voima

Syyttömät

Teksti Arman Bahmani Kuvat Airin Bahmani

Vaikka Syyrian sodasta puhutaan paljon, ei sen taustoja tai mahdollisia ratkaisuja tunneta. Suomalaiset toimittajat haluavat vaikuttaa tähän.

Syyrian sodasta on uutisoitu vuodesta 2011 lähtien harva se päivä. Myös Islamilainen valtio -järjestö (IS), joka käytti aiemmin nimeä Isis, on paistatellut toisinaan sensaatio­hakuisissa otsikoissa aina vuodesta 2014. Tavanomaisesti ­median huomio suuntautuu Syyrian ja Irakin konfliktien irrallisiin yksityiskohtiin, kuten jonkun sodan osapuolen tekemään iskuun tai tarinoihin inhimillisestä kärsimyksestä. Uutisointia säännöllisesti seuraavatkaan eivät välttämättä ole saaneet kriisistä kattavaa kokonaiskuvaa.

”Olemme järjestäneet useita puhe- ja keskustelutilaisuuksia Syyrian sodasta ja IS-järjestöstä kuluneiden vuosien aikana. Tapahtumat ovat vetäneet puoleensa poikkeuksellisen suuren määrän yleisöä. Tiedonhalusta ei ole ollut pulaa. Meiltä on usein kysytty, mitä kannattaisi lukea. Valitettavasti aiheesta on saatavilla suomenkielistä taustoittavaa tuotantoa hyvin niukasti – idea tietokirjan kirjoittamisesta syntyi tähän havahtumisen myötä”, kertoo toimittaja Airin Bahmani. Bahmani työstää ensimmäistä kattavasti Syyrian sotaa ja IS:n vyyhtiä purkavaa suomenkielistä teosta yhdessä toisen Lähi-idän poliittisiin prosesseihin erikoistuneen toimittajan Bruno Jäntin kanssa.

Tietokirja nojaa Syyrian selk­kausta ja IS:ää käsittelevän akateemisen kirjallisuuden lisäksi Bahmanin ja Jäntin itse keräämään laajaan tutkimusaineistoon. Ensimmäisen osan aineistosta toimittajat keräsivät alkuvuodesta 2016 Irakissa IS:n joukkotuhonnasta selvinneiden jesidipakolaisten keskuudessa. Osa aineistosta on kerätty Libanonissa.

Tutkimusta oli alun perin tarkoitus tehdä myös Syyriassa, mutta Jäntin ongelmat Syyrian viranomaisten kanssa estivät aikeet.

Assadin hallinto eväsi minulta pääsyn Syyriaan. Päätöksen tehnyt syyrialaisviranomainen paljasti lähteelleni, että kielteisen viisumipäätöksen taustalla oli analyysini Syyrian tilanteesta. Erityisesti se, että olen kuvaillut Assadin hallintoa diktatoriseksi, ei kuulemma miellyttänyt päättäjiä Damaskoksessa”, Jäntti tähdentää.

Syyrian selkkaus sai alkunsa vuoden 2011 maaliskuussa. Lounaissyyrialaisessa Daraa’n kaupungissa puhkesi laajamittaisia Assadin hallintoa vastustavia mielenosoituksia, jotka levisivät lyhyessä ajassa kaikkiin Syyrian suuriin kaupunkeihin. Maassa heräsi toivo demokraattisemmasta tulevaisuudesta.

Yli kuusi ja puoli vuotta myöhemmin Assad hallitsee edelleen suurta osaa Syyriasta ja demokraattista muutosta ajava syyrialaisten oppositio on tukahdutettu lähes olemattomiin.

”Väkivallattomilla mielenilmauksilla alkaneessa kansannousussa vaadittiin muun muassa demokraattisia uudistuksia, korruption kitkemistä, poliittisia ja kansalaisoikeuksia sekä poliittisten vankien vapauttamista. Syyrian hallituksen turvallisuusjoukot vastasivat mielenosoittajien vaatimuksiin massapidätyksillä ja silmittömällä väkivallalla. Kansannousu pyrittiin tukahduttamaan nopeasti”, Jäntti kertoo.

Jäntin mukaan Syyrian sodan kehitystä on ollut poikkeuksellisen vaikeaa ennakoida.

”Tuskin kukaan osasi nähdä vuoden 2011 protestien alkaessa, että vuoden 2017 loppupuolella Syyrian yhteiskunta olisi tuhoutunut ja syyrialaisten humanitaarinen ja pakolaiskriisi olisivat akuuteimmat koko maailmassa. Tai että Venäjä, Yhdysvallat ja lukuisat muut valtiot pommittaisivat samanaikaisesti Syyriaa. Tai että Assadin syrjäyttämistä ajavista poliittisista voimista tehokkaimmin järjestäytyneitä olisivat sunnalaisen ylivallan teokratiaa tai sunni-islamistista osademokratiaa ajavat islamistiverkostot miljardibudjetteineen.”

Paikallisten, alueellisten ja kansainvälisten sodan osapuolten valtakamppailu on saanut aikaan tämänhetkisen maailmanpoliittisen kentän tuhoisimman sodan.

”Yli puolet syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Miljoonat ovat paenneet ulkomaille, miljoonat ovat maan sisäisinä pakolaisina. Kuolin­luvut vaihtelevat eri lähteiden mukaan 300 000 ja 500 000 välillä”, Bahmani selventää.

Mikä sitten ratkaisuksi Syyrian konfliktiin? Bahmanin mukaan suuri osa syyrialaisista haluaa demokraattisen yhteiskunnan. Hän painottaa, että Syyrian demokratisoituminen edellyttää muun muassa ulkovaltojen päätäntävallan huomattavaa vähentämistä.

”Eräs syyrialainen haastateltavamme esitti seuraavan analogian: mikäli hänellä on riita tyttärensä kanssa, hän ei välttämättä haluaisi naapureidensa sekaantuvan siihen, saatikka joidenkuiden aivan tyystin ulkopuolisten.”

Bahman kertoo, että vallasta taistelevat yhtäältä Assadin diktatuuri Venäjän ja Iranin tuella ja toisaalla ultrakonservatiiviset sunni-islamistiset oppositioverkostot Qatarin, Saudi-Arabian, Turkin, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan tuella. Islamistioppositiota on tuettu niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin.

”Iranin rooli Assadin hallinnon puolustamisessa on ollut ratkaiseva, ja se on ollut sitä aivan kansannousun alusta lähtien. Iran on kouluttanut Assadin armeijaa ja antanut sille sotilaallista ja taloudellista tukea, minkä lisäksi Iran on mobilisoinut irakilaisia, afganistanilaisia ja pakistanilaisia shiiataistelijoita vahvistuksiksi Assadin asevoimien rinnalle. Joidenkin tiedustelulähteiden mukaan Iran on käyttänyt Assadin hallinnon puolustamiseen pelkästään sodan kolmen ensimmäisen vuoden aikana noin 15 miljardia euroa”, Bahmani selventää.

Jäntti korostaa, että Syyrian kriisin kansainvälisyyden vuoksi yleisellä mielipiteellä sotaan osallisissa maissa on erityisen suuri painoarvo.

”Suuri osa mediasta ja älymystöstä Syyrian sotaan osallisissa valtioissa on hallitustensa kyynisen ulkopolitiikan kriittisen arvioimisen sijaan päättänyt prostituoida palveluitaan valtiollisen propagandan tueksi. Painetta syyrialaisten hengillä pelattavan sodan lopettamiseksi ei ole pahemmin näkynyt Venäjällä, Yhdysvalloissa, Iranissa, Turkissa tai Saudi-Arabiassa − maissa jotka kantavat leijonanosan vastuusta Syyrian tuhoutumisessa.”

Jäntti kertoo, että Bahmani on käynyt läpi vaikutusvaltaisten persiankielisten ja hän itse vuorostaan merkittävien yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten tiedotusvälineiden Syyria-­uutisointia.

”Kaikissa niissä oman hallituksen Syyria-politiikka esitetään tavanomaisesti suopeassa valossa. Syyriaa maan tasalle hävittäneet valtiot vain haluavat syyrialaisille paremman huomisen, näin meille tietää kertoa omien hallitustensa intressejä myötäilevä veltto älymystö.”

Bahmani selventää, että ”yksikään sodan syyrialaisista osapuolista ei valmista itse aseitaan, vaan ulkopuoliset liittolaiset kärräävät niitä Syyriaan kuin viimeistä päivää. Mikäs siinä, kun ei itse tarvitse kärsiä seurauksia. Asevienti tulisi jäädyttää samalla, kun syyrialaisten itsemäärämisoikeuteen perustuva diplomaattinen rauhanprosessi pantaisiin YK:n valvonnassa alulle.”

Bahmani ja Jäntti ovat dokumentoineet sotarikoksia ja joukkotuhontaa. Jäntti kertoo, että monet heidän haastattelemansa syyrialaiset ja irakilaiset vaativat uskottavia sotarikos­oikeudenkäyntejä.

”Aineistossamme on kymmeniä sivuja pelkästään Geneven sopimusten rikkomuksia. Syyriassa ja Irakissa on muutaman viime vuoden sisään suoritettu joukkotuhontaohjelmia, järjestelmällistä orjuuttamista, siviilien ja vankien massamurhaamista. Syyriassa ja IS:n alueilla sotarikokset ovat paikoin olleet sääntö, eivätkä poikkeus.”

Jäntin mukaan olisi ensisijaisen tärkeää, että mahdollisimman moni vakaviin rikoksiin syyllistynyt asetetaan syytteeseen.

”Tämä edellyttää poliittista painetta, mutta tätä painetta hallitukset eivät ole luomassa omasta vapaasta tahdostaan. Paineen on tultava kansalaisyhteiskunnan eli tavallisten vastuuntuntoisten ihmisten suunnalta.”

Kirjoittaja on Lähi-idän tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa ja Airin ­Bahmanin veli. Bahmanin ja Jäntin teos julkaistaan syksyllä 2018.

IS:n vankeudesta vapautuneet äiti ja lapsi. IS:n orjuuttama äiti synnytti lapsen maakuopassa.
IS:n vankeudesta vapautuneet äiti ja lapsi. IS:n orjuuttama äiti synnytti lapsen maakuopassa.

Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia jakso 3: Valintakokeet kuin armeijoiden kilpavarustelua

linja-aho
Yliopistojen valintakokeet johtavat helposti kilpavarustelukierteeseen: sinun on pakko päntätä viikkotolkulla, kun joku muukin voi – ja taatusti tekeekin – niin. Mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa valita opiskelijat?
Vesa Linja-ahon ”Kymmenen senttiä, kymmenen minuuttia” -podcast käsittelee enemmän tai vähemmän ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita noin kymmenen minuutin pätkissä – monologina tai haastatteluna.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 10: Älä laiskottele, paitsi jos olet rikas

image1-1
Podcastin kymmenennessä jaksossa Pontus ja Veikka pohtivat, onko äänen narina oikea ongelma ja Veikkaa vaivaa puhe pienituloisten kateudesta. Pontus toteaa, että pitää olla rikas voidakseen laiskotella hyväksytysti, Veikka kertoo miten Instagram pahentaa masennusta ja lopuksi todetaan, että Heikki Hiilamo asentaisi vankileirille juoma-automaatin.
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

GMO – tunteella vai tiedolla?

Teksti Leena Putkonen

Geenimuunneltu ruoka herättää paljon turhaa epäluuloa.

Diabetesta sairas­tavat ovat jo 1980-­luvun lopulta lähtien pistäneet itseensä geenimuunneltua insuliinia. Yhtään geenimuunnellun ruoan ai­heuttamaa allergiatapausta ei ole koskaan raportoitu, vaikka GMO-ruokaa on syöty 1990-luvulta lähtien.

Geenimuuntelu on ollut vuosikymmeniä kiistanalainen aihe, jossa tiede ja tutkimus ovat jääneet altavastaajiksi, kun pelot ja urbaanit legendat ovat ohjanneet keskustelua.

Geenimuunnellussa organismissa jokin haluttua ominaisuutta koodaava geneettinen koodi eli geeni on siirretty lajista toiseen. Vaikka kuuluisin jalostettu kasvi, A-vitamiinipitoinen ”kultainen riisi”, kehitettiin nimenomaan ravitsemuksellisesti paremmaksi kuin tavanomainen riisi, pyritään geenimuuntelulla yleensä enemmänkin parantamaan kasvin viljelyominaisuuksia kuin ravintoarvoja. Geenimuuntelun tarkoitus on auttaa ensisijaisesti viljelijää ja ympäristöä eikä niinkään kuluttajaa.

Siinä missä perinteinen kasvinjalostus vie vuosia, pyrkii geenimuuntelu nopeuttamaan kehitystyötä. Kasveille yritetään saada parempaa taudin-, tuholaisten ja kuivuuden kestävyyttä samalla, kun muuttuva ilmasto jo tuo mukanaan kuivuutta, herkemmin leviäviä tauteja ja näiden vanavedessä nälänhätää ja köyhyyttä.

Ilmastonmuutoksen seuraukset saavat parempaa elämää etsivät ihmisjoukot liikkeelle. Senkin takia apukeinoja on löydettävä nopeasti. Rikas, paljon ruokaa tuottava Eurooppa ei tarvitse sadon parannuksia tai tuotannon tehostamista, joten se ei näistä keksinnöistä luultavasti suoraan hyötyisi mutta välillisesti kyllä.

Ravintorikkaammat, muuttuvan ilmaston mukaisesti räätälöidyt kasvit olisivat joka tapauksessa elintärkeitä. Ilmakehän korkeammat hiilidioksidipitoisuudet johtavat monen keskeisen viljelykasvin proteiinipitoisuuden laskuun. Tällä saattaa olla katastrofaaliset seuraukset, sillä proteiinialiravitsemus hidastaa tai pysäyttää lapsen kehittymisen niin fyysisesti kuin kognitiivisesti aiheuttaen näin muun ­muassa lyhytkasvuisuutta ja kehitys- ja oppimisvaikeuksia. Jälkimmäiset pahentavat kurjuuden kehää entisestään.

Tämä ei tarkoita, että kaikki geenimuuntelu olisi automaattisesti hyväksi tai ettei siihen liittyisi ongelmia. Tällä hetkellä ehkä suurin pulma on se, että puolueetonta tutkimusta tehdään hyvin vähän ja pienellä mittakaavalla.

Negatiivinen ilmapiiri – etenkin Euroopassa – on aiheuttanut sen, ettei julkinen tutkimus etene. Luonnollisuus on suuri terveystrendi, jonka arkkivihollisena geenimuuntelu usein nähdään. EU:n alueella ei saa myydä geenimuunneltua ruokaa, mutta silti ihmiset haluavat ”GMO-vapaa” -merkinnän elintarvikkeisiin.

Geenimuunneltuja lääkkeitä vastaan ei ole nähty samanlaista kansanliikettä, vaikka esimerkiksi insuliinin tapauksessa ainetta pistetään sellaisenaan suoraan ihmiseen. GMO-insuliini on huomattavasti parempaa kuin sian haimasta eristetty insuliini, jota ennen käytettiin.

Eläimille geenimuunneltua rehua on EU:n alueella saanut syöttää vuodesta 2003 lähtien. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä lopputuotteen kannalta: geenit eivät taianomaisesti siirry tuotteesta toiseen.

Suuryhtiöitä on syytetty esimerkiksi siitä, että ne tuottavat ”terminaattorisiemeniä”, joista kasvatetut kasvit ovat kyvyttömiä tuottamaan itäviä siemeniä näin orjuuttaen viljelijän käyttämään heidän tuotteitaan. Tämä on myytti, sillä teknologian kehittänyt jättifirma Monsanto ei ole koskaan kaupallistanut keksintöään. Moni muukin väite paljastuu tarkemmassa tarkastelussa liioitteluksi tai väärinkäsitykseksi.

Geenimuunteluun liittyen huolta on herättänyt myös torjunta-aineiden vaikutus luontoon ja viljelijöiden terveyteen. Tämä ongelma ei kuitenkaan liity pelkästään geenimuunteluun vaan kaikkeen tehotuotantoon perustuvaan viljelyyn sekä käyttöohjeiden ja ohjauk­sen puutteeseen tiloilla.

Paradoksaalista kyllä, muun muas­sa ympäristöjärjestöjen usein tunteikas lobbaaminen on johtanut tilanteeseen, jossa geenimuuntelukenttää hallitsevat suuryhtiöt Monsanto, ­DuPont ja Syngenta sen sijaan, että tutkimusta ja kehitystä tehtäisiin vähemmän puolueellisissa instituutioissa.

Suuryritykset ovat niitä tahoja, jotka voivat edistää tutkimusta ja tuoda tuotteita markkinoille, sillä turvallisuustutkimukset ja lupien anominen ovat kallista puuhaa. Voittoa tavoittelevat yhtiöt ajavat kuitenkin ensisijaisesti omaa etuaan. Tätä vallan epätasapainoa olisi syytä pian päästä tasoittamaan.

Ylellä Docventures-dokkarisarjassa 25.10. nähtävä Food Evolution haastaa keskustelemaan geenimuuntelusta asiapohjaisesti.

• GMO-ruoka on turvallista kuluttajille. Tästä tutkijamaailmassa on vahva konsensus. GMO-ruokien ei ole todettu aiheuttavan allergiaa tai muita terveyshaittoja, vaikka näistä paljon huhutaan.
• Tehotuotanto sinällään on haitallista ympäristölle ja ilmastolle. Se, että moni teho­tuotettu lajike sattuu olemaan geenimuunneltua, on sattumaa.
• Geenimuuntelu on liiaksi suuryhtiöiden ja kaupallisten tahojen käsissä luonnon- ja terveystieteilijöiden sijaan. Yritykset ovat kuitenkin tänä päivänä hyvin avoimia tutkimuksestaan, jonka tuloksia on helposti löydettävissä yritysten kotisivuilta.
• Geenimuunnelluista kasveista hyötyvät ennen kaikkea viljelijät maissa, joiden ruokaturva on hauras ja joita ilmastonmuutos koettelee rankimmin. Kaikki keinot – ei yksistään geenimuuntelu – ovat tervetulleita ruokaturvan parantamiseksi.
• Geenimuuntelu on kallista. Siksi Euroopan pitäisi muuttaa asenteitaan ja auttaa köyhempiä maita mahdollistamaan geenimuunneltujen lajien turvallinen ja hallittu kehitys­työ. Se olisi välillisesti myös Eurooppaa hyödyttävä kädenojennus.

Tunnekielellä vanhemmuuteen

Kielen...FayeMV

Teksti Ndéla Faye

Monikielistyvässä maailmassa kielet periytyvät ja leviävät yli totuttujen rajojen. Periytyykö identiteetti kielen mukana vai siitä huolimatta?

Suomen opettaminen suomalais-senegalilais-pohjoisirlantilaiselle lontoolaisvauvalleni on aina ollut itsestäänselvyys. Yli kaksikymmentä vuotta ulkomailla asuneena myönnän, että suomen kielen taitoni on ruosteessa, mutta olin jo aikoja sitten päättänyt, että minusta tulee mämmiä rakastava, suomeksi iltasatuja lukeva, suomalaisia lastenlauluja laulava, Iittalaa hamstraava Suomi-äiti.

Lukuun ottamatta Skype-puheluita suomalaisten perheenjäsenteni kanssa puhun pääsääntöisesti englantia. Englanninkielisiä sanoja lipsuu suuhuni jutellessani myös vauvalle. Anglismit tuppaavat vahingossa arkikäyttöön, ja harvoin edes enää huomaan virheitäni. Silti minulle ei olisi tullut edes mieleen olla puhumatta suomea lapselleni.

”On melko yleistä, etteivät ulkomailla asuvat suomalaiset opeta lapsilleen suomea”, kertoo Bilingual Potential -yrityksen perustaja, sosiologi ja kaksikielisyystutkija Soile Pietikäinen. ”Päätökseen voi liittyä negatiivinen identiteettisuhde omaan kulttuuriin, johon he ehkä tarkoituksella hakevat etäisyyttä. Tai ehkä asia ei ole vanhemmalle itselleen ollut tärkeä. Joskus vanhemmat eivät ole halunneet sitä hankaluutta, että perheessä kaikki eivät ymmärrä toisiaan koko ajan, sillä se vaatii oikeasti vaivaa.”

Pietikäisen mukaan haluam­me käyttää kieltä, jolla meitä rakastetaan – ja haluamme rakastaa kielellä, jolla tunnemme syvimmin. Mutta missä määrin vanhemmalla on oikeus valita lapsensa kielellinen tulevaisuus?

”Asiaan liittyy ihmisoikeustaso. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kieli- ja kulttuurivähemmistöjen lasten oikeuksia käsittelevä artikla määrittelee, että jokaisella lapsella on oikeus ei pelkästään kuulla, mutta myös oppia ja käyttää vanhempiensa kieltä riippumatta siitä, käyttääkö ympäröivä yhteiskunta sitä. Tämä on todella vahva oikeusmääritelmä, sillä lapsen oikeus oppia ja käyttää kieltä on paljon vahvempi oikeus kuin pelkkä oikeus kielen kuulemiseen. Tämä sama oikeus on myös Suomessa asuvilla maahanmuuttajien lapsilla.”

Pietikäisen mukaan YK:n sopimuksessa ei määritellä, mitä kautta oikeus pitäisi saattaa lapsen ulottuville.

”Toisaalta vanhemmuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että vanhempi puhuu lapselle sillä kielellä, joka on hänen tunnekielensä”, Pietikäinen jatkaa. ”Jos vanhempi ei halua käyttää äidinkieltään vanhemmuuden kielenä, voi syntyä ristiriita lapsen kielellisten oikeuksien ja vanhemman kieli­valinnan välille. Pidän kuitenkin aina tärkeämpänä tervettä varhaislapsuuden kehitystä ja onnellista perhettä. Kaksikielisyys on toissijainen tavoite niihin verrattuna.”

Myös Pietikäisen perhe on monikielinen: italialaisen miehen lisäksi perheeseen kuuluvat 14- ja 16-vuotiaat lapset, jotka puhuvat suomea, italiaa ja englantia äidinkielisen puhujan tasolla. Pietikäinen sanoo 90-luvulla tajunneensa, että usein lapset eivät opi maahanmuuttajavanhempansa kieltä.

”Ajatus siitä, että omat lapseni eivät osaisi puhua suomea ja että minä en voisi puhua omille lapsilleni suomea, oli niin hirveä, että painuin suoraa päätä yliopiston kirjastoon. Lainasin kaikki kaksikielisyyttä käsittelevät kirjat ja luin ne viikossa läpi, vaikka en vielä edes suunnitellut lapsia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen perustanut tiettävästi ensimmäisen eettisen yrityksen, joka ajaa maahan­muuttajien lasten kielioikeuksia YK:n lasten oikeuksien sopimuksen ­hengessä.”

Ulkosuomalaiset kertovat, että ulkomailla asutuista vuosista riippumatta suomen kieli on hyvin tärkeä osa identiteettiä. Lontoossa puolitoista vuotta asuneelle Emma Katajalle suomen kieli on kieli, jolla hän saa ilmaistua itseään täydellisesti.

”Ulkomailla asumisen aikana olen oppinut arvostamaan sitä, miten tietyllä tapaa eksakti suomi on: englanti tuntuu välillä vähän tökeröltä ’pistetään vaan sanoja toistensa perään’ -kieleltä siihen verrattuna, että suomessa kaikki taivutetaan ja sanoille on oma paikkansa lauseessa.”

Yli kymmenen vuotta pois Suomesta asunut Janina Oddoye Davies tuntee myös suhteensa suomen kieleen muuttuneen.

”Suhteeni suomen kieleen on muuttunut tietyllä tavalla etäiseksi ja keinotekoiseksi. Syytän tästä osittain somea. Sosiaalisessa mediassa suomen kieli pysyy kirjoitetussa muodossa ja tietynlaisessa kuplassa. Joskus tilanteessa, jossa joudun yllättäen puhumaan suomea vieraan ihmisen kanssa, en muistakaan oikeita sanoja, ja alkujaan suhteellisen neutraali tilanne muuttuu kertaheitolla suunnattoman stressaavaksi.”

Oddoye Davies kuvaa suomen kielensä jämähtäneen yli kymmenen vuoden taa.

”Se kuulostaa pehmeältä, tavalliselta ja on täynnä sanontoja ja termejä, joita nykyään ei kuulemma juuri kuule. Todellinen nykysuomi on täynnä vieraita sanoja, joiden merkityksen joutuu tarkistamaan netistä.”

Minulle suomi on liuta lapsuudenaikaisia muistoja. Mökillä riipputuolissa luettuja kirjoja kesähelteellä. Satuja, joita äitini luki minulle joka ilta 12-vuotiaaksi saakka. Stadin slangin sanoja, jotka ovat periytyneet sanavarastooni. Lukuisia mummilta kuultuja sananlaskuja, joilla hauskuutan miestäni kääntämällä ne englanniksi: ”Crying does not help at the market” tai ”Don’t lick before it drops”.

Huolimatta siitä, että päivisin ajattelen suurimmaksi osaksi englanniksi, tunnekieleni on suomi. Ärräpäät pärähtelevät melkein aina suomeksi, ja mieheni mukaan pälätän suomeksi unissani. Voin laskea Suomessa vierailut viimeisen vuosikymmenen aikana yhden käden sormilla, mutta silti suomella on tärkeä merkitys elämässäni. Se kumpuaa jostain sisimmästäni.

Taistelu Rautatientorin tarinasta

Teksti Juho Narsakka Kuvat Outi Neuvonen

Ääripäiden meuhkaaminen, ihmisoikeuskysymys, turvallisuusriski – kaikki nämä näkökulmat käytettiin kevättalven mielenilmauksiin.

Helsingin Rautatien­torilla toteutui kevättalvella 2017 yli sata päivää kestänyt poliittinen kamppailu. Sen näyttämönä toimi Rautatieaseman edustalla sijainnut tori, jolla nähtiin oikeuksiaan vaativia turvapaikanhakijoita, suomalaisia tukijoita, äärioikeistolaisia, tuh­opolttoyritys, poliiseja, vierailevia poliitikkoja ja toista­tuhatta osallistujaa kerännyt tukikonsertti.

Joukko irakilaisia ja afganistanilaisia turvapaikanhakijoita aloitti 10. helmikuuta 2017 Oikeus elää / Right to ­Live -mielenilmauksen Kiasman aukiolla vaatiakseen itselleen perusoikeuksia ja oikeudenmukaista kohtelua sekä pakkopalautusten keskeyttämistä. Äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä aloitti toisella puolella Mannerheimintietä siirtolaisten mielenilmausta vastustavan Suomi-Maidan-mielenosoituksen.

Seuraavalla viikolla molemmat mielenilmaukset siirtyivät poliisin määräyksestä Rautatientorille. 135 vuorokautta Rautatientorilla pysynyt Oikeus elää on vuoden näkyvin mielenilmaus ja yksi viime vuosien pitkäkestoisimmista protesteista Suomessa.

Pysyvän protestin tuominen kaupunkitilaan on onnistuessaan tehokas keino saada näkyvyyttä asialle kuin asialle, saada media kiinnostumaan ja luoda poliittista painetta päättäjille. Tässä Oikeus elää on onnistunut.

Turvapaikanhakijoiden kohteluun liittyviä epäkohtia on tuotu esiin yhtä lailla keskustelemalla kasvokkain Rautatientorin poikki kulkevien ihmisten kanssa kuin tiedottamalla medialle. Kevään mittaan protestoijat tapasivat myös Maahanmuuttoviraston virkamiehiä ja politiikkoja rivikansanedustajista pääministeri Juha Sipilään.

Valtaosa mielenosoittajien viestinnästä tapahtui kuitenkin päivittäin perinteisen median ulkopuolella Facebookin, Twitterin ja blogin kautta.

Suomi-Maidanin tiedotus ei ole yhtä selkeää. Oikeus elää -mielenosoittajien tapaan myös Suomi-Maidan viesti omia kanaviaan pitkin, erityisesti suoratoistamalla videoita YouTubeen.

Suomi-Maidaninin osallistujien eri yhteyksissä esittämiin vaatimuksiin kuuluu esimerkiksi vuonna 2015 Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden karkottaminen. Käytännössä osallistujat ovat uhkailleet ja häiriköineet kaikkia heidän kanssaan eri mieltä olevia turva­paikanhakijoista ohikulkijoihin.

Mediassa Rautatientorin mielenosoittajat on usein kehystetty ongelmallisesti toistensa peilikuviksi tai ”kahdeksi ääripääksi”, vaikka kyseessä eivät ole samanlaisessa asemassa olevat ihmiset. Turvapaikanhakijoille ympärivuoro­kautisen mielenilmauksen aloittaminen talvipakkasilla oli epätoivoinen ja voimakas teko äärimmäisen epävarmassa tilanteessa. Heidän toimintansa kautta julkisuuteen on syntynyt myös toisenlainen, laajempi tarina. Siinä Rautatientori symboloi taistelua siitä, koskevatko ihmisoikeudet kaikkia tasavertaisesti vai asetetaanko ihmisiä eriarvoiseen asemaan rasistisin perustein.

Yhden näkökulman tapahtumiin tarjoavat poliisin ja maahanmuuttoviraston virkamiehet, joiden käsitys turvallisuudesta poikkeaa turvapaikanhakijoiden ja heidän tukijoidensa näkemyksestä. Turvallisuudella voidaan perustella mitä tahansa hallinnollisia toimenpiteitä, jopa rajata oikeutta vaatia itselleen turvaa.

Molemmat Rautatientorin mielenosoitukset loppuivat poliisin määräyksestä kesäkuun lopulla. Suomi-Maidan häädettiin toistuvien järjestys­häiriöiden vuoksi paljon huomiota saaneessa poliisi­operaa­tios­sa. Muutamaa päivää myöhemmin poliisi määräsi myös Oikeus elää -mielenosoituksen pois Rautatientorilta mielenosoittajien omaan turvallisuuteen vedoten antamatta kuitenkaan esimerkkejä siitä, mikä heitä konkreettisesti uhkaa.

Molempien mielenilmausten poistamista perusteltiin ”yleisellä turvallisuudella”. Turvallisuus on noussut varsinkin poliisin viestinnässä keskeiseksi teemaksi. Myös virkamiehet ja poliitikot perustelevat ”turvallisuudella” käännytyksiä Irakiin ja Afganistaniin, jossa monet turvapaikanhakijoista saattavat joutua kuolemanvaaraan.

Virkamiesten toimenpiteet hahmotetaan Suomessa usein neutraalina toimintana. Poliisi on viestinnällään osallistunut määrittelyyn, miten Rautatien­torin protestit hahmotetaan. Maahanmuuttoviraston virkamiesten tapaan myös poliisiin toiminta vaikuttaa turvapaikanhakijoiden kohteluun ja asemaan Suomessa.

Poliisin turvallisuuspuhe jyräsi lopulta virkamiesauktoriteetilla julkisuudessa alleen siirtolaisten oikeuspuheen luomalla Rautatientorin tarinassa vastakkainasettelun näiden kahden asian välille. Jos turvallisuussyihin vedoten rajataan oikeutta osoittaa mieltä perusoikeuksien puolesta, on kyseessä virkamiesten sortava vallankäyttö.

”En voi mennä takaisin, minut tapetaan. Silti minulle sanotaan, että on turvallista mennä takaisin. Samaan aikaan Suomen ulkoministeri Timo Soini sanoo, ettei suomalaisten ole turvallista matkustaa Irakiin. Mikä siis on totta? Ehkä totuus on se, että eri ihmisiä koskee eri totuus.”

Näin Oikeus elää -mielenilmaukseen osallistuva Tiem Raad pohti Kansan Uutisten jutussa sitä, mistä Rautatientorin toisistaan poikkeavissa tarinoissa on kysymys.

Turvapaikanhakijat ja heidän tukijansa ovat Rautatien­torin jälkeen osallistuneet Helsingin Pride-kulkueeseen, osoittaneet päivisin mieltä Kiasman aukiolla ja syyskuun alussa alkaneet rakentaa tilapäistä turvapaikkataloa Kolmen Sepän Aukiolle taiwanilaisten arkkitehtien opastuksella People’s Architecture -nimisessä hankkeessa. Protestoinnille on tarvetta niin kauan­, kun ihmisiä koskevat eri ­totuudet.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 9: Mikä mediaa vaivaa? (live)

image1
Veikka ja Pontus kysyvät mitä media haluaa meiltä ja mitä me haluamme medialta. Podcastin ensimmäisessä live-nauhoituksessa vastataan yleisökysymyksiin medioiden normittavasta työstä, maailmantuskasta ja siitä, pitäisikö Veikan ja Pontuksen muuttaa yhteen. Lopuksi kerrotaan, millainen olisi oikeaoppinen ja kaikin tavoin täydellinen media.
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

Kuvat: Reetta Räty

Kielen voima

Teksti Reetta Räty

Luokan oveen on kiinnitetty lappu, jossa lukee näin:

”Meillä osataan albaniaa, arabiaa, bengalia, ingushia, englantia, kurdia, nepalin kieltä, pashtua, somalin kieltä, suomea, tamilia, thaikieltä, turkkia, venäjää, viroa.”

Samantapainen lappu on itähelsinkiläisen koulun seuraavankin luokan ovessa. ”Meillä osataan arabiaa, bengalia, englantia, koreaa, kurdia, ranskaa,  somalin kieltä, suomea, turkkia, venäjää, viroa.”

Seuraava ovi, uusi lappu: ”albania, arabia, kurdi, urdu….”

Ovissa kerrotaan, mitä kaikkia kieliä kussakin luokassa puhutaan. Yhteensä koulussa osataan yli 30 kieltä, ja koko asuinalueella on rekisteröity yli 60 eri kotikieltä. Helsingissä puhutaan äidinkielenä jo yli 130 eri kieltä, eli meillä tosiaan osataan kieliä – mutta osataanko tätä taitoa arvostaa tai edes tunnistaa?

Tätä itähelsinkiläistä peruskoulua kutsutaan usein maahanmuuttajakouluksi tai vähän kryptisemmin s2-kouluksi. S2 on koulujen hallintokieltä: s2-oppilas opiskelee suomea toisena kielenään. Hänen kotikielensä on siis jokin muu kuin suomi.

Mutta että maahanmuuttajakoulu?

Paljon osuvammin koulua voisi kutsua kansainväliseksi kouluksi. Lapsista suurin osa on syntynyt Suomessa, mutta ilmapiiri on kovin kansainvälinen, sillä niin monen juuret ovat muualla kuin Suomessa. Luokan seinällä on lasten nimet arabialaisin aakkosin kirjoitettuna: ”Aniisa, Sara, Andres, Noore, Ismail, Melak, Chiara, Hariini.” Kauniita, suomalaisia lasten nimiä vuodelta 2017!

Sanoilla – ja kielellä – on valtaa ja väliä.

Otetaan toinen esimerkki:

Tässä samassa itähelsinkiläisessä koulussa opiskelee lapsia, joita kutsutaan mediassa, tutkimuksissa ja tilastoissa vieraskielisiksi. Se on kummallinen nimitys, sillä tämä on suomalainen peruskoulu, ja täällä opetetaan, syödään, juhlitaan ja pelataan sählyä suomeksi. Toki väli­tunnilla, käytävillä ja ruokalassa kuulee arabiaa, somalin kieltä, kurdia, venäjää, viroa, englantia tai daria. Lapset ovat monikielisiä, eivät vieraskielisiä.

Sana vieraskielinen on pesiytynyt kielenkäyttöön, kun on yritetty sanoa, että lapsen tausta on jossain muualla kuin Suomessa. Etnisyyttä ei Suomessa tilastoida, mutta kotikieltä tilastoidaan. Ja jos kotikieli ei ole suomi, se on jotain vierasta.

Suomessa – toisin kuin monessa muussa maassa – ei voi tilastoida äidinkieleksi kuin yhden kielen. Se vääristää todellisuutta ja vaikuttaa kielenkäyttöön.

Kello on 8.15. Oppitunti alkaa. Vitosluokka rymistelee luokkaan ja istuu paikoilleen. Luokka on perinteinen: pulpetit, tuolit, liitutaulu, kello, seinillä oppilaiden ryhmätöitä muun muassa teemasta Suomi 100 vuotta. On ­Sibelius, Suomen lippu, tietoa ­saamelaisista ja saamen eri kielistä: kolttasaame, inarinsaame, pohjoissaame.

Oppilaat pölisevät keskenään suomeksi.

Luokassa on päätetty tehdä asioita, jotka tekevät näkyväksi lasten kieli­taidon tai kielelliset resurssit, kuten lingvistit sanovat. Vaikka koulua käydään suomeksi, on huomattu, että lasten lukuisten eri kotikielten tuominen mukaan koulun arkeen on hyödyllistä. Koulussa puhutaan ”kielitietoisesta oppimisympäristöstä”.

Luokan seinäkalenterista näkee, että syyskuussa on ollut eid-juhla. Sanakirjat ovat tavallisia apuvälineitä, ja samankieliset oppilaat voivat auttaa toisiaan, jos joku ei ymmärrä termejä. Kenenkään kielitaitoa ei saa arvostella.

Kielitietoisuus pyrkii lisäämään lasten kiinnostusta kieliä kohtaan ja kohottamaan lasten kielellistä itsetuntoa. Kun kielitaito tuodaan näkyväksi, ehkä joku oppilas huomaa itsekin, että venäjän kieli on mieletön etu vaikkapa työelämässä. Ei sellaista taitoa kannata peittää.

Aiemmin peruskouluissa oli suorastaan kiellettyä puhua muuta kuin suomea. Enää ei ajatella niin jyrkästi, vaan luokkiin pyritään luomaan ilmapiiri, jossa lapset oppivat olemaan ylpeitä omista kielistään ja tulevat tietoisiksi siitä, että he ovat monikielisiä.

Kielitietoisuuden lisäämisessä on kyse sekä lapsen omasta identiteetistä että laajemmin kieli-ideologioista: tunnistammeko monikielisten lasten osaamisen, vai keskitymmekö problematisoimaan heidän suomen kieltään?

Monikielisiä lapsia on usein eniten alueilla, joita demonisoidaan julkisuudessa. Monikieliset koulut ovat ”huonoja” kouluja – osin siksi, että niiden vahvuuksia ei lainkaan nähdä.

Kansainvälisyytenä pidetään englantia, ranskaa, espanjaa ja ehkä myös kiinaa, ei maailmankieliä kuten arabiaa, venäjää tai banglaa. Tämäntapaisen ajattelun muuttamiseen kielitietoisuuden lisääminen tähtää.

Sosiolingvisti Heini Lehtonen on tarkastellut väitöskirjassaan nuorten puhetta ja vuorovaikutusta helsinkiläisissä kouluissa, joiden oppilaat puhuvat pariakymmentä eri ensikieltä.

Lehtonen muistuttaa, että arjessa monikielisyys ei tarkoita vain sitä, että nuori käyttää suomea ja vanhem­piensa kieltä. Itähelsinkiläisten nuorten kielessä näkyvät siirtolaisuus, globalisaatio ja transnationaalisuus. Eri elämänvaiheista ja ympäristöistä on tarttunut mukaan kieliä, jotka kulkevat mukana maasta ja tilanteesta toiseen.

Lehtonen kertoo esimerkin itähelsinkiläisestä monikielisestä nuoresta.

R on muuttanut lapsena Irakista Turkkiin ja kouluikäisenä Turkista Pohjois-Suomeen, josta vuoden päästä Helsinkiin. Kotikielet ovat kurdin sorani ja arabia. Hän on oppinut Turkissa turkkia ja persiaa ystäväperheeltä, koulukielenä on suomi, kavereiden kanssa hän puhuu kurdia, turkkia, suomea, ymmärtää ja käyttää myös ainakin venäjän sanoja.”

Tällainen ”kielitaidoton maahanmuuttaja” tämä oppilas R.

Luokan seinällä on lappuja, joissa lukee 14 eri kielellä huomenta.

Joka viikko on opeteltu yksi kieli lisää, ja nyt lapset toivottavat toisilleen huomenta albaniaksi, arabiaksi ja suomeksi. Mer menches! Huomenta!

Huomenta-lappuja on saatu juuri yksi lisää, kun luokkaan tuli nepalinkielinen poika. Nepalissa puhutaan yli 120 kieltä, joista isoin on nepalin kieli. Nepalia kirjoitetaan devanagari-kirjoitusjärjestelmällä, eli se näyttää samalta kuin vaikka hindin kieli. Kotikieliset huomenta-laput ovat näkyvä muistutus siitäkin, että monet luokasta pitävät suomen kielessä käytettäviä aakkosia vain yhtenä mahdollisena tapana kirjoittaa. Vaikkapa bengalissa, kiinassa, venäjässä ja arabiassa on omat aakkoset, ja oppilaat ovat opettaneet kirjaimia toisilleen työpajoissa.

Luokalla on toinenkin uusi oppilas, hän on kotoisin Venäjältä. Tyttö ei vielä puhu suomea,  mutta hänen on suhteellisen helppo sujahtaa tähän luokkaan. Luokan muut venäjäntaitoiset kääntävät opettajan ohjeita tytölle, eikä välitunnilla tarvitse olla ihan hiljaa, kun ympärillä on niin paljon muita venäjää taitavia.

Lapset pitävät aivan itsestäänselvänä, että kaikki oppivat monia kieliä. Eiväthän he juuri tunne yksikielisiä ihmisiä. Tämän koulun kutosluokalla on neljä oppilasta, joiden molemmat vanhemmat ovat suomenkielisiä. Erikoisia tapauksia tällaiset yksikieliset! Toki tässä koulussa koko kouluaikansa viettäneet ovat imeneet kieleensä vaikutteita kavereiden kielistä.

Siinä mielessä luokka on kuin koko maailma: yksikielisyys on poikkeus, ja monikielisyys on normi.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet niin yksikielinen maa, että täällä on unohdettu katsoa sekä omaan historiaan että omien rajojen ulkopuolelle. Suomenruotsalaisuuden tunnistamme, toki senkin kanssa osalla on vaikeaa. Nyt ajatusta monikielisyydestä pitää ikään kuin elvyttää ja samalla laventaa kattamaan muitakin kuin suomea ja ruotsia puhuvat.

Samalla voi venyttää käsitystä kielitaidosta.

Millaista on hyvä kielitaito, ja kuka sen määrittelee?

Miksi diplomaattikoulutuksessa han­kittu vaillinainen kielitaito on plussa mutta kotikielenä opittu kielitaito näkymätön, ellei peräti ongelma?

Miten oppisimme näkemään parjatut lähiökoulut kielten ja kulttuurien moninaisuutta opettavina tulevaisuuden kouluina?

Milloin Suomi on valmis hyväksymään myös rekisterissä sen, että ihmisillä on monia kotikieliä?

Osaammeko itse nähdä kielen voiman edes silloin, kun puhutaan suomea?

Verrataan vielä mielikuvia ja kielikuvia, joita tässä jutussa esimerkkinä käytettyyn kouluun voi liittää: maahanmuuttajakoulu, jossa on vieraskielisiä lapsia? Vai: kansainvälinen koulu, jossa on lapsia yli 30 eri maasta?

Kirjoittaja on mukaan Itä-Helsingin uudet Suomen kielet -hankkeessa. Kyseessä on yhteisölähtöinen toimintatutkimus, jossa tehdään näkyväksi Itä-Helsingin monikielisyyttä ja luodaan käytänteitä, jotka kannustavat monenkeskiseen kielenoppimiseen luokissa.

Ihminen, sinuttele sikaa

Teksti Selma Lähteenmäki Kuvat Annika Pitkänen

Tapamme puhua eläimistä heijastuu väkisinkin siihen, miten eläimiä kohtelemme.

On ihmisiä, jotka hermostuvat, kun lemmikkikoiraa kutsutaan hellitellen vauvaksi. He lyövät ääliön leiman sen otsaan, joka erehtyy lässyttämään kissalleen kuin sylilapselle.

Kenties hermostujat kuvittelevat dystopian. Heidän mieltään saattaa jäytää pelko siitä, mitä inhimillistämisen prosessista väistämättä seuraa. Mopseja mekoissa! Ääni­oikeus naudoille! Ehkä he pelkäävät, että inhimillistäminen on eläimen muuntamista ihmiseksi an sich.

Inhimillistämistä ei kuitenkaan pidä käsittää näin. On mielekkäämpää ymmärtää se prosessina, jossa eläimelle myönnetään jakamaton itseisarvo.

Maailmankuvamme muuttuu, kun eläimestä tulee hän.

Kieli luo ihmisen ja muiden eläinten välille railon. Railo on erityisen selvästi nähtävillä suomen kielen pronomineissa. Ihmiselle myönnetään subjektius persoonapronominilla, demonstratiivipronominit osoittavat objekteja: asioita, esineitä – ja muita eläimiä. Kielemme on tässä suhteessa jumahtanut 1600-luvun kartesiolaisen dualismin traditioon, joka kategorisoi toiset eläimet hengettömien automaat­tien joukkoon.

Toiseuttavat ilmaisut eivät toki rajoitu pronomineihin. Railoa louhitaan leveämmäksi monilla niin banaaleilla ilmaisuilla, ettemme herää kyseenalaistamaan sitä, millaista eläinkuvaa tällainen kieli ylläpitää. Vasikkaansa maailmaan ponnistava lehmä ei olekaan äiti, joka synnyttää, vaan poikiva emä. Metsästettävään lajiin kuuluva eläin häivytetään yksilöstä riistaksi. Kuollut eläin ei ole ruumis: siitä tulee ruho tai raato.

Erityistä huomiota ansaitsee termistö, jota käytämme akteista, joissa ihminen riistää eläimeltä hengen. Kun eläin teurastetaan tai lopetetaan, kadottaa kieli teosta sen moraalisen painolastin, väkivallan, joka muuten olisi ilmeinen, kun puhutaan tappamisesta. Kun teurastamossa teurastetaan nautaa, ei siellä ammuta, viilletä ja paloitella yksilöitä – teurastamossa prosessoidaan massaa.

Tiede ja moraalifilosofia alkavat tunnistaa sen, että eläin on mitä suurimmassa määrin hän: henkilö, persoona, subjekti. Ihmismielet ja -kielet kulkevat tässä tunnistusprosessissa valitettavan jäljessä.

Niinpä me ihmiskuntana edelleen tapamme ja hyödynnämme miljardeja eläimiä vuosittain ilman sen suurempia moraalisia tunnontuskia. Ja hoemme railon reunalla mantraa: ”Eläintä ei saa inhimillistää.”

Ahdistus eläinten inhimillistämisen negatiivisista vaikutuksista paisuu suhteettomaksi sen rinnalla, että sen positiiviset vaikutukset ovat järisyttäviä – niin eläinyksilöiden kuin ympäristönkin kannalta. Kun eläimestä tulee hän, astuu eläin moraalisen katsantomme piiriin, mikä pakottaa meidät pohtimaan muun muassa ruoan­tuotantomme eettisiä kantimia uudelleen. Tässä pohdinnassa toiseuttava kieli palvelee ainoastaan tehotuotannon julmaa logiikkaa.

Kissalle ja koiralle lässyttävä on siis itse asiassa lähempänä kestävää ja oikeudenmukaista eläinsuhdetta kuin se, joka näkee eläimessä arvoa ensisijaisesti resurssina. Sillä kukapa hengettömälle objektille lepertäisi? Lässyttämisen ja eläimiä koskevan kielen normien purun, railon kaventamisen, soisi täten ulottuvan lemmikeistä myös muihin ihmisen vaikutuspiirissä eläviin eläimiin.

Siispä: inhimillistetään, lässytetään, leperrellään! Kujerrellaan kanoille, sinutellaan sikoja, kutsutaan vasikoita vaikka vauvoiksi.

Sillä vauvoja ei tässä maailmassa kasvateta tapettaviksi.

Tuntemattomat auttajat

Teksti Maria Pettersson

Maria Pettersson liittyi enkeliparannusryhmään naureskellakseen valopalloille. Kävi ilmi, että ryhmän auttajat eivät ole mielikuvitusta.

Olen tehnyt ryhmäläisille Voimallisen Hoitopallon. Sen voi vastaanottaa kahden viikon aikana niin usein kun haluaa. Hoito aktivoituu heti, kun lausut, että haluat vastaanottaa Energiahoidon.

Hoidossa mukana ovat Arkkienkeli Rafael, Äiti Maria ja Kultasäteen Parantajaenkelit. Hoito sisältää Reikiä, Kristusvaloa, Karunaa, Violet Flame Reikiä, Kundaliinireikiä, Gold Reikiä, Purple Reikiä, Golden Shaktia ja Atlantislaisia Voimamantroja.”

Ystäväni oli liittynyt Facebook-ryhmään nimeltä Enkeleitä, keijuja ja yksi­sarvisia. Se on ”ryhmä kaikille niille, jotka tuntevat näiden valo-olentojen opastuksen, läsnäolon tai haluavat oppia tuntemaan”.

Ystäväni uskoo atlantislaisiin voimamantroihin yhtä paljon kuin minä, eli ei yhtään. Suhtaudumme erilaisiin yksisarvishoitoihin ja kristalliparannukseen huvittuneen uteliaasti: kaikkeen sitä ihmiset uskovatkin!

Minäkin liityin ryhmään syistä, jotka eivät olleet erityisen yleviä. Halusin tietää, mitä ”valo-olentoihin” uskovien päässä liikkuu, sekä nähdä Voimallisen Hoitopallon kaltaisia avauksia, joita sitten äimistelisin ja joille voisin hymähdellä.

Voimallinen Hoitopallo oli saanut 470 tykkäystä, ja yli 350 kommentissa sen alla ryhmän jäsenet kertoivat halua­vansa saada osansa pallo­energiasta.

”Kiitos, otan vastaan!”

”Kiitos, kiitos, kiitos!”

”Kiitos, mielelläni otan.”

”Olet aivan ihana valon auttaja, otan vastaan.”

Kommentteja lukiessani pyörittelin vielä silmiäni. En arvannut, että parin kuukauden kuluttua en enää nauraisi.

Jokainen sosiaalisen median käyttäjä on törmännyt nettivihaan, jossa tuntemattomat syytävät toisilleen lievimmillään epäystävällistä naljailua, pahimmillaan uhkauksia väkivallasta ja kuolemasta. Tuntemattomiin kohdistettavasta nettivihasta on olemassa tutkimusta, mutta vähemmän on tutkittu tuntemattomiin netissä kohdistuvaa ystävällisyyttä ja avunantoa. Mikä saa ihmiset kannustamaan ja auttamaan tuntemattomia netissä? Miksi joku lahjoittaa nimimerkin takaa aikaa tai rahaa toiselle nimimerkille, jota ei koskaan tule tapaamaan?

Monet tutkijat esimerkiksi psykologian, taloustieteen ja evoluutiobiologian aloilta uskoivat pitkään, että ihmiset auttavat toisiaan ainoastaan, mikäli kannustin on riittävän suuri tai rangaistus liian pelottava. Ajateltiin, että ihmiset ovat valmiit tarjoamaan apuaan, mikäli saavat siitä vastineen, esimerkiksi rahaa.

Nykyään teoriat on monelta osin hylätty. Tiedämme nyt, että ihminen on luonteeltaan avulias ja yhteistyökykyinen. Ihmisen evoluutio on suosinut yksilöitä, jotka ovat tulleet toimeen muiden kanssa ja osanneet tarjota ja saada apua.

Tutkimukset osoittavat, että halu auttaa on hyvin syvällä ihmisen perusluonteessa. Taaperoita tutkittaessa on käynyt ilmi, että alle puolitoista­vuotiaat pikkulapset auttavat toista ihmistä pyyteettömästi. Koeolosuhteissa taaperot nostavat aikuisen ”vahingossa” pudottaman tavaran, auttavat näitä kurottamaan esineitä, joihin aikuiset eivät paikaltaan yllä, ja availevat kaappeja, joihin aikuinen on aikeissa panna tavaraa. Taaperot tekevät näin riippumatta saamastaan palk­kiosta – itse asiassa palkkio heikentää auttamishalua.

Vanhemmissa lapsissa ja aikuisissa auttavaisuuteen liittyy myös toiveita vastavuoroisuudesta tai tunnustuksesta, mutta jo hyvin pienet lapset auttavat toisia siitä yksinkertaisesta syystä, että auttaminen on mukavaa. Monet ovat empiirisesti havainneet, että olemalla kiva toisille saa itselleen hyvän mielen, mutta asia on todistettu myös kymmenissä erityyppisissä vertaisarvioiduissa tutkimuksissa.

Onnellisuustutkimuksesta tiedämme, että toisen ihmisen auttaminen lisää auttajan onnellisuutta.

Tutkimuksissa on havaittu, että rahan antaminen hyväntekeväisyyteen aktivoi aivoissa hyvin alkukantaisia osia, samoja kuin seksi ja syöminen. Mitä enemmän ihminen tutkimuksessa lahjoitti, sitä onnellisemmaksi hän tuli. Lisäksi kävi ilmi, että muiden hyväksi käytetty raha lisäsi onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi ­käytetty.

Kolmas ja netin kannalta olennainen tutkimustulos on tämä: toisten auttaminen lisää onnellisuuden tunnetta riippumatta siitä, millaisessa kunnossa tai elämäntilanteessa auttaja on.

Netissä auttaminen on helppoa ja vaivatonta. Ihmiset, joilla ei ole aikaa, varaa tai voimia lähteä kodin ulkopuoliseen avustustyöhön, voivat netissä auttaa ja päästä osaksi avun aiheuttamasta onnellisuuden tunteesta. Ihminen voi istua netissä auttamassa ja aiheuttamassa toiselle hyvää mieltä – ja saamassa pieniä onnellisuussykäyksiä myös omille aivoille.

Kuukausien ­kuluessa selailin silloin tällöin Enkeleitä, keijuja ja yksisarvisia. Pääosa postauksista oli piirrettyjä kuvia keijuista ja enkeleistä. Mukana seurasi usein toivotus: Hyvää yötä! Huomenta ryhmäläisille!

Yksinkertainen hyvän huomenen toivotus poiki kymmeniä kommentteja. ”Huomenta sinullekin!” ”Ihana kuva, kiitos!”

Sitten olivat avunpyynnöt.

”Mieheni joutui tänään sairaalaan tutkimuksiin. Tarvitsemme voimia!”

Yli 150 ihmistä jätti kommentin. Niissä toivottiin tuntemattomalle avunpyytäjälle jaksamista, jaettiin virtuaalihalauksia ja toivotettiin pikaista paranemista. Yli 250 oli tykännyt tai lähettänyt sydämen.

”Ei tahdo jaksaa, kaikki painaa hartioita rankasti”, kirjoitti toinen. Syynä olivat taloushuolet. Kymmenet kommentoijat toivottivat voimia, rakkautta ja jaksamista. He eivät viisastelleet siitä, että köyhän kannattaisi ostaa kausijuureksia, niistä kun voi tehdä halpaa ruokaa, tai alkaneet tentata, polttaako avunpyytäjä kenties tupakkaa, sehän on iso rahareikä. Ihmiset lähettivät sydämiä ja olivat avunpyytäjän tukena, ehdottivat juttelemista ammattilaisten kanssa ja auttoivat itse.

Hiljalleen ryhmälle naureskelu alkoi hävettää. Siellä ei kaupattu mitään, enkeliuskoa ei tuputettu kenellekään, eikä kukaan ehdottanut sairaalahoidon korvaamista yksisarvishoidolla. Voimapallerot olivat mielestäni edelleen höpöjttuja, mutta oli hyvin vaikea löytää syytä paheksua tai pilkata ryhmää, jossa ihmiset tukivat toisiaan pyyteettömästi ja selvästi saivat apua. Ryhmästä ei tuntunut olevan haittaa kenellekään – ellei haitaksi lasketa epätieteellisen maailmankuvan ylläpitoa ja levittämistä – mutta apua monelle tuhannelle.

Tsemppipeukutus on helppoa, vaivatonta ja ilmaista. Entäpä kun on kyse rahan tai ajan lahjoittamisesta tuiki tuntemattomalle?

Internet-kuvagalleria Imgurissa on järjestetty kahtena jouluna tempaus, jossa ihmiset lähettävät tuntemattomia jouluksi kotiin. Runsaasti lentävät ihmiset lahjoittavat pois lentoyhtiöiden bonuspisteensä, jotka voi vaihtaa lennoiksi, ja mahdollistavat näin jonkun heille tuntemattoman vähävaraisen ihmisen matkan kotiin joulunviettoon.

Internet on täynnä tarinoita köyhistä tai kärsivistä, jotka ovat saaneet apua internetin tuntemattomilta: kadulla läksyjään tekevälle pikkulapselle perustettiin koulurahasto; koditon isä ja tämän kaksi lasta saivat vuokrarahat; joukkorahoituspalveluissa pyydetään vierailta ihmisiltä taloudellista apua milloin opintoihin, milloin syöpähoitoihin.

Miljoonat ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä Wikipediassa tarjotakseen tuntemattomille tietoa. Be My Eyes -applikaation avulla näkövammaiset voivat soittaa lyhyitä puheluja tuntemattomille vapaaehtoisille, jotka auttavat näitä esimerkiksi lukemalla tuoteselosteen tai kuvailemalla maisemaa. Auttaminen ja kilttinä oleminen internetissä ei merkittävästi poikkea auttamisesta ja kiltteydestä muussa elämässä. Se on vain helpompaa ja nopeampaa.

Mielikuvitusolentoja kuten enkeleitä kutsutaan joskus nimellä ”tuntemattomat auttajat”. On kuitenkin olemassa myös todellisia tuntemattomia auttajia, jotka haluavat vieraille ihmisille hyvää. Se on viisasta niin sosiaalisesti kuin biologisesti, sillä auttaminen ja kiltteys nostavat statusta, tuottavat iloa sekä tekijälle että kohteelle ja tuovat auttajalle tyydytystä jopa biologisella tasolla. Enkeleitä, keijuja ja yksi­sarvisia -ryhmän jäsenet saattoivat olla pihalla monista asioista, mutta kiltteydessä he olivat erittäin fiksuja.  

Afganistanilainen ruletti

Teksti Jussi Marttila ja Suvi Auvinen Kuvat Pinja Nikki

Pakkopalautuspäätöksiä tehdään paineen alla. Virheitä sattuu jatkuvasti, vastuuta ei ota kukaan.

Poliisi käynnisti paljon huomiota saaneen operaation Jyväskylässä 4. syyskuuta. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen afganistanilaisen perheen pakko­palautus ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, vaan Salmenrannan vastaanottokeskuksen muut asukkaat protestoivat lapsiperheen palautusta. Tilanne päätyi siihen, että säilöönottoa tekevät poliisit saarrettiin yhteen keskuksen asunnoista ja poliisi käytti kovia otteita mielenosoittajia kohtaan. Saartotilanteen ja mielenosoittajien kaasuttamisen jälkeen perhe kuitenkin otettiin kiinni ja vietiin säilöön­ottokeskukseen odottamaan ­palautusta.

Seuraavana päivänä Kyyjärvellä poliisi otti kiinni ja vei säilöönottokeskukseen afganistanilaisen isän ja lapsen. Betsetin betonitehtaalla monen muun turvapaikanhakijan tavoin työskennelleellä isällä oli näköpiirissä vakituinen työpaikka, jota varten oli jo haettu työperäistä oleskelulupaa. Perheen toinen lapsi haettiin poliisivoimin päiväkodista kesken päivän, ja perheen äiti pakeni yhdeksän kuukauden ikäisen vauvan kanssa nähtyään poliisiauton kotipihallaan.

”Tämä on hirvittävä tragedia. Kyyjärvellä oli maailmanlopun tunnelmat”, kunnanjohtaja Eero Ylitalo kertoi Ilta-Sanomille.

”Tämäkin perhe olisi halunnut olla osa Suomen nousevaa kansan­taloutta. Voi vain kuvitella, millä tunnelmilla muut työntekijät odottavat omaa vuoroaan.”

Suurta huomiota sai myös heinäkuussa pakkopalautetun afganistanilaisen Zaki Hussainin tarina. Hussainin tapauksessa oikeusprosessi oli vielä kesken, kun päätös pakkopalautuksesta tuli, ja oikeus määräsikin pakkopalautukselle täytäntöönpanokiellon. Kielto tuli kuitenkin liian myöhään: Hussaini oli jo ehditty palauttaa Kabuliin.

Puolentoista kuukauden jälkeen Hussaini onnistui palaamaan Suomeen tukiryhmänsä avustuksella.

Afganistanin turvallisuustilanne on alueesta riippuen vaihteleva, mutta turisteille ulkoministeriö ei suosittele matkustamista maahan ollenkaan. Afganistanin tilanne ei ole myöskään globaalisti selvä. Turvapaikan saamiseen näyttää vaikuttavan eniten se, mistä maasta turvapaikkaa hakee.

Ylen tekemän selvityksen mukaan vuonna 2016 Italia esimerkiksi myönsi turvapaikan 97 prosentille afganistanilaisista hakijoista. Suomessa tilanne on muuttunut nopeasti. Vuonna 2015 Suomi myönsi turvapaikan 71,6 prosentille Afganistanista tulleista turvapaikanhakijoista, vuonna 2016 enää 42,4 prosentille.

Oikeuskansleri on tehnyt tarkastuksia Maahanmuuttovirasto Migriin ja havainnut sen toiminnassa vakavia puutteita. Tarkastuskäynnin yhteydessä selvisi esimerkiksi se, että keväällä 2016 Maahanmuuttovirastossa oli ollut voimassa käytäntö, jonka mukaan osaa turvapaikanhakijoiden hakemuksista ei saanut esitellä eikä niitä koskevia päätöksiä tehdä. Esittelykielto oli koskenut hakemuksia, joiden perusteella näytti, että turvapaikkaa ei voitaisi myöntää mutta humanitaarinen suojelu voisi tulla kysymykseen. Näiden hakemusten käsittely oli jätetty odottamaan lainmuutosta, jonka myötä humanitaarisen suojelun kategoria poistui ulkomaalaislaista.

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden hakemuksia ei myöskään priorisoitu riittävästi. Migri onkin kertonut, ettei henkilön henkilön ikä tai raskaus ole peruste turvapaikan myöntämiselle tai toisaalta sille, etteikö henkilöä voitaisi palauttaa.

Turvapaikanhakijat ovat raportoineet Migrin toiminnassa runsaasti puutteita ammattitaidottomista tulkeista kokemattomiin haastattelijoihin ja vanhentuneisiin tai epämääräisiin lähteisiin. Turvapaikkahakemuksia vertailemalla on myös huomattu ­Migrin käyttävän standardilauseita päätöksissään, jolloin päätösten yksilöllisyyttä on syytä epäillä.

Selvityksessään oikeuskanslerille Migri vastaa syyksi epäkohtiin virastolle asetetut liian tiukat tulostavoitteet. Maahanmuuttovirastolle oli asetettu vuodelle 2016 tavoitteeksi tehdä 1 000 turvapaikkapäätöstä viikossa. Tällöin puolet päätösten käsittelijöistä oli vasta-alkajia.

”Turvapaikkayksikön koko henkilökunta on työskennellyt syksystä 2015 alkaen erittäin kovan paineen alaisena”, selvityksessä todetaan.

Turvapaikanhakijoiden pakkopalautus kesken oikeusprosessin ei ole kuitenkaan tuore ilmiö. Esimerkkejä löytyy Suomesta jo yli kymmenen vuoden takaa, jolloin Migrin tilanne resurssien suhteen oli täysin toisenlainen.

Tietoon on tullut tapauksia, joissa Suomesta palautettu turvapaikanhakija on pakkopalautuksen jälkeen kadonnut tai surmattu lähtömaassa. Migri on myös ilmoittanut avoimesti, ettei tee palautettujen tai palanneiden osalta minkäänlaista tilastointia tai selvityksiä.

Sisäministeri Paula Risikko (kok.) on sanonut, että kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM huolehtii Suomesta palautetuista turvapaikanhakijoista. IOM kuitenkin auttaa vain vapaaehtoisesti palaavia, ei pakkopalautettuja.

Helsingin Sanomat oli keväällä 2017 hankkinut dokumentit neljän pakkopalautetun irakilaisen osalta. Helsingin Sanomien tietojen mukaan vähintään kolmessa tapauksessa palaamisesta seurasi kuolema tai kidutus.

Joskus tietoja muista tapauksista tihkuu julkisuuteen turvapaikanhakijoiden tukiverkkojen kautta, mutta suurin osa pakkopalautettujen kohtaloista jää täysin hämärän peittoon.

Salmenrannan vastaanottokeskuksesta säilöönotettu perhe vapautettiin 13. syyskuuta. Kyyjärven tapauksen osalta poliisi ilmoitti, että isä ja lapsi vapautettiin, koska äiti ja toinen lapsi olivat kadonneet. Molempien perheiden tilanne on auki, ja kielteiset turvapaikkapäätökset ovat voimassa.

Jokaisessa virastossa tehdään inhimillisiä virheitä. Migrin toimintaa seuraamalla vaikuttaa kuitenkin toden­näköiseltä, että pakkopalautuksia jatketaan yhä, vaikka turvapaikanhakijan oikeusprosessi olisi kesken.

Miksi lapsiperheitä haetaan lento­koneisiin poliisivoimin ja ihmisiä kiinniotetaan ja palautetaan kesken oikeus­prosessien?

Ottaen huomioon Migrin saamat moitteet ja viraston omat lausunnot on vaikea nähdä pitävää logiikkaa nykyisessä pakkopalautuksiin johtavassa politiikassa. Viranomaiset ovat hukassa turvapaikkaprosessin suhteen. Pakkopalautetuista ja mahdollisista virheellisistä päätöksistä ei ota vastuuta kukaan, vaikka kyse on ihmishengistä.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 8: Ärsyttävän liukkaat liberaalit feat. Johannes Ekholm

MIKAMEITAVAIVAA

Veikka ja Pontus saavat vieraakseen Johannes Ekholmin, joka boikotoi Göteborgin kirjamessuja paikan päällä ja inspiroitui natseihin kohdistetuista vastatoimista. Tällä kertaa vaivaavat löysä mediakritiikki ja kunnianhimoton karkkilakko, lisäksi päädytään pohtimaan, miten liukkaat liberaalit onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvan boikotoinninkin parhain päin.

 
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.