voima

Feminismiä Afrikan sarvessa

Eritrean feminismi juontaa juurensa sotaan. Tunnustaako nationalistinen feminismi ihmisoikeuksia?

Teksti ja kuvat Linda Nyholm

Eritrea on yksi maailman sulkeutuneimmista maista. Maa itsenäistyi Etiopiasta vuonna 1993 kolmekymmenvuotisen sodan päätteeksi. Etiopian ja Eritrean välinen sota on vielä tänä päivänäkin eritrealaisen nationalismin ytimessä. Kestoltaan määrittelemätöntä, joissain tapauksissa elinikäistä kansalaispalvelusta perustellaan Etiopiasta maalatuilla uhkakuvilla. Sotilaita puhutellaan taistelijoina.

Eritrealaisten naisten rooli sodassa on ollut poikkeuksellinen. Vuonna 1961 syttyneessä sodassa naiset asettuivat miesten rinnalle. Sama perinne jatkui vuonna 1998 sodan syttyessä uudelleen, kun veteraaninaissotilaiden tyttäret taistelivat sotilaina Etio­piaa vastaan.

”Vanhempani tapasivat taistelijoina suuressa sodassa. Äitini kertoi haasteistaan sodassa ja opetti minulle, että naiset voivat tehdä mitä vain”, kertoo 25-vuotias eritrealainen nainen Faven.

Naissotilaat ovat erityisen kunnioitetussa asemassa Eritrean yhteiskunnassa. Sodan aikaisia valokuvia heistä on ripustettu pääkaupunki Asmaran rakennusten kylkiin, ja kaupungin lähiöihin on maalattu seinämaalauk­sia heidän kunniakseen. Naisten osallisuutta sodassa kuvaillaan jopa ­Eritrean ”feminismin aluksi”.

Eritreassa ei puhuta ihmisoikeuksista vaan naisten oikeuksista. ­Eritrean kansalaistoimintaa edustaa kaksi tunnustettua järjestöä: Eritrean kansallinen naisliitto ja Eritrean Nuorten ja opiskelijoiden liitto. Eritrean ainoa puolue Kansan vapautusliike perusti naisliiton vuonna 1979. Naisliiton kotisivujen mukaan järjestö menestyi ”vapaustaistelun aikana rohkaisemalla naisia osallistumaan sodankäyntiin”. Nykyään järjestö kertoo parantavansa naisten asemaa kouluttamalla heitä lukutaidon, englannin kielen ja muiden taitojen saralla.

Nationalistinen feminismi on osa maan kansalaispalvelusjärjestelmää. Presidentti Isaias Afewerkin vuodesta 1995 ylläpitämä pakollinen kansalaispalvelus on kestoltaan määrittelemätön. Monet ovat suorittaneet sitä jopa 20 vuotta. Palvelukseen osallistuvat sekä miehet että naiset.

”Eivätkö Suomessa naiset suorita pakollista asevelvollisuutta? Miksi ei? Tasa-arvoa ei anneta naisille. Meidän pitää ottaa se”, kertoo Faven naurahtaen.

Eritrealaiset aloittavat palveluksen 17-vuotiaana osana lukio-opintojaan. Nuoret määrätään Sawaan, joka on yksi maailman pahamaineisimmista sotilaskoulutuskeskuksista. Vuoden 2016 heinäkuussa Sawasta valmistui noin 10 000 nuorta, minkä jälkeen heidät määrättiin kansalaispalvelukseen sotilaiksi tai pakkotyöhön.  Vain harvat pääsevät jatko-opintoihin.

”Sawa edustaa feminismiä. Niin naisilla kuin miehillä on velvollisuus tarttua aseisiin maansa puolesta”, kertoo Faven.

Eritrean hallitus on ilmoittanut lyhentävänsä kansalaispalvelusta 18 kuukauteen. Tätä ei ole käytännössä kuitenkaan tapahtunut. YK:n ­Eritrean ihmisoikeustilannetta arvioivan komission kesällä 2016 julkaisema raportti korostaa, että pakollinen kansalaispalvelus ei ole ihmisoikeusloukkaus itsessään. Sitä kuitenkin on palveluksen ”määrittelemätön ja sattumanvarainen kesto, joka rutiininomaisesti ylittää 18 kuukauden, usein jopa yli vuosikymmenellä [– –] pakkotyö ja muut epäinhimilliset olosuhteet”.

Sama raportti nosti esiin Eritreassa tapahtuvia laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, muun muassa kidutuksia, seksuaalirikoksia, katoamisia ja murhia. Raportti korosti myös sotilaskoulutuskeskuksissa ja puolustusvoimissa tapahtuvia systemaattisia seksuaalirikoksia ja raiskauksia.

”Sawassa tapahtuu todella todella vähän raiskauksia. Tiedämme sen, koska kaikki raiskaukset ilmoitetaan”, kertoo 25-vuotias kansalaispalvelustaan suorittava Sesuna.

Virallisen version mukaan rais­kauk­sia tapahtuu vuosittain Sawassa tasan kaksi. Sesunan mukaan miehet saavat ankarat rangaistukset raiskauk­sista.

Myös Faven kertoo, että raiskauksia raportoidaan vuosittain tasan kaksi. Hänen mukaansa tosin Sawan sotilasjohdolla ei ole työkaluja toimia, kun raiskaus ilmoitetaan, ja naiset mieluummin vaikenevat raiskauksista.

Eritrean hallitus kiistää ihmis­oikeus­rikkomukset, ei tunnusta YK:n tuottamaa raporttia eikä myönnä YK:lle pääsyä Sawan sotilaskoulutuskeskukseen. Raportissa seksuaali­rikoksia koskevista syytöksistä siis vaietaan. Sen sijaan he korostavat naisten edustusta hallituksessa ja asevelvollisuudessa.

”Puhun naisten edustuksesta ja oikeuksista. Euroopassa minut kuvailtaisiin varmaan 70-luvun feministiksi. Eritreassa minä olen radikaali”, kertoo Faven.

Unohda post-truth!

Hei, oletko kuullut, että olemme siirtyneet joukolla totuudenjälkeiseen aikaan? Faktat ovat menettäneet merkityksensä päätöksentekoa ohjaavana voimana? Trumputus, brexit ja oikeistopopulismi kertovat siitä, että äänestäjäkarja reagoi järjen sijasta tunteella. Ekonomistien, pääkirjoitustoimittajien ja Paavo Lipposen auktoriteetti on kuralla. Trollitehtaat ja valemediat viettelevät ihmispolot kauas ammattimedian kaitselmuksesta. Tarvitaan faktabaari joka kylään ja notkoon! Kohta edes Bengt Holmströmiä ei uskota!

Post-truth-paniikkiin liittyy kaksi harhaa, joista ensimmäinen on se vaarattomampi. Kuten on jo monesti todettu, ei ole koskaan ollut totuudenjälkeistä aikaa edeltänyttä totuuden aikaa. Vallanpitäjät ovat aina spinnanneet todellisuutta muotoon, joka passaa kulloiseenkin suhdanteeseen. Trump ei tätä keksinyt, vaan tunnusti toden ja fiktion välisen rajan merkityksettömyyden ja hyödynsi politiikan spektaakkeliluonnetta lupaamalla parhaan show’n.

Samoin journalistit – jotka ovat meidän muiden tavoin erehtyväisiä ja auktoriteetteja kunnioittavia ihmisiä – ovat aina julkaisseet lehdissään vaihtoehtoisia faktoja. Se vasta post-factia olikin, kun laatumedia nielaisi nuoremman Bushin kutoman tarinan Irakin joukkotuhoaseista. Ei ole olemassa objektiivista journalismia, joka kuvaa ideologioista puhdistettua faktojen ja numeroiden todellisuutta. Journalismi kytkeytyy aina valtaan. Kenen tavasta kehystää todellisuus rakentuu totuus, tolkku ja maalaisjärki?

Toinen harha on merkittävämpi. Trump ja brexit löivät rikki sen fantasian, että radikaalit poliittiset ideat on laimennettu hyvisliberaaliksi konsensukseksi, jota justeerataan aina silloin tällöin kaikkivoipien teknokraattien ja ekonomistien voimin. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ei pitänyt ollla kuin yksi tie eteenpäin: markkinoita vapauttaen ja reformeja tehden kohti ideologioista vapautettua järjen aikaa!

Viimeistään kolmannen tien demarit betonoivat uuden tavan ymmärtää politiikka – sen ei olekaan tarkoitus muuttaa maailmaa, vaan hallinnoida kehitystä, jonka oikeita moottoreita ovat globalisaatio ja teknologiset loikat. Tästä kielii tapamme puhua politiikasta: parhaimmillaan politiikka on vaaratonta status quon liehittelyä, kun taas radikaalit uudistusideat ovat vastuutonta populismia.

Paniikki totuudenjälkeisyydestä johtuu särkyneestä illuusiosta. Hämmennys on suurta, kun kaikki eivät olekaan messissä ja ymmärrä omaa parastaan. Ja itsereflektointia helpompaa on rakentaa vihollinen valemediasta, jonka taikapiirin vallassa typerykset ovat.

Timo Harjuniemi

Lihan loppu

Miksi vegaani himoitsee pihviä?

Teksti Suvi Auvinen Kuva Ninni Kairisalo

Grillissä tirisevät pihvit, makkarat ja nakit. Aamiaisella munakas ja pekoni tekevät seuraa leivälle, jonka päällä on juustoa ja leikkelettä. Pyhiin asioihin ei parane kajota.

Yhä useampi kuitenkin vaihtaa kasvipohjaiseen ruokaan, sillä eläintuotanto ei kestä ainakaan ekologista tai eettistä tarkastelua. Nykyvegen ei tarvitse kuitenkaan luopua pekonista, makkaroista, munakkaista ja juustoista, sillä markkinoilla on mitä kekseliäämpiä vegaanisia versioita tutuista tuotteista. Nuotiolla makkaraa muiden mukana grillaava vegaani saa silti kerta toisensa jälkeen vastata samaan kysymykseen: jos luopuu lihasta, miksi haluaisi syödä mitään sitä muistuttavaa?

Vastauksia on monia.

Suurin osa ihmisistä ei lopeta lihansyöntiä siksi, ettei pitäisi lihasta: useimmin taustalla ovat eläineettiset, terveydelliset tai ekologiset syyt. Liha ja muut eläinperäiset tuotteet ovat itse asiassa varsin monen mielestä herkullisia. Kun ihminen lopettaa lihansyönnin, makumieltymykset eivät muutu – ainakaan kovin nopeasti. Tieto ­ruoan eettisyydestä ei ole kulinaristille tarpeeksi. Uusiin makuihin totuttelu vie aikaa, ja kasvissyöjä haluaa hyvää ruokaa siinä missä sekasyöjäkin. Imitoimalla esimerkiksi lihan makua ja rakennetta tehdään eläinperäisen ruoan keskellä kasvaneille palvelus: voimme syödä tuttua ruokaa, mutta ilman turhaa kärsimystä ja pienemmällä hiilijalanjäljellä.

Vaikka hunajamarinoitu broileri maistuu lähinnä marinadiltaan, monen eläimen lihalla on ominaismaku. Readingin yliopistolla ruokakemiaa ja etenkin lihan makua tutkiva emeritusprofessori Don Mottram kertoo MIT Technology Reviewn haastattelussa lihan maun olevan vaikeasti jäljiteltävä. Lihan rakenne on monimutkainen, ja maku lihaan syntyy kun luut, lihakset ja rasva kypsyvät eri vaiheissa.

Haaste ei estä kuitenkaan yrittämästä. Lihan makua helpommin jäljiteltävissä on tuttu muoto. Makkaravegaani törmänneekin kysymykseen siitä, mikseivät vegaanit syö ruokia niiden ”oikeassa muodossa”, esimerkiksi porkkanaa porkkanana. Ensinnäkin: porkkana on inhottava tungettava grillivartaaseen. Toisekseen: Yhdestäkään eläimestä ei putoile luonnostaan valmiita nakkeja, eivätkä kanat muni nugetteja.

Vaikka olemme tottuneet siihen, että nakit sisältävät sikaa ja nugetti on osa kanaa, ei itse tuotteiden muodossa ole mitään eläintuotannolle pyhitettyä. Nugetit, makkarat ja nakit ovat eläintuotannossa usein myös lihateollisuuden ylijäämän viimeinen sijoituspaikka. Mississippin yliopistossa vuonna 2013 tehty tutkimus suurten pikaruokaketjujen kananugeteista selvitti, että nugetit sisälsivät noin puolet kanan lihasta ja loppuosa oli sekoitus rasvaa, verisuonia, hermoja, nahkaa ja sisäelinten kalvoja. Suomessa Kuluttajaliiton vuoden 2012 suuri makkaravertailu selvitti, että osa makkaroista sisälsi lihaa nolla prosenttia. Niiden sijaan makkarassa oli kamaraa, silavaa ja broilerinnahkaa. Vegenakki ja -nugetti eivät ole mitään muuta, kuin tuttuun muotoon pakattuna uutta raaka-ainetta.

Maun lisäksi helppous ja tuttuus ovat merkittävä tekijä siinä, miksi ruokia veganisoidaan. Nakin käyttötarkoitus on helpompi ymmärtää kuin tarttua outoon reseptiin, johon tulee johanneksenleipäpuujauhoa, sinkkitippoja tai psylliumia. Nyhtökauraa ja härkistä on markkinoitu korvaajana jauhelihalle – ei siksi, että jauheliha olisi herkullisin kuviteltavissa oleva raaka-aine, vaan siksi että se on helppoa ja tuttua. Jauhelihalle pystyy keskivertokuluttaja keksimään lukemattomia käyttötarkoituksia arkiruokailussa, toisin kuin härkäpapurouheelle. Vuoden 2016 eineshitti vihis ei yritäkään kilpailla terveellisyydellä tai huikeilla ravintoarvoilla, vaan olla kasvipohjainen vastine lihapiirakalle.

Raskaasti prosessoitu vegaaniruoka ja -einekset ihmetyttävät myös osaa ihmisistä. Miten veganismiin sopii epäterveellinen, prosessoitu tai puolivalmis ruoka? Koko prosessointikeskustelua leimaavat harhakäsitykset. Kaikkea jollain tapaa käsiteltyä ruokaa voidaan pitää prosessoituna. Erittäin harva ostaa täysin käsittelemätöntä ruokaa, koska meidän ei tarvitse. Ruoan prosessointi pidentää sen säilyvyyttä, monipuolistaa käyttötarkoituksia ja tekee ruoanlaitosta helpompaa. Kasvisvaihtoehtoja valitseva ei automaattisesti vältä prosessoitua ruokaa tai eineksiä. Eläinoikeusvegaani syö mielihyvin hampurilaisen ja ilmastovegaani monen teollisen käsittelykierroksen läpikäynyttä nyhtökauraa. Vegaani ei määritelmällisesti halua syödä terveellisesti tai välttele suolaa, sokeria ja rasvaa. Osa ihmisistä kiinnittää ruokavaliosta riippumatta huomiota ruoan terveellisyyteen, mutta kasvissyönti itsessään ei tarkoita kiinnostusta ruoan terveysvaikutuksiin.

Se, mitä ja miten me syömme, on jatkuvassa muutoksessa. Vasta kehitteillä olevat teknologiset ratkaisut muokkaavat tulevaisuuden ruokaa merkittävästi. Kehityksen tahti on myös huimaava. Sekä uudet kasviproteiinit että laboratoriolihana tunnettu in-vitro-liha muuttavat paljon. Vuonna 2013 laboratoriossa lihaskudoksesta kasvatetun hampurilaspihvin hinta oli 332 000 dollaria. Pihvin isä, Maastrichtin yliopiston laboratoriojohtaja Mark Post, ilmoitti vuonna 2015 saman ­pihvin hinnan laskeneen 11 dollariin ja arveli voivansa muutamassa vuodessa tiputtaa hinnan vastaamaan tehotuotettua lihapihviä. Vannoutuneille lihansyöjille labraliha saattaakin olla pelastus. Pienestä lihassolumäärästä voidaan laboratoriossa kasvattaa Postin mukaan 10 000 kiloa lihaa. Resursseja tuhlaavasta ja epäeettisestä lihantuotannosta voidaan luopua ehkä nopeammin kuin kukaan meistä osaa aavistaa.

Lihaimitaatiot voidaan ehkä nähdä siirtymäkauden ruokana. Nyt kasvava vegaanilasten sukupolvi tuskin kokee aikuisena tarvetta saada eteensä nakkeja, jos ei ole ehdollistunut niiden käyttöön läpi elämänsä. Sekä kasviproteiinien että täysin uusia tuotteita mahdollistavien teknologisten ratkaisujen kehitys on vasta alussa.

Jos halutaan nähdä perustavanlaatuisia muutoksia kohti kestävämpää ja eettisempää ruokaa, täytyy vegeversioiden olla parempi kuin eläinperäisten. Lähes yhtä hyvä ei riitä. Vaikka vegekehitys tuntuu tällä hetkellä huimalta, katsonemme kymmenen vuoden päästä nyt markkinoilla olleita tuotteita huvittuneina. Ehkä voimme silloin upottaa hampaamme mehevään pihviin, josta eroa ei alkuperäiseen enää huomaa. Ainoa ero on se, ettei tietoinen olento ole kuollut ruokamme takia. Siinä kehityksessä voittavat kaikki.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

Vasemmistolaisessa vaihtoehtomediassa epäillään USA:ta, EU:ta ja ilmastonmuutosta.

Teksti Tiina Heikkilä ja Petri Jääskeläinen Kuva Annika Pitkänen

Punavihreän­ vasemmiston kupeeseen kätkeytyy pieni venäjämielinen siipi. Vaikka siiven edustajille ei tullutkaan menestystä kuntavaaleissa, viesti on löytänyt yleisönsä vaihtoehtomedian ja harrastajaradioiden kuluttajista.

Vastavalkea-verkkomedia tar­joaa yhden kanavan vasemmistolaisuudelle, joka ei mahdu liberaaliin punavihreään kirjoon tai ammattiyhdistysliikkeeseen. Putinin propagandaksikin kutsuttu Vastavalkea julkaisee vasemmistohenkisiä tekstejä eri kirjoittajilta. Sivusto on uskottavan näköinen, ja tekstit vilisevät viitteitä. Vastavalkeaa julkaisee Vastavalkea ry, joka perustettiin syksyllä 2014.

Vastavalkealaisia yhdistävät USA-, EU- ja Nato-kritiikki. Vastavalkea epäilee kaikkea, myös ilmastonmuutosta. Pakolaiskriittisyys on sallittua, koska pakolaisten tulo saattaa olla masinoitua ja suursijoittaja George Soroksella sormensa pelissä. Keskustelua käydään Facebook-ryhmässä nimeltä Vastavalkea – Tilannehuone.

Vastavalkeaa lainaa myös MV-lehti. Tahoille yhteistä on epäusko Venäjän informaatiovaikuttamista kohtaan ja monitulkintainen Suomen itsenäisyyden korostaminen.

Vastavalkean kritiikin kohde on eliitti ja myös vasemmistopuolueiden valtavirta. Vaikka Vastavalkea ei ole puoluepoliittinen projekti, moni sen kirjoittaja kytkeytyy puoluevasemmistoon. Osa näistä on takavuosien merkittäviä puoluetoimijoita, kuten SDP:n entiset kansanedustajat Kimmo Kiljunen ja Mikko Elo. Osa on uusia tulokkaita, kuten vasemmistoliittolaiset Kimmo Kautio ja Johanna Lehtonen.

Vastavalkean toimituskunnan jäsen Kautio on Vasemmistoliiton Hämeen piirin varapuheenjohtaja, Hattulan varavaltuutettu. ­Vasta­valkeaan ahkerasti kirjoittava Lehtonen oli kuntavaaliehdokkaana Tampereella.

Suomalainen vasemmisto on Neuvostoliiton romahtamisesta asti halunnut erottautua tunkkaisista venäjämielisyyden perinteistä. Erityisesti SDP on halunnut edustaa eurooppalaista sosiaalidemokratiaa.

Länsimielisyydellä on kuitenkin aina ollut kriitikoita. Sellainen on 74-vuotias entinen SDP:n kansanedustaja ja europarlamentaarikko ­Mikko Elo. Elo on Vastavalkean pääkolumnisti ja istuu Vasta­valkean hallituksessa vielä keväällä 2017 päättyvän kautensa loppuun.

Elo sanoo olevansa ulkopolitiikassa Paasikiven linjalla.

”SDP:n kärkipoliitikkojen vahvoja Nato- ja USA-myönteisiä kannanottoja pitäisi suitsia SDP:n sisällä”, Elo sanoo.

Mutta miksi pitkän linjan uskottava poliitikko haluaa toimia joukossa, jossa mielipiteet perusteluineen ovat joidenkin mielestä salaliitto­teorioita ja huuhaata? Vastavalkeaa tekee aktiivisesti muun ­muassa Riikka Söyring, joka on toiminut Itsenäisyyspuolueessa, Magneettimediassa ja Verkkomediassa.

”Kaikkea pitää voida kritisoida”, Elo perustelee mukana­oloaan.

Hänen mielestään USA:lla on vahva tiedotushegemonia Suomessa. Vastavirtaisuus, konsensuksen kieltäminen ja vaihtoehtoiset näkökulmat ovat kiehtoneet Eloa aina.

Erimielisyydestään huolimatta Mikko Elo kokee sopivansa hyvin puolueeseen.

Antti Rinteellä on katto korkealla ja seinät leveällä”, Elo sanoo.

SDP:lle ja Vasemmistoliitolle jäsenten ja puoluetoimijoiden mukanaolo Vastavalkeassa ei ole ongelma. Puolueilla ei ole halua tai resursseja suitsia kirjoittelua, vaikka kirjoittelu ei olisi täysin niiden arvojen mukaista.

”Meillä on 40 000 jäsentä. Siihen kirjoon mahtuu paljon”, sanoo SDP:n viestintäpäällikkö Ismo Kainulainen.

”Meillä ehdokkaat ovat sitoutuneet rasisminvastaisuuteen. Vastavalkeaan kirjoittaminen sinänsä ei riko kieltoa”, sanoo puolestaan Vasemmistoliiton puoluesihteeri Joonas Leppänen.

Vastavalkeaan kirjoittava Vasemmistoliiton Kimmo Kautio ei halua olla lähtökohtaisesti jyrkästi mieltä asioista.

Ilmastonmuutokseen Kautio suhtautuu ”terveellä epäilyllä”. Hän ei kyseenalaista toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta muistuttaa, että tieteen kenttä ei ole yksimielinen.

Riidoissa Kautio ei ole kenenkään kanssa, vaikka feministien kanssa on ollut pientä kärhämää. Kaution mielestä feminismi ja monikulttuurisuus ovat keskenään ristiriidassa, ja monikulttuurisuutta usein kannattavat feministit eivät ymmärrä monikulttuurisuuspolitiikan kritiikkiä.

Kaution mukaan Vastavalkealla ei ole erityistä agendaa. Hän halusi lähteä mukaan, koska hänestä Vastavalkea on parissa vuodessa noussut suomalaisen ”vaihtoehtoisen median” kärkikastiin.

”Olemme tarkkoja, ettemme julista totuuksina asioita, joita ei missään ole pitäviksi totuuksiksi todistettu. Pyrimme vilpittömästi tuomaan esille näkökulmia, jotka jäävät valta­mediassa marginaaleihin”, Kautio sanoo.

Sotatieteiden tohtori ja informaatiosodasta kirjoittanut Saara Jantunen on arvioi­nut vaihtoehtomedian motiiveja julkisuudessa. Hänestä Vastavalkea selkeästi toistaa Venäjälle mieluisia näkö­kulmia.

Vastavalkeassa Venäjän näkökulmien kannattelu ­näkyy siinä, että he käynnistävät ad hominem -hyökkäykset Venäjästä kriittisesti kirjoittavia vastaan”, Jantunen sanoo.

Uskottavilta kuulostavien hahmojen, kuten entisten poliitikkojen ja virkamiesten, rekrytoiminen kirjoittajiksi oikeuttaa Jantusen mukaan kirjavaa sisältöä. Hän on huomannut, että vastavalkealaisia yhdistää erityisesti valta­median kritiikki.

”Vaikka vastavalkealaiset kritisoivat valtamediaa, he mittaavat onnistumistaan valtamediaan pääsyllä. Vastavalkealaisten Nato-vastaisuus ja valtamediakritiikki on varmasti autenttista, vaikka se auttaa Venäjän kampanjointia Suomessa. He ovat toisinajattelijoita, ja heillä on siihen oikeus”, Jantunen sanoo.

Mikko Elo on kirjoittanut Vastavalkeaan tekstin, jossa hän kirjoittaa Jantusen oppiarvon lainausmerkeissä ja kyseenalaistaa koko hänen tieteenalansa.

Venäjämielistä sisältöä on hiipinyt Suomeen myös vasemmistoviritteisiä radioaaltoja pitkin. Vuoden 2016 alkupuolella käynnistyi Love FM, jota pystyi kuuntelemaan Tampereen alueella ja netissä. Sen aikomuksena oli laajentua myös muualle Suomeen, mutta suunnitelma epäonnistui.

Media kiinnostui Love FM:stä kanavan tuottaman Venäjän uutiset -ohjelman vuoksi, sillä sen sisältö vaikutti poliittisesti värittyneeltä. Ohjelman tuotantoa jäljitettiin netissä aina Donetskiin asti. Pitkän kiertelyn jälkeen Love FM:n päätoimittajaksi ilmoitettiin Pasi Komsi.

”Minua väitettiin päätoimittajaksi täysin ilman lupaa. Nyt tapaus lähinnä huvittaa, sillä en edes ole ollut tekemisissä sisällöntuotannon tai aseman omistajan kanssa”, Komsi kertoo.

Hänen mukaansa Love FM liittyy Järviradioon, jonka edustaja pyysi Komsia luke­maan talousuutisia Love FM:lle. Sisältö paljastui myöhemmin aivan muuksi, Venäjän uutistoimistojen virallisiksi sähkeiksi, jotka käännettiin suomeksi.

Komsi on aktiivinen radioamatööri. Vuonna 2015 Komsi perusti Jari Niemelän, SDP:n tamperelaisen kaupunginvaltuutetun kanssa epäkaupallisen Pispalan Radion. Kanavan sisältö koostuu vanhasta tanssimusiikista ja muutamista puheohjelmista. Komsin mukaan kanava oli alusta lähtien poliittinen.

”Pispalan Radio on vasemmistolainen kanava, koska se on osa yhteisöradioiden luontoa. Jatkossa haluaisimme tehdä yhteistyötä esimerkiksi Vasemmistoliiton kanssa.”

Vaalien alla kanavalla kuului usein vasemmistolaisten kuntavaaliehdokkaiden mainoksia. Kun Niemelä menehtyi 2016, Komsin yhteistyökumppaniksi valikoitui parkanolainen Kauko Kallioniemi. Hän oli myös SDP:n ehdokkaana kuluvan vuoden kevään kuntavaaleissa.

Pispalan Radio oli aluksi kiinnostunut julkaisemaan Venäjän uutisia, mutta Komsi kuitenkin päätti toisin.

”Jari olisi heti ottanut ohjelman kanavalle, mutta itse jarruttelin. Pispalan Radion venäjämielisyys on kulttuurissa ja musiikissa”, Komsi toteaa.

Komsi kuuluu myös yhdistykseen nimeltä Suomen vapaa sana riippumaton toimittajayhdistys ry. Se on lähes samanniminen kuin Face­bookissa oleva Suomen Vapaa Sana -sivu, joka on julkaissut Soundcloudissa Love FM:n Venäjän uutisia ja kertoo tehneensä ohjelmaa myös Pispalan Radiolle.

Yhdistys on rekisteröity joulukuussa 2016. Puheenjohtaja Komsin ja varapuheenjohtaja Kallioniemen lisäksi sen jäsenenä on sihteeri ­Johan Bäckman. Hänet tunnetaan venäjämielisyydestään ja työskentelystään Venäjän strategisten tutkimusten instituutin RISI:n edustajana.

Bäckman yritti ostaa alkuvuonna valtaosan Love FM:n osakkeista itselleen, mutta valtioneuvosto ilmoitti peruvansa kanavan toimiluvan, mikäli Bäckman saisi määräysvallan. Päätöksen taustalla oli Supon antama lausunto, jonka mukaan ohjelmistoluvan määräys­vallan muuttuminen ja luvan jatkaminen vaarantaisivat kansallista turvallisuutta.

Suomen vapaa sana ry:n tarkoitus on tuottaa jatkossa ainakin radiosisältöä, mutta lähetyksistä tai kanavista ei ole vielä sovittu. Komsin mukaan yhdistyksen tavoitteena on kamppailla russo­fobian lietsomista vastaan.

”Suomessa rajoitetaan heti sananvapautta, jos uutisointi ei ole Nato-mielistä. Love FM -tapaus näytti, että erilaiselle Venäjä-uutisoinnille on kysyntää”, ­Komsi sanoo.

Komsi kuitenkin kiistää Suomen vapaa sana ry:n liittyvän Pispalan Radioon.

”Minulla on omat [projektini] ja Bäckmanilla omansa, kuten Journalistiliiton jäsenilläkin.”

Viime syksyisen haastattelun jälkeen dosentti Bäckmanin ääni on kuitenkin alkanut kuulua kanavalla säännöllisesti yhtenä puhejingleistä.

”Tässä puhuu dosentti Bäckman. Minä kuuntelen Pispalan radiota, kuuntele sinäkin.”

Etsimme päätoimittajaa

Voima -lehden nykyisen päätoimittajan kauden päättyessä etsimme toimitukselliseen laivaamme uutta kipparia.

Tehtävän onnistunut hoito edellyttää journalististen rutiinien hallintaa sekä vahvaa näkemystä yhteiskunnan, kulttuurikentän ja journalismin nykytilasta sekä visiota Voima-lehden roolista poliittisena kulttuurilehtenä. Päätoimittajan toimenkuvaa voidaan räätälöidä valittavan henkilön mukaan ja tehtävään voi hakea myös työparina.

Voima -lehden taloudelliset resurssit ovat rajalliset, mutta puutteita korvaa toimituksellisen tiimin korkea sitoutumisen aste. Työn on tarkoitus alkaa viimeistään elokuussa. Tehtävää täytettäessä painotetaan erityisesti hakijoiden visiota lehden tulevaisuudesta ja kykyä innostaa toimitustiimi toteuttamaan laadukasta journalismia.

Voima on vuonna 1999 perustettu valtakunnallinen ilmaisjakelulehti, joka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon jo vuonna 2001. Lehdellä on TNS Globalin tutkimuksen mukaan yli 78 000 säännöllistä lukijaa ja yli 176 000 lukee sitä silloin tällöin.

Kiinnostuksen osoitukset ja tiedustelut maililla osoitteeseen: tuomas.rantanen@voima.fi

Protektionismista konservatiiviseen globalismiin

Trumpin talouspolitiikka ei tarkoita suurta muutosta Obamasta vaan enemminkin sen konservatiivisempaa luentaa.

Teksti Antti Ronkainen Kuva Annika Pitkänen

Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, hänen aiheuttamaansa muutosta pelättiin. Keskuskauppakamarin Risto E.J. Penttilä ennusti blogissaan:

”Trumpin talouspolitiikka tulee koostumaan massiivisista veronalennuksista, sääntelyn purkamisesta, suurista investoinneista infrastruktuuriin, vapaakaupan kahlitsemisesta ja valtion vauhdikkaasta velkaantumisesta.”

Pelko laantui, kun Trump täytti kabinettinsa Goldman Sachs -pankkiireilla, jotka kannattavat perinteistä globalistista vapaakauppa. Protektionismin ja taloudellisen nationalismin sijaan markkinat alkoivat odottaa veroalennuksia ja infrainvestointeja.

Trumpin uudistukset ovat kuitenkin jumiutuneet kongressiin republikaa­nien riidellessä terveydenhuoltouudistuksesta. Veroalennus toteutuu aikaisintaan loppuvuodesta ja investoinnit ovat jääneet kokonaan taka-alalle.

Republikaanien oli tarkoitus vapauttaa Obamacaresta jopa tuhat miljardia veronalennukseen. Vaikka Obama­caren vastustaminen oli keskeinen republikaaneja yhdistävä teema, sen kumoamisesta ei päästy edes äänestämään. Konservatiivit halusivat kumota Obamacaren ja maltilliset korvata sen riisutummalla Trumpcarella.

Veroalen kasvattamiseksi on esitetty myös tuontitavaroiden rajaveroa, jolla kerättäisiin Obamacaresta menetetyt rahat. Rajavero on kuitenkin herättänyt laajaa vastustusta yritysten keskuudessa ja sitä on epäilty Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen vastaiseksi.

Jos Trumpcarea ja rajaveroa ei saada läpi, Trumpin ja republikaanien on päätettävä, millaista veroalea ne tavoittelevat. Pienempi veroale olisi markkinoille pettymys, mutta ei lisäisi velkaantumista. Toisaalta velkaantumisen jatkaminen voisi olla vai­keaa republikaaneille, ­jotka ovat viimeiset kahdeksan vuotta haukkuneet ­Obamaa velkaantumisesta. Esimerkiksi yritysveron lasku nykyisestä 35 prosentista kampanjan aikana luvattuun 15 prosenttiin kasvattaisi valtion velkaa 2 000 miljardilla seuraavan 10 vuoden aikana ilman korvaavia toimia.

Valkoisen talon ja kongressin yhteistyökyky mitataan seuraavan huhtikuun lopussa. Tuolloin tulee sopia menoista, sillä velkakaton vuoksi Yhdysvallat ei saa ottaa lisää velkaa ja maailman mahtavimmalla valtiolla on vähemmän rahaa kuin Googlella. Mikäli republikaanit ja presidentti eivät pääse yhteisymmärrykseen menoista, liittovaltio joutuu jälleen sulkemaan ovensa. Historia kuitenkin muistuttaa, että republikaani­presidenteille ei ole ollut ongelmia kasvattaa velkaantumista Richard ­Nixonin kauden jälkeen. Oppositiossa vastustetaan velkaantumista ja vallassa velkaannutaan.

Samaisessa blogissaan ­Penttilä myös ennakoi, että ”suuri rahapoliittinen kokeilu alkaa olla länsimaissa ohitse”. Tällä hän viittasi Trumpin kampanjan aikaisiin syytöksiin, joiden mukaan Yhdysvaltain keskuspankin (Fed) matala korkopolitiikka on luonut ”feikkitalouden”, joka auttaa Obaman hallintoa. Kampanjansa aikana Trump myös sanoi vaihtavansa Fedin johtajan ­Janet Yellenin, jos tulee valituksi. Lisäksi Trump syytti Kiinaa jenin keinotekoisesta arvon alentamisesta.

Vaikka Trump voisi halutessaan vaihtaa melkein koko Fedin johto­kunnan, rahapolitiikan suhteen näyttää tapahtuneen vaalien jälkeen muutos. Ensimmäisessä rahapolitiikkaa käsitelleessä haastattelussa Trump sanoi, ettei aio syyttää Kiinaa valuuttansa manipuloinnista. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvallat ja Kiina pyrkivät lopettamaan yhteistyössä Pohjois-­Korean ydinaseohjelman.

Samalla kun Trump luopui Kiinan syyttämisestä, hän itse kiihdytti valuuttasotaa toteamalla, että dollarin arvo on liian korkea. Hän ­toivoi Fediä alentamaan dollarin arvoa ja jatkamaan matalan koron politiikkaa. Lisäksi hän sanoi harkitsevansa Yellenin nimittämistä jatkokaudelle.

Kun Obaman aikana Fed kielsi, että se rahapolitiikallaan pyrkisi dollaria halventamalla lisäämään yhdysvaltalaisten yritysten kilpailuetua, Trump pyytää julkisesti lehdistön välityksellä keskuspankkia tekemään juuri sitä. Vaikka Obaman ja Trumpin talouspoliittiset erot ovat pienet, johtamistapa on täysin eri. Trump ylpeilee sillä, mistä Obama vaikeni.

Kun huomioidaan, että Trump on tehnyt U-käännökset myös Naton, Syyrian ja Venäjän suhteen, Yhdysvaltain suuri linja tuskin poikkeaa oleellisesti Obamasta.

Vaikka Yhdysvaltain suuri linja ei muuttuisi talous- ja ulkopolitiikan suhteen, Trump on lyhyessä ajassa muuttanut tapaa, jolla presidentti voi puhua medialle. Vaikka Trumpin agenda Valkoisessa talossa ei olisi protektionistinen, presidentti on tehnyt rasistisesta puhetavasta hyväksyttävämpää. Vaikka taloudelliset uudistukset antavat odottaa itseään, arvot ovat muuttuneet konservatiivisemmaksi. Trump on esitellyt lisäsatsauksia armeijalle, jotka rahoitetaan muuta hallintoa leikkaamalla. Leikkurissa ovat esimerkiksi ympäristöpolitiikka, vähemmistöjen oikeudet ja sääntely.

Demokratian vaatimus

”Sanotaan, että ongelmamme on kansalaistottelemattomuus. Se ei ole ongelmamme. Ongelmamme on kansalaistottelevaisuus” historioitsija Howard Zinn totesi vuonna 1970. Zinn jatkoi: ”Meiltä kysytään: ’Mitä jos kukaan ei noudattaisi lakia?’ Mutta parempi kysymys on: ’Mitä jos kaikki noudattaisivat lakia?’ Ja siihen on paljon helpompi vastata: [– –] Se, mitä tapahtuisi, on se, mitä on tapahtunut, ja se, mitä tapahtuu parhaillaan.”

Zinnin havainto on avain suhtautumisessa kansalaistottelemattomuuteen. Jos on sitä mieltä, että elämme yhteiskunnassa, jonka mekanismeissa ei ole vikaa, niin kansalaistottelemattomuudelle ei ole sijaa. Voimme vain luottaa siihen, että viranomaiset tekevät työnsä kunnolla, tai korkeintaan yrittää vaikuttaa virallisia kanavia pitkin.

Tällaisessa kannassa ei ole kyse periaatteesta. Lakien rikkominen hyväksytään silloin, kun se tapahtuu kaukana ajassa tai paikassa: Venäjän sorron vastustaminen itsenäistyvässä Suomessa tai keskitysleireille lähetettävien juutalaisten piilottaminen poliisilta.

Sen sijaan laittomuus täällä ja nyt tuntuu kyseenalaiselta. Kansalaistottelemattomuuden tarpeen myöntäminen rikkoo sen uskomuksen, että yhteiskunnassa oikeudenmukaisuus toteutuu, jos kaikki toimivat normaalisti. Uskomus on niin vahva, että vaikka tietäisimme rattaiden jauhavan ihmisiä kuoliaaksi, ajattelemme, että kapuloiden heittäminen on väärin.

Suomessa normaali toiminta tarkoittaa panssariautojen viemistä Arabiemiraatteihin käytettäväksi Jemenissä. Emiraatit osallistuu siellä elämän edellytysten tuhoamiseen, minkä tuloksena 17 miljoonaa ihmistä kärsii ruuan puutteesta ja seitsemän miljoonaa on nälänhädän partaalla. Yhtä lailla on normaalia karkottaa sotaa ja vainoa pakenevia aikuisia ja lapsia kuolemanvaaraan.

Silti tehtaiden sabotoimista tai vankilaan murtautumista pakolaisten vapauttamiseksi ja piilottamiseksi pidettäisiin häiritsevämpänä kuin sitä, että tekee työtä käskettyä Patrialla, Migrissä tai poliisissa.

Sääntöjen seuraaminen tuntuu huolettomalta, ja niiden rikkominen ahdistaa. Meidät on koulutettu siirtämään vastuu virkavallalle tai esimiehille ja käyttämään moraalista tajuamme sen arvioimiseen, noudatetaanko normeja, ei siihen, mitkä ovat tekojen seuraukset.

Välittömän vaikutuksen lisäksi kansalaistottelemattomuus vaikuttaa normeihin, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Kaikki sääntöjen rikkominen ei ole rakentavaa, mutta ilman omakohtaiseen moraaliseen arvioon perustuvaa toimintaa yhteiskunta ei kehity inhimillisemmäksi. Howard Zinnin sanoin: ”Kansalaistottelemattomuus ei ole demokratian ulkopuolella. Demokratia vaatii kansalais­tottelemattomuutta.”

Syksy Räsänen

Tulevaisuuden visio menneisyydestä

Kansallisteatterin Macbeth tekee syväsukelluksen vallanhimon syövereihin.

Teksti Timo Kalevi Forss

”Selkeä on synkkää, synkkä on selkeää”, laulaa kolmen noidan muodostama Weird Sisters kiihkeän konekompin päälle. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth polkaistaan käyntiin orwellilaisissa tunnelmissa, vaikka aloitusbiisin teksti on alkuperäistä William Shakespearea. Jo tämä on osoitus siitä rikkaudesta ja moniulotteisuudesta, mitä vuonna 1606 kirjoitettu klassikkonäytelmä tarjoaa.

Macbeth on syväsukellus jokaisessa asuvaan vallanhimoon ja sen turmelevuuteen. Macbethin ja hänen puolisonsa Lady Macbethin teot ja niiden seuraukset ovat universaalisesti tunnistettavia. Ne pätevät jokaisessa ihmisyhteisössä.

William Shakespeare pureutuu ihmisyyden ytimeen, ja Janne Reinikainen työryhmineen siirtää teemat sujuvasti nykypäivään tai jopa tulevaisuuteen.

”Olemme nimenneet näytelmän otsikolla Macbeth, klassikko tulevaisuudesta. Haluamme kysyä, minkälaisia vaikutuksia ihmisen valinnoilla ja ­teoilla on tulevaisuuteen. Kaikilla valinnoillamme on vaikutus meihin, meidän lähipiiriimme ja loppujen lopuksi yhteiskuntiin globaalisti”, kertoo Reinikainen.

Macbethin roolin tulkitsee hienosti Antti Luusuanniemi. Lady Macbethina loistaa Katariina Kaitue, ja vanhana pyörätuoliin vangittuna kuningas Duncanina murahtelee uskottavasti legendaarinen Esko Salminen. Macbeth murhaa Duncanin ja riistää vallan itselleen. Tätä seuraa hallitsemattomien tapahtumien ketju, joka johtaa kaaokseen.

Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät, tai niillä on vähintäänkin kaksi eri puolta. On siis totuuksia ja vaihtoehtoisia totuuksia. Vastakohtaisuus tulee esiin myös Macbethin ja Lady ­Mac­bethin suhteessa.

”Molemmat päähenkilöt ovat tilanteessa, jossa he ovat tyhjyyden keskellä. Macbeth on palannut sodasta, ja tulevaisuus on avoin. Vallanhimo sokaisee. Macbeth ja Lady Macbeth juonivat ja toteuttavat poliittisen murhan”, pohtii Janne Reinikainen.

Macbeth ei pysty perumaan tekojensa seurauksia. Hän toteaa ­ka­tuen: ”Minun käteni saastuttaa kaikki valtameret.”

Yksi Macbethin taustateemoista ­onkin ihmisen suhde luontoon. Näytelmän tekstiin on kirjoitettu ajattomasti globaalin maailman ongelmat. Myös ilmastonmuutos on prosessi, jonka syntyyn ihminen on vaikuttanut ja jonka lopputuloksia ei tiedä kukaan.

Näytelmän lopussa puhutaan antroposeenin käsitteestä. Se on geologinen epookki, aikakausi teollistumisesta tähän päivään, johon kuuluvat ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset luonnossa.

”Antroposeeni rinnastetaan kuninkuuteen ja kuningasnäytelmään. Haluamme pohtia, kuka on vallassa tällä hetkellä ja olisiko sitä syytä kyseenalaistaa. En halua tarkemmin analysoida antroposeenia. Katsojat saavat itse käydä arvioimassa sen merkitystä.”

Taustavideoilla nähdään räjähteleviä ydinlatauksia sekä mikroskoopin läpi nähtyjä soluja ja alkueläimiä. Miten kaunis voikaan olla ydinpommin sienipilven muodostama kaasuheltta? Kun kaikki esitetään poliittisten murhien ja tolkuttomien valtakamppailuiden taustalla, yhdistelmässä on jotain pelottavan tuttua.

”Kun teimme visualisointia videosuunnittelija Henna-Riikka Halosen kanssa, halusimme nostaa esiin elämänmuotoja, jotka jatkavat elämää kaikkein pahimmankin skenaarion jälkeen. Vaikka maapallo olisi täysin pommitettu, jotain jää kuitenkin jäljelle. Halusimme tuoda esiin näitä rottia ja torakoitakin sitkeämpiä alkueläimiä. Myös levälautat ja rehevöitynyt meri lähi- ja ylinopeuskuvina saattavat näyttää hyvinkin esteettiseltä ja kauniilta. Se on ristiriitaisella tavalla kiinnostavaa materiaalia. Kyse on kuitenkin hirveistä asioita, joita tapahtuu myös aivan meidän läheisyydessämme Itämerellä”, kertoo Reinikainen.

Macbethin näyttämökuva vangitsee ja pakottaa myös ajattelemaan. Ilmaisu on isoa ja hallittua. Valtapeliä heijastavaan replikointiin on ujutettu mukaan uusi verbi, ”sipilöidä”. Toisen näytöksen alkupuolella katsojan verkkokarvoille heijastetaan muun muassa Trumpin, Putinin ja Soinin kasvot.

Paikoin raskastakin tekstivyörytystä on rytmitetty Timo Hietalan hienolla musiikilla, jonka multi-instrumentalisti Joakim Berghäll toteuttaa suvereenisti. Musiikkikappaleet toimivat kuin norpan hengitysaukot jään pinnalla ja takaavat hapensaannin syvä­sukellusten välissä.

Ihminen kuvittelee hallitsevansa luontoa, mutta luonto voittaa kuitenkin lopulta. Luonto on huono häviäjä. Luonto iskee takaisin jo Macbethin huonona omantuntonakin. Lopulta skotlantilaiset ja englantilaiset joutuvat sotaan, jossa Macbethille käy huonosti.

Macbeth alkaa sodasta, joka on hyvin monimutkainen selkkaus Skotlannissa. Vastakkain on useita eri kapinallisjoukkoja. Sisällissotaan on sekaantunut myös pari ulkovaltaa. Tilanne on hyvin epäselvä eli aivan samankaltainen kuin voimme lukea päivittäin lehdistä. Ihmisluonnon syklinen paluu teurastukseen, tuhoon ja tappamiseen jatkuu. Tällaisesta kierto­kulusta Macbeth myös osin kertoo.”

Janne Reinikainen:

Macbeth, klassikko tulevaisuudesta

Kansallisteatterin suuri näyttämö
16.5. asti

Marincho

Teksti Elina Hiironniemi ja Liisa Viitanen Kuvat Elina Hiironniemi

”Nimeni on Marincho.

Olen 58-vuotias ja kotoisin Bulgariasta. Olen kiertänyt nyt viisi vuotta yhtäjaksoisesti ympäri Eurooppaa. Ajattelin, että voisin työskennellä täällä rakennusmiehenä, koska minulla on siihen koulutus. Olen kuitenkin hyvin pettynyt Eurooppaan.

Tilanne Bulgariassa alkoi huonontua vuonna 1989. Tehtaat myytiin, työt loppuivat ja ihmiset joutuivat myymään omaisuutensa ja muuttamaan kaduille. Maahan ilmestyi huijareita, jotka ryöstivät ihmisiä. He teettivät ihmisillä pimeitä töitä, jättivät sitten palkan maksamatta ja hävisivät.

Ihmiset pyrkivät pois maasta päästääkseen töihin ulkomaille ja maksoivat suuria summia, 300-500 euroa, henkilölle, jotka tekivät rahaa kuljettamalla ihmisiä rajan yli. Toisinaan kävi niin, että rajanylittäjät jäivät kiinni poliisille ja heidät käännytettiin takaisin. Maksetut rahat kuitenkin katosivat kuin ilmaan.

Rajan yli päässeet ihmiset olivat valmiita tekemään mitä tahansa töitä. Viisi vuotta sitten Prahassa tein yli 15 tuntista työpäivää 4-5 kuukauden ajan, mutta rahaa tuli vain sen verran, että saimme ruokaa. Lähdin sieltä jalkaisin rajan yli Tsekeistä Saksaan. Kuulemani mukaan Prahassa on edelleen sama tilanne.

Italiassa työskentelin 1000 paikan ravintolassa. Työt alkoivat aamulla klo 8:00, yhdeltätoista söimme ja sitten työt jatkuivat kahteen asti yöllä. Työ oli todella raskasta ja jatkuvasti oli niin kiire, etten edes ehtinyt käydä vessassa, saati levätä.

Italiasta jatkoin matkaani Espanjaan, missä työskentelin suurella eläintilalla. En kuitenkaan suostunut tekemään kuukautta töitä 600 eurolla. Valtava määrä lehmiä piti kytkeä lypsykoneisiin, paimentaa ja toimia lääkärinä kun vasikoita syntyi. Jouduin hoitamaan kaiken.

Suomeen tulin, koska tätä kautta toivon pääseväni Venäjälle perheeni luokse. Nyt saan rahaa keräämällä pulloja, yleensä öisin kun ihmiset nukkuvat. Myyn myös Iso Numero -lehteä, mutta se ei oikein käy enää kaupaksi, kun hinta on nousi neljästä eurosta viiteen.

Toivon saavani tarpeeksi rahaa, jotta saisin viisumin ja junalipun Pietariin ja sitä kautta Tshuvassiaan, missä vaimoni ja 25-vuotias tyttäreni asuvat.

Missä tahansa maassa köyhän ihmisen pitää pysyä mahdollisimman kaukana muista ihmisistä. Kun nukahdat, muut voivat tehdä sinulle mitä vain. Kun pysyttelee piilossa, elää hyvin. Kaikki maat eivät anna paikkaa missä nukkua. Olen kärsinyt siitä erittäin paljon.

Esimerkiksi Suomessa poliisit ajavat sinut pois joka paikasta. Tänä vuonna on järjestetty yömajoituksia ja olemme ensimmäistä kertaa päässeet nukkumaan kuin valkoiset ihmiset. Olen todella onnellinen siitä, että on paikka minne voi mennä, missä on patja ja lämmintä. Ulkona nukkuminen on todella stressaavaa.

Olen katkera elämälle siitä, että se ei sujunut kuten halusin. Olen sellainen ihminen, joka pitää lupauksensa ja haluaa tehdä töitä, mutta maailma on muuttunut kovasti. Toivon vain pääseväni tyttäreni luokse ja että hänen haaveensa kävisivät toteen.”

Superbändin kolmas tuleminen

Tähtiportti haaveilee tulevaisuudessa esiintymisestä abiristeilyllä.

Teksti Johanna Siik Kuva Elina Hiironniemi

Tähtiportin kolmas levy Superdepressio valmistui tammikuussa. Jo elokuussa 2015 bändin Facebook-sivulla lueteltiin tulevan, tuolloin toiseksi pitkäsoitoksi ­aiotun levyn kappaleiden nimiä.

”Levy oli noin 70-prosenttisesti valmiina tosi pitkään. Siitä on puuttunut vain se ratkaiseva neljäsosa”, Ilari Larjosto, taiteilijanimeltään Stiletti-Ana, arvioi.

”Aluksi piti tulla tuplalevy eli Eetteri­messu/Superdepressio, mutta se jaettiin kahdeksi”, Vilunki 3000:na paremmin tunnettu Mikko Viljakainen jatkaa.

Eetterimessu julkaistiin toisena pitkäsoittona huhtikuussa 2016, ja Superdepressio tulee ulos nyt, reilu vuosi myöhemmin.

Superdepressio ei kuulosta kuitenkaan erityisen depressiiviseltä ainakaan haastattelijan korviin, mutta aiempaan tuotantoon verrattuna musiikki on riisutumpaa.

”On se aika paljon minimalistisempaa”, Larjosto vahvistaa.

”Jopa siihen asti, että jossain vaiheessa mietittiin, pystyykö tätä julkaisemaan. Ei siksi, etteikö se meidän mielestä olisi hyvää musaa, vaan pystyykö ihmiset enää nykyaikana keskittymään sellaiseen, jossa ei ole mitään koukkua. Levyllä on aika monta biisiä, joissa on jotain perus-diudiuta ja jaarittelua”, laulaja-sanoittaja Sami Hynninen eli Albert Witchfinder selvittää.

”Ekalla levyllä oli nopeampi tempo kaikissa biiseissä. Se oli vähän sellainen singlekokoelma”, Viljakainen lisää.

Bändille itselleen on selvää, että jokaisella levyllä on oma teemansa. Superdepression sanoituksia Hynninen hahmottaa ihmiskohtaloiden kautta, siinä missä ”ensimmäisellä oli kaikenlaista scifiä, ja toinen oli henkilökohtaista rappiotilaa”.

”Tai ehkä niin, että toinen ja kolmas levy ovat yhdessä se ihmisen maaninen ja depressiivinen vaihe”, Viljakainen ehdottaa.

Tähtiportilla ei ole erikseen ulkopuolista tuottajaa missään levyntekovaiheessa.

”Nykyään ei ole ketään sellaista, jota pyytäisi. Jos T. T. Oksala olisi elossa, niin voisin maksaa sille”, keskusteluun paikalle myöhässä saapunut Perttu Häkkinen miettii.

”En minäkään keksi ketään, joka tekisi paremmin kuin me itse”, Larjosto hymähtää.

Itsenäistä tekemistä auttaa, että Larjostolla on Suomenlinnassa oma studio ja bändistä löytyy kolme osaavaa äänittäjää.

Biiseihin musiikki syntyy aina ensin.

”Jonkin verran on tietoista tekemistä, joku viitekehys, mihin ollaan tekemässä ja minkä tyyppistä. Aika paljon biisejä syntyy kuitenkin sattuman ja kokeilun kautta”, Larjosto kertoo.

”Ekan levyn monet biisit oli olemassa eri sessioista. Siinä alkoi vain käydä niin, että nämä on Tähtiportin biisejä ja nämä ei. Tokaan ja kolmanteen on tehty nimenomaan Tähtiportti-matskua”, Viljakainen jatkaa.

”Se soundi on sellainen, että kun sen kuulee, niin sen tietää”, Larjosto sanoo.

”Lyriikat teen aina musaan. Joskus niitä on valmiina muistikirjassa, ja kun kuulen biisin, huomaan, että tämähän on tämä. Esimerkiksi Eetterimessulla oleva ’Ihmeiden aika ei ole ohi’ oli sellainen. Se taidettiin äänit­tääkin yhdellä otolla”, Hynninen täydentää.

Tähtiporttia kutsutaan edelleen markkinointimateriaalissa superbändiksi, koska sen jäsenillä on Tähtiportin olemassaolon rinnalla muutakin musiikillista uraa. Kolmannen levyn kohdalla määritelmä sen perinteisessä merkityksessä alkaa tuntua hieman turhalta.

”Käsitys siitä, että ’superbändi’ tekee vain yhden levyn, on lähtöisin jostain 80-luvulta, kun jotkut random-kokoonpanot tekivät yhden tai kaksi levyä, joista toinen oli jo niin vaivaannuttava, että se jäi siihen”, Viljakainen huomauttaa.

”Kyllä ajatus on, että tehdään niin pitkään, kun joku meitä vaan julkaisee”, Larjosto sanoo.

Keskustelu superbändin käsitteestä saa haastattelutilanteessa lopulta aikaan hyvin kiivaan väittelyn siitä, miten usein Tähtiportin pitäisi julkaista levyjä. Häkkinen puhuu voimakkaasti sen puolesta, että nykyinen tahti, uusi levy aina keväisin, on hyvä, Hynninen taas ei ole ehdotuksesta yhtään innoissaan.

Lehteen voi sentään jo kirjoittaa, että neljäs levy on tekeillä. Työnimellä Abiristeily kulkeva kokonaisuus haaveillaan tehtäväksi tuplavinyylinä. Tekstejä ja riffejäkin on valmiina, mutta tekoprosessin metodi pidetään toistaiseksi salassa.

”Ehkä voi sanoa niin, että Tähtiportti jättää Abiristeilyllä lapsuuden ja siirtyy aikuisuuden maailmaan. Siitä se nimikin tulee”, Häkkinen paljastaa.

”Haaveena tietysti on, että sitten kun se ilmestyy, me päästäisiin jollekin abiristeilylle esiintymään”, Hynninen heittää.

”Abiristeilyllähän jokainen urpo luulee, että nyt jotain tapahtuu. Mutta mitään ei tapahdu.”

Tähtiportti: Superdepressio (Svart Records)

Julkaisupäivä 21.4.

Ero kirkastaa elämän suunnan

Mia Halmeen dokumenttielokuva Joka toinen pari osoittaa, että eron hetkellä totuuksia on yhtä monta kuin kokijoitakin.

Teksti Johanna Siik

Muistoista se lähti, kristallinkirkkaista.

”Se, miten eronnut ihminen kertoo eron hetkestä, on kuin hän katsoisi valokuvaa. Hän muistaa kaikki yksityiskohdat, värit ja mitä silloin oli päällä”, elokuvaohjaaja Mia Halme kertoo.

”Ilmiö liittyy sokkiin. Siinä elimistömme reagoi niin, että tunnetaso lamaantuu, jotta pystymme ylipäätään toimimaan. Kun tilanne on ohi, voi se palautua juuri noin, tarkkana muistona.”

Halmeen uusin dokumentti ­Joka toinen pari on elokuva parisuhteen hajoamisesta. Siinä seurataan ja kuunnellaan kuutta ihmistä, kolmea entistä pariskuntaa, jotka kaikki kertovat oman versionsa tapahtuneesta.

”Yhtäkkiä kaikki ympärillä alkoivat eroamaan. Tuli sellainen ruuhka­vuosien eropiikki, joka on myös tilastollisesti olemassa neljänkympin kieppeillä. Ystävissäni oli useita pareja, joista kuuntelin molempia osapuolia, ja oli kiinnostavaa, miten eri tavalla asiat voidaan kokea, muistaa ja nähdä. Eikä kummankaan suhteen tullut olo, että hän olisi ollut väärässä”, Halme pohtii.

”Monen kohdalla ero ei ole epätoivon vaan kirkastumisen hetki. Tietyllä lailla se kriittinen hetki kirkastaa katseen, ajatukset ja elämän suunnan.”

Dokumentissa esiintyvät ex-parit Kaisa ja Ville, Ykä ja Jonna sekä Sanna ja Mikko löytyivät lukuisten haastateltujen joukosta melko varhaisessa vaiheessa, ja se näkyy dokumentissakin: kameran edessä käydään läpi isoja eron jälkeisiä muutoksia. On uusia suhteita, lapsiakin.

Eronneiden voice-over-haastattelut taas paljastavat, miten kukin on eron hetken kokenut, mikä siihen ovat johtanut ja miltä elämä sen jälkeen on tuntunut. Halme halusi, että dokumenttiin osallistuvilla pareilla on yhteisiä lapsia, koska silloin heillä olisi yhteistä elämää myös eron jälkeen.

”Minulla ei ole mitään sanomaa siitä, että ero olisi hyvä tai huono asia. Ainoa agendani on, että ihminen itse tietäisi, kumpaa se on. Että säännöstö ei tulisi ulkoapäin tai ero olisi jollain tapaa häpeä, myöskään lapsille. Toivon, että ihmiset näkevät omien tekojensa merkityksen, koska se on ainoa keino mennä eteenpäin.”

Joka toinen pari sivuaa myös nuorta parisuhdetta ja sen jälkipuintia. Ja viimeisimpänä trendinä on nähtävissä noin 60-vuotiaiden eropiikki.

Mia Halmeen haastattelun yhteydessä on hyvä tilaisuus puhua myös elokuvapolitiikasta, sillä hän on sekä tekijä että opettaja. Samalla kun opiskelijoita täytyy rohkaista omaan näkemykseen, on ajateltava näiden tulevaa ammattikuvaa ja toimeentuloa. Nykyisessä rahoitusjärjestelmässä omanlaisen elokuvan tekeminen voi olla hyvin haastavaa.

Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselta puuttuu tällä hetkellä dokumentaarisen elokuvan professuuri. Halme hoitaa tätä ei-olemassa-olevaa professuuria Executive in Residence -tittelillä.

”Opiskelijoilla on hirveä rohkeus sekä tyylillisesti että sisällöllisesti! Voi olla, etteivät ne ole lainkaan suuren yleisön elokuvia, mutta on tärkeää, että tekijän elämässä on sellainen vaihe, että tietää pystyvänsä tekemään oman tyylisiään elokuvia ja että niilläkin on oma yleisönsä. Kaiken ei tarvitse olla massojen elokuvaa”, Halme iloitsee.

”Onneksi vielä meidän koulutusjärjestelmässä voi tehdä näin. Se on jonkin sellaisen siemenen kylvämistä, joka kantaa jotain, mutta me ei vielä tiedetä, mitä. On todella ikävää, jos professuuri jää perustamatta ­uudelleen ja vedetään vessasta alas iso osa suomalaista dokumentti­elokuvan osaamista. Aalto-yliopiston elokuva­taiteen osasto on kuitenkin ainoa paikka, jossa opetetaan maisteri­tasolla ­dokumenttielokuvan tekemistä. Siinä on aivan omat erityispiirteensä, toisenlaiset kuin fiktion ohjaamisessa, katsomisessa ja tekemisessä”, Halme sanoo.

Suomalaisella dokumentilla kuitenkin menee toistaiseksi hyvin ja sitä arvostetaan kansainvälisesti. Joka toinen pari on siitä tuore esimerkki. Se sai maailmanensi-iltansa viime syksynä Saksassa DOK Leipzigissa ja kilpailee tänä keväänä Pohjois-Amerikan suurimman dokumenttielokuvafestivaalin, Torontossa järjestettävän Hot Docsin pääsarjassa. Lisäksi elokuva on mukana Puolassa kolmetoista kaupunkia käsittävällä Against Gravity -festivaalilla.

Suomessa Halmeella on elokuvan yleisön suhteen yksi erityistoive:

”Maa on pullollaan niitä, jotka tekee erojen kanssa työtä: juridisesti, terapeuttisesti tai lastenvalvojina. Haluaisin tämän elokuvan juuri sinne työn­tekijäpuolelle nähtäväksi, koska siinä on se kotona tapahtuva yksityinen puoli, jota he eivät välttämättä näe.”

Joka toinen pari

Ensi-ilta 21.4.