voima

Venäläisen dokumentaristin vuoristorata

Teksti Leena Kilpeläinen

Venäläinen dokumenttiohjaaja Aleksei Hanjutin kertoo Fifin haastattelussa opiskelusta Neuvostoliitossa, kielletyistä elokuvista ja yhteiskunnallisen dokumenttielokuvan ahdingosta nyky-Venäjällä. Hanjutinin haastattelu liittyy Kultainen vuosisata -festivaaliin, joka esittää Venäjällä kiellettyjä elokuvia.

”Opiskelin valtiollisessa elokuvainstituutissa VGIK:ssä vuosina 1973-78 Roman Karmenin dokumenttielokuva- ja tv-dokumenttien masterskajassa. Kurssillani oli paljon ulkomaalaisia: Jugoslaviasta, Vietnamista, Kolumbiasta, Tsekkoslovakiasta ja joku amerikkalainen…

Kaikki Karmenin imun vetäminä.

Karmen edusti sen ajan kuuluisinta virallista dokumenttielokuvan suuntausta. Hän oli saanut tunnustusta valtion taholta ja oli neuvostotyönsankarin mitalein palkittu.

Hänen pääasiallinen elokuvatuotantonsa edustaa ilmaisultaan poliittista neuvostoelokuvaa, jotka on kuvattu enimmäkseen Latinalaisessa Amerikassa. Hän ei juuri opettanut meitä, näimme hänet pari kertaa vuodessa. Hän ei edes vaivautunut hoitamaan itselleen sijaista, jotta olisimme saaneet edes jotain opetusta pääaineessa; niinpä kävi niin, ettei meitä opettanut kukaan.

Minua opetti ainoastaan opiskelutoverini, riikalainen Zhenja Pashkevits, jonka elokuva Pitkä päivä nähdään myös Suomessa esitettävässä retrospektiivissa. Hänen kauttaan opin sen, mitä opiskeluaikana opin elokuvallisesta kerronnasta. Riikalainen koulukunta tuli osaksi ilmaisuani. Toinen ihminen jolle koen olevani velkaa on leningradilainen Slava Vinogradov, jonka elokuvan Joki kuvauksissa olin assistenttina puolivuotisen harjoitteluajan.

Yhden kouluaikaisen elokuvani negatiivi tuhottiin. Olin kuvannut undergroundbändien salaisia konsertteja aikana, jolloin rockmusiikki oli laitonta. Elokuvasta kohistiin koulussa kovasti jo leikkausvaiheessa ja kun leikkasin, seisoi takanani aina muutama ihminen seuraamassa työskentelyäni. Huhut elokuvastani kantautuivat myös rehtorin korviin ja elokuva joutui tarkastukseen. Seuraavalla viikolla, kun tulin kouluun, leikkaamon pomo sanoi iloisesti, että elokuvasi negatiivi on tuhottu. Minua se ei juuri naurattanut.

Minulla oli ongelmia toisenkin leffani kanssa; siitä keskusteltiin puoluekomitean kokouksessa. Elokuva käsitteli muuttoa maalta kaupunkiin. Keskiössä oli perhe, josta kaikki lapset lähtivät kaupunkiin. Siellä heitä ei kuitenkaan odottanut ruusuinen tulevaisuus, vaan he joutuivat töihin kaikkein huonoimmin palkatuille aloille.

Molemmista elokuvista minulle jäi kuitenkin kopiot. Diplomityön kanssa olin jo varovaisempi: halusin valmistua ja saada diplomin. Siksi kuvasin työssäni erästä teatteriseuruetta.

Kun lopetin opiskelun, minut pyydettiin töihin Ekran-nimiseen tv-ohjelmaan. Kuvasin siellä yhden elokuvan, josta tuli lähinnä tragikoominen tapaus. Leffalla oli joku ihan typerä nimi, Näyttäkää meille museo. Paneuduin elokuvassani kuitenkin museoiden kokemiin vaikeuksiin. Näytin elokuvan yksitoista kertaa aina uudelleen leikattuna versiona, kunnes eräs tv-guru tuli ja sanoi: ”Herra Hanjutin, en halua nähdä teitä tässä tv-ohjelmassa enää vilaukseltakaan.”

Toimittaja, joka oli pyytänyt minut töihin, sai myös potkut. Elokuva tuhottiin. Sen jälkeen käytännöllisesti katsoen jätin elokuvan teon.

Oli vuosi 1979. Aloin opiskella taidehistoriaa jatko-opiskelijana. Kävin armeijan, joka kesti puolitoista vuotta. Sen jälkeen olin työttömänä yli vuoden, kunnes pääsin töihin taidehistorianlaitokselle, osastolle joka tutki massatiedotusvälineitä, lähinnä televisiota ja elokuvaa.

Elokuvantekijäksi palasin vasta, kun perestroika alkoi 1986. Minut kutsuttiin töihin Moskovan dokumenttielokuvastudiolle ja kuvasin elokuvan Petatsjok, joka kertoo kolmesta maaltamuuttoaallosta 30-, 50- ja 70-luvuilla. Dokumenttielokuvastudio toimi kirkossa, mutta nykyisin se on palautettu ortodoksiselle kirkolle.

Perestroikan aikana sai kuvata mitä halusi. Jos kirjoitti vaikka puolen sivun synopsiksen, niin pääsi kuvaamaan. Minä en kuitenkaan halunnut lähteä kuvaaman näin, vaan valmistelin käsikirjoituksiani pitkään.

Elokuvaani DMB-91 aloin kuvata jo vuonna 1989. Se valmistui vuonna 1991.

Kuvausten aikana asuimme armeijan parakeissa. Heräsimme sotilaiden kanssa samaan aikaan ja kuvasimme myös öisin. Päästäksemme kuvaamaan sotilasalueelle meidän oli saatava lupa pääesikunnasta. Kirjoitimme hakemukseen, että haluamme kuvata elokuvan siitä, kuinka nuoresta pojasta tulee sotilas – jotain isänmaallis-sotilaallisen kasvatuksen henkistä. Saimme kuvausluvan, ja kuvasimmekin todellakin nuoren pojan muuttumisen armeijassa, mutta aivan toiseen suuntaan kuin he odottivat.

Tieto elokuvasta saavutti suositun Vzgljad-ohjelman toimittajan. He näyttivät otteita elokuvasta ohjelmassa ja skandaali oli valmis. Kun elokuva sai ensi-iltansa Dom Kinossa, paikalle saapui delegaatio korkea-arvoisia sotilashenkilöitä, jotka yrittivät mitätöidä meidät ja elokuvamme. Heidän mukaansa mikään elokuvassa ei pitänyt paikkansa ja me halvensimme elokuvallamme neuvostoarmeijaa. Lisäksi he yrittivät omien kanaviensa kautta vaikuttaa Goskinoon, että elokuva kiellettäisiin.

Oli kuitenkin vuosi 1991 ja Neuvostoliitto veti viimeisiä henkäyksiään. Heidän toimillaan ei ollut vaikutusta.

Neuvostoliiton hajottua ja arkistojen vihdoin auettua aloin kirjoittaa käsikirjoitusta Leninin viimeisistä päivistä. Tein töitä riikalaisen historioitsijan kanssa vuoden. Arkistot olivat auki hyvin lyhyen ajan. Pääsimme tuolloin tutkimaan sellaisia dokumentteja, joita kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt. Tällä hetkellä samat asiakirjat ovat taas salaisia.

Yritimme tehdä elokuvan ranskalaisten avustuksella, mutta emme löytäneet ranskalaista tuottajaa, joka olisi ottanut elokuvan omakseen. Käsikirjoitusta on kyllä käytetty osana Sokurovin elokuvaa Telets. Kun en saanut projektiani läpi, aloin tehdä kaupallisia tuotantoja. Myöhemmin tein töitä myös televisiolle. Tätä jatkui noin vuoteen 2003. Nykyisin minulla on oma studio ja tuotan elokuvani itse.

Aloin opettaa valtiollisessa elokuvainstituutissa 2000-luvun alussa. Minulla oli oma maisteriluokka ja opetin heitä 4 vuotta. Pyrin antamaan oppilailleni sen, mitä en itse ollut saanut samassa koulussa. Teetin oppilaillani paljon harjoitustöitä, myös fiktioita. Elokuvallisen ilmaisun perustana on mielestäni kuitenkin näytelmäelokuva: dokumenttielokuva on vain yksi alue elokuvaa, joka ammentaa keinonsa pitkälle näytelmäelokuvan keinoista ja tavasta ilmentää todellisuutta. Voidakseen kuvata dokumenttielokuvia on samalla tavoin ymmärrettävä miten kohtaus rakennetaan ja miten se kuvataan.

Venäjällä ei tällä hetkellä esitetä lainkaan dokumenttielokuvia televisiossa. TV-kanavat tuottavat itse dokumentteja, jotka käsittelevät todellisuutta hyvin kapealta alueelta: taidetta, kulttuuria ja historiaa.

Neuvostoliiton aikana 70- ja 80-luvulla kaikenlaista dokumenttielokuvatuotantoa oli vielä runsaasti; paikallisilla tv-asemillakin oli omat dokumenttielokuvaosastonsa. Moskovassa Ekran työllisti monia dokumenttielokuvaohjaajia ja Leningradissa oli Lentelefilm. Lisäksi olivat vielä dokumenttielokuvastudiot Leningradissa, Moskovassa, Sverlovskissa, Krasnojarskissa, Rostovissa, Kaukasiassa jne. Televisiotuotantojen ideologista oikeaoppisuutta valvottiin kuitenkin enemmän kuin elokuvastudioiden tuotantoa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Lentelefilm ja Ekran suljettiin. TV:ssä näytettiin tämän jälkeen lähinnä ulkomailta ostettuja sarjadokumentteja.

Dokumenttielokuvien rahoittaminen muuten kuin valtiolliselta taholta loppui käytännössä kokonaan Jeltsinin valtakauden loputtua. Vuoteen 2004 asti maassa toimi ulkomaalaisia säätiöitä, jotka rahoittivat joitakin dokumenttiprojekteja. Hodorkovskin Avoin Venäjä -säätiö rahoitti riippumattomia projekteja aina vuoteen 2006 asti.

Ne olivat vaihtoehtoisia rahoituskanavia, ei vain poliittista elokuvaa varten, vaan yleensä vapaata ilmaisua ajatellen. Nyt nämä kaikki vaihtoehtoiset rahoituskanavat on suljettu ja liikemaailma on säikytelty sen verran tehokkaasti, etteivät sijoittajat uskalla tukea kuin viihteellisiä kaupallisia tuotantoja.

Minkäänlainen sosiaalis-ajankohtainen tuotanto ei saa tukea mistään. Ainoa keino on huijata rahaa kulttuuriministeriöstä tuotantoon, joka anomuksessa näyttää painotukseltaan toisenlaiselta. Jos elokuvan saa tehdyksi, ei sitä kuitenkaan esitetä muualla kuin festivaaleilla tai ulkomaisilla tv-kanavilla.

Esim. elokuva Äiti, jonka valmistumiseen olen osallinen hankittuani elokuvalle alkurahoituksen, on saanut suuren menestyksen venäläisillä elokuvafestivaaleilla. Silti sitä ei tulla koskaan esittämään televisiossa. Kuitenkin juuri tämä elokuva olisi tarpeellinen kaikille venäläisille: se on ajankohtainen ja samalla ajaton.”

Zolotoi vek — Kultainen vuosisata Helsingin Andorrassa (Eerikinkatu 11) 9.—30. marraskuuta. Jutussa mainituista elokuvista esitetään muun muassa Pitkä päivä (la 29.11. klo 16.40), DMB-91 (su 30.11. klo 13.20) sekä Äiti (su 30.11.klo 15.40).

Hyvä töhry kutsuu maalaamaan

Teksti Kukka Ranta

Töhryraati tutustuu tällä viikolla sirkushenkiseen teokseen, jossa riittää rosoa, kokoa ja tekemisen iloa. Tekijä ei tunnu kummemmin miettineen työnsä nyansseja, mutta ehkä se ei olekaan tärkeintä: tämä työ tempaa raatilaiset mukaansa.

Raati tulkitsee teosta ihastuksissaan. ”Vasemmalla lukee DIY ja oikealla MIT.. vai VIT..?” Lopullinen tulkinta on NIC.

”Mikähän spotti toi on..? Kuva on liittari, mutta kuvitellaan se kulmana, koska se on niin hienosti maalattu.”

Ludvig: ”Aloitan negatiivista puolista. Mielestäni NIC:n tausta on vähän liian outo. DIU:lla tausta on hauskan sirkusmainen.”

Teos on spreijattu sopivan huonolaatuisilla maaleilla, Ludvig pohtii, ja sanoo arvostavansa C:n yläosaa. Maalaus on hieno ihan ilman 3D:tä tai varjostusta.

”NIC:ssä on muutenkin hauska meininki!”

DIY:n Y:n alapuolella oleva daavidintähti tuntuu oudolta. ”DIY on melko kokeellinen, mutta onnistunut eksperimentaalisuudessaan, that´s it. Kahdeksan.”

Pena: ”Tykkään NIC:n 70-luvun fiiliksistä. Se näkyy graffitin muodoissa ja mustavalkoisuudessa. Olen samaa mieltä siitä, että tausta on hiukan outo, mutta ei se haittaa, koska siellä on kuitenkin kannujen eri variaatioita.” Nykyaikaisen graffitikannun jälkien joukosta löytyy nimittäin myös vanhanaikaista graffitivälineistöä, automaaleja.

”Graffiti on siirtynyt kaduilta metsään, ja sen huomaa tässä teoksessa. Siitä ei voi antaa arvosanaa tai kritiikkiä.”

Tipat ovat Penan mielestä aina hienoja. Edellistä piissiä näkyy tämän töhryn alta, ja Penaa se hieman häiritsee – muita ei.

”DIU:n raidat ovat kokeellisia ja viehättäviä, ne tekevät hyvää graffitille! Tällaista kokeellisuutta kaivataan, tämä on rakennettu varmalle perustalle ja kehittyneellä tietotaidolla.” Kahdeksan pistettä.

Jartsa: ”Paikka näyttää erinomaiselta graffitille, siinä on hörpitty sormet kohmeessa, ehkä sateessa. Paikka on urbaanin luonnon keskellä, ehkä myös radan varrella. Tästä tulee kotoisa fiilis.”

”Graffitit on molemmat erinomaisia! DIY:ssa lämmittää erityisesti konemainen jälki. Säännönmukaiset muodot ovat letkumaisia ja D:n reuna mutkittelee. Työssä näkyy inhimillisyys ja käden jälki. Daavidintähdestä puuttuva alakärkikolmio on uudistanut tähtösen muotoa.”

”NIC:n oikea kirjain on muodostelmaltaan suorastaan upea. Outoa kyllä, ettei 3D:n ja varjojen puuttuminen häiritse. Valkoinen linjaväri on hieno mustan värin kanssa, mutta taustasta en ole varma, en oikein ymmärrä viivoja ja vieressä olevia pisteitä.”

Plussaa Jartsan mielestä on C:n välissä olevan punaisen värin vallaton levittäminen. Jartsasta työ on yhdeksän pisteen arvoinen.

Karita Pio:”Ensi reaktioni on ihastus. Miellyttää katsella!”

”Tavallaan mä pidän siitä, että DIY-piissistä pystyy nopeasti näkemään, mitä siinä on. Vasemman puoleisesta NIC:sta sitä ei heti tapahtunut, mutta se nousi puolestaan taustasta selkeänä. Letterien muotokieli on kohdallaan.”

”Mä pidän vilpittömästi tuosta NIC:n taustasta. Siinä on kaksi lähestymistapaa, joko epäperinteinen tai hyvin perinteinen. Alkugraffiti on ollut piirtää junavaunuja ilman kummempaa miettimistä ja tässä on just sitä, millä sellaisen mielentilan saavuttaa.” Raatilappu vilahtaa: kahdeksan.

Arnold: ”Mä pidän siitä, että nämä graffitit ovat sopivan absurdeja. Teoksessa on karnevaalihenkinen tausta, mutta sitten itse kirjaimet ovat kuitenkin teollisia ja likaisia. Tässä on selkeitä viitteitä graffitin historiaan. Kirjaimet ovat 70-luvun henkisiä ja muotokieli on metrograffiteihin viittaava.”

Koko seinä on otettu hienosti haltuun ja taustaan lisätty 80-luvun glamouria, Arnold summaa. Kokeellinen ja onnistunut kokonaisuus.

”Jos tämä olisi kokonainen metrovaunu, niin sitten se olisi kymppi, mutta kun ovat metsän keskellä, niin sitten vain kasi.”

Jartsakin vielä innostuu. ”Tästä tulee sellainen fiilis, että tätä on ollut hauska tehdä.” Muut ovat samaa mieltä. ”Ollapa nyt tuolla!”

Ei mitään uutta reservaateissa

Teksti Valtteri Närhi

Vuosi sitten Yhdysvaltain keskilännen lakotaintiaanit julistivat alueensa itsenäiseksi. Lakotahin valtiota koetteleva köyhyys ei ole sittemmin hellittänyt. Talven tulo on katkonut sähköjä ja saartanut vanhuksia koteihinsa reservaateissa, joissa eletään äärimmäisessä köyhyydessä. Lakotojen suhde liittovaltioon kiristyy.

Useat sadat Yhdysvaltain keskilännen lakotaintiaanit ovat olleet lumen saartamina asunnoissaan jo yli kaksi viikkoa. Pine Ridge -reservaattia koetelleet lumimyrskyt ovat katkoneet tuhansia sähkötolppia ja sulkeneet teitä. Sadat ihmiset ovat ilman sähköä tai vettä.

Voima kirjoitti siouxeihin kuuluvista lakotaintiaaneista tammikuussa heidän julistettua asuinalueensa Lakotahin itsenäiseksi valtioksi.

Lakotaintiaanit ilmoittivat viime vuoden joulukuussa sanoutuvansa irti kaikista sopimuksista Yhdysvaltain hallituksen kanssa ja luopuvansa Yhdysvaltain kansalaisuudesta. Aluetta koettelevat ongelmat eivät ole sen jälkeen helpottaneet.

”Meiltä on petoksella viety maamme, joten sopimukset raukeavat”, kommentoi Lakota-aktivisti Phyllis Young Voimalle lähettämässään sähköpostissa.

Lakotahin itsenäinen valtio sijoittuu Etelä- ja Pohjois-Dakotan, Nebraskan, Montanan ja Wyomingin alueelle. Kaikki näiden osavaltioiden asukkaat ovat vapaita liittymään halutessaan Lakotahiin.

Lakotaintiaaneja on nykyisin noin 70 tuhatta. He asuvat pääasiassa Pohjois- ja Etelä-Dakotan osavaltiossa.

Aikoinaan lakotat elivät Dakotan tasangoilla selviytyen paimentamalla ja metsästämällä biisoneita. Kun Dakotan Black Hills-vuorilta löytyi kultaa vuonna 1874, kullanetsijät Yhdysvaltojen armeijan komentajien johdatuksella tunkeutuivat siouxien maille. Pitkien taistelujen jälkeen siouxit lopulta hävisivät ja heidät asutettiin reservaatteihin.

Nykyään lakotat asuvat viidessä eri reservaatissa köyhyyden partaalla. Keskimääräinen vuositulo lakotoilla on vain noin 3 000 dollaria. Työttömyysaste on yli 80 prosenttia. Lakotamiesten odotettavissa oleva elinikä on alle 44 vuotta.

Reservaateilla yhdessä taloudessa elää keskimäärin seitsemäntoista ihmistä, usein kahden tai kolmen huoneen asunnoissa. Seitsemälle hengelle tarkoitetuissa asunnoissa saattaa asua jopa kolmekymmentä ihmistä.

Myös sairauksia reservaateissa esiintyy paljon: esimerkiksi tuberkuloosia esiintyy Lakotahin reservaateissa kahdeksan kertaa enemmän kuin muualla maassa.

Vaikka vain kaksi prosenttia Etelä-Dakotan asukkaista kuuluu alkuperäiskansoihin, 21 prosenttia osavaltion vangeista on intiaaneja. Intiaaninuoren todennäköisyys joutua vankilaan on 40 prosenttia korkeampi kuin valkoihoisen ikätoverin.

Lahjoitetaan: Hyvinvointivaltion tehtävät

Teksti Tuomas Kokko

Jostain syystä kuntapäättäjät luottavat siihen, että yhä useampaa vanhusta hoitaa tulevaisuudessa omaishoitaja. Toisaalta yhä harvempi meistä on siihen hommaan valmis. Se ilahduttaa yritystä, joka lupaa hoitaa hyvinvointivaltiolle kuuluneet hommat.

Vanhuksista huolehtiminen on yhä enemmän markkinavoimien vastuulla. Itseään elämänlaadun edelläkävijäksi ja turvalliseksi yhteistyökumppaniksi kutsuva Medivire Hoiva Oy kutsui toimittajajoukon koolle kertoakseen tuon uutisen.

Muun muassa vanhusten asumispalveluja tarjoava Medivire Hoiva Oy oli lähettänyt kuntapäättäjille hoivabarometriksi nimeämänsä kyselyn. Siihen vastasi 193 päättäjää, vaikka kysely oli lähetetty noin 1600 ihmiselle. He arvioivat vastauksissaan vanhusten asumispalveluiden ulkoistamisen jatkuvan, eli yhteiskunnan siirtävän yritysmaailmalle vastuuta ikääntyvistä ihmisistä.

Ja sehän on hyvinvointivaltiolle kuuluneita tehtäviä hoitaville yrityksille iloinen uutinen!

Toimittajat oli kutsuttu koolle helsinkiläiseen G.W. Sundmans -hienostoravintolaan. Valkokankaalle heijastettiin kuva, jossa raidalliseen neuleeseen pukeutunut noin 60-vuotias nainen hymyilee ja halaa itseään huomattavasti vanhempaa naista. Naisten vieressä oli otsikkona ”Vanhusten asumispalveluiden nykytila ja tulevaisuus”.

Ravintolasalin ikkunoista avautui näkymä marraskuiselle Kauppatorille, jossa tuuli niin kovaa, että siellä kävellessään kaulaliinastaan joutui pitämään kiinni.

Toimittajien lautasilla oli tomaattia, syystä tai toisesta kuorittua kurkkua, juustoa ja isoilta kiviltä näyttäviä sämpylöitä. Medivire Hoiva Oy:n toimitusjohtaja Kristiina Hautakangas nousi omasta pöydästään, käveli valkokankaan viereen ja avasi suunsa.

Hautakankaan mukaan kyselyyn vastanneista kunnista yli 60 prosenttia on jo ulkoistanut vanhusten asumispalveluita yrityksille. Ulkoistaminen on nyt yleisempää kuin kaksi vuotta sitten, jolloin yritys teetti edellisen hoivabarometrinsa.

Hoivabarometrin mukaan kuntapäättäjät aikovat seuraavaksi luovuttaa yritysmaailmalle esimerkiksi vanhusten kotihoitopalvelut ja ateriapalvelut. Tai siis alalla toimivan yrityksen itsensä mukaan ne ovat ”nyt ja tulevaisuudessa tärkeimpiä ulkoistamisen kohteita”.

Yrityksen mukaan päättäjät uskovat omaishoitoon – eli suomeksi sanottuna lähimmäisenrakkauteen – niin sokeasti, että luulevat vanhusten asumispalvelujen järjestyvän sen avulla. Hoivabarometrin mukaan omaishoitajia on kuitenkin aivan liian pieni määrä, sillä vanhusten osuus väestöstä kasvaa koko ajan.

”Jos nyt ajattelisi, että jokainen meistä ryhtyisi omaishoitajaksi, niin onkohan se ihan realistinen kuva”, Hautakangas kysyi ja loi silmäyksen toimittajajoukkoon.

Juuri siinä Medivire Hoiva Oy ja muut sen kaltaiset yritykset näkevät mahdollisuuden taloudelliseen menestykseen.

Jos jo nyt monet pitävät vastenmielisenä ajatuksena pelkästään joulunpyhien viettämistä omien vanhempiensa – saati sitten isovanhempiensa – seurassa, niin on epätodennäköistä, että kukaan heistä ryhtyisi jonain päivänä sukulaisensa omaishoitajaksi.

Ja sehän on hyvinvointivaltiolle kuuluneita tehtäviä hoitaville yrityksille iloinen uutinen!

”Se on Suomen edun mukaista, että tämä meidän alamme kehittyy”, Hautakangas sanoi.

Ihmenen

Teksti Tero Tähtinen

Elämä ei ehkä olekaan jatkuvaa darwinistista kylmää sotaa. Kaksi kirjaa kertoo ihmisen ihmeellisestä puolesta: siitä, joka saa vaeltamaan mannerten halki ja omistamaan elämänsä hyvyydelle ja kauneudelle. Ne voivat kääntää lukijankin elämän nurinniskoin.

Jos kirjallisuudella on jotain merkitystä, se on ihmetykselle ja huojennukselle sukua oleva tunne, jota voisi kutsua mentaaliseksi ylijäämäksi. Lukevan ihmisen etuoikeutena on toisinaan törmätä kirjaan, joka ei pelkästään viihdytä tai ravitse, vaan kääntää koko olemuksen nurinniskoin ja ravistelee elämisen perustuksia.

Italialainen kirjailija Italo Calvino totesi kerran, että jos kirjailijat eivät ryhdy mielettömiltä tuntuviin haasteisiin, koko kirjallisuus menettää merkityksenä. Mutta olisi yksisilmäistä ja kulttuurisesti rampauttavaa rajoittaa ihmisluonnon innovatiivisuus vain kirjallisuuden ominaisuudeksi.

Calvinon maksiimia pitääkin venyttää koskemaan itse inhimillistä olemassaoloa: jos ihmiset eivät ryhdy mielettömiltä tuntuviin haasteisiin, koko ihmiskunta menettää merkityksensä. Onneksi tällaisia ihmisiä vielä on.

Anonyymin ystäväpiirin kokoama kirja Peace Pilgrim (1982) ja Elizabeth Gilbertin teos The Last American Man (2002) kertovat kumpikin tarinan todellisesta ihmisestä, joka haluaa kaikessa yksinkertaisuudessaan muuttaa maailmaa ja joka ei kaihda vaivoja työskennellessään unelmansa eteen.

Nämä kirjat eivät vain huojenna, vaan ne kyseenalaistavat totunnaisuuteen perustuvan elämäntavan ja antavat sille konkreettisen, todeksieletyn vaihtoehdon. Joka lukee nämä kirjat muuttumatta, ei ole lukenut niitä tosissaan.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1953 eräs Yhdysvaltojen itärannikolta kotoisin oleva harmaahiuksinen nainen jätti maallisen elämänsä ja aloitti yksityisen pyhiinvaelluksen maailmanrauhan puolesta. Hän otti nimekseen ”Peace Pilgrim” ja kieltäytyi koskaan kertomasta alkuperäistä nimeään tai paljon muutakaan itsestään.

Kodittomaksi vaeltajaksi ryhtyessään Peace Pilgrim jätti taakseen niin omaisuuden kuin mukavuudet. Välttämättömiksi katsomansa tavarat – kampa, taitettava hammasharja, kynä, kartta, saamansa kirjeet – hän kantoi taskuissaan. Hän päätti syödä tai nukkua vuoteessa vain, jos joku niitä tarjosi hänelle pyytämättä. Hän vannoi kävelevänsä, kunnes ihmiskunta olisi oppinut elämään rauhassa keskenään. Vuoteen 1964 mennessä hän oli kävellyt yhteensä 25 000 mailia.

Matkallaan Peace Pilgrim jakoi kirjoittamaansa rauhanadressia ja keräsi nimiä vetoomukseen, jossa vaadittiin muun muassa Korean sodan lopettamista ja kansainvälistä aseriisuntaa. Hän kulki muuttolintujen tavoin keväällä pohjoiseen ja syksyllä etelään ja pysähtyi juttelemaan kaikkien kanssa, jotka halusivat kuunnella hänen sanomaansa. Vähitellen sana alkoi kiiriä hänen edelleen, ja häntä pyydettiin puhumaan kouluihin, kirkkoihin, radioon ja televisioon.

Vaikka osavaltiosta toiseen kuljeneen matkan varrelle mahtui myös lukuisia vastoinkäymisiä, Peace Pilgrim kertoi kävelevänsä pelotta ja sisäisen rauhan kannattelemana. Kun kukaan ei tarjonnut hänelle ruokaa, hän käveli kerran kolme päivää syömättä. Jos kukaan ei tarjonnut yösijaa, hän nukkui siltojen alla tai juna-asemilla. Toisinaan joku halusi jutella hänen kanssaan yöllä, jolloin hän jätti nukkumisen kokonaan väliin.

Arizonassa Peace Pilgrim pidätettiin irtolaisena ja heitettiin putkaan. Siellä hän kuunteli sellikavereittensa murheita ja pani heidät lopulta laulamaan tunnelmaa nostattavia yhteislauluja. Hänet vapautettiin seuraavana päivänä, kun hänen taskustaan löydettiin osavaltion kuvernöörin allekirjoittama paperi, jossa hänelle toivotettiin turvallista matkaa.

28 vuotta kestäneen pyhiinvaelluksensa aikana Peace Pilgrim ei levännyt käytännössä päivääkään. Hänen mielestään lomaa tarvitsevat vain ne, jotka eivät nauti siitä mitä tekevät. Matkansa aikana Peace Pilgrim tapasi tuhansia ihmisiä vangeista poliitikkoihin ja teki useimpiin heistä lähtemättömän vaikutuksen. Hänen tarkein sanomansa oli, ettei valtioiden välille synny rauhaa ennen kuin jokainen ihminen löytää sisäisen rauhansa. Omalla esimerkillään hän näytti, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Peace Pilgrim käveli kuolemaansa saakka 1981. Sen jälkeen hänen laaja ystäväpiirinsä kokosi hänen elämänsä ja opetuksensa kirjaksi, joka nimettiin yksinkertaisesti päähenkilönsä mukaan.

Elizabeth Gilbertin The Last American Man kertoo Eustace Conwaysta, joka on eräänlainen Robinson Crusoen kääntöpuoli. Toisin kuin haaksirikkoinen Crusoe, Conway jättää sivilisaation ja valitsee luonnossa elämisen vapaaehtoisesti. Ja odottaa muitten tekevän saman hänen perässään.

Etelä-Carolinassa vuonna 1961 syntynyt Conway harrasti erätaitoja jo lapsena. Seitsemänvuotiaana hän kykeni pyydystämään maaoravia veitsellä. Kaksitoistavuotiaana hän käveli tyhjin käsin metsään ja eleli siellä viikon. Viisi vuotta myöhemmin hän rakensi itselleen tiipiin ja teki vaatteensa pyydystämiensä eläinten nahoista.

Kahdeksantoistavuotiaana hän laski Mississippiä itse tekemällään kanootilla ja vuotta myöhemmin hän käveli kaksituhatta mailia yli Appalakkien ilman eväitä tai kunnollisia varusteita. Conwayn hurjin uroteko tapahtui kuitenkin vuonna 1995. Tuolloin hän ratsasti koko Amerikan mantereen halki 103 päivässä, minkä ei pitänyt olla edes mahdollista.

Aiemmin fiktiota kirjoittanut Gilbert törmäsi Conwayhin vuonna 1993 ja tajusi pian, että halusi kirjoittaa kirjan tämän poikkeuksellisesta elämästä. Hän kirjaa teoksessaan tarkasti ylös Conwayn herkulesmaiset edesottamukset, mutta ei kaihda paljastaa myös päähenkilönsä ristiriitaisia ja äkkipikaisia puolia. Gilbert kuvaa Conwayn kunnianhimoisena ja päämäärätietoisena uuden elämäntavan apostolina, jonka pingottunut perfektionismi hipoo usein epäterveitä rajoja.

Conwayn varsinainen elämäntyö on Turtle Island -niminen luonnonsuojelualue, joka on pyhitetty luonnonmukaisen elämäntavan opiskeluun ja harjoittamiseen. Vuonna 1987 Conway osti lainarahalla 107 eekkerin metsäalueen Appalakkien eteläpuolelta. Hän pystytti omin käsin alueelle retkeilykeskuksen ja rahoitti hanketta ottamalla vastaan koululaisluokkia ja patikoijaryhmiä.

Hän raatoi keskuksessaan yötä päivää ja osti pala palalta ympäröivää metsää. Vuoteen 1999 mennessä Turtle Islandin oli kasvanut jo tuhannen eekkerin alueeksi. Kun paikalle alkoi muuttaa Conwayltä oppia halajavia nuoria, syrjäinen metsäsaareke muuttui organisoiduksi maatilaksi ja yhteisöksi. Ja sellainen se on tänäkin päivänä.

Sekä Peace Pilgrim että The Last American Man kertovat yksilöstä, joka ei ehkä onnistunut muuttamaan koko maailmaa, mutta sitä yrittäessään valaisi ainakin yhden nurkan siitä. Nämä teokset eivät ole elämäkertoja, tietokirjoja, pamfletteja tai oikeastaan kirjoja ollenkaan. Ne ovat haasteita. Ja sellaisenaan kutsuvat lukijoita vastaamaan, avaamaan silmänsä ja katsovan maailmaa uudella tavalla.

Samalla ne muistuttavat, että elämä ei välttämättä olekaan jatkuvaa darwinistista kylmää sotaa, jossa muiden hyvinvointi on uhka yksilölle. Peace Pilgrim ja Eustace Conway todistavat elämillään, että homo sapiens -lajin edustaja pystyy halutessaan tekemään mitä tahansa. Niin kiehtova ja hämmästyttävä hän on. Ihmenen.

Valta tekee hulluksi

Teksti Mikko-Oskari Koski

Othellossa ja Macbethissä löydetään ja menetetään valta ja veri vuotaa. Kansallisteatterin ja Q-teatterin syksyn Shakespearet toimivat.

Othello ja Macbeth edustavat Shakespearen tuotannon verisempää päätä. Molempia versioidaan Helsingin teatterisyksyssä, Othelloa Kansallisteatterissa, Macbethia Q-Teatterissa. Teoksia yhdistää temaattisesti valta ja sen menettäminen epäluulon tai diktatorisen väärinkäytön takia.

Saavutetun vallan menettäminen ei edes ole erityisen vaikeaa. Ei sitä vallan saavuttaminenkaan ole, jos kohtalon oikut – tai, kuten Macbethin tapauksessa, noitien ennustukset – niin määräävät.

Othellossa vänrikki Jago tuhoaa esimiehensä ja tämän nuoren puolison rakkauden sekä samalla suuren osan muustakin venetsialaisvallasta Kyproksella kostaakseen mielestään kärsimänsä vääryyden. Macbethissa taas kunnollisesta, rehellisin keinoin asemansa ansainneesta johtajasta tulee lopulta omiaan teurastava hirmuhallitsija, kun valta sokaisee ja viimeinen este on raivattava tieltä.

Olisi tietysti väärin tehdä suora rinnastus Jagon ja Macbethin välille. Yksi toimii ainakin näennäisesti ilman omia tarkoitusperiä, toinen sementoi omaa asemaansa. Jotain yhteistä heissä kuitenkin on. Ainakin halu ohjata vallan liikkeitä ja estää sen kulkeutuminen tiettyihin käsiin.

Othello on saanut Kansallisteatterin isolle näyttämölle modernin, mutta tekstin suhteen perinteitä kunnioittavan tulkinnan. Suuri näyttämö on valtavan kookas. Jyrkästi näyttämön ja katsomon toisistaan erottavan ramppinsa takia se on ihan liian iso Shakespearen draamoille. Jostain kumman syystä paketti kuitenkin saadaan toimimaan.

Yksi perustavanlaatuinen osa kokonaisuuden toimimisen tai kaatumisen kannalta on Kerkko Koskisen säveltämä musiikkimaisema. Se on tekijänsä tyylille uskollinen, nerokkaasti värittäen. Yksittäisiä melodioita tärkeämpää on kokonaisuus.

Jukka-Pekka Palon pienieleinen tulkinta luo oivallisen Othellon vailla liikoja mahtipontisuuksia. Sävyt vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Anna Paavilaisen, joka on aiemminkin tehnyt reippaanlaisia irtiottoja tylsistä neitorooleista, Desdemona on hyvinkin moderni nuori nainen, joka joutuu vallan välikappaleeksi sinisilmäisyyttään. Jussi Lehtosen Jago ei ole ollenkaan niin dominoiva kuin tyyppi voisi olla: Jago ei johdattele tapahtumia, vaan tapahtumat johdattavat Jagon mukanaan traagiseen loppuun. Sinällään Jagon tyyppisiä kuiskijoita on aina ollut ja tulee aina olemaan; ihmisiä, jotka tietävät kaiken ja saavat toisen osapuolen uskomaan sen, mitä sanovat.

Othellossa on sellaistakin, missä Kansallisteatterin ensi-iltoja läsnäolollaan kunnioittavalla minkkimuurilla saattaa olla nielemistä. Näyttämölle kannetaan hyvinkin tv-uutisista tuttu asearsenaali ja juhlintaa huipentaa ruohonpolttelu. Ennen kaikkea se on silti klassikon raikas uudelleentulkinta. Ohjaaja Michael Baran on myös suomentanut teoksen uudelleen Shakespearen kuulun silosäkeen selkeyttä ja ennen kaikkea yleisön kielellistä vastaanottokykyä kunnioittaen.

Myös Q-teatterin Macbeth on yksi niistä onnistuneista versioinneista, jotka perustelevat olemassaolonsa oikeutuksen avaamalla pahuuteen johtavia juonteita pelkistetysti, mutta oivaltaen. Musta näyttämö sekä valojen, peilien ja yksinkertaisten lavastusratkaisujen käyttö yhdistettynä voimakkaaseen fyysiseen läsnäoloon vähentävät selittelyn tarvetta. Ohjaaja Antti Hietala on onnistunut löytämään jutun juonen ytimen ja pääosan tulkitseva Elina Knihtilä sen voimavaran, jolla pohjimmiltaan kunnollisesta Macbethistä tulee hyvinkin Staliniin vertautuva hirmudiktaattori.

Hietalan näkemys poikkeaa sikäli tyypillisistä Macbetheistä, että Pirjo Lonkan tulkitsema lady haihtuu melko alkuvaiheessa taustalle: hän ei ole oikeastaan ollenkaan niin paljon puolisonsa toiminnan aivo kuin mihin teksti antaisi mahdollisuuden. Macbeth siis on sittenkin pohjimmiltaan ahne, vallanhimoinen roisto, vaikka hänet usein esitetään rikokseen vieteltynä. Hän on siis moraalisesti vastuussa teoistaan, mikä tuokin juttuun – yllättäenkin – suhteellisen onnellisen loppuratkaisun.

Tämä tietysti antaa myös Knihtilälle mahdollisuuden tuoda päähenkilöön myös sitä pahuutta, minkä Shakespeare väittää olevan naisesta lähtöisin. Mikä ehkä selittää myös pääosan esittäjän sukupuolta, sinällään tosin selityksiä kaipaamatonta ja kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä seikkaa. Eihän naisen synnyttämä pysty Macbethiä lopulta voittamaankaan…

Q-teatterilla on vahva tiimi, joka ei hengästy, vaikka yleisö niin tekisikin. Esityksessä ei mässäillä ruumiskasoilla, mutta ei myöskään sorruta tarpeettomaan psykodraamailuun. Kaiken kaikkineen se on hieno lisä Töölön suuren taivaankappaleen aiempien klassikoiden modernisointien ketjuun.

Q-Teatteri: Macbeth. Ohjaus Antti Hietala. Kansallisteatteri: Othello. Suomennos, sovitus ja ohjaus Michael Baran.

Veden valoisa tulevaisuus

Teksti Tommi Melajoki

Puhtaan veden puute johtaa uusiin innovaatioihin. Auringonvaloon perustuva SODIS-puhdistusmenetelmä tuottaa juomavettä melkein naurettavan yksinkertaisesti. Voiko limupullo mullistaa maailman vesitilanteen?

Intiassa ripulikuolleisuus lasten parissa ei hellitä. Keskimäärin tuhat lasta menehtyy siihen päivittäin. Yli 60 prosenttia heidän taudeistaan liittyy veteen ja huonoon hygieniaan. Minkä taakseen jättää, sen vedestään löytää.

Kehitysapujärjestö Plan Indian vesi- ja sanitaatioasiantuntija Kalimuthu Arumugam etsii uusia vedenpuhdistusmenetelmiä.

”Me keskitymme pääasiassa koulujen vesi- ja saniteettiasioihin, suosittelemaan kotitalouksiin sisävessoja ulosteiden turvalliseksi hävittämiseksi, sekä puhumaan tehostetun hygienian puolesta. Rohkaisemme yhteisöjä tarkkailemaan käytetyn veden laatua säännöllisesti sekä osallistumaan vesiprojekteihin ja huoltamaan vesilähteitään. Perimmäinen tavoitteemme on vähentää ripulista johtuvaa lapsikuolleisuutta kohdeyhteisöissämme.”

”Veden klooraus on yksinkertaisin ja kustannustehokkain tekniikka. Tulva-alueilla, kun turvallisia lähteitä ei ole, suosittelemme kloriini/halogeeni-tablettien käyttöä. Lisäksi opetamme yhteisöille veden keittämistä ja vedensuodatinten käyttöä.”

Desalinointi, suolan erottaminen merivedestä, on kallista. Se ei Arumugamin mielestä ratkaise puhtaan veden pulaa.

Eräs lupaava uusi teknikka on niin kutsuttu SODIS-menetelmä, jossa auringon tuottama UV-säteily puhdistaa veden taudinaiheuttajista. Vesi varastoidaan puhtaisiin PET-muovista valmistettuihin pulloihin ja jätetään aurinkoon. Vesi on valmista nautittavaksi muutaman tunnin kuluttua. Menetelmää on kokeiltu Intiassa jo parin vuoden ajan.

SODIS – Solar water disinfection – on halpa ja tehokas tapa valmistaa puhdasta juomavettä kotitalouksien käyttöön ja varastointiin. Maailman terveysjärjestönkin suosittelemaa menetelmää käytetään useassa kehitysmaassa.

Veden sisältämä happi reagoi UV-A-säteilyyn muodostaen vapaita happiradikaaleja jotka omalta osaltaan vaurioittavat saastuneen veden sisältämiä patogeenejä. Auringonvalon infrapunasäteily lämmittää vettä, joka myös nopeuttaa tätä prosessia.

SODIS-menetelmää suositellaan käytettäväksi olosuhteissa, joissa veden kemiallinen käsittely tai keittäminen ei ole mahdollista. Menetelmä on toisaalta myös keittämistä taloudellisempaa ja ekologisempaa, sillä siihen ei tarvita polttoaineita. Ainoiksi rajoitteiksi muodostuu pullojen saatavuus ja käytettävän veden sameus. Käytettävä vesi olisikin aina syytä ensin suodattaa puhtaaksi kaikesta maa-aineksesta.

Menetelmä vaatii puhtaita, kirkkaita ja ulkopinnoiltaan eheitä PET-muovisia pulloja toimiakseen. Valtaosa myytävistä virvoitusjuomapulloista käyvät tehtävään.

Kalimuthu Arumugam antaa suosituksensa SODIS-tekniikalle, kunhan auringonpaistetta riittää.

”Eteläisen Intian ilmasto on suotuisa ja päivänvaloa riittää runsaasti, poikkeuksena tosin ovat sadekaudet. Käytännössä kyse on maksuttomasta teknologiasta – joskin kotitalouden täytyy tehdä pieni alkusijoitus ostaakseen muovipullot.”

Ongelmia tulee vastaan pilvisellä säällä.

”Useissa tapauksissa yhteisöt odottavat välittömiä tuloksia, kuten vesivarastojen kloorauksessa, tai veden keittämisessä ja suodattamisessa kotitalouksissa. Erityisesti pilvisinä päivinä, sadekausina ja keskitalvella päivänvalo on rajallista, etenkin maan pohjoisosissa. Yhteisöjen jäsenet eivät ole varmoja tekniikan toimivuudesta niinä aikoina.”

”Oikean kokoisten ja laatuisten PET-pullojen löytäminen maaseuduilla ja levän muodostuminen pulloihin aiheuttavat myös omat ongelmansa. Tämän lisäksi on osoittautunut, että vaaditaan paljon työtä ja motivaatiota saada yhteisöt ymmärtämään ja käyttämään uusia tekniikoita.”

Ahmet Ahne ja Turkin mediasota

Teksti Arto Halonen

Arto Halosen elokuva Pyhän kirjan varjo kertoi Turkmenistanista, mutta siinä sivussa se kurkisti Turkin politiikkaan ja teki kiusallisia huomioita mediakeisarin, hallituksen ja öljykauppojen yhteyksistä. Nyt elokuva avaa dokumenttifestivaalin Istanbulissa. Miten Turkki ottaa Halosen vastaan? Julkaiseeko mediakeisari Ahmet Chalikin tukema lehti ohjaajan haastattelun?

Astun lentokenttäbussista Taksimin keskusaukiolle. Paahdettujen kastanjoiden tuoksu leijuu ilmassa. Kaikki tuntuu ja tuoksuu tutulta. Aivan kun olisin ollut vain hetki aiemmin täällä.

Kuitenkin jo lähes kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kuvasimme Istanbulissa Pyhän kirjan varjo –elokuvaamme. Iranin Teheranin ohella tämä on yksi niistä paikoista, jonne en uskonut päätyväni valmiin elokuvan kanssa, siksi arkaluontoinen elokuva on molempien maiden perspektiivistä katsottuna.

Teheranissa näytöksen jälkeen yksi rohkea elokuvaopiskelija pomppasi seisomaan ja osoitti elokuvateatterin kulmassa olevaa hengellisen johtajan ajatollah Ali Khamenein kuvaa. ”Sinun pitää tehdä seuraava elokuva hänestä”, opiskelija kehotti. ”Tekisitkö samanlaisen elokuvan Khameneista kuin Saparmurat Nijazovista?”

Iran on kaasu- ja öljyrikkaan Turkmenistanin naapurimaa, ja syvät naapurisuhteet sitovat Iranin ohella myös Turkin ja Turkmenistanin historiat toisiinsa. Turkmenistanin edesmennyt diktaattori Saparmurat Nijazov kirjoitti Ruhnama-kirjan, ”Sielun kirjan”, jonka avulla hän hallitsi ja alisti kansaansa.

Ahneuksissaan länsimaiset yritykset käännättivät kirjaa omille kielilleen päästäkseen sisälle satumaisiin bisnes-mahdollisuuksiin. Megalomaaninen Nijazov oli otettu käännöstoiveista. Uudet käännökset hivelivät hänen ”taitelijasieluaan” ja antoivat myös uusia aseita opposition alistamiseen: kaikki yritysten lähettämät Ruhnamaa ylistävät kirjeet julkaistiin eri tiedotusvälineissä ja luettiin mm. uutisissa ja luotiin näin kansalle kuva, että koko maailma seisoo Nijazovin diktatuurihallinnon takana.

Propagandaorkesteria johti turkkilainen liikemies Ahmet Chalik. Hänestä tuli Nijazovin läheisin liikekumppani ja jopa ministeri Nijazovin hallitukseen. Toimiessaan Nijazovin ja Ruhnaman varjona tuli hänestä lopulta Nijazoviakin vaikutusvaltaisempi.

Chalik ruokki Nijazovin turhamaisuutta ja megalomaniaa ja sai pysyvän paikan diktaattorin sydämessä. Hän aloitti mm. Ruhnaman käännättämisen eri kielille, antoi Nijazoville syntymäpäivälahjaksi näköispatsaan kirjasta ja ehdotti kuukausien nimeämistä uudelleen Nijazovin sukulaisten ja Ruhnaman mukaan. Chalikin valta ja liiketoimet kasvoivat Turkmenistanissa samaa tahtia kun Nijazovin hulluus. Tekstiili- ja puuvillateollisuudesta Chalik laajensi rakennusteollisuuteen ja lopulta kaasu- ja öljyteollisuuteen.

Nyt valta on vaihtunut Turkmenistanissa. Uusi hallitsija Gurbanbuly Berdymuhammedov ei ole päässyt Chalikista eroon, vaikka hän on taidokkaasti putsannut ympäriltään Nijazovin lähipiirin. Ahmet Chalikin valta on niin merkittävä, että uuden presidentin on siedettävä häntä. Chalik on mukana mm. uudessa Kiinan ja Turkmenistanin kaasuputkihankkeessa kolmantena osapuolena. Valtioiden rinnalla.

Kun aloitimme Chalikin toimien tutkimisen reilut kolme vuotta sitten, turkkilaiset eivät juuri tunteneet häntä. Hän oli yksi Turkin rikkaimmista henkilöistä, mutta osasi samalla vältellä taidokkaasti julkisuutta. Kaikki Turkin poliittiset tahot halusivat Ahmetin taakseen ja tuekseen; lopulta voiton korjasi nykyisen pääministerin Recep Erdoganin AKP-puolue.

Chalikista on tullut läheinen ystävä Erdoganille sekä presidentti Abdullah Gülille. Vuoden 2007 lopulla Chalik ja Erdogan tekivät ison siirron. Pääministerin tuella Chalik osti Turkin toiseksi suurimman mediayhtiön ATV-Sabahin, joka pitää sisällään TV-kanavan (ATV), radiokanavan (Radio City), viisi sanomalehteä (etunenässä Sabah, yksi Turkin suurimmista) sekä kymmenen aikakauslehteä. Paketin kauppahinta oli epäilyttävän alhainen; huhut kertovat pääministerin junailleen edullisen hinnan ja tarvittavat pankkitakaukset. Valtapuolue siis kaappasi ison siivun Turkin mediavallasta ja Chalikista tehtiin mediakeisari.

Syyskuussa 2008 pääministeri kohahdutti kehottamalla ihmisiä boikotoimaan opposition omistamaa mediaa. Nyt Ahmet jo tunnetaan Istanbulissa.

Harva Turkissa kuitenkaan tuntee Ahmetin toimet Turkmenistanissa. Siellä hän rakensi rikkautensa kyseenalaisin keinoin ja ostaa nyt niillä rahoilla oman maansa ja koko Keski-Aasian valtaa itselleen.

Ahmetin tarina on osa Pyhän kirjan varjo -elokuvaamme. Hän on elokuvan ns. ”paha poika”, tai ainakin vastavoima demokratiataistelijoille. International 1001 Istanbul Documentary Film Festival on tehnyt rohkean teon valitessaan elokuvan ja vieläpä festivaalin avajaiselokuvaksi. Näytöksen alla odotan mielenkiinnolla yleisön reaktioita. Ahmet Chalik ja pääministeri Erdogan on kutsuttu myös paikalle.

Italian pääministeri Silvio Berlusconi on kaupungissa tapaamassa Erdogania. Tapaamisen tärkein agenda on energiayhteistyö. Turkmenistanista Turkkiin ja sitä kautta Eurooppaan suunniteltu kaasuputki on epäilemättä asialistalla. Ahmetilla on tietenkin hankkeessa merkittävä rooli. Privaattikeskusteluissa jaetaan taatusti kokemuksia myös median omistuksesta sekä kansan hallitsemisesta ja manipuloinnista. Tässähän mediakeisari Berlusconilla on pitkällinen kokemus: ilman mediavaltaansa hän ei olisi koskaan noussut pääministeriksi. Mietin, ottaakohan Ahmet osaa keskusteluihin – vai onko hän kenties matkoilla Turkmenistanissa tai Kiinassa.

Opposition oikeistolainen sanomalehti Hürriyet on kirjoittanut ennakkoon näyttävästi elokuvastamme. Artikkelin toimittaja Ersin Kalkan on ollut rohkea kirjoituksissaan ja valtio onkin haastanut hänet lähes kolmekymmentä kertaa oikeuteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”. Kalkan on selvittänyt oikeusjutut voitokkaasti, mutta niskaan on satanut myös uhkailua ja kiristysyrityksiä.

Ersin Kalkan yritettiin ostaa myös Ahmetin omistaman Sabah-sanomalehden toimittajaksi. Palkka olisi ollut huomattavasti nykyistä suurempi. Kalkan ei ollut kuitenkaan ostettavissa ja hiljennettävissä. Hän ei halua myydä itseään uudelle mediakeisarille.

Festivaalin avajaisnäytös on juhlava. Turkin dokumenttielokuvajärjestö luovuttaa Pyhän kirjan varjo -elokuvallemme kunniapalkinnon ”merkittävästä työstä elokuva-alan hyväksi”. Myös loppuaplodit ovat yllätyksekseni raikuvat. Ahmetia ja Erdogania ei näy yleisössä ja heidän tukijoukkonsa pysyvät hiljaisina. Palaute on kannustavaa ja elokuvaa kiitetään sen rohkaisevasta vaikutuksesta. Ahmet Chalikin toimet halutaan levittää myös turkkilaisten tietoisuuteen.

Chalikin ATV-kanavalla työskentelevä ohjaaja on häpeissään. Hän pyytää kopiota opposition kansanedustajien katsottavaksi ja lupaa yrittää elokuvaa myös opposition omistaman TV-kanavan levitykseen. Hän kuitenkin pelkää, ettei edes oppositio uskalla esittää elokuvaa kanavallaan, koska Ahmetin lisäksi he saisivat pääministerin ja presidentin vihat niskaansa.

Turkissa on pitkä historia pelon ja uhkailun kautta hallitsemisesta, ja vaikutusvaltaisten ihmisten pelotteet toimivat edelleen tehokkaasti. Tämä kuulostaa tutulta myös suomettumisen rämettämässä maassamme. Nyt pieni Suomi hakee suomettumiskohdettaan nöyränä ja pelokkaana. Neuvostoliiton ja Kiinan jälkeen isoveljeksi on noussut Nokia, jonka edessä on kontallaan koko kansakunta – arka pääministeri etunenässä.

Islamilainen liberaalisanomalehti Zaman tekee haastattelun elokuvaamme liittyen. Sabahin ja Hürriyetin lailla se on yksi Turkin johtavista sanomalehdistä. Toimittaja tulee avajaisnäytökseen ja suitsuttaa sen päätteeksi innoissaan elokuvaa.

Ahmet Chalik ei omista Zamania, mutta hän on lehden tärkeä tukija ja rahoittaja. Tätä toimittaja ei selvästi vielä tiedä. Juttua ei koskaan kuulu, se juuttuu toimitukseen.

Kirjoittaja on muun muassa Pyhän kirjan varjo– ja Pavlovin koirat -dokumenttien ohjaaja.

Töhryraati kaipaa villejä otteita

Teksti Kukka Ranta

Töhryraadin tarkastelussa on tällä viikolla kaksiuloitteinen teos, selvästi kokeneen tekijän käsialaa. Teknistä suoritusta ei voi moittia. Mutta onko tässä nyt liikaa yritystä ja liikaa Saksaa? Liian vähän vapautta ja villeyttä?

Tällä kertaa kovin kriittinen raati ei arvosta pahvista paikanvalintaa, mutta pitää tageja hienoina. ”Mitä siinä lukee?” Aikansa neuvoteltuaan ja välikysymyksen otettuaan raati tavaa tekstiksi NIRS.

Jartsa: ”Vähän on kyllä kälynen mesta.” Betonilähiön kasvatti katselee graffitia innostumatta. ”Vaneri, pahviseinä..? Tämä on kyllä aika saksalaishenkinen tyyliltään. 3D:tä ei tossa ole, ja sitä pidän kyllä omalla tavallaan piristävänä graffitistandardista poikkeavana detaljina. Se muistuttaa menneistä ajoista, ehkä 80-luvusta ja ysärin alusta.”

Värivalinnoissa olisi pitänyt olla tarkempi, Jartsa pohtii: nyt ei synny tarvittavaa sykettä.

”Töhrystä näkee, että on harrastettu enemmänkin ja yritetty jotain erilaista. Kyllä se kasin ansaitsee.”

Karita Pio: ”Samaa mieltä olen 3D:n ja varjojen puuttumisesta. Piissien pitää nousta sieltä seinästä ulos! Ei ole hyvä juttu, jos ne elementit puuttuvat.”

Lekaa on käytetty taidokkaasti, Karita Pio toteaa, mutta epäilee saman tien olevansa liian vanha ymmärtämään teoksen kirjaimia.

”Tähän on selvästi käytetty liian paljon aikaa ja maalari on tehnyt jokaisen mahdollisen kikan. Seitsemän.”

Arnold: ”Valokuvana mesta vaikuttaa ankealta. Näyttää siltä, että kaveri olisi vienyt vanerit johonkin mökille ja tehnyt piissit siellä. Makuasioista voi aina kiistellä, mutta mä en näistä vastaväreistä lämpene.”

Myös Arnold tunnistaa piissistä saksalaisia vaikutteita. Liian futuristista, hän pohtii.

”Annan kuitenkin positiiviset pisteet taitavasta kannun käsittelystä. I:stä tulee lisäpisteitä. Graffitista näkee, että kaveri on maalannut aikaisemminkin. Tekijä yrittää olla rento, mutta pysyy jäykkänä. Liikaa yritystä. Kuusi.”

Ludvig: ”Tykkään A:n vasemmassa jalassa olevista veriroiskeista”, Ludvig kiittelee. Muut nyökyttelevät. ”Verien yllä olevassa nuolessa on hyvä väriyhdistelmä, mutta highlaitti on vähän ruma. Graffiti on suomalaisesta tyylistä poikkeava ja mielestäni suoritus on taidokas.

”Negatiivista teoksessa on sen neutraalisuus: graffiti jää melko jäykäksi. Annan kuusi pistettä.”

Pena: ”Mua haittaa graffitin suorituksenomainen luonne. Ei ole lähetty etsimään sellaista vapautta ja villeyttä. Teos on jäänyt liian logoasteelle ja se muistuttaa graafista suunnittelua. Graffiti on toteutettu, mutta sitä ei ole maalattu.”

Penalla on lisääkin kritiikkiä.

”Graffiti on kuvallisen sommittelun kannalta tylsä ja siitä puuttuu tausta kokonaan. A:n sisään tehty silmä poikkeaa tyylillisesti muusta maailmasta. Highlaitti on liian tasaisesti tehty ja se näyttäytyy todella jäykkänä. Mun mielestä kanssa tässä on liian paljon Saksaa. Ympärille tehdyt kuplat ovat irrallisia, ne olisi mun mielestä tarvinnu varjot ja taustaa. Graffiti näyttää keskeneräiseltä, vaikka samalla siinä on liikaa kaikkea. Keskinkertaiselle teokselle annan vitosen.”

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Korkeajännitystä Bushin maailmasta

Teksti Valtteri Närhi

Terrorisminvastainen sota on jatkunut niin pitkään, että sitä edeltänyttä aikaa on vaikea muistaa. On tilinteon aika: mitä maailmassa oikein on tapahtunutkaan sitten syksyn 2001? Sid Jacobson ja Ernie Colon tekivät sodasta sarjakuvan.

Maasturin tuulilasi pirstoutuu kommandopipoon naamioituneen miehen tulittaessa konekiväärillä. Valkoiseen kaapuun pukeutunut hedelmäkauppias jähmettyy kojunsa ääreen seuraamaan tapausta.

Kuvassa murhataan Afganistanin varapresidentti ja tämän autonkuljettaja. Sid Jacobsonin ja Ernie Colonin sarjakuvakirja After 9/11: America’s War On Terror kertoo terrorismin vastaisesta sodasta. Se näyttää tutuista uutistapahtumista puolen, johon emme ole tottuneet: sotilaiden, terroristien ja poliitikkojen lisäksi kuvissa on sodan todellinen ympäristö, kuten esimerkiksi Kabulin hedelmäkojut ja -kauppiaat.

Muistan, kun olin kaksitoistavuotias ja törmäsin luokkakaveriini matkalla kauppaan. ”Arvaa mitä? Lentokone on törmännyt vahingossa Empire State Buildingiin”, hän ilmoitti hämillään. Kotiin päästyäni äitini oikaisi, että kyseessä olikin World Trade Center, eikä törmääminenkään aivan vahinko ollut. Loppupäivän äitini tuijotti telkkarista lasittunein silmin lukuisia uutislähetyksiä.

En tietenkään silloin osannut aavistaa, että tämä tapahtuma tulisi laukaisemaan pitkän ja epämääräisen sodan, joka on jatkunut jo yli seitsemän vuotta. Sarjakuvajournalismi kuvaa uutisia kokonaisvaltaisemmin kuin muut journalismin muodot. Se ei vain kuvaile tai vihjaa, vaan näyttää suljettujen ovien takana käydyt neuvottelut ja antaa kasvot monelle mediassa näkymättömälle henkilölle. Se näyttää läheltä mitä sodankäynti on taistelurintamalla ja miten se vaikuttaa paikallisten ihmisten elämään.

Irakin tapahtumista kerrotaan uutisissa yhä vähemmän, Afganistanista ei sitäkään. Yleisö on sodan venyessä väsynyt lukemaan itseään toistavista tapahtumista. Jacobsonin ja Colonin kirja herättää lukijan mielenkiinnon sotaa kohtaan uudelleen: se palauttaa mieleen aikaisemmat tapahtumat ja antaa kasvot sotien lukemattomille uhreille. Se saattaa lukijan ajan tasalle tämänhetkisestä tilanteesta ja muistuttaa ratkaisemattomista ongelmista.

Jos sotaa seuraa jokapäiväisistä uutisista, kuva pitkäksi venyneen sodan syy-seuraussuhteista voi jäädä hämäräksi. Uutisten puitteissa on vaikea nähdä, miten sota on esimerkiksi Irakissa lisännyt terroristijärjestöjen toimintaa. Jacobsonin ja Colonin sarjakuvajournalismi auttaa hahmottamaan, millä tolalla asiat ovat ja miten tähän päädyttiin.

Asuntopolitiikkaa sorkkaraudalla

Teksti Miika Saukkonen

Asumiskustannukset nousevat, moni jumittaa vailla töitä tai palkkakuopassa. Yhä useampi talonvaltaus puuttuu nimenomaan asuntopulaan. Naapurimaissa on ollut aktiivinen valtaussyksy. Suomessakin valtausliike tarttuu taas toimeentulokysymyksiin.

Etelä-Ruotsin Lundissa vallattiin lokakuussa tyhjä talo. Smultronstället, ”mansikkapaikka”, kuului kaupungille ja toimi valtauksen aikana sosiaalikeskuksena. Kolmen viikon kuluttua valtaajat häädettiin.

Sosiaalikeskuksen perustaminen ei ollut Smultronställetin valtaajien tärkein tavoite. Sen sijaan he halusivat kiinnittää huomiota kaupungin surkeaan asuntotilanteeseen. Yliopistokaupungissa yhä useammille opiskelijoille ei riitä asuntoja. Valtaajilla oli omakohtainen puute vakinaisesta asunnosta.

”Meidän asumistilanteemme oli sellainen, että oli käytännössä pakko vaihtaa majapaikkaa joka kolmas kuukausi”, sanoo Kim Jansson Motkraftin haastattelussa.

Kun Smultronstället häädettiin, valtaajat vastasivat heti. Lundiin syntyi samana iltana kaksi uutta valtausta, Björnbärssnåret ja Nyponbusken. Nämä kuitenkin saivat häätömääräyksen saman tien ja poliisi tyhjensi talot seuraavana päivänä.

Kerrotaan, että häätöjen aikana loukkaantui kolme poliisia: yksi kompastui sorkkarautaansa ja sai haavan päähän, yksi kompastui polkupyörätelineeseen ja yksi satutti jalkansa, kun hänen kollegansa ajoivat sen yli.

Samaan aikaan Oslossa vallattiin tyhjillään seissyt kerrostalo osoitteessa Olavs Ryes Plass 2. Poliisi tyhjensi sen kymmenen päivän kuluttua.

”Jopa hyvinvointivaltioissa on ihmisiä, jotka ovat ilman asuntoa samaan aikaan kun taloja seisotetaan tyhjillään. Tätä emme koskaan aio hyväksyä”, oslolaiset valtaajat kirjoittivat. ”Kun virallinen politiikka ei voi ratkaista asioita, otamme ne omiin käsiimme.”

Valtaajien mukaan Oslon kaupunki ole ottanut mitään vastuuta kohtuuttomiksi nousseista vuokrakustannuksista. Varsinkin nuorilla on vaikeuksia löytää pahamaineisen kalliista kaupungista asuntoja, joihin heillä olisi varaa. Yksi valtaajien vaatimuksista on, että kaupunki lakkaisi myymästä yksityiseen käyttöön sellaisia taloja, joita voitaisiin käyttää asuntotilanteen helpottamiseen.

Lauantaina 8. marraskuuta vallattiin vanha seurakuntatalo Göteborgissa. Valtaajat ovat yrittäneet neuvotella omistajan, kiinteistöyhtiö Poseidonin kanssa, mutta Poseidon pyysi saman tien poliisia häätämään valtaajat. Vielä torstaina 13. marraskuuta talo oli edelleen valtaajilla.

”Asuntopolitiikka on kestämätöntä”, göteborgilaiset valtaajat kritisoivat. ”Ihmiset, joilla ei ole työtä, ruotsalaista sukunimeä, tai mahdollisuutta ostaa asumisoikeutta, suljetaan ulos asuntomarkkinoilta.”

Entä sitten Suomessa? Täällä julkisuutta saaneissa talonvaltauksissa on yleensä vaadittu autonomisia kulttuuritiloja. Asuntovaltaukset ovat edenneet kaikessa hiljaisuudessa, epäpoliittisina: se on taannut valtaajille edes tilapäisen asumisrauhan, mutta irrottanut valtauskeskustelun toimeentulokeskustelusta.

Asunnottomien yön iltana perjantaina 17. lokakuuta vallattiin Helsingin Ullanlinnassa Neitsytpolulla sijaitseva tyhjä kiinteistö. Valtaajat tulivat sosiaalikeskusporukoista. Talo toimi vapaaehtoisvoimin asunnottomien hätämajoituspaikkana viikonlopun ajan. Samaan aikaan joukko opiskelija-aktivisteja valtasi keskustassa yliopistonsa päärakennuksen protestiksi opiskelijoiden asuntopulaa vastaan.

Vaatimukset olivat molemmilla ryhmillä samat: lisää vuokra-asuntoja, asumiskustannukset alas, tyhjillään seisovien talojen valtaaminen on sallittava. Valtausliike oli palannut asumiskysymysten pariin.

Seuraavalla viikolla, aivan kunnallisvaalien kynnyksellä, Helsingissä vallattiin vaalimökkejä. Ne otettaisiin haltuun yön ajaksi asunnottomien käyttöön, puolueiden edustajille kerrottiin. SDP:n, RKP:n ja kokoomuksen mökeistä tuli lähtö nopeasti – poliisi kutsuttiin paikalle. Yösija asunnottomille löytyi vihreiden ja vasemmistoliiton mökeistä.

”Valtausaktio onnistui mainiosti”, sanoo Dan Koivulaakso, yksi Neitsytpolun hätämajoituksen organisoijista. ”Demareiden, RKP:n ja kokoomuksen reaktiot osoittivat mainiosti syvät ennakkoluulot asunnottomia kohtaan”.

Turvautuminen poliisiin neuvottelemisen sijaan oli osoitus kyvyttömyydestä tehdä päätöksiä, Koivulaakso sanoo.

”Esimerkiksi demarit yrittivät piilottaa kantansa piirihallituksen päätöksentekomekanismin taakse ja kokoomus viittaamalla siihen, etteivät kaikki aktioon osallistuneet olleet asunnottomia, eli olivat ilmeisesti jotenkin vähemmän legitiimejä kritisoimaan kaupungin asunto- ja asunnottomuuspolitiikkaa.”

Vaalimökkivaltaajat esittivät puolueille kolme vaatimusta: asunnottomuuden lopettaminen ja tukiasuntojen luominen kuntoutujille, kaupungin oman vuokra-asuntotuotannon lisääminen sekä tyhjien kiinteistöjen valtaamisen salliminen. Onko kaupungin päättäjien ja poliitikkojen taholta vastattu näihin vaatimuksiin mitenkään?

”Ei toistaiseksi, mutta toisaalta toimintamme näyttäisi osuneen erittäin arkaan kohtaan, sillä sitä ei ole myöskään vastustettu kiivaasti”, Koivulaakso vastaa.

”Esimerkiksi Hufvudstadsbladetin pääkirjoituksessa viitattiin siihen, kuinka reaktio vaalimökkivaltaukseen osoitti, kuinka vaihtoehdotonta ja epäkiinnostavaa muodollinen politiikka on tällä hetkellä. Aiomme jatkaa toimintaamme. Pikku hiljaa puolueiden tulee olla pakko ottaa kantaa muutenkin kuin viittaamalla valtion paperiin, jossa todetaan, että asunnottomuus tulee puolittaa vuoteen 2011 mennessä”.

Kokoomus ja vihreät menestyivät vaaleissa, demarit ja vasemmisto hävisivät. Onko vaalituloksella jotain vaikutusta valtaajien vaatimusten kannalta?

”Vaalitulos on nähtävä vaihtoehtojen puutteena. Vasemmistopuolueet eivät ole kyenneet esittämään uskottavaa poliittista vaihtoehtoa hallituspuolueille, jonka takia tulos oli mikä oli.”

”Se on joka tapauksessa selvää, että mikään valtuusto ei tule ratkaisemaan ongelmia ilman, että ihmiset kapinoivat ja vastustavat huonoa politiikkaa ja asumisen sietämätöntä kalleutta. Niin voi tehdä joko julkisella toiminnalla tai valtaamalla hiljaisuudessa itselleen majoitustiloja. Vaatimuksemme pysyvät samana ja toimintamme tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuka on vallassa.”

Töhryraati vaatii loppua eurohirvityksille

Teksti Kukka Ranta

Töhryraati tarkastelee tällä viikolla pastellisävyistä ja pyöreämuotoista teosta tyylikkäällä betonitaustalla. Taiteilija on ottanut perinteikkään tyylin haltuun, raati kiittelee – mutta mikä on mennyt pieleen viimeisissä kirjaimissa? Ja onko lekaa säästelty?

”Tämä on kyllä baitattu, mutta onneksi on matkittu hyvältä maalarilta,” raati toteaa yksimielisesti.

Tämänkertainen töhry nimetään PUTLEKSI.

Karita Pio: ”Hyvältä näyttää. Erityisesti pidän PUT-sanasta, jossa on hienot kirjaimet ja värit. E on ihan perseestä, koska se on epämuodostunut.”

”Mutta voiko rumassa nähdä jotain hyvää”, Karita Pio pohtii. ”E-kirjain ei vain mene samaan kastiin aikaisempien kirjainten kanssa. Tummansininen väri on tosi hyvä. Nämä värit toimisivat kyllä paremmin mustalla taustalla. Turkoosi ja punainen ovat nyt tämän piissin taustoja, vaikka niitä ei aluksi edes kelaa taustaksi.”

”Tärkeintä on kuitenkin, että piissi tulee ulos ja että 3D:t ja varjot ovat riittäviä. B:n lainit on jo ysin arvoiset, samoin kuin U:n fillit.”

Kehityskelpoisuutta löytyy Karita Pion mielestä. Kokonaisarvioksi muodostuu seiska.

Arnold: ”Mua kyllä hämää nää pastellivärisävyt. Vaikka niissä on hyvää meininkiä, niin silti mun silmä kaipaisi vaikka mustan taustan, joka korostaisi värejä entisestään. Tuo tausta ei sovi nyt ollenkaan.”

”L ja E -kirjaimet pilaavat piissiin. Jos olisi pelkkä PUT, niin silloin töhry olisi aika hyvä. Kyseinen piissi on pitkälti vastakohta edellisiin verrattuna. Tässä näkee kädenrentoutta ja hulvatonta meininkiä, mutta kehittämisen varaa vielä riittää. Plussaa annan tästä mestasta ja tästä valokuvasta, graffiti sopii tuohon betoniseinään erinomaisesti.”

Sitten Arnold empii. ”Ei, tykkääks mä sittenkään? No okei. Seiska.”

Ludvig: ”Henkilökohtaisesti tykkään, kun linjaväri ja kiilleväri ovat samoja. Töhryn kohde on hieno. Tausta muistuttaa 90-luvun puolivälin tunnelmista. Silloin oli paljon vaaleansinistä – ja onhan sitä vielä nykyäänkin.”

Arnold ja Karita Pio eivät pitäneet PUTLE-maalauksen taustasta, ja niin myös Ludvigin mielestä tausta tuntuu irralliselta.

”Näyttää siltä, että sitä on jyrätty jonkun piissien päälle ja tuohon olisi jäänyt taustat edelliseltä tekijältä. Mutta jos näin on tapahtunut, niin se on pelkästään hyvä asia.” Ludvig selventää, että taustojen varastelu ja kaikki muukin keplottelu kunniaan. Kuusi pistettä.

Pena: ”Mä tykkään noista tipoista, mutta blinkkiä on vähän liikaa joissain kohdin, esimerkiksi mun mielestä T-kirjain menee tukkoon blinkeistä. PUTLE-töhryssä on rumin näkemäni L-kirjain ja se on samaa kastia E:n kanssa. Muotokieli ei ole yhtään samaa kuin PUT:ssa, vaan L ja E ovat tyylillisesti irrallisia. L:n pistävä nyppy ei mene yhteen alun kanssa.”

”Tämä teos tarvitsisi ison alueen tummaa väriä taustaksi, jotta valkoinen linja toimisi. Tässä on kuitenkin varjot kohdallaan ja muutenkin on tyylillisesti letkeämpää, mutta maalauksen kehno sommiteltu häiritsee.”

U on Penan mielestä hyvä, mutta kokonaisuudesta puuttuu fengshuita. ”Ei ole mikään rumin piissi ikinä, joten annan kuusi.”

Jartsa: ”Lähiön asukkina arvostan, miten kyseinen töhry on rysäytettynä seinälle.”

Ensimmäisissä kolmessa kirjaimessa on otettu vanhanaikainen staili haltuun, Jartsa arvioi. E-kirjain muistuttaa liikaa hollantilaisten junapiissien tyyliä. ”Eurohirvitystä 90-luvun lopulta”, huutaa väliin Karita Pio.

”1990-luvulla osattiin tehdä taustoja, vaikka oli liian vähän maalia käytössä. Tässä töhryssä vähillä maaleilla ei ole vaivauduttu tekemään taustoja kunnolla”, Jartsa tuumii.

”Pahimmillaan on ollut lekaa, mutta sitä on haluttu säästää muihin maalauksiin”, Arnold tokaisee naurun saattelemana.

”Kaipaisin linjoihin enemmän variaatiota, nyt kaikki ovat yhtä paksua jälkeä.” Jartsa pitää graffitia hyvänä, sillä teoksessa on yhdistelty monien eri vuosien traditioita ja tyylejä, ja antaa kasin.

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.