voima

Matalapainetta Nepalissa

Teksti Päivi Ahonen

Autonrenkaat palavat ja roskat haisevat Katmandun kaduilla. Elämä monarkian jälkeen ei ole ollut ruusuista: entisten sissien hallitsemassa maassa väkivalta rehottaa ja murhista on tullut tavallinen tapa, jolla mikä tahansa ryhmä voi raivata itselleen lisää poliittista elintilaa. Mitä oikein tapahtuu maassa, jossa perusasiatkin ovat yhtäkkiä rempallaan?

Viime keväänä monarkia kaatui Nepalissa. Kansa äänesti vuosikymmeniä jatkunutta sissisotaa käyneen maolaispuolueen uuden tasavallan johtoon. Hallitusta muokattiin pitkään ja hartaasti.

Nyt hallitus on ollut vallassa noin viisi kuukautta ja Nepal on jälleen kerran lähellä uutta konfliktia. Hallituksen hajoaminen olisi katastrofi. Jo koululaiset ymmärtävät, että jos maolaiset eroavat hallituksesta tai heidät painostetaan eroon, on seurauksena uusi sisällissota.

Pääministeri Pushpa Kamal Dahal, ”Prachanda”, on ehtinyt vierailla New Delhissä, Pekingissä ja Washingtonissa, mutta Norjaan ja Suomeen suunnitellut vierailunsa hän siirsi viime hetkellä sopivampaan ajankohtaan. Eikä ihme: maan tilanne vaati vakavaa paneutumista valtakunnan kriiseihin. Kansalaiset ovat tyytymättömiä sähkökatkoihin, katujen roskakasoihin, poliittisiin murhiin ja erityisesti siihen, että perustuslakia säätävä kansalliskokous ei ole päässyt perustuslain kirjoittamisessa juuri alkua pidemmälle.

Arki Katmandussa on inhorealistisen apeaa ja kirjaimellisesti pimeää. Siis lähes kestämätöntä. Normaali työskentely viime viikkoina, kun hallituksen päätöksella sähköä jaetaan kansalaisille vain 8 tuntia vuorokaudessa, on ollut täysin mahdotonta. Työssäkäyntiä rajoittavat lakot ja mielenosoitukset, polttoainepula ja työpaikkojen sähköttömyys.

Miksi maa, jossa on toiseksi eniten vesivoimalähteitä maailmassa heti Brasilian jälkeen, kärsii energiapulasta? Shyan Shrestha on kansalaisaktivisti ja toimittaja, jolla on neljän kohdan lista energiakriisin kanssa painiskelevalle maan johdolle.

”Hallituksen pitäisi aloittaa energiaa säästävien lamppujen jako kaikille ilmaiseksi, tuoda sähköä maahan Intiasta rakentamalla siirtolinjoja, rangaista sähköä laittomasti koteihinsa keinottelevia ja perua edellisen hallituksen antamat jokilisenssit niiltä, jotka eivät ole vielä aloittaneet vesivoimalan rakentamista.”

Shretshan mukaan ehdotuksia kuunnellaan, mutta maan korruptoituneet virkamiehet ja huonosti toimiva hallinto eivät saa aikaan juuri mitään. Yleinen epäluulon tunnelma poliittisesti myrskyisten vuosien jälkeen ei sekään auta asiaa.

”Sanomalehdet, etenkin englanninkieliset, panevat kaiken uuden hallituksen syyksi.”

Aamuisin kiirehdin kadunkulmaan, josta työpaikan auto poimii minut sovittuun aikaan. Eräänä aamuna vilkas katu olikin hiljainen. Vain kävelijöitä ja pyöräilijöitä liikkui roskien seassa. Yksi ohut banderolli oli sidottu katkaisemaan kadun liikenne.

Kysäisin mielenilmausta valvovalta nepalimieheltä, mistä on kysymys.

”Suljimme kadun protestina pitkiä sähkökatkojen ja kaatopaikoiksi muuttuneita katujen epäsiisteyden vuoksi”.

Siispä kävelemään seuraavaan kadunkulmaan, jossa näytti liikkuvan muutama rähjäinen taksi. En ollut tietenkään ainut taksin etsijä. Katu oi jo täynnä kävelijöitä ja takseilla oli taas kerran oiva tilaisuus nostaa taksat pilviin. Päädyin odottamaan sopivaa menopeliä suuren haisevan roskakasan viereen. Katuja ei ollut puhdistettu viikkohin. Vihannesten ja hedelmien kuoret, muovi- ja paperiijätteet, eläinten luut ja muu roska lojuu mätänemässä katujen varsilla ja kaduilla. Nyt oli onneksi viileähkö talvisää. Pahempaa jälkeä tulee heinäkuun lämmössä monsuunisateiden aikana.

Ensin kadut olivat viikkoja siivoamatta, koska Katmandun kaupungin siivousyksiköt eivät voineet kuljettaa katujen jätteitä kaatopaikalle: kaatopaikan ympäristön asukkaat eivät halunneet koko kaupungin roskia takapihoileen. He tukkivat tien – kuten niin tavallista Nepalissa näinä aikoina – palavilla autonrenkailla ja puomeilla. Sitten kaupunki neuvotteli asukkaiden kanssa ja sopu kaatopaikan sijainnista löytyi. Rakennetaan parempi tie, järjestetään kunnon aitaus.

Katujen siivouksen piti alkaa saman tien, mutta ei: roskat ovat edelleen kaduilla. Tällä kertaa ne muistuttavat meitä väkivallasta. Maolaispuolueen nuorisojärjestön kaaderit katkaisivat jalat kilpailevan marxilais-leniniläisen kommunistipuolueen nuorisojärjestön jäseneltä poliittisten vihamielisyyksien päätteeksi. Nyt mielenosoittajat ovat tukkineet tien kaatopaikalle, kunnes syyllistä rangaistaan.

Shyam Shrestha selvittää väkivallan kierrettä: ”Maolaiset pääsivät valtaan väkivallalla. Muut puolueet ottavat nyt mallia maolaisten julmuuksista.”

Marxilais-leniniläisen kommunistipuolueen johtaja Pradeep Gyawali sanoo samaa Kathmandu Postin haastattelussa tammikuun lopulla: ”Vaikka rauhanprosessi on edennyt hieman, väkivalta maassa on lisääntynyt. Väkivalta on jo osa valtion virallista koneistoa. Muutkin puolueet uskovat nyt poliittisen liikkumatilan lisääntyvän väkivallan keinoin.”

Valtion valta ei ulotu rankaisemaan rikoksentekijöitä. Poliittisiin murhiin syyllistyneet kulkevat vapaalla jalalla. Gyawali kertoo tarinan isästä, joka rukoili temppelissä Jumalan rangaistusta maolaisille, jotka pahoinpitelivät hänen poikansa.

Vaan koska maolaisen pääministerin hallitus ei kykene saamaan puolueensa nuorisojärjestön rikoksentekijöitä oikeuden eteen, eikä Jumalakaan tunnu olevan asiassa kovin aktiivinen, ovat muiden puolueiden nuorisojärjestöt aloittaneet vastaiskun. Eri puolueiden nuorisojärjestöjen välisissä kahakoissa poltetaan autoja ja moottoripyöriä, ihmisiä kuljetaan sairaalaan ja lähes päivittäin lehdissä on uutisia yön pimeydessä hengiltä hakatuista tai ammutuista puolueen jäsenistä.

Maolaiset ovat myös uhanneet lehdistönvapautta. Himal-lehtiyhtiön toimitukseen suunnatussa iskussa ikkunoita rikottiin ja toimittajia mukiloitiin sairaalakuntoon.

Maolaisten kannattaja – kotikulmieni kirjakauppias – toteaa lakonisesti: ”Himalayan Times kirjoittaa liian kriittisiä artikkeleita. Ei ole ihme, että lehden toimitukseen hyökätään.” Vain viikko iskun jälkeen naamioituneet miehet murhasivat nuoren naistoimittajan alkuillan hämärässä kotiinsa.

Tammikuun lopulla päämisteri piti puheen kansakunnalle ja esitti huolensa siitä, mikä on ollut ilmeistä jo kuukausia. Jos eri ministeriöiden virkamieskunta ei ota työtään vakavasti, käy töissä säännöllisesti ja paneudu tehtäviinsä, kansalaisten turvallisuustilanne huononee päivä päivältä ja maassa on pian vallalla anarkia. Pääministeri kutsui kaikkia poliittisia puolueita uuden Nepalin rakentamistalkoisiin.

Opposition kongressipuolue vastasi pääministerin talkookutsuun syyttämällä juuri tämän omaa maolaispuoluetta väkivallan ja anarkian lietsomisesta. Hallituspuolueet reagoivat varovaisemmin: ”Hyvä kun puheessa ei uhkailtu ja painostettu.” Sitäkin on nimittäin tehty: pari viikkoa sitten pääministeri uhkasi maolaisten ottavan käsiinsä kaiken poliittisen vallan Nepalissa, jos hallituspuolueiden yhteistyö ei ota sujuakseen.

Kirjoittaja toimii Nepalissa Suomen rahoittamassa monikielistä opetusta kehittävässä hankkeessa.

Koiranelämää San Franciscossa

Teksti Johanna Metsänheimo

Tässä elämäkertaelokuvassa on ytyä. Sanfranciscolainen paikallispoliitikko Harvey Milk oli aikaansa edellä: julkihomo aktivisti käytti julkisuutta taitavasti ja muutti maailmaa. Mutta vain vähän aikaa.

Harvey Milk oli suuri hahmo 1970-luvun San Franciscossa. Elämänkertaelokuva Milk kertoo homoaktivistin ja poliitikon vastoinkäymisistä ja onnistumisista sen ajan Yhdysvalloissa niin yksityisihmisenä, homoaktivistina kuin poliitikkonakin.

Yhdysvaltain ensimmäinen julkihomo poliitikko Milk aloitti uransa perustamalla pienen kamerakaupan kotinurkilleen San Franciscon Castron kaupunginosaan. Liikkeestä tuli nopeasti Castron aktivistien kokoontumispaikka. Siellä Milk tajusi haluavansa muutosta seksuaalivähemmistöjen tilanteeseen.

Sosiaalisesta ja ystävällisestä Milkistä tuli poliittisissa kampanjoissa röyhkeä ja suorasanainen; homoyhteisössä häntä alettiin kutsua Castron pormestariksi. Vuonna 1977 Milk pääsi kaupunginvaltuustoon. Siellä Milk onnistui pysäyttämään kuvernööri John Briggsin aloitteen, joka olisi pakottanut kaikki julkisten koulujen homoiksi tai homojen puolustajiksi tunnetut opettajat eroamaan.

Milk ehti toimia kaupunginvaltuutettuna vain 11 kuukautta. Marraskuussa 1978 entinen valtuuston jäsen Dave White murhasi 48-vuotiaan Milkin hänen toimistossaan. White tuomittiin vankeuteen vain 5 vuodeksi, jonka jälkeen hän palasi San Franciscoon ja lopulta surmasi itsensä.

Elokuvan San Franciscossa homoja kohdellaan kuin koiria. Mies puukotetaan yksinkertaisesti siksi, että hän kävelee kadulla. Tässä maailmassa homoja ei pidetä oikeina ihmisinä, vaan luonnottomina olioina, jotka tulee hävittää.

Nyt seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat esillä aivan eri tavalla kuin 1970-luvulla, mutta edistystä ei ole tapahtunut niin paljon kuin olisi voinut toivoa. Melkoinen osa ihmisistä ei vieläkään vain kestä toisten seksuaalista erilaisuutta.

Oscar-ehdokkuuksia kahmineen elokuvan näyttelijät onnistuvat rooleissaan todella hyvin. Pääosanäyttelijä Sean Penn on uskottava ja tuo Milkin elävästi taas nykyhetkeen, ja hänen viestinsä uudestaan kaikkien käsille.

Vaikka elokuva oli lähinnä poliittinen, mukana oli myös kaunis rakkaustarina Harvey Milkin ja Scott Smithin välillä. Scott Smithin näyttelijä James Franco on joutunut kommentoimaan miesten välisiä valkokangassuudelmia ahkerasti. Tv-tähti David Letterman herätti närää todettuaan Francolle ohjelmassaan, että näyttelijän luulisi haluavan pärjätä kohtauksissa huonosti. ”Kuka nyt haluaisi olla hyvä suutelemaan äijiä”, Letterman ihmetteli.

Castron kaupunginosassa kaivatun Harvey Milkin paluu keräsi kadulle ihmisjoukkoja, Franco on kertonut.

”Minun ja Seanin ensisuudelman kuvauksia oli katsomassa noin 200 ihmistä Castro Streetillä. Olin vähän hermostunut. Ja se oli pitkä suudelma.”

Gus van Sant: Milk. Ensi-ilta 6. helmikuuta.

Itku tuli

Teksti Timo Kalevi Forss

Suomalaisen rock-musiikin traagisimpiin hahmoihin kuuluvan Pekka Strengin (1948-1975) ura päättyi aivan liian varhain. Uusi tribuuttilevy ja Tavastian Streng-konsertti herättävät hienoista paniikkia: onnistuuko nykyartisti tulkitsemaan Strengin herkkyyttä?

Pekka Streng tiesi jo 20-vuotiaana sairastavansa syöpää. Streng levytti uransa aikana kaksi vaikuttavaa albumia Magneettimiehen kuolema (1970) ja Kesämaa (1972). Koko Strengin lyhyttä tuotantoa leimaa tietoisuus tulevasta kuolemasta. Hän menehtyi vain 26-vuotiaana.

Strengiltä on säilynyt demonauhoja, joista Jukka Hakokönkään ja Olympia-orkesterin avulla kasattiin levy Unen maa (2009) soittamalla uudet sovitukset alkuperäisnauhojen taustalle. Saman idean tiimoilta järjestettiin Tavastialle 4.2. Pekka Streng -konsertti, jossa maamme eturivin artistit tulkitsivat Strengiä Olympia-orkesterin säestyksellä.

Odotukset olivat kovat ja Tavastia täyttyi 20-50-vuotiaista Streng-faneista. Jukka Hakoköngäs oli koonnut Olympia-orkesteriin maamme eturivin rytmimuusikoita ja solistikatras vilisi tähtiä. Näyttelijät Olavi Uusivirta ja Krista Kosonen lukivat laulujen väliin Strengin tekstejä. Koko kavalkadi taltioitiin elokuvaohjaaja Arto Halosen johdolla.

Psykedelian, peikkojen, menninkäisten ja kannabiksen katkuisen herkän hippitunnelman virittäminen Tavastialle osoittautui haasteelliseksi. Olavi Uusivirran, Kärtsy Hatakan, Emma Salokosken ja Laura Närhen hienovireiset tulkinnat hukkuivat vaivautuneeseen puheensorinaan. Vaikka yleisölle tarjottiin muun muassa klassikot Perhonen ja Puutarhassa, ei Pekka Strengin herkkää intensiteettiä pystytty saavuttamaan.

Konsertin puolessa välissä lavalle saapui 22-Pistepirkko, jota oli ilo kuulla suomeksi. Pitkistä keikoistaan ja äkkiarvaamattomuudesta tunnettu trio ei kuitenkaan päässyt täyteen vauhtiin neljän biisin miniatyyrikeikallaan.

Monet Pekka Strengin biiseistä ovat parin soinnun jameja, joissa pääpaino on teksteissä ja laulajan ainutlaatuisessa tulkinnassa. Olympia-orkesteri täytti sävellykselliset puutteet kitaristi Jarmo Saaren ja saksofonisti-huilisti Pepa Päivisen taitavalla solismilla. Jotain jäi silti puuttumaan.

Ilmaan tuli sähköä vasta, kun lavalle saapuivat Jarkko Martikainen ja Pauli Hanhiniemi. Heidän kunniakseen on sanottava, että tekstien ulkoa opettelemisella on valtava vaikutus tulkintaan. Tämä näkyi myös vähitellen innostuvassa yleisössä.

Iltaa vaivasivat hajanaisuus ja kiusaannuttavan pitkät roudaustauot. Juuri kun oltiin pääsemässä asiaan, tuli solistin aika antaa tilaa seuraavalle.

Vasta encoreen säästetty ”mielenkiintoinen yllätysesiintyjä” lunasti odotukset. Jonna Tervomaan laulama Sisältäni portin löysin oli huikean pysäyttävä esitys. Palaset loksahtivat kohdalleen sekä Olympia-orkesterin soitossa että Tervomaan eläytyvässä laulussa. Koko Tavastia kuunteli hiiren hiljaa, aika pysähtyi. Pakkohan se on myöntää, että itku tuli.

Elämää opintotuen noston jälkeen

Teksti Henna Hietamäki

Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa korotettiin elokuussa: 39 euron korotus oli ensimmäinen kuuteentoista vuoteen. Tammikuussa kuultiin sitten huonoja uutisia: Sata-komitea pyrkii sitomaan lapsilisät ja kotihoidontuen kuluttajaindeksiin, mutta opintotuki loistaa suunnitelmassa poissaolollaan. Saadaanko seuraavaa korotusta taas odottaa vuosikymmeniä? Miten opiskelijat pärjäävät köyhyysrajan alapuolella?

Elokuun alussa korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa nostettiin ensimmäisen kerran sitten vuoden 1992. Tavoitteena ollut 15 prosentin korotus opintorahaan meni eduskunnassa läpi, mikä käytännössä tarkoitti korkeakouluopiskelijoiden taskuihin kuukausittain 39 euroa lisää rahaa. Se on köyhälle iso summa.

Niin, paino sanalla köyhä, sillä köyhiä opiskelijat ovat edelleen. 16 vuotta ilman opintotuen korotuksia on ehtinyt syödä opintotuen reaaliarvoa huomattavasti. Elokuisen noston jälkeen opintoraha on 298 euroa. Tämän summan ostovoima on korotuksistaan huolimatta edelleen heikompi kuin 1990-luvun alun opintorahan. Käytännössä opintoraha ei siis ole korotustenkaan jälkeen noussut.

Kolikon verran alle kolmensadan euron suuruisen opintorahan lisäksi opiskelijat voivat saada tukea asumiseen asumiskustannusten mukaan, mutta kuitenkin korkeintaan 201,60 euroa. Opiskelija-asuntosäätiön solukämppään tämä summa riittää juuri ja juuri. Kaikille opiskelija-asuntoja ei kuitenkaan riitä, ja yleensä asumiseen kuluu varoja myös opintorahasta jättäen elämiseen vielä pienemmän siivun. Ilman opintolainaa tai työntekoa on vaikea pärjätä.

Suomalaisen sosiaaliturvan tulevaisuutta pohtivan Sata-komitean välimietintö julkistettiin 27. tammikuuta. Komitea suositti lapsilisien ja kotihoidontukien sitomista kuluttajaindeksiin: tällöin niiden taso nousisi inflaation mukana. Opintotuki ei tässäkään mietinnössä päässyt uudistuksen piiriin.

Anna, 25, opiskelee Helsingin yliopistossa folkloristiikkaa neljättä vuotta. Kandidaatintutkinto pitäisi saada talven aikana valmiiksi.

”Aikaisemmin mun opinnot on edenneet hyvin, mutta tänä syksynä ne on tyssänneet pahemman kerran”, Anna kertoo. Ennen Anna keskittyi opiskeluihinsa kokopäiväisesti, mutta nyt hän on aloittanut osa-aikatyön vaateliikkeen myyjänä.

”Ennen tein suunilleen kerran viikossa keikkatöitä, kodinhoitoa, siivousta ja sen semmoista. Ei niillä palkoilla oikein pärjännyt, mutta halusin mieluummin keskittyä opiskeluihin kuin tehdä lisää töitä. Opiskeluihin meni kuitenkin niin paljon aikaa, että nostin mieluummin opintolainaa.”

Tänä vuonna Anna muutti elämänsä ensimmäistä kertaa yksin asumaan. Se tuotti ongelmia opiskelijan taloudessa.

”Mä olin aina ennen asunut muiden kanssa, ja halusin tässä iässä kokeilla viimeinkin yksin asumista. Alan kuitenkin olla jo sen verran vanha että kaipaan omaakin rauhaa.”

Kohtuuhintaisen yksiön löytäminen Helsingistä ei ollut helppoa. ”Ei mulla ollut tarvetta muuttaa mihinkään ydinkeskustaan asumaan, mutta kyllä jossain Kontulassakin yksiöt maksaa viittäsataa euroa. Pitäisi muuttaa aika kauas että alkaisi löytymään halvempia asuntoja. Lopulta löysin Alppilasta yksiön, jonka vuokra on 490 euroa. Se on jo aika halpa sijaintiinsa nähden.”

Vaikka vuokra on helsinkiläisestä yksiöstä pieni, eivät Annan saamat opintoraha ja asumislisä yhteensäkään riitä sen maksuun.

”Opintolainaa oli ehtinyt kerääntyä jo 8000 euroa. En enää jaksanut kituuttaa, joten oli pakko mennä töihin. Ajattelin, että kun teen kolme vuoroa viikossa töitä niin kaksi kokonaista päivää jää opiskeluun. Työvuorot on kuitenkin liukuvia, enkä voi itse paljoa vaikuttaa niihin. Mun opinnot on sillälailla vittumaisessa pisteessä, että ne kurssit joita pitäisi saada tehtyä vaatii paljon läsnäoloa, enkä mä nyt töiden takia pysty osallistumaan niille.”

Työpaikka on itsessään ihan mukava, mutta työ ei liity Annan opiskelemaan folkloristiikkaan. ”Tottakai mä mieluiten haluaisin keskittyä opintoihin, valmistua ja päästä oman alan töihin. Mutta kun ei sillä opintotuella vain tule toimeen kuin joku stereotyyppinen tonnikalaa ja nuudeleita vetävä kaukaisen soluasunnon pienessä huoneessa elävä opiskelijapoloinen. En mä semmoiseen enää suostuisi missään nimessä. Onko semmoinen aikuisena mitään inhimillistä elämää? On tässä opintotuessa tosi iso porsaanreikä.”

Topi opiskelee toista vuotta yleistä kirjallisuustiedettä Jyväskylän yliopistossa. Opiskelu on täyspäiväistä, joten Topi ei käy töissä. ”Olen mä osa-aikatyötä harkinnut, mutta ei aika riittäisi mitenkään”, hän kertoo.

Seinäjoelta kotoisin olevan Topi asuu opiskelupaikkakunnallaan vuokrakolmiossa kahden kaverinsa kanssa. ”Tämä on tosi hyvä kämppä. Yliopisto on tien toisella puolella. Ja tämä on halpa, 233 euroa nuppia kohden. Yksiöt lähtis siitä neljästäsadasta.” Opiskelija-asuntosäätiön yksiön voisi kuulemma saada kauempaa kolmellasadalla, mutta ei siitäkään jäisi tarpeeksi elämiseen.

Vaikka Topin asuminen on järjestynyt edullisesti, jää vuokran, veden ja sähkölaskun jälkeen kuussa käteen vain vähän yli 200 euroa. Siitä voi miinustaa vielä puhelin- ja nettilaskun.

”Tekee tiukkaa vaikkei ostaisi muuta kuin ruokaa. Siitäkin joutuu säästämään. Vaatteita ei voi ostaa, onneksi niistä ei nyt ole niin pulaa. Sellaiseen peruselämiseen kaikki raha menee.”

Loppukuusta Topi joutuu yleensä turvautumaan isän apuun, kun rahat on itseltä loppu. ”Nyt olen päättänyt että alan nostamaan opintolainaa. Ei ole kivaa joutua aina siipeilemään. Haluan pärjätä omin voimin.”

Kelan mukaan opintolaina on osa opintotukea, Topista laina taas tuntuu yli varojen elämiseltä. Mutta nyt ei ole vaihtoehtoja: opintotuki yksin ei vain riitä elämiseen.

”Sitähän se yli varojen eläminen on, että velkaantuu. Ja mitenkä se on osa opintotukea, kun se hoidetaan pankkien kautta ja on kuitenkin lainaa.”

”Opintotukihan on paljon pienempi kuin esimerkiksi työttömien työmarkkinatuki. Sitä nostettiin viime vuotta ennen 1990-luvun alussa. Elämisen kustannuksissa ja rahan arvossa on tapahtunut aika suuria muutoksia tässä välissä. Opintotuen varsinainen arvo on paljon vähäisempi kuin joskus 15 vuotta sitten. Tämä elokuinen opintorahan nousu oli kyllä tervetullut, mutta se oli pikemminkin symbolinen kuin rahallinen. Ei se vieläkään riitä.”

Sata-komitean työtä käsitellään Voiman numerossa 1/2009 mm. jutussa Hyvinvointivaltion nousu & lasku. Lehti on nyt jakelussa ilmaisjakelupisteissä kautta maan.

Pilveä valkokankaalla

Teksti Valtteri Närhi

Uudessa suomalaisessa elokuvassa pössytellään, valistamatta tai ihannoimatta. Se on hyvä, Valtteri Närhi kirjoittaa: viime vuosikymmenten huumehysterian jäljet näkyvät vielä suomalaisessa päihdekeskustelussa. Ehkä avoimen keskustelun aika on nyt käsillä.

Johanneksen kirkon puiset penkit ja klassiset enkelipatsaat aaltoilevat, kun Noa hallusinoi. Noa ajautuu paniikkiin ja ryntää hädissään ulos kirkosta.

Noa panikoi Korkeimmassa oikeudessa. Viime syksynä valmistunut kotimainen independent-elokuva pyörii tällä hetkellä teattereissa ympäri maan. Leffa kuvaa erilaisia alakulttuureja edustavien nuorten elämää nyky-Helsingissä. Muun juonen ohella elokuva pyrkii kuvaamaan – sen kummemmin puolustelematta – huumeiden käyttöä ja sen vaikutuksia.

Korkeimmassa oikeudessa huumeiden vaikutuksen alaisena olemista kuvataan yksityiskohtaisesti visuaalisten tehosteiden avulla, välillä hyvinkin ahdistavan konemusiikin säestämänä. Elokuva pyrkii välittämään katsojalle yksityiskohtaisen kuvan siitä, miltä tuntuu olla vahvojen psykedeelisten huumeiden vaikutuksen alaisena.

Syksyllä putkahti ulos myös lyhytelokuva Monte Rosso, jossa kannabiksen polttaminen oli olennainen osa päähenkilöiden ajankäyttöä. Korkeimmassa oikeudessa pilven polttamisen lisäksi napsitaan myös psykedeelisiä sieniä ja LSD:tä. Kumpikin elokuva pyrkii samalla realistiseen ajankuvaan tämän päivän Helsingistä ja siellä elävistä ihmisistä.

Huumeista ja niiden haittapuolista on puhuttu paljon tiedotusvälineissä, mutta pelkästään julkisen keskustelun perusteella voi tuskin saada todellista käsitystä siitä, kuinka paljon erilaisia päihdyttäviä aineita termi ”huumausaine” kätkee taakseen.

Aihe on täällä pitkään ollut tabu. Siksi monille ihmisille on väistämättäkin mudostunut aiheesta suppea tai vääristynyt kuva.

Vielä viime vuosikymmenellä huumevalistus muistutti ennemminkin propagandaa, joka tähtäsi vain hysteerisen pelon luomiseen. Sittemmin huumevalistus on kehittynyt parempaan suuntaan, mutta pitkään jatkunut demonisointi on jättänyt jälkensä monien ihmisten mielikuviin. Tämänkaltaiset elokuvat auttavat murtamaan näitä syvälle imeytyneitä käsityksiä.

Korkein Oikeus on kuitenkin fiktiivinen elokuva, eikä se anna aiheesta täydellistä kuvaa tai paikkaa julkisen keskustelun puutetta. Huumeiden käytön intohimoton kuvaus elokuvissa voi kuitenkin parhaassa tapauksessa kannustaa ihmisiä avoimempaan keskusteluun myös tiedotusvälineissä.

Olli Ylinen: Korkein oikeus. Tuomas Milonoff: Monte Rosso.

Stanislav Markelov ja uusi Venäjä

Teksti Toimitus

Moskovassa murhattu juristi puolusti anarkisteja, antifasisteja, ympäristönsuojelijoita, eläinaktivisteja ja muita radikaaleja – sekä arvoja, joita he ajavat. Markelovin tarina valottaa paitsi kotimaassaan tähdeksi nousseen ihmisoikeusjuristin persoonaa, myös venäläisen toisinajattelun lähihistoriaa.

Stanislav Markelov, jonka salamurhaaja ampui Moskovassa 19. tammikuuta 2009, ei ollut anarkisti.

Markelov kuvasi itseään ”martovilaiseksi sosiaalidemokraatiksi” Julij Martovin, Venäjän vallankumousta edeltävän sosiaalidemokraattiliikkeen menshevikkijohtajan mukaan. Nykytermein hän oli vasemmistososiaalidemokraatti.

Mutta Markelovilla, Stasilla, oli ystäviä melkein missä tahansa, missä sosialistit, uudistajat ja vallankumoukselliset liikkuivat. Mitä tuli Venäjän vallankumouksellisten liikkeiden historiaan, hän oli elävä tietosanakirja: ne olivat hänelle suuri inspiraation lähde, ja hän kykeni luennoimaan loputtomasti nihilisteistä ja narodnikeistä.

Stasia kiinnosti poliittisen punaisen ristin – joka nyt tunnetaan anarkistisena mustana ristinä – historia. Hän piti esikuvinaan niitä asianajajia, jotka puolustivat 1800-luvun vallankumouksellisia narodnikeja ja 1900-luvun alun esereitä.

Lopulta hänestä itsestään tuli ensimmäinen asianajaja, joka puolusti uuden Venäjän syyttämiä ”vasemmistoterroristeja”. 1990-luvulla ja tämän vuosikymmenen alussa hän onnistui kumoamaan terrorismisyytöksen jokaisessa jutussaan; jos syytetyt lopulta tuomittiin, heidät tuomittiin vähäisemmistä rikoksista.

Neuvostoaikojen maanalaisen hippiliikkeen, ”systeman”, aikoina Stas oli liian nuori liittymään hippeihin. Hänen varhaiset ideansa (ja hiustyylinsä) ammensivat kuitenkin juuri sieltä. 1990-luvun alussa hän oli nuori opiskelija ja sosiaalidemokraattisen puolueen – joka on aina ollut syrjässä Venäjän valtavirtapolitiikasta – vasemmistosiiven aktivisti.

Jeltsinin vallankaappaus vuonna 1993 lienee ollut ensimmäinen kerta, kun Stas teki yhteistyötä anarkistien kanssa. Anarkistit ja sosialistit pitivät Jeltsinin perustuslainvastaista määräystä numero 1400 pinochetilaisena kaappauksena. Silloin nämä ryhmät yhdistivät voimansa.

Anarkistit ja sosiaalidemokraatit, Stas heidän mukanaan, loivat esityksen, joka kehotti Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa kieltäytymään kansallismielisten tuesta, poistumaan Moskovasta ja asettamaan pääkaupungin taloussaartoon. Tiedämme kuitenkin, ettei näin lopulta tapahtunut: korkein neuvosto hylkäsi esityksen ja valitsi kansallismielisten tuen sekä Moskovan, missä kansa ei tukenut sitä.

Lopulta Jeltsinin väki tappoi joukoittain korkeimman neuvoston tukijoita. Virallinen uhriluku on 199, mutta onpa asiasta esitetty jopa kymmenen kertaa suurempiakin arvioita.

Kun näille anarkisteille ja sosialisteille kävi selväksi, ettei konfliktissa kannattanut valita puolia, he perustivat puolueettoman ensiapupartion. Se nimettiin Maksimilian Voloshinin mukaan, tunnetun humanistin ja runoilijan, joka Venäjän sisällissodan aikana valitsi puolueettomuuden ja puolusti siviileille tarjottavaa humanitaarista apua. Vuoden 1993 partion toiminnasta on julkaistu englanninkielistä materiaalia, esimerkiksi ”Under fire between the Lines” ja Avtonom-lehdestä käännetty Unhappy anniversary.

Ensiapupartio oli jäsenilleen tulikaste, mutta myös turhauttava kokemus. Kouluttamattomat vapaaehtoiset joutuivat hoitamaan ampumahaavoja. He ovat pitäneet sittemmin yhtä.

Stas ja moni muu ensiapupartiolainen muodostivat sittemmin Memorial-järjestön historiaryhmän ytimen. Samojen yhteyksien kautta Stas ryhtyi osallistumaan anarkistien ”torstaipiiriin”, joka myöhemmin sai uuden nimen vuonna 1996 kuolleen anarkistin Nikolai Muravinin kunniaksi. Memorialin piirissä toimineen ryhmän tuotantoa löytyy sivulta socialist.memo.ru; se lienee verkon laajin kronikka mm. anarkisteihin kohdistuneista vainoista, mutta valitettavasti ainoastaan venäjäksi.

1990-luvun loppupuoliskolla Stas osallistui Prjamuhinon vapaan työkommuunin toimintaan. Bakuninin suvun jälkeläiset ja anarkistit pyrkivät restauroimaan Tverin alueella sijaitsevan Prjamuhinon kartanon puutarhat. Mihail Bakunin, kuuluisa vallankumouksellinen, syntyi ja vietti lapsuutensa kartanossa, jonka alueella kasvaa yhä dekabristikapinallisten 1820-luvulla istuttama tammi. Paikka kantaa mukanaan 200 vuotta venäläistä vallankumoushistoriaa.

Prjamuhinossa Stas ystävystyi Igor Podshivalovin kanssa. Hän oli perustanut vuonna 1982 Irkutskissa ensimmäisen anarkistiryhmän, joka oli vielä olemassa perestroikan vuosina ja josta tuli yksi Venäjän anarkosyndikalistien liiton KAS:n keskeisistä osista. Perestroikan aikana KAS paisui suureksi, mutta se ei selviytynyt 1990-luvun kriisistä; joissain Siperian kaupungeissa se kuitenkin vielä elää SKT:n, Siperian työliiton muodossa.

Podshivalov kuoli traagisessa onnettomuudessa elokuussa 2006, ja Stas osallistui muistotapahtumien järjestämiseen.

Idyllinen Prjamuhino ei ollut ainoa rintama Stasille: hän liittyi myös uhkarohkeampiin taisteluihin. Vuonna 1996 hän vietti aikaa Volgodonskissa Rainbow Keepers -mielenosoitusleirillä, jolla vastustettiin Rostovin ydinvoimalan rakentamista. Leirillä nähtiin rajuja yhteenottoja: paikallisen tukikohdan sotilaat määrättiin häätämään leiriä ja ampumaan sen jälkeen tyhjät teltat seulaksi. Stas tarjosi lakitukea sotilaiden väkivallan uhreille. Se oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun hän käytti juristin koulutustaan aktivistien tukemiseksi.

Stas osallistui Valko-Venäjän ydinvoiman vastaisen marssin järjestämiseen vuonna 1996. Viime kesänä hän liittyi Rainbow Keepers -leirille Sasovossa Ryazanin alueella saastuttavaa tehdasta vastaan. Tämän jutun kuvassa Stas puhuu Sasovon asukkaiden kokoontumisessa; hänen takanaan liehuu Rainbow Keepers -lippu.

Stas vieraili myös säännöllisesti Minskin Tšernobyl-päivän marsseissa. Ne ovat tätä nykyä Euroopan suurimpia ydinvoiman vastaisia mielenosoituksia – joskin vielä hiljattain, kun Valko-Venäjän uusista ydinvoimanrakennussuunnitelmista ei vielä puhuttu, marssien aiheet olivat pikemminkin sosiaalisia kuin ekologisia; niillä puolustettiin etenkin Tšernobylin uhrien oikeuksia.

Stas tarjosi lakitukea Valko-Venäjän demokratialiikkeelle alkaen 1990-luvun puolivälin Lukashenkon-vastaisista mielenosoituksista. Niihin osallistui paljon venäläisiä anarkisteja. Stas puhui sujuvasti valkovenäjän kieltä, joka on maassa jonkin sortin sorron kohteena; tämä on harvinainen taito Venäjällä.

Stasin leski on valkovenäläinen. Heillä on kaksi pientä lasta.

Stas osallistui moneen, mutta kuuluisuus hänestä tuli lakimiehen uran ansiosta. Alusta asti hän valitsi tapauksia, joihin muut eivät koskeneet. Hänen puolustustaktiikkansa oli aina luja, poliittinen ja mediakeskeinen.

Lopulta hänestä tuli julkkis, Venäjän ykkösihmisoikeusasianajaja: tuttu vieras television puheohjelmissa, joissa hän väitteli mitä moninaisemmista aiheista, esimerkiksi Venäjän WTO-jäsenyydestä, jota hän vastusti.

Kaksi Stasin kenties tärkeintä oikeusjuttua liittyi Tšetšeniaan. Kaukasuksen ongelmat kiinnostivat häntä jo paljon näitä juttuja ennen; jo 1994 hän matkusti Ossetian ja Ingushetian välisen etnisen konfliktin sydämeen Memorial-järjestön aktivistien kanssa. Yksi tuon matkan matkakumppaneista, Aleksandr Tšerkasov, on kirjoittanut Stasista erinomaisen englanninkielisen muistokirjoituksen.

Myöhemmin Stas siis puolusti uhrien perheitä kahdessa Venäjän pahamaineisimmista sotarikosjutuista.

Maaliskuussa 2000 eversti Juri Budanov sieppasi, raiskasi ja murhasi 18-vuotiaan tšetšeeninaisen (ja teki monia muita hirmutekoja, joista häntä ei ikinä rangaistu.) Budanov tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin jouluna, 8,5 vankilavuoden jälkeen. Stas oli kuolinpäivänään kertonut lehdistölle suunnitelmastaan vedota eurooppalaisiin tuomioistuimiin, jotta Budanov joutuisi istumaan tuomionsa loppuun asti. On siis mahdollista, että Budanovin – jota moni venäläinen pitää sankarina – kannattajat olivat murhan takana. Stasilla oli kuitenkin monia muitakin vihollisia.

Toinen tärkeä juttu oli Sergei Lapinin tapaus. Lapin ja joukko muita Hanti-Mansian piirikunnan upseereja perusti Tšetšenian pääkaupunkiin Groznyiin kidutus- ja murhatehtaan. Lapin tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen ”valtuuksiensa ylittämisestä” ja ”vakavan ruumiinvamman tuottamisesta raskauttavissa olosuhteissa”. Vain pieni osa hänen teoistaan käsiteltiin oikeudessa ja muut epäillyt piiloutuivat tai välttyivät kokonaan syytteiltä, mutta oikeudenkäynnin tulos oli silti ennennäkemätön.

Tämä osa Stasin työstä on kuitenkin jo kuvattu suurissa tiedotusvälineistä, joten ei ole syytä puuttua tässä yksityiskohtiin. Englanninkielinen kooste Stasin korkean profiilin ihmisoikeusjutuista löytyy hänen omalta verkkosivultaan.

Stas oli kasvissyöjä ja Venäjän eläinoikeusliikkeen tärkein asianajaja. Hän puolusti laboratoriorottien varastamisesta epäiltyjä ihmisiä vuonna 2007 ja toimi myös ”järjestelmän sisällä” kommentoimalla eläinsuojelulakeja. Hän edusti Mustanmeren alueen ympäristönsuojelijoita, kun poliisi ahdisteli heitä Sotšin olympiahanketta kohtaan osoitetun arvostelun takia.

Stas puolusti myös anarkisti Pasha Delidonia, joka tuomittiin 4,5 vuodeksi vankeuteen sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt periä entiseltä työnantajaltaan maksamattomia palkkoja oman käden oikeudella. Hän oli antifasistien asianajaja, olivat he sitten uhreja tai epäiltyjä. Hän puolusti Aleksandr Rjuhinin perhettä, kun natsit murhasivat Rjuhinin Moskovassa vuonna 2006, ja Aleksei Olesinovia, jota viranomaiset epäilevät radikaalin Antifa-järjestön johtamisesta ja joka nyt viruu Butyrkan vankilassa – virallisesti epäpoliittisista syistä.

Stasin työ radikaalien hyväksi ärsytti viranomaisia niin suuresti, että anarkisti- ja stalinistikuvioista erkaantuneen NRA-järjestön sabotaasioikeudenkäyntien aikaan poliisi kutsui hänet todistajaksi vain siksi, että todistaja ei voi toimia puolustusasianajajana.

Marraskuussa Stas puhui poliittista väkivaltaa vastustaneessa mielenosoituksessa. Yksi hänen päämiehistään, pikatiehanketta vastustanut paikallislehden omistaja Mihail Beketov, oli juuri pahoinpidelty. Chtodelat-sivusto on julkaissut videon puheesta ja englanninkielinen käännöksen.

”Olen erikoisessa asemassa”, Stas sanoo puheessaan. ”Näyttää siltä, että olen kaikkien näihin kauheisiin tarinoihin päätyvien ihmisten asianajaja. Olen väsynyt siihen.”

”Viikkoa ennen Mihail Beketovin pahoinpitelyä olin hänen kotonaan, ja hän valitti, että oli yksin taistelussaan koko maailmaa vastaan. Ja kävi ilmi, että hän oli oikeassa.”

”Tämä ei ole enää vain ammatti, vaan kyse on selviytymisestä. Mihail Beketov tarvitsee nyt verenluovuttajia, me muut tarvitsemme suojelua. Suojelua natseilta, suojelua mafiamaisilta viranomaisilta. Ja tiedämme, ettei kukaan muu kuin me itse tarjoa tuota suojelua: ei Jumala, ei tsaari, ei laki, ei kukaan.”

Oli Stas miten kuuluisa tahansa, hän oli aina valmis hoitamaan anarkistien ja muiden radikaalien tapauksia, olivat ne miten pieniä tai epäpoliittisia tahansa. Hän ei työskennellyt ilmaiseksi, mutta ymmärsi, jos päämiehillä oli vaikeuksia maksaa ajallaan. Hän ei ikinä vaatinut takuita maksukyvystä.

Markelovin kuolema jätti monet ihmisoikeuksiin liittyvät tapaukset ilman asianajajaa. Venäjällä valtion tarjoama asianajaja ei yleensä mahdollista puolueetonta oikeudenkäyntiä, joten kaikkiin Markelovin ajamiin auki oleviin tapauksiin tarvitaan nyt uusia asianajajia. Suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat osallistumassa uusien asianajajien palkkaamisen kustannuksiin.

Lue myös Anastasia Baburovan Markelovista tekemä haastattelu Yksilöä pitää suojata valtiolta, Voiman Markelov-kooste Stanislav Markelov & radikaali Venäjä sekä Veli Itäläisen blogikirjoitus Lempidemarini Stas.

Venäläistä dokumenttielokuvaa Sompasaaren sosiaalikeskuksessa 1.2. Antifasistin ääni (2008) ja No pasaran (2006). Stanislav Markelov esiintyy elokuvassa Antifasistin ääni. Näytös alkaa kello 18. Kyläsaarenkatu 11, Helsinki.

Viikonvaihteessa ilmestyvä Voima 1/2009 julkaisee koosteen Stanislav Markelovia ja toimittaja Anastasia Baburovaa käsittelevistä jutuista.

Pidätyksiä ja katoaminen Nižni Novgorodissa

Teksti Oksana Tšelyševa

Poliisi otti keskiviikkona kiinni kymmenen Toinen Venäjä -järjestön aktivistia Nižni Novgorodin kaupungissa. Yhden koalition aktivistin kerrotaan kadonneen.

Poliisin mukaan nuoret pidätettiin, koska he kieltäytyivät esittämästä henkilöllisyystodistuksiaan pyydettäessä. Kaupungin poliisin tiedottajat kiistivät tiedon kiinniotoista, kunnes aktivisteja päätettiin syyttää poliisin vastustamisesta.

Kaupungista saatujen tietojen mukaan oikeudenkäynti oli keskiviikkoiltana vielä kesken, ja nuoria määrättiin pidettäväksi poliisin huostassa viiden päivän ajan.

26-vuotias Juri Staroverov on ollut kateissa aamupäivästä lähtien. Staroverov on Toinen Venäjä -järjestön paikallinen tiedottaja sekä Venäjä-Tšetšenia-ystävyysseuran ja Novaja Gazeta -lehden työntekijä.

Staroverovin perheen mukaan Staroverov lähti aamulla kohti Novaja Gazetan toimitukseen; osa myöhemmin pidätetyistä aktivisteista tapasi hänet matkalla. Hän ei koskaan saapunut toimitukseen.

Juri Staroverov oli syytettynä presidentin toimiston rauhanomaisesta valtauksesta joulukuussa 2004. Anna Politkovskaja kirjoitti tapauksesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä paljon. Staroverov vietti vuoden turvallisuuspalvelu FSB:n tutkintavankilassa ja sai sen jälkeen kolmen vuoden ehdonalaisen tuomion. Vaikka Staroverov vapautui ehdonalaisesta joulukuussa, hän on kertonut valvonnan jatkuneen ja on puhunut aikeistaan valittaa laittomasta silmälläpidosta.

Toinen Venäjä -järjestön paikallinen osasto on ilmaissut olevansa huolissaan Staroverovin turvallisuudesta. Kadonneen aktivistin tiedetään joutuneen aikaisemmin FSB:n ja poliisin järjestäytyneen rikollisuuden yksikön uhkailujen ja provokaatioiden kohteeksi.

Joidenkin arvioiden mukaan pidätykset ja Staroverovin katoaminen liittyvät 7 000 ihmisen kokoontumiseen, jonka Yhtenäinen Venäjä -puolue järjesti keskiviikkona Nižni Novgorodin Lenin-aukiolla tukeakseen venäläistä autoteollisuutta.

Töhryraadin Mona Lisa

Teksti Kukka Ranta

Avaruusluotainmainen kromipiissi jättää taakseen räjähtävän maapallon ja suuntaa kohti tulevaisuuden auringonnousua. Töhryraati ei malttaisi olla antamatta täyttä kymppiä KYMP:lle, mutta hillitsee halunsa toiveenaan nähdä vielä paljon lisää futuristisia graffitiveistoksia.

”Tämä voi olla melkein mitä vaan, KGB tai KSP, kuten kivi, sakset ja paperi.” Töhryraatia kutkuttava väripläjäys nimetään lopulta näyttävyytensä mukaan: ”Se on KYMP.”

Pena: ”KYMP on täyden kympin piissi. Se on kuin graffitin Mona Lisa; sillä on vieno hymy.”

”Erityisen omaperäistä KYMP:ssä on M-kirjain. Muotokieli on kaikessa kokonaisuudessaan tasapainossa. Töhryssä on särmää ja pehmeitä muotoja, ja pehmeydestä Mona Lisa tulikin mieleen.”

”Teoksesta tulee mieleen auringonnousu ja se tarkoittaa yleensä aina hyvää. KYMP on kymppi.”

Arnold: ”KYMP:n keltaiset pienet madot melkein liikkuvat silmissä. Tämä on hyvin eriskummallinen tapaus, mutta onnistunut sellainen”, hehkuu Arnold.

”P-kirjaimen musta reikä on mystinen, se loistaa sellaista sisäistä tyhjyyttä. Teos muistuttaa psykedeelistä virtapiiriä. Hopean ja neonoranssin yhdistelmä on onnistunut, ne ovat juuri oikeassa suhteessa, kuten kaikki muukin KYMP:issä.”

”Kyllä mä joudun antamaan tästä ysin. Teos lähentelee jo kymppiä, mutta pysyn kuitenkin ysissä, sillä tulevaisuus estää kympin. Jos saa vaan pelkkiä kymppejä niin tekijä saattaisi lopettaa. Mä haluan nähdä tältä maalarilta vielä paljon lisää!”

Ludvig joutuu laittamaan kybermonokkelit silmille tarkastellakseen futuristista teosta kyberimmin. Tämä on Ludvigille erittäin mieluisa aihepiiri. Ludvig näkee kirjaimissa avaruusalusmaisen objektin.

Ludvig: ”P:n yläluotain on punainen ja alaluotain keltainen ja on Y:n alapuolella. Luotaimet suuntaavat tulevaisuuteen vielä korkeammille ulottuvuuksille, taustalla näkee kuinka maapallo jo palaa.”

”KYMP on nyt omalla matkalla, väreistäkin näkee että matkalle on lähdetty. Paluuta tälle planeetalle ei ole. Kaksiulotteisesti katsottuna töhry näyttää siistiltä. Kymmenen pistettä.”

Jartsa: ”Ensimmäisenä tuli mieleen, että tässä on siirrytty toisenlaisten kirjainten tasolle. Töhryssä kuvataan kirjaimia, jotka on tehty metallista, mutta ne on leikattu kuumalla terällä ja hehkuvat vielä, sillä ne ovat juuri leikattu. Ilmeisesti leikkaaja on ollut hyvin ammattitaitoinen, koska hehkumiset ovat tasapuolisia.”

”Tämähän on ensimmäinen graffitiveistos”, toteaa Pena.

”Mutta mikä on todellisuutta? Ehkä illuusio on enemmän todellisuutta? Hieno suoritus, vaikka vähän jäykemmällä otteella mennäänkin. Kyllä mä ysin annan.”

Karita Pio: ”Piissi saa kiitoksia psykedeliasta. Yhdyn kollegoideni antamiin lausuntoihin monista kiiteltävistä asioista, joita en ala uudestaan luettelemaan. Itse pidän eniten keltaisista madoista, jotka rikkovat massaa.”

”Graffitilettereiden kannalta kriittisesti tarkasteltuina tässä ei ole mitään järkeä. Tässä on jotain määrittelemätöntä möhkälemäisyyttä, jota ei voi määritellä vakavamielisen graffitin mukaisesti, tarkoitan siis epämääräisesti.”

Yhdeksän pistettä Karita Piolta, joka vielä jää pohtimaan ääneen epätodellista todellisuutta.

”Onko tämä nyt sitä Wild Stylea, joka kehitettiin juuri sen takia, ettei graffitia pystyttäisi lukemaan? Sen takiahan olemme raadissa, että voimme selvittää kaikista solmuisimmat Wild Stylet. Virkavaltaa raadin ei kuitenkaan ole tarkoitus auttaa.”

Töhryraadin jäsenet ovat kaikki maalanneet yli kymmenen vuotta ja toimivat taidealalla. Kuvat on valittu Suomen suurimman graffititaidetta dokumentoivan verkkosivuston Kromin arkistosta.

Avaruuden hitaat kiiruhtajat

Teksti Ville Lähde

Alastair Reynoldsin uusin romaani yrittää tehdä vaikutuksen lukijaansa tarjoamalla aina vaan suurempaa, vanhempaa ja syvempää – ja niinhän nykyscifi toimii. Kirjassa liikutaan tulevaisuudessa, noin kuuden miljoonan vuoden päässä. Kuolemattomat pirstolaiset katselevat sivilisaatioiden nousuja ja tuhoja ja siinä ohessa seurataan ihan perinteistä rakkaus- ja etsivätarinaa.

Reynoldsin uuden romaanin House of Suns tarinan taustana on Gentianin Sukulinjan ”pirstolaisten”, eräänlaisen kloonisuvun, toistuva vaellus läpi Linnunradan. Lähdettyään Aurinkokunnasta miljoonia vuosia sitten he ovat nähneet ihmiskunnan levittäytyvän koko galaksiin ja lukemattomien paikallisten sivilisaatioiden nousun ja tuhon. Käytännössä kuolemattomille pirstolaisille suurten imperiumienkin elämä on osa galaktisen talouden arkea.

”Vihdoinkin”, sanoin helpottuneena. ”Tästä galaktisesta suurvallasta olen jopa kuullut.”

”No, olisi melkoinen saavutus, jos et olisi kuullut Hyväntahtoisuudesta – he sentään kestivät melkein yksitoista kiertoa, yli kaksi miljoonaa vuotta…”

”Miksi he hävisivät?” Päätin, ettei minun kannattanut peitellä tietämättömyyttäni.

”Kaikki häviävät”, Betony totesi, ”liikevaihtoa se vain on.”

Miljoonien vuosien iästään huolimatta pirstolaiset eivät kuitenkaan muista koko galaksin historiaa, sillä he ovat erään romaanihenkilön sanoin historian lehtien läpi porautuvia kirjatoukkia. Suurimman osan tuhansia vuosia kestävistä matkoistaan he viettävät hidastetussa subjektiivisessa ajassa ja palaavat normaaliaikaan vain nauttimaan historian herkuista. Reynoldsin maailmassa ihmissuvun ikivanhat haarat ovat keksineet moninaisia ratkaisuja ikuisuuden ongelmaan.

House of Suns on hyvä esimerkki siitä, mihin suuntaan suurin osa uudesta scifistä on keskittynyt. Viime vuosina melkein jokainen uusi scifiromaani on käsitellyt ihmisyyden teknologista ja biologista murrosta siirryttäessä kosmisiin ajan ja paikan mittasuhteisiin, teknologian kehityksen eksponentiaalista kasvua sekä sivilisaatioiden irtaantumista kaikesta meille tutusta, galaktisen arjen tuolle puolen. Lajityypin harrastajille näiden teemojen avainsanoja ovat olleet transhumanismi, singulariteetti ja transsendenssi. Näitä suuria kysymyksiä käsitellään ennen kaikkea teknologian kehityksen ja nykyisen kosmologian ongelmien kautta.

Vaikka Reynoldsin kirjassa on monia yksittäisiä kiintoisia ideoita, se on hyvä esimerkki koko suuntauksen ongelmista. Kuten galaktisen liikevaihdon nousevat ja kuihtuvat sivilisaatiot, ei uusi kova scifi ole oikein saanut rakennettua kunnon suhdetta kosmiseen aihepiiriinsä, ja voi kysyä, kuinka kauan se säilyy hengissä. Kosmologisista ongelmista ja valtaisista ajan ja paikan mittakaavoista saa aikaan hyviä ajatuskokeita, mutta yksinään ne eivät riitä hyvään kirjallisuuteen. Niinpä kirjallisesti tämäkin romaani on lopulta kahden rakastavaisen kertomus, sukueepos ja etsivätarina, jonka suhde Reynoldsin tavoittelemiin suuriin kysymyksiin jää kömpelöksi ja etäiseksi.

Perinteisesti scifi on ollut vahvimmillaan joko käsitellessään aikansa ongelmia äärimmäisen vieraannuttamisen kautta tai pohtiessaan toiseuden kohtaamista ja vieraan olemusta. Reynoldsin kaltaiset kirjailijat selvästi haluavat palauttaa kunniaan scifin varhaisen, mutta usein naureskellun ja kirjallisesti heikkona pidetyn tehtävän, teknologisen ja kulttuurisen kehityksen ennakoimisen – ei siis allegoriana, vaan itsetarkoituksena. Nykysuuntauksen ongelma kuitenkin on, että se ei ole löytänyt kirjallista muotoa näiden teemojen käsittelyyn.

Sen sijaan pääasia tuntuu olevan nykyään ihmeen tuntu, sense of wonder. Perinteisesti ihmeen tuntua on pidetty olennaisena science fictionin piirteenä, jossa lukija joutuu vaihtamaan yllättäen perspektiiviään, ajattelemaan lukemaansa uusilla käsitteillä. Nykyään ihmeen tuntua haetaan kuitenkin paljon kapeammin kuvaamalla aina vain isompaa, vanhempaa, kaukaisempaa, syvempää… ”Look at the size of that thing”, mutta ziljoona kertaa Kuolontähteä isompana. Monet scifin harrastajat toki kokevat, että lukija voi pohtia itseään näitä teemoja vasten, mutta väitän, että tämä onnistuu tai epäonnistuu useimmiten itse romaanin ulkopuolella. Harva kirjailija todella pystyy sisällyttämään sen tarinaansa.

Tämä epäsuhta on johtanut siihen, että scifin lukijat odottavat kirjailijoilta kirjallisesti vähemmän kuin ennen. Suurista teemoistaan huolimatta uusi kova scifi on useimmiten viihdyttävää mutta ohutta.

Reynoldsin teoksessa tätä kuvaa hyvin se, että varsinainen käännekohta on kosmisuudessaan mullistava kertomuksen hahmoille. Kirjailija ei kuitenkaan onnistu välittämään tätä lukijalle, sillä keskittyessään perinteiseen henkilödraamaan hän ei saa välitettyä henkilöiden vierasta näkökulmaa lukijalle. Kirjan etsivätarina keskittyy lopulta kovin tuttuihin inhimillisiin petoksen ja katkeruuden motiiveihin, minkä vuoksi sen lopun yllätykset eivät herätä niinkään ihmetystä vaan irtonaisuuden tunteen.

Doris Lessing selitti asian kirjassaan Siriuksen kokeet seuraavasti:

”Minusta olisi kovin mieluisaa, jos kriitikot ja lukijat pitäisivät tätä Canopus Argossa: Arkisto -sarjaani pelkkänä kehyksenä, jonka avulla voin kertoa muutaman (toivottavasti) kiehtovan tarinan, esittää kysymyksiä sekä itselleni että muille, tutkiskella ideoita ja yhteiskuntatieteiden sisältämiä mahdollisuuksia.

Tietysti kaikkein meluiten minä kirjoittaisin tarinan Punaisista kääpiöistä ja Valkoisista kääpiöistä ja heidän Muistavasta Peilistään, heidän avaruusraketistaan (joka kulkee käänteisellä painovoimalla), heidän uskollisista seuralaisistaan Hadronista, Gluonista, Pionista, Leptonista ja Muonista sekä Lumotuista kvarkeista ja Värillisistä kvarkeista.

Mutta emmehän me kaikki voi olla fyysikkoja.”

Alastair Reynolds, House of Suns, Gollancz, Lontoo, 2008, 473 s.

Doris Lessing, Siriuksen kokeet, Otava, Helsinki, 1980. Alkuteos The Sirian Experiments, 1980. Suomentanut Erkki Jukarainen.

Lama tästä eteenpäin

Teksti Ari Ojapelto

Talouslehdet ovat nykyään täynnä erilaisia ekonomisteja ja muita ”virallisia ennustajia”. Kaikki ennustukset olivat lähes identtisiä keskenään.

Nykyiseen lamaan syyllisiä ovat poliitikot, jotka eivät olleet tehtäviensä tasalla. He halusivat irrottaa rahoitusmarkkinat vapauden ideologian hullaannuttamina kaikesta poliittisesta ja demokraattisesta kontrollista.

Maailmalla rikkaille on kasautunut liikaa sekä todellista että virtuaalirahaa, jolle ei enää löydy todellista tuotannollista investointikohdetta. Teollisuusmaiden automatisoitunut tuotanto ja teknologian mahdollistama työpaikkojen siirto halpatyömaihin sekä internet-pohjaiset itsepalvelujärjestelmät syövät markkinoilta työpaikat ja ostovoiman. Siksi maailman BKT:n kasvu on hyytynyt nollasummamarkkinoiksi. Vielä 1960-luvulla BKT:n kasvu oli noin neljä prosenttia. 1970-luvulla, maailmankaupan vapautuessa, kasvu oli vielä kaksi prosenttia ja Saksa toimi vielä Euroopan veturina.

1980-luvulla se jo supistui puoleentoista prosenttiin ja talousveturin valtikka siirtyi Japaniin. 1990-luvulla kasvu oli enää vain yksi prosentti ja Japanin talous oli joutunut koomaan. Pientä ”kaukoidän tiikerien” pyrähdystä lukuun ottamatta maailman ainoaksi talousveturiksi siirtyi Yhdysvallat ja sen vanavedessä Kiina.

Yhdysvallat on ylivelkainen kaksi kertaa yli EU-maiden normin, osavaltiot ovat ylivelkaisia, yritykset ovat ylivelkaisia, kansalaiset ylivelkaisia lähes kaksi kertaa vuosiansioidensa verran ja lisäksi luottokorttivelat. Vuonna 2008 amerikkalaisten pörssivarallisuudesta katosi 5 000 miljardia dollaria. Kaiken kukkuraksi kaksi samanaikaista sotaa on imenyt yli 10 000 miljardia dollaria.

USA:ssa liittovaltion ja kansalaisten velat ovat 300 prosenttia kotimaisesta BKT:sta! Luottokelvottomille kansalaisille pakkomyydyt subprime-lainat vain laukaisivat mahot rahoitusmarkkinat.

Rojahdus tullee olemaan raju ja 2,7 miljoonaa uutta työtöntä runsaan 8 miljoonan lisäksi ovat vain pientä esileikkiä siitä, mitä tuleman pitää. Köyhien määrä Yhdysvalloissa on paisunut jo viidennekseen väestöstä.

Edes tänä eikä ensi vuonna nähdä USA:n laman pohjaa, sillä pankinjohtajat piilottelevat viimeiseen asti roskalainojaan ja velkapapereidensa luottotappioita säilyttääkseen työpaikkansa.

Pankkeja kaatuu vielä kuin heinää pienestä valtion 700 miljardin tukipaketista huolimatta. Ketjureaktiona terveitäkin yrityksiä kaatuu ja Yhdysvaltoihinkin tulee massatyöttömyys. Kun pörssikurssit laskevat, tuhon kierre vain kiihtyy ja eläkeläistenkin säästöt häipyvät taivaan tuuliin ja heidänkin perusturvansa järkkyy.

Yhdysvaltojen BKT:sta 70 prosenttia on kuluttajien ostovoiman varassa. Kiinalaiset ovat edesauttaneet keinotekoisesti amerikkalaisten ostohaluja ostamalla valtion velkapapereita. Jo nyt joka päivä massoittain kauppoja ja pikkuyrityksiä menee konkurssiin ja lopettaa toimintaansa, kun pankeista ei enää saa käyttöpääomaa.

Ketkä sitten häviävät, kun Yhdysvallat vajoaa lamaan? Sen suurimpia lainoittajia ovat Japani ja Kiina. Amerikan luottotappiot pitävät Japanin edelleen koomassa ja Kiinalle ne merkitsevät vakavaa uhkaa pitkään jatkuneelle l0 prosentin vuotuiselle talouskasvulle.

Jo kirjassani Ahneuden aika ennakoin myös Kiinan romahdusta. Se tapahtuukin luontevasti Amerikan romahduksen yhteydessä. Kiinahan on nopeasti muuttunut koko maailman teollisen tuotannon pajaksi, josta orjia ei tarvitse enää kuljettaa teollisuusmaiden pajoihin.

Luottotappioiden lisäksi Amerikan kuluttajien alho on vakava uhka Kiinan jatkuvalle kasvulle. Halvat hikipajojen tuotteet eivät enää mene kaupaksi entiseen mallin. Jotkut taloususkovaiset uskoivat Kiinan kasvun jatkuvan maailman tappiin.

Huvittavinta Kiinan kohdalla on se, että sillä on kansallisesti maailman kovimpia säästämisasteita, koska maasta puuttuu kaikkinainen sosiaaliturva. Säästöjä ei kuitenkaan ole investoitu omaan maahan vaan keinottelurahana Yhdysvaltoihin.

Oman maan valtava infrastruktuurirakentaminen on lainoitettu ulkomaisella velkarahalla. Lainoittajat ovat pääosin ulkokiinalaisia miljardöörejä ja pankkiireja, jotka asuvat Hongkongissa, Singaporessa, Taiwanissa ja Koreassa. Japanilaiset ja Kaukoidän pankit sekä öljyllä rikastuneet arabipankit ovat myös voimakkaasti mukana Kiinan lainamarkkinoilla.

Vaikka USA:n talousromahdus on vasta alkuaskelmilla, sen heijastus Kiinaan on jo ollut melkoinen. 10 miljoonaa kiinalaista on jo nyt joutunut työttömäksi. Ennestäänkin heillä on ollut vaikeaa. Peräti 72,5 prosentilla maan noin 100 miljoonasta siirtotyöläisestä on palkkasaatavia hallituksen selvityksen mukaan 12 miljardia dollaria.

Valtio on perustanut 400 000 aseellista kansanpoliisia pitämään odotettavissa olevat levottomuudet ja mielenosoitukset aisoissa. Ne ovatkin tarpeen sen jälkeen kun talousguru Milton Freedman kävi opettamassa Deng Xiaopingille uusliberalistista vapautta ja yksityistämistä. Kun valtion varallisuutta huutokaupattiin, kommunistisen puolueen virkailijat sukulaisineen kaappasivat parhaat palat ja olivat jonon kärjessä haalimassa isoimmat voitot – aivan kuten Venäjän oligarkit Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä.

Freedmanin ”vapauden” ideologian seurauksena 90 prosenttia Kiinan uusista yuan-miljardööreistä on kommunistisen puolueen virkailijoiden lapsia. Näiden 2900 kiinalaisen ”pikkuprinssin” omistaman omaisuuden yhteisarvo on 260 miljardia dollaria.

Yli 40 prosenttia Kiinan bruttokansantuotteesta on suoria ulkomaisia sijoituksia jotka aikaisemmin investoitiin läntisiin teollisuusmaihin. Valtavista investoinneista huolimatta ulkomaiset yhtiöt ovat luoneet Kiinaan vain vajaat 10 miljoonaa työpaikkaa.

Nokiankin kännykkätehtaat siellä ovat niin pitkälle automatisoituja, että palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on vain yksi prosentti! Teknologisesti vanhanaikaiset valtio-omisteiset tehtaat ovat samanaikaisesti joutuneet kilpailusyistä vähentämään 27 miljoonaa työpaikkaa (1998-2002). Työpaikkojen nettohävikki on ollut 15 miljoonaa teollista työpaikkaa. Hävikki on tuntuva, sillä Kiinan talous on vain samaa kokoluokkaa kuin Saksan talous.

Näille Kiinaan investoijille sen romahdus olisi tosi paha isku, sillä valtavat patohankkeet, moottoritiet (15 000 moottoritiehanketta), uudet rautatiehankkeet (15 000 km) lentoasemat (200 kpl), lukemattomat satamat ja sillat itsessään eivät tuota lainarahoja takaisin. Lainat eivät ole pitkäaikaisia velkapapereita vaan lyhytaikaisia pankkiluottoja. Lisäksi Kiinan pankit ovat pääosin konkurssikypsiä valtio-omisteisia pankkeja, joiden rahat menevät huonojen valtionyhtiöiden pyörittämiseen.

Pankkien lainojen kokonaismäärä oli jo vuonna 2004 kohonnut viisinkertaiseksi valtion budjettiin verrattuna. Jo vuonna 2003 valuuttavarantoja jouduttiin siirtämään 45 miljardia dollaria kahdelle suurelle valtion pankille. Valtionpankkien lainakannasta nyt jo yli puolet on ongelmaluottoja.

Kiinan romahduksen jälkeen monikansallinen pääoma joutuu taas etsimään ”uusia lupaavia markkina-alueita”. Intia tuntuisi seuraavalta kolonialisoinnin kohteelta, koska 90 prosenttia sen työvoimasta on virallisen työvoiman ulkopuolella. Sen romahduksen jälkeen vuorossa on Afrikka, jossa on maailman köyhimmät ja kurjimmat ihmiset ”hyödynnettävissä”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan tilanne ei voi olla vaikuttamatta Euroopan ja Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Eurooppa on jo pari vuosikymmentä ollut valmiiksi hitaan kasvun alue, joten kun Suomen päämarkkinat menevät vientiyrityksiltämme tukkoon, massatyöttömyys tulee valitettavasti vääjäämättä myös Suomeen.

Joka päivä uutisista kuulemme, että Suomessakin yritykset varmuuden vuoksi lomauttavat ja irtisanovat määräaikaisia työntekijöitään. Ahneet ulkomaiset osakkeenomistajat eivät halua edes tilapäisesti vaarantaa voittojaan eivätkä suomalaiset johtajat optioitaan ja bonuksiaan. Pankkimaailman ahneuden ja vastuuttomuuden seurauksena nykyinen lama tulee olemaan pitkä ja sitkeä. Ennustaisin pituudeksi vähintään viittä vuotta ja hitaaseen toipumiseen vielä toinen mokoma. Lama ei mene ohi vuodessa eikä kahdessa kuten useimmat pankkien ekonomistit uskovat.

Laman aikana pankki- ja rahoitusmaailma pitäisi poliitikkojen toimesta laittaa täysin uuteen uskoon, jottei sama ongelma olisi hetken kuluttua jälleen edessä. Toista edellä kuvatunlaista lamaa yhteiskuntarauha ei enää kestäisi – ei meillä, eikä muuallakaan.

Ari Ojapelto on Tampereella asuva tietokirjailija, joka on ennustanut 1990-luvun laman kirjassaan Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä (Tammi 1989). Nykyisen finanssikriisin Ojapelto ennusti kirjassaan Ahneuden aika (VS-kustannus 2006).

Maski on seksiä

Teksti Akuliina Saarikoski

Poleeminen Beauty of Black Block -kalenteri ilmestyy jo toista kertaa. Lähes alastomat aktivistit poseeraavat kasvon peittävissä maskeissa. Onko aktivistien kalenterinakuilu vapauttavaa vai askel taaksepäin?

”Tulin tänne vain nähdäkseni naisia mustissa maskeissa”, nauraa vierelläni kulkeva tyttö kadunvaltausmielenosoituksessa Helsingissä keväällä 2008.

Ja näky on kyllä vastustamaton. Mielenosoittajien kantamat punaiset soihdut värjäävät taivasta ja edessä näkyy soundirekka ja sadoittain tunnistamattomiksi verhoutuneita ihmisiä.

Musta blokki on erottamaton osa aktivistiestetiikkaa. Kaikki Göteborginsa käyneet muistavat, miten valtava musta blokki vyöryy pitkin katuja kivisateen ropistessa päin mellakkapoliisien kilpiä. Kuvaan tiivistyi kaikki: absoluuttinen voima, väkivalta ja niin, myös seksi.

”Musta blokki on hot”, toteaa Beauty of Black Block -kalenterissa poseerannut talonvaltaaja Silja, 23. Tätä mieltä näyttävät olevan useimmat aktivistit.

Talonvaltaus- ja autonomiliikkeessä kymmenen vuotta toiminut Mira, 26, selittää: ”Mustaan blokkiin ja seksuaalisuuteen liittyy molempiin hallitsemattomia voimia. Mustan blokin idea on myös, että se voi ilmestyä missä tahansa tilanteessa ja ryhtyä toimimaan yllättävillä tavoilla. Näin toimii myös halu.”

Mutta miten seksuaalisuus ja 1980-luvulla Saksassa keksitty poliittinen toimintamalli liittyvät toisiinsa?

”Musta blokki kuten seksuaalisuuskaan ei ole luonnonvoima vaan koostuu siitä, että ihmiset itse aktiivisesti uskaltavat toimia ja ylittää rajoja, jotka ennen ovat olleet ylittämättömiä”, Mira jatkaa.

Beauty of Black Block -kalenteri näyttää osuvaan moneen kohtaan seksuaalisuuden, alakulttuurin ja aktivismin bermudan kolmiossa. Mutta mikä olikaan kalenterin tekijöiden alkuperäinen tarkoitus?

Kalenterin tekijätiimi esittelee itsensä taiteilijanimillä. Ideamoottori Operator Jack keksi kalenterin idean. Tekijäryhmään liittyivät pian ammattilaiskuvaajat Esteri Sivupotku ja Antero Murto. Kuvauksissa avusti myös Miss Tammikuu 08 sekä liuta muita ystäviä ja tuttuja, joilla useimmilla oli jonkinlainen kytkös aktivismiin tai talonvaltauksiin.

Tekijät halusivat tehdä pornoa ilman että se olisi teennäistä, halventavaa ja seksististä. He halusivat näyttää, että pornossa voi olla asennetta ja aatetta. Projektista kehittyi pian sissikuvauksen mestarinäyte, jossa mikään ei ollut ennustettavissa.

”Saatoin tulla kuvauspaikalle, ja huomata että valtavat kauhakuormurit olivat juuri repimässä rakennusta palasiksi. Kuvausspotit oli löydettävä nopeasti. Etsimme ’epäpaikkoja’. Reikiä maassa, luhistuneita kellareita, paikkoja jonne kukaan ei koskaan kuvittelisi menevänsä”, kertoo Operator Jack.

Kun ensimmäinen kalenteri ilmestyi vuosi sitten, ei vastaanotto ollut ainoastaan positiivinen. Valtausliikkeen sisällä sitä kritisoitiin perinteisten sukupuoliasetelmien uusintamisesta.

Monien mielestä kalenterin sivuilla näkyivät aivan samat sukupuoliroolit, joita kalenterin tekijät uhosivat vastustavansa. Pojat esiintyivät toimintaan viittaavissa kuvissa ja tytöt keikistelivät pehmopornoasennoissa. Lisäksi joidenkin mielestä ajatus pornokalenterista oli jo itsessään kyseenalainen.

Kuvaaja Esteri Sivupotkun mukaan oli poikkeuksellista, että mallit rakensivat kuvaansa tarinan ja suunnittelivat sen toteutuksen. Perinteisessä studiokuvauksessa malli on vain kuvaajan väline.

”Jotkut malleista eivät silti oikein tienneet mitä he oikein halusivat tuoda kuvaan”, Miss Tammikuu 08 tarkentaa. ”Monesti helpointa oli asettua asentoon, joka lainasi suoraan pornokuvastosta.”

”Ensimmäisenä vuonna yritimme hallita ja tasapainottaa kuvia asettelemalla malleja seisomaan ja istumaan sukupuolesta riippuen. Nyt unohdimme poliittisen korrektiuden ja annoimme mennä vaan”, kertoo Sivupotku.

Beauty of Black Block -kalenterin julkistamistilaisuus Helsingin Kyläsaaren sosiaalikeskuksessa 7.2.09 klo 19 alkaen, Kyläsaarenkatu 11. Kalenteria saa Helsingin Geezers spraymaali/tussikaupasta, Vaasankatu 6, tai osoitteesta beautyofblackblock@gmail.com.

Pidempi juttu kalenterista ilmestyy Voiman numerossa 1/2009, jonka jakelu alkaa perjantaina 30.1.

A-luokan laulutekijä

Teksti Timo Kalevi Forss

Perustana nainen ja piano: epävirettä, puhelaulua ja lyyrisyyttä. Laura Sippolan skaala on laaja ja näkökulma ovela, ja innostus tarttuu kuulijaankin.

Laulaja-lauluntekijä-pianisti Laura Sippola on julkaissut toisen levynsä Toinen. Albumilla kuullaan oivaltavia folk-henkisiä lauluja. Kaiken perustana ovat nainen ja piano. Ilmaisua on laajennettu kvartetiksi, jossa musisoivat suomalaisen rytmimusiikin taiturit kitaristi Peter Engberg, basisti Tuure Koski ja rumpali Kepa Kettunen. He toteuttavat Sippolan musiikilliset visiot vähäeleisen tyylikkäästi.

Laura Sippola on Sibelius-Akatemian kasvatti. Musikaalisuutta, muuntautumiskykyä ja taitoa riittää vaikka muille jakaa. Vankasta taustasta huolimatta varsinkin Sippolan laulussa on jotain tuoretta ja yllättävää, jota voisi kutsua positiivisella termillä ”amatöörimäinen”. Hän leikittelee epävireellä, taipuu stadinslangiseen puhelauluun, kuulostaa innostuneelta pikkupojalta ja liukuu taas takaisin perinaiselliseen lyyrisyyteen.

Vaikka tyyliskaala on laaja, kuulostaa Toinen yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Melodisuus ja intiimiys pitävät persoonallisen paketin kasassa. Laura Sippola on uuden sukupolven suomalainen a-luokan lauluntekijä, joka on luonut tunnistettavan tyylin. Esikuvista kuuluvat läpi Joni Mitchell ja Dave Lindholm. Osa biiseistä on laulufraseerausta ja tekstitystyyliä myöten täydellisiä Dave-pastisseja. Tämä hämmentää aluksi, mutta ei kuitenkaan haittaa. Kysymys ei ole kritiikittömästä apinoinnista – näkökulma on ovela.

Laura Sippolan tekstit liikkuvat paljolti arkirealismissa ja parisuhteiden kiemuroissa. Parasta lyriikoissa on mahtipontisuuden ja paskantärkeyden täydellinen puuttuminen. Sippola laulaa kipeistäkin asioista inhimillinen pilke silmäkulmassaan. Toisaalta hän pystyy olemaan myös pysäyttävän riipaiseva.

Sovitukset ja tuotanto ovat mallikasta työtä. Laura Sippola näyttää osaamisensa pianistina. Toisella kuullaan myös maukkaita New Orleans -henkisiä torvisovituksia. Erityisen aseistariisuva on kaikennähneiden huippumuusikoiden muodostama jullikuoro, joka alleviivaa humoristisesti Sippolan lead-laulua. Tämän tyyppiset ennakkoluulottomat yhdistelmät kuvaavat mainiosti levyn innostunutta henkeä, josta tarttuu väkisinkin jotain kuulijaankin.

Laura Sippola: Toinen (Jupiter 2009). Neljä tähteä.