voima

Ilon kautta!

Teksti Ville Blåfield Kuvat Ninni Kairisalo

Poliitikon kannattaa maalata leikkaukset ja kiristykset positiivisiksi, sillä myönteinen viesti niellään paremmin. Sen nielevät myös toimittajat.

Onhan siinä sävyero, puhutaanko verosuunnittelusta vai veronkierrosta. Vapaus-, veljes- vai kansalaissodasta.

Politiikan puhe on täynnä arvoladattuja ilmaisuja. Pakkoruotsi, pakolaistulva, turvapaikanhakija, elintasopakolainen. Tasa-arvoinen tai aito avioliitto.

”Politiikassa usein kuultu toive ’puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä’ on absurdi. Poliittinen puhe rakentuu vahvasti abstraktioiden varaan, eikä oikeita nimiä asioille monestikaan ole. Nimeämistä ja uudelleennimeämistä tapahtuu jatkuvasti”, sanoo suomen kielen dosentti ja Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Vesa Heikkinen.

Silloin kun politiikassa ei puhuta numeroin, puhutaan metaforin. Kielikuvat ovat kuuluneet politiikkaan aina. Spinnaus tai termien tietoinen arvolataaminenkaan eivät ole tämän ajan ilmiöitä.

”Tämähän on antiikin retoriikasta tuttu ilmiö”, muistuttaa Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus.

”Uusi ilmiö on, että omia termejä yritetään saada yleiseen kielenkäyttöön. Tavoitteena on, että media alkaisi käyttää niitä ihan systemaattisesti. Uutta on myös, että puolueet käyttävät tässä apuna viestintä- ja mainostoimistoja.”

Omien termien ujuttaminen ­me­diaan ja sitä kautta kansan suuhun on nykymuodossaan alkujaan yhdysvaltalainen ilmiö, Isotalus sanoo. Jenkeissähän peli tosiaan osataan. Laki­aloitteet nimetään niin vetoavasti, että jo nimi tekee vastustamisesta vai­keaa. Kuka vastustaisi No Child Left Behind -nimistä lakipakettia? Tai jos haluat kaataa Affordable Health Care ­Actin, onko vaihtoehtosi siis edullisen vastakohta?

Kiinnostava yksittäistapaus spinnattujen termien mediakäytössä Suomessa oli taistelu avioliittolain muuttamisesta. Ylen uutisten silloinen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen linjasi, että nimeä ”tasa-arvoinen avioliittolaki” ei Ylen uutisissa tulisi käyttää, koska se oli lakimuutosta ajavan kansanliikkeen antama.

”Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia”, Jääskeläinen perusteli.

Kaikkien mielikuvatermien suhteen Yle ei ole ollut yhtä jämäkkä.

Kun keskustapoliitikot nimesivät uuden työaikoja pidentäneen ja julkisen sektorin lomarahoja leikanneen yhteiskuntasopimuksen kilpailukykysopimukseksi, termiä ryhtyivät käyttämään kiltisti niin sopimusosapuolet kuin mediakin. Myös hallituksen analyysi sopimuksen välttämättömyydestä nieltiin mediassa kiltisti.

”Kilpailukykysopimus saatava maaliin”, vetosi Iltalehti pääkirjoituksessa asti. ”Kilpailukykysopimusta ei saa nyt vaarantaa tai väheksyä.”

”Sopimusyhteiskunta näytti voimansa, kun työmarkkinajärjestöt tekivät lopulta yhteisen kilpailukyky­sopimuksen”, iloitsi Satakunnan Kansa.

Myös Ylen uutiset ryhtyi puhumaan yhteiskuntasopimuksen sijaan tuttavallisesti ”kikystä”.

Opposition vastaus samassa sanasodassa oli hallituksen sopimuksen vaihtoehdoksi tarjoamien kiristystoimien nimeäminen pakkolaiksi. Termin haastaa kysymys, mitkä lait sitten ovat vapaaehtoisia. Tämän keksi pääministeri Juha Sipiläkin.

”Vielä näihin pakkolakeihin, niin kai kaikki lait ovat pakollisia. Ei punaista päin saa ajaa ja niin edespäin. Kyllä lait ovat pakottavia aina”, Sipilä totesi eduskunnassa 24.9.2015.

Puhe pakkolaeista sai ammattiyhdistysliikkeen vastarintaan, kilpailu­kykysopimus sen sijaan vakiintui yleiskieleen. Pekka Isotalus sanoo, että spinnaus on tutkimusten mukaan tehokkaampaa, jos viesti on positiivinen. Siis kilpailukyky, ei työehtojen kiristäminen.

”Asioiden tuominen esiin positiivisessa valossa luo positiivista virettä suostutteluun. Asioita ei kannata ilmaista negaation kautta. On todettu, että myönteinen viesti säteilee ympäristöönsä, lisää sen suostuttelevuutta.”

Hieman kilpailukykysopimuksen kanssa samankaltaista viestiä kantoi toinenkin Sipilän hallituksen termi: tuottavuusloikka.

”Kesällä 2015 viljeltiin sanaa tuottavuusloikka, jota hallitusneuvottelijat auliisti tarjoilivat toimittajille. Miten sujuvasti sana siirtyikään poliitikkojen puheista journalismiin ja kansan huulille. Pian juttua riitti loikasta jos toisestakin: kasvuloikasta, vientiloikasta, kilpailukykyloikasta”, kirjoittavat Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen kirjassaan Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää.

”Loikkapuhe luo mielikuvaa todellisuudesta, jossa nopeat muutokset taloudessa ovat mahdollisia, kun vain hyppäämme yhtä aikaa ja samaan suuntaan. Harvassa olivat toimittajat, jotka purkivat tätä loikkaläppää ja taustaoletusta yhteisestä edusta.”

Niin, yhteinen etu. Kuka sen määrittelee?

Yksi suomalaisen politiikan sitkeimpiä tarinoita on vaihtoehdottomuus, ajetun linjan välttämättömyys. Kipeille ratkaisuille haetaan kansan tukea esittämällä ne ainoina vaihtoehtoina – tai maalaamalla muut vaihtoehdot vastuuttomiksi. Vallassa olevan poliitikon näkökulmasta narratiivin ehkä ymmärtää, mutta politiikan­toimittajien pitäisi pyrkiä tarinan toistamisen kanssa kriittisyyteen.

”Media on tiukasti kytköksissä politiikkaan. Monesti poliitikkojen nimeämiset niellään karvoineen päivineen, niitä avaamatta tai kyseenalaistamatta. Tässä olisi kaikilla skarppaamisen paikka”, sanoo Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen.

Tuoreena esimerkkinä Heikkinen mainitsee puheen ”maahanmuuttokriittisyydestä”. Eikö kyse ole kriittisyyden sijaan ihan vain maahanmuutto- tai ulkomaalaisvastaisuudesta?

Tampereen yliopiston Pekka Isotalus toteaa, että populistipoliitikkojen toisinaan taitavassa (toisinaan jopa hauskassa) politiikan uudelleensanoittamisessa voi nähdä myös positiivisia puolia.

”Näitten kauttahan voidaan saada politiikasta ihmisiä puhuttelevampaa. Asiat tulevat kansantajuisemmiksi. Mutta kriittinen kohta on, miten helposti ne uppoavat mediaan. Pystyykö media toimimaan portinvartijana näiden termien suhteen?”

”Poliitikkojen tekstejä ja politiikasta kertovia tekstejä tutkaillessa unohtuu toisinaan, että nimeäminen on aina valitsemista, sekä todellisuuden luomista että sen arvottamista”, kirjoittavat Heikkinen ja Pajunen kirjassaan.

”Kenelle suomme nimeämisen vallan?”

”Kenen loikkia loikimme?”

Mikä meitä vaivaa -extra: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Mikä meitä vaivaa? -podcastin extra-jaksossa keskustellaan siitä, miten kaikilla pitäisi olla kaikkea yhdessä vierailevan Johannes Ekholmin kanssa. Mitä tarkoittaa täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi? Miten siihen päästään? Miksi on kivaa välillä kuvitella runsautta sen sijaan että vaan nihkeilee ja niukkailee?
 
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

Star Trekin ihmiskunta

Teksti Mike Pohjola

Federaation tähtilaivat ovat menneet sinne, minne ihminen ei ole aiemmin mennyt. Näin ovat parhaimmillaan tehneet myös Star Trek -sarjat.

Tieteisfiktiossa tai fantasiassa on usein henkilöitä, jotka eivät ole ihmisiä. He voivat olla robotteja, alieneita tai vaikka haltioita. Näiden hahmojen tärkeä tehtävä on osoittaa meille, millaisia me ihmiset emme ole. Näiden tarinoiden ihmishahmot puolestaan edustavat meitä heikkouksinemme ja vahvuuk­si­nemme.

Perimmäisellä tasolla Star Trek on aina käsitellyt ihmisyyttä. Kun maapalloa katsoo avaruudesta, ei näy maiden rajoja vaan kokonainen planeetta. Eri Star Trek -sarjat ovat kuitenkin näyttäneet meidät eri tavoin.

Alkuperäinen Star Trek -sarja oli jotain ennenkuulumatonta vuonna 1966. Keskellä kylmää sotaa se esitti maailman, jossa afrikkalaiset, aasialaiset, eurooppalaiset ja amerikkalaiset olivat kaikki samaa valtiota. Tummaihoiset, japanilaiset, venäläiset ja jopa naiset saattoivat palvella amerikkalaisen kapteenin alaisuudessa. Ihmiskunta oli päässyt yli rasismista ja nationalismista. Näitä negatiivisia asioita edustivat klingonit ja muut viholliset.

Tämä valoisa tulevaisuus oli hippisukupolvelle äärettömän houkutteleva. Rahasta oli luovuttu, eikä puutetta ollut oikeastaan mistään. Ihmiskunta oli liittoutunut muiden avaruuskansojen kanssa, ja tähtilaiva Enterprise warppaili galaksin laidalta toiselle tapaamassa uusia kulttuureita ja kohtaamassa popfilosofisia dilemmoja.

Upseeristoon kuului myös afrikkalainen kommunikaatioupseeri ­Uhura. Uhuraa esittävä Nichelle Nichols kasvoi rotusortoajan Illinoisissa. Hänen roolihahmonsa oli amerikkalaisen tele­vision ensimmäisiä mustia naisia, joka ei ollut palvelija. Siitä huolimatta hahmon tehtävänsä oli ”vastata puhelimeen” ja toimia kapteenin käyttöliittymänä Enterprisen tietokoneeseen.

Uhuran ylivoimaisesti yleisin repliikki oli ”Hailing frequencies open” eli ”Kutsutaajuudet avattu”. Käytännössä siis: ”Puhelusi yhdistyy, hetki vielä.”

Nichols väsyikin tähän rooliin ja suunnitteli jättävänsä sarjan toisen kauden jälkeen. Hän kuitenkin muutti mielensä, kun Martin Luther King soitti hänelle. King kertoi, miten kokonainen sukupolvi tummaihoisia tyttöjä parhaillaan kasvaa ja näkee, että hekin voivat olla astronautteja tai upseereita tai mitä tahansa.

Vuonna 1992 Nichols sai taas puhelun. Tällä kertaa puhelimessa oli tohtori Mae Carol Jemison, joka oli aikeissa nousta avaruussukkula Endeavorin kyytiin. Hänestä oli tulossa ensimmäinen musta naisastronautti. Jemison halusi kiittää Nicholsia siitä, että tämä oli näyttänyt hänelle tämän mahdollisuuden. Joka päivä avaruudessa, kun Jemison vuoronsa aluksi otti yhteyden Maahan, hän aloitti sanomalla: ”Hailing frequencies open.”

Alkuperäisen 60-luvun Star Trekin jälkeen sarjoja tehtiin paljon lisää. Oma sukupolveni kasvoi Star Trek: Uusi sukupolvi -sarjan (1987–1994) parissa. Tässä sarjassa kapteeni ei ollutkaan enää reipas amerikkalainen seikkailija vaan kalju eurooppalainen diplomaatti. Miehistön ihmisjäsenet olivat kaikki valkoihoisia länkkäreitä lukuun ottamatta pääinsinööri Geordi La Forgea, joka oli syntymästään sokea somali. Sarjassa hän käyttää visiiriä, joka mahdollistaa jonkinlaisen näkemisen.

Hiljalleen sarjojen omaleimaisus hämärtyi ja amerikkalaisen tele­vision konventiot palasivat. Uutta suku­polvea seuranneessa Deep Space Nine -sarjassa (1993–1999) avaruusasemalla käytettiin jo eräänlaista rahaa.

Sen jälkeen tulleessa Star Trek: Voyagerissa (1995–2001) tähtilaivan miehistön ihmiset olivat kaikki pohjoisamerikkalaisia. Naiskapteeni ja luutnantti olivat valkoihoisia, ensim­mäinen perämies intiaani, nuori vänrikki korealais-amerikkalainen. Jopa aluksen holo­grammilääkäri oli oikeasti Yhdysvaltain juutalainen ja puoliklingonin ihmis­vanhempi meksikolainen.

Kaliforniasta katsottuna edustettuina oli siis runsaasti etnisiä ryhmiä, mutta Yhdysvaltain ulkopuolelta nähtynä samaa jenkkihuttua mitä kaikissa muissakin sarjoissa.

Viimeisin sarja Enterprise (2001–2005) on näitäkin vähemmän omaleimainen, aivan kuin Star Trek -maailmaan sijoittuva amerikkalainen sarja eikä ”oikea” trekkisarja. Ajatukset ­koko ihmiskunnan yhdistymisestä eivät ole siinä enää mitenkään nähtävillä.

Sarjan luojan Gene Roddenberryn suunnittelema sanoma oli, että avaruusajassa paitsi rasismista ja kapitalismista, myös sovinismista on päästy eroon, ja sukupuolet ovat tasa-arvoisia. Ensimmäisessä pilotissa aluksen kakkoshenkilö olikin nainen. Tämä oli kuitenkin liikaa televisioyhtiöille, ja lopulta Uhura oli upseeriston ainoa nainen. Kun sarjassa nähdään korkeassa asemassa olevia naisia, heillä on toinen toistaan lyhyemmät minihameet.

Alkuperäissarjan alkutekstien yhteydessä kuultiin aina legendaarinen monologi, jossa kapteeni Kirk kertoi Enterprisen tehtävän olevan mennä sinne, minne yksikään mies ei ole koskaan mennyt. ”No man” viittasi toki ennen kaikkea ihmisiin, mutta sana leikkasi puolet ihmiskunnasta pois. Seuraavassa sarjassa se olikin korvattu termillä ”no one”, eli ei kukaan.

Yhdessäkään Star Trek -sarjassa ei ihmiskunnan keskeisiin edustajiin ole kuulunut sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä. Näitä teemoja on tietenkin voitu käsitellä muodonmuuttaja-alieneiden, sukupuolettomien olentojen ja muun scifi-kuvaston kautta, mutta ihmiskunta itse on koostunut lähinnä cis-heteroista. Ainoa poikkeus on ollut tuoreissa elokuvissa, jossa ­yksi hahmoista on paljastunut homoksi.

Tätä taustaa vasten pian starttaava Star Trek: Discovery -sarja vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Miehistöön kuuluu lukuisia ei-amerikkalaisia ihmisiä ja erilaisia naisia. Näkemys sekä ihmiskunnan että muiden kansojen monokulttuureista on murtunut: esimerkiksi soturikansa klingoneihin kuuluu nyt yli kaksikymmentä eri kulttuuria. Lajit saavat vaikutteita myös toisiltaan: päähenkilö on vulkanuslaisten kasvattama ihminen.

Mainittu päähenkilö on tummaihoinen nainen, jolla on miehen nimi. Yksi kapteeneista on kiinalainen nainen. Tiedeupseeri ja lääkäri ovat homo­pari.

Star Trek on ollut avarakatseisuuden edelläkävijä televisiossa, mutta ajoittain hukannut tämän vision. Pian näemme, näyttääkö Discovery meille jälleen yhdistyneen ihmiskunnan. Ja keitä ihmiskuntaan kuuluu.

Star Trek Discovery alkoi Suomessa Netflixillä 25.9.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 7: Saarikoskipoikien omakuva nuoruuden vuosilta

unnamed
 
Pontusta vaivaavat hänen omat feminismipuheensa, Veikkaa taas presidenttikampanjan leijonanmetsästys. Molemmat avaavat monimutkaista suhdettaan Pentti Saarikoskeen, lukijakysymys laittaa pohtimaan miksi kaikkia väsyttää, ja lopuksi kerrotaan, millaista demokratiateatteria A-Teeman lihavuusilta meille haluaa esittää. Mukana otteita päiväkirjoista ja Calvadosta.
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.
 

Voiman kolmas podcast kulkee Hulluudesta kuolemaan

Hulluudesta kuolemaan -podcastissa keskustellaan isoista ilmiöistä inhimillisellä otteella. Jaksojen kuluessa kuljetaan hulluudesta kuolemaan ja nostetaan pöydälle myös seksuaalisuus ja normaalius.

Podcastissa keskustelevat Ina Juva – akateeminen pätkätyöläinen – ja Anna Miettinen – insinööri ja kulttuurituottaja.

Juva ja Miettinen pohtivat aiheita henkilökohtaisten kokemusten kautta ja uudesta tulokulmasta. He hakevat inspiraatiota keskustelulle tutkimuksesta ja tuovat pöytään näkökulmia, jotka eivät välttämättä pääse esiin julkisessa keskustelussa.

Hulluus ei ole aina pelkästään inspiroiva selviytymistarina. Kuka pääsee hoitoon, ja mitä se kertoo yhteiskunnasta? Miten hulluuden käsite on muuttunut, ja mihin se mahtaa olla menossa? Seksuaalisuutta tarkastellaan lesbonaisten maailmasta käsin, ja sitä kautta pohditaan, onko tasa-arvo jo täällä.

Hulluudesta kuolemaan esittää, ettei normaalius ole niin harmitonta kuin sen arkipäiväisistä tulkinnoista voisi ajatella.
Ensimmäisessä jaksossa käsitellään normaaliutta ja sen alkujuuria. Tekijät pohtivat myös omaa normaaliuttaan ja sen puutetta.

Demokratia on epäonnistunut

Teksti Marianne Sandelin Kuvat Ninni Kairisalo

Eurooppalaisen konservatismin oppi-isä Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta on aina rajatulla ihmisjoukolla, eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, myös niiden taustalla vaikuttavan valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei demokratia ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman. Demokratiassa ei ole kuningasta, joka rajoittaisi vapautta. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, suurempi joukko on orjuutettu pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto ovat monin kerroin pahempia kuin monarkiassa, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

1900-luvun alussa yhteiskuntatieteilijät Vilfredo Pareto ja Gaetano Mosca muotoilivat De Maistren ajatuksia muistuttavia teorioita. Heidän ydinsanomansa on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja sen valta-asema on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on valtaa, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa myös esimerkiksi rahallisen ­tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Sosiologi Robert Michels hyökkäsi niin ikään demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateorialla. Michels esitti ”Oligarkian rautaisella lailla”, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, todellinen valta ajautuu väistämättä lopulta eliitille. Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin ­kauaa.

sosiologi Colin Crouch on tuonut nykyajan poliittiseen kontekstiin aineksia 1900-luvun alun eliittiteorioista. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista yhteiskuntaa, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli korostuu poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Vuosituhannen alussa Crouch luet­teli post-demokratiaan luisumisesta kertovia merkkejä, jotka kuulostavat varsin tutuilta vuonna 2017. Luisumista ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä. Merkki post-demokratiasta on myös se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa.

Eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta näyttävät ajankohtaisilta, jos niitä tarkastelee yhteiskuntamme tapahtumia vasten. Uutiset Terrafamesta tai poliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, tukevat esitettyjä teorioita.

Yhdysvaltojen poliittinen kehitys ilmentää post-demokratian piirteitä erityisen tarkasti.

Kaikilla ihmisillä vaikuttaisi olevan poliittisesta suuntautumisesta riippumatta jonkinlainen taipumus oman edun lisäämiseen, henkilökohtaisen mukavuuden maksimoimiseen ja kustannusten minimoimiseen. Demokratian kannalta vaarallista ja erityisen häikäilemätöntä oman edun tavoittelu on kuitenkin silloin, kun se tapahtuu yhteisistä rahoista päätettäessä, valtion kustannuksella.

Nykyään on vaikea löytää vakavasti otettavia ajattelijoita tai poliittisia toimijoita, jotka vastustavat demokratiaa. Jopa diktaattorit oikeuttavat valtiomuotoaan kutsumalla sitä demokratiaksi. Demokratiaa on kuitenkin vastustettu jo antiikista lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Tätä riskiä on pyritty minimoimaan perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa. Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä.

Euroopan ­historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia eivät ole sitoneet velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, joten sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuk­sien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan joutunut turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Valistusfilosofi Voltaire viljeli 1700-luvulla ajatuksia ja toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä: johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä USA:n presidentinvaaleissa, myös täällä meillä. Juha Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, mikäli alkaisi muistuttaa tavallista poliitikkoa.

Viimeaikaiset poliittiset ilmiöt herättävät kysymyksiä siitä, onko demokratia kuitenkaan ikuinen, ”viimeinen valtiomuoto”. Antiikista on vaikea löytää ainuttakaan kansanvallan puolustuspuhetta, kun taas nykyään on haastavaa edes kuvitella 1900-luvulla ilmiömäisen voittokulkunsa aloittaneelle liberaalille demokratialle vaihtoehtoa.

Mutta onko demokratia välttämättä oikeudenmukaisin valtiomuoto vai vain näennäinen kuori kansan nimissä harjoitettavalle häikäilemättömälle oman edun tavoittelulle? Vai onko se sittenkin Winston Churchillia mielikuvituksettomasti lainaten paras monesta huonosta vaihtoehdosta?

Kirjoittaja on Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelija, joka opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Politiikasta-lehden Demo­kratian haasteet -kirjoitussarja käsittelee syksyn aikana kansanvallan ongelmia. Aiheesta järjestetään keskustelutilaisuus lokakuussa. Käy lukemassa juttusarja ja artikkelin pidempi versio osoitteessa politiikasta.fi.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 6: Ollaan kerrankin rakentavia

mikävaivaaosa6

 

Pontus on sekoittanut päänsä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvilla, Veikka lukemalla Hesaria yöllä. Kaikkea hyvää kehutaan poikkeuksellisessa rakentavuuspuuskassa, kritiikkiä arvostellaan ja samppanja virtaa. Pontus listaa tämän hetken tärkeimmät poliittiset projektit ja Veikka kertoo miksi hipsteribileissä alkoi pelottaa.

Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia osa 2: Lielahden surma ja perheväkivaltahelvetti – missä ovat poliitikkojen kannanotot?

linja-aho

 

Perheväkivallasta on tilastotietoa ja tutkimustietoa vaikka kuinka – silti ongelmalle ei oikein haluta tai viitsitä tehdä mitään. Viimeisin parannus uhrin asemaan on lähestymiskieltolaki viime vuosituhannen lopulta. Turvakotipaikkoja on edelleen liian vähän, vaikka kansainvälinen sopimus vaatii niitä olevan huomattavasti enemmän.

Lielahden traaginen surma tarjoaisi mahdollisuuden nostaa ilmiö poliittiseen keskusteluun, mutta eipä ole näkynyt poliitikkojen kannanottoja mediassa eikä Hesarin yleisönosastokirjoituksiakaan, joita tuli joka tuutista Turun puukotushyökkäyksen jälkeen.

Kuuntele Vesa Linja-ahon ”Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia” -podcast, jossa käsitellään enemmän tai vähemmän ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita noin kymmenen minuutin pätkissä – monologina tai haastatteluna.

Voiman toinen podcast on Vesa Linja-ahon ’Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia’

linja-aho

Podcastit ovat mainio keksintö, mutta kaikilla ei keskittymiskyky ja -halu eikä aina vapaa-aikakaan riitä tunnin pituisten dialogien kuunteluun. Vesa Linja-ahon ”Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia” -podcastissa käsitellään enemmän tai vähemmän ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita noin kymmenen minuutin pätkissä – monologina tai haastatteluna.

Ensimmäisessä jaksossa aiheena ovat vankien ihmisoikeudet. Hyvin harvalla rivikansalaisella on minkäänlaista käsitystä siitä, millaista on olla vankilassa ja ihmisoikeuksia koskeva keskustelu on helppo ohittaa kohauttamalla olkapäitä todeten ”itsepähän ovat sinne joutuneet”.

”Mikä meitä vaivaa?”, kysyy nyt myös Voima

Voima aloittaa podcastien tuotannon! Ensimmäisenä Voimaan liittyy Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast Mikä meitä vaivaa?, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.
Jakso 5: Tässä jaksossa Pontusta ja Veikkaa häiritsee voimaton mielenosoituskulttuuri, Pontuksen mukaan tulevaisuus on peruttu, Veikka kertoo miten saa ystäviä ja ihmettelee, miksi veganismi on muka tarpeeksi.
 

Kenen lauluja soitat

Ruotsalainen startup-yritys aikoo mullistaa samplaamisen.

Teksti Antti Kurko Kuva Annika Pitkänen

Iso osa musiikista lainaa olemassa olevaa, eikä siitä aina haluta puhua. Ruotsalainen startup-yritys Tracklib haluaa valaista tätä salamyhkäisyyttä. Se tavoittelee ei enempää eikä vähempää kuin koko samplaamiskulttuurin korjaamista.

On aloitettava alusta, aina 1970-luvulta asti. Mikäli Jamaikalla syntynyt ja nuorena New Yorkin Bronxiin muuttanut DJ Kool Herc ei olisi saanut erästä oivallusta, hiphop olisi jäänyt syntymättä. Herc halusi tuoda Bronxin kaduille samanlaista tunnelmaa, mitä Kingstonin katujen soundsystemit olivat luoneet hänen lapsuudessaan.

Ensimmäisten järjestämiensä korttelibileiden jälkeen Hercin nimi oli koko naapuruston huulilla. DJ:nä näissä auringonnousuun saakka jatkuneissa bileissä soittanut Herc huomasi, että tanssijat villiintyivät usein biisien lyhyiden rytmikkäiden intrumentaaliosuuksien eli breikkien kohdalla. Kekseliäänä kaverina hän kehitti tekniikan, jota alkoi kutsua nimellä ­Merry-Go-Round. Siinä kahdella kappaleella samaa albumia pystyttiin luomaan looppi, kun toinen albumi laitettiin soimaan breikin alusta toisen päästessä sen loppuun. Näin hän pystyi venyttämään muutaman sekunnin kliimaksit useiden minuuttien mittaisiksi villeiksi rytmitykityksiksi.

Pian Hercin sekä muiden samanlaista tyyliä käyttävien DJ:den, kuten Afrika Bambaatan ja Grandmaster Flashin, biitit alkoivat levitä kortteli korttelilta ja kaupunki kaupungilta halki Yhdysvaltojen. Hiphop-kulttuuri oli kaikkialla, ja loppu onkin historiaa.

Musiikki ei ollut enää pelkästään soittamista, vaan siitä oli tullut myös suoraa lainaamista, jossa kaikkea mahdollista valmista ääntä rytmeistä melo­dioihin hyödynnettiin uudelleen. Biiseistä leikattiin paloja eli sampleja, joita muokkaamalla ja yhdistelemällä pystyttiin luomaan uusia kappaleita. Siinä missä rockpiireissä on oltu herkempiä syyttämään toisia plagioinnista, niin hiphopissa muualta lainaaminen on ollut osa juttua.

Sampleja käyttävät musiikkituottajat haluavat usein hämärtää biisien alkuperän ja mikseivät haluaisi. Eihän Pihtiputaan mummokaan huutele kylillä omista marjapaikoistaan. Alun perin jo DJ Kool Herc pyrki verhoamaan käyttämiensä breikkien alkuperän irrottamalla levyistä labelit, etteivät toiset DJ:t ottaisi samoja levyjä käyttöönsä.

On useita syitä, miksi hiphop-tuottajat eivät mielellään paljasta, mistä mikäkin sample on löydetty. Musiikkituottaja Lahti-Samppa, joka on tuottanut muun muassa Jodarokin, Hannibalin ja Pietarin musiikkia avaa syitä tähän:

”Vaikka samplaaminen on muuttunut niistä ajoista, jolloin kaikki oli aivan pakko saada vinyyliltä, niin tekniikka elää vieläkin vahvana. Osittain sen selittää samplejen metsästykseen liittyvä etsimisen ja löytämisen riemu. Toki nykyään monet ottavat paljon suoraan netistä ja hyödyntävät esimerkiksi elokuvia ja pelejä”.

Osittain hämärtämisen syyt ovat pikemminkin käytännöllisiä kuin taloudellisia. Kappaleiden tekijänoikeudet ja omistussuhteet ovat usein hyvin monimutkaisia, ja käytetty lähdemateriaali saattaa olla Lähi-idän alueelta tai Intiasta. Varsinaisten tekijöiden selvittäminen olisi usein (vähintään)vaikeaa.

Silloin tällöin osa musiikista voi jäädä julkaisematta, jos siinä on käytetty yksittäistä samplea, johon ei ole ollut oikeuksia. Näin ­kävi esimerkiksi vuonna 2013 suomalaisräppärien ­Pyhimyksen ja ­Huge L:n yhteisprojektin Steve iVanderin levylle Olen musta, joka jouduttiin viime hetkellä vetämään pois myynnistä. Sittemmin oikeuksista päästiin yhteisymmärrykseen ja levy saatiin ulos.

”Oikeastaan niin kauan kun musiikin ympärillä ei liiku raha, ketään ei kiinnosta – tai kiinnostaa, mutta ainoastaan harrastajia. Kun tekeminen muuttuu isoksi, oikeuksiin kiinnitetään luonnollisesti enemmän huo­miota. Toki olen sitä mieltä, että jos rahaa alkaa liikkua, sitä täytyy sataa myös samplen alkulähteille”, Lahti-Samppa toteaa.

”Kotimaisen musiikin suhteen ­asioista pystyy sopimaan paljon helpommin, ja siten antamaan myös rispektiä paikallisille tekijöille. Yleensä se menee niin, että jos hoitaa asiat heti kondikseen, niin pääsee paljon helpommalla kuin silloin, kun raha on jo astunut kuvioihin: silloin on aina niitä, jotka haluaa saada irti oman hyötynsä.”

Eräs äärimmäinen esimerkki samplesta, jolla on lyöty rahoiksi maksamatta senttiäkään alkuperäisille tekijöille, on 1960-luvun soul- ja funkyhtye The Winstonsin kappaleesta ”Amen, Brother” irrotettu rumpusoolo, niin sanottu amen break. Samplea on käytetty melkein kahdessatuhannessa eri kappaleessa, ja sen omaleimaisen rytmin voi kuulla muun muassa N.W.A.:n, Nine Inch Nailsin ja The Prodigyn musiikissa.

Ruotsalainen startup-yritys­ Tracklib julistaa verkkosivuillaan samplauksen oleva rikki, koska musiikin lisenssit ovat aivan liian monimutkainen kokonaisuus. Yritys on kerännyt verkkoon suuren, yli 10 000 kappaleen kokoelman valmiita sampleja, joita tuottajat voivat ostaa muutaman euron hintaan ja käyttää laillisesti omassa musiikissaan.

Yritys sanoo, että se maksaa jokaisesta käytetystä kappaleesta rojalteja muusikoille ja lisenssien omistajille. Mikäli uuden musiikin tuottaja ha­luaa julkaista kappaleensa ja lyödä sillä rahoiksi, maksaa hän siitä rojaltit alkuperäisille tekijöille sen perusteella, kuinka paljon samplea on käytetty musiikissa.

Hurraa! Onko tosiaan niin, että tämä startup on oikeasti avain oikeudenmukaisempaan tulonjakoon ja samalla onnistuisi raivaamaan tekijänoikeuksiin liittyvää viidakkoa ja tekemään luovuudesta laillista? Voiko uusi striimauspalvelu muuttaa jotain yhtä peruuttamattomasti kuin Netflix ja Spotify ovat tehneet elokuvien ja musiikin kuluttamiselle? Oikeastaan kaikki on kiinni siitä, miten tuottajat ottavat uuden välineen käyttöönsä.

Käytännössä nykyinen musiikintekokulttuuri toimii ja luovuus saa kukkia niin kauan kuin kappaleissa käytettyjen samplejen alkuperiä ei ryhdytä tonkimaan. Yksi iso biisi voi kuitenkin muuttaa kaiken. Sen jälkeen tuottajan aikaisempi materiaali saatetaan käydä läpi ja rahaa halutaan ehkä ottaa myös sieltä, missä sitä alun perin ei edes ollut.

Toisaalta monet taiteilijat saavat olla rauhassa, koska harvaa kiinnostaa ryhtyä selvitystyöhön: usein samplet ovat muuttaneet muotoaan biisintekovaiheessa niin paljon, ettei niitä edes tunnista alkuperäisiksi. Se on kuitenkin selvää, että iso osa päivittäin kuulemastamme musiikista on alun perin aivan jonkun toisen ihmisen soittamaa kuin uskomme.

Valtteri tarvitsee lekaa kun mikään muu ei auta.

Pyöräpajan ekoprotesti

Tarjolla on oppia, seuraa ja menopeli!

Teksti ja kuvat Iida Simes

Poljen taaksepäin jyrkässä alamäessä toivoen, että takapyörän jarru ottaisi kiinni.

Mitään ei tapahdu, jarrut ovat kadonneet. Roikun pyörän ulkopuolella.

Aikoinaan romukasasta löydetty Nopsa on vasta parikymmenvuotias mutta hengenvaarallisessa kunnossa. On käännyttävä asiantuntijoiden puoleen.

Helsingin Pyöräpaja on fillareiden korjausta järjestävä ja sitä opettava yhdistys.

Pyöräpaja on asuintalon alakerrassa kävelykadulla. Ulkopuolella on kosolti fillareita telineissä.

”Täällä Pasilassa puitteet ovat vähän erilaiset kuin Kalasatamassa, jossa toimimme ennen. Enää ei voida levittää romuja yötä myöten pitkin pihaa, etteivät asukkaat häiriinny”, kertoo paikalla oleva aktiivi Valtteri.

Nähtyään pajan ulkopuolella olevat keskeneräiset fillarit pasilalaiset aluksi kummeksuivat pajan meininkiä, mutta vierailtuaan sisällä hekin alkoivat innostua. Nykyään naapurit piipahtavat paikan päällä mankeleidensa kanssa.

Sisällä on fillariharrastajien työkalutaivas. Kaikkialla on myös monet pientareet kokeneista fillareista irroitettuja ja putsattuja runkoja, vanteita, ketjuja, levyjarruja, rattaita, ruuveja ja muttereita. Monet sisäkumit ja renkaat lienevät uusia.

Tilan ikkunalla on kokonaisia fillareita kuin vakuutena siitä, että ahkeran korjaajan into palkitaan.

Sääntöjen mukaan pajan työkaluja saa käyttää ja osat ovat ilmaisia, mutta niitä ei saa viedä mukanaan: menopeli on korjattava tai rakennettava Pyöräpajassa.

Tavarat ovat hyvässä järjestyksessä.

Valtteri löytää laatikosta mötikän, joka paljastuu napa- eli rumpujarruksi. Hänen havaintoesityksensä kertoo, miten takapyörän navan sisälle rakennetut rumpujarru alkaa toimia, kun yrittää polkea taaksepäin. Silloin se pullistuu ja törmää rummun reunoihin, jolloin pyörän liike hidastuu ja pysähtyy.

”Voi olla, että jarruun on päässyt rasvaa”, pohtii Valtteri. ”Voi myös olla, että rumpu on hajonnut”, hän jatkaa. ”Ei näitä yleensä paljon korjata. Mieluiten käytetään levyjarruja.”

Valmistaudun ensi kerralla opiskelemaan niiden asentamista.

Valtteri on ammatiltaan polku­pyörien korjaaja ja yksi paikkaa pyörittävistä vastuullisista vapaa­ehtoisista. Pyöräpaja on auki varmasti kaksi kertaa viikossa, sunnuntaisin ja keskiviikkoisin.

Kaikkein innokkaimmat jäsenet pääsevät pajaan muulloinkin fiksaamaan omia pyöriään. Avaimia on jaettu jopa 15, eli pajalla saattaa käydä kuhina normaalien aukioloaikojen ulkopuolella.

Työ ei ole pelkkää raatamista. Musa soi ja välillä syödään, kun joku innostuu kokkaamaan pajan keitto­komerossa.

”Täällä on jonkin verran banaanikärpäsiä, mutta ne kuuluvat tähän tilaan”, kommentoi Valtteri zen-henkisesti.

Ohjesäännön mukaan, kun kokataan, kokataan kaikille, ja silloin ruoka on vegaanista.

”Tosin on täällä joskus käristetty ryynimakkaraakin”, Valtteri tunnustaa. Pajan ruokaostoksiin saa käyttää yhteisiä varoja, joita on saatu vapaaehtoismaksuina.

Viikoittain kävijöitä on kymmeniä, ja väkimäärät heittelevät vuodenaikojen mukaan. ”Ensimmäisenä aurinkoisena kevätpäiväna on hirmu ryysis”, kertoo Valtteri. ”Talvella tää on lämmittelypaikka, jonne talvipyöräilijät voivat tulla juomaan kupin teetä.”

Kaikki toiminta ei ole vain korjaamista ja rakentamista, vaan silloin tällöin tehdään myös pyöräretkiä yhdessä.

Onko jokin asia kielletty? Valtteri pohtii pitkään.

”Eräitä koneita ei kannata käyttää, jos ei osaa. Jotain voi mennä rikki.”

Vaikka luulisi, että ilmastonmuutoksen ehkäisy ja luonnonvarojen säästäminen olisivat ihmiskunnan arvoasteikossa korkeassa kurssissa, talouskasvun logiikka toimii aivan päin­vastoin: yhä useampia teknisesti monimutkaisia laitteita ei voi korjata, kun ne rikkoutuvat.

Pyöräpaja taistelee kerskakulutusta vastaan. Onko tämä fillarikommunistinen vallankumous?

”Mitään poliittisia ideologioita meillä ei ole”, painottaa Valtteri. ”Paja on kaikille avoin, ja tänne kyllä mahtuu mielipiteitä.”

Seinillä on sodan ja aseiden vastaisten pyöräilymielenosoitusten julisteita, eli fillaroijien joukossa kytee ainakin rauhanaatetta.

Joskus saatetaan yhdessä korjata fillareita myyntiin ja maksaa tuloilla vuokraa. Kaikkeen ei Helsingin nuorisoasiainkeskuksen avustus riitä. Ja jos ei asiantuntemus riitä fillareiden fiksailuun, aina voi siivota tai kokata. Valtteri mainitsee myös, että paja tekee syrjäytymistä ehkäisevä työtä: ilmaiseen ja avoimeen pajaan on helppo tulla.

Koska mahdollisimman paljon hankitaan lahjoituksena, pajalla on lista tällä hetkellä kaivattavista asioista:

”Teepannuja, monitoimiöljyä, käsienpesumömmöä (ei muovikuulia), RCA-miniplugipiuhoja, kynsiharjoja, työkaluja (kiintoavaimia, kuuskulma-avaimia, pihtejä, ruuvimeisseleitä), iso valkokangas ja sohva.”

Tuon pajalle teepannun. Tarvitsen vielä apua jarrujen asentamisessa. Pajalla käy kuhina, miehet ja naiset tekevät hommia, rokki soi.

Porukka on pukeutunut rennosti ja urheilullisesti. Tosin jotkut kuulemma tulevat puku päällä ja kravatti kaulassa. Autolla kulkevia taitaa olla vähemmistö.

”Usein tänne tullaan pyörällä risa fillari selkään köytettynä”, kertoo Valtteri.

Mikä Pyöräpajan toiminnassa on ollut yllättävintä?

”Se, miten erilaiset ihmiset voivat tulla hyvin toimeen keskenään. Olin kuvitellut, että olisi enemmän konflikteja, mutta tosi hyvin kaikki ottavat toisensa huomioon.”

Pyöräpaja, Pasilan puistotie 12, Helsinki.

Club Mate -limu 2,5–3,5 €. Kahvia, teetä ja ruokaa tarjolla silloin tällöin. Maksu vapaaehtoinen.

Työkaluja, neuvontaa ja korjausseuraa sunnuntaisin klo 14–18 ja keskiviikkoisin
klo 16.30–20.

Nettisivut: pyorapaja.info