voima

Ilmastonmuutos uhkaa Vietnamin ruokaturvaa

Mekong-joen suisto on Vietnamin maatalouden keskus, joka on viime vuosina kärsinyt kuivuudesta, tulvista
ja peltojen korkeasta suolapitoisuudesta.

Teksti ja kuvat Kalle Erkkilä

Riisisäkeillä lastattu laiva lipuu Cần Thơn kaupungin läpi virtaavan joen kauppapaikalle, legendaariselle Cái Răngille. Se on Vietnamin suurin kelluva tori, jossa elintarvikkeita myydään veneistä.

Kello on viisi aamulla. Bambuhatun reunan alta kuikuileva riisikauppias löytää paikkansa Cái Răngin reunalta. Hänen laivansa keulassa törröttää lippu, jossa on riisisäkin kuva – näin asiak­kaat löytävät oikean myyjän luokse.

Cái Răng ruuhkautuu viimeistään auringon noustessa. Sukkulamaiset kauppalaivat pursuavat Vietnamin eteläosassa sijaitsevan Mekong-joen suiston herkkuja. Tarjolla on riisiä, kookospähkinöitä, banaaneita, kalaa ja ananaksia.

Riisikauppiaan laivan viereen valuu tyhjä paatti, jonka keulaan on maalattu hirviön kasvot. Sen tarkoituksena on karkottaa tiehensä krokotiilit, vaikka Mekong-joella niitä ei ole näkynyt enää vuosikausiin.

Mekongin suisto kattaa noin kymmenen prosenttia Vietnamin kokonaispinta-alasta, mutta siellä tuotetaan puolet Vietnamin riisistä ja kalasta sekä 70 prosenttia hedelmistä. Suisto on melkoinen maatalousihme ja elintärkeä yli 90 miljoonaan asukkaan Vietnamin ruoantuotannolle.

Viime vuosina sadot ovat kuitenkin olleet heikompia, ja etenkin riisinviljelijät ovat olleet ongelmissa.

 

Cà Maun maakunta levittäytyy aivan Vietnamin eteläkärkeen asti, Etelä-­Kiinan meren rannalle. Maanviljelijöiden asuttama maakunta sijaitsee 150 kilometrin päässä Cần Thơsta ja 300 kilo­metrin päässä jättikaupunki Hồ Chí Minhistä.

Cà Mau on yksi tärkeimpiä alueita Vietnamin maataloudessa, mutta viime vuosina sen pelloilla ja hedelmätarhoilla on koettu vastoinkäymisiä.

Vietnamin maatalousministeriön tilastojen mukaan vuosina 2015–2016 yli 100 000 hehtaaria riisiviljelmiä kärsi liian korkeasta suolapitoisuudesta ja kuivuudesta. Riisintuotanto laski peräti 800 000 tonnilla, mikä johti yli miljoonan ihmisen ruokaturvan vaarantumiseen.

Vietnamissa on yhteensä kolmetoista maakuntaa, joista kymmenen julisti viime vuonna hätätilan pääosin El Niño -sääilmiön aiheuttaman kuivuuden vuoksi.

 

Cà Mau kärsi kuivuuden lisäksi tulvista. Maakunnan pääkaupungin reuna-alueella asuva Trịnh Huỳnh Yến on nähnyt niiden vaikutukset läheltä.

”Tässä oli vielä viime vuonna paikallisen perheen talo, mutta se romahti tulvan jälkeen. Tulvat tuovat mukanaan myös suolavettä pelloille, mikä on hankaloittanut riisinviljelyä”, Yến sanoo Cà Maun kaupungin laitamilla sijaitsevan kanavan varrella.

Yếnin perhe on erikoistunut tofun valmistamiseen, mutta suurin osa hänen kotikylänsä asukkaista viljelee perinteisillä menetelmillä riisiä.

”Maanviljelijät kasvattavat sadekaudella riisiä. Kun sateet loppuvat, viljelijät päästävät suolaisen veden farmeilleen ja alkavat kasvattaa katkarapuja ja kaloja. Kun sateet taas alkavat, makea vesi sekoittuu suolaiseen veteen, jolloin riisinviljely on taas mahdollista”, Yến kertoo.

Riisin viljely on kuitenkin vaikeampaa, jos vesi on liian suolaista. Sama koskee hedelmien viljelyä.

”Olemme huolissamme tulevaisuudestamme, koska niin monen elämä on kiinni viljelystä. Viimeiset vuodet ovat olleet hankalia, ja tulviin ja kuivuuteen on vaikeaa varautua”, hän sanoo.

 

Suolaisia riisiviljelmiä, kuivuuden näännyttämiä peltoja ja tulvien hukuttamia rakennuksia. Mekongin suisto on vaikeuksissa, ja Vietnamissa tarvitaan ratkaisuja. Pian.

Vietnamin hallituksen ilmastonmuutosta käsittelevän komitean mukaan toistuvat sään ääri-ilmiöt ja vakavat luonnonkatastrofit ovat vaikuttaneet maahan odotuksia nopeammin ja vahvemmin.

Viranomaisten arvioiden mukaan sään ääri-ilmiöiden aiheuttamat tuhot ovat maksaneet Vietnamille kolmesta yhdeksään miljardia Yhdysvaltain dollaria vuosittain, mikä on 2–6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Vietnamin pääministeri Nguyễn Xuân Phúc sanoi toukokuussa komitean istunnossa, että ihmisten valistaminen ilmastonmuutoksesta ja siihen varautumisesta on olennaisinta, jotta torjuntaan käytettävät resurssit eivät mene hukkaan. Hallituksen mukaan Vietnam tarvitsee seuraavan viiden vuoden aikana 30 miljardia Yhdysvaltain dollaria toteuttaakseen ilmasto-ohjelmansa.

Infrastruktuurin ja patojen rakentaminen sekä puiden istuttaminen haukkaavat budjetista suurimman osan. Hallituksen tavoitteena on kehittää myös ilmastonmuutosta ja merenpinnan nousua mittaavia järjestelmiä, joilla voidaan tehdä mallinnuksia esimerkiksi tulvista ja luonnonkatastrofeista. Vietnam haluaa lisäksi modernisoida sääasemansa, jotta sään ääri-ilmiöihin osattaisiin varautua jo etukäteen.

Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli ICPP on listannut Vietnamin yhdeksi kolmesta eniten haavoittuvasta alueesta, jos merenpinta nousee. Myös Maailmanpankin listauksessa Vietnam on yksi merenpinnan noususta eniten kärsivistä maista.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin kaivataan ratkaisuja etenkin lähellä merta olevissa maakunnissa, kuten Cà Maussa, jossa tulvien ja kuivuuden vaikutukset ovat olleet viime vuosina ­pahimmat.

Tulevaisuudessa ongelmat voivat näkyä kuitenkin koko suiston alueella.

Pitkällä aikavälillä merenpinnan nousu uhkaa hävittää suuren osan Mekongin suistosta: Vietnamin hallituksen arvion mukaan merenpinnan nousu metrillä upottaisi jopa 40 prosenttia suistosta, jonka alueella asuu noin 17 miljoonaa ihmistä.

Tämä tarkoittaisi  valtavaa inhimillistä katastrofia ja maailman viidenneksi suurimman riisintuottajavaltion ruokaturvan murenemista.

Totuus makkarasta

Voiman toimitus pääsi makkaran syvimmän olemuksen äärelle.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Ninni Kairisalo

Grillaus, tuo ruoanlaittoa etäisesti muistuttava toiminta, jossa juuristaan vieraantuneet yksilöt kokoontuvat avotulen ääreen. Tiedostava hipsteri voi vegebuumin ansiosta puskea grilliin jo paljon muutakin kuin maissia ja tomaattia. Grillattavia vegenakkeja ja -makkaroita löytyy pilvin pimein.

Voiman testiraati kokosi neljä ihmistä grillin äärelle. Makkarat pisteytettiin koostumuksen, maun ja ulkonäön mukaan asteikolla yhdestä viiteen. Maksimipisteet makkaralle ovat 55. Raadissa vierailivat myös Vannoutunut Lihansyöjä ja Lapsi.

 

Astrid och Apor: Mild Chörizo

Ruotsalaisvalmisteinen kylmäkaappituote avaa pelin. Makkarat maistuvat, mutta ovat rakenteeltaan ongelmallisia.

Saatavuus: Prismat Hinta: 4,29€

 

Rakenteellisesti tässä on pieni hammasvaste. Muttei riittävä. Struktuuri on aika löysä ja nestemäinen.”

”Maku on aika kohdillaan, jopa ilman mausteita!”

”Mä epäilen, että tässä on joku ruotsalaisten juttu. Ne haluu, että makkarassa on sattumia, niitä tässä kyllä on.”

 

Koostumus: 11 p Maku: 14 p Ulkonäkö: 9 p

Yhteensä: 34 p

 

Like Meat: Veggie Bratwurst

Pakastetuote Like Meatin Bratwurst herättää ulkonäöllään kauhua bratwurstiin tottumattomissa, mutta saa muilta hyväksynnän. Gluteeniton.

Saatavuus: S-marketit Hinta: 3,48€

”Mä en tykkää yhtään. Tuntuu ku söis saksalaista sisäelinmakkaraa. Sinapilla paranee aika paljon. Sinapin kanssa ja sopivassa humalassa vois mennä.”

”Tässä on väri kyllä todella hirvittävä. En keksi tilannetta, jossa haluaisin syödä tämän makkaran tällaisenaan.”

”Tää näyttää just siltä kuin bratwurstin pitää. Jonkun kaljan kanssa tämä vois olla hyvä, niin että larppaa Oktoberfestiä. Vaatis ehkä vegaaniset lederhosenit kaveriksi.”

  

Koostumus: 12 p Maku: 9 p Ulkonäkö: 10 p

Yhteensä: 31p

 

Pouttu: Tofu kasvisgrilleri

Poutun kasvisgrilleri on ollut markkinoilla ikuisuuden. Makkara aiheutti pisteissä hajontaa nollasta ”vahvaan kasiin”. Gluteeniton.

Saatavuus: Kaikki marketit Hinta: 2,99€

 

”Poutun vegemakkarat on tää vegaanien ikuinen splitti. On pro-pouttu ja anti-pouttu-ihmiset. Itse kuulun anti-pouttu-joukkueeseen.”

”Ai kauhee. Tulee mieleen raaka taikina, joka leviää suuhun kuin öylätti.”

”Vanha klassikko. Mä ylpeydellä liityn pro-pouttu-liikkeeseen.”

”Mä saan tästä makkarasta paremman kaasugrillissä. Tälle propsit siitä, että se on gluteeniton, näitä kuluu meidän perheen keliaakikolla.”

 

Koostumus: 10 p Maku: 9 p Ulkonäkö: 10 p

Yhteensä: 29 p

 

BonVegan: Kasvisnakki

BonVeganin Kasvisnakki valittiin testiin sen laajan saatavuuden ja edullisen hinnan perusteella, vaikkei se olekaan makkara.

Saatavuus: Kaikki marketit Hinta: 2,95€

 

”Arvostan sitä, että tässä on lähdetty tekemään kasvisanalogiaa nakista ja siinä onnistuttu. Mutta nakki tää on eikä makkara.”

”Ennen kuin nakki menee grilliin, niin ulkonäköhän on varsin kiva! Se on tällainen pinkki nakki, mutta grillistä tultuaan se on täysi trainwreck.”

”Mukavan napakka. Vaikuttaa vanhan liiton nakilta.”

  

Koostumus: 12 p Maku: 12 p Ulkonäkö: 2 p

Yhteensä: 26 p

 

Wheaty: Veganwurst Merguez seitanmakkara

Wheatyn seitanmakkara on tumma, savuinen ja valmistettu vehnägluteenista.

Saatavuus: Monet marketit Hinta: 4,39€

 

”Savuaromi edellä mennään. Ihmiset kyllä keskimäärin tykkää kaikesta, missä on savuaromia.”

”Tässä ei kyllä oo kuorta ollenkaan. Ei tuu pintakosketusta ollenkaan vaan heti ollaan ytimessä. Ehdottomasti mausteisin tähän mennessä. On tää kyllä hyvä makkara maultaan.”

”Kyllä ruoan saa tehdä vaikka kuinka tuliseksi. Mut paketissa ei kerrota, mitä mausteita tässä on, sehän on pöyristyttävää!”

”Struktuuri on hämmentävän lihaisa. Seitanin kanssa on aina vähän se olo, että huijataanko mua syömään eläimiä. Mut meitsille uppoo, heil seitan!”

 

Koostumus: 15 p Maku: 17 p Ulkonäkö: 12 p

Yhteensä 44p

 

BonVegan: Kasvisgrillimakkara

Saman firman nakit räjähtävillä kuorilla jakoivat mielipiteitä, mutta miten pärjää BonVeganin Kasvisgrillimakkara?

Saatavuus: Monet marketit Hinta: 2,98€

 

”Ei maistu miltään, ei niinku yhtään miltään. Pahakin maku olis parempi ku ei mitään makua.”

”Mulle makkara on ennen kaikkea tapa siirtää sinappia suuhun. Tässä olis potentiaalia tyylipuhtaaksi sinappiplatformiksi, mutta tässä huomaa että se pelkkä platformius ei kuitenkaan riitä. Makkara on niinku universumi itsessään, kyllä sen pitäisi jotain antaa.”

”Tässä on kasvismakkaroiden hallituskriisi, näyttää tosi lupaavalta, mutta sisältö onkin ihan onnetonta höttöä.”

 

Koostumus: 12 p Maku: 2 p Ulkonäkö: 10 p

Yhteensä: 24 p

 

VantasticFoods: Vegane grillknacker

Vegekaupoissa myytävä Saksan ihme tulee ja putsaa pöydän. Vegaaniset juustomakkarat ilahduttavat kaikkia.

Saatavuus: Vegekaupat (Tampere, Turku, Helsinki) Hinta: 3,79€

 

”Tässä se nyt on. Se makkara, josta tulee olo, että ny rillataan.”

”Jauhoinen tekstuuri, mut sillä tapaa kuin lihamakkaroissakin on.”

”Juustokabanossihan tää on. Vegaaninen juustokabanossi.”

”Jos PS:n puoluekokouksessa oltaisiin vegaaneja, niin ne voisi vetää näitä. Setämiehet vois lipittää karjalaa ja rillata tätä ja katsella sydän väpättäen suomalaista järvimaisemaa.”

 

Koostumus: 17 p Maku: 17 p Ulkonäkö: 11 p

Yhteensä: 45p

 

Astrid och Apor: Hot Chörizö

Viimeisenä testivuorossa on kimaran aloittaneen ruotsalaismakkaran tulisempi versio.

Saatavuus: Prismat

Hinta: 4,29€

 

”Rakastan tämän tulisuutta, maistuu ilman sinappiakin hyvältä.”

”Siis mikä tulisuus? Jos mä olisin ostanut tätä kaupasta ja mulle olisi luvattu tulisuutta, niin olisin todella loukkaantunut.”

”Tämä on makkara, joka kestää rajumpiakin otteita. Tämä varmaan kestää sen, jos se putoaa hiillokseen. Ehkä jopa vaatii sen.”

”Tämä on vähän vaarallinen tuote. Sekä veganismin uhka että mahdollisuus. Tää on hyvä makkara, jos sen grillaa oikein, mutta jos lihansyöjä vaan lämmittää sen nuotiolla, niin tässä kyllä pettyy.”

 

Koostumus: 13,5 p Maku: 15 p
Ulkonäkö: 10 p

Yhteensä: 38,5 p

Sanoiko joku ”solidaarisuus”?

Kovimmat päättäjät puhuvat myös pehmeistä arvoista.
Tarja Halonen tekee niin.

Teksti Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen Kuvat Velda Parkkinen

Presidenttikisa on käynnistynyt. Kisassa mukana olevat ­Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto ovat ottaneet kantaa Suomen pakolais­politiikkaan. He ovat puhuneet maahanmuuttokeskustelun ääri­päistä, resurssien rajallisuudesta ja tolkun ihmisistä.

Keskusteluun on ottanut osaa myös presidentti Tarja Halonen.  

”Meillä Suomessa on puhuttu paljon siitä, mikä on se suomalainen osuus vastuusta. Olen itse ollut jonkin verran äänessä muiden mukana juuri sen vuoksi, että meillä on tavallaan kaksi tilannetta. Ensimmäinen on se, että maailman väestö tulee todennäköisesti liikkumaan jatkossa entistä enemmän – ei vain suorien aseellisten konflik­tien vuoksi vaan myös kestävän kehityksen puutteiden vuoksi”, Halonen kertoo toimistossaan Helsingin Hakaniemessä.

Toinen tilanne, johon Halonen viittaa, ovat täällä jo olevat pakolaiset. Suomi aloitti tänä vuonna uuden sarjan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakkopalautuksia. Palautuksien vastustajat ovat vedonneet muun muassa perustuslain yhdeksänteen, liikkumisvapautta koskevaan pykälään:

”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Halonen vaati palautusten väliaikaista keskeyttämistä Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 22. huhtikuuta.

”Siinä on aivan suora vastuu. Olen toivonut ja edellyttänyt, että Suomen viranomaisilla pitää olla selkeä kuva, mihin olosuhteisiin täällä jo olevia ihmisiä palautetaan.”

Kirjoituksessaan Halonen muistutti, että ”tutkimusten mukaan pakolaispolitiikka on yhä useamman silmissä vain lainmukaista, ei oikeudenmukaista”. Kirjoituksen jälkeen jo yli 11 000 ihmistä onkin allekirjoittanut vetoomuksen, jossa vaaditaan riippumattoman selvitysryhmän perustamista tutkimaan maahanmuuttoviraston toimintaa ja turvapaikanhakijoiden kohtelun lainmukaisuutta.

”Kun kysytään, ettekö te puolusta laillista yhteiskuntaa, niin kyllä sen pitää olla myös oikeudenmukainen. 1930-­luvun Saksassa kaikki tapahtui laillisesti mutta ei suinkaan oikeudenmukaisesti eikä oikein.”

Ihmisten liikkuminen on vähentänyt poliitikkojen puhetta ”kestävyysvajeesta”, eli julkisen talouden velkaantumisesta suurten ikäluokkien ikääntymisestä johtuen. Kestävyysvajeesta eniten huolissaan olevien tahojen voisi kuvitella riemuitsevan: Suomeen on saatu lisää työvoimaa maksamaan veroja ja julkisen sektorin laskua. Riemunkiljahduksia ei tietenkään ole kuultu.

”Ensin ajatellaan, että ei pakolaisia voi tulla niin paljon. Sitten valitetaan, että kun he ovat vain miehiä. Ja sitten kun tulijat ovat naisia ja lapsia, eivät he sittenkään kelpaa. Mikä sitten kelpaa? Sopimaton sanonta kuuluu, että mieleisin tulija olisi vanha norjalainen nainen, joka odottaa paljain jaloin ja hiljaisena rajalla, kunnes kaikilla Suomessa on parempi kuin hänellä.”

Suomen kiristynyt turvapaikkapolitiikka on osaltaan kasvattamassa paperitto­mien määrää. Toukokuussa sisäasiain­ministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg arvioi, että maassa on noin 600–700 paperitonta. Hänen mukaansa määrä saattaa nousta jopa 7 000:een seuraavan puolen vuoden aikana.

”Me tieten tahtoen saamme aikaan sellaisten ihmisten joukon, joka ei voi olla ­kirjoissa eikä kansissa, koska yhden tulkinnan mukaan he ovat laittomasti maassa. Kun he pelkäävät palaamista maihin, joista ovat tulleet, he häipyvät maan alle”, Halonen ­sanoo.

Pakkopalautusten sijaan presidentti Halonen luottaisi vapaaehtoisiin palautuksiin. Vastuuta ei saa unohtaa siinäkään: pitää tietää, minne ihmisiä kannustetaan vapaaehtoisesti palaamaan.

”Pitää myös miettiä kokonaisvaltaisempaa tilannetta: pitää toimia siellä, mistä ihmiset joutuvat ei-toivottujen olosuhteiden takia muuttamaan. Tähän kokonaisuuteen sopivat toki huonosti paitsi Suomen pari vuotta sitten tekemät leikkaukset kehitysyhteistyöhön kuin myös sellaisten suurten valtioiden kuten USA:n nyt tekemät muutokset.”

Yhdysvaltain leikkauksilla kehitysyhteistyöprojekteista on valtava maailmanpoliittinen vaikutus. Eritoten rahoituksen katkaisemisella niiltä tahoilta, jotka neuvovat perhesuunnittelussa eli edistävät ulkomailla abortti­oikeutta. Se tarkoittaa takapakkia naisten oikeuksille ja luo epävakautta maailmaan.

Presidentti Tarja Halonen on profiloitunut muun muassa näiden alueiden – naisten oikeuksien ja globaalin vakauden – asiantuntijaksi. Hän on muiden toimiensa ohella jäsenenä EWECissä (Every Woman Every Child), YK:n pääsihteerin alaisessa toimikunnassa, jossa hän vastaa ihmisoikeuskysymyksistä.

”Noin parisataa miljoonaa naista ja miestä käyttäisi perhe­suunnittelua, jos heidän yhteiskuntansa sallisi sen. Nythän se kielletään heiltä joko uskonnollisista tai muista periaatteista. Kukin voi laskea sen, että kaksisataa miljoonaa kerrottuna muutamalla lapsella on aika iso määrä. Nykyinen väkimäärä voitaisiin hoitaa melko hyvin ruokahävikin minimoimisella, mutta jos väkeä tulee koko ajan lisää ja pian ollaan yhdeksässä–kymmenessä miljardissa, pitää keksiä jo jotain radikaalia.”

Ratkaisumallit kiteytyvät kysymykseen, onko naisella oikeus päättää omasta kehostaan.

”Siihen liittyy myös se, kenen kanssa menee naimisiin, kenen kanssa saa lapsia, milloin ja kuinka paljon. Kaikissa uskontoryhmissä on tiukkiksia ja liberaalimpia. Tässä mielessä yhtä uskontokuntaa ei kannata asettaa kritiikin kohteeksi”, presidentti Halonen toteaa.

Hänen mukaansa ongelmallisissa seksuaali- ja lisääntymisoikeuskysymyksissä maita on ainakin kahdenlaisia.

”On maita, joissa seksuaali­neuvonta on vähän kyseenalaista ja joissa kuitenkin suhtaudutaan aika liberaalisti seksuaalivähemmistöihin. Sitten on maita, kuten Venäjä, jossa on vanha perinne seksuaalineuvonnassa ja jossa abortti on ollut jopa liian käytetty ehkäisymuoto mutta jossa sitten on taas tämä homofobia.”

Pessimistisimmät väittäisivät, että viimeaikaiset maailmanpoliittiset muutokset ovat takaisku feminismille. Kehitysyhteistyörahoja leikataan juuri naisten eteen tehdystä työstä, ja Trump toteuttaa muutenkin äijäkeskeistä politiikkaa Yhdysvalloissa.

”Positiivinen kanta on, että se on kuin poloneesi – kaksi eteen ja yksi taakse – mutta pessimistisen kannan mukaan astumme kaksi taakse ja yhden eteen”, Halonen kuittaa feminismin tilasta.

Takapakit saavat kokeneenkin poliitikon tosin välillä turhautuneeksi – tai kuten Halonen asian itse ilmaisee:

”Kun on kerran oppinut lukemaan, niin onhan se vaikeaa ryhtyä analfabeetikoksi.”

Myös kotimaista hallituspolitiikkaa voi pitää feminismin takapakkina. Esimerkistä käyvät ministereiden sukupuolijakauma – neljä naista ja 13 miestä – ja yksi Sipilän hallituksen suurista ponnistuksista eli kilpailukykysopimus, jonka vaikutukset osuvat etenkin naisvaltaisille aloille.

”Työmarkkinoidemme jakautumisen myötä miehet ovat pääasiassa yksityisellä sektorilla ja naiset pääasiassa julkisella sektorilla. Miesten töiden väheneminen tai lisääntyminen on enemmän markkinatalouden varassa. Siihen kohdistuvat ne toimenpiteet, joilla koitetaan lisätä työllisyyttä, ja pidetään positiivisena, kun sinne tulee ­lisää töitä. Sen sijaan julkinen sektori, usein nimenomaan hoivapuoli, on monien talous­ihmisten mielestä välttämätön paha. Nousukausina pelätään kuumenemista ja laskukausina leikataan”, Halonen sanoo.

 

Toisaalta feminismi on rantautunut politiikkaan myös terminä. Ja ainakaan oppos­itiossa se ei ole kiro­sana. Puoluekartalle on ilmestynyt feministinen puolue, ja joulukuussa SDP sanoi ottavansa ”feministisen talouden ymmärryksen kaiken politiikkansa lähtökohdaksi”.

Sosiaalidemokraattisiin ihanteisiin on perinteisestikin kuulunut perheen ja lasten hyvinvoinnin takaaminen, talouspolitiikka, jolla ajetaan hyvinvointia. Hoivan ajatus on hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä.

”Hyvinvointiyhteiskunta oli ensiksi ihan vasemmistolainen tavoite, mutta yksi jos toinenkin alkoi nähdä siinä hyötyjä, ja siitä tuli ’epäpoliittinen’, jos näin voi sanoa. Samaan tapaan tuli ekologinen tavoite ja syntyi vihreä puolue, ja sitä ideaa omaksuttiin muualla. Enää ei voi sanoa, ­että ­tekologinen tavoite olisi vain vihreillä.”

Halosen mukaan kysymys kuuluu, onko kansallismielisyys samaan tapaan ujuttautunut ja ujuttautumassa perussuomalaisen liikkeen myötä muihinkin puolueisiin. Talouspuhe, etenkin huoli julkisen sektorin koosta, on ainakin päätynyt osaksi myös perinteisesti vasenta laitaa edustaneiden puolueiden retoriikkaa.

”Tähän sortuvat vasemmistolaisetkin mutta myös vihreät. Olen laskenut joskus leikkiä, että valtionvarainministeriön tapetit pitäisi tarkastaa. Kaikki siellä alkavat hetken päästä puhua samalla tavalla.”

Hoivan ja talouspuheen leikkauspisteestä oikeistohallitus on löytänyt sote-uudistuksen. Kun sosiaali- ja terveyspuolen palvelut on kunnissa trimmattu mahdollisimman tehokkaiksi – joskus resurssipulaan ja tehottomuuteen saakka – nyt kuvioon astuisivat kansainväliset yritykset.

”Pahimmillaanhan sotepakkaaminen voi johtaa siihen, että menetämme omien hyvinvointisektorimarkkinoidemme hallinnan. Sitä ei saada kovin helposti takaisin, ainakaan tällä perustuslailla, joka antaa hyvin vahvan omistussuojan, ja EU:n kilpailulailla. EU kyllä sallii julkisen sektorin toimia omilla ehdoillaan, mutta jos tulee sellainen sekamalli, jota kokoomus on ajanut, voimaan astuvat kilpailusäännökset.”

Hallituksen ehdotuksen mukainen sote tosin on vastatuulessa. Pääministeri Juha Sipilä kertoi Yle Radio Suomen Pääministerin haastattelutunnilla 11. kesäkuuta, että julkisten palveluiden yhtiöittäminen ei ehkä saakaan perustuslakivaliokunnan siunausta. Valiokunnan viimeinen kokous ennen kesälomia on 30. kesäkuuta.

Halonen puhuu asioita, joita moni vihervasemmistolainen haluaa kuulla. Huhtikuun lopussa, kun Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstan kirjoituksesta oli kulunut viikko, kokoomuksen Raimo Ilaskivi arvioikin blogissaan Halosen käyvän ulostuloillaan presidentinvaalikampanjaa.

”Kuka on jatkuvasti kiinnostunut kansainvälisistä kysymyksistä naisten ja lasten terveyden ja hyvinvoinnin osalta, ihan New Yorkissa asetetun korkean tason kansainvälisen työryhmän rinnakkaispuheenjohtajana?” Ilaskivi kysyy blogissaan. Hänelle Halosen toiminta ihmisoikeuk­sien parissa näyttäytyy kampanjavälineenä.

Ihmisoikeustyö on kuitenkin ollut aina Halosen uran ytimessä. Vuosina 1980–1981 hän toimi seksuaalista tasavertaisuutta ajavan Setan puheenjohtajana, ulkoministerinä toimiessaan hän perusti ulkoministeriöön ihmisoikeus­yksikön ja presidenttinä teki aloitteen Euroopan romanifoorumin perustamisesta.

Harvoja tahroja ihmis­oikeus­työn saralla edustaa Syyrian presidentti Bašar al-Assadille valtiovierailulla vuonna 2009 myönnetty kunniamerkki, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi. Halonen tosin sanoi jo vuonna 2012, että miettisi kunniamerkin antamista arabi­kevään jälkeisessä tilanteessa uusiksi.

 

Viime vuoden syyskuussa presidentti Tarja Halonen oli yksi puhujista rasisminvastaisessa Peli poikki -mielenosoituksessa.

”Meidän unelmamme on aktiivinen, solidaarinen yhteiskunta”, Halonen lausui.

Sana ”solidaarinen” toistui puheessa kolme kertaa. Sitä vaatimusta kuullaan nykyään verrattain harvoin poliitikkojen suusta. Halonen tunnistaa sen, että jotkut hänen puheilleen tulevista ihmisistä muistavat hänen presidenttikautensa aikana, kun asiat olivat paremmin.

”Olen sanonut, että ei se yksinomaan minusta johtunut, ei se yhden ihmisen harteilla ole. Roomalaiskatolinen kirkko on oikeassa, kun ne julistaa pyhimykseksi vain kuolleita. Mutta totta kai myös minulle tulee maailmassa samanlainen tunne, että eikö voi sanoa, että pitäisi olla solidaarinen.”

Mitä Ilaskiven visioimaan presidentinvaalikampanjaan tulee, Tarja Halosen vastaus on ”en todellakaan ole ehdokkuutta ajatellut enkä ole käytettävissä”.

Tarja Halonen ei siis tule olemaan se tulevaisuuden presidentti, joka muistaa sanan solidaarisuus. Tullaanko sanaa enää koskaan kuulemaan uuden presidentin suusta?

”Uskon niin, totta kai. Meistähän se on kiinni. Aina kun juttusilleni tulee pikkutyttö, joka kysyy, miksi nyt ei ole sitä tai tätä, sanon, että se on sinusta kiinni. Demokraattisessa maassa kansa saa just niin hyvät päättäjät kuin se ansaitsee.”

halonen2
Tarja Kaarina Halonen
• Syntyi 24.12.1943 Helsingissä.
• Oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen vuosina 1971–2000.
• Toimi ministerinä sosiaali- ja terveysministeriössä 1987–1990, ­oikeusministerinä 1990–1991 ja ulkoasiainministerinä 1995–2000.
• Toimi Suomen tasavallan presidenttinä kaksi kautta vuosina 2000–2012.
• Luottamustehtäviin kuuluvat ja ovat kuuluneet muun ­muassa Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtajuus (2014–2017), muun muassa uutistoimisto Reutersin eettisiä periaatteita ­valvovassa Founders Share Companyn hallituspaikka (2015–), EWEC:n jaettu puheenjohtajuus (2016–).
• Kunniatohtori 16 yliopistossa.
• Esiintyy parhaillaan Pelastusarmeijan ”Huono onni voi kohdata kenet tahansa” -kampanjan kasvona.

Sydänten vallankumous

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on rakkaustarina kaupallisista rakkaustarinoista.

Teksti Linda Nyholm

Komedia Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on elokuva ystävyydestä, rakkaudesta ja vallankumouksesta. Kome­dia tarjoilee tunne-elämyksen, joka antaa tilaa katsojan omakohtaiselle tulkinnalle.

Elokuvan päähahmolla Satulla ja hänen parhaalla ystävällään Heidillä on yksi tavoite: hajottaa kaupallistuneet rakkauden rakenteet. Ystävättäret sabotoivat kesähäitä, kaappaavat sulhasia ja ovat sanoneet itsensä irti rakkauden käsitteistä, joita yhteiskunta on heille syöttänyt.

Vallankumousta vastassa on kapitalistisia geisha-kouluja, joissa naisia koulutetaan morsiamiksi, lätkä­piirien äitejä, jotka kasvattavat poikiansa NHL-pelaajiksi vastoin näiden tahtoa, ja teinipoikien luutuneita käsityksiä naisista.

Satun ja Heidin luoma vallan­kumous kohtaa kuitenkin mahdollisen umpikujan, kun Heidi rakastuu palavasti lätkäpelaaja Lauriin. Naisten yhteinen tavoite taistelusta ikuista pahaa vastaan ei herätä Heidissä enää samanlaista vastakaikua.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Hanna­leena Hauru on tunnettu aikaisemmistaan lyhytelokuvistaan Älä kuiskaa ystävän suuhun (2010) ja Säälistäjät (2015). Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on Haurun ensimmäinen pitkä tuotanto.

”Oikeastaan halusin tehdä elokuvan länsimaalaisen rakkauden ahdistuksesta. Siitä, mihin rooliin meidät asetetaan rakkaudessa, ja niistä konventioista, joita meille syötetään tässä yhteiskunnassa”, kertoo Hauru.

Hauru halusi esittää tunteita, joita hänen mielestä ei ole elokuvissa juuri tarjottu. Tarina ei ole omaelämäkerrallinen, mutta tarinan tunnetilat ovat saaneet inspiraationsa Haurun omasta ja hänen lähipiirinsä suhtautumisesta rakkauteen.

”Muistan selkeästi ahdistavimman elokuvakokemuksen, mitä minulla on koskaan ollut. Mentiin ystävien kanssa lukioikäisinä katsomaan Amélie-näytöstä Bio Rexissä. Muistan tarkalleen, kuinka näytöksen jälkeen kaikki hehkuttivat leffaa, että ’voi kuinka mahtava’ ja kuinka omasta mielestäni se oli aivan perseestä”, kertoo Hauru naurahtaen.

”Nuorena naisena olin juuri alkanut tajuta, että asiat eivät ehkä mene niin kuin viattomuudessani olen fantasioinut ja eteen tulee rakkauspropagandaa, josta ystävät ovat kaiken lisäksi aivan haltioissaan.”

Hauru kävi katsoi Amélien uudelleen vuosi sitten ja vihasi sitä edelleenkin.

”Toivon, että jokainen ymmärtäisi elää oman tarinansa rakkaudesta. Sen haluan kertoa elokuvalla. Tai että kukaan ei ottaisi rakkaustarinoita annettuina”, kertoo Hauru.

Haurun työhön kuuluu tarinoiden rakentaminen ja kokemusten tarjoaminen. Hän näkee ironian oman ammattinsa ja elokuvan pääsanoman suhteessa.

”Elokuva on tuote: ihminen ostaa popcornia ja käy katsomassa elokuvan. Samalla hänelle voi kuitenkin jäädä kokemus siitä, että haluaa elää elämää samalla tavalla kuin elokuvan hahmot.”

Vaikka Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset pyrkii rikkomaan perinteistä rakkauskäsitystä, se on samalla seikkailullinen rakkaustarina. Katsojan odotuksia haastetaan, kun Satu ja Heidin veli Henri vaihtavat pitkiä katseita. Satun eksistentiaalinen kamppailu vallankumouksen, oman onnellisuuden tavoittelemisen ja rakkauden välillä on käsinkosketeltavaa.

Elokuva palkitsee katsojan mielikuvituksellisuudellaan. Hauru onnistuu teoksellaan hymyilyttämään tinkimättä seikkailusta, toiminnasta ja sanomasta. Tarinaan ja sen herättämään haluun taistella valheellista järjestelmää vastaan voi samaistua kuka tahansa katsoja, joka on edes kerran ihastunut elämänsä aikana.

Samalla elokuva on virkistävä näkemys ”kissanpennunpehmeästä ihastumisesta” ja ehdottomasta ystävyydestä.

Kaiken mainitun lisäksi ­Lauri ­Mäntyvaaran tuuheet ripset on femi­nis­tinen elokuva. Sen sanoma ­välittyy katsojalle selkeästi näyttelijä Inka Haapamäen esittämän Satun kautta.

Elokuva tuntuu jopa kädenojennuksesta katsojalle, joka ei ole aikaisemmin omaksunut feminismiä. Dialogi on vilpitöntä, pyyteetöntä ja samalla anteeksipyytelemätöntä.

Hauru ei kuitenkaan asettunut tekemään feminististä elokuvaa vaan viihteellistä kuvausta yhteiskunnan rakkauden rakenteista.

”Musta tuntuu, että elokuva on kuitenkin feministinen, enemmän kun tiedänkään. Halusin kuitenkin vain välittää, mitä koen”, kertoo Hauru.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset ensi-illassa 28.7.

Siunattu olkoon hedelmä!

Handmaid’s Tale kertoo diktatuurista, jossa rehellisiä ovat vain systeemin uhrit.

Teksti Iida Simes

Piinaavan jännittä­vää ja tyylikästä Hand­maid’s Tale -tv-sarjaa pidetään feministisenä huutona tasa-arvon puolesta.

Sitä se on – ja enemmän. Se on karjaisu, joka varoittaa totalitarismin vaaroista.

Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jota ahneus on tuhonnut ympäristökatastrofeilla ja sodilla. Yhdysvaltain tilalle on perustettu uusi valtio, Gilead. Uskonnollis-aatteellinen ideologia, sovinistinen hierarkia ja valtava poliisikoneisto pitävät sen kasassa.

Kanadalainen Margaret Atwood sai valmiiksi tv-sarjan kivijalkana olevan teoksen jo vuonna 1985 (suomeksi Orjattaresi, Tammi 1986).

Kirja on Kanadassa ja Yhdysvalloissa lukiolaisten pakollisella lukulistalla – vaikka San Antoniossa, Texasissa, erään koulun johtokunta yritti kieltää kirjan vuonna 2006 epäkristillisenä ja koska siinä oli liikaa seksiä.

Protestien takia johtokunta perui kiellon pian äänin 5–2.

Tv-sarjan kertoja on orjatar Frediläinen (Elisabeth Moss). Nimensä mukaan hän kuuluu komentaja Fred Waterfordin (Joseph Fiennes) huusholliin. (Engl. Offred, of Fred.)

Entisessä elämässään hänen nimensä oli June, ja hänellä oli mies ja lapsi

Orjattaren univormuna ovat viitta ja kasvot peittävä hattu.

Kuukausittain komentaja pyrkii arvokkaassa ”seremoniassa” hedelmöittämään alapäänsä penetraatiolle paljastavan, Frediläisen, joka lepää kunnioitetun vaimon sylissä.

Gileadin valtionuskonto on muka Raamatusta. Paljastuu, että vallanpitäjät ovat ensin luoneet diktatuurin, ja myöhemmin sitä pönkittämään on farisealaisesti keksitty raamatullisia opinkappaleita.

Oppien mukaan Frediläinen on saanut hairahtuneen elämänsä tilalle kunnioitetun aseman ja suojeluksen. Saman kieron logiikan mukaan joillakin naisilla sujuu loistavasti. Komentajien vaimoja, kuten Serena Joy Waterfordia (Irene Strahovski), kohdellaan kuin kuningattaria.

Väärin. Myös Serena Joy elää orjuudessa. Vaikka hän on ollut luomassa apparaattia, rakkauden ja nautinnon kaipuu pysyvät. Hän on mustasukkainen ja katkera. Naisten arvoasteikon ylinkin taso on vankila.

Vain ajatuksissaan vapaa Frediläinen, June, raiskataan säännöllisesti seremoniassa.

Eräs orjatar on kuin onkin moniulotteisessa tarinassa tyytyväinen: hän oli ennen narkkari, ja nyt hän asuu hienossa talossa.

Ripaus rakkautta ja romantiikkaakin löytyy, mutta vain muistoissa ja karkumatkoissa.

Järjestelmää hallitsevat miehet. Komentajat.

Kaikkialla on aseistautuneita poliiseja ja ”silmiä”, tarkkailijoita väijymässä vääriä sanoja, katseita tai lukemista – Gileadissa vain komentajat saavat lukea.

Orjattarien kouluttajat ovat ”tätejä”. Keskeisin heistä, täti Lydia, on ambivalenssissaan kauhistuttava. Hänessä välkähtää inhimillisyyttä, joka saman tien paljastuu psykopaatin elkeeksi. Lydia on sekä pseudouskontoa orjallisesti seuraava voimahahmo että epätoivoaan kostava hirviö. Näyttelijä Ann Dowd on kertonut muokanneensa Lydiaa mielessään lapsuutensa katolisen tyttökoulun opettaja.

Gileadissa rangaistaan usein ja ankarasti. Kansalaiset kulkevat ”muurin” ohi ja näkevät siellä roikkuvien teloitettujen ruumiita. Pahinta on karkoitus saastuneisiin siirtokuntiin siivoamaan radioaktiivisia jätteitä. Toisaalta kuolema on poispääsy Gileadin helvetistä.

”Silmä silmästä” ja ”jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se irti” -tyyliset lait koituvat pikkurikollisten kohtaloksi. Eniten silmäpuolia on orjattarissa, vaan voi huijaava komentajakin menettää kätensä.

Nautinto on rikos. Täti Lydian vahingonilo on suuri, kun eräältä orjattarelta silvotaan ”se mitä hän ei enää tarvitse”, klitoris.

Margaret Atwoodin kirja on uhka­kuvien fantasia, dystopia. Atwoodilla oli esikuvia. Genren tunnetuin teos on George Orwellin Vuonna 1984. Jo 1940-luvulla Orwell loi dystopian, jossa isoveli-teknologia valvoo kaikkia.

Toinen klassikko, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmestyi vuonna 1953. Molemmissa sairaan yhteiskunnan rattaat pyörivät sensoreineen ja jopa ajatuspoliiseineen, ja silti joku tekee rikoksista uhkaavimpia: sortuu tunteisiin ja käyttää järkeään.

Fahrenheit 451:ssä kirjoja ammatikseen tuhoava palomies kiinnostuu mitäs muusta kuin kirjoista ja samalla niitä ulkoa opettelevista toisinajattelijoista. 1984:ssä historiaa uudelleenkirjoittava puolueen virkamies ­rakastuu. Teoksen on tulkittu kuvaavan neuvosto­kommunismin diktatuuria, vaikka skottilaisen Orwellin ”Oseania” oli Euroopan ja Pohjois-­Amerikan liitto, ja tarina sijoittui Lontooseen.

Atwood reissasi 1980-luvulla miehensä ja lapsensa kanssa ympäri oudosti jakautunutta maailmaa. Hän aloitti Orjattaresi-teoksen kirjoittamisen Länsi-Saksassa, kun Vuonna 1984 tuntui omaäänisen päivittämisen arvoiselta vuonna 1984.

Naisia halventavasti niin poliittisissa päätöksissään kuin pintajulkisuudessakin kohteleva, outoja valheita suoltava bisnesmies Donald Trump voitti presidentinvaalit vuonna 2016. Keväällä 2017 tasa-arvon ja feminismin halventamisen takia ”Naisten marsseille” osallistui viitisen miljoonaa protestoijaa ympäri maailmaa.

Margaret Atwood kertoi The New Yorker -lehdelle marssineensa Torontossa. Atwoodin suosikkikyltti oli hänen ikäiseltään (77-vuotiaalta) vaikuttavan naisen plakaatti, jossa luki ”I can’t believe I’m still holding this fucking sign” eli ”en voi uskoa, että vieläkin kannan tätä helvetin kylttiä”.

Ikään kuin feministisen ajanlaskun jälkeen mikään ei olisi edennyt.

Atwood kertoi pohtineensa kirjoittaessaan, siis vuonna 1984, ”voisiko tällaista tapahtua?”. Samalla hän päätti sisällyttää teokseensa elementtejä, jotka viestivät vahvasti näin jo tapahtuneen.

Nuo älykkään karmaisevat visiot ovat ajankohtaisia.

Handmaid’s Tale -sarjan komentaja Waterford kertoo halunneensa luoda ”paremman maailman”. Systeemi voi jonkun, vaikka sellaisen, joka voi kuvitella itsensä komentajaksi, mielestä olla jopa houkutteleva.

Tarinan avain on, mitä komentaja vastaa, kun orjatar ihmettelee, miksi monille käy huonosti:

”Parempi ei ole koskaan kaikille parempaa. Se on aina joillekin huonompaa.”

Atwoodin, Orwellin ja Bradburyn teosten mukaan vallanhimoistenkaan ei kannata ottaa riskiä muuttaa maataan totalitaristiseksi.

Valheiden päälle rakennettu väkivalta-koneisto ei tuo hyvää kuin joillekin harvoille. Aluksi.

Ja kohta ei enää kenellekään.

The Handmaid’s Tale HBO Nordicilla. Orjattaresi (Tammi). Suom. Matti Kannosto. Uusi painos ilmestyy 27.6.

Kelle kuuluu huomispäivä, kelle kuuluu maailma?

Agit Prop ja Peter von Bagh toivat solidaarisuuden valkokankaalle.

teksti Iida Simes

Ennen kuin bändi pääsee aloittamaan, lavalle nousee hehkutuksistaan kuuluisa elokuvamaailman monitaituri.

”Hyvää iltaa. Aikanaan varmaan vain ani harva ymmärsi, että silloin vuonna 1970, kun Agit Prop perustettiin – tai hyvin pian sen jälkeen – se edusti yleismaailmallisessa, erittäin korkeatasoisessa laululiikkeessä ­maailman ehdotonta kärkeä.”

Peter von Bagh (1943–2014) on selvästi innostunut kantaaottavasta musiikista ja antaa tilaa laulajatähtien aloittaa.

Dokumenttielokuvan ääniraidan valloittaa Natalia-biisi, jonka Pekka Aarnio, Monna Kamu, Pekka Launis ja Sinikka Sokka laulavat tutussa harmoniassaan.

Näin alkaa von Baghin viimeinen elokuva, Lauluja utopiasta. Se kertoo viime vuosikymmenten poliittista historiaa vasemmistolaisen solidaarisuusliikkeen nousun ja sen 1980-luvulla alkaneen kuihtumisen kautta.

Von Bagh ehti siirtyä taivaalliseen tähtikaartiin ennen kuin raina lopulta valmistui ohjaaja ja tuottaja Jouko Aaltosen viimeistelemänä.

Agip Prop syntyi rippileirin nuotiolla – vaikkei uskonto ollutkaan vasemmistolaisten nuorten pääideologia, kuten he elokuvan haastattelussa ­huvittuneesti huomauttavat.

Naislaulajat vaihtuivat muutaman kerran. Bändin tavoitteena oli, että laulajien soinnin kautta ”neljästä tulee yksi”. Yhtyeessä vierailivat Kiti Neuvonen, Anu Saari ja Liisa Tavikin, mutta sen viimeinen kokoonpano on kaikkein tunnetuin.

Epävirallinen viides jäsen on tietenkin säestäjä ja säveltäjä Eero Ojanen, vaikka Kaj Chydeniuksenkin osuus on ollut valtava.

Berliinin valtavat festivaalit ovat tietenkin elokuvan huippukohtia. Jo vuonna 1970 tämä tuntematon bändi nousi kansainvälisen poliittisen laulutapahtuman suosituimmaksi esiintyjäksi. Kolme vuotta myöhemmin meno oli vielä kovempaa: kun Suomen 800-päinen valtuuskunta marssi stadio­nille vuoden 1973 nuorisofestivaaleilla, ämyrit luukuttivat Kenen joukoissa seisot -kappaletta – ”kuin kansallislauluna”, nauraa Sokka.

Agit Prop tapasi Chilessä presidentti Salvador Allenden. Vain muutama kuukausi sen jälkeen Allende kuoli, ja sotilaat kaappasivat vallan. Elokuvassa laulajat muistelevat aikaa liikuttuneina ja järkyttyneinä.

Poliittisen utopian laulujen sanat syntyivät monen runoilijan kynästä. Oli ajan hengestä mitä mieltä tahansa, imperialistien takana ei ole koskaan ollut näin arvostettuja taiteilijoita kuin Pentti Saaritsa, Aulikki Oksanen, Matti Rossi, Marja-Leena Mikkola, Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen.

Eikä kaikkia sanoituksia tehty kotimaisin voimin, vaan ne lainattiin Bertolt Brechtiltä ja Vladimir Majakovskilta.

Maailma muuttui 1980-luvulla, ja aikaisemman vuosikymmenen poliittisuus meni muodista, vaikka ”eivät ne ongelmat mihinkään kadonneet”, bändi pohtii elokuvassa.

1990-luvun laman aikaan Agit Proppia kaivattiin taas ja tapahtui ihme: nuorisokin löysi tiensä keikoille. ”Meidän lasten ikäiset”, ihmettelee Kamu elokuvassa.

Bändi sai jopa jatkajia. Agit Propin innoittama Ultra Bra syntyi Kallion lukion kaveripiiristä.

Lauluja utopiasta -elokuvan lopussa Peter von Bagh paljastaa tunteikkaan puolensa, kun hän omista sanoistaan liikuttuen lähettää vahvan viestin hänen jälkeensä eläville:

”Kvartetin voima on tänään suurempi kuin koskaan, koska yhä harvemmat osaavat kertoa ihmisen suurista unelmista. Agit Prop ei ole pelkkä nostalginen ilmiö, vaan se on konkreettinen ilmaus asiasta, joka on tulevaisuutta ja jolla on kaunis nimi: sosialismi.”

Hetkeksi elokuvaan jää tyhjä paikka. Von Bagh on poistunut pimeyteen.

Lauluja utopiasta -elokuvan ensiesitys oli Sodankylän elokuvajuhlilla.

Kodittomana lintukodossa

Fiskarsin kesänäyttely Greetings from Suomi tarjoaa terapiaa identiteettikriisissä kipuilevalle kansakunnalle.

Teksti Maria Karuvuori

On tietty tarina, jota tietyt ihmiset mielellään kertovat ­itselleen suomalaisuudesta. Sii­nä me olemme rehti ja sisukas kansa, joka hoitaa asiansa. Kansainvälisillä foorumeilla olemme sovittelijoita ja altavastaajia.

Viimeistään Juha ­Sipilän hallituskausi ja Terrafame-sotkut ovat koetelleet kansallista itsetuntoamme. Illuusio Suomen korruptoitumattomuudesta ja lehdistönvapaudesta alkaa olla mennyttä. Rasistiset polttopulloiskut ovat räjäyttäneet lopulliset säröt Suomi-kuvaan.

Jotkut tarraavat ajatukseen siitä, että kaikki muuttuu hyväksi, kunhan vain kuvitellut ääripäät saadaan dia­logiin keskenään. Me olemme konsensuskansaa, vaikka väkisin.

Laajempia näkökulmia voi etsiä taiteesta. Fiskarsin ruukin kesänäyttely Greetings from SUOMI ruotii kansakunnan tilaa viiden­kymmenen taiteilijan ja muotoilijan voimin.

Opas Hanna Räisänen kertoo, että näyttelyn nimi on tarkoituksella moniselitteinen. On katsojasta ­kiinni, minkälaiset terveiset Suomesta katsoja vie mukanaan. Näyttelystä voi halutessaan selvitä puhtoista Suomi-kuvaa vaalien.

Vähän yli puolet näyttelyn tekijöistä on Fiskarsin ONOMA-osuuskunnan jäseniä. Käsityöläisten taidonnäytteistä voi etsiä lohdullisia muistutuksia kunniakkaasta muotoilu­perinteestä.

Heikki Marilan öljymaalaukset kuvaavat suomalaisuuden symboleja. Tarkemmin katsottuna Suomen lipusta on rajattu ulos sininen ja valkoinen, sotaisa leijona heiluttaa miekkaa punaisella taustalla, ja kansallis­romanttista ornamentiikkaa kuvaavan Ryijy-maalauksen vuosiluku 1918 vie ajatukset kipeitä haavoja jättäneeseen sisällissotaan.

Tärähtäneet ämmät -taiteilijakaksikon onnentoivotus sata­vuotiaalle ­Suomelle jättää vielä vähemmän tulkinnanvaraa. Syntymäpäiväkakkuna on kermavaahdolla kuorrutettu kasa ulostetta. Kuvasarjan nimi on Onnea Suomi – oikealta puhaltaa.

Osassa töistä etsitään pakopaikkaa kansallisesta alitajunnasta tai mieli­kuvituksesta. Anna Estarriolan video­veistoksen nainen yrittää lähettää avunpyyntösignaalia avaruuteen. Maikki Pekkalan teoksessa hiljaiset miehet pilkkivät, kolaavat lunta ja leikkaavat ruohoa oman pienen lasikupunsa sisällä.

Vastakkaisille seinille ripustetut Katja Öhnbergin ja Eeva-Kaisa Ailuksen sekä Liisa Jokisen kuva­sarjat muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Fiskarslaiset Öhnberg ja Ailus ovat maalanneet muotokuvia lähiympäristönsä ihmisistä. Maalaustilanteessa pitkäänkin tutuista ihmisistä löytyi uusia puolia. Malleina kävi myös paljon maahan­muuttajia, sillä Fiskarsin asukkaat ovat aktiivisesti pyrkineet ottamaan muualta tulleet osaksi yhteisöä.

Liisa Jokinen puolestaan on kuvannut vuodesta 2005 lähtien helsinkiläistä katumuotia Hel Looks -sivustolle. Suomalaisten tyyli­tajua on arvosteltu ulkomaita myöten, mutta Kuparipajan seinällä valokuvat muodostavat yhtenäisen, anteeksipyytelemättömän joukon.

Ehkä me vielä löydämme voima­varamme aidosta yhteisöllisyydestä, kun turha kansallisylpeys on kuorittu pois. ­Mutta toistaiseksi niin maahanmuuttaja kuin kantasuomalainenkin voinee samastua Kim Simonssonin teoksen pieneen vihreään muukalaiseen, joka on kasvattanut suojakseen kotaa muistuttavan majan.

Greetings from SUOMI 14.5.–24.9., Kuparipaja, Kuparivasarantie 5, Fiskars.
www.onoma.fi

Minihipstereiden maailmanvalloitus

Suomessa kaikilla lapsilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen. Paitsi ettei ole.

Teksti Suvi Auvinen Kuvat Annika Pitkänen

Kesäisen Helsingin täyttävät monenlaiset menot. Nuorten kaupunkilaisten perheiden rituaa­liin ei enää kuulu muuttaa metsän keskelle kolmeksi kuukaudeksi hyttysten käveleväksi buffet-pöydäksi, vaan elämää kaupungissa jatketaan kuten ennen lasten syntymääkin. Ja miksei jatkettaisi: me cityhipsterit olemme nimittäin rakentaneet varsin mukavan pikku kulttuurin itsellemme.

Jokainen sukupolvi­ kuvittelee olevansa uniikki ja eläneensä ajassa, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Me 70–80-lukujen lapset kasvoimme yhteiskunnassa, joka muuttui ympärillämme. Muistamme ensimmäiset kännykkämme, inter­netin saapumisen, sen kuinka ensin kaikilla oli ihan kivasti rahaa ja töitä ja sitten yhtäkkiä juuri kenelläkään ei. Presidentti ei ollutkaan enää synonyymi Kekkoselle, McDonald’s ja H&M tulivat Suomeen, meillä alkoi olla ystäviä ympäri maailmaa ja moni lähti Interrailille.

Samalla kasvoimme maailmaan, jossa yliopistotutkintomme ei enää merkinnytkään varmaa työpaikkaa. Maailmaan, jossa naureskelemme ajatukselle neljänkymmenen vuoden työurasta samalla työnantajalla. Ajatukselle siitä, että pääsisimme joskus valtion maksamalle eläkkeelle. Ne meistä, jotka pakenivat kotipaikkakunnilta opiskelemaan suurempiin kaupunkeihin, jäivät tänne suurissa määrin Keskustan ja Väyrysen harmiksi. Me muovasimme kulttuurimme itsemme näköiseksi niistä palasista, joita otimme mukaamme berliiniläisen juna-aseman lattialla vietetystä yöstä, vaihto-opiskelijoina hankkimistamme ystävistä, Euroopan parhaista festareista ja kiinnostavimmista museoista.

Sukupolvikokemuksia ei kuitenkaan käytännössä ole olemassa edellä kuvaamallani tavalla, vaan kokemukset liittyvät meille tarjoiltuihin arvoihin ja luokkaan. Vaikka moni suomalaisessa yhteiskunnassa kasvanut ikätoverini jakanee näitä ”sukupolvikokemuksia”, ovat kirjoitukset sukupolvista pitkälti vain kirjoittajiensa reflektiota omista kokemuksistaan, omasta ystäväpiiristään ja omasta maailmastaan. Tietyn aikakauden eläneet ihmiset jakavat muiston historiallisista tai kulttuurisista tapahtumista, mutta se lienee yksi harvoista tiettyjä sukupolvia yhdistävistä asioista. Jo se, kuinka olemme historialliset hetket ottaneet vastaan, liittyy pitkälti kasvatukseemme ja arvoihimme.

Liberaali oikeisto toistelee mielellään sitä, kuinka kaikilla suomalaisilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen, koska kuljemme läpi saman maksuttoman koulutusjärjestelmän. Kuitenkin muun muassa suku­puoli, seksuaalinen suun­taus, etninen tausta ja luokka-asema vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia meistä tulee. Eväät elämään pakataan erilaisiin kääreisiin meille kaikille ja niiden sisältö vaihtelee suuresti.

Luokka-aseman periytymistä on tutkittu paljon ja tulokset ovat yksiselitteisiä: Koulutustausta ja tulotaso periytyvät Suomessa edelleen voimakkaasti. Koulutustason ja tulojen mittaaminen on yksiselitteistä, mutta kuinka mitata muita muuttujia? Luokkaan liittyy keskeisesti myös henkinen ja kulttuurinen pääoma. Niiden havaitseminen ja mittaaminen on jo vaikeampaa. Kansainvälisessä PIAAC-aikuistutkimuksessa on tutkittu lapsuudenkodin kirjamäärän vaikutusta aikuisiän luku­taitoon. Lapsuuden­kodin kirjojen määrän ajatellaan heijastelevan vanhemmille kertynyttä kulttuurista pääomaa, jota he välittävät lapsilleen. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkittävä ero niiden vastaajien välillä, joiden kotona oli paljon kirjoja, verrattuna niihin, joiden kotona ei juuri kirjoja ollut.

Nyt kasvavien hipsterilasten sukupolvikokemuksia eivät ole Kiasman lastenkierros, vegaaniset brunssit Kalliossa ja artesaanijäätelöt. Vain niissä perheissä, joiden luokka-asemaan se sopii, lastenkeikkojen suhteen arvotaan Tavastian ja Kutosen välillä, mietitään kenen vuoro on viedä lapset tosihipsterille jo ­liian valta­virtaistuneen Flow Festivalin lastenpäivään ja mikä Ravintolapäivän annissa näyttää lapsiyhteen­sopivimmalta.

Lapsi, joka tuntee intertekstuaaliset viittaukset, on käynyt korkeatasoisilla keikoilla ja tuntee Ronald ­McDonaldin lähinnä Kiasman näyttelystä, on yhteiskunnassa eri lähtö­tasolla kuin lapsi, jolle näitä kokemuksia ei ole haluttu tai voitu tarjota. On upeaa, ettei kaikkia vanhempia enää pakoteta lusimaan Puuhamaahan ja monipuolisessa lastenkulttuuritarjonnassa voittavat kaikki. Meidän täytyy kuitenkin pitää huoli siitä, ettei se entisestään syvennä luokkaeroja ja lasten lähtökohtia elämään.

Kulttuurillisten kokemusten merkitystä luokkaan voi olla vaikea nähdä, jollei koe olevansa klassisen luokka­jaon mukaisesti eliittiä tai duunari. Suuri osa meistä putoaa vanhan luokkajaon ulkopuolelle, mutta se ei tarkoita, etteivätkö luokat olisi mitä suurimmassa määrin läsnä toiminnassamme. Yhteiskunnan eriarvoistuminen on meitä hyvin lähellä ja vaikuttaa ­asioissa, joille sokeudumme helposti.

Takaisin horisontin tuolta puolen

Selkärangaton, hyödytön, eksynyt, egoistinen ja epäsuosittu Putin-apologisti, jonka asenteet ovat dino­sauruksilta; älylliseen konkurssiin joutunut naisten sortajien, homojen tappajien ja murhanhimoisten islamistien puolustaja, jonka suussa demokratia kuulostaa ydinaseelta. Tässä pieni otos siitä, miten Britannian valtavirran vasenta reunaa vartioivan Guardian-lehden kirjoittajat ovat määritelleet Labour-puolueen johtaja Jeremy Corbyniä. Oikeistotabloidien luonnehdinnat ovat olleet vähemmän ystävällisiä.

Syynä on se, että Corbyn ajaa taloudellista ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, jonka Britannian vallan­pitäjät toivoivat karkottaneensa ikuisiksi ajoiksi poliittisen horisontin tuolle puolen.

Toisin kävi: Labour keräsi kesäkuun vaaleissa 40 prosenttia äänistä ja kansanedustajista. Nousu oli puolueen isoin sitten vuoden 1945, ja konservatiivit menetti enemmistön parlamentissa.

Labour on nyt Euroopan suosituin vasemmistopuolue. Se on myös mantereen isoin puolue: pelkästään voiton jälkeisenä kolmena päivänä Labouriin liittyi 150 000 henkeä, saman verran kuin konservatiivien koko jäsenmäärä.

Saavutus on erityisen merkittävä, kun ottaa huomioon, että kaikki valtavirtalehdet vastustivat Corbyniä kiivaasti kaksi vuotta – Guardian käänsi kelkkansa viikkoa ennen vaaleja Labourin noustua kohisten.

Tiedotusvälineet eivät kehystä maailmaa vain analyysillä ja mielipiteillä, vaan myös valikoimalla, mitkä ­faktat nostetaan esille. Labourin kamppailua median saralla avitti kaksi seikkaa.

Ensinnäkin ihmiset pystyivät ohittamaan median portinvartijat uusien ei-hierarkkisten joukkotiedotusvälineiden, kuten sosiaalisen median, kautta. Usein valitetaan, miten digitalisaatio uhkaa lehtiä. Demokratian kannalta on kuitenkin etu, että yritys- ja valtiomediat eivät ole kyenneet ottamaan haltuun internetin avaamia tiedonvälityksen kenttiä. Teknologian kehitys edistää tiedonvälityksen vapautta mahdollistamalla suoran viestinnän kansalaisilta toisille.

Toisekseen Britanniassa on lailla säädetty, että radio- ja tv-kanavien pitää olla tasapuolisia vaalien alla. Tämä vähensi puolueellisuutta ja pakotti antamaan aikaa Labourin johdolle. Kun ihmiset kuulivat, mitä Corbynillä oli sanottavana (sen sijaan että hän suodattuisi vastustajien ja nk. asiantuntijoiden kommenttien kautta), he huomasivat olevansa samaa mieltä. Usein valtion puuttumista tiedotusvälineiden toimintaan ajatellaan vain uhkana lehdistön­vapaudelle. Britannian esimerkki kuitenkin osoittaa, että avoimesti päätetyt rajoitukset voivat tarkentaa tiedonvälitystä ja edesauttaa demokratian ­toteutumista.

Syksy Räsänen

Poliittista kesäteatteria

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajosi ”arvoeroihin”. Uskoo ken tahtoo.

Teksti Kalle Erkkilä Kuva Ninni Kairisalo

Kiitos ilmoittautumisesta! Nähdään Jyväskylässä 10.–11.2017.”

Perussuomalaisten nimissä lähetetty sähköposti saapui tiistaina 2. kesäkuuta, kun olin tehnyt akkreditointi-ilmoittautumisen puoluekokoukseen. Neljä päivää ennen kokousta perussuomalaisten ”työmies” Matti Putkonen kuitenkin eväsi pääsyni kokoukseen.

”Edellytämme, että edustamanne tiedotusväline on relevantti perussuomalaisten kannalta”, hän kirjoitti sähköpostissaan, jonka vastaanottajana oli myös toinen toimittaja.

Putkonen ei suostunut perustelemaan, mitkä mediat ovat ”relevantteja”. Jyväskylän Paviljongin ovet eivät siis auenneet Voimalle.

Voima ei ollut ainoa rannalle jätetty media. Hylkäyspäätöksen sai myös vapaa toimittaja Kaarina Hazard.

”Yritä tässä nyt sitten dialogia, työmies Putkonen. Näkyviin jätetyn viestinsaajaketjun mukaan meitä torjuttuja on kaikkiaan 13”, Hazard twiittasi 6. kesäkuuta.

Putkonen vahvisti myöhemmin Keskisuomalainen-lehdelle, että puoluetoimisto on hylännyt useita akkreditointeja. Lehden haastattelema Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho piti päätöstä ”erikoisena ja lyhytnäköisenä”.

Se siitä perussuomalaisten ajamasta sananvapaudesta.

Puoluekokous valitsi perussuomalaisten johtoon halla-­aholaisen maahanmuutto- ja EU-vastaisen värisuoran. Jokaisella puoluekokoukseen saapuneella perussuomalaisten jäsenellä oli puheenjohtajavaalissa yksi ääni, toisin kuin muilla isoilla puolueilla.

Vaikka äänestystapa oli kaikille selvä, perussuomalaisten kansanedustajat alkoivat puhua kokouksen jälkeen puolueen kaappaamisesta. ­Perussuomalaisten eduskunta­ryhmästä eronneet 20 kansanedustajaa perustivat Uusi vaihtoehto -ryhmän. Mukaan tulivat kaikki viisi ministeriä.

Ryhmän puheenjohtaja ­Simon Elo sanoi tiistaina 13. kesäkuuta, että perussuomalaisten eduskuntaryhmästä eroamisessa ”kyse ei ole vain siitä, että Jussi Halla-aho valittiin puolueen puheenjohtajaksi, vaan niistä tahoista, jotka yhdessä kaappasivat puolueemme”.

Kansanedustaja Tiina Elovaara tarkensi samana päivänä A-studion haastattelussa, että kyseiset tahot olivat Suomen Vastarintaliike, Suomen Sisu ja Hommaforum.

”Kaikki nämä henkilöt eivät ole ideologisesti perussuomalaisia”, hän sanoi.

Myös puolueen entinen puheenjohtaja Timo Soini komppasi kaappausväitteitä. Hän julkaisi 15. kesäkuuta verkkosivuillaan tekstin, jossa hän mainitsi Suomen Sisun ”juntta­porukan”.

”Kyse ei ole henkilövalinnoista vaan kuukausien, jopa yli vuoden salaisesta organisoidusta junttatyöstä suljetuilla keskustelupalstoilla”, Soini kirjoitti. Hänen mukaansa perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin ennen puoluekokousta.

Soini oli kuitenkin jo vuosien ajan hyväksynyt maahanmuuttovastaisen siiven puolueessaan. Suomen Sisun puheenjohtajaa ja kansanedustaja Olli Immosta ei koskaan ”harjattu” Facebook-kirjoituksensa vuoksi, vaan hän sai palata eduskuntaryhmään. Puolueen maahanmuutto­poliittinen ohjelma oli Halla-ahon käsialaa. Teuvo Hakkarainen sai jatkaa islamofobisia puheitaan.

Halla-aholla ja Hakkaraisella on myös tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eivätkä he olleet juurikaan siistineet puheitaan tuomioiden jälkeen.

Sitä saa mitä tilaa, kuten perussuomalaisten eduskuntavaalien sloganissa sanotaan.

Puoluekokouksen jälkeen alkoi Suomen poliittisen historian yksi ikimuistoisimmista kesäteatteriesityksistä.

Kokouksen jälkeisenä maanantaina Halla-aho tapasi Kesärannassa pääministeri Juha Sipilän ja valtiovarainministeri Petteri Orpon. Siitä seurasi muutaman päivän hallituskriisi, koska keskusta ja kokoomus eivät halunneet Halla-ahoa hallitukseen.

Sen jälkeen alkoivat spekulaatiot uudesta hallituspohjasta ja uusista vaaleista.

Esityksen viimeinen näytös oli kuin parasta televisiodraamaa. Sipilä lensi itse ohjaamallaan pienkoneella tapaamaan presidentti Sauli Niinistöä, jotta hän saisi luvan hallituksen hajottamiseen. Samaan aikaan loikkarikansanedustajat jättivät eroilmoituksensa perussuomalaisten eduskuntaryhmän kokouksessa.

Sipilä kääntyi takaisin Helsinkiin ja kertoi, että hallituskriisi on ratkaistu. Hän poltti eroilmoituksena Kesärannan takassa.

Draaman kaari oli saavuttanut huippunsa.

Oliko hallituksella jo ennalta tiedossa, että Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi johtaisi hallituskriisiin ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamiseen?

Lännen median toimittaja Lauri Nurmi kirjoitti 3. kesäkuuta, viikko ennen puoluekokousta, että hallituksella oli suunnitelma halla-aholaisten valtaannousun varalle. Timo Soini kuitenkin ampui samana päivänä uutisen alas blogissaan ja kävi raamatullisin sanakääntein väitteen kimppuun.

”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä”, Soini kirjoitti blogissaan.

Viikkoa myöhemmin Juudas roikkui hirressä ja Soini jatkoi ulkoministerinä.

Petteri Orpon mukaan hän sai tietää eduskuntaryhmän hajoamisesta vasta tiistaina 13. kesäkuuta. Hän kiisti, että hallitus olisi tehnyt varasuunnitelman Halla-ahon puheenjohtajuuden varalle.

”Jos tämä olisi käsikirjoitettu, en taatusti olisi tehnyt näin monimutkaista käsikirjoitusta”, ­Orpo kommentoi Ilta-Sanomille perjantaina 16. kesäkuuta. Käsikirjoitus ei kuitenkaan näyttänyt monimutkaiselta, vaan pikemminkin tarkkaan harkitulta ja ajoitetulta.

Käsikirjoituksessa oli joka tapauksessa yksi suuri heikkous: loikkarit eivät keksineet uskottavaa syytä eduskuntaryhmästä eroamiselle.

Uusi vaihtoehto -ryhmän puheenjohtaja Simon Elo puhui A-studion haastattelussa 13.6. arvoeroista, jotka johtivat perussuomalaisten hajoamiseen.

Mielenkiintoista on se, että Soinin suosikki ja Uuteen vaihtoehtoon loikannut Sampo Terho ei löytänyt hänen ja Jussi Halla-ahon väliltä ”mitään eroja” puheenjohtajapaneeleissa ja puoluekokouksen puheissa. Maahanmuutto- ja eu-linjaukset olivat käytännössä samoja: erot näkyivät lähinnä siinä, että Terho puhui myös muistakin poliittisista teemoista.

Vielä edellisellä viikolla Uusi vaihtoehto -ryhmään liittyneet kansanedustajat olivat tehneet eduskunnassa yhteistyötä Halla-ahon ja hänen kannattajiensa kanssa. Elo oli kaiken lisäksi vielä avoimesti kampanjoinut muun muassa eurovaaleissa yhdessä Halla-ahon kanssa. Silti puoluekokouksen jälkeen näennäiset eroavaisuudet olivat liikaa yhteistyön jatkamiseen.

Olivatko vallassa pysymisen halu ja ministerisalkkuihin tarrautuminen eroamisen todelliset syyt?

Elon puheet ”isänmaan ­asian” ajamisesta eivät vaikuta uskottavilta. Kaikki näyttää ulospäin opportunistiselta oman pesän puolustamiselta.

Myös ryhmän nimessä olevat sanat ”uusi” ja ”vaihto­ehto” tuntuvat ryhmän poliitikkojen linjan tuntien silmänlumeelta. Mitä on uutta, ja minkä vaihtoehdon he oikeastaan tarjoavat? Myöskään tulevan puolueen nimeksi valittu Sininen tulevaisuus ei kerro sen enempää.

Olennaista on se, miten esiin nostetut arvoerot näkyvät käytännön politiikassa ja päätöksissä. Esimerkiksi hallitusohjelman maahanmuuttolinja pysyy samana. Päätöksiä tekevät samat ministerit. Mikään ei muutu.

Perjantaina 16. kesäkuuta julkaistun Helsingin Sano­mien gallupin mukaan yli puolet suomalaisista hyväksyy loikkareiden toimet. Valtaosa pitää uuden ryhmän perustamista hyvänä.

Kriittisimmin loikkareihin suhtautuvat luonnollisesti perussuomalaisten kannattajat.

Gallupin mukaan perussuomalaisia voisi kuvitella äänestävänsä 12 prosenttia ja Uutta vaihto­ehtoa, eli nykyistä Sinistä tulevaisuutta, 10 prosenttia kaikista vastanneista, jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt.

Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään, ja kärsivätkö hajonneen puolueen molemmat puoliskot vaalitappion.

Kiinnostavaa on myös se, nähdäänkö Sinisen tulevaisuuden ja perussuomalaisten linjoissa todellisia eroja kuluvan hallituskauden aikana.

Kaikki päättyy joskus

Ultra Brasta on pakko olla jotain mieltä, ja se on saavutus keneltä tahansa.

Teksti ja kuvat Suvi Auvinen

”Ai saatana mä oon kade. Se on varmaan yhtä yhteislaulua koko keikka. Useempi ihminen osaa niiden biisien sanat ulkoa kuin Maamme laulun tai Finlandian tai mikä se on mitä piti koulussa aina laulaa.”

“Mä vihaan Ultra Brata. Se on just niitä bändejä, joita kotibileissä soitti jotkut yliopisto-opiskelijat jotka olisi halunneet olla jotain työväenliikettä, mutta jolle taistolaisten laulut oli liikaa.”

Arto Talme ja Joel Melasniemi
Arto Talme ja Joel Melasniemi

Tieto siitä, että olen menossa Ultra Bran keikalle herättää jokaisessa kuulijassa jonkin reaktion. Kolme-nelikymppiset Suomen tyypit ovat joutuneet muodostamaan suhteen Ultra Bra -ilmiöön. Yhtyettä rakastetaan, vihataan tai ainakin selitetään, miksei sen tuotantoon ole koskaan tullut perehdyttyä.

Suurilla festareilla käyminen kilpistyy aikuisiällä kysymykseen: “Kuinka paljon olen valmis kärsimään nähdäkseni tämän yhtyeen?” Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vastanneet tähän “paljon”, sillä Ruisrockin sunnuntaissa Rantalavan edusta lainehtii ihmismerenä. 35 000 festarikävijästä Ultra Brata on tullut kuuntelemaan suuri osa, ihmisten puheesta päätellen moni on tullut paikalle vain tätä keikkaa varten.

Festareille pääseminen vaatii parin kilometrin klassikoksi muodostuneen kärsimysten tien läpi käymisen. Ennen musiikkiantia on selvittävä seikkailureitistä, jossa kolmantena festaripäivänä saa kahlata pulloissa, kusessa ja sammumispisteessä olevissa ihmisissä. Hiekkatien zombeista selvittyään päätyy lei-teiniporukoiden ja paidattomien, nopeisiin laseihin sonnustautuneiden äijäjengien keskelle festivaalialueelle. Ajatus hepasta ja pojasta vuoden takaa kuitenkin estävät lannistumasta.

yleisöä2

Puoli tuntia ennen keikan alkua yleisö puhkeaa laulamaan biisien stemmoja. Olen varmasti eronnut useammin Ultra Bran biisin tahtiin, kuin vieressäni laulava nuoriso on ehtinyt edes ajatella suhteilevansa.

On vaikea kuvitella mitä Ultra Bran pitäisi keikallaan tehdä, jottei yleisö olisi täysin myyty. Ainakin Ruisrockissa Ultra Bra antaa juuri sen, mitä sen fanit ovat tulleet hakemaan. Hetkellinen irtiotto 2010-luvun murheista, pala taakse jäänyttä elämää ja aikaa ennen Sipilää, Trumpia ja Brexitiä tarjoillaan puolentoista tunnin keikalla.

Ultra Bran tuotanto oli aikoinaan tasaisen vahvaa, siksi kokoonpanolla ei ole vain muutamaa kaikkien tuntemaa suosikkibiisiä. Ruisrockissa soitettu settilista sisälsi sekä vanhoja kuriositeetteja Moskovasta Villiviiniin että myöhäistä tuotantoa Vesireittejä-levyltä. Vaikka osa kappaleista on älytöntä hassuttelua hepoista ja hauista, tarjoaa muutama nyt mukaan valittu biisi kiinnostavan katsauksen muuttuneeseen maailmaan. Hei kuule Suomi ja Moskova on kirjoitettu erilaisessa maailmantilanteessa, ja nyt kuultuna pysäyttävät miettimään mikä kaikki on muuttunut ja miksi. Moskovan kertosäe näyttäytyy uudessa valossa kaiken Suomi ensin -mouhauksen jälkeen: “Onko metro luotettava Tukholmassa/ Onko Pariisissa tallella vahva terästorni/ Onko Berliinissä makkaraa ilman läskiä/ Onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä?”

Vuokko Hovatta.
Vuokko Hovatta.

Ultra Bran keikka on nostalginen, tietysti. Kitch siitä kuitenkin puuttuu. Ultra Bra esitteli aikoinaan Suomelle rivin huippumuusikkoja, jotka ovat myös yhtyeen hajottua osoittaneet hallitsevansa suomenkielisen musiikin kärkipaikkoja. Sekä Vuokko Hovatan sooloura, Kerkko Koskinen Kollektiivi että Scandinavian Music Group ovat lunastaneet paikkansa listoilla.

Musiikillisesti virheetön keikka lämmittää mieltä, ja yleisö puhkeaa hurraamaan heti jokaisen biisin ensimmäisten tahtien aikana.

Yhtye on sanonut, ettei aio tällä tietoa levyttää uutta materiaalia. Se lienee oikea ratkaisu. Ultra Bran keikka on kuin paluu vanhan suosikkikirjan tai -leffan pariin tai illallinen entisen rakastetun kanssa. Sille ei halua jatko-osaa, sillä jatko ei koskaan voi merkitä yhtä paljon kuin alkuperäinen teos. Kaikki päättyy joskus. Keikan jälkeen emme päädy juomaan halpaa punkkua suoraan pullosta auringonnousuun asti, vaan juoksemme junaan ehtiäksemme nukuttamaan lapsemme.

Terhi Kokkonen
Terhi Kokkonen

Kaikki tarinat ovat propagandaa

Baltiassa on huolestuttu venäläisestä animaatiosarjasta Maša ja karhu. Se nimittäin saattaa olla Kremlin propagandaa, jossa viisas ja hyväntahtoinen karhu symboloi Venäjää ja rasavilli Maša-tyttö tavallista kansalaista.

Huhtikuun Voimassa haastateltiin venäläisen super­sankarielokuva Guardiansin tuottajaa Daniel ­Shapovalovia. ”Yksi supersankareista muuttuu Venäjän kansalliseläimeksi, karhuksi”, hän kertoo. ”Mukana on vitsejä ja viitteitä, jotka liittyvät olennaisesti venäläiseen elämäntapaan: mentaliteettiin, borssikeittoon ja niin edelleen.”

Onko tämäkin Putinin pehmeää sodankäyntiä? Onko se venäläistä hybridivaikuttamista, jolla pyritään saamaan naapurimaat ja Venäjää osaavat symppaamaan Venäjää ja ajattelemaan maasta jotain muutakin kuin Ukrainan vihreitä miehiä ja ilmatilaa loukkaavia tekeviä sotilaskoneita?

On.

Niin on myös jääkiekkoliiga KHL, joka perustettiin tätä nimenomaista tarkoitusta varten. Niin on myös Radio Sputnik. Niin oli myös Sopotissa pidetty Intervision-­laulukilpailu, jonka voiton Marion Rung toi Suomeen vuonna 1980 kappaleellaan Hyvästi yö.

Pehmeää vaikuttamista kulttuurin kautta tekee myös Kiina. Amerikkalaisissa blockbuster-elokuvissa on kiinalaisen rahan myötä nähty myös pakollisia kiinalaiskohtauksia. Nykyään kiinalais-blockbustereihin palkataan Matt Damonin kaltaisia tähtiä tai suomalaisia ohjaajia.

Kovin tämän osaston toimija on kuitenkin edelleen Yhdysvallat. Sen propaganda on läpitunkenut suomalaisen mielenmaiseman niin täydellisesti, että emme edes huomaa sitä. Se on osa identiteettiämme. Omaakin lapsuuttani ja nuoruuttani ovat leimanneet Star Trek, Star Wars ja Aku Ankka sekä lukemattomat pelit ja sarja­kuvat.

Jenkkiarmeija ja sen sotilaat esitetään lähes aina samastuttavina hyviksinä, vaikka olisivatkin keskellä laitonta hyökkäyssotaa. Tämä ei ole sattumaa, vaan Yhdys­valtojen armeija ja valtio ovat Hollywood-elokuvien tärkeitä rahoittajia.

Kaikki propaganda ei kuitenkaan ole valtion rahoittamaa. Se voi myös edistää yhdysvaltalaisten, venäläisten tai kiinalaisten arvojen ja kuvaston suosiota pelkästään olemalla olemassa ja jopa kritisoimalla niitä. Mikäpä olisi keskeisempää americanaa kuin Fight Club ja Kapteeni Amerikka – tai rakastetumpia venäläisteoksia kuin Fedja-setä, kissa ja koira ja Kun Saatana saapuu Moskovaan? Kun ajattelemme niitä, emme ajattele pommikoneita.

Tätä taustaa vasten Kalle Kinnusen huomio siitä, että uuden Tuntemattoman sotilaan traileri olisi propagandaa, on mielestäni täysin oikea. Mutta se ei voisi olla mitään muutakaan, koska kaikki tarinat ovat propagandaa. Niillä pyritään vaikuttamaan mielipiteisiimme. Tämän kun pitää aina mielessä, voi myös vastustaa tuota ­vaikutusta.

Mike Pohjola