voima

Turkki on syyrialaisten uusi koti

Syyrialaisilla on teoriassa oikeus oleskelulupaan Turkissa. Miten työ- ja oleskeluoikeudet toteutuvat käytännössä?

Teksti Linda Nyholm Kuvat Meri-Tuulia Mäkelä

”Turkki väittää avanneensa rajansa pakolaisille, mutta todellisuudessa me päätimme ylittää valtion rajat”, kertoo Syyriasta paennut palestiinalais-syyrialainen Amena.

Turkissa asuu lähes kolme miljoonaa pakolaista. Heistä arviolta 2,8 miljoonaa on syyrialaisia ja muut enimmäkseen afganistanilaisia, irakilaisia ja iranilaisia. Suuren pakolaismäärän seurauksena Turkki on rakentanut yli kaksikymmentä pakolaisleiriä eri puolille maata. Refugees International -järjestö on arvioinut, että noin 90 prosenttia syyrialaisista pakolaisista asuu kuitenkin kaupungeissa, erityisesti Istanbulissa.

Kahden tyttären äiti Amena saapui lastensa kanssa Turkkiin tammikuussa 2015. Hän matkusti tyttäriensä kanssa Damaskoksesta Istanbuliin kävellen. Amenalle pakolaisena eläminen ei sinänsä ole uutta, sillä hänen vanhempansa pakenivat Palestiinasta Syyriaan hänen ollessaan lapsi.

”Onnistuimme ylittämään ­Syyrian ja Turkin rajan lasteni ja kahden sisarukseni kanssa. Syyrian valtio on kuitenkin päättänyt, että palestiinalaisia ei päästetä maasta ulos, minkä seurauksena isäni ja siskoni ovat vieläkin Damaskoksessa”, kertoi Amena.

Myös 24-vuotias syyrialainen Mohammed saapui Istanbuliin vuonna 2015. ­Mohammed ei halunnut suorittaa asepalvelusta ja pakeni rangaistusta Turkkiin.

”Silloin ei vielä tarvinnut viisumia, ja vanhempani ostivat minulle lentoliput Damaskoksesta Istanbuliin. Oli minulla muutama ystävä Istanbulissa, mutta elämä piti rakentaa muuten uudelleen”, kertoo Mohammed.

Turkin pakolaispolitiikka on aina ollut rajoittunut. Turkki on vuoden 1951 Geneven sopimuksen allekirjoittaja, mutta valtio ei koskaan allekirjoittanut vuoden 1967 protokollaa eikä täten laajentanut sopimusta. Turkki on näin varannut sopimukseen maantieteellisen poikkeuksen, jonka mukaan turvapaikka myönnetään vain eurooppalaisille pakolaisille.

Syyrian sodan seurauksena Turkkiin saapuneiden pakolaisten suuri määrä on pakottanut hallituksen kuitenkin poikkeuksiin. Vuonna 2013 voimaan astunut ”ulkomaalaisia ja kansainvälisiä henkilöitä” koskeva lainsäädäntö laajensi oleskeluluvan saamisen mahdollisuuksia. Kyseessä on ”ehdollinen turvapaikkalupa”, joka myönnetään tilapäiseen tarkoitukseen.

Käytännössä lupia on myönnetty toistaiseksi vain syyrialaisille.

Kaikki syyrialaisetkaan eivät kuitenkaan saa lupaa. Esimerkiksi Amenan kaksi siskoa työskenteli julkisella sektorilla ennen sodan alkamista. Työehtoihin kuului määräys luopua passeista työn alkaessa.

”Nyt sisarukseni ovat paperittomina Turkissa. He ovat jo iäkkäitä naisia, eivätkä voi tehdä töitä. Rajan ylitys oli heille äärimmäisen vaarallista, ja jos heidät palautetaan Syyriaan, heitä uhkaa vankeusrangaistus”, Amena kertoo.

Turkin hallinnon viestintä on epäselvää, ja jatkuvasti muuttuvat syyrialaisia pakolaisia koskevat poliittiset päätökset vaikuttavat negatiivisesti pakolaisten sopeutumiseen yhteiskuntaan.

Mohammed sai oleskeluluvan vasta kaksi vuotta Turkkiin saapumisen jälkeen. Hänen olisi pitänyt hakea oleskelulupaa 90 päivän sisällä maahantulosta. Lupa jäi kuitenkin hakematta, suurimmaksi osaksi epätietoisuuden ja hämmennyksen takia, ja Mohammedista tuli paperiton.

”Tilanteeni kärjistyi. Kaikki aika kului papereiden selvittelyihin. Minua rohkaistiin hakemaan turvapaikkaa, kun en saanut enää hakea oleskelulupaa, mutta uuden säädöksen mukaan syyrialaiset, jotka olivat tulleet len­täen Turkkiin, eivät saaneet hakea turvapaikkaa”, kertoo Mohammed.

”Minua ohjeistettiin poistumaan maasta, tulemaan takaisin ja rekisteröitymään. Mutta se olisi ollut vain typerää, koska Turkki oli asettanut uuden viisumivaatimuksen. Maahan olisi tuskin enää päässyt sisään. En siis saannut hakea turvapaikka enkä oleskelulupaa, ja sen lisäksi pelkästään turvapaikkahakemuksen täyttämiseen oli puolen vuoden odotus. Olin jumissa täysin epäinhimillisessä tilanteessa.”

Mohammed oli rahaton, henkisesti loppuunpalanut ja kokeillut kaiken lahjonnasta valehteluun. Lopulta hän epätoivoisena valehteli maahanmuuttoviraston virkailijalle.

”Kerroin saaneeni stipendin yliopistoon. Esitin ryppyisiä yliopistopapereita, joita minulla oli opinnoistani Syyriassa. Yhden lomakkeen täyttämisen ja lyhyen turvallisuustarkastuksen jälkeen virkailija myönsi minulle turvapaikan ja oleskeluluvan. Kahden vuoden taistelu huipentui yhteen hetkeen.”

Järjestöt ovat peräänkuuluttaneet syyrialaisten oikeuksia asuntomarkkinoilla. Syyrialaisille vuokrataan pimeästi asuntoja huomattavasti kalliimmalla kuin Turkin kansalaisille tai pysyvän oleskeluluvan saaneille.

”Saimme asunnon varmaan vain sen takia, koska meillä oli muutama tuttu Istanbulissa. Vuokrat ovat todella korkeita syyrialaisille, ja asunto oli aivan romuna”, kertoi Amena.

Amena asui vielä vuoden 2016 puolella kahdessa huoneessa molempien siskojensa ja kahden tyttärensä kanssa.

Mohammed sai aluksi asunnon helposti, mutta epävirallisten töiden ja olemattoman oleskeluluvan seurauksena hän oli lähellä jäädä asunnottomaksi.

”Päädyin tekemään yhdelle turkkilaiselle yksityisyrittäjälle laittomasti töitä 320 dollarin kuukausipalkalla ja 10–11 tuntia päivässä. Lopulta paloin loppuun ja lopetin työt. Jouduin muuttamaan yhteen huoneeseen seitsemän muun henkilön kanssa. Kun sitten rahat vihdoin loppuivat, jouduin asunnottomaksi”, Mohammed kertoo.

Samana päivänä kun Mohammed jäi asunnottomaksi, hänet esiteltiin turkkilaiselle miehelle. Paikallinen mies tarjosi hänelle ilmaiseksi tilaa kodistaan kahdeksi kuukaudeksi.

Syyrialaiset, joille on myönnetty tilapäinen oleskelulupa, ovat oikeutettuja terveyspalveluihin. Teoriassa he olisivat myös oikeutettuja työlupaan ensimmäiseksi vuodeksi, minkä jälkeen työlupa pitäisi uusia.

Refugees International -järjestö julkaisi pakolaisten elinoloja tarkastelevan raportin vuonna 2016. Raportin mukaan pakolaisia hyväksikäytetään työmarkkinoilla: työpäivät ovat pitkiä, palkkaus kehno ja työolosuhteet huonot.

”Syyrialaisille tarjotaan vain myyntitöitä. Eli mitä tahansa työtä, missä on tulostavoite. Tulostavoite asetetaan epärealistiseksi. Esimies voi pyytää koko ajan lisää ja lisää, ja sinulle maksetaan vain provisiota, joka on myös pienempi kuin paikallisilla työntekijöillä”, kertoo Amena.

Vuonna 2016 Turkki allekirjoitti Euroopan Unionin kanssa sopimuksen. Sopimuksen mukaan EU palauttaa Turkista laittomasti tulleita ihmisiä takaisin Turkkiin. EU puolestaan vastaanottaa jokaista Turkkiin palautettua syyrialaista kohtaan yhden syyrialaisen Turkin pakolaisleireiltä. Heidät valitaan YK:n turvapaikkakriteeristön mukaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt, kuten Human Rights Watch, ovat laajalti kritisoineet sopimusta siitä, että ihmisiä käytetään poliittisina pelinappuloina.

Amenan aviomies onnistui ylittämään Välimeren Turkista EU:hun ennen EU:n ja Turkin välistä sopimusta ja matkusti Hollantiin. Vuoden odotuksen jälkeen miehelle myönnettiin turvapaikka, ja nyt Amena ja lapset asuvat Hollannissa hänen kanssaan perheenyhdistämisen ansiosta.

”Meidän perustarpeemme täyttyvät. Tytöt ovat aloittaneet tarhassa, ja meillä on katto pään päällä. Turkissa eläminen oli raskasta korkeiden vuokrahintojen takia, mutta siellä sentään koin samaistuvani kulttuuriin. Istanbul on täynnä iloa ja elämää. Minulla oli mahdollisuus käydä töissä, vaikka sekin oli raskasta pitkien päivien takia. Hollanti on hämmentävä. Täällä ei ole elämää”, kertoo Amena.

Mohammed ei usko pystyvänsä koskaan sopeutumaan Turkkiin. Kärjistyvä poliittinen tilanne ahdistaa nuorta liberaalia taiteilijaa.

”En halua jäädä Istanbuliin, mutta minulle on kertynyt velkaa, joka on maksettava takaisin. On helppoa sanoa, että syynä on kielimuuri, mutta todellisuudessa kyse on tämän yhteiskunnan asenteesta”, hän kertoo.

”Kyseessä on konservatiivinen oikeistolainen yhteiskunta, joka julistaa olemattomia liberaaleja arvoja. Turkissa uskonto on elämäntapa. Jos et sovi siihen, et voi olla osana yhteisöä”.

Syö oikeudet eläimille

Kasvisruokatapahtumat valtaavat maailmaa kovaa vauhtia. Eläinoikeusliike on löytänyt jälleen uuden toimintatavan.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Ninni Kairisalo

Satojen ihmisten jono kiemurtelee puistossa Oslon keskustassa. Kevyestä sateesta huolimatta ihmisiä on saapunut jo tuntia ennen porttien avautumista odottamaan pääsyä Oslo Vegetarfestivaleille. Yli 80 näytteilleasettajaa valmistaa ruokaa, maistattaa uutuuksia, jakaa esitteitä ja kertoo omasta agendastaan kahden päivän ajan noin 6 000 kävijälle. Kaikki tapahtumassa on vegaanista.

Vastaavia tapahtumia on syntynyt muutamien vuosien aikana ympäri Eurooppaa. Britannian vanhin tällainen tapahtuma on VegFest UK, joka sai alkunsa vuonna 2003. Suurin osa tapahtumista on kuitenkin syntynyt vuoden 2010 jälkeen, merkittävä osa viimeisten viiden vuoden aikana. Suomessa tietä on näyttänyt Tampereen Vegfest, joka on järjestetty neljä kertaa vuodesta 2008.

Vaikka vegebuumin on huomannut moni toimija myös markkinointi- ja elintarvikepuolella, ovat erilaiset vegefestarit kuitenkin pääasiassa eläinoikeustoimijoiden alulle panemia tapahtumia. Alueellisia eroja on paljon, kaikki tapahtumat painottavat ruokaa. Yritykset esittelevät tuotteitaan, pitävät yllä hyvää meininkiä ja yrittävät kilvan keksiä, mitä yleisö seuraavaksi haluaa.

Eurooppalainen eläinoikeusliike on alkujaan varsin radikaali. Kuten niin monessa 1990- ja 2000-luvun alun yhteiskunnallisessa liikkeessä, myös eläinoikeusliikkeessä on ollut vahvan antikapitalistinen ja kulutuskriittinen siipi. Onko kaikki arvot myyty, kun yritysten kanssa on lähdetty yhteistyöhön?

”Meidän täytyy koko ajan keksiä uusia, tehokkaampia tapoja toimia”, kertoo Norjassa turkistarhojen salakuvauksiin osallistunut Aksel (nimi muutettu). ”Eri ihmisiin toimivat erilaiset asiat. Salakuvauskampanjat ovat näyttäneet niin turkistarhauksen kuin muunkin eläinten tehotuotannon raa’an todellisuuden, mutta rajuista kuvista on myös liian helppo katsoa pois. Jos haluamme tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä, meidän täytyy myös turvautua erilaisiin toimintatapoihin.”

Aksel näkee yhteistyön yritysten kanssa hyvänä asiana.

”On paljon helpompi tulla maistelemaan hyvää ruokaa kuin katsoa meidän ottamiamme kuvia. Mitä parempia vegaanisia tuotteita on markkinoilla, sitä helpompi ihmisten on korvata vanhat eläinperäiset ruoat kasvipohjaisilla vaihtoehdoilla. Eläinoikeustoimijoilla ei ole mahdollisuuksia kehittää ja tuottaa sellaisia, ja on hyvä, että yritykset tekevät sen meidän puolestamme. Kaikki pelaa lopulta samaan pussiin: vähemmän eläimiä kuolee, sama se, johtuuko se kuvista vai hyvästä jäätelöstä.”

Oslo Vegetarfestivalia on järjestetty kahdeksan vuoden ajan, ja tapahtuman koko on kasvanut jatkuvasti.

Tapahtumassa vapaa­ehtoistyössä olevan Astridin mukaan Norja on jostain syystä muita Pohjoismaita ainakin pari vuotta jäljessä veganismin yleistymisessä.

”Täälläkin on yhä enemmän ihmisiä, jotka alkavat miettiä, pitäisikö vaikka lihansyöntiä vähentää. Kaupoissa on kuitenkin vielä huono tarjonta. En ole itsekään vegaani, mutta halusin tulla festivaaleille vapaaehtoistöihin, jotta voisin oppia aiheesta lisää ja tutustua samalla lailla ajatteleviin ihmisiin.”

Toinen tapahtuman järjestäjistä, Synne Hewitt, kertoo tapahtuman kasvun olleen yllätys. ”Kun lähdimme kahdeksan vuotta sitten rakentamaan tätä, kaikki oli paljon pienempää. Vahva tee se itse -meininki määritti toimintaa: nyt Vegetarfestival työllistää kaksi ihmistä täysipäiväisesti puolen vuoden ajan ennen tapahtumaa!”

Oslon festivaaleilla on läsnä useita eläinoikeus-, eläinsuojelu- ja ympäristötoimijoita. Eläinoikeusjärjestö Anima näyttää tapahtumassa virtuaalitodellisuuselokuvaa tuotantoeläinten oloista, Suomessa vastaavaa tekee Oikeutta eläimille. Virtuaalitodellisuuselokuvassa katsoja pääsee omin silmin näkemään ja kuulemaan, miltä tuotantolaitokset tuntuvat. Kokemus on vaikuttava. Animan Hilde Hagelin esittelee videota festivaalikävijöille.

”Ihmiset ovat paljon vastaanottavaisempia tällaisessa tapahtumassa kuin infoteltalla. Tietysti tänne valikoituu ihmisiä, jotka ovat valmiiksi aiheesta kiinnostuneita, mutta uskon, että kun ihmiset ovat päässeet ensin näkemään kasvissyönnin olevan ’ihan normaalia’ ja vaihtoehtojen olevan hyviä, on helpompi myös vastaanottaa tietoa siitä, mitä me teemme tuotantoeläimille.”

Parhaan esimerkin Akselin ja Hagelinin kuvailemasta ilmiöstä näkee Vegetarfestivalin ohjelmistoon kuuluvassa Esther the Wonderpig -puheessa. Kanadalaiset Steve Jenkins ja Derek Walter kertovat osuudessaan tarinan minipossuksi luullun ­Esther-sian saapumisesta perheeseensä. Yleisö nauraa Estherin murtautuessa jääkaappiin ja huokailee ihastuneena videolle koiranpedissä nukkuvasta possusta. Jenkins ja Walter kertovat kuinka kummalliselta lihansyönti alkoi tuntua possun tultua perheen lemmikiksi. Jenkins ja Walter lopettivat lihansyönnin ja alkoivat miettiä, minne Estherin sisarukset ovat joutuneet.

Tunnin esityksestä käytetään pari minuuttia katsaukseen siitä, mitä tapahtuu niille ei-niin-onnekkaille possuille, kunnes Jenkins ja Walter palaavat kertomaan perustamastaan eläinten turvakodista.

Sekä Esther-possun tarinassa että maailman vegeruokatapahtumissa on sama pohjavire. Ruoan juhlinnan keskellä meillä on synkkä aavistus siitä, mitä tapahtuu tehotuotantolaitosten suljettujen ovien takana.

”On hyvä muistuttaa ihmisiä siitä, mitä tapahtuu. Salakuvaajat näyttävät ihmisille sen, mitä tuottajat eivät millään ha­luaisi meidän näkevän. Kukaan ei kuitenkaan jaksa olla koko aikaa ihan hajalla. On tosi tärkeää tuoda veganismia ja eläinoikeuksia esiin myös positiivisten, matalan kynnyksen tapahtumien kautta. Vakava ja kurttuotsainen veganismi pelastaa paljon vähemmän eläimiä kuin inklusiivinen ja helposti lähestyttävä hyvän ruoan painottaminen”, Aksel sanoo.

Tulevia tapahtumia:

Vegomässan, Tukholma, 10.6.2017

Vegan summer festival, Berliini, 25.–27.8.2017

Vegfest UK, Lontoo, 22.–23.10.2017

Taimetoidumess, Tallinna, 4.11.2017

Veggie World, Berliini, 11.–12.11.2017

Vegemessut, Helsinki, 24.–25.2.2018

Kirjoittaja on Helsingissä järjestettävien Vegemessujen tuottaja.

Hätätilasta uusi normaali

Hätätila kätkee lukuisat hädät! Näin julisti Seinen pohjoisrannalle marraskuun 2015 lopussa ilmestynyt graffiti.

Välittömästi marraskuun 2015 Pariisin terrori-iskujen jälkeen presidentti François Hollande julisti Ranskaan kahdentoista päivän hätätilan. Se antaa viranomaisille poikkeukselliset valtuudet yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Viranomaiset voivat muun muassa kieltää mielenosoituksia, sulkea julkisia tiloja, julistaa ulkonaliikkumiskieltoja, määrätä kotiaresteja ja suorittaa kotietsintöjä ilman tuomioistuimen valvontaa.

Hätätila heti hirviömäisten terrori-iskujen jälkeen oli eittämättä perusteltua. Riski uusista iskuista oli huomattava. Ranskan parlamentti on sittemmin jatkanut hätätilaa viidesti. Ranskan uusi presidentti, Emmanuel Macron, vannoi virkavalansa hätätilassa.

Yhtäjaksoinen hätätila on pisin sitten Algerian sodan. Ajan myötä hätätilan oikeutus on hiipunut. Hätätilasta on tullut nelinkertainen poliittinen ja oikeudellinen ongelma.

Normaalin lainsäädännön ja viranomaisvaltuudet sivuuttava hätätila on lähtökohtaisesti ja määritelmällisesti ajallisesti rajattu lyhytkestoinen ilmiö. Välittömän vaaran uhan poistuttua hätätilalle ei tule myöntää jatkoaikaa. Koska terrorismin uhka jatkuu hamaan tulevaisuuteen asti, kuten ex-pääministeri Manuel Valls sanoi, niin poikkeuksesta on huomaamatta kehittymässä pysyvä tila. Yleisestä turvallisuusuhasta on tullut oikeuttamisperuste hätätilan vakiinnuttamiselle. Se on niin uusi normaali, etteivät monet edes tiedä, että se on voimassa yhdessä EU:n perustajavaltioista.

Samalla kun ajallisia rajoituksia vesitetään, poikkeuksellisia valtuuksia omaksutaan osaksi tavallisia lakeja. Kehitetään oikeusturvaa takaavia oikeusvaltiollisia menettelyjä joustavampia ja tehokkaampia instrumentteja yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Poliisin, turvallisuuspalvelujen ja armeijan toimivaltuuksien eroja häivytetään. Demokraattisesta politiikasta tulee uudessa normaalissa uhkakuvien luomista ja riskienhallintaa. Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Nils Muiznieks on varoittanut Ranskan poikkeuskeinojen uhkaavan demokratiaa.

Hätätilan aikana Ranskassa on rajoitettu perustuslaillisia oikeuksia perusteettomasti ja laajamittaisesti. Henkilötarkastuksissa, kotietsinnöissä ja kotiaresteissa on todettu etnistä profilointia. Hätätila on entisestään vahvistanut turvallisuuden asemaa niin, että siitä on muodostunut vähitellen hegemoninen superperiaate. Turvallisuudella perustellaan yhä ketterämmin perus- ja ihmisoikeuksien sivuuttamista.

Palataan graffitin viestiin. Koska hätätila vaatii pikaisia toimenpiteitä ja merkittäviä resursseja, niin työttömyys, asunnottomuus, pakolaisten kotouttaminen, syrjäytyminen ja vaikkapa ilmastonmuutos jäävät odottamaan turvallisempia aikoja.

Aikansa kutakin.

Ari Hirvonen

Hyvinvointivaltion suljetut sektorit

Hoiva on elämän ja sen mielekkyyden perusta. Silti emme osaa edes puhua siitä kunnolla.

Teksti Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen

Turun sairaalan vanhuspsykiatrian suljetulla osastolla pahoinpideltiin, eristettiin, nöyryytettiin ja ylilääkittiin potilaita vuosina 2009–2014, paljasti Turun Sanomat vuosi sitten. Kun potilaat valittivat kohtelusta hoitajille ja lääkäreille, väkivallassa mukana olleet hoitajat vähättelivät potilaiden kokemuksia ja leimasivat puheet psykoottisiksi.

Tapahtumien oikeuskäsittely on kesken. Toistaiseksi ketään vastuuasemassa olevaa ei ole irtisanottu tapauksen vuoksi. Turun Sanomat sai paljastuksen jälkeen 200 yhteydenottoa, joissa kerrottiin suomalaisten psykiatristen osastojen ongelmista.

Onko kyseessä yksittäistapaus vai voiko ajatella, että tapahtumat kertovat jotakin yleisempää hyvinvointi­valtiosta?

Hyvinvointivaltio on sopimus todellisuudesta, jossa ihmiset uskovat toisten ihmisten voivan hyvin. Sopimuksen turvin työkykyiset voivat nauttia vauraudesta ja vapaudesta.

Vauraus ja vapaus on kuitenkin mahdollista vain siksi, että monet ihmiset eivät saa kaipaamaansa huolenpitoa.

Hyvinvointivaltion ymmärrystä vanhuudesta, kuolemasta, vammaisuudesta, mielenterveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista ohjaavat tehokkuus, kyvykkyyden normi, vaikeus käsitellä haurautta ja täysipäiväisen palkkatyön tai yrittämisen asettaminen elämän päämääräksi.

Ne, jotka eivät täytä normeja, määritellään riittämättömiksi tai muuten viallisiksi. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja eniten huolenpitoa tarvitsevat suljetaan laitoksiin tai jätetään yksin.

Suljetut ja pimeät alueet muodostavat hyvinvointivaltiossa suuren sektorin, jonka sisältöön kajotaan harvoin julkisesti. Psykiatriset osastot, vanhainkodit, koulukodit, putkat, säilöönottokeskukset, vankilat, suureläintilat: ihmiset yrittävät olla ajattelematta, mitä näissä paikoissa tapahtuu.

Laitokset on suunniteltu minimoimaan huolenpitoon menevät resurssit siten, että voidaan kuvitella, että ”ei sentään ketään jätetä heitteille” ja että asiat ovat hallinnassa. Ei siten, että se olisi hyvä tapa järjestää huolenpito niiden näkökulmasta, jotka huolenpitoa tarvitsevat.

Hoivan järjestämisen ongelmat on helppo sulkea mielestä. Juuri tämä mahdollistaa koko hyvinvointivaltion: on mahdollista kuvitella, että poissa silmistä olevat asiat on järjestetty siedettävästi. Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta elämän perustana toimiva hoiva ja huolehtiminen painetaan näkymättömäksi.

Esimerkiksi laitoksessa ihmiset pidetään fyysisesti elossa säällinen aika, mutta heidän sosiaalisesta tai psyykkisestä hyvinvoinnistaan ei pidetä huolta. Ihminen voi kuolla nälkään yksinkertaisesti siksi, että hän masentuu ja lakkaa syömästä, eikä kenelläkään ole aikaa tehdä ruokaa ja aterioida hänen kanssaan.

Keskustelu hoivalaitoksista muistuttaa puhetta tuotantoeläimistä. Keskitytään siihen, onko hygienia, ravitsemus ja sairauksien hoito riittävällä tasolla. Onko ravinnepuutoksia tai liiallista lääkintää, ehditäänkö siivota karsinat tai vaihtaa vaipat. Keskustelua psyykkisestä hyvinvoinnista, sosiaalisista tarpeista tai ylipäänsä elämän mielekkyydestä ei osata edes aloittaa.

Yksinäisyydestä ja kärsimyksestä huolimatta hyvinvointivaltion projektia perustellaan sillä, että se on heikompia varten. Jopa oikeisto perustelee politiikkaansa sillä, että täytyy luoda talouskasvua, jotta voidaan ”huolehtia heikommista”.

Lopputuloksena ”heikommista” ei huolehdita kunnolla missään vaiheessa, oli talouskasvu kuinka suurta tai pientä tahansa.

Hoivaa koskeva mielikuvituksemme on rajoittunut kahteen vaihtoehtoon: joko yksinäinen ylikuormittunut (yleensä nais)hoivaaja kahdestaan kotona huolenpitoa tarvitsevan kanssa tai valtion ja markkinoiden järjestämä hoiva eli käytännössä laitokset tai kiireiset kotihoitajat.

Hoiva on päätetty järjestää tavalla, joka jättää ihmiset yksin uupumaan tai saa heidät sulkemaan läheisensä laitoksiin.

Hyvinvointivaltiossa hoiva on osittain siirretty naisten palkattomasta työstä naisten matalapalkkatyöksi. Tämä on tuonut tasa-arvoa työkykyisille naisille. Sen sijaan hoivaa tarvitsevien näkökulmasta tilanne ei välttämättä ole hyvä.
”Hoitotoimenpiteiden” lisäksi ihmiset nimittäin tarvitsevat sitä, että heille mahdollistetaan omanlaisensa elämä ja itsemäärääminen toimintakyvystä riippumatta.

Miten elää tavalla, jossa olisi tilaa myös paljon huolenpitoa tarvitseville? Miten elää yhdessä niin, että meitä ei eroteltaisi toisistamme työkyvyn ja hoivan tarpeen perusteella? Meiltä puuttuu mielikuvitus siitä, miten hoivaa voisi järjestää muulla tavoin kuin valtion välityksellä tai kotiin uupumalla.

Euroopan vaalikevään megatrendit

Punavihreiden ydinkysymys on, miten ne vastaavat sosiaalidemokraattisten puolueiden alamäkeen Euroopassa.

Teksti Antti Ronkainen Kuva Ninni Kairisalo

Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi totesi Euroopan sosiaalisen mallin kuolleeksi vuonna 2012. Sittemmin sosiaalidemokraattiset puolueet ovat romahdelleet ympäri Eurooppaa.

Mitä tulee sosiaalidemokraattisten puolueiden tilalle?

Itävallan presidentinvaaleissa vihreiden Alexander Van der Bellen voitti äärioikeiston Norbert Hoferin. Hollannin parlamenttivaaleissa Vihreä vasemmisto nelinkertaisti kannatuksensa. Myös Suomessa vihreät oli kuntavaalien ainoa vaalivoittaja.

Itävalta, Hollanti ja Suomi osoittavat, että vihreät voivat olla seuraavat demarit. Tietokirjailija Pontus Purokurun mukaan ”demarius tarkoittaa laajaan keskiluokkaan vetoavaa turvallista opportunismia”, jossa ”ollaan tarvittaessa valmiita tekemään ’kipeitä päätöksiä’ eli leikkaamaan ja yksityistämään kokoomuksen kanssa”. (blogikirjoitus Muistiinpanoja vihervasemmiston voitosta 10.4.)

Demarien laskun taustalla lienee se, etteivät he ole kyenneet olemaan vastavoima markkina­liberaalille oikeistolle. Päinvastoin sosiaalidemokraattiset puolueet ovat sopineet ­Euroopan integraatiosta, jossa keskeisellä sijalla on ollut sosiaalisen Euroopan sijaan sääntöperustainen talouskuri.

Kehityksen taustalla on ”kolmas tie”, jolla viitataan oikeiston talousnäkemysten ja vasemmiston yhteiskunnallisten ideoiden yhteensovittamiseen. Sen myötä Euroopan sosiaalidemokraattiset ja vasemmistolaiset puo­lueet omaksuivat oikeistoliberaalit käsitykset valtiosta, taloudesta, yksilöstä ja oikeudenmukaisuudesta.

Politiikan fokus siirtyi yhteiskunnan kehityksen ohjaamisesta yksilöiden kannustimien ohjaukseen. Valtion tuli pidättäytyä puuttumasta tulonjakoon, työttömyyteen tai kokonaiskysyntään, sillä optimaalisin yhteiskuntapolitiikka määrittyi markkinoilla. Valtio voisi keskittyä räikeimpien epäkohtien korjaamiseen.

Kun Margaret Thatcherilta kysyttiin hänen suurinta poliittista saavutustaan, hän vastasi työväenpuolueen puheenjohtajan Tony Blairin.

Välttääkseen sosiaalidemokraattisten puolueiden virheet poliittisten toimijoiden on tehtävä välinsä selväksi Blairin johdolla omaksuttuun kolmanteen tiehen. Tämä koskee niin puoluei­ta kuin muita poliittisia liikkeitäkin.

Vihreät ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomion eriarvoisuuteen ja ehdottaneet perustuloa ratkaisuksi globalisaatioon tuomaan epävarmuuteen. Mutta onko kyseessä vain räikeimpien markkinavääristymien korjaus? Mitkä kehityslinjat luovat eriarvoistumista, ja millä laadullisilla muutoksilla tähän kehitykseen voidaan puuttua? Minkälaista laadullista muutosta kolmanteen tiehen tarjotaan?

Ellei tätä poliittista reflektiota tehdä, sosiaalidemokraattien tilalle nousee Ranskan uuden presidentin Emmanuel Macronin äärikeskustalaisuus.

Hänen talousohjelmassaan korostuu leikkauspolitiikan jatkaminen. Macron on vaatinut eurokriisin hoitoon velkahelpotuksia, joiden ehtona olisivat talouskurin sijaan rakenteelliset uudistukset. Rakenteelliset uudistukset tarkoittavat nykyisessä poliittisessa uusiokielessä yhtäältä kansantalouden kustannuskilpailukyvyn lisäämistä työntekijöiden palkkoja ja työehtoja heikentämällä. Toisaalta kansantalouden sisällä rakenteelliset uudistukset tarkoittavat työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentämistä, sosiaaliturvan heikennyksiä, palkkakuria ja muita työn tarjonnan lisäämiseen tähtääviä reformeja.

Tämän vuoksi Juhana Vartiainen (kok.) on niin innoissaan Macronista.

Macronin äärikeskustalaisuus on kolmannen tien jatkamista vanhojen puolueiden pienenemisestä huolimatta. Macron on nimennyt hallitukseensa sekä sosialistien, republikaanien että keskustaoikeiston poliitikkoja. Macron on tehnyt opinnäytteensä ­Machiavellista ja häntä on juhlittu Euroopan uudistajana, mutta mikä tulee loppujen lopuksi muuttumaan?

Tämä määritellään syksyllä Saksan parlamenttivaaleissa.

Euroopan parlamentista Saksan politiikkaan loikanneen Martin ­Schulzin ja sosiaalidemokraattien nousu näyttää jääneen hetkelliseksi. Jos vaalit pidettäisiin tänään, Angela Merkelin kristillisdemokraatit voittaisivat vaalit selvästi.

Todennäköisempää onkin, että Macron ja Merkel vastaavat brexitiin vahvistamalla jäljelle jäävien EU-maiden sotilaallista yhteistyötä.

Politiikan siirtymä rakenteista yksilöihin on aiheuttanut sen, että äänestäjille sanat merkitsevät enemmän kuin teot. Purokurua lainaten politiikassa on tärkeää ”aistia, missä mennään ja mikä tuottaa hyvän fiiliksen”, sillä politiikassa on kyse tunteista ja haluista. Politiikan yksilökeskeisyyden vuoksi tärkeämpiä ovat äänestäjän tunteet ja halut kuin ehdokkaan tosiasiallisesti toteuttama politiikka. Ennen vaaleja tehty lupaus muutoksesta on tärkeämpi kuin vaalilupausten hylkääminen.

Onkin täysin mahdollista, että sosiaalidemokraattisten puolueiden romahtamiseen vastataan politiikassa muuttamalla puhetapoja ja jättämällä nykyinen politiikan viritys silleen.

Rasismivapaa lapsuus kaikille

Purkaako sosiaalityö vallitsevia epätasa-arvoisia rakenteita vai ylläpitääkö se niitä?

Teksti Suvi Auvinen Kuva Annika Pitkänen

Sosiaalityön ahdinko on näkynyt otsikoissa jo kauan. Eri­arvoistuvassa yhteiskunnassa sosiaalityölle kasautuu paineita, eikä vaativaan ja raskaaseen työhön tahdo riittää työntekijöitä etenkään Etelä-Suomen suurissa kunnissa. Sosiaalityötä toteutetaan liian pienillä resursseilla ja usein vain välttämättömyydet hoitamalla.

Työllä on kuitenkin yhteiskunnan arvoja ja asenteita vahvasti muokkaava aspekti. Heikoimmassa asemassa olevien auttamisen taustalla vaikuttavat tekijät jäävät helposti näkymättömiksi.

”Historiallisesti sosiaalityö on lähtenyt liikkeelle yläluokkaisten ihmisten tekemästä hyväntekeväisyydestä, aika holhoavasta toiminnasta alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan. Ja kyllä sillä tavalla sosiaalityötä ja sosiaalityöntekijöitä voi kritisoida edelleen”, kertoo Maura Nurmi.

Nurmi opiskelee Helsingin yliopistossa sosiaalityötä ja on käytäntötutkimuksessaan pureutunut antirasistiseen sosiaalityöhön. Hän on kirjoittanut tutkimuksestaan raportin otsikolla Rasismin tunnistaminen ja käsittely – lastensuojelun työntekijöiden näkemyksiä.

”Suurin osa sosiaalityöntekijöistä on kantasuomalaisia tai ainakin valkoisia etuoikeutettuihin ryhmiin kuuluvia, korkeasti koulutettuja ja keskituloisia. Sosiaalityön taustalla vaikuttavat rakenteet ovat edelleen ihan relevantti kysymys, joka on pakko ainakin ottaa tosiasiana ja tiedostaa, jotta voi nähdä minkälaisia ongelmallisia asetelmia se aiheuttaa.”

Tutkimuksensa Nurmi on tehnyt eteläsuomalaisessa­ kaupungissa, lastensuojelun avohuollon toimipisteessä. Tutkimusta varten hän haastatteli suunnitelmallisen lastensuojelun sosiaali­työn työntekijöitä.

”Lastensuojelu on erilaista muuhun sosiaalityöhön verrattuna, koska lastensuojelun asiakkaina ei olla aina vapaaehtoisesti, vaan lastensuojelussa on aina tietty kontrollin ja vallan elementti.”

Antirasistinen sosiaalityö löytyi Nurmen tutkimusaineistoksi pitkälti oman kiinnostuksen kautta. Sosiaalityön opiskelijoista valtaosa tekee alan töitä opintojensa ohessa, niin myös Nurmi.

”Varsinkin maisterivaiheen sosiaalityön opiskelijoista on suurin osa jo työelämässä. Itse olen lastensuojelussa avohuollon sosiaalityöntekijänä. Tutkimusaiheen valintaan vaikuttivat osittain omat havaintoni, toki myös ihan oma tausta rasisminvastaisessa liikkeestä ja ylipäätään yhteiskunnalliset valtarakenteet, jotka kiinnostavat tosi paljon. Rasismi on tosi vähän puhuttu ja käsitelty aihe sekä sosiaalityön tutkimuksessa että työelämässä. Motiivina oli ennen kaikkea herättää keskustelua ja nostaa asiaa pinnalle.”

Tutkimuksessaan Nurmi pyrki selvittämään, miten sosiaalityöntekijät ylipäätään hahmottavat rasismia ja rodullistamista ja etenkin mikä on sosiaalityön suhde rasismin ja rodullistamisen prosesseihin. Nurmi selvitti myös, miten sosiaalityöntekijät näkevät oman asemoitumisensa suhteessa antirasismiin.

”Suomessa rasismin tutkimus sosiaali­työssä on melko vähäistä. Tosi paljon painotusta on tähän lähelle liippaavissa aiheissa, tosi paljon puhutaan monikulttuurisuuden näkökulmasta tai kulttuurieroista ja niihin suhtautumisesta, mutta ihan selkeästi vähäisemmällä on itse rasismin käsittely. Myös haastatteluissa kävi ilmi, että rasismista on vaikea puhua. Keskustelu rasismista karkaa jatkuvasti keskusteluun kulttuurieroista, maahanmuutosta, monikulttuuri­suudesta.”

Tutkimukseen osallistuneessa työyhteisössä rasismi tunnistettiin kuitenkin vakavaksi ongelmaksi. Silti aineistossa näyttäytyi voimakkaasti ajatus lastensuojelun automaattisesta antirasismista.

”Tutkittavilla oli helposti ajatus, että pystymme toimimaan rasististen rakenteiden ulkopuolella, koska lastensuojelussa toteutetaan lastensuojelulakia, ja sen lisäksi ajatellaan, että meillä on korkea oma etiikka ja ammatillisuus suojaamassa rasismilta. Itse en pidä mahdollisena sitä, että rakenteista voisi olla vapaa. Tottakai näen sen tavoitteena, mutta sitä kohti pyrkiminen edellyttää, että nimenomaan havainnoimme ja tunnistamme sekä rakenteissa että itsessämme olevaa rasismia.”

Kaikilla haastattelututkimukseen osallistuneilla lastensuojelun työntekijöillä oli työssään kosketuspintaa rasismiin. Heidän välillään oli kuitenkin merkittäviä eroja siinä, kuinka paljon ja minkälaista rasismia tunnistettiin.

”Niin sanottu ’vanha rasismi’, toisten etnisten ryhmien paremmuuteen perustuva rasismi, on helposti tunnistettavaa, siinä missä taas kulttuurinen rasismi tai kulttuuriset ennakkoluulot olivat todella paljon vähemmän tunnistettavia. Niitä eivät kaikki ehkä samalla tavalla ajattelekaan rasismina”, Nurmi sanoo.

Haastatteluissa korostui näkökulma rasismista yksilöiden ominaisuutena – yksilö voi päättää, onko rasisti vai ei.

”Rakenteellinen rasismi on paljon vaikeammin tunnistettava asia. Se on koko yhteiskunnan läpäisevä rakenne..”

Yksi Nurmen usein kohtaama esimerkki rakenteellisesta rasismista toistui haastateltujen sanavalinnoissa.

”Huolimatta siitä, että haastattelun ja tutkimuksen aihe on tiedossa, haastatteluissa tuotettiin puhetta ’meidän kulttuurista’ ja ’heidän kulttuuristaan’. Se on niin tavallinen tapa puhua, ettei sitä välttämättä huomaakaan, kuinka ongelmallista on viitata vaikka maahanmuuttajiin yhtenä ryhmänä tai heidän kulttuuriinsa”, Nurmi sanoo.

”Näen kuitenkin todella positiivisena, että ainakin haastattelemillani työntekijöillä on ymmärrys siitä, etteivät he itse ole kauhean pitkällä tässä aiheessa ja että he tarvitsisivat paljon enemmän keskustelua ja koulutusta.”

Yllättävää tutkimusaineistossa oli asiakaskohtaamisten määrä, joissa asiakas tuotti rasistista puhetta.

”Työntekijät pohtivat paljon, miten siihen voi puuttua ja voidaanko rajata rasistista puhetta niissä tilanteissa. Siitä oli erilaisia näkemyksiä. Toiset ajattelivat, että kyllä voi rajata, koska sosiaalityön eettisiin lähtökohtiin kuuluu, että toiminta on rasismista vapaata. Aika paljon kuitenkin koettiin, että siihen on vaikea puuttua ja että se ei ole ehkä olennaista siinä tilanteessa. Vaan on olennaisempia asioita käsiteltävänä”, Nurmi sanoo.

Nurmi esittää tutkimuksessaan ratkaisuksi avoimuutta: sitä, että aihetta tuodaan enemmän esille ja että rasismista puhutaan enemmän.

”Meidän kaikkien täytyy myös alkaa olla kriittisiä itseämme ja työtämme kohtaan ja alkaa pohtia, onko mahdollista, että itse uusinnamme näitä rasistisia rakenteita, kuten myös muita valtarakenteita. Valtarakenteiden purkaminen edellyttää, että jollain tavalla tunnistamme ja tunnustamme omat etuoikeutetut asemamme.”

Sosiaalityön työntekijöiden oman aseman ja työtavan kyseenalaistaminen onkin avainasemassa. Nurmi uskoo, että keskustelu on pikkuhiljaa tulossa Suomeenkin. ”Esimerkiksi Ruotsissa on jo tehty paljon enemmän rasismiin liittyvää tutkimusta.”

Nurmi toteaa rasististen ja sortavien rakenteiden olevan kuitenkin niin perustila, ettei niitä huomaa ilman harjaantumista.

”Meillä on olemassa erilaisia valtarakenteita, joissa toiset ovat alisteisessa häviäjän asemassa. Se tarkoittaa aina sitä, että jotkut hyötyvät näistä asemista: huolimatta siitä, haluammeko me saada tätä hyötyä, hyödymme joka tapauksessa. Voi olla aika kivulias prosessi tunnustaa, että itse jotenkin – ei omista ansioistaan vaan muista syistä – hyötyy toisten ihmisten huonommasta tilanteesta, huonommasta asemasta yhteis­kunnassa.”

Onko kaksi korkeasti koulutettua valkoista naista keskustelemassa rasismista nimenomaan totuttujen valta­rakenteiden ylläpitoa?

”Hyvä kysymys. Tiedostan sen, et­ten voi puhua kaikista asioista enkä halua puhua kenenkään toisen suulla. Minä käsitän tätä maailmaa ja tilannetta nimenomaan omista lähtökohdistani. Ajattelen, että tämä on kuitenkin se asia, mitä minun täytyy tehdä omalta osaltani”.

Artesaaniräppi etsii puhdistusta

Tästä piti tulla Aivovuodon positiivisin levy, ”mut ehkä se ei mennyt ihan siihen suuntaan”.

Teksti Suvi Auvinen

Aivovuoto koostuu Matti Salmisesta eli MC Jodarokista ja tuottajaveljeksistä Mio Mäkisestä ja Visa Mäkisestä eli K.V.N:stä ja Lobosta. Vuonna 2012 alkunsa saaneen helsinkiläisen hip hop -trion älyllisesti notkeissa ja musiikillisesti syvissä kappaleissa pyöritään pienen ihmisen toivon ja epätoivon veitsenterällä. Iloa elämään etsitään niin lapsuuden suosikkipiirretyistä, muroista kuin paluusta metsiin, mutta samalla piilotajunta sylkee myrkkyä.

Kesäkuussa päivänvalon näkee Aivo­vuodon toinen pitkäsoitto Dötöx, joka jatkaa tutulla linjalla, sukeltaen entistä syvemmälle.

”Lähtöasetelma oli kirjoittaessa se, et kaikki on meillä niin niin hyvin. Meidän isotkin murheet on aika pieniä murheita maapallon mittakaavassa”, kertoo Salminen sanoituksista.

”Miksi sitä sitten on ahdistunut ja masentunut tai tuntee, että tulevaisuus on epävarma? Mistä se fiilis tulee, ja miksei siitä vaan pääse yli? Miltä kaikelta pitää sulkea silmät, että sä voit olla siinä iloisessa ja positiivisessa fiiliksessä?”

Dötöx on dokumentaaria siitä, millaista on elää juuri tässä hetkessä, tässä paikassa, juuri tämän ikäisenä. Kolmekymppisen helsinkiläisen elämä typistyy Salmisen mukaan helposti pieneksi siivuksi koko todellisuudesta.

”Se on sitä tohinaa siitä, et missä on uus tacomesta, paljon Flow-liput on noussu, miks mun lähikaupasta ei saa nyhtistä ja mitä noi juntit rähjää pakolaisten kans tuolla torilla. Se kokemus on hyvin oikea, mut se tuntuu tosi pieneltä slaissilta. Että ei täällä nyt kauheen kauheeta oo, mut joillain on ihan vitun kauheeta silti.”

Erilaiset detox-kuurit lupaavat terveyttä, energiaa ja hyvää oloa.

”Meidän detoxissa on enemmän kyse siitä, et ottaa niskasta kiinni itteensä ja priorisoi asioita”, toteaa Visa Mäkinen.

Dötöx ei kuitenkaan lupaa wellnessiä tai edes vastauksia.

”Tällä levyllä painitaan sen nykypäivän kanssa. Se on yritys havainnoida objektiivisesti asioita. Jos Dötöxistä etsii jotain puhdistusta tai vastausta, se vastaus on varmaan, että tääl on kaikilla vähän vaikeeta”, Salminen sanoo.

Salminen kokee omien sanoitustensa ja Mäkisten musiikin menevän tunnelmallisesti ajoittain täysin ristiin.

”Osa biiseistä vois olla hyvinkin positiivisia, jos musa ei tois sitä painostavuutta siihen.”

Mio Mäkinen nauraa:

”Nää biisit on positiivisia, ne ei vaan kuulosta siltä.”

Visa Mäkinen jatkaa:

”Ehkä kokonaisuus on se, että Matin tekstit on yritys positiivisuuteen, mutta sit musat on se synkkä maailma, jossa vellotaan.”

Aivovuoto ei päästä kuulijaa helpolla. Nopeat sanaryöpyt vyöryvät ylitse tajunnanvirtana, ja musiikillisesti moneen suuntaan kurkottavat biitit flirttailevat niin 80-luvun tieteiselokuvasoundtrackien kuin myös tämän päivän hip hop -soundien kanssa. Jos jokainen yrittää selvitä niskaan hengittävästä eksistentialistisesta kriisistä huolimatta, onko reilua sysätä kuuntelija kohtaamaan jaettu ahdistus?

”Kaikesta musasta ei pidä tulla vaan se fiilis et ’jee, bailut’”, Salminen sanoo.

”Etenkin popmusan kentällä biiseillä on vaan joku yks tai kaks tarkoitusta. Joko se on kaihoa menetetystä rakkaudesta tai iloa uudesta, tai sit se on et jee biletetään. Jos meidän biisistä jää vitutus käteen, niin sitä siinä on.”

Vaikka biletysmusa voisi taata enemmän keikkaa ja radiosoittoa, ei se toimi Aivovuodolle lähtökohtana.

”Me tehdään ensin musaa, ja sit me mietitään, miten tätä lähtee promoamaan ja viemään eteenpäin”, Salminen sanoo. ”Olisi liian iso myönnytys lähteä tekemään musaa siltä kantilta, että ensin katsoo millaista kannattais lähteä tekemään. Sille musalle on se teollinen linjasto joka sitä puskee ulos. Sit on olemassa tää tällainen artesaanimpi kama.”

Aivovuoto nojaa temaattisesti koko genren historiaan, ­päivit­täen aiheet 2010-luvun suomalaiseen todellisuuteen.

”Jos menee ajassa taaksepäin, niin ei räppikään ollut lähtökohtaisesti miellyttävää. Public Enemy ja N.W.A. ei ollut sillee ’kivaa musaa’”, Salminen muistuttaa viitaten hip hopin 80-luvun pioneereihin. Mainitut kokoonpanot käsittelivät musiikissaan yhteiskunnallista eriarvoistumista, väkivaltaa ja sortoa.

Dötöx ei jätä kuitenkaan täyteen toivottomuuteen.

”Ehkä se levy päättyy perhettä ja lähipiiriä suosiviin asioihin. Riemu täytyy ammentaa niistä pienistä asioista ja karsia niitä ulkoa asetettuja maaleja”, Salminen sanoo.

”Jos vaihtoehdot on itkeä tai nauraa, niin mieluummin mä nauran. Jos ei pysty karistamaan kaikkea päästään, niin voi yrittää miettiä, mitä muuta siellä on ja miten vois pärjätä siitä huolimatta.”

Aivovuoto: Dötöx

Levynjulkkarit 2.6. Kuudes linja, Helsinki

Rasismi kylässä

Vuonna 2013 entinen Etelä-Afrikan Israelin suurlähettiläs Ismail Coovadia pyysi repimään 18 puuta juuriltaan. Puut oli istuttanut Juutalainen kansallisrahasto (JNF) palestiinalaiskylä al-Araqibin maille osallistuttuaan sen tuhoamiseen. JNF oli nimennyt puut Coovadian mukaan. Hän vastasi kunnianosoitukseen näin: ”Tuin kamppailua apartheidia vastaan Etelä-Afrikassa enkä nyt voi kannattaa sitä, mitä olen todistanut Israelissa, nimittäin apartheidin kopiota!”

Al-Araqib ei ole poikkeus. JNF omistaa 13 prosenttia Israelin maa-alueesta. Suurin osa maista on anastettu väkivalloin palestiinalaisilta, jotka on karkotettu. JNF:n tavoitteena on varmistaa, että maa pysyy ikuisesti vain juutalaisten hallussa eivätkä palestiinalaiset voi palata. JNF ei ainoastaan ota osaa palestiinalaisten kotien hävittämiseen, vaan se myös rakentaa infrastruktuuria vain juutalaisille tarkoitetuissa siirtokunnissa.

JNF on mukana Maailma kylässä -festivaalilla, missä se esittää itsensä ympäristöjärjestönä. Festivaalia järjestää Kepa, joka määrittelee tavoitteekseen toiminnan ”rohkeasti oikeudenmukaisen maailman puolesta”. Tuotuani JNF:n rasismin ja ihmisoikeusloukkaukset Kepan tietoon 2015 Kepa ilmoitti, että JNF ei ole enää tervetullut, koska sen toiminta loukkaa ihmisoikeuksia.

Rohkeus kesti muutaman kuukauden. Vuoden loppuun mennessä Kepa päätti, että rotuerottelu ja sotarikokset eivät olekaan este Suomen suurimpaan monikulttuurisuustapahtumaan osallistumiselle. Perustelu oli typerryttävä: jos Kepa sulkisi JNF:n ulos, sen pitäisi puuttua muihinkin järjestöihin, myös niihin, jotka ovat Kepan jäseniä. Kepa selitti, että Kepan arvojen vaatiminen jäsenjärjestöiltä ”ei tuntunut Kepan arvojen mukaiselta”.

Kepa ei silti ole rasistinen järjestö. Se vain hyväksyy rasismin. Kepa vastasi arvosteluun rasismin normalisoimisesta ehdottamalla JNF:n kutsumista dialogiin festivaalin lavalle, eli rasismin normalisoimista.

Saman mallin mukaan Suomen Vastarintaliikkeen rikoksiin pitäisi reagoida antamalla sille lisää tilaa yhteiskunnassa. Tiedotusvälineissä ihmisoikeuksien puolustaminen ja polkeminen on esitetty tasaveroisina jo jonkun aikaa. Nyt tämä rappio on levinnyt yhtäläisten oikeuksien puolustajien kattojärjestöön.

JNF:n tapaus on huomioitu ulkomailla ja apartheidin ystävät ovat painostaneet Kepaa Israelin suurlähetystöä myöten. Mutta JNF on vain yksi esimerkki: Kepan ei pitäisi ottaa tapahtumiinsa mitään rasistisia järjestöjä. Tämän toteutuminen riippuu siitä, miten paljon palautetta Kepa saa. Vain julkinen paine voi saada Kepan noudattamaan niitä arvoja, joihin se väittää toimintansa pohjaavan.

Syksy Räsänen

Bulgarian kodittomien eläinten ahdinko

Bulgariassa ihmisiin luottavat kulkukoirat ovat hengenvaarassa. Eläinsuojelijoiden ruokkimia koiria myrkytetään kaduilla.

Teksti Elisa Kissa-Öberg

Pieni Jessie-koira auton alle kahdeksan kuukautta sitten. Sen omistajat katselivat aikansa palautuisiko Jessien liikuntakyky. Kun niin ei tapahtunut, Jessie jätettiin jätesäkissä toiselle paikkakunnalle.

Jotenkin Jessien onnistui avata säkki ja raahautua sen kanssa kilometrien matka ennen kuin löytäjät veivät sen Montanassa asuvan Cvetyn hoiviin. Cvetyllä itsellään ei ole varaa Jessien mahdollisesti tarvitsemiin hoitotoimenpiteisiin, mutta 350 kilometrin päässä sijaitseva löytökoiratarha on luvannut ottaa Jessien ja hankkia sille pyörätuolin. Toiveissa on myöskin saada Jessielle koti ulkomailta.

Pian Jessien löytymisen jälkeen kuoli Borko, Bulgarian tunnetuin vammaiskoira. Kaunis saksanpaimenoiranpentu oli pelastettu roskalaatikosta. Kylänmies hakkasi Borkon sen kotipihalla ja pentu halvaantui. Borko eli rakastettuna muutaman vuoden ja sillä oli facebookissa oma sivu, johon päivitettiin kuulumisia. Yllättäen Borko kuitenkin menehtyi muutaman vuoden ikäisenä.

Samoihin aikoihin Jessien kanssa löytyi Hope. Pernikissä Hopea oli lyöty päähän niin että sen toinen silmä oli vioittunut. Hope pääsi onneksi kotihoitoon. Se ei kuitenkaan halua liikkua ja horjuu kävellessään. Koira on tarkoitus viedä pään magnettikuvaukseen, että vamman laajuus saadaan selvitettyä.

Pernikissä Hopen ja satoja muita koiria pelastanut Adelina kertoi facebook-sivullaan maaliskuussa, että hänen suosikkikoiransa oli myrkytetty monen muun ohella lastentarhan pihalle. ZePernik-niminen nettilehti julkaisi jutun koirista. Nämä koirat olivat vapaaehtoisten ruokkimia ja ne oli rokotettu ja steriloitu.

Sofian lähellä asuva Reni on pelastanut eläimiä koko aikuisikänsä eli noin 30 vuoden ajan. Se on ollut taloudellisesti hyvin vaikeaa, varsinkin nykyään – syöpää sairastavalla Renillä on pieni työkyvyttömyyseläke.

Marraskuussa Reni pelasti kadulta pahoin purrun terrierin, jonka nimesi Bennyksi. Reni maksoi Bennyn eläinlääkärikulut ja rokotukset facebook-kaveriensa avustuksella. Koira on nyt Suomessa, se sai kodin maalaistalosta toisen terrierin kaverina. Omistajansa työpaikan takia Bennystä voisi sanoa, että se eteni ryysyistä rikkauksiin. Nämä asiat ovat tietenkin koirille toisarvoisia. Monen bulgarialaisen olisi varmasti vaikea uskoa, että kulkukoira voi Suomessa saada kodin vallan linnakkeesta.

Renillä on omien lemmikkiensä lisäksi edelleen hoidossa kuuro Rollo, jonka hän löysi vajaa vuosi sitten. Barldurin Reni pelasti Kardzhalin kunnallisesta eläinsuojasta, koska se olisi muuten lopetettu. Koiralla oli etujalassa niin pahaksi mennyt haava, että jalka jouduttiin amputoimaan. Lisäksi sillä oli sikaripunkki, ihosairaus, joka ei tartu mutta on vaikeahoitoinen. Baldur on parantunut hyvin, mutta sen arkuuden takia Reni on päätynyt siihen, että pitää Baldurin itse eikä yritä etsiä sille uutta kotia.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Bulgarian kodittomien koirien ja kissojen tilanne on huonontunut.

”Kadut ovat täynnä löytökoiria. Joka päivä näen kissoja ja koiria, jotka ovat jääneet auton alle. Myös lemmikkejä ja pentuja. Ihmiset Bulgariassa ovat köyhiä, nälkäisiä ja pahoja eläimille. Asenne kulkukoiria kohtaan on kauhea. Niitä myrkytetään joukoittain kadulle.”

Benny on saadut kodin Suomesta.
Benny on saadut kodin Suomesta.

Cvetyn Montanassa kaipaama Foxy-koira oli rokotettu ja steriloitu. Cvety ruokki kilttiä Foxya vuosien ajan. Hän myös leikkautti Foxyn silmäluomessa olleen kasvaimen. Foxy oli maaliskuussa viety kunnalliseen eläinsuojaan, ja vaikka Cvety sai siitä tiedon seuraavana päivänä, Foxya ei enää löydy mistään.

Eläinten auttajat toimivat Bulgariassa kaikki vapaaehtoispohjalla. He ovat kuitenkin Renin mukaan vain pisara meressä.

”Valtio ei auta, kunnallisissa löytöeläintarhoissa koirien olot ovat kauheat: ne kuolevat hitaasti nälkään ja sairauksiin. Henkilökunta varastaa rahat, jotka on tarkoitettu koirien eläinlääkärikuluihin ja ruokintaan.”

image3

Varnassa asuva Valentina, 34, kertoo auttaneensa kodittomia eläimiä lapsesta lähtien Sen hän oppi perheeltään. Myös hänen äidillään ja sisarellaan on kodittomia kissoja hoidossaan, yksi niistä on jo 17-vuotias!

Valentina toimi ensin erään organisaation parissa, mutta alkoi myöhemmin työskennellä itsenäisesti. Hän kertoo facebookista olevan paljon apua, koska sitä kautta voi löytää koteja eläimille myös ulkomailta ja järjestää rahankeräyksiä. Myös muiden samanhenkisten ihmisten tuen Valentina kokee tärkeäksi.

Valentina on paitsi tehokas, myös pyyteetön. Hän keräsi varat satojen kilometrien päässä Montanassa löydetyn Lily-kissan hoito- ja eläinlääkärikuluihin. Lily pelastettiin kadulta alun perin luottavaisuutensa takia. Se oli niin kesy, että ennen pitkää joku olisi vahingoittanut sitä.

Lily ehti saada yhden pentueen; kaikki pennut kuolivat Lilyn opettaessa niitä ylittämään tietä. Nykyään Lily on suomalaisen eläkeläispariskunnan hemmoteltu lemmikki, jolta ei puutu mitään. Lilyn omistajat kertovat kuitenkin, että kissa tuntuu välillä pelästyvän liikenteen ääniä.

Valentina laskee pelastaneensa 330 eläintä viimeisen neljän vuoden aikana. Hänen mielestään löytöeläinten tilanne ei ole ainakaan parantunut Bulgariassa, vaikka vapaaehtoiset steriloivat eläimiä ja hankkivat niille koteja voimiensa mukaan.

Svogessa asuva Ivana kirjoitti facebookissa puhdasrotuiselta huskylta näyttävästä Bella-koirasta:

”Tämä ihana pentu on istunut viikkoja kaupan edessä toivoen, että joku heittäisi sille ruokapalan. Joku on leikellyt sen korvanlehdistä palat, mutta haavat ovat onneksi parantuneet. Bella on niin luottavainen, että se tuskin säilyy kadulla hengissä pitkään.” Sinisilmäinen Bella on sittemmin saanut kodin Saksasta.

Suuri osa bulgarialaisista kodittomista eläimistä adoptoidaankin juuri Saksaan. Saksalaiset myös avustavat taloudellisesti eniten bulgarialaisia eläinsuojelujärjestöjä. Suomessa on yksi yhdistys, joka tuo koiria Suomeen. Se on kuitenkin hankalaa, koska suoria lentoja ei ole kuin kesäkaudella ja jotkut lentoyhtiöt eivät lennätä lemmikkejä Bulgariasta, koska se ei ole Schengen-maa.

Mustasta Vampi-kissasta ja muutamasta muusta kotia etsivästä eläimestä lisätietoja facebook-ryhmässä Bulgarian kodittomat eläimet – Bulgarian strays.

Tiedä, mitä pelaat

”Minähän en näistä peleistä tiedä yhtään mitään!”

Tämän lauseen olen kuullut monta kertaa siitä läh­tien, kun aloin pelata Pokémon Gota. Sen lausuu yleensä 38-vuotias äiti tai isä, joka on 7-vuotiaan lapsensa kanssa pokeretkellä. (Ei siis etsimässä pornoa vaan etsimässä pokémoneja.)

Sama lause tai ajattelutapa saattaa liittyä muihinkin lasten suosimiin peleihin kuten Minecraftiin tai Clash Royaleen. Ne ovat jotain niin kerta kaikkisen ihmeellistä, että aikuinen ihminen ei voi ymmärtää niistä mitään. Oikeastaan aikuiset eivät edes saa ymmärtää niitä, koska sitten he lakkaavat olemasta aikuisia ja ovat jotain ihme pelaajia.

Todellisuudessa suurin osa pelaajista on nimenomaan aikuisia naisia, mutta tämä tietoisuus ei ole saavuttanut niitä ihmisiä, jotka ensimmäiseksi julistavat, etteivät ymmärrä mitään näistä peleistä, joita ovat juuri pelaamassa. Koska hehän siis eivät ole niitä pelaamassa! He vain ulkoilevat lapsensa kanssa. Eivät siis pelaa. Lapsi pelaa. Ehkä. Mistä sen voisi tietää, kun ei tiedä näistä peleistä yhtään mitään?

Eikö kannattaisi tietää?

Ensinnäkin, eivät nämä simppelit kännykkäpelit nyt mitään rakettitiedettä ole. Niiden suunnitteleminen on toki vaikeaa ja vaatii todella pitkälle vietyä ammattitaitoa. Mutta ne on tarkoituksella tehty sellaisiksi, että lapsikin pystyy niitä pelaamaan. Kyllä se lapsen vanhempikin pystyy, jos paneutuu asiaan kymmenen minuuttia.

Se ei siis ole vaikeaa. Diplomatiavoiton saaminen ­Civilizationissa vaikeimmalla tasolla, se on vaikeaa. Parin pokémonin nappaaminen peukalonheilutuksella taas ei ole vaikeaa. (Ja kyllä, Civilizationista puhuminen on nörttiä, mutta jos normaaliälyllä varustettu aikuinen ei tiedä maailman suosituimmista kännykkäpeleistä mitään, se on sama kuin ei tietäisi, mikä on Aku Ankka tai HIM.)

Toiseksi, aikuisen kannattaa tietää, millaisen viihteen parissa hänen lapsensa viettää aikaansa. Harva vanhempi antaisi alakouluikäisen surffata pornoa tai katsoa kauhu­elokuvaa, jotkut suojelevat myös raaimmilta kirjoilta tai biiseiltä. Miksi pelit olisivat sellaista harmaata aluetta, jossa vanhemman vastuu onkin ulkoistettu App Storelle?

Kolmanneksi, mieti kuinka nolo olisi parikymmentä vuotta sitten ollut 38-vuotias, joka olisi ylpeänä kuuluttanut, että hän ei sitten ymmärrä näköradiohommista yhtään mitään. Älä ole hän.

Neljänneksi, pelit ovat kivoja! Niitä on kiva pelata lapsen kanssa, ja niitä on kiva pelata yksin.

Ei tarvitse enää vauva.fi:ssä tai kahvihuoneessa ihmetellä, mitä on rageaminen tai levelöinti.

Jos et tiedä mitään, olet tasolla eli levelillä yksi. Siinä on se hyvä puoli, että kakkostasolle pääsemiseen ei tarvita kovin paljoa. Heti, kun opettelet pelin perusteet, tiedät jo jotain. Toisin sanoen: olet levelöitynyt.

Hyvää peliä!

Mike Pohjola

Unelma Kanttilasta elää

Minna Canthin kotitalo on ollut piikki Kuopion lihassa, mutta nyt sitä vihdoin aletaan kunnostaa.

Teksti ja kuvat Anna-Reetta Suhonen

On oikeastaan jonkinlainen ihme, että Minna Canthin kotitalona tunnettu Kanttila seisoo yhä paikallaan Kuopiossa. Talon kohtalosta on väännetty kättä vuosikymmenien ajan. On jopa epäilty, että sen annetaan tahallaan lahota pystyyn. Mutta siinä se on, Minna itse puisena reliefinä sen seinässä.

Sisällä talossa ilma on paksua ja tunkkaista. Kanttila on ollut viimeiset vuodet rakennusyhtiön varastotilana, ja huoneissa lojuu sekalaista rakennustavaraa: maalipurkkeja, liimoja, työkaluja.

Mutta niitä Anja Lappi ei näe. Hän on viime vuoden lopulla perustetun Minna Canthin talo ry:n hallituksen puheenjohtaja ja selkeästi innoissaan. Katutason isossa tilassa, jossa aikoinaan sijaitsi lankakauppa, Lappi kertoo yhdistyksen tavoitteista: se aikoo remontoida talon elävään käyttöön, kulttuurin näyttämöksi ja kaupunkilaisten ylpeyden aiheeksi. Työtiloja taiteilijoille, huoneteatteria, tanssia, ehkä pieni museo, kauppa ja kahvila. Myös residenssiasuntoja ja -työtiloja. Tilaa haaveille ainakin riittää, sillä Kanttilassa on laskutavasta riippuen 1 200–1 300 neliömetriä.

Kun yhdistys kertoi aikeistaan vuoden alussa, huokaisi moni kaupunkilainen helpottuneena: vihdoinkin!

”Kyllä tämä on ollut piikki Kuopion­ lihassa. Onhan se aika erikoista, että vuosikymmenien ajan on tullut vetoomuksia ja pyyntöjä niin Suomesta kuin ulkomailtakin, että kunnostetaan Kanttila, mutta mitään ei ole tapahtunut. Eihän siinä rahasta voi olla kyse, vaikka tämä miljoonia maksaakin. Kyllähän kaupunkiympäristöön nousee vaikka mitä koko ajan!” Lappi huudahtaa.

Kyse onkin Lapin mielestä enemmän tahdon asiasta ja arvovalinnoista: mitkä asiat ovat tärkeitä, minkä eteen ollaan valmiita tekemään työtä.

”Kaikella toiminnalla on hintalappunsa, mutta jos me vain tuijotamme sitä hintalappua ja mietimme, että kuka sen maksaa, niin me menetämme ihan hirveästi. Nätisti sanottuna se on vähän junttia.”

Minna Canthin talo ry sai heti perustamisensa jälkeen paljon julkisuutta, osittain ehkä myös siksi, että sen perustajajäseniin kuuluu entinen pääministeri, kuopiolaislähtöinen Paavo Lipponen. Jo aiemmin hän on julkisesti luvannut sijoittaa Kanttilan kunnostukseen viisinumeroisen summan, jos projektiin vain ryhdytään.

Ensimmäisenä toimintavuonnaan yhdistys keskittyy yhteistyökumppaneiden ja rahoituksen etsintään. Suunnitelmia ja mallinnoksia remonttia varten piirretään jo. Remontti toteutetaan oppilastyönä yhteistyössä Savonia ammattikorkeakoulun ja Savon ammatti- ja aikuisopiston kanssa.

Vuosien ajan kaupunkia painostettiin ottamaan vastuu Kanttilasta. Lappi sanoo, että nyt on uudenlaisten ajattelumallien ja yhteistyön aika.

”Minun ikäpolveni kokemus on se, että aina on ollut joku, joka hoitaa ja tietää, usein kaupunki. Se ei ole enää nykyaikaa. Toki kaupunkien velvollisuus on mahdollistaa ja tarjota tukea, ikään kuin valmentaa. Ja sitähän ne ovat tehneetkin. Tässä Kanttilan tapauk­sessa pitää muistaa, että ihan niin kuin ihmisiäkin, projekteja on vahvempia ja vähän heikompia, ja tämä Kanttila on sellainen herkempi keissi, joka kaipaa enemmän tukea. Siksi yhteistyötä tarvitaan.”

Kanttila sijaitsee Kuopiossa Kuninkaankadun ja Minna Canthin kadun kulmassa, aivan Tuomiokirkon vieressä. Minna Canth asui talossa vuosina 1853–1863 ja 1880–1897. Hän kirjoitti lähes koko kirjallisen tuotantonsa Kuninkaankadun puolella sijainneessa salongissaan. Kun taloon tuli vieraita, Canth piilotti keskeneräiset tekstinsä salongin sohvapöydän liinan alle. Vilkkaan kulttuuri- ja seuraelämän mahdollisti Kanttilassa sijainnut kauppa, jota Canth menestyksekkäästi luotsasi.

Canthin perilliset jatkoivat kauppatoimintaa aina 1970-luvulle saakka. Konkurssin jälkeen suku myi talon tontteineen valtiolle pilkkahinnalla ja toivoi siihen museota ja kulttuuritoimintaa. Järkytys oli suuri, kun valtio ryhtyikin suunnittelemaan Kanttilan paikalle uutta virastorakennusta.

Pitkällisen painostuksen jälkeen Kanttilalle saatiin lopulta suojelumerkintä. Myös toive kulttuurikäytöstä toteutui, ja Kanttila toimi pitkään kotina monelle taiteilijalle ja yhdistykselle sekä muun muassa Pohjois-Savon taidetoimikunnalle.

Valtiolta rakennus siirtyi isomman kiinteistökaupan yhteydessä NCC Rakennuksen omistukseen vuonna 2004. Siitä lähtien Kanttila on ollut tyhjillään, eikä yhtiö ole koskaan antanut selkeää selitystä sille, miksei se remontoinut Kanttilasta asuntoja, vaikka niin ensin aikoi.

Minna Canthin talo ry sai talon avaimet haltuunsa maaliskuun lopussa. Tarkkaa kauppasummaa ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta Lappi paljastaa sen asettuneen 100 000–200 000 euroon.

Vaikka taloa ollaan nyt palauttamassa kulttuurin käyttöön, ei Kanttilan kunnostus ole pelkästään taidepiirien hanke.

”Ei missään tapauksessa! Nyt kun ollaan suunnitteluvaiheessa ja puhutaan insinöörien kanssa, niin ollaan hyvällä tavalla semmoisessa väittelytilanteessa, että miten toimitaan ja miten rakennetaan. Mä tykkään semmoisesta ihan älyttömästi, siinä syntyy jotain uutta”, Lappi sanoo.

minnatalo

Korkeiden korjauskustannusten lisäksi Kanttilan pelastamista on jarruttanut myös se, että rakennuksen on väitetty olevan todella huonossa kunnossa. Sädesienestä on vuosien saatossa huhuttu moneen kertaan. Asbestia on paljon. Työhön ei ole uskallettu ryhtyä, koska on pelätty, ettei siitä hyvää tule kuitenkaan.

Anja Lappi toivoo, että vuosia jatkuneesta homekeskustelusta päästäisiin jo eteenpäin. Rakennusalan ammattilaisten tehtävä on korjata talo, taiteilijoiden taas luoda talolle ja sen toiminnalle sisältö.

”Taiteilijoiden ei kannata pohtia, onko talossa hometta vai ei, vaan minkälainen se paikka voisi olla ja mitä sinne haluttaisiin viedä. Sen sijaan tuntikausia mietitään, onko siellä kosteusvaurio vai ei.”

Käytännössä rakennus kuitenkin on siinä kunnossa, että se puretaan sisäpuolelta ja rakennetaan uudelleen. Julkisivu on kaavalla suojeltu.

Varovaisten arvioiden mukaan Kanttilan kunnostus olisi valmis noin viiden vuoden päästä ja maksaisi ainakin miljoonan. Suurimman ongelman muodostavat aiempina vuosikymmeninä tehdyt remontit, joilla on saatu paljon tuhoa aikaan.

”Rakennus itsessään on jo edellisissä remonteissa raiskattu, eikä sille voi enää mitään. Lastulevy ei ikävä kyllä ole kulttuurihistoriallisesti merkittävää”, Lappi harmittelee.

Seiniä tärkeämpänä Lappi näkeekin Kanttilan kulttuurihistoriallisen arvon ja sisällön. Talo on ollut merkittävä paikka myös yhteiskunnallisesti. Kanttilasta käsin on edistetty voimakkaasti etenkin naisten oikeuksia ja otettu kantaa myös moniin muihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Silti, tai ehkä juuri siksi, Minna Canthin perinnön vaaliminen on ollut Kuopiossa kovin ponnetonta. ­Canthille luotiin maine ärhentelevänä ja kiukkuisena matamina, joka oli aina puuttumassa kaikkeen: usein asioihin, jotka aikalaisten mukaan eivät naiselle kuuluneet. Vaikka hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 120 vuotta, maine elää yhä.

”Minnan pehmeämpää puolta on alettu tuoda esiin vasta aivan viime vuosina”, Lappi mainitsee.

Kanttilan autioituminen on hyvä esimerkki myös siitä, kuinka vähän Suomessa on arvostettu naistoimijoita. Kuopiossakin on museo sekä J. V. Snellmanille että valokuvaaja ­Victor Barsokevitschille, mutta Kanttilan on vain annettu olla.

”Niin, vaikka Victorhan oli Kuo­pioon tullessaan konttoristi! Kuvaamo oli alun perin hänen vaimonsa ­Adéle Sallinin, jolta kuvaamo siirtyi naimisiinmenon jälkeen Victorin nimiin. Adéle opetti Victorin kuvaamaan, ja sitten Victorista tuli se kuuluisa!” naurahtaa Lappi, joka on myös VB-valokuvakeskuksen johtaja.

Kuopiossa Kanttila nähdään voimakkaasti kulttuurikäyttöön tarkoitettuna, kaikkien kaupunkilaisten yhteisenä omaisuutena. Sen tulevaisuus kiinnostaa: kun yhdistys maaliskuussa järjesti talolla avoimet ovet, Kanttilaan kävi tutustumassa 450 ihmistä puolentoista tunnin aikana.

Yhdistys on myös kerännyt ehdotuksia talon käyttöä varten. Melkein kaikki ehdotukset ovat käsitelleet kulttuuria.

Pelkkä kaupunkilaisten äänetön tuki ei kuitenkaan riitä. Ullakolla Anja Lappi on hetken hiljaa ja myöntää, että rahoituksen kasaaminen tämän kokoluokan hankkeeseen on haastavaa.

”Mutta ei tähän projektiin olisi kukaan lähtenyt, en minäkään, ellei me tähän uskottaisi.”

Kulttuurialalla pitää olla sinnikäs. Mitään ei saa, jos ei ole valmis yrittämään ja tekemään työtä. Sote-keskustelu hautaa alleen sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin, jos ne eivät pidä itsestään ääntä.

Tällaiset projektit ovat myös Lapin työtä: kulttuurihallinnan maisterina ja pitkään muun muassa tanssitaiteilijana esiintynyt Lappi on aiemminkin ollut mukana luomassa asioita tyhjästä.

”Silloin kun me polkaistiin Tanssi­teat­teri Minimi käyntiin, niin ei meillä todellakaan ollut rahaa tai tietoa yhtään mistään! Tartuttiin vaan puhelimeen ja lähdettiin keikoille. Sama Itäisen tanssin aluekeskuksen kanssa.”

Kanttilaa varten rahaa on haettu eri säätiöiltä, ja joukkorahoitusta suunnitellaan. Kulttuurihistorian vaaliminen on myös etenkin näin itsenäisyyden juhlavuonna valtiontason kysymys, joten myös valtionrahoituksen suhteen ollaan toiveikkaita. Kaupungilta yhdistys sai 50 000 euron avustuksen toiminnan aloittamiseen.

Projekti on herättänyt mielenkiintoa myös kansainvälisesti.

”Mitään ei kuitenkaan ole vielä lopullisesti lyöty lukkoon”, Lappi kertoo.

Vaikka urakka on valtava, ei Lappia hirvitä. Hän katsoo jo eteenpäin. Tulevaisuuden visioissa Minna Canthin talo on paikka, joka hengittää ulospäin ja josta käsin elävöitetään koko kaupungin elämää.

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Niin sanoi Minna Canth itse.