voima

Siunattu olkoon hedelmä!

Handmaid’s Tale kertoo diktatuurista, jossa rehellisiä ovat vain systeemin uhrit.

Teksti Iida Simes

Piinaavan jännittä­vää ja tyylikästä Hand­maid’s Tale -tv-sarjaa pidetään feministisenä huutona tasa-arvon puolesta.

Sitä se on – ja enemmän. Se on karjaisu, joka varoittaa totalitarismin vaaroista.

Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jota ahneus on tuhonnut ympäristökatastrofeilla ja sodilla. Yhdysvaltain tilalle on perustettu uusi valtio, Gilead. Uskonnollis-aatteellinen ideologia, sovinistinen hierarkia ja valtava poliisikoneisto pitävät sen kasassa.

Kanadalainen Margaret Atwood sai valmiiksi tv-sarjan kivijalkana olevan teoksen jo vuonna 1985 (suomeksi Orjattaresi, Tammi 1986).

Kirja on Kanadassa ja Yhdysvalloissa lukiolaisten pakollisella lukulistalla – vaikka San Antoniossa, Texasissa, erään koulun johtokunta yritti kieltää kirjan vuonna 2006 epäkristillisenä ja koska siinä oli liikaa seksiä.

Protestien takia johtokunta perui kiellon pian äänin 5–2.

Tv-sarjan kertoja on orjatar Frediläinen (Elisabeth Moss). Nimensä mukaan hän kuuluu komentaja Fred Waterfordin (Joseph Fiennes) huusholliin. (Engl. Offred, of Fred.)

Entisessä elämässään hänen nimensä oli June, ja hänellä oli mies ja lapsi

Orjattaren univormuna ovat viitta ja kasvot peittävä hattu.

Kuukausittain komentaja pyrkii arvokkaassa ”seremoniassa” hedelmöittämään alapäänsä penetraatiolle paljastavan, Frediläisen, joka lepää kunnioitetun vaimon sylissä.

Gileadin valtionuskonto on muka Raamatusta. Paljastuu, että vallanpitäjät ovat ensin luoneet diktatuurin, ja myöhemmin sitä pönkittämään on farisealaisesti keksitty raamatullisia opinkappaleita.

Oppien mukaan Frediläinen on saanut hairahtuneen elämänsä tilalle kunnioitetun aseman ja suojeluksen. Saman kieron logiikan mukaan joillakin naisilla sujuu loistavasti. Komentajien vaimoja, kuten Serena Joy Waterfordia (Irene Strahovski), kohdellaan kuin kuningattaria.

Väärin. Myös Serena Joy elää orjuudessa. Vaikka hän on ollut luomassa apparaattia, rakkauden ja nautinnon kaipuu pysyvät. Hän on mustasukkainen ja katkera. Naisten arvoasteikon ylinkin taso on vankila.

Vain ajatuksissaan vapaa Frediläinen, June, raiskataan säännöllisesti seremoniassa.

Eräs orjatar on kuin onkin moniulotteisessa tarinassa tyytyväinen: hän oli ennen narkkari, ja nyt hän asuu hienossa talossa.

Ripaus rakkautta ja romantiikkaakin löytyy, mutta vain muistoissa ja karkumatkoissa.

Järjestelmää hallitsevat miehet. Komentajat.

Kaikkialla on aseistautuneita poliiseja ja ”silmiä”, tarkkailijoita väijymässä vääriä sanoja, katseita tai lukemista – Gileadissa vain komentajat saavat lukea.

Orjattarien kouluttajat ovat ”tätejä”. Keskeisin heistä, täti Lydia, on ambivalenssissaan kauhistuttava. Hänessä välkähtää inhimillisyyttä, joka saman tien paljastuu psykopaatin elkeeksi. Lydia on sekä pseudouskontoa orjallisesti seuraava voimahahmo että epätoivoaan kostava hirviö. Näyttelijä Ann Dowd on kertonut muokanneensa Lydiaa mielessään lapsuutensa katolisen tyttökoulun opettaja.

Gileadissa rangaistaan usein ja ankarasti. Kansalaiset kulkevat ”muurin” ohi ja näkevät siellä roikkuvien teloitettujen ruumiita. Pahinta on karkoitus saastuneisiin siirtokuntiin siivoamaan radioaktiivisia jätteitä. Toisaalta kuolema on poispääsy Gileadin helvetistä.

”Silmä silmästä” ja ”jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se irti” -tyyliset lait koituvat pikkurikollisten kohtaloksi. Eniten silmäpuolia on orjattarissa, vaan voi huijaava komentajakin menettää kätensä.

Nautinto on rikos. Täti Lydian vahingonilo on suuri, kun eräältä orjattarelta silvotaan ”se mitä hän ei enää tarvitse”, klitoris.

Margaret Atwoodin kirja on uhka­kuvien fantasia, dystopia. Atwoodilla oli esikuvia. Genren tunnetuin teos on George Orwellin Vuonna 1984. Jo 1940-luvulla Orwell loi dystopian, jossa isoveli-teknologia valvoo kaikkia.

Toinen klassikko, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmestyi vuonna 1953. Molemmissa sairaan yhteiskunnan rattaat pyörivät sensoreineen ja jopa ajatuspoliiseineen, ja silti joku tekee rikoksista uhkaavimpia: sortuu tunteisiin ja käyttää järkeään.

Fahrenheit 451:ssä kirjoja ammatikseen tuhoava palomies kiinnostuu mitäs muusta kuin kirjoista ja samalla niitä ulkoa opettelevista toisinajattelijoista. 1984:ssä historiaa uudelleenkirjoittava puolueen virkamies ­rakastuu. Teoksen on tulkittu kuvaavan neuvosto­kommunismin diktatuuria, vaikka skottilaisen Orwellin ”Oseania” oli Euroopan ja Pohjois-­Amerikan liitto, ja tarina sijoittui Lontooseen.

Atwood reissasi 1980-luvulla miehensä ja lapsensa kanssa ympäri oudosti jakautunutta maailmaa. Hän aloitti Orjattaresi-teoksen kirjoittamisen Länsi-Saksassa, kun Vuonna 1984 tuntui omaäänisen päivittämisen arvoiselta vuonna 1984.

Naisia halventavasti niin poliittisissa päätöksissään kuin pintajulkisuudessakin kohteleva, outoja valheita suoltava bisnesmies Donald Trump voitti presidentinvaalit vuonna 2016. Keväällä 2017 tasa-arvon ja feminismin halventamisen takia ”Naisten marsseille” osallistui viitisen miljoonaa protestoijaa ympäri maailmaa.

Margaret Atwood kertoi The New Yorker -lehdelle marssineensa Torontossa. Atwoodin suosikkikyltti oli hänen ikäiseltään (77-vuotiaalta) vaikuttavan naisen plakaatti, jossa luki ”I can’t believe I’m still holding this fucking sign” eli ”en voi uskoa, että vieläkin kannan tätä helvetin kylttiä”.

Ikään kuin feministisen ajanlaskun jälkeen mikään ei olisi edennyt.

Atwood kertoi pohtineensa kirjoittaessaan, siis vuonna 1984, ”voisiko tällaista tapahtua?”. Samalla hän päätti sisällyttää teokseensa elementtejä, jotka viestivät vahvasti näin jo tapahtuneen.

Nuo älykkään karmaisevat visiot ovat ajankohtaisia.

Handmaid’s Tale -sarjan komentaja Waterford kertoo halunneensa luoda ”paremman maailman”. Systeemi voi jonkun, vaikka sellaisen, joka voi kuvitella itsensä komentajaksi, mielestä olla jopa houkutteleva.

Tarinan avain on, mitä komentaja vastaa, kun orjatar ihmettelee, miksi monille käy huonosti:

”Parempi ei ole koskaan kaikille parempaa. Se on aina joillekin huonompaa.”

Atwoodin, Orwellin ja Bradburyn teosten mukaan vallanhimoistenkaan ei kannata ottaa riskiä muuttaa maataan totalitaristiseksi.

Valheiden päälle rakennettu väkivalta-koneisto ei tuo hyvää kuin joillekin harvoille. Aluksi.

Ja kohta ei enää kenellekään.

The Handmaid’s Tale HBO Nordicilla. Orjattaresi (Tammi). Suom. Matti Kannosto. Uusi painos ilmestyy 27.6.

Kelle kuuluu huomispäivä, kelle kuuluu maailma?

Agit Prop ja Peter von Bagh toivat solidaarisuuden valkokankaalle.

teksti Iida Simes

Ennen kuin bändi pääsee aloittamaan, lavalle nousee hehkutuksistaan kuuluisa elokuvamaailman monitaituri.

”Hyvää iltaa. Aikanaan varmaan vain ani harva ymmärsi, että silloin vuonna 1970, kun Agit Prop perustettiin – tai hyvin pian sen jälkeen – se edusti yleismaailmallisessa, erittäin korkeatasoisessa laululiikkeessä ­maailman ehdotonta kärkeä.”

Peter von Bagh (1943–2014) on selvästi innostunut kantaaottavasta musiikista ja antaa tilaa laulajatähtien aloittaa.

Dokumenttielokuvan ääniraidan valloittaa Natalia-biisi, jonka Pekka Aarnio, Monna Kamu, Pekka Launis ja Sinikka Sokka laulavat tutussa harmoniassaan.

Näin alkaa von Baghin viimeinen elokuva, Lauluja utopiasta. Se kertoo viime vuosikymmenten poliittista historiaa vasemmistolaisen solidaarisuusliikkeen nousun ja sen 1980-luvulla alkaneen kuihtumisen kautta.

Von Bagh ehti siirtyä taivaalliseen tähtikaartiin ennen kuin raina lopulta valmistui ohjaaja ja tuottaja Jouko Aaltosen viimeistelemänä.

Agip Prop syntyi rippileirin nuotiolla – vaikkei uskonto ollutkaan vasemmistolaisten nuorten pääideologia, kuten he elokuvan haastattelussa ­huvittuneesti huomauttavat.

Naislaulajat vaihtuivat muutaman kerran. Bändin tavoitteena oli, että laulajien soinnin kautta ”neljästä tulee yksi”. Yhtyeessä vierailivat Kiti Neuvonen, Anu Saari ja Liisa Tavikin, mutta sen viimeinen kokoonpano on kaikkein tunnetuin.

Epävirallinen viides jäsen on tietenkin säestäjä ja säveltäjä Eero Ojanen, vaikka Kaj Chydeniuksenkin osuus on ollut valtava.

Berliinin valtavat festivaalit ovat tietenkin elokuvan huippukohtia. Jo vuonna 1970 tämä tuntematon bändi nousi kansainvälisen poliittisen laulutapahtuman suosituimmaksi esiintyjäksi. Kolme vuotta myöhemmin meno oli vielä kovempaa: kun Suomen 800-päinen valtuuskunta marssi stadio­nille vuoden 1973 nuorisofestivaaleilla, ämyrit luukuttivat Kenen joukoissa seisot -kappaletta – ”kuin kansallislauluna”, nauraa Sokka.

Agit Prop tapasi Chilessä presidentti Salvador Allenden. Vain muutama kuukausi sen jälkeen Allende kuoli, ja sotilaat kaappasivat vallan. Elokuvassa laulajat muistelevat aikaa liikuttuneina ja järkyttyneinä.

Poliittisen utopian laulujen sanat syntyivät monen runoilijan kynästä. Oli ajan hengestä mitä mieltä tahansa, imperialistien takana ei ole koskaan ollut näin arvostettuja taiteilijoita kuin Pentti Saaritsa, Aulikki Oksanen, Matti Rossi, Marja-Leena Mikkola, Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen.

Eikä kaikkia sanoituksia tehty kotimaisin voimin, vaan ne lainattiin Bertolt Brechtiltä ja Vladimir Majakovskilta.

Maailma muuttui 1980-luvulla, ja aikaisemman vuosikymmenen poliittisuus meni muodista, vaikka ”eivät ne ongelmat mihinkään kadonneet”, bändi pohtii elokuvassa.

1990-luvun laman aikaan Agit Proppia kaivattiin taas ja tapahtui ihme: nuorisokin löysi tiensä keikoille. ”Meidän lasten ikäiset”, ihmettelee Kamu elokuvassa.

Bändi sai jopa jatkajia. Agit Propin innoittama Ultra Bra syntyi Kallion lukion kaveripiiristä.

Lauluja utopiasta -elokuvan lopussa Peter von Bagh paljastaa tunteikkaan puolensa, kun hän omista sanoistaan liikuttuen lähettää vahvan viestin hänen jälkeensä eläville:

”Kvartetin voima on tänään suurempi kuin koskaan, koska yhä harvemmat osaavat kertoa ihmisen suurista unelmista. Agit Prop ei ole pelkkä nostalginen ilmiö, vaan se on konkreettinen ilmaus asiasta, joka on tulevaisuutta ja jolla on kaunis nimi: sosialismi.”

Hetkeksi elokuvaan jää tyhjä paikka. Von Bagh on poistunut pimeyteen.

Lauluja utopiasta -elokuvan ensiesitys oli Sodankylän elokuvajuhlilla.

Kodittomana lintukodossa

Fiskarsin kesänäyttely Greetings from Suomi tarjoaa terapiaa identiteettikriisissä kipuilevalle kansakunnalle.

Teksti Maria Karuvuori

On tietty tarina, jota tietyt ihmiset mielellään kertovat ­itselleen suomalaisuudesta. Sii­nä me olemme rehti ja sisukas kansa, joka hoitaa asiansa. Kansainvälisillä foorumeilla olemme sovittelijoita ja altavastaajia.

Viimeistään Juha ­Sipilän hallituskausi ja Terrafame-sotkut ovat koetelleet kansallista itsetuntoamme. Illuusio Suomen korruptoitumattomuudesta ja lehdistönvapaudesta alkaa olla mennyttä. Rasistiset polttopulloiskut ovat räjäyttäneet lopulliset säröt Suomi-kuvaan.

Jotkut tarraavat ajatukseen siitä, että kaikki muuttuu hyväksi, kunhan vain kuvitellut ääripäät saadaan dia­logiin keskenään. Me olemme konsensuskansaa, vaikka väkisin.

Laajempia näkökulmia voi etsiä taiteesta. Fiskarsin ruukin kesänäyttely Greetings from SUOMI ruotii kansakunnan tilaa viiden­kymmenen taiteilijan ja muotoilijan voimin.

Opas Hanna Räisänen kertoo, että näyttelyn nimi on tarkoituksella moniselitteinen. On katsojasta ­kiinni, minkälaiset terveiset Suomesta katsoja vie mukanaan. Näyttelystä voi halutessaan selvitä puhtoista Suomi-kuvaa vaalien.

Vähän yli puolet näyttelyn tekijöistä on Fiskarsin ONOMA-osuuskunnan jäseniä. Käsityöläisten taidonnäytteistä voi etsiä lohdullisia muistutuksia kunniakkaasta muotoilu­perinteestä.

Heikki Marilan öljymaalaukset kuvaavat suomalaisuuden symboleja. Tarkemmin katsottuna Suomen lipusta on rajattu ulos sininen ja valkoinen, sotaisa leijona heiluttaa miekkaa punaisella taustalla, ja kansallis­romanttista ornamentiikkaa kuvaavan Ryijy-maalauksen vuosiluku 1918 vie ajatukset kipeitä haavoja jättäneeseen sisällissotaan.

Tärähtäneet ämmät -taiteilijakaksikon onnentoivotus sata­vuotiaalle ­Suomelle jättää vielä vähemmän tulkinnanvaraa. Syntymäpäiväkakkuna on kermavaahdolla kuorrutettu kasa ulostetta. Kuvasarjan nimi on Onnea Suomi – oikealta puhaltaa.

Osassa töistä etsitään pakopaikkaa kansallisesta alitajunnasta tai mieli­kuvituksesta. Anna Estarriolan video­veistoksen nainen yrittää lähettää avunpyyntösignaalia avaruuteen. Maikki Pekkalan teoksessa hiljaiset miehet pilkkivät, kolaavat lunta ja leikkaavat ruohoa oman pienen lasikupunsa sisällä.

Vastakkaisille seinille ripustetut Katja Öhnbergin ja Eeva-Kaisa Ailuksen sekä Liisa Jokisen kuva­sarjat muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Fiskarslaiset Öhnberg ja Ailus ovat maalanneet muotokuvia lähiympäristönsä ihmisistä. Maalaustilanteessa pitkäänkin tutuista ihmisistä löytyi uusia puolia. Malleina kävi myös paljon maahan­muuttajia, sillä Fiskarsin asukkaat ovat aktiivisesti pyrkineet ottamaan muualta tulleet osaksi yhteisöä.

Liisa Jokinen puolestaan on kuvannut vuodesta 2005 lähtien helsinkiläistä katumuotia Hel Looks -sivustolle. Suomalaisten tyyli­tajua on arvosteltu ulkomaita myöten, mutta Kuparipajan seinällä valokuvat muodostavat yhtenäisen, anteeksipyytelemättömän joukon.

Ehkä me vielä löydämme voima­varamme aidosta yhteisöllisyydestä, kun turha kansallisylpeys on kuorittu pois. ­Mutta toistaiseksi niin maahanmuuttaja kuin kantasuomalainenkin voinee samastua Kim Simonssonin teoksen pieneen vihreään muukalaiseen, joka on kasvattanut suojakseen kotaa muistuttavan majan.

Greetings from SUOMI 14.5.–24.9., Kuparipaja, Kuparivasarantie 5, Fiskars.
www.onoma.fi

Minihipstereiden maailmanvalloitus

Suomessa kaikilla lapsilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen. Paitsi ettei ole.

Teksti Suvi Auvinen Kuvat Annika Pitkänen

Kesäisen Helsingin täyttävät monenlaiset menot. Nuorten kaupunkilaisten perheiden rituaa­liin ei enää kuulu muuttaa metsän keskelle kolmeksi kuukaudeksi hyttysten käveleväksi buffet-pöydäksi, vaan elämää kaupungissa jatketaan kuten ennen lasten syntymääkin. Ja miksei jatkettaisi: me cityhipsterit olemme nimittäin rakentaneet varsin mukavan pikku kulttuurin itsellemme.

Jokainen sukupolvi­ kuvittelee olevansa uniikki ja eläneensä ajassa, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Me 70–80-lukujen lapset kasvoimme yhteiskunnassa, joka muuttui ympärillämme. Muistamme ensimmäiset kännykkämme, inter­netin saapumisen, sen kuinka ensin kaikilla oli ihan kivasti rahaa ja töitä ja sitten yhtäkkiä juuri kenelläkään ei. Presidentti ei ollutkaan enää synonyymi Kekkoselle, McDonald’s ja H&M tulivat Suomeen, meillä alkoi olla ystäviä ympäri maailmaa ja moni lähti Interrailille.

Samalla kasvoimme maailmaan, jossa yliopistotutkintomme ei enää merkinnytkään varmaa työpaikkaa. Maailmaan, jossa naureskelemme ajatukselle neljänkymmenen vuoden työurasta samalla työnantajalla. Ajatukselle siitä, että pääsisimme joskus valtion maksamalle eläkkeelle. Ne meistä, jotka pakenivat kotipaikkakunnilta opiskelemaan suurempiin kaupunkeihin, jäivät tänne suurissa määrin Keskustan ja Väyrysen harmiksi. Me muovasimme kulttuurimme itsemme näköiseksi niistä palasista, joita otimme mukaamme berliiniläisen juna-aseman lattialla vietetystä yöstä, vaihto-opiskelijoina hankkimistamme ystävistä, Euroopan parhaista festareista ja kiinnostavimmista museoista.

Sukupolvikokemuksia ei kuitenkaan käytännössä ole olemassa edellä kuvaamallani tavalla, vaan kokemukset liittyvät meille tarjoiltuihin arvoihin ja luokkaan. Vaikka moni suomalaisessa yhteiskunnassa kasvanut ikätoverini jakanee näitä ”sukupolvikokemuksia”, ovat kirjoitukset sukupolvista pitkälti vain kirjoittajiensa reflektiota omista kokemuksistaan, omasta ystäväpiiristään ja omasta maailmastaan. Tietyn aikakauden eläneet ihmiset jakavat muiston historiallisista tai kulttuurisista tapahtumista, mutta se lienee yksi harvoista tiettyjä sukupolvia yhdistävistä asioista. Jo se, kuinka olemme historialliset hetket ottaneet vastaan, liittyy pitkälti kasvatukseemme ja arvoihimme.

Liberaali oikeisto toistelee mielellään sitä, kuinka kaikilla suomalaisilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen, koska kuljemme läpi saman maksuttoman koulutusjärjestelmän. Kuitenkin muun muassa suku­puoli, seksuaalinen suun­taus, etninen tausta ja luokka-asema vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia meistä tulee. Eväät elämään pakataan erilaisiin kääreisiin meille kaikille ja niiden sisältö vaihtelee suuresti.

Luokka-aseman periytymistä on tutkittu paljon ja tulokset ovat yksiselitteisiä: Koulutustausta ja tulotaso periytyvät Suomessa edelleen voimakkaasti. Koulutustason ja tulojen mittaaminen on yksiselitteistä, mutta kuinka mitata muita muuttujia? Luokkaan liittyy keskeisesti myös henkinen ja kulttuurinen pääoma. Niiden havaitseminen ja mittaaminen on jo vaikeampaa. Kansainvälisessä PIAAC-aikuistutkimuksessa on tutkittu lapsuudenkodin kirjamäärän vaikutusta aikuisiän luku­taitoon. Lapsuuden­kodin kirjojen määrän ajatellaan heijastelevan vanhemmille kertynyttä kulttuurista pääomaa, jota he välittävät lapsilleen. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkittävä ero niiden vastaajien välillä, joiden kotona oli paljon kirjoja, verrattuna niihin, joiden kotona ei juuri kirjoja ollut.

Nyt kasvavien hipsterilasten sukupolvikokemuksia eivät ole Kiasman lastenkierros, vegaaniset brunssit Kalliossa ja artesaanijäätelöt. Vain niissä perheissä, joiden luokka-asemaan se sopii, lastenkeikkojen suhteen arvotaan Tavastian ja Kutosen välillä, mietitään kenen vuoro on viedä lapset tosihipsterille jo ­liian valta­virtaistuneen Flow Festivalin lastenpäivään ja mikä Ravintolapäivän annissa näyttää lapsiyhteen­sopivimmalta.

Lapsi, joka tuntee intertekstuaaliset viittaukset, on käynyt korkeatasoisilla keikoilla ja tuntee Ronald ­McDonaldin lähinnä Kiasman näyttelystä, on yhteiskunnassa eri lähtö­tasolla kuin lapsi, jolle näitä kokemuksia ei ole haluttu tai voitu tarjota. On upeaa, ettei kaikkia vanhempia enää pakoteta lusimaan Puuhamaahan ja monipuolisessa lastenkulttuuritarjonnassa voittavat kaikki. Meidän täytyy kuitenkin pitää huoli siitä, ettei se entisestään syvennä luokkaeroja ja lasten lähtökohtia elämään.

Kulttuurillisten kokemusten merkitystä luokkaan voi olla vaikea nähdä, jollei koe olevansa klassisen luokka­jaon mukaisesti eliittiä tai duunari. Suuri osa meistä putoaa vanhan luokkajaon ulkopuolelle, mutta se ei tarkoita, etteivätkö luokat olisi mitä suurimmassa määrin läsnä toiminnassamme. Yhteiskunnan eriarvoistuminen on meitä hyvin lähellä ja vaikuttaa ­asioissa, joille sokeudumme helposti.

Takaisin horisontin tuolta puolen

Selkärangaton, hyödytön, eksynyt, egoistinen ja epäsuosittu Putin-apologisti, jonka asenteet ovat dino­sauruksilta; älylliseen konkurssiin joutunut naisten sortajien, homojen tappajien ja murhanhimoisten islamistien puolustaja, jonka suussa demokratia kuulostaa ydinaseelta. Tässä pieni otos siitä, miten Britannian valtavirran vasenta reunaa vartioivan Guardian-lehden kirjoittajat ovat määritelleet Labour-puolueen johtaja Jeremy Corbyniä. Oikeistotabloidien luonnehdinnat ovat olleet vähemmän ystävällisiä.

Syynä on se, että Corbyn ajaa taloudellista ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, jonka Britannian vallan­pitäjät toivoivat karkottaneensa ikuisiksi ajoiksi poliittisen horisontin tuolle puolen.

Toisin kävi: Labour keräsi kesäkuun vaaleissa 40 prosenttia äänistä ja kansanedustajista. Nousu oli puolueen isoin sitten vuoden 1945, ja konservatiivit menetti enemmistön parlamentissa.

Labour on nyt Euroopan suosituin vasemmistopuolue. Se on myös mantereen isoin puolue: pelkästään voiton jälkeisenä kolmena päivänä Labouriin liittyi 150 000 henkeä, saman verran kuin konservatiivien koko jäsenmäärä.

Saavutus on erityisen merkittävä, kun ottaa huomioon, että kaikki valtavirtalehdet vastustivat Corbyniä kiivaasti kaksi vuotta – Guardian käänsi kelkkansa viikkoa ennen vaaleja Labourin noustua kohisten.

Tiedotusvälineet eivät kehystä maailmaa vain analyysillä ja mielipiteillä, vaan myös valikoimalla, mitkä ­faktat nostetaan esille. Labourin kamppailua median saralla avitti kaksi seikkaa.

Ensinnäkin ihmiset pystyivät ohittamaan median portinvartijat uusien ei-hierarkkisten joukkotiedotusvälineiden, kuten sosiaalisen median, kautta. Usein valitetaan, miten digitalisaatio uhkaa lehtiä. Demokratian kannalta on kuitenkin etu, että yritys- ja valtiomediat eivät ole kyenneet ottamaan haltuun internetin avaamia tiedonvälityksen kenttiä. Teknologian kehitys edistää tiedonvälityksen vapautta mahdollistamalla suoran viestinnän kansalaisilta toisille.

Toisekseen Britanniassa on lailla säädetty, että radio- ja tv-kanavien pitää olla tasapuolisia vaalien alla. Tämä vähensi puolueellisuutta ja pakotti antamaan aikaa Labourin johdolle. Kun ihmiset kuulivat, mitä Corbynillä oli sanottavana (sen sijaan että hän suodattuisi vastustajien ja nk. asiantuntijoiden kommenttien kautta), he huomasivat olevansa samaa mieltä. Usein valtion puuttumista tiedotusvälineiden toimintaan ajatellaan vain uhkana lehdistön­vapaudelle. Britannian esimerkki kuitenkin osoittaa, että avoimesti päätetyt rajoitukset voivat tarkentaa tiedonvälitystä ja edesauttaa demokratian ­toteutumista.

Syksy Räsänen

Poliittista kesäteatteria

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajosi ”arvoeroihin”. Uskoo ken tahtoo.

Teksti Kalle Erkkilä Kuva Ninni Kairisalo

Kiitos ilmoittautumisesta! Nähdään Jyväskylässä 10.–11.2017.”

Perussuomalaisten nimissä lähetetty sähköposti saapui tiistaina 2. kesäkuuta, kun olin tehnyt akkreditointi-ilmoittautumisen puoluekokoukseen. Neljä päivää ennen kokousta perussuomalaisten ”työmies” Matti Putkonen kuitenkin eväsi pääsyni kokoukseen.

”Edellytämme, että edustamanne tiedotusväline on relevantti perussuomalaisten kannalta”, hän kirjoitti sähköpostissaan, jonka vastaanottajana oli myös toinen toimittaja.

Putkonen ei suostunut perustelemaan, mitkä mediat ovat ”relevantteja”. Jyväskylän Paviljongin ovet eivät siis auenneet Voimalle.

Voima ei ollut ainoa rannalle jätetty media. Hylkäyspäätöksen sai myös vapaa toimittaja Kaarina Hazard.

”Yritä tässä nyt sitten dialogia, työmies Putkonen. Näkyviin jätetyn viestinsaajaketjun mukaan meitä torjuttuja on kaikkiaan 13”, Hazard twiittasi 6. kesäkuuta.

Putkonen vahvisti myöhemmin Keskisuomalainen-lehdelle, että puoluetoimisto on hylännyt useita akkreditointeja. Lehden haastattelema Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho piti päätöstä ”erikoisena ja lyhytnäköisenä”.

Se siitä perussuomalaisten ajamasta sananvapaudesta.

Puoluekokous valitsi perussuomalaisten johtoon halla-­aholaisen maahanmuutto- ja EU-vastaisen värisuoran. Jokaisella puoluekokoukseen saapuneella perussuomalaisten jäsenellä oli puheenjohtajavaalissa yksi ääni, toisin kuin muilla isoilla puolueilla.

Vaikka äänestystapa oli kaikille selvä, perussuomalaisten kansanedustajat alkoivat puhua kokouksen jälkeen puolueen kaappaamisesta. ­Perussuomalaisten eduskunta­ryhmästä eronneet 20 kansanedustajaa perustivat Uusi vaihtoehto -ryhmän. Mukaan tulivat kaikki viisi ministeriä.

Ryhmän puheenjohtaja ­Simon Elo sanoi tiistaina 13. kesäkuuta, että perussuomalaisten eduskuntaryhmästä eroamisessa ”kyse ei ole vain siitä, että Jussi Halla-aho valittiin puolueen puheenjohtajaksi, vaan niistä tahoista, jotka yhdessä kaappasivat puolueemme”.

Kansanedustaja Tiina Elovaara tarkensi samana päivänä A-studion haastattelussa, että kyseiset tahot olivat Suomen Vastarintaliike, Suomen Sisu ja Hommaforum.

”Kaikki nämä henkilöt eivät ole ideologisesti perussuomalaisia”, hän sanoi.

Myös puolueen entinen puheenjohtaja Timo Soini komppasi kaappausväitteitä. Hän julkaisi 15. kesäkuuta verkkosivuillaan tekstin, jossa hän mainitsi Suomen Sisun ”juntta­porukan”.

”Kyse ei ole henkilövalinnoista vaan kuukausien, jopa yli vuoden salaisesta organisoidusta junttatyöstä suljetuilla keskustelupalstoilla”, Soini kirjoitti. Hänen mukaansa perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin ennen puoluekokousta.

Soini oli kuitenkin jo vuosien ajan hyväksynyt maahanmuuttovastaisen siiven puolueessaan. Suomen Sisun puheenjohtajaa ja kansanedustaja Olli Immosta ei koskaan ”harjattu” Facebook-kirjoituksensa vuoksi, vaan hän sai palata eduskuntaryhmään. Puolueen maahanmuutto­poliittinen ohjelma oli Halla-ahon käsialaa. Teuvo Hakkarainen sai jatkaa islamofobisia puheitaan.

Halla-aholla ja Hakkaraisella on myös tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eivätkä he olleet juurikaan siistineet puheitaan tuomioiden jälkeen.

Sitä saa mitä tilaa, kuten perussuomalaisten eduskuntavaalien sloganissa sanotaan.

Puoluekokouksen jälkeen alkoi Suomen poliittisen historian yksi ikimuistoisimmista kesäteatteriesityksistä.

Kokouksen jälkeisenä maanantaina Halla-aho tapasi Kesärannassa pääministeri Juha Sipilän ja valtiovarainministeri Petteri Orpon. Siitä seurasi muutaman päivän hallituskriisi, koska keskusta ja kokoomus eivät halunneet Halla-ahoa hallitukseen.

Sen jälkeen alkoivat spekulaatiot uudesta hallituspohjasta ja uusista vaaleista.

Esityksen viimeinen näytös oli kuin parasta televisiodraamaa. Sipilä lensi itse ohjaamallaan pienkoneella tapaamaan presidentti Sauli Niinistöä, jotta hän saisi luvan hallituksen hajottamiseen. Samaan aikaan loikkarikansanedustajat jättivät eroilmoituksensa perussuomalaisten eduskuntaryhmän kokouksessa.

Sipilä kääntyi takaisin Helsinkiin ja kertoi, että hallituskriisi on ratkaistu. Hän poltti eroilmoituksena Kesärannan takassa.

Draaman kaari oli saavuttanut huippunsa.

Oliko hallituksella jo ennalta tiedossa, että Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi johtaisi hallituskriisiin ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamiseen?

Lännen median toimittaja Lauri Nurmi kirjoitti 3. kesäkuuta, viikko ennen puoluekokousta, että hallituksella oli suunnitelma halla-aholaisten valtaannousun varalle. Timo Soini kuitenkin ampui samana päivänä uutisen alas blogissaan ja kävi raamatullisin sanakääntein väitteen kimppuun.

”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä”, Soini kirjoitti blogissaan.

Viikkoa myöhemmin Juudas roikkui hirressä ja Soini jatkoi ulkoministerinä.

Petteri Orpon mukaan hän sai tietää eduskuntaryhmän hajoamisesta vasta tiistaina 13. kesäkuuta. Hän kiisti, että hallitus olisi tehnyt varasuunnitelman Halla-ahon puheenjohtajuuden varalle.

”Jos tämä olisi käsikirjoitettu, en taatusti olisi tehnyt näin monimutkaista käsikirjoitusta”, ­Orpo kommentoi Ilta-Sanomille perjantaina 16. kesäkuuta. Käsikirjoitus ei kuitenkaan näyttänyt monimutkaiselta, vaan pikemminkin tarkkaan harkitulta ja ajoitetulta.

Käsikirjoituksessa oli joka tapauksessa yksi suuri heikkous: loikkarit eivät keksineet uskottavaa syytä eduskuntaryhmästä eroamiselle.

Uusi vaihtoehto -ryhmän puheenjohtaja Simon Elo puhui A-studion haastattelussa 13.6. arvoeroista, jotka johtivat perussuomalaisten hajoamiseen.

Mielenkiintoista on se, että Soinin suosikki ja Uuteen vaihtoehtoon loikannut Sampo Terho ei löytänyt hänen ja Jussi Halla-ahon väliltä ”mitään eroja” puheenjohtajapaneeleissa ja puoluekokouksen puheissa. Maahanmuutto- ja eu-linjaukset olivat käytännössä samoja: erot näkyivät lähinnä siinä, että Terho puhui myös muistakin poliittisista teemoista.

Vielä edellisellä viikolla Uusi vaihtoehto -ryhmään liittyneet kansanedustajat olivat tehneet eduskunnassa yhteistyötä Halla-ahon ja hänen kannattajiensa kanssa. Elo oli kaiken lisäksi vielä avoimesti kampanjoinut muun muassa eurovaaleissa yhdessä Halla-ahon kanssa. Silti puoluekokouksen jälkeen näennäiset eroavaisuudet olivat liikaa yhteistyön jatkamiseen.

Olivatko vallassa pysymisen halu ja ministerisalkkuihin tarrautuminen eroamisen todelliset syyt?

Elon puheet ”isänmaan ­asian” ajamisesta eivät vaikuta uskottavilta. Kaikki näyttää ulospäin opportunistiselta oman pesän puolustamiselta.

Myös ryhmän nimessä olevat sanat ”uusi” ja ”vaihto­ehto” tuntuvat ryhmän poliitikkojen linjan tuntien silmänlumeelta. Mitä on uutta, ja minkä vaihtoehdon he oikeastaan tarjoavat? Myöskään tulevan puolueen nimeksi valittu Sininen tulevaisuus ei kerro sen enempää.

Olennaista on se, miten esiin nostetut arvoerot näkyvät käytännön politiikassa ja päätöksissä. Esimerkiksi hallitusohjelman maahanmuuttolinja pysyy samana. Päätöksiä tekevät samat ministerit. Mikään ei muutu.

Perjantaina 16. kesäkuuta julkaistun Helsingin Sano­mien gallupin mukaan yli puolet suomalaisista hyväksyy loikkareiden toimet. Valtaosa pitää uuden ryhmän perustamista hyvänä.

Kriittisimmin loikkareihin suhtautuvat luonnollisesti perussuomalaisten kannattajat.

Gallupin mukaan perussuomalaisia voisi kuvitella äänestävänsä 12 prosenttia ja Uutta vaihto­ehtoa, eli nykyistä Sinistä tulevaisuutta, 10 prosenttia kaikista vastanneista, jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt.

Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään, ja kärsivätkö hajonneen puolueen molemmat puoliskot vaalitappion.

Kiinnostavaa on myös se, nähdäänkö Sinisen tulevaisuuden ja perussuomalaisten linjoissa todellisia eroja kuluvan hallituskauden aikana.

Kaikki päättyy joskus

Ultra Brasta on pakko olla jotain mieltä, ja se on saavutus keneltä tahansa.

Teksti ja kuvat Suvi Auvinen

”Ai saatana mä oon kade. Se on varmaan yhtä yhteislaulua koko keikka. Useempi ihminen osaa niiden biisien sanat ulkoa kuin Maamme laulun tai Finlandian tai mikä se on mitä piti koulussa aina laulaa.”

“Mä vihaan Ultra Brata. Se on just niitä bändejä, joita kotibileissä soitti jotkut yliopisto-opiskelijat jotka olisi halunneet olla jotain työväenliikettä, mutta jolle taistolaisten laulut oli liikaa.”

Arto Talme ja Joel Melasniemi
Arto Talme ja Joel Melasniemi

Tieto siitä, että olen menossa Ultra Bran keikalle herättää jokaisessa kuulijassa jonkin reaktion. Kolme-nelikymppiset Suomen tyypit ovat joutuneet muodostamaan suhteen Ultra Bra -ilmiöön. Yhtyettä rakastetaan, vihataan tai ainakin selitetään, miksei sen tuotantoon ole koskaan tullut perehdyttyä.

Suurilla festareilla käyminen kilpistyy aikuisiällä kysymykseen: “Kuinka paljon olen valmis kärsimään nähdäkseni tämän yhtyeen?” Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vastanneet tähän “paljon”, sillä Ruisrockin sunnuntaissa Rantalavan edusta lainehtii ihmismerenä. 35 000 festarikävijästä Ultra Brata on tullut kuuntelemaan suuri osa, ihmisten puheesta päätellen moni on tullut paikalle vain tätä keikkaa varten.

Festareille pääseminen vaatii parin kilometrin klassikoksi muodostuneen kärsimysten tien läpi käymisen. Ennen musiikkiantia on selvittävä seikkailureitistä, jossa kolmantena festaripäivänä saa kahlata pulloissa, kusessa ja sammumispisteessä olevissa ihmisissä. Hiekkatien zombeista selvittyään päätyy lei-teiniporukoiden ja paidattomien, nopeisiin laseihin sonnustautuneiden äijäjengien keskelle festivaalialueelle. Ajatus hepasta ja pojasta vuoden takaa kuitenkin estävät lannistumasta.

yleisöä2

Puoli tuntia ennen keikan alkua yleisö puhkeaa laulamaan biisien stemmoja. Olen varmasti eronnut useammin Ultra Bran biisin tahtiin, kuin vieressäni laulava nuoriso on ehtinyt edes ajatella suhteilevansa.

On vaikea kuvitella mitä Ultra Bran pitäisi keikallaan tehdä, jottei yleisö olisi täysin myyty. Ainakin Ruisrockissa Ultra Bra antaa juuri sen, mitä sen fanit ovat tulleet hakemaan. Hetkellinen irtiotto 2010-luvun murheista, pala taakse jäänyttä elämää ja aikaa ennen Sipilää, Trumpia ja Brexitiä tarjoillaan puolentoista tunnin keikalla.

Ultra Bran tuotanto oli aikoinaan tasaisen vahvaa, siksi kokoonpanolla ei ole vain muutamaa kaikkien tuntemaa suosikkibiisiä. Ruisrockissa soitettu settilista sisälsi sekä vanhoja kuriositeetteja Moskovasta Villiviiniin että myöhäistä tuotantoa Vesireittejä-levyltä. Vaikka osa kappaleista on älytöntä hassuttelua hepoista ja hauista, tarjoaa muutama nyt mukaan valittu biisi kiinnostavan katsauksen muuttuneeseen maailmaan. Hei kuule Suomi ja Moskova on kirjoitettu erilaisessa maailmantilanteessa, ja nyt kuultuna pysäyttävät miettimään mikä kaikki on muuttunut ja miksi. Moskovan kertosäe näyttäytyy uudessa valossa kaiken Suomi ensin -mouhauksen jälkeen: “Onko metro luotettava Tukholmassa/ Onko Pariisissa tallella vahva terästorni/ Onko Berliinissä makkaraa ilman läskiä/ Onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä?”

Vuokko Hovatta.
Vuokko Hovatta.

Ultra Bran keikka on nostalginen, tietysti. Kitch siitä kuitenkin puuttuu. Ultra Bra esitteli aikoinaan Suomelle rivin huippumuusikkoja, jotka ovat myös yhtyeen hajottua osoittaneet hallitsevansa suomenkielisen musiikin kärkipaikkoja. Sekä Vuokko Hovatan sooloura, Kerkko Koskinen Kollektiivi että Scandinavian Music Group ovat lunastaneet paikkansa listoilla.

Musiikillisesti virheetön keikka lämmittää mieltä, ja yleisö puhkeaa hurraamaan heti jokaisen biisin ensimmäisten tahtien aikana.

Yhtye on sanonut, ettei aio tällä tietoa levyttää uutta materiaalia. Se lienee oikea ratkaisu. Ultra Bran keikka on kuin paluu vanhan suosikkikirjan tai -leffan pariin tai illallinen entisen rakastetun kanssa. Sille ei halua jatko-osaa, sillä jatko ei koskaan voi merkitä yhtä paljon kuin alkuperäinen teos. Kaikki päättyy joskus. Keikan jälkeen emme päädy juomaan halpaa punkkua suoraan pullosta auringonnousuun asti, vaan juoksemme junaan ehtiäksemme nukuttamaan lapsemme.

Terhi Kokkonen
Terhi Kokkonen

Kaikki tarinat ovat propagandaa

Baltiassa on huolestuttu venäläisestä animaatiosarjasta Maša ja karhu. Se nimittäin saattaa olla Kremlin propagandaa, jossa viisas ja hyväntahtoinen karhu symboloi Venäjää ja rasavilli Maša-tyttö tavallista kansalaista.

Huhtikuun Voimassa haastateltiin venäläisen super­sankarielokuva Guardiansin tuottajaa Daniel ­Shapovalovia. ”Yksi supersankareista muuttuu Venäjän kansalliseläimeksi, karhuksi”, hän kertoo. ”Mukana on vitsejä ja viitteitä, jotka liittyvät olennaisesti venäläiseen elämäntapaan: mentaliteettiin, borssikeittoon ja niin edelleen.”

Onko tämäkin Putinin pehmeää sodankäyntiä? Onko se venäläistä hybridivaikuttamista, jolla pyritään saamaan naapurimaat ja Venäjää osaavat symppaamaan Venäjää ja ajattelemaan maasta jotain muutakin kuin Ukrainan vihreitä miehiä ja ilmatilaa loukkaavia tekeviä sotilaskoneita?

On.

Niin on myös jääkiekkoliiga KHL, joka perustettiin tätä nimenomaista tarkoitusta varten. Niin on myös Radio Sputnik. Niin oli myös Sopotissa pidetty Intervision-­laulukilpailu, jonka voiton Marion Rung toi Suomeen vuonna 1980 kappaleellaan Hyvästi yö.

Pehmeää vaikuttamista kulttuurin kautta tekee myös Kiina. Amerikkalaisissa blockbuster-elokuvissa on kiinalaisen rahan myötä nähty myös pakollisia kiinalaiskohtauksia. Nykyään kiinalais-blockbustereihin palkataan Matt Damonin kaltaisia tähtiä tai suomalaisia ohjaajia.

Kovin tämän osaston toimija on kuitenkin edelleen Yhdysvallat. Sen propaganda on läpitunkenut suomalaisen mielenmaiseman niin täydellisesti, että emme edes huomaa sitä. Se on osa identiteettiämme. Omaakin lapsuuttani ja nuoruuttani ovat leimanneet Star Trek, Star Wars ja Aku Ankka sekä lukemattomat pelit ja sarja­kuvat.

Jenkkiarmeija ja sen sotilaat esitetään lähes aina samastuttavina hyviksinä, vaikka olisivatkin keskellä laitonta hyökkäyssotaa. Tämä ei ole sattumaa, vaan Yhdys­valtojen armeija ja valtio ovat Hollywood-elokuvien tärkeitä rahoittajia.

Kaikki propaganda ei kuitenkaan ole valtion rahoittamaa. Se voi myös edistää yhdysvaltalaisten, venäläisten tai kiinalaisten arvojen ja kuvaston suosiota pelkästään olemalla olemassa ja jopa kritisoimalla niitä. Mikäpä olisi keskeisempää americanaa kuin Fight Club ja Kapteeni Amerikka – tai rakastetumpia venäläisteoksia kuin Fedja-setä, kissa ja koira ja Kun Saatana saapuu Moskovaan? Kun ajattelemme niitä, emme ajattele pommikoneita.

Tätä taustaa vasten Kalle Kinnusen huomio siitä, että uuden Tuntemattoman sotilaan traileri olisi propagandaa, on mielestäni täysin oikea. Mutta se ei voisi olla mitään muutakaan, koska kaikki tarinat ovat propagandaa. Niillä pyritään vaikuttamaan mielipiteisiimme. Tämän kun pitää aina mielessä, voi myös vastustaa tuota ­vaikutusta.

Mike Pohjola

Rakkaalla puistolla on monta nimeä

Kesä on Alppipuiston eli Alpparin eli Ankkapuiston parasta aikaa.

teksti & kuvat Ellen Eljaala

Lauantai-iltapäivän aurinko paahtaa Helsingin Alppipuistoa. Muutamat aktiiviruskettujat ovat levittäytyneet pitkin nurmikkoa, ja polkuja pitkin heidän ohitseen lipuu satunnaisia pyöräilijöitä ja skeittaajia. Aamupäivällä on vielä hiljaista, vain Linnanmäen laitteet naksuvat taustalla.

”Pettäispä noi turvalaitteet, kuuluisi aikamoista huutoa”, nurmikolla loikoileva Käki, 22, miettii. Hän ei ole parhaalla mahdollisella tuulella, sillä on juuri saanut pakit muutamalta auringon­ottajalta – näin kertovat hänen kaverinsa Jesse ja Remes.

”Ei niille maistunut lonkerokaan!” he puivat.

Vaikka on liian kuuma ja naisilta tulee rukkasia, Alppipuisto saa kavereilta täydet pisteet.

”Tää on ihan loistava paikka”, Remes kiteyttää. ”Eikä täällä ole kau­heasti mitään kukkahattutätejä.”

Sen sijaan jonglööraajia ja nuorallakävelijöitä puistossa on mahdoton missata. Kahden puun väliin on kiinnitetty remmi, ja nuori mies tasapainoilee keskittyneesti sitä pitkin. Pari uteliasta tulee kokeilemaan, tosin huonommalla menestyksellä.

”You’re also very welcome to try!” nuorukainen huutaa minulle. Hän on liettualainen Marius, ja hänellä on seuranaan koulukaverinsa Jean-Michel, joka on kotoisin Ranskasta ja jonglööraa taaempana.

Marius kehottaa ottamaan sukat jalasta ja auttaa remmille, joka heiluu holtittomasti jalan alla. Hetken tytistyäni saan melkein astuttua askeleen, mutta putoan suoraan mutaiseen maahan.

Puistoon on pikkuhiljaa valunut lisää ihmisiä. Pieniä porukoita istuu läikkinä koristamassa ruohikkoa, ja koirat ulkoiluttajineen puikkelehtivat juhlijoiden ja ajantappajien läpi. Musiikki vaihtelee: pienessä katoksessa jytisee basso, ja ankkalammella soi salsa.

Yhdestä melkein nelikymmenhenkisestä ryhmästä puhkeaa aina välillä joku laulamaan mainoslauluja, joihin muut yhtyvät. Meneillään on karonkka: Eteläsuomalaisen ja ­Hämäläis-Osakunnan Laulajat ovat olleet esiintymässä suuren edunvalvontajärjestön satavuotisjuhlassa. Suurimmalla osalla on hiusrajat vihreänä maskeerauksen jäljiltä, ja keikalta saatuja paperipusseja sovitellaan päähän auringon suojaksi.

Kuoron jäsen Tuike kertoo, että mainoslaulut kuuluvat juoma­peliin. Säännöt ovat simppelit: jos ei keksi laulua, joutuu juomaan.

”Tämä on ehkä Helsingin kaunein puisto”, Tuike toteaa. Hän kertoo tutustuneensa Alppipuistoon rippikoulu­kavereiden kautta, ”Alppari” oli heidän illanviettopaikkansa.

”Silloin tätä kutsuttiin Ankkapuistoksi”, hän muistelee.

”Nykyään ulkoilutan täällä koiraa joka päivä, ja puiston on oppinut näkemään vähän eri valossa. Täällä on lapsiperheitä ja vanhuksia, ei tämä ole pelkästään mikään dokauspuisto.”

Aina välillä kuorolaulu yltyy ja keskustelu käy mahdottomaksi. Harvoin kuulee juomalauluja laulettavan niin kauniisti kuin nyt, moniäänisten ”kaljaa!”-huutojen helähdellessä rytmikkäästi säkeistöjen välissä.

Pitkin iltaa puistoa on halkonut kaksi polkupyörää, viisi- ja kaksi­vuotiaiden Joannan ja Miran. Joanna kertoo, että Alppipuistossa parasta on vedessä läträäminen. Hän vastaa kysymyksiin ujosti, mutta kameran edessä alkaa armoton poseeraus. Pikku­sisko on jo siirtynyt banaaninsa äärestä esittelemään taitojaan kolmi­pyörällään.

Tyttöjen isä kertoo, että Alppipuisto sopii perhemeininkeihin oikein hyvin.

”Kunhan ei ole mitään Alppimuistoa meneillään”, hän naurahtaa. ”Sillon me lähdetään täältä vähän aikai­semmin”.

Alppimuisto on heinäkuun lopussa jo seitsemättä kertaa järjestettävä psyketrance-festivaali, joka kerää puistoon perinteisesti monenlaista juhlakansaa. Alppipuistossa järjestetään kesäisin paljon muitakin avoimia keikkoja ja tapahtumia, kuten Kalliola Rock, ja lapsillekin sopivampi PAX-festivaali.

Yksi kesän parhaista tapahtumista on Alpparille tunnusomainen Day­time Dancing. Silloin puiston katoksen edusta täyttyy tanssijoista, jotka hytkyvät puuhökkelistä soitettavan psykedeelisen tykytyksen tahtiin.

Nyt hökkelin ovat vallanneet muut juhlijat. Erikillä on pinkki toppatakki ja sen alla vyölaukku, kaulassa killuu vihreä muoviketju. ”Ysäriteema”, hän selittää. Nämä ovat hänen läksiäisensä, sillä seuraavana tiistaina on edessä muutto Espanjaan. ”Mies ja kämppä on jo löydetty.”

Alppipuisto katoksineen on Erikin
mukaan tuttu ja hyväksi todettu juhla­paikka.

”Täältä on hyviä muistoja. Olen järjestänyt täällä paljon juhlia, läk­siäisiä ja 18-vuotiaasta lähtien kaikki synttärit”, hän luettelee. ”Täällä on ihan omanlainen ilmapiiri. Jos vertaa esimerkiksi Katri Valan puistoon tai mihin tahansa muuhun, niin eihän ne ole mitään verrattuna tähän!”

Aurinko ei laske, eivätkä Alppipuiston juhlat lopu. Illan aikana paikalle on saapunut lisää temppuilijoita: keilat ja hulavanteet viuhuvat ilmassa. Minulla on kuraiset housut ja otsalla päivän jättämä rusketus. Ei ole montaa paikkaa, jossa olisin mieluummin, eikä yhtäkään toista tällaista.

Muuntohuumeet testiin

A-klinikkasäätiön Muunto-hankkeessa selvitetään, voidaanko Suomeen perustaa huumeiden käyttäjille palvelu, jossa aineita testataan laboratoriossa. Hanke on törmäämässä lainsäädäntöön.

Teksti Kalle Erkkilä Kuvat Annika Pitkänen

Tilasin erikois­pesuainetta netistä, jotta saisin lavuaarini puhtaaksi.”

Näin helsinkiläinen Tuomo vastasi, kun häneltä kysyttiin postipaketin sisällöstä tullin kuulustelussa lentokentällä vuonna 2012. Hän haluaa esiintyä jutussa vain etunimellään.

Tuomon selitys meni läpi. Paketissa oli pesuaineena markkinoitua MDAI-empatogeeniä, jonka vaikutukset ovat samankaltaiset kuin MDMA:lla eli ekstaasilla.

”Voimakasta hyvän olon ja läheisyyden tunnetta”, hän kertoo.

Viisi vuotta sitten MDAI:ta ei ollut vielä luokiteltu kuluttajamarkkinoilta kielletyksi psykoaktiiviseksi aineeksi, toisin kuin nyt. Tuomo on käyttänyt muuntohuumeita arviolta kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan. MDAI:n lisäksi hän on kokeillut muun muassa lyhenteillä 5-IAI ja 2-AI tunnettuja aminoindaaneja, joiden vaikutukset ovat samankaltaisia kuin amfetamiinilla.

”Tilasin muuntohuumeita kokeilunhalun takia. Niitä oli myös helppo tilata verkosta. Juridinen asema oli myös yksi syy, koska niitä ei luokiteltu huumeiksi”, hän sanoo.

Hän kokeili muuntohuumeita ensin pieniä määriä välttääkseen mahdolliset allergiareaktiot ja yliannostukset. Muutaman kerran netistä tilatuilla aineilla ei ollut lainkaan vaikutusta. Huonojakin kokemuksia tuli vastaan: pahoinvointia, ahdistusta ja lihasjäykkyyttä.

”Jos minulla olisi ollut mahdollisuus laillisesti ja anonyymisti analysoida muuntohuumeet laboratoriossa ennen käyttöä, olisin varmasti tehnyt sen”, hän kertoo.

Tuomon toiveisiin voi kohta tulla vastaus. A-klinikkasäätiön Muunto-­hankkeessa selvitetään, voidaanko Suomeen perustaa palvelu, jossa päihdekäyttöön tarkoitettuja aineita testataan laboratoriossa.

”Tällä hetkellä näyttää siltä, että hanke on törmäämässä huumausainelainsäädäntöön. Ongelmana on se, että työntekijä ei saa pitää hallussaan huumausaineita, vaikka niiden määrä olisi pieni ja ne tuhottaisiin tutkimuksen jälkeen. Nyt selvitämme, voidaanko esimerkiksi tutkimusasetelmalla tai valvontatehtävillä perustella hanketta”, Muunto-hankkeen koordinaattori Miina Kajos sanoo.

Pilottihankkeen kohtalo selviää vuoden loppuun mennessä. Hankkeen tavoitteena on myös kerätä avoin tietokanta muuntohuumeista internetin anonyymin käytön mahdollistavaa Tor-verkkoa hyödyntäen.

Nyt ihmiset käyttävät huumeita tietämättä niiden koostumusta. Tuntematon aine, annos, seokset tai epäpuhtaudet voivat aiheuttaa vakavia seurauksia. Testauspalvelulla käyttäjät saisivat lisää tietoa aineista. Kajoksen mukaan muuntohuumeiden arvaamattomuus on yksi selkeä peruste palvelun tarpeelle.

”Tarkoitus on muuttaa huumausainelakia niin, että se pitäisi sisällään haittojen vähentämisen, joka mainitaan nykyisessä laissa ehkäisevästä päihdetyöstä. Periaatteellisesti kyseessä ei olisi siis suuri muutos. Tavoittelemamme lakimuutos hyödyttäisi myös olemassa olevaa haittoja vähentävää toimintaa. Tietysti huumausainelainsäädännön muuttaminen herättäisi varmasti paljon keskustelua”, Kajos kertoo.

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) rahoittaman hankkeen kohderyhminä ovat erityisesti netistä huumeita tilaavat, satunnaiskäyttäjät, kokeilijat, itselääkintäkäyttäjät sekä eri alojen ammattilaiset. Kajoksen mukaan Muunto-hanke huomioi uudet huumeilmiöt, käyttökulttuurit ja huumeita käyttävien ihmisten moninaisuuden.

”Hankkeesta saaduista tiedoista olisi hyötyä myös viranomaisille, esimerkiksi poliisille ja tullille. Hankkeen pääidea on kuitenkin huumeiden käytön haittojen vähentäminen”, hän sanoo.

Muunto-hankkeen taustalla ovat ulkomaiset esimerkit. Vastaavia palveluja on käytössä muun muassa Hollannissa, Portugalissa ja Espanjassa. Britanniassa ihmiset voivat tänä vuonna testauttaa huumeita ainakin kuudella kesäfestivaalilla.

Muuntohuumeiden markkinat ovat olleet kasvussa Euroopassa. Euroopan huumausaineiden seurantakeskuksen raportin mukaan vuonna 2016 EU:n alueella havaittiin 66 uutta psykoaktiivista ainetta. Yhteensä seurattavia aineita on yli 620.

Viettelysten Islannin viisaudet

24-vuotias Rihanna Nissinen sai nettikansan villiksi osallistuttuaan Temptation Islandiin. Rihannaa ja hänen entistä poikaystäväänsä Hexaa syytettiin huijauk­sesta, sillä heidän epäiltiin eronneen ennen saarelle saapumista ja tulleen vain ilmaiselle lomalle.

Sain Nissiseltä yksinoikeudella haastattelun, jossa hän kertoo, mitä viettelysten saarella todella tapahtui. Nissinen myös puolustaa sarjan roolia suomalaisella kulttuuri­kentällä.

”Me tavattiin Hexan kaa Ala-Ylä-Näkkilän Club Kissan­silmän röökipaikalla puoli vuotta sitten. Mä pyysin Hexaa pissavahdiksi puun eteen. Se suostui ja kehui, että hyvät kannut. Musta ei ollu tuntunu samalta yhdenkään miehen kanssa.

Temptation Icelandiin me lähdettiin, koska pitkässä suhteessa tulee väistämättä se hetki, jolloin pitää selvittää, mitä elämältään haluaa. Mä halusin, että Hexa olis valokuvannu mua mun blogiin. Hexa vaan reenas, ja mä sanoin, että se on joko mä tai penkkipunnerrus.

Se ristiriita kasvo valtavaks. Sitten me päätettiin käsitellä sitä ilmoittautumalla reality-ohjelmaan, jossa otetaan parin Bacardi-Colan jälkeen tatuointi pakaraan ja pannaan palju poreileen.

Temptation Icelandsin ansiosta mä tajusin, mikä elämässä on oikeesti tärkeetä. Tärkeetä on omistaa tarpeeks stringibikinejä, että voi pukee uudet jokaiselle iltanuotiolle. Ja se, että ottaa mikrofonin pois, kun nukkuu lusikassa.

Mä haluan korjata sen huhun, että Ande olis rikkonu mun ja Hexan välit. Vaikka mä annoin Andelle sylitanssin, se ei ollut meidän eron syy. Eikä Sami K. eikä Jerppi eikä se kokeilu Miian kaa. Se oli vaan peliä, koska elämä on niinku biljardi. Välillä kepitetään pussiin ja välillä kaadetaan kepillä jonkun siideri.

Mun elämässä on kiinnostavia projekteja. Mä oon mukana Rakas, sinusta on tullut Jehtro Rostedt -sarjan Espanjan-versiossa. Siinä pikkutuhmia turkulaismiehiä lähetetään Aurinkorannikolle blokkaan Miksun baarin pöytiä ja miettiin, mikä elämässä on tärkeetä.

Mulla on siinä haastava rooli. Tapaan Espanjaan lähetettävät miehet lentokentällä ja halaan niitä. Sit kun ne palaa, halaan niitä uudelleen. Mulla on myös joka kerta vieraileva juontajapari. Ainakin Huutokauppakeisarille Mariskoolin myynyt peppu-Mira on tulossa.

Reality-sarjoja tarvittais enemmän, koska yhteiskunnassa on paljon pahoinvointia. Tosi moni löytää Temptationin ansiosta oman juttunsa. Miiakin pääsi jakaan flaijereita Cheekin yksityisbileisiin, ja Cheek sano sille, että hyvät kannut.

Ai Hexa? Se vetää rasvaprosenttiin perustuvalla provikkapalkalla spinning-tunteja ja tähtää eduskuntaan ­Bikinifitness olympialajiksi -puolueesta. Mä rakastin sitä todella. ”

Janica Brander

Jotain tuttua, jotain uutta

Taiteilija Aishe Vejdanin uutta maalaussarjaa inspiroivat Kalevala, Shahnameh ja feminismi.

Teksti Tania Muhonen Kuvat Aishe Vejdani

”Halusin rakentaa kulttuurillisen sillan Suomen ja Iranin välille”, kertoo taiteilija Aishe Vejdani, 30.

”Tutustuin Kalevalaan Suomen kielen kurssilla ja keksin käyttää historial­lisia tarinoita maalausteni viite­kehyksinä. Yhdistämällä Kalevalan ja Iranin vastaavan kansalliseepoksen Shahnameh’in taidetta, onnistuin luomaan visuaalisen siteen maiden ja kulttuurien välille.”

Alun perin Iranista kotoisin oleva taiteilija viimeistelee maalauksia toiseen taidenäyttelyynsä Suomessa. Taiteilijan mukaan sarja on tallenne, joka käsittelee hänen elämäänsä vuoden Suomessa asumisen jälkeen.

”Olen liittänyt jokaiseen uuden sarjan tauluun Kalevalan ja Shahnameh’n taiteen lisäksi henkilökohtaisia valokuvia. Nämä kuvat ovat kiinnitetty maalauksiin erittäin pienikokoisina, jotta katsojat tulisivat konkreettisesti lähemmäksi teosta. Haluan kertoa tarinoita ja näyttää siirtolaisuuden prosessina. Haluan ihmisten näkevän minut samaistuttavana eikä eksoottisena muukalaisena.”

Vejdanin taulut ovat hyvin henkilökohtaisia: maalaussarjat projisoivat taiteilijan mietteitä sosiaalisista asetelmista ja dokumentoivat hänen elämänvaiheitaan. Jokaiseen uuden sarjan tauluun on kirjoitettu persiaksi ”tässä 30 vuotta”. Kansalliseepoksesta alun perin lainattu runovirke viittaa Shahnameh-kirjailijan, Ferdowsin, 30 vuoteen, jotka kirjailijalta kuluivat teoksen loppuunsaattamiseen. Vejdani kertoo sarjan myös olevan hänelle henkilökohtainen tallenne omasta elämästään tämänhetkisessä 30 vuoden iässä.

”30 vuoden aikana olen oppinut hyväksymään ja arvostamaan ihmisten pieniä virheitä. Halusin korostaa tätä asiaa jättämällä tauluihinkin ikään kuin keskeneräisiä kohtia. Epätäydellisyys on mielestäni täydellistä. Luulen, että jos taiteilijat pysyvät aitoina ja näyttävät elämänsä totuudenmukaisesti töissään, ihmiset pystyvät samaistumaan.”

Luova ala ei ollut Vejdanin suunnitelmissa. Hän ei edes usko, että kyse on valinnasta.

”Luova tekeminen on ainut asia, joka oikeasti tekee minut onnelliseksi.”

Hän kertoo ensimmäisen herätyksensä taiteisiin tapahtuneen noin 11-vuotiaana, kun hän lupautui auttamaan serkkuaan piirustustehtävässä. Vejdan huomasi osaavansa piirtää.

Ennen taideopintojaan Vejdan kuitenkin opiskeli englanninkielistä kirjallisuutta ja suoritti kandidaatin tutkinnon Esfahanin yliopistossa.

”Kirjallisuus oli hyvin kiinnostavaa, mutta huomasin, että minulla oli tarve toteuttaa ideoita käsilläni. Kirjallisuus ei enää riittänyt ilmaisukeinona. Taiteen maisteriopinnot olivat hyvin teoreettisia, joten minun piti itse oppia maalaamaan. Pidänkin itseäni pää­asiassa itseoppineena taiteilijana.”

Käytännön taideopetukseen Vejdan ei hakeutunut muutenkaan. Hän ei halunnut kenenkään vaikuttavan työnsä suuntaan liikaa. Vaikutteita tuli enemmän kirjallisuuden kuin opettajien kautta.

”Kirjallisuuden opintojen myötä löysin Freudin ja Lacanin, joiden myötä tutustuin Luce Irigarayn feministisiin kirjoituksiin.”

Irigarayn vaikutus näkyy Vejdanin mukaan hänen edellisessä sarjassaan, jossa hän käsitteli naisen asemaa.

”Irigaray sai minut miettimään, miten kirjallisuuden – jopa tieteen – maailmassa henkilöhahmoista puhutaan aina miehenä.”

Vejdani uskoo, että jo edellisen sarjan perusteella hänet mielletään feministiseksi taiteilijaksi.

”Nykyisessä sarjassani käsittelen edelleen naisten asemaa, mutta nyt naiset ovat historiallisessa perspektiivissä. Tämä sarja ei ole valmiiksi tulkittu, vaan haluan jättää tilaa ihmisten omille ajatuksille abstraktien elementtien kautta.”

Vejdani asuu nykyään Turussa suomalaisen aviomiehensä kanssa.

”Tapasimme Gonband-e-Kavoosissa, synnyinpaikkakunnallani. Melko erikoinen sattuma – tavata suomalainen mies pikkukaupungissa Pohjois-Iranissa!”

Maalausprosessi alkaa Vejdanin mukaan ajatustyöllä. Kun idea on muotoutunut, taiteilija pyytää aviomiestään ottamaan itsestään kuvia, joita hän sitten muokkaa kuvankäsittelyohjelmalla. Kanvaasipohjalle tehdään ensin hahmotelma, jonka jälkeen öljyvärejä levitetään siveltimellä ja lastalla kerros kerrokselta.

Taiteilija kertoo työstävänsä ­koko sarjan tauluja samaa aikaa. Yhden maalauksen loppuun saattamiseen menee yleensä noin kuukausi, ja koko seitsemän–kymmenen maalausta käsittävä sarja valmistuu noin puolessa vuodessa.

”Aluksi yritän olla miettimättä prosessia liikaa. Kun teen maalauskerroksia ja odotan toisten kuivumista, saatan saada uusia ideoita. Yleensä jätän jotain kohtia ikään kuin kesken. ­Haluan sekoittaa kuvaavaa taidetta ja abstraktia ilmaisua.”

Vejdani työskentelee kotoa käsin ­eikä laske työtunteja.

”En usko, että loppujen lopuksi on kyse siitä, miten hyvä tai lahjakas olet. Uskon, että kyse on periksiantamattomuudesta ja motivaatiosta tehdä asioita.”

Tulevaisuuden suunnitelmistaan taiteilija antaa parhaan mahdollisen vastauksen:

”Haluaisin käsitellä ihmisyyttä enemmän positiivisen kautta. ­Nykyään keskitytään aivan liikaa siihen, mikä meidät erottaa. Mielestäni voisimme keskittyä enemmän siihen, mikä meidät yhdistää.”

Aishe Vejdanin näyttely Lauttasaaren seurakunnan tiloissa (Myllykallionrinne 1) 22.6. asti