voima

Marincho

Teksti Elina Hiironniemi ja Liisa Viitanen Kuvat Elina Hiironniemi

”Nimeni on Marincho.

Olen 58-vuotias ja kotoisin Bulgariasta. Olen kiertänyt nyt viisi vuotta yhtäjaksoisesti ympäri Eurooppaa. Ajattelin, että voisin työskennellä täällä rakennusmiehenä, koska minulla on siihen koulutus. Olen kuitenkin hyvin pettynyt Eurooppaan.

Tilanne Bulgariassa alkoi huonontua vuonna 1989. Tehtaat myytiin, työt loppuivat ja ihmiset joutuivat myymään omaisuutensa ja muuttamaan kaduille. Maahan ilmestyi huijareita, jotka ryöstivät ihmisiä. He teettivät ihmisillä pimeitä töitä, jättivät sitten palkan maksamatta ja hävisivät.

Ihmiset pyrkivät pois maasta päästääkseen töihin ulkomaille ja maksoivat suuria summia, 300-500 euroa, henkilölle, jotka tekivät rahaa kuljettamalla ihmisiä rajan yli. Toisinaan kävi niin, että rajanylittäjät jäivät kiinni poliisille ja heidät käännytettiin takaisin. Maksetut rahat kuitenkin katosivat kuin ilmaan.

Rajan yli päässeet ihmiset olivat valmiita tekemään mitä tahansa töitä. Viisi vuotta sitten Prahassa tein yli 15 tuntista työpäivää 4-5 kuukauden ajan, mutta rahaa tuli vain sen verran, että saimme ruokaa. Lähdin sieltä jalkaisin rajan yli Tsekeistä Saksaan. Kuulemani mukaan Prahassa on edelleen sama tilanne.

Italiassa työskentelin 1000 paikan ravintolassa. Työt alkoivat aamulla klo 8:00, yhdeltätoista söimme ja sitten työt jatkuivat kahteen asti yöllä. Työ oli todella raskasta ja jatkuvasti oli niin kiire, etten edes ehtinyt käydä vessassa, saati levätä.

Italiasta jatkoin matkaani Espanjaan, missä työskentelin suurella eläintilalla. En kuitenkaan suostunut tekemään kuukautta töitä 600 eurolla. Valtava määrä lehmiä piti kytkeä lypsykoneisiin, paimentaa ja toimia lääkärinä kun vasikoita syntyi. Jouduin hoitamaan kaiken.

Suomeen tulin, koska tätä kautta toivon pääseväni Venäjälle perheeni luokse. Nyt saan rahaa keräämällä pulloja, yleensä öisin kun ihmiset nukkuvat. Myyn myös Iso Numero -lehteä, mutta se ei oikein käy enää kaupaksi, kun hinta on nousi neljästä eurosta viiteen.

Toivon saavani tarpeeksi rahaa, jotta saisin viisumin ja junalipun Pietariin ja sitä kautta Tshuvassiaan, missä vaimoni ja 25-vuotias tyttäreni asuvat.

Missä tahansa maassa köyhän ihmisen pitää pysyä mahdollisimman kaukana muista ihmisistä. Kun nukahdat, muut voivat tehdä sinulle mitä vain. Kun pysyttelee piilossa, elää hyvin. Kaikki maat eivät anna paikkaa missä nukkua. Olen kärsinyt siitä erittäin paljon.

Esimerkiksi Suomessa poliisit ajavat sinut pois joka paikasta. Tänä vuonna on järjestetty yömajoituksia ja olemme ensimmäistä kertaa päässeet nukkumaan kuin valkoiset ihmiset. Olen todella onnellinen siitä, että on paikka minne voi mennä, missä on patja ja lämmintä. Ulkona nukkuminen on todella stressaavaa.

Olen katkera elämälle siitä, että se ei sujunut kuten halusin. Olen sellainen ihminen, joka pitää lupauksensa ja haluaa tehdä töitä, mutta maailma on muuttunut kovasti. Toivon vain pääseväni tyttäreni luokse ja että hänen haaveensa kävisivät toteen.”

Superbändin kolmas tuleminen

Tähtiportti haaveilee tulevaisuudessa esiintymisestä abiristeilyllä.

Teksti Johanna Siik Kuva Elina Hiironniemi

Tähtiportin kolmas levy Superdepressio valmistui tammikuussa. Jo elokuussa 2015 bändin Facebook-sivulla lueteltiin tulevan, tuolloin toiseksi pitkäsoitoksi ­aiotun levyn kappaleiden nimiä.

”Levy oli noin 70-prosenttisesti valmiina tosi pitkään. Siitä on puuttunut vain se ratkaiseva neljäsosa”, Ilari Larjosto, taiteilijanimeltään Stiletti-Ana, arvioi.

”Aluksi piti tulla tuplalevy eli Eetteri­messu/Superdepressio, mutta se jaettiin kahdeksi”, Vilunki 3000:na paremmin tunnettu Mikko Viljakainen jatkaa.

Eetterimessu julkaistiin toisena pitkäsoittona huhtikuussa 2016, ja Superdepressio tulee ulos nyt, reilu vuosi myöhemmin.

Superdepressio ei kuulosta kuitenkaan erityisen depressiiviseltä ainakaan haastattelijan korviin, mutta aiempaan tuotantoon verrattuna musiikki on riisutumpaa.

”On se aika paljon minimalistisempaa”, Larjosto vahvistaa.

”Jopa siihen asti, että jossain vaiheessa mietittiin, pystyykö tätä julkaisemaan. Ei siksi, etteikö se meidän mielestä olisi hyvää musaa, vaan pystyykö ihmiset enää nykyaikana keskittymään sellaiseen, jossa ei ole mitään koukkua. Levyllä on aika monta biisiä, joissa on jotain perus-diudiuta ja jaarittelua”, laulaja-sanoittaja Sami Hynninen eli Albert Witchfinder selvittää.

”Ekalla levyllä oli nopeampi tempo kaikissa biiseissä. Se oli vähän sellainen singlekokoelma”, Viljakainen lisää.

Bändille itselleen on selvää, että jokaisella levyllä on oma teemansa. Superdepression sanoituksia Hynninen hahmottaa ihmiskohtaloiden kautta, siinä missä ”ensimmäisellä oli kaikenlaista scifiä, ja toinen oli henkilökohtaista rappiotilaa”.

”Tai ehkä niin, että toinen ja kolmas levy ovat yhdessä se ihmisen maaninen ja depressiivinen vaihe”, Viljakainen ehdottaa.

Tähtiportilla ei ole erikseen ulkopuolista tuottajaa missään levyntekovaiheessa.

”Nykyään ei ole ketään sellaista, jota pyytäisi. Jos T. T. Oksala olisi elossa, niin voisin maksaa sille”, keskusteluun paikalle myöhässä saapunut Perttu Häkkinen miettii.

”En minäkään keksi ketään, joka tekisi paremmin kuin me itse”, Larjosto hymähtää.

Itsenäistä tekemistä auttaa, että Larjostolla on Suomenlinnassa oma studio ja bändistä löytyy kolme osaavaa äänittäjää.

Biiseihin musiikki syntyy aina ensin.

”Jonkin verran on tietoista tekemistä, joku viitekehys, mihin ollaan tekemässä ja minkä tyyppistä. Aika paljon biisejä syntyy kuitenkin sattuman ja kokeilun kautta”, Larjosto kertoo.

”Ekan levyn monet biisit oli olemassa eri sessioista. Siinä alkoi vain käydä niin, että nämä on Tähtiportin biisejä ja nämä ei. Tokaan ja kolmanteen on tehty nimenomaan Tähtiportti-matskua”, Viljakainen jatkaa.

”Se soundi on sellainen, että kun sen kuulee, niin sen tietää”, Larjosto sanoo.

”Lyriikat teen aina musaan. Joskus niitä on valmiina muistikirjassa, ja kun kuulen biisin, huomaan, että tämähän on tämä. Esimerkiksi Eetterimessulla oleva ’Ihmeiden aika ei ole ohi’ oli sellainen. Se taidettiin äänit­tääkin yhdellä otolla”, Hynninen täydentää.

Tähtiporttia kutsutaan edelleen markkinointimateriaalissa superbändiksi, koska sen jäsenillä on Tähtiportin olemassaolon rinnalla muutakin musiikillista uraa. Kolmannen levyn kohdalla määritelmä sen perinteisessä merkityksessä alkaa tuntua hieman turhalta.

”Käsitys siitä, että ’superbändi’ tekee vain yhden levyn, on lähtöisin jostain 80-luvulta, kun jotkut random-kokoonpanot tekivät yhden tai kaksi levyä, joista toinen oli jo niin vaivaannuttava, että se jäi siihen”, Viljakainen huomauttaa.

”Kyllä ajatus on, että tehdään niin pitkään, kun joku meitä vaan julkaisee”, Larjosto sanoo.

Keskustelu superbändin käsitteestä saa haastattelutilanteessa lopulta aikaan hyvin kiivaan väittelyn siitä, miten usein Tähtiportin pitäisi julkaista levyjä. Häkkinen puhuu voimakkaasti sen puolesta, että nykyinen tahti, uusi levy aina keväisin, on hyvä, Hynninen taas ei ole ehdotuksesta yhtään innoissaan.

Lehteen voi sentään jo kirjoittaa, että neljäs levy on tekeillä. Työnimellä Abiristeily kulkeva kokonaisuus haaveillaan tehtäväksi tuplavinyylinä. Tekstejä ja riffejäkin on valmiina, mutta tekoprosessin metodi pidetään toistaiseksi salassa.

”Ehkä voi sanoa niin, että Tähtiportti jättää Abiristeilyllä lapsuuden ja siirtyy aikuisuuden maailmaan. Siitä se nimikin tulee”, Häkkinen paljastaa.

”Haaveena tietysti on, että sitten kun se ilmestyy, me päästäisiin jollekin abiristeilylle esiintymään”, Hynninen heittää.

”Abiristeilyllähän jokainen urpo luulee, että nyt jotain tapahtuu. Mutta mitään ei tapahdu.”

Tähtiportti: Superdepressio (Svart Records)

Julkaisupäivä 21.4.

Ero kirkastaa elämän suunnan

Mia Halmeen dokumenttielokuva Joka toinen pari osoittaa, että eron hetkellä totuuksia on yhtä monta kuin kokijoitakin.

Teksti Johanna Siik

Muistoista se lähti, kristallinkirkkaista.

”Se, miten eronnut ihminen kertoo eron hetkestä, on kuin hän katsoisi valokuvaa. Hän muistaa kaikki yksityiskohdat, värit ja mitä silloin oli päällä”, elokuvaohjaaja Mia Halme kertoo.

”Ilmiö liittyy sokkiin. Siinä elimistömme reagoi niin, että tunnetaso lamaantuu, jotta pystymme ylipäätään toimimaan. Kun tilanne on ohi, voi se palautua juuri noin, tarkkana muistona.”

Halmeen uusin dokumentti ­Joka toinen pari on elokuva parisuhteen hajoamisesta. Siinä seurataan ja kuunnellaan kuutta ihmistä, kolmea entistä pariskuntaa, jotka kaikki kertovat oman versionsa tapahtuneesta.

”Yhtäkkiä kaikki ympärillä alkoivat eroamaan. Tuli sellainen ruuhka­vuosien eropiikki, joka on myös tilastollisesti olemassa neljänkympin kieppeillä. Ystävissäni oli useita pareja, joista kuuntelin molempia osapuolia, ja oli kiinnostavaa, miten eri tavalla asiat voidaan kokea, muistaa ja nähdä. Eikä kummankaan suhteen tullut olo, että hän olisi ollut väärässä”, Halme pohtii.

”Monen kohdalla ero ei ole epätoivon vaan kirkastumisen hetki. Tietyllä lailla se kriittinen hetki kirkastaa katseen, ajatukset ja elämän suunnan.”

Dokumentissa esiintyvät ex-parit Kaisa ja Ville, Ykä ja Jonna sekä Sanna ja Mikko löytyivät lukuisten haastateltujen joukosta melko varhaisessa vaiheessa, ja se näkyy dokumentissakin: kameran edessä käydään läpi isoja eron jälkeisiä muutoksia. On uusia suhteita, lapsiakin.

Eronneiden voice-over-haastattelut taas paljastavat, miten kukin on eron hetken kokenut, mikä siihen ovat johtanut ja miltä elämä sen jälkeen on tuntunut. Halme halusi, että dokumenttiin osallistuvilla pareilla on yhteisiä lapsia, koska silloin heillä olisi yhteistä elämää myös eron jälkeen.

”Minulla ei ole mitään sanomaa siitä, että ero olisi hyvä tai huono asia. Ainoa agendani on, että ihminen itse tietäisi, kumpaa se on. Että säännöstö ei tulisi ulkoapäin tai ero olisi jollain tapaa häpeä, myöskään lapsille. Toivon, että ihmiset näkevät omien tekojensa merkityksen, koska se on ainoa keino mennä eteenpäin.”

Joka toinen pari sivuaa myös nuorta parisuhdetta ja sen jälkipuintia. Ja viimeisimpänä trendinä on nähtävissä noin 60-vuotiaiden eropiikki.

Mia Halmeen haastattelun yhteydessä on hyvä tilaisuus puhua myös elokuvapolitiikasta, sillä hän on sekä tekijä että opettaja. Samalla kun opiskelijoita täytyy rohkaista omaan näkemykseen, on ajateltava näiden tulevaa ammattikuvaa ja toimeentuloa. Nykyisessä rahoitusjärjestelmässä omanlaisen elokuvan tekeminen voi olla hyvin haastavaa.

Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselta puuttuu tällä hetkellä dokumentaarisen elokuvan professuuri. Halme hoitaa tätä ei-olemassa-olevaa professuuria Executive in Residence -tittelillä.

”Opiskelijoilla on hirveä rohkeus sekä tyylillisesti että sisällöllisesti! Voi olla, etteivät ne ole lainkaan suuren yleisön elokuvia, mutta on tärkeää, että tekijän elämässä on sellainen vaihe, että tietää pystyvänsä tekemään oman tyylisiään elokuvia ja että niilläkin on oma yleisönsä. Kaiken ei tarvitse olla massojen elokuvaa”, Halme iloitsee.

”Onneksi vielä meidän koulutusjärjestelmässä voi tehdä näin. Se on jonkin sellaisen siemenen kylvämistä, joka kantaa jotain, mutta me ei vielä tiedetä, mitä. On todella ikävää, jos professuuri jää perustamatta ­uudelleen ja vedetään vessasta alas iso osa suomalaista dokumentti­elokuvan osaamista. Aalto-yliopiston elokuva­taiteen osasto on kuitenkin ainoa paikka, jossa opetetaan maisteri­tasolla ­dokumenttielokuvan tekemistä. Siinä on aivan omat erityispiirteensä, toisenlaiset kuin fiktion ohjaamisessa, katsomisessa ja tekemisessä”, Halme sanoo.

Suomalaisella dokumentilla kuitenkin menee toistaiseksi hyvin ja sitä arvostetaan kansainvälisesti. Joka toinen pari on siitä tuore esimerkki. Se sai maailmanensi-iltansa viime syksynä Saksassa DOK Leipzigissa ja kilpailee tänä keväänä Pohjois-Amerikan suurimman dokumenttielokuvafestivaalin, Torontossa järjestettävän Hot Docsin pääsarjassa. Lisäksi elokuva on mukana Puolassa kolmetoista kaupunkia käsittävällä Against Gravity -festivaalilla.

Suomessa Halmeella on elokuvan yleisön suhteen yksi erityistoive:

”Maa on pullollaan niitä, jotka tekee erojen kanssa työtä: juridisesti, terapeuttisesti tai lastenvalvojina. Haluaisin tämän elokuvan juuri sinne työn­tekijäpuolelle nähtäväksi, koska siinä on se kotona tapahtuva yksityinen puoli, jota he eivät välttämättä näe.”

Joka toinen pari

Ensi-ilta 21.4.

Taideinstituutiot uusiksi

Esitystaiteen talo Mad House syntyi idealismista ja punkhengestä.

Teksti Maija Karhunen Kuvat Elina Hiironniemi

Helsingin Suvilahti on ollut jo kauan esitystaiteen mekka. Kun alueel­le vuonna 2014 avautui Mad House, Tiivistämössä sijaitseva kokeilevan esitystaiteen talo, sai viime vuodet nousukiitoa elänyt taiteenlaji oman näyttämönsä ja tarvitsemansa rakenteen.

Esitystaiteen keskus kuvaa esitystaidetta ”erilaisten esittävän taiteen perinteiden väliseen maastoon syntyneeksi uudeksi taidekentäksi”. Sen juuret löytyvät ainakin nykyteatterista ja performanssista.

Notkeus näkyy myös Mad Housen ohjelmistossa. Esitystaiteen lisäksi sinne mahtuu muun muassa performansseja, tanssitaidetta, klubeja, kokeilevia livekonsertteja ja stand upia.

Mad House ei ole perinteisin taidetalo.

”Monesti taideinstituutio tai taiteen tuotantotalo rakentuu hitaasti. Esimerkiksi Kiasma tai tuleva Tanssin talo ovat vaatineet vuosia, kun on lobattu, rakennettu ja suunniteltu. Me olimme kärsimättömiä ja lähdimme kummempia lupia kyselemättä yhdessä pohtien ja keskustellen rakentamaan Mad Housea punk-asenteella, taide ja tekeminen edellä. Kotikutoisuus sai näkyä. Projekti on ollut idealistinen, ja niin pitää ollakin”, kertoo yksi Mad Housen perustajista, esitystaiteilija ­Annika Tudeer.

Pyrkimyksenä onkin ollut luoda taiteenlajin näköiset rakenteet, jotka palvelevat taidetta. Talon toiminnasta ei päätä yksi johtaja vaan työryhmä, joka valitsee ohjelmiston.

Talo toimii kausittain, muutaman kuukauden kerrallaan. Nyt meneillään on neljäs kausi, joka päättyy huhtikuun lopussa.

Annika Tudeer kertoo, että Mad Housessa työskentelyn myötä mystiikka taideinstituutioiden ja kuratoinnin ympäriltä hälveni.

”En tunne itseäni kovinkaan portinvartijamaiseksi. Avoimuus on tärkeää, mutta näyttääkö se toteutuvan ulospäin, se on aina kysymys”, Tudeer pohtii.

Tärkeää on yhdessä keskusteleminen ja pyrkimys tuoreuteen, keveyteen ja ketteryyteen.

”Mitä on demokratia, mitä kollektiivinen päätöksenteko? Vastauksia meillä ei ole vaan halu ajatella asioita uudelleen. Voisiko taideinstituutio käyttää vaikkapa aikapankkeja? Voiko raha-asioita ylipäätään järjestää uudella tavalla? Taiteelle tarvitaan instituutioita ja rakenteita, mutta olemme halunneet kysyä, miten rakentaa niitä eri lailla ja uudistaa niitä sisältä käsin.”

Mad Houseen on alusta alkaen sisään rakennettu elävä suhde ympäröivän Helsingin nykytodellisuuteen ja sen moninaisiin asukkaisiin.

”Mietimme esimerkiksi sitä, miten mahdollistaa muualta Suomeen muuttavien taiteilijoiden työskentelyä. Maahan pakolaisina tai muista syistä muuttaneet ovat olleet mukana Mad Housen toiminnassa eri tavoin. Myös esimerkiksi feminismi, HLBTQ-kulttuuri ja queer ovat läsnä. Mad House on kaiken kaikkiaan hyvin poliittinen hanke. Työskentelemme taide edellä, mutta emme aina tavoittele mahtavimpia taideteoksia, vaan on myös muita syitä valita tiettyjä esityksiä tai tekijöitä ohjelmistoon.”

Esitystaiteilija Mikko Niemistö on kuulunut Mad Housen työryhmään vuodesta 2015. Hänestä työskentely on ollut hyvällä tavalla yhteisöllistä. Taiteilijoista ja tuottajista koostuvalla työryhmällä on ensi käden tieto siitä, miten taiteellisen työn tekemisen olosuhteita kannattaa rakentaa. Tasavertaisuudelle perustuva työskentely ei aina ole selväpiirteisintä, mutta liikkuva rakenne ei jämähdä toistamaan totuttuja kuvioita.

Niemistö ei ollut aiemmin tehnyt kuraattorin työtä, eikä Mad Housessakaan ollut painetta perinteiseen kuraattorirooliin.

”Yhteinen tekeminen ja keskustelevuus on kiinnostava ja pehmeä tapa työskennellä. Lähdin liikkeelle omasta taiteilijuudesta, kollegiaalisuudesta ja siitä, millaisia taiteilijoita ympärilläni on.”

Sattuma tuo usein Mad Housen ohjelmistoon teoksia, jotka keskustelevat keskenään. Keho ja sen hau­raus sekä koreografian lähestymistavat yhdistävät joitakin kevään teoksia.

Niemistö kutsui helmikuussa taloon ruotsalaisten tekijöiden Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin esityksen Immunsystemet. Esityksessä tutkittiin kehon arkisia epämukavuuksia, sairautta ja toimimattomuutta. Huhtikuun alussa kehon haavoittuvuus tulee esiin Consolation-teoksessa, jonka tekijöinä ovat tanssitaiteilijat Masi Tiitta, Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen ja Anna Torkkel.

”Näissä Mad Housen teoksissa ja muutenkin taiteessa on ollut näkyvissä yhteiskunnan sivuuttamia ihmisen ominaisuuksia ja kokemuksia. Niitä on totututtu ajattelemaan heikkouksina, mutta ne voisivat olla myös voimavara”, Niemistö toteaa.

Heidi Backström työskentelee yhtenä Mad Housen kolmesta tuottajasta. Hänelle arvokasta on ollut seurata esitystaiteen matkaa marginaalista laajan yleisön tietoisuuteen ponnistavana nuorena taiteenlajina.

”Esimerkiksi anopilleni jouduin selittämään esitystaidetta uutena asiana, vaikka hän sivistynyt kulttuurinharrastaja onkin. Yleisöt ovat kuitenkin löytäneet Mad Houseen, erityisesti nuoret urbaaniu­desta ja taiteesta kiinnostuneet.”

Esitystaide ei ole luutunut käsite, vaan sen alle ja ympärille mahtuu monenlaista.

”Kun ohjelmisto on moniäänistä, se tuo meille erilaisia yleisöjä.”

Mad House tarjosi juuri performansseja vauvoille ja alakouluikäisille osana Hurraa!-festivaalia.

Mad Housessa on myös oma Mad Baari.

”Monet ihmettelevät, että miksi ihmeessä haluatte ja jaksatte pyörittää baaria. Halusimme kuitenkin Mad Houseen tilan, jonne voi jäädä hengaamaan ja purkamaan esityskokemusta ja ehkä kohtaamaan taiteilijoita, mutta epämuodollisesti. Baarissa on myös oma ohjelmistonsa, vähän kevyempää taideohjelmaa. En tiedä, johdattaako se katsojia vaikkapa performanssitaiteen puolelle, mutta ainakin he ovat löytäneet perille.”

Backström kuvailee Mad Housen työskentelyä oppimisprosessiksi. Häntä motivoi tehdä työtä, joka perustuu vuoropuhelulle ja itsereflektiolle.

”Opimme työryhmässä toisiltamme, kun taiteilijat jaksavat kuunnella tuotannollista näkökulmaa, miksi kannattaa ajatella lipunmyyntiä tai paljonko tarjoamamme seinät ja tekniikka oikeasti maksavat. Ja sitten ovat ne toiset arvot ja ymmärrys siitä, miksi satsata vaikka johonkin nuoreen tekijään, vaikka lipputulot jäisivät pieniksi.”

Talo, kuten esitystaiteen kenttä laajemminkin, pyörii pienillä resursseilla, mutta tilanteen hahmottaminen yhdessä kentän toimijoiden kanssa voi Backströmin mielestä tehdä kaikista vahvempia ja viedä keskustelua ensimmäistä ”rahat on vähissä” -hokemaa pidemmälle.

”Mitä todella tarvitaan, mistä voidaan luopua? Miten taiteilijat ja taideinstituution muissa työrooleissa työskentelevä henkilökunta olisivat paremmin samalla viivalla esimerkiksi palkkauksessa?” Backström pohtii.

Kaupungin tilapolitiikasta Backström elättelee romanttisia ajatuksia:

”Voisiko kaupungin tiloja varustaa valmiiksi taidetoimijoiden tarvitsemalla tekniikalla, vai onko kaikki hankittava itse? Palvelevatko tilat vain kaupallisia vuokraajia, vai halutaanko niissä mahdollistaa kulttuuritoimintaa, ja ovatko vuokrat siihen nähden riittävästi subventoituja?”

Heidi Backströmille Mad House on eräänlainen yhdessä tekemisen ihmiskoe, jossa virheaskeleitakin tapahtuu. Demokraattisuuteen pyrkivä työtapa ei ole aina tehokkain. Mielipiteen saa sanoa, oli kysymyksessä asiantuntija tai ei.

”Innostus tekemiseen aiheuttaa välillä vauhtisokeutta, ja silloin huhkitaan suorittamisen moodissa. Mutta jos jokin päätös ei ole ollut hyvä, emme jää märehtimään epäonnistumista.”

Märehtimisen sijaan Backströmin mukaan Mad Housessa mietitään, mitä virheistä opitaan.

”On myös poliittinen kysymys, miten virheiden tekemiseen suhtautuu. Kun kuunnellaan ja keskustellaan, mikään ei voi loppujen lopuksi mennä aivan pahasti pieleen.”

Backström toivoisi, että ihmiset unohtaisivat esitystaiteeseen liitetyt kuluneet mielikuvat ja kliseet vaikkapa vaivaannuttavasta osallistumisen pakosta.

”Tuntuu että taiteenlajina esitystaide on poikkeuksellisella herkkyydellä ja nopealla reagoinnilla ajassa kiinni. Minulle se onnistuu usein liikauttamaan niin poliittista, yleisinhimillistä kuin yksilökohtaistakin ja tietysti sitä, että nämä ovat lopulta yhtä ja samaa.”

Huutia huuhaalle

Ammattilaiset selvittävät faktoja ruokamyyttien takana.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Ninni Kairisalo

”Geenimuuntelukeskustelu ihan koko­nai­suu­des­saan on täynnä uskomuksia”, kertoo Leena Putkonen. Hän on laillistettu ravitsemusterapeutti, joka on kirjoittanut yhdessä Mari Koistisen kanssa kirjan Ruokamysteerit. Koistinen on kuluttajuuteen erikoistunut maatalous-metsätieteiden maisteri.

”Minä muutin ihan täysin kantani geenimuuntelusta tutkittuani aihetta. Mari yritti sanoa, että et kyllä todellakaan kirjoita tästä, että sitä mehiläispesää ei kannata sohaista”, Putkonen jatkaa.

Ruokamysteerejä pohditaan paitsi kirjassa myös kirjoittajakaksikon samannimisessä blogissa, ja geenimuuntelu on yksi aiheista, joihin Putkonen ja Koistinen törmäävät usein.

”Keskustelussa geenimuuntelusta pitäisi eritellä, mistä puhutaan. Sieltä pitäisi nostaa erikseen teknologia, suuryritykset ja terveysvaikutukset”, Putkonen toteaa.

”Se on vaikea aihe”, sanoo Koistinen ja jatkaa: ”Geenimuunneltu ruoka on syöjälleen, ihmiselle, todella turvallista. Mitään ruokaa ei ole tutkittu niin paljon kuin geenimuunneltua.”

Kaksikon mukaan geenimuuntelun huono maine tulee siitä, miten tietyt yhtiöt ovat käyttäneet sitä. Länsimaissa aihetta on heidän mukaansa myös helppo kritisoida, etenkin kun geenimuuntelun edut välittyvät lähinnä köyhille maille: sen avulla saadaan suurempia satoja ja ravinteikkaampaa ruokaa, joka kestää paremmin.

”Mutta me halutaan mielikuvissamme sitä jotakin ’puhdasta’, alkuperäistä ruokaa, ikään kuin viljoja ei olisi jalostettu iät kaiket, kuten kaikkea ruokaa”, Koistinen kertoo.

Putkosen mukaan geenimuuntelu on suuryritysten käsissä niin kauan kuin länsimaat ja varsinkin eurooppalaiset ovat siitä paniikissa.

”Julkisella puolella ei lähdetä avoimin mielin tutkimaan ja tekemään koeviljelyjä. Samat ihmiset, jotka kritisoivat geenimuuntelua sen suuryrityskuvion takia, luovuttavat sen vallan suoraan sinne suuryrityksille.”

Koistisen mukaan viime vuosina on ollut yleistä, että mitä tahansa voi panna geenimuuntelun syyksi – ja ihmiset uskovat sen.

”Otsikoidaan esimerkiksi huolettomasti, että geenimuuntelu tappoi mehiläiset. Kun sitä juttua lähtee lukemaan, niin syynä olikin esimerkiksi viljelytekniikka tai torjunta-aineet, mutta otsikosta saa paljon raflaavamman, kun laitetaan, että geenimuuntelu tappoi.”

Ruokakeskustelu on täynnä turhaa panikointia, mutulle perustuvia uskomuksia ja pelottelua. Geenimuuntelu on tästä vain yksi esimerkki. Etenkin internetissä vellovaan villiin ruokakeskusteluun Putkonen ja Koistinen haluavat tuoda tiedepohjaisen, faktoihin perustuvan näkökulman.

Tiedepohjaisuus tuodaan Ruokamysteereissä arkiselle tasolle, koska tiedekeskustelun akateeminen retoriikka ei puhuttele ihmisiä.

”Ruokakeskustelu pyörii hirveästi sen minä-keskisen terveysajattelun ympärillä”, Putkonen sanoo.

”Ruoka on kuitenkin muutakin kuin yksilön kysymys, eli siihen liittyy paljon ympäristö- ja ilmastonmuutosasioita. Samoin eettisiä kysymyksiä, niin eläinten kuin ihmistenkin hyvinvointiin liittyen, kun mietitään orjuutta ja pakkotyötä.”

Ruokamysteereissä ei yritetä lajitella asioita hyvä–huono-akselilla vaan keskustella ja pohtia asioita eri kanteilta.

”Ihmiset eivät ole yksioikoisia tai tyhmiä, eivätkä he tarvitse listoja hyvistä tai huonoista asioista, joiden mukaan elää. Elämä on paljon monimuotoisempaa. Ruokamysteereissä puhutaan kuitenkin paljon arjen eettisistä valinnoista”, Putkonen sanoo.

Putkonen ja Koistinen eivät etäännytä itseään keskustelusta.

”Me kommentoimme asioita myös kuluttajina: ­miten me koemme tietyt jutut, millaisia valintoja olemme tehneet ja mistä syistä”, Koistinen kertoo.

Faktapohjaisessa kirjassa käydään läpi monia aiheita lisäravinteista lihansyöntiin, rasvoihin, sokeriin, palmuöljyyn, torjunta-aineisiin ja ruokahävikkiin. Mutta miten seuloa internetin keskustelukaaoksesta luotettavat lähteet?

”Itse katson kirjoittajan taustat, kuka hän on, mikä hänen ammattinsa on ja onhan hän edes jollain tavalla kouluttautunut tähän asiaan”, Putkonen neuvoo.

”Voi olla mikä tahansa lääketieteen tohtori, mutta jos hän puhuu ruoasta, niin hän ei välttämättä ole sen alan asiantuntija. Katson myös taustatahoa, eli millä sivulla teksti on ja mikä sen agenda on.”

Koistisen mukaan hyvä nyrkkisääntö on myös se, että jos lupaus tai pelote tuntuu kohtuuttoman överiltä, niin usein se myös sitä on.

Valemedian aikaan, kun pelottelu ja klikkiotsikot myyvät, saa faktoihin pohjautuva keskustelu osakseen myös kritiikkiä.

”Meistä on sanottu, ettei Ruokamysteereitä kannata lukea, koska emme kannata homeopatiaa tai luomua”, Putkonen sanoo. ”Homeopatiaa emme missään nimessä kannata, koska se on vedellä parantamista, mutta luomukysymys on paljon moniulotteisempi. Luomussa on paljon hyvää, mutta sitten on myös paljon sellaista, mitä pitäisi kehittää.”

Pääosin kaksikon saama palaute on positiivista. Palautteen antajat eivät kuitenkaan Koistisen mukaan ole uskovaishenkistä fanilaumaa, eivätkä he itse ole salaliittoteorioita vastaan taistelevia julistajia.

”Suuret linjat on tärkeää saada haltuun. Tietyssä vastuullisen kuluttamisen keskustelussa minua on aina häirinnyt, kun sanotaan, että ihmiset vain ostavat hyvää omaatuntoa. No, miksei saisi ostaa hyvää omaatuntoa, mitä vikaa siinä on, jos se ohjaa vastuulliseen?” Koistinen kysyy.

”Niin, että olisiko parempi ostaa lapsiorjien keräämää kahvia, ettei vahingossakaan vaikuta tekopyhältä?” Putkonen sanoo ja nauraa. ”Kyllä ihmisellä voi olla hyvä mieli myös siitä, että tekee vastuullisia valintoja. Siitä saa nautintoa ihan yhtä lailla kuin överi­kuluttamisesta, jos vaan saa oman mindsettinsä vähän käännettyä.”

Leena Putkonen ja Mari Koistinen

Ruokamysteerit – viisaiden valintojen jäljillä (Otava 2016)

Taidetyö on prekaaria työtä

Maaliskuussa julkaistussa Taiteen ja kulttuurin baro­metrissa suomalaiset taiteilijajärjestöt vaativat yksimielisesti lisää apurahoja taiteilijoille. Kyselyyn vastanneet taiteilijajärjestöjen hallitusten jäsenet lähettävät viestinsä Taiken kautta valtion suuntaan, mikä selittää painotuksen.

Julkaisuun nostetuissa anonyymeissä avovastauksissa näkyy kuitenkin myös toisenlaista ajattelua: ”Perustulo ratkaisisi huomattavan ongelmavyyhdin. Mutta se, että taide käsitetään edelleen muusta työstä erillisenä viihdykkeenä, on iso ongelma.”

Juuri näin. Taiteen hyvinvointivaikutuksia koskevan puheen yleistyttyä sen yhteiskunnallisen autonomian vaatimisesta on tullut vaikeaa. Nyt käytössä on kiertotie, joka painottaa taidetyön erityisyyttä, ja tämän kontrollimekanismina toimii ”korkea laatu”. Asiaa voi kuitenkin katsoa toisinkin.

Taiteilijoiden kokemat ongelmat ovat todellisia, mutta prekarisaation vaikutukset ovat samankaltaisia muuallakin. Palkaton työ on riesa taidealoilla. Taiteilijalle, joka ei pane tuntipalkkaa työlleen, vertailuasema kuukausipalkkalaiseen voi olla katkera paikka.

Korvaukseton työ ja apurahat kulkevat yhdessä myös yliopistolla. Väitöstutkijoille on tuttu laulu: ”Rahaa ei ole, mutta näyttää hyvältä CV:ssä.” Hoiva- ja siivoustöissä sekä muilla matalapalkkaisilla ja naisvaltaisilla aloilla taas kärsitään pätkien ketjutuksesta ja surkeasta neuvotteluasemasta tavalla, joka muistuttaa taiteilijan tilannetta. Taiteilija voi tipahtaa työttömyyteen koska vain, ja ilman perusteluja.

Läheskään riittävästi ei tuoda esiin psyykkistä kuormitusta, joka liittyy siihen, ettei apurahoista voi lainkaan neuvotella: taiteilijan työtarjouksiin reagoi tavanomaisesti eräänlainen musta laatikko, joka vain myöntää tai hylkää, antaa rahaa tai sitten ei.

Eläkejärjestelyissä kaikilla edellä mainituilla on taiteilijan tapaan huono asema. MYEL-eläkemaksujen käyttöönoton jälkeenkin apurahakausia tulee nauttia monta kymmentä vuotta peräkkäin päästäkseen yli minimi­eläkkeen.

Erinomaiseen Art Workersjulkaisuun sisältyvässä haastattelussa Lotta Tenhunen ja Airi Triisberg tuovat esiin paradoksin: taiteilijat ovat monin tavoin selvillä apurahajärjestelmän ongelmista, mutta koska sen piiriin pääseminen koetaan saavutetuksi eduksi, protesti jää kentän sisälle.

Nyt olisi jo aika unohtaa ajatus taiteen yhteiskunnallisesta erityisasemasta ja kehittää alistetussa asemassa olevien yhteisiä vaatimuksia yli palkkatyö/apuraha-jakolinjan.

Taneli Viitahuhta

Valtion rahoittama vallankumous

2000-luvun säädyt kokoontuvat Porvooseen Tulevaisuuden valtiopäiville.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Annika Pitkänen

”Nykyisen poliittisen järjestelmän sisällä radikaalien muutosten tekeminen on tosi vaikeaa. Ei pystytä tekemään suuria uudistuksia, kuten pitäisi, ja päätöksentekokyky on huono”, toteaa toimittaja ja viestintäyrittäjä Ville Blåfield. ”Edustuksellinen demokratia ei ole edustuksellista, jos mä en koe, että mikään puolueista kuvaa mun arvomaailmaa tai elämänpiiriä.”

Blåfield ja aiemmin kokoomuksen puoluesihteerinä toiminut, sittemmin viestintä­toimisto Ellun kanojen toimitusjohtajaksi siirtynyt Taru Tujunen ovat lähteneet etsimään keinoja tilanteen korjaamiseksi.

”Me esitämme kysymyksen, onko tämä systeemi edustava tai kuinka edustava puoluekartta on nykysuomalaisille. Ajatuksemme ei ehkä ole niin radikaali, että kansanedustajalaitos on heitettävä romukoppaan. Agendamme on ehkä aika nössökin, mutta meillä on mielestämme validi kysymys.”

Tälle kysymykselle rakentuvat Tulevaisuuden valtiopäivät, jotka järjestetään Porvoon Taidetehtaalla 4. toukokuuta.

Maaliskuussa 1809 Porvoossa järjestettiin valtiopäivät, joilla autonominen Suomi ”korotettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”. Tuolloin kansaa edustavat säädyt – aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty – kokoontuivat miettimään, miten ­asioita voitaisiin hoitaa yhdessä. Säädyt edustivat kansaa lähes sata vuotta, kunnes vuonna 1907 pidettiin ensimmäiset eduskuntavaalit. Säätyvaltiopäivien lakkauttaminen ja sen korvaaminen eduskunnalla tapahtui tilanteessa, jossa todettiin, ettei entinen järjestelmä enää edustanut kansaa. Tulevaisuuden valtiopäivät haluaa jälleen kerran päivittää systeemin palaama.

”On kuin 2000-luvun älypuhelinta yritettäisiin pyörittää DOS-käyttöjärjestelmällä”, todetaan Tulevaisuuden valtiopäivien esittelytekstissä nykyjärjestelmästä.

Mikä Tulevaisuuden valtiopäivät on?

”Tylsä vastaus on, että se on demokratian muutostarpeita ja uusia muotoja etsivä seminaaripäivä”, sanoo Ville Blåfield. ”Mutta tietysti, kuten kaikki seminaareja järjestävät haluavat ajatella, me ajattelemme, että se ei ole vain seminaari.”

Blåfield uskoo puhujien substanssin tuovan ihmiset Porvooseen, mutta odottaa yhtä lailla monipuolista kattausta osallistujia. Tulevaisuuden valtiopäivillä on 580 istumapaikkaa. Osa on korvamerkitty kutsuvieraille, mutta suurin osa on varattu kenelle tahansa. Tapahtuma on maksuton, ja ilmoittautuminen verkossa oli kaikille avoin.

”Ajatuksena on, että kor­keat virkamiehet kohtaisivat valtio-opin opiskelijoita ja tästä aiheesta kiinnostuneita kansalaisia, ja siellä olisi nykyiset poliittiset päättäjät ja kansalaiset, joilla ei välttämättä ole nyt mitään tekemistä poliittisen päätöksenteon kanssa mutta jotka ovat kiinnostuneita tämän järjestelmän fiksaamisesta. Toivon, että osallistujaporukka on oikeasti laaja. Pelkään, että siellä on ne muutama kansanedustaja ja demokratiatutkijoita.”

Tulevaisuuden valtiopäi­vien rakennetta on pyritty miettimään kohtaamisten kautta. Työpajatyöskentelyä ja post-it-lappuja ei kuitenkaan ole luvassa. Sen sijaan heti alkuun nykyinen puoluekenttä päivitetään.

Tapahtumaan ilmoittautuessaan kaikki täyttivät Helsingin Sanomien vaalikoneen arvokyselyn. Arvokyselyssä kysytään muun muassa mielipidettä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta, julkisten palveluiden yksityistämisestä ja tuloerojen oikeutuksesta. Vastausten perusteella osallistujat jaetaan arvoryhmiin, joiden mukaan Tulevaisuuden valtiopäivien saliin istutaan.

Arvoryhmäjako perustuu mallinnokseen, jonka Helsingin Sanomien datadeski on luonut vaalikonedatan perusteella yhdessä Helsingin yliopiston tutkijoiden Teemu T. Kemppaisen ja Tuomas Ylä-Anttilan kanssa.

”Halusimme tuoda tällaisen ’uudet puolueet’ -leikin heti päivän alkuun, Blåfield sanoo. ”Heti päivän aluksi pyritään irtautumaan siitä ajattelusta, että tää systeemi on se, joka edustaa suomalaisia parhaalla mahdollisella tavalla. Demokratia voi keksiä uusia muotoja joilla se voi toimia”, Blåfield jatkaa.

Vuonna 1907 muodostetun eduskunnan puoluejako on pysynyt yllättävän muuttumattomana yli sata vuotta. Maalaisliitto ei ehkä kuitenkaan pelasta enää 2010-­luvun suomalaista. Tulevaisuuden valtiopäivillä nähdäänkin uusi kuuden puolueen malli, joihin kuuluvat esimerkiksi konservatiivinen oikeisto, euro­kriittinen keskivasemmisto, liberaali oikeisto ja ­liberaalit vasemmisto­vihreät.

”Ne uudet arvoryhmät on musta jollain tapaa tunnistettavia”, toteaa Blåfield. ”Jokainen niistä kattaa yli kymmenen prosenttia suomalaisista, suurin kattaa yli kaksikymmentä prosenttia.”

Yllättäen päärahoittajatahona Tulevaisuuden valtiopäiville toimii valtioneuvoston kanslian Suomi 100 -ohjelma. Pienempänä rahoittajana on Porvoon kaupunki ja työpanoksellaan yhteistyössä ovat mukana myös Sitra ja Helsingin Sanomat.

”Halusimme, että tapahtuma on osallistujille ilmainen”, sanoo Blåfield. ”Se ei ole avoin, jos se on maksullinen, ja koko keskustelun idea on, että sinne voi tulla kuka vaan. Tapahtuma siis tarvitsi maksajan. Mietittiin erilaisia rahoitusmalleja, että kerätäänkö kolehti puolueilta vai mikä voisi olla sellainen taho. Olimme aika nopeasti sitä mieltä, että Suomen valtion pitää järjestää seminaari siitä, miten demokratiaa pitäisi päivittää.”

Valtio on siis satavuotisjuhliensa kunniaksi rahoittamassa projektia, joka kyseenalaistaa koko nykyisen päätöksentekojärjestelmän. Halaako valtio kuoliaaksi yritykset muuttaa asioita?

”Meille ei ole valtioneuvostosta kohdistunut mitään painetta tai yritystä vaikuttaa tapahtuman sisältöön”, Blåfield va­kuuttaa. ”Meillä ei ole mitään sisällöllistä agendaa tai mallia, me emme esitä mitään ratkaisua. Me kutsumme ihmisiä pohtimaan näitä kysymyksiä ja toivomme, että siellä syntyy jotain ajatuksia ja ituja.”

Entä jos Tulevaisuuden valtiopäivistä alkaa kansannousu?

”Saa siellä kansannousu tapahtua. Siellä saa tapahtua mitä vaan”, Blåfield sanoo. ”Se on huono paikka osoittaa mieltään nykypoliittiselle johdolle, koska nekin on siellä vaan vieraana. Mutta olen iloinen, jos siellä on räyhäkkää debattia ja sanallisia yhteenottoja.”

Blåfieldin mielestä kokonaisuutta voi katsoa kahdella tapaa: onko järjestelmä elinkelpoinen ja päivitettävissä vai pitääkö se vaihtaa kokonaan. ”Jos vaikka ajattelee, että meillä on tässä hyvät puitteet, jotka on pintakorjattava, niin onko anarkistisella keskustelulla mitään annettavaa? Ja sama pätee toisin päin. Itse toivoisin, että nämä molemmat näkökulmat olisivat läsnä siellä keskustelussa.”

Tulevaisuuden valtiopäivät

Porvoon T­aidetehtaalla 4.5.

Juhlittu koulu on julmuuden resepti

Jos koululaisten ja opiskelijoiden omat halut, tunteet ja tarpeet otettaisiin vakavasti, koko järjestelmä luhistuisi.

Teksti Lauri Punamäki & Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen

Koko 2000-luvun ajan mediassa ja kasvatuspiireissä on juhlittu koululaitoksen menestymistä kansainvälisessä kilpailussa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg vyöryttää kirjassaan Suomalaisen koulun menestystarina (2015) valtavan määrän tilastoaineistoa PISA-tuloksista ja oppilaiden korkeasta osaamistasosta.

Tilastovetoinen juhliminen on tuntunut erikoiselta. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä koulukokemusten kanssa; kyselyiden mukaan kouluviihtyvyys on Suomessa matalalla tasolla muuhun Eurooppaan verrattuna.

Myös Sahlberg mainitsee kirjassaan ohimennen, että TIMSS- ja PISA-tutkimusten mukaan ”suomalaisten oppilaiden motivaatio ja sitoutuminen koulunkäyntiin ovat huolestuttavan alhaisia”.

Suomen Akatemian rahoittama Mind the Gap -tutkimushanke on selvittänyt viime vuosina, että lähes puolet Helsingin 12-vuotiaista on kyllästynyt tai väsynyt kouluun. Tutkimusta johtanut professori Katariina Salmela-Aro on kulkenut haastatteluissa kertomassa, että koululaiset ”kokevat merkityskatoa”.

Julkisessa keskustelussa huono kouluviihtyvyys on leimattu kulttuuriseksi piirteeksi, ikään kuin oppilaat pitäisivät koulua vastenmielisenä vain, koska niin on Suomessa tapana. Pää­asiana on pidetty, että oppilaista löytyy kilpailukykyä, jolla voitetaan muut maat.

Kouluampumiset ja pahoinpitelyt ovat jäävuoren äärimmäinen huippu, kun puhutaan pahoinvoinnista, jota kouluun liittyy. Suurin osa kouluun liittyvän väkivallan seurauksista ilmenee näkymättömillä tavoilla, kuten masennuksena, syömishäiriöinä, yksinäisyytenä ja vetäytymisenä.

Olemme itse nähneet ja kokeneet koulussa väkivaltaa aikuisten seisoes­sa vieressä, ulos sulkemista, kiusaamista, nolaamista, lasten ja nuorten kilpailuttamista toisiaan vastaan, ulkonäöstä ja elintavoista moralisoimista, käskyttämistä kurin vuoksi, pahoinvoinnin ohittamista ja vähitellen murenevia elämiä. Keskustelu kouluviihtyvyydestä ei tavoita tätä todellisuutta.

Vangit ovat esimerkki ihmisryhmästä, jonka alamäki alkaa koulussa. Tanja Äärelä haastatteli 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan nuoria vankeja, jotka kertoivat, että erityisesti yläkoulussa koulupäivät muuttuivat rangaistuskeskeisiksi. He kokivat, että opettajat luokittelivat oppilaita hyviin ja huonoihin, minkä jälkeen oppilaita kohdeltiin tämän hierarkian mukaan.

Koululaitos pystyy käsittelemään ongelmia edelleen lähinnä yksilöpsykologisoinnin kautta. Puhutaan herkästä oppilaasta, epäsopivasta opettajasta ja yksittäistapauksista. Esimerkiksi koulukiusaamista ei juuri käsitellä koulujärjestelmän sisäsyntyisenä ilmiönä.
On julmuuden resepti laittaa päivästä toiseen suuri joukko samanikäisiä lapsia tai nuoria hierarkkiseen laitokseen muutaman aikuisen kontrolloitavaksi. Koulussa traumatisoituvatkin oppilaiden lisäksi opettajat, joiden työ on jatkuvaa taiteilua hermoromahduksen partaalla.

Koululaisten kielteisiä kokemuksia ei välttämättä kielletä, mutta ne latistetaan yksilötarinoiksi.

Viime vuonna otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, jonka tarkoitus on ”vahvistaa oppilaan aktiivisuutta, lisätä opiskelun merkityksellisyyttä ja mahdollistaa onnistumisen kokemukset”. Vaikka vastaavia arvoja on korostettu suunnitelmissa jo vuosikymmenten ajan, voi kysyä, kuinka paljon koulun perustavat, arkiset käytännöt ovat muuttuneet.

Riikka Hohti kuvaa luokkahuonetta käsittelevässä etnografiassaan Valta ja tieto koulun todellisuuksissa, kuinka koulun arkitilanteissa oppilailta vaaditut tehtävät ovat sellaisia, ettei niitä voi lukea opetussuunnitelmasta. Koulussa selviäminen edellyttää ennen kaikkea tottelevaisuutta, tunteiden hallintaa ja mukautumista. On oltava aktiivinen oikealla tavalla oikeaan aikaan ja muuten kärsivällisen passiivinen.

Kauniista arvopuheista huolimatta koulun peruskäytäntö on oppilaiden kontrolloiminen. Kontrolloimisen tavat luonnollisesti muuttuvat aikojen myötä. Karttakepillä kuria pitävästä kersanttiopettajasta on siirrytty yrittäjyyskasvatusta toteuttavaan konsulttiopettajaan. Tavoite on edelleen oppilaiden muokkaaminen taloudellisesti tuottaviksi ja hallinnan sisäistäviksi kansalaisiksi.

Koulun prioriteetteina eivät ole oppilaiden kokemukset, lasten hyvinvointi tai väkivallan estäminen, vaan oikeanlaisen käytöksen ja kovien ”oppimistulosten” tuotanto.

Seuraukset ovat nähtävillä. ICCS- ja Mind the Gap -tutkimusten perusteella näyttää siltä, että suomalainen koulujärjestelmä kasvattaa olosuhteisiin kyynisesti alistuvia nuoria.

Pakolaisia majoittanut Libanon jäi yksin

Libanonilaistutkija penää länneltä lisää tukea pakolaisista huolehtiville köyhille maille. Hänen mukaansa uhkana on muuten radikalisaatio. Libanonin turvallisuusviranomaisten otteet pakolaisia kohtaan ovat herättäneet kritiikkiä.

Teksti Sanna Raita-Aho Kuva Milja Rämö

Libanonin pääkaupunkia Beirutia on usein tituleerattu Lähi-idän Pariisiksi. Kaupungin kaduilla kävelee trendikkäästi pukeutuneita nuoria. Se on täynnä kahviloita, tori­kauppiaita – ja autoja, jotka usein ruuhkauttavat kapeat kadut.

Kaupungissa vallitsee nyt pintapuolinen rauha, mutta Beirut on nähnyt viime vuosikymmeninä paljon raakuuksia – kuten 15 vuotta kestäneen sisällissodan. Lisäksi kaupunki on kantanut useiden muiden maiden sotien seuraukset. Maahan on saapunut suuri määrä pakolaisia naapurimaista.

Libanon on pinta-alaltaan vain 1/33 Suomesta, ja pienessä maassa arvioidaan olevan yli miljoona syyrialaista. Määrä on noin neljännesosa koko maan asukasluvusta. Vertauksena voi sanoa, että koko Euroopan unionin alueelle hakeutui vuonna 2015 suunnilleen saman verran pakolaisia. Lisäksi Libanonissa elää jo valmiiksi runsaasti palestiinalaisia pakolaisia.

Pakolaisten vastaanotto ei ole sujunut ongelmitta. Sisällissodasta toipuvalla Libanonilla ei ole ollut resursseja huolehtia pakolaisista. Monet syyrialaiset ovat ajautuneet elämään pi­meästi maassa. He ovat sekä koulutuksen että luvallisten työmarkkinoiden ulkopuolella. Monet kansalaisjärjestöt ovat varoittaneet, että etenkin pakolaislapsista ja -nuorista on vaarassa kasvaa kadotettu sukupolvi.

Tilanteesta on huolissaan myös beirutilainen tohtori Guita Hourani. Libanonin siirtolaistutkimuskeskuksen johtajana työskentelevä Hourani on saapunut puhumaan Beirutiin Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään seminaariin, jonka teemana on pakolaisuus. Tauolla hän kertoo, että pakolaistilanne on luonut paljon haasteita Libanoniin.

”Painotan, että tilanne ei ole pakolaisten syytä. Libanonilla ei vain ole resursseja huolehtia yksin pakolaisista”, minttuteetä siemaileva Hourani sanoo.

”Esimerkiksi libanonilaisten nuorten on ollut jo pitkään vaikea löytää töitä. Nyt se on vielä vaikeampaa, kun syyrialaiset tekevät samat työt pimeillä työmarkkinoilla halvemmalla”, hän lisää.

Libanonin tilanne on ollut jo valmiiksi jännitteinen naapurimaan konfliktin takia. Syyriassa presidentti Bashar al-Assadin tukena taistelee libanonilaisen shiiajärjestö Hizbollahin jäseniä.

Vuoden 2015 lopussa Etelä-Beirutissa tehtiin kaksoispommi-isku, jossa kuoli yli 40 ihmistä ja haavoittui yli 230. Shiiamuslimien asuinalueelle tehty isku oli pahin terroriteko kaupungissa sitten sisällissodan, ja äärijärjestö İsis väitti tehneensä iskun.

Jo ennen tätä Beirutin eteläosassa oli tehty sarja itsemurhaiskuja. Äärijärjestö al-Qaidaan linkittyvät ryhmät väittivät iskun olevan kosto Hizbollahin tuesta al-Assadille.

Iskujen on pelätty lietsovan jännitteitä eri ryhmien välillä, koska sisällissodan haamut kummittelevat yhä maassa. Sisällissodan jälkeen valta on jaettu tasan shiiojen, sunnien ja kristittyjen kesken. Käytännössä tilanne on ollut vaikea. Päätöksen­tekoa hidastaa valtava korruptio ja se, että sisällissodan traumoja ei ole saatu kunnolla käsiteltyä. Esimerkiksi maan tuoreen presidentin valinta kesti kaksi vuotta.

Jännittynyt tilanne on johtanut kovempiin otteisiin. Viime syksynä Libanonin turvallisuusviranomaiset tekivät ratsioita pakolaisleireille, ja satoja pakolaisia pidätettiin. Lisäksi syyrialaisille on asetettu ulkonaliikkumiskieltoja. Nyt moni pakolainen joutuukin elämään entistä enemmän maan alla ja pelossa. Ratsioita perusteltiin ääriryhmiä tukevien ihmisten seulomisella.

Ratsiat saivat kritiikkiä kansain­välisesti muun muassa kansalais­järjestöiltä.

Hourani pitää kuitenkin toimia osin ymmärrettävinä. Hän penää kritiikin sijasta lisää tukea.

”Samat tahot, jotka kritisoivat toimia, ovat hiljattain leikanneet rahoitusta ja tukea pakolaisten auttamiseen. Muun muassa pakolaisille annettavaa päivärahaa on leikattu.”

Vaikka pakolaiskriisi on Euroopassa lakaistu osin pöydän alle Turkin ja EU:n pakolaissopimuksen myötä, kriisi jatkuu yhä. Houranin mukaan kansainvälisen yhteisön tulisi herätä ymmärtämään, että niin pakolaisia kuin vastaanottajamaitakin tulisi tukea enemmän. Syyrian sota on kaikkea muuta kuin ohi ja läikkyy vielä pitkään maan rajojen yli.

”Niin haavoittuvassa asemassa olevat pakolaiset kuin paikallisyhteisötkin ovat vaarassa radikalisoitua, jos heitä ei tueta. Tarvitsemme välittömästi kansainvälisen suunnitelman tilanteen parantamiseksi”, hän sanoo.

Olemme kaikki Israel

”Hallituksen mukaan meidän pitäisi kunnioittaa juutalaisuutta, mutta juutalaisuus ei kunnioita meitä. Juutalaisuus haluaa hallita ja tähtää länsimaisen sivistyksen tuhoon. [– –] Meillä Saksassa ei ole enää varaa juutalaisuuteen. Haluan, että Talmud kielletään. Meidän täytyy lopettaa Saksan juutalaistuminen. Ei enää synagogia, ei enää juutalaisia kouluja, ei enää rabbeja.”

Tässä yhdistetyt kaksi sitaattia eivät ole 1930-luvun Saksasta vaan 2000-luvun Alankomaista. Niissä on vaihdettu maa ja korvattu islam juutalaisuudella. Lausunnot eivät ole mitättömiltä nettihäiriköiltä vaan Geert Wildersiltä, jonka johtama Vapauspuolue nousi maaliskuussa Alankomaiden toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

Hän ei ole yksin: kuumeiset teoriat muslimien tulvaan uppoavasta lännestä ovat osa Suomenkin eduskunta­politiikkaa.

Wilders on näyttänyt, miten juutalaisvihan muottiin istutettu muslimivastaisuus kelpaa politiikan polttoaineeksi. Kaikilta vaihto ei ole onnistunut täydellisesti, kuten Ranskan Jean-Marie Le Penin antisemitistiset puheet osoittavat. Suomessa Jussi Halla-aho on kutsunut juutalaisten kansanmurhan muistamista ”holo-hölinäksi”, jonka taustalla on se, että juutalaiset ”omistavat Hollywoodin ja Yhdysvaltojen median”.

Wilders on edelläkävijä myös muslimivihan ja Israelin apartheidin tukemisen yhdistämisessä. Hän on julistanut ulkoministeri Avigdor Liebermanin kutsumana virallisella vierailulla Israelissa, kuinka ”olemme kaikki Israel”. Oikeutuksen hakeminen rasismille Israelista onkin kätevää. Jos Eurooppa hyväksyy etnisen ylivallan Israelissa, niin miksi ei Euroopassa?

Kyse ei ole vain opportunismista vaan yhteisestä arvopohjasta. Israel on vuosia markkinoinut kuvitelmaa ”sivilisaatioiden kamppailusta” ja on maailman pakolaisvastaisimpia maita. Sisäministeri Eli Yishai valitti 2012 vainoa pakenevista afrikkalaisista, että ”tänne tulevat muslimit eivät usko, että tämä maa kuuluu meille, valkoiselle miehelle”. Lausunto on surullinen osoitus siitä, miten rotuidentiteettejä rakennetaan.

Yishain vanhemmat muuttivat Israeliin Tunisiasta, joten Euroopassa häntä tuskin hyväksyttäisiin valkoiseksi. Hänet lokeroitaisiin toisen sukupolven arabimaahanmuuttajaksi, joita hänen eurooppalaiset aatetoverinsa vihaavat.

Euroopan valtavirran kääntyminen yhä enemmän Israelin apartheidia vastaan houkuttelee maan päättäjiä tukeutumaan nousevaan rasistioikeistoon. Liittolaisuus kuitenkin näyttää Israelin politiikan ytimen paljaana ja kasvattaa kannatusta pakotteille niiden joukossa, jotka eivät halua palata synkkään menneisyyteen vaan torjua niin vanhan kuin uudenkin rasismin.

Syksy Räsänen

Reunahuomioita taloudesta ja ihmisten liikkeestä

Saksalaisessa maahanmuuttokeskustelussa termillä ”talouspakolainen” viitataan negatiivisesti siirtolaisiin, jotka hakevat maasta turvapaikkaa, mutta joita ei kotimaassaan uhkaa ”poliittinen” vaino. Heidän motiivinsa ovat ”taloudellisia”, eli he ovat lähteneet parantaakseen omia elinolosuhteitaan. Annetaan ymmärtää, että ”talouspakolaiset” ovat turvapaikkajärjestelmän ”väärinkäyttäjiä”.

Puheentapa on harhaanjohtava. Ensinnäkin useimmille EU:n ulkopuolelta tuleville turvapaikkahakemus on 1970-luvulta lähtien ollut perheenyhdistämisen ohella lähes ainoa keino laillistaa oleskelu Saksassa. Tämän unohtaa usein myös vasemmisto, joka vaatii ”talou­dellisten” syiden kuten köyhyyden tunnustamista turvapaikkaperusteena. Yleinen ja yhtäläinen liikkumisen oikeus sivuutetaan, kuten eurooppalaisessa, turvapaikka­järjestelmään keskittyneessä siirtolaisuuskeskustelussa on ylipäätään viime vuosina tehty.

Toiseksi puheentapa ei selvitä, millaisia ”taloudelliset” lähdön syyt voivat todellisuudessa olla. Vieraillessani ­Senegalissa tammikuussa tapasin kansalaisaktiiveja, jotka kampanjoivat EU:n ajamia ns. taloudellisia kumppanuussopimuksia vastaan. Sopimukset takaavat toteutuessaan EU-tuotteille tullittoman pääsyn Afrikan markkinoille. EU:n mukaan tämä edistää yhteisiä kestävän kehityksen tavoitteita. Länsiafrikkalaisten vastustajien mukaan tämä ei pidä paikkaansa: valtiot menettävät tuloja, maataloustuotanto ja pk-yritykset kärsivät. Maaseudun elinolojen kurjistumista seuraa muuttoliike, kuten takavuosien rakennesopeutusohjelmien jälkeen.

Senegal on EU:n syksyllä 2015 Afrikan maiden kanssa käynnistämän Valletta-prosessin ensisijaisia kohdemaita. Tavoite on ulkoistaa siirtolaisuuden kontrolli näille ja padota ihmisten liike jo ennen Euroopan rajoja. Osana ”siirtolaiskumppanuusohjelmia” EU-komissio julkaisi suunnitelman tukea julkisin varoin eurooppalaista sijoittamista Afrikkaan.

Kauppa- ja investointipolitiikassa vapaa liikkuvuus on asialistalla ensimmäisenä. Sen sijaan ihmisten liikettä EU haluaa väkivaltaisesti rajoittaa, mikäli se suuntautuu ­Eurooppaan.

Senegalin maaseudulta lähtevät ”talouspakolaiset” eivät täytä turvapaikkaan vaadittavaa ”poliittisen” vainon kriteeriä ja muut oleskelun laillistamisen väylät käyvät yhä ahtaammiksi. EU-komission poliittisessa taloustieteessä afrikkalaiset ovat pääosin ”laittomia” siirtolaisia, joiden pääsy Euroopan hyvinvointijärjestelmien ”hyväksikäyttäjiksi” on estettävä etukäteen.

EU-turistiviisumikin on kiven takana senegalilaiselle, jota epäillään ”talouspakolaisuudesta”. EU-passilla matkustavana tutkijana en itse tarvinnut Senegaliin minkäänlaista viisumia enkä joutunut selittämään viranomaisille miksi olin jättänyt Berliinin talven taakseni.

Aino Korvensyrjä

Alt er love

Miksi keski-ikäiset ihmiset ympäri maailman sekoavat norjalaisen nuortensarjan maailmasta?

Teksti Suvi Auvinen

”Anna palaa pikku horo.” Norjalaisen nuortendraamasarjan Skamin jakson nimi saa katsojan kohottamaan kulmiaan Yle Areenaa selatessa. Seuraavien jaksojen nimet ovat ”Mikä sinua panettaa?” ja ”Kusettajat tuntee naamasta”. Norjan yleisradio NRK:n sarja on yllättänyt kaikki. Skamista on tullut lyhyessä ajassa ilmiö, joka on tavoittanut paljon alkuperäistä kohdeyleisöään laajemman yleisön.

Skam, suomeksi häpeä, on hyvin monella tapaa uusi ja erilainen. Oslolaisten lukiolaisten elämää seuraava sarja tuntuu olevan aikaansa edellä. Se käyttää tuoretta kerrontatapaa ja rikkoo totuttuja muotteja. Kolmella tuotantokaudellaan Skam on pureutunut vaikeisiin kysymyksiin esimerkiksi uskonnosta, seksuaalisuudesta, feminismistä, päihteistä, yksinäisyydestä, syömishäiriöistä ja mielenterveysongelmista. Kaiken keskiössä ovat kuitenkin ihmissuhteet. Ystävyys, petos, rakkaus.

Käsikirjoittaja Julie Andem on tehnyt hengästyttävän tarkkaa työtä. Vaikka sarjan teemat eivät ole uusia, niiden käsittelytapa on. Skamia leimaa aitous. Hahmot, dialogi ja tapahtumat eivät tunnu hetkeäkään päälleliimatuilta tai falskeilta. Käsikirjoittajat seurasivat puolen vuoden ajan teinien elämää hyvin läheltä ja käyttivät käsikirjoituksessa laajaa tausta-aineistoa. Tämä näkyy lopputuloksessa.

Myös näyttelijät ovat aitoja oslolaisia nuoria, eivät kolmekymppisiä teatterikouluja käyneitä ammattilaisia. Esimerkiksi toisen tuotantokauden päähenkilöä Nooraa esittävä, nyt 20-vuotias Josefine Frida Pettersen, työskentelee edelleen puhelinmyyjänä.

Skamin viikko alkaa lauantaista. Sarjan jaksot eivät ole tasamittaisia 22 minuutin formaattiin puristettuja tuotoksia, vaan jokaista tarinaa kerrotaan sen verran kuin sitä on. Alunperin pelkästään verkkoon tuotettu sarja julkaistiin klippi kerrallaan NRK:n sivuilla pitkin viikkoa. Jos kohtaus tapahtuu esimerkiksi maanantaina klo 10.12, ilmestyi klippi sivuille siihen aikaan. Joka perjantai julkaistiin kooste koko viikon klipeistä, ja tästä syystä jaksojen pituudet vaihtelevat 15 yli 40 minuuttiin.

Varsinaisten klippien lisäksi sarjaa pystyy seuraamaan laajasti sosiaalisessa mediassa. Kaikilla päähenkilöillä on esimerkiksi sarjassakin vahvasti esiintyvät Instagram-tilit, joiden sisältö tuo uusia ulottuvuuksia tarinaan. Kolmannen tuotantokauden päähenkilön Isakin tilillä on lähes puoli miljoonaa seuraajaa. NRK ei laittanut sarjan markkinointiin lainkaan rahaa vaan luotti somen voimaan. Se on kantanut.

Sosiaalisen median mahti on sarjassa muutenkin voimakkaasti läsnä. Käänteitä tapahtuu, kun hahmot käyvät tykkäämässä sarjassa toisen hahmon instakuvista. Ilmoitusta viestin lukemisesta odotetaan kynsiä pureskellen. Messenger- ja Whatsapp-viestit puskevat tapahtumien päälle niin, ettei kaikkea ehdi kunnolla havainnoida. Viestejä kirjoitetaan ja pyyhitään pois, ennen kuin niitä lähetetään. Hahmot viettävät paljon aikaa katse liimautuneena puhelimeen. Koko sosiaalisen median arkitodellisuuden päälle rakentuva verkosto on ennennäkemättömän uskottavalla tavalla läsnä.

Liian rankkaa biletystä. Onnettomia ihastuksia. Riitoja parhaiden ystävien kanssa. Skam uppoaa siihen maailmaan, jonka jokainen meistä on elänyt läpi. Skam ei kuitenkaan nojaa nostalgiaan. Vaikka Fucking Åmålin (1998) ja Supernaiivin (1996) parissa kasvanut sukupolvi löytää Skamista paljon tuttua tarinankerronnan, loistavan musiikin ja teemojen suhteen, ei sarjan suosio keski-ikäistyvän ­väestön keskuudessa voi selittyä yksin nuoruusfiilistelyllä.

Skamin voima piilee sen kyvyssä esittää asiat paljaina, sellaisina kuin ne ovat iästä riippumatta. Pidätämme hengitystämme arvuutellessamme, kuka päätyy yhteen kenenkin kanssa, vaikka ihmissuhteet ovat nopeita ja alati vaihtuvia. Seuraamme jännityksellä, kääntyykö se ihana poika katsomaan taakseen. Voimme pahoin päähenkilön tajutessa, mitä edellisenä iltana on tapahtunut.

Skam ei vain kerro nuorten elämästä nuorille, vaan piirtää yksityiskohtaisen kuvan ihmisyyden perustavanlaatuisista kokemuksista. Sarjaa seuratessa tulee reflektoineeksi omia kokemuksiaan ja tajunneeksi, ettei elämä ole helppoa eikä muutu sellaiseksi koskaan. Tunteet ja suuret kysymykset ovat universaaleja, eivätkä ­liity ikään. Sarjan kolmas tuotantokausi päättyy sanoihin alt er ­love, kaikki on rakkautta. Halusimme sitä tai emme.

Skamin neljäs kausi on tekeillä, ja NRK on arvioinut sen näkevän ensi-iltansa huhtikuussa 2017. Skam-huumaan ehtii siis edelleen hyvin mukaan reaaliajassa. Yle on tehnyt hittihankinnan Skamin esitys- ja käännösoikeudet hankkiessaan, ja neuvottelut neljännen kauden oikeuksista ovat käynnissä.

Skam katsottavissa Yle Areenassa.