voima

Paremmin, puhtaammin, varmemmin

Astrid Swan teki uuden levyn liki yksin.

Teksti Johanna Siik Kuvat Elina Hiironniemi

Jos asiat olisivat menneet toisin, olisi Astrid Swanin kuudes studiolevy From the Bed and Beyond valmistunut ehkä jo kaksi vuotta sitten. Sen nimi tai teema tuskin olisivat olleet samat kuin nyt. Swan sairastui yllättäen kesken edellisen Astrid 4 -albumin prosessin, ja pitkäsoiton tiimoilta tehdyt keikat jäivät kesken.

”Uuden levyn esittämiseen menee paljon energiaa, ja sitä elää niitä biisejä eikä aktiivisesti mieti seuraavaa. Sitä tarvitsee lyhyen ajan, jossa ei ole vielä lähtenyt käyntiin ajatus siitä, mitä seuraavaksi tekee.”

Aikaa oli kuitenkin yhtäkkiä enemmän.

”Kun sain syöpädiagnoosin, meni noin yhdeksän kuukautta, etten tehnyt biisejä ollenkaan. Se oli semitietoinen ajatus, ettei mun tarvitse tuottaa mitään”, Swan kertoo.

Swan keskittyi täysin sairaudesta selviämiseen, mutta kun kirjoitusprosessi taas käynnistyi syksyllä 2014, se jatkui aina viime syksyyn, levyn äänitystilanteeseen asti.

”Nyt kävi niin, että tein vielä äänitysvaiheessa uusia biisejä ja sävelsin. Se oli mulle uusi metodi. Koska äänitin ja tein kaiken muunkin itse, pystyin vielä miksaamisvaiheessa tekemään uuden biisin, kukaan ei ollut kieltämässä!” Swan kertoo tyytyväisenä.

From the Bed and Beyond on selkeä teemalevy. Sanoituksista nousee esiin vahva elämäntuntemus, sukupolvien merkitys ja viisaus kaiken jatkumisesta, vaikka keho pettäisikin.

Toisena maistiaisena levyltä julkaistu kappale ”Song of Fear” listaa nimensä mukaisesti kaiken, mikä vakavasti sairastavaa ihmistä pelottaa. Yksi näistä on äänen menettäminen ja laulamisen loppuminen.

”Epävarmuus siitä, pystyykö enää laulamaan, oli osa toipumisprosessia ja säveltämistä. Kirjoitin biisit niin, että pystyn laulamaan ne omalla vahvuusalueella, mikä tarkoittaa, että laulan paremmin, puhtaammin ja varmemmin. Vaikka nyt tietysti kuulen kaikki virheet siellä”, Swan kertoo.

”Usein musiikki irrotetaan ruumiista, keho jää siinä helposti tosi abstraktiksi. Ehkä sen takia tämän levyn kohdalla yritän tuoda sen livenä enemmän läsnäolevaksi. Aiemmin olen ollut se, joka soittaa pianoa, olen kehollisesti kiinni siellä instumenttien ja sähkölaitteiden takana. Yritän tulevissa esityksissä rikkoa tämän.”

From the Bed and Beyondin julkaisua seuraa maaliskuussa kunnianhimoinen kolmen konsertin sarja teatteri WHS:ssä Helsingissä. Kyseessä on visuaalisuuden ja musiikin käsikirjoitettu yhdistelmä, joka perustuu uuteen levyyn ja muutamiin vanhoihin kappaleisiin ja jossa ratkaisevassa osassa ovat valokuvaaja Tekla Vályn visuaalit.

”Tekla on mieletön kuvaaja! Näin ensin hänen kuviaan Instagramissa ja olin ihan varma, että toi tyyppi on ihan liian kallis. Mutta löydettiin lopulta toisemme levy-yhtiön ja One Quart Magazinen kautta. Ihanaa, kun on joku, joka tykkää liittää merkityksiä yhteen ja ajattelee visuaalista puolta kokonaisuutena”, Swan kertoo silminnähden tyytyväisenä.

Vály ohjasi myös videon levyn ensimmäiseen singleen ”Long Time Runningiin”, joka julkaistiin jo viime vuonna.

Vaikka From the Bedin tekemiseen menikin hieman kauemmin kuin muiden levyjen, on Swan ehtinyt samaan aikaan tehdä paljon muutakin, kuten väitöskirjaa amerikkalaisista äitibloggareista ja suomenkielisiä sanoituksia muille artisteille. Väitöskirjaprojekti nytkähti rysäyksellä eteenpäin tämän vuoden alussa, kun nelivuotinen rahoitus varmistui.

”Olen ammatikseni feministi, se on mun duuni. Myös musiikki on mun työ, mutta näen, että feminismi on enemmän – se valottaa kaikkea, mitä teen. Sen lisäksi asiantuntijana kannan eri tavalla siitä vastuuta.”

Jatkuva vertailu muihin naisartisteihin ärsyttää edelleen.

”Ei ketään miestä, joka on kymmenen vuotta tehnyt työtään, vertailla enää johonkin toiseen. Se on ihan perseestä!” Swan puuskahtaa.

”Olen ollut kyllä huomaavinani, että se on muuttunut. Nyt olen ehkä enemmän se syöpä-Astrid, joten se on se uusi juttu. Muut vastaavat naisartistit eivät ole vielä sairastaneet syöpää”, Swan sanoo ja purskahtaa nauruun.

Vaikka sairastaminen kulkee edelleen mukana ja aiheuttaa ruumiissa kaikenlaista harmia, on Swan From the Bed and Beyondin tekoprosessin aikana huomannut itsestään ­tärkeän asian.

”Enää ei ole aitoja, joita ei voi ylittää. Se on kaiken vapautumista, voin tehdä mitä vain.”

From the Bed and Beyond ilmestyy 3. maaliskuuta.

Astrid Swan keikkailee Helsingin WHS Teatteri Unionissa 9.–11. maaliskuuta.

Tämä on Kongo

Kongo: Historia on tarina ihmiskohtaloista, sorretusta kansasta ja jatkuvasta rauhan rakentamisesta.

Teksti Linda Nyholm

Afrikan kolmas maailmansota. Kolme miljoonaa kuollutta. Kuu­si naapurimaata on sekaantunut konfliktiin.

Valtavirtamedia on onnistunut yksinkertaistamaan Kongon demokraattisen tasavallan sodan noin kolmeen lauseeseen. Todellisuudessa Kongon demokraattisessa tasavallassa on yli 80 miljoonaa asukasta, noin 250 etnistä ryhmää, jopa 242 puhuttua kieltä, ja se pitää sisällään yli kaksi miljoonaa neliökilometriä maata.

Näin valtavan laajasta valtiosta ja sen kärsimästä konfliktista on vähintäänkin tuskallista tuottaa uskottava kirjallinen kokonaisuus. Kirjailija, toimittaja ja antropologi David Van Reybrouck onnistuu siinä poikkeuksellisen hyvin.

Kongo: Historia -teos ei säästele merkkimäärässä. Lähes seitsemänsadan sivun mittainen lukuseikkailu vie Kongon demokraattisen tasavallan historian syviin syövereihin. Kiehtova kirja perustuu kymmeniltä maahan tehdyiltä matkoilta kerättyyn aineistoon, yli viidensadan kongolaisen haastatteluun, kuuden vuoden tutkimukseen ja noin viiteentuhanteen kirjalliseen arkistolähteeseen. Sivistävä teos on jokaiselle Afrikan politiikasta kiinnostuneelle lukemisen arvoinen julkaisu ja erityisen hyödyllinen Afrikan ulkomaantoimittajille.

Kertomus käynnistyy 1880-luvun siirtokunta-ajasta, jatkaa kronologisesti 1960-luvun itsenäistymiseen, käsittelee kattavasti yli 30 vuotta kestäneen diktaattori Mobutun valtakauden ja etenee tämän päivän suurkonfliktiin. Kirjan keskiössä on kongolainen Étienne Nkasi. Nkasi tuo sata vuotta kongolaista historiaa täysin uuteen eloon ja valoon.

”Je suis né en mille-huit cent quatre-­vingt deux”, toteaa Nkasi.

”Olen syntynyt vuonna 1882”, siis ennen kuningas Leopold II:sen Kongon valtausta. Haastattelun aikaan Nkasi on 126-vuotias. Nkasin tarinan kautta lukija saa ainutlaatuista ­perspektiiviä Kongossa tapahtuneisiin uskonpuhdistuksiin, heimojen pakkoyhdistämisiin, talousjärjestelmän rakentamiseen ja totaaliseen romuttamiseen, maan hyödyntämiseen ensimmäisen ja toisen maailmansodan taistelukenttinä ja jopa nykypäivän ympäristötuhoihin.

Julkaisua elävöittävät myös kirjailijan keräämät lapsisotilaiden, sissijohtajien, ministerien ja kansalaisten haastattelut. Tarinoiden lohduttomassa valossa Kongon nykyinen sota tuntuu jopa väistämättömältä.

Idea teokseen syntyi vuonna 2003. Toimittaja Van Reybrouckin isä oli työskennellyt Kongossa 1960-luvulla rautatieinsinöörinä, mutta perheellä ei ollut varsinaista sidettä maahan. Van Reybrouck ei löytänyt pätevää teosta Kongon historiasta, joten hän päätti tuottaa sellaisen itse, ”kongolaisten kertomana”.

Alunperin kirja onkin kunnianosoitus maan kansalle.

Sinnikkäiden ja idealististen kongolaisten ihannointi vaikuttaa jopa suuremmalta kuin kirjailijan kauhu eurooppalaisten aiheuttamasta sorrosta. Vasta teoksen lopussa Van Reybrouck uskaltautuu kritisoimaan pehmeästi muun muassa siitä, kuinka eurooppalaiset tekopyhästi tuomitsevat Kiinan yritystoiminnan Kongossa.

”Kongo on jo puolitoista vuosisataa herättänyt kiinnostusta ulkovaltojen keskuudessa, ja se on usein aiheuttanut jännitteitä. Aina kun tulokas vaatii paikkaansa Afrikan geopoliittisella shakkilaudalla, siitä seuraa epäluuloja ja hermoilua”, kirjoittaa Van Reybrouck.

Kolonialismin vaikutus Afrikassa ei ole kirjan yllättävä elementti. Teoksen tekee poikkeukselliseksi punainen lanka, jonka henkilötarinoiden kautta kudotaan kolonialismin ja nykypäivän välille. Lopputulos on avarakatseinen vastakohta tiedotusvälineiden pikaisesti tuotetuille analyyseille Afrikan mantereen käynnissä olevista ­konflikteista: on lähes ironista, että massiivinen teos muodostaa Kongon demokraattisen tasavallan nykypäivän olosuhteista helpommin ymmärrettävän kokonaiskuvan.

Teoksesta syntyy, jopa hieman vahingossa, pohjapiirros kolonialismin vaikutusten arviointiin nykypäivän konfliktinratkaisussa.

Laajempaa tarkastelua kolonialismin vaikutuksista nykysotiin kaivattaisiin monen muunkin valtion, esimerkiksi Sudanin, Irakin ja jopa maailman nuorimman valtion, Etelä-Sudanin kohdalla.

Kongo: Historia -kirja on lukijalle loistava muistutus siitä, ettei sotia ratkaista yksinkertaistamalla histo­riaa. Sotia ratkaistaan ymmärtämällä ja myöntämällä historia.

David Van Reybrouck

Kongo: Historia

Kääntäjä Antero Helasvuo

Siltala 2013, 655 s.

”Pam!”

Sain hiljattain tilaisuuden vierailla Ylen draamatuotannon salaisessa suunnittelupalaverissa. Kokouksessa puhuttiin norjalaisen nuortensarja Skamin Suomi-versiosta.

Mäntypaneloidussa kabinetissa kohtasivat Ylen draama­päällikkö T. J. Kärppä ja hänen luotto-ohjaajansa Ladvin­ Eine. Kuten kaikki Pasilassa tapahtuva, tämäkin tarina on sensuroimaton ja sanasta sanaan totta.

Kärppä: Ylen Skamista tulee timanttinen. Mulle tuli viimeks tällanen fiilis nähdessäni Kotikadun pilotin. Kun Hannes pudotti raakapakasteet lattialle ja keksi Hannes-pullan, tajusin, että jumalauta, tää on ilmiö. Skam on seuraava. Suomalaisen version nimi on Pam! ja sä ohjaat sen.

Eine: Mutta kun tää Suomi 100 -juhlavuosi painaa päälle. Mun pitäis ohjata itsenäisyyspäivään mennessä sata minidokumenttia suomalaisista ilmiöistä. Valmiina on vasta jaksot suomenpystykorvasta ja hunajamarinoiduista broilerisuikaleista… No, sillä ehdolla, että mä saan valita näyttelijät.

Kärppä: Kiinni veti! Sulla on fressi tatsi ja silmää uusille kyvyille.

Eine: Sen takia mä haluaisinkin tähän Iina Kuustosen, Jussi Vatasen ja Niina Lahtisen.

Kärppä: Loistava idea! Ja hei, miten olis Roope Salminen?

Eine: Ehdottomasti. Roope voi myös esittää sarjan tunnusbiisin, ojentaa itselleen Venla-palkinnon ja hoitaa cateringin.

Kärppä: Ujutetaan johonkin jaksoon Sara Sieppi ja viittaus siihen, että ne seukkaa Roopen kanssa tosielämässä. Superhauska läppä!

Eine: Ja otetaan Ville Virtanen teinien opettajaks. Ville ilmaisee neuroottista älykkyyttä niin hyvin Sorjosessa tekemällä käsillään niitä kauhovia eleitä ja artikuloimalla pai-nok-kaas-ti.

Kärppä: Sarjan visuaalisen ilmeen pitää olla erityinen. Sen pitää ilmaista pohjoista toivottomuutta, joka on silti herkkää ja kaunista, niinku murkut. Harmaa värimaailma, kuvataan ilmasta käsin Kouvolaa.

Eine: Kuvataan myös siltaa. Siinä on symboliikkaa. Silta yhdistää ja erottaa. Aikuiset on erossa lapsista ja nuoret vetäytyy, mutta haluaa silti kuulua joukkoon. Silta symboloi sekä koulukiusaamista että panemista.

Kärppä: Nerokasta! Otettaisko myös Mikko Leppilampi näytteleen isää? Ylen velvollisuus on palvella kaikkia suomalaisia, ja mummot tykkää Leppiksestä.

Eine: Okei, mutta sun on tehtävä siihen liittyen palvelus. Mulla on tarpeeks harmia niissä minidokumenteissa. Perkeleen pystykorva karkas ja kävi nylkyttämässä viereisen talon perhoskoiraa, eikä kukaan osta niitä pentuja. Niiden takajalat on kolkytsenttiä päätä korkeammalla.

Kärppä: Mikä palvelus?

Eine: Sä soitat Mikolle. Mä en saa koskaan sen puheesta selvää.

Kärppä: En mäkään. Pitäiskö Roope Salmisen kuitenkin esittää myös omaa isäänsä?

Janica Brander

Scorsesen Silence ja uskomisen ongelma

Oscar-palkintojen jakoaika on lähestymässä ja arvuuttelu voittajista käynnissä, mutta yksi suuri elokuvanimi on joukosta poissa: Martin Scorsese. Kuitenkin nimiohjaajan iso eepos Silence on pyörinyt maailmalla ja avautuu nyt Suomen teattereissa.

Teksti Eija Niskanen Kuvat tilaisuudesta Koichi Mori

Silence on varmasti palkintogaaloissa turhan epäseksikäs elokuva. Se on vähän turhan pitkä, eikä uskonnollinen kriisi ehkä näinä aikoina vedä teattereihin. Elokuva on kuitenkin komeasti Taiwanissa kuvattu mielenkiintoinen pohdiskelu hengellisestä kriisistä ja siitä, mikä saattaa vetää ihmisiä uskonnon pariin tai siitä pois.

Katolilainen Scorsese on ennenkin pohtinut kristinuskoa elokuvissaan. Tunnetuin on Kristuksen viimeiset kiusaukset (1988), mutta Taksikuskissakin voi halutessaan nähdä kristillistä tematiikkaa.

Silence perustuu tunnetun japanilaiskirjailija Shusaku Endon romaaniin ja sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle. Kaksi ’padrea’, katolista lähetysjesuiittaa, lähtee Japaniin etsimään kollegaansa Isä Ferreiraa, joka katosi levittäessään katolista uskoa Japanissa. Jesuiitat kohtaavat salassa kristinuskoa harjoittavia kyläläisiä, jotka ottavat ilolla vastaan oikean papin.

Andrew Garfieldin näyttelemä Isä Rodrigues ja hänet vastaanottaneet japanilaiskristityt paljastuvat paikallishallitsijalle, ja inkvisiittori Inoue käyttää aikansa kiduttaakseen vankejaan niin henkisesti kuin fyysisestikin tappaen lopulta useita heistä. Lopulta Rodrigues kohtaa Ferreiran (Liam Neeson), joka on luopunut kristinuskosta ja elää japanilaisena japanilaisten parissa paikallisen vaimonsa kanssa.

Tadanobu Asano (inkvisiittorin tulkki), Yosuke Kubozuka (Kichijiro), Issey Ogata (Inoue).
Tadanobu Asano (inkvisiittorin tulkki), Yosuke Kubozuka (Kichijiro), Issey Ogata (Inoue).

Japaniin kristinusko saapui portugalilaisten kauppiaiden ja lähetysjesuiittojen mukana 1500-luvulla. Ulkomaalaisten kauppapaikat on rajattu Japanin historian aikana aina vuoden 1868 Meiji-vallankumoukseen ja maan avautumiseen saakka pariksi satamakaupungeiksi, joista eteläisen Kyushun saaren Nagasakiin tulivat portugalilaiset ja hollantilaiset taas kävivät kauppaa Koben satamassa. Kristinuskoa ei katsottu hyvällä silmällä, julistettiinhan siinä kristillinen jumala keisariakin korkeammaksi.

Aluksi jesuiittojen kuitenkin annettiin touhuta suhteellisen vapaasti. Etenkin useisiin eri keskenään kilpaileviin ruhtinaskuntiin jakautuneessa Japanissa ruhtinas Oda Nobunagan alueelle sallittiin kristillinen lähetystyö, koska vastineeksi Oda sai portugalilaisilta siihen asti Japanissa tuntemattomia tuliaseita. Ne osoittautuivat käyttökelpoisiksi ruhtinaskuntien välisessä sisällissodassa, mikä käy ilmi Akira Kurosawan elokuvassa Kagemusha. Kurosawan version mukaan Oda itsekin ulkoisesti oli olevinaan kristitty pitääkseen asekaupan portugalilaisten kanssa käynnissä. Sisällissodan voitti kuitenkin Tokugawan suku ja vuodesta 1600 lähtien Japani oli vahvasti ulkomaalaisilta suljettu maa, paria kauppapaikkaa lukuunottamatta. Kristittyjä alettiin vainota. Tälle ajalle sijoittuu Silence.

Yosuke Kubozuka.
Yosuke Kubozuka.

Silencen mielenkiintoisia hahmoja ovat japanilaiset kristityt ja heitä kiduttava Inoue. heidän roolisuorituksensa jopa ylittävät hieman turhan nykypäivän henkilön maneereilla käyvän Andrew Garfieldin suorituksen. Mokichi on harras ja viimeiseen asti uskossa pysyvä kristitty, jonka osaksi tulee kuolla mestarinsa tavoin ristillä. Mokichia näyttelee tunnettu japanilainen elokuvaohjaaja ja satunnainen näyttelijä Shinya Tsukamoto, jonka elokuvista Suomessa ovat olleet levityksessä Tetsuo ja Tetsuo II. Scorsese oli tunnistanut ohjaajan japanilaisnäyttelijöiden koekuvauksista ja kaksikko oli kuluttanut aikaa kumarrellen toisilleen japanilaisittain.

Tsukamoton jokamiesjapanilaisen kasvot sopivatkin täydellisesti hartaan ja vaatimattoman Mokichin rooliin. Mokichi ja hänen kyläläisensä ilmentävät syytä, miksi osa japanilaisista tunsi vetoa kristinuskoon: kun luokkayhteiskunnassa heidän kaltaisensa köyhät talonpojat olivat pahnanpohjimmaisia ja koko elämä oli rankkaa työtä ja veronmaksua paikallishallitsijalle, oli lohdullista kuulla sanomaa, joka antoi heille arvon ihmisinä ja lupasi paremman elämän tuonpuoleisessa. Mokichi kuoleekin uskoen, että hän pääsee nyt Paradaisoon, paratiisiin.

Kichijiro toimii jesuiittojen oppaana heidän matkallaan Japaniin. Hän väittää olevansa kristitty, mutta lipsahtaa aina toimimaan Inouen hyväksi ja anoo Rodriguesia toimittamaan synninpäästön tämän tästä. Kichijiroa näyttelevä Yosuke Kubozuka näkee hahmonsa hyvin modernina.

”Yhdysvalloissa ennakkonäytösten jälkeen minulta kysyttiin kohtauksista, joissa Kichijiro astuu aina käskettäessä päättäväisen oloisesti Kristuksen kuvan päälle. Monet amerikkalaiset sanoivat, että he tekisivät luultavasti saman samassa tilanteessa. Hän on humaani juuri heikkoutensa takia. Scorsese ei koskaan antanut minulle ohjetta siinä, onko Kichijiro todella uskovainen vai teeskenteleekö hän vain. Hän on yksinkertainen ja hieman typerä, eikä ymmärrä nähdäkseni juurikaan kristinuskoa, mutta haluaisi silti olla kristitty.”

Kubozuka huomaa myös vain japaninkielentaitoisille avautuvan eron elokuvassa käytetyissä keskeisissä sanoissa: englanninkielinen sana apostatize, julistaa luopuvansa uskosta, on merkitykseltään eri kuin elokuvan tulkin käyttämä korobu, pudota fyysisesti tai mentaalisesti. Kichijiro ei menetä lapsenomaista uskoaan, mutta putoaa siitä tämän tästä.

Ferreira puolestaan väittää japanilaiskristittyjen tajunneen kristinuskon väärin ja tulkitsevan sitä oman maansa uskontojen kautta. Japanilaisen uskontotajun mukaan tässä voi olla perääkin. Maan omat pääuskonnot, natiiviuskonto shintolaisuus ja muualta Aasiasta levinnyt buddhalaisuus ovat risteytyneet niin, että sama temppeli voi olla ollut molempien käytössä vuorotellen ja uskomukset ovat paikallisesti päällekkäisiä.

Tyypillinen japanilainen käytännönläheinen tapa on harjoittaa molempia rintarinnan riippuen elämäntilanteesta. Yleisesti ottaen shintolaisuus hoitaa kaikki maanpäälliset asiat alkaen naimisiinmenosta, lapsen eri vuosipäivinä toimitettavista rituaaleista ja uudenvuoden vastaanottamisesta ja buddhalaisuus tuonpuoleisen kuten hautajaiset ja vainajan muistovuositilaisuudet. Nykyään suositut länsimaistyyliset häät, joissa feikkipappi suorittaa seremonian kelpaavat hyvin tämän päälle monille japanilaisille. Senkin jälkeen kun kristinuskoa sai jälleen vapaasti harjoittaa 1800-luvun loppupuolelta alkaen, on lähetystyö osoittautunut vaikeammaksi Japanissa kuin muissa maissa ja maan väestöstä onkin kristittyjä vain vajaa prosentti.

Sekä Inoue että Ferreira huomauttavat Rodriguesille tämän kolonialistisesta asenteesta japnilaiseen kulttuuriin. ”Meillä on omat uskontomme. On sääli, ettette ole huomanneet sitä”, huomauttaa Inoue. ”Täällä on niin paljon opittavaa”, intoilee puolestaan Ferreira.

Inkvisiittoria näyttelevä Issey Ogata on tunnettu koomikko, joka sai nyt näytellä älykkään kiduttajan roolin, jolle hän kehitteli kätisevän puhetyylin. Hän arvelee Inouen jopa voineen olla aiemmin kristitty, koska tämä näyttää tuntevan niin hyvin kristittyjen tapoja.

”En ole itse kristitty, joten en osaa sanoa mikä on elokuvan sanoma. Onko jumala ikinä puhunut? Mutta outoa kyllä, kun näin lopullisen elokuvan, tunsin sen jälkeen täydellisen puhtauden tunteen.” Hän vertaa elokuvaa tyyliltään japanilaiseen emaki-rullapiirrokseen, jossa henkilöt käyvät läpi suunnattomia kärsimyksiä.

Inkvisiittorin tulkkia näyttelevä Tadanobu Asano tuumii, että jos hän olisi elänyt Silencen aikaan, hän olisi pysytellyt mahdollisimman kaukana senkaltaisista tilanteista. Ogata taas sanoo, että hän olisi ollut näyttelijä siihenkin aikaan.

”Luulen, että elokuvan sanoma on se, että jumala ei vastaa huutoihimme. Meidän on löydettävä vastaukset kysymyksiimme itsestämme”, ´pohtii uskon ja epäuskon välillä vaeltavaa Kichijiroa näyttelevä Yosuke Kubozuka. Scorsesen oma vastaus uskon ongelmaan paljastuu elokuvan viimeisessä kuvassa.

Foreign Correspondents Club Japan –pressitilaisuuden keskustelumoderointi Karen Severns.

Demokratia telkien takana

Myanmarilainen Chit Min Lay oli lähes 14 vuotta vankilassa poliittisen aktivismin vuoksi.

Teksti ja Kuvat Kalle Erkkilä

Myanmarin suurimmassa kaupungissa Yangonissa liikenne on tahmeaa. Autot jumittuvat pitkiin letkoihin.

Taksikuski avaa ikkunan ja sylkee punaista betelpähkinän nestettä tielle. Autojen välissä kävelee kukkia kauppaava tyttö, joka väistää sylkivanan viime hetkellä.

Matka keskustan Chinatownista Yangonin koillisosaan kestää yli tunnin, vaikka etäisyyttä on vain vähän yli kymmenen kilometriä.

Entisiä poliittisia vankeja auttavan 88 Generation for Peace and Open ­Society -järjestön toimiston portilla seisoo leveästi hymyilevä keski-ikäinen mies. Hän on Chit Min Lay, jonka iloiset kasvot eivät paljasta mitään hänen rankasta historiastaan. Lay vietti lähes neljätoista vuotta vankilassa poliittisen aktivismin vuoksi.

Yangonin yliopistossa burman kieltä opiskellut Chit Min Lay koki poliittisen heräämisen neljäntenä opiskeluvuotenaan 1996. Hän oli 24-vuotias.

”Opiskelukaverit ja opettajat kertoivat minulle Burman [Myanmarin] poliittisista ongelmista. He vastustivat sotilasjunttaa ja halusivat maahan demokratian. Lähdin mukaan aktivismiin ystävieni johdattelemana”, Lay kertoo.

Yangonin yliopisto on Myanmarin poliittisen aktivismin kehto. Esimerkiksi nimellä 8-8-88-kansannousu tunnetut protestit alkoivat yliopistolla: Maan pitkäaikaisen hallitsijan Ne Winin ero heinäkuussa 1988 johti satojentuhansien demokratiaa vaativien ihmisten mielenilmauksiin. Protestit päättyivät verisesti, sillä armeija tappoi yli tuhat mielenosoittajaa. Maan vankilat täyttyivät demokratia-aktivisteista.

Demokratiaa maahan ei saatu, sillä armeijan kenraali Saw Maung syrjäytti aiemmin hallinneen sosialistipuolue BSPP:n ja muodosti juntan, joka kutsui itseään ”Valtion lain ja järjestyksen palauttamisneuvostoksi”. Sen tarkoituksena oli tukahduttaa uudet mielenosoitukset. Yli 3 000 ihmistä tapettiin, ja 10 000 opiskelijaa joutui pakenemaan maaseudulle.

Juntta hallitsi sotatilalain perusteella toukokuuhun 1990 asti, jolloin järjestettiin parlamenttivaalit. Kotiarestiin tuomitun Aung San Suu Kyin johtama Kansallinen demokratialiike (NLD) voitti vaalit ja sai 485:stä paikasta 392. Sotilasjuntta ei hyväksynyt tulosta vaan hajotti puo­lueet ja vangitsi aktivisteja.

Joulukuussa 1996 Yangonin yliopiston opiskelijat järjestivät mielenosoituksen, jossa he vaativat koulutuksen uudistamista, poliittisten vankien vapauttamista ja vallan siirtämistä sotilasjuntalta NLD:lle. Lay osallistui mielenilmaukseen yli 2 000 muun opiskelijan kanssa.

”Marssimme yliopistolta Rangoonin [Yangonin] keskustaan. Sen jälkeen järjestimme istumamielenosoituksen, joka kesti melkein auringonnousuun asti. Sotilaat keskeyttivät mielen­ilmauksen ja hakkasivat meitä pampuilla. Meidät pakotettiin kuorma-auton kyytiin, joka kuskasi meidät armeijan kuulustelukeskukseen.”

Lay ja yli 300 muuta opiskelijaa pidätettiin yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä yliopiston professorit tulivat kuulustelukeskukseen ja pyysivät opiskelijoiden vapauttamista. Sotilasjuntta vaati, että opiskelijat allekirjoittavat sopimuksen, jossa he lupasivat olla osallistumatta jatkossa mielenosoituksiin.

Lay allekirjoitti sopimuksen, mutta se ei kuitenkaan saanut häntä lopettamaan mielenosoittamista.

”Halusimme demokraattisen valtion. Olimme täysin kyllästyneitä sotilasjuntan hallintoon”, Lay sanoo.

Juntta sulki yliopistot lähes kahdeksi vuodeksi.

1990-luvun lopulla opiskelijat olivat edelleen demokratialiikkeen keskiössä. Lay muistaa erityisen hyvin elokuun 1998 kapinat. Juntta oli ollut vallassa kymmenen vuotta.

”Protestoimme juntan päätöstä avata yliopistot vain tenttejä varten. Halusimme myös osoittaa tukemme NLD:n julistukselle, jossa puolue päätti muodostaa hallituksen vuoden 1990 vaalituloksen perusteella.”

NLD:n julistus johti yli tuhannen oppositiojohtajan ja puolueen jäsenen pidätykseen ja pitkiin vankilatuomioihin. Juntta kiristi otettaan jälleen myös opiskelija-aktivisteista.

”Viimeinen mielenosoitus, johon osallistuin järjestettiin 24.8.1998. Opiskelijat pakenivat paikalta, mutta pidätyksiä tehtiin seuraavana päivänä, yksi kerrallaan. Piilottelin kaverini luona, koska pelkäsin kiinni jäämistä.”

Yksitoista päivää mielenosoituksen jälkeen Lay meni äitinsä luokse tyttöystävänsä kanssa.

”En tiedä, mistä armeija sai tietää, että olen siellä. Minut pidätettiin ja vietiin armeijan kuulustelukeskukseen, jossa minut hakattiin. Sen jälkeen jouduin Rangoonin Insein-vankilaan, jossa odotin oikeudenkäyntiä.”

Lay kertoo pelänneensä mielenterveytensä puolesta. Häntä hakattiin ja pidettiin nälässä.

”Kun vihdoin sain ruokaa, se oli surkeaa, enimmäkseen pelkkää riisiä. Iltaisin sain likaisista vihanneksista tehtyä keittoa. Kerran viikossa söin vähän lihaa.”

Lay asui yksin pienessä sellissä. Poliittista vankia ei päästetty ulos. Jos muut vangit tapasivat aktivisteja, heitä rangaistiin.

Tammikuussa 1999 Lay sai tuo­mion: kolme vuotta vankeutta laittomasta yhteydenpidosta thaimaalaiseen opiskelijajärjestöön, 14 vuotta poliittisten lentolehtisten jakamisesta ja 14 vuotta toiminnasta hallitusta vastaan – yhteensä 31 vuotta. Hänellä ei ollut mahdollisuutta puolustautua, ja tuomio luettiin Insein-vankilassa suljettujen ovien takana.

Lay siirrettiin Mawlamyinen vankilaan vuonna 1999, seitsemän ­Insein-vankilassa vietetyn kuukauden jälkeen. Hän oli onnekas, sillä hänen ystäviään siirrettiin samaan vankilaan. Se helpotti sopeutumista. ­Mawlamyinessä vangit saivat myös viettää aikaa ulkoilmassa.

Layn mukaan Mawlamyinessa ruokaa oli tarpeeksi, ja hän koki olot muutenkin paremmiksi kuin Insein-vankilassa. Kuolema oli kuitenkin jatkuvasti läsnä: vankeja menehtyi muun muassa vartijoiden pahoinpitelyihin, aliravitsemukseen ja malariaan.

”Huonoa uudessa vankilassa oli se, että köyhällä äidilläni ei ollut aluksi varaa matkustaa Mawlamyineen. Insein-­vankilassa hän taas pystyi vierailemaan.”

Tilanteeseen tuli muutos, kun kansainvälinen Punainen Risti alkoi vierailla Myanmarin vankiloissa vuodesta 2000 alkaen. He neuvottelivat sotilasjuntan kanssa vankien olojen parantamiseksi ja avustivat läheisiä matka­kuluissa.

Vuodesta 2004 alkaen vangit saivat lukea kirjoja ja vuonna 2005 he saivat myös sanomalehtiä. Laylla oli sellissään myös radio.

”Kuuntelin BBC:n lähetystä, jossa kerrottiin, että hallitus aikoo vapauttaa vankeja. Olin todella innoissani.”

Lay kuuli vapautuksestaan 13. tammikuuta 2012. Aluksi hän ei uskonut sitä todeksi.

”Vartijat valehtelivat meille usein, että vangit vapautetaan seuraavana päivänä. Olin kuullut saman tarinan monta kertaa, joten en uskonut siihen.”

Tällä kertaa vartijat olivat kuitenkin tosissaan. Vapauduttuaan Lay meni syömään aamupalaa vankilan lähelle ravintolaan, jossa hän tapasi NLD:n jäsenen.

”Hän puhui kännykkään. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin matka­puhelimen, koska olin ollut vangittuna lähes 14 vuotta. Hän kertoi, että monia ystäviäni oli vapautettu. Olin siitä todella onnellinen.”

Mawlamyinestä Lay matkusti takaisin Yangoniin. Paluu kotikaupunkiin ei ollut helppo.

”Rangoonissa kaikki oli niin erilaista. En enää tunnistanut paikkoja. Äitini oli muuttanut, joten en tiennyt, missä hän asui. Ahdistuin julkisilla paikoilla, joten välttelin niitä. Halusin vain tavata perhettäni, lähimpiä ystäviäni ja aktivistikavereitani. Vuoden 1996 opiskelija-aktiivit pitivät tiiviisti yhteyttä, ja monet heistä olivat olleet vankilassa. Se helpotti sopeutumista takaisin tavalliseen elämään.”

Yangonin 19th Street on yksi kaupungin vilkkaimmista kaduista. Ravintolat ja baarit täyttyvät viikonloppuiltaisin paikallisista ja turisteista. Chit Min Lay istuu rennosti baarin terassilla, kaataa olutta lasiinsa ja kritisoi armeijaa. Muutamia vuosia sitten kukaan ei puhunut Myanmarissa politiikasta julkisella paikalla – se olisi ollut liian vaarallista.

Nykyään Lay työskentelee 88 Gene­ration for Peace and Open Society ­-järjestössä, joka auttaa entisiä poliittisia vankeja muun muassa rahallisesti ja tarjoamalla koulutusta.

Lay on edelleen aktiivinen politiikassa, sillä hän avusti viime syksyn parlamenttivaaleissa NLD:n ehdokasta. Erityisesti Lay toivoo ratkaisua Myanmarissa pitkään jatkuneisiin ­etnisiin konflikteihin.

”Minä ja monet muut olivat tyytyväisiä NLD:n vaalivoittoon, mutta etniset ja uskonnolliset vähemmistöt ovat huonossa asemassa. Perustuslain muutos on tärkein asia tulevaisuudessa. Se on askel etnisen konfliktin ratkaisuun ja todella tärkeää rauhan ja demo­kratian rakentamisessa.”

Ennen NLD:n vaalivoittoa 2015 maata hallitsi armeijan tukema USDP-­puolue, jonka vuonna 2008 laatima perustuslaki rajoittaa demokratiaa Myanmarissa. Perustuslain mukaan USDP saa nimittää 25 prosenttia parlamenttipaikoista. Perustuslain muuttamiseen taas tarvitaan yli 75 prosentin enemmistö.

Armeijalla on myös veto-oikeus kaikkiin päätöksiin. Kenraalit kutsuvat järjestelmää ”kurinalaiseksi demokratiaksi”.

Aung San Suu Kyin johtama NLD sai vuoden 2015 parlamenttivaaleissa yli 80 prosenttia äänistä, joten se pystyy muodostamaan hallituksen yksin.

”NLD:n vaalivoitto on ensimmäinen askel kohti demokraattista valtiota. Muutos tulee kuitenkin viemään ­aikaa.”

Armeijan armoilla

Thaimaan ja Myanmarin rajalla sijaitseva Mae Sotin kaupunki on tunnettu myanmarilaisista siirtolaisista ja pakolaisista. Kaupunkia kutsutaankin ”pikku-Burmaksi”. Mae Sotissa asuu myös monia entisiä poliittisia vankeja, jotka ovat muuttaneet Thaimaahan uuden vankilatuomion pelossa.

Yksi heistä on myanmarilainen Bo Kyi, joka osallistui vuoden 1988 protesteihin. Ensimmäisen tuomionsa hän istui vuosina 1990-1993. Toisen kerran hänet suljettiin telkien taakse vuonna 1995. Hänet vapautettiin vuonna 1998, ja seuraavana vuonna hän muutti Mae Sotiin.

Kyi on yksi AAPP-järjestön (Assistance Assosiation for Political Prisoners) perustajista. Järjestö auttaa ja tukee entisiä ja nykyisiä poliittisia vankeja Myanmarissa: se tarjoaa matkustusapua vankien läheisille, avustaa vankeja lääkkeiden ja ruoan hankinnassa sekä raportoi vankiloiden olosuhteita. AAPP:n tavoitteena on kaikkien poliittisten vankien vapauttaminen ja vankilaolojen parantaminen.

AAPP:n tietojen mukaan Myanmarissa on tällä hetkellä 206 poliittista vankia, joista 98 istuu tuomiotaan ja 108 odottaa oikeudenkäyntiä. Töitä siis riittää, vaikka poliittisia vankeja on vapautettu NLD:n valtaannousun jälkeen.

”Vankilat ovat aivan liian täynnä. Ongelmia ovat myös kidutus, sairaanhoidon puute ja valvonnan epäonnistuminen. Lisäksi armeija voi edelleen mielivaltaisesti pidättää kenet tahansa. Se hankaloittaa poliittista kehitystä Myanmarissa ja luo pelon ilmapiiriä.”

Myanmarin perustuslain muuttaminen on käytännössä mahdotonta ilman armeijan suostumusta. Kyin mukaan ihmisten odotukset olivat vaalien jälkeen liian korkealla.

”Yksi suuri ongelma on se, että armeija hallitsee myös poliisia- nämä kaksi pitäisi saada erilleen. Monet armeijan virkamiehet ovat siirtyneet poliisin palvelukseen. Heikot poliisivoimat mahdollistavat myös sotilasvallankaappauksen tulevaisuudessa. Nyt hallitus ei voi päättää, miten esimerkiksi mielenosoituksiin reagoidaan, koska armeija käskyttää poliiseja.”

Tällä hetkellä armeija on lain yläpuolella. Kyi pitää armeijaa myös suurimpana ihmisoikeuksien rikkojana Myanmarissa. Toisaalta hän nostaa esiin myös etnisten armeijoiden, kuten vähemmistökansa Karenin joukkojen, osallisuuden ihmisoikeusloukkauksiin.

”Ihmisoikeudet ovat uusi käsite Burmassa. Monet ihmiset eivät tiedosta oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan.”

AAPP:n tavoitteena ei ole kuitenkaan kostaa armeijan kenraaleille.

”Haluamme, että he tunnustavat rikoksensa. Vaadimme anteeksipyyntöä.”

Taideteoksia myötätunnosta

Tutkija-taiteilija Susanna Hast innostuu House of Cardsista ja Buddhalaisuudesta.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

”Hei kaikille, mä oon Susanna Hast, ja mä oon ihan jäässä.”

Nainen pitää mikrofonia tumppujensa välissä ja tanssii paikallaan itseään lämmitellen. Pienen telttakatoksen alla roikkuu värikkäitä rauhanlippuja. YouTubeen tallennetulla videolla sataa räntää kuin jalkarättejä.

”Nää on tarinoita sodasta. Osa näistä on tosi surullisia, ja nää on englannin kielellä”, avaa Susanna Hast sitä, mitä tuleman pitää.

”Näiden tarkoitus on herättää tunteita, ja kaikki tunteet ei ole ehkä kauhean myönteisiä, mitä näistä voi tulla. Tää on musikaalinen narraatio, ja tää liittyy mun tekemään tutkimukseen.”

Hast panee soimaan vetävän funktaustan. Kohta hän räppää beatin päälle: ”It doesn’t matter if they’re dead or alive. You will still pay the ransom…”

Eli ”ei väliä, ovatko he elossa vai kuolleita. Maksat silti lunnaat.” Hast viittaa kaapattuihin tšetšeeneihin, jotka elävät Kaukasuksen kriisien keskellä.

Helsingissä Töölönlahden rannalla kuvatussa videossa rauhantapahtuman yleisö kohtasi pari erilaista Susanna Hastia: musiikkia rakastavan, herkästi heittäytyvän taiteilija-Hastin sekä politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita analysoineen tutkija-Hastin.

Ohikulkijakin pääsi osallistumaan kuvaamalla esityksen. Kännykkäkameran heiluvasta kuvasta tuli osa tšetšeeneistä, sodista, kärsimyksestä ja myötätunnosta kertovaa taide­teosta.

Taiteilija-Hastin työ avautuu parhaiten kelaamalla taakse­päin tutkija-Hastin taivalta.

Susanna Hast väitteli tohtoriksi Lapin yliopistosta vuonna 2012 aiheenaan ”Spheres of ­Influence” eli kylmän sodan aikaisista puheista tutut ”etupiirit”, joista Hast mieluummin käyttää nimeä ”vaikutuspiirit”.

Sanaan sisältyy tuomitseva ja kielteinen pohjavire.

”Yleensä etu- tai vaikutuspiireillä viitattiin Venäjään. Kyse on siis sitä, miten suurempi valtio sulkee vaikutuspiiriinsä pienempiä valtioita. Mutta käsitettä ei yleensä käytetty, kun puhuttiin vaikka Yhdysvalloista.”

Hast tutki enemmän nimenomaan käsitettä eikä valtioiden harjoittamaa politiikkaa, mutta huomauttaa silti, että poliittisestikin käsitettä voisi avata laajemmin.

”Vaikutusvallan alla oleva maa voi joskus myös hyötyä suhteesta, mutta jos ’vaikutuspiiri’ tarkoittaa automaattisesti jotain huonoa, me emme näe, mitä kaikkea siihen voisi kuulua.”

Maailma on muuttunut paljon väitöksen jälkeen.

”Jos olisin kirjoittanut väitöskirjaani Ukrainan kriisin jälkeen, aineisto olisi varmasti erilaista.”

Kansainvälisten suhteiden, politiikan ja Venäjän asiantuntijaa on pakko pyytää pohtimaan hieman nyky-Venäjää.

Onko Venäjällä nyt epätoivoinen tarve perustella suuruutensa oikeutusta?

Hast on pohtinut tätäkin.

”Venäläisillä on vahva visio herrojen kerhosta, johon he ovat mielestään aina kuuluneet. Venäjällä ajatellaan, että he ovat kautta aikojen olleet mukana neuvottelupöydissä luomassa maailmanjärjestystä. Tosin tällaisia visioita on muillakin suurilla valtioilla.”

Hast alkoi väitöksensä jälkeen pohtia valtasuhteita myös käsitteiden feminiininen ja maskuliininen kautta. Erityisen kiinnostava on käsitepari toksinen maskuliinisuus.

Yhdysvaltalainen feministi, journalisti ja bloggaaja ­Amanda Marcotte on kirjoittanut ”toksisesta maskuliinisuudesta” kuvaillessaan katujen aseellista väkivaltaa.

Marcotte ajattelee toksisen maskuliinisuuden tarkoittavan vallan ja kontrollin tavoittelua väkivallan keinoin. Siihen sisältyy näyttämisen halua ja pelkoa paljastua sisimmältään heikoksi tai pehmoksi.

Hastin mielestä toksista maskuliinisuutta voi soveltaa myös politiikan tutkimiseen.

Hän muotoilee ja etenee isommille kierroksille:

”Maskuliinisuus kulkee pitkälti käsi kädessä myös militarisoitumisen kanssa, eli priorisoidaan tietynlaista maskuliinisuutta, jossa voiman käyttö ja heteroseksuaalisuus ovat miehisyyden keskeinen elementti. Tähän maskuliinisuuden muotoon liitetään rationaalisuus, ei-tunteellisuus, hallinta, henkinen ja fyysinen vahvuus.”

Hast miettii poliittista vallankäyttöä tällaisten käsitteiden kautta. Valloitussodat voisivat olla toksista maskuliinisuutta. Mutta käsite ei liity vain ulkopolitiikkaan.

”Rasistinen isänmaallinen liikehdintäkin on toksista maskuliinisuutta.”

Maskuliinisuus ei ole pelkästään miessukupuolen juttu. Myös nainen, etenkin naisjohtaja, saattaa haluta käyttää maskuliinisia otteita.

Hast on pohtinut erityisesti House of Cards -tv-sarjan kolmatta kautta. Sarjan pääkertomuksia ovat päähenkilö Frank Underwoodin loputon vallanhimo yhdistyneenä kostonhaluun, Lähi-idän rauhanprosessi ja Yhdysvaltain Venäjän-suhteet. Vaimo Claire Underwood on aluksi miehensä ladymachbethmaisena taustatukena, kunnes alkaa itsekin keulia kohti kirkkaimpia politiikan parrasvaloja. Tv-sarjan pienemmissäkin puitteissa tapahtuu suuria.

”Minua alkoi kiinnostaa esimerkiksi, miten House of Cardsissa korostetaan ihmisten virtsaamista”, kertoo Hast.

”Frank Underwood virtsaa isänsä haudalla, mutta myöhemmin sarjassa Claire Underwood menee vessaan ja virtsaa ovi auki. Saadessaan valtaa päähenkilön vaimo alkaa muuttua yhä maskuliinisemmaksi hahmoksi. Jotta naiset olisivat työelämässä ja politiikassa uskottavia, heiltä usein edellytetään miehistymistä”, Hast pohtii.

”Haluan tutkia myötätuntoa sodan keskellä. Pohdin, mitä muuta sodassa tapahtuu kuin raakuuksia."
”Haluan tutkia myötätuntoa sodan keskellä. Pohdin, mitä muuta sodassa tapahtuu kuin raakuuksia.”

Kaukasuksella, erityisesti Tšetše­niassa, on käyty verisiä sotia vielä 2000-luvulla, kun Venäjä on näyttänyt valtaansa yli pienten kansakuntien ja öljyputkien.

Susanna Hast etsii kriisistä myös hyvyyttä ja hyviä tekoja.

”Haluan tutkia myötätuntoa sodan keskellä. Pohdin, mitä muuta sodassa tapahtuu kuin raakuuksia. Monien mielestä tämä [kysymyksenasettelu] kuulostaa mahdottomalta.”

Hän on päässyt selvittämään todellisten sota-asiantuntijoiden kantaa ajatusrakennelmaansa.

”Asuin muutama vuosi sitten Genevessä. Kävin siellä tapaamassa Lääkärit ilman rajoja -järjestön edustajia. Kerroin heille, että etsin sodan keskeltä hyviä tekoja. Eräs kokenut työntekijä sanoi minulle tiukasti, että ’se on mahdotonta’ ja että hänen mielestään en ollenkaan ymmärrä sotaa. Pari päivää mietittyään hän kuitenkin palasi kertomaan minulle, että olen oikeassa, myös tämä näkökulma, ihmisten kapasiteetti sodassa, on tärkeä. Meistä tuli ystäviä.”

Hast törmäsi tšetšeenitaustaisen lääkärin Hassan Baijevin elämäkertaan. Baijev työskenteli Kaukasuksella karmeissa oloissa ja hoiti tuhansia eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä, sekä sotilaita että siviilejä. Baijevin hahmo ei Hastin mielestä ole automaattisesti hyvä eikä paha, eikä sen enempää maskuliininen kuin feminiininenkään.

”Hän kertoo paljon tunteistaan, vaikka aina hänen tunteensa eivät hänen omasta mielestään ole hyväksyttäviä. Esimerkiksi hän koki venäläisten palkkasotureiden hoitamisen ällöttäväksi. Silti hän hoiti heitä, koska hän on lääkäri, joka oli vannonut lääkärinvalan.”

Baijev työskenteli sairaalassa pommitusten aikana.

”Kesken tuhon sairaanhoitajat suojasivat häntä fyysisesti asettumalla hänen ympärilleen. Löysin tarinasta myös kehollisuutta.”

Nyt astuu kuvaan taiteilija-Hast. Hän on pitkään harrastanut ja opiskellut tanssia. Herkästi innostuvan tutkijan elämään tuli hiljattain mukaan uusi taiteenlaji.

”Musiikista on tullut minulle tärkeä työkalu. Kerran harjatessani illalla hampaita minulle tuli mieleen laulu, ’The Pit’ [Kuoppa]. Se oli pakko heti kirjoittaa ylös. Sitten niitä lauluja alkoi tulla enemmänkin.”

Hastilla ei ole aikaisempaa musiikkitaustaa. Kun lauluja vaan ”tuli”, oli opeteltava myös soittamaan kitaraa. Hast alkoi ottaa tunteja.

Kirjailija Elizabeth Gilbert on keksinyt, että kaikenlaiset teosten ­ideat ovat jo olemassa ikään kuin henkiolentoina ja ne vain ottavat jonkun ihmisen välikappaleekseen, jotta tämä kirjoittaisi ne ylös. Mitä Hast on tästä luovuuden teoriasta mieltä?

”Mäkin ajattelen, etteivät laulut ole mun kontrolloitavissa. Mä kirjoitan ne, mutta en mä ole tietoisesti tai tarkoituksellisesti luonut niitä.”

Nyt Hast kirjoittaa sähkökirjaa sodista ja sotien keskeltä löytyvästä myötätunnosta. Projektiin yhdistyy yhdistyy myös taide:

”Jokainen luku alkaa laululla. Se virittää lukijan oikeanlaiseen mielentilaan.”

Susanna Hast on ollut buddhalainen 15 vuoden ajan. Myötätunto on tärkeä osa uskontoa.

”Kukaan ei voi olla yksinään onnellinen, jos muut ympärillä kärsivät”, kertoo hän elämänfilosofiastaan. ”Ei ole mahdollista tulla onnelliseksi, jos ei samalla auta muita.”

Sotien tutkiminen tieteen tai taiteen kautta ei ole ollut helppoa.

”Suuri osa sotaraporteista kertoo lohduttomasta kärsimyksestä, eikä niitä voi oksentamatta lukea.”

Entä voiko taiteen keinoin tavoittaa jotain, mihin tiede ei yllä?

”Taide on helpompi vaikutusväline. Ihmisten on helpompi ottaa sitä vastaan.”

Yleisö kokee Hastin mukaan taiteen tuoman tieteellisen informaation eri lailla kuin perinteisen esityksen.

”Musiikillisesta tieteellisestä esityksestä jää erilainen muistijälki, johon liittyy usein myös tunnekokemus. Laulun voi palauttaa eri tavalla mieleen kuin kertomuksen.”

Hast laulaa enimmäkseen englanniksi, koska se on luonteva kieli ”akateemisissa karkeloissa”, joissa hän kertoo usein esiintyvänsä. Tosin Feministisessä kiroiluiltamassa hän yllätti itsensäkin räppäämällä Lapin murteella.

Nykyään puhutaan paljon kulttuurisesta omimisesta, appropriaatiosta. Sillä tarkoitetaan valtakulttuurin edustajien harjoittamaa vähemmistöjen perinteiden hyväksikäyttöä. Usein valtakulttuuri jopa vääristää vanhoja traditioita.

Onko Hast huomannut varoa tätä, kun hän sijoittaa taiteeseensa Kaukasuksen tapahtumia?

Ainakaan hän ei saa taiteellisesta työstään kaupallista hyötyä.

Hast palaa asiaan myöhemmin sähköpostitse.

”Minusta se, että esittää itselleen ja julkisesti kysymyksiä oman työnsä eettisyydestä, on keino välttää kulttuurista omimista. Pohdin koko ajan, onko jonkun teoksen tekeminen eettisesti oikein, loukkaanko jotain, ja ennen kaikkea kysyn itseltäni, kuka minä olen kertomaan sodasta tai Tšetšeniasta, tiedänkö oikeastaan mitään, mihin minä tällä pyrin ja mitä tällä tiedolla teen. Mutta taiteen tekemistä ei kannata lopettaa sen takia, että pelottaa. Minusta on aika mahdotonta yrittää ymmärtää vierasta asiaa, jos ei yritä jollain tavalla omaksua ja ottaa jotain siitä osaksi itseään.”

Hast on kertonut tšetšeenitohtori Baijeville tehneensä tästä biisin.

”Hän sanoi, että ’sounds great’”, kertoo Hast tyytyväisenä.

Onko Hast nyt unelmiensa ammatissa taiteilevana tutkijana?

”Minulla on koko ajan ideoita ja pokkaa tehdä asioita. Metodini on ’omalaatuinen random’. Sattumien kautta tapahtuu ihmeellisiä asioita, jotka eivät lopulta ole ollenkaan sattumia. Tulevaisuudessa työskentelen varmasti tieteen ja taiteen rajapinnassa, toivottavasti pitkälti omilla ehdoilla, koska olen kauhean huono ottamaan läksytystä vastaan. Neuvoja kyllä, mutta en rajoituksia. Esiintyvä taiteilija on se suurin unelma-ammatti, mutta sitä tuskin uskaltaa sanoa edes ääneen.”

Susanna Hast

Syntyi Ruotsissa 1981, asui lapsuutensa Rovaniemen seudulla.

Opiskeli Lapin yliopistossa pääaineenaan kansainväliset suhteet. Väitteli tohtoriksi vuonna 2012.

Työskentelee tutkijatohtorina Aleksanteri-instituutissa. On Politiikasta-verkkolehden media-tuottaja ja tekee videoita ja podcasteja.

Harrastaa mäyräkoiria ja capoeiraa.

Lempiartisti on Nick Cave. ”Mietin, miten Cave and the Bad Seeds jaksaa joka keikalla antaa kaikkensa. Miten repiä keho ja sydän auki ihmisten edessä kerta toistensa jälkeen.”

Nettisivut susannahast.com

Vegetrendistä valtavirtaan

Suomalaiset pakkaavat ruokakassiinsa aiempaa vähemmän punaista lihaa ja enemmän kasviksia.

Teksti Ninni Sandelius Kuva Ninni Kairisalo

Voima teetti TNS Gallupilla tutkimuksen, jossa ihmisiltä kysyttiin heidän viimeaikaisista ruokailu­tottumuksistaan. Lähes kolmannes vastaajista oli vähentänyt lihan kulutusta viime aikoina. Naisista jopa 40 prosenttia oli karsinut eläinperäisten tuotteiden määrää ruokavaliostaan. Miehistäkin näin oli tehnyt lähes neljännes.

Tutkimus kertoo myös, että lihan kulutusta vähentäneiden joukko oli varsin monipuolinen: erot asuinpaikan, ammattiryhmän tai iän suhteen olivat pieniä. Esimerkiksi lihan syömisen vähentäminen ei ollut leimallisesti nuorten aikuisten juttu: eläkeläisistä yli kolmannes oli vähentänyt lihan osuutta lautasellaan.

Suomalaisten kulutustottumukset ovat olleet murroksessa jo jonkin aikaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuksessa on perehdytty 25–64-vuotiaiden suomalaisten ruokailutottumuksiin vuosien 1997–2012 FinRavinto-aineistoja hyödyn­täen. Tutkimuksen mukaan kasvisten ja hedelmien syöminen on lisääntynyt tasaisesti kyseisinä vuosina.

THL:n erikoistutkijan Susanna Raulion mukaan kasvikset ovatkin vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisten lautasilla. Ravitsemussuosituksiin suomalaiset eivät keskimäärin kuitenkaan vielä yllä: ihanteellinen puoli kiloa kasviksia ja hedelmiä päivässä ei vielä toteudu väestötasolla.

Korkeasti koulutetut suomalaiset syövät enemmän kasviksia ja hedelmiä ja toisaalta vähemmän lihaa kuin perus- ja keskiasteen tutkinnon suorittaneet suomalaiset. Voiman tutkimuksen sukupuoliero toistuu myös THL:n tutkimuksessa: naiset syövät koulutustasosta riippumatta punaista lihaa ja lihavalmisteita miehiä huomattavasti vähemmän.

”Kasvikset ovat hyvä esimerkki siitä, että naiset ovat keskimäärin terveystietoisempia kuin miehet. Naisten osuudessa saattaa vaikuttaa myös halu keventää ruokavaliota kasviksia suosimalla”, Raulio arvioi.

Hänen mukaansa on yleistä, että korkeasti koulutetut kaupunkilaisnaiset muokkaavat ruokatottumuksiaan etunenässä.

”Kasvisbuumin taustalla on useita syitä: osa lisää kasvisten syömistä ja vähentää lihan kulutusta terveydellisistä syistä. Myös eläinten hyvinvointiin ja ympäristöasioihin liittyvät eettiset syyt vaikuttavat ihmisten valintoihin”, Raulio jatkaa.

Täysin lihattomaan ruokavalioon ei terveydellisistä syistä ole tarvetta siirtyä.

”Olisi kuitenkin hyvä, että lihansyöntiä vähennettäisiin. Kasvisten määrän lisääminen vaikuttaa kiistatta myönteisesti terveyteen ja on myös ympäristösyistä kannatettava valinta.”

Raulio mainitsee, että kasvikset ovat edelleen esillä myös ravitsemuspoliittisissa linjauksissa. Esimerkiksi Valtion ravitsemusneuvottelukunnan työryhmän laatimassa, tämän vuoden tammikuussa julkaistussa kouluruokailusuosituksessa korostetaan kasvisten merkitystä.

Uusien kasviperäisten tuotteiden, kuten härkiksen tai nyhtökauran, vaikutusta ei vuoteen 2012 ulottuvassa tutkimuksessa ole voitu havaita. Susanna Raulion mielestä on silti selvää, että uudet helppokäyttöiset tuotteet lisäävät kiinnostusta kasviperäisiä ruokia kohtaan. Päivitettyä tutkimustietoa kasvisten ja uusien tuotteiden kulutuksesta saadaan tämän vuoden puolella, sillä uusi FinRavinto-tutkimuksen tiedonkeruu on parhaillaan käynnissä koko Suomessa.

Päivittäistavarakaupassa vegebuumi on täyttä totta. Keskon mukaan esimerkiksi bataatin myynti kasvoi viime vuonna 17 prosenttia. Myös pakastekasviruokien ja -lisukkeiden myynti kasvoi 11 prosenttia. Härkistä myyntiin 660 000 eurolla ja nyhtökauraa 880 000 eurolla.

Kesko on tutkinut asiakkaidensa näkemyksiä siitä, miten he aikovat syödä tulevaisuudessa. Raportin mukaan 50 prosenttia vastaajista aikoo lisätä kasvisten käyttöä.

”Se on huikea luku”, Keskon tavarakaupan johtaja Ari Akseli sanoo.

Erilaisten kasvisproteiinien tulo markkinoille on selvästi vaikuttanut kuluttajien tottumuksiin ja kokeilunhaluun. Ari Akselin mukaan asiakkaat tiedostavat myös kasvispainotteisen ruokavalion eettiset vaikutukset. Vastaajista 30 prosenttia ilmoitti tavoitteekseen vähentää punaisen lihan syömistä ja 13 prosenttia pyrkii viettämään kasvisruokapäivää.

”Jos nämä näkemykset realisoituvat ostoksiksi, on se merkittävä muutos suomalaisten ruokakassissa”, hän sanoo.

Kasvisruoan suosion lisääntyminen viime vuosina on pantu merkille myös Vegaaniliitossa. Kasvisruokaan liittyvää tietoa kaivataan koko ajan lisää.

”Meihin ottavat yhteyttä niin kuluttajat kuin viranomaiset, yritykset ja media”, Vegaaniliiton puheenjohtaja Sari Komulainen kertoo.

Vegetrendi näkyy myös Vegaaniliiton nettisivujen kävijämäärän nousuna sekä tapahtumien osallistuja­määrissä.

”Esimerkiksi viime vuoden Vegfestiin osallistui 8 000 kävijää ja tammikuun vegaanihaasteeseen 5 500 ihmistä, 500 enemmän kuin viime vuonna.

Komulaisen mukaan vegeilmiön taustalla on useita syitä. Veganismi ja kasvissyönti on ollut merkittävä trendi maailmalla jo jonkin aikaa. Asenteet ja tuotteet leviävät myös Suomeen. Myös tutkimustieto on lisääntynyt.

”Tämä kaikki vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja asenteisiin. Myös politiikka muuttuu. Nyt vegaanit otetaan huomioon ravitsemussuosituksissakin.”

Eettiset kysymykset kietoutuvat läheisesti kasvisruoan valitsemiseen.

”Kierrätys ja energiansäästö on tuttua, ja nyt ruokavalion vaikutus ympäristöön on noussut tapetille. Ihmiset kokevat, että ruokavaliolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan”, Komulainen lisää.

Kasviperäisten tuotteiden ympärille syntyy uusia yrityksiä ja tuotevalikoima laajenee entisestään. Kasvissyönnistä tulee valtavirtaa, arvelee Komulainen.

”Kasvissyönnistä ja veganismista on tullut helpompaa ja arkisempaa kuin ennen.”

Vallankumouskahvila göteborgilaisittain

”Täällä ne hipit tsittaa, röökaa ja dokaa.”

Teksti ja Kuvat Riikka Yrttiaho

Helsingin Sanomat uutisoi helmikuun alussa kolmen uusnatsin pidätyksestä liittyen pommi-iskuihin Göteborgissa. Jutussa mainittiin yhden iskun kohdistuneen ”äärivasemmistolaisten kohtauspaikkana” toimivaan Forum Kafehen.

Kyse on Syndikalistisk Forumista, joka on nimensä mukaisesti syndikalistien kohtauspaikka. Yhdistys on itsenäinen radikaalihkosta Syndikalisterna-ammattiliitosta, mutta toimi aikaisemmin samassa rakennuksessa ja välittömässä yhteydessä ammattiliiton kanssa.

Syndikalismi laajempana poliittisena liikkeenä ja ideologiana tarkoittaa yksinkertaistaen sosialistista ammattiyhdistysliikettä ja liittojen välistä solidaarista yhteistyötä sekä kapitalismin vastustamista. Erään tuttavani luonnehdinta syndikalistiliitosta – ”eihän se nyt mikään Akava ole” – lienee ihan osuva, mutta äärivasemmistosta puhuminen on sikäli johdattelevaa, että se tuo mieleen lähinnä ikkunoiden rikkomisen ja surullisenkuuluisan suomalaisen kiakkovieras-keskustelun.

Syndikalistisk Forum on ollut olemassa jo 1980-luvulta lähtien, joten sillä on jo vuosikymmenten perinteet göteborgilaisten vasemmistolaisten keskuudessa. Päätin käydä katsomassa, mitä tässä äärivasemmiston kohtauspaikassa oikeasti tapahtuu, miltä se näyttää ja millaista porukkaa siellä oikein notkuu.

Forum on pieni kahvila ja oleskelutila vastapäätä yliopistorakennusta Linnéstadenissa, Göteborgin kantakaupungissa. Lähellä on Linnégatanin kauniita vanhoja rakennuksia ja vilkkaita raitiovaunupysäkkejä. Kahvila aukeaa iltapäivisin neljältä, ja paikan tunnistaa helposti isosta punamustasta lipusta ulkopöydän edustalla.

Tila on pienehkö ja valoisa, ja siellä on tarjolla on valkokangas luentoja ja esityksiä varten. Sohvat ja eri paria olevat tuolit luovat kotoisan tunnelman vaikka työskentelyyn, opiskeluun tai kirjojen lukemiseen.

Forumilla järjestetään viikottain muun muuassa opinto- ja kirjapiirejä, luentoja ja keskusteluiltoja. Kuluvalla viikolla ohjelmassa on esimerkiksi ­luento queerfeminismistä ja avoin kokkausilta, jossa valmistetaan kotoisasti soijapyöryköitä, juuresmuusia ja ruskeaa kastiketta.

Forumin omien verkkosivujen mukaan paikka on ”avoin kirjakauppa sekä kohtauspaikka Göteborgin vasemmistolle”. Vastapäätä pöytääni onkin seinän kokoinen kirjahylly, jossa on myynnissä kirjoja, muun muassa Chomskya, Nina Björkiä ja Rosa ­Luxemburgia. Kirjojen hinnat ovat varsin kilpailukykyisiä, mikä ilahduttaa varmasti monia yhteiskuntatieteilijöitä kadun toisella puolella. Olisinpa itsekin tajunnut ostaa Chomskyni täältä!

Myös lehtiä, muun muassa syndikalistiliiton Arbetaren-julkaisua, zinejä, antifasistilippuja ja muun muuassa Rojavan kurdien tueksi myytäviä ­t-paitoja voi paikan päältä lunastaa.

Paikan nettisivuilla on myös verkkokauppa, josta voi ostaa niin ikään kirjallisuutta, lehtiä, kangaskasseja ja sen sellaista.

Kahvilassa on tarjolla maistuvaa ­vegaanista toastia 20 kruunulla ja teetä, kahvia ja pientä makeaa huokein hinnoin. Oikeaa ruokaa saisi 40 kruunulla. Myös ruoan hinnat ovat siis erittäin kilpailukykyiset verrattuna naapurikuppiloihin, joissa edullisin ruoka-annos taitaa kustantaa keskimäärin lähemmäs sata kruunua.

Halutessaan Forumiin voi ostaa myös 400 kruunun arvoisen tukijäsenyyden vuoden ajaksi. Tukijäsenet saavat juoda niin paljon kahvia ja teetä kuin sielu sietää ja tulevat samalla tukeneeksi paikan toimintaa.

Musiikki soi sopivalla voimakkuudella: täällä voi keskittyä lukemiseen ja kuulee sekä omat ajatuksensa että muiden puheen. Suomalaisen musiikkinörtin mieltä lämmittää se, että myös Joose Keskitaloa soitetaan yhden biisin verran.

Ai niin, ingressin Z-Salamapartio-viittauksesta huolimatta täällä ei röökata eikä dokata. Korkeintaan nuuskataan – kuten Ruotsissa on tapana – ja suunnitellaan vallankumousta kahvipärinöissä.

Lapsia, vanhempia ja huoltajia

Kenen etu on kieltää moniavioisuus?

Teksti Linda Nyholm Kuva Ninni Kairisalo

”Kahden vaimon henkilökohtaiset olosuhteet [– –] sekä ’lapsien paras’ etu eivät painaneet enemmän kun yhteiskunnan tarve rajoittaa moniavioisuutta.”

Näin lausui joulukuussa 2016 Ruotsin korkein ulkomaalaisasioita käsittelevä tuomioistuin. Ennakkopäätös kieltää jatkossa moniavioisten perheiden yhdistämisen. Ennen päätöstä Ruotsi oli vastaanottanut satoja moniavioisten perheiden yhdistämisanomuksia.

Tuomioistuimen päätös koski Ruotsista 2014 oleskeluluvan saaneen syyrialaisen miehen kahden vaimon ja heidän lastensa perheenyhdistämisanomusta. Vaimot olivat vedonneet oikeuteen perheenyhdistämisestä sillä perusteella, että tämä on ’’lapsien parhaaksi eduksi’’. Tuomioistuin myönsi lapsille perheenyhdistämisen, mutta vaimoilta se kiellettiin. Oikeus vetosi EU:n ihmisoikeusneuvoston säädöksiin moniavioisuuden kieltämisestä. Yhteiskunnan palava halu tuomita polygamia voitti lasten oikeudet.

Suomessa moniavioisuus poistettiin vuonna 1999 rikoslaista, mutta avioliitossa on sallittua olla kerrallaan vain yhden ihmisen kanssa.

”Suomeen ei hyväksytä moniavioisten perheiden yhdistämistä. Vain yhdelle puolisolle voidaan myöntää oleskelulupa perhesiteen perusteella”, kertoo Maahanmuuttoviraston ylitarkastaja Leena Turku.

”Yksittäisissä tapauksissa Suomeen on hyväksytty toisen avioliittoon lapsia perheenyhdistämisen kautta. Asianomaisilla tulee olla näyttöä perhesiteistä Suomessa asuvaan vanhempaan ja myös lähtömaassa olevan vanhemman suostumus’’.

Lapsi päätyy siis vastaanottamaan oleskeluluvan Suomesta ja jättämään lähtömaahan vanhemman, usein äidin. Vaihtoehtoisesti hän jää lähtömaahan, jossa olosuhteet saattavat olla äärimmäisen hankalat. Migrin mukaan on mahdotonta selvittää, kuinka monessa tapauksessa on ollut kyse moniavioisesta perheestä, sillä perheenyhdistämishakemuksen tekemiseen ja hylkäämiseen liittyy monta eri taustatekijää.

Saksassa moniavioisuuteen suhtaudutaan lainsäädännössä jyrkemmin. Saksassa moniavioisuus on rikos, josta voi saada jopa kolmen vuoden vankilatuomion. Kesäkuussa 2016 oikeusministeri Heiko Maas kertoi The Bild -lehdelle haluavansa pysäyttää moniavioisuuden epävirallisen sallimisen Saksassa. Moniavioisuus on tilastollisesti vielä vähäinen haaste lapsiperheille. Huomattavasti suurempi haaste on esimerkiksi muslimimaiden käsitys perheestä. Serkut, tädit, sedät ja isovanhemmat toimivat sisaruksina ja vanhempina kaikille perheen lapsille. Monimuotoiset perheet ahdetaan perheenyhdistämisessä ydinperhemuottiin.

Monisuhteisten perheiden lasten oikeudet jäävät huomioimatta vanhemmuuden tunnustamisessa. Lapsella on oikeus enintään kahteen vanhempaan. Käräjäoikeus voi myöntää huoltajuuden sosiaaliselle vanhemmalle, joka on perheeseen kuuluva aikuinen, mutta laki ei takaa lapselle tapaamisoikeutta huoltajaan.

”Sama pätee perintöoikeuteen ja elatusvelvollisuuteen. Huoltajuus on lapsen näkökulmasta oikeudellisen toimivallan kautta side, joka ei anna sosiaaliselle vanhemmalle oikeutta lapseen eikä lapselle oikeutta sosiaaliseen vanhempaan”, kertoo Monimuotoiset perheet -verkoston projektipäällikkö Anna Moring.

Moringin mukaan vanhemmuuden rajoittaminen kahteen henkilöön saattaa aiheuttaa lapselle ylimääräistä epävarmuutta ja pelkoa, jos esimerkiksi joku vanhemmista ei ole enää kykenevä toimimaan vanhempana. Hänen mielestään lapsen tapaamisoikeutta huoltajaan tulisi vahvistaa.

Kahden henkilön vanhemmuuden tunnustuksen rajoitus ei koske vain monisuhteisia perheitä vaan myös sateenkaariperheitä, uusperheitä ja apilaperheitä.

’’Se, että kaikilla lapsen vanhempina arjessa toimivilla ihmisillä olisi myös jonkinlainen oikeudellinen status lapsen elämässä, helpottaisi kaikkia osapuolia ja on lapsen edun mukaista”, Anna Moring sanoo.

Lapsen paras etu olisi oltava ensisijaista myös monimuotoisissa perheissä. Jos vanhempia tai vanhempien suhteissa olevia päätösvaltaisia aikuisia on enemmän kuin kaksi, heidän juridinen tunnustamisensa vahvistaisi lapsen turvaa ja elämänlaatua. Kenties kahden hengen avioliitto ja kahden hengen vanhemmuuden periaatteet kaipaisivat uudelleen arviointia.

Pää kasaan pelaamalla

Onko ihmiskunnalla toivoa siinä vaiheessa, kun tarvitsemme sovelluksen muistuttamaan meitä hengittämisestä.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Annika Pitkänen

Aamuyön tunnit kahden ja viiden välillä ovat kenties vuorokauden haurain hetki. Katson kelloa. Se on 2.24. Sydämeni hakkaa, kämmeneni hikoavat eikä hengitys kulje. Olen herännyt tähän oloon viimeisen kolmen viikon aikana lähes joka yö, enkä ole yksin.

Stressioireiden ilmeneminen on yksilöllistä, mutta vuosien myötä olen alkanut kuulla yhä useammalta ihmiseltä ympärilläni vastaavia kokemuksia. Elämä vie meiltä luulot ja herättää kesken unen murehtimaan töitä, ihmissuhteita ja maailman tilaa. Kurotan kohti tyynyni vieressä olevaa puhelinta ja hengitän syvään. Tarvitsen Andyn rauhoittavaa ääntä.

Mindfulness ja tietoinen läsnäolo kuulostavat termeinä hirvittäviltä. Ne johdattavat ajattelemaan tyynyn päällä lootusasennossa istuvaa pötkötukkaa, joka kumistelee pientä metallimaljaa ja puhuu buddhalaisuudesta. Mindfulnessin tausta onkin buddhalaisessa filosofiassa, mutta se ei sisällä lainkaan uskonnollisia tai hengellisiä elementtejä. Tietoinen läsnäolo keskittyy yksinkertaisiin meditatiivisiin harjoitteisiin, joilla pyritään havainnoimaan omaa oloa. Sen sijaan, että ajatukset ovat kiinnittyneinä menneisiin tapahtumiin tai tuleviin tehtäviin, mindfulness pysäyttää nykyhetken äärelle. Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on yllättävän vaikea toteuttaa ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa vallankumouksellinen.

Mindfulness-mediaatiota on tutkittu länsimaisessa psykologiassa laajasti 1970-luvulta lähtien. Psykiatrit, terapeutit ja lääkärit käyttävät sitä esimerkiksi stressin, uupumuksen ja masennuksen hoidossa. Mindfulness-meditaatiosta on saatu myös laajaa positiivista tutkimusnäyttöä kivunlievityksessä ja päihdevieroituksessa.

Hippimeininki ja huuhaa ovat mindfulnessista kaukana, mutta meditointi kuulostaa silti keskivertokaupunkilaisen elämälle vieraalta elementiltä. Tämän asetelman haluaa muuttaa sovellus nimeltä Headspace. Älylaitteilla tai selaimella käytettävä Headspace johdattaa mindfulness-meditaation pariin skeptisimmänkin kokeilijan. Kymmenen minuutin mittaiset ohjatut meditaatiot on rakennettu vastaamaan meidän aamuyöllä heräävien tietotyöläisten tarpeisiin, ja kaikki harjoitteet lähtevät liikkeelle hyvin yksinkertaisesti hengittämisestä. Grafiikat ovat söpöt ja freesit, ja sovellusta markkinoidaan yhdessä Spotifyn kanssa. Ohjelmia löytyy laajasti nukkumisesta ahdistuksen- ja stressinhallintaan, treenauksen tueksi ja avaamaan ihmissuhteiden solmuja. Minimalistiset animaatiot selittävät harjoittelun perusteet. Niiden jälkeen kuunnellaan Andy ­Puddicomben ohjaama meditaatio.

Aamuöisen ahdistuksen keskellä työkalu tilanteen purkamiseen on myös tärkeä henkinen turvaverkko. Pelkästään tietoisuus siitä, että tilanteeseen auttava meditaatio on käsillä muutaman painalluksen päässä, lievittää stressiä.

Andy Puddicomben rauhoittavasta äänestä on tullut yksi Headspacen tavaramerkeistä. ”Andy from Headspace­” -tittelillä itsensä sovelluksessa kautta linjan esittelevä Puddicombe vastusti alunperin digitalisaatiota ja suhtautui epäileväisesti teknologian käyttöön meditoinnin tukena. Forbesin haastattelussa hän kuitenkin toteaa vastustuksen olleen turhaa: ”Ihmiset täytyy tavoittaa siellä missä he ovat. Teknologia on vain yksi väline.”

Headspace on meditaatiota pelillistettynä. Sovellus kannustaa lisäämään listoille kavereita ja käyttämään sovellusta yhdessä näiden kanssa. Se tarjoaa tasoja ja edistysaskeleita: omalla aikajanalla pääsee seuraamaan suoritettuja meditaatiopaketteja, yhtäjaksoisesta useiden päivien meditoinnista saa suoritusmerkintöjä ja kaikki meditoiduista minuuteista lähtien kirjautuu numeraalisesti.

Meditaation tuominen älypuhelimeen, sovellus muistuttamassa hengittämisen tärkeydestä ja statistiikkojen vertailu kavereiden kanssa toimivat. Vertaisarvioidussa Journal of Medical Internet Researchissä Headspace arvosteltiin laadukkaimmaksi mindfulness-sovellukseksi. Sovelluslatauksia oli vuoden 2017 alussa 11 miljoonaa ja Headspace on kasvanut 250 miljoonan dollarin arvoiseksi yritykseksi.

Headspace on selvästi suunnattu sukupolvelle, joka on tottunut pelaamaan. Mutta miksi se viehättää?

”Eri ihmisiin toimivat hyvin erilaiset asiat”, sanoo Jonna Koivisto, Tampereen teknillisen yliopiston tutkija ja Tampereen yliopiston Game Research Lab -tutkimusryhmän jatko-opiskelija. ”Jotkut voivat olla hyvin suorituskeskeisiä, toisia motivoi yhdessä tekeminen. Riippuu myös hetkestä, mikä toimii meihin milloinkin.”

Mielenterveys- ja hyvinvointipalveluita on maailmalla pelillistetty ennen Headspaceakin. Sekä kaupalliset että julkisen sektorin toimijat käyttävät sovelluksia esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen ja post-traumaattisen stressin hoitoon. Osa sovelluksista pelillistää jonkin elämän osa-alueen, osa taas koko elämän.

”Pelillistettäessä jotain isoa tavoitetta tai tehtävää se puretaan pienempiin osiin ja jäsennetään. Et näekään enää vain isoa tavoitetta, vaan helpommin lähestyttäviä pienempiä tehtäviä. Esimerkiksi Headspacessa pyydetään vain kymmentä minuuttia päivässä, eikä tarvitse istua tuntia lootusasennossa”, Koivisto sanoo.

Kymmenen minuuttia ei tosiaan kuulosta paljolta – ennen kuin joudut istumaan sen aikaa yksin ajatustesi kanssa.

Stressin keskellä rauhoittuminen, oman ajan ottaminen ja syvään hengittäminen ovat asioita, jotka jokainen maalaisjärjellä tietää tärkeiksi ja toimiviksi. Koivisto kertoo pelillistämisen olevan yksi keino, jolla voi tukea oman käytöksen muutosta.

”Pelillistämisellä usein uudelleenjäsennetään tehtävä sellaiseksi, että sitä on mielekästä tehdä. Kaikki hyvätkin asiat vaativat harjoittelua. Ne ovat opittavia taitoja, ja niitä on jaksettava tehdä säännöllisesti, jotta hyödyt alkavat näkyä.”

Headspace tarjoaa sovelluksessa hiljaisuuden sijaan ja sen rinnalle aikajanallaan selvän näytön edistymisestä ja tasoista.

”Meille on tärkeää nähdä, kuinka tekeminen konkretisoituu. Se vastaa myös psykologiseen perustarpeeseen, antaa hallinnan, oppimisen ja kyvykkyyden kokemuksen. Se ’hei mähän pärjään tässä’ -kokemus saa meidät motivoitumaan ja jatkamaan”, Koivisto toteaa.

Mielenterveydestä täytyy pitää huolta yhtälailla kuin fyysisestä kunnosta. Mikäli treenaamisen aloittaa vasta ollessaan huonossa kunnossa tai sen lopettaa siedettävän tason saavutettuaan, jäävät pitkäkestoiset vaikutukset vähäisiksi. Headspace pyrkii pelillistämällä tuomaan meditaation pysyväksi osaksi yksilöiden elämää. Miten ihmiset saa sitoutumaan pitkäksi aikaa sovelluksen käyttöön?

Pelillistämistutkimuksessa on Koiviston mukaan ongelmana se, että aineistoa sovellusten käytöstä saadaan yleensä vain hyvin rajatulta ajalta. Pitkän aikavälin tutkimuksia ei ole vielä erityisemmin tehty. Samoin tutkimus siitä, miten ihmisiä saataisiin paremmin sitoutettua sovellusten käyttöön, on vielä vähäistä. Yksi keskeinen syy jatkaa pelaamista voi kuitenkin olla hyvin perustavanlaatuinen.

”Ihminen on sosiaa­linen olento, ja sosiaalisuus on meille voimakas motivaation lähde”, Koivisto sanoo. ”Psykologisista perustarpeista yhteenkuuluvuuden tunne on hyvin keskeinen. Pelit on usein rakennettu nykyään niin, että joko pelin sisällä on yhteisöllisyyttä tai sosiaalinen verkosto rakentuu pelin ympärille sen ulkopuolella. Kun ­koemme, että saamme yhteisöltä palautetta ja tunnustusta, se motivoi. Sosiaaliset syyt ovat varmasti monille keskeinen syy pelaamiseen.”

Neljän kuukauden päivittäisen Headspacen käytön jälkeen minusta on tullut se ärsyttävä tyyppi, joka huomauttelee kavereille näiden väliin jääneistä meditaatiopäivistä ja tarjoaa meditointia ratkaisuksi kaikkien ongelmiin. Sitä se ei tietenkään ole. Meditoinnilla on sijansa, mutta siitä ei ole korvaamaan ihmiskontaktia, mielenterveyspalveluita, terapiaa tai lääkitystä. Apua vakavampiin ongelmiin ei pidä jäädä etsimään oman pään sisältä.

Tasapainoisemman mielen treenaamiseen ja avuksi unettomuuteen ja ahdistukseen sovellus on kuitenkin ollut yllättävän tehokas. Herään edelleen toisinaan kahden ja viiden välillä ahdistukseen. Headspace ja Andy kuitenkin johdattavat minut nopeasti uudestaan uneen. On hyvin 2010-lukua käyttää sovellusta muistuttamaan rauhallisesti hengittämisestä. Sovellus on kuitenkin vain väline, ja hengittäminen tekee ihmiselle hyvää. Kuka tietää, kenties kaikki muukin saattaa järjestyä, jos kohtelemme mieltämme paremmin?

Harhateiden alussa

Politiikassa on useita termejä järjestelmälle, jossa yksi henkilö määrää ja muut saavat toimia vain johtajan asettamissa puitteissa: absoluuttinen monarkia, diktatuuri, totalitarismi. Tiedotusvälineiden saralla sille on omalaatuinen nimi: vapaa media.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström teroitti joulukuun Voimassa, että ”yksi hyvän lehdistönvapaustilanteemme syy” on se, että päätoimittaja tekee yksin päätökset. Hän varoitti, että keskustelu vapaudesta ”menee harhateille, jos luullaan että yksittäiset toimittajat saavat päättää linjauksista”.

Helmikuussa päätoimittajien yhdistys PTY jatkoi samaa rataa julkilausumalla, joka painotti päätoimittajan yksiselitteistä valtaa, ilmeisesti tukeakseen poliittisesta sensuurista kiinni jäänyttä Atte Jääskeläistä. PTY esitti, että jos päätoimittajalla ei olisi täydellistä valtaa, niin ”yksittäiset toimittajat voisivat julkaista työnantajansa omistaman median nimissä mitä tahansa”.

Kannanotoille on yhteistä autoritäärinen käsitys ihmisyhteisöistä: ainoa vaihtoehto diktatuurille on kaaos. Yhteiskunnassa on kuitenkin kauan sitten löydetty kolmas mahdollisuus: demokratia, missä kaikilla yhteisön jäsenillä on osa vallasta.

Demokratiassa johtajilla on valtaa vain sen verran kuin jäsenet antavat, diktatuurissa jäsenillä on vapautta vain sen verran kuin johtaja sallii. Mediassa siirtymää jälkimmäisestä edelliseen pidetään uhkana lehdistönvapaudelle. PTY kutsuu uhkaa johtajavallan rapistumisesta kuvaavasti ”toimituksen sisäiseksi painostukseksi”.

PTY toi lausunnossaan esille myös kolmannen tärkeän tekijän, omistajan. Omistaja voi valita tiedotusvälineen päätoimittajaksi henkilön, jonka kannat ovat sopivia. Päätoimittaja määrää, mistä toimittajat saavat kirjoittaa ja millä tavalla. Jos omistaja ei ole päätoimittajan päätöksiin tyytyväinen, se voi vaihtaa tilalle mieluisemman. Jos omistaja kuitenkin kertoisi päätoimittajalle, millaisia määräyksiä tämän pitää antaa (sen sijaan, että vain erottaisi hänet), tämä rikkoisi lehdistönvapautta. Muussa tapauksessa järjestely takaa lehdistönvapauden.

Tämä vapauden käsitteen kääntäminen päälaelleen on erityisen ongelmallista siksi, että epädemokraattinen media esitetään yhteiskunnallisen demokratian tukipilarina. Joukkoviestintää ilman portinvartijoita pidetään sen sijaan uhkana demokratialle vedoten todellisiin mutta toissijaisiin ongelmiin.

Internetin mahdollistama vapaa tiedonvälitys on kuitenkin yksi tärkeimpiä maailmanlaajuisen demokratisoitumisen moottoreita. Se on avannut tiet kohti uudenlaisia median ja yhteiskunnan muotoja, ja olemme vasta niiden alussa.

Syksy Räsänen

Putin-kriitikon paluu

Vankilatuomio ei vaientanut venäläisaktivisti Aleksei Gaskarovia.

Teksti ja Kuvat Leona Kotilainen

Aleksei Gaskarov ei näytä iloiselta. Se on ymmärrettävää, onhan hän istunut vuosia vankilassa näkemättä juurikaan läheisiään ja pystymättä käymään poliittisissa tai muissakaan tapahtumissa.

Olemme Pakkasukko Putinia vastaan -tapahtumassa, joka esittelee venäläisiä ruohonjuuritason poliittisia projekteja. Gaskarov on tullut Helsinkiin kertoakseen vankilatuomiostaan ja siihen johtaneesta poliittisesta toiminnastaan.

Gaskarov sai tuomion mellakoinnista ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta toukokuussa 2012 järjestetyssä, Vladimir Putinin vastaisessa protestissa Bolotnaja-aukiolla. Hän kieltää syytökset ja sanoo, ettei tehnyt mitään sellaista, jota voisi kutsua mellakoinniksi, mutta tarttui poliisiin näiden yrittäessä ottaa mielenosoittajia kiinni.

”Ihmiset yrittivät suojella toisiaan. Poliisi tekee paljon pahempia asioita.”

Mellakkapoliisi pahoinpiteli Gaskarovia mielenosoituksessa.

”Poliisi halusi näyttää, ettei sillä ole väliä, kuka olet, jos teet jotain sitä vastaan.”

Gaskarov on kritisoinut avoimesti Putinin hallintoa, vastustanut natseja ja osallistunut kamppailuun Himkin metsän puolesta, sen hakkuita ja viranomaisia vastaan.

”Minut vangittiin ihmisten pelottelemiseksi. Meille halutaan osoittaa, että valtion ja hallinnon asettamien rajojen ulkopuolelle ei ole menemistä.”

Kuusisataa ihmistä pidätettiin Bolotnaja-aukiolla, ja satoja mielenosoittajia loukkaantui.

Miltei vuosi Bolotnajan tapahtumien jälkeen Gaskarov pidätettiin huhtikuussa 2013. Oltuaan yli vuoden tutkintavankeudessa hänet tuomittiin elokuussa 2014 vankeusrangaistukseen, jota hän istui yhteensä 42 kuukautta.

Eräässä haastattelussa Gaskarov kertoi hankkineensa vankitovereidensa kanssa videoprojektorin ja Ikea-tuolit elokuvien katselua varten. Gaskarov hymähtää viettäneensä paljon aikaa katsellen leffoja mutta tehneensä muutakin: hän muun muassa opetti vangeille taloustieteitä. Samalla alettiin puhua myös politiikasta. Venäläiset televisio-ohjelmat vaihtuivat muihin kanaviin, Ukrainan tilanteesta keskusteltiin muuhun kuin venäläispropagandaan nojaten.

Mies ei ole vapauduttuaan unohtanut vankeja. Hän on yhteydessä joihinkin sellikavereihinsa ja yrittää parhaillaan järjestää poliittisen teatteriesityksen vankilaan, missä istui tuomionsa.

Kuulostaa varsin leppoisalta verrattuna kauhukuviin kylmistä ja kosteista vankityrmistä, joissa näpistelijät ja huumeriippuvaiset viruvat. Ei Gaskarovinkaan vankeus ja sitä seurannut aika tietenkään ruusuista ole ollut. Hän oli vuosia erossa läheisistään, poliittinen toiminta oli mahdotonta, eikä Putin-kriitikko ole saanut vapaudut­tuaan työtä.

Nyt hän on keskittynyt asioidensa järjestämiseen ja terveydestään huolehtimiseen. Gaskarovin vaimo, haastattelussakin läsnä oleva Anna, oli miehensä tukena vankeustuomion ajan. Anna kertoo, miten ihmiset aktivoituivat vankien tukemisessa Bolotnaja-tapauksen takia: he kirjoittivat aiheesta, keräsivät rahaa ja järjestivät kirjeidenkirjoitustapahtumia.

Myös Anna sai tukea, mutta kaikille sitä ei tarjolla ole. Hän on vihainen siitä, että vankila erottaa läheiset toisistaan. Nyt pariskunta on jälleen yhdessä, mutta kaikkien suhteet eivät kestä vankeustuomiota.

Tunnettuna aktivistina ja antifasistina Gaskarov sai paitsi taloudellista myös muunlaista tukea. Hän kertoo saaneensa postikortteja Suomesta. Mies hymyilee ensimmäistä kertaa haastattelun aikana.

”Tutustuin minua tukeneisiin ihmisiin ja sain paljon kontakteja, kun ihmiset eri puolilta maailmaa kirjoittivat minulle.”

Hiljattain hän tapasi Moskovassa vierailleen brittiläisen ekonomistin Guy Standingin, jonka opiskelijat olivat lähettäneet professorinsa teoksen Gaskaroville.

”Puhuimme taloudesta. Myös Thomas Piketty kirjoitti minulle ja lähetti kirjansa nimikirjoituksella.”

Gaskarov saapui Helsinkiin Ruotsista. Siellä hän kävi tapaamassa tuttaviaan, jotka ovat saaneet maasta poliittisen turvapaikan Bolotnaja-aukion tapahtumien jälkimainingeissa. Vaikka venäläisiä anarkisteja ja antifasisteja asuu Euroopassa paljon, Gaskarov ei halua pois Venäjältä.

”Tuntemani ihmiset, jotka ovat lähteneet Venäjältä, ajavat taksia tai kaivavat maata jossakin.”

Gaskarov kertoo haluavansa osallistua maan kehittämiseen ja uskoo mahdollisuuksiensa vaikuttamiseen ja siinä menestymiseen olevan paremmat Venäjällä kuin muualla.

”Puhelintani kuunnellaan, sosiaalista mediaani ja sähköpostejani voidaan helposti seurata”, tietää Gaskarov. ”Jos olisi varmaa, että minut vangittaisiin uudestaan, lähtisin pois, mutta haluan jäädä ja olla mukana rakentamassa parempaa Venäjää.”

Riskit uudelleen vangituksi tulemisesta ovat suuret, ja jatkuva varovaisuus hankaloittaa elämää. Gaskarovia ei kuitenkaan ole onnistuttu vaientamaan.