voima

Ystävysty ohi sukupuolen

Teksti Juho Pylvänäinen Kuvat Ninni Kairisalo

Entä jos lopettaisimme sukupuolirajojen kyttäämisen ja alkaisimme sen sijaan kunnioittaa ihmisten henkilökohtaisia rajoja.

Miesten toisiinsa kohdistama neidittely on saanut lisämaustetta Pohjois-Amerikasta. Yleiseksi haukkumasanaksi on muodostunut Yhdysvaltojen ”alt-right”-piireistä Suomen miesasia- ja rasistipiireihin kantautunut beta cuck, jossa ”beta” on alfauroksen vastakohta ja ”cuck” tarkoittaa aisankannattajaa. Toinen Yhdysvalloista peräisin oleva haukkumasana on soijapoika (engl. soy boy), joka viittaa käsitykseen, että soija heikentää miesten libidoa.

Neidittely ja naiseuden esilletuominen heikkoutena näkyy usein myös urheilussa, jossa vastustajaa voidaan esimerkiksi kehottaa laittamaan hame päälle. Eräs kotoinen esimerkki on pari vuotta sitten Facebookissa juuri ennen Suomen ja Venäjän välistä jääkiekko-ottelua julkaistu kuva, jossa venäläispelaaja Jevgeni Malkinille oli muokattu mekko päälle ja kuvatekstiksi kirjoitettu ”tervetuloa tytöt”.

Kun ympäröivä yhteiskunta yrittää tunkea poikia tietynlaisen maskuliinisuuden muottiin, ei riitä, että omat vanhemmat antavat lapselle tilaa kasvaa. Kodin ulkopuolella normeista poikkeaminen johtaa pahimmillaan syrjintään ja muunlaiseen henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Sukupuolisensitiivinen kasvatus herättää monessa kauhukuvia siitä, että sukupuolet pyritään häivyttämään: maailmasta tulee kamala sukupuolineutraaliuden tyyssija, jossa on vain henkilöitä ja jossa mitään ei saa enää sanoa. Sukupuolisensitiivisyys uhkaa ajatusta sukupuolten vastakkaisuudesta, johon koko miehuuden ihanne perustuu.

Maskuliinisuus on vastareaktioista päätellen niin hauras, että ihmisten yksilöllinen kohtaaminen pirstaloisi sen täysin. Sukupuolisensitiivisyys tarkoittaa sitä, että kasvattaja tiedostaa ja tunnistaa sukupuoliin liittyviä stereotypioita ja pyrkii omassa toiminnassaan välttämään tarpeettomia kahtiajakoja. Sukupuolisensitiivinen kasvatus on varteenotettava pitkän tähtäimen keino kulttuurisen miehuuden ihanteen sekä homososiaalisuuden purkamiseen.

Sukupuolistereotypioihin perustuva markkinointi ja mainonta ohjaavat nimenomaan aikuisia valitsemaan lapsen vaatteet ja lelut sukupuolen mukaisilta hyllyiltä. Kun lapsia ei ohjata aikuisten sukupuolistereostypioiden mukaisesti, lapsen oma identiteetti saa tilaa kehittyä. Samalla lapsuuden ystävyyssuhteet ja harrastukset määräytyvät todennäköisemmin lapsen omien kiinnostusten eivätkä toisten ihmisten asettamien sukupuolittuneiden odotusten mukaan.

Sukupuolistereotypioista kielii myös suhtautuminen poikien tekemään väkivaltaan. Se on usein löysää: poikien tekemä väkivalta kuitataan usein toteamalla ”pojat on poikia” tai ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”, mikä on tuhoisaa pitkällä aikavälillä. Väkivallan vähättely lapsena johtaa väkivaltaan aikuisena. Opettamalla selvästi, että väkivalta ei missään tilanteessa ole hyväksyttyä – eikä yhtään hyväksytympää poikien kohdalla – voidaan vähentää kiusaamista, lisätä kunnioitusta ja ymmärrystä ihmisten henkilökohtaisia rajoja kohtaan, ­parantaa tasa-arvoa ja ehkäistä mielenterveysongelmia.

Ajatus vastakkaisista sukupuolista vahvistaa käsitystä miehestä ja naisista toisilleen perustavanlaatuisesti erilaisina ihmisinä, ja samalla se pönkittää yhteiskunnassa edelleen vallalla olevaa heteronormatiivisuutta. Pojan ja tytön orastavaa ystävyyttä ei tulisi pilata tulkitsemalla sitä ihastukseksi. Kun ihmiset oppivat lapsesta asti muodostamaan ystävyyssuhteita eri sukupuolta olevien kanssaihmisten kanssa, voidaan tulevaisuudessa unohtaa pohdinnat siitä, voivatko mies ja nainen olla aidosti ystäviä. On tärkeää, että ihminen oppii lapsesta asti suhtautumaan muita sukupuolia oleviin ihmisiin tasavertaisesti.

Heteronormatiivisuuden purkaminen ja tasavertaisuuden kasvu auttavat myös transihmisten oikeuksien toteutumista. Monipuoliset kaveri- ja ystävyyssuhteet ovat kullanarvoisia arvojen, asenteiden ja maailmankuvan kannalta, etenkin kun virallinen kasvatus asettaa ihmisille edelleen sukupuolittuneiden roolimallien mukaisia odotuksia.

Usein kuulee puhuttavan ideologisista kuplista, mutta ei koskaan sukupuolittuneista kuplista. Miehiä ei juurikaan kasvateta käsittelemään omia tunteitaan, joten moninaisen ystäväpiirin ansiosta jo pelkästään omasta tunne-elämästä puhuminen helpottuu huomattavasti. Omien asenteiden ja käyttäytymismallien kehittäminen on jatkuvaa työtä, ja se on käynnissä jatkuvasti myös minulla. Sukupuolirajoja ylittävät harrastukset ja tiiviit ystävyyssuhteet opettavat kyseenalaistamaan perinteiseksi miellettyä mieskuvaa sekä sukupuolirooleja. Mieskuvan ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen on olennaista myös sukupuolen moninaisuuden ymmärtämiseksi ja sitä kautta transihmisten aseman parantamiseksi.

On helppo sanoa, että hankkimalla muita sukupuolia olevia kavereita jokainen voisi laajentaa omaa maailmankuvaansa, mutta kavereita ei kuitenkaan niin vain hankita. Olisi falskia yrittää hankkia esimerkiksi naisia kavereiksi ja ystäviksi vain, koska he sattuvat olemaan naisia ja koska ystävyyssuhteesta voisi jotenkin hyötyä itse. Homososiaalisuuden murtaminen ei myöskään tarkoita toisille sukupuolille tarkoitettuihin turvallisiin tiloihin tunkeutumista. Oikeat ihmissuhteet syntyvät pakottamatta ja luonnollisesti, ja juuri siitä syystä kasvatus on isossa roolissa.

Suomalaismiehet voisivat ottaa mallia ruotsalaisten lanseeraamasta #killmiddagista eli kundipäivällisestä, jossa joukko miehiä kokoontuu ruokapöydän ääreen keskustelemaan miehuudesta. Konseptin tarkoituksena on tarkastella sukupuolirooleja kriittisesti ja sitä kautta ymmärtää syitä miesten tekemään seksuaaliseen ja muuhun väkivaltaan.

Kundipäivällisen lisäksi näkisin tervetulleena ajatuksena esimerkiksi jonkinlaisen lukupiirin, jossa luettaisiin nimenomaan naisten kirjoittamia teoksia. Mikäli tällaisia jossain jo on, minut saa kutsua mukaan.

Kirjoitus on osa 2/3 Toksinen maskuliinisuus -sarjaa.

Lue täältä ensimmäinen osa Homososiaalisuuden sudenkuoppa

Graffiti HAM
Route Couture

Valtavirtaa syvemmällä

Teksti Inka Rantakallio Kuvat Velda Parkkinen

Metsässä viihtyvä ug-räppäri Ameeba pohtii musiikissaan ihmisten pahoinvointia ja yhteiskunnan tilaa.

Ameeba on yksi maamme arvostetuimpia tekijöitä ug-räppidiggareiden ja artistikollegoidensa keskuudessa. Melko harvakseltaan keikkailevan ja musiikkia julkaisevan rap-artistin naama ei ole kulunut mediassa, vaikka hän on tehnyt räppiä jo vuosituhannen vaihteesta alkaen.

Paitsi syväluotaavista sanoituksistaan ja saundistaan, joka ammentaa esimerkiksi grimesta, ambientista, dub-teknosta ynnä muista elektronisen musiikin alagenreistä, Ameeba tunnetaan myös yhteistyöstään useiden underground-räpryhmien kuten Ceebrolisticsin ja Olpekkalevin kanssa. Lisäksi hän kuuluu Ghettotyylit-kollektiiviin, joka pyörittää omaa levykauppaa sekä tekee radio-ohjelmaa Bassoradiolla. Kollektiivi myös ylläpitää underground-räpin suhisevien kasettijulkaisujen katoavaa kansan­perinnettä.

Artisti itse nimittää itseään hipiksi, viitaten sekä elämäntyyliinsä että musiikkiinsa. Vaatimattomasti elävä räppäri viettää vapaa-aikaansa mieluiten metsässä koiransa kanssa. Joku voisi mainita tässä yhteydessä downshiftaamisen, mutta Ameeban tapauksessa kyse taitaa olla taiteilijaluonteesta, joka välillä vaatii työstämään musiikkia kaiken muun kustannuksella. Syventyminen on toisinaan raskaskin prosessi: monet Ameeban julkaisut sisältävät musiikkia usean vuoden varrelta. Valmista ei aina tahdo syntyä, kun perfektionismiin taipuvainen artisti tuottaa ja miksaa musiikkinsa pääosin kokonaan itse.

Ameeban musiikin voi helposti tulkita kertovan hänen omasta elämästään: musiikinteosta, luomisprosessista, henkisyydestä. Tämä tunne on korostunut, kun olen haastatellut häntä useampaan otteeseen vuosien varrella. Omaehtoisuus ja rehellisyys musiikinteossa tuntuvat olevan Ameeballe erityisen tärkeitä asioita.

En ole koettanut pakottaa musiikkiani mihinkään tiettyyn muottiin tai muuttanut taiteellista näkemystäni esimerkiksi kaupallisen potentiaalin saavuttamiseksi. En silti sulje mitään pois: jos haluan tehdä pop­levyn, niin voin tehdä pop­levyn. En kuitenkaan tekisi poplevyä, jossa joku muu sanoisi, mitä sen pitää olla.”

Omaehtoisuus ei Ameeballe tarkoita menestymisen pakoilua.

”Ei taiteen arvoa pitäisi laskea menestyksestä, eikä niin ikään myöskään tuntemattomuudesta. Taiteen kentillä menestystä on tosi vaikea mitata. Kuten Oscar Wilde sanoo: ’Vain suurimmat tyylien mestarit onnistuvat pysymään tuntemattomina.’ Tämä pätee myös musageimiin.”

Ameebaa ei ole toistaiseksi nähty vierailemassa valtavirtaräppärien levyillä, vaikka yhteistyöpyyntöjä on tullut. Tuntuisikin jokseenkin vaikealta kuvitella hänet räppäämässä esimerkiksi JVG:n kappaleissa. Sanoituksissa ei löydy mainintoja luksuskelloista tai kosteista baari-illoista.

Ameeba pohtii musiikissaan ihmisten sielunmaisemaa, yhteiskuntaa ja maailman tilaa tavallisen tallaajan näkökulmasta. Huomion herättävät erityisesti viittaukset henkisyyteen ja tietoisuuteen, joka saavutetaan oivaltamalla, että ihmisen tarvitsee vain palata alkuperäiseen yhteyteen luonnon kanssa.

”Ihmisen ei pitäisi olla mitenkään erillinen entiteettinsä vaan yhtä luonnon kanssa. Alkuperäiskansat ymmärtää sen, mitä vieraantuneet kaupunkilaiset eivät enää muista. Täällä käytetään esimerkiksi lausahdusta ’mennään luontoon’ ikään kuin se olisi joku erillinen paikka kaukana jossain, kun pitäisi olla selvää, että me eletään luonnon kanssa symbioosissa. Luontoon ei myöskään mennä ottamaan, vaan luonto antaa.”

Myrskyt ja tsunamit paljastavat Ameeban mukaan ihmisen paikan maapallolla.

”Ehkä luonto yrittääkin vain saada ihmisen näkemään yhteyden oman lajinsa kanssa. Tämä yhteys tulee esille hetkeksi katastrofin jälkeen. Luonnonvoimat on niin paljon isommat kuin ihmisen halut. Kun ihminen hylkää kaupungin, ei kaupunki enää elätä itseään, vaan luonto tulee asfaltin läpi ja ottaa sen haltuun. Kunnioitus on unohtunut, mutta se tulee taas muuttumaan, kun tajutaan, ettei se raha ollutkaan kaikkivaltias.”

Ameeban musiikki, myös hänen viimeisin levynsä Apocalypto (2016), kietoo luontoteeman usein kapitalismi­kriittiseen ja jatkuvaa kasvua kyseenalaistavaan ajatteluun. Nämä kuulostavat nykypäivänä yhä melko radikaaleilta ajatuksilta, vaikka moni tiedostaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamat haasteet.

Apocalypton biittien rakentama kolkko äänimaisema luo mielikuvan dystopiasta, ahtaasta, pimeästä ja metelin täyttämästä kaupungista, jossa rappion äänet kaikuvat loputtoman betoniviidakon seinämistä. Mika Lehtosen suunnittelemassa levynkannessa valtava kuu hehkuu punaisena valaisten apokalyptistä kaupunkimaisemaa. Levy on kuitenkin loppua kohti toiveikas: viimeisessä kappaleessa kaikuvat sanat ”ei tää tuu tähän loppumaan”. Maailmanloppu ei siis ehkä olekaan vielä käsillä, vaikka ihmisten luontosuhde on vääristynyt ja yhteiskunnassa asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla.

”Ihmisenä olo on valtava vuoristorata, eivätkä kaikki ajatukset ole kenelläkään pelkästään positiivisia. Jollekin on outo asia, että näin hienossa maailmassa joku voi kärsiä. Joku on sitä mieltä, että kaiken voi vaan ostaa rahalla. Joku tekee rahaa toisen kärsimyksellä. Tässä on monta haaraa ja paljon asioita, mitä voisi käsitellä. En tiedä toimivasta yhteiskunnasta tai mistään ideaalirakenteista juuri mitään, mutta näen ja tunnen kyllä vahvasti sen, kun ihmiset voi huonosti. Ja sen tiedän, että suurilla numeroilla ja tehotuotantoa lisäämällä tila ei parane.”

Ameeba ei usko, että materiaalinen vauraus tuo ihmisten tavoittelemaa täyttymystä. Talouskasvu ei välttämättä tee autuaaksi tai edistä yksilöiden hyvinvointia.

”Voidaan juosta ylväänä numeroiden ja näennäisen menestyksen perässä, mutta jos se tehdään kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kustannuksella, siitä voi laskea mitä jää viivan alle.”

Vaikka Ameeba puhuu paljon mailman tilasta, häneen on vaikea lyödä vasemmistoräppärin leimaa: Ameeba kiistää tietävänsä yhteiskunnallisten rakenteiden yksityiskohdista. Kokemus ihmisten pahoinvoinnista on kuitenkin vahva.

Julkisuudessa työtä tekevä tuttu sanoi viime keväänä, että suuri osa hänen ystäväpiiristään käy tai on joutunut käymään terapiassa uupumuksen tai masennuksen takia ja suositteli samaa mullekin, kun olin pahassa burnoutissa enkä kyennyt tekemään mitään moneen kuukauteen. Jos puoli miljoonaa ihmistä syö masennuslääkkeitä niinkin pienessä maassa kuin Suomi, paljonko se on maailmanlaajuisesti? Siitä voi ruveta laskemaan hyvinvoinnin määrää. Stressistä kärsivälle tarjotaan ekana lääkkeitä, että jaksaa puskee kovempaa, ja sitten vasta joskus myöhemmin tuodaan esiin ajatus, että voisiko vaikka siitä arjen tulospaineesta kenties vähän höllätä.”

Ameeban kuvaama tilanne kuulostaa tutulta. Jo parikymppiset kertovat palaneensa loppuun töiden tai opintojen parissa, ruuhkavuosia elävistä kolmekymppisistä puhumattakaan. Talouskasvun puolustajatkin lienevät sitä mieltä, ettei yhteiskunnalla ole varaa menettää montaa henkilötyövuotta uupumuksen aiheuttamien sairauksien takia.

”Ennen tiettyjä lääketieteellisiä läpimurtoja fyysiset sairaudet vei ihmisiltä terveyden. Nyt kaikkien hienojen keksintöjen keskellä eletään taas henkistä konkurssia, mikä vie meiltä terveyden. Keksinnöt ja tekniikan kehitys ei lisännytkään hyvinvointia ihan yksi yhteen. Voidaan hyvin, kunhan vaan saadaan viikonloppuisin jollain nollattua aivot viikon rasituksesta. Voidaan hyvin, kunhan ei vaan tarvii pysähtyä ja kohdata sisäistä tyhjyyttä. Voidaan hyvin ja jaksetaan painaa arjessa niiden tulosten perässä kofeiinin voimalla.”

Tekstien tarkoituksena on herättää ajatuksia. Mutta niiden kautta Ameeba haluaa myös auttaa muita.

”Se, että on itse onnistunut selvittämään tiensä yksinään vaikeista jutuista, ei välttämättä ole mahdollista jollekin toiselle. Tiedän, miten paljon se vaatii. Olisi tärkeää, että ihmisiä autetaan. Kuuntelu ja läsnäolo merkkaa monesti jo paljon, ellei ongelmat ole menneet liian pitkälle.”

Rap-artisti kirjoittaa maailmasta, jossa heikkous ja hitaus ovat syntejä.

”En tiedä, onko se mun asia kritisoida, jos joku elää eri lailla kuin mikä on mun silmissä järkevää, mutta jos en kirjoita siitä, en kai sitten kirjota mistään. Siinä kohtaa räppääminen ru­peaa olemaan aika turhaa.”

Kirjoittaja tekee Turun yliopistossa musiikkitieteen väitöstutkimusta, joka käsittelee suomalaista underground-räppiä ja sen autenttisuuden, henkisyyden, ja ateismin diskursseja. Hän kuuluu johtoryhmään Hiphop Suomessa: Suuntaukset ja sukupolvet -verkostossa.

ameeba1

Graffiti HAM
Route Couture

Jakso 20: Cuck-maskuliinisuuden kuninkaat

MIKAMEITAVAIVAA
  
Miehet naisistuvat ja muuttuvat soijapojiksi, valittavat miesasiamiehet. Mutta vähentyykö maskuliinisuuden valta todella, ja kuka on cuck?
Miksei olympialaisissa nähdä doupattuja supersankareita? Mikä fasistien tietokonefantasiassa on pielessä? Miksi kuumeessa on niin kivaa?
Tässä jaksossa juhlitaan uusasiallisesti. Veikka sisustaa pientä yksityistä pesäänsä viidakoksi samalla, kun Pontus luennoi suomalaisen työmoraalin aineellisista juurista. Palautetta otetaan vastaan ja annetaan takaisin.

Graffiti HAM
Route Couture

Perustulokokeilu puolivälissä

Teksti Ville-Veikko Pulkka Kuvat Annika Pitkänen

Kokeilu paljastaa poliittisen tiedontuotannon haasteet.

Turun yliopiston tutkijatohtori Mona Mannevuo kirjoitti Politiikasta-lehden lokakuussa julkaistussa artikkelissaan käynnissä olevan perustulokokeilun eettisistä ja poliittisista haasteista. Mannevuo kysyi tekstissään, ”onko valtion tilaama yhteiskunnallinen, päätöksentekoa tukeva tutkimus millään mittarilla objektiivista”. Kysymys on poleeminen, sillä Juha Sipilän hallituksen lanseeraamaa ”kokeilukulttuuria” on perusteltu juuri sillä, että jatkossa politiikkatoimenpiteet voisivat yhä enemmän tukeutua näyttöön perustuvaan tietoon.

Vastaan Mannevuon esittämään kysymykseen perustulokokeilun taustatutkimusta tehneen tutkimusryhmän jäsenen näkökulmasta. Kaikki kirjoituksessa esitykset näkemykset ovat kuitenkin omiani.

Näyttöön perustuva päätöksen­teko kuulostaa lähtökohtaisesti ideaalilta lähestymistavalta yhteis­kunnan kehittämiseen: politiikkatoimenpiteet perustuvat mahdollisimman objektiivisiin havaintoihin, jolloin ideo­logioille tai poliittisille lehmänkaupoille jää mahdollisimman vähän tilaa. Yhteiskunnallisten kokeiluiden kohdalla politiikka näkyy kuitenkin niin ongelmien muotoilussa, kokeilujen resursoinnissa kuin tulosten tulkinnassakin.

Perustulokokeilun kohdalla poliittisesti määritelty ongelma on ollut alusta alkaen yksiselitteinen: kannustinloukut estävät ihmisiä työllistymistä. Perustulon vaikutukset työllisyyteen ovat siis se mittari, jolla perustulon toimivuutta arvioidaan. Koska ongelman määrittelyssä työllistymisen esteeksi määriteltiin työnteon liian vähäiset taloudelliset kannustimet suhteessa työttömänä olemiseen, tarkoittaa tämä sitä, että perustuloa verrataan ensi sijassa muihin politiikkatoimenpiteisiin, joilla työttömiä on pyritty ”kannustamaan” työmarkkinoille.

1990-luvun puolivälistä alkaen tämä ”kannustaminen” on tarkoittanut työttömyysturvan vastikkeellisuuden ja sanktioiden lisääntymistä.

Toisenlainenkin ongelman muotoilu olisi ollut mahdollinen: Startup-kiihdyttämö Y Combinatorin Kaliforniassa käynnistämä perustulokokeilu painottaa tutkimussuunnitelmassaan työmarkkinakäyttäytymisen lisäksi psykologisia ja sosiaalitieteellisiä näkökulmia. Kanadassa ja Hollannissa suunnitelluissa kokeiluissa hyvinvointi- ja terveysnäkökulmat ovat olleet keskeisessä osassa.

Kelan johtama tutkimusryhmä aloitti perustulokokeilua varten tehdyn taustatutkimuksen loppuvuodesta 2015. Valtioneuvoston kanslian kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti tutkimusryhmän tuli esittää koeasetelma joulukuussa 2016 julkaistussa loppuraportissa, ja jo saman vuoden puolella oli tarkoitus kirjoittaa laki perustulokokeilua koskien.

Maaliskuussa julkaistun esiselvityksen jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että perustulokokeilua koskevan lain kirjoittaminen ja eduskuntakäsittely vielä saman vuoden aikana vaatisivat lainsäädäntöprosessin aloittamisen heti, ennen loppuraporttia. Kokeilun aloittaminen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti 1. tammikuuta 2017 koettiin poliittisesti tärkeämmäksi kuin kokeilun aloittaminen huolellisesti viimeisteltyyn koeasetelmaan tukeutuen.

Tiukasta aikataulusta mutta myös hallinnonalojen välisen poliittisen koordinaation puutteesta johtuen perustulokokeilua varten ei onnistuttu kehittämään omaa verojärjestelmää. Nykyisen ansiotuloverojärjestelmän soveltaminen on toki mahdollista – ja niin on tehtykin – mutta jos kokeilumalli toteutettaisiin koko väestön tasolla, jäisi valtion kassasta uupumaan 11 miljardia. Ne pitäisi saada muuta kautta.

Koska kokeilussa sovelletaan nykyistä verojärjestelmää, työnteon taloudelliset kannustimet ovat selkeästi nykytilannetta paremmat. Tosiasiassa kustannusneutraaleilla perustulomalleilla, jotka eivät aiheuta nykyistä enemmän alijäämää valtiolle ja jotka eivät kuitenkaan heikennä sosiaaliturvaa, on mikrosimulointien perusteella hankalaa lisätä työssäkäyvien ihmisten käteen jääviä tuloja.

Koska kokeilussa taloudelliset kannustimet perustuvat epärealistisen kevyeen verotukseen, on todennäköistä, että kokeilun tuloksia tulkitaan lähinnä osoituksena taloudellisten kannustinten vaikutuksista kohdejoukon työmarkkinakäyttäytymiseen; ei siis osoituksena perustulon vaikutuksista työntekoon. Nykymuodossaan perustulokokeilu tuottaa tietoa 25–58-vuotiaiden työttömän peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea saavien reagoimisesta parempien taloudellisten kannustinten ja vähenevän byrokratian yhteisvaikutukseen.

Tulosten tulkintaa hankaloittaa, että taloudellisten kannustinten ja byrokratian vähenemisen vaikutuksia on hankalaa erottaa toisistaan luotettavasti ilman toista kokeilumallia, joka ei paranna työnteon taloudellisia kannustimia. Emme voi siis varmasti sanoa, vaikuttaako kohdejoukon mahdollisesti lisääntyvään aktiivisuuteen juuri paremmat taloudelliset kannustimet vai byrokratialoukkujen väheneminen. Tämä on ongelmallista myös siitä syystä, että selittävän tekijän tulkinta voi vaikuttaa merkittävästi siihen, millaisia sosiaaliturvauudistuksia jatkossa toteutetaan.

Vuoden alussa käyttöönotetun aktiivimallin taustalla on oletus, että taloudelliset kannustimet (tässä ta­pauksessa siis sanktiouhka) vaikuttavat työttömien työmarkkina­käyttäytymiseen merkittävällä tavalla. Mikäli perustulokokeilun mahdollisia myönteisiä työllisyysvaikutuksia tulkitaan siten, että taloudelliset kannustimet ovat johtaneet parempaan työllistymiseen, poliittinen johtopäätös voi olla lisätä työttömyysturvan vastikkeellisuutta ja sanktioita. Mikäli myönteisten työllisyysvaikutusten katsotaan aiheutuneen byrokratialoukkujen vähenemisestä, johtopäätös on todennäköisesti päinvastainen: sosiaaliturvan tarveharkintaa on vähennettävä.

Aikataulua isommaksi ongelmaksi perustulokokeilun kohdalla muodostui kuitenkin kokeilulle myönnetty 20 miljoonan euron budjetti. Oli selvää, että jos kohdejoukko olisi käsittänyt tutkimusryhmän alkuperäisten suositusten mukaisesti myös pienituloiset työlliset, budjetti ei olisi riittänyt otoskokoon, jolla taattaisiin tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Otoskoon olisi pitänyt karkean arvion mukaan olla 10 000 kokeilun 2 000 sijaan. Ilman budjetin huomattavaa kasvattamista hallituksen asettamaan tutkimustehtävään ei siis olisi ollut mahdollista vastata, vaikka kokeilun aloittamista olisi lykätty vuodelle 2018.

Ilman pienituloisten työllisten sisällyttämistä perustulokokeiluun on itse asiassa mahdotonta vastata koko perustulokeskustelun ja mahdollisesti myös koko tulevaisuuden sosiaaliturvan kehittämisen kannalta keskeisimpään kysymykseen: ovatko ihmiset aktiivisia ilman sosiaaliturvaan liitettyjä velvoitteita ja sanktioita.

Ideaalissa tilanteessa kokeilussa olisi ollut tutkimusryhmän suositusten mukaisesti myös eri tasoisia perustuloja ja veromalleja. Tämä olisi kuitenkin omalta osaltaan vaatinut otoskoon ja sitä kautta budjetin kasvattamista.

Perustulokokeilulaki lähti lausuntokierrokselle elokuussa 2016 ja johti laajaan asiantuntijakritiikkiin, joka alleviivasi kokeilun rajallista kohdejoukkoa ja perustulomallin kanssa integroidun verojärjestelmän puutetta. Laajan kritiikin seurauksena lopullisessa hallituksen esityksessä perustulokokeilulaiksi linjattiin seuraavasti: ”Ehdotettu kokeilu liittyy laajempaan perustulon selvityshankkeeseen. Perustulokokeilun laajemman, toisen osan on tarkoitus käynnistyä vuoden 2018 alusta.”

Linjaus oli tutkimusryhmän näkökulmasta helpotus, sillä epätietoisuus kokeilun jatkumisesta vaikeutti mahdollisuuksia tehdä linjauksia loppuraporttia varten. Koska hallituksen esitys lähti ajatuksesta, että kokeilua laajennetaan, joulukuussa 2016 julkaistu tutkimusryhmän loppuraportti keskittyi kokeilun ensimmäisen osan puutteiden esiintuomiseen ja kokeilun laajennusta koskeviin suosituksiin.

Kuten nyt tiedämme, poliittisia päätöksiä kokeilun laajentamisesta ei koskaan tehty. Koska kohdejoukon laajentamisen mahdollistava lainsäädäntöprosessi ja perustulon kanssa koordinoidun veromallin toteuttaminen olisivat vaatineet runsaasti aikaa sekä poliittista sitoutumista, oli jo pitkään ennen so­siaali- ja terveysministeriön ulostuloa ilmeistä, että tällä hallituskaudella perustulokokeilua ei enää laajenneta. Kokeilun laajentaminen seuraavan hallituksen toimesta olisi kuitenkin yksinkertaista tukeutuen jo tehtyyn tutkimustyöhön.

Valtioneuvoston kansliassa on tehty arvokasta työtä kokeilukulttuurin periaatteiden levittämiseksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Valtion tilaama päätöksentekoa tukeva tutkimus voi olla parhaimmillaan yhtä lailla objektiivista kuin muillakin tavoin motivoitunut yhteiskuntatutkimus.

Kokeilukulttuuri ei kuitenkaan hävitä politiikkaa politiikasta. Jotta yhteiskunnallisista kokeiluista voi kehittyä aidosti demokratiaa edistävä poliittinen käytäntö, on välttämätöntä ymmärtää, että viime kädessä politiikka luo reunaehdot sille, millaista tietoa ja miten kokeiluilla tuotetaan.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija, joka on aikaisemmin työskennellyt perustulo­kokeilun taustatutkimuksen toteuttaneessa tutkimusryhmässä.

Lue lisää aiheesta ­Politiikasta-lehdestä:
www.politiikasta.fi.

Graffiti HAM
Route Couture

Leikkaa ja uudista

Teksti Kalle Erkkilä Kuva Elsa Piela

Uusi ammatillisen koulutuksen lainsäädäntö eli amisreformi tuli voimaan vuodenvaihteessa. Koulutusleikkaukset varjostavat lain toimeenpanoa.

Amisreformi on suurin koulutuslainsäädännön uudistus lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Se astui voimaan 1.1.2018.

Hallituksen kärkihankkeen tavoitteena on uudistaa toisen asteen ammatillisen koulutuksen rakenteet ja rahoitus. Kuluvan vuoden tammikuussa lain toimeenpanon avuksi perustettiin tukiohjelma, johon on varattu noin 60 miljoona euroa vuosille 2017–2020.

”Panostamme muun muassa opettajien osaamisen kehittämiseen, keskeyttämisten vähentämiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn sekä uudenlaisiin toimintamuotoihin ja digitaalisiin työkaluihin”, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen sanoo.

Tukiohjelma tulee tarpeeseen, sillä hallitus on leikannut ammatillisesta koulutuksesta jo noin 220 miljoonaa euroa. Se on noin viidennes koko ammatillisen koulutuksen rahoituksesta.

Rahoitus on supistunut vuoden 2012 jälkeen. Trendi jatkuu edelleen: tänä vuonna amikset saavat noin 15 miljoonaa euroa vähemmän kuin viime vuonna. Leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja toimitiloihin, joihin koulujen rahoitus pääsääntöisesti käytetään.

Helsinkiläisellä finanssialan merkonomiopiskelija Teresa Bäckströmillä on omakohtaista kokemusta oppilaitoksensa kiristyneestä talous­tilanteesta.

”Esimerkiksi minun ryhmäni kohdalla tehtiin niin, että valmistumista aikaistettiin. Meiltä leikattiin kokonainen jakso opetusta. Todettiin, että kursseja ei enää koeta tarpeellisiksi. Todennäköisesti kyseessä on siis säästötoimenpide, vaikka sitä ei suostuta suoraan sanomaan.”

Turkulainen kone- ja metallialan opiskelija Valtteri Kankaristo kertoo, että leikkaukset ovat näkyneet myös hänen oppilaitoksessaan.

”Opetustunteja on vähennetty useita kymmeniä, ja tarjolla ei ole riittävästi lähiopetustunteja. Meillä ei ole vielä irtisanottu opettajia, mutta esimerkiksi eläkkeelle jääneitä opettajia ei ole korvattu. Kaikki tämä rapauttaa opetusta opiskelijoiden ja opetta­jien näkökulmasta.”

Henkilöstön irtisanomisten takia lähiopetustuntien määrä on vähentynyt. Opettajien ammattiyhdistys OAJ:n mukaan lähiopetusta on ollut parhaimmillaan 36 viikkotuntia, mutta nyt määrä on pudonnut jopa alle 20 viikkotuntiin.

Opiskelijat toivoisivat kuitenkin lisää lähiopetusta, selviää Amisbarometri-tutkimuksesta. Sen mukaan ammatillisista opiskelijoista 34 prosenttia haluaa lisää omaan opiskelualaan liittyvää opettajan antamaa opetusta. Kaksi vuotta sitten sitä halusi vain 20 prosenttia. Viime joulukuussa julkaistuun tutkimukseen vastasi miltei 10 000 ammatillisen toisen asteen opiskelijaa.

Onnistuvatko reformin tavoitteet, kun koulutuksen järjestäjät ovat joutuneet säästökuurille?

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan ammatillisen koulutuksen tärkein tehtävä on jatkossa ”tuottaa yksilöllistä ammatillista osaamista opiskelijoiden ja työelämän tarpeiden mukaan”.

”Ammatillisen koulutuksen reformi vahvistaa suomalaista ammattiosaamista. Sen ydinasioita ovat henkilökohtaiset opintopolut, laaja-alainen osaaminen sekä tiivis yhteistyö työelämän kanssa”, opetusministeri Grahn-Laasonen sanoi tiedotteessa lain hyväksymisen jälkeen viime kesänä.

Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKEn mukaan joka viides ammatillisen koulutuksen järjestäjä arvioi taloutensa tasapainottuvan vasta vuoden 2020 jälkeen. Jos oppilaitokset kärsivät jo nyt talousvaikeuksista, ­reformi ei tuo siihen helpotusta. Kuntaliitto arvioi, että reformin tuomat lisätehtävät aiheuttavat jopa 80 miljoonan euron lisäkustannukset koulutuksen järjestäjille.

Uudessa laissa on painotettu opetuksen henkilö­kohtaistamista ja opiskelijoiden yksilöllisiä tarpeita. Se, miten tavoitteet toteutuvat käytännössä, jää nähtäväksi.

”Opettajilla on jo nyt 15 hengen ryhmiä, miten siinä voi antaa yksilöllistä opetusta? Entä miten erityistä opetusta tarvitsevat opiskelijat otetaan huo­mioon?” Valtteri Kankaristo kysyy.

Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto SAKKI ry:n puheenjohtaja Jasmina Khabbalin mukaan reformissa mainitun opetuksen henkilökohtaistamisen oletetaan vapauttavan opettamisresursseja ja näin mahdollistavan keskittymisen enemmän tukea tarvitseviin opiskelijoihin.

”Tämä kuulostaa mahtavalta, mutta kukaan ei tiedä, tapahtuuko näin”, Khabbal sanoo.

”Ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperusteiseksi ja asiakaslähtöiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi lisätään työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja sekä puretaan sääntelyä ja päällekkäisyyksiä”, hallitusohjelman toimintasuunnitelmassa kerrotaan.

Osaamisperusteisuus on uuden lain avainkäsite, jota hoetaan aivan kuin olisi opittu uusi sana.

Käytännössä osaamisperusteisuus tarkoittaa sitä, että opinnot voi aloittaa, suunnitella ja toteuttaa joustavammin ja yksilöllisemmin. Tutkintoon tarvittavat taidot osoitetaan yksilöllisissä näytöissä. Oppimista on entistä enemmän käytännön työssä, ja tarvittavan ammattiosaamisen voi hankkia monin tavoin.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin tammikuussa julkaistusta arvioinnista selviää, että koulutuksen järjestäjät, opiskelijat ja työelämä suhtautuvat pääosin myönteisesti osaamisperusteisuuden mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin.

Osaamisperusteisuuden mahdollisuuksiin uskotaan ainakin jonkin verran, mutta hallitusohjelman toimintasuunnitelmassa myös mainittu työssäoppimisen lisääminen herättää enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia.

Karvin arvioinnista selviää, että opetushenkilöstön mielestä ”opettajan roolin ja vastuiden selkeyttäminen on tärkeää, kun työelämän rooli kasvaa ja työpaikoilla tapahtuva oppiminen lisääntyy”.

Arvioinnin mukaan työelämän edustajat pitävät riskinä sitä, että ”työssäoppimispaikat ovat erilaisia ja eritasoisia ja osaamisen kehittäminen voi olla liian kapea-alaista. Keskittyminen liiaksi paikallisiin tai alueellisiin osaamistarpeisiin voi rajata opiskelijoiden tulevia uramahdollisuuksia.”

Arviointineuvos Aila Korpi Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta listaa työssäoppimisen toteutumisen edellytyksiä.

”Erityisesti työssäoppimispaikkojen ja työpaikkaohjaajien riittävyys sekä heidän saamansa tuki ja ohjaus koulutustehtävässään tulevat olemaan keskeisiä haasteita uudistuksen onnistumiselle. Myös opiskelijat tarvitsevat yksilöllisissä opinnoissaan aiempaa enemmän ohjausta, johon tulee varata resursseja.”

Jasmina Khabbal nostaa esiin työssäoppimista jo nyt vaivaavan ongelman.

”Esimerkiksi pienillä paikkakunnilla ei välttämättä ole työpaikkoja. Realiteetti on se, että tälläkään hetkellä ei ole tarpeeksi paikkoja työssäoppimiseen”, Khabbal sanoo.

AMKEn mukaan ammatillisen koulutuksen järjestäminen työpaikoilla lisää kustannuksia, koska yksittäisten opiskelijoiden ohjaaminen työpaikoilla sitoo enemmän henkilöstöä kuin ryhmien opettaminen ja ohjaaminen oppilaitoksessa.

Amisreformi uudistaa myös ammatillisen koulutuksen rahoitusjärjestelmän. Uudessa laissa puolet rahoituksesta koostuu perusrahoituksesta, joka määritellään opiskeluvuosien mukaan. Noin kolmasosa on suoritusrahoitusta, jonka perusteena ovat tutkinnot ja niiden osat. Viisitoista prosenttia on vaikuttavuusrahoitusta, jota myönnetään esimerkiksi työllistymisen ja jatko-opintojen perusteella.

AMKE, Kuntaliitto ja OAJ esittivät lainvalmistelun aikana, että ammatillisen koulutuksen perusrahoitus olisi 60 prosenttia.

”Opintosuoritusten ja vaikuttavuuden korostaminen rahoituksessa eivät kannusta valitsemaan opiskelijoita, joilla on heikko todennäköisyys läpäistä koulutus menestyksellisesti”, todetaan AMKEn sivistysvaliokunnalle tekemässä asiantuntijalausunnossa.

Jasmina Khabbal jakaa saman huolen.

”Oppilaitokset tulevat saamaan enemmän rahaa niistä opiskelijoista, jotka valmistuvat nopeammin. Vaarana on, että oppilaitoksiin ei enää oteta erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita. On pelko siitä, että kuoritaan kermat päältä.”

Hänen mukaansa se olisi radikaali muutos.

”On kaikkien etu, että opiskelijapooli on monipuolinen. Muuten oppilaitokset eriytyvät ja koulutuksen erot suurenevat entisestään”, hän sanoo.

Oppositio teki välikysymyksen ammatillisen koulutuksen leikkauksista viime maaliskuussa, mutta se kaatui eduskunnassa selvin äänin. Välikysymyksessä nostettiin esiin, että leikkaukset johtavat oppilaitosverkon harvenemiseen: koulutustarjontaa ei riitä kaikille aloituspaikkojen karsimisen vuoksi.

Opposition mukaan ”ammatillisesta koulutuksesta leikkaaminen uhkaa erityisesti maaseudun ja lähiöiden poikien mahdollisuuksia päästä peruskoulun jälkeistä työllistymistä turvaavaan tutkintoon”.

Kaikista haasteista huolimatta Jasmina Khabbal näkee reformissa paljon mahdollisuuksia.

”Kokonaiskuvaa katsoessa reformi on tosi hyvä juttu. Olen ylpeä siitä, että voimme uudistua ja katsoa asiaa eri puolilta. Hyvää on se, että uudistus on tehty opiskelijan näkökulmasta, joista esimerkkejä ovat osaamisperustaisuus ja henkilökohtaistaminen. Opiskelijaa katsotaan yksilönä. Nyt kysymys on, miten järjestelmä saadaan toimimaan parhaiten.”

Haastatellut opiskelijat näkevät ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden eri tavoin.

Valtteri Kankariston mielestä uusi laki ei ole vielä muuttanut arkea koulussa, mutta hän sanoo, että reformi tulee kuitenkin ”varmasti näkymään tulevien opiskelijoiden opinnoissa opetuksen heikkenemisenä ja resurssien vähenemisenä”.

Teresa Bäckström on toiveikkaampi kuin Kankaristo.

”Reformi on tosi hyvä, jos se toteutetaan aidosti opiskelijalähtöisesti ja niin, että opiskelija hyötyy siitä.”

Graffiti HAM
Route Couture

Siltojen välisellä valoisalla maalla

Teksti ja kuva Marko Laihinen

Runoilija Virpi Vairinen, toinen runokokoelmasi Ilman­ala (Kolera 2017) ilmestyi äskettäin. Mistä runous sinut alun­perin löysi?

Laulujen sanat ovat kiinnostaneet minua viisi–kuusivuotiaasta asti. Eivätkä niinkään lasten laulut vaan niin sanotun aikuisten musiikin lyriikat kiehtoivat. Myöhemmin jatkumo on edennyt ja laajentunut sykäyksittäin eteenpäin.

Olet myös digitaalista ja kokeellista runoutta julkaisevat Nokturno.fi-sivuston päätoimittaja. Kolme hienoa asiaa sieltä?

Kiinnostavat uudet ja kokeneemmat tekijät tekemässä uutta. Olen iloinen, miten kiinnostavia runouskeskusteluja tämän myötä tulee käytyä. Se on myös juuri nyt upeaa, että apurahatahot ovat arvostaneet Nokturnoa, ja voimme pyörittää toimintaa.

Jos joku haluaa tarjota omaa runomateriaaliaan sivustolle, mikä saattaisi kiinnostaa?

Kaikenlainen runous, joka on kotonaan ja kukoistaa digitaalisessa maailmassa tai internetissä.

Usein kuultu väittämä on, että nykyrunous on vaikeaa, sitä ei ymmärrä. ­Miten auttaisit eteenpäin tuosta kokemusasenteesta?

Runous vaatii pysähtymistä, ja runolle kuten monelle muullekin asialle pitäisi löytää aikaa kilpailevilta virikkeiltä. Toki oma lukuhistoria vaikuttaa, mutta olisi hyvä etsiä uusia lukuasenteita ja lukutapoja.

Ilmanalan runoissasi on paljon erilaisia valoja, mitä asioita ne sinulle lyhdyttävät?

En ole tuota itse edes huomannut. Kirjallisuudentutkijana sitä analysoi ja tulkitsee omia runojaan, mutta monet asiat tulevat runoihin täysin intuitiivisesti.

Käytät runoissasi runsaasti erilaisia ilmaisun keinoja: luetteloita, nuotteja, kuvia, proosaa, visuaalisuutta – miksi?

Runot tulevat mieleeni visuaalisina kokonaisuuksina fontteja myöten. Sitten niitä täytyy muunnella ja riisua niistä vain itselle aukeavia juttuja tai päähänpinttymiä, että ne keskustelisivat muidenkin kanssa. Ilmanala on eräänlainen galleria, runot vaativat paljon valkoista tilaa ympärilleen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Teetkö joskus asioita, joihin ei liity internet, tietokone tai digitaalisuus?

Kyllä, olen viime aikoina alkanut löytää taas analogisia ja manuaalisia asioita.

 

Muutamat valitut sanat 

Minä haluan olla kone. Käsivarret joilla tarttua jalat joilla kävellä, ei tuskaa ei ajatuksia.

Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.

Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.

Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.

Haluan olla reittilentokone joka tietää minne on matkalla.

Haluan olla hengityskone, hyödyllinen joka hetki.

Haluan olla hakukone joka ei koskaan jää ilman vastausta.

Haluan olla laskukone jonka virheet johtuvat vain annetuista tiedoista.

Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin.

Graffiti HAM
Route Couture

Runoprojektorin terävää surrausta

Teksti Marko Laitinen

Syksyllä ilmestyi Ränttätänttä (Savukeidas 2017), viides runokokoelmasi. Pitääkö paikkansa, että nykyrunoilijoista olet pannut eniten lapsia alulle?

Todennäköisesti joo, minulla on laboratoriotyön historiaa naistenklinikalla. Kyllä niitä useita kymmeniä on.

Miksi tiedemiehen ura vaihtui runouden koeputkiin?

Mietin, haluanko tehdä sitä rutiinipuurtamista lopun ikäni. Tieteelle olisi pitänyt omistautua, eikä se käytännössä ollutkaan niin jännää kuin mitä koululaisena ajatteli. Onneksi sitten, antikvariaatin pidon jälkeen, 90-luvun lama ja työttömyys pelastivat minut taiteelle.

Runokirjassasi on kosolti viittauksia musiikkiin – mitkä ovat eniten soineet kokoelman sisäisessä jukeboxissa?

John Lee Hookerin boogie ja paljon muuta perusränttätänttää. Seesteisimmissä kohdin cooljazzia, vaikka Chet Bakerin trumpettia. Bachin pianolevytykset stimuloivat myös eteenpäin. Eli vanhaa kamaa.

Olet tunnettu esiintyjä myös runolavoilla. Mitkä tekijät tuovat luetun runon voiman?

Tekstin täytyy kantaa. Luen paperista, koska kyse on kirjallisuudesta. Olen myös koettanut pitää lakonisen tyylin, vaikka toki lavalla vähän show-elkeitä täytyy olla. Bändin kanssa esiintyessä biitti on tärkeä, se vie ajatusta eteenpäin. Musiikki saa myös yllättää. Annan muusikoille mieluusti tilaa.

Ränttätänttästä omille teilleen on juossut poliittisesti ajankohtainen runosi juntit. Pitäisikö kantaaottavaa nykyrunoutta olla enemmän?

Kyllä sitä on, mutta sitä ei ehkä havaita. Runojen perinteinen julkaisu toimii viiveellä, ajankohtaiselle runolle ei ole sitä kautta oikein julkaisukanavia. Lavarunous on usein hyvinkin kantaaottavaa. ”Poliittisuuden” käsite runoilijoilla ei tosin aina vastaa ihan sitä, miten ”poliittinen” esimerkiksi mediassa tavallisesti käsitetään.

Jos sinut aktiivityöllistettäisiin pääministeriksi, mikä olisi ensimmäinen sotekikysi?

Ollaan kaltevalla pinnalla ja heikoilla jäillä yhtä aikaa, kun runoilijoista tehdään hallitsijoita. Perustulo/kansalaispalkka olisi seuraava ratkaisu taloudessa, sillä ruohonjuuritasolle pitää saada enemmän tekemisen vapautta ja todelliset työt on jaettava tasaisemmin. Kontrollia sitten sinne, missä isot sijoitukset liikkuvat. Ympäristötuhon korjaaminen tai sen yrittäminen, selviytyminen, vie joka tapauksessa seuraavien sukupolvien resurssit.

Turkulainen undergroundrunoilija Markku Into menehtyi äskettäin. Millä tavoin hän vaikutti kirjoittamiseesi?

Alkuaikoina Untsu kolahti vahvasti, ja oivalsin, että siinä kielessä ja rytmissä oli jotakin sellaista, miten voisin itsekin kirjoittaa. Myös se oli merkittävää, että hän osoitti tietä pois pönötyksestä ja näytti, että runoilija voi saumatta olla osa rock- ja populaarikulttuuria.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Juha, kuinka pitkään aiot jatkaa tällä samalla linjalla?

En kovin pitkään, sillä mikä nyt on työn alla, on pyrkimys jonnekin toisaalle. Boogie on ehkä loputon, mutta toisinaan kaipaa muitakin tahteja.

Graffiti HAM
Route Couture

Jakso 19: Voiko julkisuutta hallita?

MIKAMEITAVAIVAA
  
Veikasta on tullut julkkis, kun taas Pontus elää mediassa suurmiesten sidekickinä. Mitä julkisuus tarkoittaa, miten sinne päätyy ja miten sitä kestää?
Millainen on päivä vuonna 2040 kapitalismin jälkeisessä yhteiskunnassa? Mitä tekemistä Platonilla on uusfasistien seksirobottien kanssa? Kumpi on tärkeämpää, kohtuullisuus vai suhteellisuus?
Tässä jaksossa jokin on perustavalla tavalla hajonnut, rikki, ja se aiheuttaa stressiä, vaikka elämä onkin sisäisesti mielekästä. Stressin lisäksi vaivaavat kertomukset suomalaisten kylmänkestävyydestä.

Graffiti HAM
Route Couture

Pysyvää on vain muutos

Teksti Heli Yli-Räisänen

Dokumenttielokuva Bixa Travesty kertoo performanssitaiteilija Linn da Quebradan kautta muuttuvasta kulttuurista, kehosta ja kielestä.

Te miehet”, sanoo Linn da Quebrada: ”Te järjestitte kaiken aika hyvin, eikö?”

Quebrada katsoo suoraan kameraan ja hymyilee ilkikurisesti. Hän jatkaa puhuttelemalla koko maskuliinista valtarakennetta, joka hänen mukaansa on ovelasti luonut sirkuksen, likaisen pelin, jossa maskuliiniset ovat lyöttäytyneet yhteen ja hyötyneet samalla kun feminiiniset on suljettu pieneen tilaan kamppailemaan keskenään maskuliinisten hyväksi.

”Te luulitte, että emme puuttuisi siihen mitenkään. Te luulitte pääsevänne siitä rangaistuksetta”, Quebrada sanoo. Hän julistaa, että feminiiniset ovat oppineet maskuliinisilta, tulevat ja käyttävät heidän keinojaan – mutta paljon paremmin – ja valtaavat tilan. Hän julistaa feminiinisten luovan verkoston ja tukevan toisiaan.

Näin alkaa Kiko Goifmanin ja Claudia Priscillan ohjaama dokumentti Bixa Travesty, joka kertoo Linn da Quebradan työstä ja elämästä sekä São Paulon queer-yhteisöstä.
Linn da Quebrada on performanssitaiteilija, jonka musiikkia ja tanssia sisältävät esitykset juhlivat queeria, normeista vapaata seksuaalisuutta, trans- ja muunsukupuolisuutta, feminiinisyyttä sekä ruumiillisuutta. Ne panevat tiukasti vastaan machokulttuurille ja valmiisiin malleihin pakottamisille.

Performanssitaiteilijassa tiivistyy henkilökohtaisen poliittisuus ja se, että eletty elämä karkailee kaikista määritelmistä, normeista ja kate­gorioista. Hän haastaa jopa nykyisessä feministisessä diskurssissa esiintyvän terminologian: ensin Quebrada sanoo olleensa ennen trans- mutta nykyään cis-nainen, ja seuraavissa ­kohtauksissa katsoja näkee hänen peniksensä.

Dokumenttielokuvan päähenkilö osoittaa, kuinka kulttuuri muuttuu ja sen myötä myös kieli. Myös sellaiset ihmisyyden ilmentymät kuten sukupuoli muuttuvat jatkuvasti. Biologia elää suhteessa kulttuurisiin käsityksiin.

Oivalluksesta seuraa kysymyksiä. Mikä edes on penis? Kenellä on oikeus määritellä, miksi kukin oman genitaalinsa kokee? Dokumentissa käännetään katse ruumiiseen, jolla kaikesta itsemäärittelyoikeudesta huolimatta on arvaamattomuutensa.

Quebrada makaa sängyssä sairaalassa kemoterapiassa. Hän pohtii, miten hänen kehonsa yhtäkkiä onkin toisten vallassa, sairaalan ja lääkäreiden. Jopa hänen läheisillään on viime tilassa valta sanoa, mikä hänen keholleen on parhaaksi. Syöpä kuitenkin myös lähensi Quebradan suhdetta omaan kehoonsa: hän näkee selvemmin, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti, kuinka hänen sisällään on jotakin, joka ei suostu kuolemaan. Hän ei itse selitä toteamustaan sen enempää, mutta siinä voi nähdä viittauksen sukupuolikokemukseen, joka ei ole itsen tai ulkopuolisten hallittavissa.

Onneksi syöpä on selätettävissä. Katsoja pääsee tarkastelemaan Quebradan elämää sen jälkeen. Siihen kuuluu performanssitaiteen lisäksi ystäviä ja rakastava äiti. Dokumentti pääsee äidin myötä syvemmälle ilmiöi­hin, joita intersektionaalinen feminismi tarkastelee: äiti kertoo Quebradalle ja tämän ystäville työstään palvelijana perheessä, jossa on pieniä lapsia. Joku keskeyttää äidin ja kysyy: ”Ovatko he valkoisia?” Viimeistään tässä vaiheessa katsoja tulee tietoiseksi, että Quebrada läheisineen ovat rodullistettuja.

Kohtauksen keskustelu voisi toimia oppimateriaalina intersektionaalisuudesta: siinä he ovat, rodullistetut queer- ja transsukupuoliset ja äiti, joka palvelee työkseen vauraampiaan.

”Kyllä, he ovat valkoisia, mutta he kohtelevat minua kuin…”

”Kuin valkoista?”

”Niin.”

Kaikki purskahtavat nauruun.

Elokuvan parasta antia ovat Quebradan monologit, pohdinnat elämästä. Ne ovat eräänlaista ihmisyyden filosofiaa.

Quebrada muun muassa kertoo, miten eri paikoissa asuminen on muokannut häntä ja miten hän käsittää itsensä eri paikoissa koettujen kokemusten summaksi. Quebrada näkee myös oman kehonsa maantieteen valossa: se on maaperä, jolla hän on tutkimusmatkalla. Kehon maaperä on myös jatkuvassa muutoksessa – koskaan ei tiedä, millainen maanjäristys sitä muokkaa uudelleen ja miten sitä kautta tulee toisenlaiseksi ihmiseksi.

Bixa Travesty esitetään Tampereen filmifestivaalilla, joka järjestetään
7.–11.3.2018. Ohjaaja Kiko Goifman
vierailee festivaaleilla.

tamperefilmfestival.fi

Graffiti HAM
Route Couture

Oletko sinä rodunjalostaja?

Teksti Pontus Purokuru

Tarkoittaako hyvä elämä sitä, että elämme tilastollisesti laskelmoiden ja tuottavasti asiantuntijoiden määrittämissä riskirajoissa?

Arkijärjen vastaus on ehdoton kyllä. Tosin ”hyvästä elämästä” ei puhu juuri kukaan. Sen sijaan puhumme kansanterveydestä, kustannuksista ja kilpailukyvystä. Nämä ovat epämääräisiä abstraktioita, toisin kuin hyvä elämä, joka on mahdollista kokea.

Elämäämme määrittävät tilastot ja käsitteet, jotka on luotu vallan tarkoituksiin ja väestön hallitsemiseen. Kun puhumme kansanterveydestä, emme puhu ihmisten kokemasta kyvykkyydestä tai mielekkyydestä. Kun kauhistelemme kustannuksia, emme ajattele, että raha on poliittisesti luotu työkalu ja valtasuhde. Kun hamuamme kilpailukykyä, emme mieti, mitä järkeä on kansakuntien kilpajuoksussa kohti pohjaa.

Vielä oudommalta tällaiset käsitteet alkavat tuntua kun huomaamme, että niiden alkuperä on rodunjalostuksessa.

Moderni rasismi syntyi länsimaissa, kun valtiosta alettiin muokata rodunjalostuksen välinettä. Vanha rasismi oli erilaisten ihmisryhmien välistä kamppailua ja alistamista. Uudessa valtiorasismissa otettiin päämääräksi yhden ”rodun” biologisen ja henkisen puhtauden, eheyden ja ylivertaisuuden turvaaminen.

Alamaisten käsite korvattiin väestön käsitteellä. Hallitukset alkoivat tarkkailla väestön uusiutumisastetta, hedelmällisyyttä, elinikää ja kuolleisuutta ja näiden kytköstä talouteen. Erityisesti syntyvyyttä alettiin kontrolloida. Ihmisiä alettiin hallita ennusteilla, riskiarvioilla, mittauksilla ja normeilla.

Rodunjalostuksen tavoitteena on puuttua väestön tilaan yleisellä tasolla ja pitää yllä normin mukaisia keskiarvoja, jotta kansakunta olisi mahdollisimman elinvoimainen. 1900-luvun aikana rodunjalostus tuotti kansanmurhien ja keskitysleirien lisäksi kallonmittaajien rasistisen tieteen, vähemmistöjen steriloimista ja alkuperäiskansojen alistamista.

Rotutiedettä, pakkosterilointeja ja saamelaisten syrjintää harjoitettiin myös Suomessa. Ruotsissa taas kansankodin ja hyvinvointivaltion alun voi johtaa melko suoraan rotuajattelusta, kuten antropologi Tapio Tamminen osoittaa teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Nykyään olisi epäkorrektia perustella sosiaaliturvan leikkauksia, alkoholipolitiikkaa tai terveysjournalismia rodunjalostuksella. Siksi käytetään kiertoilmaisuja, kuten ”kansanterveys” ja ”kilpailukyky”. Taustalla on yhä ajatus suorituskykyiseksi koulittavasta kansasta, väkivaltaisesti rajatusta ”rodusta”, josta on tehtävä puhdas, voimakas ja yhtenäinen.

Kannattaakin harkita seuraavan kerran, kun löytää itsensä puolustamasta poliittisia ratkaisuja kilpailukyvyllä tai kansanterveydellä. Haluaako todella ryhtyä rodunjalostajaksi? Millaista olisi elää modernien ”rotukäsitteiden” ulkopuolella?

Kuuntele Pontuksen Mikä meitä vaivaa? -podcastit täältä.
Graffiti HAM
Route Couture

U-miehen jäähyväiset

Teksti Timo Kalevi Forss Kuva Elsa Piela

Edesmenneen Markku Innon muisto elää.

Äänestä anglosaksista apinaa, sillä rintamat ovat liekeissä. Oi Zen: Ken tietää ei puhu; ken puhuu ei tiedä! Viva Ivanhoe! Elvis kurtisti rasvaletillään Iken. Meneekö meillä hyvin? Kun kuulen sanan kivääri, tartun kulttuuriini. Se on ROCK.

Näin kirjoitti nuori ja vimmainen underground-runoilija Markku Into vuonna 1970 Suomen talvisota 1939−1940:n Underground-rock -albumin takakannessa. Levy jätti pysyvät jäljet suomalaiseen rockiin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja runouteen. Into ja hänen u-kollegansa M. A. Numminen, Jarkko Laine, Timo Aarniala ja Rauli ”Badding” Somerjoki tekivät oman kulttuurivallankumouksensa.

Tuosta levystä urkesi turkulaiselle Markku Innolle ura. Tekstiä syntyi aivan loppuun asti. Vuonna 1945 syntynyt Into menehtyi tammikuussa 2018 nopeasti edenneeseen sairauteen. Viimeisiä runojaan hän kirjoitti hoitokodissa ruutupaperille, ja aivan vihoviimeiset Into saneli saattohoidossa ollessaan. Näistä runoista koottiin hänen jäähyväisrunokokoelmansa Haikuvia − Ukkokodin pieniä runoja. Se julkaistiin vain viikko Innon kuoleman jälkeen 15. tammikuuta 2018.

Teoksen pienissä haikumaisissa runoissa on lohdullinen ja valoisa tunnelma. Tekstissä kuuluvat eletyn elämän muistot, äidin polvet ja isoäidin pöydällä olevien hedelmien tuoksu. Vastapainona mukana on u-miehen äkkiväärää särmää. Mukana vilahtelevat kuvat Nizzan verikuormurista ja Charlie Hebdon toimituksesta.

Sivujen alalaidoissa ääretön-merkkien alla on pitkä ja väkevä runo Aurajoen rantaa kohti ukkokotia ryömivästä piispasta. Väliin siteerataan William Shakespearea, Neil Youngia ja Bob Dylania. Tie on ollut tuskallinen, mutta perille pääsy on lähellä. Tunnelma on levollinen. Elämä on ollut elämisen arvoista.

U-mies on lähtenyt, mutta onneksi meille jäivät hänen tekstinsä. Yksi Haikuvien hienoimpia hetkiä on runo ”Huomisyönä kun lähdet teet minut hyvin surulliseksi”.

Huomisyönä kun lähdet teet minut hyvin surulliseksi.

Tahdon sanoa tämän vaikka tiedän ettei sillä

enää ole merkitystä. Tähdenlento, kesken

liikkeen pysähtynyt kuva: ikkunasta viskattu radio,

raivonpuuska, tuntematon melodia.

Markku Into: Haikuvia − Ukkokodin pieniä runoja

WSOY 2018

Graffiti HAM
Route Couture

Oma ruumis näkyvillä

Teksti Maija Karhunen Kuva Christopher Hewitt

Kun teatteri- tai tanssiteoksen esiintyjä ei ole normin mukainen, saattaa herätä suojelunhalu ja moraalipaniikki.

Vuonna 2014 Helsingissä Baltic Circle -teatterifestivaalilla esi­tettiin Dries Verhoe­venin teos ­Ceci n’est pas. Teoksessa oli kymmenen erilaista kohtausta, joista jokainen tapahtui vuorollaan lasivitriinissä Lasipalatsin aukiolla. Minä, liikuntavammainen ammattiesiintyjä, olin kuulunut teoksen esiintyjiin jo sen edellisvuotisesta ensiesityksestä alkaen.

Ennen Helsinkiä teos oli kiertänyt ahkerasti pitkin Eurooppaa. Esitys kirvoitti usein närkästystä. Ihmiset eivät pitäneet siitä, että törmäsivät kaupungilla kulkiessaan taiteeseen, jos ylipäätään tunnistivat ja lukivat vitriinin taideteoksena. Minua säälittiin ja tsemppailtiin, vaikka vitriinissä omassa kohtauksessani hemaisevaksi laittautuneena, cocktaileja siemaillen ja teatteritupakkaa poltellen flirttailin ohikulkijoiden kanssa ja pidin hauskaa. Epäiltiin, että teoksen ohjaaja on pakottanut minut esittämään kohtauksen ja näin käyttää minua hyväkseen.

Suomessa Ceci n’est pas -teoksesta syntyi suurempikin kiista. Huolestunut kansalainen, sosiaalityöntekijä, oli ottanut yhteyttä poliisiin. Närkästyksen kohteena oli aluksi kohtaus, jossa isä ja lapsi ovat alusvaatteisillaan lähekkäin lukemassa satua. Esitys ei ollut valituksen tehneen mielestä viaton. Tilanne muotoutui pian usean toimijan hahmottomaksi, aidoksi moraalipaniikiksi. Se etsi seuraavaa kohdettaan minun flirttiesityksestäni ja alastomana, siloposkinen naamio kasvoillaan vitriinissä istuneen iäkkään naisen kohtauksesta. Valituksen tehnyt pelkäsi joko vammaisen tai vanhuksen tulevan esityksessä hyväksikäytetyksi.

Moinen täysivaltaisuuden ja itsemääräämisoikeuden epäily ei onneksi olisi voinut poliisissa kantaa kovin pitkälle. Alastoman, iäkkään naisen esittämän taideteoksen sensuroimiseksi löytyi kuitenkin sukupuolisiveellisyyspykälä, ja hän esiintyi lopulta alusvaatteet yllään. Tuohtumus eskaloitui mediahuomiota saaneeksi poliisitapaukseksi ja oikeusjutuksi, jonka korkein hallinto-oikeus lopulta viime lokakuussa ratkaisi Baltic Circlen hyväksi. Teoksen sensuroiminen oli siis sananvapauden rajoittamista.

Vammaiseen henkilöön liittyvät konnotaatiot ja hänen kohtaamisensa mahdollisesti herättämät alitajuisetkin reaktiot lienevät erilaisia kuin esimerkiksi tummaihoiseen tai transsukupuoliseen ihmiseen liittyvät. Vammaista halutaan usein suojella ja holhota, kuten yllä olevassa esimerkissä. Hänet voidaan nähdä avuttomana. Ruumis voi vammasta riippuen olla hallitsemattoman tuntuinen, pelottava tai epämiellyttävä, ainakin usein huomiota herättävä.

Toisaalta vammaista voidaan ylettömästi ihailla vaikka vain julkiselle paikalle ilmaantumisesta (vaikkei sekään aina ole kaikille itsestään selvää). Olen itsekin tottunut kadulla tuijotuksiin, siihen että sähköpyörätuolilla liikkuessa on usein vaikeaa olla huomaamaton, vaikka haluaisikin. Uteliaat kysymykset ja intiimit utelut ovat joskus ymmärrettäviä, välillä ne vaikuttavat kumpuavan ennakkokäsityksistä ja -luuloista. Niihin täytyy keksiä jotain vastattavaa, selittää omat asiat auki.

Esteellisiin paikkoihin pääsy on oma sosiaalisesti vaivaannuttava performanssinsa. Jos on näkyvästi vammainen, arkinen elämä on siis joskus eräänlaista esiintymistä.

Entä sitten, kun ammatti on esiintyjä ja tanssija, kuten minulla? Kun kuka tahansa asettaa oman ruumiinsa näyttämölle alttiiksi, on hänen kysyttävä itseltään, millaisena hän haluaa sen näyttää, esittää. Herkkänä ja hauraana, haavoittuvana, ei-hallittuna? Onko sellaisia kuvia tarpeeksi näkyvillä tanssitaiteessa, maailmassa? Vaiko vahvana, vapautuneena, taitavana, kykenevänä? Ja näyttäytyvätkö nämä vielä erilaisina, jos esiintyjä on vammainen? Mitä tai kenen katsetta mikäkin näyttämisen tapa palvelee?

Usein tunnen olevani tavanomaista herkempi projisointipinta katsojille. Ihmiset iloitsevat siitä, että diversiteetin politiikkaa toteutetaan, ja ehkä heistä tuntuu hyvältä nähdä minut voimakkaana. Ihmiset ovat usein hyvin kohteliaita. Mietin, tuntuuko heistä siltä, että heidän on pakko pitää työstäni. Muistelen joskus hauraista luistani kirjoitettuja dramaattisia otsikoita ja kadun, etten osannut tai sillä kertaa jaksanut puuttua toimittajan työhön. Entä mitä itse haluan? Ja olenko joskus itse ennakkoluuloinen itseäni kohtaan?

Pelkään, että saamani työt ovat minulle poliittisista syistä annettuja. Mitä ajatella siitä, että taideinstituutiosta kerrotaan suoraan tavoitteesta saada ohjelmistoon enemmän vammaisia esiintyjiä ja samalla ilmoitetaan, että teos, jossa esiinnyn, on valittu ohjelmistoon mukaan, sillä muitakaan vammaisia esiintyjiä ei kaupungissa ole? Jotkut puhuvat cripple bonuksesta, siitä, kuinka vammaisuus taidekentällä myös avaa ovia, vaikka se joskus niitä on saattanut sulkeakin.

Ennen kaikkea harmittelen moraalipaniikkeja. Kun työskentelee eri koreografien tai ohjaajien teoksissa, valtasuhteet ja itsensä antaminen materiaaliksi ovat aina läsnä. Ceci n’est pas -teoksen kohdalla tuntematon sosiaali­työntekijä pelkäsi teoksen ohjaajan käyttävän eksploitatiivisesti ominaisuuksiani vastoin tahtoani ja ymmärrystäni. Toiset taiteilijatkin ovat joskus jonkin esityksen kohdalla lukeneet koko teoksen vammaisuuteni kautta ja sitten huolestuneet puolestani niin, että teoksen varsinainen sisältö on jäänyt syrjään.

Onko ylipäätään mahdollista nähdä vammainen esiintyjä ”neutraalisti”, ”abstraktina” kehona, joka ei viittaisi edustamaansa vähemmistöön? Vai onko se edes tarpeellista, onko kuviteltavissa vielä jotain mielenkiintoisempaa?

Onko naiivi ajatus unohtaa oma vammaisuutensa, olla odotuksista riippumatta kiinnostunut muista asioista ja aiheista ja yrittää toteuttaa niiden mukaista näyttämöä? Mihin olen vammaisena, monia etuoikeuksia saaneena henkilönä velvollinen maailmassa, jossa syrjintä on edelleen arkipäivää? Minkälaisella tekemisellä on radikaaleinta merkitystä?

Graffiti HAM
Route Couture