voima

Pieni spektaakkeli Venäjältä

Teksti Ville Ropponen

Neuvostokommunismin romahduksesta on kohta kaksi vuosikymmentä ja kiistely sen jäljistä höyryää. Maanantaina aiheesta saatiin aikaan spektaakkeli aika pienellä porukalla, kun 15 venäläisnuorta saapui Helsinkiin osoittamaan mieltään. Venäläisnuorten, lapualaisten konservatiivien ja islamilaisen puolueen järjestämä omituinen näytelmä oli pieni, mutta täydellinen.

Viron vuoden 2007 pronssisotilasmellakat ovat tuoreessa muistissa. Helsingin mielenosoitus, joka kohdistui Viron suurlähetystön järjestämää Pelko muurin takana-seminaaria vastaan, oli kuin niiden jälkikaikua.

Seminaarissa käsiteltiin Neuvostoliiton rikoksia Viroa kohtaan. Monet nuorista olivat pronssisotilasmellakoista tutun Yövartio-liikkeen jäseniä, osa kuului venäläiseen Naši-järjestöön.

Jotta ennakkoon kohuttu mielenosoitusnäytelmä oli täydellinen, venäläisnuorten rinnalla mieltä osoitti Suomen islamilainen puolue. Se kertoi vastustavansa Viron historian vääristelyä sekä Viron muslimien ja venäjänkielisten sortoa.

Neuvostokommunismiin liittyvistä historiantulkinnoista melskataan erityisesti Venäjällä ja Baltian maissa, joiden isot venäläisvähemmistöt mutkistavat asiaa.

Sanomatalon seminaarissa julkistettiin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama artikkelikokoelma Kaiken takana oli pelko. Siinä pohditaan neuvostoterrorin vaikutuksia Baltiassa.

Mieltään osoitti parikymmentä venäläistä ja islamilaisen puolueen aktiivia. Paikalla oli myös kolmisensataa ihmistä kuuntelemassa Oksasen ja Pajun haastattelua; mielenosoittajat erottuivat lähinnä toimittajalauman perusteella. Pressikuhina piiritti plakaatteja. Valokuvaajat laukoivat kameroitaan kaaoksessa lähietäisyydeltä.

Pian lapualaisen eurovaaliehdokkaan Kai Pöntisen (kok.) järjestämä vastamielenosoitus ilmestyi kuvaan. Pöntisläiset tummissa puvuissaan huiskuttivat Suomen lippuja.

”Vain Pohjanmaalta on läydettävissä aines, joka on valmis puolustamaan suomalaista sananvapautta”, jyrähteli muun muassa Lapuanliikkeen museota ylläpitävä Pöntinen.

Sanomatalossa ei voinut täysin välttää mielikuvaa, että siellä parodioitiin eri poliittisia aatteita.

Venäläisnuorten ja islamilaisen puolueen mielenosoitus seminaaria vastaan jatkui elokuvateatteri Orionilla.

Tiedotustilaisuudessaan venäläisnuoret esittivät historiantulkinnan, jonka mukaan Neuvostoliitto ei miehittänyt Viroa toisessa maailmansodassa.

Nuorten mielestä nyky-Viro on poliisivaltio. ”Ja venäläisiä kohtaan vallitsee apartheid”, kertoi Yövartio-järjestön aktiivi Maksim Reva.

Venäläisnuoret paheksuivat lisäksi Suomen audiovisuaalisen arkiston esittämää elokuvaa Soviet story, joka on heidän mielestään venäläisvastainen. Elokuvassa rinnastetaan kommunismi ja natsismi.

Mielenosoitusmatkalle Suomeen venäläisnuoret oli kutsunut Helsingin yliopiston dosentti Johan Bäckman, jonka johtaman antifasistisen komitean jäseniä osallistui mielenosoitukseen.

Komitea kuvaa verkkosivuillaan Viroa fasistiseksi valtioksi ja syyttää sitä venäläisvähemmistönsä apartheidista. Sivuilla myös parjataan suomalaisia Putinin Venäjän kriitiikkoja.

Tiedostustilaisuudessa Bäckman antoi näytteen kohutusta historiantulkinnastaan:

”Virossa ei 1940-luvulla tapahtunut kymmenien tuhansien ihmisten kansanmurhaa. Kyse oli vain väestönsiirroista tai pelastusoperaatioista, ihmisiä vietiin turvallisempiin Venäjän sisäosiin”.

Naši perustettiin 2005 Venäjän presidentinhallinnon virkailijoiden toimesta puolisotilaalliseksi voimaksi häiritsemään demokraattista oppositiota ja Putinin kriitikkoja. Našin jäseniä on soluttautunut oppositiopuolueisiin, ja järjestö myönsi äskettäin tehneensä internet-hyökkäyksiä Viroa vastaan keväällä 2007. Našilla on 120 000 jäsentä.

”Naši-järjestö on radikalisoitunut, kun Kremlin avoin tuki sille on viime aikoina hiipunut. Osa järjestöstä pyrkii löytämään tarkoituksen toiminnalleen Venäjän naapurimaissa, kun sen tarve kotimaassa on vähentynyt”, pohti Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith.

Suomeen viritetyn Naši -mediatempun isoin merkitys saattaa olla tarjota venäläiselle yleisölle pureskeltavaa. Mielenosoitus sai laajaa huomiota Venäjällä: venäläiset TV-kanavat seurasivat tapahtumaa ja siitä uutisoitiin näyttävästi Izvestija– ja Komsomolskaja Pravda -lehdissä.

Toivoa silti sopii, ettei Viron venäläisvähemmistön tilanteen pohdinta Suomessa jäisi vain Kremlin nuorisöjärjestöjä maahantuovien tahojen harteille. Virossa on yhä 100 000 ihmistä vailla minkään valtion kansalaisuutta. Viron kannalta olisi parempi, että venäläisvähemmistö integroituisi Viron yhteiskuntaan, eikä vieraantuisi siitä. Tästä integraatiosta päävastuussa on Viron valtio.

Sofi Oksanen ja Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. WSOY 2009. 563 sivua.

The Soviet Story elokuvateatteri Orionissa 27.4.

Johan Bäckmanin perustama Suomen antifasistinen komitea.

Lue myös Kadri Tapersonin kirjoitus Kyyditettyjen kansa ja Oksana Tšelyševan juttu Naši ja Yövartio, kummat petikaverit.

Graffiti HAM
Route Couture

Istanbulin vesifoorumi oli kupla

Teksti Olli-Pekka Haavisto

Maailman vesifoorumissa pitäisi ratkoa päivänpolttavia kysymyksiä. Istanbulissa järjestetyssä kokouksessa keskityttiin kuitenkin yksityistämispuheisiin ja vastalauseiden vaientamiseen. ”Täyttä paskaa”, sanoi patoaktivisti.

Istanbulissa järjestettiin 16. – 22. maaliskuuta viides Maailman vesifoorumi. Vaikka kokoontuneena oli järjestäjien mukaan 20 000 osanottajaa, tapahtuman tunnelma oli kaukana oikeudenmukaisesta. Poliiseja, turvamiehiä ja turvatarkastuksia oli loputtomasti.

Avajaisseremoniassa Water Justice Movementin, kansainvälisen vesioikeudenmukaisuusverkoston, kaksi aktiivia levitti banderollin. No Risky Dams, ei vaarallisia patoja, kankaassa luki. He ehtivät huutaa kerran iskulauseensa, ennen kuin turvamiehet raahasivat heidät pois.

Protestoijat vietiin poliisiasemalle, jossa viesti oli tyly: ulos maasta tai vuosi turkkilaista vankilaa. Paikalliset toverit järjestivät aktivisteille lennot kotimaihinsa.

Foorumia dominoi liike-elämän ajama yksityistämisinto. Bolivian ulkoasianministeriön neuvonantaja Juan Carlos Alorralde kertoi WJM:lle, että usean maan ministeriedustajat olisivat halunneet esittää WWF5:ssä vaihtoehtoisen julkilausuman. Veden kauppatavaraksi muuttamisen sijaan julkilausuma olisi korostanut vettä elämän välttämättömänä perusedellytyksenä, johon kaikilla ihmisillä on oikeus.

WWF:n pääjärjestäjä on World Water Council, jonka verkkosivuilta ei käy ilmi, että järjestö on vesialan bisneslobbari. Se esti ministerien julkilausuman esittämisen. Alorralde ihmetteli, miten eri maiden vapailla vaaleilla valitut ministerit eivät saa ilmaista mielipidettään, jos Maailman vesifoorumia väitetään demokraattiseksi.

Niinpä Water Justice Movement järjesti People’s Water Forumin, Ihmisten vesifoorumin, jonne saapui kuusisataa ihmistä noin 70 maasta. Sen lehdistötilaisuudessa kuultiin, ettei YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja Miguel d’Escoto Brockmannia oltu kutsuttu kokoukseen. Ei, vaikka hän oli ilmaissut halukkuutensa aikataulunsa järjestelyyn.

Kutsutta jäänyt d’Escoto Brockmann lähetti World Water Forumiin julkilausuman. Sen luki Ihmisten vesifoorumin tiedotustilaisuudessa vesiasioiden erikoisneuvonantaja Maude Barlow.

”He, jotka ovat sitoutuneet veden yksityistämiseen tekemällä siitä kulutustavaran kuten öljystä, kieltävät kansoilta ihmisoikeuden, joka on yhtä perustava kuin ilma, jota hengitämme”, d’Escoto Brockmann kirjoitti.

YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja kritisoi tekstissään selvin sanoin tapaa, jolla kokousta oli valmisteltu keskellä ”vesikriisin armottomasti koettelemaa maailmaa”, jossa miljardi ihmistä on vailla puhdasta vettä. Water Justice Movementin mielestä World Water Forumilla ei ole oikeutusta.

WWF5:n avajaispäivän aamuna törmäsin turkkilaisiin suurpatoja vastustaviin aktivisteihin, jotka ovat huolissaan hallituksensa pyrkimyksistä myydä maansa vedet yksityisille.

Kysyin aktivistien mielipidettä WWF5:stä. Vastaus oli tyhjentävä: ”Full of shit”, täyttä paskaa.

Graffiti HAM
Route Couture

Beirut, homojen turvasatama

Teksti Aishi Zidan

Homoseksuaalisuus ja alastomuus olivat liikaa libanonilaisviranomaisille, ja Help-elokuva joutui sensuurin hampaisiin. Lähi-idän seksuaalivähemmistöille Beirut on kuitenkin yhä unelmien vapaa kaupunki, jossa keskustan kaduille nousee homobaareja ja hyvällä tuurilla vanhemmatkin hyväksyvät lastensa kumppanit.

Libanonissa käydään maalle epätyypillistä kamppailua siitä, mikä on sopivaa valkokankaille. Libanonilaisen elokuvaohjaaja Marc Abi-Rachedin esikoiselokuvan Helpin oli nimittäin tarkoitus saada ensi-iltansa helmikuussa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Homoseksuaalisuutta ja prostituutiota käsittelevän elokuvan esittäminen kiellettiin vain muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Help sisältää viranomaisten mukaan ”sopimattomia aineksia”, eikä elokuvaa nähdä elokuvateattereissa, ellei Abi-Rached leikkaa pois sopimattomaksi katsottuja kohtia. Kohtia, jotka olivat liikaa viranomaisille, on yhteensä puoli tuntia. Ne sisältävät homoseksuaalisuutta, alastomuutta ja kiroilua.

”Tässä on kyse periaatteesta, en aio leikata Helpistä pois sekuntiakaan”, Abi-Rached sanoo.

Abi-Rachedin elokuvan nostattama kohu on verrattain vapaamielisessä Libanonissa harvinainen. Vain reilu vuosi sitten sama virasto hyväksyi elokuvan käsikirjoituksen.

Help kertoo Beirutin alamaailmasta realistisella tyylillä. Elokuvan päähenkilöon nuori Ali-poika, joka ystävystyy prostituoituna toimivan Sorellan kanssa. Elokuva käsittelee myös homoseksuaalisuutta taksikuski Marounin kautta.

”Tarkoitukseni on kertoa rakkaudesta, kuvata elämää realistisesti. Halusin toki provosoida, saada ihmiset reagoimaan”, kertoo Abi-Rached.

Vaikka Helpiä ei ole nähty valkokankaalla, on se herättänyt se aktiivisen keskustelun puolesta ja vastaan Libanonissa.

”Elokuvan kieltäminen on tuonut Helpille valtaisan huomion. Minä saan haastattelupyyntöjä aina Japanista ja Yhdysvalloista asti. Kiitin tästä viranomaisia”, Abi-Rached naurahtaa.

Helpin levittämisestä Yhdysvalloissa ja Euroopassa käydään parhaillaan neuvotteluja.

Vaikka homoseksuaalisuutta käsittelevä elokuva oli liikaa libanonilaisviranomaisille, löytyy maan pääkaupungista aktiivinen homoyhteisö. Libanonissa toimii Lähi-idän ensimmäinen lesbojen, homo-, bi-, ja transseksuaalien oikeuksia puolustava järjestö, Helem. Beirutin yöelämän trendikkäimmiltä kaduilta löytyy homobaareja.

”Libanon, tai tarkemmin sanottuna Beirut, on turvasatama Lähi-idän homoille”, kuvailee Helemin toiminnanjohtaja Georg Azzi, 27.

”Libanoniin muuttaa homoseksuaaleja useista eri Lähi-idän maista, joissa ei olla yhtä suvaitsevaisia. Pahin tilanne on tällä hetkellä Irakissa, missä ei ole minkäänlaista lakia turvaamassa järjestystä. Homoihin kohdistuu siellä väkivaltaa, ja useassa tapauksessa he ovat hengenvaarassa”, kertoo Azzi.

Azzi oli mukana, kun Helem perustettiin viisi vuotta sitten. Järjestö on ensimmäinen laatuaan Lähi-idässä.

Helem tarjoaa lakiapua syrjityksi joutuneille ja pitää yllä auttavaa puhelinta. Lisäksi järjestö yrittää lisätä tietoisuutta homoseksuaalisuudesta Lähi-idässä.

Libanonin ilmapiiri on muuttunut homoystävällisemmäksi 2000-luvulla.

”Kymmenen vuotta sitten Libanonin homot olivat vielä täysin maan alla. Internetin kautta pienet homoyhteisöt saivat tietää toisistaan,” kertoo Azzi.

”Helemiin suhtauduttiin aluksi melkein kuin rikollisjärjestöön. Asenteet ovat vapautuneet muutaman vuoden aikana nopeasti, nopeammin kuin olin olettanut. Nykyään meillä on jopa yhteisiä projekteja valtion kanssa”, kertoo Azzi.

Helem-aktiivi Joe Labakin mukaan asennemuutos tapahtui Israelin ja Hizbollahin välisen sodan aikaan kesällä 2006. Helem perusti sodan ajaksi tiloihinsa pakolaiskeskuksen.

”Aluksi keskukseen tulleet pakolaiset suhtautuivat meihin varauksellisesti. Pian tunnelma kuitenkin vapautui. Sodan myötä meidät alettiin nähdä osana libanonilaista yhteiskuntaa,” kertoo Labaki.

Homoseksuaalisuus on Libanonissa kuitenkin edelleen laitonta, vaikka homoseksuaalisuuden kieltävää lakipykälää ei ole sovellettu vuosikausiin.

Gary Lian, 22, ja Joe Labaki, 23, ovat olleet Helemin toiminnassa mukana pari vuotta.

”Nuori sukupolvi on avoimempi, mutta moni nuori ei voi kertoa vanhemmilleen, etta heillä on homokavereita,” Labaki kertoo.

Perheellä on arabimaailmassa valtava merkitys. Nuoret elävät vanhempiensa luona yleensä avioitumiseensa asti. Perheen avoimuudella on siksi valtava osuus siihen, miten vapaasti nuori saa elää.

”Omat vanhempani ovat suhteellisen suvaitsevaisia. Kerroin heille noin vuosi sitten homoseksuaalisuudestani. Emme puhu asiasta, silla vanhempieni ymmärryksellä on rajansa. Mutta he hyväksyvät asian,” Lian kuvailee.

Lian asui perheineen muutaman vuoden Virginian osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Perhe palasi Libanoniin Lianin ollessa 15-vuotias.

”Minulle Virginia ei ollut yhtään sen suvaitsevaisempi kuin Beirut. Helemiin liittyminen oli minulle käännekohta. Siitä on tullut koti, paikka jossa minut hyväksytään täysin”, Lian kertoo.

Labaki ei ole kertonut vanhemmilleen homoseksuaalisuudestaan.

”Vanhemmat saattavat jopa heittävät lapsensa pois kodeistaan, koska he ovat homoseksuaaleja. Helem auttaa kodittomaksi joutuneita nuoria. Myös työelämässä voi olla vaikeuksia. Esimerkiksi, jos paljastuu että opettaja on homo, oppilaiden vanhemmat saattavat vaatia opettajan erottamista”, Labaki kuvailee.

Nimettömänä pysyttelevä mies kertoo, etta hänet on juuri erotettu yliopistostaan.

”He väittivät, etta kaytökseni on epäasiallista. Erottamiseni johtui siita, etta olen homo”, mies toteaa.

Libanon on ollut vuosisatoja eri uskontojen ja kulttuurien leikkauspiste. Maassa asuu sekä kristittyjä etta shiia- ja sunnimuslimeja.

”Minun kokemukseni mukaan kaikki uskonnot ovat yhtä suvaitsemattomia. Niin kristityt kuin muslimijohtajat täällä luonnehtivat homoseksuaalisuutta luonnottomaksi. Asenteet riippuvat uskontoa enemmän paikasta. Beirutissa ollaan suvaitsevaisia, maaseudulla asenteet ovat konservatiivisemmat”, kertoo Labaki.

Graffiti HAM
Route Couture

Anorakki niskaan!

Teksti Päivi Mattila

Retkeilyvaatteista maksetaan turhaan. Luontokartoittaja ja muut vaellusvarusteiden heavy userit kertovat, miksi Gore-tex ja muut kalliit supermateriaalit kannattaa jättää vaaterekkiin.

Vaeltamisen suosio on viime vuosina kasvanut kohisten, samoin vaellusvaatemarkkinat. Jos vaelluslomaviikko on vuoden kohokohta, niin kukapa haluaisi pilata sen huonojen varusteiden takia.

Tarjolla on toinen toistaan hienompia goretex-vermeitä ja muita erikoisvaatteita. Kierros urheiluvälineliikkeissä kutistaa rahapussia helposti vähintään 500 eurolla.

Onko maastoon halajavan paiskittava pari ylimääräistä työviikkoa ennen rinkan raahaamista kohti tuntureita?

Olli Manninen ystävineen haluaa palauttaa luonnonystävät mainosten mielikuvamaailmoista ulkoilun todellisuuteen. Nautinnollisen retkeilyn ei tarvitse olla varakkaiden eliittitouhua.

”Mun maastovaatekerta on maksanut 20 euroa. Siinä on mukana kaikki paitsi saappaat”, kertoo Olli.

Kyse ei ole primitiiviretkeilystä tai poikkeuksellisen hyvästä tuurista. Luontokartoitusta työkseen tekevä Olli vietti sata yötä maastossa vuonna 2008. Toukokuusta syyskuulle ulottuvalla kaudella säät vaihtelevat lumisateista helteisiin. Työtä ei jaksa, elleivät vaatteet ole mukavia ja laadukkaita.

”Mä käytän ylijäämäliikkeistä ostettuja armeijavaatteita. Ne on yleensä tehty maastokäyttöön. Sopivia vaatteilta löytää myös kirppareilta lähes ilmaiseksi, jos ehtii kiertää”, Olli vakuuttaa.

”Osa kulkee maastossa jopa farkuilla. Retkillä voi käyttää mitä tahansa rentoja vaatteita, jotka ovat niin kulahtaneet, ettei niitä ehkä kehtaa kaupungissa enää pitää.”

Teppo Rämä, biologi hänkin, nyökkää vierestä. Saappaineen hänen kamansa ovat maksaneet 50 – 60 euroa ja tällä varustuksella liikkuu monta vuotta.

Samoihin summiin päätyy myös metsiä kolunnut Sini Saarela. Enemmän junamatkoihin menee rahaa kuin retkivarusteisiin.

Gore-tex saa heidät puistamaan päätään. Nykyisin pururadoillakin pukeudutaan goreen. Kaikkeen on ihmiset huijattu uskomaan.

”Niitä käytetään yleisvaatteina, silloinkin kun ei sada. Ongelma on, että ne kuluvat nopeasti. Jos gore-takkia käyttää kolmesti vuodessa, voi se olla hyväkin, mutta ei jokapäiväisessä käytössä”, toteaa Olli.

Ainakin halvahkojen gore-mallien kankaat kestävät kulutusta selvästi huonommin kuin perinteiset polyester-puuvilla-sekoitteet. Kun saumoihin alkaa tulla kulumia, ei takkia voi ompelukoneella paikkaamalla korjata. Yleensä takki heitetään siinä vaiheessa roskiin. Lyhytikäinen vaate on varsin epäympäristöystävällinen hankinta.

”Usein gore-vaatteet kahisevat, mikä häiritsee luonnon äänien havainnointia. Ja kyllä ne lupauksista huolimatta hiostavatkin. Tuulenpitävä, mutta hengittävä poutakelin vaate on puuvillainen”, Teppo miettii.

Usein sadetta voi väistellä. Viikonloppuretkiä suunnitellaan uutisten säätietojen kanssa, ja vaelluksilla pysytään aamulla ehkä siihen asti teltassa, että sade lakkaa. Päivällä sadekuuron ajaksi voi suojautua kuusen alle.

”Ässäjuttu on niin iso sadetakki, että päiväreppu mahtuu sen alle”, vinkkaa Olli.

Joskus kuitenkin tulee päivä, jolloin tihuttaa tunnista toiseen. Se on Ollista ikävin mahdollisin keli.

”Sadevaatteet pitävät kulkijan kuivana, kunhan ne jaksaa kiskoa ajoissa ylleen. Litimäräksi on vaikea kastua. Mutta jos on putkeen kaksi päivää sateista, pysyy kuivana tuskin millään. Vaatteista tulee nihkeät.”

Silloin on onni, jos pääsee yöksi kämppään kuivattelemaan vaatteita. Rinkan päälle ripustettuina ne kuivuvat kyllä poutasäällä myös päivän mittaan.

Yleissuositukseksi retkeilyä suunnitteleville Sini antaa väljät vaatteet.

”Kerrospukeutuminen on tärkeintä. Samaa päällystakkia ja -housuja voi käyttää joka säällä. Pitkiksiä ja paitoja monta kerrosta alle, jos on kylmä. Alusvaatteiksi keinokuidut ovat puuvillaa parempia, koska hiestynyt puuvilla tuntuu kalsealta. Villainen välikerrasto lämmittää kostuneenakin.”

Sini kehuu käytännöllistä hupparianorakkiaan ja reisitaskuhousuja.

”Säästyy repun kaivelemiselta, kun tavarat ovat käsillä takin mahataskussa ja housujen sivuilla.”

Eniten Sini ja muut haastateltavat satsaavat hyviin vaellussaappaisiin. Jalat ovat vaelluksella kovalla rasituksella ja jos alla on tennarit tai ohutpohjaiset Kontio-saappaat, voivat kilometrit tuntua monta kertaa pidemmiltä kuin ne ovatkaan.

Suomen olosuhteissa vaelluskengät ovat Sinin kokemuksen mukaan turhat. Ainakin, jos liikkuu muuallakin kuin merkityillä reiteillä ja pitkospuilla:

”Metsissä ja soilla on märkää. Ja muutenkin, jos sataa pitkään alkavat vaelluskengät vettyä ja haista pahalle. Ei gore voita kumppareitakaan.”

Graffiti HAM
Route Couture

Ärsyttävän koskettavia lauluja

Teksti Miina Poikolainen

Kauko Röyhkän nuori suojatti Ville Ahonen tekee lauluja, jotka eivät jätä kylmäksi. Herkän nuoren muusikon rakkauslaulujen ehdottomuus käy välillä rokkiyleisön hermoon.

Viime vuonna Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan yhteiskiertueella nähtiin lämppärinä esiintymässä nuori mies, joka lauloi rakkaudesta, ahdistuksesta ja nuoruudesta. Eturivissä oltiin kuulemma ihmetelty, mikä homo lavalla oikein vinkuu.

Vinkuja oli 24-vuotias muusikko Ville Ahonen.

Ahosen lauluissa juostaan niin kauan kunnes sydän pysähtyy, mennään metsään kuolemaan ja rakastetaan niin, että sattuu. Ahonen ei säästele sanojaan tai yleisöä, eikä viesti aina aukene kaikille.

”Joissain teksteissäni olen selkeästi kärjistänyt asioita, jotta ymmärrettäisiin, mistä on kyse eikä sisältö jäisi vain vihjailuksi. Joskus kärjistys on kai sitten koettu uhkana tai syytöksenä”, Ahonen pohtii.

Ahoselta ei ole vielä ilmestynyt edes esikoislevyä, mutta hän on jo ehtinyt nähdä suurimman osan Suomen keikkapaikoista ainakin vilaukselta. Musiikkia hän on tehnyt aktiivisesti viimeiset pari vuotta.

Yhteistyö Kauko Röyhkän kanssa alkoi sattumalta. Ahonen törmäsi Röyhkään baarissa pian sen jälkeen, kun oli saanut ensimmäisen demonsa valmiiksi. Ahonen kertoo Röyhkän olevan yksi hänelle tärkeistä suomalaisista lauluntekijöistä.

”Menin hänen luokseen ja kysyin, voisinko lähettää demoni hänelle.”

Röyhkä tykästyi biiseihin, ja siitä lähtien he ovat työstäneet Ahosen materiaalia yhdessä. Röyhkän ja Mattilan kiertueella tuore lauluntekijä pääsi mukaan esiintymään Suomen suurimpiin kaupunkeihin.

”Tulin lavalle suoraan puskista”, Ahonen toteaa.

Ahonen työskentelee jatkuvasti myös esitystaiteen parissa, ja joskus keikat saattavatkin muistuttaa performanssiesitystä. Lämppärinä on esiintynyt esimerkiksi yksi hänen omista drag-hahmoistaan.

”Haluan kuitenkin pitää nämä kaksi projektia erillään”, hän huomauttaa.

Kun kysyn, mikä Ahosta inspiroi, hän miettii pitkään ja hiljaa niin kuin monen muunkin kysymyksen jälkeen.

”Elämä inspiroi minua. Aiheita löytyy loputtomasti, jos ne vain näkee.”

”Väistämättä sitä tekee lauluja omasta ajastaan. Mutta pääasiassa lauluni kertovat rakkaudesta, ei siitä pääse mihinkään”, hän hymyilee.

Helsinki on Ahoselle tärkeä paikka. Hän muutti pääkaupunkiin viisi vuotta sitten Hyvinkäältä, ja se on Ahosen mielestä yksi hänen parhaita päätöksiään.

”Se ei ollut mun paikka.”

”En vain jotenkin kuulunut sinne. Täällä on paljon kannustavampi ilmapiiri ja ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä ja joiden kanssa voin tehdä musiikkia.”

Hyvinkäällä vietetyt vuodet voi myös kuulla hänen sanoituksissaan.

”Ei sitä pääse karkuun. Se on yksi merkittävimmistä aiheistani ja siinä riittää käsiteltävää.”

Ahonen kuitenkin toivoo, etteivät hänen laulunsa kertoisi ainoastaan ahdistuksesta.

”Olen yrittänyt tehdä myös iloisia lauluja, mutta toisaalta, mielenlaatuni on aika melankolinen”, hän myöntää.

”Olisi hienoa, jos jotkut lauluistani puhuttelisivat kaikenlaista jengiä. Myös sellaisia, jotka elävät ihan erilaista elämää kuin minä.”

Ahosen esikoislevyä on valmisteltu jo pitkään, mutta hän arvelee sen ilmestyvän vasta ensi syksynä.

”Olen perfektionisti eikä mikä tahansa mene läpi”, hän selittää.

Lopuksi kysyn Ahoselta, miten hän haluaisi itseään kuvailtavan artistina. Hän on taas hetken hiljaa ja kysyy vastakysymyksen:

”Miten sä kuvailisit mun musiikkia?”

Ville Ahonen, Shitty Listener ja Bat Tarbent Potlatch-klubilla KokoTeatterin baarissa 15.3. Liput 5 euroa.

Graffiti HAM
Route Couture

Tšetšenian enkeli vai Kaunasin vakooja?

Teksti Oksana Tšelyševa

”Groznyin enkelit” ovat vaikeuksissa. Liettuan turvallisuuspalvelu syyttää orpokotia johtanutta Gatajevin pariskuntaa kiristyksestä. Tarina on kuin vakoojaromaanista. Mitä on syytösten taustalla, ja miksi turvallisuuspalvelu tutkii rikosjuttua? Gatajevien kasvattilapsi Denis Volkovski on Suomessa etsimässä totuutta.

”En halua palata Groznyiin, koska en halua kadota”, Denis Volkovski sanoo. ”Kaupunki on kaunis, mutta sen sydän on likainen. Mikään ei muutu paremmaksi ennen kuin sielu puhdistuu.”

Groznyi on Denisin synnyinkaupunki: hän syntyi siellä vuonna 1988. Hän pitää itseään tšetšeeninä, vaikka hänen biologiset vanhempansa eivät tšetšeenejä olleetkaan. Sen sijaan Denisin pelastajat ja kasvattivanhemmat Malik ja Hadizat Gatajev ovat tšetšeenejä.

Denis oli vain yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli Venäjän armeijan ilmahyökkäyksessä. Tšetšenian toinen sota oli juuri alkamassa.

”Menimme torille ostamaan ruokaa. Yhtäkkiä näimme koneet, jotka alkoivat tulittaa ihmisiä. En muista, osuiko äitiini luoti vai sirpale. Muistan vain, että istuin maassa ja äitini pää nojasi jalkoihini. Siihen hän kuoli.”

Äidin kuoleman jälkeen Denis muutti isosiskonsa luo asumaan. Veli ei ollut tervetullut lisä perheeseen, johon kuului myös kuusitoistavuotiaan siskon mies ja heidän lapsensa. Kun sisko kuuli Malik ja Hadizat Gatajevin etsivän orpoja, hän vei Denisin tapaamaan pariskuntaa. Sen jälkeen Denis on asunut Gatajevien kanssa: ensin viisi vuotta pakolaisleirissä Ingushiassa, ja vuodesta 2005 Tšetšeniassa.

Eräänä päivänä Hadizat kutsui orpokodin lapset kokoon ja kysyi, kuka haluaisi muuttaa Liettuaan. Denis, joka haaveili koulutuksesta ja ammatista, suostui heti. Liettuassa Denis toivoi myös saavansa lääkärinhoitoa stressiperäisiin sairauksiin, jotka ovat sotalapsilla yleisiä.

Sittemmin Denis on vieraillut Tšetšeniassa vain kolmesti. Toisella vierailulla Denis pidätettiin ja häntä kuulusteltiin yön läpi – kuulustelijat halusivat tietoja muista Liettuan tšetšeeneistä. Kun Denis palasi kuulustelujen jälkeen kotiin, hän löysi kasvattiäitinsä kotoa itkemästä. Hadizat ei ollut uskonut pojan enää palaavan. Sen jälkeen kasvattivanhemmat pyysivät, ettei Denis enää matkustaisi Tšetšeniaan. Hän palasi Liettuaan seuraavalla lennolla.

”Nyt ei ole kyse siitä, että venäläiset taistelisivat tšetšeenejä vastaan. Nyt tšetšeenit taistelevat toisiaan vastaan. Siellä on todella pelottavaa.”

Denis palasi Tšetšeniaan vielä kolmannen kerran, helmikuun lopussa. Matkan syy oli surullinen. Denis, jota Liettuan turvallisuuspoliisi valvoo, matkusti synnyinkaupunkiinsa kertomaan kasvattiperheensä muille jäsenille vaikeuksista Liettuassa.

Lokakuussa 2008 Malik ja Hadizat Gatajev pidätettiin Liettuan Kaunasissa. Pidätyksen takana oli Liettuan turvallisuuspoliisi, vaikka Gatajevejä vastaan esitetyt syytteet – rahankiristys heidän aikuisilta lapsiltaan – olisi rikospoliisin heiniä. Turvallisuuspoliisin toiminta-aluetta ovat tiedustelu, valtionsalaisuuksien suojeleminen, terrorisminvastainen toiminta sekä kansantalouden ja strategisten kohteiden suojelu.

Gatajevien ensimmäinen asianajaja luopui jutusta sen jälkeen kun hänen vaimoaan uhattiin työn menetyksellä, jos mies vielä jatkaa.

Oikeudenkäynti käydään syyttäjän pyynnöstä suljetuin ovin. Toimittajat ja ihmisoikeustarkkailijat, jotka olivat jo sopineet prosessin seuraamisesta, eivät siis pääsekään paikalle.

Jutun syyttäjä Nimeda Oškutyte ja turvallisuuspoliisi ovat painostaneet Gatajevien aikuisia kasvattilapsia, joita jutussa käsitellään uhreina, mutta jotka ovat itse halunneet puolustaa kasvattivanhempiaan. Näin kävi myös Denisille, kun hän päätti helmikuussa toimia Gatajevien puolustuksen todistajana: pian saapui kutsu turvallisuuspoliisin haastatteluun.

Kuulustelut kestivät kuusi tuntia. Niiden aikana Denisiä uhattiin vankilalla väärän todistuksen antamisesta sekä karkotuksella Tšetšeniaan. Kun hän ei suostunut muuttamaan todistustaan, häntä kehotettiin pysymään poissa maasta kunnes oikeudenkäynti on ohi.

”Kuulustelu” vei Denisin lopulta sairaalaan, jossa hänen todettiin kärsivän traumareaktiosta.

Tällä viikolla Denis matkusti Suomeen etsimään tukea Gatajeveille. Täältä hän uskoo sitä löytävänsä, koska Hadizat Gatajevan työ tšetšeeniorpojen parissa tunnetaan: hänestä ovat kertoneet muun muassa murhattu toimittaja Anna Politkovskaja, Pirjo Honkasalo elokuvassaan Melankolian kolme huonetta sekä norjalainen Åsne Seierstad kirjassa Groznyin enkeli.

Tapasin itse Hadizatin Grosnyissä vuonna 2005. Olen sen jälkeen seurannut hänen elämäänsä kasvattilapsien kanssa.

Hadizat varttui itsekin orpokodissa. Sotaorvoista huolehtimisesta tuli hänen kutsumuksensa: hän keräsi orpoja kaduilta niin Groznyissa kuin muuallakin Tšetšeniassa. Ensimmäiset lapset muuttivat Hadizatin ja Malikin kotiin vuonna 1996, kun ensimmäinen sota oli ohi. Varsinainen orpokoti perustettiin ulkomaalaisten tukijoiden avulla pakolaisleirillä Ingushiassa. Myöhemmin se muutti Groznyiin.

Hadizatin aviomies Malik Gatajev on asunut Liettuassa viimeiset kymmenen vuotta. Ennen pidätystään hän pyöritti toista orpokotia, joka oli perustettu norjalaisten opettajien keräämillä varoilla. Hadizat kulki kahden orpokodin välillä, yrittäen tuoda vanhimpia lapsia Liettuaan.

Monet pienistä lapsista tarvitsivat lääkäriä. Pidätyshetkellä orpokodeissa oli seitsemäntoista lasta, joista kahdeksan on nuoria aikuisia.

Maaliskuun toisena päivänä Liettuan turvallisuuspoliisi pidätti pientä käännöstoimistoa pyörittävän liettualaisen Gintautas Bukauskasin kahden vuorokauden ajaksi. Pidätyksen yhteydessä tehdyssä kotietsinnässä ja yhdessä aikaisemmassa ratsiassa Bukauskasin pariskunta menetti työvälineensä.

Syyttäjän mukaan Bukauskasin yritys on ollut ”erittäin aktiivinen” Gatajevin tapauksessa. Jos Edith Bukauskas ei haluaisi miehensä viruvan pidätyssellissä kahden viikon ajan, syyttäjä varoitti, pariskunnan kannattaisi pysyä etäällä jutusta. Syyttäjä myös väitti saaneensa useita todistusvoimaisia kirjeitä Gatajevien tuttavilta.

Mikä yhteys Gatajevien ja Bukauskasin pidätysten välillä on? Miksi liettualainen yrittäjä auttaa tšetšeeniperhettä? Miksi Liettuan turvallisuuspoliisi vastustaa niin jyrkästi pieniäkin yrityksiä saada julkisuutta orpokodin tilanteelle?

Gatajevien ystävät yrittävät nyt auttaa niin pariskuntaa kuin orpokodin lapsiakin. Moni heistä on joutunut Liettuan turvallisuuspoliisin kuulusteluihin tai pidätetyksi. Ensimmäisen oikeuden istunnon jälkeen tammikuussa turvallisuuspoliisi ja syyttäjä Nomeda Oškutyte vierailivat myös orpokodissa. Nuorten mukaan Oškutyte esitti epämääräisiä pidätysuhkauksia. Paikallisissa tiedotusvälineissä tapauksesta puhutaan tuomarin suulla, ja kasvattivanhempiaan puolustavien nuorten puheenvuoroista vaietaan.

Maaliskuun alussa Liettuan ihmisoikeusinstituutti pyysi Euroopan parlamenttia tutkimaan Liettuan viranomaisten toimintaa Gatajevien tapauksessa.

Graffiti HAM
Route Couture

Innovaatiosta sähkötuolisampoon

Teksti Mikko-Oskari Koski

Inhorealistikirjailija Arto Salminen ehti kuolla, ennen kuin Big Brother -formaatti rantautui Suomeen. Kalavale-kirjassaan Salminen kuitenkin ehti jo ennakkoon kuvata tositelevision katsojan loputtoman tirkistelynhalun ja julmuuden. KOM-teatterin Kalavale rinnastaa halvan viihteen ja kalevalaiset tarinat ehkä vähän liiankin alleviivatusti.

Liian varhainen kuolema kohtasi inhorealistikirjailija Arto Salmisen nelisen vuotta sitten, miehen ehdittyä liimata karunpuoleista uustodellisuuttaan lukijoidensa mielimaisemaan kuuden romaanin voimin. Näistä Varasto ja Paskateoria ovat jo aiemmin saaneet ensiesityksensä teattereissa, Lahti ei ehkä dramaturgeille niin käyttövalmista materiaalia antaisikaan. Sitten olivat Turvapaikka ja Ei-kuori, sekä viimeinen, Kalavale. Sen kääntyminen näyttämökielelle on KOM-teatterissa onnistunut vähintäänkin kohtalaisesti.

Kalavale ujuttaa kalevalaisia tarinoita ovelasti 2000-luvun alun televisiotuotannon taustakiemuroihin ja lohduttomaan lähiötodellisuuteen. Pekka Milonoffin ohjaus korostaa hahmojen ja tapahtumien yhtäläisyyksiä niin, että rinnastukset huomataan. Se ei ole yksinomaan hyvä asia. Jokin osa siitä oivalluksesta, mikä jutun nimen yhteydestä sisältöön olisi saatava, tulee nyt ilmi ikäänkuin saatettuna. Ja Salminen jätti romaaneissaan lukijalleen aika isonkin oivaltamisen ilon.

Mutta pakkohan se on myöntää: Eeva Soivion hemaisevan Suomi-neidon tulkitsemat Kalevala-sitaatit kuuluvat tähän esitykseen. Ne luovat aivan erinomaista vastavoimaa näyttämöllä muuten viljellylle uuskieliparodialle tai suoralle kiroilulle.

Kalavale on myös tarina sukupolvien välisestä kuilusta. Pekka Valkeejärven tulkitsema viihdemaakari Fisu-Hanski on iät ja ajat viihdyttänyt Suomen kansaa, eikä hänen savolaista esikuvaansa ole vaikea tunnistaa. 2000-luvulle tultaessa on aika kuitenkin muuttunut ja uusien innovaatioiden läpitunkema nuori Kasperi on ottamassa ohjia käsiinsä. Ja tämän peruspositiivisen, uudella tavalla kaikkeen suhtautuvan ja kaiken myös toteuttavan tyypinhän me kaikki jossain olemme nähneet. Juho Milonoff luo hahmosta hurmun kahjon, joka syleilee maailmaa nuoruutensa voimalla ja innolla ja takoo uutta ihmesampoa kuin Seppo Ilmarinen konsanaan.

Hanski etsii menetettyä nuoruuttaan parikymppisen missykän seurasta ja nostaa tämän uuden tositelevisiosarjansa – kuuluuhan sen tuotannollinen vastuu lopulta hänelle kaikesta Kasperin innovatiivisuudesta huolimatta – juontajaksi. Näin siitäkin huolimatta, että salaviisas kotiapulainen varoittaa vanhemman sukupolven edustajien suuttuvan…

Sukupolvenvaihdoksen voisi ainakin nykyvinkkelistä – siis ei vielä siitä ajankohdasta, jolloin Salminen kirjansa kirjoitti – nähdä myös muutaman analogisen kanavan ja digitaalisen kanavanippujen maailman välisenä. Aikaisemmin vaihtoehtojen puute toi ohjelmille miljoonia katsojia, mutta nykyisessä kilpailussa on satoihintuhansiinkin yltäminen huippusaavutus.

Sanotaan, että jotkut tositelevisio-ohjelmat ovat siedettävämpiä kuin toiset siksi, että ne on sekä käsikirjoitettu, ohjattu että näytelty toisia paremmin.

On jotenkin lohdullista, että Arto Salminen ehti kuolla ennen Big Brother-formaatin saapumista poloisille Pohjan perukoille. Hänen Kalavaleeseen kehittämänsä huikeasti yliammuttu tositeevee-Auschwitch kun on oikeasti ideana niin sekopäinen, että samaan lopputulokseen pyrkivä (ja julkisuuden määrästä päätellen ilmeisesti siinä onnistunutkin) BB tekee asian ilman näin pitkälle mietittyä ideaa ja ilman satiirin häivääkään, tosin täysin yhteismitallisesti kisaajiensa yksinkertaisuudelle naureskellen.

Tossariin osallistumisen motiivit voivat olla moninaiset. Ilmeisesti Salminen oli kuitenkin oikeassa esittäessään, että sosiaaliluukulta elantonsa hakevalle ihmiselle kelpaa millainen julkisuusarvo tahansa, kunhan on teoriassa mahdollista päästä isoihin rahoihin käsiksi.

Jotain lohdullista on siinäkin, ettei tv-viihteen uranuurtajan Spede Pasasen tarvinnut tositeeveebuumia nähdä. Spede oli hankalan pomon maineessa ja hänen käsityksensä huumorin naurattavuudesta poukkoili vuosikymmenien mittaan rajustikin. Hän ei sentään koskaan aliarvioinut katsojiaan niin pahasti, että olisi tarjonnut näille jotain yksinomaan tirkistelyvietin tyydyttämiseen ja toisten typeryydelle naureskeluun perustuvaa.

Esityksen loppupuoliskoa hallitsevassa keskitysleiri-tossarissa päästään ihmisen perimmäisten, raadollisten tuntojen äärelle. Eeva Soivio liukuu jouhevasti lähiöperheenäiti-Saunakukaksi ja Niko Saarela yhteiskunnan päähänpotkimaksi Herleviksi. Heidän käymänsä kisan mittaan näyttämön lukuisista monitoreista heijastuvissa lööpeissä on jotain omituisen tuttua. Onko se ajankuvaa, jossa julkisuuden saavuttamiseen riittää ihan mikä tahansa?

Tähän mennessä televisiossa tosin ei liene esitetty kisaa, jossa osallistujien kestävyyttä mitataan antamalla heille sähköshokkeja, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi keksitään…

KOM-teatteri: Kalavale. Esityksiä toukokuun loppuun saakka.

Graffiti HAM
Route Couture

Ihanteiden Eurooppa – ketä kiinnostaa?

Teksti Eetu Viren

Yhteiskunnasta kirjoitetaan nyt utopioiden ja dystopioiden, toivon ja kauhun kautta. Se ei jätä tilaa konkreettisille vaihtoehdoille. Suomalaisten kirjoittajien eurooppalaisia tulevaisuusvisioita esittelevä Uusi Atlantis jääkin ohueksi.

Poliittisesti vaikuttavat kirjoittajat ovat aina olleet antiutopistisia ja materialistisia. Marx ja Engels, feministinen teoria, zapatistit, Naomi Klein ja Hardt & Negri ovat utooppisten visioiden heittelyn sijaan keskittyneet tutkimaan olemassaolevia konflikteja ja konkreettisia vaihtoehtoja.

Utopioita keksitään, kun poliittinen ajattelu on köyhää. Ja nyt utopiat ovat taas muodissa.

Toisaalta varsinkin vasemmistossa maalaillaan dystopioita, ehkä ekologisen kriisin pelon tai yleisen tappion ilmapiirin vallitessa. Materialistisen politiikan tärkein ohje tuntuu kadonneen: toivo ja pelko ovat huonoja oppaita. Vapauden tuonpuoleisen toteutumisen odottamisen sijaan olisi rakennettava ja tutkittava vapauden käytäntöjä tässä ja nyt.

Pieni turkulainen Savukeidas-kustantamo on nyt julkaissut kirjan Euroopan utopioista ja dystopioista. Uusi Atlantis sisältää seitsemän melko vapaamuotoista esseetä, jotka käsittelevät erilaisia Euroopan kehityksen vaihtoehtoja suhteessa sen jonkinlaiseen ulkopuoleen: etnisiin vähemmistöihin, siirtolaisiin, Turkkiin ja Venäjään.

Sinänsä idea on hauska: tehdään ulkoministeriön tukirahoilla kirja, jota jaetaan ilmaiseksi netissä. Tekstien taso on kuitenkin vaihteleva. Pari on erinomaisia, pari aivan kauheita.

Kirjan toimittajien Ville Hytösen ja Pauli Rautiaisen tarkoitus jääkin melko hämäräksi. Esipuheessa Euroopasta esitellään iänikuisia abstrakteja teoreettisia käsityksiä: eurooppalaiset ovat nostalgisia, eurooppalaiset tavoittelevat tavoittelematonta ja niin edelleen. Esimerkiksi:

”[Eurooppalainen] suuntaa tunteellisen mielensä herkästi menneisyyteen täyttäen sen kaipuulla, tietoisuudella historiasta. Niinpä baijerilaisissa oluttuvissa, ranskalaisten maanviljelijöiden keskuudessa, vojvodinalaisissa linja-autoissa ja ruotsalaisilla pientaloalueilla kaikissa toivotaan: ei muutoksia, kiitos!”

Entä kaikki Euroopasta käynnistyneet vallankumoukset ja yhteiskunnalliset liikkeet?

Onkin toki selvää, että kun huomio kiinnitetään kuviteltuihin tulevaisuuksiin, jää sen määrittely, mitä Eurooppa itse asiassa on, väistämättä aika epämääräiseksi ja Euroopan sisäiset erot näkymättömiin.

Pari teksteistä on niin huonoja, etten voi olla ihmettelemättä miksi ne on julkaistu. Tommi Melenderin juttu tosin herättää tietynlaista ärtymystä Euroopan ja Yhdysvaltojen nykymenoa kohtaan. Tuntuu, että pahinta sekä idioottimaisessa eurohypessä että nykyisessä Amerikassa ovat niiden herättämät vastareaktiot. Vähän samaan tapaan kuin Neuvostoliitossa, aletaan kaikenlaisia konservatiivisia sekopäitä pitää merkittävinä ”toisinajattelijoina”.

Melenderin iänikuisessa rakennelmassa Amerikka edustaa pinnallista nuoruutta, joka tuhoaa Euroopan aidon ja autenttisen, vanhan ja syvällisen kulttuurin. Melenderin mukaan ”[u]seimmat eurooppalaiset tuntevat vierautta amerikkalaisten ilmiöiden edessä. Amerikkalaisilla on rahaa, tarmoa ja yrittäjähenkeä, mutta samalla he tuntuvat teennäisiltä, pinnallisilta ja moukkamaisilta. Ahneuteen, kilpailuun ja yksilöllisyyteen perustuva anglosaksinen talous- ja yhteiskuntamalli ei ole koskaan vedonnut eurooppalaisiin.” Joopa joo.

Lauri Tierala puolestaan hehkuttaa amerikkalaista demokratiaa ja on sitä mieltä, että kunhan EU rakennetaan uudelleen tämän federalistisen ihannemallin mukaan, paratiisi laskeutuu maan päälle. Tieralaan verrattuna Alex Stubb alkaa vaikuttaa kiinnostavalta ajattelijalta. Ainoa este ihanteen toteutumiselle on Tieralan mukaan se, että toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa ei ole ollut paikallisten kulttuurien painolastia, joka vaikeuttaa yhtenäisen poliittisen rakenteen luomista.

Minkälaisista eroista sitten on kysymys?

”Yhteiskunnallisten erojen lisäksi pohjoista ja eteläistä Eurooppaa erottavat monet kulttuuriset seikat: vanha Rooman valtakunnan pohjoisraja jakaa maanosan esimerkiksi etelässä viiniä, pohjoisessa olutta ja vodkaa juovaan osaan. Saksalaiseen, englantilaiseen, hollantilaiseen ja pohjoismaiseen kulttuuriin kuuluu humalahakuinen juominen aivan eri tavalla kuin Välimeren maissa, joissa viini on ruoka- ja seurustelujuoma.”

Kirjan parasta sisältöä ovat Outi Nyytäjän ja Eero Tarastin kirjoitukset. Kuten aina, Nyytäjä kirjoittaa terävästi ja iskevästi, ja toisin kuin suurin osa muista kirjoittajista myös tietää mistä puhuu. Parhaimmillaan Nyytäjä on vittuillessaan suvaitseville yleisvasemmistolaisille, jotka kantavat yleistä moraalista huolta ”heikommista”, mutta eivät ole vähääkään kiinnostuneita esimerkiksi Euroopassa elävien siirtolaisten konkreettisista oikeuksista saati sitten valmiita toimimaan mitenkään niiden puolesta. Kuten hän erinomaisesti kiteyttää: ”Etäisyyden päästä harjoitettu yleissuvaitsevaisuus, jonka tarkoitus on pitää porvarin omatunto hyvänä, on rasismin rumin muoto.”

Toisaalta Nyytäjänkin analyysi perustuu varsin abstrakteihin ja yleisiin käsitteisiin kuten ”ihmisten pahuus” ja ”yhteiskunnan esineellistyminen”, jotka eivät tarjoa välineitä konkreettiseen yhteiskunta-analyysiin tai poliittisten kamppailuiden rakentamiseen.

Tarasti esittää muutamassa kohden erittäin kiinnostavia huomioita, mutta jättää ne hieman kesken. Yksi koskee juuri erilaisten vähemmistöjen asemaa: elämme siinä mielessä postkoloniaalisessa tilanteessa, että nykyisin aiemmin siirtomaille ominaiset hierarkiat toimivat itse Euroopan sisällä. Tarasti puhuu kuitenkin lähinnä Euroopan sisäisistä vähemmistöistä tai eri valtioiden suhteista Euroopan unionissa, mutta ei kiinnitä mitään huomiota selkeimpään esimerkkiin postkoloniaalisista suhteista: Euroopassa elää valtava joukko ihmisiä, joilta puuttuu täydet kansalaisoikeudet kuten siirtomaiden asukkailta aikaisemmin.

Juuri tässä mielessä niin Tarastin kuin Nyytäjänkin sinänsä mainioiden kirjoitusten ongelmat palautuvat tavallaan kirjan ideaan: tarkastellaan ihanteita eikä todellisuutta. Näin mahdollisuutta todellisuuden muuttamiseen ei itse asiassa koskaan synny.

Ville Hytönen & Pauli Rautiainen (toim.): Uusi Atlantis – puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista. Savukeidas, 2009. 150 s. Saatavilla ilmaiseksi verkossa.

Graffiti HAM
Route Couture

Erämaasissi kaupungissa

Teksti Antti Kivimäki

Mohamed Lamin Mohamed Bramin taisteli 14 vuotta Saharassa taktiikoilla, joista USA otti oppia Persianlahden ja Irakin sotiin.

Mohamed Lamin Mohamed Brahimia, 42, ei uskoisi mieheksi, joka on käynyt 14 vuotta elämästään sissisotaa Saharan autiomaassa. Hän elää nyt siirtolaisena Espanjassa ja on sisustanut asuntonsa muistuttamaan erämaatelttaa. Huonekaluja ei juuri ole, on vain patja, matto, teeastiasto ja kaasukeitin. Sen edessä Lamin istuu jalat ristissä ja huljuttelee perinteiseen autiomaan tapaan teelientä pikarista toiseen. Hän valmistautuu kertomaan erämaasodan strategiasta.

Siirtomaaisäntä Espanja vetäytyi Länsi-Saharasta vuonna 1975. Espanja oli luvannut järjestää alueella kansanäänestyksen itsenäisyydestä, mutta diktaattori Francisco Francon kuolema suisti maan sisäpoliittiseen kriisiin. Myös Marokko ja Mauritania olivat vaatineet Länsi-Saharan aluetta itselleen – pitkälti sen mittavien fosfaattivarojen houkuttamina. Kriisin heikentämästä Espanjasta ei ollut Länsi-Saharan puolustajaksi, vaan se luovutti alueen Marokolle ja Mauritanialle.

Länsi-Saharassa asuvasta saharalaisten eli sahrawien kansasta suuri osa lähti kävellen karkuun Algerian puolelle Tindourfiin. Vuonna 1976 Länsi-Saharan vapautusrintama Polisario aloitti sissisodan miehittäjiä vastaan. Sota päättyi tulitaukoon vuonna 1991.

Yhdysvaltojen sotilaallisen liittolaisen Marokon moderni armeija ei saanut 15 vuodessa Polisariota kukistumaan, vaikka länsisaharalaisia oli naiset, lapset ja vanhuksetkin mukaan lukien vain muutama sata tuhatta. Myös Pentagon kiinnostui Polisarion aavikkosodankäynnin taktiikoista ja sovelsi niitä sekä Persianlahden että Irakin sodissa.

Lamin liittyi Polisarioon 11-vuotiaana, vuonna 1977. Laminin kotikylä oli eteläisessä Länsi-Saharassa, joka kuului tuolloin vielä Mauritanian miehitysvyöhykkeeseen. Eräänä yönä Lamin pakeni kavereidensa kanssa aavikolle ja ryhtyi opettelemaan taistelijan elämää.

”Koska olin niin nuori, pomo kielsi minua osallistumasta varsinaisiin hyökkäyksiin ja pisti minut sen sijaan opettelemaan, kuinka radio toimii.”

Tässä vaiheessa sotaa sissien ei tarvinnut paljoa enää liikkua jalkaisin, vaan autiomaasotaa käytiin Marokolta ryöstetyillä maastoautoilla ja vankemmilla, ohjuspuskuroiduilla panssariautoilla.

Polisarion ei tarvinnut käydä kahden rintaman sotaa kauan. Sodan alussa se keskitti hyökkäyksensä heikkoa Mauritanian armeijaa vastaan ja onnistui jopa hyökkäämään maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Armeija kaappasi vallan Mauritaniassa vuonna 1978, ja Polisario julisti aselevon.

Nuoren Laminin paikka oli radion kanssa yhteysautossa, mutta hänen toverinsa pääsivät jo hyökkäämään autojen kanssa Marokon hallussa olevalle alueelle. Kateellinen Lamin kyseli joka päivä tovereiltaan, millaista on hyökätä autolla aavikolla. Lopulta tarinat olivat iskostuneet hänen päähänsä.

Eräänä yönä Lamin uhmasi pomonsa määräyksiä ja hyppäsi hyökkäysauton kyytiin, kun hänen toverinsa olivat lähdössä taisteluun.

”Kun pomo sitten näki minun taistelussa tulittavan autosta, hän sanoi lopuksi, että osasin taistella kuin kuka tahansa, joka on tehnyt sitä vuosia.”

Pomo myöntyi, ja Laminin paikka oli vastedes hyökkäysautossa.

Sodan alussa rintamalinja ei ollut vielä kovin vakiintunut. Lamin havainnollistaa, kuinka kahdeksalla autollisella sissejä voi hyökätä menestyksekkäästi kuuden tuhannen miehen joukko-osastoa vastaan.

Autot jaettiin kahteen ryhmään, jotka sijoitettiin eri puolille marokkolaisten joukkoja.

”Ensin teimme neljällä autolla sivustasta nopean hyökkäyksen marokkolaisten autokolonnaa vastaan. Tulitimme paljon ja lähdimme sitten nopeasti karkuun. Kun marokkolaiset lähtivät peräämme, toiset neljä autoa hyökkäsivät heidän selustaan kovasti tulittaen. Tällöin marokkolaiset hyökkäsivät näiden autojen kimppuun, jotka vuorostaan pakenivat. Niinpä meidän auto-osastollamme oli taas hyvä tilaisuus hyökätä marokkolaisten selustaan.”

Muutaman tälläisen hyökkäyksen jälkeen sissit ryhmittivät autopartiot uudelleen ja jatkoivat hyökkäyksiä eri suunnista, niin että rintama-akseli oli kääntynyt 90 astetta.

Polisario ei sotinut pelkästään miehitetyn Länsi-Saharan alueella, vaan hyökkäili säännöllisesti myös Marokon eteläosan kohteisiin. Niinpä Marokko rakensi Yhdysvaltojen rahoittamana vuonna 1980 puolustusmuurin Länsi-Saharan pohjoisosiin fosfaattikaivoksia suojaamaan. Vuoteen 1986 mennessä Marokko oli laajentanut muurin kulkemaan Länsi-Saharan eteläosaan saakka.

Savimuuri kulkee edelleen 1720 kilometrin pituisena Saharan aavikolla. Bunkkereita ja vartioita on muurilla tiuhassa, ja muurin edessä on miinakenttiä. Muuri saa Laminin tuhahtamaan.

”Kun sotilas pelkää, hän rakentaa muurin. Me sissit aavikolla olimme vahvemmalla, koska meillä oli liikkumavapaus.”

Polisario otti käyttöön uuden strategian, tuhlaussodan. Tarkoitus oli saada Marokko ampumaan harakoille mahdollisimman paljon ammuksia.

”Häiritsimme tutkia kaiket päivät. Härnäsimme ajelemalla autoilla nopeasti muuria päin ja takaisin. Lisäksi kohotimme keppien nokkaan lapioita, jotka saivat tutkat piippaamaan. Marokkolaiset pelkäsivät ja tuhlasivat valtavasti ammuksia”, Lamin kertoo.

Öisin sissit raivasivat Marokon miinakenttää. Kun he lähestyivät muuria pelkissä alusvaatteissa, he eivät näkyneet tutkissa. Polisarion raivausoperaation vuoksi marokkolaiset alkoivat laittaa miinakentilleen myös suojamiinoja muovipusseissa.

”Ne olivat ovelia miinoja. Tukikohdassa huomasimme, etteivät ne saaneet mittaria piippaamaan. Onneksemme emme raivanneet miinoja mittarin kanssa vaan rautalangalla.”

Sissit eivät tyytyneet pelkkään häirintään, vaan etenkin sodan loppuvaiheessa hyökkäsivät myös muuria vastaan ja siitä läpi. Linnoitettua muuria päin rynniminen muutamalla autolla tuntuu järjettömältä, mutta Lamin puistaa päätään.

”Olimme hämänneet jatkuvasti monta vuotta, joten marokkolaiset eivät enää voineet tietää, milloin oikeasti hyökkäsimme. He olivat ikävystyneitä, ja vartiomies saattoi usein olla unessa.”

Hyökkäys savimuuria päin toteutettiin jakautumalla kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä, toistakymmentä sissiä, meni yöllä raivaamaan muurin edessä olevaan miinakenttään autojen mentävän aukon ja asetti räjäytyspanokset kiinni muuriin. Aamun sarastaessa sissit räjäyttivät panokset ja lapioivat tiukkaan tahtiin muurin rippeet auki.

”Sitten ajoimme autoilla kovasti ampuen läpi aukosta, varastimme tavaraa ja otimme vankeja. Joskus jatkoimme autoilla pidemmällekin aina päämajoihin saakka ja sieppasimme korkeita upseereita.”

Marokkolaisten hyökätessä Polisarion sissit peruuttivat ja antoivat heidän tulla syvemmälle aavikolle. Marokkolaiset eivät halunneet hajottaa joukkojaan liikaa aavikolle, joka oli heille vieras ja outo.

Sota ei kuitenkaan opettanut Laminille pelkästään taistelijan taitoja. Ennen sotaa hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja puhui pelkästään omaa kieltään, hassaniyaa, joka on yksi arabian murre.

”Lepovuorossa ollessamme pomo kysyi meiltä, että käsi ylös, joka ei osaa kirjoittaa. Sen jälkeen kysyttiin vapaaehtoisia opettamaan. Ne, jotka jo osasivat lukea ja kirjoittaa, eivätkä jääneet opettamaan, määrättiin vartioon.”

Sodan loputtua 1991 Lamin osasi lukea ja kirjoittaa ja puhui espanjaa, ranskaa ja myös vähän englantia. Englannintunteja sisseille antoi heidän sieppaamansa marokkolainen pilotti.

Lamin haavoittui 14 vuoden sotimisen aikana vain kerran vakavammin. Sissit olivat hyökänneet autoilla Marokon puolustusmuurista läpi muurin eteläpäässä, lähellä Mauritanian rajaa ja Laminin kotikylää. Sissejä vastassa oli sadoittain Marokon ajoneuvoja, mutta ne pakenivat lyhyiden tulitaistelujen jälkeen.

Polisarion voima pohjautui pitkälti juuri taistelijoiden motivaatioon. Omalta maaltaan pakolaisleireille ajetut sissit olivat valmiita taistelemaan henkensä kaupalla, kun taas Marokon nuoret asevelvolliset lähinnä halusivat selvitä sodasta hengissä.

Lamin ajoi muurin takaa omalle puolelleen ryöstämänsä maastoauton ratissa. Matkalla hän kävi vielä lyhyen tulitaistelun marokkolaisen ohjuspuskuroidun auton kanssa. Marokon auto saatiin pysäytettyä ja se otettiin hinaukseen.

”Marokon lentokoneet tulivat tulittamaan meitä, mutta oma tykistömme suojasi. Ongelmat alkoivat sitten, kun pakenimme oman tykistömme ulottumattomiin. Koneet onnistuivat ampumaan autoani, joka syttyi palamaan. Myös minä sytyin palamaan ja juoksin liekeissä ulos autosta.”

Palava aine oli kuitenkin Laminin onneksi bensiiniä eikä hänen omaa ihoaan. Laminilta paloivat vain hiukset ja kulmakarvat, mutta iskun jälkeen hänen kuulonsa on pysyvästi heikentynyt.

”Olin kuitenkin onnekas. Liki kaikilla silloisilla ystävilläni on niin paljon arpia, etteivät he yleensä halua riisua paitaansa pois.”

Sota päättyi tulitaukoon vuonna 1991. Seuraavana vuonna alueella oli määrä järjestää YK:n valvonnassa kansanäänestys, jossa saharalaiset saisivat päättää, haluavatko he liittyä Marokkoon vai perustaa oman valtion. Kansanäänestystä ei ole kuitenkaan tähän päivään mennessä saatu järjestettyä, koska Marokko on harannut vastaan. Marokon puolustusmuuri jakaa Länsi-Saharan edelleen kahtia Marokon miehitysvyöhykkeeseen ja Polisarion vaikutuspiirissä olevaan alueeseen.

Tulitauon jälkeen Lamin oli sopinut tapaavansa vanhan isänsä Mauritanian rajan lähellä olevalla sotilasleirillä.

”Isä kyseli serkultani, missä Lamin on, vaikka olin isäni vieressä istumassa. Hän ei tunnistanut minua”, Lamin sanoo katkeruutta äänessään ensimmäisen kerran haastattelun aikana.

Lamin vieraili vanhan isänsä luona Mauritanian alueella kahden kuukauden ajan, kunnes isä kuoli. Sen jälkeen Lamin asui viisi vuotta muun perheensä kanssa Tindourfin pakolaisleireillä Etelä-Algeriassa.

Nykyisin leireillä asuu noin 200 000 saharalaista. Kyseessä ovat ehkä maailman parhaiten organisoidut pakolaisleirit. Leireillä on terveyskeskuksia, kouluja ja ammattikouluja. Lahjakkaimmat lähetetään yliopistoihin ulkomaille. Käytännössä länsisaharalaiset ovat kouluttaneet kaikki asiantuntijat, joita he tarvitsevat, jos joskus saavat maansa takaisin, kaivosinsinööreistä pankkiireihin.

Länsi-Saharan alue on luonnonvaroiltaan rikas: erämaan fosfaattiesiintymien lisäksi aluevedet ovat hyvin kalaisia, ja merenpohjan alla uskotaan olevan öljyä ja maakaasua.

Tällä hetkellä kuitenkin korkeasti koulutetut länsisaharalaiset juovat pakolaisleireillä erämaateltassa teetä ja odottavat. Tulitaukoa on kestänyt 17 vuotta, mutta tilanne ei osoita ratkeamisen merkkejä.

Leirien hallinto ja organisaatio toimivat hyvin, mutta omavaraisia ne eivät ole. Saharan autiomaassa ei kasva mikään, joten kaikki ruoka tulee ulkomailta apuna.

Vuonna 1996 Lamin muutti Espanjaan ansaitsemaan rahaa perheelleen, kun pakolaisleireillä ei juuri ollut mahdollisuuksia tuottavaan työhön. Elämä Espanjassa ei kuitenkaan ole saanut Laminia onnelliseksi.

”Koska olen siirtolainen, saan kuulla ihmisten puhuvan paskaa selän takana joka päivä. Iltaisin lähden ulos vaan, jos minulla on seuraa. Muuten saatan istua huoneessani ja miettiä, etten oikeastaan ole henkilö. Mutta en voi palata maahani, kun siellä on paskat marokkolaiset.”

Lamin haluaisi Polisarion palaavan aseelliseen toimintaan, ja monet pakolaisleirien miehistä ovat samalla kannalla. Jo vuonna 1991 Lamin oli monien tovereidensa kanssa tulitaukoa vastaan.

”Marokko oli silloin jo kurkkuaan myöten täynnä sotaa, ja jos olisimme jatkaneet, olisimme voittaneet parissa vuodessa. Marokko pelasi tulitauolla vain aikaa. Se halusi vahvistaa ja kouluttaa armeijaansa.”

Nykyisin Polisarion johdon ja saharalaisen kansan välien sanotaan olevan hieman juopaiset. Kansasta monet haluaisivat jo sotaa, johto diplomatian keinoin etenemistä. Pakolaisleireillä elävien näkökulmasta diplomatia tarkoittaa sitä, että Polisarion diplomaatit voivat jatkaa Euroopan suurkaupungeissa Euroopan unionin rahoilla mukavaa elämää: asua leveästi, ostaa hienoja autoja, edustaa fiineillä illallisilla ja puhua rauhanomaisen ratkaisun puolesta. Mikäli Polisario aloittaisi sodan uudelleen, EU ei enää rahoittaisi sen diplomaattien länsimaista elämäntyyliä, vaan heidän pitäisi palata aavikolle tappelemaan.

Esimerkiksi Espanjassa on historiallisista syistä paljon Sahara-ystävyysseuroja, ja monet näistä yhdistyksistä ovat katkaisseet välinsä länsisaharalaisten virallisiin edustajiin, koska katsovat, etteivät nämä enää ole kiinnostuneita erämaassa asuvasta kansastaan.

Saharalaisten turhautumisesta ja uhosta huolimatta paluu sotaan 17 vuoden jälkeen ei ole ongelmatonta. Polisario on edelleen pikkiriikkinen Marokkoon verrattuna niin miesvahvuudeltaan kuin aseistukseltaankin. Lisäksi 17 vuodessa sotatekniikka on kehittynyt, ja Polisarion sotaan kouliintuneet miehet alkavat jo olla vanhoja.

Jos aselepo joskus murtuu, Lamin vannoo palaavansa Afrikkaan.

”Vietin koko nuoruuteni sodassa, vaikka en pitänyt siitä, vaan olisin halunnut pitää hauskaa. Vielä vähemmän pidän kuitenkin siitä, että kansani elää autiomaassa toisen maan alueella.”

”Jos kuolen sodassa, sama se, sillä puolustan maatani. Jos saan vapautettua maani, olen siellä vapaa.”

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tutustui Mohamed Lamin Mohamed Brahimiin Espanjassa. Hän vieraili länsisaharalaisten pakolaisleireillä Etelä-Algerian Tindourfissa Polisarion järjestämällä matkalla.

Graffiti HAM
Route Couture

Venäläistä rulettia EU:n ilmastopolitiikassa

Teksti Leo Stranius

Teollisuusmailla on suuri vastuu ilmastopolitiikassa: omia päästöjä on vähennettävä ja kehitysmaiden päästövähennyksiä tuettava, Leo Stranius kirjoittaa. Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluiden alla Suomen hallitus nakertaa yhteistä rintamaa, kun muut pohjoismaat yrittävät toimia suunnannäyttäjinä.

EU viimeistelee parhaillaan kantoja joulukuussa Kööpenhaminassa käytäviin ilmastoneuvotteluihin. Juuri nyt on oikea aika tuoda pöytään uskottavia esityksiä teollisuusmaiden päästövähennystavoitteiksi ja kehitysmaissa toteutettavien ilmastotoimien rahoittamiseksi.

Nykyisen ilmastotieteen valossa maapallon mahdollinen kahden asteen lämpeneminen aiheuttaa huomattavasti suurempia riskejä ihmiselle ja ekosysteemille kuin vielä muutama vuosi sitten kuvittelimme. Erilaisten palautekytkentöjen seurauksena on voitu ylittää jo sellainen piste, jossa lämpeneminen on riistäytynyt käsistä eikä mitään ole tehtävissä. Pelaamme maapallolla venäläistä rulettia.

Haasteet Kööpenhaminan ilmastokokousta varten ovat kovat. Vuoteen 2050 mennessä maailmanlaajuisten päästöjen on vähennyttävä vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 päästötasoon verrattuna. Tämä tarkoittaa teollisuusmaiden osalta 100 prosentin nettovähennyksiä. Tulevina vuosikymmeninä joudumme etsimään myös keinoja, kuinka pystymme kaappaamaan ilmakehään jo päästettyjä kasvihuonekaasupäästöjä.

Vuoteen 2020 mennessä maailmanlaajuisten päästöjen on käännyttävä voimakkaaseen laskuun. Teollisuusmaiden päästöjen on vähennyttävä vähintään 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta. Lisäksi kehitysmaiden on pystyttävä vähentämään päästöjään vähintään 15-30 prosenttia normaaliin kehitykseen verrattuna. Vertailun vuoksi hallituksen esitys pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategiaksi vähentää Suomen päästöjä noin 5-10 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.

Teollisuusmaiden omien rajujen päästövähennysten lisäksi meidän tulee pystyä kantamaan iso vastuu myös kehitysmaiden päästövähennyksistä. Kehitysyhteistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki myönnettävä kehitysapu tulisi olla ilmastoystävällistä ja hiilineutraalia.

Kehitysapu ei kuitenkaan yksin riitä. Teollisuusmailta tarvitaan kehitysyhteistyövarojen lisäksi vähintään 110 miljardia euroa vuosittain julkista rahaa kehitysmaiden päästövähennyksiin, sopeutumiseen ja metsäkadon pysäyttämiseen. EU:n osalta tämä merkitsee karkeasti noin 35 miljardin euron vuosittaista rahoitusta. Rahoituksen on oltava lisäistä kehitysyhteistyövaroihin ja teollisuusmaiden itselleen ostamiin päästöoikeuksiin nähden.

Suomessa päästövähennykset voi toteuttaa johdonmukaisesti säätämällä ilmastolaki vuosittaisista, vähintään viiden prosentin päästövähennyksistä. Rahoitus, joka Suomen osalta olisi noin 800 miljoonaa euroa vuosittain, voidaan taas kerätä huutokauppaamalla päästöoikeuksia ja korvamerkitsemällä tuloja kehitysmaissa tehtävien toimien rahoittamiseen. Lisäksi varoja voidaan kerätä verottamalla kansainvälistä lento- ja meriliikennettä.

Suomi voisi toimia Ruotsin ja Tanskan rinnalla aktiivisena suunnannäyttäjänä kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Valitettavasti hallitus on kuitenkin vastustanut EU:n komission esittämiä kriteerejä, jossa yhtenä päästövähennysten jakoperustana toimisi henkeä kohden tuotettujen kasvihuonekaasujen määrä.

Suomen hallitus vastustaa myös EU:n ajatusta päästöoikeuksien huutokauppatulojen korvamerkinnästä. Lisäksi Suomi yrittää saada nieluilleen erityiskohtelun, jotta metsien hakkaamisesta ei koituisi ylimääräisiä päästövähennystavoitteita. Näillä toimenpiteillä vain lisätään luoteja ilmastopolitiikan venäläisessä ruletissa sekä nakerretaan mahdollisuuksia saada kattava ja oikeudenmukainen ilmastosopimus maapallon pelastamiseksi.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton ilmastovastaava.

Graffiti HAM
Route Couture

Ota minut yleisön pyynnöstä

Teksti Miina Poikolainen

Kolme naista ja piano antavat Katja Lampelan teksteille uuden elämän. Lauluyhtye Ota minut on suurelle yleisölle tuntematon, mutta se on jo ehtinyt hankkia itselleen uskollisen kuulijakunnan.

Kolmen näyttelijän, Nina Wiklund-Kuuranteen, Petriikka Pohjanheimon ja Leena Nuoran lauluyhtye Ota minut sai alkunsa teatteriprojektista. Esitys sai kuitenkin niin paljon kiitosta, että projektista päätettiin tehdä ihan oikea bändi.

Ota minut on esittänyt vuodesta 2001 lähtien Katja Lampelan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita. Lampela tarjosi itse tekstejään ryhmän laulettavaksi.

”Lampelan tekstit ovat perhanan hyviä. Niissä on vaan jotain, mikä osui ja upposi muhun. Haluan välittää sitä samaa tunnetta muillekin”, hehkuttaa Pohjanheimo.

”Hänellä on taito nähdä pieniä asioita. Monet biisit ovat joko arjen vitutusta tai sen hienoutta, ja ne antavat myös toivoa”, Nuora kuvailee.

Ota minut on esiintynyt enimmäkseen teattereissa ja niiden kuppiloissa, sillä intensiivinen esitys ei toimi missä tahansa. Laulajakolmikon tukena live-esiintymisissä vuorottelevat pianistit Jiri Kuronen ja Suvi Isotalo.

”Tulemme mielellämme bileisiinkin esiintymään, mutta luulen, että musiikistamme nauttii enemmän kuuntelemalla”, Nuora selittää.

Onko Ota minut siis bändi vai teatteriesitys?

”Ajattelen tätä laulubändinä”, Pohjanheimo sanoo ja muut myötäilevät.

”Olemme esiintyviä taiteilijoita”, toteaa Wiklund-Kuuranne.

Pohjanheimo lupaa, että keikoilla on luvassa paitsi suurta ja räväkkää menoa myös hauskoja ja tärkeitä asioita.

”Antamalla ihmiselle pienen tarinan voi tehdä sen hetken yhteiskunnasta edes vähän paremman paikan”, hän pohtii.

”Livenä olemme parhaimmillamme. Teemme kaiken sydämellä ja meillä on hemmetin hyviä biisejä”, Wiklund-Kuuranne vetoaa.

”Parhaimmillaan ja erittäin usein tuntuu, että keikoillamme on hurjan hyvä tunnelma”, hän lisää

Yhtyeen moniäänistä, tekstivetoista musiikkia voisi helposti verrata esimerkiksi Ultra Brahan, jonka perustajajäseniin Pohjanheimo kuuluu. Eräs kuuntelija puolestaan on löytänyt musiikista ”modernia taistolaisvivahdetta”. Yhtye ei kuitenkaan itse tunnista taistolaisluonnehdintaa.

”Johtuuko se biiseistä, kokoopanosta vai mistä”, Pohjanheimo ihmettelee.

Ryhmän mielestä kappaleet liikkuvat enemmän tunnetasolla, mutta voi niistä jotain yhteiskunnallistakin löytää.

”Vaikka biisit eivät ole poliittisia, niin maailmankuva, jota edustamme esimerkiksi esiintymisellämme, on yhteiskunnallinen”, Isotalo toteaa ja viittaa siihen, ettei lavalla nähdä blingblingiä tai naisia bikineissä.

”Keikoilla on tullut sellainen olo, että tämän musiikin ja tekstien takana voin seistä sataprosenttisesti.”

Suurelle yleisölle Ota minut on vielä jäänyt vieraaksi, vaikka yhtye on esiintynyt usein täysille saleille ja keikoilla näkee vakionaamoja. Pohjanheimo uskoo sen johtuvan siitä, ettei heidän musiikkiaan voi kuulla radiosta.

”Ennen kuin julkaisimme levyn, musiikkiamme saattoi kuulla ainoastaan keikoilla. Monet sanoivat, että on pakko tulla uudestaan keikalle, koska biisit ovat niin koukuttavia. Se oli meidän kannaltamme tietysti hyväkin asia”, Wiklund-Kuuranne sanoo.

Toistaiseksi yhtyeen yleisö on ollut naisvaltaista, vaikka kappaleet eivät heidän mielestään ole erityisesti naisasiaa, vaan yleisinhimillisiä kertomuksia.

”Emme ole naisasiabändi”, Nuora huomauttaa.

Ryhmä arvelee naisvaltaisuuden syyksi sitä, että naiset kuluttavat kulttuuria muutenkin miehiä enemmän.

”Miehiä saisi tulla yleisöön enemmänkin”, Nuora toivoo.

Ota minut KokoTeatterin baarissa keskiviikkona 4.3. ja perjantaina 6.3. klo 20.00. Liput 10 e numerosta 09-278 4820.

Graffiti HAM
Route Couture

Hullun rahan hullut ruhtinaat

Teksti Tapani Möttönen

Esko Seppäsen talouspoliittinen katsaus pureutuu talouskriisin syihin, syyllisiin ja sijaiskärsijöihin. Kritiikistä saavat osansa niin poliitikot, pankit kuin yksityiset sijoittajatkin. Mutta löytyykö hysteerisen valuuttakeinottelun raunioista avaimia parempaan huomiseen?

Suurten mediakonsernien taloustoimitukset suoltavat bulkkiuutisia, jotka piirtävät nykyisestä talouskriisistä samanmielistä kuvaa: kaiken taustalla on kansainvälisten valuuttamarkkinoiden luotto- ja luottamuspula, joka puolestaan palautuu USA:n sisämarkkinoiden ongelmiin.

Teoksessaan Hullun rahan tauti Esko Seppänen esittää vastapainoksi paljon synkemmän näkymän. Hänen katsauksensa käy vaiheittain läpi, miten koko globaali velkatalous on keskeisten toimijoittensa myötä seonnut keinotteluun halvalla rahalla ja kärsii nyt seurauksia omasta ahneudestaan.

Hullun rahan tauti lähtee toki liikkeelle USA:n surullisenkuuluisasta asuntolainabuumista. Ja miksei lähtisi, onhan siinä pienoiskoossa koko ajan kuva: sikäläiset pankit sokaisi mahdollisuus koukuttaa halvoilla lainoilla maksukyvyttömiä asuntovelallisia ja luoda näin harhainen kuva tehokkaasta liikevaihdosta. Näistä veloista taas voitiin tehdä johdannaisia, mielikuvitusrahaa

Tämä arvoa tyhjästä luova kaupankäynti on Seppäsen katsauksen pääpiru, tauti, jonka vaikutukset ulottuvat paljon Pohjois-Amerikan huijattua köyhälistöä laajemmalle.

Seppäsen teesi on selvä: Asuntolainakuplan puhkeaminen oli ensimmäinen oire, mutta itse tauti, johdannaisiin kiteytyvä imaginaaritalous juontaa juurensa finanssitalouden huipulle, suurimpiin investointipankkeihin, joiden ahneus ja lyhytnäköisyys ovat koko ilmiön takana.

Investointipankit kulkivat keinottelumuodin etujoukoissa, ja niiden johdannaisilla tekemät pikavoitot nostivat USA:n nopeaan kasvuun ja vetivät koko maailman rahaliikenteen mukaan joukkohurmokseen.

Johdannainen, keinotekoinen sijoitustuote, jonka arvo määräytyy jonkin todellisen tuotteen (kuten vaikka nipullinen asuntovelkoja) mukaan, on Seppäselle se helvetinkone, joka on irroittanut finanssitalouden reaalitaloudesta. Johdannaiset ovat tilapäisesti moninkertaistaneet kansainvälisen talouden arvon, mutta vain tilapäisesti, ja illuusion romahtamisesta on tässäkin kriisissä kyse:

”Kun ne [johdannaiset] olivat läpinäkymättömiä ja pitivät sisällään pankkijätteeksi muuttunutta finanssijätettä, markkinat eivät pystyneet tuottamaan niille arvoa. Kun ei ollut hintaa, ei käynyt kauppa. Kun ei käynyt kauppa, monesta paketista tuli Mustia Pekkoja maailman suurimpien investointipakettien taseisiin”, Seppänen kirjoittaa.

Mutta entä syylliset? Seppäselle ilmeinen vastaus löytyy talousliberalismin järjettömyydestä, ohjelmasta, joka kiroaa talouden sääntelyn, jättää rahavirrat ihmisen alhaisimpien pyyteiden armoille ja odottaa reilua peliä. Kaiken takana seisoo pankinjohtaja, joka palkitaan huonosti tehdystä työstä:

”Kun Fannien pääjohtaja Daniel Mudd sai potkut yhtiön keinottelutappioiden perusteella, hän oli ollut virassa niin vähän aikaa, että bonuksia oli kertynyt vain 10 miljoonaa. Hänellä oli kuitenkin 9 miljoonan dollarin kultainen laskuvarjo potkuille putoamisen varalta. Freddien ulostetulla pääjohtajalla Richard Syronilla se oli 14 miljoonaa. Näiden herrojen erorahojen ehdoilla moni haluaisi potkut työstään.”

Jos investointipankit johtajineen ovatkin talouskriisin pääsyyllisiä, näyttäytyy Seppäselle valtiollinen toiminta kriisin hoidossa avuttomana Atlantin molemmin puolin. USA:ssa pankinkaatajista tulee taloushallinnon neuvonantajia, elvytys vuotaa sinne tänne lahoin tuloksin, ja valtionvelka räjähtää käsiin. Euroopassa taas EU on liian heikko tuottaakseen yhteistä sitovaa elvytyspolitiikkaa.

Seppänen nostaa esiin myös Suomen 1990-luvun alun pankkikriisin. Ja millaisia yhteyksiä sieltä nykytilanteeseen löytyykään! Pankkien silmitön ahneus, tuontirahan puskeminen lainanottajille, tasekuplan puhkeaminen ja taidoton elvytys. Kirsikkana kakun päällä istuu silloinen Ahon hallitus, joka näyttäytyy pankkimaailman sätkynukkena ja kyvyttömänä estämään valtion kokoisen konkurssipesän puolirikollista uusjakoa. Silloinen roskapankkimenettely tuo sekavuudessaan vahvasti mieleen vastaavan toiminnan tämän päivän USA:ssa.

Omalla tavallaan Seppänen kuuluu talouskriisin optimisteihin. Hän ennustaa sääntelyn uutta tulemista. Talouden ääriliberalismi on väistynyt uuden keynesiläisyyden tieltä. Seppänen itse vannoo velkarahoitteisen elvytyksen ja valtiovallan puuttumisen nimiin – mutta suhtautuu itse epäillen omaan vakaumukseensa.

Ylivelkaantuneen talouden hoito vaatii lisää velkaa, eikä Seppänen itse yritäkään tuoda mukaan uutta muuttujaa tämän yhtälön ratkaisemiseksi. Hänen lyhyet viittauksensa tulevaan ennakoivat jo seuraavaa kuplaa, viherkeinottelua päästöoikeuksilla ja muilla todennäköisillä sitoumuksilla, joita talouselämän ja ympäristöpolitiikan koplaaminen tulee tuottamaan.

Lyhyet viittaukset ovat Seppäsen ajankuvauksen kantava piirre. Lopulta Hullun rahan tauti on ironian läpitunkema luetelma nimiä, lukuja ja anekdootteja enemmän tai vähemmän epäonnistuneista manöövereistä itsensä tuhoavassa nousubuumissa. Suurinta herkkua näyttävät olevan kriisin takinkääntäjät, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Alan Greenspan:

”Velkakasvun profeettana, josta tuli poliittinen muumio, hän puolusti itseään sanomalla, että raskaalla sääntelyllä olisi voitu estää kriisi, mutta ”se olisi vahingoittanut USA:n kasvua”. Kasvu vahingoittui, ja paljon vahingoittuikin, mutta muutaman vuoden viiveellä.”

Europarlamentaarikon ja entisen taloustoimittajan kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan vahingonilon vastapainoksi edes jonkinlaista synteesiä tai korjausehdotusta.

Esko Seppänen: Hullun rahan tauti. Tammi 2009. 192 sivua.

Graffiti HAM
Route Couture