voima

Itämaista rakkautta

Teksti Timo Kalevi Forss Kuvat Elsa Piela

Maria Gasolinan musiikillinen matka jatkuu Etelä-Amerikasta Lähi-itään ja sen tuolle puolen.

Helsinkiläinen Maria Gasolina tunnetaan ennen kaikkea brasilialaisen musiikin soihdunkantajana Suomessa. Kahdeksanhenkisen ja vuodesta 2001 toimineen bändin tavaramerkkejä ovat monikerrokselliset rytmit, torvet ja Lissu Lehtimajan kujeilevan eläväinen laulu.

Yhtye on tehnyt tunnetuksi monelle ennestään tuntemattomia, loistavia biisejä. Kyse ei ole kuitenkaan orjallisesti tulkituista covereista, vaan bändi on tehnyt biiseihin itselleen luontevat sovitukset. Lisää tarttumapintaa suomalaiskuulijalle tuovat Lehti­majan biiseihin tekemät suomenkieliset käännökset.

Jos bändi ammensi ennen etelästä, on ilmansuunta uudella Pitkää siltaa -albumilla vaihtunut itään. Maria Gasolinan rytmit soivat edelleen vastustamattomasti, mutta uuden albumin musiikilliseen herkkukoriin hedelmät on kerätty Lähi-idästä ja Pohjois-­Afrikasta.

”Mietin noin seitsemän vuotta sitten ensimmäisen kerran, että olisipa siistiä tehdä itämaisen musiikin levy. Muistan käyneeni Berliinissä klubeissa, joissa soitettiin itämaista poppia. Se oli päräyttävää. Matsku oli minulle enimmäkseen ennestään tuntematonta”, kertoo Lehtimaja.

Levyllä kuullaan esimerkiksi algerialaisen raï-musiikin isoäidin Cheika Rimittin kappale ”Nouar”, joka on saanut suomenkieliseksi nimekseen ”Kukkia ja hunajaa”.

”Raï tunnetaan mieslaulajista, mutta Cheika Rimitti on raïn nais­guru, joka aloitti uransa jo 1950-luvulla. Hän lauloi alkoholin riemuista, seksin iloista ja kannusti nuoria naisia menettämään neitsyytensä. Se on ollut todella radikaalia vuonna 1956. Cheika Rimitti oli muutenkin räiskyvä persoona. ’Nouar’ julkaistiin 2000-luvulla, jolloin Cheika oli jo yli 80-vuotias”, kertoo Lehtimaja.

Levyllä vierailee myös maahanmuuttajista koostuva Bäghdad Band, jonka soittajat tulevat Irakista ja laulaja Meera Shatat Palestiinasta. Bäghdad Band on mukana kuudella biisillä, joilla ud-luuttu, viulu sekä rytmisoittimet tabla, darbouka ja rid luovat biiseihin pulppuavan akustisen lisä­kerroksen.

”Perustimme yhtyeen kesällä 2016. Bäghdad Bandin jäsenet ovat turvapaikanhakijoita, jotka asuivat vastaanottokeskuksissa. Soitimme perinteistä arabialaista musiikkia, mutta myös joitain länsimaisia covereita. Olemme esiintyneet Suomessa erilaisissa tapahtumissa, konserteissa ja festivaaleilla”, Shatat kertoo Bäghdad Bandin taustasta.

”Oli kivaa kääntää muiden kulttuurien juttuja suomeksi. Suomeksi laulaminen oli minulle uskomaton kokemus, ja oli hienoa kuulla oman kulttuurinsa musiikkia laulettuna toisella kielellä. Nautin työskentelemisestä Maria Gasolinan kanssa.”

Maria Gasolinan musiikki ei ole ole puhdasta perinnemusiikkia, vaan alkuperäisvaikutteet on naitettu popmusiikin kanssa. Se tekee musiikista helpommin lähestyttävää.

”Olen aina pitänyt hybrideistä, joissa yhdistyvät kiinnostavat erilaiset ­asiat”, pohtii Lehtimaja.

Pitkää siltaa -albumilla kuullaan sudanilaista, somalialaista, turkkilaista, libanonilaista, assyrialaista, irakilaista ja algerialaista musiikkia. Mukana on myös Kenian arabivähemmistön sekä kreikanromanien lauluja.

”Levymme rajaus ei ehkä ole geo­poliittisesti kovinkaan sujuva, mutta musiikillisesti näillä kulttuureilla on looginen yhteys”, Lehtimaja kertoo.

Yksi levyn avainbiiseistä on turkkilaisen laulaja-lauluntekijän ja aktivistin Selda Bağcanin vuonna 1976 levyttämä ”Yaz Gazeteci Yaz”, joka on käännetty suomeksi nimellä ”Journalisti”. Kappale antaa käytännön ohjeita toimittajille ja kehottaa heitä kirjoittamaan muustakin kuin voittajien totuudesta.

”Useat Seldan biisit ovat tyypillisiä 1970-luvun protestilauluja. ’Yaz ­Gazeteci Yazin’ majesteetilliset breikit, joissa laulaja pääsee messuamaan, tekivät minuun vaikutuksen. Ne ovat rukouskutsun, poliittisen manifestin, a cappella -laulun ja räpin sekoituksia. Selda istui vankilassakin Turkin vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen, mutta pääsi vapaaksi voitet­tuaan isoja musiikkipalkintoja Länsi-Euroopassa ja kun häntä pyydettiin kiertueelle Eurooppaan. Turkki katsoi, että on maan maineelle parempi päästää hänet vapaaksi”, Lehtimaja toteaa.

1980-luvun puolenvälin jälkeen Selda Bağcan nähtiin keikoilla muun ­muassa Womad-festivaaleillla. Hän kiertää yhä aktiivisesti esiintymässä.

”Seldan alkuperäistekstin pointti on se, että toimittajien ei pitäisi kirjoittaa tyhjänpäiväisyyksistä vaan oikeasti tärkeistä asioista. Turkkihan on jakautunut kahtia. On olemassa Istanbulin rikas ja länsimainen meininki, mutta Itä-Turkin maaseudulla vallitsee aivan toinen maailma, josta istanbulilaiset eivät välttämättä tiedä mitään. Selda kuvaa tekstissään tätä eroa. Hänen mukaansa on kerrottava myös aasien ja muulien kanssa kylänraitilla vaeltavien maalaisten kärsimyksistä, eikä vain Istanbulin muoti-­ilmiöistä. Muuli mainitaan kappaleessa edelleen, mutta olen korostanut niitä pointteja, jotka ovat ajankohtaisia tämän päivän Suomessa.”

Lehtimaja kertoo myös, miksi Maria Gasolina lopulta vaihtoi brassirytmit orientaaliseen beatiin.

”Olimme vuonna 2014 Brasilian-kiertueella Palefacen kanssa. Se tuntui tietyn aikakauden sinetöinniltä. Olimme tehneet todella paljon brassijuttua. Ehdotin bändille itämaista levyä, ja he suhtautuivat aluksi hieman empivästi. Sitten alkoi tapahtua. Eurooppaan alkoi saapua paljon turvapaikanhakijoita, ihmisiä juuri näiltä alueilta, joiden musiikkia olin kuunnellut. Itämainen levy alkoi tuntua entistä ajankohtaisemmalta.”

Dooyo on somalialaisen Dur-Dur-bändin afrofunkhitti vuodelta 1987. Maria Gasolinan versiosta tekee erityisen sen lopussa oleva pysäyttävä puheosuus, josta vastaa kunnallispoliitikkonakin tunnettu Zahra Abdulla.

”Halusimme mukaan Suomen somaliyhteisön äänen. Zahra kertoi biisin innoittamana 1980-luvun Mogadishusta, jossa nuorilla maa poltteli jalkojen alla. Hän sanoi näkevänsä samoja ilmiöitä tämän päivän Helsin­gissä.”

Vaikka Pitkää siltaa -levyn biiseissä on poliittisia teemoja, on tekstien suurin yhteinen nimittäjä rakkaus- ja ihmissuhdeteema.

”Rakkaus on popmusiikissa aihe ylitse muiden ilmansuunnasta tai kulttuurista riippumatta. Muita biisien aiheita saa oikeastaan hakemalla hakea. Rakkaus on asia, joka ihmisiä kiinnostaa ja laulattaa.”

Rakkaus toimii myös hyvänä kiinnekohtana ja tarttumapintana biiseihin, joiden rytmit ja melodiat saattavat tuntua vaikeasti omaksuttavilta länsimaiseen musiikkiin tottuneelle korvalle. Maista, joista levyn musiikki on kotoisin, kuullaan yleensä vain rankkoja ja negatiivisia uutisia.

Maria Gasolinan Pitkää siltaa -levynjulkistamiskonsertti Helsingin Korjaamolla 16.12. Mukana myös Bäghdad Band, Ramithawija DJ Borzin.

Jakso 14: Pitäisikö namedroppailla vähemmän valkoisia miehiä?

MIKAMEITAVAIVAA

Veikka ja Pontus miettivät, miten politiikkaa ei tehdä pelkästään väkijoukoilla, vaan myös törkeillä avauksilla, joista esimerkkinä käsitellään alpakoiden synkkää valhetta. Valkoisten miesten keskeinen rooli ohjelmassa otetaan kunnolla käsittelyyn.

Hulluimpia ovat ne, joiden pää kestää maailman epäkohtia

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Velda Parkkinen

Raisa Omaheimo kirjoitti mielenterveyshäiriöistä kärsivien kokemuksista näytelmän.

Syöt kato hyviä rasvahappoja, liikut ja piristyt – sillä siitä pääsee!” Tällaisia neuvoja ihmiset antavat mielenter­veyshäiriöistä kärsiville ihmisille. Niitä Raisa Omaheimo on googlaillut internetistä tulevan näytelmänsä käsikirjoitusta varten – paskoja neuvoja mielenterveysongelmiin, kuten hän niitä itse kutsuu.

”Hyvin syöminen, nukkuminen ja liikunta voivat ylläpitää mielenterveyttä, mutta ei niillä parane vaikkapa vakavasta masennuksesta. Sellaisten neuvojen antaminen on toisen sairauden vähättelyä”, Omaheimo lisää.

Vuonna 2016 Omaheimo seisoi yksin lavalla ja esitti Läski-monologia, joka kertoi läskistä, kehollisuudesta, toiseudesta ja vallasta. Jokainen esitys oli loppuunmyyty.

Tekeillä oleva näytelmä on nimeltään Häiriö, ja se käsittelee mielenterveyttä mutta samalla jälleen toiseutta, valtaa, yhteiskuntaa ja kontrollia. Esityksen ohjaa myös Läski-monologin ohjannut Elina Kilkku. Käsikirjoittaja Omaheimon lisäksi lavalla nähdään Kati Palokangas, ja työryhmään kuuluu myös ­Tomi Flyckt.

”En halua puhua kenenkään yli tai käyttää kenenkään ääntä. Häiriössä ­haluan antaa äänen niille, joilla mielenterveyden häiriöitä on – ei sillä, ettei mulla olisi niistä omakohtaista kokemusta, mutta puhuin Läskissä ihan tarpeeksi itsestäni.”

Omaheimo pani Facebookiin ilmoituksen: hän etsi ihmisiä, jotka olisivat halukkaita kirjoittamaan mielenterveyshäiriöistään.

”Odotin jotain neljää kirjoitusta, koska ei näistä välttämättä haluta kertoa. Ja ihmisten, joilla on häiriöitä, voi olla vaikea kirjoittaa, ihan niin kuin masentuneen voi olla vaikea saada aikaiseksi tai jonkun muun jäsennellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan paperille asti. Mutta kirjoituksia tuli ihan hirveästi! Yli 40 tekstiä, yhteensä yli 300 liuskaa. Tämä kokemusten jakamisen halu yllätti mut aivan täysin. Valitsin kaksitoista tekstiä, joiden kirjoittajiin otin yhteyttä.”

Yksi näistä kahdestatoista oli Pasi.

”Näin Raisan ilmoituksen ja aloin siltä istumalta kirjoittaa. Mulla on intohimoja kirjoittajana, ja tuntui, että haluan kirjoittaa omista kokemuksistani, en sitä sen enempää ajatellut. Kirjoitin asioita, joita en ole koskaan missään tai kenellekään kertonut. Pointti mun kirjoituksessa oli se, että nämä fiilikset on kulkeneet mukanani, vaikka olen elänyt ihan ’normaalia’ elämää. Olen onnistunut peittämään paljon, kuten voimakkaat paniikkihäiriöt. Olen ollut työelämässä, ja ihmiset kuvailevat mua rauhalliseksi, mutta mun sisällä kuohuu paljon monenlaisia asioita. Ihmiset usein kai ajattelevat, että ongelmat ovat näkyviä, mutta eivät ne aina näy”, Pasi kertoo.

Pasilla ei ole koskaan ollut mitään selvää diagnoosia. Hänen kohdallaan on puhuttu paniikkihäiriöstä ja mielialahäiriöstä.

”Mulla on vaikea perhe­tausta, Turmiolan Tommi -hengessä mentiin. Lapsuudesta jäi käteen irrallisuus, vaikeus luottaa mihinkään ja keneenkään ja tieto, että milloin tahansa kaikki voi romahtaa. Analysoin sitä itse niin, että lapsuudesta lähtöisin olevat turvattomat tilanteet elävät mussa vieläkin. Välillä pitää muistuttaa
itseään, että olen nyt satakiloinen aikuinen äijä, ei mulla ole mitään hätää. Mutta tunnetasolla on edelleen jotain, enkä ole löytänyt ratkaisua, miten siitä turvattomuudesta pääsisi pois.”

Vaikeimmassa asemassa­ mielenterveyshäiriöistä kärsivien joukossa ovat vakavasti mielisairaat, kuten skitso­freenikot ja psykoosin sairastaneet. He ovat yksi syy, miksi Omaheimo halusi tehdä esityksen.

”Naistenlehdissä on ny­kyään jo ihan ok olla uupunut ja masentunut, silleen vähän alakuloinen, mutta jos on skitsofreenikko tai ollut psykoosissa, niin ei sellainen ole vakavasti otettava, vertainen ihminen, työntekijä tai kumppani. Se on sit se hullu. Väitän, että vaikeita mielenhäiriöitä läpikäyvillä ihmisillä ei ole meidän yhteiskunnassamme ääntä.”

Toinen tärkeä pointti Omaheimon mukaan on mielenterveyshäiriöiden tabuluonne. Ihmisten mielissä mielenhäiriöt ovat aina muilla, ne eivät tapahdu itselle, eivät lähipiirissä, eivät tasapainoista elämää eläville. Mielenterveys­häiriö voi kuitenkin tulla kenen tahansa kohdalle.

”Maailmankatsomukseni keskeinen palikka on se, että me ollaan tosi haurailla langoilla kiinni tässä elämässä. On hölmöä ajatella, että kaikki, mitä meillä on, olisi jotenkin omaa ansiota. Siinä on mukana niin paljon etu­oikeuksia, ja kaikki on hävittävissä niin äkkiä. Yksi tapahtuma – oli se sitten läheisen menetys, onnettomuus, irtisanominen tai jotain muuta – ja mieli voi sairastua.”

Myös hyväosaisilla on mielenterveyshäiriöitä. Joissain piireissä niistä ei vain ole soveliasta puhua. Menestyvä ihminen, jolla on perheidylli ja omaisuutta, voi vaieta häiriöstään, koska pelkää stigmaa, uskottavuuden menettämistä.

”Mun ympäristössä ja sosiaalisissa piireissä erilaiset mielenhäiriöt ovat normaaleja samalla tavalla kuin astma tai diabetes. Mutta olen kuullut ihmisistä, jotka ovat avoimesti kertoneet mielenterveyshäiriöstään ja sitten mokanneet jotain – niin kuin ihmiset nyt aina mokailee – ja muiden reaktio on ollut, että ’olisihan se pitänyt arvata, kun se syö mielialalääkkeitä’. Ihan kuin sen ihmisen mielenterveyshäiriö olisi selitys epäonnistumiseen ja mokailuun. Kukaan ei ajattele samaa diabeetikosta”, Omaheimo toteaa.

Yhteiskunnan suhtautumisessa mielenterveyshäiriöihin on ongelmia yksilötasolla, mutta niitä on myös rakenteissa. Mielenterveyden häiriöiden hoito on näytelmässä yksi suuri kritiikin aihe.

”Mielisairaalareformi tehtiin Suomessa 80–90-luvun taitteessa. Siinä oli taustalla kaunis ajatus vähentää laitospaikkoja ja tukea avohoitoa, mutta sitten tuli lama, ja kaikki meni metikköön. Psykiatristen sairauksien hoito on meillä tällä hetkellä tosi huonossa jamassa. Hoito on lääkekeskeistä, eikä vuorovaikutuskeskeistä psykotera­piaa ole tarpeeksi. Lisäksi se on kallistakin”, Omaheimo sanoo.

Pasi jatkaa kritiikkiä siihen, että Kelan korvaama kuntoutus perustuu tuotavuusajatteluun.

”Mielenterveyden hoidon perusta on työkykyisyydessä. Kelan psyko­terapiaa ei saa, ellei nähdä, että potilas hyötyy siitä siten, että tulee työkykyiseksi. Sitä näkymää ei kaikilla ole, vaikka kuinka haluaisivatkin.”

Omaheimo kertookin käyttäneensä materiaalina myös Kelan psykoterapia­kuntoutushakemusohjeita.

”Terapiaa ei myönnetä yksilön kärsimyksen vähentämiseksi. Ihmisarvo ei ole näissä asioissa edellä, vaan arvo on siinä, että yksilö alkaa taas kasvattaa kansantaloutta. Jos kirjoittaa totuudenmukaisesti Kelan hakemukseen, että tuskin koskaan pystyy palaamaan työelämään, niin tera­piaa ei myönnetä. Siispä sinne valehdellaan, jotta saataisiin apua. Se on täysin ymmärrettävää, että ihminen valehtelee, kun henki on kyseessä.”

Avunhaku- ja saantijärjestelmä on suunniteltu ihmisille, jotka ovat toimintakykyisiä, joilla on hyvä tiedon hankkimisen kyky, sinnikkyyttä, määrätietoisuutta, täsmällisyyttä, jaksamista – kaikki piirteitä, joita vakavassa mielenterveydellisessä häiriössä kamppailevalla harvoin on.

”Pitää todella jaksaa ajaa omaa ­asiaansa, paukuttaa nyrkkiä ja vaatia. Ihmisten lähettämissä teksteissä toistui kokemus siitä, että oireita pitää liioi­tella. Ei riitä, että sanoo, että on tosi paha olo, ei. Pitää kertoa, että hyppään kohta ikkunasta.”

Pasi naurahtaa asian absurdiutta.

”Asetelma on muuttunut ihan päinvastaiseksi: Ennen pelättiin, että jos sanoo jotain omasta voinnistaan, niin valkotakkiset tulee ja hakee. Nykyään pelätään, että kukaan ei tule hakemaan. Kun apua tarvitsee, kukaan ei auta.”

Omaheimoa sapettaa hyväntekeväisyysajattelun varaan jätetty terveydenhuolto.

”Arvostan veroja. Hyväntekeväisyydellä rakennettu lastensairaala ei tue ajatustani kansalaistensa terveydestä huolta pitävästä yhteiskunnasta, mutta lastensairaalan kuitenkin saa rakennettua lahjoituksilla. Lapset ovat söpöjä, viattomia ja vetoavat helposti ihmisten tunteisiin, mutta mielenterveyspotilailla ei ole samaa etua. Kuvat kroonikkoskitsofreenikoista eivät hellytä lahjoittamaan”, Omaheimo lataa.

Vammaisaktivismissa keskustellaan usein siitä, missä vammaisuuden ja vammattomuuden raja oikeastaan menee ja mistä vamma syntyy. Pyörätuolilla kulkevalla ei ole mitään vammaa, ennen kuin hän kohtaa portaat, jotka joku on jonkun tahon päätöksellä rakentanut.

Samaa problematisointia voidaan käyttää mielenterveyden suhteen. Kuka on mieleltään sairas ja kuka on mieleltään terve – missä ­raja menee?

”Jos multa kysytään, niin natsit on hulluja. Mielenterveys on ajassa ja kulttuurissa muuttuva asia. Jos joku vielä muutama sata vuotta sitten kuuli ääniä, niin se saattoi olla ihan ok, se saattoi olla jopa joku arvostettu ominaisuus. Diagnostiikka kehittyy, mikä liittyy kaikenlaiseen poliittiseen, lääkekorvattavuuksiin sun muuhun. Kaikelle pitää olla diagnoosi, mutta nekin muuttuvat. Tuleeko ujoudesta diagnoosi joskus? Toistaiseksi se on vain luonteenpiirre. Mielenterveyden ja -sairauden käsitteet eivät ole stabiileja”, Omaheimo pohtii.

”Queer-ajattelussa pyritään siihen, että ympäristö voi huomioida yksilön, ei ole yksilön tehtävä selviytyä ympäristöstään. Mielenterveysasioissa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi festareilla hiljaista tilaa. Sinne pääsee rauhoittumaan ja hengittämään, jos vaikka paniikkikohtaus tekee tuloaan.”

Ympäristö tuottaa mielenterveys­ongelmia monella tavalla. Suuri osa länsimaalaisista tuntuu painavan koko elämänsä läpi niin, että tekevät kahdeksan tuntia työtä päivässä. Se saattaa olla putki, jota ei edes ehdi kyseenalaistamaan. Kunnes.

”Jos siihen putkeen tuleekin keskeytys, niin mieli voi romahtaa. Joidenkin putki kannattelee ihan reilusti yli keski-­iän, ja sitten ihmetellään, kun se ei enää kannattelekaan. Pahimmissa tapauksissa ajaudutaan itsemurhaan ja perheen tappamiseen. Minusta on hyvin hämmentävää, että jotkut havahtuvat elämän ja mielen haurauteen vasta vanhana”, Pasi pohtii.

Omaheimo komppaa: kaikki eivät pysty malliin, jossa ollaan suurin osa ajasta palkkatöissä, hankitaan lapsia ja eletään tietynlainen idealisoitu elämänkaari.

”Haa, tämä kietoutuu lempiaiheeseeni eli kapitalismiin, joka tuntuu olevan kaiken huonovointisuuden takana. Läskin yhteydessä puhuin tuottavasta kehosta: hyvän työläisen keho, normatiivinen keho, on kestävä ja sitkeä, se tekee duunia. Samalla tavalla meillä on mielen normit: työläisen pitää pystyä kahdeksaan tuntiin työtä päivässä. Mutta joku pystyy vain neljään. Työelämän malli on jähmeä. Lisäksi nykyinen työkulttuuri edellyttää usein hyviä sosiaalisia taitoja, pitäisi olla avoin ja ekstrovertti. Kaikki eivät ole.”

Mieli tuntuu järkkyvän erityisen herkästi ihmisillä, joilla on syvä herkkyys maailman epäkohdille ja myötätuntoa huonompiosaisille. Tämä liittyy myös työelämään, jossa moni joutuu sulkemaan silmänsä asioilta, jotka aiheuttavat ahdistusta: myydään ympäristöä kuormittavaa tavaraa ja tuotetaan voittoja, jotka revitään huonompiosaisten selkänahasta.

”Suurin osa länsimaissa elää niin. Tämä kulttuuri vaatii mieltä, joka pystyy blokkaamaan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Jos ihmiset pysähtyisivät tarkastelemaan valintojaan ja tekemisiään, he joutuisivat moraalisen ja eettisen dilemman eteen. He tekevät työtä, joka tuottaa tekijälleen ainoastaan rahaa eli toimeentulon. Nämä ihmiset ostavat henkkamaukasta sen viiden euron rätin, jonka joku viisivuotias on Pakistanissa tehnyt. Eihän sitä voisi ostaa kerta toisensa jälkeen, jos asiaa ajattelisi. Jos ajattelee syvästi eettisesti ja moraalisesti työnsä ja jokaisen valintansa edessä, niin mieli järkkyy. Voi miettiä, ovatko ne eettisimmät ihmiset mielenterveyshäiriöisiä”, Omaheimo linjaa.

”Siinä kohtaa onkin hyvä kysyä, kumpi on syy ja kumpi seuraus.”

Häiriö teatteri Jurkassa 27.1.–8.3.2018

Facebook.com/hairioesitys

Pasin nimi on muutettu.

Jakso 13: Saako muutosta aikaan vain riehumalla?

MIKAMEITAVAIVAA

Kolmannessatoista jaksossa rahantuloa ei voi estää, kun uusi yhteistyökumppani loikkaa mukaan, Pontus todistaa että kaikki rakastavat väkivaltaa, Veikka pohtii miten ristiriidat ja kähinä tuodaan takaisin yhteiskuntaan, ja molemmat vastaavat kysymykseen, kannattaako kaupallistaa omaa toimintaansa.

Hyvinvointivaltio iskee takaisin

Teksti Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen Kuvat Annika Pitkänen

Näin teemme tulevaisuudesta jälleen valoisan.

Hyvinvointivaltion­ kehitys pysähtyi vuosikymmeniä sitten. Junnaaminen on johtanut siihen, että malli on saavutuksistaan huolimatta mustamaalattu vanhentuneeksi ja joutunut hyök­käyksen kohteeksi. Varallisuuserot ovat kasvaneet. Verotuksen painopistettä on siirretty rikkailta keskiluokalle ja pienituloisille. Julkisia palveluja on ulkoistettu, yhtiöitetty ja yksityistetty. Työttömiin ja vähävaraisiin kohdistettua kontrollia on lisätty.

Puolustuksekseen hyvinvointivaltio tarvitsee vision merkittävästi paremmasta tulevaisuudesta. Millä se iskee takaisin?

Työn tasapainottamisella ja täystyöllisyydellä

Parhaimmillaan työ ruokkii yksilön luovuutta ja kohottaa omanarvontuntoa. Monille se on kuitenkin yksitoikkoista puurtamista, joka voi ajaa masennuksen partaalle. Pahimmillaan työ murtaa ihmisyksilön pysyvästi. Työlainsäädännöllä sekä käytännön kokeiluilla yksityisellä ja julkisella sektorilla on pyrittävä saamaan työ tasapainoon. Kaikille on turvattava oikeus monipuoliseen ja käskytyksestä vapaaseen työhön.

Työn tasapainottaminen ei kuitenkaan lohduta niitä, jotka eivät saa töitä. Suurilukuinen työttömyys on hyväksytty luonnolliseksi osaksi taloutta. Tämä on virhe. Nykyisiä töitä jakamalla useampi pääsisi töihin ja harvemman tarvitsisi väsyä kohtuuttoman työtaakan alla. Tavoitteeksi on otettava työttömyyden poistaminen kokonaan ja tuottavuuden kasvun kanavoiminen lisääntyväksi vapaa-ajaksi – ei pelkäksi kulutukseksi.

Työn demokratialla

Valtaosa suomalaisista luovuttaa yksilönvapauksiaan työnantajalle, kun astuu työpaikan ovista sisään. Pomo päättää, mitä saa sanoa ja kenen kanssa työtä saa tehdä. Vapaassa yhteiskunnassa ihmisellä on sanan- ja järjestäytymisvapaus myös työtä tehdessään.

Suomi on otollista maaperää työpaikkademokratialle. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, yhteisen vaurauden rakentamisella on Suomessa pitkät perinteet. Osuustoiminnalla on pyritty tukemaan demokratiaa taloudessa: maassamme on asukaslukuun nähden eniten osuuskuntajäseniä maailmassa. Todellista taloudellista vapautta ei kuitenkaan saavuteta S-ryhmän kaltaisilla suurilla kuluttajaosuuskunnilla, jotka tarjoa­vat perinteisen liiketoiminnan oheen korttelitoiveita ja etukortteja. Tarvitaan kunnianhimoisempia ratkaisuja. On rakennettava demokraattisia työpaikkoja – tuottajaosuuskuntia – jotka ovat demokraattisen työelämän koelaboratorioita.

Demokraattisia yrityksiä on jo nyt olemassa, ja niitä perustetaan lisää. On oleellista myös kehittää tapoja siirtää olemassaolevia yrityksiä työntekijöiden ohjaukseen.

Yritysympäristöä on muokattava työn demokratialle suotuisammaksi. Talouden pelikenttä suosii monilla aloilla vanhanaikaisesti johdettuja yrityksiä. Yritysmuodot säädetään lailla, joten lainsäädännössä on helpotettava demokraattisten yritysten perustamista.

Myös demokraattisten yritysten alkurahoitusta on helpotettava. Kun­tien ja valtion hankinnat ovat merkittävä tulonlähde monille yrityksille. Julkisissa hankinnoissa tulisi jatkossa suosia demokraattista yritystoimintaa.

Julkisella sektorilla on nykyään suositukset vastuullisille hankinnoille, mutta asiakirjat ovat enemmän runoutta kuin sitovia sopimuksia. Tässä on paikallisen aktivismin paikka. Kuntalaiset voivat vaikuttaa kilpailutusehtoihin ja vaatia paikallisille demokraattisille yrityksille pääsyn kunnan hankintajärjestelmiin.

Osallistavalla demokratialla

Suomessa on aloitettava kuntatasoiset kokeilut osallistavasta lähidemokratiasta. Edustuksellinen ja suora demokratia voidaan yhdistää niin, että päätöksenteossa annetaan valta kansalaisille. Ne, joihin päätös vaikuttaa eniten, kantavat vastuun.

Eduskunta ei ole sataan vuoteen juurikaan kehittynyt – on aika lisätä demokratiaa paremmilla instituutioilla. Osallistavassa demokratiassa annetaan maakunnille, kunnille ja kaupunginosille mahdollisuus päättää omista budjeteistaan.

Kestävällä ja yhteisöllisellä kulutuksella

Kuluttamisen painopistettä on muutettava. Voimavaroja on koottava yhteen ja tehtävä kaukokatseisia hankintoja ja investointeja. Ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää yhteiskunnan infrastruktuuriin mullistavia muutoksia. Yhteiset suurhankinnat, kuten kattavat pyörätieverkostot ja luotijunat, ovat ekologisesti kestäviä. Suomessa julkisia hankintoja tehdään kansainvälisessä vertailussa paljon – mutta ei riittävästi, jos ilmastonmuutosta aiotaan torjua tosissaan.

Nykyisissä julkisissa hankinnoissa on vakavia puutteita. Julkisia varoja kohdistetaan virkamiestyönä esimerkiksi historiallisen suuret ympäristöhaitat aiheuttaneeseen kaivosyhtiö Talvivaaraan. Paikallinen vaikuttaminen puuttuu yhtälöstä, eivätkä asukkaat pääse osallistumaan varojen käyttöön. Hankintoja tippuu yllättäen taivaalta virkamiesten armosta. Asukkaiden on päästävä kertomaan toiveistaan ja päättämään yhteisten varojen käytöstä. Pieniä kokeiluja on jo tehty positiivisin tuloksin.

Päästöjen vähentämisellä

Jos sotatilanteessa taloudet saadaan viritettyä äärimmilleen yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, myös ilmastotuhoon on mahdollista vastata tehokkaasti. Päästöt ovat Suomessa alkaneet vähentyä, mutta kehitys on ­liian hidasta.

Tiedeyhteisö on jo pitkään liputtanut päästökaupan, päästöjen verottamisen ja vahvan vihreän teollisuuspolitiikan puolesta. Tavoitteena on oltava nollapäästöjärjestelmien läpimurto liikenteessä, kulutuksessa ja tuotannossa. Markkinoiden reunaehtojen asettaminen, korkeat verot ja tuloksekas valtion omistajaohjaus ovat hyvinvointivaltioiden vahvuuksia, joille on huutava maailmanlaajuinen tarve kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan. Suomi voi esimerkillään näyttää, kuinka vihreä teollinen vallankumous toteutetaan.

Päämäärätietoisella aktivismilla

Suomessa on käytävä uudestaan kunnianhimoisen kansalaisaktiivisuuden peruskurssit. Sama määrätietoisuus, jolla kansanliikkeet toivat sotien jälkeen parannuksia yhteiskuntaan, on löydettävä uudelleen. Muutosta ei saavuteta haikailemalla parempia aikoja tai ostamalla luomua. Kehitystä saadaan aikaan kansanliikkeissä, jotka vaikuttavat pysyvästi yhteiskunnan suuntaan.

Historia tuntee useita esimerkkejä tästä, mutta aiempien liikkeiden tavat ja muoto eivät voi olla mallina sille, miten ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden ongelmat tulevaisuudessa ratkaistaan. Yhteistä on vain se, että ihmiset ovat valmiita käyttämään aikaansa ja voimavarojaan yhteiseen asiaan ja tukemaan ja rohkaisemaan toisiaan kovaan työhön yhteiskunnan muuttamiseksi.

Suomessa ei ole varaa itsetyytyväisyyteen. Hyvinvointivaltio on vaarassa jäädä historialliseksi kuriositeetiksi. Jos hyvinvointivaltio ei uusiudu ajoissa, Suomen toista vuosisataa leimaavat taantumus ja menneen loiston kaipuu. On korkea aika viedä hyvinvointi­valtiot pidemmälle kuin koskaan aiemmin.

Antti Jauhiaisen ja Joona-Hermanni Mäkisen teos Hyvinvointivaltion vastaisku (Like, Rauhanpuolustajat) julkaistiin 31.10. Teoksessa haastatellaan Noam Chomskya, Robin Hahnelia, Juliet Schoria ja muita yhdysvaltalaisia talouden ja politiikan asiantuntijoita.

Riad muistaa Ranskan sen lipun väreistä. Syyria on vaaleanpunainen. Tulevaisuuden arabi 3 (2017).

Lapsuus diktaattoreiden varjoissa

Teksti iida Simes

Riad Sattouf muistelee elämäänsä hiekkaisissa kylissä ja Ranskan ostoskeskuksessa.

Pariisi, Sorbonnen yliopisto 1970-luvulla. Syyrialainen nuorukainen väittelee tohtoriksi. Eräs opiskelu­kavereista, vaalea bre­tag­nelaisnainen, kiinnittää syyrialaisen huomion, ja he rakastuvat. Pian he saavat pienen pojan ja muuttavat Libyaan.

Yliopistossa opettava isä toivoo arabimaiden nousevan Euroopan veroisiksi ja vapaiksi kolonialismin ikeestä.

Suurin toivo ja onni on oma poika Riad, ”tulevaisuuden arabi”.

Mutta vaikka isä yrittää epätoivon vimmalla olla edistyksellinen arabimaailman sivistäjä, hän ummistaa silmänsä lähiympäristössä tapahtuvalta kärsimykseltä.

”Kaikki, mistä piirrän, on todella tapahtunut”, sanoo nykyään Pariisissa asuva Riad Sattouf. Hänen sarjakuvaromaaninsa ovat vahvasti omaelämäkerrallisia.

Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä -kirjojen ensimmäinen osa sijoittuu Muammar Gaddafin Libyaan 1978–1982. Toisessa osassa Riad käy koulua pienessä syyrialaiskylässä, jossa elämä on raskasta ja epäoikeudenmukaista: opettaja lyö lapsia kepillä, ja kylän miehet tappavat uskottomaksi väitetyn naisen. Tappajaa kunnioittaa koko kylä.

Erityisen hankalaa on kertojan ranskalaisella äidillä, joka ei osaa arabiaa, on yksinäinen ja kaipaa kotiin.

Toisen osan kohdalla Tulevaisuuden arabi teki läpimurron ympäri maailmaa, ja sarjaa alettiin kääntää 20 kielelle.

Nyt Tulevaisuuden arabi on edennyt kolmanteen osaan ja vuosiin 1985–1987. Perhe asuu edelleen pienessä kylässä lähellä Homsin kaupunkia. Isän syvästi uskonnolliset sukulaiset eivät lakkaa ällistyttämästä Riadia, eivätkä äidin koti-ikävää lievitä satunnaiset vierailut Libanonin marketteihin.

Isä kunnioittaa islamia, vaikkei äitinsä suureksi harmiksi ja häpeäksi ole itse uskovainen. Hän ei vaadi vai­moaan käyttämään huivia, saati vaihtamaan uskontoa.

Kotikylässä kaikki Riadin äitiä lukuun ottamatta olivat sunnimuslimeja, mutta Homsissa asui kristittyjäkin. Heitä ei varsinaisesti vihattu, pidettiin vain hieman erehtyneinä ja typerinä. Toista oli suhtautuminen juutalaisiin. Ensimmäisiä paikallisten lasten viljelemiä haukkumasanoja, joita Riad oppi, oli jahudi, juutalaisesta käytetty ruma sana. Juutalaisten inhoamista opetettiin jopa koulukirjoissa.

Kolmannessa osassa isä vaikuttaa yhä enemmän sisäisten ristiriitojen piinaamalta huijarilta, ja sitä kiinnostavammaksi kirjasarja käy. Isän kohdattua mystisen ”tärkeän miehen” – koko perheeseen liimautuvan ilmeisen vaikutusvaltaisen ja varakkaan hahmon – myös pikku-Riad alkaa nähdä isän kulissien taakse.

Äiti on sivuosassa. Miten hänen tarinansa etenee?

”Odota seuraavaa osaa”, sanoo Sattouf napakasti.

Sattouf on piirtänyt pitkään monenlaisia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Satiirilehti Charlie Hebdossa hän piti ”Nuorten salainen elämä” -palstaa: hän kuunteli kahviloissa Pariisin nuorisoa ja piirteli lehteen näiden lohkaisuja.

Esther-albumien päähenkilö on Sattoufin tuttu pikkutyttö, ja sarja seuraa tämän kasvua aikuiseksi.

Tärkein syy Tulevaisuuden arabin tekemiseen ei ole omaelämäkerrallisuus. Sattouf halusi mukaan politiikkaa.

”Vain harva ihminen länsimaissa 1980-luvulla ymmärsi, millaista elämä siellä oli. Harva tajusi, että maita johtavat diktaattorit.”

Länsimaisen lehdistön näkemys johtajista oli erilainen.

”Muammar Gaddafikin oli kuin jokin itäisten maiden playboy.”

Kuvituksen vallitsevin väri vaihtuu tapahtumapaikan mukaan.

”Valitsin keltaisen kuvaamaan ­Libyaa auringon ja hiekan takia. Meren vuoksi Ranska on sininen, ja Syyria on vaaleanpunainen, niin kuin sen maaperäkin. Keksin itselleni myös rajoituksen: maiden symbolisten päävärien lisäksi voisin käyttää vain maiden lipuissa olevia värejä.”

Tulevaisuuden arabi kuvaa Satouffin lapsuutta. Kaipaako hän mitään niistä ajoista?

”Olen iloinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea ­asioita, joista ranskalaisetkaan eivät tiedä juuri mitään. Isäni oli koulutettu mies, mutta hän halusi asua pienessä kotikylässään. Elämä oli hyvin karua. Sähköä saatiin silloin tällöin, vedestäkin oli pulaa. Mutta elämä oli maanläheistä, sellaista oli Ranskassa ehkä yli 50 vuotta aikaisemmin.”

Sattouf muistelee lapsuutta hymyillen. Ei maanläheisyys ollut paha juttu.

”Ranska tuntui olevan jättiläismäinen ostoskeskus.”

Lähi-idässä eletään kriisistä kriisiin. Mitä tulevaisuuden arabi suosittelisi, jotta tulevaisuus hänen kotiseuduillaan olisi parempi?

”Kaikkien tyttöjen ja poikien pitäisi päästä kouluun ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan.”

V.I.P.okalypsi

Teksti Mike Pohjola Kuvat Terravivos.com

Osa meistä ei enää keskity pysäyttämään ilmastonmuutosta vaan selviytymään siitä.

Kolme vuotta sitten kävin ­Sitran järjestämässä seminaa­rissa ”Turvallisuus muuttuvassa maail­massa”. Siellä piti videoluennon Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Tomas Ries. Hän kertoi, miten ilmastonmuutoksen myötä yhteiskunnat tuhoutuvat ja esimerkiksi poliisi lakkaa toimimasta.

Aloin miettiä, että jos olisin superrikas, olisin varmaan vetänyt sen johtopäätöksen, ettei yhteiskuntarauha enää suojelisi omaisuuttani, eivätkä digitaaliset pankkitilitkään merkitsisi paljoa. Minulla olisi kuitenkin joitakin vuosia tai vuosikymmeniä aikaa käyttää omaisuuttani siihen, että minä ja läheiseni selviäisimme romahduksesta ja olisimme sen jälkeenkin nokkimisketjun huipulla. Ries vahvisti, että kyllä, näin he ajattelevat.

Seuraava kysymykseni oli, mihin toimiin he ovat ryhtyneet? Rikkaat keskustelevat asiasta suljetuissa Face­book-ryhmissä. Varautumisen normaalitaso on ruokavarasto, moottoripyörä, bensakanisteri, pari asetta ja kultakolikoita. Kaasunaamarit, bunkkerit ja korkean paikan turvapaikat ovat sitten astetta kovempi veto. Joillain saattaa olla helikopteri koko ajan lähtövalmiina.

Juhana Petterssonin romaanissa Tuhannen viillon kuolema perustetaan saariin turvajoukkojen vartioimia suojapaikkoja eliitille. Voiman viime numerossa Jari Sarasvuo kirjoitti romaanin pohjalta esseen, jossa kertoi suomalaisista rikkaista, jotka piilottavat tarvikekätköjä maastoon Lappiin.

Tietynlaisessa ajatusmaailmassa ilmastonmuutos ei ole jotain, mikä tarvitsee estää. Se on jotain, mistä pitää selviytyä.

Varautuminen eli ”prep­paus” ei ole yksinäisten susien puuhaa vaan iso bisnes. Bunkkereita rakentavat monet yritykset, ja niistä kenties kiinnostavin on Vivos, joka haluaa tarjota hieman luksusta maailmanloppuun. Yksi näistä bisnesluokan bunkkereista sijaitsee Saksassa.

Vivos Europa One on Saksassa kalkki­kivivuoreen kaivettu entinen neuvostobunkkeri, jonka yksityinen omistaja on nyt saneerannut. Vivos-firman mukaan bunkkeri kestää ydinaseiskun, päin lentävän lentokoneen, biologiset ja kemialliset aseet, ­tsunamit, maanjäristykset, elektromagneettiset pulssit, tulvan ja lähes kaikki mahdolliset aseistetut hyökkäykset.

Tilavat perheasunnot viimeistellään arkkitehdin kanssa tilaajan toiveiden mukaiseksi. Asuntoihin voidaan rakentaa esimerkiksi erityisvessoja, kuntosali, kotiteatteri, baaritiski tai uima-allas.

Yhteisiin tiloihin kuuluu ravintoloita, leipomo, panimo­baari, viinikellari, kokous­huoneita, rukoushuoneita ja kappeli, lastentarha, luokkahuoneita, kuntosaleja, tietokonesaleja, tele­visio- ja radioasema, selli, holvi, vedenpuhdistamo, syviä kaivoja, voimala, korjaamo, dekontaminaatiosuihkuja, toimistotiloja, lemmikkikenneli, parturikampaamo, teattereita, vesiviljelypuutarhoja, sairaala, siemenpankki sekä Nooan arkkia muistuttava eläintarha.

Vivos-vuoren päällä on kompleksin maanpäällinen osa, jonka ydinpommi tai lentokonehyökkäys tu­hoai­si, mutta joka kestäisi esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttaman vedenpaisumuksen. Siellä on lisää toimistotiloja, puutarhoja, junapysäkki, helikopterien laskeutumisalusta ja paljon muuta. Tarvittaessa Vivos järjestää myös erilaisia panssarikulkuneuvoja, aseita ja suojapukuja ulkona liikkumista varten. Katastrofin jälkeen voi käydä metsästämässä ja kalastamassa tai vaikka raivata pellon.

Miten asiakkaat pääsevät paikalle? Katastrofin alkamisesta on joitain päiviä ovien sulkemiseen. Tuona aikana Vivosin tulevat asukkaat lentävät yksityiskoneellaan jollekin läheiselle lentokentälle. Sieltä Vivosin helikopterit hakevat heidät ja kuljettavat ­Europa Onen alueelle. Helikopterialustalta he kulkevat sisään bunkkeriin ja omiin asuntoihinsa. Helikopteri­kuskien kohtalo maailmanlopun jälkeen on epäselvä.

Halvimman petipaikan hinta on kolmekymmentäviisituhatta dollaria. Tuunatut yksityisasunnot ovat tietenkin paljon kalliimpia, ja ne hinnoitellaan yksilöllisesti. Jokainen asukas maksaa könttäsumman lisäksi ylläpito­kustannukset, joihin kuuluvat palkat, verot, vakuutukset, huolto ja uudet tarvikkeet. Epäselväksi jää, mitä Vivos-firma tekee rahalla, jos yhteiskunta on romahtanut.

Maksuvalmius ei itsessään riitä pääsyyn Europa Onen asukkaaksi. Ensin pitää rekisteröityä jäseneksi. Sen jälkeen Vivos valitsee jäsenistä bunkkeriyhteisön, jolla on tarpeeksi selviytymisessä tarvittavia taitoja, kuten turvallisuusalan tai terveydenhoidon osaamista. Muita kriteereitä ovat läheisyys bunkkeriin, terveydentila ja psykologiset tekijät.

Panevatko asiakkaat sitten itse omat oluensa? Laittavatko he itse ruokansa? Hoitavatko he itse sairaansa? Korjaavatko he itse vedenpuhdistamonsa? Siivoavatko he itse kunto­salinsa? Kyllä!

Olisi liian kallista, hankalaa ja epävarmaa asuttaa bunkkeriin kokonainen työväenluokka, joten maksavat asiakkaat muodostavat jonkinlaisen anarkosyndikalistisen kollektiivin. Johtoryhmän jäsenyydet kiertävät kuukausittain kaikkien aikuisten kesken, ja sitä kautta jaetaan muille työtehtävät. Johtoryhmä valitsee johtajan hoitamaan päivittäistä operointia, mutta muuten päätöksenteko tapahtuu yhdessä.

Muut asukkaat muodostavat neljä tiimiä: hätäsuunnitelmaryhmä, terveydenhoitoryhmä, ruokaryhmä sekä siivous- ja ylläpitoryhmä. Pakko ei ole kuulua mihinkään ryhmään, joskin yhteisön paine saattaa olla melkoinen, varsinkin jos sattuu olemaan kone­insinööri tai lääkäri.

On usein sanottu, että täydelliseen tasa-arvoon päästään vain nyky-yhteiskunnan romahtamisen kautta. Mutta on hieman yllättävää, että siinä tilanteessa tämän vasemmisto­utopian toteuttaisivatkin varakkaat survivalistit.

Katastrofin loputtua Vivos Europa Onen asukkaat olisivat tietysti melko voimakkaassa asemassa suhteessa apokalypsin läpikäyneisiin taviksiin, joten kaikki on suhteellista.

Vinkki köyhälle: Jos sinulla ei ole varaa bunkkeripaikkaan, voit yksinkertaisesti tallentaa DNA:tasi Vivosin geenipankkiin. Näin perimäsi jatkaa elämäänsä uudessa maailmassa vaikka sinä et.

Selviytymislaukku
Jokaisella selviytyjällä on tietysti kotona odottamassa kunnon rinkka, jossa on teltta, ruokaa, vettä ja aseita. Mutta mitä, jos et ole kotona, kun katas­trofi alkaa? Sitä varten sinulla on aina mukana pieni selviytymislaukku, jonka avulla pärjäät päivän verran päästäksesi kotiin. Sen sisältöön kuuluvat:

  • Tyhjä vesipullo
  • Tulitikkuja tai sytytin
  • Linkkuveitsi
  • Pieni ensiapu­pakkaus
  • Taskulamppu­ (joka toimii AA-pattereilla)
  • Hygieniavälineet: hammasharja, hammastahna, huulirasva, tamponi
  • Pieni tuliase
  • Lähiseudun kartta
  • Lyijykynä ja paperia
  • Kompassi
  • Viestintäpeili
  • Suurennuslasi
  • Merkinantopilli
  • Partaterä
  • Sahanterä
  • 4 metriä kestävää nyöriä
  • Neula ja nylonlankaa
  • Ongenkoukku ja koho
  • Hakaneuloja
  • Ilmastointiteippiä
  • Energiapatukoita
  • Puhelimen laturi

Likaista peliä ja rahasäkkejä

Teksti Antti Kurko Kuvat Elsa Piela

Vedonlyöntihuijaukset ovat miljardiluokan bisnes, joka linkittyy kansainväliseen rikollisuuteen. Suomalainen divarijalkapallo on osa tätä maailmaa.

Suomalainen divarijalkapallo, ketä kiinnostaa? Suomen kolmanneksi korkeinta sarjatasoa, Kakkosta, pelataan kuitenkin ympäri Suomea aina Helsingistä Tor­nioon ja Iisalmelta Närpiöön. Ulospäin välittyvä talkoohenkisyys ja kentän laidalta kohoava makkaran ja kahvin tuoksu luovat oman viehättävän paikallisen tunnelmansa peleihin. Pelaajatkin ovat usein sekoitus tuttuja oman pitäjän pelureita, aikuisten otteluihin tuntumaa hakevia nuoria lupauksia, uransa ehtoopuolella olevia entisiä ammattilaispelaajia sekä ensikosketusta eurooppalaiseen jalkapalloon ottavia ulkomaisia vahvistuksia.

Varsinaista glamouria näistä otteluista harvemmin löytävät muut kuin kovimmat jalkapalloromantikot – mutta toisaalta tarvitseeko sitä edes löytää? Suomalaisen divarifutiksen vertaaminen Valioliigaan olisi hieman sama kuin vertaisi Närpiön ja Barcelonan kaupunkeja. Ei kovinkaan mielekästä.

Kansainvälistä meininki silti on. Valtaosa divarimatsien ottelutulosta jännittävästä yleisöstä ei istu paikallisten kenttien säiden pieksemissä puukatsomoissa vaan eri mantereiden pienissä vedonlyöntikioskeissa ja netti­kahviloissa.

Moni suomalainen häkeltyisi, jos tietäisi, kuinka tarkasti suomalaista divarijalkapalloa seurataan maailmalla vedonlyöntimielessä. Yksi selittävä tekijä on se, että jalkapallo on muualla maailmassa pääosin talvilaji, mutta sääolosuhteiden takia esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa sarjat joudutaan pelaamaan kesäaikaan. Tämä lisää sarjojen houkuttelevuutta vedonlyönnin kannalta.

Vedonlyönnin suurin varjopuoli on siihen kytkeytyvä kilpailumanipulaatio. Maailman suurimpiin valtiojohtoisiin vedonlyöntiyhtiöihin lukeutuvan Hong Kong Jockey ­Clubin toimitusjohtaja Winfried Engelbrecht-Bresges on arvioinut, että laittoman vedonlyönnin ympärille rakentuvat markkinat ylittävät arvoltaan vuosittain jopa 500 miljardia dollaria, josta 350 miljardia on peräisin Aasiasta. Se on noin yhdeksän kertaa Suomen valtion budjetti. Ei ihme, että myös kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus on kiinnostunut potista.

Suomalainen urheilumaailmakaan ei ole välttynyt vedonlyöntihuijauksilta. Aiheesta kertoo Suomen urheilun eettinen keskus SUEK ry:n tutkintapäällikkö Jouko Ikonen, joka on kilpailumanipulaation vastaisen työn asiantuntija ja entinen rikoskomisario keskusrikospoliisista.

”Uskon, että Suomessa manipulointia tapahtuu muutamista muutamiin kymmeniin otteluihin tai kilpailutapahtumiin vuosittain yhteensä kaikissa urheilulajeissa.”

Jalkapallon kohdalla tulosmanipulaatiolle herkin sarja tuntuu olevan Kakkonen, jossa ottelumanipulaatioita tapahtuu enemmän kuin ylemmillä tai alemmilla sarjatasoilla.

”Syitä tähän voidaan hakea esimerkiksi siitä, että tällä tasolla yleisöä on vähemmän ja median kiinnostus on pienempää eikä otteluista tehdä videotallenteita”, Ikonen listaa.

Suomessa laittomaan vedonlyöntiin liittyvä manipulointi tuntuu olevan vielä lapsenkengissä, jos vertaa muuhun maailmaan, mutta myös täällä tehty vilppi on osa suurempaa kokonaisuutta. Tutkivan toimittajan ­Declan Hillin kirjoittama kirja Maksetut maalit kuvaa karulla tavalla, miten esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tulosten manipulaatio kytkeytyy tiiviisti korruptioon, väkivaltarikoksiin ja veron­kiertoon.

Tilanne on kehittynyt erityisen synkäksi monissa Itä-Euroopan maissa, missä mafia on linkittynyt vahvasti laittomaan vedonlyöntiin ja ottelumanipulaatioiden järjestämiseen. Hillin mukaan esimerkiksi Venäjällä moni urheilun ympärillä toimivaa lahjontaa vastaan kamppailut henkilö tai hänen läheisensä on kokenut uhkailua. Useita on kadonnut tai jopa menettänyt henkensä.

Kansainvälisesti urheilumanipulaatioihin pyritään puuttumaan kovin ottein. Kymmenen vuoden aikana Interpolin kuudessa maailmanlaajuisessa operaatiossa pidätettiin 12 500 ihmistä, joilla on ollut kytköksiä laittomaan vedonlyöntiin. Interpolin operaatioita on jonkin verran kritisoitu siitä, ettei niissö onnistuttu saamaan kiinni suuria kaloja, vaan haaviin jäi lähinnä pikkurikollisia.

Suomen poliisi sen sijaan sai melko suuren saaliin napattuaan kiinni singaporelaisen Wilson Raj Perumalin, joka oli lahjonut useita Veikkausliigan pelaajia ja yrittänyt saada vaikutusvaltaa useissa eri seuroissa rahoittamalla niitä sadoillatuhansilla euroilla. Jäätyään poliisin haaviin vuonna 2011 Perumal paljasti kansainvälisen syndikaatin toiminnan, mikä ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen ja johti useisiin pidätyksiin ympäri maailmaa. Perumal sai teostaan kahden vuoden vankeustuomion. Hänet luovutettiin vuonna 2012 istumaan tuomiotaan Unkariin, jossa hän auttoi paikallisia viranomaisia tutkimaan ottelumanipulaatioita. Ensikertalaisena Perumal istui puolet tuomiostaan.

Viisi vuotta myöhemmin Perumal oli jälleen järjestämässä pelejä Suomessa uudella peitenimellä ja yritti ostaa itselleen omistusta Kakkosessa pelanneesta Atlantis FC:stä. Joukkueelle hän hankki neljä hollantilaispelaajaa, joille luvattiin 1 400 euron tasku­rahan ja hotellikulujen lisäksi 3 000 euroa kuukaudessa bonuksineen. Se on suuri summa divaripelaajalle, kun ottaa huomioon, että suomalaisen veikkausliigapelaajan ansiotulojen keskiarvo oli vuonna 2014 noin 23 000 euroa vuodessa. Osa pelaajista on opiskelijoita tai käy osa-aikaisesti töissä, ja mitä alemmas sarjaportaissa laskeudutaan, sitä vähemmän pelaamisesta maksetaan.

”Kakkosen tasolla vain muutamat seurat voivat maksaa pelaajilleen rahaa, ja tämä on suurin tekijä, joka houkuttelee tai ajaa pelaajia tulosmanipulaatioon”, Ikonen kertoo.

Millä keinoin tulosmanipulaatiota voitaisiin sitten ehkäistä? Ikonen listaa keinoiksi muun muassa pelaajien palkkatason kohottamisen sekä tietoisuuden lisäämisen ilmiön laajuudesta ja toimintatavoista. Myös lainsäädäntöä tulisi hänen mielestään muuttaa niin, että jo pelkästään yritys eli manipulaation ehdottaminen voitaisiin tulkita rikolliseksi teoksi, jolloin manipulaation torjunnan painopiste voisi siirtyä pelaajista kentän ulkopuolelle, sinne missä isommat konnat ovat.

”Se onkin yksi ikuisuuskysymys, onko pelaaja enemmän syyllinen vai uhri. Tähän on ainakin kaksi perusteltua näkökulmaa, ja ymmärrän niitä molempia”, Ikonen toteaa.

Hänen mukaansa ulkomaisia pelaajia välittävät vilpilliset agentit pitäisi pystyä tunnistamaan paremmin. Näin ei esimerkiksi käynyt Suomen tunnetuimman ”fiksaajan” Perumalin tapauk­sessa, jossa Suomessa rikostuomion saanut hahmo onnistui muutama vuosi tuomionsa jälkeen vaikuttamaan pelaajiensa kautta joukkueen toimintaan.

Toisaalta Ikonen korostaa myös median vastuuta uutisoitaessa seuroista, joiden otteluissa epäillään olleen tulosmanipulaatiota.

”Joskus tuntuu, että tutkinnan ollessa vasta alkuvaiheessa seuroja on ryöpytetty mediassa niin paljon, että niihin on lyöty jo vahva syyllisen leima. Tämä voi nostaa seurojen kynnystä tehdä itse ilmoituksia, mikäli niillä on omia epäilyjä joukkueensa sisällä tapahtuneesta manipulaatiosta”, Ikonen sanoo.

Kun puhutaan suomalaisesta divari­jalkapallosta, puhutaan kansainvälisestä ilmiöstä.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 12: Hoivataan toisiamme

MIKAMEITAVAIVAA

Veikka iloitsee Club Maten ilmaisista juomista mutta suree riippuvuuttaan suorasta palautteesta, Pontusta taas vaivaa liian kesy luokkapuhe. Molemmat avautuvat tekemästään ja vastaanottamastaan tunnetyöstä, sitten todetaan että pahin ongelma on jatkuva yritys löytää kapitalismiin sopeutuvia ratkaisuja ongelmiin.

Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä.

Armomurhaaja

Valoa tunnelin päässä

Teksti Anton Vanha-Majamaa

Finnkino ja levittäjät riitelevät rahasta. Miten tästä sotkusta noustaan, ja onko elokuvateattereilla tulevaisuutta?

Suomen elokuvakenttä on kohissut pitkin vuotta. On uutisoitu Helsinkiin avattavista uusista monisaliteattereista, joista ainakin yhtä tulee pyörittämään baltialainen teatteriketju ­Cinamon. On puhuttu Lappeenrannasta, johon Finnkino pykäsi oman monisaliteatterinsa, osti kaupungin kaksi muuta teatteria itselleen ja parin kuukauden häsellyksen jälkeen pisti laput molempien luukuille.

Ja sitten on puhuttu Yösyötöstä. Loka­kuussa levitysyhtiö Nordisk Film ilmoitti, ettei Solar Filmsin tuottamaa koko kansan komediaa nähdä Finnkinolla lainkaan, koska teatteriketju ei suostu maksamaan levittäjän toivomaa esityskorvausta. Tuottaja Markus Selinin mukaan Finnkino olisi maksanut lipputuloista tekijöille aiempaa vähemmän.

Sittemmin kiista laajentui koskemaan myös muita Nordiskin levittämiä elokuvia.

Erittelimme kolme olennaista alaa koskevaa kysymystä, ja haimme niihin vastaukset.

Mitä Finnkinolle voi tehdä?

Kiinalaisen Wanda Groupin omistamalla Finnkinolla on yli sata salia yhdellätoista paikkakunnalla, ja se myy kotimaan kaikista elokuvalipuista noin 70 prosenttia. Seuraavaksi suurin teatteriketju on Bio Rex, jonka markkinaosuus on noin seitsemän prosenttia.

Alan toimijoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, mitä Finnkinon suhteen pitäisi tehdä, mutta yleinen mielipide on, että jotain pitäisi tapahtua. Kyse ei ole ihan monopolista, mutta kaukana ei olla.

Elokuvateatteri Rivieraa Helsingissä pyörittävä Atte Laurila arvioi, että Helsingissä Finnkinon markkinaosuus on jopa 95 prosenttia. Hän näkee nykytilanteessa kaksi mahdollisuutta, virkamiesvetoisen ja markkinaehtoisen.

Virkamiesvetoinen vaihtoehto on se, jossa viranomaiset pitävät Finnkinon kaltaiset, monopoliasemaa lähentelevät yritykset kurissa asettamalla säännöksiä ja rajoitteita.

Markkinaehtoisessa mallissa puolestaan alan muut toimijat tarjoavat parempia palveluita ja rikastuttavat tarjontaa, jolloin asiakkaat äänestävät jaloillaan.

Toistaiseksi Kilpailu- ja kuluttajavirastolla ei ole ollut mahdollisuuksia puuttua Finnkinon toimiin, sillä sen tekemät yrityskaupat, joilla se on asemaansa vahvistanut, eivät ole ylittäneet yrityskauppavalvonnan liikevaihtorajoja.

Laurilan mielestä markkinoilla on tilaa sekä isoille että pienille toimijoille. Hän lukeutuu itse jälkimmäisiin: Rivierassa on yksi sali ja viitisenkymmentä asiakaspaikkaa, ja se panostaa oheistarjoiluihin sekä kokemuksellisuuteen.

Kalasatamaan ensimmäisen teatterinsa vuonna 2018 avaava Cinamon on puolestaan kokenut toimija, joka voi onnistuessaan nakertaa suoraan Finnkinon markkinoita. Ainakin sen konsepti on hyvin samanlainen: isoja saleja, huipputekniikkaa ja hyvät karkki­valikoimat.

Hyvin vaikea sen on silti nousta Finnkinon vakavaksi haastajaksi.

”Finkkarilla on määräävä markkina-asema, ja he hoitavat hommansa kuitenkin sen verran hyvin, että vaikea sitä on horjuttaa”, sanoo It’s Alive Filmsin Jani Pösö. Hänen tuottamansa Armomurhaaja saa ensi-iltansa 24. marraskuuta – myös Finnkinolla.

”Mutta hemmetin tärkeää on, että tulonjaosta, julkaisuikkunoista ja levitystavoista käydään nyt keskustelua. Nordisk ja Solar tekevät ihanaa työtä tässä kaikkien muiden puolesta.”

Atte Laurila komppaa: ”On ollut hienoa, että Solar, Nordisk ja elokuvissa kävijät ovat lähteneet tällaiseen kapinaan. Tämähän on suoranainen vallankumous. Toivon, että vastaavaa kapinahenkeä löytyisi myös muilta levittäjiltä ja tuotantoyhtiöiltä.”

Future Filmin elokuvateatterilevityksen johtajan Harry Päiväläisen mukaan olisi hyvä, että Suomessa olisi terve kilpailutilanne eli muitakin isoja toimijoita.

”Helsinkiin mahtuisi kyllä enemmänkin teattereita.”

Hän muistuttaa, että pääkaupungissa oli vielä vuosituhannen alussa Sandrew Metronome, joka omisti sekä kaksisalisen Maximin että kymmen­salisen Kinopalatsin. Lisäksi sillä oli Turussa yhdeksänsalinen Kinopalatsi.

Vuonna 2006 Finnkino osti kaikki kolme ja käytännössä muodosti kaupunkeihin teatterimonopolit.

Pösö uskoo, että Finnkinon kaltainen iso markkinajohtajakin on valmis joustamaan toimintatavoissaan, jos se näkee sen tarpeelliseksi. Lähivuosina näin voi hyvin käydä, kun Suomeen tunkee taas Cinamonin kaltaisia uusia yrittäjiä.

Vaikka Finnkino ylpeilee Scape-saleillaan ja lasertykeillään, on teatterikokemus eri tasolla kuin maailman huippumultiplexeissä. Eikä sillä ole vieläkään omaa IMAX-salia, vaikka sellainen löytyy jopa paljon pienemmästä Tallinnasta – juuri Cinamonin pyörittämänä.

Onko Finnkinolle vaihtoehtoja?

Tällä hetkellä elokuvalevitys on varsin standardoitua. Peruskaavan mukaisesti pitkä elokuva pyörii ensin elokuvateattereissa joistain viikoista joihinkin kuukausiin, jonka jälkeen sitä ei usein hetkeen saa mistään. Sitten tulevat DVD- ja Blu-ray-tallenteet sekä mahdolliset digivuokraamot ja suoratoistopalvelut. Ja lopuksi vielä tv-ensi-ilta.

Alalla puhutaan neljän kuukauden aikaikkunasta: niin kauan pitää olla kulunut teatteriensi-illasta ennen kuin elokuvan voi julkaista tallenteilla. Tämä ikkuna on Finnkinolle tärkeä, sillä muiden julkaisukanavien uskotaan nakertavan teatterin siivusta. Syksyllä 2016 Finnkino veti Apulanta-elokuvan Teit meistä kauniin pois teattereistaan, kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät olivat sopineet Elisa Viihteen kanssa digijulkaisusta vain kuukautta teatteriensi-­illan jälkeen.

Maailmalla isot elokuvateatterit käyvät samaa taistoa Netflixin kaltaisia palveluita vastaan. Keväällä alan tärkein festivaali Cannes linjasi, että sen kilpaelokuvien täytyy jatkossa saada teatterilevitys Ranskassa.

Jani Pösö ja Harry Päiväläinen korostavat molemmat, että jokainen elokuva on omanlainen keissinsä, eikä samaa sapluunaa kannata soveltaa kaikkiin.

”Se on ihan konseptointikysymys. Joissain tapauksissa se, että elokuva olisi samaan aikaan nettipalveluissa ja elokuvateattereissa, tekisi hyvää sekä teattereille että itse elokuvan ansainnalle”, Pösö sanoo.

Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että festivaaleilla menestynyt kotimainen laatuelokuva pyörisi ensin Finnkinolla, josta se lentäisi muutaman viikon jälkeen pois, koska kilpailu esityspaikoista on niin kovaa. Tämän jälkeen elokuva siirtyisi Kino Engelin ja Rivieran kaltaisiin ”taide-elokuvaan” keskittyviin teattereihin, ja samalla sitä levitettäisiin näkyvästi Ruudussa, Elisa Viihteessä tai vaikka Suomen Netflixissä.

Suoratoistopalvelut voisivat mainostaa, että teattereissa pyörivä festarimenestyjä löytyy nyt myös heidän ohjelmistostaan. Osa jäisi katsomaan elokuvaa kotisohvaltaan, mutta osa menisi silti teatteriin samasta syystä kuin sinne mennään nytkin – kokemuksen vuoksi.

”Se, miksi näin ei tehdä, ei johdu logiikasta eikä rahasta vaan periaatteesta ja siitä, että keskenään täysin erilaiset elokuvat jaellaan samalla sapluunalla”, Pösö toteaa viitaten jälleen Finnkinoon.

Suoratoistossa liikkuvat rahat ovat ainakin Suomessa vielä niin pieniä, ettei se ole taloudellisesti yksin kovin kannattavaa. Teatterilevitys on yhä suomalaisen elokuvan kulmakivi ja myös markkinointikanavana ehdoton.

Päiväläinen sanoo, että Finnkino-boikottia olisi taloudellisesti äärimmäisen vaikea perustella. Hän käyttää esimerkkinä Michael Haneken elo­kuvaa Rakkaus (2013), joka sai muutama vuosi sitten melkein 40 000 katsojaa.

”Helsingissä [Finnkinon omista­mien] Maximin ja Kinopalatsin osuus oli suuri. Turussa 100 prosenttia tuli Finnkinolta. Tampereella on [itsenäinen] Niagara, mutta heidän ohjelmistonsa on aika täynnä. Nuo ovat kolme suurinta kaupunkia, ja ne muodostavat yli puolet markkinasta. Että kyllähän se vaikeaa olisi.”

Onko elokuva­teattereilla tulevaisuutta?

”Elokuvateatterin kuolemasta on puhuttu vuosikymmeniä, mutta tällä hetkellä elokuvissa käydään Suomessa suhteellisen hyvin. En jaksa uskoa että se vähenisi, vaan päinvastoin”, Harry Päiväläinen sanoo.

Elokuvissakäyntien määrä Suomessa on viime vuosina lisääntynyt, ja erityisesti kotimaisen elokuvan suosio on kasvussa. Silti suomalaiset käyvät elokuvissa keskimäärin 1,6 kertaa vuodessa, kun Yhdysvalloissa ja Kanadassa vastaava luku on 5,3. Me olemme laiskaa leffakansaa, ja kasvunvaraa on valtavasti.

Tulevaisuudessa teatterit joutuvat kiinnittämään yhä enemmän huo­miota viihtyvyyteen ja oheispalveluihin. Kokemuksiin, jotka ovat mielellään vielä ainutlaatuisia.

Atte Laurila sanoo miettineensä viime aikoina radiota.

”Suomessa on hirveä määrä radiokanavia, joista kukin on erikoistunut omaan juttuunsa. Elokuvateatterien puolella voitaisiin tehdä samaa.”

Pienten teatterien kohdalla erikoistuminen tapahtuu jo nyt luontevasti, koska yhteen saliin mahtuu rajallinen määrä näytöksiä. ”Jotain kaikille” -malli ei toimi.

On mahdollista, että tulevaisuudessa isommatkin toimijat erikoistuvat tietynlaisiin elokuviin. Esi­merkiksi näin: kotimaiset koko perheen elokuvat Finnkinolle ja taajamien ­teattereille, Hollywood-spektaakkelit kasvukeskuksiin tähtäävälle Cinamonille ja arthouse-hitit korttelikinoille.

Palvelun laatuun ja uutuuksiin panostetaan tulevaisuudessa enemmän, vähän niinkuin ravintolat vaihtavat nykyään konseptejaan ja uudistavat ruokalistojaan.

”Jos perinteinen suomalainen lauantai-ilta on se, että juodaan pilsneriä himassa, syödään HK:n sinisestä tehtyä uunimakkaraa ja katsotaan, kun John Wayne lönköttää länkkärissä, niin nykyään ihmiset tekevät muutakin. He haluavat kokemuksia”, Jani Pösö sanoo.

”Ja jos se kokemus haisee palaneelle popcornille, niin se ei enää riitä.”

Sateenvarjot ja ymmärryksen puute

Lopetetaan änkyröinti niin kuin lopetettiin lobotomia.

Kuvittele, että kävelet Helsingin keskustassa. On lokakuu, ja vettä tulee viidettä päivää peräkkäin. Osasit odottaa tätä, joten kannat kädessäsi sateenvarjoa, kun kiirehdit Mannerheimintietä eteenpäin. Yhtäkkiä ohitsesi kävellyt kanssamatkaaja alkaa huutaa ja sanoo, ­että löit häntä silmään sateenvarjollasi. Pyydät anteeksi, sanot sen olleen vahinko ja päätät olla varovaisempi jatkossa. Jatkatte kumpikin matkaanne rauhassa. Helppoa.

Kuvitellaan toinen tilanne. Miss Helsinki -kandidaatit poseeraavat Amerikan alkuperäiskansojen päähineissä, kun ohitse skrollanneet huomauttavat, että tämä on alkuperäiskulttuurin omimista. Yksinkertaisen anteeksipyynnön sijaan sateenvarjolla silmään sohaissut alkaa argumentoida, että hänellä on oikeus sohia mihin huvittaa, ei se voinut oikeasti sattua ja leikillähän tässä vain.

Näin käy jatkuvasti Suomen julkisessa keskustelussa. Kun jokin ryhmä tuo esille epäkohdan, syntyy melkein samana hetkenä äänekäs vastustusjoukko, joka kokee aiheen turhaksi mielensä pahoittamiseksi. Aitoa keskustelua ei juuri ehdi syntyä, kun äänekkäimmät päätyvät huutamaan Twitterissä toistensa yli siitä, onko kyse turhasta loukkaantumisesta vai ei. Syntyy vaikutelma kahdesta ääripäästä ja keskelle jäävästä ”tolkun enemmistöstä”, joka ei ota asiaan kantaa.

Julkisessa keskustelussa ihmetellään usein sitä, miksi aiemmin täysin viaton sana tai ele on nykyään väärin. Eihän tämä ennen ollut mikään ongelma.

Suomessa on kasvava joukko ihmisryhmiä, joiden ääniä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa julkisessa keskustelussa. Tämä luo konflikteja, kun vanhoja arvoja on voitava kyseenalaistaa.

Amerikan alkuperäiskansojen päähineen ja n-sanan käyttö oli korrektia sata vuotta sitten, mutta niin oli lobo­tomiakin, ja siitä on iloisesti luovuttu.

Jotta voisimme luoda kaikille turvallista Suomea, on meidän opittava keskustelemaan eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Tämä vaatii faktojen selvittämisen lisäksi aitoa kuuntelua ja oman sateenvarjon alta kurkistamista.

Jos siis päädyt tilanteeseen, jossa sinulle huomautetaan käytöksestäsi, pysähdy ennen kuin alat puolustautua. Kaikkien kokemuksiin ei voi samaistua, mutta usein pääsee jo pitkälle ymmärtämällä, että ei voi ymmärtää.

Aurora Lemma

Kirjoittaja on toimittaja ja lääketieteen kandidaatti.

Miten selviytyä valkoihoisena hetero­miehenä mielensäpahoittajien maailmassa?

Teksti Tero Hannula

Naiset ovat pilanneet kaiken, eikä mistään saa enää puhua.

Minä olen ihan tavallinen valkoinen heteromies, eikä minulle ole tilaa enää missään. Mitään ei saa sanoa. Aina tulee joku feministi tai muu mielensäpahoittaja mussuttamaan.

Sanopa, että miehet on miehiä ja naiset naisia – ne tulee mussuttamaan. Sano, ettei pidä loukkaantua, vaikka väärä ihminen pitää saamenpukua – ne tulee mussuttamaan. Sano, että työttömät on laiskoja – ne mussuttaa. Kaikesta ne loukkaantuu, kohta ei saa enää lihaakaan syödä. Sitä paitsi työttömiä mekin ollaan, kun kiintiönaiset ja nuoremmat vie meidän työpaikat. Valkoinen heteromies on Suomen syrjityin vähemmistö! Meille ei ole tilaa enää missään.

Kerran mä sanoin, että feministit puhuu tosi ilkeästi ja ajaa asiaansa ihan väärällä tavalla. No siitäkös se paskamyrsky syntyi. Ei kuulemma saisi edes vaatia, että nämä sorretut ja loukatut vähemmistöt esittäisivät tuohtumuksensa salonkikelpoisella tavalla. Mä sanoin niille, että painukaa feminatsit helvettiin, kun ette osaa asial­lisesti puhua. Jätkät sanoi töissä, että helvetin hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut Helsingin Sanomien kolumnipalstalla siitä, että minua syyllistetään nykyään aivan kaikesta. Miksi kukaan ei kuuntele minua? Olen puhunut siitä televisiossa, iltapäivälehdissä, radiossa ja Twitterissä, mutta kukaan ei kuuntele minua, eikä minulle ole tilaa enää missään.

Kyllä minä naisia arvostan, ei siitä ole kyse. Osaan imuroidakin. Minä toivoisin vain, että minäkin saisin tilaa ja saisin sanoa mielipiteeni eli sen, että kaikki muut ovat herkkähipiäisiä ja huonoja paitsi minä, eikä kukaan loukkaantuisi eikä sanoisi vastaan. Minäkin olen vain ihminen, ja minunkin mielipiteistäni seitsemänkymmentä prosenttia on vettä. ”Ole kuin vesi”, sanoi Bruce Lee. Helvetin hieno mies, ikinä ei loukkaantunut mistään, kuten vesikään ei loukkaannu, ei edes Talvivaarasta, se vain muuttaa muotoaan. Joskus se muuttaa muotoaan myrkylliseksi, mutta ei se itse välitä siitä paskaakaan. Kyllä kannattaa olla niin kuin vesi.

Minä en ymmärrä, miksi kaikki eivät voi käsitellä asioita yhtä neutraalisti kuin minä, valkoihoinen heteromies, minä joka en loukkaannu mistään. Olen objektiivinen mittapuu, malliesimerkki kaikille. Kun minua vituttaa, niin minua vituttaa, ja siihen on silloin hyvä syy, mutta minä en loukkaannu mistään, kuten ei vesikään. Joskus minä muutan muotoani vitutuksen muodoksi. Minä tiedän, että kaikki asiat ovat pieniä, mikään ei loukkaa minua eikä mikään tunnu minusta miltään. Paitsi se, ettei minulle ole tilaa enää missään.

Kerran firman pikkujouluissa akat alkoi valittaa siitä, kun me miehet kehuttiin niiden ulkonäköä. Siis imartelusta pahastuivat! Jos minua olisi joku kehunut, niin en olisi kyllä valittanut ollenkaan vaan asiallisesti sanonut, että kiitos, mennäänkö panemaan, ja niin olisi kyllä heidänkin pitänyt sanoa. Me oltiin kuulemma seksisti­ämpäreitä ja vaikka mitä.

Vittuillaksemme päätettiin jät­kien kesken olla sanomatta mitään, mä sen oikeastaan keksin. Turvat tukossa kateltiin vaan. No nehän alkoivat keskenään sitten puhua siinä. Papattivat menemään catcallingista, ulkonäkökeskeisyydestä, ahdistelusta ja mitä näitä nyt oli. Mä näin, että meistä jätkistä aika moni ois halunnut sanoa väliin, että eikö sitä nyt oo isompiakin ongelmia olemassa, että mitäs näistä nyt jauhamaan, mutta ei, sanaakaan me ei sanottu. Hiljaa tönötettiin eikä sanottu mitään.

Keskustelu vaan jatkui ja jatkui, kunnes joku niistä sitten lopulta alkoi kääntää sitä miesten suuntaan ja arveli, että me miehetkin kohdataan häirintää. Että jos vaikka armeijassa suihkussa joku tuijottaa toisen vehjettä vähän liian pitkään, niin eikö sekin oo sitten häirintää. Mä sanoin niille, että akat hiljaa armeijasta, kun asia ei teitä koske, antakaa meille tilaa edes tässä asiassa, joka on meille pyhä. Jätkät sanoi, että oli muuten helvetin hyvin sanottu.

Kirjoittaja on opettaja, kirjailija ja Itä-Seinäjoen johtava satiirikko.