voima

Oma ruumis näkyvillä

Teksti Maija Karhunen Kuva Christopher Hewitt

Kun teatteri- tai tanssiteoksen esiintyjä ei ole normin mukainen, saattaa herätä suojelunhalu ja moraalipaniikki.

Vuonna 2014 Helsingissä Baltic Circle -teatterifestivaalilla esi­tettiin Dries Verhoe­venin teos ­Ceci n’est pas. Teoksessa oli kymmenen erilaista kohtausta, joista jokainen tapahtui vuorollaan lasivitriinissä Lasipalatsin aukiolla. Minä, liikuntavammainen ammattiesiintyjä, olin kuulunut teoksen esiintyjiin jo sen edellisvuotisesta ensiesityksestä alkaen.

Ennen Helsinkiä teos oli kiertänyt ahkerasti pitkin Eurooppaa. Esitys kirvoitti usein närkästystä. Ihmiset eivät pitäneet siitä, että törmäsivät kaupungilla kulkiessaan taiteeseen, jos ylipäätään tunnistivat ja lukivat vitriinin taideteoksena. Minua säälittiin ja tsemppailtiin, vaikka vitriinissä omassa kohtauksessani hemaisevaksi laittautuneena, cocktaileja siemaillen ja teatteritupakkaa poltellen flirttailin ohikulkijoiden kanssa ja pidin hauskaa. Epäiltiin, että teoksen ohjaaja on pakottanut minut esittämään kohtauksen ja näin käyttää minua hyväkseen.

Suomessa Ceci n’est pas -teoksesta syntyi suurempikin kiista. Huolestunut kansalainen, sosiaalityöntekijä, oli ottanut yhteyttä poliisiin. Närkästyksen kohteena oli aluksi kohtaus, jossa isä ja lapsi ovat alusvaatteisillaan lähekkäin lukemassa satua. Esitys ei ollut valituksen tehneen mielestä viaton. Tilanne muotoutui pian usean toimijan hahmottomaksi, aidoksi moraalipaniikiksi. Se etsi seuraavaa kohdettaan minun flirttiesityksestäni ja alastomana, siloposkinen naamio kasvoillaan vitriinissä istuneen iäkkään naisen kohtauksesta. Valituksen tehnyt pelkäsi joko vammaisen tai vanhuksen tulevan esityksessä hyväksikäytetyksi.

Moinen täysivaltaisuuden ja itsemääräämisoikeuden epäily ei onneksi olisi voinut poliisissa kantaa kovin pitkälle. Alastoman, iäkkään naisen esittämän taideteoksen sensuroimiseksi löytyi kuitenkin sukupuolisiveellisyyspykälä, ja hän esiintyi lopulta alusvaatteet yllään. Tuohtumus eskaloitui mediahuomiota saaneeksi poliisitapaukseksi ja oikeusjutuksi, jonka korkein hallinto-oikeus lopulta viime lokakuussa ratkaisi Baltic Circlen hyväksi. Teoksen sensuroiminen oli siis sananvapauden rajoittamista.

Vammaiseen henkilöön liittyvät konnotaatiot ja hänen kohtaamisensa mahdollisesti herättämät alitajuisetkin reaktiot lienevät erilaisia kuin esimerkiksi tummaihoiseen tai transsukupuoliseen ihmiseen liittyvät. Vammaista halutaan usein suojella ja holhota, kuten yllä olevassa esimerkissä. Hänet voidaan nähdä avuttomana. Ruumis voi vammasta riippuen olla hallitsemattoman tuntuinen, pelottava tai epämiellyttävä, ainakin usein huomiota herättävä.

Toisaalta vammaista voidaan ylettömästi ihailla vaikka vain julkiselle paikalle ilmaantumisesta (vaikkei sekään aina ole kaikille itsestään selvää). Olen itsekin tottunut kadulla tuijotuksiin, siihen että sähköpyörätuolilla liikkuessa on usein vaikeaa olla huomaamaton, vaikka haluaisikin. Uteliaat kysymykset ja intiimit utelut ovat joskus ymmärrettäviä, välillä ne vaikuttavat kumpuavan ennakkokäsityksistä ja -luuloista. Niihin täytyy keksiä jotain vastattavaa, selittää omat asiat auki.

Esteellisiin paikkoihin pääsy on oma sosiaalisesti vaivaannuttava performanssinsa. Jos on näkyvästi vammainen, arkinen elämä on siis joskus eräänlaista esiintymistä.

Entä sitten, kun ammatti on esiintyjä ja tanssija, kuten minulla? Kun kuka tahansa asettaa oman ruumiinsa näyttämölle alttiiksi, on hänen kysyttävä itseltään, millaisena hän haluaa sen näyttää, esittää. Herkkänä ja hauraana, haavoittuvana, ei-hallittuna? Onko sellaisia kuvia tarpeeksi näkyvillä tanssitaiteessa, maailmassa? Vaiko vahvana, vapautuneena, taitavana, kykenevänä? Ja näyttäytyvätkö nämä vielä erilaisina, jos esiintyjä on vammainen? Mitä tai kenen katsetta mikäkin näyttämisen tapa palvelee?

Usein tunnen olevani tavanomaista herkempi projisointipinta katsojille. Ihmiset iloitsevat siitä, että diversiteetin politiikkaa toteutetaan, ja ehkä heistä tuntuu hyvältä nähdä minut voimakkaana. Ihmiset ovat usein hyvin kohteliaita. Mietin, tuntuuko heistä siltä, että heidän on pakko pitää työstäni. Muistelen joskus hauraista luistani kirjoitettuja dramaattisia otsikoita ja kadun, etten osannut tai sillä kertaa jaksanut puuttua toimittajan työhön. Entä mitä itse haluan? Ja olenko joskus itse ennakkoluuloinen itseäni kohtaan?

Pelkään, että saamani työt ovat minulle poliittisista syistä annettuja. Mitä ajatella siitä, että taideinstituutiosta kerrotaan suoraan tavoitteesta saada ohjelmistoon enemmän vammaisia esiintyjiä ja samalla ilmoitetaan, että teos, jossa esiinnyn, on valittu ohjelmistoon mukaan, sillä muitakaan vammaisia esiintyjiä ei kaupungissa ole? Jotkut puhuvat cripple bonuksesta, siitä, kuinka vammaisuus taidekentällä myös avaa ovia, vaikka se joskus niitä on saattanut sulkeakin.

Ennen kaikkea harmittelen moraalipaniikkeja. Kun työskentelee eri koreografien tai ohjaajien teoksissa, valtasuhteet ja itsensä antaminen materiaaliksi ovat aina läsnä. Ceci n’est pas -teoksen kohdalla tuntematon sosiaali­työntekijä pelkäsi teoksen ohjaajan käyttävän eksploitatiivisesti ominaisuuksiani vastoin tahtoani ja ymmärrystäni. Toiset taiteilijatkin ovat joskus jonkin esityksen kohdalla lukeneet koko teoksen vammaisuuteni kautta ja sitten huolestuneet puolestani niin, että teoksen varsinainen sisältö on jäänyt syrjään.

Onko ylipäätään mahdollista nähdä vammainen esiintyjä ”neutraalisti”, ”abstraktina” kehona, joka ei viittaisi edustamaansa vähemmistöön? Vai onko se edes tarpeellista, onko kuviteltavissa vielä jotain mielenkiintoisempaa?

Onko naiivi ajatus unohtaa oma vammaisuutensa, olla odotuksista riippumatta kiinnostunut muista asioista ja aiheista ja yrittää toteuttaa niiden mukaista näyttämöä? Mihin olen vammaisena, monia etuoikeuksia saaneena henkilönä velvollinen maailmassa, jossa syrjintä on edelleen arkipäivää? Minkälaisella tekemisellä on radikaaleinta merkitystä?

Graffiti HAM
Route Couture

Yhdestoista hetki

Teksti Salla Nazarenko Kuvat Ninni Kairisalo

Australialainen lääkäri Tilman Ruff on kansainvälisen ydinaseiden riisumista ajavan ICAN-verkoston perustajajäseneen. International Campaign to Abolish Nuclear Weapons (ICAN) palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2017.

Vieraillessaan Helsingissä joulukuussa 2017 Ruff tapasi muun muassa presidentti Sauli Niinistön, ja hänen viestinsä on selkeä: Ydinaseriisunta on äärimmäisen kiireellistä.

”Maailmanpoliittinen tilanne on valtavan polarisoitunut ja tämän päivän ydinaseista on sanottava se, että vaihtoehtoja on tasan kaksi. Niitä tullaan käyttämään, ja siitä seuraavaa katastrofia on täysin mahdotonta käsittää. Se merkitsee elämän loppua. Toinen vaihtoehto on se, että ihmiskunta hankkiutuu oikeasti eroon näistä aseista”, Ruff kertoi.

Näistä parempaa vaihtoehtoa ennustelee Ruffin mielestä kesällä 2017 YK-tasolla alkuun saatu ydinasekieltosopimus, jossa lukuisat YK:n jäsenmaat kieltäytyvät kokonaan ydinaseista.

”Ydinasekielto merkitsee todella valoa pimeään aikaamme. Tämä luo toivoa ihmiskunnalle.”

Samaan aikaan kuitenkin maailman johtajissa on ihmisiä, jotka ovat eksplisiittisesti valmiita käyttämään ydinaseita. Useat asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että ydinaseiden käytön riski on suurempi kuin koskaan. Syitä tähän on lukuisia: Venäjän ja Naton huono suhde, Yhdysvaltain ja Kiinan nokittelu, Etelä-Kiinan meren eskaloitunut tilanne, Koreoiden kiista, Intia vastaan Pakistan. Jopa Krimi.

Nämä ovat kaikki tilanteita, joissa vaara on todellinen.

Tilman Ruff on vaikuttanut myös järjestössä International Physicians for the Prevention of Nuclear War (IPPNW) eli Lääkärit ydinsotaa vastaan. IPPNW palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1985 ja sitä kautta Ruff on kaksinkertainen Nobelvoittaja.

”Kun aloitimme ydinaseiden vastaisen aktivismin, kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ydinsota voi alkaa milloin vain. Siksi lääkärien rauhanjärjestöä todella kuunneltiin – nostimme esiin ydinaseiden terveysvaikutuksia. Maailman johtajat Reaganista ja Gorbatšovista lähtien ottivat viestimme vastaan.”

Tänä päivänä tilanne on monimutkaisempi – ja vaarallisempi – kuin kylmän sodan aikana. IPPNW:n ja sen yhteistyökumppanien raportit osoittavat, että rajoitettukin ydinsota esimerkiksi Intian ja Pakistanin välillä aiheuttaisi maailmanlaajuisen ilmastonmuutoksen, joka vaikuttaisi maataloustuotantoon niin tuhoisasti, että jopa miljardi ihmistä olisi vaarassa kuolla nälkään. Ydinräjähdyksen aiheuttamaa ilmastonmuutosta on mallinnettu muun muassa tarkastelemalla sen vaikutuksia Yhdysvaltain maissintuotantoon ja Kiinan riisintuotantoon. Nälänhätä johtaisi laajoihin epidemioihin sekä paikallisiin konflikteihin.

Tahallisen ydinaseiden käytön lisäksi Ruff alleviivaa kyberhyökkäyksen tai inhimillisen virheen riskiä.

”Jo nyt sekä siviili- että sotilastarkoituksiin tehtyjä ydinohjelmia vastaan on hyökätty. Esimerkistä käy Stuxnet-tietokonemato, joka onnistui saastuttamaan Iranin uraanirikastamoja vaikka ne oli eristetty internetistä.”

Ruff pitää suurena riskinä myös asejärjestelmien haavoittuvuutta.

”Intian ja Pakistanin ydinasearsenaalien käsky- ja kontrollijärjestelmät eivät ole kovinkaan sofistikoituneita. Läheltä piti -tilanteita on nähty jo nyt. Ydinasejärjestelmiä on täydessä valmiudessa eri puolilla maailmaa, ja virhearvioita ja vahinkoja voi sattua. Entä jos päätöksen tekee ihminen, jolla on vaikka mielen sairaus?”

Selvää on, että myös Donald Trumpin ja Kim Jong-unin kaltaiset impulsiiviset johtajat ovat vaaraksi koko maailmalle.

”Kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla sellaista valtaa.”

Tammikuussa Bulletin of the Atomic Scientists -ryhmän vuodesta 1947 ylläpitämää Tuomiopäivän kelloa siirrettiin kasvaneen ydinsodan uhan merkiksi. Nyt kello osoittaa kahta minuuttia vaille keskiyötä.

Tilman Ruffin oma aktivismi juontaa lapsuuteen. Hänen perheensä juuret ovat Palestiinan saksalaiset. Perhe joutui väistymään kotiseuduiltaan toisen maailmansodan jälkeen syntyneen Israelin valtion tieltä.

”Ensimmäisen maailmansodan aikaan perheeni pakeni Egyptiin, palasi takaisin, jälleenrakensi kaiken ja joutui lähtemään taas. Toisen maailmansodan jälkeen perheeni lähti lopullisesti.”

1955 syntynyt Ruff kuunteli koko lapsuutensa tarinoita sodan kauhuista.

”Isoisäni menetti kaikki kolme veljeään. Minulla oli kaksi isoäitiä ja yksi isoäitipuoli isoisäni toisesta avioliitosta. He kaikki sanoivat, että jos sota tulee, pudotkoon ensimmäinen pommi päähäni, jotten enää joudu sitä elämään.”

Tarinat synnyttivät Tilmanissa vahvan sodanvastaisen eetoksen. Aktivismiin hän vihkiytyi Amnesty Internationalin kautta vuonna 1970, jolloin hän oli mukana kirjekampanjassa tukemassa kreikkalaista mielipidevankia.

”Hän vapautui. Hänen kiitollisuutensa teki vaikutuksen, saatoimme todella tukea häntä tuhansien kilomet­rien päässä.”

Tätä seurasi Vietnamin sodan sekä Australian uraanikaivosten turvallisuus- ja terveysongelmien vastainen aktivismi. 1980-luvun ilmasto oli otollinen ydinsodan vastaiselle liikkeelle, ja IPPNW todella sai äänensä kuuluviin.

”Eräs suuri asia oli myös isäksi tuleminen ja sen mukanaan tuoma tunne täydellisestä velvollisuudesta suojella sekä omaa lasta että koko maailmaa.”

IPPNW oli vaikutusvaltaisimmillaan kylmän sodan vuosina, mutta sittemmin ydinsodan vastainen aktivismi näytti pirstaloituneen. Vuonna 2005 syntyivät ensimmäiset ajatukset laajemmasta ydinaseiden vastaisesta järjestöverkostosta. Verkoston luomisesta sovittiin IPPNW:n kongressissa Helsingissä vuonna 2006, ja virallisesti ICAN perustettiin Melbournessa 2007.

”ICAN oli oikea idea oikeaan aikaan. Sen takana on yli 500 kumppanijärjestöä yli sadassa maassa. ICAN on korostanut ydinaseiden käytön humanitaarisia seurauksia.”

Tilman Ruff on kuitenkin myös ja ennen muuta lääkäri. Hän on tehnyt merkittävän uran kansanterveystieteen ja rokotteiden parissa ja toiminut muun muassa Punaisen Ristin lääketieteellisenä neuvonantajana sekä maailman terveysjärjestö WHO:n asian­tuntijalääkärinä erityisesti äiti- ja lapsiterveyden sekä rokotteiden parissa. Nykyään hän tekee asiantuntijalääkärin työtä enää osa-aikaisesti samalla, kun kiertää puhumassa ydinaseriisunnan puolesta ympäri maailmaa.

Ruffille ydinaseet ovat nimenomaan kansanterveyskysymys. Työtä riittää myös kotimaassa Australiassa. Australia, kuten Suomikin, kuuluu niihin maihin, jotka eivät ydinasekieltosopimusta ole allekirjoittaneet.

”Australia väittää pitävänsä Yhdysvaltain ydinaseita ’turvatakuuna’. Miten ydinaseet voisivat olla turvatakuu yhtään kenellekään?”

Ruff korostaa Pohjoismaiden asemaa ydinaseriisunnassa.

”Pohjoismaat ovat perinteisesti harjoittaneet progressiivista sosiaalipolitiikkaa ja teidät tunnetaan maailmalla siitä, että pidätte huolta heikommista. Tänä päivänä maailmassa on valtava tarve rauhalle ja kehitykselle. Esimerkiksi Ruotsi on aivan poikkeuksellinen siinä, miten paljon se on panostanut esimerkiksi YK:hon. Siinä linjassa on erittäin kummallista, etteivät Pohjoismaat ota osaa YK:n monenvälisiin ydinaseriisuntaneuvotteluihin.”

Ruffin mielestä on selvää, että työtä tulee jatkaa sitkeästi siihen saakka, että ydinaseet poistuvat kokonaan.

”Ydinaseet ovat ainoa ase, joiden käyttäminen sijainnista riippumatta uhkaa koko ihmiskuntaa. Niistä on päästävä eroon, eikä sille ole mitään vaihtoehtoja. Ei pidä olla historian väärällä puolella.”

Graffiti HAM
Route Couture

Baskiaktivisti Paxti Arratibelia kidutettiin pidätyssellissä vuonna 2011. Muovipussi päässään hän murtui ja allekirjoitti tunnustuksen lisäten nimensä alle ” aztnugal”. Se on baskiksi ”apua” väärinpäin.

Espanjalaista terrorismia

Teksti Emilia Aaltonen

Institutionalisoitunutta väkivaltaa ei lasketa terrorismiksi, mutta itsenäisyyspyrkimykset lasketaan.

Espanja on jaettu seitsemääntoista itsehallintoalueeseen vuoden 1978 perustuslaissa. Alueet määräytyivät joko historiallisten kuningaskuntien tai esimerkiksi maakuntien pohjalta. Näillä alueilla on oma lippunsa ja parlamenttinsa, mutta niiden autonomiataso vaihtelee. Muun muassa Baskimaa kerää omat veronsa, kun taas monien itsehallintoalueiden verotuksesta päättää keskushallinto.

Erityisesti Francon diktatuurin (1939–75) aikana ja sen jälkeisessä siirtymävaiheessa Espanjan keskushallinnon valta-asemaa on vahvistettu huomattavasti, ja se on osaltaan voimistanut useiden itsehallintoalueiden, erityisesti Baskimaan ja Katalonian, kapinointia keskushallintoa vastaan. Paikalliset asukkaat näkevät kapinoinnin itsenäisyystaisteluna ja itsepuolustuksena niin Espanjan hegemoniaa kuin kapinoinnin väkivaltaista tukahduttamista vastaan. Monet uskovat, että Francon aikainen itsehallintoalueiden kulttuurinen ja poliittinen sorto jatkuu myös Francon jälkeisessä ”demokraattisessa” Espanjassa.

Kataloniassa lokakuussa 2017 järjestetyssä kansan­äänestyksessä paikalliset asukkaat toimivat rauhanomaisesti yrittäessään äänestää alueensa tulevaisuudesta. Kuvat Espanjan hallituksen paikalle lähettämien poliisien väkivaltaisuudesta levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa. Katalonian itsenäisyysäänestys ja Espanjan keskushallinnon väkivaltainen reagointi siihen ovat nostaneet esiin kysymyksen Espanjan valtion sisäisten itsehallintoalueiden tilanteesta.

Sittemmin poliisiväkivalta näyttää suurimmaksi osaksi unohtuneen. Tiedotusvälineissä on keskitytty enemmän Espanjan pääministerin ­Mariano Rajoyn paatoksellisiin puheisiin Espanjan yhtenäisyydestä ja 21. joulukuuta järjestettyihin Katalonian aluevaaleihin. Samalla on kuitenkin ollut mahdotonta täysin ohittaa Katalonian itsenäisyysmielisten poliitikkojen pidätyksiä sekä kansanäänestyksen aikaisen pääministerin Carles Puigdemontin poliittisen turvapaikan anomista Brysselistä.

Katalonia ei suinkaan ole ensimmäinen itsenäisyyttä tavoitteleva itsehallintoalue Espanjassa. Baskimaa on pyrkinyt samaan jo vuosia. Vaikka nämä kaksi itsehallintoaluetta ovat poliittisesti ja historiallisesti hyvin erilaisia, yhteistä niille on se, että kummatkin ovat kyseenalaistaneet Espanjan alueellisen hegemonian ja saaneet vastineeksi kärsiä keskushallinnon tyytymättömyyden seuraukset.

Kummankin kohdalla keskushallinnon harjoittamasta väkivallasta on puhuttu julkisesti hyvin rajoitetusti, jos lainkaan. Katalonian kansanäänestyksen aikaista poliisiväkivaltaa ja myöhempiä pidätyksiä on kritisoitu julkisesti hyvin vähän. Baskimaassa väkivalta on aina liitetty lähes yksinomaan ”Baskimaa ja vapaus” -järjestö Etaan, eikä itsenäisyysliikkeen vastaista väkivaltaa ole juurikaan mainittu kansainvälisessä uutisoinnissa. Katalonian viimeaikaiset tapahtumat tarjoavat oivan tilaisuuden nostaa esille myös Baskimaan itsenäisyystaistelun ja siihen kohdistetut sortomenetelmät.

ETA aloitti tulitaukonsa lokakuussa vuonna 2011, ja viime vuoden pääsiäisenä se luovutti aseensa Espanjan ja Ranskan valtioille. Yleisen diskurssin mukaan terrorismin uhka on hävinnyt ja Baskimaassa eletään nyt rauhan aikakautta. Aseellinen taistelu on vaihtunut laillisten poliittisten instituutioiden kautta tapahtuvaan toimintaan. Nyt painotetaan sovintoa ja yhteiseloa. Näinkö yksinkertaista oli vuosia jatkuneen konfliktin ratkeaminen?

Aselepoja oli julistettu aiem­minkin, mutta tällä kertaa sen piti olla pysyvä. Eta onkin pitäytynyt lupauksessaan. Poliittisen väkivallan historiaa eivät sovittele pelkästään poliitikot, vaan esimerkiksi poliittisille vangeille tarjotaan lievempiä vankilatuomioita vaihtokaupaksi sovittelevasta ja anteeksipyytävästä asenteesta.

Kun muualla Länsi-Euroopassa näyteikkunat täyttyvät helmikuun 14. päivänä hersyvistä sydänasetelmista ystävänpäivän kunniaksi, Baskimaan katukuvassa kidutuksen vastaiset banderollit ja graffitit kiinnittävät huomion ystävänpäivää edeltävään ”kidutuksen vastaiseen päivään”.

Rauhaa ja sovintoa korostavaan politiikkaan alkaa ilmestyä säröjä. Kuka on kiduttanut ja ketä? Mehän olemme Euroopassa, emme Yhdysvalloissa, Egyptissä tai al-Assadin ­Syyriassa.

Espanjan valtion väkivaltakoneisto on ollut institutionalisoitunutta jo vuosikymmeniä. Helmikuun 13. päivänä 1981, Francon kuoleman jälkeisessä siirtymävaiheessa, Espanjan poliisi pidätti Madridissa kaksi Etan jäsentä, Joxe Arregin ja Isidro Etxaben. Terrorismin vastaisen lain nojalla heitä pidettiin eristysselleissä ja kuulusteltiin yhdeksän päivän ajan. Sen jälkeen Arregi kiidätettiin surullisen kuuluisan Carabanchelin vankilan sairaalaan. Siellä hänellä todettiin lukuisia ulkoisia ja sisäisiä verenvuotoja silmien ympärillä ja sidekalvossa, olkapäässä, käsivarsissa ja pakaroissa. Jalkapohjissa hänellä oli toisen asteen palovammoja. Lisäksi Arregi valitti huimausta ja kovaa vatsakipua, ja hänen keuhkoistaan löydettiin huomattava määrä nestettä. Parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa.

Syyllisiä kidutukseen ei löytynyt. Viisi Joxe Arregia kuulustellutta poliisia pidätettiin ja heitä syytettiin Arregin kidutuksesta, mutta syytökset eivät johtaneet tuomioon. Yksi Arregia kuulustelleista poliiseista mainitsi oikeudessa, että vankia oli kohdeltu kuulusteluissa asiallisesti ja vihjasi, että poliittiset vangit usein vahingoittavat itseään selleissään.

Vuosia myöhemmin paljastui, että myös Arregia hoitanut lääkäri piilotteli kidutukseen liittyvää todistusaineistoa, ja varsinaisessa oikeudenkäynnissä esitettiin hyvin puutteellinen selostus Arregin viimeisistä hetkistä.

Kuolema tapahtui aikana, jota kutsutaan – ironista kyllä – ”demokraattiseksi siirtymävaiheeksi”. Tapahtumasta on ehtinyt kulua jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta kuinka paljon tilanne on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana?

Viime vuoden maaliskuussa Bilbaossa käytiin huomiota herättävä oikeudenkäynti. Sandra Barrenetxea oli nostanut syytteen neljää poliisia vastaan, joita hän syytti pidätyksensä aikana häneen kohdistetusta pahoinpitelystä, kidutuksesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Barrenetxea pidätettiin vuonna 2010, ja häntä syytettiin yhteyksistä Ekin-järjestöön, joka taas yhdistettiin Etaan. Järjestön ei sinänsä katsottu syyllistyneen yksittäisiin veritekoihin, mutta sitä syytettiin Etan propagandan levittämisestä ja kaatuneiden Etan jäsenten muistopäivän Gudari Egunan järjestelyistä. Barrenetxea kertoi pidätyksensä aikaisista tapahtumista yksityiskohtaisesti, ja kuvauksen totuudenmukaisuutta oli tukemassa myös kaksi psykologia.

Oikeudenkäynti oli huomiota herättävä siksi, että Baskimaassa ja koko Espanjassa harva poliisiväkivaltaan liittyvä tapaus on päätynyt oikeuteen Etan olemassaolon aikana. Etan pitäytyminen tulitauossaan jo lähes kuusi vuotta herätti ihmisissä toiveita avoimesta ja rehellisestä oikeudenkäynnistä. Aseellisen konfliktin lopun ajateltiin johtavan siihen, että myös Etaa kohtaan harjoitettu väkivalta voitaisiin tunnustaa edes osittain.

Oikeudenkäynti päättyi huhtikuun alussa, ja kaikki neljä poliisia todettiin syyttömiksi. Syyksi ilmoitettiin Barrenetxean kertomuksen ”heikko uskottavuus”. Tuomarin mukaan ei esimerkiksi ollut uskottavaa, että Barrenetxean­ pidättäneet poliisit olisivat saaneet Barrenetxean riisuttua poliisiautossa ilman hänen omaa apuaan, ­Barrenetxea kun oli riisumishetkellä käsiraudoissa.

Euskal Memori -kansalaisjärjestön mukaan Baskimaan poliittisiin vankeihin kohdistuneita kidutustapauksia on rekisteröity vuosina 1960–2016 lähes 6 000. Järjestö myös painottaa, että tietojen kerääminen on vaikeaa erityisesti diktatuurin aikakaudelta, joten luku on todellisuudessa todennäköisesti huomattavasti korkeampi. Ilmoituksia tulee lisää koko ajan, ja järjestö on huomauttanut, että vuoden 2016 maaliskuusta saman vuoden loppuun mennessä heille oli ilmoitettu lähes 600 tapausta, yli kaksi tapausta päivittäin.

Lukuisat itsenäiset kansalaisjärjestöt Baskimaassa ja esimerkiksi Amnesty International ovat huomauttaneet, että kidutusta ei voida pitää Espanjassa poikkeuksellisena ilmiönä, vaan se on ollut poliisivoimien harjoittama vakiintunut ja järjestelmällinen käytäntö Baskimaan poliittisia vankeja kohtaan. Amnesty on myös ilmaissut huolensa siitä, että kidutuksen tekijät päätyvät harvoin oikeussaliin, ja jos he sinne joutuvat, heidät vapautetaan lähes poikkeuksetta ilman tuomiota.

Myös Arregia pahoinpidelleet poliisit ovat yhä vapaalla jalalla. Suurin osa heistä jatkaa edelleen toimintaansa Espanjan poliisissa, ja monet heistä ovat kohonneet hyvinkin korkeisiin asemiin. Yksi heistä, Juan Antonio Gil Rubiales, kuoli toimistossaan Teneriffalla vuonna 2007, ja hänet haudattiin valtion, armeijan ja katolisen kirkon järjestämän kunniaseremonian saattelemana.

On vaikea olla näkemättä, kuinka tänä ”sovinnon ja rauhan” aikakautena vain tietyistä väkivaltaisista teoista vaaditaan anteeksipyyntöä. Samalla institutionalisoituneita väkivallantekoja painetaan villaisella.

Vuonna 2015 Espanjan rikoslakia uudistettiin. Tarkoituksena oli muun muassa sopeuttaa se Etan tulitauon jälkeiseen ”rauhan” aikakauteen. Terrorismin käsitettä kuitenkin laajennettiin huomattavasti: uudessa rikoslaissa esimerkiksi kansalaistottelemattomuutta, julkisen rauhan rikkomista ja auktoriteettihenkilön (poliisin) vastustamista pidetään terrorismina. Uusi rikoslaki tunnetaan yleisesti nimellä ”suukapulalaki” (Ley Mordaza), ja sitä vastaan äänestivät kaikki puolueet paitsi konservatiivinen PP.

On selvää, että vaikka Eta onkin luopunut aseistaan, terrorismin uhkaa ei ole haluttu poistaa Espanjan poliittisesta käsitteistöstä. ”Terrorismina” pidetään nyt Espanjan rajojen sisällä monenlaisia mielen­ilmaisun muotoja. Monet uskovat, että uuden rikoslain päällimmäinen tarkoitus onkin tukahduttaa kaikenlainen toisinajattelu ja valtion ja sen instituutioiden vastainen kritiikki.

Kun Katalonia ja Baskimaa kritisoivat Espanjan hallituksen keskitettyä valta-asemaa, sitä puolustamaan eivät säntää tiukan paikan tullen pelkästään Espanjan hallitus vaan myös kaikki muut Euroopan valtiot. Tämä näkyy tilanteiden yksipuolisessa analysoinnissa sekä siinä, että keskushallinnon väkivaltaisia mekanismeja ei julkisesti tuomita saman mittapuun mukaan kuin erilaisia paikallisen väestön harjoittamia kansalaistottelemattomuuden muotoja.

Baskimaan katutason aktivismi ei ehkä ole yhtä helppoa sulateltavaa kuin tiedotusvälineissä levinneet kuvat Katalonian rauhallisesti äänestävistä kansalaisista, mutta on kiinnostavaa huomata, kuinka Espanjan valtion asenne on molemmissa tapauksissa hyvin samankaltainen.

On aika kääntää katse Guantánamon ja muiden kidutuskeskusten lisäksi myös lähempänä tapahtuvaan väkivaltaan. Valtion harjoittamia institutionalisoituneen väkivallan muotoja on monia, ja ne ovat meitä hyvinkin lähellä. Eurooppa ei olekaan se sivistynyt, demokraattinen ja oikeudenmukainen rauhan tyyssija, jona haluamme sen nähdä.

Poliisin kiduttamalle kuolleelle baskille, Gurutze Iantzille järjestetty muistotilaisuus vuonna 1993.
Poliisin kiduttamalle kuolleelle baskille, Gurutze Iantzille järjestetty muistotilaisuus vuonna 1993.

Graffiti HAM
Route Couture

Jakso 18: Me ollaan hauraita kaikki

MIKAMEITAVAIVAA

Deadpan-huumoria ja monimutkaisia käänteitä internetin tunneleissa. Veikkaa vaivaa mielenosoitusten järjestämisen helvetillisyys. Pontusta kaivertaa kateus nopeita työntekijöitä kohtaan, ja Veikka antaa neuvoja ultranopeaan kirjoittamiseen samalla kun miettii Kaius Niemen henkseleitä.

Miksi ammattiliitot ovat ikääntynyt Rolling Stones ja te-toimistoon iskevä Työstäkieltäytyjäliitto cooli uusi bändi? Pitäisikö perustulovaatimus laajentaa koskemaan eläimiä? Minkälaista on elämän hauraus kosmisessa mittakaavassa? Kenen elämää prekarisaatio ruoskii rajuiten? Miten hyväksyä oma hauraus ja hoivan tarve?

Graffiti HAM
Route Couture

Ukrainan agribisnes

Teksti Oksana Tšelyševa Kuvat Maisa Ollikainen

Musta multa on mustaa kultaa. Ukraina halutaan myydä ulkomaalaisille pala palalta.

Nykyisessä hajaannuksen tilassakin Ukraina on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin valtio. 557 500 neliökilometriä maasta on Kiovan kontrollissa ja 46 200 neliökilometriä sen kontrollin ulkopuolella. Yli puolet valtion pinta-alasta on maatalousmaata.

Menetettyään kontrollin tärkeimmissä, maan itäosissa sijaitsevissa teol­lisuuskeskuksissa Ukrainan hallitus panostaa maatalousyrittäjyyteen. Syyskuussa 2017 maassa hyväksyttiin maatalousyrittäjyyden kehittämisohjelma, johon liittyen maatalousmaan määrää kaavaillaan lisättävän kymmenellä prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Maatalousministeriö laskee ohjelman toteuttamisen viisinkertaistavan maataloustyöpaikkojen määrän.

Myös ulkomaisten investoijien näkökulmasta lauhkeilla aroilla esiintyvä, ravinteikas musta multa on Ukrainan houkuttelevin resurssi. Marraskuun puolivälissä 2017 Maailmanpankin johtaja Jim Yong Kim vieraili Kiovassa ja korosti ulkomaisten investointien riippuvan maareformin läpiviennistä. Maan finanssiministeri Oleksandr Danyliuk kirjoitti tuolloin Facebookissa: ”Syön juuri aamiaista Jim Kimin ja agrobisneksen edustajien kanssa, keskustelemme tuotannon kasvusta maataloussektorilla ja maamme roolista globaalissa ruokaturvallisuudessa.”

Mitä Maailmanpankki Ukrainalta odottaa? Maailmanpankissa Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan asioiden johtajana toimiva Satu Kähkönen toteaa, että ”Ukrainassa tarvitaan välittömästi ripeitä reformeja talouskasvun aikaansaamiseksi, jottei maa juutu nollakasvun loukkuun”.

Myös Kähkönen korostaa maareformia. Se kumoaisi jo vuoden 2018 alusta maakauppojen läpinäkyvyyden ja myyntikiellon, joka estää maatalousmaan myymisen ulkomaalaisille.

Näkemykset maan myyntikiellon puolesta ja sitä vastaan jakautuvat Ukrainassa melko tasaisesti. Myyntikieltoa puolustavat tahot perustelevat kieltoa sillä, että valtio on keskellä kriisiä, eikä sen merkittävintä resurssia kannata myydä ennen talouden vakiintumista.

Myös myyntikiellon kumoamista ajavat vetoavat kriisitilanteeseen. Heidän mielestään juuri nyt maaseutua pitää tukea ja kansalaisille tarjota mahdollisuus ansaita rahaa.

Vuonna 2017 julkisuuteen tuli tieto siitä, että ukrainalaiset suurtilat ja sijoitusyhtiöt olivat lisänneet maaomaisuuksiaan merkittävästi ostamalla pientiloja. Maan suurin maatalousalaan keskittynyt holding-yhtiö, Kyprokselle rekisteröity UkrLandFarming omistaa yli 600 000 hehtaaria maatalousmaata ja on alan suurin toimija Euroopassa.

Myös ruotsalaiset ovat päässeet Ukrainan markkinoille. Ruotsalaisyhtiöt Agrokultura ja East Capital ovat hankkineet käyttöönsä yli 100 000 hehtaaria paikallista viljelysmaata. Ruotsalaisomisteinen Grain Alliance puolestaan omistaa ukrainalaisen Baryshevo Grain Companyn – ja Baryshevo Grain Company taas omistaa Ukrainassa noin 48 000 hehtaaria maata.

Yksi tapa ohittaa maanomistuskielto on ostaa ainoastaan maan pinnalla oleva maa-aines samalla kun maa-­alueen nimellinen hallinta säilyy ukrainalaisella omistajalla.

Kuten 2000-luvun toimintaan kuuluu, tätä mustaa multaa myydään myös internetin välityksellä halukkaille. Ruotsisssa Dagens Nyheter on uutisoinut, että Ukrainasta on mahdollista ostaa mustaa multaa pois maasta kuljetettavaksi hintaan viisi euroa tonnilta. Ruotsiin ollaankin hankkimassa tätä maa-ainesta jopa 100 miljoonaa tonnia pelloille levitettäväksi – ja siinä, missä ravinnerikas multa hyödyttää ruotsalaisviljelijöitä, on se luonnollisestikin pois ukrainalaisilta kollegoilta.

Maanmyyntikielto on ollut käytännössä voimassa Neuvostoliiton romahtamisesta asti. Vuonna 2001 uudistettu maalaki ei kieltoa kumonnut, ja vuoden 2005 jälkeen väliaikaista myyntikieltoa on jatkettu kahdeksan kertaa, viimeksi joulukuussa 2017. Päätöstä on perusteltu valtavalla korruptiolla ja talousvaikeuksilla, jotka johtaisivat loppujen valtion maiden siirtymiseen yksityisille pilkkahintaan.

Nimettömänä pysyttelevä yksityisyrittäjä Ukrainan keskiosassa sijaitsevalta Pultavan alueelta kommentoi aihetta kyynisenä.

”Kun kaikki on valmista maan myyntiä varten, kielto tullaan kumoamaan nopeasti. Päätöksentekijät ovat ostettavissa, ja tärkeintä on sopia hinnasta. Ukrainassa on kaksi tarpeetonta talouden haaraa: maatalous ja teollisuus. Teollisuus on jo tuhottu, mutta maatalous sinnittelee vielä. Systeemi on yksinkertainen: toiset kylvävät ja toiset korjaavat sadon – tuovat mukanaan konepistoolit ja omat koneensa, korjaavat, lastaavat kyytiin ja vievät pois. Miliisit on lahjottu, samoin syyttäjät.”

EU on toistuvasti ilmaissut tyytymättömyytensä korruption torjuntaan Ukrainassa. Ja usein korruption torjunta onkin lähinnä näytöstä.

Pääministeri Volodymyr Hroismanin hallitus ja presidentti Porošenko lupasivat Maailmanpankille, että maatalousmaan markkinat alkaisivat toimia normaalisti jo vuonna 2018. Maatalousministeriö kuitenkin katsoo, että maan myynnin sijasta on ensin otettava käyttöön pitkät vuokra­sopimukset.

EU:n komissaari Johannes Hahn otti aiheen puheeksi Ukrainan-matkallaan marraskuussa 2017:

”Reaaliset tulokset korruption vastaisesta taistelusta ovat nähdäkseni melko vähäisiä. Valtakoneiston, niin hallituksen kuin muiden valtion elinten, tulee mielestäni seurata sitä tiukasti. Kysymys ei ole vain instituutioiden ja lainsäädännön luomisesta vaan myös toimeenpanosta. Juuri tässä suhteessa kansainvälisen yhteisön kärsivällisyys on loppumassa.”

Viimeisinä kolmena vuotena EU on rahoittanut Ukrainaa 12 miljardilla eurolla. Ukrainan maarekisterin digitalisointiin on saatu Maailmanpankilta vajaat 65 miljoonaa dollaria, ja rahat on käytetty, mutta presidentti Porošenko myöntää, että vasta puolet tiedoista on digitalisoitu.

”Ilman tehokasta ja läpinäkyvää rekisteriä ei voida puhua maatalousmaan markkinoista, maareformista tai maan kaappausten vastaisesta taistelusta”, hän arvioi.

Komissaari Hahn kommentoi marraskuussa kielteistä kantaansa uuden investointisuunnitelman laatimiseen Ukrainalle: ”Nähdäkseni siellä on tarpeeksi rahaa.”

Ukrainan maatalouden ongelmat eivät rajoitu pelkästään viranomaisten korruptioon ja suuryritysten tekemisiin. Valtion syyttäjänvirasto käsitteli vuonna 2017 ainakin 44 maankaappaamistapausta. Talouskehitys- ja kauppaministeri Stepan Kubivin mukaan valtaajat ovat kaapanneet 1 000–3 000 hehtaaria maata, ja toimintaan osallistuvat Donbassissa sotineet ”veteraanit”.

Aseistautuneet veteraaniryhmät joko ottavat haltuunsa maata, vievät puolet sadosta tai perivät viljelijöiltä suojelurahaa toisia veteraaniryhmiä vastaan. Kaappaukset ovat yleistyneet niin, että Ukrainan viljelijät levittävät joukossaan jo ohjeita, kuinka toimia kaappauksen yhteydessä.

Kaappauksiin osallistuvat veteraanit eivät useinkaan hahmota syyllistyvänsä rikokseen. He saattavat jopa kokea ottavansa sen, mikä heille kuuluu. Taistelijoita houkuteltiin ja värvättiin kansalliskaartiin ja vapaaehtois­pataljooniin lupaamalla vastineeksi viljelysmaata. Lupauksia ovat jakaneet avokätisesti niin keskushallinto kuin yksittäisten kaupunkien johtajat – ja suuri osa lupauksista on täyttämättä.

Mikäli viranomaiset eivät pidä lupauksiaan, voiko tulla yllätyksenä, että kansalaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä?

(Käännös Kirsti Era)

Graffiti HAM
Route Couture

Tekno, identiteetti ja utopia

Tekno, identiteetti ja utopia

Kone-Suomi

Kalle Kinnunen (toim.)




Artikkelikokoelma Kone-Suomi luotaa suomalaisen elektronisen musiikin historiaa 80-luvun jälkipuoliskolta tähän päivään. Kalle Kinnusen toimittaman kirjan näkökulma on pääosin mikrohistoriallinen: se päästää ääneen henkilöt Berlin-klubin arkkitehdeista Hyperdelic Housers -kollektiivin toimijoihin, Hämeentien bilekompleksin pystyttäjistä ug-bileiden järjestäjiin ja Goa trancen Suomeen saattajista 2000-luvun taitteen super­klubien promoottoreihin. Teos ei unohda myöskään ilmiön kulttuuri­filosofista kontekstualisointia.

Kokoelma on muodostaan johtuen väistämättä hieman hajanainen ja tyylillisesti kirjava, eikä sillä olekaan julkilausuttua tavoitetta tarjota kokonaisvaltaista kuvaa 30 vuoden ajanjaksosta. Silti monista sen artikkeleista välittyy nuoruuden vimmainen pyrkimys olla osa jotain uutta ja itseä suurempaa kulttuurista liikehdintää, joka veisi kekkoslovakialaisesta yhtenäiskulttuurista kohti avoimempaa ja moniarvoisempaa yhteiskuntaa. Toisaalta usein niistä välittyy myös haikea suhde elettyyn elämään. Jokaisen kulttuurin parissa aikaa viettäneen onkin vaikea välttyä teoksen myötä valloilleen pääsevistä, stroboskoopin tahtiin sykkivistä muistoista.

Kokoelma kurkottaa myös kohti tulevaisuutta. Teknon renessanssi 2010-luvulla johtaa luonnollisesti kysymyksiin sen nykyisestä kulttuurisesta relevanssista omasta historiastaan tietoisena taidemuotona. Iida Sofia Hirvosen kirjoitus EDM-entusiastien rutinoituneesta poseerauksesta Weekend-festivaaleilla eräänä tyypillisenä ihmisen ja teknologian symbioottisen suhteen monimutkaisten takaisinsyöttömekanismien manifestaationa asettuu vasten Sam Inkisen alkuperäistä 90-luvun visiota virtuaalisten identiteettien moninaisuuden tuomasta vapaudesta. Virtuaalinen läsnäolo loi lopulta vain digitaalisen rautahäkin, jossa performanssista tuli muottiin pakotettua ja jossa se, mikä ei ollut julkaistavissa Instagramissa, ei ollut todellista. Utopiasta tuli dystopia. 

Tekno antaa edelleen välineitä myös vastarintaan: se tuottaa äänenpaineen ja kehon liikkeen anonyymiä, analogista läsnäoloa brändäyksen ja itsemarkkinoinnin tuolla puolen. Ainakin siihen saakka, kunnes kuvauskiellostaan tunnetussa Ääniwallissa sallitaan täydellisen selfien tavoittelu. 

 

Juhamatti Rainekari

Huonon feministin käsikirja

Huonon feministin käsikirja

Bad Feminist

Roxane Gay




Erilaiset aatteet ja ismit törmäävät aina jossain vaiheessa vaatimukseen oikeaoppisuudesta. Feminismi ei ole poikkeus. Harvassa lienee se feministi, joka ei olisi joskus potenut huonoa omaatuntoa siitä, etteivät kaikki hänen mielipiteensä, mielenkiinnon kohteensa tai valintansa sovi tasa-
arvoa ajavan liikkeen teeseihin.

Roxane Gay, haitilais-amerikkalainen kirjailija ja professori, perkaa esseekokoelmassaan Bad Feminist armottomasti vallalla olevia rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyviä näkemyksiä. Hän toteaa olevansa feministi, joka kuuntelee toisinaan naisia halventavaa rap-musiikkia, rakastaa pinkkiä ja pitää seksistä – kärjistetysti siis huono feministi. 

Bad Feminist on virkistävä kokoelma esseitä, joiden aiheet vaihtelevat terävästä populaarikulttuurin tuotteiden analyysistä päivänpolttavaan politiikkaan sekä kipeisiin omakohtaisiin kokemuksiin. Ponnahduslautana toimii Gayn käsitys feminismistä epätäydellisenä mutta tarpeellisena liikkeenä. ”Feminismin epätäydellisyys johtuu siitä, että se on ihmisten vetämä liike, ja ihmiset ovat luonnostaan epätäydellisiä”, Gay kuittaa. Kun feminismi ei onnistu vastaamaan kaikkiin odotuksiimme, päättelemme vian olevan aatteessa – emme sitä harjoittavissa ristiriitaisissa ihmisissä.  

Gay sanoittaa niitä häiritseviä kokemuksia, jotka vaivaavat usein myös itseään tiedostavana pitävää ihmistä. Miksi muutamia vuosia sitten kumouk­selliseksi suitsutettu HBO:n hittisarja Girls jättää epämääräisen kylmäksi? Kuinka pitäisi suhtautua sellaisiin
Oscar-palkittuihin rodulla mässäilyihin kuin 12 Years a Slave tai Piiat? Gayn kirjoittamisessa yhdistyvät aiheiden tunnistettavuus ja ilmiöiden arvioiminen uudesta näkökulmasta.

Bad Feminist tulisi jakaa kaikille ihmisille heidän iästään, sukupuolestaan, etnisestä taustastaan tai poliittisesta suuntautumisestaan huolimatta. Gay itse sanoo: ”Vastustin feminismiä, koska minulla ei ollut siitä rationaalista käsitystä. Kun muistelen, miten minulla oli ennen tapana vastustaa feminismiä, häpeän tietämättömyyttäni. Häpeän pelkoani, johon torjuminen pohjimmiltaan perustui: pelkoon, että minut suljettaisiin ulos, että minua pidettäisiin häirikkönä, ettei valtavirta koskaan hyväksyisi minua.” 

Bad Feministin suljettuaan lukija voi tyynen rauhallisesti ajella säärensä ja panna Kanye Westiä soimaan ja olla silti feministi – kenties huono sellainen, mutta ennen kaikkea inhimillinen.

Jenni Lindvall

Pussy Riot kuusi vuotta myöhemmin

Maailmanmaineeseen noussut taiteilija-aktivistiryhmä on osa vuosikymmenten aktionismin jatkumoa.

Helmikuun 21. päivänä tulee kuluneeksi kuusi vuotta Pussy Riot -yhtyeen performanssista Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa. Performanssin seurauksena Nadežda Tolokonnikova ja Maria Aljohina joutuivat vankilaan lähes kahdeksi vuodeksi ”huliganismista”, raskauttavana tekijänä ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen”.

Venäjän rikoslain ”huliganismi” on konsepti, joka keksittiin 1920-luvulla yleiskategoriaksi. Sen nojalla voidaan tuomita rikoksista, jotka eivät sovi mihinkään muuhun pykälään. Pussy Riotin aktin seurauksena Venäjän rikoslakiin lisättiin pykälä 148 ”uskovaisten tunteiden loukkaamisesta” ikään kuin tuomion oikeuttamiseksi jälkeenpäin.

Moskovassa Pussy Riot oli välitön menestys jo lokakuussa 2011, kun se julkaisi ensimmäisen videonsa Vapauta katu­kivi. Se kuvasi ”kiertuetta”, jossa esiinnyttiin johdinauton katolla ja metroasemilla. Kappaleessa viitattiin Kairon Tahririn aukion tapahtumiin ja samana keväänä alkaneeseen arabikevääseen. Pussy Riot oli tuulahdus vapautta ja toivoa aikana, jolloin Venäjä valmistautui Putinin kolmannelle kaudelle valintaan ilman merkittävää oppositiota.

Yhtyeen konsertit järjestettiin laittomasti kaduilla ilman ennakkovaroitusta. Ne edelsivät valtavaa vaalivilppiä vastustanutta kansanliikettä. Kansanliike huipentui toukokuun 6. päivänä vuonna 2012 Bolotnajan aukiolla Moskovassa, kun protesti murskattiin ja kymmeniä mielenosoittajia tuomittiin vankeuteen. 

Viimeinen Bolotnajan tapahtumista vangittu pääsi vapauteen vasta tammikuussa 2018, ja osa syytetyistä on yhä maanpaossa.

Maaliskuussa Helsingin Kulttuuritalolle saapuu Pussy Riotin Riot Days -esitys, jota on kuvattu ”alkukantaiseksi, vallankumoukselliseksi ja uudeksi sähköiseksi punk-oopperaksi”. Yhtyeen julkisuudessa olleista jäsenistä projektiin on osallistunut vain Aljohina, ja esitys perustuukin Aljohinan omaelämäkerralliseen kirjaan Riot Days, joka ilmestyi viime vuonna. Taustayhtyee­nä toimivat Nastja Awott ja Vasili Bo, joilla on myös yhteys alkuperäiseen Pussy Riotiin – Awott sävelsi ryhmän kappaleita ja Bo editoi sen videoita.

Pussy Riot ei tullut tyhjästä. Sitä edelsi taiteilijaryhmä Voina (sota), ja lähes 40 vuotta neuvostoliittolaista ja venäläistä aktionismia.

Wienissä 1960-luvulla syntyneen aktionismin tarkoitus on häivyttää todellisuuden ja taiteen rajat ja synnyttää uudenlaisia taiteellisen ilmaisun tapoja.

Neuvostoliittoon aktionismi levisi 1970-luvulla. Vuonna 1975 Igor Zaharov-Ros poltti Leningradissa neuvosto­passin kuvan osana Haluan länteen -performanssiaan. Voina-ryhmä piti tärkeimpänä esikuvanaan konseptualisti ja avantgarde-runoilija Dmitri Prigovia, jonka kuoltua kesällä 2007 Voina-ryhmä järjesti muistojuhlan Moskovan metron kehälinjalla. Se oli ryhmän ensimmäinen itsenäinen aktio.

Mukana oli myös vasta 17-vuotias Tolokonnikova. Prigov on hänelle edelleen tärkeä hahmo, ja viime vuonna Tolokonnikova julkaisi wearepussyriot-YouTube-kanavalla kokoelman Prigovin haastatteluja.

Aljohina on puolestaan kertonut esikuvakseen aktionisti Alexander Brenerin, joka vangittiin Venäjällä vuonna 1997 hänen piirrettyään vih­reän dollarimerkin Kasimir Malevitšin maalaukseen ”käydäkseen kuolleen taiteilijan kanssa dialogia korruptiosta kaupallisessa taidemaailmassa”.

Tolokonnikova ja Jekaterina Samusevitš perustivat Pussy Riotin, jota Tolokonnikovan puoliso, Voinan jäsen Pjotr Verzilov tuki. Tarinan mukaan ennen Pussy Riotia syksyllä 2011 Tolokonnikova ja Samusevitš olivat luennoineet feministisestä punkista opposition Viimeinen syksy -festivaaleilla. Koska Venäjällä ei heidän tietääkseen ollut feminististä punkkia, he esittelivät luennolla yhtyeitä, joita ei ollut olemassa. Yksi näistä oli Pussy Riot, joka sitten perustettiin myös oikeasti.

Toinen Voina-ryhmän fraktio kehittyi jyrkempään suuntaan. Sen viimeiseksi taideperformanssiksi jäi poliisiauton polttaminen Pietarissa joulukuussa 2011, minkä jälkeen keskeisimmät osanottajat pakenivat ulkomaille.

Voina hajosi vuonna 2011. Kuten genreen kuuluu, osapuolten versiot hajoamisen syistä eroavat jyrkästi.

Syksyllä 2011 ja talvella 2012 Pussy Riot julkaisi ­nopeaan tahtiin viisi videota. Katukiven vapaut­tamista seurasi kulutuskulttuuria ja tulevia vaaleja kritisoinut, kaduilla ja supermarketeissa kuvattu Kropotkin vodka -video. Tämän jälkeen Pussy Riot otti vankilan katolla kuvatulla Kuolema vankilalle, vapaus protestille -videolla kantaa vaalivilpin vastaisen liikkeen mielenosoittajien vankeus­tuomioihin.

Ennen Kristus Vapahtajan katedraalin performanssia kuvattiin vielä Putin kusi housuun -teos Punaisella torilla.

Tolokonnikovan, Aljohinan ja Samusevitšin pidätyksen jälkeen yhtyeen tuomitsemispäivänä kuvattiin Putin sytyttää vallankumouksen palon -video oikeustaloa vastapäätä. Tämä oli viimeinen alkuperäisellä underground-tyylillä tehty video.

Venäjän valtion öljy-yhtiö Rosneftia kritisoinut Kuin punaisessa vankilassa oli jo tehty tyylillä, rahalla ja Verzilovin suhteilla.

Pussy Riot yhdisti neuvostoliittolaisen aktionismin länsimaiseen riot grrrl -tyyliin. Musiikillisesti se palasi punkin alkuaikoihin, jolloin soittotaito oli toisarvoista. Ryhmä ei tosin listannut musikaaliseksi esikuvakseen Bikini Killiä vaan Angelic Upstartsin, Cockney Rejectsin ja 4 Skinsin tarkoituksenaan arvatenkin rikkoa stereotypioita ja ärsyttää äijäileviä puritaaneja. Muiksi esikuviksi listattiin Valie Export, The Yes Men, venäläinen ”My”-liike, Vladimir Sorokin, Michel Foucault, John Cage, Pierre Boulez, Nina Simone, Simone de Beauvoir, Shulamith Firestone, Julia Kristeva, Judith Butler, Elizabeth Grosz, Igor Kon, Gayatri Spivak, bell hooks, Eve Sedgwick ja Rosi Braidotti.

Oikeudenkäynnin ja vankilatuomion aikana Pussy Riotin jäsenet ottivat yhteen toistensa, asianajajiensa ja viranomaisten kanssa. Ensimmäisenä potkut asianajajalleen antoi Samusevitš, joka vaihtoi puolustusstrategian poliittisesta performanssista pragmaattiseen. Pian hän otti yhteen Tolokonnikovan asianajajan Mark Feyginin kanssa, joka yritti rekisteröidä Pussy Riot -tavaramerkin vaimonsa yrityksen nimiin. Lisäksi Samusevitš riitaantui Tolokonnikovan puolison Verzilovin kanssa, joka hänen mielestään puhui liikaa Pussy Riotin puolesta, vaikka ei ollut varsinainen jäsen. Massiivinen tukikampanja, johon osallistuivat muun muassa Paul ­McCartney, Yoko Ono ja Madonna oli pitkälti Verzilovin ansiota.

Tolokonnikova ja Aljohina julkaisivat vankilasta avoimen kirjeen, jossa kiistivät Verzilovin oikeuden puhua Pussy Riotin puolesta. Myös he antoivat omille asianajajilleen potkut. Tätä ennen välit Samusevitšiin ehtivät viiletä pysyvästi.

Vangittujen kovimmat yhteenotot tapahtuivat vankiloiden työntekijöiden kanssa. Naisvankilat ovat Venäjällä pahempia kuin miesten vankilat, koska vastarinnan mahdollistava rikollinen alakulttuuri puuttuu ja vankien keskinäinen solidaarisuus on heikompaa. Aljohina ja Tolokonnikova istuivat eri vankiloissa ja joutuivat käymään taistelunsa yksin.

Aseet olivat epätasaiset: vankilahallinnon arsenaali koostui uhkailuista toisten vankien avulla, eristysselleistä, 17-tuntisista työpäivistä ja mustamaalaamisesta julkisuudessa. Pussy Riotin vankien keinot olivat julkisuus, valitukset ja nälkälakot.

Peräänantamattomalla ja oman terveyden vaarantavalla vastarinnalla vangitut jäsenet saivat lisää liikkumavaraa vankilassa ja julkisuutta huonoille olosuhteille.

Vapauduttuaan Aljohina ja Tolokonnikova halusivat jatkaa toimintaa vankilaolosuhteita vastaan. Yhdessä Verzilovin kanssa he perustivat Zona Prava -kansalaisjärjestön ja Mediazona-­median. Nimillä on kaksi merkitystä: toisaalta ne tarkoittavat ”Oikeuden vyöhykettä” ja ”Mediavyöhykettä”, mutta ”vyöhyke” on venäjäksi myös vankilaa tarkoittava slangisana. Mediazona osui tärkeään rakoon, tyhjästä aloittanut projekti nousi muutamassa vuodessa Venäjän kymmenen suosituimman verkkomedian joukkoon.

Pussy Riotin alkuperäiset nettikanavat olivat jääneet Samusevitšin ja vapaalla jalalla piileskelevien, anonyymien tai pseudonyymien suojassa esiintyneiden jäsenien haltuun. Vuonna 2015 ryhmän blogi aktivoitui hetkeksi alkuperäisellä konseptilla. ”Pussy riot is for sale, Pussy riot is dead” oli sarja anonyymejä konsertteja Moskovan supermarketeissa, mutta kritiikin kärki oli suunnattu lähinnä Pussy Riotin avulla menestyneitä ja maailmaa kiertäviä Aljohinaa ja Tolokonnikovaa vastaan. Tämän jälkeen alkuperäisen blogin ja kanavan haltuun saanut fraktio ilmoitti lakkauttamisestaan.

Vapautumisensa jälkeen Samusevitš on vältellyt julkisuutta. Vuosi sitten hän antoi harvinaisen haastattelun Wonderzine-­verkkolehdelle. Samuse­vitšin mielestä Pussy Riotin historia loppui vangittujen jäsenien vapauduttua. Hänen työllistymisensä ohjelmointialalle, jolle hän on kouluttautunut, on osoittautunut mahdottomaksi Pussy Riot -menneisyyden vuoksi, ja hän opiskelee tieto­konelingvistiikkaa.

Tolokonnikovaa kiinnostaa yhä musiikkivideoiden tekeminen. Niitä julkaistaan YouTuben wearepussy­riot-kanavalla, ja niissä otetaan kantaa Yhdysvaltain ja Venäjän politiikkaan ja seksismiä vastaan. Toisin kuin alkuperäisen Pussy Riotin videot tuotanto on ammattimaista, eikä genre ole enää punk. Kieli on usein englanti. Viimeisin venäjänkielinen video on kaksi vuotta sitten julkaistu Chaika, joka kritisoi Venäjän valtakunnansyyttäjää ­Juri Tšaikaa.

Aljohina on näkynyt viimeksi kolme vuotta sitten julkaistulla I Can't Breathe -videolla. Sitä uudemmilla videoilla esiintyy julkisuudessa olleista jäsenistä enää Tolokonnikova.

Tolokonnikova toi oman näkemyksensä Pussy Riotista Lontoon Saatchi-galleriaan loka–joulukuussa 2017. Inside Pussy Riot -näyttely oli ennemminkin interaktiivista teatteria kuin taidenäyttely. Tolokonnikova puhui katsojien kautta kuulokkeiden avulla, ja näyttelyn osanottajat joutuivat käymään läpi oikeudenkäynnin ja vankilan ja päätyivät poliittiseen protestiin. Spektaakkeli oli osa laajempaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen aktionismin retrospektiiviä.

Ensimmäiset Pussy Riot -kirjat julkaistiin jo vankila-aikana. Näistä ainoa suomeksi käännetty kirja, Pussy Riot! Punkrukous vapauden puolesta (Like 2013) on kokoelma ryhmän, asianajajien ja tukijoiden julkilausumia. Kaikki ryhmän jäsenet eivät olleet siihen tyytyväisiä.

Tolokonnikova ehti kertomaan oman tarinansa ensimmäisenä kirjamuodossa, saksaksi vuonna 2016 julkaistussa Anleitung für eine ­Revolution -teoksessa (”Opas vallankumoukseen”).

Meduza-verkkolehden haastattelussa elokuussa 2017 Tolokonnikova sanoi, että ”vuonna 2012 meillä ei ollut mitään pidemmän aikavälin suunnitelmia. Tiesimme, että Putin valitaan kolmannelle kaudelle. Taiteilijat muuttuvat aikojen ja olosuhteiden mukana. Kun meidät vapautettiin vuonna 2014, karnevaalien järjestäminen tuntui ongelmalliselta. Se oli kaikista traagisin vuosi, tapahtumat Ukrainassa ja Krimillä… silloin me vaikenimme, ja sen jälkeen perustimme Mediazonan.”

Maria Aljohinan kirja on ensimmäinen englanniksi julkaistu Pussy Riot -omaelämäkerta. Riot Days ­-ilmestyi Britanniassa viime vuonna, mutta Venäjällä se on saatavilla vain maanalaisena versiona.

Nyt Juri Muravitskin siitä ohjaama, viime vuonna ensiesityksensä saanut teatteriversio kiertää maailmaa.

Vuonna 2016 Aljohina näytteli (usein maanpaossa toimivan) Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors -näytelmässä, joka kertoi kolmen Venäjällä poliittisista syistä vangitun taiteilijan eli aktionisti Pjotr Pavlenskin, Krimillä vangitun ukrainalaisen elokuva-ohjaajan Oleg Sentsovin ja Aljohinan tarinan. Suomessakin nähtyä Burning Doorsia kehuttiin laajasti. New York Timesin kriitikko listasi sen viime vuoden kymmenen parhaimman näytelmän joukkoon.

Lokakuussa 2017 Aljohina ja Pussy Riot ripustivat New Yorkin Trump Toweriin poliittisten van­kien vapaut­tamista vaativan banderollin. Aktio kiinnitti huomiota ukrainalaisten aktivistien Sentsovin ja Aleksandr Koltšenkon tilanteeseen. Heitä oli syytetty Ukrainassa Venäjän miehitystä vastustavan aseellisen ryhmän perustamisesta, ja heidät oli tuomittu 20 ja 10 vuoden vankeustuomioihin. Venäjä kohtelee molempia kansalaisinaan, vaikkei kumpikaan ole suostunut ottamaan Venäjän kansalaisuutta.

Elokuussa Aljohina matkusti Siperian­ Jakutiaan, jossa Oleg Sentsovia pidetään vangittuna. Siellä hän ripusti banderollin vankilan lähelle. Seuraava aktio tehtiin Neuvostoliiton ensimmäisen salaisen palvelun Tšekan perustamispäivänä, ”tšekistin päivänä” 20. joulukuuta. Aljohina tovereineen ripusti Moskovan Lubjankan aukiolla turvallisuuspalvelun FSB:n päämajaan banderollin ”Hyvää syntymäpäivää, pyövelit”. He päätyivät putkaan.

Länsimaissa ei useinkaan huo­mioida, että Aljohina ja Tolokonnikova identifioivat itsensä ortodoksikristityiksi, eikä se ole Venäjän radikaalissa oppositiossa poikkeuksellista. Aktio Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 ei vastustanut ortodoksikirkkoa vaan sen korruptiota, kaupallisuutta ja Putinin tukemista. Sen toteuttivat naiset, jotka pitävät itseään osana ortodoksista yhteisöä ja kokevat sen ongelmat omikseen.

Vaikka venäläisten enemmistö paheksui Pussy Riotin aktiota ja ymmärsi sen tekijöiden tuomitsemisen vankilaan, ryhmän viesti (enemmän kuin sen muoto) sai vastakaikua myös uskovaisten ja jopa kirkon sisältä. Aktio oli selvä viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus ajoi rahan­vaihtajat pois temppelistä.

Venäjän vaaleista ja vastarinnasta

Alexander Sofeev
Alexander Sofeev

Maria Aljohina antoi lausunnon Australiasta keskeltä Riot Days -kiertuetta.

Pussy Riot Theatre on kirjaani perustuva projekti, eräänlainen elävä kirja. Ajatus siitä, että kirjan voisi toteuttaa näyttämöllä, syntyi jo melko kauan aikaa sitten. Näyttämöllä esiintyminen on yksi poliittisen taiteen muoto. Kyseessä ei ole oikeastaan teatteri vaan esitelmä toiminnan kautta.

Me toivomme, että nähtyään Riot Daysin katsojat ylittäisivät pelkonsa ja apatiansa ja toteuttaisivat omia poliittisia aktioitaan ja mielenosoituksiaan. Tämä tarina tapahtui Venäjällä, se tapahtui minulle ja Pussy Riotille, mutta periaatteessa se voisi tapahtua missä tahansa.

Riot Days on esitetty Venäjällä kaksi kertaa, ja tulot esityksistä käytettiin Krimillä vangitun ja 20 vuodeksi vankeuteen tuomitun [elokuvaohjaajan ja poliittisen aktivistin] Oleg Sentsovin tukemiseen. Ensimmäinen esityspaikka suljettiin esityksen jälkeen, toista esityspaikkaa meidän piti etsiä puolitoista kuukautta.

Venäjällä nostetaan säännöllisesti syytteitä poliittisista syistä. Se, mikä olisi vielä vuonna 2012 ollut ennenkuulumatonta mielivaltaa, on nyt jokapäiväistä. Nykyään pelkkä Facebook-kirjoitus tai sen jakaminen saattaa johtaa syytteeseen. Venäjä on muuttunut paljon Putinin kolmannen kauden aikana.

Teemme edelleen aktioita. Matkustimme Jakutiaan tukemaan Sentsovia, ja paikalliset poliisit ottivat meidät kiinni. Joulukuussa teimme aktion FSB:n päämajan luona Moskovassa. Putinin valtiolle salaisen poliisin perustamisen päivä on juhlapäivä, josta he ovat ylpeitä. En aio maksaa minulle määrättyjä sakkoja, joten voi olla, että jatkossa minua ei päästetä poistumaan Venäjältä.

Pussy Riotin konsepti on yhä ajankohtainen, koska mahdollisuudet kamppailuun eivät riipu siitä, mitä valtio tarjoaa, vaan siitä, kuinka pitkälle on itse valmis menemään, ja siitä, kuinka välttämättömältä protesti tuntuu omassa sydämessä.

En näe syytä kehottaa Venäjän oppositiota toimintaan, koska näen jo nyt ympärilläni paljon ihania nuoria, opiskelijoita ja koululaisia, jotka eivät pelkää lähteä kaduille. Se on ’toinen Venäjä’, jota koko maailman tulisi Putinin sijasta katsoa. On suuri virhe, että muualla Venäjä nähdään Putinin maana. Venäjällä on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat rohkeita ja jotka ovat täysin erimielisiä Putinin ja hänen varkaista ja murhaajista koostuvan joukkionsa kanssa.

Venäjällä ei ole mitään todellisia vaaleja. Siellä ei ole mahdollisuutta vaihtaa vallanpitäjiä äänestämällä. Vaalit Venäjällä ovat häpeällisiä, joten tehtävänä ei ole mennä äänestyskoppeihin vaan kaduille. Tärkeintä Venäjällä on se, mitä tapahtuu kaduilla.

Pitää kuunnella ihmisiä eikä niitä, jotka järjestävät lumevaaleja.”

Vladimir Putin valitaan neljännelle presidenttikaudelle maaliskuussa järjestettävissä vaaleissa.

Graffiti HAM
Route Couture

­Tuhopolttoja ja lavastuksia Venäjällä

Teksti Oksana Tšelyševa Kuvat Elsa Piela

Ihmisoikeusjärjestö Memorialin toimistoa kohdanneet vaikeudet eivät vaikuta sattumilta vaan yrityksiltä vaikeuttaa tahon työtä.

Tammikuun 17. päivänä venäläisen ihmisoikeusjärjestö Me­morialin toimisto tuhoutui täysin tulipalossa Nazranissa Ingušian tasavallassa. Venäjän Pohjois-Kaukasiassa sijaitsevan Nazranin toimiston johtaja Timur Akiev, kertoi Voimalle puhelimitse, että kyseessä oli tuhopoltto. Valvontakameran nauhalle taltioitui kaksi miestä, jotka murtautuivat toimistoon kanisterin kera juuri ennen tulipalon syttymistä.

Akiev uskoo, että tuho­poltta­jien motiivit liittyvät järjestön toimintaan Tšetše­niassa.

Ennen tuhopolttoa, tammikuun 9. päivänä, poliisi pysäytti ja pidätti Oyub Titievin, Memorialin Tšetšenian toimintojen johtajan. Häntä pidettiin eristettynä seitsemän tuntia: poliisi esitti uhkauksia hänen perhettään kohtaan, mikäli hän ei tunnustaisi syyllisyyttään huumausainerikokseen. Samana iltana poliisit kävivät Titievin kotona etsimässä hänen poikaansa ja veljeään ja suorittivat kotietsinnän.

Tammikuun 11. päivänä tuomioistuin määräsi Titievin kahden kuukauden mittaiseen tutkintavankeuteen ja nosti syytteet laajamittaisesta huumausainerikoksesta. Titiev kertoo, että todisteena käytetyt huumeet oli pantu hänen autoonsa pidätyksen yhteydessä.

Titiev on Memorialissa vastuussa laajasta ihmisoikeustutkimuksesta, jossa selvitetään Tšetšeniassa tapahtuneita nuorten katoamisia. Akievin mukaan Titievin rooli tutkimuksessa on elintärkeä.

”Oyub on meistä se, jolla on kontaktit kadonneiden perheisiin ja jolla on heidän luottamuksensa. Tämä pidätys on osa Tšetšenian johdon kostoa.”

Oyub Titiev lähetti asianajajansa Pjotr Zaikinin välityksellä presidentti Vladimir Putinille avoimen kirjeen, jossa hän muun muassa toteaa: ”Teidän täytyy ymmärtää, että mikäli tšetšenialaiset kuulustelijat saavat minusta tunnustuksen ulos, se on saatu kiduttamalla.”

Tammikuun 22. päivänä Zaikinin auto poltettiin hänen kotinsa edustalla Dagestanissa.

Memorialian Nazranin-toimistoa johtava Akiev kertoi, että tulee tekemään kollegoineen kaikkensa, jotta Titievin syytteet kumotaan. Tuhoutunut toimisto kuitenkin vaikeuttaa tätä työtä.

”Meiltä menee ainakin kuukausi–puolitoista toimiston korjaamiseen. Emme siltikään aio antaa periksi.”

Titieviä vastaan tekaistut todisteet ja Memorialin toimiston tuhoamisen voi nähdä Tšetšenian johdon yrityksenä raivata pois pelistä kaikki maan presidentti Ramzan Kadyrovia kritisoivat tahot. Samaa huumesyytetekniikkaa käytettiin vuonna 2014 myös Ruslan Kutaevia vastaan, joka järjesti Tšetšenian historiaa käsitelleen konferenssin vastoin presidentti Kadyrovin käskyä. Kutaev tuomittiin neljän vuoden vankeuteen. Vuonna 2016 tšetšenialainen journalisti Zhalaudi Geriev tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen samankaltaisin syyttein.

Vuonna 2015 Kidutuksen vastaisen komitean toimisto Nižni Novgrodissa tuhottiin polttamalla.

Myös ihmisoikeusaktivisti ja vuonna 2010 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi ehdolla ollut Svetlana Gannuškina kommentoi tapahtunutta Voimalle.

”Ei ole syytä epäillä ketään muuta kuin Kadyrovin apureita tästä hyökkäyksestä. Tässä on kaikki heille ominaisen toiminnan tunnusmerkit. Surullista kyllä Kadyrovin toimintaan kykenee vaikuttamaan ainoastaan Putin, ja hän on vaikuttanut tyytyväiseltä siihen, kuinka tilanne Tšetšeniassa on kehittynyt viime aikoina.”

Oyub Titievin edeltäjä Natalia Estemirova kaapattiin heinäkuussa 2009 Groznyissa. Estemirova kuljetettiin Ingušiaan, missä hänet tapettiin.

Vladimir Putin on ehdolla neljännelle presidenttikaudelle maaliskuussa järjestettävissä vaaleissa.

(Käännös Jari Tamminen)

Graffiti HAM
Route Couture

Poliisi avasi portit vihapuheelle

Teksti Mikko Niskasaari Kuvat Maisa Ollikainen ja Elsa Piela

Huorittelun leviäminen ei ole luonnonlaki vaan poliisin ja syyttäjien valinta.

Tammikuussa Oulun käräjäoikeudessa käsiteltiin 30-vuotiaan miehen saamaa syytettä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Syyttäjä väitti miehen tahallaan lyöneen poliisia.

Poliisit olivat pysäyttäneet Muhoksella auton, jonka ikkunat olivat pahasti jäässä. Asiasta käytiin keskustelua, mitä ilmeisimmin aika kipakkaa. Sen aikana poliisi nappasi tupakan pois miehen suusta, jolloin sätkän tulipää lensi miehen poskeen, hän säikähti, huitaisi kädellään ja osui poliisin poskeen.

Huitaisun jälkeen mentiin pitkän kaavan mukaan: putkareissu, esitutkinta, syyteharkinta, oikeudenkäynti. Oikeudessa mies selitti huitaisseensa refleksinomaisesti, tuomari piti tätä uskottavana ja hylkäsi syytteen.

Jos joku kysyisi tutkinnanjohtajalta, miksi näin joutavaan juttuun on haaskattu niukkoja resursseja, hän todennäköisesti vastaisi: ”Poliisin on suoritettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty”.

Näin esitutkintalaki tosiaan määrää. Poliisi kuitenkin hukkaa tämän perustelun oitis, kun kansalainen tekee rikosilmoituksen. Kansalaisten rikosilmoituksista johtaa esitutkintaan vain noin 20 prosenttia, kertoo sisäministeriön kahden vuoden välein teettämä Poliisibarometri.

Kansalaisten rikosilmoituksista epäilemättä osa koskee aivan mitättömiä asioita. Joukossa on myös vääriä ilmiantoja – sellaisen tekeminen on rikos – mutta niiden osuus ei varmuudella ole neljä viidestä. Ei sitä väitä poliisikaan.

Jos oletetaan aiheettomia ja vääriä ilmoituksia olevan kolmanneksen, mikä on erittäin rohkea oletus, silti liki puolet kansalaisten rikosilmoituksista jätetään tutkimatta. Ne jätetään sikseen perusteilla ”seurauksena olisi todennäköisesti vain sakkoa” tai ”liian kallista tutkia”.

Poliisin itsensä tekemät rikosilmoitukset johtavat lähes aina esitutkintaan.

Halvinta rikosten torjuntaa on estää ne ennalta, ja siinä tehokkain työkalu on korkea kiinnijäämisen riski. Riskin lisääminen vaikuttaa paljon enemmän kuin rangaistusten koventaminen.

Tämä toimii myös toisinpäin. Vihapuherikoksissa kiinnijäämisen riski on olematon, koska poliisi ja syyttäjät ovat pitkään jättäneet ne tutkimatta.

Tässä vihapuheella tarkoitetaan puhetta, jota leimaa ja motivoi viha ja jota voidaan perustellusti epäillä rikokseksi. Yleensä kysymys on kunnianloukkauksesta tai yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, laittomasta uhkauksesta tai kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vain viimeisin kiinnostaa poliiseja ja syyttäjiä edes jossain määrin.

Vuonna 2015 muuan mies tuomittiin käräjäoikeudessa, koska hän oli taloyhtiön tavanomaisen pesutupa­riidan yhteydessä haukkunut naapurinsa vanhaksi akaksi. Yleisöä oli vain vähän. Sanat ”vanha akka” riittivät tuomioon kunnianloukkauksesta.

Ravikilpailun tiimellyksessä kaksi valjakkoa hipaisi toisiaan, ja miesohjastaja karjaisi naisohjastajalle: ”huora!”. Sen kuuli kohdalla olleen katsomon väki.

Korkein oikeus tuomitsi miehen kunnianloukkauksesta. (KKO:2005:137).

Huorittelu on somessa häkellyttävän yleistä. Sen kohteeksi voi joutua kuka vaan, eivätkä huorittelijat tekojaan häpeile. Kaikki eivät piiloudu anonyymiyden taakse, vaan viestejä tulee esimerkiksi Facebookissa omalla nimellään esiintyviltä. Nämä häiriköt olisi helppo löytää. Silti poliisi kieltäytyy tutkimasta tapauksia.

Juristi, perheenäiti Niina Berg kirjoittaa blogia, jossa hän kirpeästi ja asiantuntevasti arvostelee poliisien ja syyttäjien toimintaa. Häntä vastaan aloitettiin netissä systemaattinen vaino. Tyylinäyte: ”Tämä Niina Berghän on opiskellut myös lakia. Hän teki sen Hämeenlinnan naisvankilassa, kun oli sovittamassa hoitolapsen raiskauksesta saamaansa tuomiota.”

Näitä valheita toimitettiin myös Bergin työnantajalle, jota vaadittiin erottamaan ”pedofiili”. Lopulta Berg sai tarpeekseen ja teki rikosilmoituksen.

Turun poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja Päivi Kukkola esitti, ja kihlakunnansyyttäjä Jonna Ryynänen päätti, ettei esitutkintaa suoriteta. Perustelu: ”Bergin poliisille antamien tietojen perusteella hän on Anneli Auerin ystävä ja kirjoittaa aihetta käsittelevää tai sivuavaa blogia.”

Perustelu on juridisesti ala-arvoinen, eikä ratkaisussa juridiikasta olekaan kysymys. Päätös on poliittinen.

”Olet todella vastenmielinen huora. En yhtään ihmettele jos joku puukottaa sinua.” Näin viestitettiin Hanna Huumoselle Facebookissa.

”Toivon hartaasti että sinä, lähipiirisi ja kaikki aatetoverisi saisitte kunnon joukkorikastuksen (lue raiskauksen) laittomilta maahantunkeutujilta niin alkais silmät aukeamaan. Toivon todella että näin tapahtuu”, julistettiin Huumosen saamassa tekstiviestissä.

”[P]erusteellisen esitutkinnan suorittaminen veisi arviolta aikaa useamman työpäivän. Katson, että tutkinnan jatkamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhteessa tutkittavana olevan rikosepäilyn laatuun ja siitä mahdollisesti odotettavissa olevaan seuraamukseen”, kirjoitti Huumoselle kihlakunnansyyttäjä Riina Karma tutkinnanjohtaja Petri Jehkosen esityksestä.

Hanna Huumonen toimi Sosialidemokraattisten opiskelijoiden (SONK) puheenjohtajana käynnistäessään tammikuussa 2016 boikottikampanjan MV-lehteä vastaan. Tavoitteena oli saada mainostajat luopumaan MV:n rahoittamisesta.

MV-lehti julkisti Huumosen työpaikan yhteystiedot ja kehotti vastatoimiin. Tuloksena oli satojen teksti-, sähköposti- ja Facebook-viestien vyöry. Uhkauksia ja parjauksia.

On tuskin sattumaa, ettei poliisi ole halunnut tutkia MV-lehden boikottikampanjan käynnistäjän vainoamista. MV-lehdestä oli ehtinyt kertyä useiden kymmenien rikosilmoitusten pino, jolle poliisi ei ollut tehnyt juuri mitään. Vasta kun Ilja Janitskin erehtyi julkaisemaan parista poliisista yksityiselämän puolelle meneviä tietoja, esitutkinta käynnistyi.

On siis KKO:n ajantasainen ennakkopäätös huorittelun rikollisuudesta, mutta poliisi ei siitä piittaa. Vihapuhehäiriköinti on usein satunnaisia raivoviestejä, jotka voi ja on syytäkin sivuuttaa. Aivan liian usein se kuitenkin kehittyy vainoamiseksi ja ylittää sietokyvyn. Koska poliisin ja syyttäjän vastaukset ovat säännönmukaisesti vastaavia kuin Bergin ja Huumosen saamat, kiinnijäämisriski on olematon. Siksi pidäkkeet ovat kadonneet.

Kunnianloukkauksista tehdään vuosittain parituhatta rikosilmoitusta, joista syytetoimiin johtaa noin kymmenesosa, eivätkä ne yleensä koske törkeimpiä tapauksia. Tämän päälle tulevat kaikki muut vihapuherikokset.

Resurssipula on poliisin vakioselitys siihen, miksi kansalaisten rikosilmoitukset jätetään tutkimatta ja miksi viha­puheen annetaan rehottaa. Selitys ei ole totta. Poliisibarometrien mukaan vielä 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen alussa kansalaisten rikosilmoituksista noin 30 prosenttia johti esitutkintaan. Sekin oli vähän, mutta selvästi nykyistä enemmän. Vuonna 2010 barometri näytti enää 18 prosenttia. Vuonna 2012 oli hetkellinen nousu, mutta sen jälkeen esitutkintaan päätyneiden kansalaisten rikosilmoitusten osuus on ollut 20 prosentin tasolla.

Vuonna 2010 Suomessa oli ennätysmäärä poliiseja: vuoden keskiarvo oli 7 929 poliisia. Poliisien määrä alkoi laskea Alexander Stubbin hallituksen aikana (2014–15), ja se on romahtanut vasta Juha Sipilän hallituksen aikana ja toimesta. Viime vuonna poliiseja oli enää 7 148 henkilötyövuoden verran.

Toisin kuin poliisi väittää, ensin on päätetty karsia kansalaisten rikosilmoitusten tutkinta ja vasta vuosia myöhemmin on leikattu poliisin resursseja. Tämä ei ole juridinen valinta. Tämä on poliisien ja syyttäjien valinta. Valinnan seurauksena törkyviestit myrkyttävät yhteiskunnan ilmapiirin.

Lainsuojaton ympäristö
Vihapuherikosten ohella poliisi vieroo ympäristörikosten tutkintaa. Esimerkkinä Kainuu, jossa on tällä vuosikymmenellä tehty ainakin seitsemän rikosilmoitusta luonnonsuojelurikoksesta. Ne kaikki koskivat liito-oravan pesäpaikkojen hakkuita. Kuudesta oli ilmoittanut viranomainen, Kainuun ELY-keskus.
Mikään epäillyistä rikoksista ei johtanut tutkintaan, syynä joko poliisin tai syyttäjän päätös. Kolmea rikosilmoitusta Oulun poliisilaitos ei edes löytänyt tiedostoistaan, mikä viittaa siihen, että ne olisi jätetty kirjaamatta. On rikos, jos näin on todella toimittu.
Yhdessä tapauksessa rikoskomisario jätti kahden pesäpaikan tuhoamisen tutkimatta, koska syyttäjän kanssa keskusteltuaan hän oli arvellut, että pesäpaikat sijaitsivat 300–700 neliömetrin suoja-alueella. Kun ELY-keskuksen lakimies ihmetteli, mistä poliisi oli suoja-alueen tekaissut, komisario kertoi löytäneensä sen ympäristöministeriön ohjeesta. YM:n ohje edellyttää suoja-alueen jättämistä, joten komisario päätteli, että sellainen on jätetty.
Rikos kuitenkin oli juuri siinä, ettei suoja-aluetta ollut jätetty. Lopulta komisario tunnusti lakimiehelle, ettei hän ollut vaivautunut edes lukemaan ELY-keskuksen rikosilmoitusta.

Kirjoittaja on vapaa oikeus- ja ympäristö­toimittaja.

EDIT: Otsikkoon vaihdettu sana ”poliisi” ”oikeuslaitos” -sanan sijaan vastaamaan paremmin jutun sisältöä. Toisaalla muotoilu ”yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä” on muutettu lakitekstiä tarkemmin muokailevaan muotoon ”yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä”.

Graffiti HAM
Route Couture

Jakso 17: Hyvisfirmat ovat pahimpia riistäjiä

MIKAMEITAVAIVAA

Tämä jakso tuntuu hyvältä, kuin olisi Turussa. Pontusta silti ahdistaa call-out-kulttuuri, mutta se ei ole feminismin syytä. Veikkaa vaivaa väkinäinen vaalianalyysi. Yhdessä haukutaan Hesaria ja nauretaan suomenkielisen kirjallisuuden kurjuudelle.

Ensimmäistä kertaa podcastissa esitetään tv-uutiset. Mihin VR:n ja poliisin reality-sarjat liittyvät? Onko Putouksen Bjarne ”Mursu” Walrus hyvää kapitalismikritiikkiä? Pystyykö vielä 2010-luvulla erottumaan sanomalla, ettei omista tv:tä?

Entä miksi ylikansallisessa suuryrityksessä on tyypillisesti paremmat työehdot kuin yhteiskuntakriittisessä pienyrityksessä? Millä nimellä perustulo pitäisi uudelleenbrändätä?

Graffiti HAM
Route Couture

Jakso 16: Kaikki alkaa tykittelystä

MIKAMEITAVAIVAA

Toisen kauden ensimmäisessä jaksossa podcast palaa kämäisille juurilleen. Kaikki vaivaa: Miksi tekemisen taso on yleisesti niin matala? Miksei somenäkyvyydellä voi maksaa kaupassa?

Historialla ei tee mitään, ellei sitä kohtele työkalupakkina. Pontus uuttaa yhteiskunnallisten liikkeiden historiasta neljä opetusta. Veikka peräänkuuluttaa ulkoparlamentaarista selkänojaa ja arvioi vuoden 2018 hoivan ja metapolitiikan ajaksi.

Graffiti HAM
Route Couture