiseen ja itse maalauksen tekemiseen ei olisi kovinkaan paljon”, Jartsa tuumii. ”Lähiössä kuitenkin arvostetaan kaikenlaista graffitia, joten annan seitsemän pistettä.”

Arnold: ”Tässä graffitissa on paljon hyviä elementtejä. Kannua on osattu käyttää ja paikkakin on ihan jees. Mutta silti tästä puuttuu enemmän, kuin mitä siinä on. Maalaus ei pomppaa värillisesti, lainit on liian tasapaksut ja miinusta saa myös kirjaimien ylä- ja alablokit, eli palkit, jotka ovat samankokoisia. Valkoiset kiilteet olisivat paljon paremmat kuin mustat. Ennen kaikkea teoksesta puuttuu persoonallisuus ja kokeilunhalu”.

Arnold nostaa numerolapun muille nähtäväksi: ”kuutonen ja vähän kokeilunhalua kaverille”.

Karita pio: 6 ”Aiemmin arvioidun teoksen kohdalla ehdotin harjoittelua tasapaksuilla kirjainmuodoilla, mutta tämän kohdalla mä painotan, että siitä olisi jo syytä alkaa pyrkiä pois. Ensi silmäyksellä mä tykkäsin tuosta ISI-piissistä, sillä siinä on hienosti rytmitelty kompositio, jonka kirjaimet eivät ole liian kiinni toisissaan. Vaaleansävyinen tausta ei mielestäni sovi tähän, mutta punatähti on upea. Tekijän innostuneisuus on positiivista. Kivan piissin iloisista väreistä annan kuutosen”.

Ludvig: Punainen tähti on onnistunut, Ludvig kiittää, mutta huomauttaa erheestä: tähden vasemmasta alakulmasta puuttuu varjostus. ”Ihan kuin tähden alapiikit aiheuttaisivat vuotoa i:ssä.”

”Tekijä olisi voinut riisua töhrystä koko värikirjon pois ja pelkistää kokonaan mustavalkoisena, jättäen myös taustan pois niin, että ainoastaan veret jäisivät.” Raati yhtyy tähän: ”valkoiset fillit todellakin!” Ludvig kohottaa lappunsa: kuusi pistettä.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Teinit metsässä ja muita eurooppalaisia kohtaloita

Teksti Turkka Ylinen

Riippumaton eurooppalainen elokuva juhlii viikonloppuna Turun yliopistolla. Walesilainen nuorisokuvaus Summer Scars avasi European Film Festivalin Suomen-näytökset. Festivaali haluaa tarjota indieleffayleisölle yhteisiä eurooppalaisia kokemuksia, ja sellaisia löytyy myös elokuvan walesilaisnuorten kaljakassista.

Neljättä kertaa järjestettävä European Film Festival kierrättää levityssopimusta vaille jääneitä elokuvia eurooppalaisissa kaupungiessa loka-marraskuussa. Ideana on tarjota jaettu kulttuurinen kokemus yleisöille ympäri Eurooppaa.

Viime vuonna Suomen näytökset esitettiin Helsingissä, nyt vuorossa on Turku. Kunnia ansiokkaista festivaalijärjestelyistä Suomen päässä kuuluu elokuvakerho Kinokoplalle ja mediatutkimuksen oppiaineen ainejärjestölle Hurmalle. Festivaalin yhteydessä järjestetään myös avajais- ja päätösklubit. Eivätkä liput maksa mitään.

Turussa nähdään festivaalin monipuolinen ohjelmisto kokonaisuudessaan. Riippumatonta fiktio- ja dokumenttielokuvaa täydentävät lyhytelokuvasarjat, musiikkivideot ja kokeellinen elokuva. Ohjelmiston vetonaulana on esimerkiksi Torontossa ja Berlinalessa palkittu, aiemmin tänä vuonna myös Espoo Cinessä näytöksen loppuun myynyt makedonialainen I Am From Titov Veles. Suomalaista elokuvaa ohjelmistossa edustaa Mauri Pasasen dokumenttielokuva Traces. Festivaali on avoin kaikenlaisille elokuville, mutta pääpaino etenkin pitkissä fiktioissa on selvästi nuorten tekijöiden lasten ja nuorten elämää kuvaavissa töissä.

Festivaalin avasi perjantaina walesilaisen Julian Richardsin ohjaustyö Summer Scars. Elokuva on ansioitunut suuremmillakin festivaaliareenoilla: se on palkittu muun muassa Austinin Fantastic Film Festillä, London Independent Film Festivalilla sekä kahdella ”britti-Oscarilla” BAFTA:lla.

Pienen budjetin kauhua tehtaileva ohjaaja Richards muistetaan lähinnä vuoden 2003 satiirisesta kulttikauhuelokuvasta The Last Horror Movie, joka pyrki vaihtelevin tuloksin tuomaan sarjamurhaaja-genreen uudenlaista tiedostavaa värinää. Summer Scars on ohjaajansa viides pitkä elokuva. Tällä kertaa Richards kuvaa vakavammalla otteella nuoria, jotka joutuvat kohtaamaan elämän nurjia puolia.

Kuusi varhaisteiniä viettää vapaa-aikaansa metsässä. Hahmojen elinolosuhteet näyttäytyvät karuina, koulunkäynti kyrsii ja tunteita on mahdoton ilmaista lyömättä ja vittuilematta. Alituisen naljailun ja tönimisen taustalla sykkii kuitenkin toveruus, jonka esiintulo vaatii ulkopuolisen, yhteisen uhan. Richardsin luottokasvon Kevin Howarthin näyttelemä häiriintynyt metsien mies lyöttäytyy jengin seuraan ja muuttaa yhdessä päivässä nuorten elämän.

Summer Scars on kasvukertomuksena hieman kuin astetta karumpi Stand By Me – Viimeinen kesä, johon sitä on useasti verrattu: jaetun kokemuksen kautta nuoruuden viattomuus on pakko jättää taakse. Tässä tapauksessa aikuisuus valitettavasti näyttäytyy julmana maailmana, jossa vahvemmalla on aina valta alistaa heikompaansa. Samaa teemaa käsitteli omalla tavallaan myös David Lynchin Blue Velvet, jonka vinksahtaneeseen ”isähahmoon” Frankiin ja tämän happilaitteeseen Richards tuntuu viittaavaan Howarthin hahmon käyttämällä inhalaattorilla.

Tapahtumat perustuvat osittain ohjaajan omiin lapsuudenkokemuksiin. Elokuva on realistisen tyylinsä ja traumaattisen kokemuksen tunnun vuoksi paikoin todella ahdistavaa katsottavaa. Se on tarkoituskin.

Valitettavasti elokuva jää kuitenkin lopulta hieman latteaksi. Keskushahmosta, mieleltään sairaasta Peteristä, ei rakenneta niin monimutkaista hahmoa kuin tarve vaatisi. Kevin Howarth hakee roolissaan pitkälti Jeremy Irons -tyyppistä psykopaattia, mutta suoritus typistyy kahden ääripään, huolehtivan isällisen ja arvaamattoman väkivaltaisen julmurin, summittaiseen vaihteluun.

Summer Scars ei tee walesilaiselle nuorisokuvaukselle samaa mitä Shane Meadows on tehnyt englantilaiselle lukemattomien festivaalien suosikkielokuvillaan This is England ja Somers Town, mutta se on ohjaajaltaan odotettua kypsempi työ ja ehdottomasti paikallaan uutta eurooppalaista riippumatonta elokuvaa esittelevässä kattauksessa.

Ja se jaettu yleiseurooppalainen kulttuurinen kokemus – ehkä sitä löytyy poikien metsässä juomista Grafen Walder -tölkeistä: samaa halpisolutta ostetaan näemmä lähi-Lidlistä niin Turussa, Helsingissä kuin Walesissakin.

European Film Festival Turun yliopiston Educariumissa 31.10.–2.11. Ilmainen sisäänpääsy.

Paluu punkiin

Teksti Jussi Förbom

Kymmenen vuotta sitten brightonilainen The Levellers uhkasi luopua julistamisesta. Bändi on sittemmin perunut puheensa. Politiikka on tärkeää, mutta tarkoitus on myös tanssittaa, linjaa perjantaina Suomeen saapuva yhtye Fifin haastattelussa.

Brightonilainen pitkän linjan indie-puurtaja The Levellers soittaa Helsingin Nosturissa 7. marraskuuta. Edellisen Truth And Lies -levynsä vuonna 2005 julkaissut bändi tulee Suomeen mukanaan uransa kahdeksas ja kenties komein albuminsa, Letters from The Underground.

Kahdenkymmenen vuoden puurtamisen jälkeen syntynyt levy on kiihkeä, nopea, meluisa ja intensiivinen teos vailla varsinaisia hengähdystaukoja tai suvantoja. Levyn biisit ovat, kuten bändi itse ilmoittaa, tietoisesti poliittisia, ja niiden aiheet raskaita: Darfurin kriisi, median ylivalta, poliittinen päätöksenteko, läheisen ystävän kuolema, vanhuusiän tarpeettomuus ja pettäminen.

Bändi ei myöskään kainostele sanoitustensa kanssa. Lyriikat ovat konkreettisia ja suoria, mutta musiikki on yhtä kaikki energistä ja väistämättömän virvoittavaa. Poliittinen, mutta hirven lailla svengaava rock on siis mahdollista – ja vieläpä niin, että bändin keskeinen instrumentti on viulu!

Viulua, tai englantilaisittain fiddleä, soittaa Levellersissä alkuperäisjäsen Jon Sevink. Levyn voimallisesta suorapuheisuudesta vaikuttuneena kysyn häneltä sähköpostihaastattelussa lausunnosta, jonka hän ja bändin vokalisti Mark Chadwick antoivat Rumbassa kesällä 1997. Sen mukaan bändi ei enää ole kiinnostunut poliittisesta toimeliaisuudesta: ”Meillä ei enää ole minkäänlaista tarvetta julistaa yhtikäs mitään – se on intomielisten nuorten tehtävä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä kyynisemmäksi sitä tulee. Kokemusten myötä kaikissa asioissa oppii näkemään niin monia eri puolia, että yhä vaikeampi on sanoa yhtään mitään vakaumuksen syvällä rintaäänellä [–] Liiallinen optimismi on ehtinyt karista.”

”Luulenpa, että lausunto on ollut reaktio omaan kyynisyyteemme”, Sevink vastaa vuonna 2008, kymmenen vuotta vanhempana. ”Nyt voi todeta, että olimme väärässä sanoessamme noin. Menetimme tuohon aikaan Levellersinä olemisen tarkoituksen ja samalla fanit lakkasivat uskomasta meihin. Meidän pitää puhua siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja kyseenalaistaa se, tehdä ihmisten olo epämukavaksi. Se on moraalinen velvollisuutemme.”

Ehkä tähän kiteytyy myös Levellersin asema populaarimusiikin maantieteessä. Kautta vuosien bändin musiikki on määritelty folkpunkiksi tarkentamatta sen syvemmin, mitä termi tarkoittaa. Ehkä sana folk viittaa viulun tai harmonikan soundiin, tai akustisten kitaroiden käyttöön sähköisten rinnalla, tai ehkä bändin vain on todettu soittavan ”ilmavampaa” ja ”sointukuluiltaan traditionaalisempaa” musiikkia kuin rockbändien yleensä. (Ja mikä musiikki toisaalta olisi perinneuskovaisempaa kuin rock?)

Mutta punk, se tarkoittaa joka tapauksessa sitä suoraan sanomisen ja konventioista vähät välittämisen asennetta, joka bändiä yhä syystäkin leimaa. Tai kuten Sevink sen sanoo: ”Minulle punk on aina merkinnyt anti-establismenttia.”

Alkuaikoina Levellers toteutti toiminnassaan tiukkaa yhteisöllis-taloudellista ideologiaa: kaikki saadut tulot kerättiin yhteiseen pottiin, josta jäsenille jaettiin heidän yhtä suuri päivittäinen osuutensa. Vuonna 1994 omaehtoisuus sai yhä konkreettisempia piirteitä, kun bändi hankki käyttöönsä vanhan kellotehtaan kiinteistön Brightonissa ja perusti siihen The Metwayn, päämajan, johon sijoitettiin bändin oma toimisto, äänitysstudio, keikkamyynti, fan club ja pubi sekä lukuisia käsityöläisten työpajoja.

Vuoden 1995 Zeitgeistista alkaen Levellersin levyt on tehty Metwayssa, ja nyttemmin yhtye myös julkaisee levynsä kokonaan itse On The Fiddle -levy-yhtiössään. Omaehtoisen hauskuuden maksimoimiseksi bändi perusti vuonna 2003 myös oman Beautiful Days -festivaalinsa Devoniin Englantiin.

Sevinkin mukaan bändin ”tee-se-itse” -lähestymistapa musiikkibisnekseen on voimakas viesti alan toimijoille.

”Uskon, että määrittelemme musiikkiteollisuutta uudelleen. Suurten levy-yhtiöiden bisnes on lähestulkoon romahtanut, koska ne eivät ole osanneet suhtautua verkkomyynnin ja ilmaisen lataamiseen aiheuttamiin muutoksiin”, Sevink sanoo. ”Me olemme seuranneet toista linjaa ja julkaisseet omat levymme erottuvan imagomme turvin ja omilla ehdoillamme establismentin ulkopuolella. Iso bisnes on kiinnostunut vain rahan hankkimisesta, ja me taas haluamme varjella mahdollisuuksiamme tehdä musiikkia missä ja miten haluamme. Meillä on oma studio, oma julkaisija ja oma levy-yhtiö, teemme kaiken itse.”

Mitä muiden musiikintekijöiden siis tulisi oppia teidän toimintatavastanne?

”Ensinnäkin sen, että se on mahdollista, niin voi tehdä. Toisekseen, uskokaa itseenne. Meillä on bändissä sanonta: jos haluat saada jotain tehdyksi, tee se itse.”

Yhtyeen uusi levy Letters from The Underground sisältää, kuten sanottu, voimakkaita viestejä yhteisestä sosiaalisesta todellisuudestamme. Suomalaisen kuulijan pysäyttää selkäpiitä karmivasti kappale Burn America Burn, joka kuvaa Virginia Techin kouluverilöylyn tapahtumia ampujan ylimielisestä näkökulmasta. Bändin mukaan laulun kirjoittamisen motivaatio oli heijastella Amerikan sisäistä luhistumista yksittäistapauksen näkökulmasta.

Kerron Sevinkille, miten voimakkaan reaktion laulu minussa aiheutti, ja kysyn, olisiko bändi valmis laajentamaan sen tematiikkaa myös Yhdysvaltain ulkopuolelle. Vastaus on ytimekäs:

”Aseet. Isossa-Britanniassa meidän on huomattavasti vaikeampi ostaa aseita. En tarkoita sanoa, ettei ihmisillä olisi niitä. Mutta meillä ei ole kouluampumisia.”

Entä soitatteko biisin tulevalla keikallanne Helsingissä?

”Totta kai soitamme. On tärkeää, ettei unohdeta, mitä on tapahtunut. Jos haluamme, voimme ryhtyä toimiin ja varmistaa, ettei niin käy enää koskaan…”

On valitettavaa, ettei sähköpostihaastattelussa voi tehdä lisäkysymyksiä ja pohtia, millaisia nämä toimet voisivat olla. On kuitenkin aistittavissa, että The Levellersiin liitetty punavihreä tai anarkistinen maailmankatsomus on edelleen vahva, ja että vuosien takainen epäusko oman vaikuttamistyön mielekkyyteen on hälvennyt. Sevink sanookin, että bändi on yhä intohimoinen musiikin ja maailman suhteen.

”Ja ehkä todella jopa hieman enemmän sen suhteen, että meillä todella on poliittinen ääni, jota käyttää. Elämme kiinnostavia aikoja, ja tämän bändin jäsenenä olen aina innoissani siitä, että maailma kääntyy ylösalaisin. Onhan selvää, että jos kirjoittaa protestilauluja, koskettaa ihmisiä paljon todennäköisemmin kuin että jos vain puhuu maailman pelastamisesta. Ehkäpä ihmiset siksi arvostavat Bonoa, mutta kukaan ei pidä Chris Martinista?”

Kenelle bändi sitten haluaa lähettää maanalaiset kirjeensä?

”Kaikille ja kenelle tahansa. Jos ei sinulla ole varaa ostaa sitä, lataa se ilmaiseksi.”

Entä millaista keikkaa Helsingissä on lupa odottaa?

”Hikistä! Haluamme soittaa kaikkia uuden levyn biisejä, joista olemme todella ylpeitä, ja haluamme, että ihmiset tanssivat. Ei ole mitään mieltä tehdä lauluja vaikeista aiheista, jos ne eivät saa ihmisiä tanssimaan. Ei niitä silloin kukaan kuuntele.”

Liike on kuollut, eläköön liike!

Teksti Tadzio Müller

Kapitalismi ja sitä vastustavat liikkeet ovat tottuneet hitaisiin muutoksiin: jos vallankumous ei synny nyt, ehkä sitten ensi vuosisadalla. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken. Nyt muutoksella on kiire. Berliiniläinen aktivisti ja tutkija Tadzio Müller pohtii, miten antikapitalistien tulisi taistella ilmastonmuutosta vastaan maailmassa, jossa valtioiden ja pääoman puolestapuhujat ovat omineet vihreän puheenparren. Müller vierailee torstaina 23.4. Helsingissä Kapitalismi 09 -tapahtumassa.

Liike on kuollut! Tarkemmin sanottuna: vaihtoehtoista globalisaatiota ajava liike on kuollut sellaisena kokonaisuutena, jossa eri liikkeet ja ”aktivistit” kohtaavat, muuttuvat ja yhdistävät kamppailunsa uusliberalistisen globalisaation yhteistä kohdetta vastaan. Eivät yksittäiset kamppailut ole kuolleet pois. Eivätkä huippukokousten vastaiset mobilisoinnit ole myöskään loppuneet.

Tätä kirjoittaessani valmistelut Japanin G8-kokousta varten ovat täydessä vauhdissa. Jokaisessa radikaalin ja ei-niin-radikaalin vasemmiston kokouksessa suunnitellaan yhden jos toisenkin huippukokouksen pysäyttämistä. G8 Italiassa 2009, Naton 60-vuotisjuhlat Ranskassa ja niin edelleen: Countersummits-R-Us?

Jostain syystä mobilisoinneilla ei ole enää samaa iskuvoimaa kuin ennen. Kuinka monta kertaa ollaankaan lähdetty liikkeelle ja ajateltu, että jos nyt epäonnistutaan, lopetetaan koko touhu? Edes laaja liikehdintä G8-kokouksessa Heilingendammissa ei saavuttanut juuri mitään. Kyllä kymmeniä tuhansia ihmisiä saa kaduille, mutta on toinen kysymys, onko toiminnalla mitään vaikutusta muihin kuin itse osallistujiin.

Älkää ymmärtäkö väärin. Liike ei kuollut häviäjän nöyryyttävää kuolemaa. Monella tapaa se on myös voittanut. Selvitäkseen liikkeiden on pysyttävä liikkeellä. Siksi voitot merkitsevät usein myös liikkeiden kuolemaa. Koska ne elävät ja hengittävät vastakkainasettelusta, ne tarvitsevat vihollista. Mitenkäs oma vihollisemme? Kysytään Martin Wolfilta, Financial Timesin pääideologilta, uusliberaalin hyökkäyksen huomattavalta puhemieheltä. Eräässä puheessaan hän käsitteli päivää, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki pelasti suuren pankin estääkseen finanssikriisiä leviämästä: ”Muistakaa perjantai 14. maaliskuuta 2008. Silloin kuoli unelma globaalista vapaiden markkinoiden kapitalismista”.

Uusliberalismi on siis – osittain – kuollut, kuten kuollut on – myös osittain – sitä vastaan kamppaillut liike. Kuollut on myös liikkeeseen kuulunut kapitalismin vastainen suuntaus, josta tämäkin teksti kumpuaa. Liike näyttää kadottaneen elementin, joka voisi sulauttaa taistelujen moninaisuudesta yhteen uuden liikkeen tai joka voisi vastustaa vastarinnan hajaannusta, johon pääoma ja valtio yrittävät meitä jatkuvasti ajaa. Tarvitsemme kertomuksen, toivoa, tarvitsemme ”koukun”, joka vetäisi meidät liikkeelle. Tällä hetkellä vaihtoehtoisen globalisaation liike on selvästi liike, jolla ei ole koukkua, vihollista tai päämäärää.

Samalla kun on olemassa liike ilman kertomusta, on kuitenkin olemassa myös kertomus ilman liikettä: ilmastonmuutos. Yhä useammat poliittiset päätökset (myös monet sellaiset, joilla on tuskin mitään tekemistä aiheen kanssa) oikeutetaan sillä, että niillä on joku suhde ”ilmastoon”. Euroopan hallitukset joutuivat G8:n ja erityisesti liittokansleri Merkelin päihittämiksi Heilingendammissa. Silloin nämä hallitukset ymmärsivät, että niiden on kehitettävä omaa näkökantaansa ja käytäntöään ilmastonmuutokseen, tai muuten ne ovat vaarassa menettää merkityksensä vihreiden kysymysten uudessa uljaassa maailmassa.

Pääoman ja hallituskoneistojen edistyneimmät toimijat ovat keksineet loistavan tavan saada poliittista kannatusta uudelle ”vihreälle ratkaisulle”. Sen on määrä ratkaista ylikasaantumisen kriisi, tilanne jossa on ollut liian paljon rahaa jahtaamassa liian harvoja tuottoisia sijoitusmahdollisuuksia. Se on myös ratkaisu nykyiseen finanssikaaokseen ja legitimaatiokriisiin, joista globaali auktoriteetti on kärsinyt siitä lähtien, kun ”globaalin terrorismin” kertomusten voima alkoi hiipua.

Se, että kaikki puhuvat nyt ilmastokysymyksestä, on suuri voitto vihreälle liikkeelle. Samalla se on myös viimeinen naula vihreän liikkeen arkkuun: jokainen vihreä kansalaisjärjestö on korviaan myöten sidoksissa neuvotteluihin Kioton sopimuksen jatkosopimuksesta. Siksi on epätodennäköistä, että ne omaksuisivat poliittisia kantoja, jotka eroavat merkittävästi hallitsevista päämääristä.

On liike ilman kertomusta ja kertomus ilman liikettä. Tästä seuraa nykytilanne, jossa ilmastonmuutosta käsitellään pääosin tavoilla, jotka edistävät valtioiden tai pääoman määräävien osien päämääriä.

Kapitalismin vastaisesta näkökulmasta pääoman jatkuvan kasaantumisen eli talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hoitamisen välillä on perustava ristiriita. Se kiteyttää samalla entistä energisemmän kapitalismin vastaisen politiikan, joka voi onnistua yhdistämään ihmisten laajalle levinneen huolen ilmastonmuutoksesta sekä vaikutelman siitä, että tämänhetkiset toimenpiteet (Kioto, Bali, päästökauppa jne.) ovat aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ovat kykenevimpiä toimimaan ja ”tekemään historiaa” juuri silloin, kun nykypäivän tavanomaiset lähestymistavat ongelmanratkaisuun – joko luodaan markkinat ratkaisemaan ongelma tai sitten vaietaan siitä – eivät tarjoa uskottavaa tapaa käsitellä ilmiötä. Juuri silloin, kun ratkaisujen löytäminen näyttää mahdottomalta, on yhteiskunnallisilla liikkeilla tilaisuus laajentaa mahdollisuuksiaan. Nyt näyttää, että luvassa olisi ”täydellinen myrsky”…

Useimmat pyrkimykset rakentaa vaikutuskykyistä kapitalismin vastaista liikettä ilmastonmuutoskysymyksen ympärille kohtaavat kuitenkin suuria käytännön vaikeuksia. Globaalin Pohjoisen perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että meillä on kyllä pyrkimyksiä kehittää kapitalismin vastaista ilmastonmuutospolitiikkaa, mutta ne törmäävät yhä useisiin vaikeuksiin.

Britanniassa kaikki alkoi vuonna 2006. ”Ilmastotoimintaleiri” pyrki sulkemaan pohjoisenglantilaisen hiilivoimalan yhdeksi päiväksi. Mikä tärkeämpää, se pyrki tuottamaan tilan pohtia uusia ideoita ja käytäntöjä kapitalismin vastaiselle ilmastonmuutospolitiikalle. Ajatus ”ilmastotoimintaleireistä” on sittemmin inspiroinut ihmisiä Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja muualla. Tällä hetkellä tämä näyttää olevan esiin marssivan ilmastoliikkeen toiminnan keskeisin ”ase”. On jokseenkin ironista, että alun perin ajatus leiristä syntyi huippukokousprotestien puutteista.

En todellakaan halua vähätellä leirien tärkeyttä. Ne ovat inspiroineet paljon ihmisiä eri maissa. Se ei ole mitätön saavutus, mutta yksi niitä koskeva kritiikki nousee muiden ylle. Saavatko leirit todellisuudessa mitään muuta aikaa kuin sen, että ne tyydyttävät ihmisten halun tehdä jotain? On kivaa hengata leireillä kavereiden ja tovereiden kanssa, mutta kysymys kalvaa: mitä me haluamme? Mitä voimme saavuttaa? Ovatko leiritouhuilu ja pyrkimykset sulkea voimalaitoksia yksi kerrallaan missään suhteessa ilmastonmuutoksen haasteen suuruuteen? Tämä kysymys turhauttaa samalla, kun taistellaan jatkuvasti siitä, etteivät poliittisen kentän voimakkaammat äänet hukuta meidän ääniämme.

En edelleenkään väitä, ettei ilmastoleirejä tulisi järjestää. Leirien tulisi kuitenkin olla osa laajempaa projektia, joka antaa niille jotain poliittista merkitystä hyvin paikallisen intervention tuolla puolen. Voimme tietenkin toivoa, että poliittinen globaalisuus nousisi tämänvuotisten ilmastoleirien välillä muodostuvista yhteyksistä, mutta yhteinen koordinaatio on ollut aivan olematonta.

Ei ole yhteisiä vaatimuksia (muita kuin ”ilmastonmuutoksen vastustaminen”, mikä on poliittisesti suunnilleen yhtä hyödyllistä ja omintakeista kuin vastustaa hylkeenpoikasten kuoliaaksi hakkaamista). Ei ole yhteistä kertomusta, ei slogania kuten ”suljetaan WTO”, ei edes ympäripyöreää kompromissia kuten ”fix it or nix it”. Ei ole omaa vastinetta iskulauseelle ”toisenlainen maailma on mahdollinen”!

Jos brittiläisen liikkeen tapa kohdata ilmastonmuutoksen haaste vaikuttaa poliittisesti rajoittuneelta, skaalan toisessa päässä on Saksa. Yrityksiä käynnistää ilmastoleiriprosessia ei ole häirinnyt ainoastaan tavanomainen vasemmistolainen keskinäinen nahistelu ja riitely – ryhmä on jo jakautunut – vaan se on kohdannut myös toisen poliittisen ongelman. Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni ”kriittisen teorian” ja ”dekonstruktion” traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa ”kritiikkiä” ”hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia” kohtaan ja kritisoida ”tieteellisen tiedon hegemonista roolia” ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi.

On kyllä varmasti tärkeää muistaa että hallitustenvälinen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemat raportit tulevat erittäin konservatiiviselta instituutiolta. On myös tärkeää pohtia kriittisesti, kuinka turvautumista ”tieteelliseen tietoon” käytetään usein sulkemaan ”ei-asiantuntijoita” ulos poliittisista keskusteluista, mutta Diskurskritik ei voi olla ainoa vastaus ilmastonmuutoskysymykseen. Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault’n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois.

Mutta ollaan rehellisiä. Täällä Pohjoisessa kapitalismin vastaisen vasemmiston luulisi jo tottuneen poliittiseen tehottomuuteen ja marginaalisuuteen, lukuunottamatta kohtuuttomuuden hetkiä, jolloin pienet voimanpurkaukset tuottavat yllättäen muutoksia. Missä määrin yksi sosiaalikeskus Hackneyssä, Kreuzbergissa tai Las Ramblasissa todella edistää taistelua gentrifikaatiota vastaan?

Pystyykö sodanvastainen mielenosoitus San Franciscossa todella ”pysäyttämään imperiumin”, kuten siitä tehty video (Interrupt This Empire) väittää? Pystyvätkö myymälävarkaudet, edes massatoimintana toteutettuna, merkittävästi häiritsemään kapitalistisen tavarakierron prosesseja?

En tiedä. En myöskään usko, että toiminnassa mukana olevista kovinkaan moni tietää. On tärkeää muistaa, että puhuttaessa ”kapitalismista” kapitalismin vastustajat myöntävät, ettei heillä ole vastausta tähän kysymykseen. Yksi tapa käsitellä kysymystä on viitata muutoksen epälineaariseen dynamiikkaan kompleksisissa (sosiaalisissa) järjestelmissä.

Emme voi tietää, mitä vaikutuksia tämän päivän toiminnallamme tulee olemaan huomenna: ajattele perhosta Balilla ja hurrikaania Haitissa. Ja sitten on argumentti, joka on saavuttanut lähes dogmaattisen statuksen kapitalismin vastaisissa keskusteluissa: ”kuule, kapitalismi ei ole ollut olemassa ikuisesti, se alkoi jossain paikassa jossain vaiheessa, ja se tulee myös päättymään jossain vaiheessa” – pitkälti sama voidaan sanoa maailmankaikkeudesta!

Voisin jatkaa luetteloa olemassa olevista älyllisistä kikoista, joilla voi puolustella poliittisen merkityksemme vähäpätöisyyttä. Toivon kuitenkin, että ajatukseni on selvä: että kapitalismin vastainen politiikka globaalissa pohjoisessa elää eräänlaisessa ajattomuudessa, koska me emme kykene ajattelemaan tekojen vaikutuksia tulevaisuudessa. Tai emme uskalla ajatella. Mieleen tulevat strutsit ja myös yksi seinäkirjoitus, joka maalattiin Göteborgissa koulun seinään sen jälkeen, kun paikka oli ollut poliisin hyökkäyksen kohteena: ”But in the end we will win!”

Nyt palaamme siihen, miksi kapitalismin vastaiselle liikkeelle näyttää olevan niin vaikeaa kehittää politiiikkaa ilmastonmuutoksen ympärille. Taistelussa pääomaa vastaan jokin on antanut meidän aina ajatella, että lopulta kuitenkin voitamme. On kuitenkin melko mahdotonta luottaa tähän, kun kyse on ilmastonmuutoksesta. Kapitalismin vastaisen politiikka on tavanomaista ajatonta, sen sijaan ilmastonmuutospolitiikassa keskeistä on asian kiireellisyys. Silloin meidän on löydettävä keinoja vastata tuohon kiireeseen.

Molemmat yllä kuvaillut suhtautumistavat (”yliaktivistinen” ja ”ylikriittinen”) ovat yrityksiä vastata kiireeseen. Ne molemmat ovat myös melko epätyydyttäviä vastauksia. Ensimmäinen ottaa kiireen aivan liian vakavasti ja ryntää pää kolmantena jalkana poliittiselle kentälle, joka on paljon voimakkaampien pelaajien dominoima. Toinen suhtautumistapa taas kertoo, että kiireellisyys on pelkkä konstruktio ja siitä seurauksena oleva pelon politiikka ovat vallan strategioita. Käytännössä akateeminen suhtautumistapa tyytyy vain kritisoimaan konstruktioita eikä tartu lainkaan kysymykseen.

Kiireellisyys syntyy nimenomaan siitä, että erilaiset aikakäsitykset törmäävät toisiinsa. Se syntyy pääoman eksponentiaalisen aikakäsityksen (missä pääoma alati kiihdyttää sosiaalista elämää ja tuotantoa) ja kompleksisten ekosysteemien ajallisuuden välille. Ekosysteemit eivät tietenkään ole staattisia. Ne voivat kyllä mukautua uusiin olosuhteisiin, mutta yleensä eivät pääoman vaatimalla vauhdilla. Jos muutos on liian nopea, silloin saavutetaan pahamaineinen leimahduspiste, joissa ekosysteemien kokemat muutokset käyvät peruuttamattomiksi ja katastrofaalisiksi. Yksi esimerkki on Golf-virran pelätty kääntyminen, toinen on napaseudun mannerjäiden sulaminen.

Miten siis käsitellä tätä kiireellisyyden ongelmaa? Ensiksikin on myönnettävä, että on epätodennäköistä – itse asiassa mahdotonta – että poliittisesti marginaalinen radikaalivasemmisto kykenisi tehokkaasti hidastamaan kasvihuonekaasujen tuotantoa maailmassa, jossa pääoman kasaantuminen on erottamaton osa fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Joku on kutsunut tätä ”fossilistiseksi kapitalismiksi”. Emme myöskään kykene pakottamaan ekologisia systeemejä mukautumaan nopeammin pääoman vauhtiin.

Me kuitenkin voimme puuttua politiikan aikakäsitykseen ja hallitusten ”ilmastonmuutospolitiikkaan”. Politiikan rooli on eristää pääoman tuottama sosiaalisen elämän ja tuotannon kiihdyttäminen kaikesta yhteiskuntakritiikistä ja luoda illuusio, että jatkuva pääoman kasautuminen olisi sovitettavissa yhteen sosioekologisen vakauden kanssa. Tämän politiikan mukaan riittäisi, jos teemme muutamia (mieluiten markkinapohjaisia) hienosäätöjä. Muuten voisimme jatkaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ennenkin.

Tämä eristäminen pitää kurissa ja jopa ottaa haltuun sen räjähdysmäisen voiman, joka piilee ihmiskunnan ja pääoman välisen ristiriidan ymmärtämisessä – ristiriidan, joka elää kiistämättömänä osana kompleksisia ekologisia systeemejä. Kun tämä voima otetaan haltuun, se saadaan antamaan tukea uudelle kasautumisen kierrokselle (ajattele ”vihreää kapitalismia”) ja poliittisen sääntelyn ulottamiselle entistäkin syvemmälle meidän elämiimme.

Globaalissa Pohjoisessa kapitalismin vastainen liike ei voi ”pysäyttää” tai edes merkittävästi hillitä ilmastonmuutosta. Jos olettaisimme kykenevämme tähän, jäisimme väistämättä ajattomuutemme vangeiksi, koska voisimme ainoastaan toivoa saavuttavamme päämäärämme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, todellisen ajan ulkopuolella. Mutta vaikka voimamme ja resurssimme ovat rajalliset, voimme puuttua pääoman ajan eristämiseen todellisen demokratian ”hitaudesta”.

Jos me jälleen kerran jätämme omien voimiemme hajaannuksen ja ajattomuutemme apean varmuuden, jos muistamme, että liikkeinä meillä on kyky olla valtiota nopeampia, silloin voimme paeta niiden harjoittamaa ristiriitaista energioiden haltuunottoa ja sisällyttämistä, ja puuttua siihen.

Miten teemme tämän? Miten pidämme avoinna sen poliittisen tilan, jonka on luonut yhä laajempi huolestuminen ilmastonmuutoksesta ja jolla on potentiaali tuottaa uusia ideoita ja ratkaisuja, uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat puolestaan yltää kapitalismin tuolle puolen? Kuinka voidaan puuttua paineisiin, jotka suuntautuvat uuden ”vihreän kapitalismin” muodostamiseen, kohti ”eko-imperiumia”, globaalia autoritaarista eko-keynesiläisyyttä?

Jos kysymyksen kiireellisyys pakottaa meitä ajattelemaan vaikutuksen ja vieläpä tehokkuuden termein, kuinka meidän pieni, resurssiköyhä liikkeen siipemme voisi laittaa peliin rajalliset voimamme tehokkaalla tavalla? Kuinka voisimme saavuttaa maksimituloksen suhteessa päämäärään, joka on luoda ja/tai ylläpitää tilaa, jossa kehitetään moninaisia, alhaalta ylöspäin rakentuvia, ei-kapitalistisia ratkaisuja ilmastokriisiin?

Vastaus tähän kysymykseen alkaa kahdella lisäkysymyksellä ja vie sitten meidät koko argumentin alkuun. Ensimmäinen kysymys: Mikä on luultavasti tärkein yksittäinen prosessi, jolla maailman hallitukset pyrkivät eristämään pääoman julkiselta kritiikiltä suhteessa ilmastonmuutokseen?

Vastaus: Lähes varmasti Kioto/Bali-prosessit, joissa maailmalle tarjotaan kansainvälisen politiikan draamaa, mutta jotka lopulta eivät tuota juuri mitään sellaista, mikä oikeasti suojaisi ilmastoa. Kioto-sopimusten allekirjoittamisesta lähtien, hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet jopa IPCC:n projisoimat synkimmät skenaariot.

Näissä prosesseissa pienenpieni päästövähennys legitimoi suuren kasan jatkettua kasvihuonekaasujen tuotantoa – puhumattakaan kokonaisen uusien päästöluottomarkkinoiden luomisesta (joiden odotetaan olevan arvoltaan kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 mennessä), paljolti globaalin pääoman iloksi. Kioton jatkoprosessi, joka alkoi Balissa joulukuussa 2007, on tarkoitus allekirjoittaa kansainvälisessä huippukokouksessa Kööpenhaminassa joulukuussa 2009.

Toinen kysymys: mitkä ovat radikaalien globaalien liikkeiden vahvuudet verrattuina sekä vihollisiimme että maltillisempiin liittolaisiimme?

Vastaus: Suuren mittakaavan huippukokousmobilisaatioden organisoinnissa. Juuri huippukokousmobilisaatioissa olemme kehittäneet jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua ”best practiceksi”. Siellä olemme aiemmin tuottaneet tuntuvan poliittisen vaikutuksen. Seattlessa me emme ainoastaan onnistuneet pysäyttämään konferenssia olemalla kaduilla, vaan myös kärjistämällä niitä moninaisia konflikteja, jotka olivat ”sisäpuolella”, neuvottelevien hallitusten välillä.

Pystymmekö siis tekemään saman uudestaan ja rakentamaan poliittisen liiton, jota yhdistää vaatimus ”Unohtakaa Kioto”? Silloin voitaisiin keskustella ilmastomuutoksen ongelmien mahdollisista ”ratkaisuista”, jotka menevät hallitsevan, markkinavetoisen agendan tuolle puolen. Toiseksi kykenisimme tarjoamaan nousevalle globaalille ilmastoliikkeelle yhteisen fokuksen ja yhteisen vaatimuksen, jonka ympärille koota voimia. Unohtakaa Kioto – pysäyttäkää Kööpenhamina 2009!

Mutta miksi ehdottaa jälleen yhtä suurta huippukokousprotestia, kun on juuri esitetty, että vastahuippukokoukset ovat menettäneet suuren osan tehostaan? Siksi, että ilmastonmuutoksen politiikka vuonna 2008 näyttää hyvin erilaiselta kuin uusliberaalin globalisaation politiikka vuonna 2008. Itse asiassa ilmastonmuutoksen politiikka tänään näyttää enemmän globalisaation politiikalta aikana ennen WTO-kokouksen sulkemista Seattlessa. Siihen aikaan, ”historian lopun” vuosikymmenen aikana, monet tiesivät, ettei uusliberaali kapitalismi ollut virheetön, mutta ei ollut ajatusta – ei edes ”vasemmalla” – liikkeestä, tai ehkä jopa ”liikkeiden liikkeestä”, joka voisi asettua sitä vastaan.

Seattle osoitti, että kamppailuilla on yhteinen vihollinen. Ennen kaikkea Seattle teki mahdolliseksi ”liikkeen” syntymän. Nyt ollaan palaamassa takaisin alkuun. Kamppailujen alterglobalistinen vaihe on ehkä ohi, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Yksi opetuksista on se, että liikkeelle ei riitä ”yksi toimintaviikko vuodessa”, jolloin keskitytään vain suuriin yksittäisiin tapahtumiiin. Syntyvän ilmastoliikkeen perustana on oltava jokapäiväisen vastarinnan ja muutoksen käytännöt kaikilla tasoilla, ei vain globaalilla, vaan myös alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla.

Ennen kuin ”ilmastoliike” voi nähdä itsensä ”liikkeenä” tarvitaan jotain, joka todistaisi, että on olemassa huomattavasti radikaalimpi kanta ilmastonmuutokseen kuin se, että pyritään parempaan päästökauppaan. On todistettava, että löytyy ihmisiä, jotka eivät eivät ainoastaan keskity ilmastonmuutokseen vaan myös sen syyhyn: kapitalismiin.

Tähän saatamme tarvita sitä, mitä jotkut kutsuvat kohtuuttomuuden hetkeksi. Silloin aika nopeutuu ja aiemmin mahdottomista muutoksista tulee mahdollisia. Vastahuippukokous pystyy siihen. Liike on kuollut – eläköön liike!

Kirjoittaja asuu Berliinissä, jossa hän toimii ilmastotoimintaliikkeessä ja opettaa valtio-oppia Kasselin yliopistossa. Hän on yksi Turbulence-lehden toimittajista. Suomennos: Miika Saukkonen.

Kapitalismi ‘09 – imperiumin jälkeen? torstaina 23. huhtikuuta klo 11-16 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Vapaa pääsy. Tadzio Müller ja Oras Tynkkynen keskustelevat ilmastosta ja kapitalismista klo 12.30.