voima

Kummia juhlia

Teksti Oksana Tšelyševa

Venäjän viralliset juhlapäivät kirjoittavat uutta jeltsiniläistä historiaa.

Lauantaina Venäjällä vietettiin valtiolipun päivää. Vuonna 1994 keksittyä virallista juhlapäivää vietettiin taas luvattomien protestien merkeissä – joskaan ei kovin monien. Moskova ja Pietari näyttivät jälleen eronsa.

Minun on välillä vaikea muistaa kaikkia näitä uusia juhlapäiviä, joista tuntuu muodostuvan oma keinotekoinen kielensä. Sanoja, joilla ei ole merkitystä, tai joilta se on ainakin vääristynyt.

Boris Jeltsin sen aloitti. Sitten hänen seuraajansa Vladimir Putin jatkoi perinnettä muokatakseen kansan muistia ja tietoisuutta. Kesäkuun kahdennellatoistakin oli monta nimeä, ennen kuin siitä tuli itsenäisyyspäivä.

22. elokuuta oli alunperin elokuun 1991 vallankaappauksen uhrien muistopäivä. Dimitri Komar, Ilja Kriševski ja Vladimir Usov saivat surmansa puolustaessaan duuman rakennusta, valkoista taloa, Moskovassa.

Vuonna 1994 muistopäivän nimi vaihtui federaation valtiolipun päiväksi. Edellisen syksyn tapahtumat huomioonottaen se ei yllättänyt: Boris Jeltsin antoi tuolloin käskyn ampua valkoista taloa tankeilla ja aloitti Venäjän luisun kauemmas demokratiasta. Satoja kuoli taistelussa, jota käytiin tasavalta-Venäjän ja yhden johtajan Venäjän välillä. Se vei Venäjän demokratian umpikujaan. Sittemmin viranomaisia on kiinnostanut vain oman valtansa pönkittäminen. Toden totta, 1990-luvun puolivälissä tätä oli vielä mahdotonta pyyhkiä kansan muistista.

Tähän vuoteen asti Komaria, Kriševskiä ja Usovia on saanut muistaa 22. elokuuta. Elokuun 1991 tapahtumiin osallistuneet liberaalit ovat järjestäneet pieniä muistotapahtumia; Moskovassa on marssittu ensin Demokraattinen Venäjä -liikkeen, sitten Venäjän demokraattisen puolueen ja lopulta oikeistovoimien liitto SPS:n johdolla. Viime vuonna muistopäivänä puhujakorokkeella seisoi SPS:n johtaja Nikita Belyh, joka istuu nyt Dimitri Medvedevin nimittämänä kuvernöörin pallilla Kirovin alueella. Jälleen yksi demokraatti piti järkevänä hyväksyä yhden johtajan Venäjän. SPS lakkasi olemasta marraskuussa 2008.

Seuraavassa kuussa muutama entinen SPS-johtaja, pari entistä Jabloko-johtajaa ja Toinen Venäjä -liikkeen niinkutsuttu liberaalisiipi perustivat Solidarnost -liikkeen. Se on yrittänyt jatkaa elokuun perinteisiä rauhanomaisia marsseja. Tänä vuonna Moskova ei sitä sallinut: kulkueen todettiin vaikeuttavan liikkumista kaupungin keskustassa. Neuvottelut raukesivat, kun viranomaiset eivät tarjonneet muuta vaihtoehtoa kuin siirtää marssi reitille, jolla ei ole mitään tekemistä niin Venäjän lipun kuin elokuun 1991 uhrienkaan kanssa.

”Me emme halunneet aiheuttaa kärhämiä, koska kyse on kuitenkin virallisesta juhlapäivästä”, Ilja Jashin kommentoi lauantaina kasparov.ru-portaalille. ”Kielto oli nöyryyttävä, koska muistotapahtumat eivät ikinä ennen ole aiheuttaneet ongelmia. Niille on aina annettu lupa.”

Muistopäivänä Jashinin blogiin ilmestyi tieto, että kulkue oli kaikesta huolimatta lähtenyt liikkeelle 25-metrisen Venäjän lipun alla. ”Huusimme iskulauseita ’Vapaus’, ’Alas tsekistien valta’ ja ’Venäjä ilman Putinia’.”

Parinsadan ihmisen kulkue ei päässyt pitkälle – se pysäytettiin muutaman metrin jäkeen. ”OMON-mellakkajoukot katkaisivat tiemme heti. Yritimme neuvotella heidän kanssaan välttääksemme väkivallan, ja suostuimme lopulta poistumaan paikalta. Heti, kun olimme saaneet lipun rullalle, poliisi hyökkäsi. He nappasivat ihmisiä summittain ja sulloivat heidät busseihin.”

Entinen varapääministeri, Solidarnostin kärkihenkilöihin kuuluva Boris Nemtsov näki Yashinin haavoittuvan pidätyksen yhteydessä: poliisit löivät häntä bussin ovella. Nemtsov yritti taivutella poliisin päästämään vertavuotavan Yashinin vapaaksi ja ottamaan hänet tilalle. ”Meillä ei ole pidätysmääräystä sinusta”, Nemtsoville vastattiin.

Toukokuussa 1989 ryhmä nuoria toisinajattelijoita Gorkin kaupungissa, nyt Nižni Novgorodissa, nosti salkoon ensimmäisen kolmivärisen Venäjän lipun. Se oli kotitekoinen, ja siviiliasuiset KGB-agentit takavarikoivat sen, ja nuoret pidätettiin kunnes virallinen vappumarssi oli ohi. Vuotta myöhemmin samat ihmiset, jotka tuomitsivat nuoret julkisrauhan häirinnästä, huomasivat ajan muuttuneen: sama kotitekoinen lippu haettiin varastosta ja nostettiin liehumaan oikeustalon salkoon.

Nykyään Venäjän federaation kolmivärilippua kutsutaan usein ”Jeltsiniksi”. Jotkut opposition edustajat pitävät sitä romahduksen symbolina. Kun Moskovassa yritettiin lauantaina marssia lipun alla, Pietarissa asiaa lähestyttiin toisin: kaupungilla jaettiin lentolehtisiä, joissa verrattiin valko-sini-punaista lippua natsien rinnalla taistelleen kenraali Andrei Vlasovin joukkojen lippuun.

Lippu synnyttää taas riitoja ja kohua. Taas ihmisiä pidätetään ja pahoinpidellään, kun he nostavat sen ilmaan kunnioittaakseen niitä, jotka todella taistelivat sen puolesta. Elokuun 1991 vallankaappauksen henki näyttää voittaneen.

Kaikuja Kööpenhaminasta

Teksti Disco Deleuze & Louis Althustler

Tanskassa militantit musiikin alakulttuurit sekoittuvat klubimeininkiin.

Aristopunkin metrobileet [Youtube]:

Elinvoimaisen vallankumouksellisen liikehdinnän yksi tunnusmerkki on vahva musiikillinen tuotanto. Kun Kööpenhaminassa omaehtoisena toimintakeskuksena 25 vuotta toiminut Ungdomshuset häädettiin maaliskuussa 2007, niin vastarinnan liekit eivät leiskuneet ainoastaan palavissa poliisiautoissa. Kaduilla oli jo pari kuukautta aikaisemmin alkanut kiertää poltetuilla levyillä kapinamusiikkia. Punkista ja raa’asta elektronisesta breakcoresta aina räppiin ja folkiin, kaikilla biiseillä vannottiin peräänantamattoman taistelun nimiin ja kirottiin poliitikot ja poliisiväkivalta alimpaan helvettiin. Samaan aikaan biletettiin katukivet kourassa kaduilla ja tyhjissä taloissa. Piraattibileet toivat yhteen eri alakulttuureja taistelemaan saman lipun alle ja syvensivät militantin poliittisen skenen suhdetta musiikin radikaaleihin.

Kaksi vuotta myöhemmin poliittissävyiset katubileet tuntuvat vakiintuneen useassa Köpiksen skenessä. Toukokuussa järjestettyjen, Helsingin Flow-festareihin verrattavissa olevien Distortion-festareiden ohjelmaan kuului useita, joskin aika sovittelevia, katupirskeitä. Yksistä vastasi Aristopunk-nimellä kulkeva bilenikkareiden kollektiivi, joka oli jo aikaisemmin talvella järjestänyt metrovaltauksen. Tällöin 300 opiskelijaa pääsi pomppimaan aurinkolasit päässä ja bisset kourassa julkiseen liikenteeseen – ilman lupia tietty.

Paria viikkoa ennen Distortionia kaupungin militantit olivat teettäneet otsikkoja villeillä juhlilla suoraan kaupungin keskustassa. Kaupunkipoliittisten festareiden päätösbileet johtivat hienostokadun liikkeiden täystuhoon. Kekseliäisyys ei rajoittunut ainoastaan musiikkiin. Paikalliset bommarit olivat tuoneet paikalle tikkaita, joiden avulla päästiin koristelemaan katu töhryillä aina kolmen kerroksen korkeuteen asti.

Musiikin suhteen seuraamisen arvoinen murupolku löytyy Død-nimisen dj-kollektiivin ulosannista. Død on ainakin sitten vuoden 2007 päästänyt laadukkaita mixtapeja, joille he ovat koonneet Köpiksen kovimpia elektronisia artisteja. Valikoimasta löytyy – skenelle tyypillisellä ennakkoluulottomuudella – mainstream klubeille kelpaavaa hipstermatskua sekä täysin posketonta häröilyä. Jälkimmäistä edustaa hyvin breakcorea ja bhangraa julkaiseva levy-yhtiö Syg Nok, jonka kuuluisin signaus lienee Suomessakin joillekin tuttu intialaistaustainen Kid Kishore.

Kid Kishore – Bhangra n’Bass (Ska vi slås?) [Youtube]

Kesympää settiä Dødin sekalevyillä edustavat Copyfokkingin ja Ladyboxin kaltaiset klubinimet. Näiden Myspace-sivujen kaveriluetteloita selailemalla voi syventyä Köpiksen klubitarjonnan ehdottomaan parhaimmistoon. Mainittavan arvoisia nimiä (joiden poliittisista kannoista allekirjoittaneet eivät mene takuuseen) ovat bloghouse-piireissä kunniaa niittäneet Fagget Fairys, Ung Flugt ja Kasper Bjørke.

Kenties freeseintä tässä toiminnassa on poliittisen antagonismin laaja-alaisuus. Tietenkin osa toiminnasta on täysin kesyä, mutta uskallamme silti väittää, että siihen sisältyy jonkin näköinen pääoman kaupunkitilaa rajoittavien kontrollien ylittäiminen. Tai vähintäänkin kokemus siitä. Näin kumouksellisilla liikkeillä on vahvat voimauttavat puolensa, jotka eivät rajoitu parin kapean genren diggareihin. Sen sijaan, että vallankumouksellinen toiminta olisi muusta yhteiskunnasta eristäytymistä, omaan moraaliseen ylivertaisuuteensa vetäytymistä, niin se on kaikkialle yhteiskuntaan levittäytymistä.

Kuumaa antia Dødin levyiltä:

Copyfokking – Under Min Knippel

Firehouse – Du får ik Punani feat. Lady Smita (Copyfokking & Ladybox Remix)

Kid Kishore – Bhangra n’Bass (Ska vi slåss?)

Død – Hai!

Pari muuta helmeä:

Fagget Fairys – Feed the Horse

Kasper Bjørke – Back & Spine (Fidel Astro Remix)

Lisää materiaalia löytyy Multitunesista täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Hyvästi, Zarema ja Alik

Teksti Oksana Tšelyševa

… ja Natasha, Luiza, Ahmed, Artur ja muut. Tšetšenia on ollut kuolemanloukku jo kauan.

Tutustuin Zarema Sadulajevaan kesällä 2005, kun tutkin Murad Muradovin murhaa. Tšetšenialaisessa Pelastamme sukupolven -ihmisoikeusjärjestössä työskennellyt Sadulajeva halusi uskoa, että Muradovin, järjestön johtajan, kuolema johtui vain huonosta onnesta.

Elokuun yhdentenätoista päivänä 2009 Zarema löydettiin ammuttuna. Zarema Sadulajeva ja hänen aviomiehensä Alik Džabrailov oli siepattu Pelastamme sukupolven -järjestön toimistosta edellisenä päivänä.

Sieppaajat sanoivat edustavansa viranomaisia. Kaksi heistä oli siviilivaatteissa, kolmella oli musta univormu, Kadyrovin joukkojen tunnus. Kaikki kantoivat aseita. Heitä ei haitannut, että tapauksella oli silminnäkijöitä.

Pian sieppauksen jälkeen yksi heistä palasi toimistoon, poimi Alikin kännykän ja ajoi pois tämän autolla. Alikin ja Zareman ruumiit löytyivät saman auton takakontista.

***

Eilen minulle soitti ystäväni Varvara Pakhomenko, ihmisoikeusaktivisti joka on työskennellyt Tšetšeniassa vuosikaudet. Hän oli viettänyt muutaman viikon 15-vuotiaan Lana Estemirovan kanssa. Myös Lanan äiti, Natasha Estemirova, siepattiin ja murhattiin ”rauhallisessa ja vakaassa” Tšetšeniassa.

”Älä tule tänne enää. Sano myös Oleg Petrovitšille, että ei tulisi”, Lana oli kirjoittanut Varvaralle tekstiviestissä. Oleg Petrovitš on Oleg Orlov, Memorial-ihmisoikeusjärjestön johtaja.

Orlov on syyttänyt Ramzan Kadyrovia, Kremlin tukemaa Tšetšenian presidenttiä ja entistä kapinallistaistelijaa sekä hänen yksityistä armeijaansa Estemirovan murhasta. Orlovin mukaan Tšetšeniassa vallitsee rankaisemattomuuden ilmapiiri, jossa kaikkia Kadyrovin brutaalin hallinnon arvostelijoita vainotaan.

Kadyrov on kiistänyt osallisuutensa Estemirovan kuolemaan ja pyytänyt Orlovia keskustelemaan asiasta ”mies miehelle” puhelimessa. Samalla Kadyrov on kutsunut Natasha Estemirovaa naiseksi, jota ”kukaan ei tarvinnut” ja jolta ”puuttui kaikki häpeä” Radio Libertyn haastattelussa.

Samaan tapaan Kadyrov tuomitsi Sadulajevan ja Džabrailovin murhat ja kutsui niitä ”yritykseksi pelotella Tšetšenian kansaa”. Grozny TV:n muutamaa päivää murhia ennen esittämä videomateriaali kuitenkin asettaa Kadyrovin rehellisyyden kyseenalaiseksi: siinä Adam Delimhanov, Kadyrovin lähin kumppani ja Venäjän duuman jäsen, uhkailee avoimesti tšetšenialaisia ihmisoikeusaktivisteja.

”On ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ’ihmisoikeuksien puolustajiksi’, jotka itse asiassa tukevat tätä militanttiroskasakkia, jotka työskentelevät heidän nimiinsä ja tekevät heidän likaisen työnsä”, Delimhanov sanoi. ”He eivät onnistu tavoitteissaan. Totuus ja oikeus voittaa. Sotilaamme, komentajamme, meidän miehemme kysyvät minulta mitä nämä aktivistit haluavat, ja minä vastaan etteivät he ole minulle penninkään arvoisia. Jos luoja suo, kaikki pahan tukijat joutuvat vastaamaan teoistaan. Jokainen, oli hän sitten tšetšeeni tai inguusi tai mikä lie, tietäköön, että sanoista joutuu maksamaan.”

***

Nyt moni sanoo, että Tšetšeniasta on tullut kuolemanloukko ihmisoikeustyöntekijöille. Minusta se tapahtui jo kauan sitten. Vuosina 2002-2004 me, Venäjä-Tšetšenia-ystävyysseura, menetimme kolme vapaaehtoista.

Venäläiset sotilaat ampuivat Luiza Bertergerievan tarkastuspisteellä Argunin kaupungin lähellä 13.12.2001. Pari päivää myöhemmin Ahmed Ezhiev ammuttiin öisen kotitarkastuksen aikana. Artur Ahmathanov katosi venäläissotilaiden matkaan 2.4.2003 Shalissa. Aslan Davletukaev siepattiin kotoaan Avturyn kylästä 10.1.2004. Viikkoa myöhemmin hänen silvottu ruumiinsa löytyi sadan kilometrin päästä. Yhtäkään näistä rikoksista ei tutkittu.

21.5.2003 Kalinovskajan asutuskeskuksessa aseistautuneet hyökkääjät surmasivat tunnetun rauhanaktivistin Zura Bitievan, hänen miehensä Ramzanin, heidän poikansa Idrisin ja Zuran veljen Abubakarin perheen kotona.

***

Murad Muradov, Pelastamme sukupolven -järjestön johtaja, ”katosi” sen jälkeen, kun hänet pidätettiin laittomasti kotoaan Groznyistä 15.4.2005. Kuukausia myöhemmin hänen ruumiinsa luovutettiin hänen perheelleen, ja sen mukana virallinen FSB:n asiakirja, jonka mukaan tutkimukset osoittivat, ettei Muradov ollut sekaantunut kapinallisten toimintaan.

Silloin tapasimme Zarema Sadulajevan. Zarema yritti kovasti vakuuttaa työtovereilleen ja itselleen, että heidän oma humanitäärinen toimintansa suojeli heidän henkeään. Murad sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, Zarema sanoi.

Heidän järjestönsä onnistui jatkamaan toimintaansa neljän vuoden ajan. Heidät on nyt vaiennettu.

”Liian poliittisia”

Teksti Oksana Tšelyševa

Poliisi pieksi oppositioaktivisti Pavel Nagibinin. Nyt miestä syytetään tappelusta.

Kesäkuun 12. päivänä poliisi pahoinpiteli ja pidätti kaksi Toinen Venäjä -oppositioliikkeen aktivistia Rostov-na-Donun kaupungissa. Iskulla pyrittiin estämään samalle päivälle suunniteltu Putinin-vastainen mielenosoitus. Poliisia ei estänyt se, että mielenosoituksen järjestäjillä oli lupa protestilleen.

Pidätetyt, Pavel Nagibin ja Boris Batyy, olivat mielenosoituksen pääjärjestäjät. Nagibin kuuluu kiellettyyn kansallisbolsevistiseen puolueeseen, Batyy taas Garri Kasparovin johtamaan Yhdistyneeseen kansalaisrintamaan.

Ennen pidätystä viranomaiset olivat yhteydessä molempiin miehiin. He yrittivät perua jo kertaalleen antamansa mielenosoitusluvan, ja varoittivat, että paikalle saapuvat pidätettäisiin.

”Kahdentenatoista päivänä otin mukaani 500 lentolehtistä, joissa selitämme, miksi vaadimme Putinin eroa”, Pavel kirjoittaa minulle. ”Lähellä urheilupalatsia huomasin poliisiauton, jossa istui neljä miestä, matelevan katua pitkin. He eivät nähneet minua. Samalla hetkellä toinen auto ilmestyi vastakkaisesta suunnasta ja alkoi huitoa minua luokseen. Yritin kävellä pois, mutta he saivat minut kiinni ja kaatoivat maahan.”

”Ensimmäiset iskut olivat niin kovia, että menetin tajuntani. Minut pantiin käsirautoihin. Kuulin jonkun huutavan ’hakatkaa hänet, hakatkaa hänet… minä kuvaan.’ Sen kuullessaan poliisit lopettivat. He veivät minut autoon ja lähtivät selvittämään asiaa kuvaajan kanssa. En tiedä, mitä tapahtui videolle.”

”Kun ohitimme urheilupalatsin, yritin nousta auton lattialta. Poliisit pakottivat minut lattialle, piiloon katseilta. Huomasin, että heidän paitansa olivat minun vereni peitossa. He valittelivat toisilleen likaantuneita paitojaan ja mainitsivat, että FSB oli kehottanut heitä pidättämään ’jonkun pitkätukan’. He myös nurisivat kurjasta työpaikastaan ja ihmettelivät, miksi tietyt ihmiset eivät ymmärrä vain pysytellä kodeissaan. He eivät kertoneet syytä pidätykselleni.”

Putkassa Pavel, yhä käsiraudoissa, huomasi pitkän, vuotavan haavan lantioltaan. Se sidottiin pari tuntia myöhemmin, mutta verenvuoto ei lakannut. Tässä vaiheessa hänen arvioidaan menettäneen jo litran verran verta. Ensimmäisen virallisen selityksen hän kuuli myöhemmin illalla: poliisi kertoi, että hänet oli ”löydetty kadulta verta vuotavana”.

Pavelin haava leikattiin myöhemmin. Lääkärinlausunnon mukaan lantiohaava oli kaksi senttiä syvä ja tehty veitsellä. Pavel itse olettaa, että viilto tehtiin tarkoituksella tukemaan poliisin tarinaa katuväkivallasta.

Syyttäjänviraston mukaan Pavel pidätettiin katutappelusta. Boris Batyy puolestaan sai samana käskyn olla poistumatta kaupungista, koska häntä epäillään ohjelmistopiratismista.

Nyt Pavel Nagibin ja Boris Batyy yrittävät löytää asianajajia. Se on toistaiseksi vaikuttanut mahdottomalta. Rostov-na-Donun asianajajayhdistys on antanut heille neuvoja, mutta puolustusasianajajaa ei löydy.

”He ovat liian poliittisia”, asianajajat selittävät.

Kyynelkaasua 2Pacin synttäreillä

Teksti Disco Deleuze & Louis Althustler

The Jacka kunnioittaa legendan muistoa uudella levyllä. Sen kannessa käydään sotaa.

Rap-legenda 2Pac olisi täyttänyt eilen vuosia. Mikä sen parempi ajankohta avata Multitunes-blogin suomenkielinen sivuhaara. Tästä lähtien siis tutkailemme musiikkimaailmaa myös täällä Fifin alla.

Avaamme pelin länsirannikon gangsta-räpillä.

Paitsi 2Pacin synttärit, eilen oli erään levyn julkaisupäivä. The Jacka päätti kunnioittaa 2Pacin muistoa julkaisemalla tämän syntymäpäivänä albuminsa Tear Gas. Kyseessä on epäilemättä viime aikojen odotetuin ja hypetetyin räppialbumi Bay Arealta.

Levyn kannessa The Jacka johtaa joukkojaan läpi taistelukentän. Mitä on tapahtunut? Obaman valinta ei ole poistanut konflikteja, yhteiskunnallinen tilanne on kärjistynyt sisällissodaksi. Nimen mukaisesti ilma on täynnä kyynelkaasua, mutta toisin kuin on totuttu näkemään, kaasuverhon läpi ei marssi yskiviä protestoijia vaan kaasumaskein varustautunut joukkio aseet kädessä.

We from the Bay, the home of Huey P. Newton / Strapped and in all black like the Panther Party

Kannen antama kuva on kuitenkin harhaanjohtava. Biisit eivät ole vihan purkauksia tai sodanjulistuksia systeemille. Jackan tyyli on suorastaan ”gangsta but emo”. Aiheet ovat tutut: ilman rahaa ei elämässä ei pärjää, rehellisellä duunilla ei rikastu, pakko hustlata, hustlaus on kovaa touhua.

Voted for Obama ’cause he’s black / but it’s still war / Niggas got straps / but don’t know what to kill for

Elämä kapitalismissa on pahimmillaan kaikkien sotaa kaikkia vastaan, sehän jo tiedettiin. Köyhyys ajaa epätoivoon ja huumebisnes on kovaa peliä. Samaan tapaan kuin 2Pac, The Jacka maalailee kuvaa elämän raadollisuudesta äärimmäisen köyhyyden ja äärimmäisen rikkauden jakamassa maailmassa osoittamatta tietä muutokseen.

Yllättäen kuvaan astuu kuitenkin uskonnollisuus. The Jacka tunnustautuu muslimiksi, ja räppää jatkuvasti ristiriidoista ihanteidensa ja käytännön elämän välillä:

Gangsta from the M-O-B, but in Allah we trust / I try to purify my heart, because I’m a slave to my thoughts / I’m a monster out here, because I change when it’s dark

The Jackan tyylissä on jotain, mikä saa hänet erottumaan valtavasta määrästä tylsää kovisräppiä. Ehkä se tiivistyy näissä SF Weekly-lehden kommenteissa:

What separates Jacka from your average hood hustler–turned–rhyme spitter? Despite his lofty swagger in the studio, in person he comes off as an unpretentious dude who sees no separation between himself and his audience.

Jacka’s combination of melodic, reggae-inspired cadences; hard-core street lingo; and ghetto-derived spirituality has given him an almost Tupac-esque appeal that’s more universal than regional.

Tsekkaa The Jackan bonusbiisit englanninkielisestä Multitunes-blogista. Albumin biiseillä feattaavat mm. Andre Nickatina ja Devin The Dude.

R.I.P. Tupac Shakur. Eläköön West Coast hip hop.

Tapaus Zubair Zubairajev

Teksti Oksana Tšelyševa

Tämä on tarina kidutuksesta, joka jatkuu.

Zubair Zubairajev on 30-vuotias tšetšeenimies, joka parhaillaan istuu viiden vuoden tuomiotaan vankilassa Venäjän Volgogradissa. Hänen tarinansa on yksi traaginen yksityiskohta 21. vuosisadan todellisuudesta, jossa tšetšeenit elävät. Heitä valikoidaan pidätettäviksi naapurien usein väärien ilmoitusten perusteella, naapurien, jotka ovat presidentti Kadyrovin ja tämän FSB:ssä palvelevien pikkujohtajien ilmiantajia. Perättömiä ilmiantoja seuraavat tekaistut syytökset ja epärehelliset tuomiot.

Zubair kasvoi Tolstoi-Jurtin kylässä Tšetšeniassa äitinsa ja viiden siskonsa kanssa. Isän kuoltua auto-onnettomuudessa Zubairista tuli 14-vuotiaana perheen elättäjä. Hän ei ottanut osaa kumpaankaan Tšetšenian sotaan vaan koki tärkeimmäksi velvollisuudekseen huolehtia perheensä hyvinvoinnista. Perhe nähtiin silti sodanvastaisisssa mielenosoituksissa, ja heidän talossaan yöpyi välillä Groznyin pommituksia paenneita pakolaisia. Se riitti herättämään salaisen palvelun epäluulot. Zubair joutui mustalle listalle. Vuonna 2004 hän pakeni Venäjältä Madina-vaimonsa Itävaltaan, jossa heille syntyi poika.

Vuonna 2006 Zubairin iäkkäällä äidillä todettiin syöpä. Zubairajevit palasivat Tšetšeniaan ja yrittivät uskoa vakuutteluja Tšetšenian rauhoittumisesta. Ensimmäiset kuukaudet sujuivatkin rauhallisesti, ja Zubairin äidin vointi koheni.

Mutta 23. helmikuuta 2007 Zubair katosi. Hänen vaimonsa ja neljä siskoaan löysivät hänet kolmen kuukauden kuluttua Groznyin alueen poliisiasemalta.

Saadakseen Zubairin tunnustamaan mitä halusivat kuulustelijat olivat kiduttaneet häntä. Hänen kynsiään kiskottiin irti. Hänelle annettiin sähkösokkeja. Hänen haluttiin todistavan joitakin muita ihmisiä vastaan.

Zubair pysyi vaiti eikä saattanut uusia uhreja ansaan. Silloin kiduttajat kertoivat hänen perheensä kokevan saman kohtalon kuin Zubair. Toista lastaan odottava Madina-vaimo joutui sairaalaan. Lopettaakseen kidutuksen Zubair lopulta tunnusti mitä vaadittiin.

Kesäkuussa 2007 Tšetšenian korkein oikeus tuomitsi Zubairin syylliseksi lainvalvojan murhayritykseen ja laittomaan aseiden hallussapitoon. Zubair sai viiden vuoden tuomion korkeaa turvallisuusluokitusta kantavassa vankilassa. Hänet siirrettiin Volgogradin vankilaan numero 25. Alkoi uusi kidutusjakso.

Säännöllisillä hakkaamisilla ja kidutuksella ei tunnuttu haettavan mitään erityistä. Zubair vain oli valittu maalitauluksi. Jälleen hänet altistettiin sähköiskuille. Häneen pistettiin tuntemattomia aineita. Hänet naulattiin jalkateristään lattiaan, ja hänet pakotettiin seisomaan lumessa paljain jaloin.

Zubair siirrettiin vankilan sairaalaan, mutta siitä ei muodostunut hänelle pelastusta. Lääketieteellisen hoidon sijaan Zubairia kidutettiin jälleen. Hän on kertonut, että tavallisesti kidutuksen hoitivat vankilan johtaja ja hänen varamiehensä.

Zubairin siskot Fatima ja Malika saivat tavata Zubairin sillä ehdolla, että he yrittäisivät saada hänet peruuttamaan lausuntonsa. He kertoivat, että Zubair pystyi tuskin kävelemään. Hänen väitettiin olevan huonossa kunnossa kahden epilepsiakohtauksen jälkeen, joiden aikana hän oli kaatunut satuttaen päänsä. Zubair oli kuitenkin ollut täysin terve ennen vankilaan joutumistaan.

Marraskuussa 2008 entinen kollegani Venäläis-tšetšenialaisesta ystävyysseurasta, Imran Ejijev, vieraili vankilassa yhdessä Saksassa asuvan kirurgin Alihan Soltahanovin kanssa. He ottivat kuvia Zubairin parantumatta jääneistä vammoista tämän päästä, kehosta ja jaloista. Hänellä oli mädästä läpimärkä side, jota ei ollut vaihdettu viikkoihin. Kerrottiin, että hän oli aiheuttanut vammansa itse lyöden päätään seinään ja kaataen suolaa haavoihinsa.

Alihan Soltahanov kuvaili Zubairin tilaa näin: ”Zubair oli pohjattoman uupunut sekä fyysisesti että mieleltään. Kasvojen vasen puoli oli yhtä suurta ruhjetta ja kasvot olivat muodoiltaan vääristyneet. Käsivarsissa oli lukemattomia arpia, kuin pieniä lihanpalasia olisi vedetty irti. Molemmissa jalkaterissä oli halkaisijaltaan 0,5 cm haavat, jotka olivat syntyneet kun hänet naulattiin lattiaan. Niiden vuoksi Zubair pystyy kävelemään vain kepin avulla. Vartijat uhkasivat ottaa kepin pois, koska ’hän ei enää tarvinnut sitä’. Zubair kärsii ankarista päänsäryistä ja tajuttomuuskohtauksista, jotka ovat vakavan aivotärähdyksen oireita.”

11. helmikuuta 2009 Moskovassa pidettiin tiedotustilaisuus Zubairin tilanteesta. Imran Ejijev esitteli kuvia, jotka kiistatta osoittivat Zubairia kidutetun. Amnesty International esitti vetoomuksen ylimmälle syyttäjälle ja rangaistuksia valvovalle elimen päällikölle. Ihmisoikeusaktivistit Svetlana Gannushkina ja Lev Ponomarjov lausuivat tukensa Zubairille. Sisko Malika todisti julkisesti veljensä puolesta.

Tiedotustilaisuuden jälkeen siskokset Malika ja Fatima nousivat Tšetšenian-junaan. Rostov-on-Donissa heidän junavaunuunsa ilmestyi mies, joka kuvaili yksityiskohtaisesti kuinka hän ”oli tappanut useampiakin kadonneiden ihmisten liian puheliaita sukulaisia”. Miehen puheista kävi selväksi, että naisia oli seurattu koko matkan ajan. Malika ja Fatima ovat nyt paenneet Tšetšeniasta erään kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön avulla.

Useita aktivisteja, jotka ovat yrittäneet herättää huomiota Zubairin tapausta kohtaan, on ahdisteltu eri tavoin. Maaliskuun 20. päivänä 2009 Volgogradin vankilan hallinto nosti kanteen volgogradilaista toimittajaa Jelena Maglevannajaa vastaan, jonka ansiosta Zubairin tarina nousi julkisuuteen. Elenaa syytetään ”heidän ammatillisen kuvansa pilaamisesta”. Vankilan hallinto toivoo saavansa 500 000 ruplaa vahingonkorvausta. Lisäksi he vaativat, että Elenan tulee julkaista heidän maineensa puhdistava artikkeli.

Sillä välin nämä urhoolliset valtion palvelijat jatkavat Zubairin hakkaamista saadakseen hänet peruuttamaan lausuntonsa.

Jelena Maglevannaja kertoi, että syksyllä 2008 Novaja Gazetan toimittaja Vera Tshelitsheva lupasi julkaista Zubairin tarinan. Soitettuaan lehteen huhtikuun 2009 lopussa Elena tyrmistyi päätoimittajan sanoista: ”Tshelitsheva ei enää työskentele Novaja Gazetassa. Lehtemme ei enää kirjoita juttuja tuollaisista tapauksista. Tutkiva osastomme käsittelee vain korruptiota. Toimittajista ei ole apua tällaisissa tapauksissa. On paras kääntyä ihmisoikeusaktivistien puoleen.””

Zubair Zubairajeville on määrätty uusi oikeudenkäynti 12. toukokuuta 2009. Siinä vankilan sairaalan hallinto vaatii Zubairia siirrettäväksi kovennettuihin oloihin. Ei kävelyä ulkona, mahdollinen eristys, ei yhteyksiä ulkomaailmaan. Hänen kohtalonsa seuraaminen käy entistäkin vaikeammaksi.

Lue Zubairin tarinan pitkä versio Pieni puu -blogista. Oksana Tšelyševan kirjoittaa Tšetšeniasta myös muun muassa artikkelissa Mystinen tšetšeenivierailu.

Kuvia Pietarin Leninistä

Teksti Oksana Tšelyševa

Pommi repi reiän Pietarin Suomen aseman Lenin-patsaaseen.

Pietarin Suomen asemalla sijaitseva Leninin patsas vaurioitui räjähdyksessä aikaisin keskiviikkoaamuna. Patsaan takapuoleen on ilmaantunut reikä, joka on läpimitaltaan noin metrin. Räjähdys vaurioitti myös läheisiä katulamppuja.

Naapurissa asuva Vadim Kuzmin tallensi vaurioituneen patsaan kuviin.

Patsas sijaitsee paikalla, jolla Lenin piti puheen palatessaan maanpaosta vuonna 1917. Leningradin piirityksen aikana 1941-1944 patsas säilyi vahingoittumattomana hiekalla täytetyn laatikon suojaamana.

Leninin patsaita on hätyytetty Venäjällä viime aikoina muutenkin. Helmikuussa Bolhovin kaupungissa Orjolin alueella tuntematon ammuskelija onnistui vaurioittamaan Leninin patsasta metsästyskiväärillään.

Yhden vallankumous on toisen seminaari

Uusi poliittinen opiskelijatoiminta lupaa puuttua eriarvoisuuteen ja yliopistojen kurjistumiseen. Ikäluokkaa on kuitenkin vaikea yhdistää samojen tavoitteiden taakse ja taistelevakin nuoriso välttelee julkisia areenoja. Onko kapina kutistunut symboliikaksi ja retoriikaksi? Mitä tapahtui nuorison radikalismille?

Voiman toimitus haluaa minun selvittävän, onko nuorten aikuisten politiikkakäsityksissä tapahtunut murtuma ja ovatko asiat yhteiskunnallisen osallistumisen kannalta todella huonosti tai muuttumassa sellaisella tavalla, jota kaikki eivät vielä ymmärrä.

Täh.

Tästä saattaa olla kyse: Yliopiston ja ylioppilasteatterin punavihreät kuuluvat ajautuneen eri teille. On perustavanlaatuista erimielisyyttä menetelmistä, kenties myös tavoitteista.

Miksi juuri minä sitä selvittäisin – olenhan iloisen tietämätön ja ulkopuolinen?

Vaikka siksi, että Voiman toimitus on synkästi sekaantunut soppaan, joka syntyi Vanhan valtaus numero kakkosessa marraskuun lopulla.

Ylioppilasteatterin aktiivi, näyttelijä ja dramaturgi Ruusu Haarla kirjoitti Fifiin valtausreportaasin, jota verkkokeskustelijat ovat kommentoineet nimimerkkien takaa vähän ikävästi. Haarla moitti valtausta sovintohengestä, anteeksipyytelystä ja omien päämäärien mitätöinnistä. Nimimerkit puolestaan moittivat Haarlaa egoleveilystä ja mainostoimistomaisesta esteettisestä kikkailusta.

Fifissä on julkaistu myös vastaus Haarlalle. Sen on kirjoittanut henkilö nimeltä ”Kolme Opiskelijatoiminnan aktiivia”, vaikka minusta tuntuu, ettei ”Kolme Opiskelijatoiminnan aktiivia” ole kenenkään nimi.

Haarla on Voiman toimituspäällikön Susanna Kuparisen työpari Ylioppilasteatterissa. Dramaturgin tehtävä Kuparisen ohjaamissa tuotannoissa Valtuusto ja Välikysymys näyttävät herättäneen Haarlassa terveen kapinahengen: laaja taustatyö on osoittanut, miten tietoista politiikkaa sosiaali- ja terveyspalveluiden alibudjetointi on.

Hän sanoo, että nuorten hoitamattomat mielenterveysongelmat yhä yleisempiä ja että taistelut hoitoon pääsystä yhdistävät hänen sukupolveaan.

”Mitä tapahtuu, jos on köyhä ja tarvitsee hoitoa psyykkiseen sairauteen? Saako hyvän terapeutin, jos ei voi maksaa kahdeksaakymppiä tunnilta? Millainen on köyhän sosiaalinen asema? Mikseivät Kela ja sosiaalivirasto ymmärrä toisiaan? Mihin köyhän pitää tyytyä?”

Alan ymmärtää, että Ruusu Haarlan asia on köyhän asia. Hänen puheensa on vallankumouksellista, vaikkei kenties mullistavan uutta. Mutta mitä tekemistä hänen tarinallaan on opiskelijatoiminnan kanssa? Miksi hän ajautui konfliktin keskipisteeksi?

”En kuulu opiskelijaradikaaliskeneen. Voisin kyllä kuulua, mutta en koe sitä omakseni. Minulle on epäselvää, mitä varten sitä tehdään.”

Ruusu Haarla on pettynyt. Hänen mielestään Vanhan valtauskin oli ”laimea seminaari”. Mahdollisuudet näyttävään, teatraaliseen toimintaan hukattiin. Näyttämö oli, eikä sitä käytetty. Mediaa valtaus kiinnosti, mutta kukaan ei edes huutanut – eihän semmoinen sovi seminaarin formaattiin.

”Älykkäät ihmiset leikkivät sanoilla ja luovat puheellaan sivistyneisyyden verhon. Nariseminen ja päteminen ilman selvää päämäärää ei sytytä. Tämä on minun kokemukseni opiskelijaradikalismista.”

Ja sitten Haarlaa haukuttiin egoilijaksi vain siksi, että hän kirjoitti Fifiin omalla nimellään. Vähempikin turhauttaa.

”Miksi ekspressiivisyys olisi noloa? Miksi tekijöiden esiinnostaminen johtaisi yksilönpalvontaan ja omahyväisyyteen? Miten voisi saavuttaa mitään, jos kukaan ei uskalla korostaa itseään ja asiaansa?”

Jokin tökkii. Ruusu Haarla ei opiskele yliopistossa, joten miksi hänen pitäisikään tuntea yhteenkuuluvuutta opiskelija-aktivistien kanssa? Ehkei hänen pitäisi. Ehkä pienten ikäluokkien älykkäiden ja kyvykkäiden punavihreiden kannattaa vastedeskin leikkiä eri hiekkalaatikoilla.

Tavattuani Haarlan tihrustan tietokoneelta vaihtoehtoista Ylioppilaslehteä, jonka valtaajat julkaisivat. Melkoinen osa jutuista on tehty hassunhauskoilla pseudonyymeillä. Luen Opiskelijatoiminta-nimistä blogia, enkä löydä nimiä. Luen valtauksen tiedotusblogia. Luen Valtamediaa. Kenenkään koko nimi ei käy ilmi.

Jos opiskelijatoiminnan on tarkoitus vaikuttaa yhteiskuntaan, eikö meillä muilla yhteiskunnan jäsenillä ole oikeus tietää, ketkä sen takana ovat?

Soitan muutaman puhelun, mutta en löydä haastateltavia. Melko ilmeisesti järjestäjinä toimineet kieltäytyvät jyrkästi kunniasta esiintyä Fifissä nimellään. Vältellään, suljetaan puhelin, raivotaan.

Sama selitys toistuu: Toiminnalla ei haluta edistää kenenkään poliittista uraa. Halutaan tehdä selvä ero vuoteen 1968 – mennään asiat kärjessä, ei henkilöt.

En tiedä, ymmärränkö. Sen tajuan, minkälaisia seuraamuksia riehakkaasta nuoruudesta voi koitua. Hakukone löytää tästä ikuisuuteen kaikkien vanhat synnit. Työnhaun aakkosten mukaan ansioluettelossa ei saa olla aukkoja, eikä ’radikaali aktivisti’ ehkä ole juuri se maininta, jolla pääsee töihin vakavaraiseen pörssiyhtiöön.

Radikalismi tosin kuuluu olevan vieras leima opiskelijatoiminnan aktiiveille. Minunkin on vähän vaikea pitää seminaarin järjestämistä erityisen radikaalina tekona. Seminaarin järjestäminen on teko, joka viestii lähinnä vallitsevan järjestyksen hyväksymistä. Miksei siitä voi vastata nimellään?

Sentään Otto Bruun, opiskelijapoliitikko ja HYY-Yhtymän hallituksen seuraava puheenjohtaja, suostuu vastaamaan muutamaan kysymykseen.

Hän korostaa, ettei ollut mitenkään keskeisesti organisoimassa Vanhan valtausta, eikä hän missään nimessä ole osa valtaajien keskinäistä konfliktia: ”Mä vaan organisoin yhtä työryhmää.”

Hyvä on, unohdetaan valtauksen jälkipuinti. Avataan sen sijaan Bruunin korkeakoulupoliittiset tavoitteet – niitä hänellä riittää.

”Pohdimme yliopiston tulevaisuutta ja opiskelijuutta. Meillä on rakenteilla opiskelijoiden ja tutkijoiden verkosto, jonka on tarkoitus vaikuttaa yliopistolakiesitykseen, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn ensi keväänä. Laki heikentäisi merkittävästi opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia yliopistossa. Haluamme estää yliopistojen kurjistumisen, muuttaa hierarkiaa, elvyttää opintopiiritoimintaa…”

”Yliopiston ja yritysmaailman suhde on muuttumassa. Ongelma tiedontuotannosta kapitalismissa ei rajaudu vain yliopistoon. Moni joutuu luopumaan työelämässä kriittisen tiedon etsimisestä. Kun tämän järjestyksen poliittisuus osoitetaan, niin syntyvät ne poliittiset subjektit.”

Bruunin puhe kuulostaa fiksulta, mutta en ole varma, ymmärränkö sanaakaan.

Voisiko olla, että nämä tavoitteet eivät ehkä kamalasti koskettaisikaan yliopiston ulkopuolisia, tiedostavia nuoria?

”Valtauksessa oli myös asumista ja toimeentuloa käsitelleet työryhmät. Olivatko nekin muka yliopistomaailman sisäisiä aiheita?”

”Asunnottomia ja kavereiden nurkissa asuvia opiskelijoita on todella paljon, mutta linkin rakentaminen muiden asunnottomien ja opiskelijoiden surkean asuntotilanteen välillä on vaikeaa”, Bruun pehmentää.

Kiitos, Otto!

Yritän selkeyttää ajatuksiani, ja huomaan kysyväni yhä uudestaan, mitkä ovat ne kipupisteet, joita Ruusu Haarla tuli sohaisseeksi.

Sillä kipupisteitä ne ovat, eräänlaisia kulttuurisia bugeja. Olisi kohtuutonta syyttää niistä yksin ylioppilaita. Isänmaan toivot ovat yhteiskuntansa kasvatteja, meidän yhteisen kulttuurimme vankeja. Ei ketään sellaisesta kehtaa moittia.

Ensinnäkin: suomalaisilla on olematon kyky sietää kritiikkiä. Se on toisaalta opittua, toisaalta seuraus yhteiskunnallisesta passiivisuudesta ja perinteisten massaidentiteettien – vaikkapa opiskelijuuden – hajoamisesta. Meistä on hauskaa naureskella Venäjän kehittymättömälle kansalaisyhteiskunnalle, mutta ei meillä niin paljon paremmin mene, että oikeasti olisi varaa.

Kenties Ruusu Haarla kritisoi toimintaa, joka on tottunut olemaan huomaamatonta? Jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan kiinnostu, toimijoille saattaa kehittyä kovin herkkä nahka.

Otto Bruun ei ole ainoa aktiivi, jonka mielestä pitäisi iloita siitä, että edes jollain on pyrkimyksiä, edes jonkinlaisia. Niin harvalla ylipäätään on.

Tottahan se on. On turhauttavaa haaskata vapaa-aikaansa saadakseen lyttäävää palautetta. Mutta lupasiko joku, että yhteiskunnan muuttaminen olisi kivaa? Voiko päänsilitys olla toiminnan tavoite?

Toisekseen: kielellistäminen ja esittäminen ovat tärkeämpiä kuin asialliset suomalaiset yleensä tahtovat ajatella. Asiat ovat sitä, miksi niitä nimitämme, ja Haarla todellakin puhuu eri kieltä kuin yliopisto-opiskelijat. Hyvästä meiningistä pitäisi seurata hyviä tarinoita, ja vaikka olisimme mitä mieltä hyvänsä vuoden 1968 valtauksesta, valtaajista ja heidän myöhemmistä takinkäännöistään, emme voi kieltää sitä, että se ensimmäinen Vanhan valtaus on hyvä tarina (siitä huolimatta että vallattiin ihkaoma talo).

Millaisia tarinoita seminaarit synnyttävät? Miten hallintomaailman abstrakteja ylärakenteita huiteleva puhe voisi koskettaa huono-osaisuudesta nauttinutta nuorta aikuista? Joku on vieraantunut, mutta kuka?

Kolmanneksi: me rakastamme konsensushenkeä. Meille riittää, että seminaarissa keskustellaan ”ihan mukavasti”, kuten yksi haastattelusta kieltäytyneistä luonnehti ennen puhelun katkaisemista.

Keskustelutaitomme on tietyiltä osin puutteellinen. Emme osaa olla erimielisiä fiksusti ja sivistyneesti. Vastakkainasetteluja haluamme välttää viimeiseen asti – media myy vastakkainasetteluilla, koska me muut haluamme pysyä niistä erossa. Erimieliset ihmiset me leimaamme häiriköiksi ja eristämme. Haluamme, että he menevät pois ja vievät kaikki ongelmat mennessään.

Ehkä siksi minulle on myös sanottu, ettei ole mitään konfliktia. Voiman toimitus on keksinyt sen itse. Tapahtumaketjun ainoa valitettava lenkki on, että Voiman toimitus meni julkaisemaan Ruusu Haarlan kirjoituksen. Kaikki muu meni oppikirjan mukaan.

Pitäisikö tähän tyytyä?

Soitan vielä yhden puhelun. Opiskelija Laura Böök oli Vanhalla yhtenä valtaajista, mutta hän ei osallistunut valtauksen järjestämiseen. Hänen mielestään tilaisuus oli varsin onnistunut: paikalla oli reilusti yli 200 ihmistä ihmistä ja Vanhan kahvila pursui. ”Se oli hyvä alku, josta voi seurata pitkäjänteisempää toimintaa.”

Böökin seuraama keskustelu koski yliopiston tulevaisuutta. Hänen mielestään on tärkeää, että opiskelijat olisivat tietoisia yliopistolain valmistelusta ja vaikuttaisivat lakia vastaan.

Sitten hän sanoo, että opiskelijatoiminnan tapahtumissa on korostettu myös sitä, miten korkeat vuokrat pakottavat tekemään töitä surkeilla ehdoilla, vaikka asumisen ja toimeentulon pitäisi olla perusoikeuksia. Eikä yliopistokoulutus takaa parempaa tulevaisuutta, joten ei haluta rakentaa erillisasemaa muihin samanikäisiin nähden.

”Ikävää, jos on syntynyt toisenlainen vaikutelma. Helsingin korkeat elinkustannukset vaikeuttavat kaikkien pienituloisten ja toimeentulostaan epävarmojen elämää, olivat he opiskelijoita tai eivät.”

”Jos Haarlan kritiikin takana on ajatus siitä, ettemme puhu samaa kieltä, asiasta pitäisi keskustella. Mitä yhteistä meillä samanikäisillä on? Mitä yhteisiä taisteluita meillä voisi olla? Opiskelijatoiminnalle olisi tärkeää, että mukana olisi myös ei-opiskelijoita. Enkä näe ideologisia murtumia. En ole nähnyt perustavanlaatuista eroa muihin ikäisiini koko opiskeluni aikana. Samat ongelmat meillä on: heikko asema työntekijänä, hyväksikäyttö, suorituspaineet. Olennaisinta olisi kokoontua yhteen, puhua ja miettiä, miten voimme toimia asioiden parantamiseksi.”

Useimmat murtumat voidaan kuroa kiinni. Sitä sanotaan joskus politiikaksi.

Kolme taloustarinaa Venäjältä

Yhä useampi moskovalainen pankkiautomaatti on ”epäkunnossa”. Krasnojarskissa juhlitaan kuin viimeistä päivää – niin kuin aina laman alla. Sanomalehtien myynti kasvaa ja moni kätkee rahansa tallelokeroon. Venäläisen Novaja Gazetan taloustoimitus havainnoi myrskyn merkkejä.

Eletään lokakuun puoliväliä. Pankit rajoittavat käteisnostoja, varapääministeri myönsi itselleen 4,2 miljardia dollarin lainatuen.

Venäjän pankkimarkkinoita uhkaa paniikki, ja syynä siihen on luottolaitosten oma toiminta. Moskovalainen Globexbank reagoi tilanteeseen kieltäytymällä maksamasta määräaikaistalletuksia ennen sovittua eräpäivää. Lopulta asiakkaat lopettivat tilejään sellaiseen tahtiin, että hallituksen maksuliikennettä hoitava valtiollinen Vneshekonombank otti pankin haltuunsa ostamalla 99 prosenttia pankin osakekannasta.

Monien suurten pankkien aluekonttorit puolestaan rajoittavat käteisnostojen määrää viikossa, ja nostoista veloitetaan jopa 20 prosentin palvelumaksu. Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa on yhä enemmän ja enemmän pankkiautomaatteja, jotka ovat joko ”epäkunnossa” tai eivät vain anna pyydettyä summaa. Jää nähtäväksi, kuinka kauan asiakkaat kestävät tällaista hermopeliä.

Monen ostoskeskuksen hyllyt loistavat tyhjyyttään. Kyse ei ole toistaiseksi siitä, että kansa olisi rynnännyt hamstraamaan tavaraa. Hyllyt ovat tyhjiä siksi, että tavarantoimittajilla on vaikeuksia saada pankeilta lainaa. Lainaa tavarantoimittajat tarvitsisivat mm. kauppaketjuille maksettaviin rojalteihin, jotka ovat edellytys sille, että tuotteet otetaan myyntiin. Tilanne on ymmärrettävästi tappiollinen kaikille osapuolille: asiakkaat jäävät ilman tuttuja tuotteita, tavarantoimittajat ilman myyntipalkkiota ja kauppaketjut ilman rojalteja.

Öljy- ja kaasusektorin kehitysnäkymiä käsittelevässä kokouksessa alasta vastaava varapääministeri Igor Setšin keksi, kuinka olisi parasta jakaa hallituksen myöntämä lainatukipaketti ulkomailta otettujen lainojen järjestelemiseen. Lähes puolet summasta, eli 4,2 miljardia dollaria, meni öljy-yhtiö Rosneftille, jonka johtokunnan puheenjohtajana toimii ? varapääministeri Setšin. Loput jakoivat keskenään LUKOIL, Gasprom ja TNK-BP.

Ei ole yllättävää, että myös suurimpien venäläisten autonvalmistajien edustajat pyrkivät kriisinvastaisen taistelun ykkösmieheksi nousseen Setšinin pakeille. Olisi mielenkiintoista tietää, kuuluiko heidän tavoitteisiinsa pyytää varapääministeri Setšiniä yhtiöidensä hallituksen johtoon?

Novaja Gazetan taloustoimitus

Lokakuu kääntyy kohti loppua. Tallelokeron vuokraus on ollut viime viikkoina Venäjän kysytyin pankkipalvelu. Haastattelemamme pankkiiri kertoi, että kesällä lähes puolet lokeroista oli tyhjillään ja niitä käytettiin pääasiassa suurten rahasummien lyhytaikaiseen säilytykseen esim. asuntokauppojen yhteydessä. Vain hyvin harva vuokrasi lokeron rahan säilytystarkoituksessa, mikä on ymmärrettävää: miksi maksaa tallelokeron vuokraa pankille, jos pankki on valmis maksamaan saman summan talletuksesta korkoa?

Talouskriisin muututtua todelliseksi kaikki muuttui. Kansalaisten luottamus pankkeja kohtaan laski niin rajusti, että alkoi suuri tilien tyhjennysaalto. Suurten rahasummien säilyttäminen kotona on hankalaa eikä myöskään vaaratonta: murtovarkauksien riski on aina todellinen talouskriiseistä riippumatta. Tallelokerot tuntuvat tämän vuoksi parhaalta ratkaisulta rahojen säilyttämiseen. Analyytikot olettavat, että kun vapaita tallelokeroita ei kohta ole enää riittävästi, kotikassakaappien suosio kasvaa rajusti. Monissa Euroopan maissa tällainen ilmiö on jo selkeästi havaittavissa.

Niin kauan kuin talouskriisi voimistuu Venäjällä, kansan kiinnostus sitä kohtaan kasvaa samoin kuin kotimaan politiikkaan ja talousasioihin yleensäkin. Reagoiko kansa olettamallani tavalla taantumaan? Asian todellisen laidan saa selville seuraamalla lehtien kysyntää. Venäjän suurimpiin lehtimyyjiin kuuluvan Aria?aif-yhtiön jakelupäällikkö Valentina Raitses pitää olettamusta oikeana: ”Kaikenlaiset yhteiskunnalliset mullistukset vaikuttavat lehtimyyntiin, niin myös nyt. Talouslehti Kommersantin, samoin kuin oikeastaan kaikkien sanomalehtien, myynti on kasvanut erityisesti ? kuten aina tällaisissa tilanteissa.” Naša Pressa -yhtiön varajohtaja Sergei Petrov on samaa mieltä: ”Kansa haluaa tietää, mitä on odotettavissa. Muutoksia odotellessa ihmiset ovat alkaneet lukea enemmän lehtiä, jolloin niiden kysyntä on luonnollisesti kasvanut. Ihmiset pelkäävät jonkinlaista uutta maanlaajuista maksukriisiä 1998 talouskriisin tapaan.”

Myös Novaja Gazetan painosmäärä on noussut elokuun alusta viitisentoista prosenttia eli 178 250 kappaleeseen. Taistelemme siis yhdessä talouskriisiä vastaan.

Vanha vitsi siitä, että asuntolainan 25 prosentin vuosikorko on kuin vaihtoehtoinen kuolemantuomio, on ikävää todellisuutta Venäjällä. UniCreditBank on nostanut asuntoluottojen korkoja roimasti, jopa 24 prosenttiin. Talousasiantuntijat selittävät pankin toimintaa sillä, että pankkien on kannattavampaa pelotella mahdolliset lainanhakijat korkein lainankoroin kuin jäädyttää asuntoluotto-ohjelmansa kokonaan.

Mutta mitä pitäisi tehdä niiden asiakkaiden, joilla on jo lainaa ja joiden pankki yksipuolisella sopimuksella nostaa korkomarginaalia tuntuvasti? Osassa lainasopimuksista on valitettavasti tällaisen mahdollistava pykälä, jolloin yksipuolinen koronnosto on täysin laillista. Mutta jos lainasopimuksessa ei ole sellaista kohtaa, joka antaa pankille mahdollisuuden nostaa korkoa tai vaatia lainaa maksettavaksi etuajassa, ei kannata huolestua. Lainanantajan lähettämät karhu- tai uhkauskirjeet voi heittää suoraan roskakoriin: sopimus on aina sopimus, jopa kriisiaikoina.

Novaja Gazetan taloustoimitus

Saapuu marraskuu. Viikonloppuisin Krasnojarskin yllä räiskyvät värikkäät ilotulitusraketit, kun kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää häitä ja muita merkkipäiviä. Keskustan parhaat ravintolat ja kahvilat ovat arkisinkin tupaten täynnä jo alkuiltapäivästä lähtien.

Kellään ei tunnu olevan kiire lähteä pois. Omien ja ystävieni kahvilahavaintojen perusteella vaikuttaa siltä, ettei väki käy välillä edes nukkumassa. Jos joku astuukin ovesta ulos, niin vain siirtyäkseen naapurikahvilaan. Krasnojarskissa tämä on kaikkein varmin kriisin ensioire. Viimeksi kansa käyttäytyi näin 1998 ennen elokuun talouskriisiä.

Tuoreessa krasnojarskilaisille suunnatussa nettikyselyssä kaksi kolmasosaa vastaajista olettaa talouskriisin vaikuttavan myös henkilökohtaiseen talouteensa. Tuttu kiinteistövälittäjä valittaa vuokralaiskatoa, lähtijöiden joukossa on mm. kaksi pankkia (moskovalaispankkien haarakonttoreita) sekä novosibirskiläinen pikaruokaketju.

Vladivostokista tuotuja japanilaisautoja myyvän tuttuni mukaan kauppa on jos ei kuollutta niin ainakin täysin jäissä. Autot eivät mene kaupaksi edes tappiolla. Mainosalalla työt ovat huvenneet ja jo aikaisemmin sovittuja tilauksia perutaan. Tässä vielä muutama talouskriisin oire, joita olen poiminut paikallisen nettisivuston keskusteluista: yleisten käymälöiden hinnat ovat kaksinkertaistuneet ja kultasepänliikkeistä ostetaan kahmalokaupalla kultaa.

Eräältä mainosalan nettisivulta luin seuraavan: ”Viime viikolla soitti tuttu novosibirskiläinen pankkiiri ja kertoi, että oli saanut tietyltä taholta mielenkiintoisen tarjouksen: eräästä valtionpankista saisi miljardin ruplan lainan 4 (!) prosentin vuosikorolla. Vastapalvelukseksi pankkiirin täytyisi maksaa vain 25 prosenttia summasta välityspalkkiota.”

”Kannattaa lähteä kalaan pariksi vuodeksi”, tuntui olevan lukijoiden yleisin kommentti.

Aleksei Tarasov, Krasnojarsk

Suomentanut Anu Lönnqvist. Novaja Gazetan suomenkielinen versio ilmestyy tällä viikolla. Julkistamistilaisuudessa Moskvassa (Eerikinkatu 11, HKI) keskiviikkona 19.11. kello 13 keskustelevat muun muassa toimittaja-diversantti Artemi Troitski, Novaja Gazetan Pietarin toimituksen päällikkö Nikolai Donskov ja Suomen PENin turvakaupunkikirjailija ja toimittaja Oksana Tšelyševa.

Kuusikymmenlukulainen idealisti

Goutam Ghose on kalkuttalainen elokuvaohjaaja, joka tuntee itsensä etuoikeutetuksi: hän on saanut elää sekä romanttista vuosikymmentä että kovaa nykyaikaa. ”Kuka tahansa 1960-luvulla opiskellut oli mukana tuon ajan idealismissa, johon kuuluivat politiikan ohella tiiviisti hipit, Beatles ja valtavirran vastustaminen”, Ghose sanoo. Ghosen haastattelu julkaistaan osana sarjaa intialaisista yhteiskunnallisista elokuvaohjaajista – Bollywoodin ulkopuolisista.

Goutam Ghosen elokuvien nimessä esiintyy usein sana ’yatra’, matka. Ohjaaja työskenteli uransa alussa kuvajournalistina ja matkusti ympäri kotimaataan Intiaa. Myöhemmin matkajutut vaihtuivat dokumenteiksi.

”Intia on monikielinen maa. Eri alueilla näkyvät kerroksittain eri vuosisadat ja kulttuurinen rikkaus. Halusin kuvata kaikkea näkemääni”, Ghose kertoo.

Ghose on pitkän linjan ohjaaja, joka aloitti elokuvien tekemisen jo 1970-luvulla. Hänen filmografiaansa sisältyy melkoinen dokumentteja vuoden 1973 New Earthista vuoden 2004 Impermanenceen. Silkkitiestä kertovaa dokumenttia ”Beyond the Himalayas” (1994-95) on näytetty osissa Discovery-kanavalla.

Ohjaajan tuotannossa on mukana koosteita eri paikoista ja Intian tanssimuodoista. Niiden lisäksi Ghose on tehnyt henkilökuvia.

Bengaliohjaaja syntyi Kalkutassa. Hänen perheensä tuli kaupunkiin entisen Itä-Bengalin, nykyisen Bangladeshin alueelta. Ghose on perheensä vanhin poika, joten hän ei voinut mennä nuorena elokuvakouluun. Sen sijaan hän katsoi elokuvia, luki ja aloitti elokuvien tekemisen äänen tallentamisesta ja kuvaamisesta.

Ghose ei ole koskaan työskennellyt assistenttina toiselle ohjaajalle. Sen sijaan hän ohjaa, käsikirjoittaa, kuvaa ja näyttelee. Lisäksi hän säveltää musiikin kaikkiin tuotantoihinsa.

Elokuvan katsominen muistuttaa hänen mukaansa musiikin kuuntelua.

”Tekstin lukeminen on suora älyllinen prosessi. Elokuva on visuaalinen taidemuoto ja musiikkia kuunnellaan, joten molemmissa vastaanotto tapahtuu ensisijaisesti aistien kautta. Rytmittäminen tapahtuu samankaltaisesti elokuvan editoinnissa ja sävellystyössä, joten musiikin luomisesta on apua elokuvan tekemisessä”, Ghose vertaa kahta itselleen läheistä taidemuotoa.

Satyajit Ray, Ritwik Ghatak ja Mrinal Sen ovat Kalkutan kuuluisimmat ohjaajat kautta aikojen. Ghose mainitsee kolme maestroa oppi-isikseen. Raysta ohjaaja on tehnyt dokumentin vuonna 1999.

”Elokuva on erittäin kiinnostava kieli. Sen avulla voi tallentaa ja animoida asioita. Joskus elokuvista syntyy taidetta.”

Mikä tekee elokuvasta taideteoksen?

”Se, että ohjaaja laittaa itsensä likoon. Esteettiset arvot, omaleimainen ote ja ilmaisu täytyy näkyä. Tietyn teoksen taiteeksi mieltäminen voi olla myös subjektiivinen mielipide”, Ghose määrittelee.

”Aika ja tila ovat tärkein seikka elokuvissa. 2000 vuotta voidaan kuvata kahdessa tunnissa. Aikaa voi joko tiivistää tai venyttää. Yleisölle elokuva on ajallinen kokemus.”

Kun ohjaaja aloitti uransa, dokumentit eivät olleet suosittuja. Ghose ei kuitenkaan koskaan lakannut tekemästä niitä.

Intialaisten elokuvien realistinen alavire on perua Italian neorealismista, josta Ray inspiroitui syvästi 1940-50 -luvuilla. Ghose on jatkanut maanläheistä kuvaustapaa elokuvissaan. Hänelle on ainoana intialaisena myönnetty Vittoria de Sica -palkinto Italiassa vuonna 1997.

”Nykyisin eri elokuvanlajit ovat suosiossa. Minulle on sanottu, että näen kymmenen vuotta eteenpäin. Kun matkustaa ja havainnoi, mitä maailmassa laajemmin tapahtuu, pystyy ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan omassa kotimaassaankin.”

Television tulo Intiaan suuntasi maata voimakkaaseen muutokseen 1959-luvulta alkaen. Televisiolähetysten myötä jopa maalaiskylät pääsivät yhtäläisesti kaupunkien kanssa osallisiksi maailman tapahtumista ja trendeistä.

Kylissä televisio edisti tasa-arvoa, sillä sen avulla ihmiset tulivat tietoisiksi asioista kastista riippumatta. Toisaalta taas Ghosen mukaan ruutu voi passivoittaa.

”USA:ssa näin ihmisten asenteen siinä, että mitä tahansa televisiossa sanottiin, se oli oikein. Tällöin aloin väheksyä televisiota. Nykyisin en katso sitä paljonkaan. Lähinnä seuraan uutisia.”

Saksassa ollessaan ohjaaja säikähti kulutuskulttuuria: sitä, että kaapit ostetaan täyteen ruokaa ja kun purnukoiden käyttöpäivämäärä umpeutuu, tuotteet heitetään roskiin. Vastaavanlaiseen tuhlaamiseen Ghose ei ole kotonaan tottunut.

1960- ja -70-luvuilla, jolloin Ghose oli nuori, kuka tahansa opiskelija oli mukana politiikassa.

”Se oli mahtavaa romantiikan ja nostalgian aikaa”, Ghose toteaa hymyillen.

”Beatles, marihuana, hipit, poliittiset liikkeet ja idealismi kuuluivat elämään. Asioista ei oltu kenties syvällisesti perillä. Tärkeämpää oli rauhan ja rakkauden viestiin uskominen joukossa. Muodollisuuksia, kuten pukuvaatteiden käyttöä, haluttiin vastustaa.”

Vuosi sitten Kalkutan kolmastoista elokuvafestivaali osui hetkeen, jolloin Intiassa keskusteltiin Nandigram-kohusta. Länsi-Bengalin osavaltion syytettiin ottaneen väkivalloin maanviljelijöiltä maata pois ja jättäneen samalla tuhansia ihmisiä elinkeinotta ja asuinpaikatta.

Hallitusta kritisoitiin kaksinaismoralismista: kun hallituksen järjestämän elokuvafestivaalin ohjelmistossa näytettiin elokuvia maanviljelijöiden sorrosta, Kalkutan lähellä oli samalla hetkellä käynnissä todellinen vastaava tilanne.

Festivaaliviikon alussa julistettiin virallinen lakkopäivä maanviljelijöiden tukemiseksi. Ghose oli yksi aktiivisimmista mielenosoittajista ja päätyi puhumaan asiasta tiedotusvälineisiin.

”Se oli spontaani protesti meidän puoleltamme. Nykyisin hallituksen harjoittama politiikka, väkivalta ja tappaminen, on likaista. Poliitikot saattavat puhua hyvän puolesta, mutta hyvä tarkoittaa subjektiivisia etuja pienessä mittakaavassa, ei yhteistä jaettavaa. Taiteilijoiden täytyy kantaa kortensa kekoon olemalla minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta vastaan.”

Ohjaaja kuuntelee ja puhuu intensiivisesti, paneutuen. Hän naurahtaa useissa kohdissa haastattelun aikana ja hymyilee lämpimästi.

Kalkutassa työskentelee useita arvostettuja ohjaajia. Ghosen ajatuksena on luoda klubi elokuvantekijöille.

”Aiemmin vastaavia ryhmiä oli enemmän, mutta jostakin syystä toiminta on lakkautettu. Interaktiivisuus eri sukupolvien kesken on tärkeää, etteivät taiteilijat jämähdä paikoilleen. Klubissa voitaisiin katsoa elokuvia, lukea ja keskustella vaikkapa elokuvan tekemisen hulluudesta”, Ghose toteaa.

Kenen nahoissa?

Koreografi Heli Meklinin soolotanssiteos Bruce and More tutkii identiteetin rakentumista ja teeskentelyä. Meklin on tuonut teokseen oman itsensä rakennuspalikoita: jääkiekkoilijoita, hevibändejä ja balleriinoja.

Koreografi-tanssija Heli Meklin epäilee tuntevansa minut, kun saavun haastattelemaan häntä. Hän muistaa, että olemme tavanneet edellisenä päivänä vaalipaikalla. Minä istuin vaalilautakunnassa, Meklin kävi äänestämässä kuntavaaleissa.

”Pidän hassuista sattumista”, Meklin nauraa.

Heli Meklin on tehnyt sooloteoksen Bruce and More, joka saa ensi-iltansa viikonloppuna. Teos on hykerryttävä. Meklin käy läpi hahmoja, eleitä ja tyylejä, joilla hän on muuttanut itseään vuosien aikana. Mukana ovat jääkiekkoilijat, hevibändit, balleriinat, perhesuhteet ja eläimet. Ja tietenkin teoksen nimihahmo Bruce.

Meklinin liike lähtee usein pelkästä katseesta tai kasvojen ilmeestä, mutta englanninkielinen monologi ohjaa katsojaa. ”Tottakai olen dramatisoinut kohtauksia, mutta todellisuudesta ne ovat lähtöisin. Käyn läpi muutoksia, joita esimerkiksi minussa on tapahtunut, tahallisia ja tahattomia muutoksia. Tarkastelen sitä, mistä ihmisinä koostumme.”

Lähtökohtana teokselle oli Meklinin aiempi osallistuminen Michael Laubin teokseen Portrait Series Berlin: Professional and Non-professional Dancers. Laubin teos koostui seitsemästä lyhyestä erillisestä esityksestä. Meklin halusi jatkaa omasta osiostaan itsenäisen sooloteoksen. Tämä teos on tehty Laubin kanssa yhdessä.

”Yhteistyössä on hyöty ja rasite. Tavallaan se on rikkaus, mutta meillä on hyvin eri lähestymistavat. Laub lähestyy enemmän kuvan kautta, minä kokonaisvaltaisemman olemisen kautta. Onhan meillä tietenkin sukupolviero ja olemme täysin eri vaiheissa uraa. Eihän minulla ole käytettävissä esimerkiksi mitään omaa henkilökuntaa.”

Meklin valmistui Teatterikorkeakoulusta 2006. Tanssia Meklin on harrastanut teinistä. Bruce and More -teoksessa nähtävä balleriinahahmo oli yksi innoittaja, kun tanssi alkoi kiinnostaa.

”Teini-ikäisenä oli sellainen halu tulla hyväksi jossakin. Miksi sitten ammatikseni valikoitui tanssi, en tiedä. Matkalla on tapahtunut paljon sellaisia, montaakaan käännettä en ole varsinaisesti valinnut. Tietysti oma vaikutuksensa oli Famella ja säärystimillä.”

Meklin sanoo tanssitaiteen avanneen maailmaa.

”Tulen aika kapeasta maailmasta, jossa lähtökohtana on laskennallisuus.”

Tanssitaiteen alle mahtuu paljon showtanssista taiteenalan uusia suuntia etsivään koreografiseen ajatteluun. Meklin kuuluu pieneen ennakkoluulottomien tanssijoiden ja koreografien joukkoon, jotka osallistuivat tanssitaiteen tohtori Kirsi Monnin vetämään koulutukseen sosiaalisesta koreografiasta. Ryhmä jatkaa Z-Score-nimisenä kollektiivina keskusteluja sen mahdollisuuksista. Sosiaalisen koreografian tavoitteena on hahmottaa maailmaa uudella tavalla ja tuoda yhteen ihmisryhmiä, jotka eivät muuten tapaisi.

”Sosiaalisen koreografian käsitteessä keskeistä on ajatus taiteen, luovuuden ja sosiaalisten todellisuuksien välisten yhteyksien tutkimisestä ja luomisesta”, Meklin tarkentaa.

Hän puhuu sosiaalisesta unennäöstä.

”Pohdimme, miten tanssitaiteilijan kehollista tietoa voisi hyödyntää sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa. Erilaisia asioita voi koreografioida. Esimerkiksi yhteiskuntarakenteiden ja elämisen eri osa-alueiden välisiä suhteita yhteiskunnassa ymmärretään laskennallisen tai tekstuaalisen lähestymistavan kautta. Vielä ei ymmärretä, että suhteita voisi ymmärtää ja hahmottaa tanssin kautta.”

Meklinin mukaan usein projekteja lähdetään tekemään esimerkiksi maahanmuuttajien, nuorten, vanhuksien tai työttömien kanssa, sellaisten ihmisryhmien, joilla on aikaa käytettävissään.

”Toisaalta olisi mielenkiintoista työskennellä rahan ja vallan kanssa toimivien ihmisten kanssa. Olisi haastavaa ja mielenkiintoista saada liikkeelle eri alojen asiantuntijoita, joilla on kuitenkin samankaltaisia ajatuksia. Tanssijat, systeemiteoreetikot, fyysikot ja filosofit havainnoivat maailmaa, mutta hyvin eri tavoin ja näkökulmista. Olisi kiinnostavaa saada ihmisiä tapaamaan mielekkäällä tavalla.”

Helmikuussa Zodiakissa, Uuden tanssin keskuksessa järjestettävällä Sivuaskel-festivaalilla on sosiaalinen koreografia laajasti esillä.

”Sosiaalinen unennäkö tarkastelee myös hassuja yhteensattumia, josta esimerkki voisi olla vaikka se, että me tapasimme jo eilen.”

Bruce and more 8. ja 9.11. Helsingin Kiasma-teatterissa. Liikkeellä marraskuussa, nykytanssiin erikoistunut festivaali 1.–9.11. Helsingin Stoassa & Kiasma-teatterissa. Bruce and more yhteisesityksessä Moving-teoksen kanssa Zodiakissa 13., 14., 16., 19. & 21.11. Moving on myös Meklinin koreografia, ensiesitys oli Täydenkuun tanssit 08 -festivaalilla.

Mihin katosivat Helsingin mäkikotkat?

Vandalismi ja velttous ovat jo lähes tuhonneet mäkihyppyharrastuksen Helsingissä. Herttoniemessä lentävät kaupungin viimeiset mäkikotkat. Heillä olisi ratkaisukin lajin alennustilaan, mutta se ei taida kelvata virkamiehille.

Aikanaan on mäkihyppy ollut Helsingissäkin suosittu harrastus. Hyppyreitä oli täällä 60-luvulla vielä viitisentoista. Sen verran niitä muistaa Herttoniemen hyppyristä huolehtiva Aarne Kuisma, joka on harrastanut lajia jo yli 60 vuotta. Vandalismin lisääntyessä mäkien kuitenkin annettiin rapistua ja lopulta ne purettiin pois.

Jäljellä on enää Herttoniemen hyppyri, joka sekin kärsii alituisesta ilkivallasta. Ilkivalta on onneksi enimmäkseen tahatonta ja ymmärtämättömyydestä johtuvaa. Useimmiten on alastulorinteessä laskettu persmäkeä kesällä ja talvella. Tämä teettää mäen ylläpitäjille paljon ylimääräistä työtä. Jyrkässä mäessä on yksi rinne, jossa saa laskea pulkilla, kunhan vierailijat vain älyäisivät käyttää juuri sitä.

Mutta onpa tuota kiusantekoa ollut tahallistakin, lievimmillään töhertelyä ja pahimmillaan suoranaista paikkojen rikkomista. Välillä käydään rinnettä tärvelemässä mopolla. Tuhon jälkiä korjataan sitten seuran voimin. Liikuntavirasto antaa tarvikkeet.

Mäkihyppy on kuitenkin huimapäiselle liikkujalle kerrassaan mainio laji. Sitä voi nykyään harrastaa kaikkina vuodenaikoina. Siinä missä talvilajien harrastaminen kesällä on usein epäekologista, samoin kuin kesälajien talviharrastus, ei mäkihyppääjän tarvitse kantaa suurempaa huolta. Kun muovimäki on kerran laitettu, se on paikallaan, eikä lämmityksiä tai viilennyksiä tarvita. Kesäiltoina hypätessä ei mäkeä tarvitse edes valaista. Kesällä on rinteessä myös vähemmän kunnostamista kuin talvella.

Lapsen urheiluharrastus tietää monille vanhemmille itkua ja hammastenkiristystä, kun hankitaan kalliita varusteita ja maksetaan hallimaksuja. Mäkihyppy on halpaa: Helsingin mäkihyppääjien vuosittainen jäsenmaksu on 25 euroa ja hinta sisältää aloitteluvarusteet. Eivätkä ne ostetutkaan äkkiä vanhene. Kuisma on hyppinyt samoilla suksilla jo parikymmentä vuotta. Hän on täällä lähes aina, kun mäki on auki, neljänä päivänä viikossa. Keskellä viikkoa hypitään illansuussa ja viikonloppuna päivisin.

Toimittajan ymmärryksen yli menevät Kuisman mainitsemat mäkien kokoa ilmaisevat numerot: 46, 22 ja 15. Tuo 15 on kuitenkin aloittelevalle sen verran sopiva mäki, että välillä sinne tulevat polttariseurueet kaveriaan hyppyyttämään. Suunnitteilla on samaan rinteeseen vieläkin pienempi mäki aloituskynnyksen madaltamiseksi.

Mäkihyppy sopii hyvin myös kuntoilijalle. Vaikka painovoima viekin alas, niin alastulorinteen pohjasta on taas käveltävä hyppyrin ylätasalle, suksia kantaen.

Toinen syy lajin harvinaistumiseen voi hyvin ollakin nykynuorison velttous. Ei hiihdetä murtomaata, eikä mennä mäkeenkään siellä, missä ei ole hissiä.

Kuisma kertoo, että nuorimmat hyppääjät ovat olleet viisivuotiaita. Nuorin isosta mäestä hypännyt oli kuusivuotias. Yhden vuoden jaksoi toisten mukana hyppiä myös joku musta kaveri, jollaisia ei hyppyreissä yleensä nähdä. Eivätkä tytötkään ole loistaneet pelkällä poissaololla. Kuisma itse 72 vuoden iässään on vanhin aktiivinen hyppääjä.

Mutta laji on tullut valitettavan alas, vaikka kansassa olisi potentiaalia. Siinä missä paikallissarjoissa oli 60-luvulla satakin kilpailijaa, saadaan nyt olla tyytyväisiä, jos kisaajia on edes 20. Ei ihme, että laji Helsingissä ja Suomessa kärsii, kun harrastuspaikat on ajan saatossa revitty. Rinteet ovat toki edelleen olemassa monin paikoin, ainakin Lauttasaaressa, Maunulassa, Pasilassa ja Pohjois-Haagassa, mutta hyppyrit on purettu.

Tätä ideaa ei saisi esittää. Miksei? Siksi että kaavoittajat, rakentajat ja liikuntavirasto jäisivät pallottelemaan sitä toisilleen ikuisiksi ajoiksi, jos siihen virkamiespiireissä ylipäänsä suhtauduttaisiin muuten kuin halveksivalla tuhahduksella. Kuisma nimittäin kertoi, että yhden talven majaili Herttoniemen hyppyrin kylmässä toimistotilassa joku laitapuolen kulkija vahtimassa mäkeä. Heti jos ulkoa kuului mölyä, hän oli sytyttänyt mäkeen valot, joka karkotti ilkipuuhastelijat saman tien.

No entäs, jos hyppyri rakennettaisiin siten, että suoraan liukuradan alla olisi asuntoja, vaikkapa kaupungin asuntoja tai sitten liikuntaviraston työsuhdekämppiä? Jos mäen yhteydessä asuisi kaksi tai kolme ruokakuntaa, niin luulisi paikkojen pysyvän ehjinä ja puhtaina. Tällä tavalla voitaisiin myös rakentaa vanhoihin hyppyrinteisiin muutama uusi hyppyri asuntoineen.

Kuisma on vakaasti sitä mieltä, että jos Herttoniemen hyppyrin toimistorakennukseen remontoitaisi edes yksi pieni asunto, se tulisi ajan myötä halvemmaksi kuin tihutöiden alituinen korjailu. Yksi tällainen idea on maailmalla toteutettukin. Ruotsin Finskatorpin hyppyrin ylämäki lähtee hotellin katolta.

Tuskinpa tähän ideaan tulee meillä kukaan tarttumaan vielä moneen vuosikymmeneen. Yksi huono puoli tällaisessa kombinaatiossa nimittäin olisi se, ettei se olisi keneltäkään pois. Ja sellainen tuskin ilahduttaisi virkamieskuntaa.