voima

George W. Bushin onnistunut valtakausi

Teksti Ari Sardar

Presidentti George Walker Bushin valtakausi on nyt virallisesti ohitse. Kyse on toki lähihistoriasta ja vasta vuosien kuluttua voimme ihan tosissamme arvioida Bushin kautta. Jo nyt voidaan kuitenkin varmuudella sanoa, ettei Yhdysvaltain historiassa ole toista presidenttiä, joka olisi saavuttanut tavoitteensa yhtä hyvin kuin George W. Bush. Eipä siis ihme, että isä George Herbert Walker Bush liikuttuu kuvaillessaan poikansa saavutuksia.

Kesäkuussa 1999, kun George W. Bush ilmoitti presidenttiehdokkuudestaan, Yhdysvaltain tilanne oli Bushin perheen ja sen lähipiirin silmissä kurja. Bill Clinton oli katkaissut Ronald Reagan – George H.W. Bush -valtakauden, joka oli levittänyt uusliberalismin kaikkialle maailmaan – lopulta myös, Kuubaa ja Pohjois-Koreaa lukuunottamatta, kaikkiin entisiin itäblokin maihin. Clinton jatkoi toki neoliberalistisen politiikan runnomista niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Silti Bushit sekä heidän ystävänsä ja tukijansa olivat jääneet syrjään vallan ja varallisuuden jaon päänäyttämöiltä.

Vaikka George H.W. Bushin virka Yhdysvaltojen presidenttinä oli tylysti katkaistu yhteen kauteen, hänen kaksi vanhinta poikaansa George ja Jeb olivat kuitenkin onnistuneet etenemään kuvernööreiksi. Tämä seikka tulisi osoittautumaan erittäin tärkeäksi Bushien paluussa vallankahvaan. Lopullisen sysäyksen suurelle paluulle antaisivat George H.W. Bushin tuomarinimitykset Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa.

George W. Bushin onnistumisten sarja alkoi jo republikaanien esivaaleista. Etelä-Carolinan esivaaleissa hänen päävastustajansa John McCain oli kansallissankarina pidetty sotaveteraani, vaikutusvaltaisen upseerisuvun vesa, joka oli nainut itsensä huippurikkaaseen sukuun. McCain oli voittamassa esivaalit. Hän ei kuitenkaan ollut Bushien kaveri. McCainia ei siten sopinut päästää presidentiksi.

Vaalien alla Etelä-Carolinassa levisi huhu, jonka mukaan McCainilla olisi lehtolapsi afroamerikkalaisen naisen kanssa. Monet asiantuntijat epäilevät, että huhu sinetöi Bushin esivaalivoiton. Oli niin tai näin, Etelä-Carolinan voitto nosti Bushin pikkuhiljaa kamppailuun demokraattien ehdokasta, Clintonin varapresidentti Al Gorea vastaan.

Voidaan helposti kuvitella, että presidentti Gore seikkaili Bushin dynastian painajaisunissa. Heidän näkökulmastaan Gore houraili sekavaa hippiläppää ja heitteli ilmaan vaarallisia ajatuksia ennen kaikkea verotuksesta ja ympäristön tilasta. Öljyväkenä Busheille on ollut tärkeätä pitää öljyn hinta korkeana ja sen tuotantokustannukset mahdollisimman alhaalla. Siitä ei neuvoteltaisi.

Goresta tiedettiin myös hänen kiinnostuksensa ilmastonmuutoskysymyksiin. Sen kuoliaaksi vaikenemiseen öljy-yhtiöt olivat jo ryhtyneet käyttämään melkoisia määriä vaikutusvaltaansa ja rahojansa.

Bushilla oli puolellaan ennätyksellisen suuri vaalikampanjabudjetti sekä FOX-televisiokanavan ja monien muiden medioiden järkkymätön tuki. Kuninkaantekijäksi muodostui kuitenkin lopulta Floridan kuvernööri, eli Jeb-veli, sekä isän nimittämät korkeimman oikeuden tuomarit.

Bushit olivat päässeet takaisin hoviin. Oli paljon tehtävää.

Joskus näkee jääkaapin oveen kiinnitetyn muistilistan perheen rästipuuhista. Bushien lista Valkoisessa talossa on saattanut näyttää tältä:

– Nosta öljyn hinta moninkertaiseksi.

– Ota haltuun Irakin öljyvarat. Ja tapa varmuudeksi Saddam Hussein.

– Ota haltuun Venezuelan öljyvarat. Ja tapa varmuudeksi Hugo Chávez.

– Hanki perusteita mammuttimaisen kokoisen armeijan, aseteollisuuden ja puolustusbudjetin ylläpidolle. (Ja ulkomailla sijaitseville tukikohdille myös.)

– Keksi joku keino kupata liittovaltiolta vuosittain satoja miljardeja dollareita meille ja meidän kavereille.

– Kevennä meidän suvun ja meidän kavereiden verotusta.

– Nimitä aina kun on mahdollista oma kaveri virkaan.

– Blokkaa viherpiipertäjähippien ympäristöhankkeet (varsinkin ilmastonmuutoskysymyksissä).

– Vahvista meidän ja meidän kavereiden ja liittolaisten valtaa Yhdysvalloissa sekä kaikkialla muullakin maailmassa.

– Hanki virallinen lupa tappaa ja kiduttaa.

PS. Varmista että Jeb saa toisen kauden Floridan kuvernöörinä. Oot sen mulle velkaa… t. Jeb ;)

Venezuela ja Hugo Chávez jäivät hoitamatta. Muuten George W. Bushin hallinto on toteuttanut kaikki listansa kohdat. Chávezkin sentään joutui kertaalleen hikoilemaan, kun keväällä 2002 hänet vangittiin vallankaappausyrityksessä. Se epäonnistui lopulta.

Kylmän sodan päätyttyä Yhdysvaltain viholliset olivat luonnollisesti käymässä vähiin. Valtaisa sotilaallinen valta alkoi tuntua kiusalliselta niin kotimaassa kuin ulkomailla. Uudeksi Pearl Harboriksi kutsutut syyskuun 11. päivän iskut kuitenkin aukaisivat mahdollisuuden keksiä uusia perusteita sotilasmahdin tarpeellisuudelle – ja mikä tärkeintä, ne jotka huvin rahoittavat, eli yhdysvaltalaiset veronmaksajat, eivät enää kyseenalaista rahojensa käyttöä.

Bushit ja heidän ystävänsä ovat sijoittaneet suuria omaisuuksia aseteollisuuteen. Siksi maan militarisointi tarkoittaa käytännössä suoraa rahallista tuloa heille. Kuten vanhan ajan aateliset, Bushit tavallaan verottavat kansalaisiaan puolustusbudjetin kautta.

Jättiyhtiö Halliburton, jonka toimitusjohtajana varapresidentti Dick Cheney on toiminut, on tehnyt useiden miljardien dollarien arvoisia sopimuksia miehitetyssä Irakissa. Miehitys ja sota jatkuvat, ja rahaa tulee vielä pitkään virtamaan Irakista Bushin perheelle ja sen lähipiirille. Jos ja kun Irakin tilanne normalisoituu, yhdysvaltalaiset yritykset saanevat haltuunsa maan tavoitellut öljysopimukset. Tämä tuskin haittaa Bushien öljyteollisuussukua.

George W. Bushin veropolitiikka – veronalennuksia rikkaille – on ollut republikaanien peruskauraa. Sen ajaminen on siis ollut helppoa. Enemmän ongelmia niin Yhdysvalloissa kuin maailmalla on aiheuttanut hänen ympäristöpolitiikkansa. Bushin palava halu kiistää ilmastonmuutos ja sen vaikutukset on välillä saanut jopa tragikoomisia piirteitä. Silti Bushin hallinto on määrätietoisesti ja tehokkaasti estänyt lakeja ja sopimuksia, jotka haittaisivat suvun ja sen ystävien liiketoimintaa öljyalalla.

Samalla järkähtämättömällä päättäväisyydellä George W. Bush on pyrkinyt nimittämään aina voidessaan ”oman miehensä” valtion virkaan. Hänen oma valtaannousunsahan osoitti, kuinka tärkeiksi nämä nimitykset voivat osoittautua.

George W. Bushin valtakauden kahdeksan vuotta ovat osoittaneet kuinka järkähtämättömällä päättäväisyydellä ja keinoja kaihtamatta voi onnistuneesti ajaa pienen piirin etuja.

Kun Bush nyt lähtee Valkoisesta talosta, moni hänen ystävänsä nostaa maljan poistuvan presidentin ja huikeiden kahdeksan vuoden kunniaksi. Ne muuttivat maailman paremmaksi paikaksi elää. Heille.

”Markelov sanoi, ettei poliisi tekisi mitään”

Teksti Oksana Tšelyševa

Murhattu venäläisjuristi kertoi päämiehelleen tappouhkauksista, mutta ei uskonut poliisin voivan auttaa. Oksana Tšelyševa puhui Visa Kungaevin kanssa Stanislav Markelovin murhasta.

Maanantaina murhattu venäläinen ihmisoikeusjuristi Stanislav Markelov puhui viimeisen kerran päämiehensä Visa Kungaevin kanssa perjantain vastaisena yönä.

Kungaev on vuonna 2000 murhatun Elza Kungaevan isä. Venäjän armeijan eversti Juri Budanov tunnusti kuristaneensa 18-vuotiaan Kungaevan kuulustelun yhteydessä. Budanov tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, mutta jouluaattona oikeus päätti muuttaa tuomion ehdonalaiseksi, ja Budanov astui vapauteen neljä päivää ennen murhaa. Markelov edusti Kungaevan perhettä valitusprosessissa.

Kungaevin mukaan Markelov kertoi viimeisessä puhelinkeskustelussa vastaanottaneensa tekstiviestejä ja puhelinsoittoja, joissa hänen henkeään uhattiin. Kungaev pyysi Markelovia luopumaan jutusta oman turvallisuutensa vuoksi.

”Stas sanoi, että ei uskonut pelottelijoiden toteuttavan uhkauksiaan. Hän ei pitänyt tarpeellisena puhua asiasta poliisille, koska nämä eivät tekisi mitään.”

Norjassa asuva Kungaev tiedotti kuitenkin tilanteesta Norjassa toimiville ihmisoikeusjärjestöille, muun muassa Amnestylle.

Kungaevin perhe muutti Norjaan vuonna 2003. Murhatun Elzan nuorempi sisar Khava vastaanotti tuolloin uhkauksia ja oli Norjan poliisin suojeluksessa yli vuoden ajan.

Budanovin miehet sieppasivat alunperin juuri Khavan. Vasta, kun he näkivät Elzan astuvan kadulle, he päättivät vapauttaa tuolloin 12-vuotiaan pikkusiskon ja siepata hänet tämän sijaan.

”Uhkaukset tulivat venäläisistä puhelimista”, Kungaev kertoo.

Länsi, Lähi-itä ja Raamatun varjo

Teksti Hannu Virtanen

Israelin palestiinalaisiin kohdistama väkivalta näyttää yhä selvemmin täyttävän kansanmurhan merkit. Muuten niin kovasti ihmisoikeuksista huolestuneet EU ja sivistyneiden länsimaiden hallitukset eivät reagoi väkivaltaan tilanteen vaatimalla tavalla. Miksi kansalaiset eivät vaadi päättäjiään toimimaan? Miksi konflikti kuitataan niin helposti fundamentalisti-islamistien aloittamaksi uskonsodaksi? Ehkä kriisiä todella pyörittää uskonto – nimittäin kristinusko.

Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin syyt juontuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Palestiinaan alkoi muuttaa juutalaisia sionistisen liikkeen innoittamana. Sionismin ajatuksena taas oli paluu myyttiseen alkukotiin, jota juutalaisten esi-isät olivat asuttaneet ajanlaskumme alkuvuosikymmenille saakka. Ongelma vain oli siinä, että ihannoitu alkukoti kuului tuolloin Turkin valtakuntaan eikä ollut muutenkaan terra nullius, asumaton maa, vaan sen asukkailla oli vuosituhansia vanha asutushistoria alueella. Aluksi muuttoliike tapahtui rauhanomaisesti Turkin sulttaanin luvalla ja maata hankittiin laillisesti ostaen. Vuoteen 1918 mennessä juutalaisten määrän on arvioitu saavuttaneen 10 prosentin osuuden koko Palestiinan väestöstä.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan häviöön jakoivat voittajavallat suurimman osan sen liittolaisen Turkin maista keskenään. Palestiinasta tuli nyt Englannin mandaattialue. Englanti antoi juutalaisten maahanmuuton jatkua huolimatta siitä, että muuttajat alkoivat syrjäyttää paikallisia asukkaita myös väkivaltaisin keinoin. Rauhanomaiseen elämään vuosisatojen ajan tottuneella maalaisväestöllä ei juurikaan ollut keinoja vastustaa valtaajia.

Muuttoliike alueelle jatkui ja lisääntyi ja 1940-luvun puoleenväliin tultaessa maahanmuuttajien osuus väestöstä oli noussut jo kolmannekseen. Vuonna 1948 juutalaisvähemmistö perusti oman valtion, Israelin. Juuri perustettu YK tunnusti maan itsenäisyyden ja määritteli uuden valtion rajat. Alkuperäisasukkaat eivät ymmärrettävästikään hyväksyneet uutta valtiota ja ympäröivät arabivaltiot riensivät palestiinalaisten avuksi. Syttyneen sodan voitti kuitenkin Israel, joka nyt omi myös osan YK:n jo palestiinalaisille lupaamista maista. Maansa menettäneet palestiinalaiset joutuivat lähtemään pakolaisiksi naapurimaihin.

Israelin valtion perustamisesta lähtien palestiinalaisten keskuudessa on elänyt ajatus menetettyjen alueiden palauttamisesta. Päämäärän saavuttamiseksi syntyi erilaisia kansanliikkeitä, joista osa toimi rauhanomaisesti ja osa pyrki päämääräänsä sotilaallisin keinoin. Israelin valloitettua vuoden 1967 sodassa lisää palestiinalaisalueita seurauksena oli jälleen uusia pakolaisia. Tämä johti vastarintaliikkeen voimistumiseen sekä erinäisiin epätoivoisiin tekoihin kuten lentokonekaappauksiin sekä vuoden 1972 Münchenin olympialaisten yhteydessä tapahtuneeseen israelilaisten urheilijoiden sieppaukseen. Islamia ei tuolloin juurikaan sekoitettu Palestiinan vapausliikkeen toimintaan ja päämääriin.

Islamin alkuaikojen laajentumissotia varten laadittu, mutta sen jälkeen miltei unohdettu jihadin käsite kaivettiin koipussista vasta kahden 1970-luvun lopulla aloitetun sodan yhteydessä: Iranin johto motivoi sillä kansaa puolustustaisteluun, kun Irak länsimaiden myötävaikutuksella hyökkäsi maahan. Afganistanissa jihadin käsitteellä siivitettiin taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Ateistisen kommunismin vastainen sota houkutteli nuoria miehiä kaikkialta islamilaisesta maailmasta.

Afganistanista tulikin varsinainen pyhän sodan korkeakoulu. Sodan loputtua siihen osallistuneet veivät omaksumiaan oppeja myös omiin maihinsa. Palestiinassa se merkitsi vapautusliikkeen uskonnollisen siiven vahvistumista, mitä samaan aikaan ruokkivat myös Länsirannan ja Gazan alueen jatkuvasti lisääntyvät siirtokunnat. Seurauksena oli muun muassa uskonnollisin perustein tehtyjä itsemurhaiskuja.

Islamilainen terrorismi ei jäänyt pelkästään maiden sisäiseksi toiminnaksi. Myös länsimaat saivat siitä osansa. Tämä johtuu siitä, että niin muslimit yleensä kuin arabimuslimit erityisesti tuntevat voimakasta samaistumista toisiin muslimeihin etenkin jos he kokevat näiden olevan länsimaiden sorron kohteena. Herkkyys tähän periytyy jo kaukaa. Ensimmäinen traumaattinen kokemus on ollut ristiretket. Valkoisen miehen taakkaa ovat lisänneet lisäksi kolonialismin aika sekä viime vuosikymmeninä mm. korruptoituneiden paikallisten hallitsijoiden valtaannosto ja tukeminen. Tunnetuimpia nukkehallitsijoita olivat aikanaan Iranin saahi Reza Pahlavi sekä Irakin johtaja Saddam Hussein, mutta myös mm. Egyptin, Jordanian ja Saudiarabian johtajia pidetään länsimaiden talutusnuorassa kulkevina.

Erityisen räikeäksi muslimit ovat kokeneet juuri palestiinalaisten jatkuvan sorron, minkä taas on mahdollistanut se, että USA avokätisesti rahoittaa Israelin valtiota. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna syyskuun 11 päivän tapahtumat vuonna 2001 eivät tulleet asiaan perehtyneille yllätyksenä.

Jos Palestiinan alkuperäisasukkaiden kohtalo toistuisi missä muussa maailmankolkassa tahansa, se herättäisi suurta yleismaailmallista paheksuntaa. Länsimaissa on otettu kärkkäästi kantaa esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidiin, Saddamin Husseinin hallintoon tai Jugoslavian etnisiin puhdistuksiin – ja ryhdytty käytännön toimiin julistamalla kyseiset maat kauppasaartoon. Miksi palestiinalaisiin kohdistunutta etnistä puhdistusta ei todella ole tunnustettu ja miksi heidän mailleen perustettu uusi valtio hyväksyttiin ja tunnustettiin ilman vastalauseita?

Vastaus edellisiin kysymyksiin piilee osittain suurvaltapolitiikassa, mutta ennen muuta länsimaiden asukkaiden korvien välissä. Kyse on mentaalisista malleista, joita näiden maiden asukkaat ovat omaksuneet jo lapsuudesta lähtien.

Israelin valtion tunnustamisen pääsyynä oli luonnollisestikin juutalaisten kohtalo Natsi-Saksassa. YK:n jäsenmaissa – jotka tuolloin edustivat lähinnä USA:ta ja Euroopan toisen maailmansodan voittajavaltioita – vallitsi syyllisyyden tunne. Juutalaisia oli aiemmin sorrettu näissäkin maissa eikä heidän auttamisekseen oltu tehty ennen sotaa tai sen aikana juuri mitään. Niinpä Israelin perustamista ei tohdittu asettaa kyseenalaiseksi.

On lisäksi muistettava, että tuohon aikaan elettiin vielä kolonialismin aikaa ja huomattava osa maailmaa oli alistettu Englannin ja Ranskan siirtomaaherruuden alle, ja siirtomaapolitiikkaan oli perinteisesti kuulunut alkuperäisasukkaiden fyysinen tuhoaminen tai siirtäminen reservaatteihin. Palestiinan asukkaat edustivat lisäksi toiseutta tyypillisimmillään: he edustivat orienttia, heillä oli käsittämätön arabialainen kirjasintyyli ja ennen kaikkea he olivat vääräuskoisia eli muslimeja, mikä jo runsaan vuosituhannen ajan oli edustanut kristinuskon perivihollisuutta. Se ei herättänyt kristityn sympatiaa.

Kansojen yleissivistys ja suvaitsevaisuus ovat kuitenkin noista ajoista lisääntyneet ja uskonnon merkitys yhteiskunnissamme vähentynyt. Siitä huolimatta asenteet Palestiinan kansaa ja sen oikeuksia kohtaan ovat pysyneet kielteisinä. Suurin selittäjä on yhä tiedon puute. Kristillisen kulttuuriperinteen omaavien valtioiden kansojen suuret enemmistöt ovat lukeneet Raamattua ja oppineet, että siellä se Israel on sijainnut jo tuhansia vuosia sitten. Näin ollen maa kuuluu juutalaisille. Diasporasta nämä eivät tiedä mitään.

Myös yksilön suhteella uskontoon on merkityksensä. Erityisen kiivas kannattajakuntansa Israelin valtiolla on ns. fundamentalistikristittyjen parissa. Heidän uskomuksensa mukaan juutalaiset on Jumalan valittu kansa. Tämä uskomus on kuitenkin paradoksaalinen sikäli, että se perustuu kristinuskon perusteelliseen väärintulkintaan.

Koko kristinuskon perusta kun lepää sen dogmin varassa, että Jumalalla toki oli liittosuhde Israelin kansan kanssa, mutta koska nämä eivät noudattaneet Mooseksen kanssa sovittua ja kivitauluihin kirjoitettua liittosopimusta, hylkäsi Jumala vanhan liittolaisensa ja teki uuden liiton kristittyjen kanssa. Tämä dogmi perustuu kristilliseen kaanoniin, johon kuuluu sekä Vanha että Uusi testamentti. Kreikan kielen sana diatheke nimittäin tarkoittaa sekä liittoa että testamenttia. Tästä liitosta ei tosin tehty kivitauluja, vaan sopimus on apostoli Paavalin mukaan kirjoitettu kristittyjen sydämiin.

Fundamentalistikristityt siis tulkitsevat Raamattua väärin. Mutta uskontohan ei ole koskaan ollut logiikkaa eikä matematiikkaa.

Toisaalta on myös suuri ja jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka ovat historiansa lukeneet ja jotka ovat maallistuneita tapauskonnollisia tai ateisteja ja agnostikkoja. Siitä huolimatta Palestiina tuntuu olevan heillekin sokea piste. Tämä johtunee siitä, että kristinuskon luoma maailmankuva vaikuttaa tiedostamattomalla tasolla.

Ihmisellä on kenties peräti myötäsyntyinen tapa ajatella reviirisesti. Erityisesti se koskee omaa reviiriä. Tässä skeemassa Palestiina kuuluu Raamatun opettamaan ’meidän’ eli kristinuskon reviiriin. Islamin aika, yli tuhat vuotta, ei ole koskaan rekisteröitynyt länsimaisen keskivertoihmisen tajuntaan.

Näin ollen Palestiinan konfliktin perimmäisenä syynä on todellakin uskonto: kristinusko.

Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin oikeudenmukainen ratkaisu mahdollisimman pian on tärkeää paitsi humanitaarisista syistä myös koko maailmanrauhan kannalta. Oikeudenmukainen ratkaisu tarkoittaa sitä, että Palestiinan alkuperäisasukkailta väkivalloin riistetyt maat joko palautetaan oikeille omistajilleen tai sitten niistä suoritetaan asianmukainen korvaus. Tämän ratkaisun keskiössä tulee olla palestiinalaisten mielipide.

Ratkaisun avaimet ovat EU:lla. USA:n hallitukselta emme sitä mm. kristillisen oikeiston suuresta vaikutusvallasta johtuen voi odottaa. Pelkkä muodollinen verbaalinen paheksunta – jota tähän asti on harjoitettu – ei riitä, vaan EU:n tulisi diplomaattisuhteiden katkaisun ja kauppasaarronkin uhalla pakottaa Israel neuvottelupöytään. Mahdollisia kansainväliä yhteistyökumppaneita tässä projektissa olisivat Venäjä, Kiina sekä useimmat kolmannen maailman maat.

Oppositioaktivisti surmattiin Moskovassa

Teksti Oksana Tšelyševa

Moskovan maanantai oli väkivaltainen. Ihmisoikeusjuristin ja toimittajan murhien lisäksi kaupungissa levisi uutinen 20-vuotiaan oppositioaktivistin kuolemasta. Anton Stradymov hakattiin kuoliaaksi kadulla, eikä tekijästä ole tietoa – nuorella miehellä ei ollut vihollisia. ”Tavallisessa katutappelussa ei lyödä niin rajusti”, puoluetoveri pohtii.

Anton Stradymov, 20-vuotias oppositioaktivisti, löydettiin vertavuotavana ja henkihieverissä tammikuun 14. päivänä Vykhinon metroaseman läheltä Moskovasta. Stradymov kuoli myöhemmin sairaalassa.

Stradymov osallistui muun muassa Venäjällä kielletyn Kansallisbolsevistisen puolueen sekä Toinen Venäjä -koalition toimintaan.

Tieto Stradymovin kuolemasta julkistettiin viisi päivää myöhemmin, samalla kun uutinen ihmisoikeusjuristi Stanislav Markelovin ja toimittaja Anastasia Baburovan kuolemasta levisi.

Kansallisbolsevistisen puolueen lehdistösihteerin Daria Jakovlevan blogin mukaan yksi Stradymovin ystävistä kutsuttiin tunnistamaan ruumista 19. tammikuuta. Ystävä, ”Katia”, kertoi ruumiissa näkyneen vammojen todistavan äärimmäisen rajusta hyökkäyksestä. Suurin osa näkyvistä vammoista oli Stradymovin päässä, ja blogin mukaan hänen kallonsa oli murtunut useasta kohdasta.

Stradymovin ystävät kertovat tekevänsä yhteistyötä poliisin kanssa saadakseen rikostutkimukset käyntiin. Hyökkäykselle ei ole löydetty selkeää motiivia tai epäiltyjä, mutta ystävien mukaan tapaus voi liittyä Stradymovin poliittiseen toimintaan.

”Emme aio tehdä rajuja johtopäätöksiä, mutta Antonilla ei ollut henkilökohtaisia vihollisia”, Jakovleva kirjoittaa. ”Hän olisi tuskin kiinnostanut tavallisia pahoinpitelijöitä, etenkin kun mitään hänen omaisuuttaan ei viety.”

”Hän oli kuitenkin onnistunut tuottamaan harmia monille poliittisella toiminnallaan. Sitä paitsi kukaan ei iske niin rajusti tavallisessa katutappelussa.”

Runsas vuosi sitten toinen Kansallisbolsevistisen puolueen aktiivijäsen, 23-vuotias Juri Tšervoškin, pahoinpideltiin kuoliaaksi Moskovassa. Hetkeä ennen pahoinpitelyä Tšervoškin soitti ystävälleen ja sanoi epäilevänsä, että poliisin erikoisjoukot seuraavat häntä.

Kirjailija Eduard Limonovin johtama puolue tunnetaan hallituksenvastaisista mielenosoituksistaan ja julkisista piloistaan. Se on kielletty Venäjällä useaan otteeseen, ja useita sen jäseniä on parhaillaan vankilassa.

Lue Fifistä myös jutut Kansallisbolsevistisesta puolueesta: Maaton puoluejohtaja avautuu; Kaikki kaupan.

Päivä jona valkoinen nainen pelasti planeetan

Teksti Tommi Varis

Yhdysvaltain presidentti vaihtuu ja sen myötä julistetaan maan rotusuhteiden saapuneen tienhaaraan. Katastrofielokuva Päivä jona maailma pysähtyi on viihdyttävä pläjäys, mutta myös kyseenalainen nostalgiatrippi, jossa valkoinen päähenkilö pelastaa mustan holhokkinsa tämän omalta epäkypsyydeltä. Mitä se kertoo amerikkalaisesta sielunmaisemasta?

Kävin vaimoni kanssa katsomassa viime lauantaina paljon suosiota saaneen scifi/katastrofileffan Päivä jona maailma pysähtyi. Vuoden 1951 scifiklassikon uusintaversio oli viihdyttävä kokemus, tehosteet hienoja ja muutenkin sain aivot lasipurkkiin hetkeksi.

Kuitenkin leffan loppupuolella huomasin poimineeni ne aivot kuin vahingossa sieltä lasipurkista takaisin. Leffan asetelma rupesi mietityttämään. Päähenkilöinä on kolmekymppinen valkoinen nainen ja kymmenvuotias musta poika. Näiden henkilöiden läpi peilataan elokuvan tapahtumat alusta loppuun.

Alkuperäisessä vuoden 1951 elokuvassa päähenkilöt ovat äiti ja poika. Nyt asetelma on päätetty muuttaa: poika on naisen ”kaupanpäällinen”, afroamerikkalaisen edesmenneen ammattisotilas-miesystävän jälkeläinen, jonka nainen on adoptoinut. Nainen taas on kaunis, fiksu ja akateeminen tutkija, joka leffan heti alettua ”otetaan töihin” valtion toimesta selvittämään outoa asteroidilöytöä, joka ei käyttäydy oletetulla tavalla.

Elokuvan tapahtumat etenevät mukavan nopeasti ja yleisöä viihdytetään scifistä tuttujen kliseiden avulla. Juoni polveilee kohti väistämätöntä: ihmiskunnalla ei ole enää toivoa, ellei se muutu sisäisesti.

Valkoinen nainen, tutkija, suhtautuu muukalaisiin alusta alkaen ystävällismielisesti – aivan kuin hän tietäisi näiden tulleen pelastamaan planeettaa. Hän on myös ainoa, joka saavuttaa muukalaisen luottamuksen ja toimii lopulta välittäjänä ihmisten ja muukalaisten välillä. Nuorempi päähenkilö on taasen uhmakas, pelokas ja keskenkasvuinen (kuten nyt kymmenvuotias hyvinkin voisi olla). Hän kaihoaa edesmennyttä isäänsä, ”Todellista Sotilasta”, joka olisi varmasti hyökännyt muukalaisten kimppuun ja kukistanut heidät.

Elokuva kertoo ennen kaikkea amerikkalaisesta sielunmaisemasta: valkoisen rodun ylemmyydentunteesta. Kun ”keskenkasvuiset” afroamerikkalaiset haluaisivat käyttää väkivaltaa ja kaipaavat juuriaan, vain valkoiset voivat järjellään hahmottaa, miten maailma pelastetaan.

Afroamerikkalainen väestö on alun perin laivattu maahan väkipakolla orjina, ja tämän päivän mustat ovat orjien jälkeläisiä. Moni nykypäivän valkoinen amerikkalainen ei haluaisi afroamerikkalaisia keskuuteensa, mutta nämäpä ovatkin olemassa menneiden sukupolvien valintojen tuloksena, aivan kuin elokuvan päähenkilön kuolleen miesystävän puoliväkisin adoptoitu poika. Nainen tuntee olevansa puolipakolla holhoojan asemassa – aivan kuten valkoiset amerikkalaisetkin.

Valkoinen Äiti Amerikka holhoaa velvollisuudentuntoisesti mutta pakotettuna mustaa poikaa. Elokuvan loppuratkaisussa, yhteistyössä älykkään muukalaisen kanssa, hän pelastaa mustan holhokkinsa hengen.

USA:n sisäpolitiikassa ei ole alieneita. Onko ylemmyydentuntoa?

Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still). USA 2008. Ohjaaja Scott Derrickson. Pääosissa Keanu Reeves, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Kathy Bates, John Cleese, Jaden Smith. Elokuvateattereissa nyt.

Kirjoittaja on varhaiskeski-ikäinen valkoinen mies.

Punalippu-Linux ja Kiinan palomuuri

Teksti Jussi Förbom

Kiinan suuri palomuuri, joka pyrkii suitsimaan maailman runsaslukuisimman internetinkäyttäjäkunnan pääsyä verkon sähköiseen rihmastoon, on jälleen vahvistumassa. Viimekesäisten Pekingin olympialaisten aikana sensuuria höllennettiin, mutta vain väliaikaisesti. Nyt Kiinasta kuuluu uutisia, joiden mukaan palomuuri on taas sulkeutumassa tiiviisti – ja yksi valvonnan välineistä on Linux.

Kiinan viranomaiset ovat julkaisseet listan 19 internetsivustosta, joita syytetään pornografian tai muun epäilyttävän materiaalin levittämisestä. Listalle ovat päässeet muun muassa Google ja Kiinan suosituin hakupalvelu Baidu, jotka eivät viranomaisten mukaan ole lukuisista varoituksista huolimatta sensuroineet sivujen sisältämää ”vulgaaria” materiaalia tai estäneet pääsyä sellaisen pariin.

Baidu tavoittaa Kiinan noin 250 miljoonasta verkonkäyttäjästä kaksi kolmasosaa ja Google vähintään yhden kolmasosan. Viranomaisten uusimman linjauksen mukaan pääsy listatuille sivuille, kuten suosituimpiin hakukoneisiin, estetään kokonaan, ellei arveluttavaa materiaalia poisteta näkyvistä.

New York Timesin haastatteleman, Kiinan internetvalvontaan erikoistuneen Hong Kongin yliopiston apulaisprofessorin Rebecca MacKinnonin mukaan kyse on vain uudesta luvusta siinä pitkässä tarinassa, jollaiseksi maan toimenpiteet verkon kahlitsemiseksi ovat muodostuneet. Hänen mukaansa minkäänlaista muutosta viralliseen politiikkaan ei ole näkyvissä.

Toisenlaisen näkökulman verkon kahlitsemisponnisteluihin tarjoaa riippumattoman Radio Free Asian (RFA) uutinen joulukuun alusta. Sen mukaan kaakkoiskiinalaisen Nanchangin kaupungin kulttuurivirasto on määrännyt kaupungin noin 600 internet-kahvilaa vaihtamaan koneidensa Windows XP -käyttöjärjestelmän kiinalaisvalmisteiseen Red Flag Linuxiin. Viranomaisten mukaan kyse on piratismin torjunnasta.

Kahviloiden on täytynyt maksaa uudesta käyttöjärjestelmästä 5 000 yuanin rekisteröintimaksu. Summan voi suhteuttaa siihen, että uusi, laillinen Windows XP -paketti maksaa Kiinassa noin 900 yuania. Maksu on RFA:n haastattelemien kahvilanomistajien mukaan kohtuuton, semminkin kun Linuxin voi kuka tahansa ladata verkosta käyttöönsä ilmaiseksi.

Aiemmin viime vuonna kiinalaiset internet-kahvilat määrättiin myös asentamaan koneisiinsa tunnistinlaite, joka mahdollistaa verkkoselailun ainoastaan kiinalaisen henkilökortin avulla.

RFA:n uutisessa on haastateltu Berkeleyn yliopiston China Internet Project -ohjelman johtajaa Xiao Qiangia, jonka mukaan kyseessä on ilman muuta yritys tiukentaa sensuuria ja verkon valvontaa. ”Se tarkoittaa pääasiassa sitä, että kommunikaatio on vastedes vähemmän turvallista ja vähemmän yksityistä internet-kahviloiden käyttäjille”, Xiao sanoo RFA:lle. ”Valtava osa Kiinan verkkokahviloista toimii lain suhteen harmaalla alueella, ja jos viranomaiset pakottavat ne vaihtamaan käyttöjärjestelmänsä [tällä tavoin], ne voidaan samalla rekisteröidä, ja kahviloihin voidaan asentaa kaikenlaisia sääntely- ja tarkkailuohjelmia.”

Avoimeen lähdekoodiin perustuva Linux-pohjainen järjestelmä tuntuu ensi kuulemalta erikoiselta valinnalta viranomaiselle, joka haluaa nimenomaan yhtenäistää ja valvoa käytettäviä järjestelmiä. Linux-asiantuntija Kai Puolamäen juuri avoimuus saattaa kuitenkin olla operaation avainsana.

”Windows on suljettu järjestelmä. Ehkäpä Kiinassa on ajateltu, että Linuxiin voi olla helpompi ujuttaa ikään kuin jotain ylimääräistä, jolla koneen ja verkon käyttöä voidaan tarkkailla.”

Puolamäen mukaan avoimeenkaan koodiin sisällytetty ylimääräinen aines ei välttämättä käy käyttäjälle ilmi, jos ohjelmisto jaetaan käyttäjille valmiina pakettina, ilman pääsyä varsinaiseen lähdekoodiin. ”Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Red Flag Linux ei ole täysin avoin ohjelmisto, kuten Linuxin ideaan kuuluisi. Toisaalta, koska sen valmistaja on tiiviissä yhteydessä valtioon, en olisi yhtään yllättynyt, jos sen kohdalla ei noudatettaisi kaikkia vapaan lisensoinnin sääntöjä.”

Red Flag Linuxin on kehittänyt Kiinan Tiedeakatemian Software Research Institute 1999. Kehitysprojektin takasi taloudellisesti valtion omistama ShangHai NewMargin Venture Capital -yritys.

Puolamäen mielestä on johdonmukaista, että hallinto haluaa vaikuttaa siihen, mitä tietokonejärjestelmiä ihmiset käyttävät.

”Jos olisin salainen poliisi, tahtoisin itsekin, että kaikilla käyttäjillä on käytössään samanlainen ohjelmisto sen varalta, että siihen pitää päästä nopeasti käsiksi. Sikäli vaihto-operaatio kannattaa, vaikka mukana ei olisikaan erityisiä valvontavälineitä. Toisaalta tulee tietenkin mieleen, että valinnanvapaus on aina hyväksi, eikä valtion tulisi sanella, mitä ohjelmistoja ihmiset käyttävät. Yhtä ongelmallista on, että Suomessa keskeistä it-infrastruktuutia rakennetaan vain suljetun Windows-järjestelmän päälle”, Puolamäki pohdiskelee.

Suomessa avoimen lähdekoodin läpinäkyvyyttä ja jäljitettävyyttä on pidetty demokratian takeena ja muun muassa sähköistä äänestämistä on siksi vaadittu Linux-pohjaiseksi. Kiinassa jäljitettävyys näyttää olevan tärkeää ennen kaikkea verkon täydellistä valvontaa tavoitteleville viranomaisille. Verkon sensuroinnissa on kyse sananvapauden rajoittamisesta, ja siitä näkökulmasta ”sensitiivistä” ja siksi näkymättömiin taiottavaa informaatiota voidaan julkaista yhtä hyvin BBC:n uutisportaalissa kuin esimerkiksi oikeusoppineiden ylläpitämällä blogisivustolla.

Myös jopa 300 kiinalaisen toisinajattelijan ja aktivistin joulukuussa allekirjoittama, demokratiaa ja lakien noudattamista vaativa verkkovetoomus Charter 08 on epäilemättä keskeinen syy kiinalaisen internetin uusiin sensuuritoimiin.

Vetoomuksen tai sen aiheuttamien vastatoimien ajankohta ei myöskään ole sattuma, sillä alkaneena vuonna Kiinassa vietetään kolmea merkittävää vuosipäivää: 1949 perustettiin kommunistinen puolue, 1959 tiibetiläisten voimistunut vastarinta johti Dalai Lamaan maanpakoon, ja 1989 Taivaallisen rauhan aukiolle kokoontuneiden demokratia-aktivistien protesti tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Mitä on rauhanjournalismi?

Teksti Jake Lynch

Uutisoiminen on valitsemista. Konfliktista raportoiva toimittaja voi luoda mahdollisuuksia punnita väkivallattomia ratkaisuja – tai keskittyä vain väkivaltaisten reaktioiden tasapuoliseen kuvaamiseen. Veteraanitoimittaja Jake Lynch kirjoittaa rauhan- ja sotajournalismista.

Toimittajat valitsevat, mistä aiheista raportoidaan ja miten. Samalla he voivat luoda mahdollisuuksia tarkastella ja punnita väkivallattomia reaktioita konfliktiin. Jos tämän jälkeen lukijat ja yleisöt pitävät sotaa parempana vaihtoehtona, journalistiset keinot on käytetty.

Rauhanjournalismissa ei pyritä siihen, että väkivaltaiset reaktiot tulisivat tasapuolisesti kuulluksi. Toisaalta ne harvemmin joutuvat taistelemaan uutistilasta.

Miksi näin on? Uutisoiminen on valitsemista. ”Me vain kerromme tosiasiat”, toimittajat sanovat, mutta tosiasioita on loputtomasti. Jopa näinä ylenpalttisen mediarunsauden aikoina niitä on kutistettava uutisiin mahtuakseen. Toimittaja on portinvartija, joka antaa todellisuuden joidenkin puolten nousta esiin ja jättää loput pimentoon.

Portinvartijana toimiminen ei ole mielivaltaista. Pois jätetyt asiat ovat lähes aina samoja tai samankaltaisia. Uutisissa suositaan yleensä virallisia lähteitä ruohonjuuritason sijaan ja tapahtumaa prosessin sijaan. Peruskonfliktin malliesimerkki on kahden osapuolen taistelu herruudesta.

Nämä suositukset tai puolueellisuudet kovenivat alan yleiseksi käytännöksi, kun journalismia alettiin myydä kuluttajayhteisöille massatuotantona valmistettuna kulutushyödykkeenä. Journalismi kohtasi paineet tuottaa ”jokaiselle jotakin”, sitä piti voida markkinoida kaikille mahdollisille lukijoille, kuuntelijoille ja katselijoille näiden poliittisista näkemyksistä riippumatta.

Se luottovirkamiesten ryhmä, joilta pyydetään lausuntoja ja kommentteja – ryhmän kärjessä on oman maan poliittinen johtaja – valitaan omien mieltymysten mukaan. Ryhmään sinällään sisältyy ”alibi”: Ei ollut meidän ”syymme” että tämä henkilö nousi hallituksen johtoon: siellä hän vain on. ”Luokittelulla”, tai valintojen naamioimisella tosiasioiksi tähdätään samaan, samoin kuin tuolla tunnetulla journalistisella tavalla rajoittaa debatti hallituksen ja virallisen opposition välisten erojen listaamiseksi.

Entä tapahtuma ja prosessi? Uutiset, joissa mässäillään vaikkapa pommin aiheuttamalla kuolemalla ja tuholla, välttelevät polemiikkia. Pommi on kiistämättä räjähtänyt. Uhrien lukumäärä on sairaalan ja poliisin tapaisista luotettavista lähteistä oikeaksi todennettu. Paljon kiistanalaisempaa on ottaa selvää pommittajien motiiveista, siitä mitkä seikat tapaukseen johtivat ja mitä vääryyttä tekijät kokivat kärsineensä.

Mitä kaksinaisuuteen tulee, no, toimiessani reportterina BBC:llä kaikki me siellä ymmärsimme, että menestyvä ura voi perustua seuraavalle kaavalle: ”toisaalta… ja toisaalta… loppujen lopuksi aika näyttää miten käy.” ”Tasapuolisuuteen” pyrkimisellä ja ”kaikkien osapuolten kuulemisella” voi luotettavalla tavalla eristää itsensä yksipuolisuus- tai puolueellisuussyytöksiltä.

On siis olemassa syvään juurtuneita syitä siihen, miksi journalismissa toimitaan näin. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että kun konflikteja käsittelevistä asioista käydään yleistä keskustelua, väkivaltaiset reaktiot korostuvat jo kun juttuja laaditaan. Siksi tapa ansaitsee tulla kutsutuksi ”sotajournalismiksi”.

Miksi? Otetaan ensinnäkin kaksinaisuus. Jos konfliktia ajatellaan kahden suuren vihollisen köydenvetona, muutokset tai mikä tahansa liikahdus heidän suhteessaan voi tapahtua vain keskiviivaa pitkin. Kun toinen osapuoli köydenvedossa saavuttaa metrin, toinen häviää saman verran, joten mikä tahansa uusi muutos näin käsitetyssä konfliktissa vaatii tulla arvioiduksi nollasummapelinä. Kaikki mitä ei voida yksiselitteisesti katsoa voittamiseksi, on vaarassa tulla kerrotuksi tappiona. Se synnyttää valmiin yllykkeen vauhdittaa ponnisteluja taistelujen voittamiseksi tai laajentamiseksi. Konfliktissa mukana olevat puhuvat raa’asti – ja usein myös toimivat raa’asti – kosiskellessaan yleisöä median yllyttämänä.

Kun poliittinen väkivallanteko poistetaan asiayhteydestä, yltyvä väkivalta on ainoa vastaus joka jää jäljelle. Siksi rauhanaloitteista kuullaan niin harvoin uutisia: jos perimmäisiä tarkoitusperiä ei ole näkyvissä, ei ole mitään mikä pitäisi ”korjata”. Vain tämäntyyppistä raportointia käyttäen on jotain järkeä tarkastella ”terrorismia” esimerkiksi jonain sellaisena, jota vastaan on mahdollista tai järkevää sotia.

Ja jos aikoo odotella, koska olisi poliittisille johtajille hyvä hetki keskustella tai käydä käsiksi rauhanaloitteisiin tai taustalla vaikuttaviin syihin, voi joutua odottamaan pitkään. Orastavien rauhanaloitteiden siemen itää lähes poikkeuksetta alemmilla tasoilla. Lisäksi hallituksilla on käsissään keino jota muilla ei ole – ”oikeutettu” sotilaallisen voiman käyttö. Siksi se, että viralliset tiedonlähteet asetetaan etusijalle, yhdistettynä siihen, että suurin osa mediasta katsoo asioita kansallisista lähtökohdista käsin, pakostakin vääristää konfliktien esittämisen alttiudeksi puolustaa väkivaltaa.

Näin ollen rauhanjournalismin voi nähdä uutisointia kohentavana strategiana ja yrityksenä täydentää vakiintuneita uutisoinnin tapoja, jota rauhalle annettaisiin mahdollisuus. Rauhanjournalismi:

– tutkii konflikteista saatavan tiedon taustat ja kontekstit ja esittää perimmäiset syyt ja vaihtoehdot joka puolelta (ei vain ”molemmilta puolilta”).

– antaa tilaisuuden kaikkien kilpailevien osapuolten kaikilla tasoilla kertoa näkemyksensä.

– tarjoaa rakentavia ideoita konfliktin ratkaisuun, kehittämiseen, rauhanrakennukseen ja rauhanturvaamiseen.

– paljastaa mahdolliset valheet ja syylliset kaikkialta ja tuo ilmi kaikkien osapuolten rajanylitykset ja ne, joille on tuotettu kärsimystä.

– kiinnittää huomiota rauhaa käsittelevään uutisointiin ja sodan jälkeiseen kehitykseen.

Rauhanjournalismi on realistisempaa ja tavallista uskollisempaa jo olemassa olevalle todellisuudelle, riippumatta tietämyksestämme tai sen representaatiosta. Väkivaltaa uutisoidaan väärässä valossa, jos taustat tai konteksti jätetään kertomatta, koska jokainen konflikti on pohjimmiltaan suhde, jossa osapuolet asettavat ja tavoittelevat yhteensovittamattomia päämääriä.

Rauhanjournalismissa tunnustetaan, ettei tästä todellisuudesta ole olemassa vain yhtä oikeaa versiota, josta kaikki voisivat olla yhtä mieltä. Me saamme käsityksen ympäröivästä maailmasta omaksumalla viestejä ja mielikuvia – myös niitä joita uutiset meille tarjoavat – ja sovittamalla ne koodeiksi joita kehittelemme elämämme aikana ja joita kannamme päässämme. Merkitystä ei luoda ainoastaan tuottamisen tai koodikielelle muuttamisen hetkellä; mikään representaation muoto ei ole valmis ennen kuin esitys on otettu vastaan tai tulkittu. Tulkitseminen tapahtuu usein automaattisesti, koska suuri osa siitä minkä luemme, kuulemme ja näemme on meille ennestään tuttua. Juuri tämän varaan propaganda laskee. Vakuuta, että Saddam Hussein on ”paha ihminen”, tai että joukkotuhoaseet ovat ”uhka”. Syntyy prisma, jonka läpi koko todellisuus, sekä myöhempi että aikaisempi, yleensä nähdään.

Journalismi on monesti helppo saalis tuonkaltaisille pyrkimyksille, koska se ei yleisesti ottaen rohkaise meitä pohtimaan tekemiään valintoja syistä, jotka edellä on mainittu. Kuuluisa yhdysvaltalainen uutisankkuri Walter Cronkite lopetti CBS:n uutislähetyksen joka ilta iskulauseella ”niin se vain on”. Kiinnostavaa olisi kuulla miten tuohon ”olemiseen” päädyttiin, mutta niihin seikkoihin uutisissa harvemmin ollaan halukkaita tarttumaan.

Viestintää opiskelevat tunnistavat muutamat tätä edeltävät kappaleet pätkityksi versioksi vastanottoteoriasta. Tätä johdantoa kirjoittaessani olen taistellut akateemisia lähteitä vastaan, sillä – kyllä vaan kaverit! – kliseet pitävät paikkansa, mediaoppineet pukeutuvat usein mustaan (mitä emme lue heille miinukseksi) ja mussuttavat monitavuisia sanoja aamiaiseksi (jonka saatamme miinukseksi lukeakin). Kannattaa kuitenkin siteerata terävän ja omaperäisen tutkijan, Gaye Tuchmanin, sepittämää tunnettua aforismia: ”Kuvaamiseen keskittyvien konventioiden hyväksyminen tosiasiaksi saattaa todellisuuden alttiiksi manipulaatiolle.”

Rauhanjournalismi on siis totuuden puolella, kuten muidenkin tulee olla. Toimittajien pitää tietenkin raportoida selville saamansa tosiseikat niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Kysy kuitenkin, kuinka he ovat löytäneet juuri nämä tietyt faktat, ja kuinka faktat ovat löytäneet heidät. Jos kyseessä ovat aina samat tai samankaltaiset faktat, omaksu tapa etsiä merkittävät jutut ja niiden tärkeät osaset ja yksityiskohdat, jotka muuten jäisivät uutisten ulkopuolelle, ja keksi miten saada ne sinne takaisin. Ja yritä vetää meidät muut tapahtumasarjaan mukaan. Rauhanjournalismi pursuaa vihjeitä ja johtolankoja, jotka tarjoavat meille välineitä ottaa selvää lukemastammme ja yllyttävät meitä avaamaan monenlaisia merkityksiä, tutkimaan propagandaa ja muita ulkopuolisia, itseään palvelevia representaatioita.

Pystyvätkö toimittajat todella tekemään tämän, ja tekevätkö he? Viime aikoina tutkijat ovat ryhtyneet arvioimaan olemassa olevaa rauhanjournalismia. Luultavasti ei ole juttua, joka sisältäisi kaikki viisi edellä mainittua rauhanjournalismille tyypillistä tunnusmerkkiä ja välttäisi samalla demonisoivaa kielenkäyttöä, luokittelua ja niin edelleen. Mutta eroja esiintyy, ja niitä on arvioitu. Uutisointi Filippiineillä, erityisesti maan suurimman sanomalehden Philippine Daily Inquirerin tapa uutisoida, on kiinnostavaa, koska se tarjoaa vastakkaisia näkemyksiä maan hallinnon tavalle tuoda ”terrorismin vastaisen sodan” käsite sisäpolitiikkaan ja soveltaa sitä vuosia protestoineisiin kapinallisiin. Rauhanjournalismia tekee myös Independent of London -lehti, jossa itse aiemmin työskentelin.

On tietenkin olemassa myös nopeasti kasvava riippumaton independent-media, joka lisääntyy erityisesti verkossa ja joka seuraa vaihtoehtoisten sanomalehtien ja yhteisöradioiden jalanjäljillä. On olemassa jonkin verran rauhanjournalismia, joten sitä voi syntyä enemmänkin. Mitä se meiltä vaatii ja miten me kaikki voisimme luoda sitä lisää, sitä käsitellään tämän kirjoitussarjan tulevissa kolumneissa.

Jake Lynch on Sydneyn yliopiston apulaisprofessori ja rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen johtaja. Artikkeli on julkaistu englanniksi Transcend.org-sivustolla.

Suomentanut Anu Harju.

Töhryraati tutustuu taas kromipiissiin

Teksti Kukka Ranta

Talvisen töhryraadin BOWE:n kirjainten muodot halkeilevat onnistuneesti. E-kirjaimen nenä on venynyt valehtelusta. Ihailua raadissa herättäneet kirjainten epämuodostumat ovat onnistuneet, mutta peruspiissiksi tituleeratussa töhryssä on ripaus liikaa blinkkiä.

”Siinä lukee BOWE ja se on ihan tosi hyvä! Ihan sairaan siisti kaksoiswee ja sen keskiosa, aivan himmeä yhdistelmä”, raati innostuu. Kaikki selostavat tohkeissaan toistensa päälle.

Kun Arnold tarkentaa lähemmäksi, hän huomaa ikävän puolen.

Arnold: ”Onko taustassa pinkkiä ja vihreätä?” Arnold vetäytyy kauemmaksi pettyneenä. ”Tosi törkeä.”

”Kromipiissihän on sellainen hieno graffitin laji, joka on pitkälti kiinni siitä, mistä graffitissa on kaiken kaikkiaan kyse, eli kirjainten muodosta. Kromipiississä ei voi kauheasti kirjaimilla brassailla, koska se on se kromi ja musta, jotka siitä pistää esiin.”

”Hullunkuriset linjat miellyttävät silmää. Tässä töhryssä halkeamat ovat onnistuneet todella hyvin verrattuna aikaisempaan EVE:een. BOWE on kuitenkin vähän hailakka. Se voisi toimia vielä paremmin muulla valinnalla, mutta siinä on kuitenkin tuollaista hyvää limamaisuutta. Kyllä tämä töhry saa nyt Arnoldilta kasin, että samaan malliin vaan!”

Ludvig: ”Jaa-a, BOWE on taidokkaasti tehty hopeoitu töhry. Arvostus herää letkeydelle ja jälleen kerran tällainen rentous on aistittavissa. Varsinkin W on yhdistetty loisteliaasti.”

”E-kirjain on selvästi valehdellut paljon, koska sen alaosa on halkeillut ja nenä on kasvanut kuin Pinokkiolla.”

”Hyvin on halkeillut, töhry on balanssissa. Olisi voinut vielä halkeilla enemmän tai vaikka kokonaankin. Kaikkea jännää olisi voinut tapahtua, mutta ehkä tässä on ihan riittävästi yhden jakson verran, lisää sitten seuraavassa. BOWE:lle kahdeksan.”

Jartsa: ”Tämä on hienoon paikkaan tehty krominen piissi. Mukava talvinen tunnelma, niin kuin kromipiississä pitää ollakin.”

”Sormet jäässä”, Arnold tunnelmoi.

”Mutta minkä takia taustaan on laitettu väriä”, ihmettelee Jartsa. ”Kun taustassa ei ilmeisesti ole ollut muita piissejä alla, niin tämän olisi voinut jättää pelkistetyksi. Muuten ihan hyvä suoritus, mutta jotain kuitenkin puuttuu, ei voi ihan huippupisteitä antaa.”

”E-kirjaimen loppu on aivan mahtava epämuotoisuudessaan. Toisaalta ajateltuna, olisiko tarvinnut noita valkoisia blinkkejä ja halkeamia laittaa ollenkaan, jos olisi jätetty pelkkää kromia ja mustaa vaan?”

”Sä voit photoshoppaa tästä kliinimmän version”, Arnold tokaisee väliin.

”Tämä piissi ei hirveästi jätä tilaa tulkinnalle, tämä on itsessään hieno perusgraffiti, hyvä perussuoritus, kahdeksan pistettä.”

Karita Pio: ”BOWE on lähtenyt graffitin kuningaslajin eli kromipiissiin vääntämiseen. Siinä nähdään kuka osaa piirtää lainit ja kuka ei.”

”Olen ihan samaa mieltä siitä, että jos seinä on ollut puhdas, niin ei ole mitään syytä laittaa taustaa. BOWE on onnistunut taustasta huolimatta ihan kivasti. Viimeisissä kirjaimissa on ikävän tunkkainen ja turvonnut tunnelma.”

”Kirjaimissa ei ole tehty selväksi mikä on roiske ja mikä on rako, kyseessä on vapaa tulkinta. Ja ihan samaa mieltä olen myös siitä, että blinkit olisi voinut jättää pois. Kasin arvoinen kromipiissi.”

Pena: ”Nämä ovat sellaiset kromipläjäykset, joista annan taputuksen tekijän olalle. Ei kuitenkaan paras näkemäni. Blinkit ei ylipäätänsä toimi mun mielestä kromipiisseissä. Parasta ovat itse musta ja kromi. Samoin yhdyn mielipiteeseen taustavärin nysväyksestä.”

”Tuntuu siltä, että tässä matoteemassa ollaan oltu aikaisemminkin. Loisteliaan W:n keskiosa on kuin kastemadon ihokudosta. Se on sellainen joustava kohta, kuten kastemadoissa tai haitaribusseissa.”

Tarkemman miettimisen jälkeen Penan fiilikset laimenevat.

”Tausta pilaa BOWE:n ja muutenkin taustan sävyt ovat todella huono väripari, eikä ne sovi kromin kanssa yhteen.” Penalta heltyy seitsemän.

Töhryraati puhkeaa jälleen kiihkeään keskustelun tohinaan. ”BOWE:en voisi sopia ihon väriset fillit? Tai vihreät? Tai vaaleanpunaisella linjat ja mustalla taustat?” Töhryraati haluaisi Photoshopin kokeilujaan varten.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Feminismin globaali ulottuvuus

Teksti Sonia Dayan-Herzbrun

Feminismi toi henkilökohtaisen etualalle ja teki siitä politiikkaa. Pitkään se kuitenkin oletti, että kaikkien naisten intressit ovat samat; että kaikkia naisia alistetaan yhtä lailla. Kolmannen maailman feminismin nousu ja naisjohtajien eliitin syntyminen ovat luoneet uusia jännitteitä naisasialiikkeen sisään. Samalla yhä useammassa maassa naisasioista vastaa ministeri.

1960-luvun lopulla useissa länsimaissa uudelleen voimistunut naisten tasa-arvoliike sai kansainvälistä tunnustusta 1975, kun YK julisti vuoden Kansainväliseksi naisten vuodeksi. Silloin järjestettiin Méxicossa ensimmäinen maailmankonferenssi naisten aseman edistämiseksi. Tasa-arvoliike alkoi levitä, järjestäytyä ja globalisoitua. Kylmän sodan loppupuolella Nairobissa 1985 järjestetty konferenssi oli lähtölaukaus maailmanlaajuiselle feminismille. Pekingin kokous vuonna 1995 oli selkeä taitekohta.

Pekingin kokouksen päätöslauselmassa hallitukset aikoivat päättäväisesti ”edistää pyrkimyksiä, jotka tuovat tasa-arvoa, kehitystä ja rauhaa kaikille maailman naisille” huomioiden samalla naisten monimuotoisuuden, ”heidän roolinsa ja elämänolonsa”. Pekingin konferenssissa alettiin siis virallisesti puhua naisten oikeuksista, joista yksi on naisen oikeus hallita omaa elämäänsä. Konferenssissa käytettiin myös uutta termiä ”gender”. Se pitää sisällään ajatuksen siitä, että sukupuolten väliset erot eivät johdu biologiasta, vaan sosiaalisista rakenteista. Termi kannustaa arvioimaan uudelleen miesten ja naisten väliset suhteet.

Vuonna 1994 Maailmanpankki puolestaan julisti, että naiset tulee saada mukaan kehitys-, terveys-, opetus-, perhesuunnittelu- ja koulutustyöhön etenkin maatalousvaltaisilla alueilla.

Kansainväliset järjestöt ovat siis tunnustaneet naisten vaatimukset, joista ensisijaisia ovat parempi näkyvyys yhteiskunnassa ja alistetun aseman tunnustaminen. Samanaikaisesti ”genderiin” kohdistuva tutkimustyö on lisääntynyt merkittävästi ja saanut yliopistollisen aseman. Kaikkialle on syntynyt naisasialiikkeitä, jotka erilaisista tavoitteista huolimatta haluavat ratkaista tiettyjä tarkasti rajattuja ongelmia.

Kansainvälinen naisten asiaa ajava liike Kansainvälinen naisten marssi ilmoittaa olevansa ”maailmanlaajuinen naisasialiike, joka kokoaa yhteen perustason toimijoita”. Se on vaatinut ennen kaikkea köyhyyden ja väkivaltaisuuksien kitkemistä. 1970-luvun feminismin tunnetuimpia tunnuslauseita oli ”henkilökohtainen on poliittista”. Puhumalla kotitöistä, perheen sisäisistä suhteista ja suhteesta omaan ruumiiseen ja seksuaalisuuteen nämä järjestöt tuovat henkilökohtaisen etualalle ja tekevät siitä politiikkaa. Niiden kautta naiset vaativat myös tunnustusta kansalaisina ja mahdollisuutta vaikuttaa yhteisöä koskeviin päätöksiin.

Pinnalta katsoen kaikki näyttää siis hyvältä, mutta pinnan alla on herännyt kysymyksiä, joista on tullut nopeasti poliittisia. Kansainvälisten järjestöjen ja feministiliikkeen alkuaikojen puheenvuorot lähtivät siitä lähtöoletuksesta, että kaikki naiset ovat yhtä lailla alistetussa asemassa ja että heidän intressinsä ovat samat. Yhdysvalloissa, Afrikassa ja Intiassa on kuitenkin kehittynyt uudenlaisia suuntauksia, kuten black feminism (1) ja postkolonialistinen feminismi (2), jotka kiistävät tämän näkemyksen. Ne korostavat naisten välisiä eroja sekä sitä, että sosiaalinen luokka, etnisyys ja siirtomaamenneisyyden vaikutukset tulee ottaa huomioon.

Viime vuosikymmeninä erot naisten asemassa eri puolilla maailmaa ovat korostuneet. Toisaalta globaali maailmantalous on tehnyt määräaikaisia töitä tekevien aseman erityisen hauraaksi. Toisaalta esiin on noussut naisten eliitti, joka toimii johtotehtävissä järjestöissä, yrityksissä ja tiedotusvälineissä. Näitä johtajia voi pitää etujoukkona, joka parantaa lopulta kaikkien naisten asemaa. Silti voi kysyä, eivätkö he ole jo melko lailla etääntyneet siitä joukosta, joita heidän olisi tarkoitus edustaa.

Hiljattain tuulta purjeisiinsa saanut ”valtiollinen feminismi” tuo mukaan uudenlaisen näkökulman. Jotkut valtiot, joissa osassa on perustettu asiaa ajamaan ministerin virka, ovat ilmoittaneet taistelevansa kaikin keinoin naisiin kohdistuvaa syrjintää vastaan. Näiden valtioiden päämäärät ovat kahtalaiset: ne haluavat luoda itsestään modernin vaikutelman, joka sopii yhteen tiedotusvälineiden välittämien normien kanssa. Toisaalta ne haluavat vastata vähäosaisten asemaa ajavien naisliikkeiden vaatimuksiin.

Valtiollisen feminismin herättämistä kysymyksistä on olemassa tuore esimerkki lokakuulta 2003. Tuolloin Marokon kuningas Mohammed VI määräsi paineen alla uudistettavaksi moudawanan, Marokon perhelainsäädännön (3). Tämä oli tärkeä uudistus, mutta se paransi ennen kaikkea naiseliitin elämänoloja eikä niinkään vähäosaisten naisten tilannetta. Samaan aikaan valtiollinen feminismi kerää Marokkoon ja myös Egyptiin ihmisiä, joita pidetään vastauksena muslimifeministien vaatimuksiin.

Molemmissa maissa on alettu kouluttaa joukkoa nimeltä murshidat, joka on nimitys naisille, jotka saavat johtaa uskonnollisia menoja. Ajatus lähti liikkeelle Marokossa suunnilleen samaan aikaan, kun perhelainsäädäntöä uudistettiin. Se ilmentää hyvin sitä kuvaa, jonka Marokon hallinto haluaa itsestään antaa: se on moderni ja hakee oikeutuksensa islaminuskosta. Murshidat-naisten kohtalona on opettaa Koraania hökkelikylien ja köyhimpien kaupunginosien naisille vähentääkseen kiihkoilijoiden vaikutusvaltaa. Alueiden yleinen kurjuus tulee vasta toisella sijalla.

Toinen esimerkki valtiollisen feminismin kompleksisuudesta on Intia. Siellä kamppaillaan tyttösikiöiden abortteja vastaan. Sonia Gandhin johtama virallinen kampanja käyttää tästä käytännöstä nimitystä ”foeticide” eli sikiönmurha. Pääasiassa tyttösikiöihin kohdistuva abortti on todiste syrjinnästä, jota naiset joutuvat sietämään syntymästään saakka.

Samalla termi kuitenkin rinnastaa abortin murhaan ja tuomitsee implisiittisesti kaikenlaiset abortit. Intian naisasialiikkeillä ei ole asiaan yhteistä kantaa. Kyseessä on sama paradoksi kuin huivin käyttö Ranskassa, jossa hallitus päätti kieltää kaikenlaisten uskonnollisten symbolien käytön julkisissa kouluissa. Joidenkin naisasialiikkeiden mukaan päätöksen taustalla oli yritys suojella nuoria naisia miesten painostukselta, mutta toisten mukaan tällainen päätös ei tunnusta naisia itsellisinä olioina.

Afganistanin sotaan lähdettiin taisteluun ”terrorismia vastaan” mutta myös pelastamaan afgaaninaisia. Sota osoitti, miten lähellä valtioiden ja monien länsimaisten naisten kannat ovat toisiaan. ”Tarvitseeko musliminaisia oikeasti pelastaa?” kysyi palestiinalais-amerikkalainen antropologi Lila Abu-Lughod syyskuussa 2002 (4). Se oli samalla vastaus Laura Bushin julistukselle, jossa hän ilmoitti juhlallisesti, että amerikkalaisten sotavoitot Afganistanissa ovat vapauttaneet naiset ja antaneet heille mahdollisuuden ”kuunnella musiikkia ja lähettää tyttärensä kouluun”. Päinvastoin on hyvin luultavaa, että kun sota Neuvostoliiton syrjäyttämiseksi Afganistanissa aikoinaan syttyi, yhteiskunnan kasvava militarisoituminen teki naisista väkivallan kohteita enemmän kuin koskaan ennen.

Aivan liian usein Gulbuddin Hekmatyarin ja muiden heimojohtajien sotilasjoukkojen tekemistä raiskauksista vaietaan, ja sen sijaan keskitytään vain siihen, miten talibanit kielsivät naisia pukeutumasta länsimaiseen tyyliin. Naisasialiikkeiden keskittyminen pukeutumiskoodeihin voi estää näkemästä muita sosiaalisia ja poliittisia ulottuvuuksia.

Tärkeä kysymys ovat suhteet pohjoisen pallonpuoliskon normeihin ja arvoihin mukautuvien naisasialiikkeiden ja muiden välillä. Eroja on monilla eri tasoilla aina ohjelmallisista kysymyksistä pohjoisen pallonpuoliskon feministien käyttämiin käsitteisiin, jotka ovat osin kiistanalaisia. Naisiin kohdistuvalle afrikkalaiselle tutkimukselle omistettu Jenda-aikakauslehti sisältää useita artikkeleita, jotka kritisoivat euroamerikkalaisesta kokemuksesta syntyneiden käsitteiden ja analysointimenetelmien kohtuutonta yleistämistä. Nigerialainen sosiologi Oyeronke Oyewumi on muiden muassa osoittanut, että maan lounaisosissa elävän yoruba-kansan keskuudessa perhe ei tunne sukupuolta: sen jäsenet eivät erottele toisiaan sukupuolikategorioilla (5).

Iskulauseetkin voivat saada aikaan konflikteja. Kun Kansainvälinen naisten marssi perustettiin, jäsenien välillä syntyi erimielisyyksiä. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kehitysmaiden velat tulisi unohtaa, mutta eripuraa syntyi aborttioikeudesta ja lesbojen oikeuksista (6). Kyse ei ole pelkästään pohjoisen pallonpuoliskon feministien (joiden päähuomio on seksuaalisuudessa) ja eteläisen pallonpuoliskon feministien (jotka huolehtivat lähinnä perustason talouskysymyksistä) välisestä vastakkainasettelusta, vaan kysymys on enemmänkin poliittinen.

Suuressa osassa näitä maita abortti on edelleen lailla kielletty, jopa maissa, jossa vasemmisto on vallassa. Amnestyn mukaan esimerkiksi Nicaraguassa naisasialiikkeet ovat kritisoineet vuonna 2006 tehtyä lakia, joka kieltää abortin kaikissa olosuhteissa, myös raiskauksen yhteydessä. Poliittiset kannat tulee tehdä selviksi, ennen kuin aletaan yksinkertaisesti vaatia aborttioikeuksia.

Intialainen politiikantutkija Zoya Hasan, vähemmistöjen etuja ajavan kansallisen komission jäsen, puolustaa ajatusta siitä, että monimuotoisuus ja oikeudentaju voidaan sovittaa yhteen miesten ja naisten välisissä suhteissa (gender justice). Tämä on haaste naisasialiikkeille ympäri maailman. Luultavasti ne eivät pääse päämääriinsä samoja reittejä, mutta törmäävät toisiinsa risteyskohdissa.

(1) Black feminism, afroamerikkalaisen feminismin antologia 1975-2000. Tekstit on valinnut Elsa Dorlin Pariisissa 2008.

(2) Reina Lewis ja Sara Mills: Feminist Postcolonial Theory, Routledge: London, 2003.

(3) Uudistettu perhelainsäädäntö vahvistaa molempien osapuolten vastuun perheen pyörittämisestä, määrää ikärajan (18 vuotta) avioliiton solmimiselle, kieltää täysi-ikäisen naisen holhouksen, rajoittaa moniavioisuutta jne.

(4) Lila Abu-Lughod: Do muslim women really need saving? Anthropological reflections on cultural relativism and its others, American Anthropologist, vol. 104, numero 3, Arlington: Virginia, syyskuu 2002.

(5) Oyeronke Oyewumi: Conceptualizing gender: The eurocentric foundations of feminist concepts and the challenge of African epistemologies, Jenda.

(6) Elsa Galerand, Retour sur la genèse de la Marche mondiale des femmes (1995-2001). Rapports sociaux de sexe et contradictions entre femmes, Cahiers du genre, numero 40, Pariisi, toukokuu 2006.

Artikkelin on ranskasta suomentanut Taneli Nordberg. Se on julkaistu alunperin marraskuussa 2008 Le Monde diplomatiquen liitteessä, joka käsitteli Olympe de Gougesia, 1700-luvun feministiä. Voima julkaisi vuoden viimeisessä numerossaan artikkelin de Gougesista.

Afganistanin naisten tilanteesta ja naisministeriöistä kirjoittaa myös Elina Venesmäki jutussa Naisten äänet esiin, Afganistan!

Letkeys miellyttää töhryraatia

Teksti Kukka Ranta

Matomaisen kromipiissin letkeät letterit ovat kaukana perinteisestä graffitista, teoksen rentous kuitenkin niittää arvostusta. Keltaisen ja harmaan yhdistelmä toimii, tiiliseinä tiilin päällä on myös hienoa jälkeä.

Mikähän se voi olla? N, A, H… mitä sitten? Se on NAHER. On kyllä aika naheet, raati innostuu.

Jartsa: ”Jartsa kyllä hämmentyy. Mitähän pitäisi ajatella? Tossa on kyllä rentoa otetta, mutta vähän tuntuu, että liiankin kanssa jos sellaista voi olla? Rentoudesta huolimatta töhry on samalla jäykkis.”

”Vaikka kromivalumat ovat liian väkinäisen näköisiä, A:n oikeassa alaosassa oleva nuoli on aivan täydellisen onnistunut epäsuhtaisuudessaan”, Jartsa kehuu. Samoin A:n yläosassa olevat omituiset roiskeen oloiset evämuodot miellyttävät jollain kummallisella tavalla lähiöjätkän silmää.

”Graffiti on tavallaan todella onnistunut tuossa hämmentävyydessään, mutta silti tuntuu, että kaikki ei ihan osu kohdalleen. Ja miksi niin, sitä en pysty määrittelemään millään käsitteillä. Kyllä mä annan tästä kahdeksan pistettä.”

Karita Pio: ”Hieno valuma, mystinen valo! Vaikea hahmottaa onko maalaus luonnossa vai sisätiloissa, vai onko siinä avoin seinä taustalla? Ensi vaikutelma kuvana on, että kyseessä on siistiä ja reipasta graffitimeininkiä. Teoksesta saa vaikutelman kivoista rytmeistä, letterien tasolla on kuitenkin löysänpuoleisia vaihtoehtoja, mutta pidän kyllä E:stä ja R:stä. Kirjaimet etääntyvät kauas perinteisestä letterigraffitista.”

”Alan nähdä myös sellaista muotoa, että ensimmäinen kirjain olisi kontallaan oleva henkilö. En tohdi analysoida enää pidemmälle.” Kartia Piolta irtoaa seitsemän pistettä.

Pena: ”Penalle töhrystä tulee mieleen kastemato kellarissa, sillä koko teos on matomainen ja liero. Töhryssä näkyy kosteita tippoja.” Penan mielestä kastemadot on ihan jees, mutta piissistä puuttuu mitä kastemadoilla aina on, eli päämäärä.

”Kromia on, mutta tässä kromi ei tule ihan edukseensa. Paikka on tosi siisti. Tuo on jännä rinnastus harmaa maalattu tiili punaisen tiilen vieressä, mutta oliko se ihan tarpeellinen veto? Ainakin sen latistaa tuollainen valkoinen epämääräinen blinkki, jota on vaan sutaistu minne sattuu ja se ärsyttää suunnattomasti.”

Jartsa on samaa mieltä. Karita Piosta puolestaan se luo sellaista hevimeininkiä. Joka tapauksessa taustassa on Penan mielestä onnistuttu.

”Kompensoiden kollegoitani, tämä liero saa nyt kutosen.”

Arnold: ”On kyllä tosi kastematoiset piissit. Näissä on sellaista hulvattomuutta mistä tykkään, mutta homma ei pysy kasassa. Näistä piisseistä puuttuu balanssi.” Karita Pio yhtyy, ”todellakin!”

”Onko kyseessä henkilön skarppausyrityksen kaari? Ehkä se haluaisi letkuihin? Maalaus on pelkästään tiiliseinää katsoessa tosi hieno, mutta tausta on irrallaan lettereistä.

Tarina piissien takana on hyvin mielenkiintoista. Teoretisoida voi aina, mutta käytännössä tämä piissi ei vaan skulaa. Kaksi pistettä tulee taustasta, annan kutosen.”

Ludvig: Ludvig näkee töhryssä vain H:n keskellä. ”Onko tässä viitattu Iso H:hon, vai onko Iso H palkannut jonkun maalaamaan?” Ludvig veikkaa. ”Onko tämä edes NAHER? Vai ISO H, jonka ympärillä on paljon häsläystä? Onko ISO H selkä kylmää tiiliseinää vasten ja kaikennäköiset hetulat ja kriippaavat limat ovat ahdistelemassa?” ”Keltainen väri täsmää hyvin hopean kanssa. Se tuo sellaista vaaraa tähän, varoitusta. Keltainen sopii teknisesti harmaan ja hopean kanssa yhteen. ISO H on tosi throwuppimainen ja muu ympärillä voi kuvata tunnetilaa, viuhuvaa toimintaa.”

”Sanotaan, että kuviot ovat aika kyllästyttäviä. Sieltä häslingistä voi hämmentää jotain, sellaista lööppitavaraa.” Ludvigin mielestä piissi kuvastaa juorulehtien maailmaa ja antaa kuutosen.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Töhryraati torjuu patriootit

Teksti Kukka Ranta

Töhryraati arvioi talvisessa tapaamisessaan kromipiissiä, joka on kuitenkin jäänyt vaimeaksi. Onko piississä liikaa patriotismia vai globalisaatiota? Vai näyttääkö krominen graffiti kuin hiililiidulla hahmotellulta?

Tämä on TEBPO, raati lukee yksimielisesti.

Karita Pio: ”TEBPOSSA on meininkiä, todellakin! TEBPON toinen P:n on ollut niin innokas, että yläosa on katkennut irti alaosasta” Karita Pio intoilee. ”Pidemmän aikaa katsoessa alkaa ärsyttää ensimmäinen B, koska se näyttää sellaiselta 90-luvun alun RENS piissiltä ja sen E-kirjaimelta. Teoksessa on jollain tavalla kylmä fiilis.”

”Kyseessä on tavallaan humoristinen piissi, kun on kirjoitettu oma nimi, mutta yksi kotimainen kirjain on muutettu ulkomaiseksi.” Pitkään maalanneille tulee pakottava tarve tehdä huumoripiissi ja tässä on Karita Pion mielestä kyseessä juuri sellainen. ”Aina, kun katson piissin keskivaiheen vasemmalle, niin etten skarppaa loppupäähän, niin toi alkaa näyttää poliisin miekkavaakunalle ei-skarpatussa näkökulmassa. Mä annan ihan läpällä tälle kutosen.”

Pena: Penastelin on erittäin mieltynyt P-kirjaimeen. ”Yhdyn edelliseen, tekijä olisi voinut onnistua paremmin B:n muodostelussa. O:ssa on tosi omintakeiset nuolet, joista toinen lävistää O:n rungon, siitä lähtee rispektiä.”

”Jos tämä on huumoriveikko, niin on vaikea ottaa vakavasti TEBPOA. Tuntuu, että on viuhdottu sen takia, ettei linjan veto ole ollut hallussa. Hiilipiirustuksessakin sketsailua tehdään kun ei ole linjat hallussa, onko teoksessa maalattu kromilla muut ja sitten tehty hiililinjat?” ?”TEBPO häpeilee suomalaisuutta, kun muuntaa kirjaimia. Tietysti kun on globaali maailma niin halutaan olla universaaleja. Tässä on nähtävissä globalisaation tuhoamat kirjaimet. Isänmaallista on nämä värisävyt, mutta pisteet ei lähde kotiin, vaan ihan käsistä. Annan vitosen, koska meni liian sketsiksi.”

Arnold: ”Joo, nämä piissit ovat kyllä Arnoldin saksalaisilta sukujuurilta, mutta Arnold ei ole suomalaisessa patriotismissa messissä, väärään suuntaan mennään. Teos viittaa miehen nimeen, töhryssä on maskuliinisuutta.”

”Tässä on yritetty olla hauska, mutta maalaus on kuitenkin jäänyt väkinäiseksi ja se johtuu kirjainten muodoista. Katkenneessa P:ssa on jotain ihan hauskaa, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Nämä on nyt ne kromipiissit joissa on kaikki mausteet, mutta se kuitenkin on liikaa. E:n ja B:n välinen yhteys on tosi väkinäinen. E jää ikään kuin B:n taakse ja se häiritsee silmää. Annan tästä piissistä nyt kyllä kutosen.”

Ludvig: ”Ludvigin monokkeli on tarkalla, mutta teos näyttää sumuiselta, kun teoksessa on sumutettu sumua melkoisen hirmuinen määrä. Ensivaikutelma TEBPO:sta on suhari, eli yhdistetty.”

”Toi on vähän niin kuin räjähde, mutta mikä jäänyt räjähtämättä. Suhari voi myös tarkoittaa sitä, että TEBPO voi nimetä itsensä suhariksi, kun on käynyt suhailemassa, varmaan aikamoinen suhina käynyt tehdessä.”

”Ludvig ei tiedä miten suhtautua tällaiseen suhuun. Selkeästi siinä kuitenkin lukee teksti ja on nähtävissä halkeamia ja katkeillut kirjain on havaittavissa, mutta kaikki ilmenee kuitenkin aika neutraalisti ja irrallisesti. Musta maali ei kohtaa seinää. En tykkää että on suhinaa reunoilla, se häiritsee katsetta.” Suhusuudesta tulee kuutonen.

Jartsa: ”Täytyy sanoa, ettei tämä töhry herätä Jartsan tunteita. Tämä on vähän sellainen mitään sanomaton, toisaalta on vaikea olla pitämättäkään.”

”Maalauksessa on pyritty rentouteen, mikä jossain toisessa piississä voi olla hyvä juttu, mutta tässä sitä ei ole osattu. Ei vaan ole kovin hyvännäköinen piissi, kolmiulotteiset suhauksetkaan ei pelasta graffitia. Mutta jos jotain positiivista, niin tykkään miten O:n ylempi puoli mäiskähtää läpi tuosta, se on hieno kohta! Ja sitten mua viehättää tuo tausta, kun se on tuollaista oksennusta, siinä näkyy vanhat maalit alta.”

”Tekijällä ei luultavasti ole ollut maalia, eikä hommaa ole mietitty oikein loppuun saakka. Todennäköisesti ei ole edes ollut täyttä purkkia sinistä. Kummastuttaa vähän kokenutta lähiön miestäkin, kun on periaatteessa lähetty tekee rennosti, eikä varmaan ole sketsejä ollut, mutta pelkällä rennolla asenteella ei kuitenkaan aina saada kunnon piissejä aikaan. Valitettavasti joudun antamaan viisi pistettä ja toivotan TEBPOLLE tsemppiä jatkossa.”

Ludvig vielä pohtii ääneen, jos kyseessä onkin venäläistetty TEBPO? Siinä tapauksessa Jartsakin yhtyy lisäämään, että on hienoa nähdä myös ulkomaista töhryä Suomessa. Ehkä kyseessä onkin jonkun tshetshenialaisen venäjänkielinen iskulause? Venäjällä maalatan paljon kromia.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Töhryraati tarkastelee kuningaslajiaan

Teksti Kukka Ranta

Töhryraati perehtyy talvisissa tunnelmissa graffitin kuningaslajiin eli kromipiissien maailmaan. Kromi edustaa graffitin perinteisempiä puolia, jossa korostuu useimmiten musta ja itse kromi, joskus on roiskittu myös muita mausteita.

Kromia näkee paljon kaupungeissa ja paikoissa, joissa tulee toimia nopeasti muutamalla tyylitellyllä värillä, kromi myös loistaa kauas. Kromipiissi paljastaa tekijänsä taidot, siinä näkee kuka osaa piirtää lainit ja taitaa pelkistämisen salat.

Töhryssä lukee selkeästi EVE. Edustaako se uutta naissankaruutta vai onko teos mimmifrendille duunattu graffiti?

Arnold:</b> ”Tekijä on ilmiselvästi käsitellyt maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välistä kriisiä. Tässä on miehekkäitä karvoja, halkeamia ja värimaailma on macho, mutta EVE on täysin feminiininen. Tausta on vähän liittymätön näihin piisseihin. Töhryssä on kontrastia, mutta kontrasti ei kuitenkaan toimi tässä.”

Arnold juuri ei tykännyt siitä, miten taustan punainen väri pomppaa liikaa turkoosista. Kirjainten muodot ovat liian feminiiniä Arnoldin makuun. EVE on pehmoillut liikaa, vaikka olisikin tyttöystävälle tehty, mutta tämä ei vaan pure Arnoldiin. ”Jos yrittää olla kova piissi niin silloin ei pitäisi olla noin pehmo.”

”Ei tää nyt kyllä oikein yllä, mietin vitosen ja kutosen välimaastoa. Ei, en haluaisi antaa vitosta enempää.” ”Anna sit vitonen”, Jartsa rohkaisee vieressä.

Ludvig: ”Tämä on kova pala purtavaksi näinkin pehmeäksi graffitiksi. Aloitetaan positiivisista. Kohde on tosi hyvä, jossa on hieno puhdas harmaa. Sitten negatiiviseen. Tekijä ei ole saanut kohdetta elämään ja graffiti jää kylmäksi. Tulee sellainen fiilis, että seinä olisi toivonut jotain muuta. Muuten ihan taidokkaasti tehty EVE, mutta huonosti asetellut mausteet. Varsinkin päälle menevät ontot tähdet häiritsevät katsomista. Painotan, että tämä on ihan hyvin tehty, mutta pystyn antamaan vaan femman.” Arnold heittää femmat ilmaan.

Jartsa: ”Ensin vähän ihmetyttää, että miksi on tehty noin paljon taustaa? Jos siinä on ollut paljon seinää, niin eikö pelkkä musta ja kromi olisi riittänyt?”

”On kyllä jämäkän näköinen paketti. Tykkään jälkimmäisen E:n yläosan pallukasta, joka näyttää paiseelta. Ilmeisesti tässä on yritetty tehdä kirjaimiin halkeamia, mutta muodot ovat oudon letkumaisia. En tiedä mitä niistä pitäisi ajatella tai mitä niille on tapahtunut?”

”Maalaus erottuu seinästä varmaan pitemmänkin matkan päähän. Harmaan sävystä voisi päätellä, että graffiti on kehäkolmosen ulkopuolella.” Muut nauravat huomiolle. ”Tai sitten kyseessä on 97 rakennettu tunneli, suurtunneli, harmaan sävystä päätellen”, Karita Pio yhtyy proffailuun.

Jartsa jää vielä pohtimaan, ”CRAP EVE, onko kyseessä sittenkään rakkauden osoitus tyttöystävälle vai onko haluttu viestittää jotain muuta? Annan kutosen.”

Karita Pio: ”Mua kiinnostaa ajatus siitä, ettei maalausta ole tehty rakkauden osoituksena, vaan se on voodoo nukke, jota on pistelty neuloilla kirjainten reunoihin. Tavallaan toi on graffitissa taiteellisesti hienoa ilmaisua, mutta en juuri muuta hienoa graffitillisesti näe, paitsi, että maalaus ehkä näkyy kauas jos on tilaa mennä.”

”EVE on aika menevä, 3D:n suunta vaihtuu radikaalisti puolessavälissä piissiä”, Karita Pio osoittaa havaintoaan tietokoneen ruudun kuvaa osoittaen muiden nauraessa hyväksyvästi, näin on! ”EVE on tyylitelty, sen ansiosta kutonen!”

Pena: ”Töhryssä on todella vauhdikkaat ja uudella tyylillä tehdyt murtumat, tämä on uutta innovaatiota! Ei ole ennen näkynyt”, muutkin nyökkäävät jälleen myötämielisesti. Pena kehaisee linjojen olevan todella skarpisti tehdyt, mutta Arnoldista ne ovat ärsyttävän tyylitellyt.

”Vaikka maalauksessa on punaista, tästä puuttuu punainen lanka.” Pena ei lähtisi sille linjalle, että tämä olisi mikään rakkauden osoitus. ”Se mitä muut sanovat sydämeksi, muodostuu Penalle pepuksi, ja tämän vuoksi maalaukselle irtoaa vitonen.” Raati ei enää hiljene naurultaan.

Yhteensä 27 pistettä.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.