voima

Venäläistä rulettia EU:n ilmastopolitiikassa

Teksti Leo Stranius

Teollisuusmailla on suuri vastuu ilmastopolitiikassa: omia päästöjä on vähennettävä ja kehitysmaiden päästövähennyksiä tuettava, Leo Stranius kirjoittaa. Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluiden alla Suomen hallitus nakertaa yhteistä rintamaa, kun muut pohjoismaat yrittävät toimia suunnannäyttäjinä.

EU viimeistelee parhaillaan kantoja joulukuussa Kööpenhaminassa käytäviin ilmastoneuvotteluihin. Juuri nyt on oikea aika tuoda pöytään uskottavia esityksiä teollisuusmaiden päästövähennystavoitteiksi ja kehitysmaissa toteutettavien ilmastotoimien rahoittamiseksi.

Nykyisen ilmastotieteen valossa maapallon mahdollinen kahden asteen lämpeneminen aiheuttaa huomattavasti suurempia riskejä ihmiselle ja ekosysteemille kuin vielä muutama vuosi sitten kuvittelimme. Erilaisten palautekytkentöjen seurauksena on voitu ylittää jo sellainen piste, jossa lämpeneminen on riistäytynyt käsistä eikä mitään ole tehtävissä. Pelaamme maapallolla venäläistä rulettia.

Haasteet Kööpenhaminan ilmastokokousta varten ovat kovat. Vuoteen 2050 mennessä maailmanlaajuisten päästöjen on vähennyttävä vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 päästötasoon verrattuna. Tämä tarkoittaa teollisuusmaiden osalta 100 prosentin nettovähennyksiä. Tulevina vuosikymmeninä joudumme etsimään myös keinoja, kuinka pystymme kaappaamaan ilmakehään jo päästettyjä kasvihuonekaasupäästöjä.

Vuoteen 2020 mennessä maailmanlaajuisten päästöjen on käännyttävä voimakkaaseen laskuun. Teollisuusmaiden päästöjen on vähennyttävä vähintään 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta. Lisäksi kehitysmaiden on pystyttävä vähentämään päästöjään vähintään 15-30 prosenttia normaaliin kehitykseen verrattuna. Vertailun vuoksi hallituksen esitys pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategiaksi vähentää Suomen päästöjä noin 5-10 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.

Teollisuusmaiden omien rajujen päästövähennysten lisäksi meidän tulee pystyä kantamaan iso vastuu myös kehitysmaiden päästövähennyksistä. Kehitysyhteistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki myönnettävä kehitysapu tulisi olla ilmastoystävällistä ja hiilineutraalia.

Kehitysapu ei kuitenkaan yksin riitä. Teollisuusmailta tarvitaan kehitysyhteistyövarojen lisäksi vähintään 110 miljardia euroa vuosittain julkista rahaa kehitysmaiden päästövähennyksiin, sopeutumiseen ja metsäkadon pysäyttämiseen. EU:n osalta tämä merkitsee karkeasti noin 35 miljardin euron vuosittaista rahoitusta. Rahoituksen on oltava lisäistä kehitysyhteistyövaroihin ja teollisuusmaiden itselleen ostamiin päästöoikeuksiin nähden.

Suomessa päästövähennykset voi toteuttaa johdonmukaisesti säätämällä ilmastolaki vuosittaisista, vähintään viiden prosentin päästövähennyksistä. Rahoitus, joka Suomen osalta olisi noin 800 miljoonaa euroa vuosittain, voidaan taas kerätä huutokauppaamalla päästöoikeuksia ja korvamerkitsemällä tuloja kehitysmaissa tehtävien toimien rahoittamiseen. Lisäksi varoja voidaan kerätä verottamalla kansainvälistä lento- ja meriliikennettä.

Suomi voisi toimia Ruotsin ja Tanskan rinnalla aktiivisena suunnannäyttäjänä kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Valitettavasti hallitus on kuitenkin vastustanut EU:n komission esittämiä kriteerejä, jossa yhtenä päästövähennysten jakoperustana toimisi henkeä kohden tuotettujen kasvihuonekaasujen määrä.

Suomen hallitus vastustaa myös EU:n ajatusta päästöoikeuksien huutokauppatulojen korvamerkinnästä. Lisäksi Suomi yrittää saada nieluilleen erityiskohtelun, jotta metsien hakkaamisesta ei koituisi ylimääräisiä päästövähennystavoitteita. Näillä toimenpiteillä vain lisätään luoteja ilmastopolitiikan venäläisessä ruletissa sekä nakerretaan mahdollisuuksia saada kattava ja oikeudenmukainen ilmastosopimus maapallon pelastamiseksi.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton ilmastovastaava.

Lumme Energia
Sideways 2018

Ota minut yleisön pyynnöstä

Teksti Miina Poikolainen

Kolme naista ja piano antavat Katja Lampelan teksteille uuden elämän. Lauluyhtye Ota minut on suurelle yleisölle tuntematon, mutta se on jo ehtinyt hankkia itselleen uskollisen kuulijakunnan.

Kolmen näyttelijän, Nina Wiklund-Kuuranteen, Petriikka Pohjanheimon ja Leena Nuoran lauluyhtye Ota minut sai alkunsa teatteriprojektista. Esitys sai kuitenkin niin paljon kiitosta, että projektista päätettiin tehdä ihan oikea bändi.

Ota minut on esittänyt vuodesta 2001 lähtien Katja Lampelan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita. Lampela tarjosi itse tekstejään ryhmän laulettavaksi.

”Lampelan tekstit ovat perhanan hyviä. Niissä on vaan jotain, mikä osui ja upposi muhun. Haluan välittää sitä samaa tunnetta muillekin”, hehkuttaa Pohjanheimo.

”Hänellä on taito nähdä pieniä asioita. Monet biisit ovat joko arjen vitutusta tai sen hienoutta, ja ne antavat myös toivoa”, Nuora kuvailee.

Ota minut on esiintynyt enimmäkseen teattereissa ja niiden kuppiloissa, sillä intensiivinen esitys ei toimi missä tahansa. Laulajakolmikon tukena live-esiintymisissä vuorottelevat pianistit Jiri Kuronen ja Suvi Isotalo.

”Tulemme mielellämme bileisiinkin esiintymään, mutta luulen, että musiikistamme nauttii enemmän kuuntelemalla”, Nuora selittää.

Onko Ota minut siis bändi vai teatteriesitys?

”Ajattelen tätä laulubändinä”, Pohjanheimo sanoo ja muut myötäilevät.

”Olemme esiintyviä taiteilijoita”, toteaa Wiklund-Kuuranne.

Pohjanheimo lupaa, että keikoilla on luvassa paitsi suurta ja räväkkää menoa myös hauskoja ja tärkeitä asioita.

”Antamalla ihmiselle pienen tarinan voi tehdä sen hetken yhteiskunnasta edes vähän paremman paikan”, hän pohtii.

”Livenä olemme parhaimmillamme. Teemme kaiken sydämellä ja meillä on hemmetin hyviä biisejä”, Wiklund-Kuuranne vetoaa.

”Parhaimmillaan ja erittäin usein tuntuu, että keikoillamme on hurjan hyvä tunnelma”, hän lisää

Yhtyeen moniäänistä, tekstivetoista musiikkia voisi helposti verrata esimerkiksi Ultra Brahan, jonka perustajajäseniin Pohjanheimo kuuluu. Eräs kuuntelija puolestaan on löytänyt musiikista ”modernia taistolaisvivahdetta”. Yhtye ei kuitenkaan itse tunnista taistolaisluonnehdintaa.

”Johtuuko se biiseistä, kokoopanosta vai mistä”, Pohjanheimo ihmettelee.

Ryhmän mielestä kappaleet liikkuvat enemmän tunnetasolla, mutta voi niistä jotain yhteiskunnallistakin löytää.

”Vaikka biisit eivät ole poliittisia, niin maailmankuva, jota edustamme esimerkiksi esiintymisellämme, on yhteiskunnallinen”, Isotalo toteaa ja viittaa siihen, ettei lavalla nähdä blingblingiä tai naisia bikineissä.

”Keikoilla on tullut sellainen olo, että tämän musiikin ja tekstien takana voin seistä sataprosenttisesti.”

Suurelle yleisölle Ota minut on vielä jäänyt vieraaksi, vaikka yhtye on esiintynyt usein täysille saleille ja keikoilla näkee vakionaamoja. Pohjanheimo uskoo sen johtuvan siitä, ettei heidän musiikkiaan voi kuulla radiosta.

”Ennen kuin julkaisimme levyn, musiikkiamme saattoi kuulla ainoastaan keikoilla. Monet sanoivat, että on pakko tulla uudestaan keikalle, koska biisit ovat niin koukuttavia. Se oli meidän kannaltamme tietysti hyväkin asia”, Wiklund-Kuuranne sanoo.

Toistaiseksi yhtyeen yleisö on ollut naisvaltaista, vaikka kappaleet eivät heidän mielestään ole erityisesti naisasiaa, vaan yleisinhimillisiä kertomuksia.

”Emme ole naisasiabändi”, Nuora huomauttaa.

Ryhmä arvelee naisvaltaisuuden syyksi sitä, että naiset kuluttavat kulttuuria muutenkin miehiä enemmän.

”Miehiä saisi tulla yleisöön enemmänkin”, Nuora toivoo.

Ota minut KokoTeatterin baarissa keskiviikkona 4.3. ja perjantaina 6.3. klo 20.00. Liput 10 e numerosta 09-278 4820.

Lumme Energia
Sideways 2018

Hullun rahan hullut ruhtinaat

Teksti Tapani Möttönen

Esko Seppäsen talouspoliittinen katsaus pureutuu talouskriisin syihin, syyllisiin ja sijaiskärsijöihin. Kritiikistä saavat osansa niin poliitikot, pankit kuin yksityiset sijoittajatkin. Mutta löytyykö hysteerisen valuuttakeinottelun raunioista avaimia parempaan huomiseen?

Suurten mediakonsernien taloustoimitukset suoltavat bulkkiuutisia, jotka piirtävät nykyisestä talouskriisistä samanmielistä kuvaa: kaiken taustalla on kansainvälisten valuuttamarkkinoiden luotto- ja luottamuspula, joka puolestaan palautuu USA:n sisämarkkinoiden ongelmiin.

Teoksessaan Hullun rahan tauti Esko Seppänen esittää vastapainoksi paljon synkemmän näkymän. Hänen katsauksensa käy vaiheittain läpi, miten koko globaali velkatalous on keskeisten toimijoittensa myötä seonnut keinotteluun halvalla rahalla ja kärsii nyt seurauksia omasta ahneudestaan.

Hullun rahan tauti lähtee toki liikkeelle USA:n surullisenkuuluisasta asuntolainabuumista. Ja miksei lähtisi, onhan siinä pienoiskoossa koko ajan kuva: sikäläiset pankit sokaisi mahdollisuus koukuttaa halvoilla lainoilla maksukyvyttömiä asuntovelallisia ja luoda näin harhainen kuva tehokkaasta liikevaihdosta. Näistä veloista taas voitiin tehdä johdannaisia, mielikuvitusrahaa

Tämä arvoa tyhjästä luova kaupankäynti on Seppäsen katsauksen pääpiru, tauti, jonka vaikutukset ulottuvat paljon Pohjois-Amerikan huijattua köyhälistöä laajemmalle.

Seppäsen teesi on selvä: Asuntolainakuplan puhkeaminen oli ensimmäinen oire, mutta itse tauti, johdannaisiin kiteytyvä imaginaaritalous juontaa juurensa finanssitalouden huipulle, suurimpiin investointipankkeihin, joiden ahneus ja lyhytnäköisyys ovat koko ilmiön takana.

Investointipankit kulkivat keinottelumuodin etujoukoissa, ja niiden johdannaisilla tekemät pikavoitot nostivat USA:n nopeaan kasvuun ja vetivät koko maailman rahaliikenteen mukaan joukkohurmokseen.

Johdannainen, keinotekoinen sijoitustuote, jonka arvo määräytyy jonkin todellisen tuotteen (kuten vaikka nipullinen asuntovelkoja) mukaan, on Seppäselle se helvetinkone, joka on irroittanut finanssitalouden reaalitaloudesta. Johdannaiset ovat tilapäisesti moninkertaistaneet kansainvälisen talouden arvon, mutta vain tilapäisesti, ja illuusion romahtamisesta on tässäkin kriisissä kyse:

”Kun ne [johdannaiset] olivat läpinäkymättömiä ja pitivät sisällään pankkijätteeksi muuttunutta finanssijätettä, markkinat eivät pystyneet tuottamaan niille arvoa. Kun ei ollut hintaa, ei käynyt kauppa. Kun ei käynyt kauppa, monesta paketista tuli Mustia Pekkoja maailman suurimpien investointipakettien taseisiin”, Seppänen kirjoittaa.

Mutta entä syylliset? Seppäselle ilmeinen vastaus löytyy talousliberalismin järjettömyydestä, ohjelmasta, joka kiroaa talouden sääntelyn, jättää rahavirrat ihmisen alhaisimpien pyyteiden armoille ja odottaa reilua peliä. Kaiken takana seisoo pankinjohtaja, joka palkitaan huonosti tehdystä työstä:

”Kun Fannien pääjohtaja Daniel Mudd sai potkut yhtiön keinottelutappioiden perusteella, hän oli ollut virassa niin vähän aikaa, että bonuksia oli kertynyt vain 10 miljoonaa. Hänellä oli kuitenkin 9 miljoonan dollarin kultainen laskuvarjo potkuille putoamisen varalta. Freddien ulostetulla pääjohtajalla Richard Syronilla se oli 14 miljoonaa. Näiden herrojen erorahojen ehdoilla moni haluaisi potkut työstään.”

Jos investointipankit johtajineen ovatkin talouskriisin pääsyyllisiä, näyttäytyy Seppäselle valtiollinen toiminta kriisin hoidossa avuttomana Atlantin molemmin puolin. USA:ssa pankinkaatajista tulee taloushallinnon neuvonantajia, elvytys vuotaa sinne tänne lahoin tuloksin, ja valtionvelka räjähtää käsiin. Euroopassa taas EU on liian heikko tuottaakseen yhteistä sitovaa elvytyspolitiikkaa.

Seppänen nostaa esiin myös Suomen 1990-luvun alun pankkikriisin. Ja millaisia yhteyksiä sieltä nykytilanteeseen löytyykään! Pankkien silmitön ahneus, tuontirahan puskeminen lainanottajille, tasekuplan puhkeaminen ja taidoton elvytys. Kirsikkana kakun päällä istuu silloinen Ahon hallitus, joka näyttäytyy pankkimaailman sätkynukkena ja kyvyttömänä estämään valtion kokoisen konkurssipesän puolirikollista uusjakoa. Silloinen roskapankkimenettely tuo sekavuudessaan vahvasti mieleen vastaavan toiminnan tämän päivän USA:ssa.

Omalla tavallaan Seppänen kuuluu talouskriisin optimisteihin. Hän ennustaa sääntelyn uutta tulemista. Talouden ääriliberalismi on väistynyt uuden keynesiläisyyden tieltä. Seppänen itse vannoo velkarahoitteisen elvytyksen ja valtiovallan puuttumisen nimiin – mutta suhtautuu itse epäillen omaan vakaumukseensa.

Ylivelkaantuneen talouden hoito vaatii lisää velkaa, eikä Seppänen itse yritäkään tuoda mukaan uutta muuttujaa tämän yhtälön ratkaisemiseksi. Hänen lyhyet viittauksensa tulevaan ennakoivat jo seuraavaa kuplaa, viherkeinottelua päästöoikeuksilla ja muilla todennäköisillä sitoumuksilla, joita talouselämän ja ympäristöpolitiikan koplaaminen tulee tuottamaan.

Lyhyet viittaukset ovat Seppäsen ajankuvauksen kantava piirre. Lopulta Hullun rahan tauti on ironian läpitunkema luetelma nimiä, lukuja ja anekdootteja enemmän tai vähemmän epäonnistuneista manöövereistä itsensä tuhoavassa nousubuumissa. Suurinta herkkua näyttävät olevan kriisin takinkääntäjät, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Alan Greenspan:

”Velkakasvun profeettana, josta tuli poliittinen muumio, hän puolusti itseään sanomalla, että raskaalla sääntelyllä olisi voitu estää kriisi, mutta ”se olisi vahingoittanut USA:n kasvua”. Kasvu vahingoittui, ja paljon vahingoittuikin, mutta muutaman vuoden viiveellä.”

Europarlamentaarikon ja entisen taloustoimittajan kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan vahingonilon vastapainoksi edes jonkinlaista synteesiä tai korjausehdotusta.

Esko Seppänen: Hullun rahan tauti. Tammi 2009. 192 sivua.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Kuka kaataa Indonesian metsät?

Teksti Bob Purba

Indonesian metsäpolitiikan heikkous on valtasuhteiden epätasapainossa ja diktatuurin traumoissa. Maassa käytössä olevia epärealistisia metsäohjelmia on laatinut muun muassa suomalainen konsulttiyritys Pöyry.

Indonesiassa metsiä tuhotaan toiseksi nopeimmin maailmassa. Uusin ongelma ovat laajentuvat teolliset puuplantaasit, jotka ovat aiheuttaneet useita nykyisistä metsäkiistoista.

Indonesian talous nojaa metsäteollisuuteen. Alan kasvu on saavutettu kestävän metsänhoidon ja alkuperäiskansojen oikeuksien kustannuksella. Yli puolet maan metsistä on osoitettu puuntuotantoon, ja usein paikalliset maanomistussuhteet ja käyttöoikeudet jäävät sivuun. Kun kysyntä ylittää kestävän laillisen tarjonnan, luonnonmetsiin kohdistuva paine ja niiden laiton hyödyntäminen kasvavat.

Indonesian kapasiteettia on kasvatettu noudattamalla kansallisia metsäohjelmia. Epärealistiset ohjelmat on laadittu Maailmanpankin tuella ja niiden takaa löytyy muun muassa suomalainen konsulttiyritys Pöyry.

Indonesian metsäpolitiikan heikkous on valtasuhteiden epätasapainossa. Poliittisella eliitillä ja hallituksen viranomaisilla on liian merkittävä asema. Metsien tuhoutuminen on osittain tulosta poliittisesta korruptiosta. Toisaalta hallinnossa on läpinäkyvyysongelmia. Hallituksen ohjelmat eivät ole ajantasalla maankäytöstä alueilla, jotka on ilmoitettu metsiksi. Suunnitelmat ovat kallellaan teolliseen metsäkehitykseen eivätkä ole onnistuneet ohjaamaan suuryhtiöitä kestävään metsien hyödyntämiseen.

Vuodesta 1970 lähtien – eli siitä asti kun suuret metsäyritykset aloittivat toimintansa – Indonesian metsäpeite on pienentynyt jatkuvasti, vaikka hallituksen ilmoittama metsäalue on pysynyt samana. 1970-luvulla metsää hävisi noin 0,6 miljoonan hehtaarin vuosivauhdilla. 1980-luvun lopulla vauhti kasvoi 1,7 miljoonaan hehtaarin vuodessa ja 1990-luvun lopulle tultaessa se oli kiihtynyt jo 2,83 miljoonaan hehtaariin vuodessa. Vuonna 2003 metsäministeriön mukaan metsää oli jäljellä noin 94 miljoonaa hehtaaria, eli noin puolet maan kokonaispinta-alasta. Ympäristöministeriön käyttämien satelliittikuvien mukaan alue oli edelleen kutistunut 83 miljoonaan hehtaariin vuonna 2006.

Kenraali Suharton hallintokauden alkaessa 1960-luvulla taloussuunnittelijat kehittivät lupajärjestelmän, joka myönsi yksityisille yrityksille hakkuulupia ja puutavaran vientioikeuksia. Metsähakkuut alkoivat Sumatran ja Kalimantanin saarilta niiden edullisen sijainnin takia. Vuonna 1979 Indonesian maailmanmarkkinaosuus puutavarasta oli 41 prosenttia. Maasta tuli maailman suurin tukkien tuottaja, ja sen trooppisten jalopuiden vienti oli suurempi kuin koko Afrikasta ja Etelä-Amerikasta.

Alkuperäistä sademetsää on jäljellä eniten Papuan ja Sulawesin saarilla. Sumatralla ja Kalimantanilla alkuperäistä metsää on enää puolet hakkuulupa-alueista. Uusimpien tutkimusten mukaan suurinta osaa hakkuuoikeusalueista on hoidettu erittäin huonosti ja vahingoittuneiden metsäalueiden määrä on merkittävä.

Kymmenen viime vuoden aikana hakkuulupien pinta-ala on vähentynyt. Vuonna 2006 hakkuulupia myönnettiin 303 yhtiölle yhteensä noin 28 miljoonan hehtaarin alueelle. Tämä oli noin puolet siitä, mitä vielä vuonna 1993 myönnettiin. Tällä hetkellä noin 34 miljoonaa hehtaaria hakkuuoikeusalueista sijaitsee luonnonmetsissä. Vaikka tämä onkin huomattavasti vähemmän kuin ennen, luonnonmetsien häviäminen jatkuu edelleen.

Laittomat hakkuut ovat tehneet mittaamatonta tuhoa metsille ja paikallisille kulttuureille. Myös kansantalouden tappiot ovat suuret – Maailman luonnonsäätiön ja Maailmanpankin laskelmien mukaan Indonesian valtio on menettänyt laittomien hakkuiden takia tuloja vuosittain 1,5 miljardia dollaria, laittomasti hakatun puun kokonaisarvo on viisi miljardia dollaria. Luvut eivät sisällä ympäristöllisiä ja sosiaalisia vahinkoja.

Metsäteollisuuden alat sahateollisuudesta selluntuotantoon kilpailevat luonnonmetsien puuvaroista laillisesti ja laittomasti. Kattaakseen raaka-ainetarpeensa yhtiöt ostavat usein materiaalinsa laittomilta hakkaajilta. Metsäteollisuuden puunkulutus on kasvanut nopeasti viime vuosikymmenet. Kulutus kaksinkertaistui 12 miljoonasta 24 miljoonaan kuutioon vuosien 1980 ja 1985 välisenä aikana. Pahin vuosi oli 2003, jolloin kulutus oli yhteensä 52,7 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2005 kulutus laski noin 44,5 miljoonaan kuutioon. Samana vuonna laillisesti tuotettiin luonnonmetsien hakkualueilta ja puuplantaaseilta vain 24 miljoonaa kuutiota. Siis liki puolet puuteollisuuden raaka-aineista on peräisin hämäristä lähteistä!

Vuonna 2005 metsäteollisuuden arvioitiin käyttävän 20,3 miljoonaa kuutiota laittomasti hakattua puuta. Vaikka se oli vain puolet aiemmasta (2002 metsäteollisuuden arvioidaan käyttäneen 42,2 miljoonaa kuutiota laitonta puuta), laittomilla hakkuilla on edelleen keskeinen rooli metsäteollisuuden raaka-aineen tuotannossa.

Laittoman puun määrän laskeminen Indonesian tehtaissa ei valitettavasti tarkoita, että laittomat hakkuut olisivat vastaavasti vähentyneet.

Iso osa laittomien hakkuiden puista salakuljetetaan ulkomaille ja salakuljetus saattaa olla kasvussa. Puuta salakuljetetaan maitse Malesian puolelle Kalimantanin saarella ja meriteitse esimerkiksi Papualta Kiinaan. Indonesialaisen ja brittiläisen ympäristöjärjestön, Telapak-EIA:n raportissa on osoitettu, että pelkästään Papualta Kiinaan viedään vuosittain 3,6 miljoonaa kuutiota laitonta puuta.

Laittoman puun kysyntä ei johdu pelkästään halvemmista hinnoista, vaan myös epäselvistä maanomistussuhteista ja korruptoituneesta hallinnosta. Laittomat hakkuut ovat lain saavuttamattomissa, koska monilla metsien kaatajilla on läheiset suhteet armeijaan ja siviilihallintoon. Indonesiassa tätä kutsutaan KKN-järjestelmäksi, joka muodostuu sanoista korupsi (korruptio), kolusi (vehkeily ja salaliitot) ja nepotisme (lähipiirin suosiminen).

Teollisia puuplantaaseja on perustettu alueille, jotka on luokiteltu tuotantometsiksi ja jotka hallituksen suunnitelmien mukaan tulisi ennallistaa tai istuttaa uudelleen. Vuoteen 2005 mennessä istutuksia oli vain alle viisi prosenttia 60 miljoonan hehtaarin alueesta, joka oli määritelty kriittiseksi ennallistamista tai istutuksia vaativaksi alueeksi. Metsäistutuksia hidastavat heikko lakien toimeenpano, puutteet infrastruktuurissa, puutuotteiden alhaiset hinnat ja paikallisten yhteisöjen, varsinkin alkuperäiskansojen, vähäinen osallistuminen.

Hallituksen ohjelmat teollisten plantaasien lisäämisestä tähtäävät puuntarpeen tyydyttämiseen laillisin keinoin. Mutta ne ovat tuoneet myös lukuisia uusia haasteita. Uudet suunnitelmat edellyttäisivät päällekkäisten maaoikeusvaatimusten perusteellisia kartoituksia ja omistusoikeuksien määrittämistä. Tästä ei kuitenkaan ole huolehdittu. Odotettavissa onkin konflikteja hakkuuoikeusalueiden ja teollisten plantaasialueiden välillä sekä plantaaseja perustaneiden suurten yhtiöiden ja paikallisyhtiöiden välillä. Ristikkäiset ja päällekkäiset maa-aluevaatimukset vaikuttavat siihen, että hallitus ei todennäköisesti tule onnistumaan tavoitteessaan lisätä teollisten puuistutusten määrää viidellä miljoonalla hehtaarilla vuoteen 2009 mennessä.

Jännitteet paikallisyhteisöjen ja yksityisten yhtiöiden sekä hallituksen välillä ovat lisääntyneet 1970-luvulta lähtien jatkuvasti. Tämä ei yllätä, sillä metsästä riippuvaisia yhteisöjä on häädetty mailtaan ja monet ovat menettäneet elantonsa huolimattomien hakkuiden ja plantaasi-istutusten takia. Ne ovat aiheuttaneet eroosiota, tulvia, kuivuutta ja useiden tärkeiden lajien kadon.

Erityisesti itsevaltaisen kenraali Suharton hallinnon aikana alkuperäiskansojen mahdollisuudet vaikuttaa epäoikeudenmukaisuuksiin olivat vähäiset. Koetut vääryydet jäivät kytemään ja epäluottamus hallitukseen ja viranomaisiin kasvoi. Suharton hallinnon kaatumisen jälkeen konfliktit ovat voimistuneet ja usein purkautuneet väkivaltaisesti.

Konfliktien syynä ovat ennen kaikkea epäselvät maanomistussuhteet. Vuoteen 2005 asti vain 12 prosenttia kaikesta metsäalasta on ollut selvästi määriteltyä. 1970- ja 1980-lukujen aikana maanomistuksia määriteltiin suurimmaksi osaksi ilman neuvotteluja eri osapuolten välillä eikä niissä otettu alkuperäiskansojen vaatimuksia huomioon. Kun Suharton hallinto kaatui, kiistat purskahtivat esiin. Vuosien 1997 ja 2006 välillä lehdistö on uutisoinut 383 eri metsäkonfliktia. Suurin osa niistä sijoittuu 1990-luvulle. Viime vuosina konfliktien määrä on jonkin verran laskenut.

Konflikteja ja ristiriitoja on ollut enemmän teollisten plantaasien (noin 40 prosenttia) ja suojelualueiden (noin 33 prosenttia) kuin hakkuulupa- alueiden (noin 27 prosenttia) ympäristössä. Tämä on mielenkiintoinen havainto, todennäköisesti plantaasit koetaan hakkuita suuremmaksi uhaksi. Plantaasi hävittää metsän kokonaan, mutta hakatulle alueelle voi vielä kasvaa uusi metsä.

Kirjoittaja on metsätutkija ja Forest Watch Indonesian johtaja. FWI tuottaa tietoa Indonesian metsien tilasta, hakkuista ja maankäytön muutoksista Järjestö pyrkii myös edistämään metsien hallinnan demokratisointia.

Kirjoitus on julkaistu Siemenpuu-säätiön ja Into Kustannuksen kirjassa Metsän jäljillä (toim. Mira Käkönen & Elina Venesmäki, 192 sivua).

Lue myös juttu Lautasellinen Indonesian palmuöljyä.

Lumme Energia
Sideways 2018

Lautasellinen Indonesian palmuöljyä

Teksti Hannele Huhtala, Thomas Petersson

Indonesian 1960-luvulta miehittämässä Länsi-Papuassa raivataan sademetsää palmuöljyplantaaseille. Länsipapualaisten alkuperäiskansojen elinpiiri uhkaa tuhoutua, ja hyödyt kerätään hallinnon taskuihin Jakartalla.

Greenpeacen ennusteiden mukaan 98 prosenttia Indonesian alavien maiden sademetsistä on hävitetty vuoteen 2022 mennessä. Greenpeace kampanjoi viime vuonna Neste Oilin palmuöljyä vastaan ja selvitti samalla millaista tuhoa palmuöljyplantaasit aiheuttavat sademetsille. Ekonomisti Nicholas Sternin raportin mukaan metsänhakkuu ylipäätään aiheuttaa 18 prosenttia maailmanlaajuisista hiilidioksidipäästöistä.

Greenpeacen mukaan Neste Oilille palmuöljyä toimittava IOI Group on vasta aloittanut toimintansa laajentamisen Indonesiassa, ja on odotettavissa, että plantaasien raivaus jatkuu muiden Indonesian provinssien lisäksi Länsi-Papuassa. Indonesian kasvihuonekaasupäästöt ovat metsätuhon takia maailman kolmanneksi suurimmat. Greenpeacen laskelman mukaan Indonesian suosademetsistä hakkuiden takia vapautuva hiilidioksidi muodostaa neljä prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä.

Sademetsien tuhoutumisen lisäksi Länsi-Papuan alkuperäisväestö on jäädä siirtotyöläisten jalkoihin. Jos käynnissä olevat plantaasisuunnitelmat toteutuvat, esimerkiksi Boven Digoel -alueelle muuttaisi 42 000 työntekijää Papuan ulkopuolelta. Näin arvioi International Crisis Group (ICG). Samalla alueen alkuperäisistä papualaisista kansoista tulisi vähemmistö alueelle. Etäisessä Boven Digoelissa alkuperäiskansat ovat saaneet elää rauhassa. Hollannin siirtomaavallan aikana alueella oli rangaistussiirtola.

Vuodesta 1993 alueella on toiminut esimerkiksi korealainen yritys Korindo, joka vuodesta 1997 on kaatanut sademetsää palmuöljyplantaaseja varten. Paikallisten maanomistajien tyytymättömyys Korindon toimiin on liitoksissa Länsi-Papuan itsenäistymistaisteluihin, vaikka ICG:n raportin mukaan viimeaikoina itsenäisyystaisteluita ei olekaan käyty. Vaikka Länsi-Papua on nimellisesti siviilihallinnon alaisena, sotilaallinen läsnäolo vaikuttaa kaikkeen elämänmenoon pienimmissäkin kylissä. Sen lisäksi Jakartan hallitus on pyrkinyt heikentämään papualaisten yhtenäisyyttä jakamalla provinssin erilaisiin hallinnollisiin alueisiin. Yli puolet armeijan tuloista on peräisin laittomista liiketoimista, salakuljetuksesta, huumekaupasta, prostituutiosta, laittomista hakkuista, alueelllla toimivien kansainvälisten yhtiöiden toiminnan turvaamisesta. Tämän liiketoiminnan jatkumiseksi armeija ja turvallisuusjoukot aiheuttavat tarkoituksellisesti konflikteja. Näyttääkin siltä, että taistelu on siirtynyt eri heimojohtajien välille eikä enää paikallisten yhtenäiseksi taisteluksi Jakartasta ohjattua hallintoa vastaan.

Kun Kioton sopimus vaihtuu uudeksi ilmastosopimukseksi 2013, trooppisten metsien säilyttäminen voisi sisältyä kansainvälisiin päästökauppasopimuksiin. Olemassa oleva protokolla tukee metsien uudelleen viljelyä, ei olemassa olevien metsien suojelua.

Papuan kuvernööri Barnabas Suebu vastustaa Papuan sademetsien hakkaamista ja tuhoamista. YK:n Balin ilmastokokouksessa Suebu ilmoitti, että Papuan provinssi kieltää käsittelemättömän puun ja jalostamattoman palmuöljyn viennin. Tuotteet pitää jalostaa alueella ennen kuin niitä saa viedä pois. Hallitus ei ole sanonut viimeistä sanaansa Suebun kieltoon, mutta ainakin Suebu sai katseet kääntymään Indonesian puolen Uuden-Guinean alueen konfliktille. Kuvernööri Suebun henkeä suojelee hänen kuuluisuutensa.

Yksi tulevaisuuden kysymys on, miten rikkaiden valtioiden antamat kompensaatiot trooppisten metsien suojelemiseen pitäisi jakaa. Monet haluat palansa kakusta: isot yhtiöt, provinssitason ja paikalliset toimijat. Kakun jakajien voimasuhteet vain vaihtelevat ratkaisevalla tavalla.

Lue myös Bob Purban juttu Kuka kaataa Indonesian metsät.

Lumme Energia
Sideways 2018

Sarjakuvan vastaisku

Teksti Miina Poikolainen

Kolmannen Linjan Sarjakuvakeskus on sarjisharrastajien ja -ammattilaisten kohtauspaikka, jossa viihtyvät myös musadiggarit. Aku Ankkaa et täältä löydä.

Jelle Hugaerts on pitkä mies. Kun hän viisi vuotta sitten oli muuttamassa vaimonsa perässä Belgiasta Suomeen, kaverit kysyivät, mitä hän aikoo täällä tehdä.

”Haluan perustaa sarjakuvakaupan”, Jelle vastasi.

Ja kaverit nauroivat.

Nyt erittäin hyvää suomea puhuva Jelle on pyörittänyt kohta vuoden Kolmannella Linjalla Pitkämies-kauppaa. Pitkämies on osa Sarjakuvakeskusta, jossa sijaitsee myös Suomen sarjakuvaseuran galleria ja toimitilat. Kellarin työhuone KutiKutissa puuhaillaan muun muassa omaa lehteä.

”Alunperin meidän oli If Societyn Tommi Forsströmin kanssa tarkoitus perustaa kasviskahvila, josta saisi myös levyjä ja sarjiksia. Sopivaa tilaa oli kuitenkin vaikea löytää. Tiesin, että Sarjakuvaseura etsii toimitiloja, ja pyysin heitä tähän mukaan. KutiKutin pakotin”, Jelle nauraa.

Jelle myy sarjakuvia, joita ei muualta löydä ja ennen kaikkea niitä, joista itse tykkää. Sarjisten lisäksi kaupassa myydään vaatteita ja indie-levyjä.

”En halua myydä supersankarisarjiksia, Aku Ankkaa, tyttömangaa tai sarjakuvia, joissa naisilla on isot rinnat”, Jelle linjaa.

”Kaikki pienlehdet otan myyntiin ilman muuta.”

Hänen mukaansa Suomessa zinejä ja pienlehtiä tehdään ja ostetaan paljon.

”Belgiassa en tuntenut ketään, joka olisi julkaissut oman sarjakuvansa lehtenä.”

Ajatus omasta sarjakuvakaupasta syntyi, kun Jelle ei onnistunut löytämään mistään muun muassa Ghost World -sarjakuvasta tunnetun Daniel Clowesin uusinta kirjaa. Jelle näki, että tässä on markkinarako. Aluksi hän piti nettikauppaa.

”Kirjavälitys, josta Suomalainen Kirjakauppa ja muutkin kirjakaupat tilaavat kirjansa, ei ole kiinnostunut sarjakuvista. Ongelmana on myös se, että sarjakuvista ei voi lukea mistään”, Jelle valittaa.

Tyypillinen Pitkämiehen asiakas on Jellen mukaan ”vähän punk, jolla on vähän partaa” tai sarjisnörtti ”jolla ei ole partaa”. Keräilijänörtit taas tulevat kirppikselle puoli tuntia ennen niiden alkamista ja ostavat parhaat päältä.

”En halua olla mukana sellaisessa toiminnassa. Haluan, että sarjakuvia ostetaan itselle luettavaksi tai annetaan ystäville eikä laiteta muovitettuina hyllyyn”, Jelle puhisee.

Pitkämiehen kanta-asiakkaat kyllä arvostavat hyvää lukemista ja musiikkia, mutta rahaa heillä ei aina ole.

”Myynnissä on piikki aina neljäs päivä, kun opintotuet maksetaan ja kuun lopussa, kun tulee palkat”, Jelle nauraa.

Ylivoimaisesti myydyin sarjakuva on Jyrki Nissisen piirtämä Borgtron.

”Se on punk-piireissä suosittu.”

Puskaradio on houkutellut Sarjakuvakeskukseen Kalliossa asuvia taiteenystäviä ja opiskelijoita. Tietoa kaupasta, kursseista ja tapahtumista on levitetty nettifoorumeilla ja Facebookissa.

Haastattelua edeltävänä iltana Pitkämiehessä on esiintynyt kolmikko Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo, ja paikka on ollut tupaten täynnä.

”Haluan luoda sellaisen ilmapiirin, että täällä tapahtuu koko ajan jotain, mitä ei nähdä muualla.”

Keskuksen vakiotapahtumia ovat keikkojen lisäksi sarjakuvakirppikset sekä sarjakuvaseuran järjestämät työpajat ja kurssit, joita vetävät sarjakuvan ammattilaiset. Pienemmille sarjisfaneille on Lasten lauantai. Keskukseen voi tulla myös ihan vain hengaamaan.

”Täällä on paljon vegaanisia keittokirjoja, kahvikoneessa on vegaanimaitoa eikä kahvi ole mitään löysää Reilun Kaupan kahvia, vaan Libertate-kahvia, joka tukee intiaanien taistelua Meksikossa”, Jelle vinkkaa.

Sarjakuvakeskus. Kolmas Linja 17, Helsinki. Avoinna ti-pe 11-19 ja la 10-16.

Sarjakuvakeskuksen kevääseen kuuluu muun muassa torstailukupiiri, Sarjakuvaseuran työpajat tiistaisin, Fingerpori-näyttely, sarjiskirpputori joka kuukauden viimeinen lauantai, sarjakuvaoriginaalihuutokauppa 2.5. sekä lasten lauantait 21.3.,11.4. ja 9.5. Lisätietoja Pitkämies.net- ja Sarjakuvakeskus.fi-sivustoilta.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Vapaus jäi iskulauseeksi

Teksti Abdoulmajid Hakki

30 vuotta sitten Iranissa tapahtui vallankumous. 7-vuotias Abdoulmajid Hakki huusi tuolloin koulussa iskulausetta, jota ei ymmärtänyt. Nyt enemmistö iranilaisista on paljon vallankumousta nuorempia, mutta sen tuottama pettymys muistetaan yhä.

Oli koulupäivä, kun kokoonnuimme kylämme koulupihalle. Koulun aamunavaus alkoi yllättäen uusilla sanoilla. Rehtorimme puhui vallankumouksesta ja sitten huusi Marg bar Shah – kuolema šaahille”. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta liityin silti muiden mukaan huutamaan. Marg bar Shah!

Koulut suljettiin. Alkoi pitkä loma. Helmikuussa 1979 alkoi Iranissa vallankumous, jonka luvattiin tuovan vapautta ja tasa-arvoa.

Vapaus ja tasa-arvo jäivät loppujen lopuksi tyhjäksi iskulauseiksi. Uudesta valtiosta tuli islamilainen tasavalta, jossa Ajatollah Khomeini edusti Jumalaa maan päällä. Vallankumouksen kuherruskuukausi ei ollut edes ohi, kun toisinajattelijat, journalistit, intellektuellit ja muut länsimaisten saatanallisten kulttuurin saastuttamat joutuivat vankilaan.

Kulttuurivallankumouksen nimessä suljettiin yliopistoja. Rehtorit, professorit ja yliopiston opettajat irtisanottiin ja tilalle nostettiin uusia vallankumouksellisia henkilöitä, joilta puuttui yliopiston johtamisen tai opettamisen pätevyys.

1960-luvulla alkaneella vallankumouksella oli ristiriitaiset juuret.

Iran on monikansallinen, monikulttuurinen ja moniuskontoinen maa, jota šiialaisuus on hallinnut 1500-luvulta lähtien. 1960-luvulla syntyneen radikalismin ja vallankumouksen tavoite oli puhdistaa maallinen elämä ja arvot. Tasa-arvo ja vapaus nähtiin kapitalismin vastustamisena. Todistaakseen maan itsenäisyyttä Iranin uusi hallinto antoi ajatollah Khomeinin kannattajien miehittää USA:n suurlähetystön ja pitää sen työntekijöitä 444 päivää panttivankeina.

Ajatollah Khomeini onnistui yhdistämään iranilaisia šaahin vastaiseen rintamaan. Islamilaisesta tasavallasta, jota Khomeini lupasi, ei ollut juurikaan tietoa – eikä siitä, mitä tarkoitetaan käsitteellä velayat-e faqih , joka tarkoittaa sanatarkasti lain vartijaa.

Iranin ja Irakin kahdeksan vuotta kestänyt sota oli hyvä lisäsyy kukistaa myös niitä toisinajattelijoita, jotka muuten olivat Ajatollahin kannattajia, mutta kritisoivat totalitaarista retoriikkaa. Yli miljoonan ihmishengen vaatineen sodan jälkeen Khomeinin käskystä puhdistettiin Iranin vankilat teloittamalla yli 120 000 ihmistä.

Kun ajatollah Khomeini kuoli kesäkuussa 1989, luultiin islamilaisen tasavallan aikakauden päättyvän.

Hänen seuraajansa Ajatollah Khamenei ei ollut yhtä korkeasti koulutettu ja häneltä puuttui uskontotieteellistä pätevyyttä nousta Khomeinin tilalle. Hän turvautui militaristisiin ja puolisotilaallisiin järjestöihin, joita oli perustettu vallankumouksen jälkeen.

Khamenei käytti rautaisia otteita säilyttääkseen hallintonsa. Tätä aikaa nimitettiin toiseksi tasavallaksi. Toisen tasavallan aikana Ajatollah Khamenein ja presidentti Rafsanjanin johdolla Iranin tappava kädet ulottuivat maan ulkopuolelle. Kymmenen vuoden aikana yli 300 Iranin oppositioryhmän jäsentä, josta viisi kurdijohtaja salamurhattiin. Näistä vähintään 60 murhattiin EU-maissa.

Länsimaissa pragmaattiseksi johtajaksi tunnettu presidentti Rafsanjani ei lunastanut lupaustaan maan uudelleen rakentamisesta ja sodan jälkeisen kehityksen edistämisestä. Rafsanjanin toisen kauden päättyessä lähes 53 prosenttia Iranin väestöstä oli alle 25-vuotiaita, vallankumouksen lapsia, jotka olivat kyllästyneet vallankumoukseen.

Mohammad Khatemin murskavoitto vuonna 1997 oli juuri vallankumouksen lapsien ja naisten ansiota, joille tuleva presidentti lupasi uudistuksia ja elämän helpotusta. Khatamin kahdeksan vuoden presidenttikauden aikana syntyi satoja uusia kansalaisjärjestöjä, naisten ja nuorten liikkeitä. Samalla alkoi sarjamurhailmiö. Tänä aikana kymmeniä kirjailijoita, toisinajattelijoita ja poliittista vaikuttajia salamurhattiin.

Khatamin antaman lupaukset vapaudesta jäivät lunastamatta ja nuoriso, joita oli vuoteen 2005 mennessä yli 70 prosenttia väestöstä, pettyi kolmanteen vallankumoukseen.

Presidentti Mahmud Ahmadinejad onnistui neljässä vuodessa romahduttamaan Khatamin pienetkin saavutukset. Konservatiivipresidentti, vastoin edeltäjäänsä, teki kaikkensa vahingoittaakseen Iranin kansainvälistä kuvaa kyseenalaistamalla juutalaisten holokaustin ja vaatimalla Israelin hävittämistä maan päältä. Iranin ydinohjelmasta on tullut salailun ansiosta yksi kansainvälisistä turvallisuuskysymyksistä. Näin Iranista on Ahmadinejadin aikana tullut myös kansainvälinen turvallisuuskysymys.

Kun vallankumous alkoi Iranissa, olin 7-vuotias. Nyt minun ikäluokkani Iranissa edustaa jo vanhempaa sukupolvea: väestön keski-ikä on niinkin alhainen kuin 24,3 vuotta. Iranin keski-ikä on siis yli viisi vuotta nuorempi kuin vallankumous. Nuorison arvot ovat kaukana vallankumouksen sukupolven arvoista.

Nuoriso vaatii vapautta, ihmisoikeuksien kunnioitusta ja Iranin monikultuurisuuden tunnustamista. Nuori yhteiskunta on dynaaminen ja altis radikaaleille muutoksille. Mutta iranilaiset eivät ole vielä unohtaneet kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneen vallankumouksen aiheuttamaa pettymystä.

Iranissa on tällä hetkellä kaksi valtapitävää elintä: vaaleilla valittu eduskunta ja presidentti. Korkeinta poliittis-uskonnollista valtaa käyttää kuitenkin ajatollah Khamenei, jota ei ole valittu vaaleilla. Eduskunnalla ja presidentillä ei ole poliittista valtaa päättää maan asioista ilman ajatollah Khamenein ja hänen alaistensa instituutioiden hyväksyntää.

Presidentit Iranissa tulevat ja menevät, mutta järjestelmä on tehnyt selväksi, ettei nykyperustuslain mukaan voi odottaa suuria muutoksia. Nykylain mukaan naiset eivät pääse presidentiksi, eduskunnan puhemieheksi, ministereiksi, pormestareiksi ja kaupungin johtajiksi. Etniset, uskonnolliset ja kansalliset vähemmistöt ovat perustuslaillisesti syrjittyjä.

Iranilaiset ansaitsevat parempaa elämää. He ansaitsevat demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioitusta. Iran ansaitsee aseman kunnioitettuma kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Jotta näin tapahtuisi, Iranista on tehtävä kaikkien iranilaisten maa, missä eri kulttuurit, uskonnot ja kansallisuudet nauttivat moniarvoisuudesta ja tasa-arvosta. Siihen tarvitaan myös kansainvälisen yhteisön tukea.

Kirjoittaja on lappeenrantalainen diplomi-insinööri.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Taloustiede ja kulttuurien tuho

Teksti Petri Räsänen

Amish-yhteisö ei huoli ulkopuolista tukea, koska se heikentäisi ryhmän jäsenten välisiä suhteita. Onko taloustieteellinen ajattelutapa yleisemminkin uhka yhteisöille, Stephen Marglin kysyy.

Yhdysvalloissa uskonnolliseen amish-yhteisöön syntyi poika, jolla ilmeni vakava vastustuskykyä heikentävä sairaus. Tämän sairauden hoitoon oli mahdollista saada rahoitusta valtiolta, mutta amishit eivät yleensä ota vastaan ulkopuolista apua, koska heidän mukaansa tämä vaarantaa yhteisön olemassaolon.

Pojan vanhemmat päättivät olla hoitamatta lasta, joka kuoli kolmen kuukauden kuluttua. Velvollisuus yhteisöä kohtaan ohitti kaikki muut näkökannat.

Harvardin yliopiston taloustieteen professori Stephen Marglinin mukaan taloustieteellinen ajattelutapa heikentää niitä ihmisten välisiä sidoksia, jotka pitävät erilaisia yhteisöjä ja kulttuureja koossa. Lähtökohtana tälle näkemykselle on taloustieteen tapa ymmärtää ihmisten toiminta oman edun tavoittelun kautta.

Marglin esittää sekä teoreettisia että käytännöllisiä perusteluja väitteelleen. Yhteisön olemassaolon kannalta nähdään usein tärkeäksi, että ihmiset ottavat toiminnassaan huomioon myös toiset ihmiset ja tuntevat jonkinlaista velvollisuutta yhteisöä kohtaan. On huomattava, että taloustieteen käsitys ihmisten toiminnasta ei sinänsä ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa: ajatus omien mieltymysten tyydyttämisestä voidaan ulottaa koskemaan myös muita kuin itsekkäitä tekoja.

Marglinin mukaan tämänkaltainen laaja käsitys mieltymysten tyydyttämisestä ei kuitenkaan usein toimi taloustieteessä. Sen avulla ei voi ymmärtää niiden amish-vanhempien tekoa, jotka luopuivat lapsensa hoidosta velvollisuudesta yhteisöään kohtaan. Markkinat eivät myöskään ole tehokas tapa rekisteröidä ihmisten altruistisia mieltymyksiä. Tämänkaltaiset tarkastelut nostavat mielenkiintoisella tavalla esiin kysymyksen taloustieteellisen rationaalisuuskäsityksen merkityksestä ja rajoituksista. Marglinin kritiikki ei kuitenkaan ulotu aivan pohjamutiin saakka. Voi olettaa, että taloustieteilijät pystyvät usein vastaamaan hänen väitteisiinsä.

Marglin tarkastelee kuitenkin myös yleisempiä kysymyksiä. Pystyvätkö markkinat itse ratkaisemaan luomiaan ongelmia? Jos ajattelemme, että markkinat tuhoavat yhteisöjä, niin voisiko markkinatalouden välineitä myös hyödyntää tämän ongelman ratkaisussa? Läheltä voimme löytää yhden toimivan esimerkin: suomalaisen maatalouskulttuurin säilyminen tullien ja tukiaisten avulla.

Markkinoiden ulkoisvaikutuksiin liittyy silti toisenlainen ongelma. Mikäli jossain kulttuurissa halutaan edistää sellaisia arvoja ja elämäntapoja, jotka heikentyvät alistettaessa ne markkinoiden logiikalle, niin ajatus ulkoisvaikutusten korjaamisesta markkinoiden avulla ei enää toimikaan. Markkinatalous, sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisen järjestäytymisen tapa, ei ole sovitettavissa yhteen minkä tahansa elämänmuodon kanssa.

Amish-yhteisöt ovat kulttuurillisista syistä kieltäytyneet omaksumasta monia markkinatalouden piirteitä. Ekologinen kulttuuri, jossa yhteisön käsite pitää sisällään myös maan, ilman ja vedet, ei ole yhteensopiva taloustieteellisen ajattelutavan kanssa, jossa luonto ei ole osa yhteisöä. Vakuutustoiminnan yleistyminen on muuttanut ihmisten välisiä suhteita. Jos aikaisemmin esimerkiksi tulipalon tuhoama rakennus pystytettiin uudelleen yhteisön muiden jäsenten avustamana, nyt se tapahtuu yksilöllisten vakuutussopimusten kautta.

Taloustieteelle tärkeillä omistusoikeuksilla on myös kulttuurillisia vaikutuksia. Mikäli aikaisemmin yhteisessä hallinnassa ollut maa-alue jaetaan uudelleen erillisten omistusoikeuksien kautta, muuttuvat sekä aikaisempi tapa käsitteellistää oma elinympäristö että ihmisten suhteet toisiin ihmisiin. Toisaalta on huomattava, että omistusoikeuksien luominen voi myös olla tapa säilyttää kulttuuri. Esimerkiksi sademetsien heimolle voidaan antaa omistusoikeus heidän yhteisesti hallitsemaan maa-alueeseensa.

Marglin huomiot ovat sinänsä osuvia. Hän jättää kuitenkin käsittelemättä kysymyksen siitä, voisivatko markkinalähtöiset lähestymistavat osaltaan auttaa korjaamaan ongelmia. Hän ei myöskään pohdi sitä, miten markkinatalous voi uusintaa yhteisöjä tai miten se luo uudenlaisia yhteisöllisyyden muotoja.

Marglin ei ole kovin selkeäsanainen pohtiessaan, ketä kulttuurien tuhosta tulisi syyttää. Onko kyse taloustieteestä vai taloustieteilijöistä? Hänen tapa esittää asiansa antaa tukea molemmille vaihtoehdoille. Koska Marglin ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan pyri kaikin puolin objektiiviseen näkemykseen, ei voi olla varma siitä, onko hän paikantanut oikein taloustieteen sokeat kohdat. Taloustieteellisen ajattelutavan rooli kulttuurien muutoksessa on monitahoisempi kuin mitä Marglin antaa ymmärtää.

Ajallemme on ominaista päällekäyvä taloudellisten asioiden korostus, mikä usein peittää alleen muita tärkeitä asioita. Tästä syystä Marglinin kirja on arvokas panos yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on myös selkeästi kirjoitettu ja auttaa ymmärtämään taloustieteen tapaa tarkastella erilaisia ilmiöitä. Mikäli taloustieteilijä ei itse pohdi tieteensä luonnetta, lähtökohtia ja sitoumuksia, on muiden siihen hankala puuttua.

Stephen A. Marglin (2008), The Dismal Science. How Thinking Like an Economist Undermines Community, Cambridge, Harvard University Press.

Marglin luennoi Helsingissä keskiviikkona 4.3. kello 18.15. – 20.00. (Helsingin yliopiston päärakennus, pieni juhlasali, Fabianinkatu 33, 4. kerros.)

Lumme Energia
Sideways 2018

Aina on varaa juhlia

Teksti Timo Kalevi Forss

Raimo Pesosen esikoiskirjan päihteiset surkimukset eivät osaa katsoa peiliin, mutta kuka tässä maassa osaa? ”Pomo on nilkki ja vaimo kusipää. Siis kaikki paha ulkoistetaan”, Pesonen määrittelee. Samalla logiikalla pyöritetään Suomen vaihtoehdotonta talouspolitiikkaa. Jos bisneksestä on kyse, aina löytyy rahaa seuraavaan pulloon.

”On sanottu, että Suomessa on kaksi ja puoli miljoonaa pöytälaatikkokirjailijaa. Kuuluin pitkään tähän joukkoon. Päässäni pyörii asioita ja tarinoita, joita voisin kertoa kavereille kapakan pöydässä tuhanteen kertaan. Tällä kertaa päätin etsiä uutta yleisöä”, esikoiskirjailija Raimo Pesonen pohtii runsassanaiseen tyyliinsä ja sukii monikymmensenttisiksi venähtäneitä viiksiään.

Pesonen lähetti Erityisosaajien käsikirjoituksen muutamalle omasta mielestään ennakkoluulottomalle kustantajalle. Aleksi ja Touko Siltalan tuore Siltala-kustantamo tarttui paperipinkkaan ja otti Pesosen talliinsa.

Huumeiden ja alkoholin maailmasta nyky-Suomessa kertova Erityisosaajia koostuu hengästyttävistä ja tylyistä fragmenteista. Erityisen kirjasta tekee se, että päihdetodellisuutta kuvataan niin päihdehuollon ammattilaisten kuin asiakkaidenkin näkökulmista. Pesonen tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on työskennellyt katkaisuhuoltoasemalla ja lastenhuoltotehtävissä.

”Juhlavampi selitys kirjalle on, ettei juuri näitä tarinoita ole Suomessa juuri kirjoitettu, joten ne oli päästettävä ulos”, hän lisää.

Aiemmin Pesonen on vilahdellut julkisuudessa myös Riemu-levy-yhtiön ja Riemu-festivaalin puuhamiehenä sekä Karoshi Lovers yhtyeen rumpalina. Kirjallisuutta Turun yliopistossa opiskelleen Pesosen yksi ilmaisumuoto on aina ollut kirjoittaminen.

Erityisosaajien kerronasta nousee mielleyhtymiä rock-sanoitusten asenteeseen ja muotoon. Päihdehuoltotodellisuutta monelta eri taholta ja usean eri päähenkilön kautta peilaavat tarinat yhdistyvät sirpaleiseksi kokonaisuudeksi. Tilanteet ja henkilöt vaihtuvat nopeasti. Lukija joutuu samanlaiseen pyöritykseen kuin Sörnäisten metroaseman Ikuisen vapun aukion karussa todellisuudessa elävät tallaajat. Pesosen kirja on tehty pienistä palasista, mutta niin on todellisuuskin.

”Hain tekstissä toiminallisuutta. Muutamia kymmeniä vuosia sitten tällaista ei olisi kutsuttu edes romaaniksi. Kun huomasin, että silppua tulee, tuli mieleeni elokuvahistorian leikkausrytmityksen muutos.”

Kaikki tämä on ristiriidassa Pesosen rauhallisen suorastaan leppoisan persoonan kanssa. Hän kuvailee tylyä tekstiään välillä suu virneessä, usein jopa naurun säestyksellä.

”Tähän päivään mennessä on tullut aina vain nopeampaa ja lyhyempää säkätystä. En tiedä kertooko tämä aivonsa pilanneen ihmisen totaalisesta keskittymiskyvyttömyydestä. Olen pyrkinyt kuitenkin vanhojen muotojen haastamiseen.”

Romaanin keskeiset henkilöt ovat katkaisuhoitoasemalla työskentelevä Johanna, päihderiippuvainen pikkurikollinen Rakki ja it-yrittäjänä rimpuileva Kari. Johannan tarina kerrotaan menneisyydestä nykyhetkeen. Turkulaisissa baareissa notkuminen, opiskelijan köyhä arki ja haaveet kirjoittamisesta kuuluvat myös Raimo Pesosen menneisyyteen. Hän myöntääkin, että Johannassa on Pesosen naispuolisen alter egon piirteitä.

”Johanna on päihdehuollon ammattilainen, joka ei ole käynyt läpi niitä asioita, joita tuossa ammatissa toimiessa pitäisi käydä. Hän kamppailee menneisyyden luurankojen kanssa, mutta omaa suuren mission. Johanna tahtoo paremman maailman pelastamalla vaikka yhden ihmisen kerrallaan.”

Päihderiippuvaisen pikkurikollisen Rakin säätäminen ja uho on tunnistettavaa. Hänessä on paljon suomalaisen kapakassa kasvaneen kaupunkilaismiehen piirteitä, joskin asiat ovat jo luisuneet astetta hallitsemattomaan suuntaan.

”Rakin tapauksessa kuvittelin itselleni vaihtoehtoisen elämän. Kuka tahansa voi kompastua tai särkyä. Joskus tosi pienet sattumat heittävät ihmisen elämän täysin toiseen suuntaan. Kuvaisin Rakkia termillä ihminen. Hän ei ole varmastikaan kovin miellyttävä seuralainen. Aina kun puhutaan huumehörhöstä otetaan ihmiseltä ihmisarvo pois. Rakki on hahmo, jonka kaikki ovat nähneet, mutta kukaan ei ole katsonut silmiin.”

Kolmas keskushenkilö Kari on muovisen bisnesmaailman maaninen suorittaja. Karin mukana kerrontatapa vaihtuu, sitä määrittää mekaaninen ja pakkotahtinen loisteputkivalaistus, jossa kukaan ei ole oma itsensä.

”Kari on jätkä, joka elää pienyrittäjän oravanpyörässä. Hän kehittänyt paineita paetakseen myös tukevan päihdeongelman. Näiden perusyrittäjien ainoa ero muihin duunareihin on oikeastaan huonompi sosiaaliturva. Monet eivät käytännössä voi pitää esimerkiksi sairaslomia.”

Kaikkia henkilöitä yhdistävät ääritilanteet ja armottomuus. Lukija ymmärtää kaiken tämän olevan mahdollista nyky-Suomessa, vaikka liikutaan jo absurdiuden rajamailla.

”En kirjoittanut kirjaani sosiaalialan pamfletiksi. Lyhyt lause ja fragmentaarisuus tarkoittavat sitä, että paljon jätetään myös kertomatta. Kerronta tapahtuu ääripisteiden kautta. Olen yrittänyt välttää rankkuutta tirkistelymielessä.”

Erityisosaajia lukiessa ei voi välttyä shokeeratuksi tulemisesta, mutta kirjoittajan huumori kuitenkin pelastaa tarinoiden muuttumisen liian totiseksi tötteröksi.

”Vallitseva todellisuus on monella tavalla synkkä. Tekstiäni lukeneet ovat puhuneet myös inhorealismista. Jos haluaisin lähteä sokeeraamaan, voisin kertoa vieläkin rankempaa kamaa. Todellisuutta pitää laimentaa ja muunnella, jotta sen voi kirjoittaa kirjaksi.”

Teos liikkuu kauhun ja arkirealismin rajapinnassa, joka ei näyttäydy tavalliselle kansalaiselle 24 tuntia vuorokaudessa. Tämä maailma on kuitenkin totta ja tuttua päihdehuoltotyöntekijöille, poliiseille ja ambulanssikuskeille.

”Pohdiskelin kirjoittaessani ongelmavaiheessa olevan narkkarin logiikkaa. Mikä häntä ohjaa? Käänteet ovat äkkinäisiä. Bisnesmiesten ja narkomaanien todellisuudet ovat näennäisesti kaukana toisistaan, mutta niitä ohjaa yllättävän sama logiikka. Ajatellaan tyyppiä, joka on saanut hyvän ryyppyputken päälle. Hän kaatuilee, naama on ruvella, perhe hajoaa ja työpaikka alkaa mennä alta. Viinanjuonti on kuitenkin vielä mukavaa ja ennen kaikkea pääasia. Viinanjuontiin löytyy myös aina rahaa.”

Ei tarvitse olla yksityisyrittäjä tai narkomaani tunnistaakseen nuo piirteet. Kuka tahansa voi jättää akuuttien ongelmien ratkaisemisen huomiseen. Sitä vain ei ole varaa tehdä kovin montaa kertaa. Peiliin katsominen on myös haastava laji. Ongelmien löytäminen omasta itsestään on vilkasta mielikuvitusta ja luovuutta vaativa taito. Kanssaeläjistä ongelmia sen sijaan löytyy vaivatta.

Jos katsomme talouden logiikkaa, päästään pian Iiro Viinasen edellisen laman sloganiin, jossa ”harjoitetulle politiikalle ei ole olemassa vaihtoehtoa”. Myös laman jälkeisen nousukauden talousratkaisut olivat ainoa oikea tie. ”Kunnes pankki-, asunto- ja muut kuplat puhkesivat”, Pesonen tiivistää.

Hän vertaa nykyistä taloudellista tilannetta ja valtion toimia persaukisen juopon logiikkaan. Valtiolla on aina rahaa bisnesmaailman pelastamiseen samoin kuin persaukisella juopolla seuraavaan pulloon.

”Sosiaaliturvasta huolehtiminen on edesvastuutonta ja kusipäistä touhua eikä sellaiseen ole varaa”, Pesonen luotaa poliitikkojen päättelyketjua. ”Työttömät ovat ahneita, vaarallisia ja pahoja, koska he haluavat rahaa. Työttömyys on itsestä kiinni ja köyhyys on oma vika. Kaikki vika siis löytyy ulkoapäin, mutta talouden on silti kasvettava loputtomasti.”

Pesonen hyppää jälleen yksilötasolle ja ihmisen kyvyttömyyteen vaihtaa suuntaa.

”Nuori kaveri saattaa kokea amfetamiinin piikittämisen tosi hienoksi jutuksi. Käytön jatkuessa annosmäärä kasvaa ja jos ei ole huolellinen sydän ei enää kestä. Jos ei käy neulanvaihtopisteessä, saa suurella todennäköisyydellä hepatiitin. Se taas aiheuttaa todennäköisesti maksan vaurioitumisen ja ennenaikaisen kuoleman. Jos ihminen ei tällaisessa vaiheessa ole valmis muutokseen, hän kuuntelee kaiken faktatiedon, mutta ei välttämättä tee mitään.”

Ohjaako koko maailmaamme narkomaanin logiikka? Terveellä järjellä ajattelu ulottuu yksityiskohtiin ja nykyhetkeen, mutta ei suurempiin kokonaisuuksiin saatikka tulevaisuuteen.

”Nykyään tiedetään kasvihuoneilmiöstä, luonnonvarojen ehtymisestä eikä loputon talouskasvu näin ollen ole mahdollista. Nämäkin asiat kuunnellaan faktoina, mutta talouden on silti kasvettava. Muka.”

Raimo Pesonen: Erityisosaajia. Siltala Publishing 2009. 150 s.

Lumme Energia
Sideways 2018

Elokuvantekoa juoksujalkaa

Teksti Päivi Nikkilä

Kanadalainen dokumenttiohjaaja Dominic Morissette on palannut Afganistaniin yhä uudestaan. Maan turvallisuustilanne luisuu alamäkeen: viime vierailulla kuvaukset oli tehtävä salamyhkäisesti ja kiireellä. Silti juuri Afganistanin tarinoita on kerrottava.

”Halusin näyttää erilaisen Afganistanin. Monien ensimmäiset mielikuvat Afganistanista puhuttaessa liittyvät sotaan, burqaan verhoutuneisiin naisiin, kalashnikoveihin ja oopiumiin.”

Dokumenttiohjaaja Dominic Morissette kuvaa elokuvissaan Afganistanin aktiivisia toimijoita: ihmisiä, jotka jatkavat työtään yhä vaarallisemmaksi muuttuvassa maassa.

Kanadanranskalainen Morissette kävi ensimmäisen kerran Afganistanissa vuonna 2003, jolloin hän lähti kouluttamaan paikallisia kuvaamisessa ja valokuvauksessa. Dokumentit Afghan Chronicles ja Afghanistan, Between Hope and Fear valmistuivat vuonna 2007.

Morissette on kiertänyt maata monta kertaa ja ystävystynyt dokumenteissaan esiintyneiden henkilöiden kanssa. Suhde Afganistanin todellisuuteen ja sen ihmisiin on rakentunut vähitellen.

Morissette vieraili helmikuussa Suomessa. Dokumenttiesitysten ympärille viritelty paneelikeskustelu etsi selityksiä maan alamäelle. Turvallisuustilanne muuttuu yhä huonommaksi, avustusrahat eivät näytä ratkaisevan ongelmia.

Jälleenrakentamisessa käytetyt vanhakantaiset rahoitusmallit on lainattu Balkanin alueelta, kritisoi Jaak Treiman yhdysvaltalaisesta Innovation Democracy Inc. -järjestöstä: koulutukseen ei ole panostettu riittävästi.

Unifemin Eeva Koskinen muistutti, että Afganistan on maailman vaarallisin paikka naiselle: ”On uskomatonta, että naisiin kohdistuva väkivalta on kaikilla tasoilla niin yleistä”.

Morissette mainitsee, että jotkut afganistanilaismiehet väittävät naisen tappamisen olevan yksityisasia.

”Ehkäpä maata on yritetty muuttaa liian nopeasti. Viime vuosien aikana ulkomaalaisiin on alettu suhtautua tunkeilijoina. Pelko on nyky-Afganistanissa ihan aistittavissa”.

Epäluulon myötä työskenteleminen Kabulissa on vaikeutunut, Morissette kertoo.

”Vielä 2006 Kabulin kaduilla saattoi tehdä haastatteluja vapaasti, mutta jo vuoden 2007 puolella kuvaaminen oli vaikeutunut.” Haastateltavat olivat varovaisia, eivätkä enää halunneet tulla kuvatuiksi kaupungilla. Myös paikalliset avustajat pelkäsivät joutuvansa vaaraan.

Niinpä viimeiset kuvaukset vuoden 2007 puolella piti suorittaa kiireellä. Kuvausryhmä ajoi kuvauspaikalle, asetti kaluston paikoilleen ja kuvasi kymmenisen minuuttia. Sitten kaikki riensivät takaisin autoon, sillä julkinen kuvaaminen houkutteli liikaa ihmisiä paikalle. Ja tämä puolestaan kiinnitti poliisin ja vartijoiden huomion, mitä kuvausryhmä ei missään nimessä halunnut.

Olosuhteet ovat muuttuneet huonompaan, mutta Morissette haluaa matkustaa Afganistaniin jatkossakin.

”Ihmisten surullisuus on shokeeraavaa”.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Onni on peruna

Teksti Mikko-Oskari Koski

Gogolin Päällystakki on nerokas pieni tarina virkamiehestä, josta maaginen takki tekee sankarin. Ryhmäteatterin esitys tuo Gogolin nykyaikaiseen Sarasvuo-maailmaan. Siellä menestys löytyy itsestäänselvyyksiä laukomalla, kunhan takki on oikea.

Nikolai Gogolin novelli Päällystakki on neronleimaus tarinan muodossa. Vaatimattoman pikkuvirkamiehen vaatimaton ura pomppaa hetkeksi huimaan kehitykseen, kun miekkonen vetää ylleen uuden päällystakin. Ja kun takki varastetaan, kaikki romahtaa.

Ryhmäteatterin uutuusnäytelmä kantaa ylväästi ja ansaitusti tuon novellin nimeä. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat tuoneet Gogolin tarkkanäköisen yhteisön käyttäytymisanalyysin Suomeen ja ajoittaneet tapahtumat vuosituhannen vaihteen molemmin puolin sijoittuneisiin yhteiskunnan pikku mullistuksiin. On käsittämätöntä, miten tarkasti Gogolin tarina osuu yksilöön, kun sen kehykseksi annetaan aina vain absurdimmaksi käyvä nykyinen todellisuus globalisaatioineen, yrityskauppoineen, äkkirikastumiskikkailuineen ja ennen kaikkea turvattomuuksineen.

Luultavasti näytelmän loppupuolen tekstiä päivitetään tämänhetkisen maailmantalouden tilan vaihteluiden mukaan. Tai sitten käsikirjoitus on osunut kohdalleen paremmin kuin ehkä oli tarkoituskaan.

Aikakaudellemme ominainen jatkuva kiirehtiminen luo koko esitykselle hektisen sykkeen. Kuuden näyttelijän tiimi elää sen läpi. Välillä roolivaihdot sujuvat kirjaimellisesti lentäen ja vaikka muutamin paikoin suorastaan komeroista revittyjen oloiset kliseekarrikatyyrit ovat vähällä lipsahtaa mauttomuuden tai yleisönkosiskelun puolelle, niin ei kuitenkaan pääse tapahtumaan – kiitos sen, että tässä absurdissa ajassa liikkuminen perustelee jokaisen, vähemmän mietitynkin tyypin olemassaolon. Puhumattakaan niistä oikeasti tosista hahmoista, joita illan mittaan tarjotaan niin kansainvälisen konsernijohtajan, pyrkyrin kuin pätkätyöläisenkin hahmoissa.

Tietysti asian voi nähdä myös niin, ettei maailmassa lopulta muunlaisia ihmisiä olekaan kuin jossain määrin normeista vinksahtaneita. Mutta ottipa tyypintekoon minkä näkemyksen tahansa, voidaan esityksen päähenkilöä pitää jotenkin väärään ympäristöön joutuneena hahmona. Niin tai näin, Sanna-Kaisa Palon, Minna Suurosen, Armi Toivasen, Taisto Oksasen ja Tuomas Rinta-Panttilan syke ei sammu hetkeksikään.

Gogolin tunnollinen pikkuvirkamies, tässä tapauksessa pankkivirkailijan kauhtuneeseen loimeen sonnustautunut Akaki Akakijevitsh lienee tyyppinä ikuinen. Hän elää ja toimii missä yhteiskuntamallissa tahansa. Firman omistussuhteet vaihtuvat, yhteiskuntajärjestelmät romahtavat, mutta puhtaaksikirjoittaja istuu työpöytänsä ääressä eikä koskaan tee virheitä.

Sähkökirjoituskoneet vaihtuvat tietokoneisiin, Akaki tekee työnsä. Toimenkuva vaihtuu myyntityöksi ja Akaki selviää mitenkuten siitäkin. Martti Suosalo luo tuon tyypin melkein autistisen oloisena, tarvittaessa lähinnä ilmehtijänä. Kenelläkään ei ole hänestä pahaa, jos kohta ei mitään muutakaan sanottavaa. Eikä hänellä mistään tai kenestäkään.

”Akaki ei ole supliikkimiehiä”, kuuluu muiden toistelema perustelu miekkosen niukanpuoleiseen replikointiin. Mutta armoitettu miimikko ottaakin tilansa muilla tavoin.

Ja sitten, kun pilleripurkeista haettujen työtehokkuuden parantajien sivuvaikutukset ovat tehneet ihmeen ja Akaki voi kuin voikin hankkia tähtitieteellisen hintaisen Armani-takkinsa, hänestä kuoriutuukin varsinainen jarisarasvuo, joka kykenee virallisena mielipideauktoriteettinä antamaan jopa pulujen ruokkimiselle tai päivittäiselle perunankuorinnalle sen arvon, jonka kuka tahansa rahan viemättömissä oleva ihminen tajuaisi muutenkin, vain ympärilleen tai eteensä katsoen. Oikeastaan yksi esityksen suurimmista oivalluksista onkin juuri havainto, ettei lopulta ole väliä, mitä sanotaan, vaan kuka – nimenomaan missä asemassa oleva – sanoo.

Näinhän ei todellisuudessa ole, eihän? Ja eihän se asema ole pukeutumisesta kiinni, eihän? Eihän firman talous voi romahtaa yhdessä yössä? Eihän sijoitusneuvoja valehtele sanoessaan, että Saharasta tulee jotain? Eihän?

Päällystakkia sanotaan komediaksi, vaikka huimalle pyöritykselle aikansa naurettuaan pitääkin ihmetellä, mikä tässä lopulta oikeastaan oli hauskaa. Sekö, että tunnistamme näissä tyypeissä asioita, jollaiset eivät ainakaan omalle kohdalle satu? Vai olisiko niin, että mikä tahansa tutuntuntuinen asia hiukan vinontuntuisesta näkökulmasta esitettynä tuntuu hupaisalta?

Ryhmäteatteri: Päällystakki. Helsinginkadun näyttämö. Esityksiä joulukuuhun asti.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Jo toinen totaali maanpaossa

Teksti Miira Rauhamäki

Totaalikieltäytyjä Tuukka Masalin teki ”jussihermajat” ja loikkasi maanpakoon Belgiaan. Parikymppisen jyväskyläläisen ennakkotiedot maasta perustuivat Wikipediaan.

Lentokoneasentaja Tuukka Masalin otti tammikuussa siivet alleen ja lensi hakemaan poliittista turvapaikkaa Belgiasta.

Belgian lainsäädäntö mahdollistaa sen, että toisen EU-maan kansalainen voi anoa sieltä turvapaikkaa. Muissa EU:n valtioissa tämä ei ole mahdollista.

Porsaanreiästä pujahti sisään ensimmäinen suomalainen jo vuonna 2001, kun jyväskyläläinen historianopiskelija Jussi Hermaja loikkasi totaalikieltäytymisestä vankeustuomion saatuaan Belgiaan, Gentin kaupunkiin. Hermajan totaalituomio ehti vanheta vuonna 2006. Totaalia ei enää tämän jälkeen kutsuta käräjille. Hermaja vietti ulkomailla viisi vuotta, ja sama lienee edessä Masalinillakin. Hermajan lailla myös Masalin on valmis viemään asiansa korkeimpaan oikeuteen saakka.

Masalin kertoo saaneensa Belgiassa nykyään vegaanikokkina työskentelevältä Hermajalta paljon tukea ja tuttavuuksia. Miehet asuvat tosin eri kaupungeissa, sillä uusi suomalainen maanpakolainen on sijoitettu CPAS de Boussu -nimiseen turvapaikkakeskukseen noin 12 kilometrin päähän Monsin kaupungista.

”Minulla on oma huone, jossa on pesuallas, jääkaappi, sänky ja tv. Suihku, wc ja keittiö ovat yhteisiä”, Masalin kuvailee.

”Joka maanantai saan 60 euroa ruokaan ja henkilökohtaisiin hygienia- ynnä muihin tarpeisiin. Kerran kuukaudessa minulle annetaan viiden euron arvoinen puhelinkortti ja menopaluujunalippu minne vain Belgian sisällä. Oikeusavustaja on jo hommattu.”

”En kokenut armeijaa oikeaksi vaihtoehdoksi sen järjettömyyden takia. Siellä opetetaan tappamaan ja tuhoamaan vihollinen keinolla millä hyvänsä. Siviilipalvelus taas on pelkkä korvike armeijalle ja siinä on paljon ongelmia, lähtien jo palveluksen pituudesta. Olisin valinnut siviilipalveluksen, jos olisin saanut suorittaa sen ulkomailla esimerkiksi jossakin kehitysapujärjestössä.”

Masalin päätti ryhtyä totaalikieltäytyjäksi palattuaan Intiasta vuodenvaihteessa 2007–2008. Alunperin Masalinin oli tarkoitus paeta vähin äänin, mutta Aseistakieltäytyjäliitossa hän kuuli Belgian erikoisesta lakipykälästä ja tajusi, että suomalainen turvapaikanhakija herättää keskustelua totaalien kohtelusta.

”Jos asevelvollisuus halutaan säilyttää, sen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Tiesin aina, että en tule menemään vankilaan. Veisin paikan oikealta rikolliselta, samalla kun vankiloita ja vankilapaikkoja vähennetään. Konkreettisestihan en ole tehnyt mitään pahaa.”

Suomi ei koskaan tehnyt luovutuspyyntöä Hermajasta ja tuskin vaivautuu tekemään sitä Masalinistakaan. On helpompi vaieta.

”Asianajajani sanoi, että viralliset tahot tekevät kaikkensa, että EU:n kansalainen ei voisi saada turvapakanhakijan statusta – muuten poliittiset suhteet kärsivät.”

Alunperin Laukaasta kotoisin olevan Masalinin kaipaa perhettä ja ystäviä.

”Onhan se aika perseestä, että joutuu pakenemaan omasta kotimaastaan. Toisaalta olen iloinen että lähdin, koska Suomessa tunsin vain jumittavani ilman päämäärää. En ole katunut lähtöäni päivääkään.”

Lumme Energia
Provinssirock 2018