voima

Venäjän antifasistit ahdingossa

Teksti Antti Rautiainen Kuvat Annika Pitkänen

Poliittisten Aktivistien vangitsemiset ja kidutukset Pietarissa ja Penzassa ovat olleet viime aikoina esillä MediaZonassa. Ne ovat kuin malliesimerkkejä siitä, miksi MediaZona on perustettu.

Antifasisteja ja anarkisteja on vangittu Venäjällä ennenkin. Toisinaan syytteet ovat perustuneet todellisiin laittomiin suoran toiminnan iskuihin, toisinaan syytteet ovat olleet tekaistuja. Nyt Pietarissa ja Penzassa on kuitenkin rikottu epäiltyjen ihmisoikeuksia ­ennenkuulumattoman ­törkeästi, minkä vuoksi Venäjän riippumaton media ja ihmisoikeusaktivistit ovat joutuneet tekemään kaksin käsin töitä vangittujen aktivistien puolesta.

Tapahtumakulun alku juontaa Vjatšeslav Maltseviin. Hän on eksentrinen oikeistopopulisti, joka on julistanut vallankumousta Venäjälle vuodesta 2013. Vallankumouksen oli määrä tapahtua 5. marraskuuta viime vuonna. Samana päivänä vuonna 1605 katolilainen Guy Fawkes yritti räjäyttää Englannin parlamentin.

Viime vuosina Maltsev on radikalisoitunut ja lähettänyt lähes joka päivä pitkiä maanisia höpinöitä YouTube-kanavallaan nimeltä Artpodgotovka (”tykistövalmistelu”). Maltsevin videoilla on satoja tuhansia katselukertoja.

Ilmeisesti osa Maltsevin tukijoista oli tosissaan tekemässä vallan­kumousta. Moskovassa yritettiin polttaa hallitsevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen toimisto, ja ryhmä Maltsevin tukijoita valmisti polttopulloja. Yhteensä 448 epäiltyä liikkeen tukijaa otettiin kiinni ympäri Venäjää loka–marraskuun vaihteessa, mutta ­suurinta osaa ei epäilty vakavista rikoksista.

Kiinni otettiin myös monia, joilla ei ole mitään yhteyttä Maltsevin outoon projektiin. Moskovassa putkaan vietiin liberaalin Adam Smith -lukupiirin osallistujia ja Pietarissa kaupungin itsenäistymistä vaativia separatisteja. Penzassa otettiin kiinni kuusi antifasistia, joita syytettiin terroristijärjestön jäsenyydestä.

Yksi heistä, 25-vuotias Dmitri Ptšelnitsev, kertoi tämän vuoden helmikuussa asianajajalleen, että häntä oli kidutettu sähkösokeilla 28. lokakuuta. Kidutusta seuraavana päivänä hän oli yrittänyt viiltää rikkomansa vessanpöntön sirpaleilla ranteensa ja kaulansa valtimot auki. Noin viikko kidutuksesta kertomisen jälkeen Ptšelnitsev veti äkillisesti pois kidutuksesta antamansa todistuksen.

Vuoden 2017 aikana Penzan pidätykset eivät vielä herättäneet huomiota. Paikalliset aktivistit olivat heikosti verkostoituneet muiden kaupunkien kanssa, ja heidän sukulaisensa pelkäsivät huomion vain pahentavan tilannetta.

Penzan tapahtumat tulivat julkisuuteen, kun Venäjän turvallisuuspalvelu FSB aloitti Penzan antifasistien tuttujen kiinniotot Pietarissa tammikuun lopussa. Ensimmäiseksi antifasisti Igor Filinkov katosi 23. tammikuuta matkalla lentokentälle. Hänet löydettiin vasta kaksi vuorokautta myöhemmin, kun tiedote terrorismisyytöksistä ja vangitsemisoikeudenkäynnistä ilmestyi paikallisen oikeusistuimen verkkosivulle.

Myöhemmin Filinkov ilmoitti, että häntä kidutettin ennen kuulusteluja sähkösokeilla. Kidutuksen aikana hänelle opetettiin ulkoa kuulusteluissa vaadittavia vastauksia. Filinkovin asianajajan Viktor Tšerkasovin mukaan Filinkovin kidutusvammat olivat hurjimmat hänen näkemänsä, vaikka Tšerkasov on puolustanut useita kidutettuja ja lähettänyt vankilaan yli 50 kidutuksesta ja muusta valtuuk­sien ylittämisestä syytettyä poliisia ja muuta viranomaista.

Illalla 25. tammikuuta pidätettiin Ilja­ Kapustin. Häntä kidutettiin metsässä kolmen tuntia. Kapustin ei ole aktivisti, hänet ilmeisesti otettiin kiinni vain, koska hän oli tarjonnut Filinkoville töitä. Kapustin pakeni Suomeen ja tuli julkisuuteen maaliskuussa.

Aamulla 26. tammikuuta antifasisti Igor Šiškin lähti ulkoiluttamaan koiraansa, mutta ei enää palannut kotiin. Koiran kanssa kotiin tuli Filinkovin sijasta Venäjän turvallisuuspalvelu FSB, joka teki kotietsinnän. Šiškin vietiin metsään, jossa häntä uhkailtiin ja hänelle annettiin sähkösokkeja.

11. huhtikuuta epäiltyjen listalle lisättiin Juli Bojaršinov. Hänet pidätettiin jo 21. tammikuuta jolloin häntä myös kidutettiin, mutta FSB ei aikaisemmin liittänyt hänen pidätystään muiden rikosepäilyihin.

Huhtikuussa Suomeen pakeni Ukrainasta myös Igor Filinkovin vaimo Alexandra Aksjonova, koska Ukrainassa asuvia Venäjän hallituksen vastustajia on kidnapattu Venäjälle ja kuollut hämärissä olosuhteissa.

FSB:n mukaan Penzan ja Pietarin anarkistit ja antifasistit perustivat Verkosto-nimisen järjestön, jonka tarkoitus oli ”mustan terrorin” avulla hyökätä paikallishallintoa ja Yhtenäinen Venäjä -puoluetta vastaan. Lisäksi FSB:n mukaan järjestöllä on jäseniä Moskovassa ja Valko-Venäjällä.

Jäseniä syytetään terrorismista ja terrorismin oikeuttamisesta ja tukemisesta. Penzassa pidätetyistä kuudesta antifasistista viisi on myöntänyt kuuluneensa terroristijärjestöön, joka ei suunnitellut eikä koskaan toteuttanut yhtäkään iskua. Igor Šiškin ilmoitti myöntävänsä kaikki syytteet ja hakevansa nopeaa oikeudenkäyntiä, joka ei vaadi ollenkaan todistamista.

Penzan ja Pietarin antifasistien tapaukset muistuttavat kovasti Stalinin aikaisia vakoilijoiden ja terroristien vainoja 1930-luvulla. Jopa 99 prosenttia 30-luvulla vakoilijoina, terroristeina ja heidän tukijoinaan ammutuista saattoi olla täysin syyttömiä. Kuten tuolloin, myös nyt kiinniotettuja kidutetaan järjestelmällisesti, ja suurin osa on myöntänyt kaiken, mitä FSB on halunnut heidän myöntävän. Tämän jälkeen FSB on käynyt järjestelmällisesti läpi pidätettyjen kontakteja ja pidättänyt lisää ihmisiä.

Ilman MediaZonan ja ihmisoikeus­aktivistien toimia tunnustuksien ja uusien pidätyksien ketjureaktio ei välttämättä loppuisi koskaan. Tällä hetkellä Penzassa ja Pietarissa kiinniotettujen tueksi ollaan järjestämässä kansainvälistä kampanjaa, joka tiedottamisen lisäksi auttaa pidätettyjen oikeusavun kuluissa.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Ratikkaprinsessa

Teksti ja kuva Laura Railamaa

Laulaja-lauluntekijä Sirja Rihu luo muusikon uraa netissä ja kadulla.

Videolla farkkurotsiin ja baskeriin pukeutunut nuori nainen laulaa kaljakuppilassa. Ääni on puhdas ja heleä mutta samalla rokahtavan vahva. Sointujen melodisuus nosta kylmiä väreitä. Beatles-hihnassa roikkuva kitara soi kauniisti, ja kappaleesta huokuvat maanläheinen vireys ja varmuus omaan tekemiseen. Edes kuppilan hälinä ei häntä hetkauta.

Kappaleen nimi on Sporaprinssi, ja se kertoo raitiovaunulla kertojan luota katoavasta miehestä.

Suljen YouTuben, mutta hetken päästä päätän katsoa videon vielä uudestaan.

Nyt 18-vuotias Sirja Rihu istuu helsinkiläisessä lounaspaikassa ja kertoo nettiin tekemistään videoista. Instagramissa neljälle videolle on kullekin kertynyt katsomiskertoja 500–600.

”Sitä on kyllä vaikea käsittää, koska eihän sitä itse näe niitä ihmisiä eikä tiedä mitään siitä, mitä he ajattelevat. Mutta on se mahtavaa. Nettilevitys on jokaiselle muusikolle välttämätöntä pohjatyötä. Harvemminhan sitä tullaan kotiovelle ehdottamaan levyn tekoa”, nauraa Rihu.

Hän näkee aktiivisen netissä toimimisen myös uran kehittämisen kannalta tärkeänä verkostoitumisena.

Kiinnostus musiikin tekemiseen juontaa juurensa Rihun lapsuuteen Kuusankoskella. Taiteilijoita ja muusikoita löytyy suvusta paljon. Maalaistytölle on laulettu pienestä pitäen klassikoita Beatlesista Rauli Baddingiin. Tämä kuuluu läpi omassakin musiikissa.

”En kuuntele juurikaan folkkia, lukuun ottamatta Loudon Wainwrightia. Hänen kappaleensa ovat tehneet muhun suuren vaikutuksen. Niissä on vahvaa itseironiaa ja kaunista kielenkäyttöä. Itse en edes tiennyt, että oma musiikkini on folkkia, ennen kuin joku tuli kertomaan sen mulle.”

Rihu kuuntelee itse eniten rockia ja punkkia, mutta hän tunnustaa pitävänsä myös jazzista ja bluesista.

”Siskoni on jazzsaksofonisti, ja hänen kanssaan asuessani altistuin tällaiselle musiikille”.

Rihu alkoi tehdä musiikkia vuonna 2016. Hänen ensimmäinen varsinainen esiintymisensä oli eräässä helsinkiläisessä ravintolassa järjestetyssä Open Mic -illassa. Siellä aloittelijakin voi uskaltautua lavalle konkareiden keskelle. Sitä ennen hän tosin debytoi katusoittajana.

”Open Mic -keikkaan piti treenata jotenkin. Ajattelin, että katusoitto on siitä hyvä, että ihmiset kävelevät ohitse ja vaihtuvat koko ajan.”

Rihu esiintyi jo 2016 Kouvolan Jättömaa-festivaaleilla,
mutta hän soittaa edelleen kehittyäkseen myös kaduilla, toisinaan jopa päivittäin.

”Siinä voin itse päättää työaikani ja mennä ja tulla, miten tykkään. Kadulla soittaessani keskityn vain musiikin ulosantiin, jolloin keikkatilanteessa läsnäoleva show-aspekti väistyy.”

Manageri Pablo Tognet bongasi hänet viime vuonna ravintola Kolmen Kaisan jameissa ja kiinnitti Sofar Sounds -yhtiöönsä, joka järjestää kerran kuussa sokkokeikkoja salaisissa paikoissa. Tällä hetkellä Rihu työskentelee Sofar Soundsille myös keikkabuukkaajana.

HEO Kansanopistossa laulun tekemistä opiskeleva Rihu sanoittaa ja säveltää itse omat kappaleensa. Ne perustuvat sekä fiktiivisiin että todellisiin tapahtumiin. Tekeillä on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavia biisejä.

”Nimenomaan sellaista musiikkia haluan maailman minulta kuulevan.”

Positiivista palautetta on tullut paljon. Ikävämpään hän on törmännyt lähinnä vain joskus kadulla soittaessaan.

”Sellaista huutelua, että 'hirveitä sanoituksia ja taidotonta soittoa, täällä sitä kerätään vain rahaa eikä käydä oikeissa töissä'”, Rihu huokaa.

Kommentit eivät muusikkoa ole lannistaneet vaan päinvastoin. Oman musiikkinsa työstäminen ja laulujen kirjoittaminen ovat menneet kaiken muun edelle.

”Älkää lopettako uskomista itseenne. Usko itseen johtaa niihin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin haluaa. Peace and love!

Sirja Rihu esiintyy 9. –15.7. Kaustinen Folk Music Festivaaleilla. Kesällä hän soittaa myös Berliinin, Brysselin ja Pariisin kaduilla.

Lumme Energia
Sideways 2018

Minä, Simon

Minä, Simon

Greg Berlanti

☆☆☆☆




Minä, Simon on sympaattinen teos nuoruuden kiemuroiden ja rakastumisen vaikeuksista. Teini-ikäinen Simon (Nick Robinson) elää tavallista elämää, mutta häpeää seksuaalista suuntautumistaan. 

Elokuva pureutuu seksuaalisen identiteetin ja oman minäkuvan hyväksymisen tuomiin vaikeuksiin. Missä kulkee näkymätön raja henkilökohtaisen ja julkisen tiedon välillä? Voiko kaapista tulla ulos? Onko olemassa näkymätöntä rajaa mikä pitäisi ylittää, ollakseen toisten silmissä hyväksytty?

Lukas Moodyssonin esikoisohjauksessa Fucking Åmål (1998) kaksi teini-ikäistä tyttöä etsivät ja löysivät identiteettiään ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Vaikka homoseksuaalisuutta pidetään vielä 2000-luvullakin rikoksena kymmenissä maailman maissa, on aiheen käsittely nykyään luontevampaa kuin aikaisemmin. Arkoja asioita nostetaan pinnalle, mikä on edesauttanut suvaitsevaisuutta ja yksilönvapautta.

Minä, Simon perustuu Becky Albertallin menestysromaaniiin Minä, Simon, Homo Sapiens. Elokuvan ohjaaja Greg Berlanti tunnetaan myös DC Comicsin supersankarihahmoihin perustuvista televisiosarjoista kuten Legends Of Tomorrow, Arrow ja The Flash.

 

Laura Railamaa

Myötäelämistä ja analyysiä

Teksti Marjo Kovanen

Mediakasvatus auttaa suhteuttamaan elokuvien esittelemiä ilmiöitä.

Iram Haqin ohjaama ja käsikirjoittama draama Mitä meistä puhutaan herättää katsojassa ristitiiraisia tunteita. Vahva elokuva perustuu Haqin mukaan osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Samalla se on kertomus naisiin kohdistuvasta rakenteellisesta väkivallasta.

Mitä meistä puhutaan kuvaa rankkaa väkivaltaa, mutta se myös peilaa Haqin I Am Yours –esikoiselokuvan tavoin kahden kulttuurin välisiä ristiriitoja nimenomaan naisena olemisen kautta. Haqin elokuva ottaa tärkeän yhteiskunnallisen roolin tuomalla rodullistetun naisen puheenvuoron mukaan ajankohtaiseen keskusteluun.

Elokuvan päähenkilö, 16-vuotias oslolainen Nisha (Maria Mozhdah), tasapainoilee vanhempiensa edustaman pakistanilaisen kulttuurin vaatimusten ja pohjoismaisen liberaalin elämäntavan välillä. Nishan vapaa norjalaisteinin elämä kokee voimakkaimman törmäyksen kotikulttuurin kanssa, kun isä (Adil Hussain) löytää pojan Nishan huoneesta. Isää näennäisesti velvoittavien kunniasäädösten seurauksena Nisha viedään vasten omaa tahtoaan vanhempiensa kotimaahan uudelleenkoulutukseen.

Nisha kokee isänsä ja veljensä taholta rankkaa henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Kontrollointi, eristäminen ja jopa kidnappaaminen ovat keinoja pelastaa perheen kunnia. Sosiaaliviranomaisetkin ovat voimattomia, kun tytär kokee ristiriitaa oman itsemääräämisoikeuden, vapaudenkaipuun ja velvollisuudentunteen välillä. Rakkaus perheeseen saa tytön myös suojelemaan heitä.

Myös isä on roolinsa vanki. Elokuvan ansio on se, että se ei syytä henkilöiden käytöksestä heidän persoonallisuuspiirteitään vaan rooleja, jotka asettavat heidät tiettyihin asetelmiin.

Elokuva pitäytyy kuitenkin tiukasti Nishan näkökulmassa. Nisha ei tyydy uhrin osaan, hän on toimija, ja hänen toimijuutensa kuljettaa elokuvaa.

Ihmisoikeusliiton pääsihteerin Kaari Mattilan mukaan elokuva kuvaa osuvasti tilanteen kompleksisuutta, perheen sisäisiä lojaliteetteja ja uhrin sisäisiä ristiriitoja. Mattila huomauttaa myös, että vaikka katsojalle Nishan käytös saattaa näyttäytyä teinille tyypillisenä rajojen koettelemisena, tytön kannalta kyseessä on todellinen uhkatilanne. Todellisuudessakin väkivalta saattaa alkaa lievänä rajoittamisena siveellisyyden ja kunnian nimissä. Mattilan mielestä elokuva kuvaakin realistisesti kunniaan liittyvän väkivallan ilmiötä: rajoittamista, väkivaltaa ja sillä uhkailua sekä avioliittoon pakottamista.

Mitä meistä puhutaan -elokuvan kaltaiset tarinat, jotka paljastavat rakenteita yksilötarinoiden kautta, ovat tärkeitä elokuva- ja ihmisoikeuskasvatuksen työkaluja. Parhaimmillaan molemmat voivat toimia sortavien rakenteiden paljastajana ja purkajana.

On tärkeää pitää huolta siitä, ettei epäkohtien ja rakenteellisen väkivallan esiin nostaminen vahvista vahingollisia kulttuurisia stereotypioita.

”Riski negatiivisten stereotypioiden vahvistamiseen on aina olemassa, mutta rasismin pelon takia ei pidä jättää puhumatta vakavasta väkivallasta. Tarinoiden pitäisikin olla todella taiten tehtyjä”, toteaa Kaari Mattila ja peräänkuuluttaa myös uutismedian vastuuta ymmärtää tarpeeksi hyvin ilmiöt, joista kirjoittaa. Hänen vinkkinsä vastuulliseen viestintään on tarjota asiallista tietoa, suhteuttaa se valtakulttuurissa ilmenevään väkivaltaan ja ihmisoikeusrikkomuksiin sekä ymmärtää väkivalta jatkumona.

”Suomessakin hyvin yleinen lähisuhdeväkivalta on mekanismeiltaan monella tapaa samanlaista. Erona niin kutsutun kunniaan liittyvän väkivallan osalta on väkivallan yhteisöllinen luonne.”

Kun elokuvaa katsotaan esimerkiksi koulukinonäytöksessä, se voi parhaimmillaan toimia toiseuttamisen purkajana, kun katsomiskokemus käsitellään huolellisesti ja elokuvan herättämiä tunnekokemuksia analysoidaan eri näkökulmista.

Elokuva herättää pohtimaan myös elokuvakasvatusta. Tunteisiin voimakkaasti vetoava elokuva vie ajatukset elokuvakasvatuksen ytimeen, empatiaan ja tunnetaitoihin. Empatia voi olla tehokas oppimisen väline, ja sitä pitäisikin hyödyntää elokuvakasvatuksessa tietoisesti.

Elokuva- ja mediakasvatuksen rooli on myös tarjota käsiteltävästä aiheesta faktatietoa, johon tunnekokemukset voi suhteuttaa. Tunne-elämyksen herättämä empatia ja sen tietopohjainen erittely ovat avaimia elokuvan teemojen monipuoliseen ymmärtämiseen. Elokuvan kuvaamat tapahtumat houkuttelevat myötäelämään, mutta rakenteellisen väkivallan kuvaaminen ei oikeuta yhteisön ja kulttuurin yksipuolista tuomitsemista.

Teemoja päästäänkin kunnolla purkamaan vasta, kun pohditaan sukupuolittunutta, rakenteellista väkivaltaa laajemmin, myös pohjoismaisen valtakulttuurin kontekstissa. Olisi kiinnostavaa nähdä jatko-osa, jossa ruoditaan pohjoismaisen yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan ongelmia.


Elokuvan dramaturgia
rakentuu pitkälti Nishan kaksoiselämän kautta nähdylle vastakkainasettelulle, mikä on paikoin ongelmallista. Esimerkiksi pakistanilaisnaiset, jotka eivät vielä ole länsimaisen elämäntavan ”vapauttamia”, ovat vain osa sortavaa rakennetta, ilman omaa ääntä. Elokuvan ainoat itsenäiset, kompleksiset ja moniulotteiset hahmot ovat Nisha ja hänen isänsä, joiden väliselle suhteelle elokuvan konflikti ja sen ratkaisu lopulta rakentuvat.

Elokuva mahdollistaa myös tapahtumien monisyisen tarkastelun. Vaikka näkökulma on vahvasti Nishan, myös isä käy omat kamppailunsa vahvasti velvoittavien perinteiden sekä vanhemman rakkauden välillä. Lopulta elokuva osoittaa hienovaraisesti, miten patriarkaatti – esiintyipä se minkä kulttuurin kaavussa tahansa – vahingoittaa lopulta myös miehiä. Sovittelevalla otteella on vastineensa myös tosielämässä: Iram Haq ehti sopia välit isänsä kanssa ennen tämän kuolemaa.

Norjassa elokuva oli yleisömenestys. Toivottavasti tulevaisuudessa nähdään yhä enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvia nais­tekijöiden elokuvia.

Mitä meistä puhutaan Espoo Ciné -elokuvafestivaalilla 5.5.
Elokuvateattereissa 18.5. alkaen.

Kirjoittaja toimii tuottajana valtakunnallisessa elokuvakasvatusyhdistyksessä Koulu­kinossa, joka tukee koulujen elokuva- ja mediakasvatustyötä. Mitä meistä puhutaan -elokuvan oppimateriaali julkaistaan touko–kesäkuussa osoitteessa www.koulukino.fi.

Lumme Energia
Sideways 2018

Mediataide lyö säröjä median pintaan

Teksti Susanna Ruotsalainen

Mediataiteilija toimii taidemaailman, digitaalisen populaari- ja viihdekulttuurin, mediateknologian, liikemaailman ja mediapedagogiikan keskiössä.

Mediataiteella tarkoitetaan esimerkiksi mediateknologiaa, digitaalisia työvälineitä ja – ympäristöjä hyödyntävää, jatkuvasti kehittyvää ja muuttuvaa nykytaiteen muotoa, jonka erilaisia ilmentymiä esimerkiksi videotaide, interaktiiviset taideteokset ja virtuaaliteokset ovat.

Mediataide tuottaa luontevasti sisältöjä myös viihdekulttuuri- ja liiketoimintakenttään teknologiapainottuneena taidemuotona.

Digitaalisesta kulttuurista on tullut merkittävä osa elämistodellisuuttamme; arkiset mediat tarjoavat paitsi viihdettä, myös aineksia identiteetin rakentamiseen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Median esitykset todellisuudesta muokkaavat käsityksiämme maailmasta, itsestämme ja toisistamme.

Mediataiteen yhtenä tavoitteena on tarkastella digitaalista kulttuuria ja mediateollisuutta, tutkia mediasuhdettamme ja medialukutaitojamme, sekä kommentoida vastaanottamisen ja tulkitsemisen taitoja.

Esimerkiksi Irakilais-suomalaisen Adel Abidinin teos Jihad (2006) kommentoi terroristien uhkailuvideoita, joita mediat länsimaissakin esittävät. Kun naamioitu "terroristi" esittää folk-klassikon This Land Is My Land, hänen sylissään on aseen sijaan kitara. Teoksen tarkoituksena on alleviivata sitä, miten eri toimijat käyttävät täysin samaa kuvastoa eri päämäärien toteuttamiseen; kuka käyttää mediakuvastoa ja mihin?

Toisten luomien esitysten kokemuksellinen – ja usein myös kriittinen – tulkinta on merkittävä osa mediataidetta, joten sisällöntuottaminen on olennainen osa tapahtuvaa vuorovaikutusta. Perinteinen jako tuottajaan ja tulkitsijaan (kuluttajaan) ei ole enää riittävä, vaan kaikki ovat sekä sisällöntuottajia että -tulkitsijoita.

Mediataiteellinen toiminta on ilmaisu (media)kulttuurin tuottamasta kokemuksesta, eräänlaista taiteen kautta tapahtuvaa kommentointia. Tulkinnan tasot ovat ensisijaisesti katsoja- ja kokemuskohtaisia: Nykytaide voidaan kokea vieraana, jopa vieraannuttavana, ja outouden kokemukselle kaivataan selitystä, tulkintaa. Osin nykytaiteen etäisyyden kokemukset johtuvat asenteista, joita taiteeseen ylipäätään liittyy. Mediataiteen nykytaidekokemus voi olla spontaanimpi ja asenteista vapaampi.

Mediataiteen rooli on kaksijakoinen ja ristiriitainen: Toisaalta mediataiteesta voidaan ammentaa uudenlaisia muotoja ja lähestymistapoja populaariin, toisaalta taiteen autonomia ja tekijäkeskeisyys sekä traditiona että trendinä pyrkivät tietoisesti vieraannuttamaan.

Kun vallitsevan tavan kritisoimisesta tulee mediataiteessa tietoinen prosessi, teos alkaa väistämättä käsitellä myös omia ilmaisukeinojaan ja käyttämäänsä kieltä. Myös nykytaiteen käytäntöjen kyseenalaistaminen ja kokemuksen vastaanottaminen sellaisenaan voidaan nähdä yhtenä mediataiteen tehtävänä.

Mediataidekaan ei ole vapaa valtarakenteista, sillä haastaessaan taidemaailman konventioita mahdollisuudet teosten esittämiseen institutionaalisen taidemaailman foorumeilla voivat kaventua. Vallitsevasta ajattelukulttuurista ja ehdollistuneesta kokemuksesta vapautuminen voi kuitenkin olla perustelu mediataiteen keskeisemmälle roolille kollektiivisessa mediakuvastossamme.

Jakaessaan populaarin kulttuurin välineitä ja toimintatapoja mediataide tavoittaa uudenlaisia yleisöjä ja luo perinteisestä poikkeavia mahdollisuuksia nykytaiteen kohtaamiseen: Yleisön omaehtoisesti valitsemat arkiset välineet, sovellukset ja palvelut voivat toimia kuvataiteen välittäjinä ja auttaa ymmärtämään, että mediasisältö on aina rakennettu esitys todellisuudesta. Mediataide herättää kysymään, kuka on rakentanut ja miksi?

Mediateoksen arvo ei pääsääntöisesti ole sen kyvyssä esittää selkeitä, argumentoituja ja yleistajuisia ideoita tai viihteellistää kokemusta. Mediateoksen arvo on teoksessa itsessään, riippumatta siitä pystyykö sen kokija yksiselitteiseen tulkintaan; Mediataiteessa välineestä itsestään tulee viesti.

Kokeellisen mahdollisuus vedota määrittelemättömään ja selittämättömään osaan ihmisyyttämme, sekä sen potentiaali paljastaa jotakin uutta ihmisen ulottuvuuksista eräänlaisena ennakoivana järjestelmänä, on se lisäarvo, mikä erottaa mediataiteen mediakulttuurin muista sisällöistä.

Kirjoittaja on kuvataiteilija.

Lumme Energia
Sideways 2018

Uutisia synkiltä vyöhykkeiltä

Teksti Antti Rautiainen Kuvat annika Pitkänen

Riippumaton verkkomedia MediaZona kertoo oikeudenkäytöstä ja oman käden oikeudesta Venäjällä.

Verkkomedia Media­Zonan perustaminen alkoi Pussy Riot -punk­yhtyeestä ja sen solisteista, Maria Aljohinasta ja Nadežda Tolokonnikovasta. Heidän kapinansa ei päättynyt tuo­mioon, joka langetettiin elokuussa 2012. Vankila-aikanaan he yrittivät parantaa vankilan työoloja kirjelmien ja nälkälakkojen avulla.

Kun Aljohina ja Tolokonnikova vapautuivat vankilasta armahduksella vuoden 2013 lopussa, he päättivät jatkaa työtä vankilaolojen parantamiseksi ja perustivat Zona Prava -kansalaisjärjestön. Pian kävi ilmi, että kansalaisjärjestön lisäksi olisi tarve mediaresurssille, joka levittäisi tietoa vankiloiden olosuhteista ja oikeusjärjestelmän puutteista. Tähän tarkoitukseen perustettiin MediaZona-verkkomedia.

Zona, eli vyöhyke, tulee venäläisestä vankilaa tarkoittavasta slangisanasta. Zona Prava tarkoittaa oikeuden vyöhykettä ja MediaZona mediavyöhykettä. MediaZona nousi muutamassa vuodessa yhdeksi Venäjän suosituimmista sivustoista: Medialogia-yhtiön lainausindeksin mukaan sivusto kuuluu Venäjän 20 siteeratuimman verkkomedian joukkoon.

MediaZonasta kertovat Voimalle Maria Aljohina ja alusta asti päätoimittajana toiminut Sergei Smirnov, joka oli ennen MediaZonaa töissä Gazeta.ru-­sivustolla ja sitten Russkaja Planetassa. Molemmat ovat verkkoon keskittyneitä, vanhoista tiedotusvälineistä riippumattomia ja Venäjän suosituimpia uutissivustoja.

Aljohina kertoo verkkojulkaisun synnystä:

”Kun istuimme Nadjan [Tolokonnikovan] kanssa vankilassa, ymmärsimme, että vankila heijastaa hyvin tarkasti venäläisen yhteiskunnan todellisuutta. Lisäksi halusimme välittää eteenpäin kaiken sen tuen, minkä saimme ihmisiltä ympäri maailmaa, tuen poliittisille vangeille ja vangeille ylipäätänsä.”

MediaZona kertoo, mikä on vapauden murentumisen hinta Venäjällä.

”Teemme reaaliaikaista raportointia poliittisista oikeudenkäynneistä, kerromme poliisiväkivallasta. MediaZonan julkaisujen avulla olemme onnistuneet muuttamaan asioita.”

Päätoimittaja Smirnov lisää, että tällä hetkellä monet keskeisimmät Venäjän yhteiskunnalliset prosessit tapahtuvat oikeussalissa. Venäjän yhteiskunnallinen tilanne tiivistyy vankiloihin ja oikeudenkäynteihin. Kehitys alkoi Pussy Riotin ja oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyn oikeudenkäynneistä, uusimpina ilmiöinä taloudellisen kehityksen ministerin Aleksei Uljukaevin vankilatuomio ja teatteri- ja elokuvaohjaaja Kiril Serebrennikovin poliittisena pidetty rikosprosessi. Oikeudenkäynnit eivät liity pelkästään vallan ja opposition suhteisiin vaan myös vallan­pitäjien sisäisiin välienselvittelyihin, kuten Uljukaevin tapaus osoittaa.

Vankiloista ja oikeudenkäynneistä on tullut Venäjän luetuin aihe.

”Projektin fokus on kapea, mutta tällä hetkellä kirjoitamme aiheista, jotka saavat Venäjällä enemmän huo­miota kuin mikään muut”, Smirnov kertoo.

MediaZonan toimittajat ovat kokeneita ammattilaisia, eivätkä ihmiset toistaiseksi pelkää jakaa alustan linkkejä sosiaalisessa mediassa. Kaksi kolmasosaa MediaZonan kävijöistä tulee jaettujen linkkien kautta.

Toisin kuin Venäjän medialle yleensä, MediaZonalle tärkein sosiaalinen media on Twitter. Sen jälkeen eniten kävijöitä tulee Facebookista, Face­bookia muistuttavasta venäläisestä VKontaktesta ja Telegramista, viestisovelluksesta, josta on tullut tärkeä sosiaa­linen media.

Suurin osa lukijoista on suurten kaupunkien asukkaita. Sivustolla vierailijoiden jakauma on samanlaista kuin muillakin verkkomedioilla.

Merkittävä osa MediaZonan kuvailemista ilmiöistä löytyy Suomessa parhaiten Alibi-lehdestä, joskin kirjoitusten tyylilaji on erilainen. Sivustolla on paljon uutisia myös järjettömistä ja synkistä väkivallanteoista ilman poliittista kontekstia.

Kriitikot ovat kuvailleet MediaZonan genreä ”tšernuhaksi”. Sille ei ole yksiselitteistä käännöstä. Elokuvan ja kirjallisuuden genrenä se voisi olla ”noir” tai ”roska”. Venäjällä termi assosioituu 90-lukuun, jolloin aikaisemmin sensuroitu ronskimpi viihde vyöryi julkisuuteen ja yhteiskunnan romahduksen takia myös arkielämä alkoi muistuttaa roska­elokuvia.

Smirnov vastaa kriitikoille, että tarkoituksena on tehdä media, joka kuvaa Venäjän todellisuutta sellaisena kuin se on.

”95 prosenttia sisällöstä on raskasta. Tämä oli alkuperäinen suunnitelma, emmekä odottaneet, että lukijoita tulisi näin paljon. Eikä [tästä aihepiiristä] ole muutakaan materiaalia saatavilla. Ne, jotka tarvitsevat optimismia tai huumoria, voivat lukea toisia sivustoja.”

MediaZonassa on sen tematiikkaan liittyviä selainpelejä. Eräässä pelissä saa jakaa tuomioita todellisissa rikostapauk­sissa ja verrata tulosta tuomareiden antamaan tuo­mioon. Toisessa osallistutaan Moskovan syyskuun 2017 paikallisneuvostojen vaaleihin.

Paikallisneuvosto on Moskovan kolmesta hallinnon tasosta alin, eräänlainen kaupunginosavaltuusto. Pelihanke tehtiin yhteistyössä ”Riippumattoman kunnalliskampanjan” kanssa. Se pyrki edistämään riippumattomia ehdokkaita vaaleissa, jotka lopulta päätyivät hallitsevan Yhtenäisen Venäjän voittoon. Äänestysprosentti jäi noin viiteentoista prosenttiin.

Viimeisimmässä ja suosituimmassa pelissä osallistutaan laittomaan mielenosoitukseen. Pelissä pitää agitoida ohikulkijoiden ja televisiokameroiden edessä vältellen poliisia ja Putinin tukijoita. Smirnov kertoo, että pelien sarja on saamassa jatkoa.

MediaZona haluaa laajentua. Aljohina ja Tolokonnikova eivät osallistu julkaisun päivittäiseen työhön vaan jättävät sen mielellään ammattitoimittajille. He keskittyvät varainhankintaan. Joulukuussa aloitettiin joukkorahoitusohjelma, jonka avulla on onnistuttu keräämään noin 30 prosenttia toivotusta rahoituksesta.

MediaZona on rahoittanut toimintaansa myös omalla vaatelinjallaan nimeltä ”Budet Huštše” eli ”Pahempaa on luvassa”. Ensimmäinen vaate-erä myytiin joulukuussa netin kautta loppuun vuorokaudessa, uusi erä on tulossa myyntiin lähiaikoina.

”Pahempaa on luvassa” oli alunperin Smirnovin Twitter-tililtä lähtenyt meemi, joka ei enää ole pelkkä vitsi vaan Venäjän todellisuutta kuvaava slogan. Vaatteet ovat MediaZonan tuttujen ja tukijoiden suunnittelemia.

Suosituin tuote oli hiphop-yhtye Krovostokin MC:n Anton Šilovin suunnittelema paita. Vuonna 2015 yhtye oli ongelmissa, koska Jaroslavlin kaupungin oikeusistuin halusi kieltää sen kappaleita. MediaZona raportoi oikeudenkäynnistä, joka lopulta päätyi sananvapauden voittoon. Joulukuussa 2017 Šilov maksoi palveluksen palveluksella suunnittelemalla ”Pahempaa on luvassa” -vaatelinjalle paidan.

Venäjällä ”ei ole valoa tunnelin päässä eikä toivoa paremmasta”, sanoo Smirnov.

”Odotamme, että ihmisoikeustilanne huononee entisestään. Ei ole mitään syytä uskoa, että Putinin neljäs kausi johtaisi parannuksiin.”

Smirnovin mielestä viranomaiset eivät ole erityisesti vaivanneet mediaprojektia. Vеnäjän verkkovalvonta­viranomainen Roskomnadzor on antanut sivustolle vain muutamia varoituksia.

Viimeksi Roskomnadzor vaati poistettavaksi sisältöä, joka koski paljastuksia alumiinimiljardööri Oleg Deri­paskan ja varapääministeri Sergei Prihodkon yhteisestä lomasta ensiksi mainitun huvijahdilla Norjassa. Tiedot tulivat julki laivalla olleen seksityöläisen Nastja Rybkan (Anastasia Bašukevitšin) kirjoitettua Deripaskasta ja Prihodkosta paljastuskirjassaan ja julkaistuaan jahdilta kuvia instagram-tilillään. Roskomnadzor on luvannut perua varoituksensa, mikäli sen aiheuttanut materiaali poistetaan. MediaZona on suostunut kaikkiin poistamiskehoituksiin.

Smirnov uskoo, että pian materiaa­lien poistaminen ei välttämättä enää riitä viranomaisille. Aljohinan mukaan MediaZona on toistaiseksi saanut yhden varoituksen, jonka toistuminen voi johtaa medialisenssin peruutukseen, mutta uusi varoitus voi tulla koska tahansa.

MediaZona kohtaa samanlaisia ongelmia kuin muukin media. Päänsärkyä aiheuttaa myös jatkuvasti muuttuva lainsäädäntö. Taannoin Venäjän viranomaiset kielsivät itsemurhista kertovan uutisoinnin, koska ”se kannustaa itsemurhiin”. Itsemurhan voi kertoa tapahtuneen, mutta teon kuvaaminen voi johtaa syytteisiin ”itsemurhapropagandasta”.

Viranomaisten tai yksityisen mielivallan uhriksi päätyneet ihmiset saattavat ajautua itsemurhaan, mutta ”itsemurhapropagandan” kielto vaikeuttaa näiden tapausten käsittelyä kriittisessä mediassa.

Monet ulkomaista rahoitusta Venäjällä saaneet kansalaisjärjestöt ovat joutuneet lopettamaan toimintansa ”ulkomaalaisagenttilain” vuoksi. Laki asettaa ulkomailta rahoitusta saaneille järjestöille velvoitteita, joiden rikkomisesta saa isot sakot mutta joiden noudattaminen on käytännössä mahdotonta.

Smirnovin mukaan uusiin rajoituksiin ei kannata valmistautua etukäteen. Selviytymistapoja voi etsiä, kun onnettomuus tulee omalle ­kohdalle.

MediaZonan julkaisut ovat voittaneet palkintoja. Vuonna 2016 Venäjän GQ valitsi MediaZonan Nikita Sologubin Vuoden toimittajaksi. Palkittu kafkamaisia ja lynchiläisiä elementtejä sekoittava tositarina kertoi oikeudenkäynnistä, jossa kuollutta miestä, Maksim Litasovia, syytettiin tapon yrityksestä Krasnodarin alueella Etelä-Venäjällä. Erikoisen oikeudenkäynnin ehkä hämmentävin yksityiskohta oli, että syytetyn pää katosi rikosteknisestä laboratoriosta, eikä sitä koskaan löydetty.

Litasovin sukulaisten mielestä päänsä kadottanut mies oli jo kuollut, kun väitetty rikos tapahtui. Sukulaiset myös uskovat, että Litasovin kuolemaan liittyi poliisimies, jonka ystävältä Litasov oli mennyt perimään palkkasaatavia kuolinpäivänään. Litasovin veli Andrei Litasov kirjoitti presidentille valituskirjeen. Sen jälkeen hänet tuomittiin puoleksitoista vuodeksi vankeuteen ryöstöstä ja kiristyksestä, jonka väitetty uhri oli myös kuollut, eikä siis voi todistaa oikeudessa.

Päänsä menettäneen miehen tarinan loppu ei ollut onnellinen. Kuollut Maksim Litasov tuomittiin heinäkuussa 2017, ja oikeuslaitoksen mukaan tapaus on loppuun käsitelty.

Mediazona on saanut kahdesti journalismia tukevan kuukausittain jaettavan Sreda-säätiön Redkollegija-palkinnon. Ensimmäisen kerran se annettiin Jegor Skovorodan artikkelista, joka kertoi amerikkalaisesta venäläissiirtolaisten tyttärestä. Hänet lähetettiin 15-vuotiaana syvällä Siperiassa asuvien ”vanhauskoisten” luostariin, jossa häntä pidettiin vankina 15 vuoden ajan.

Elokuussa 2017 MediaZonan toimittajat Maria Klimova ja Julia Sugueva voittivat Redkollegija-palkinnon artikkelista, joka käsitteli Tšetšenian, Dagestanin ja Ingušetian kunniamurhia. Kirjoituksessa käsiteltiin neljää oikeudenkäyntiä, joissa kunniamurhien ­tekijät tuomittiin. Artikkelissa listattiin myös muutama tunnettu tapaus, jossa ”suvun kunnian tahraama” nainen katosi, mutta rikostutkintaa ei ole tehty.

MediaZonan tekijöiden mielestä naisten asemaan Venäjällä pitäisi kiinnittää huomiota. Tosin Smirnovin mielestä Venäjällä on feminismiin keskittyviä verkkomedioita, jotka edistävät naisasiaa MediaZonaa paremmin, esimerkiksi Wonderzine.com.

Kaiken kaikkiaan MediaZona työllistää 15 henkeä, joista kymmenen on toimittajia. Muutamia artikkeleita on käännetty englanniksi yhteistyössä ­Vicen ja The Guardianin kanssa. Viimeksi englanniksi on käännetty uutisia ­Penzan ja Pietarin antifasistien kohtaloista.

MediaZona ei aio tehdä sivustosta englanninkielistä versiota, koska lukijoita sellainen löytää vähänlaisesti. Karu totuus on, ettei Venäjä ole aihe, joka tällä hetkellä kiinnostaisi laajasti länsimaisia lukijoita.

Venäläisiä oman maan asiat kuitenkin kiinnostavat, niiden raadollisuudesta huolimatta.

MediaZona: zona.media

Varainhankintakampanjan sivusto:
donate.zona.media

Median ongelmat Venäjällä

Venäjän tiedotusvälineet kärsivät viranomaisten painostuksesta. Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksissä Venäjä on vasta sijalla 148 kaikkiaan 180 maasta.

Useita toimittajia on tapettu tai kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. Viimeksi 13. huhtikuuta Jekaterinburgissa Maksim Borodin tippui neljännen kerroksen ikkunasta ja kuoli. Borodin oli tutkinut järjestäytynyttä rikollisuutta ja Syyriassa toimivia venäläisiä palkkasoturiyrityksiä.

Venäjällä ei ole riippumattomia tv-kanavia. Viranomaisten painostus kaatoi riippumattomat valtakunnalliset tv-kanavat vuosina 2002–2003. Viimeisin Venäjällä tuotettu kriittinen kaapelikanava Dožd suljettiin merkittävimpien tarjoajien­ kaapeliverkoista vuonna 2014.

Venäjällä toimii yksi kriittinen radiokanava, Eho Moskvy. Sanomalehdistä Novaja Gazeta on tunnettu kriittisestä linjastaan. Lehti on hyvin saatavilla vain suurissa kaupungeissa.

Venäjän viestintävirasto Roskomnadzor pitää yllä laajaa kiellettyjen nettisivustojen listaa. Huhtikuusta eteenpäin se on yrittänyt blokata myös tiedonvälitykseen käytetyn pikaviestintäpalvelun Telegramin, mutta yritys on törmännyt teknisiin vaikeuksiin.

Lumme Energia
Sideways 2018

Kirjoittaja on toimittaja ja mediakasvatuksen asiantuntija.

Mitä yhteistä on journalistilla ja mediakasvattajalla?

Istuin jokin aika sitten keskisuuren yläkoulun opettajainhuoneessa sivistyneesti teetä siemaillen. Ympärilläni pieni joukko opettajia keskusteli journalismista.

”Nykyajan journalistit ovat sielunsa myyneitä hempukoita”, esitti eräs kokenut kansan kynttilä. ”Luotettavatkin mediat sortuvat jo klikkiotsikoihin ja kirjoittavat hakukoneoptimointi edellä.”

”Sosiaalinen media on herkkuluu, jota vallan vahtikoira nuoleskelee”, jatkoi toinen. ”Se ei vain vielä tiedä, että luu on myrkytetty.”

Kesken kaiken koulun kello soi ja opettajat hajaantuivat luokkiinsa mediakasvattamaan z-sukupolven teinejä.

Jäin pohtimaan herkkuluun tematiikkaa. Sosiaalisesta mediasta on vähitellen muotoutunut medioiden media, jossa perinteiset tiedotusvälineet kilpailevat huomiosta. Yksityishenkilöiden keskustelut siirtyvät pienempiin samanhenkisten piireihin. Kohta vain ammattitrollaajat jaksavat enää räksyttää.

Median murroksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että perinteiset mediat menettävät mainostuloja suurille verkossa toimiville teknologiayrityksille. Ikävästi tilanne on jo nyt kärjistynyt sellaiseksi, että yleisö vastaanottaa journalistien huolella kokoamat uutiset vanhaan tapaan passiivisesti. Kun ihminen haluaa aktiivisesti hakea tietoa, hän etsii netistä ja antautuu huolettomasti algoritmien­ vietäväksi.

On surullista, että myös aktiivinen mediankäyttö ajaa meidät mediakupliin.

Jos vain jotenkin saisimme ohjattua tiedon etsijät yli kaiken roskan, luotettavien medialähteiden äärelle. Se olisi media-alan lottovoitto.

Mediakasvatuksella tämä tietysti onnistuisi. Mediakasvatuksen tavoitteena on tuottaa aktiivisia ja medialukutaitoisia kansalaisia, joille tiedon alkuperällä on merkitystä. Aidosti medialukutaitoinen yleisö on jokaisen journalistin märkä päiväuni.

Lasten ja nuorten mediakasvatus ei voi olla sitä, että kouluissa mollataan nykyajan journalisteja tai veistellään herkkuluuvitsejä. Media-alan on itse perusteltava roolinsa, selitettävä valintojaan ja avattava tuotantojensa ja digitaalisten palveluidensa rakenteet yleisön tarkasteltaviksi.

Mitä yhteistä on tulevaisuuden journalistilla ja mediakasvattajalla? Kaikki vai ei mitään?

On tyhmää sysätä mediakasvatustyö vain koulujen vastuulle, mutta yksittäisen rivitoimittajan kädet ovat nykyisellään sidotut. Tarvitaan uskaliaita ja persoonallisia mediakasvatusstrategioita ja täydennyskoulutusta. Journalismin tulisi aina olla medialukutaidon kohde ja väline.

Ihannemaailmassa tiedotusvälineiden mediakasvatustyö olisi itsellistä ja moniäänistä. Jos media-alan toimijat tekevät mediakasvatustyötä aina vain yhteisissä hankkeissa ”yhteisen asian puolesta”, se muuttuu niljakkaaksi promootiotyöksi.

Sellainen ärsyttää opettajia, jotka tällä hetkellä hoitavat mediakasvatustyön myös journalistien puolesta.

Maija Puska

Lumme Energia
Sideways 2018

Kirjoittaja on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin erityisasiantuntija.

Medialukutaidon opetusta, mutta millä koulutuksella?

Medialukutaito ja digiosaaminen ovat nykyään kansalaistaitoja. Niitä tarvitaan, jotta arki rullaa, työt hoituvat, ääneensä saa kuuluviin eikä pieni ihminen tulisi joka käänteessä vedätetyksi. Opettajankoulutuksesta kumpaakin sisältöä saa silti usein hakemalla hakea.

Mediakasvatusta on opinnoissa liian vähän tai aivan liian vähän, sanoi yli 70 prosenttia opettajaopiskelijoista viimevuotisessa selvityksessä. Alle puolet 448 opiskelijasta arveli tutkintoonsa kuuluvan pakollisena mitään mediakasvatusta, -laitteita taikka -sisältöjä.

Työelämässä vastavalmistuneella on edessä hikinen urakka. TVT- eli tieto- ja viestintäteknologisten taitojen sekä medialukutaidon opetusta pitää olla kaikilla koulutusasteilla ja joka aineessa. Milläs opetat, jos et itse osaa?

Vastoin yleistä luuloa nuoret aikuiset eivät ole mediataitureita luonnostaan. Mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä tyytymättömämpiä ovat opiskelijat. Luultavasti harjoittelut opettavat, miten paljon osaamiselle olisi tarvetta.

Opetussuunnitelmien perusteella opettajankoulutuksissa on jonkin verran mediakasvatusta kaikille. Usein se on niin vähäistä, ettei ole ihme, jos suurin osa opiskelijoista ei muista siitä kuullensa. Esimerkiksi TVT-opettaminen on voitu kuitata omien ATK-taitojen osoittamisella. Samalla logiikalla jokainen sisälukutaitoinen olisi äikänmaikka.

Sivuaineeksi mediakasvatus valitaan harvoin. Etenkin aineenopettajien työllisyystilanne on huono, joten kannattaa valita sivuaine, joka pätevöittää toiseenkin oppiaineeseen.

Mitä vähäiset kurssit sitten käsittelevät? Opiskelijoiden mielestä tärkeimpiä olisivat informaation haku- ja lukutaitojen opettaminen, kriittinen ja tutkiva asenne me­diaan sekä turvallinen mediankäyttö. Tällaiset kurssit olivat harvassa. Jos mediakasvatuskursseja oli, yleisimpiä aiheita olivat TVT, digitaaliset oppimisympäristöt tai pelit. Sopii epäillä, kestävätkö teknologiaan keskittyvät opinnot aikaa, jos niihin ei kuulu opiskelijoiden kaipaamia laajempia näkökulmia.

Eivätkö asiat ole kuitenkin menneet eteenpäin? Miten sen nyt ottaa. Kymmenen vuotta vanhat kyselyt ja analyysit kertovat samanlaisia tuloksia kuin vuoden 2017 selvitys. Luultavasti myös yliopistosäästöt iskevät mediakasvatuksen opetukseen, kun tuntiopettajista karsitaan. Kaiken lisäksi mediakasvatus tuli opetussuunnitelmiin jo yli 40 vuotta sitten. Sukupolvi mediakasvatusopintoja kaivanneita opiskelijoita on ehtinyt muutosta odotellessa eläköityä.

Jo 60-luvulla taidekasvattajat kutsuivat ”pilapiirrosmaiseksi” senhetkistä tilannetta, jossa opettajien täytyi opettaa uusia audiovisuaalisen alan aiheita, joihin he itse eivät olleet saaneet koulutusta. Viidessäkymmenessä vuodessa vitsi on päässyt pahasti väljähtymään.

Saara Salomaa

Opettajaopiskelijat ja mediakasvatus 2017 -selvitys

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Media hyvän palveluksessa

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Velda Parkkinen

Ina Mikkola pyrkii kohti parempaa maailmaa journalististen valintojen kautta.

Toimittaja Ina Mikkolan dokumenttisarja Ina <3 porno alkoi televisiossa tänä keväänä. Sarjassa Mikkola vuoroin nauraa ihastuksesta ja vuoroin itkee liikutuksesta. Tästä hän on saanut palautetta – hyvässä ja pahassa.

”Ajatus objektiivisesta toimittajasta on paradoksi. Mä ajattelen, että jos toimittaja ottaa kantaa ja on rohkeasti oma itsensä, silloin hänen tekemänsä journalismi on ainakin läpinäkyvää. Vaarallisempaa on sellainen näennäinen objektiivisuus, kun vaikuttaminen ja toimittajan valinnat ovat piilossa. Jos sanoo suoraan, että mä olen tällainen ja olen tätä mieltä, katsoja tietää, mistä näkökulmasta asiaa käsitellään.”

Mikkola tähdentää, että hänkin tekee valintoja ja rajaa, mitä ohjelmassa näytetään ja mitä leikataan pois.

”Toimittaja käyttää aina valtaa.”

Mikkolaa ajaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuus. Tärkeitä asioita hänelle ovat tasa-arvo, moniäänisyys ja oikeudenmukaisuus. Ina <3 porno -ohjelmassaan Mikkola on laajentanut pornon tekijäkuvaa valkoisista cis-heteromiehistä ja päästänyt ääneen muita tekijöitä: rodullistettuja, naisia, queereja, transsukupuolisia.

”Toimittajana mulle on tärkeää se viesti tai ideologia, jota ajan, se miten käytän valtaa. En halua edistää mielestäni huonompaa maailmaa. Enkä halua jutuillani lietsoa vahingollisia ajatuksia ja stereotypioita.”

Mikkola muistuttaa, että jokaisen yksilön tarina on erilainen. Mitä tahansa aihetta käsitellessä on olennaista kuunnella niitä, joita asia todellisuudessa koskee.

”Esimerkiksi nuorten, vanhusten tai maahanmuuttajien kohdalla asian­osaisten sijaan ääneen päästetään usein joku muu. Liian usein ihmisryhmät nähdään kapeasti, ei nähdä, että esimerkiksi jokaisen asunnottoman tilanne on yksilöllinen. Ja vaikka mä toimittajana haluan tuoda esiin erilaisten ihmisten tarinoita, niin pyrin siihen, etten puhu heidän puolestaan vaan heidän kanssaan.”

Vastuulliseen tekemiseen kuuluu myös vastuullisuus yhteistyötahoista.

”On tahoja ja brändejä, joiden kanssa en halua olla yhteistyössä, mutta näissäkin pitää joskus miettiä, et voiko rajaa venyttää. Mikään ei ole mustavalkoista, mutta joissain asioissa olen ehdottomampi.”

Vantaalla syntynyt ja kasvanut Mikkola sanoo olleensa aina luova. Jo nuorena hän ohjasi, käsikirjoitti ja leikkasi omia leffojaan. Toimittajan ammattia­kin hän päätyi kokeilemaan ensimmäistä kertaa jo lukioiässä.

”Mulla oli kaikenlaisia projekteja: tein lännenelokuvia, animaatio-action-­elokuvia ja toimitin omaa noitakirjaa. Kallion ilmaisutaidon lukiossa puhe­ilmaisun opettaja kertoi, että Helsingin nuorisoasiainkeskus on nuorten aloitteesta perustamassa Nuorten ääni -toimitusta, jossa olisi potentiaalisesti mahdollisuus tehdä juttuja eri medioihin. Koska halusin kehittää kuvaus- ja leikkaustaitojani, päätin mennä perustamiskokoukseen, vaikka jännitti. Se on ollut elämäni suurimpia päätöksiä.”

Nuorten ääni -toimitus imaisi Mikkolan mukaansa. Hän vietti toimituksessa kaiken vapaa-aikansa.

”Siellä kasvoin ajattelijaksi ja mulle kirkastui, että medialla voi vaikuttaa ja että jokainen toimituksellinen valinta on vallankäyttöä: kuka jutut tekee, ketä haastatellaan, mistä näkökulmasta juttu on ja mitä jätetään pois. Mua ei varsinaisesti kasvatettu kotona aktiiviseksi vaikuttajaksi, sen teki Nuorten ääni -toimitus. Mun isä on poliisi ja äiti lehtori. En tule sellaisesta kulttuurikodista, jossa opetettaisiin tällaisia asioita. Perhe on kyllä tukenut mua kaikessa, mutta sieltä ei ole tullut esimerkkiä aktivismiin ja vaikuttamiseen.”

Lukion jälkeen Mikkola pääsi Metropolia-ammattikorkeakouluun elokuvan ja television koulutusohjelmaan opiskelemaan tv- ja radiotyötä. Hänelle oli selvää, että asioita pitää päästä tekemään konkreettisesti eikä tyytyä pelkkään pohdiskeluun ja kirjojen pänttäämiseen.

”Olen saanut yleissivistykseni pitkälti tekemällä juttuja, koska juttuja tehdessä pitää oikeasti sisäistää käsittelemänsä aihe monipuolisesti. Pitää olla varma, että faktat ovat kohdillaan.”

Opiskelua oli kestänyt vasta pari vuotta, kun Mikkola bongasi, että Ylen Hullu juttu -asiaohjelmaan haettiin toimittajaa.

”Olin ajatellut, että se olisi unelmaduuni valmistuttuani. Koulu oli vielä kesken, mutta päätin kuitenkin hakea hommaa – olihan mulla 16-vuotiaasta saakka kokemusta Nuorten ääni -toimituksesta. Omaksikin yllätyksekseni tulin valituksi. Olin ihan et apua, nyt mun pitää tehdä ihan oikeasti, tässä ei ole tilaa harjoittelulle, nämä tulee televisiosta ulos!”

Seuraavaksi tie vei Nuorten ääni -toimitukseen tv-tuottajan sijaisuuteen ja sen jälkeen Bassoradioon aamujuontajaksi.

”En ollut ajatellut radiota työkseni, koska liikkuva kuva on enemmän mun juttu, mutta sinne kuitenkin menin. Radiossa työskennellessä tajusin, miten suuri vaikutus sillä voi olla, että ihmiset herää joka aamu sun juttujen äärelle. Jotkut on tulleet sanomaan, että alkoivat vegaaneiksi, kun puhuin siitä joskus lähetyksessä. Onhan se iso vaikuttavuus, ja mä en ole koskaan halunnut paasata vaan jakaa tietoa faktapohjalta ja ilon kautta.”

Mikkola työskenteli Bassoradiossa kaksi vuotta, mutta sitten tuli loppuun palaminen. Työ oli liian kuormittavaa.

”Duunia oli liika, eikä työtunnit riittäneet. Mun piti olla tosi tarkka, etten olisi jatkuvasti tehnyt ylitöitä – ja silti tein. Mua myös korpesi, että aamuradio on niin kevyt. Aamu on sellainen aika, että hevimpää kamaa on vaikea heittää, ja mä kuitenkin tykkään pureutua asioihin syvälle. En ollut enää onnellinen. Päätin, että vaikka jäisin tyhjän päälle, on pakko lähteä.”

Vuonna 2015 Mikkola marssi muun muassa Madventuresia ja Sound Trackeria tuottavan GimmeYaWallet-tuotanto­yhtiön juttusille. Hänellä oli valtava määrä ideoita tv-ohjelmiksi.

”Esittelin ekana ideani Ina <3 porno -ohjelmasta, ja toimitusjohtaja Elisa Pietarila sanoi, että tehdään se.”

Meni vuosi ennen kuin kanava teki ostopäätöksen ohjelmasta.

”En osaa kuvitella, että mikään muu suomalainen tv-kanava kuin Sub olisi lopulta suostunut julkaisemaan ohjelman. Porno on sen verran tabuluontoinen aihe, vaikka mun ohjelma ei ole pornoa vaan käsittelee pornoa.”

Mikkola tiedostaa, että ohjelma­ideoiden ja aiheiden julkaisuun vaikuttavat monenlaiset tekijät.

”Kaupallisilla kanavilla on intressinsä mainostajien suhteen. Yleisradio kohtaa taas painetta veronmaksajien ja päättäjien suunnalta. On läppä, että vaikka meillä on näennäisesti vapaa systeemi julkaisemaan melkein mitä vaan, niin silti systeemillä on rajansa sille, mitä julkaistaan, tai ainakin sille, minkälaisella tyylillä tehtyjä ohjelmia julkaistaan. Mulla oli omasta ohjelmasta tietty visio. Oli upeaa, että se meni läpi. Se ei ole itsestään selvää tässä mediakentässä.”

Mikkolalle suoraan tuleva palaute ohjelmasta on pää­asiassa positiivista.

”Positiivisessa palautteessa kiitellään sitä, että heittäydyn ja olen oma itseni, toimittajana empaattinen ja haastateltavia kunnioittava. Ohjelma on ollut ihmisille voimaannuttava ja vaikuttanut positiivisesti itsetuntoon ja seksuaalisuuteen. Ohjelma on saanut ihmiset todella ajattelemaan ja arvioimaan myös omaa avoimuuttaan uudelleen.”

Negatiiviset, henkilöön menevät palautteet lienevät enimmäkseen internetin syövereissä – niitä hän ei kaivele – mutta jotain Mikkola on saanut suoraankin.

”Negatiivisessa palautteessa eniten musta käytetty adjektiivi on ’ärsyttävä’. Mietin, että mitä sillä tarkoitetaan. Joillekin ärsyttävää on se, että olen oma itseni ja kerron mielipiteeni. Jonkun mielestä puhun ärsyttävästi, änkytän ja kimitän, joitakin ärsyttää kiroilu. Rusetti mun päässä on ruma, mun tatuoinnit on rumia. Joidenkin mielestä olen naiivi tyttönen, joka ei ymmärrä ihmiskauppaa pornon takana, ja mun perseeseen pitäisi työntää viisi dildoa, jotta tajuai­sin, mitä se ala on. Sellainen palaute liittyy selvästi mun sukupuoleen, etenkin ulkonäön kommentointi. Ei miestoimittajalle sanottaisi moniakaan samoja asioita.”

Mikkola ei vaivaudu vastaamaan haukkuviin kommentteihin ulkonäöstään, ja älykäs kritiikki on valitettavan vähissä.

”Negatiivisella palautteella on kuitenkin tavallaan paikkansa: positiivinen palaute kannustaa jatkamaan, mutta mun sukupuoleen ja ulkonäköön liittyvä nihkeä kommentointi tekee oikeastaan saman, koska siitä tulee fiilis, että pitää nähtävästi jatkaa ­normien rikkomista esimerkiksi sen suhteen, millainen naistoimittajan oletetaan olevan.”

Pornotuotannossa on paljon epäkohtia, hyväksikäyttöä ja epäeettisyyttä – siitä Mikkola on hyvin tietoinen. Ina <3 pornon näkökulma on kuitenkin ratkaisukeskeinen: miten tehdä pornoa eettisesti ja millaisia hyviä vaihtoehtoja on olemassa.

”Ohjelmassa on tarkoitus analysoida pornoa ja avata sen moninaisuutta. Pornohan on maailman kulutetuimpia mediasisältöjä, mutta sitä ei sisällytetä medialukutaitoon. Kun joku kritisoi mun ohjelmaa, että miksi tässä ei ole sitä näkökulmaa, että porno­alalla on paljon paskaa, niin mietin, että kritiikin antaja selvästi tietää jo siitä – mitä uutta mä siis olisin siihen voinut antaa.”

Pornoa on valtavirrassa käsitelty vähemmän positiivisesta kulmasta. Mikkola on halunnut näyttää, kuinka myös pornossa asioita voidaan tehdä hyvin ja eettisesti.

”Pornon tekemisestä ja kuluttamisesta on lupa nauttia. Mun ohjelmassa pornon tekijät itse myös kritisoivat alaansa, ei se pelkkää hypeä ole. Ammattilaiset puhuvat kriittisesti esimerkiksi siitä, kuinka lesbopornoa saatetaan tehdä liiaksi heteromiehen näkökulmasta ja kuinka he siksi haluavat tehdä toisin. Brasilialainen miespornotähti puhuu siitä, kuinka tärkeää on ottaa naisen nautinto huomioon. Tämä puolestaan rikkoo mielikuvaa tunteettomasti jyystävästä pornotähtimiehestä.”

Pornoalalla on edelleen varaa parantaa.

”Maailmasta on poistettu paljon pahaa, huonojen toimintamallien poistaminen pornoalaltakaan ei ole mahdotonta. Pornon ja etenkin siinä esiintyvien naisten stigmatisointi on vahingollisempaa kuin porno itsessään.”

Tekemisen palo ja journalistinen kamppailu paremman maailman puolesta ovat tuoneet Mikkolalle myös menestystä. Hänelle se on kuitenkin vain tekemisen sivutuote.

”Mua ei kiinnosta ura, koko sana oikeastaan oksettaa. Se kuulostaa kuin elämää elettäisiin meriittien ja saavutusten takia. Raha ja maine ei kiinnosta mua itseisarvoina. Maineella on välinearvoa: jos mulla on mainetta, pystyn nostamaan esiin asioita, joille haluan huomiota.”

Tulevaisuudessa Mikkola haluaisi tehdä lisää vaikuttavia tv-ohjelmia. Se ei kuitenkaan ole itsestään selvää.

”Onhan mulla mielessä jo vaikka mitä ideoita, joissa kaikissa haastetaan valtarakenteita ja etsitään uusia tulevaisuuden toimintamalleja. Päivittäisjournalismi on niin nopeaa pintaraapaisua – mä haluan syventyä aiheisiin.”

Hyvät ideat ja aiemmat onnistumiset eivät tosin takaa kanavien kiinnostusta, minkä Mikkola hyvin tietää. Edes kova työ ei välttämättä tuota hedelmää.

”Menestyspuhe ärsyttää mua, että kun vaan teet duunia, niin kyllä onnistuu. Ei se mene niin. Paljon on kiinni sattumasta ja muiden armoilla olemisesta. Mäkin olen tosi etuoikeutettu, että olen päässyt toteuttamaan näin paljon unelmiani.”

inasyvays

Lumme Energia
Sideways 2018

Kuva Selma Vilhunsen elokuvasta Hobbyhorse Revolution

Nuorisoraati valitsee Euroopan parhaan elokuvan

Teksti Sanna Salán

Tuomaristot katsovat elokuvat ja äänestävät 6.5. Palkintogaala järjestetään samana päivänä klo 21 Suomen aikaa ja sitä voi seurata livenä täällä. Jutun kirjoittaja Sanna Salán on tämän kevään abiturientti ja Kelaamo-elokuvasivuston toimituksen jäsen. Kelaamo.fi on Koulukinon tuottama nuorten elokuvayhteisö verkossa.

Euroopan elokuva-akatemia järjestää toukokuussa Euroopan-laajuisen Young Audience Award -elokuvatapahtuman. Tapahtumassa palkitaan paras eurooppalainen nuortenelokuva. 12–14-vuotiaat nuoret toimivat kilpailun tuomaristona.

Äänestys tapahtuu 37 maassa ja 46 kaupungissa samanaikaisesti.

Nuoret kerääntyvät päiväksi katsomaan kaikki kolme finalistielokuvaa ja äänestävät mielestään parasta heti katselmuksen jälkeen. Palkintogaala järjestetään samana iltana Saksan Erfurtissa.

Suomi on tänä vuonna mukana tapahtumassa toista kertaa. Katselmuksen järjestää Rakkautta & Anarkiaa -festivaali yhdessä Koulukinon kanssa. Katselmukseen pääsee osallistumaan koululaisia pääkaupunkiseudulta.
Tämä vuosi on erityinen suomalaiselle elokuvalle, sillä yhtenä kolmesta finalistielokuvasta mukana on ensimmäistä kertaa täysin suomalainen elokuva, Selma Vilhusen ohjaama dokumentti Hobbyhorse Revolution. Elokuva kertoo keppihevosharrastuksesta ja se on saanut laajasti kansainvälistä huomiota. Lasten leikistä on muodostunut lyhyessä ajassa tuhansien nuorten oma juttu, jota harrastetaan sosiaalisesta paineesta piittaamatta.

Muut palkintoehdokkaat ovat Sandra Vannuccin elokuva Girl in Flight, (Italia, Sveitsi) ja Berni Goldblatin elokuva Wallay, (Ranska, Burkina Faso, Qatar). Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tuottaja Veera Kotila kertoo, että tämän vuoden ehdokaselokuvia yhdistää rohkeuden teema. Elokuvat ovat monimuotoisia, ja niiden kautta voi nähdä millaista samanikäisten nuorten elämä on toisaalla.

Veera Kotila kertoo, että tapahtumassa oli viime vuonna tosi kiva tunnelma ja nuoret olivat innoissaan saamastaan tuomarointitehtävästä. “Päivä tapahtuu nuorten ehdoilla, niin että aikuiset eivät ole aina antamassa valmiita vastauksia.”

Tapahtumassa myös keskustellaan elokuvien herättämistä ajatuksista ammattilaisten johdolla, ja osallistujat voivat olla yhteydessä muihin eurooppalaisiin nuoriin chat-boothin kautta.

Elokuvat ovat kaikkien katsottavissa 7.5. lähtien VoD-palveluiden, kuten iTunesin, Google Playn, Microsoftin ja Pantaflixin kautta.

Lumme Energia
Sideways 2018

Käsite kuin purukumi

Teksti Niina Uusitalo Kuva Annika Pitkänen

Medialukutaidolla on valtaa tehdä meistä ”oikeita” osallistujia.

Kevättalvella satuin autoillessani Ylen Kansanradion äärel­le. Siellä naispuolinen ikäihminen valitteli, että haluaisi vain kaikessa rauhassa nauttia eläkepäivistä sen sijaan, että koko ajan painostetaan oppimaan uutta. Lakatkaa yrittämästä opettaa meille uusia asioita, hän suurin piirtein vetosi.

Toisessa miltei meemiksi muotoutuneessa Kansan­radion pätkässä mummo valittaa, miten netti on vihoviimeinen keksintö. Rauhassa on mökinjuuressa ilman nettiä pärjätty. Mitä varten meidät mentiin pakottamaan tähän? kysyy mummo. Nämä kaksi soittajaa osuvat siihen kansanosaan, johon mediakasvatustoimia on viime vuosina haluttu suunnata yhä enemmän. Puhutaan aikuisten mediakasvatuksesta ja senioreiden nettitaidoista.

Mediakasvatuksesta on tullut 2000-luvulla suomalaisen kasvatuspolitiikan valtavirtaa. Medialukutaito ymmärretään mediakasvatuksen tuottamaksi positiiviseksi kansalaistaidoksi. Kansalaistaitojen määrittely ei kuitenkaan ole koskaan vapaata valtasuhteista.

Kasvatusjärjestelmän korostamat taidot liittyvät olennaisesti siihen, millaisia kansalaisia valtio tarvitsee. Hallinnan tutkijat Michel Foucault’sta lähtien ovat tunnistaneet koulutusjärjestelmien vallan tuottaa meille rooleja ja toimintatapoja. Suomalaisissa opetussuunnitelmissa medialukutaito on muuttunut monilukutaidoksi, joka kattaa kaikki elämän osa-alueet ja kaikki mahdolliset tekstit ja tilanteet. Herää kysymys, onko medialukutaito niin venyvä käsite, että siihen voidaan kiinnittää kulloinkin tärkeitä poliittisia ja kasvatuksellisia tavoitteita.

Alkuajoista lähtien media­lukutaitoon on liittynyt vahva suojelun näkökulma, joka on edelleen painavana läsnä julkisessa keskustelussa. Huolet ruutuajasta, väkivaltaisista sisällöistä ja nettipornosta, Instagramin luomista ulkonäköpaineista tai ­WhatsApp-ryhmissä tapahtuvasta kiusaamisesta kuuluvat suojelun puhetapaan, jossa media usein nähdään kasvualustana ongelmille.

Tuore mediapolitiikan nykytilaa kartoittava liikenne- ja viestintäministeriön tutkimuskin sijoittaa mediakasvatuksen ”Kansalaisten ja yhteiskunnan suojelu” -otsikon alle ja esittää mediakasvatuksen pääosin kilpenä ongelmallisille mediasisällöille ja häirinnälle. Suojelu kuulostaa päällisin puolin hienolta päämäärältä, mutta tavoitteen taustalla on myös kansalaisia ohjaavaa vallankäyttöä.

Lukutaito hallinnan työkaluna ei ole uusi ajatus. Lukutaidon avulla on voitu ohjata kansaa, kun vallanpitäjien ohjeet voitiin välittää kirjoitetussa muodossa. Kansalaisia on myös aina kannustettu ”oikeanlaisen” ja ”hyödyllisen” lukemisen pariin. Vuoden alussa julkaistussa Nuorten media-arki ja lukutaito -tutkimuksessa havaittiin, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen tukee monipuolista lukutaitoa. Perinteinen lukutaito on siis edelleen merkittävä mittari, jolla kasvatettavia arvioidaan. Toisaalta tutkijat puhuvat myös ”lukutaitomyytistä”, sillä lukutaidon oppiminen on nähty taianomaisena ratkaisuna monenkirjaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Medialukutaito on esitetty ratkaisuna peliriippuvuuteen, nettikiusaamiseen ja työttömyyteen.

Lukutaidon hallinnallisesta voimasta johtuen sen määrittely on aina ollut kamppailujen kohteena. Kansalaisten mahdollisuus osallistua politiikanteon valmisteluun on kuitenkin vähäistä. Valmiiksi vallakkaat pääsevät osallistumaan mediakasvatuspolitiikan valmisteluun, mutta heidänkin valtansa on rajattua. Tutkijat ja kasvattajat voivat istua pitkiä kokousrupeamia työstämässä selvitystä mediakasvatuksesta, mutta huolella valmistelulla asiakirjalla ei välttämättä ole mitään merkitystä lainvalmistelussa tai poliittisten ohjelmien tekemisessä. Kulloinenkin ministeri käyttää valtaa ja päättää, mitkä selvitykset johtavat jatkotoimiin ja mihin raha virtaa.

Myös ylikansallisilla toimijoilla on valtaa kasvatuspolitiikan määrittelyssä. Esimerkiksi EU ja OECD ovat ajaneet yhtenäisiä mittareita, joilla oppimistuloksia ja kansallisia koulutusjärjestelmiä voidaan mitata ja verrata toisiinsa. Samanlaista mitattavuutta on pyritty kehittämään Euroopassa medialukutaidolle, mutta venyvän käsitteen mittaaminen on vaikeaa. Vuoroin nouseva innostus PISA-tuloksista ja järkytys tason laskusta ovatkin siis ylikansallisten toimijoiden vallankäytöstä johtuva oireyhtymä, jota ei tarvitse kritiikittömästi hyväksyä.

Medialukutaito on osoittautunut siis joustavaksi purukumikäsitteeksi. Medialukutaitoon on sisällytetty kyky käyttää erilaisia sähköisiä palveluita, taito torjua vihamielistä puhetta verkossa sekä kyky tunnistaa valeuutisia tai piilomainontaa. Kaikki nämä aihepiirit ovat myös valtion kasvatusjärjestelmän intresseissä.

Itse asiassa suomalaiseen kasvatuspolitiikkaan on sisältynyt 1990-luvulta lähtien monia ristiriitaisia käsityksiä medialukutaidon merkityksestä kansalaisuudelle. Medialukutaidon on nähty edistävän lasten suojelua sekä kansalaisten työllistymistä, kansainvälistymistä, joustavuutta ja kriittisyyttä.

Yleisesti medialukutaidon tavoitteena on yksilöiden osallistaminen yhteiskuntaan. Kasvatusjärjestelmä ei kuitenkaan voi määrätä, mihin ihminen taitojaan käyttää. Medialukutaito soveltuu periaatteessa yhtä hyvin viihtymiseen, trollaamiseen ja hakkerointiin kuin ylevämpiin osallistumisen muotoihin, kuten demokraattiseen keskusteluun. Medialukutaitoinen voi käyttää taitojaan myös radikaaliin valtarakenteita vastustavaan toimintaan.

Osallistuminen onkin sosiaa­lisen median ja moninaisten verkkojulkisuuk­sien aikakaudella melko riskialtis päämäärä. Maahanmuuttokriittiselle ja isänmaalliselle keskustelufoorumille osallistuvat osaavat luoda ja muokata sisältöjä etevästi sekä kritisoivat perinteisen median valtajulkisuutta. He hallitsevat kyllä oman kuplansa keskustelukulttuurin, mutta eivät sinänsä edistä kokonaisvaltaista demokraattista keskustelua. Instagramiin päivittäisiä selfietä julkaisevalla nuorella voi olla tuhansia tykkääjäseuraajia, mutta mikä on tämän näennäisesti aktiivisen osallistumisen yhteiskunnallinen merkitys?

Medialukutaidon korostamisen ongelmana voi myös olla yksilölle annettu painava vastuu selviytyä mediaympäristössä itsekseen. Medialukutaito on kuin maaginen työkalu, jonka avulla kaikki mediankäytön uhat saadaan torjuttua ja mahdollisuudet hyödynnettyä. Tämä käsitys jättää varjoonsa median materiaalisena ja taloudellisena toimintaympäristönä. Miten medialukutaidolla esimerkiksi vastataan verkkoalustoja ja hakukoneita tuottavien jättiyritysten valtaan?

Tähdellistä olisikin pohtia, millainen medialukutaito edistää solidaarisuutta, hyvinvointia ja vuorovaikutusta. Verkkoympäristössä osallistumattomuus on toisinaan arvokkaampaa kuin provokaatioihin tai moraalipaniikkeihin osallistuminen. Samalla medialukutaito merkitsee epämukavuuden sietämistä ja jopa siihen hakeutumista. Tämä tarkoittaa joskus kitkaisia kohtaamisia, vaivalloisten faktojen vastaanottamista ja oman toiminnan kyseenalaistamista. Jos mediankäyttö tuntuu yksinomaan luonnolliselta ja hyvältä, emme kenties ole riittävän kriittisessä tilassa.

Osallistuvia ja taidokkaita mediakansalaisia määritellessään kasvatusjärjestelmä tuottaa samalla kuvaa vääränlaisista kansalaisista ja heidän puutteellisista taidoistaan. Tästä oli kyse myös Kansanradioon soittaneiden mökinmummojen purkauksissa. He eivät kokeneet olevansa riittäviä kansalaisia ilman netti­surffailua ja digiosallistumista. Näille soittajille sanoisin kuitenkin, että totaalinen netistä kieltäytyminenkin on riittävää medialukutaitoa ja puhelimella radioon soittaminen lasketaan edelleen aktiiviseksi kansalaistoiminnaksi.

Kirjoittaja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on väitöskirjassaan tutkinut suomalaista mediakasvatuspolitiikkaa.

Lumme Energia
Provinssirock 2018

Tässä Voimassa vierailevana päätoimittajana on Ismo Kiesiläinen. Hän on mediapedagogi, nuorisotyöntekijä ja toimittaja, joka työskentelee tuottajana Nuorten Ääni -toimituksessa. Kiesiläinen harrastaa kaupunkikävelyä ja elokuvateoriaa.

Tarvitsemme yleisön

Tarvitsemme lisää medialukutaitoa! Tarvitsemme yleisön, joka erottaa valeuutiset vakavasti otettavasta journalismista. Tarvitsemme yleisön, joka suhtautuu kriittisesti lukemaansa ja näkemäänsä. Ennen kaikkea tarvitsemme yleisön!

Mediakasvatuspuhe aaltoilee. Kukin aika tuo omat tarpeensa. Tällä aallonharjalla toivotaan kansalaisille kykyä erottaa tosi valheesta, fakta mielipiteestä ja luotettava lähde epäluotettavasta. Muutama vuosi sitten puhe oli vielä toisenlaista.

Vuosituhannen alussa mediakasvatuksen suuri linja kääntyi suojelemisesta osallistamiseen. Media hahmotettiin julkiseksi tilaksi, joka ei enää voi jakautua valtaa käyttäviin tuottajiin ja suojeltavaan yleisöön. 2000-luvulla kasvatettaisiin kansalaisia, joilla on tasavertaiset mahdollisuudet toimia. Internet nähtiin tämän vallankumouksen välineenä.

Jopa suurten mediatalojen kolumneissa rakennettiin aktiivista ja osallistuvaa kansalaista, vaikka talojen oma valta-asema alkoikin horjua. Vielä vuonna 2013 Helsingin Sanomat linjasi pääkirjoituksessaan, ettei ”kriittinen medialukutaito” riitä kansalaistaidoksi yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat itse aktiivisia toimijoita.

Sitten tuuli jälleen kääntyi. Tuli Hommaforum, MV-lehti, Trumpin valinta ja Brexit. Mediakasvatuspuhe alkoi taas erotella kansalaisia tuottajiin ja yleisöön. ”Kriittinen medialukutaito” teki uuden tulemisen. Vuonna 2016 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi linjasi kolumnissaan toimivan kansalaisyhteiskunnan perusedellytykseksi suomalaisten kyvyn ”erottaa tarkistamattomat ja valheelliset tiedot vakavasti otettavasta journalismista”.

Liikenne- ja viestintäministeriön – yhdessä media-alan toimijoiden kanssa – tänä vuonna julkaisemassa tutkimushankkeen loppuraportissa mediakasvatus on sijoitettu pääotsikon ”Kansalaisten ja yhteiskunnan suojelun” alle.

Muutos on ymmärrettävä. Kun kansalaisista todella tuli edellisen vuosikymmenen vision mukaisia aktiivisia mediantuottajia, internet täyttyikin hölynpölystä. Uutisfiktio, jota aiemmin olivat viljelleet lähinnä rahantahtoiset mainostajat, sai pahantahtoisen poliittisen käyttötarkoituksen.

Kansalaisia ja yhteiskuntaa on tarpeen suojella. Se ei kuitenkaan edellytä kansalaisuuden päivittämistä takaisin 90-luvulle, takaisin kuluttajuuteen.

Valeuutisten tunnistamista korostavan mediakasvatuspuheen toinen vaara on siinä, että se suuntaa kriittisen katseen pois ”vakavasti otettavasta journalismista”. Valemedioiden heittämässä varjossa valtamedian rakenteissa piileviä ideologioita on yhä vaikeampi havaita. Mitä uutisia valitaan, mitä ei? Mitä pidetään tavallisena, mitä uutisena? Ketkä uutisissa ovat toimijoita, ketkä toiminnan kohteita? Ketkä uutisia tekevät, ketkä eivät? Kriittinen lukutaito on näiden rakenteiden tarkkailua.

Julistautuminen vastuulliseksi vallankäyttäjäksi on politiikasta tuttu tapa brändätä itsensä markkinoilla. Kun päätoimittaja seuraavan kerran vaatii yleisöltä lisää kriittistä medialukutaitoa, tarkistakaamme, puhuuko hän silloin vain muista medioista. Todella vastuullinen media näyttäisi esimerkkiä problematisoimalla avoimesti myös oman kuvansa maailmasta.

Ismo Kiesiläinen

Lumme Energia
Provinssirock 2018