voima

Lokakuun kuvia

Teksti Timo Kalevi Forss

Venäläisen nykyelokuvan festivaali Kino Lokakuu alkoi romanttisesti neuvostotunnelmissa. Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen juhlasalissa tulee vilu, mutta synkkyys ja lohduttomuus kuuluvatkin tälle festivaalille.

Venäläistä nykyelokuvaa tarjoava Kino Lokakuu -festivaali alkoi tiistaina 14. lokakuuta raikkaissa merkeissä. Helsingin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa oli tarkoitus näyttää Andrei Konthashalovskin venäläiseen muotimaailmaan sijoittuva Gloss. Järjestäjien avatessa heille lähetettyä kopiota tilalla olikin espanjalainen animaatio.

Avajaiselokuvaksi vaihtui Aleksander Sokurovin unettava Tshetshenia-kuvaus Aleksandra, joka katsottiin jääkylmässä, täysin elokuvien katseluun soveltumattomassa juhlasalissa. Elokuvan ääniraita kuului hieman kopiosta kuuluvaa rahinaa hiljempaa. Englanninkielisen tekstityksen kurkkiminen edessä istuvan katsojan selän takaa vaati hyviä niskalihaksia ja kovia hermoja. Tunnelmaa neuvostohenkisti entisestään kutsuvierastilaisuudessa tarjotun viinin loppuminen kesken heti kättelyssä.

Mitäs pienistä, romantiikkaa ei voi koskaan olla liikaa. Nyt kolmannen kerran järjestettävä Kino Lokakuu on sen taiteellisen johtajan Kari Pirhosen mukaan ”aina tunnettu synkistä ja lohduttomista elokuvista, vailla valoa ja toivoa”.

Tällä kertaa valkokankaalle heijastetaan 11 uutta venäläistä elokuvaa, joiden skaala ulottuu rakkaudesta kuolemaan ja venäläisestä metafysiikasta megabudjetilla toteutettuun antiutopiaan. Ohjaajanimistä mainittakoon Karen Oganesian, Kira Muratova, Vera Storozheva ja Marina Razbezhkina. Venäläiset naisohjaajat ovat siis näyttävästi esillä.

Kino Lokakuun elokuvia näytetään Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen lisäksi Andorrassa, joka on ihan oikea elokuvateatteri. Lauantaina 18.10. on ravintola Dubrovnikissa tarjolla seminaari Venäjä – rappiosta ylösnousemukseen?, jossa Venäjän-tuntijat Ilmari Susiluoto ja Jukka Mallinen ovat luvanneet vertailla objektiivisia totuuskäsityksiään itäisestä naapuristamme. Tämän jälkeen samassa paikassa järjestetään Klub Lokakuu, jossa musiikista vastaavat bändi Juri ja dj Gagarin.

Kino Lokakuu 14.–19.10. Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa sekä Andorrassa. Kaikki elokuvat ovat tekstitetty englanniksi ja liput niihin maksavat viisi euroa.

Pinochetin perintö

Teksti Lari Malmberg

Chilen entinen diktaattori Augusto Pinochet pidätettiin Lontoossa tasan kymmenen vuotta sitten. Sillä hetkellä maailma muuttui vähän paremmaksi. Pinochetin vallankaappauksen ja pidätyksen välissä kului 25 vuotta. Sinä aikana kidutettu ja kotimaastaan karkotettu Alfonso Padilla juurtui Suomeen.

Käden puristus on jämäkkä. Harmaantuva, tummiin pukeutunut mies katsoo intensiivisesti syvälle silmiin. Helsingin yliopiston musiikkitieteen yliopistonlehtori Alfonso Padilla aloittaa tarinansa. Se kertoo 24-vuotiaasta chileläisestä opiskelijasta, jolle politiikka oli elämä.

”Kun uutiset vallankaappauksesta saapuivat, tiesin mitä odottaa. Olin siinä mielessä tunnettu henkilö, että tiesin nimeni löytyvän mustalta listalta. Ehdimme järjestellä vastarintaliikettä noin kuukauden ennen kuin minut tultiin hakemaan”, Padilla kertoo.

Padillasta tuli osa suurta chileläistä murhenäytelmää. Syyskuun 11. vuonna 1973 jäi historiaan päivänä, jolloin kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta otti tiukan niskalenkin Chilestä. Välillisesti Pinochetin käsien kautta kuoli tai katosi kahdessa vuosikymmenessä yli 3000 ihmistä ja lähes 30 000 joutui kidutetuksi. Vainon kohteena olivat toisinajattelijat, poliittinen vasemmisto.

”Juntan ensimmäisinä kuukausina oikeudenkäynneistä ei ollut tietoakaan. Kaikki Chilen jalkapallostadionit muutettiin keskitysleireiksi, joihin meidät kerättiin. Listalla olijat haettiin kotoaan”, Padilla muistelee.

Sotilasjuntan suunnitelma oli yksinkertainen: vakiinnuttaa valta tuhoamalla vastustajat. Vasemmiston nousua ja leviämistä pelännyt Yhdysvallat tuki sotilasjuntan toimia. CIA oli ollut jo vallankumouksessa vahvana taustavaikuttajana.

Juntta myönsi armeijalle sotatilavaltuudet, joiden puitteissa teloituksia suoritettiin kyselemättä ja katoamisista tuli osa hallituksen politiikkaa. Jo lokakuussa 1973 tapettiin 75 ihmistä niin sanotulla kuoleman karavaanilla, jossa armeijan ryhmä lensi vankilasta toiseen teloittamassa pidätettyjä.

”Vasemmistoa kohdeltiin erittäin vaarallisina rikollisina. Minun eristyssellini ja vapauden välillä oli seitsemän kontrollipistettä. Ulos pääsi kerran päivässä kidutettavaksi. Kukaan ulkomaailmassa ei tiennyt missä olin. Olin virallisesti kadonnut”, Padilla kertoo.

Poliittisten vankien olot olivat varsinkin juntan ensimmäisten kuukausien aikana kaoottiset. Pidätetyillä ei ollut minkäänlaisia tavallisille vangeille kuuluvia oikeuksia, vaikka syytteitä ei edes oltu luettu. Teloitukset seurasivat toisiaan, ilman oikeudenkäyntejä

”Tavallisessa vankilassa muut vangit kunnioittivat meitä. He tiesivät mitä olimme käyneet läpi. Normaalia rikollista saatettiin kuulusteluissa hakata ja kiduttaa sähköllä. Meille konstit olivat moninaisemmat”.

Ensimmäisten kuukausien jälkeen myrsky alkoi laantua. Padillan mukaan kansainvälinen painostus – niin valtioiden kuin ihmisoikeusjärjestöjenkin – alkoi vaikuttaa. Diktaattoreille tyypillisesti vauhtisokeuteen sairastunut Pinochet oli pakotettu avaamaan silmänsä ja teloitukset harvenivat.

”Pinochethan oli sanonut, ettei Chilessä värähdä puun lehtikään hänen tietämättään. Amnestyn ja esimerkiksi Pohjoismaiden hallitusten aktiivinen toiminta pelasti ihmishenkiä, myös minun henkeni”, Padilla miettii totisena.

Ihmisoikeusloukkaukset eivät silti loppuneet. Vuoden päästä pidätyksestä Padilla lopulta vietiin tuomioistuimen eteen. Tekaistuja syytteitä oli yhdeksän, muun muassa sotilaan tappaminen ja bensa-aseman räjäytys. Lopulta tuomio tuli samasta kuin lähes kaikille poliittisille vangeille: valtion sisäisen turvallisuuden rikkomisesta ja laittomasta aseiden hallussapidosta. Padillan ”vapautukseksi” koitui kuitenkin puolitoista vuotta hallituksen muodostamisen jälkeen tehty asetus, jonka mukaan vankilatuomio voidaan vaihtaa karkotukseen.

”Minulla oli suomalainen vaimo, joten tulin Suomeen suoraan vankilasta”, Padilla hymyilee.

Hirmuhallinnon hajoaminen alkoi lopulta vasta vuonna 1988, jolloin järjestetty kansanäänestys lopetti sotilasjuntan kaavailut Pinochetin kauden jatkamisesta vielä kahdeksalla vuodella. Oppositio vaati Pinochetia tilille katoamisista. Diktaattori hävisi vuoden 1989 presidentinvaalit. ”Kidutus ja pidätykset olivat niin yleisiä, ettei niiltä varmasti välttynyt yksikään suku. Silti osa chileläisistä pitää Pinochetia edelleen sankarina, joka pelasti Chilen kommunismilta”, Padilla miettii.

Pinochet säilytti valtansa asevoimien komentajana vuoteen 1998, jonka jälkeen hän siirtyi Chilen lain mukaan oikeudellisesti koskemattomaksi senaattoriksi. Samana vuonna espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi Iso-Britanniaan hoitoon matkustaneesta Pinochetista kansainvälisen pidätysmääräyksen ja hänet asetettiin kotiarestiin.

”Terveyden horjumisesta johtuen Pinochet palautettiin kuitenkin Chileen eikä Espanjaan. Syytteet luettiin, mutta Pinochet kuoli ennen tuomiota”, Padilla kertoo.

Pelkästään Pinochetin pidätystä pidetään jo Nürnbergin oikeudenkäyntien tasoisena ihmisoikeusvoittona. Pidätys murskasi ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden valtionpäämiehien koskemattomuuden. Tapauksen katsotaan olevan yksi tärkeimmistä yksittäisistä tapahtumista pysyvän kansainvälisen rikosoikeuden syntymisessä.

”Olisiko Pinochet pitänyt viedä väkisin oikeuden eteen? Mikäli hän oli niin huonossa kunnossa kuin väitettiin, niin mielestäni ei. En halua käyttäytyä samalla tavalla, eläimellisesti, kuin hän”, Padilla miettii.

Tänään Chileä hallitsee itsekin juntan kiduttamaksi joutunut presidentti Michelle Bachelet. Alfonso Padilla vierailee maassa silloin tällöin – pääosin työmatkoilla. Chileläiset ihmettelevät suomalaista luennoitsijaa.

Karkotuksen jälkeen Padilla oli pitkään aikeissa palata Chileen, mutta Pinochet pysyikin, oletusten vastaisesti, vallassa. Lopulta Padillan karkotus purettiin vasta 1989. Silloin juuret olivat jo syvällä Suomen maaperässä.

”Lähdin Chilestä 33 vuotta sitten. Sinä aikana on moni kuollut ja moni syntynyt. Elämäni on nyt täällä.”

Scifiä muutoksen keväässä

Teksti Ville Lähde

Yhteiskunnallinen antologia esittelee aktivismin ja science fictionin kunniakasta liittoa. John Joseph Adamsin toimittaman kokoelman onnistuneimmissa novelleissa politiikka yhdistyy pohdintaan luomisen ja muutoksen kaipuusta ja rajojen ylittämisestä, Ville Lähde kirjoittaa.

Novellikokoelmat eli antologiat ovat science fictionin kunniakasta kansanperinnettä. Vaikka tälle määritelmiä pakoilevalle lajityypille löytyy lukuisia romaanimuotoisia edeltäjäehdokkaita vuosisatojen varrelta, on mahdollisuus science fictionin yhteiselle identiteetille muotoutunut ennen kaikkea lehtinovellien kultakaudella 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Science fiction on uudistunut sittemmin yhä uusissa aalloissa, mutta rikas novellikulttuuri on säilynyt sen tärkeänä foorumina.

Scifiantologioita julkaistaan vuosittain läjäpäin, ja niitä kootaan hyvin erilaisin perustein. Niin alan kaupalliset julkaisijat kuin harrastajien järjestöt julkaisevat esimerkiksi vuosittaisia kokoelmia, joiden tekstejä ei yhdistä juuri mikään. Muuntuvien alalajien kuten cyberpunkin ja avaruusoopperan kokoelmat ovat nekin usein melko hajanaisia.

John Joseph Adamsin toimittama Seeds of Change on sen sijaan temaattisesti koottu antologia, jossa lajityyppirajojen sijaan tekstejä yhdistävät sisällölliset ideat. Tällöin toimittajan ote ja etenkin hänen näkemyksensä science fictionista nousee näkyvämmäksi.

Adamsin kokoelman taustalla on selvästi näkemys science fictionista yhteiskunnallisena kirjallisuutena, jolle allegorisuus tai kriittinen ajattelu on ajatuskokeita tärkeämpää. Hän siteeraakin johdannossaan Ursula le Guinin kuvausta: ”Science fiction ei pyri ennustamaan vaan kuvaamaan.” Toisin sanoen sen maailmat ovat omamme peilejä. Tämä määritelmä ei (tietenkään) kuvaa science fictionin, tai spekulatiivisen fiktion, koko kenttää. Damon Knightin vitsikästä määritelmää käyttääkseni: ”Science fictionia on kaikki se, mitä osoitamme ja kutsumme siksi.” Mutta antologian tarkoitus ei olekaan pakottaa määritelmää valmiisiin teksteihin vaan kutsua kirjoittajia luomaan tämän näkemyksen pohjalta.

Seeds of Change on kerännyt yhteen yhdeksän kirjoittajaa, joiden tehtävänä on kuvata hetkiä, jolloin maailma on muutoksen partaalla. Teknologisen, sosiaalisen, poliittisen tai jopa biologisen paradigman murroksen kuvaukset voivat Adamsin mukaan toimia muutoksen siemeninä lukijoiden elämässä. Teemat vaihtelevat rasismista kuluttaja-aktivismiin, transhumanismista terrorismisodan tulevaisuuteen.

Science fictionin kirjavuutta ja rikkautta kuvastaa se, miten erilaisin tavoin kirjoittajat rakentavat teemansa ja nykypäivän suhdetta. Ted Kosmatkan N-words on hyvin suora rasismiallegoria, jossa kloonatut neanderthalin ihmiset osoittavat ylivertaisuutensa nykymaailmassa. Ken McLeodin lyhyt ja vanhoja kaavoja toistava A Dance Called Armageddon, joka liittyy löyhästi viime Voimassa [8/2008] arvosteltuun romaaniin Night Sessions, pohdiskelee terrorismisotaa käyvän Lännen tulevaa rappiota. Jay Laken The Future by Degrees saarnaa uuden energiateknologian mahdollisuuksista ja sen vastustuksesta.

Suoran allegorian tai kommentaarin rinnalla kokoelmassa on tekstejä, jotka käyttävät kirjallista etäisyyttä enemmän hyväkseen. Mark Budzin Faceless in Gethsemane onnistuu näennäisestä allegorisuudestaan huolimatta tavoittamaan syvemmälle inhimillisen identiteetin pohdintaan. Nnedi Okorafor-Mbachun Spider the Artist on surullinen kuvaus Nigerin jokisuiston elämästä ja resurssi-imperialismin raakuudesta, mutta sen ytimessä on toiseuden rajojen ylittäminen ja unelma rauhasta. Jeremiah Tolbertin Arties Aren’t Stupid lähtee liikkeelle sadunomaisista grafiittitaiteilijoista, mutta kaupunkiaktivismin kuvaston piilossa on pohdinta inhimillisestä luomisen kaipuusta:

”Meihin sattuu edelleen, mutta ei enää samalla tavalla. Satuttaa sillä lailla kuin silloin kun kaikki on hyvin, ei silloin kun menee huonosti. Semmoinen kipu saa tuntumaan hyvältä. Niles väittää ymmärtävänsä sen, mutta minä en usko. Kukaan ei ymmärrä sitä, ei edes kaikkein fiksuin jättipää.”

Nähdäkseni jälkimmäisestä joukosta löytyvät kokoelman onnistuneimmat kirjoitukset, sillä ne antavat lukijalle huomattavasti enemmän ajattelun aihetta ja mahdollisuuksia. Adamsin rajaama ilmipoliittinen teema onkin sekä kiintoisa että ongelmallinen: poliittinen taide jää helposti pelkäksi hyvin kirjoitetuksi pamfletiksi. Kokoelman monikerroksisemmat tekstit kertovat taiteen rikkaammista mahdollisuuksista.

John Joseph Adams (toim.), Seeds of Change, Prime Books, 2008, 240 s.

Epäreilua peliä Kosovossa

Teksti Johan Galtung, Håkan Wiberg & Jan Öberg

Miksi Kosovon tarina on pysynyt kuitenkin samana 15 vuotta? Ja miksi Martti Ahtisaaren niin sanottu välityssopimus Kosovon tulevaisuuden asemasta – ja sen käsittely vapaassa mediassa – on niin puolueellinen ja epäobjektiivinen? Teksti on julkaistu Voimassa 5/2007. Nyt se julkaistaan uudelleen Ahtisaaren rauhanpalkinnon kunniaksi.

Länsimailla on vapaa lehdistö, joka tekee juttuja eri näkökulmista. Miksi Kosovon tarina on pysynyt kuitenkin samana 15 vuotta? Ja miksi Martti Ahtisaaren niin sanottu välityssopimus Kosovon tulevaisuuden asemasta – ja sen käsittely vapaassa mediassa – on niin puolueellinen ja epäobjektiivinen?

Tasapainoiseen journalismiin pitäisi kuulua myös serbien, romanien ja muiden vähemmistöjen eikä ainoastaan enemmistössä olevien albaanien näkökulma.

On totta, että Miloševicin aikana Serbia sorti Kosovon albaaneja.

Vuonna 1989 Serbian presidentti Slobodan Miloševic lopetti Kosovon autonomian ja liitti sen Serbiaan. Toisaalta albaaneilla oli kovaa vetoa nationalismiin ja Jugoslaviasta eroamiseen – alkaen jo yhteistyöstä Mussolinin kanssa. Vuonna 1974 Tito antoi Kosovolle vahvan autonomian. Serbeistä tämä näytti Serbian vastaiselta.

On jaloa välittää vähemmistön oikeuksista, mutta kuka on huolehtinut sorretuista serbeistä Kroatiassa, Bosniassa tai Kosovossa?

On totta, että Serbialla oli voimakkaat sotilas- ja poliisivoimat.

Lehtijutuissa unohdetaan, että usa ja Saksa mitätöivät Kosovon albaanien onnistuneen väkivallattoman taistelun vuonna 1993. Sen sijaan ne aseistivat salaa Kosovon albaanien ääriaineksia. usa ja Saksa synnyttivät KLA:n (Kosovo Liberation Army) – väkivallattoman johtaja Ibrahim Rugovan selän takana.

On oikein, että johtavia serbejä käsitellään oikeudessa mahdollisina rikollisina. Mutta lehtijutuissa unohdetaan, että vuonna 1993 Kosovon nykyinen pääministeri, Agim Ceku oli Kroatian armeijan komentaja operaatiossa Medakin tasku. Silloin ei säästetty yhtään ihmistä eikä eläintä.

Myös se unohdetaan, että vuonna 1995 Agim Ceku ajoi maasta 200 000 Kroatian serbikansalaista. Ceku oli KLA:n johtaja eikä nato kuitenkaan riisunut KLA:ta aseista. Maailma piti silmänsä kiinni, kun 200000 Kosovon serbiä ajettiin pois maastaan. Sitten KLA aloitti väkivallan Etelä-Serbiassa ja sodan Makedoniassa.

On totta, että 800 000 Kosovon albaania pakeni vuonna 1999 asuinseudultaan. Näin tapahtui, koska sota synnytti vihan serbijoukkojen ja KLA:n 20 000 hyvin aseistetun taistelijan välille, aseistuneet serbit ajoivat heidät pois ja NATO:n pommit ryskyivät maahan 78 päivän ajan.

Mitään todisteita ei koskaan löytynyt presidentti Bill Clintonin pommitusta tukeneelle -perustelulle, että Miloševicilla oli suunnitelma karkottaa 1,5 miljoonaa albaania. Suurin osa mediasta kuitenkin vahvisti tätä psykosotiaallista manipulaatiota.

Kosovon albaanit palasivat kotiseudulleen, serbit eivät. Tästä johtuu Euroopan pahin pakolaisongelma Serbiassa. On valtava fiasko, että YK, EU, NATO ja OSCE (Kosovon hallitsijat) epäonnistuivat luomaan oikeudenmukaiset olosuhteet, jotka olisivat varmistaneet serbien, romanien ja muiden vähemmistöjen paluun.

On kiistämätöntä, että Kosovon albaanit ovat kärsineet. Samalla Serbia on menettänyt suvereniteettinsa (jonka YK:n turvallisuusneuvoston päätös 1244 vahvistaa) ja Kosovosta aiotaan tehdä toinen itsenäinen albaanivaltio Euroopassa. Mielestämme tämä on vaarallista uskoa poikkeustapausten voimaan.

Entäpä kärsimys Tiibetissä, Tšetšeniassa, Kurdistanissa ja Palestiinassa? Pitäisikö alueiden itsenäistyä, kunhan niitä ensin pommittaa nato, jota sitten seuraa ahtisaarimainen “välittävä” taika?

Tilanne on erityisen outo Serbian tapauksessa. Vuonna 2000 montaa kansallisuutta sisältävän Serbian kansalaiset erottivat väkivallatta Miloševicin, sota-aikansa johtajan. Kroaatit, muslimit ja albaanit juhlivat vieläkin omiaan. Kosovon nykyiset johtajat olivat sota-ajan johtajia. Ennen kuin heille annetaan palkkioksi itsenäinen maa, pitäisi olla täysin varmoja siitä, että he eivät olleet rikollisia tai mafiaa.

Presidentti Martti Ahtisaaren ehdotus on voimapolitiikka, siitä puuttuu kokonaan ammattimainen kriisinvälitystyö ja konfliktin ratkaisemisyritykset. Taustalla on muutamia faktoja: kansainvälinen yhteisö ei koskaan ymmärtänyt Jugoslavian monimutkaisuutta. Kansainvälinen yhteisö ei tarjonnut neuvotteluratkaisua 1990-luvun alkupuolella, kun se oli vielä mahdollista. Kansainvälinen yhteisö ei koskaan pitänyt kiinni samoista periaatteista ratkaistessaan samoja ongelmia. Kansainvälinen yhteisö uskoi että rauha saataisiin aikaan, vaikka unohdettaisiinkin yksi osapuoli, pommitettaisiin kiistelyn kohteena oleva alue irti valtiosta ja miehitettäisiin se.

Itsenäisen Kosovon puolestapuhujien olisi pitänyt käyttää luovuutta ja empatiaa.

Kuvitellaanpa, että Ahtisaari olisi tarjonnut Serbialle esimerkiksi taloudellisia korvauksia pommituksista ja pakotteista, maksua Kosovon irroittamisesta Serbiasta, vuokraa valtavasta amerikkalaisesta Bondsteelin armeijatukikohdasta, ja yhteisen serbi-albaani-pohjaisen rajavalvonnan.

Kuvitellaanpa, että Ahtisaari olisi ehdottanut neuvotteluja autonomiasta Kosovon pohjoisille serbivoittoisille osille ja olisi avannut Serbialle ja Kosovolle nopeutetun tien EU:hun. Kuvitellaanpa, että hän olisi kieltänyt sodanaikaisilta johtajilta valtavan uuden armeijan, jota he havittelevat. Armeija lisää alueen epätasapainoa ja uhkaa Serbiaa ja muita naapureita.

Ennen kuin alkaa syytellä serbejä ja Serbiaa siitä, että he vastustavat Ahtisaaren suunnitelmaa ja länsimaiden politiikkaa, voi yrittää etsiä suvereeni maa, jonka rauhanajan johtajat eivät vastustaisi tämänkaltaista ylimielisyyttä. Ahtisaaren suunnitelma on epä-reilu, epä-älykäs ja epä-pätevä. Lännen politiikan lyhyen tähtäyksen intressien välineenä se luo rauhattomuutta, inhimillistä kurjuutta ja – mitä todennäköisimmin – väkivaltaa.

_______________

Vuoden 2007 helmikuusta lähtien tämä artikkeli on kiertänyt monen päivälehden toimituksen, mutta se on julkaistu ainoastaan ruotsalaisessa Aftonbladetissa ja tanskalaisessa Jyllandspostenissa. Lehdet eivät ole vastanneet tai ovat kieltäytyneet sitä julkaisemasta. Artikkelia on tarjottu seuraaviin lehtiin: Guardian (palstalle Comment Is Free and Features), The Wall Street Journal (vastakommenttina Kosovon itsenäistymistä puolustavalle mielipidejutulle) The Sunday Telegraph, The Washington Post, New York Times, International Herald Tribune, Politiken ja Berlingske Tidende (Tanska), Dagens Nyheter (Ruotsi).

Minkä luulet olevan syyn siihen, että mikään näistä arvostetuista vapaista medioista ei osoittanut pienintäkään kiinnostusta siihen? a) Artikkeli on huonosti kirjoitettu. b) Kirjoittajat eivät oikeasti tiedä, mistä puhuvat. c) Kirjoittajat ajattelevat, että on olemassa muitakin ratkaisuja kuin ne, joita vaikutusvaltaiset länsimaiden hallitukset ovat esittäneet mukaan lukien vuoden 1999 Serbian ja Kosovon pommitukset. d) Sanomalehtien toimittajat eivät usko, että kysymys Kosovosta olisi tai että siitä tulisi tärkeä. e) Artikkeli kritisoi konfliktin käsittelyä mediassa. f) Toimittajat ovat ylityöllistettyjä ja lukevat ainoastaan osan tarjotuista, toimittajat julkaisevat usein tunnettujen ja vaikutusvaltaisten ihmisten näkemyksiä. g) Jos tämänkaltaisia näkemyksiä alettaisiin levitellä ihmiset saattaisivat kyseenalaistaa nato:n pommitusten oikeudenmukaisuuden. h) Kaikki tietävät, että Kosovo on ainutlaatuinen tapaus maailman politiikassa. Kosovon itsenäistämiselle ei ole vaihtoehtoja ja siksi ei ole syytä keskustellakaan. i) Artikkelissa ei sanota mitään Kosovosta, mitä ei olisi jo sanottu tuhansissa artikkeleissa aikaisemmin. j) Jokin muu syy.

Kerro mielipiteesi artikkelista, mutta myös siitä kuinka vapaa media käsittelee konflikteja, sotaa ja rauhaa. Lähetä kommentit englanniksi osoitteeseen: tff@transnational.org

Kapitalismin jälkeen

Teksti Heikki Hiilamo

Tapani Laustin Tienviittoja tulevaisuuteen esittelee toiveikkaan vision tulevaisuudesta, jossa palkkaorjuus on historiaa eikä vaurautta enää tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Laustin huomispäivässä ihmisillä on aikaa.

Kansainvälisten rahamarkkinoiden romahdus nostaa Tapani Laustin kirjan Tienviittoja tulevaisuuteen erityisen ajankohtaisesti. Se ei esiinny jälkiviisaana tai ryve toivottomuudessa, vaan päinvastoin hahmottelee haavoittuvaksi osoittautuneelle kapitalismille vaihtoehtoisia ihanteita, elämäntapoja ja kasvatusperiaatteita.

Laustin kirjan lähtökohtana on William Morrisin vuonna 1890 ilmestynyt ja tänä vuonna suomennettu teos Huomispäivän uutisia (Savukeidas, 2008), jossa kertoja saapuu tulevaisuuden Englantiin ja näkee, että utopia paremmasta maailmasta on selittämättömällä tavalla toteutunut.

Lähtökohta on innostava. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on ilmestynyt kahmalokaupalla viiltävää aikalaisanalyysiä ja uusliberalismin kritiikkiä, mutta harva on uskaltanut lähteä hahmottamaan maailmaa, joka olisi kapitalismin tuolla puolen.

Laustin huomispäivän uutiset kuvaavat maailmaa, jossa kaikille on riittää työtä, mutta turha rehkiminen on jäänyt pois. Ihmisillä on enemmän aikaa harrastuksille ja itsensä kehittämiselle. Jokainen osallistuu tuotantoon kykyjensä ja voimiensa mukaan ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä potista.

Lausti väittää, että nykyajan palkkaorjuus on yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Orjuus on näkymätöntä, koska propaganda on muuttanut sen normaaliudeksi. Teesin taustalla tuntuu kurkistavan taistolaisvuosilta ikävästi tuttu etujoukkoajattelu, jossa tietoinen eliitti sanelee muille – tässä tapauksessa ei enää niinkään työväestölle vaan keskiluokalle – mitä heidän pitäisi ajatella.

Palkkatyön ehdot eivät taida olla Suomessa niin surkeat, että meillä voisi vakavasti puhua palkkaorjuudesta. Laustin ahkerasti siteeraama Juha Siltalan massiivinen Työelämän huonontumisen lyhyt historia on saanut paljon aiheellista kritiikkiä, jota Lausti ei ole ottanut huomioon.

Suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä massatyöttömyys on vaihtumassa työvoimapulaksi ja ikääntymisen tulevien kustannusten rahoittaminen vaatii työllisyysasteen nostamista. Työelämän houkuttelevuus onkin parantunut ainakin siinä, että työelämässä ollaan halukkaita jatkamaan aikaisempaa pidempään.

Tarkemmin ajateltuna suhde palkkatyöhön on kuitenkin raja, johon utopiat pysähtyvät tai jonka edessä ne murtautuvat esiin. Palkkatyöyhteiskunta perustuu kuvitelmaan ihmisestä – homo economicuksesta – joka haluaa aina vain enemmän ja jonka tarpeiden tyydyttämiseen riittävät vain rajattomat resurssit. Kasvavan vaurauden luomista pidetään ihmelääkkeenä kaikkiin ihmiskunnan vaivoihin. Talouden keinoin pyritään etsimään ratkaisuja niihin ongelmiin, joita talouden ylikorostaminen on luonut.

Lausti muistuttaa, että palkkaorjuutta arvosteltiin kiivaasti palkkatyöyhteiskunnan murtautuessa esiin sata vuotta sitten. Tuolloin pidettiin itsestään selvyytenä muun muassa sitä, että työntekijät omistaisivat tehtaat. Nyt palkkaorjuutta eikä sen luomaa hierarkiaa enää kyseenalaisteta, vaikka suuri osa palkansaajista ei kykene kattamaan perustarpeitaan palkkatuloilla, vaan he tarvitsevat niihin erilaisia sosiaalitukia. Tuet luovat negatiivisia kannustimia ja heikentävät niihin turvautuvien mahdollisuuksia parantaa itse omaa asemaansa.

Lausti vyöryttää esiin unohtuneita ajattelijoita, vanhoja yhteisökokeiluja (Summerhill-koulu Etelä-Englannissa, Israelin kibbutzit, kylätoimintaliike Suomessa, kollektiivitalous Espanjan vallankumouksen aikana) ja esimerkkejä nykypolitiikasta. Näin hän piirtää sen vahvimman vallan rajat, johon päätöksenteko länsimaissa tällä hetkellä perustuu. Tämä valta kiteytyy niihin käsityksiin, joita pidetään niin itsestään selvinä ja luonnollisina, ettei kukaan uskalla niitä kyseenalaistaa.

Kysymys on juuri palkkatyöyhteiskunnasta. Suomessa mikään ei ole niin tärkeää kuin työvoimaosuuden kasvattaminen, työurien pidentäminen, työhön kannustaminen ja työn tehokkuuden lisääminen. Vaihtoehtoja ei ole!

Lausti huomauttaa, että todellisuudessa ihmisten tarpeet ovat sidoksissa yhteisöön ja sen arvoihin. Ja aivan yllättäen materiaaliset tarpeet ovat itse asiassa suhteellisen vaatimattomat: terveellinen ruoka, mukavat vaatteet ja kunnollinen asunto. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee kuitenkin taloudellisten indikaattoreiden palvonta ja ne ovat politiikan perustana, vaikka indikaattoreiden arvot, ihanteet ja oikeudenmukaisuuskäsitykset ovat kaukana ihmisten todellisista tarpeita.

Virhettä ei havaita, koska se on kopioitu rakenteisiin. Laustin mukaan epätasa-arvoiset yhteiskunnat painottavat oman edun tavoittelua ja hylkivät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhtenä esimerkkinä on se, että lähes kaikki kaupunkien yhteen tulemiset tilat ovat kaupallisia – ostoskeskukset, elokuvateatterit, urheiluareenat. Helsingissä näin näyttää tapahtuvan myös musiikkitalolle, jolle etsitään paraikaa sponsoreita. Kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunteen hylkiminen aiheuttaa stressiä ja lisää väkivaltaa.

Ratkaisuksi yhteiskunnan ongelmiin tarjotaan lisää kilpailua ja tehokkuutta. Nämä lisäävät epävarmuuden tunnetta, koska ihmisiltä vaaditaan suurempaa joustavuutta. Yksityistämisen kulttuurissa sosiaalisetkin ongelmat yksityistetään: vaikeutesi ovat omaa syytäsi.

Samaan aikaan kuljemme koko ajan kohti suurempia yksiköitä, joihin ihmiset eivät enää kykene liittymään kansalaisina, vaan ainoastaan kuluttajina ja asiakkaina. Kyse on yhtä lailla yliopistoista ja terveyspalveluista kuin seurakunnista ja äänestysalueista.

Ehkä palkkaorjuus on juuri sitä, että ihmiset joutuvat toimimaan vastoin todellisia tarpeitaan? Jatkuvan kilpailukyvyn ja tuottavuuden parantamisen sijaan he haluavatkin ehkä tehdä vain kohtuullisen määrän työtä ja tyytyä aineellisesti suhteellisen vaatimattomaan elintasoon, jos elämä muuten tuottaa tyydytystä. Suomessa tästä kertovat esimerkiksi ne taloudellisia uhrauksia vaativat valinnat, joita puolisot, lasten vanhemmat ja vanhempien lapset tekevät hoitaakseen itse läheisiään.

Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. Like, 2008. 159 sivua.

Suur-Lähi-itä – USA:n uusi takapiha

Teksti Le Monde diplomatique

USA ulotti takapihansa koskemaan koko Suur-Lähi-idän aluetta Pakistanista Marokkoon. Se kuvitteli voivansa muokata alueen uuteen uskoon haluamallaan tavalla. Seuraukset ovat olleet tuhoisia ja kauaskantoisia.

USA:n ulkoministeriön alivaltiosihteeri Nicholas Burns kertoi haastattelussa tänä vuonna: “Kymmenen vuotta sitten Eurooppa oli vielä USA:n ulkopolitiikan keskipisteessä. Näin oli aina vuoden 1917 huhtikuusta, jolloin presidentti Woodrow Wilson lähetti miljoona amerikkalaista sotilasta länsirintamalle, vuoteen 1999, jolloin presidentti Clinton katsoi parhaaksi puuttua Kosovon tilanteeseen. Lähes koko 1900-luvun ajan kiinnitimme ensisijaisesti huomiomme Eurooppaan.” Sittemmin kaikki on muuttunut, ja presidentti George Bushille ja hänen seuraajilleen Lähi-itä on vienyt “sen paikan, joka oli varattu Euroopalle 1900-luvun amerikkalaisten päättäjien mielissä.”1

Presidentti Bush sanoi täsmälleen samaa vain jokin aika sitten: “Suur-Lähi-idän tarjoamat haasteet eivät ole pelkästään sotilaallisia. Siellä käydään aikamme tärkein ideologinen kamppailu. Toisella puolella ovat ne, jotka uskovat vapauteen ja maltillisuuteen. Toisella puolella taas ovat ääriainekset, jotka tappavat viattomia ja jotka ovat julistaneet aikovansa tuhota meidän elämäntapamme.”2

Suur-Lähi-itä on vaikeasti määriteltävä alue, joka ulottuu Pakistanista Afrikan sarven kautta Marokkoon. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen siitä on tullut USA:n sotilaallisen voiman päänäyttämö. Se on myös tärkein, ellei jopa ainoa, taistelutanner konfliktissa, jonka USA on sanonut olevan maailmanlaajuinen.

Suur-Lähi-idästä on tullut USA:n ykkösprioriteetti sen öljyvarantojen, strategisen sijainnin ja Israelin läheisyyden takia varsinkin sen jälkeen, kun ranskalaiset ja britit alkoivat vetäytyä alueelta vuonna 1956. Philippe Croz-Vincentin tarkkanäköisen analyysin mukaan Lähi-itä on korvannut Etelä-Amerikan Yhdysvaltain takapihana3. Toisaalta erojakin on: Etelä-Amerikassa ei ole koskaan taisteltu kolmanneksi maailmansodaksi luonnehditun konfliktin aikana.

Lähi-idän kartta on jouduttu piirtämään kokonaan uudelleen. Tätä Pentagonin strategit ja uuskonservatiivit tietysti tavoittelivatkin, mutta he tuskin voivat silti olla tyytyväisiä tuloksiin. Heidän unelmansa oli muokata aluetta niin, että he saisivat siitä samanlaisen pitävän otteen, kuin mitä ranskalaisilla ja briteillä oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Länsimaat ovat suoraan mukana raivokkaissa taisteluissa ympäri Suur-Lähi-itää. Afganistan on ajautunut kaaokseen ja vetänyt siinä sivussa USA:n ja Naton joukot samaan suohon. Irakin haavoja ei helpolla paranneta: satoja tuhansia ihmishenkiä on menetetty niissä vihollisuuksissa, joita uskonto, eri kansallisuudet ja vieraan vallan miehitys ovat saaneet siellä aikaan.

Joidenkin lähteiden mukaan uhreja on enemmän kuin Ruandan kansanmurhassa. Toisaalla Libanon on ajautunut hiljaiseen sisällissotaan, jossa ovat vastakkain Fuad Sinioran hallituksen joukot sekä oppositio, jonka pää-äänenkannattajia ovat Hizbollah-puolue ja Michel Aounin Vapaa isänmaallinen liike (Free Patriotic Movement).

Vaikka YK:n joukkoja on alueella huomattava määrä, sota Israelia vastaan voi jatkua minä hetkenä hyvänsä. Palestiinan asuttaminen ja sortaminen ovat kiihdyttäneet alueen maantieteellistä ja sosiaalista pirstoutumista, ja kansallisliike siellä on luhistumassa ehkä lopullisesti. Somaliasta on tullut uusi etulinja terrorismia vastaan käytävässä sodassa sen jälkeen, kun Etiopia USA:n tukemana hyökkäsi sinne joulukuussa 2006. Muita ongelmakohtia ovat Darfur, Pakistanin sisäiset jännitteet, Pohjois-Afrikan “terrorismiuhka” sekä Syyrian ja Israelin välisten vihollisuuksien mahdollinen uusiutuminen.

USA tulkitsee kaikki nämä konfliktit oman maailmankatsomuksensa mukaan. Kylmän sodan aikana ja sen jälkeen USA (samoin kuin Neuvostoliitto) tarkasteli kaikkia kriisejä idän ja lännen välisen konfliktin puitteissa. Siksi 1970- ja 80-luvun Nicaraguassa ei ollut kyse siitä, että sandinistit olisivat nousseet vastustamaan julmaa diktatuuria tavoitteenaan tasa-arvoisempi yhteiskunta, vaan oli olemassa vaara, että maa liittyisi osaksi “pahan imperiumia.”4

Seurauksena nicaragualaiset saivat kokea sotaa ja tuhoa vuosikymmenen ajan. USA ei viime kädessä piittaa palestiinalaisten ongelmista, Somalian kriisistä tai Libanonin lahkojen välisistä ristiriidoista. Sen päähuomio on kohdistunut globaaliin hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Tämä taas lisää vettä myllyyn al-Qaidan puheille yhä jatkuvasta sodasta juutalaisia ja ristiretkeilijöitä vastaan.

Vastakkainasettelu on muuttunut itseään toteuttavaksi ennustukseksi, jota paikalliset joukot ovat käyttäneet hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseen. Korruptoituneita ja epäpäteviä sotahulluja täynnä oleva Somalian väliaikainen liittohallitus onnistui vakuuttamaan USA:n siitä, että maasta oli tulossa kansainvälinen terrorismiuhka.5

USA reagoi kannustamalla Etiopiaa hyökkäämään Somaliaan. Heidän pyrkimyksenään siellä oli karkottaa Islamilaisten oikeusistuinten liiton joukot, jotka olivat vallanneet Mogadishun kuusi kuukautta aiemmin. Maan todellinen sisäinen tilanne jäi hämärän peittoon. Kristinuskoinen Etiopia tunkeutui islaminuskoisen naapurinsa alueelle, mikä oli omiaan lisäämään radikaalien islamistiryhmittymien uskottavuutta.6

Libanon on maana herkkä kokonaisuus, jonka pohjana on taikauskoinen lahkoajattelu. USA:n ja Ranskan takia Libanonin sisältä lähtevät ratkaisut ovat nyt useamman mutkan takana, koska maat päättivät tukea toista puolta toisen kustannuksella. Libanonista on tullut taistelutanner siinä kamppailussa, jota länsi liittolaisineen käy Irania ja Syyriaa vastaan ja jossa mikä tahansa välttämätönkin kompromissi tulkitaan helposti “pahan voimien” voitoksi.

Konfliktien lisääntyessä ne alkavat myös olla kytköksissä toisiinsa. Valtioiden välisten häilyvien rajojen yli virtaa aseita, taistelijoita ja erilaisia taitoja, ja paikoin satoja tuhansia ihmisiä on joutunut maanpakoon taisteluiden takia. Kahden viime vuoden aikana Irakissa hyväksi havaitut taistelutekniikat ovat levinneet Afganistaniin. Näihin kuuluvat improvisoitujen räjähteiden (Improvised Explosive Device) käyttö miehistönkuljetusajoneuvoja vastaan sekä itsemurhapommitukset, jotka olivat tuntematon ilmiö Neuvostoliiton miehityksen aikana ja jotka ovat sittemmin levinneet myös Algeriaan.

Tänä kesänä Nahr al-Baredin pakolaisleiriltä Libanonista käsin sadat taistelijat taistelivat yli kolme kuukautta Libanonin armeijaa vastaan. Monet heistä olivat ulkomaalaisia, jotka taistelivat jo Irakissa. Tuhansia Irakissa kannuksensa hankkineita arabialaisia, pakistanilaisia ja keskiaasialaisia sotilaita riehuu parhaillaan vapaalla jalalla. Toiset taas on koulutettu USA:n ja Pakistanin tuella vastustamaan Neuvostoliiton miehitystä Afganistanissa, mutta sittemmin he ovat siirtyneet erilaisten terroristiryhmittymien, myös al-Qaidan, jäseniksi Egyptiin, Algeriaan ja muualle. Sodat ovat myös ruokkineet tuottoisaa asekauppaa: Irakin turvallisuusjoukoille luovutetut aseet ovat päätyneet turkkilaisten rikollisten käsiin.7

Kaikki yllä kuvattu sekä vuosikymmeniä kestänyt diktatuuri ja korruptio ovat osaltaan heikentäneet alueen valtioita. Jotkin niistä ovat täysin romahtaneet, kuten Afganistan. Irakin kahtiajako ei johdu pelkästään siitä konfliktista, joka siellä tällä hetkellä raivoaa.

Irak oli 13 vuotta (1990–2003) kauppasaarrossa, mikä horjutti valtion asemaa ja lisäsi salafistien (sunnien) vaikutusvaltaa, sillä he toivat maahan salaisia reittejä pitkin Jordaniasta ruokaa, lääkkeitä, aseita ja radikaaleja ajatuksia.8

Saudi-Arabia, Iran, Turkki ja Syyria eivät voi katsoa sormiensa läpi epävakautta rajoillaan, ja he tavoittelevat Irakissa joko suoraan tai epäsuorasti omia päämääriään. Pyrkimykset Libanonin valtatyhjiön täyttämiseksi ovat kuivuneet kokoon. Gazan kaistalla ja Länsirannalla vallassa oleva palestiinalaishallinto on riippuvainen ulkomaiden sotilaallisesta ja taloudellisesta avusta sekä Israelin hallituksen tuesta. Kurdistanin Irakin puoleisen osan ja Gazan tapaiset alueet ovat matkalla kohti itsehallintoa, mikä taas kasvattaa Turkin kurdien sekä Iranin ja Pakistanin baluchien separatismipyrkimyksiä.

Kaikista neuvotteluista tekee erityisen vaikeita se, että erilaisilla aseistetuilla joukoilla on alueella ennennäkemättömän paljon vaikutusvaltaa. Ne pitävät rautaisessa otteessaan Afganistania, Irakia ja Somaliaa. Hizbollah hallitsee Libanonia ja Hamas Gazaa. Tällaiset joukot ovat olleet hämmästyttävän tehokkaita USA:ta vastaan Irakissa ja Naton joukkoja vastaan Afganistanissa.

Libanonissa Hizbollahin joukot kestivät 33 päivää Israelia vastaan ja muuttivat samalla koko pelin sääntöjä. Ensimmäistä kertaa sitten vuosien 1948–1949 suuri määrä israelilaisia siviilejä joutui jättämään kotinsa. Hamas on joutunut vetäytymään maan alle Gazassa, mutta se voi halutessaan yhä tehdä ohjusiskuja Israeliin.9

Alkeelliset mutta tehokkaat ja helposti korvattavat sotatarvikkeet (improvisoidut räjähteet, Kassam-raketit ja panssarintorjunta-aseet) ovat paljastaneet USA:n ja Israelin sotilaallisen voiman rajallisuuden.

Hiljattain kuollut Ze’ev Schiff, joka toimi israelilaisen sanomalehti Haaretzin sotakirjeenvaihtajana, antoi todenmukaisen arvion tilanteesta: “Vaikka kuinka julistaisimme, että Hamas on suurissa ongelmissa ja haluaa tulitauon, se ei poista sitä tosiseikkaa, että Israel on käytännössä hävinnyt taistelun Sderotista. Siellä on tapahtunut jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut sitten Israelin itsenäisyyssodan: vihollinen on hiljentänyt kokonaisen kaupungin, ja tavallinen elämä on pysähtynyt.”10

Palestiinan poliittinen umpikuja, osavaltioiden pirstoutuminen ja Yhdysvaltain sotilaallinen sekaantuminen alueen tilanteeseen ovat lisänneet ihmisten epätoivoa ja al-Qaidan radikaalien ajatusten uskottavuutta.

Sen jälkeen, kun tuntematon ryhmittymä oli kidnapannut kaksi amerikkalaisen Fox News -kanavan toimittajaa Gazassa, saudiarabialainen sanomalehti Al-Watan julkaisi 31. elokuuta 2006 artikkelin kolmannen sukupolven islamistitaistelijoista. Heistä on tulossa varteenotettava haastaja Hamasille ja Palestiinan islamilaiselle jihadille. Artikkelin mukaan he eivät nauti suurta kansansuosiota, hyväksy kompromisseja tai suostu noudattamaan poliittisen pelin sääntöjä. He eivät liioin kohdista hyökkäyksiään vain israelilaisiin tai rajoita vaatimuksiaan pelkästään Palestiinaan.

Al-Qaidalle uskollisuutta vannovien ryhmittymien kyky kehittyä Irakissa ja Afganistanissa, tunkeutua palestiinalaisleirien riveihin Libanonissa ja vakiinnuttaa paikkansa Pohjois-Afrikassa ja Somaliassa osoittaa sen, millainen voima ääriryhmien ideologioilla voi olla epävakailla raja-alueilla. Suur-Lähi-itää vuodesta 1918 muovannut nationalismi on joutunut uutta nousua tekevien etnisten ja uskonnollisten identiteettien jalkoihin. Nykyinen Yhdysvaltain Irakin-joukkojen komentaja kenraali David Petraeus omalta osaltaan tukee tätä kehitystä joko tietoisesti tai tietämättään. Hän johti 101. laskuvarjodivisioonan marssia Mosuliin vuonna 2003.

Kenraalin ensimmäisiä päätöksiä oli perustaa vaaleilla valittu neuvosto edustamaan kaupunkia. Kurdeille, arabeille, turkmeeneille ja kristityille oli kaikille omat äänestyksensä, mutta irakilaisista ei puhuttu sanallakaan. Yhdysvaltain harjoittama politiikka tekee näin alueesta lukuisten vähemmistöjen mosaiikin ja pakottaa ihmiset samastumaan omaan yhteisöönsä, eikä minkäänlaista kansallistunnetta pääse syntymään.11

Kansallisen yhtenäisyyden tunne kärsii, ja se synnyttää konflikteja tällä hetkellä Irakissa ja ehkä myöhemmin myös Syyriassa ja Iranissa. Se on myös kimmoke ulkopuolisille kansallisille tai kansainvälisille tahoille puuttua asioihin ja ohjailla alueen vaikuttajia omien päämääriensä saavuttamiseksi. Varsinkin Israel on syyllistynyt tähän 1980-luvulta alkaen.

Bushin ensimmäisen kauden aikana uuskonservatiivit kehittivät “rakentavan epävakauden” käsitteen Lähi-idässä,12 tai kuten ulkoministeri Condoleezza Rice asian ilmaisi heinäkuussa 2006 Israelin pommittaessa Libanonia: “Nämä ovat tavallaan uuden Lähi-idän synnytystuskia. Mitä tahansa nyt teemmekin, meidän pitää olla varmoja siitä, että suuntaamme kohti uutta Lähi-itää, emmekä enää palaa vanhaan.”

Ricen kyynisyys kirvoitti happamia kommentteja aikanaan, mutta tavallaan hän oli oikeassa. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen silmiemme eteen on noussut uusi Lähi-itä, joka ei muistuta lainkaan mitään sellaista, mitä Yhdysvaltain poliittiset päättäjät olisivat voineet kuvitella. Siitä on tullut iso ja pysyvä epävakautta tuova tekijä maailmaan. •

VIITTEET:

(1) http://bostonreview.net/BR32.3/burns.html (2) Liittovaltion tilaa käsittelevä puhe 11. tammikuuta 2007: http://www.whitehouse.gov/news/releases/2007/01/20070110-7.html (3) Philippe Droz-Vincent, Vertiges de la puissance. Le moment américain au Moyen-Orient, La Découverte, Paris, 2007. (4) Floridan Orlandossa 8. maaliskuuta 1983 pitämässään puheessa Yhdysvaltain valtakunnalliselle evankeliselle yhdistykselle (National Association of Evangelicals) Ronald Reagan kehotti kuulijoita muistamaan sen, ”ettei molempia osapuolia suinkaan voi syyttää yhtä lailla, ettei historian faktoja ja pahan imperiumin aggressiivisia pyrkimyksiä saa unohtaa ja ettei kilpavarustelu ole pelkästään valtaisa väärinymmärrys.” (5) Katso Gérard Prunierin “CIA coup in Somalia”, Le Monde diplomatique syyskuulta 2006. (6) Katso Roland Marchalin ”Somalie : un nouveau front antiterroriste?”, Les Etudes du CERI, 135, Centre d’études et de recherches internationales, Pariisi, kesäkuu 2007. (7) ”US guns sent to Iraq used for crimes in Turkey”, International Herald Tribune, 31. elokuuta 2007. (8) Katso Vali Nasrin, The Shia revival: How Conflicts within Islam will Shape the Future, Norton, New York, 2006. (9) Katyasha-tyypin ohjus, joka on Kassam-rakettia tarkempi ja jolla on sitä pitempi kantama, laukaistiin Gazasta Israeliin 7. lokakuuta. (10) ”An Israeli defeat in Sderot”, Haaretz, Tel Aviv, 8. kesäkuuta 2007. (11) Monissa heimojen sisäisissä liittoumissa on mukana sekä sunneja että šiioja. Jäsenyys tällaisessa on tärkeämpää kuin sunni- tai šiia-identiteetti. (12) Katso Walid Chararan ”Constructive instability”, Le Monde diplomatique elokuulta 2005. Alain Gersh

Englannin kielestä suomentanut Taneli Nordberg.

Sotapoikia tasarahalla

Teksti Nina Petljanova, Valeri Beresnev & Nikolai Donskov

Ljubov Tihonova saapui Pietariin ensi kertaa elämässään. Hän ei kuitenkaan tullut ihailemaan Pohjolan Venetsian kauneutta. Ljubov Tihonovalle oli ilmoitettu, että hänen poikansa Denis on löytynyt.

Kostroman alueelta, joka sijaitsee kolmesataa kilometriä Moskovasta koilliseen, Nerehtan kaupungista kotoisin oleva Denis Tihonov astui asepalvelukseen joulukuussa 2002. Sisäministeriön joukko-osastossa Pietarissa palvellut Denis katosi lokakuussa 2003 jäljettömiin. Asiaan eivät saaneet selvyyttä sotilasviranomaiset, sotilassyyttäjä eikä edes Venäjän television ykköskanavan ohjelma Ždi menja, jonka avulla kadonneita etsitään. Sotilassyyttäjänvirasto reagoi asiaan nostamalla syytteen luvattomasta poistumisesta palveluspaikalta ja Denis etsintäkuulutettiin. Oikeus totesi Denisin kadonneeksi.

Vuoden ja yhdeksän kuukauden kuluttua Nerehtaan tuli puhelu Pietarista: Poika on löytynyt. Äiti kiiruhti paikalle ja sai kuulla, että hänen poikansa on ollut – orjana.

Kerromme tässä jutussa Denisin tarinan siinä muodossa kuin se välittyy hänen ja hänen äitinsä kertomuksista sekä sotilassyyttäjänviraston lausunnoista ja niistä harvoista asiakirjoista, jotka koskevat tätä omituista tapausta.

”Meillä Nerehtassa päin kutsunnat hoidetaan niin, että ne, joilla on rahaa, maksavat poikansa vapaiksi. Ne asevelvolliset, joilla rahaa ei ole, koettavat hankkia mahdollisimman nuorina lapsia, jotta saisivat lykkäystä”, selittää Ljubov Tihonova.

”Jotkut jopa hankkiutuvat tarkoituksella vankilaan, jotta saisivat rikosrekisterin. Vankilan jälkeen kun ei armeijaan enää oteta. Denis ei halunnut mitään tällaista tehdä. Ajattelin, että armeija olisi hänelle helppo, mutta kävikin päinvastoin.”

Kävi todellakin aivan päinvastoin. Ongelmia oli kaikissa neljässä varuskunnassa, joissa Denis ehti vajaan vuoden aikana palvella.

”Ensin meidät vietiin Moskovan Tušinoon. Siellä hyppyytettiin öisin: ensin kyykkyyn ylös -punnerruksia, sitten nukkumaan ja hetken päästä herätys, jonka jälkeen kaikki alkoi taas alusta. Se vahvisti fyysisesti, mutta nujersi henkisesti. Sitten sain siirron Sosnovyi Borin ydinvoimalaan ja siellä ymmärsin, mitä on simputus. Meidät lähetettiin rikkomaan jäätä. Meitä oli ryhmässä kolme samasta ikäluokasta ja kolme vanhemmasta. Yksi vanhemmista alkoi hakata minua lapiolla, koska hänen mielestään tein liian hitaasti töitä. Sitten sain siirron omasta mielestäni hyvään palveluspaikkaan, varuskuntaan numero 3727 Pietariin. Mutta siellä valtaa pitivät vanhemman ikäluokan simputtajat. Meitä nöyryytettiin, hakattiin ja potkittiin, jos emme pystyneet toteuttamaan kaikkia heidän vaatimuksiaan…”1

Denisin mukaan hänet lähetettiin myös kaupungille ”ansaitsemaan rahaa” vanhemmille varusmiehille. Jos rahaa tuli, oli kaikki kunnossa. Jos rahaa ei ollut, seurasi hyppyytystä ja hakkaamista. Jollakin tavoin rahaa oli saatava, vaikka kerjäämällä. Kuudentena päivänä lokakuuta 2003 Denisin palvelushistoria muuttui perinpohjaisesti.

Myöhään illalla aivan Pietarin keskustassa Marsovo Poljella Denis kohtasi kaksi miestä, jotka ryhtyivät kyselemään niitä näitä. Yhtäkkiä toinen miehistä löi Denisiä päähän niin, että tämä menetti tajuntansa. Denis havahtui henkilöautossa kädet sidottuina ja silmät sidottuina. Hänen käskettiin olla hiljaa, jotta tilanne ei pahenisi.

Matkaa tehtiin kauan ja lopulta Denis paiskattiin jonkinlaiseen vajaan, jossa hän jälleen menetti tajuntansa.

”Heräsin jossain kellarissa. Minulle kerrottiin, että olen orja ja minun tehtävänäni on rakentaa kesähuvilaa. Kun kerroin, että minua odotetaan varuskunnassa ja kun yritin karata, minut hakattiin.”2

Denisin mukaan hän vietti orjuudessa vuoden ja yhdeksän kuukautta. Hän teki töitä rakennustyömaalla korkean aidan takana auttaen Alik-nimistä rakennusmiestä. Denis asui vajassa. Vartija huolehti, ettei orja karkaa.

”Yritin hirttäytyä, mutta sähköjohto katkesi. Ranteita en saanut viillettyä, en pystynyt siihen…”3

Samaan aikaan 15. lokakuuta 2003 Nerehtaan tuli sähke varuskunnasta 3727. Sähkeessä kerrottiin äidille, että sotamies Tihonov on poistunut luvatta palveluspaikalta. Lujubov Tihonova yritti turhaan saada asiaan edes jonkinlaista tolkkua. Ainoa selvä asia oli, että ”Luoteis-Venäjän hallintoalueen sotilassyyttäjä on nostanut syytteen Denis Tihonovia vastaan ja julistanut hänet etsintäkuulutetuksi, mutta hänen olinpaikkaansa ei ole pystytty selvittämään”.4

Vuoden kuluttua oikeus totesi Denisin kadonneeksi. Tämä toimenpide oli välttämätön, jotta hänet voitaisiin pyyhkiä varuskunnan muonavahvuudesta.

Lopulta koitti heinäkuu 2005. Denisin mukaan hänelle annettiin unilääkettä. Hän heräsi Laatokan rannalla, lähellä Osinovetsin kylää. Denis harhaili alueella jonkin aikaa, kunnes lähti lopulta tietä pitkin kohti Pietaria. Denis käveli kaksi päivää. Matkalla hän yritti kääntyä miliisin puoleen, mutta häntä ei suostuttu kuuntelemaan. Pietarissa Denis käveli sotilaskomendantin toimistoon, mutta sieltä hänet käännytettiin pois.

Sitten Denis muisti, että jossakin on järjestö nimeltään Sotilaiden äidit. Heidän luokseen Denis päätyi 11. heinäkuuta 2005.

Sotilaiden äidit ottivat Denisin huomaansa, ilmoittivat asiasta äidille Nerehtaan ja hälyttivät paikalle kriisiapua. Näin todetaan psykologin lausunnossa:

”Denis on vähäpuheinen eikä tunnu löytävän sanoja kuvatakseen kokemuksiaan ja tuskaansa. Hän kyynelehtii jatkuvasti, mutta koettaa peitellä sitä ja punastelee. Hän kertoo, että ’hänen elämänsä on raunioina’. Suurimman ongelman hänelle aiheuttavat tällä hetkellä painajaiset, joissa hän palaa vankeusajan ja varusmiespalvelun kokemuksiin. Painajaisia on joka yö. Aika ajoin hän kokee hallitsemattomia muistiväläyksiä kokemuksistaan. Hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia, kun hänet jätettiin Laatokan rannalle huvilan valmistumisen jälkeen. Ei luota ihmisiin.”5

Denis päätyi tutkimuksiin pietarilaiseen sotilassairaalaan ja hänet vapautettiin asevelvollisuudesta. Syyte sotilaskarkuruudesta raukesi.

Sisäministeriön sotilassyyttäjänvirasto näkee Denisin armeija-ajan kauhukokemukset aivan toisenlaisessa valossa. Viraston mukaan Denis on luultavimmin homoseksuaali, minkä vuoksi hän karkasi palveluksesta ja on piileksinyt jossain koko ajan.

Selvitys perustuu yhteen todistajanlausuntoon, jonka antoi Denisin entinen palvelustoveri. Tämä oli oman kertomansa mukaan nähnyt Denisin kerran kaupungilla noin 40-vuotiaan miehen seurassa. Välttääkseen rangaistuksen Denis oli sotilassyyttäjän mukaan sitten keksinyt koko tarinan sieppauksesta ja vankeudesta…

Entäs sitten sieppaus, onko se ylipäätään mahdollista? Sotilassyyttäjät eivät kiistä sieppauksen mahdollisuutta, mutta oikeudessa moinen asia ei menestyisi. Sitä olisi liian vaikea näyttää toteen. Ainakaan kukaan ei muista vastaavaa tapausta.

Vaikka toisaalta, armeijasta kuulemma katoaa koko ajan sotilaita.

Sotilaita on kadonnut juuri tuosta samaisesta pietarilaisesta varuskunnasta numero 3727, joka sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, kivenheiton päässä Palatsiaukiolta ja Eremitaasista. Kolmen vuoden aikana sieltä on kadonnut kolme varusmiestä. Viimeisestä, viime elokuussa kadonneesta, ei tiedetä yhtään mitään. Kaksi muuta ovat Denis sekä vähän aikaa sitten löytynyt Dima.

Dima kertoo asioita, joita on vaikea äkkiseltään uskoa. Tarinaa olisi itse asiassa aivan mahdotonta uskoa, jollei sattumoisin samanlaisia kertomuksia olisi tullut esille juuri Denisin tapauksen yhteydessä.

Väitetään, että varuskunnassa 3727 vanhemman ikäluokan varusmiehet pakottavat alokkaita prostituoiduiksi.

Denisin tavoin myös Dima katosi varuskunnasta ja sittemmin hän ilmaantui Sotilaiden äitien luo Pietariin.

Ihmisoikeusaktivistien väitteet, että pietarilaisessa varuskunnassa pakotetaan alokkaita prostituoiduiksi, aiheuttivat kohun. Ilkeämielistä hölynpölyä, sanoivat sotilasviranomaiset. Heidän varmoja lausuntojaanhan vastassa on ainoastaan muutamien varusmiesten kirjeitä, joissa he kertovat pakkoprostituutiosta, sekä se tosiasia, että samaisesta varuskunnasta on kadonnut jo kolme sotilasta.

”Joskus oli yövyttävä kellareissa, en voinut mennä takaisin varuskuntaan. Olin saanut tarpeekseni, kyllästytti mennä asiakkaiden luo ja maata kaiken maailman sairaiden ukkojen kanssa… Mutta vaihtoehtoja ei ollut.”

Tämä on katkelma 20-vuotiaan Diman kirjeestä. Hän palveli viestipataljoonassa Pietarin varuskunnassa 3727 ja kertoo kirjeessä, miksi ei voi palata palveluspaikkaansa. Tällä kirjeellä Dima kääntyi Sotilaiden äitien ja sittemmin myös Leningradin sotilaspiirin syyttäjänviraston puoleen.

Dmitri astui palvelukseen kesällä 2005. Kertomansa mukaan häntä aluksi hakattiin ja nöyryytettiin. 400 ruplan päiväraha kerättiin joka kuukausi pois. Tammikuussa 2006 sotamiehellä alkoi aivan uudenlainen yöpalvelus.

Dima kertoo kirjeessään, että noin kuukauden palveluksen jälkeen hän alkoi ihmetellä kuinka varusmiehet saapuvat kaupungilta rahojen kanssa.

”Ihmettelin, mistä he saavat rahaa, jos he eivät ole edes tästä kaupungista kotoisin. He kertoivat, että täytyy vain sopia puhelimitse tapaamisaika homoseksuaalin asiakkaan kanssa ja häneltä saa sitten rahaa seksipalveluksia vastaan.”

Dimaa kehotettiin mukaan ansaitsemaan rahaa, mutta hän kieltäytyi. Sitten Dima hakattiin pahasti. ”Kaikki muutkin osallistuvat, luuletko olevasi jotenkin erityinen?” hakkaajat kyselivät. Alokas ei kestänyt pahoinpitelyjä ja suostui lopulta vaatimuksiin.

”Olin hommissa aina viikonloppuisin ja myös viikolla. Joskus meni kokonainen viikko melkein ilman unta. Meitä oli paljon, noin 30.”

Jos Diman todistusta on uskominen, varuskunnan seksibisnestä pyöritti kolme vanhempaa sotilasta. Diman mukaan he keräsivät voitot itselleen. Hinnasto oli selkeä: yö – 1000 ruplaa. Sotilaat matkustivat asiakkaiden luokse yleensä raitiovaunulla tai metrolla.

Ensimmäisen kerran Dima lähti asiakkaan luokse Moskovskajan metroaseman liepeille.

”Outo kaupunki, kyselin koko ajan tietä. Löysin lopulta asunnon ja soitin ovikelloa. Oven avasi noin 45-vuotias mies, joka pyysi sisään. Kaiken jälkeen hän antoi minulle 1000 ruplaa.”

Ensimmäisen kerran jälkeen seurasi lisää töitä. Nuorten sotilaiden kysyntä Pietarissa osoittautui yllättävän suureksi. Diman mukaan jokaisella oli muistikirja, johon kerättiin mahdollisten asiakkaiden nimiä ja yhteystietoja. Tunnettu pietarilainen ihmisoikeusaktivisti Ruslan Linkov sanoi Novaja Gazetalle, että muistikirjoista voi löytää muun muassa monia evp. kenraali-majurien sekä moskovalaisten FSB-everstien tietoja. Linkovin mukaan yksi eversti näytti Dimalle jopa henkilökorttinsa saunassa.

Viime vuoden kesäkuussa Dima ei enää kestänyt, vaan pakeni varuskunnasta. Hän piilotteli lähes puoli vuotta kellareissa ja erilaisissa asunnoissa, kunnes joku kehotti kääntymään Sotilaiden äitien puoleen. Tällä hetkellä Dmitri on hoidettavana sotilassairaalassa.

Helmikuussa Sotilaiden äidit -järjestö teki asiasta virallisen tutkintapyynnön sotilassyyttäjänvirastolle. Järjestö pyytää selvittämään tässä mainitut tapaukset sekä koko varuskunnan tilanteen.

”Olemme vedonneet jo moneen otteeseen viranomaisiin nimenomaan tämän varuskunnan osalta, mutta tuloksetta”, kertoo Sotilaiden äitien Pietarin osaston puheenjohtaja Ella Poljakova. ”Nyt käännyimme syyttäjänviraston puoleen Diman tapauksen takia ja saimme tietää vielä kahdesta muusta katoamistapauksesta”, Poljakova selittää.

Varuskunnassa on puolestaan laadittu Dimasta luonnekuvaus, jollaista saa harvoin lukea: ”Sulkeutunut eikä nauti muiden varusmiesten kunnioitusta.”

”Sotilassyyttäjänvirasto tutkii asiakirjoja, jotka meille on toimitettu”, sanoo Leningradin sotilaspiirin syyttäjänviraston apulaissyyttäjä Andrei Gavriljuk Novaja Gazetalle. Mahdolliset kommentit tulevat myöhemmin.

Varuskunnan komentaja Aleksandr Bork kieltäytyy puhumasta toimittajille. Häntä voi myös ymmärtää: Hän astui virkaansa vasta viikkoa ennen kohua. Toisaalta myös viestipataljoonan entinen komentaja Jevgeni Feštšenko on harvasanainen. Kun toimittajamme soitti Feštšenkolle, hän vastasi väsyneesti:

”Mitä te oikein kiusaatte sairasta ihmistä. Olen ollut vakavassa leikkauksessa enkä ole ollut varuskunnassa liki kahdeksaan kuukauteen. En tiedä, mitä siellä tapahtuu.”

”Komentaja Feštšenko, tiesittekö te, että varuskunnassa simputetaan ja harjoitetaan pakkoprostituutiota?”

”En tiedä mitään, tuo on täyttä puppua. Minä en ole mitään tuollaista havainnut. Pidin palveluksesta ja kaikki oli varuskunnassa järjestyksessä.”

”Aiotteko palata viestipataljoonaan?”

”Ehdottomasti en. Jään terveyssyistä eläkkeelle parin kuukauden kuluttua.”

Tapasimme Diman sotilassairaalan käytävällä. Hintelä nuorukainen näyttää lähes teini-ikäiseltä. Riippumattoman psykiatrin lausunnon mukaan Dima kärsii vakavasta posttraumaattisesta syndroomasta. Hän kärsii unettomuudesta ja muistihäiriöistä.

Diman isä on itse entinen sotilas ja hän teki paljon, jotta poika pääsisi palvelemaan nimenomaan sisäministeriön viestijoukkoihin. Niin Dima sitten päätyi Pietarin varuskuntaan 3727. Ensimmäiset kuukaudet hän palveli pataljoonan sivutoimipisteessä Lembolovon kylässä. Siellä hän ei opiskellut kuitenkaan morseaakkosia, vaan pikemminkin alkuainetaulukkoa.

”Meitä oli noin 20 sotilaan joukko ja kerran majuri määräsi meidät purkamaan vanhoja radioasemia ja keräämään värimetallit talteen. Purimme radioita kaksi vuorokautta. Erottelimme alumiinin, kuparin, kullan, hopean ja titaanin. Kannoimme kymmeniä kottikärryllisiä romua maakuoppiin. Metallit lastattiin kuorma-autoon. Emme nukkuneet juuri ollenkaan. Majuri ei edes kiittänyt.”

Diman mukaan Lembolovossa vallitsee todellinen mielivalta. Valtaa pitävät hänen mukaansa dagestanilaiset upseerit ja sotilaat. Juuri Lembolovosta Dima komennettiin ensimmäisen kerran yöansioihin.

Dima koetti paeta myös Lembolovosta. Hän hyppäsi paikallisjunaan ja matkusti mökkialueelle. Dima yöpyi autiotalon ullakolla. Hän jäi kiinni metrossa. Hänet vietiin Pietarin varuskuntaan, riisuttiin ja hakattiin.

Dima kävi asiakkaiden luona muutaman kuukauden ajan. Muistikirjassa on kirjanpito asiakkaista ja ansioista.

”Minulla oli neljäkymmentä tapaamista. Ansaitsin kaikkiaan 35 000 ruplaa”, Dima kertoo. ”Aluksi vein tyhmyyttäni kaikki rahat varuskuntaan. Ensimmäisellä kerralla toin 1500 ruplaa. He eivät edes odottaneet, että tuon niin ison summan. Samaan aikaan tuli vielä viisi muuta alokasta ja he toivat vain 500 ruplaa. Yksi vanhemmista sotilaista otti nyrkkeilyhanskat ja hakkasi meitä kaikkia vuorollaan rintakehään. Sitten sain turpiin vielä palveluskavereiltakin, kun he joutuivat kärsimään minun takiani.”

Toisen kerran Dima pakeni varuskunnasta viime kesänä. Hänet otti huomaansa yksi asiakas, joka lopulta myös kehotti Dimaa hakeutumaan Sotilaiden äitien luokse Pietariin.

”Luulen, että moni muu olisi minun sijassani jo menettänyt järkensä”, Dima sanoo.

”Väitteet varuskunnan johdon, korkeiden upseereiden sekä FSB:n työntekijöiden asiakasverkostosta, joka käyttää varusmiesten seksipalveluja, ovat uskomattomia eikä niillä ole mitään tekemistä terveen järjen kanssa”, sanoo sisäministeriön tiedotusosaston päällikkö Vasili Pantšenkov. Hänen mukaansa kohulla on selvä tilaus: kohta on taas kutsunta-aika.

Armeija ei tyydy pelkästään paheksuvien lausuntojen antamiseen. Sotilaiden äitien Pietarin osaston johtaja Ella Poljakova kutsuttiin taannoin kuulusteluihin sotilassyyttäjänvirastoon. Kuulustelu kesti melkein neljä tuntia. Poljakova on todistajana jutussa, jossa Denis Tihonovia syytetään sotilaskarkuruudesta. Samaan aikaan armeijaa vastaan ei ole nostettu syytteitä simputuksesta. Asiaa tutkitaan.

Ella Poljakovan mukaan hänen lausuntonsa yritetään kääntää niin, että se olisi mahdollisimman myönteinen armeijalle, ja kaikki kohuväitteet ihmiskaupasta olisivat vain mielikuvituksen tuotetta. Poljakova on kiistänyt armeijan väitteet ja esittänyt esimerkkinä jo tiedossa olevan tapauksen Denis Tihonovista.

Syyttäjänvirasto on myös kuulustellut sotilassairaalassa hoidettavaa Dimaa. Ihmisoikeusaktivistit yrittävät todistaa, ettei Dima ole sotilaskarkuri, vaan pakeni varuskunnasta pakon edessä.

Tämän jälkeen tapahtumat ovat edenneet huonoon suuntaan. Diman vanhemmat ovat hylänneet vaikeuksiin joutuneen poikansa oman onnensa nojaan. Dima todettiin pian palveluskelpoiseksi ja palautettiin toiseen pietarilaiseen varuskuntaan. Parin päivän kuluttua Dima joutui jälleen sairaalaan epäonnistuneen itsemurhayrityksen takia. Dima teki äskettäin toisen itsemurhayrityksen sairaalassa ja melkein onnistui. Eikö tässä ole jo tarpeeksi vastauksia kysymykseen Diman palveluskelpoisuudesta?

Samaan aikaan Pietarin Sotilaiden äitien päivystyspuhelimeen tulee lisää hälyttäviä soittoja, jotka vahvistavat että Diman kertomus ei ole keksitty tarina vaan täyttä totta. Kaiken lisäksi puheluissa mainitaan jo muitakin varuskuntia kuin 3727.

Viitteet

1.–3. Denis Tihonovin lausunto sotilassyyttäjänvirastolle.

4. Nerehtan kaupunginoikeuden pöytäkirja.

5. Riippumattoman tutkimuslaitoksen psykologin lausunto.

Artikkeli on julkaistu Novaja Gazetassa 15.2.2007. Suomentanut Anu Lönnqvist. Novaja Gazeta on moskovalainen yhteiskuntakriittinen viikkolehti. Useita lehden toimittajia on surmattu. Toimituskunta omistaa lehdestä 51 prosenttia, Mihail Gorbatšov ja Aleksandr Lebedev loput 49 prosenttia.

Annan ääni

Teksti Oksana Tšelyševa

Anna Politkovskajan ystävä ja kollega muistaa kaksi vuotta sitten surmatun toimittajan tekoja, ääntä ja lumousvoimaa. Tärkeintä on silti muistaa niitä, jotka vielä elävät. Hyvää tahtovien ihmisten on estettävä Venäjän lipuminen despotismiin, Oksana Tšelyševa kirjoittaa.

Anna Politkovskajan murhan toisena vuosipäivänä 7.10. minun on puhuttava niiden puolesta, jotka vielä elävät. Itse Annaa halusin tänä vuonna muistaa hänen syntymäpäivänään. Hänen kuolinpäivänään haluan nostaa esille toisia kohtaloita.

Henkilökohtaisesti Anna on minulle ihminen, joka ei häviä koskaan. Hän elää edelleen artikkeleissaan ja pienessä tyttärentyttäressään, joka on nimetty Annan mukaan. Annan ääntä ei voi tuhota edes niiden viha, jotka piiloutuvat hämäriin väitteisiin Annan ”vähäisestä merkityksestä” ja ”Putinin Venäjän positiivisen kuvan tuhoamisesta”.

Salamurhaaja ei pystynyt poistamaan Anna Politkovskajan ääntä, tekoja eikä lumousvoimaa hänen ystäviensä muistoista.

Samalla en voi hyväksyä kuoleman jälkeiseen symboliikkaan liittyvää ajattelua, jossa yksinäistä ja jopa marginalisoitua ihmistä sanotaan ”liian kiihkeäksi”, ”liian radikaaliksi”, ”liian sitoutuneeksi” eikä kovin ”diplomaattiseksi”. Toisin on suuren enemmistön kohdalla, joka näkee tärkeämmäksi tasapainotella olosuhteiden kanssa kuin muuttaa asioita Venäjällä.

Häntä kuultiin usein ilman että hän tuli ymmärretyksi. Kyse on niiden vastuusta, jotka olisivat voineet tehdä paljon enemmän ja pysäyttää Venäjän lipumisen itsevaltiuteen ja nyt despotismiin. He olisivat voineet puhua Putinin Venäjän kehityksestä sen oikeilla nimillä.

Anna halusi elää – nauttia elämästään sellaisena valoisana ihmisenä kuin hän oli – jatkaakseen epätoivoisia yrityksiään auttaa niitä, joilla ei ollut julkista tunnustusta samassa määrin kuin hänellä.

Heidän määränsä kasvaa nopeasti. Yhä useammin ihmisiä tapetaan ilman toivon häivääkään siitä, että heidän kuolemiaan tutkittaisiin ja syyllisiä saatettaisiin vastuuseen teoistaan. Ihmisiä pidätetään tekaistuilla syillä. Yhä useammin heidät pakotetaan psykiatriseen hoitoon. Heitä nimitetään terroristien avustajiksi ja venäläisten kavaltajiksi kuten tapahtui terrorismista selvinneiden kansalaisjärjestöille Beslanin ääni ja Nord-Ostin yleisö.

Magomed Jevlojev, ingušialaisen riippumattoman nettisivuston omistaja, tapettiin poliisin huostassa 31. elokuuta 2008. Murha suorastaan huutaa puolueettoman tutkimuksen perään. Olisi tärkeää, että hänen kuolemaansa liittyvät olosuhteet selvitetään ja hänen kuolemastaan vastuulliset saadaan syytteeseen ja oikeuteen lain mukaan. Siitä huolimatta ainoa – törkeä ja oikeuslaitoksen ulkopuolelta tullut – selitys on julistanut kuoleman olleen vahinko.

Kuudes lokakuuta Ingušiassa yritettiin ottaa hengiltä toinen oppositiojohtaja. Ahmed Kotievin ajamaa autoa ammuttiin. Tällä kertaa luodit menivät onnekkaasti ohi.

25. heinäkuuta 2008 aseistetut miehet kaappasivat ihmisoikeuspuolustaja Zurab Tsetšojevin omasta kodistaan Troiskaiassa, Ingušiassa. Tsetšojev työskentelee ihmisoikeusjärjestö MASHRissa (rauha). Kaappajia pidettiin federaation poliisiupseereina. Muutama tunti myöhemmin Tsetšojev löydettiin pahasti vammautuneena tien varrelta läheltä Ingušian pääkaupunkia Magasia. Hän joutui sairaalaan.

Onko mitään toivoa, että Zurab Tsetšojevia pahoinpidelleet tunnistettaisiin ja saataisiin oikeuteen? Paljon on kiinni siitä, millaisen vastauksen Venäjän viranomaiset saavat kansainväliseltä yhteisöltä, ja siitä, jääkö vastaus pelkäksi lämpimäksi retoriikaksi ja huolestumisen ilmaukseksi.

Väitetään, että ensimmäinen elokuuta 2008 ihmisoikeuksien puolustaja Dimitrij Krajuhinin huoneistoon Orelissa, keskellä Venäjän federaatiota, tehtiin tuhopolttohyökkäys. Tuhopolttajien väitetään myös yrittäneen tukkia huoneiston oven. Onneksi Krajuhin ei raportin mukaan ollut huoneistossa, mutta hänen sukulaisensa olivat. He onnistuivat kuitenkin soittamaan palokunnan paikalle. Amnesty International raportoi, että mitään rikostutkimusta ei ole tähän mennessä aloitettu, koska viranomaisten mukaan vahingot eivät ole olleet riittävän merkittävät rikostutkinnan aloittamiseksi. Kuitenkaan tämä tapahtuma ei ole mikään erillinen sattuma, mitä tulee Dimitrij Krajuhiniin kohdistuneisiin uhkauksiin.

14. elokuuta 2008 Nižni Novgorodissa tuntemattomat hyökkääjät heittivät tiilen sen huoneiston ikkunaan, jossa ihmisoikeusaktivisti Stanislav Dmitrievskij asuu. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Samaan aikaan hänen asuintalonsa edustan täyttivät häneen kohdistuvat herjaukset ja uhkaukset. Talon ovi piirrettiin täyteen hakaristejä. Rikostutkimus hyökkäyksestä aloitettiin.

En usko, että mitään tuloksia saadaan aikaiseksi. Minuun ja Stanislaviin kohdistuneita tappouhkauksia on tutkittu useita kolmen viime vuoden aikana. Mikään ei ole johtanut mihinkään. Olen kuullut tutkijoiden usein sanovan: ”Ymmärräthän… nämä olosuhteet. Me emme pysty tunnistamaan niitä, jotka ovat uhkausten takana.”

Vallan hännystelijät eivät pysty, koska eivät halua. Koska he pelkäävät omaa ääntään. Koska omien sanojensa mukaan he eivät ole itsensä herroja. Koska herransa uskollisina palvelijoina he ovat valmiita panemaan toimeen minkä tahansa käskyn.

Heihin vaikuttaminen on sinun käsissäsi. Hyvää tahtovien ihmisten pitäisi kohdistaa heihin moraalinen paine. Heidän pitäisi tietää, että heitä ei koskaan tulla hyväksymään ja toivottamaan tervetulleeksi Venäjän ulkopuolelle johtuen heidän valmiudestaan ja halukkuudestaan olla mielettömien käskyjen toteuttajia.

Heidän pitäisi tietää, että heidän omaisuutensa Suomessa, Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Itävallassa, Montenegrossa, Tšekin tasavallassa tai Slovakiassa ei tee heistä sinun naapureitasi. Heidän pitäisi tietää, että kaikkea ei voi ostaa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita tahansa. Heidän tulisi olla tietoisia, että sinulla on kunniasi ja arvokkuutesi ja että sinä olet valmiina asettumaan heitä vastaan. Heidät pitää paljastaa ja saattaa häpeään.

Kirjoittaja oli Anna Politkovskajan ystävä ja kollega. Suomentanut Kimmo Jylhämö.

Sukupuolettomuuden puolustus

Teksti Johanna Sarjas

Androgyyni jumalhahmo antoi nimensä intialaiselle feministikirjailijalle, joka uskoo, että tasa-arvoa ei synny ennen kuin kaikki lapset kasvatetaan vapaiksi kulttuuristen sukupuolikäsitysten kahleista.

Ambai on androgyyni intialainen jumalhahmo: tyttö, joka muuttui mieheksi voidakseen kostaa julmalle opettajalle. Ambai on myös intialaisen feministin C.S. Lakshmin kirjailijanimi sekä ajattelun esikuva.

Ambai-jumalaa kunnioitetaan mies-nais-jumalana. Turun kirjamessuilla vierailleen kirjailijan mukaan tasa-arvo ja kehitys on mahdollista vain jos miehet ja naiset kohtaavat toisensa vapaina sukupuolen kahleista.

”Tasa-arvon perusta on androgynia ja määrittelemättömyyteen perustuva toisen kohtaaminen”, Lakshmi sanoo. ”Vaikka olemme syntyneet miehiksi tai naisiksi, sisäisesti olemme vain ihmisiä.”

Lakshmin mielestä kulttuurit ovat tuottaneet mieliimme harhan siitä, että sukupuoli sinänsä määrää kohtalomme.

“Kulttuurit painostavat meidät ajattelemaan ja elämään tietyllä sukupuoleen sidotulla tavalla. Olemme kulttuurien uhreja niin kauan kun emme näe, että kulttuuria voi muuttaa.”

Lakshmin mukaan ei ole olemassa naisen tai miehen psyykettä. Myös hindulaisuuden sukupuolienergiat shakti ja shiva otetaan liian tosissaan: jumalien sukupuolisuudet edustavat Ambain mukaan kaikissa ihmisissä olevia potentiaaleja.

”Intiassa niin suositut jumalien kuvat ovat harmittomia, jos niihin suhtautuu tietyllä leikkimielisyydellä. Hurja Kali esimerkiksi voi auttaa löytämään omaa voimaansa”, vuonna 1944 syntynyt Ambai sanoo.

Jos naiset eivät jaakaan samanlaista mieltä tai mystistä energiaa, Lakshmi uskoo, että naisten kokemukset niin alistussuhteista kuin niistä vapautumisestakin ovat samankaltaisia eri puolilla maailmaa. Naiset tapaavat yleensä jossain vaiheessa elämäänsä ottaa ohjat käsiinsä.

”Naiset alistuvat esimerkiksi juopon määräiltäväksi kaikkialla maailmassa luokkaan katsomatta. Mutta myös itsensä vapauttaminen tapahtuu samalla tavalla eli tulemalla tietoiseksi omasta voimasta. Esimerkiksi Mumbaissa törmäsin tapaukseen, jossa aviomies hakkasi vaimoa. Sekä mies että vaimo kärsivät sisäisistä demoneistaan. Vaimo kärsi hiljaa 25 vuotta kunnes yhtenä päivänä löi takaisin. Mies hämmästyi naisen mielen muutosta ja lopetti hakkaamisen.”

Lakshmin mukaan voimme toki luoda miellyttävämpiä olosuhteita, esimerkiksi kohentaa naisten ihmisoikeuksia lakeja muuttamalla tai parantamalla koulujärjestelmää, jossa tytöt ja köyhätkin saavat oppia. Samalla tarvitaan kuitenkin vapaaehtoista muutosta ihmisten mielissä.

Lakshmi johtaa Mumbaissa Sparrow-hanketta, joka dokumentoi naisten elämiä. Dokumentointi edistää tiedostamista, Lakshmi selittää: itsekunnioitus ja ihmisarvo kehittyvät vain, jos ihminen tiedostaa itsensä. Hanke on vastikään julkistanut 87 intialaisen naiskirjailijan teksteistä koostuvan teoksen. Sparrown arkistoista löytyy myös muun muassa yli 600 eri kielillä tuotettua dokumenttia ja runsaat 500 populaaria elokuvaa.

Lakshmin omat kirjat kuvaavat lähinnä ihmissuhteita. Kaksi niistä on käännetty englanniksi. Yksi, Flod, on ilmestynyt ruotsiksi.

Kaikkein tarpeellisimmat kulttuuriset muutokset voivat elää niin syvällä ihmisten mielissä, että ne ovat mahdottomia, Lakshmi pohtii. Intiassa tällainen ongelma liittyy myötäjäisiin. Suurten myötäjäisten vaatimus tekee tytön sukupuolesta taloudellisen taakan jo lapsena. Taakka ulottuu myös naisten veljiin: Intiassa työskentelee tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia morsiamien veljiä velkaorjuudessa myötäjäisten vuoksi.

“Tämä perinne mitätöi naisen täysin. Jopa fiksut koulutetut nuoret alistuvat siihen vanhempien painostuksesta. Vaikka molempien vanhemmat olisivat muutoin tyytyväisiä avioliittoon, pojan vanhempien voi olla vaikeaa vastustaa vanhaa perinnettä, jossa heidän statuksensa riippuu myötäjäisten määrästä.”

Mikä sitten neuvoksi? Lakshmi lainaa Anaïs Ninin ohjeita vuosikymmenien takaa: luovu ylellisyyksistä ja älä koskaan erehdy luulemaan miehen herkkyyttä heikkoudeksi.

Perimmäisenä epätasa-arvon syynä Lakshmi näkee avoimen kommunikaation puutteen. Syntyy väärinkäsityksiä, jotka johtavat vaikkapa sukupuoleen tai kastiin perustuvaan alistamiseen.

“Ihmisten välillä, etenkin miesten ja naisten välillä, rehellistä ja avointa kommunikaatiota ei useimmiten ole. On vain luutuneita käsityksiä esimerkiksi siitä, miten vaimon tulee käyttäytyä.”

Ennakkokäsityksiä miehistä ja naisista voidaan ehkäistä – toisessa sukupolvessa. “Meidän tulee kasvattaa lapset androgyyneiksi”, Lakshmi vaatii.

Lakshmin mukaan on samantekevää kuinka paljon määrällisesti rikkaat auttavat köyhiä nyt, jos sekä avustajien että autettavien mielet eivät muutu.

“Mielet ja käsitykset luovat olosuhteet, joissa kurjuus syntyy. Eivät olosuhteet mitenkään itsestään ilmaannu vaan ovat seurausta ihmisten käsityksistä vaikkapa vaikuttamismahdollisuuksistaan omassa elämässään. Tottakai ihmiset voidaan muuttaa mahtaviksi mutta tiedostamattomiksi kuluttajiksi, mutta se ei ole kestävää.”

Autonomian aika

Teksti Johanna Perkiö

Metelkova, Rog, Pekarna: kolme erilaista vallattua kulttuurikeskusta. Kolme näkemystä autonomiasta, kulttuurista ja alistumisesta ympäröivän yhteiskunnan sääntöihin. Slovenian autonomiset kulttuurikeskukset ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana kaupunkikulttuuria, mutta suuria päätöksiä on yhä edessä. Mitä Suomen talonvaltaajat voivat oppia slovenialaisilta?

Metelkova on tuttu monille Ljubljanassa vierailleille. Vuonna 1993 vallattu Jugoslavian armeijan parakkialue tunnetaan kaupungin parhaista bileistä, mutta konserttien ja klubien lisäksi sieltä löytyy myös paljon muuta vaihtoehtokulttuuria. Se tarjoaa työ- ja näyttelytiloja taiteilijoille sekä studioita muusikoille. Sen tiloissa järjestetään nuorisotoimintaa, teatteria ja elokuvanäytöksiä, luentoja ja debatteja sekä eri vähemmistöjen ja alakulttuurien kohtaamisia. Kaikessa väriloistossaan se on taideteos itsessään.

Jos parakkien Metelkova on tunnettu bileistään, Tovarna Rogin nimi toistuu slovenialaisten polkupyörissä. Kulttuurikeskus Rog toimii runsaat kaksi vuotta sitten vallatussa polkupyörätehtaassa ja on jatkuvan lakkauttamisuhan alla. Rogista löytyy upea itse tehty konserttisali, taidegalleria sekä ilmaista joogaopetusta. Siellä toimii myös turvapaikanhakijoiden, karkottamisuhan alla olevien maahanmuuttajien sekä siirtotyöläisten oikeuksien puolesta taisteleva sosiaalikeskus. Sosiaalikeskus on merkittävä yhteiskuntakriittinen toimija, jonka kokouksissa tehdään sosiaalisia ongelmia näkyviksi ja organisoidaan poliittista toimintaa.

Kolmantena joukkoon liittyy leipomo, Pekarna. Slovenian toiseksi suurimmassa kaupungissa Mariborissa sijaitsevalla rakennuksella on – ennen valtausta ja kulttuurikeskukseksi muuttumista – takanaan lähes satavuotinen historia armeijan leipomona. Vuodesta 1994 se on toiminut erilaisten vaihtoehtoyhdistysten ja -yksilöiden majapaikkana. Pekarnasta löytyy klubien ja konserttisalin lisäksi suuri näyttelytila, kiipeilyseinä, antikvariaatti, nuorisoapukeskus, valokuvalaboratorio, videoeditointitilat sekä taiteilijoiden työtiloja.

Autonomisten sosiaali- ja kulttuurikeskusten ideana on ottaa hylätyt rakennukset ihmisten omaehtoiseen käyttöön ja tarjota julkista, ei-kaupallista kaupunkitilaa vastalauseena kaiken yksityistämistä ja viranomaiskontrollia vastaan. Kaikki Slovenian autonomiset keskukset sijaitsevat tyhjilleen jätetyissä rakennuksissa jotka on sittemmin vallattu.

Käyttäjät ovat omin käsin remontoineet ja taiteilleet rapistuneet rakennukset oman näköisikseen. Keskuksissa toimii sekä erilaisia yhdistyksiä että itsenäisiä yksilöitä, yleensä taiteilijoita. Niissä järjestetään konsertteja ja näyttelyitä, taide- ja kulttuuri workshopeja sekä festivaaleja. Suurin osa keskuksissa tapahtuvasta aktiviteetista on vapaaehtoistyötä.

Autonomiset keskukset edistävät vaihtoehtoista kulttuurista, sosiaalista ja poliittista aktiivisuutta, joka ei löydä itselleen tilaa muualta yhteiskunnasta. Ne tarjoavat työ- ja näyttelytilaa marginaalissa oleville taiteilijoille sekä keikkamahdollisuuksia tuntemattomille ja valtavirrasta poikkeaville artisteille. Kun Ljubljanan ainoa riippumaton elokuvateatteri Kinodvor suljettiin, Metelkova ja Rog alkoivat yhteistuumin näyttää omissa tiloissaan elokuvia ilmaiseksi.

Keskukset synnyttävät myös uusia yhteisöjä sekä yhteiskunnallista aktiviteettia. Ensinnäkin valtauksen myötä syntyy keskuksen vakiokäyttäjien yhteisö. Lisäksi ne tarjoavat kokoontumistiloja erilaisille vähemmistöille, joilla ei välttämättä muuten olisi kohtaamispaikkaa.

”Rogin sosiaalikeskus on tarjonnut turvapaikanhakijoille puitteet poliittiseen järjestäytymiseen ja uuden sosiaalisen liikkeen luomiseen. Rasisminvastaisesta kokoontumisesta puolestaan sai alkunsa julkinen debatti”, sanoo Gasper Kralj Rogista.

Keskukset ovat myös kokeellisia tiloja suoran demokratian sekä totutusta poikkeavien organisointimallien suhteen. Keskusten yleinen organisaatio on hyvin löyhä, eikä niillä ole virallisia johtajia. Rogissa kaikki käyttäjät toimivat joogaopetusta tarjoavaa säätiötä lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän yhdessä kaikissa Rogia koskevissa asioissa, Metelkovassa taas asioista päätetään kaikkien käyttäjien yhteisissä kokouksissa. Pekarnassa sen sijaan ei ole minkäänlaista koko keskukselle yhteistä kontrolli- tai päätösmekanismia.

Slovenian sosiaali- ja kulttuurikeskusten kohdalla autonomisuus tarkoittaa käytännössä kahta asiaa. Ensinnäkin se merkitsee taiteen ja muun toiminnan riippumattomuutta. Toiseksi se tarkoittaa sitä, että keskuksilla ei ole kaupungin silmissä virallista asemaa, vaan ne ovat käytännössä laittomia. Yhdelläkään Slovenian keskuksista ei ole kaupungin kanssa sopimusta, eivätkä ne maksa tilojen käytöstä vuokraa. Niiden baarit toimivat ilman anniskelulupaa ja työllistävät ihmisiä veroja maksamatta.

Koska keskukset sijaitsevat kaupunkien keskustan tuntumassa, Ljubljanan ja Mariborin kaupungit ovat osoittaneet kiinnostusta niiden tontteihin. Metelkova ja Pekarna ovat kuitenkin vuosien saatossa saavuttaneet sen verran vakiintuneen aseman, että niiden sulkeminen olisi kovan kädenväännön takana. Ne ovat vetäviä turistinähtävyyksiä ja varsin monenlaisten ihmisten suosiossa. Ljubljanan kaupungin virallinen tapahtumakalenteri mainostaa Metelkovan konsertteja siitä huolimatta, että ne tapahtuvat laittomissa baareissa.

Häätöuhkausten sijaan Metelkovaa ja Pekarnaa on sittemmin lähestytty kaupunkien taholta esittämällä vaatimuksia keskusten laillistamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi paikkojen remontoimista nykystandardit täyttävään kuntoon, henkilökunnan laillista palkkaamista, verojen maksua, kaupungin kanssa tehtävää vuokrasopimusta sekä toiminnan vastuullisempaa koordinointia. Rogin asema sen sijaan on heikompi; kaupungilla on jo valmis suunnitelma tontin käyttöä varten. Paikan käyttäjiä uhkaa luultavasti vuoden sisällä lopullinen häätö.

Laillistamisprosessi herättää syviä ristiriitoja autonomisten keskusten käyttäjissä. ”Joillekin meistä laillistaminen ei ole ongelma, ja toisille se taas on iso ongelma. He katsovat, että laillistamisen myötä Metelkovan riippumattomuus ja oma sielu ovat mennyttä”, sanoo Nataša Serec Metelkovasta.

Laillistamisprosessi onkin herättänyt polemiikkia siitä, mitä autonomia ylipäätään tarkoittaa ja mikä tekee autonomisesta keskuksesta jotain muuta kuin tavallisen vaihtoehtoklubin tai kaupungin tuella ylläpidetyn nuoriso- tai kulttuurikeskuksen.

Laillistuessaan keskukset saisivat kaupungin taholta turvatumman aseman ja virallisen käyttösopimuksen. Tällä hetkellä käyttäjien oikeudet keskuksiin ovat melko vähäiset ja heidät voidaan periaatteessa heittää ulos koska tahansa kaupungin yksipuolisella päätöksellä. Sopimus kaupungin kanssa turvaisi projektien jatkuvuuden ja mahdollistaisi pitkän tähtäimen suunnittelun. Se myös vapauttaisi energiaa sulkemisuhkaa vastaan taistelusta itse toiminnan kehittämiseen.

Monet aktivistit kuitenkin pelkäävät, että laillistaminen kesyynnyttäisi keskuksia liikaa ja uhkaisi projektien riippumattomuutta. ”Yhdistyksen johtajana olen laillistamisen kannalla. Jos voisimme laillisesti ansaita rahaa baari- ja keikkatoiminnalla, se parantaisi yhdistyksen taloutta ja loisi sitä kautta riippumattomuutta. Taiteilijana taas vastustan laillistamista, koska silloin voidaan tulla ja sanoa, mikä on taidetta ja mikä ei”, sanoo Gregor Kosi Pekarnasta.

Eniten Ljubljanan ja Mariborin kaupunkeja häiritsevät keskuksissa toimivat laittomat baarit.

”Ei ole olennaista, ovatko baarit laillisia vai laittomia” Nataša Serec sanoo. ”Baarien laillistaminen tarkoittaa kuitenkin koko paikan laillistamista. En tiedä voidaanko laillistamisen jälkeen enää puhua autonomisesta keskuksesta.”

Natašan ihanteena olisikin, että Metelkova saisi tulevaisuudessa laillistamisen sijaan erityisaseman autonomisena vaihtoehtokeskuksena. ”Tämän saavuttamiseksi meillä pitäisi kuitenkin olla suurempi visio ja perustelu sille, miksi meidän pitäisi saada olla autonomisia. Niin kauan kuin puhutaan vain laittomista baareista, emme saavuta mitään. Pitäisi luoda selkeä ohjelma, millainen ja ketä varten Metelkovan pitäisi olla olemassa. Kukaan ei ole vielä toistaiseksi pystynyt tätä suurempaa ideaa muotoilemaan.”

Osa keskusten aktiiveista kannattaa ehdotonta vapautta kaikesta keskiluokkaisesta hapatuksesta, toiset taas eivät pistä hanttiin lisämukavuuksille ja toiminnan selkiyttämiselle.

”Meidän kannaltamme kysymys on kärjistetysti siitä, onko meillä vessat vai olemmeko vapaita”, sanoo Marko Brumen Pekarnasta. ”Omasta mielestäni on olemassa keskitie ja voimme saada molemmat. Tällä hetkellä olemme niin vapaita, ettemme edes tiedä, mitä tekisimme tällä vapaudella.”

Laillistamisen myötä Metelkovaan on tarkoitus perustaa koko Metelkovaa ulospäin edustava katto-organisaatio. Mariborin kaupunki puolestaan on esittänyt yhdelle Pekarnan yhdistykselle pyynnön koordinoida muita ja ottaa vastuuta koko Pekarnan suhteen. Koska etenkin Pekarnassa kukin yhdistys on tottunut toimimaan tahtomallaan tavalla, yhden puuttuminen muiden toimintaan voi äkkiseltään olla melko hankalaa.

”Meidän on vaikea saavuttaa yhteisymmärrystä edes siivouksesta tai sähkölaskun maksusta, saati sitten suuremmista asioista” sanoo Gregor Kosi.

Osa Metelkovan ja Pekarnan yhdistyksistä toimii kaupungilta, eri ministeriöiltä sekä kansainvälisistä lähteistä saatavien projektikohtaisten tukien varassa. Melko suuri osa menoista katetaan myös baaritoiminnalla sekä konserttien pääsymaksuilla. Baaritoiminnan laillistaminen toisi yhdistyksille riippumattomuutta tukiaisista, mutta toisaalta kaupallistaisi niitä.

”Jos toimimme tukiaisilla, olemme sidoksissa politiikkaan, jos taas ansaitsemme rahaa baaritoiminnalla, meistä tulee kaupallisia”, Marko Brumen sanoo.

Metelkovan Nataša Serec katsoo, että autonomiaa kasvattaisi baaritoiminnalle ja tukiaisille vaihtoehtoisten, luovempien rahanansaintatapojen löytäminen.

Rogin filosofiaan sen sijaan kuuluu, että siellä järjestetyt konsertit, kuten kaikki muukin, on ilmaista. ”Rogin tarkoituksena ei ole olla voittoa tuottava paikka, vaan osoitus siitä, että sosiaalinen elämä on mahdollista järjestää eri tavalla. Kaikki se vähä mitä tarvitaan, saadaan sekä raha- että tavaralahjoituksina sen käyttäjiltä. Ihmiset eivät työskentele Rogissa – he elävät sen kanssa”, sanoo Gasper Kralj. Myöskään oluenmyyntiä ei katsota Rogissa liiketoiminnaksi, vaan oluen saa nimellisesti sitä vastaan, että tekee lahjoituksen konserttisalin sähkögeneraattorille.

Siinä missä Pekarnassa ja Metelkovassa autonomisuus tarkoittaa pääasiassa kulttuurituotannon riippumattomuutta, Rogin kohdalla autonomisuuden idea todellistuu enemmän neoliberaalin yhteiskunnan vastaisen poliittisen aktiivisuuden saarekkeena.

”Autonominen keskus ei ole jotain joka sijaitsee neoliberaalin valtion tai kaupungin ulkopuolella,” sanoo Gasper Kralj. ”Päinvastoin, se on aktiivista vastarintaa tuottava poliittinen toimija. Normaaliyhteiskunnan ulkopuolelle sulkeutumisen sijaan pitäisi kyseenalaistaa normaaliyhteiskunnan toiminta. Rakentamalla autonomisia keskuksia luomme uutta sosiaalista maailmaa, uutta tapaa elää ja työskennellä. Tässä mielessä Rogin valtauksen luonne on ennen kaikkea poliittinen.”

Kaupunkien tahoilta on annettu ymmärtää, että Metelkovan ja Pekarnan kohdalla laillistamiselle ei ole vaihtoehtoja, jos keskukset haluavat jatkaa. Siinä missä nämä kaksi yrittävät suojella vakiintunutta vaihtoehtokeskuksen asemaansa, rogilaiset ovat ottaneet huomattavasti radikaalimman roolin.

Pekarnan ja Metelkovan kaltaiset keskukset tarjoavat kävijöilleen itseriittoista vaihtoehtoisuuden tyyssijaa, joka todennäköisesti voi suuremmitta ongelmitta asettua viranomaiskontrollin piiriin. Niissä käydään, kun halutaan vain pistäytyä valtavirran ulkopuolella.

Rogilaiset sen sijaan näkevät keskuksensa poliittisena toimijana, joka kyseenalaistaa suoraan yhteiskunnan toimintaa ja pyrkii kasvamaan. Siellä kompromissien teko ja normaaliyhteiskunnan sääntöjen noudattaminen näyttää melko mahdottomalta.

Vaikka Rog todennäköisesti suljetaan, tämä ei Gasper Kraljin mukaan missään nimessä tarkoita sen kuolemaa.

”Rog ei ole ainoastaan fyysinen tila, vaan ensisijaisesti sosiaalinen yhteisö, joka on rakennettu näiden kahden vuoden aikana. Taistelumme on vasta aluillaan. Tulee olemaan vielä monta Rogia.”

Maa ilman tilaa

Teksti Le Monde diplomatique

Maapallon elinkelpoiset alueet supistuvat ja luonnonvarat vähenevät ilmastonmuutoksen edetessä. Ympäristön muutokset ja luonnonkatastrofit ajavat ihmisiä pois kotiseuduiltaan, ja entistä useammat etsivät parempia elinoloja muualta. Tätä olisi ennakoitava tunnustamalla ympäristöongelmat yhdeksi pakolaisuuden syyksi.

Joidenkin vuosien ajan on maailmassa vallinnut yhteisymmärrys siitä, että ilmastonmuutos on todellisuutta ja että ilmiön ovat aiheuttaneet lähinnä ihmisten toiminnan seurauksena ilmakehään päässeet kasvihuonekaasut. Ympäristön tila huononee, ja luonnon monimuotoisuus vähenee nopeasti.

Ikävä kyllä yhteisymmärrys näyttää loppuvan tähän – aivan kuin ilmaston lämpeneminen ei uhkaisi myös ihmiskuntaa. Ihminen on riippuvainen ekosysteemeistä ja luonnonvaroista, jotka ovat nyt tuhoutumassa. Lisäksi aavikoituminen, merenpinnan kohoaminen, jäätiköiden sulaminen ja eroosio muuttavat monia alueita elinkelvottomiksi.

Eri puolilla maailmaa on asuma-alueita, kansoja ja valtioita, joiden on varauduttava mahdollisuuteen, että asukkaiden on pakko lähteä muualle. Erityisen riskialttiita alueita ovat suurten jokien kuten Niilin, Mekongin, Gangesin ja Brahmaputran suistoalueet ja esimerkiksi Yhdysvaltojen etelärannikko. Samoin uhattuina ovat vain vähän merenpinnan yläpuolelle kohoavat Tyynenmeren ja Intian valtameren atollit ja sekä autiomaiden reuna-alueet, esimerkiksi Tšadjärven ja Pekingin ympäristöt.

Muuttoliike on jo alkanut kaikkein haavoittuvimmilla alueilla. Oxfordin yliopiston professorin Norman Myersin mukaan vuonna 2010 ympäristöpakolaisia saattaa olla maailmassa jo 50 miljoonaa, ja vuoteen 2050 mennessä pakolaisten määrä voi kasvaa 200 miljoonaan. Koska muuttoliike on laajaa ja luonteeltaan peruuttamatonta, haaste on kova.

Pelkästään Bangladeshista saattaa lähteä liikkeelle miljoonia ihmisiä, kun maata jo nyt koettelevat ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat. Merenpinnan kohoaminen, Himalajan jäätiköiden sulaminen, monsuunisateiden muutokset ja pyörremyrskyjen voimistuminen sekä toisaalta kuivuus heikentävät oloja Bangladeshissa. Ne aiheuttavat ongelmia myös naapurivaltioissa Intiassa ja Burmassa, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaan bangladeshilaisia pakolaisia. Naapurimaiden välit ovat historiallisesti kireät. Jos Bangladeshista ja muilta riskialueilta lähteviin siirtolaisiin ei varauduta, odotettavissa on suuria humanitaarisia katastrofeja ja vakavia yhteenottoja raja-alueilla.

Biodiversiteetin ohella myös etninen moninaisuus, etnodiversiteetti, on uhattuna. Katoamassa on suuri joukko alkuperäiskansoja ja -yhteisöjä, joiden kulttuuri ja tietämys kumpuavat suoraan heidän elinympäristöstään. Osa kansoista, kuten Alaskan Shishmarefin inuitit ja Tuvalun polynesialaiset, on tietoisia asiasta, osa ei. Irrottautuminen yhteisöä ruokkineesta maaperästä joka tapauksessa ensin hajottaa yhteisön ja pian muuttaa myös sen jäsenten identiteettiä.

Jokaisen ainutlaatuisen kulttuurin kuolema on korvaamaton menetys ihmiskunnalle. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Alkuperäiskansat eivät ole omilla päästöillään juurikaan vaikuttaneet ilmaston lämpenemiseen. Ja kuitenkin juuri se on pakolaisuuden taustasyy, ei mikään luonnonkatastrofi eikä kohtalo.

Kansainvälisen yhteisön on tartuttava toimeen, tapahtui se sitten ihmisoikeuksien puolustamisen tai sotien ehkäisemisen nimissä. Valtiot ja yhtiöt on saatettava vastuuseen päästöistään ja teoistaan, ja muuttoliikkeeseen on valmistauduttava taloudellisesti ja hallinnollisesti.

Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus solmittiin 1951 Genevessä. Nyt olisi viimein aika laajentaa pakolaisstatus koskemaan myös ympäristöpakolaisia. Se olisi suuri edistysaskel, sillä sen myötä ilmasto-oikeudenmukaisuuden periaatteet voisivat toteutua. Järjestäytynyt kansainvälinen toiminta tulisi mahdolliseksi. Nyt tavoitteesta ollaan vielä kaukana.

Artikkeli on Le Monde diplomatiquen L’Atlas environnement -kirjasta. Into Kustannus julkaisee Ympäristöatlaksen suomenkielisen painoksen 15.9. Akateemisen kirjakaupan ilmastoviikolla. Atlas jaetaan kaikille Suomen abiturienteille lokakuussa.

Sopimaton

Teksti Kimmo Jylhämö & Hanna Nikkanen

Tästä piti tulla aivan toisenlainen juttu. Haastattelin Johanna Korhosta, joka oli vastikään eronnut Journalistin päätoimittajan tehtävästä ja lähdössä Lapin Kansan päätoimittajaksi. Sitten Korhosesta itsestään tuli uutinen.

Juttu on julkaistu Voimassa 8/2008.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Syyskuun alussa Johanna Korhonen erosi Journalisti-lehdestä ja ilmoitti siirtyvänsä Lapin Kansan päätoimittajaksi. Journalisti-lehdessä Korhonen jakoi mielipiteitä. Yksinkertaistetaan rajusti: liiton nuoremmat jäsenet tukivat suuria uudistuksia tehnyttä päätoimittajaa, vanhempi ay-väki vastusti.

Haastattelin Korhosta 24. syyskuuta.

Lokakuun 1. päivänä, kun Voima on menossa painoon, selviää, että Alma Media on erottanut Johanna Korhosen Lapin Kansan päätoimittajan paikalta ennen kuin hän on tehtävässä ehtinyt aloittaakaan.

Palataan viime viikkoon. Ajattelen haastattelussa pureutua valtajournalismin ja maakuntajournalismin suhteeseen. Oletan, että perinteiseen tapaan vanhasta työpaikasta ei puhuta, erityisesti silloin kun on kyse ay-liikkeestä. Ja että henkilökohtaisista asioista vaietaan.

Pääkaupunkiseudulla metropolijournalistit ihmettelevät Korhosen siirtymistä paikallisemmalle tasolle, Lappiin. Samaan aikaan päätoimittaja Johanna Korhonen itse istuu Hietalahdentorin kupeessa Journalistiliiton tiloissa, kaukana vaivaiskoivuista.

Korhonen painottaa, että mitään maantieteellistä keskipistettä pyöreällä ja kaarevalla maapallolla ei ole. Rovaniemi on vain toinen paikka pallon pinnalla.

Pakomatkasta ei ole kyse, Korhonen korostaa. Hänet on kutsuttu Alma Media Oyj:n omistamaan entiseen keskustalaiseen lehteen, ja uusi työ on mukava asia.

Korhonen tuntuu olevan yhtä valpas kuin muutamia vuosia sitten toimittamassaan tietotekniikka-aiheisessa tv-ohjelmassa. Toimittajana – joka sattui olemaan sukupuoleltaan nainen – hän otti haltuun miehisen teknologiapuheen itsevarmasti ja valistavasti. Se on ärsyttävintä, mitä nainen voi tehdä.

Korhonen esittää suoria kysymyksiä. Millaisia teemoja minulla on haastattelussa? Kerron, että perusidea olisi purkaa hänen journalistista haastajuuttaan. Se näyttää lähteneen juuri teknologiakysymyksistä ja internetistä.

Vuonna 1995 Johanna Korhonen irtisanoutui Helsingin Sanomista ja perusti uutistoimisto Verkkotien yhdessä kollegansa Hannu Sokalan kanssa. Nettiportaalien kultakautena yritys pyrki kilpailemaan jättiläisten kanssa. Verkkotie haastoi avoimesti Suomen tietotoimiston.

Vuonna 2006 Korhonen palkattiin päätoimittajaksi toimittajien ammattilehteen Journalistiin. Siellä hän haastoi perinteisen ay-journalismin. Tänä keväänä lehden ja sen kustantajan – siis Journalistiliiton – väliset ongelmat nousivat muiden medioiden ihmettelyn aiheeksi. Syyskuussa Korhonen ilmoitti eroamisestaan ja siirtymisestään Lapin Kansaan.

Pari päivää keskustelumme jälkeen, 26. syyskuuta, Korhonen sai prepaid-liittymästä lähetetyn nimettömän tekstiviestin. Sen kirjoittaja vihjasi kuuluvansa Lapin Kansan henkilökuntaan. Hän halusi oikaista Alma Median henkilöstölehdessä Almanakassa julkaistun tiedon, jonka mukaan Korhosen perheeseen kuuluu mies ja kaksi lasta, jotka muuttaisivat Rovaniemelle hänen mukanaan.

”Kuitenkin Vantaan vasemmistoliiton mukaan Korhonen on perheliitossa Jaakko Laakson, Minna Sirnön, EJ Tennilän ja Paavo Arhinmäen hyvän toverin N.N.:n kanssa, heillä on kaksi lasta ja N.N. on ehdolla Vantaan valtuustoon”, tekstaaja huomautti. ”N.N.” on Korhosen puoliso, nainen. Sama viesti oli lähtenyt Alma Median viestintäjohtajalle, joka oli Korhosen kanssa samaa mieltä siitä, että puolison sukupuolta koskeva virhe tulisi oikaista.

Takaisin Hietalahdentorin kupeeseen. Paikka Lapin Kansassa näyttää vielä varmalta. Johanna Korhosen mukaan esittelemäni haastajuusteema on ”ihan hauska”.

”Minä ajattelin kuitenkin ehdottaa, että keskustelemme aluksi ay-liikkeestä ja sen pattitilanteesta. Ja tätähän olen miettinyt kolme vuotta. Aiheen ei pitäisi olla vieras Voiman lukijoille, koska sen jutuissa näkyy voimakkaasti prekariaattiliikkeen ilmiöt ja perinteisen ay-liikkeen kritiikki. Pitäisi analysoida mistä kaikki nämä ongelmat – jotka ovat todellisia ja jotka ovat ilmeisiä – johtuvat, ja minulla on siitä joitakin ajatuksia.”

Hyväksyn. En ollut odottanut, että ay-asiasta lähdetään liikkeelle. Korhosen mukaan ajatus vahvistui, kun Voiman valokuvaaja Klaus Welp ehdotti kuvauspaikaksi eläinmuseota. Siellä Korhonen kuvattaisiin porojen luona. Kuvataan porojen luona, Korhonen oli vastannut, mutta yhtä hyvin voitaisiin mennä dinosaurusten luokse. Se voisi sopia ay-teemaan.

”Ay-liike on ollut minulle läheinen ja tärkeä asia. Sen takia minä olen ollut Journalisti-lehdessä töissä. En minä halua olla sellaisessa työssä, jonka kokisin arvojeni tai järjen vastaiseksi. Olen ollut järjestöaktiivi Helsingin sanomalehtimiesyhdistyksessä samoista syistä 1990-luvulla, toiminut vuosikausia järjestön hallituksessa ja muualla.”

Sitten Korhonen tuntuu vastaavan näkymättömään kritiikkiin, joka on liittynyt hänen toimintaansa Journalistissa.

”En hyväksy kritiikkiä siitä, että olisin jotenkin ay-liikkeen ulkopuolinen henkilö. Olen ollut jäsen vuodesta 1989 ja toiminut monenlaisissa luottamustehtävissä. Mutta ulkopuoliseksi määritteleminen on ongelman ydintä, koska me kaikki ay-liikkeen jäsenet emme ole keskenämme tasa-arvoisessa asemassa, vaan osa on ikään kuin jäänyt liiton ulkokehälle. He vain maksavat jäsenmaksun.”

Seuraavan viikon maanantaina, 29. syyskuuta, Korhonen kutsutaan kiireelliseen palaveriin, jonka aiheena on ”tekstiviestijupakka”. Paikalla on hänen lisäkseen Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne, henkilöstöjohtaja Mari Vuorre ja lakiasiainjohtaja Mikko Korttila.

Eri osapuolten kuvaukset tapaamisen sisällöstä vaihtelevat. Johanna Korhosen mukaan Kai Telanne on raivostuneen oloinen. Hän syyttää Korhosta valehtelemisesta, koska vasta nyt on käynyt ilmi, että ”ei olekaan miestä, on nainen”.

Korhonen muistaa Telanteen joskus viitanneen hänen mieheensä. Hän ei ole viitsinyt oikoa väärinkäsitystä. Itse hän on johdonmukaisesti kutsunut elämänkumppaniaan puolisoksi.

Korhonen kertoo kysyneensä Telanteelta, olisiko valintapäätös ollut toisenlainen, jos väärinkäsitystä puolison sukupuolesta ei olisi ollut. Olisiko Korhonen siis jäänyt vaille päätoimittajapestiä, jos Telanne olisi tiennyt hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan?

”Kyllä”, Telanne vastaa. Lesbon palkkaaminen Lapin Kansaan ”olisi täysin mahdoton ajatus”.

Sitten takaisin edelliseen viikkoon. Korhonen kaivaa työpaikallaan esille lehtijuttuja, joista on syntynyt eniten riitaa Journalistiliiton perinteisen aktiivisiiven kanssa.

”Virkistys saa enemmän rahaa kuin edunvalvonta. Tästä nähdään, kuinka monta euroa per palvelua käyttänyt jäsen on käytetty erilaisiin asioihin. Tämä liittyy meidän hyvin vanhakantaiseen järjestörakenteeseen. Jäsenet ovat Journalistiliiton jäseniä yhdistysten kautta, ja yhdistyksiin menee joka viides jäsenmaksueuro. Kun yhdistykset sitten järjestävät esimerkiksi vesijumppaa ja teatterissa käyntiä, niin jokaista kävijää on sponsoroitu 291 jäsenmaksueurolla.”

Kunkin osallistujan saamat mittavat tuet kertovat siitä, että vain hyvin pieni osa jäsenistä osallistuu potin jakamiseen, Korhonen selittää. Suurin osa jäsenistä ei osallistu toimintaan mitenkään. Siitä päästään demokratiavajeeseen. Journalistiliitossa alle seitsemän prosenttia jäsenistä on ollut mukana valitsemassa päätöksentekijöitä.

Katson Korhosen osoittamaa kaaviota. Kirkolla päättäjiä on valitsemassa 15 prosenttia, Tehyssä 31 prosenttia, Metalliliitossa 55 prosenttia, kunnilla 59 ja valtiolla 70 prosenttia. Journalistiliitossa prosentti on siis seitsemän.

”Kirkollisvaalehin osallistuu aika harvat kirkon jäsenistä, mutta me journalistit olemme puolet huonompia kuin evankelisluterilainen kirkko. Tämä ei ole kiitettävä tilanne.”

Korhosen mukaan ongelma on kolmiosainen: siihen liittyy demokratiavaje, itsestään tuleva jäsenraha sekä salailukulttuuri.

”Jäsenten rahasta muodostuu isännättömän rahan ongelmatiikka. Vain pieni osa osallistuu rahankäyttöön ja seuraa sitä. Sitten tähän yhdistyy vielä se, että ay-kulttuuri on hyvin salaista.”

Edes palkkojen tasa-arvoisuus ei toteudu julkisuuden ammattilaisten Journalistiliitossa.

”Tästä pärskähtelee esiin oikeudenkäyntejä, kuten meillä Journalistissakin parin viikon päästä käy. Journalistiliiton lehden toimittaja hakee tasa-arvolakiin perustuen korjausta palkkaansa käräjäoikeudessa.”