voima

Taistelu Rautatientorin tarinasta

Teksti Juho Narsakka Kuvat Outi Neuvonen

Ääripäiden meuhkaaminen, ihmisoikeuskysymys, turvallisuusriski – kaikki nämä näkökulmat käytettiin kevättalven mielenilmauksiin.

Helsingin Rautatien­torilla toteutui kevättalvella 2017 yli sata päivää kestänyt poliittinen kamppailu. Sen näyttämönä toimi Rautatieaseman edustalla sijainnut tori, jolla nähtiin oikeuksiaan vaativia turvapaikanhakijoita, suomalaisia tukijoita, äärioikeistolaisia, tuh­opolttoyritys, poliiseja, vierailevia poliitikkoja ja toista­tuhatta osallistujaa kerännyt tukikonsertti.

Joukko irakilaisia ja afganistanilaisia turvapaikanhakijoita aloitti 10. helmikuuta 2017 Oikeus elää / Right to ­Live -mielenilmauksen Kiasman aukiolla vaatiakseen itselleen perusoikeuksia ja oikeudenmukaista kohtelua sekä pakkopalautusten keskeyttämistä. Äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä aloitti toisella puolella Mannerheimintietä siirtolaisten mielenilmausta vastustavan Suomi-Maidan-mielenosoituksen.

Seuraavalla viikolla molemmat mielenilmaukset siirtyivät poliisin määräyksestä Rautatientorille. 135 vuorokautta Rautatientorilla pysynyt Oikeus elää on vuoden näkyvin mielenilmaus ja yksi viime vuosien pitkäkestoisimmista protesteista Suomessa.

Pysyvän protestin tuominen kaupunkitilaan on onnistuessaan tehokas keino saada näkyvyyttä asialle kuin asialle, saada media kiinnostumaan ja luoda poliittista painetta päättäjille. Tässä Oikeus elää on onnistunut.

Turvapaikanhakijoiden kohteluun liittyviä epäkohtia on tuotu esiin yhtä lailla keskustelemalla kasvokkain Rautatientorin poikki kulkevien ihmisten kanssa kuin tiedottamalla medialle. Kevään mittaan protestoijat tapasivat myös Maahanmuuttoviraston virkamiehiä ja politiikkoja rivikansanedustajista pääministeri Juha Sipilään.

Valtaosa mielenosoittajien viestinnästä tapahtui kuitenkin päivittäin perinteisen median ulkopuolella Facebookin, Twitterin ja blogin kautta.

Suomi-Maidanin tiedotus ei ole yhtä selkeää. Oikeus elää -mielenosoittajien tapaan myös Suomi-Maidan viesti omia kanaviaan pitkin, erityisesti suoratoistamalla videoita YouTubeen.

Suomi-Maidaninin osallistujien eri yhteyksissä esittämiin vaatimuksiin kuuluu esimerkiksi vuonna 2015 Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden karkottaminen. Käytännössä osallistujat ovat uhkailleet ja häiriköineet kaikkia heidän kanssaan eri mieltä olevia turva­paikanhakijoista ohikulkijoihin.

Mediassa Rautatientorin mielenosoittajat on usein kehystetty ongelmallisesti toistensa peilikuviksi tai ”kahdeksi ääripääksi”, vaikka kyseessä eivät ole samanlaisessa asemassa olevat ihmiset. Turvapaikanhakijoille ympärivuoro­kautisen mielenilmauksen aloittaminen talvipakkasilla oli epätoivoinen ja voimakas teko äärimmäisen epävarmassa tilanteessa. Heidän toimintansa kautta julkisuuteen on syntynyt myös toisenlainen, laajempi tarina. Siinä Rautatientori symboloi taistelua siitä, koskevatko ihmisoikeudet kaikkia tasavertaisesti vai asetetaanko ihmisiä eriarvoiseen asemaan rasistisin perustein.

Yhden näkökulman tapahtumiin tarjoavat poliisin ja maahanmuuttoviraston virkamiehet, joiden käsitys turvallisuudesta poikkeaa turvapaikanhakijoiden ja heidän tukijoidensa näkemyksestä. Turvallisuudella voidaan perustella mitä tahansa hallinnollisia toimenpiteitä, jopa rajata oikeutta vaatia itselleen turvaa.

Molemmat Rautatientorin mielenosoitukset loppuivat poliisin määräyksestä kesäkuun lopulla. Suomi-Maidan häädettiin toistuvien järjestys­häiriöiden vuoksi paljon huomiota saaneessa poliisi­operaa­tios­sa. Muutamaa päivää myöhemmin poliisi määräsi myös Oikeus elää -mielenosoituksen pois Rautatientorilta mielenosoittajien omaan turvallisuuteen vedoten antamatta kuitenkaan esimerkkejä siitä, mikä heitä konkreettisesti uhkaa.

Molempien mielenilmausten poistamista perusteltiin ”yleisellä turvallisuudella”. Turvallisuus on noussut varsinkin poliisin viestinnässä keskeiseksi teemaksi. Myös virkamiehet ja poliitikot perustelevat ”turvallisuudella” käännytyksiä Irakiin ja Afganistaniin, jossa monet turvapaikanhakijoista saattavat joutua kuolemanvaaraan.

Virkamiesten toimenpiteet hahmotetaan Suomessa usein neutraalina toimintana. Poliisi on viestinnällään osallistunut määrittelyyn, miten Rautatien­torin protestit hahmotetaan. Maahanmuuttoviraston virkamiesten tapaan myös poliisiin toiminta vaikuttaa turvapaikanhakijoiden kohteluun ja asemaan Suomessa.

Poliisin turvallisuuspuhe jyräsi lopulta virkamiesauktoriteetilla julkisuudessa alleen siirtolaisten oikeuspuheen luomalla Rautatientorin tarinassa vastakkainasettelun näiden kahden asian välille. Jos turvallisuussyihin vedoten rajataan oikeutta osoittaa mieltä perusoikeuksien puolesta, on kyseessä virkamiesten sortava vallankäyttö.

”En voi mennä takaisin, minut tapetaan. Silti minulle sanotaan, että on turvallista mennä takaisin. Samaan aikaan Suomen ulkoministeri Timo Soini sanoo, ettei suomalaisten ole turvallista matkustaa Irakiin. Mikä siis on totta? Ehkä totuus on se, että eri ihmisiä koskee eri totuus.”

Näin Oikeus elää -mielenilmaukseen osallistuva Tiem Raad pohti Kansan Uutisten jutussa sitä, mistä Rautatientorin toisistaan poikkeavissa tarinoissa on kysymys.

Turvapaikanhakijat ja heidän tukijansa ovat Rautatien­torin jälkeen osallistuneet Helsingin Pride-kulkueeseen, osoittaneet päivisin mieltä Kiasman aukiolla ja syyskuun alussa alkaneet rakentaa tilapäistä turvapaikkataloa Kolmen Sepän Aukiolle taiwanilaisten arkkitehtien opastuksella People’s Architecture -nimisessä hankkeessa. Protestoinnille on tarvetta niin kauan­, kun ihmisiä koskevat eri ­totuudet.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 9: Mikä mediaa vaivaa? (live)

image1
Veikka ja Pontus kysyvät mitä media haluaa meiltä ja mitä me haluamme medialta. Podcastin ensimmäisessä live-nauhoituksessa vastataan yleisökysymyksiin medioiden normittavasta työstä, maailmantuskasta ja siitä, pitäisikö Veikan ja Pontuksen muuttaa yhteen. Lopuksi kerrotaan, millainen olisi oikeaoppinen ja kaikin tavoin täydellinen media.
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

Kuvat: Reetta Räty

Kielen voima

Teksti Reetta Räty

Luokan oveen on kiinnitetty lappu, jossa lukee näin:

”Meillä osataan albaniaa, arabiaa, bengalia, ingushia, englantia, kurdia, nepalin kieltä, pashtua, somalin kieltä, suomea, tamilia, thaikieltä, turkkia, venäjää, viroa.”

Samantapainen lappu on itähelsinkiläisen koulun seuraavankin luokan ovessa. ”Meillä osataan arabiaa, bengalia, englantia, koreaa, kurdia, ranskaa,  somalin kieltä, suomea, turkkia, venäjää, viroa.”

Seuraava ovi, uusi lappu: ”albania, arabia, kurdi, urdu….”

Ovissa kerrotaan, mitä kaikkia kieliä kussakin luokassa puhutaan. Yhteensä koulussa osataan yli 30 kieltä, ja koko asuinalueella on rekisteröity yli 60 eri kotikieltä. Helsingissä puhutaan äidinkielenä jo yli 130 eri kieltä, eli meillä tosiaan osataan kieliä – mutta osataanko tätä taitoa arvostaa tai edes tunnistaa?

Tätä itähelsinkiläistä peruskoulua kutsutaan usein maahanmuuttajakouluksi tai vähän kryptisemmin s2-kouluksi. S2 on koulujen hallintokieltä: s2-oppilas opiskelee suomea toisena kielenään. Hänen kotikielensä on siis jokin muu kuin suomi.

Mutta että maahanmuuttajakoulu?

Paljon osuvammin koulua voisi kutsua kansainväliseksi kouluksi. Lapsista suurin osa on syntynyt Suomessa, mutta ilmapiiri on kovin kansainvälinen, sillä niin monen juuret ovat muualla kuin Suomessa. Luokan seinällä on lasten nimet arabialaisin aakkosin kirjoitettuna: ”Aniisa, Sara, Andres, Noore, Ismail, Melak, Chiara, Hariini.” Kauniita, suomalaisia lasten nimiä vuodelta 2017!

Sanoilla – ja kielellä – on valtaa ja väliä.

Otetaan toinen esimerkki:

Tässä samassa itähelsinkiläisessä koulussa opiskelee lapsia, joita kutsutaan mediassa, tutkimuksissa ja tilastoissa vieraskielisiksi. Se on kummallinen nimitys, sillä tämä on suomalainen peruskoulu, ja täällä opetetaan, syödään, juhlitaan ja pelataan sählyä suomeksi. Toki väli­tunnilla, käytävillä ja ruokalassa kuulee arabiaa, somalin kieltä, kurdia, venäjää, viroa, englantia tai daria. Lapset ovat monikielisiä, eivät vieraskielisiä.

Sana vieraskielinen on pesiytynyt kielenkäyttöön, kun on yritetty sanoa, että lapsen tausta on jossain muualla kuin Suomessa. Etnisyyttä ei Suomessa tilastoida, mutta kotikieltä tilastoidaan. Ja jos kotikieli ei ole suomi, se on jotain vierasta.

Suomessa – toisin kuin monessa muussa maassa – ei voi tilastoida äidinkieleksi kuin yhden kielen. Se vääristää todellisuutta ja vaikuttaa kielenkäyttöön.

Kello on 8.15. Oppitunti alkaa. Vitosluokka rymistelee luokkaan ja istuu paikoilleen. Luokka on perinteinen: pulpetit, tuolit, liitutaulu, kello, seinillä oppilaiden ryhmätöitä muun muassa teemasta Suomi 100 vuotta. On ­Sibelius, Suomen lippu, tietoa ­saamelaisista ja saamen eri kielistä: kolttasaame, inarinsaame, pohjoissaame.

Oppilaat pölisevät keskenään suomeksi.

Luokassa on päätetty tehdä asioita, jotka tekevät näkyväksi lasten kieli­taidon tai kielelliset resurssit, kuten lingvistit sanovat. Vaikka koulua käydään suomeksi, on huomattu, että lasten lukuisten eri kotikielten tuominen mukaan koulun arkeen on hyödyllistä. Koulussa puhutaan ”kielitietoisesta oppimisympäristöstä”.

Luokan seinäkalenterista näkee, että syyskuussa on ollut eid-juhla. Sanakirjat ovat tavallisia apuvälineitä, ja samankieliset oppilaat voivat auttaa toisiaan, jos joku ei ymmärrä termejä. Kenenkään kielitaitoa ei saa arvostella.

Kielitietoisuus pyrkii lisäämään lasten kiinnostusta kieliä kohtaan ja kohottamaan lasten kielellistä itsetuntoa. Kun kielitaito tuodaan näkyväksi, ehkä joku oppilas huomaa itsekin, että venäjän kieli on mieletön etu vaikkapa työelämässä. Ei sellaista taitoa kannata peittää.

Aiemmin peruskouluissa oli suorastaan kiellettyä puhua muuta kuin suomea. Enää ei ajatella niin jyrkästi, vaan luokkiin pyritään luomaan ilmapiiri, jossa lapset oppivat olemaan ylpeitä omista kielistään ja tulevat tietoisiksi siitä, että he ovat monikielisiä.

Kielitietoisuuden lisäämisessä on kyse sekä lapsen omasta identiteetistä että laajemmin kieli-ideologioista: tunnistammeko monikielisten lasten osaamisen, vai keskitymmekö problematisoimaan heidän suomen kieltään?

Monikielisiä lapsia on usein eniten alueilla, joita demonisoidaan julkisuudessa. Monikieliset koulut ovat ”huonoja” kouluja – osin siksi, että niiden vahvuuksia ei lainkaan nähdä.

Kansainvälisyytenä pidetään englantia, ranskaa, espanjaa ja ehkä myös kiinaa, ei maailmankieliä kuten arabiaa, venäjää tai banglaa. Tämäntapaisen ajattelun muuttamiseen kielitietoisuuden lisääminen tähtää.

Sosiolingvisti Heini Lehtonen on tarkastellut väitöskirjassaan nuorten puhetta ja vuorovaikutusta helsinkiläisissä kouluissa, joiden oppilaat puhuvat pariakymmentä eri ensikieltä.

Lehtonen muistuttaa, että arjessa monikielisyys ei tarkoita vain sitä, että nuori käyttää suomea ja vanhem­piensa kieltä. Itähelsinkiläisten nuorten kielessä näkyvät siirtolaisuus, globalisaatio ja transnationaalisuus. Eri elämänvaiheista ja ympäristöistä on tarttunut mukaan kieliä, jotka kulkevat mukana maasta ja tilanteesta toiseen.

Lehtonen kertoo esimerkin itähelsinkiläisestä monikielisestä nuoresta.

R on muuttanut lapsena Irakista Turkkiin ja kouluikäisenä Turkista Pohjois-Suomeen, josta vuoden päästä Helsinkiin. Kotikielet ovat kurdin sorani ja arabia. Hän on oppinut Turkissa turkkia ja persiaa ystäväperheeltä, koulukielenä on suomi, kavereiden kanssa hän puhuu kurdia, turkkia, suomea, ymmärtää ja käyttää myös ainakin venäjän sanoja.”

Tällainen ”kielitaidoton maahanmuuttaja” tämä oppilas R.

Luokan seinällä on lappuja, joissa lukee 14 eri kielellä huomenta.

Joka viikko on opeteltu yksi kieli lisää, ja nyt lapset toivottavat toisilleen huomenta albaniaksi, arabiaksi ja suomeksi. Mer menches! Huomenta!

Huomenta-lappuja on saatu juuri yksi lisää, kun luokkaan tuli nepalinkielinen poika. Nepalissa puhutaan yli 120 kieltä, joista isoin on nepalin kieli. Nepalia kirjoitetaan devanagari-kirjoitusjärjestelmällä, eli se näyttää samalta kuin vaikka hindin kieli. Kotikieliset huomenta-laput ovat näkyvä muistutus siitäkin, että monet luokasta pitävät suomen kielessä käytettäviä aakkosia vain yhtenä mahdollisena tapana kirjoittaa. Vaikkapa bengalissa, kiinassa, venäjässä ja arabiassa on omat aakkoset, ja oppilaat ovat opettaneet kirjaimia toisilleen työpajoissa.

Luokalla on toinenkin uusi oppilas, hän on kotoisin Venäjältä. Tyttö ei vielä puhu suomea,  mutta hänen on suhteellisen helppo sujahtaa tähän luokkaan. Luokan muut venäjäntaitoiset kääntävät opettajan ohjeita tytölle, eikä välitunnilla tarvitse olla ihan hiljaa, kun ympärillä on niin paljon muita venäjää taitavia.

Lapset pitävät aivan itsestäänselvänä, että kaikki oppivat monia kieliä. Eiväthän he juuri tunne yksikielisiä ihmisiä. Tämän koulun kutosluokalla on neljä oppilasta, joiden molemmat vanhemmat ovat suomenkielisiä. Erikoisia tapauksia tällaiset yksikieliset! Toki tässä koulussa koko kouluaikansa viettäneet ovat imeneet kieleensä vaikutteita kavereiden kielistä.

Siinä mielessä luokka on kuin koko maailma: yksikielisyys on poikkeus, ja monikielisyys on normi.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet niin yksikielinen maa, että täällä on unohdettu katsoa sekä omaan historiaan että omien rajojen ulkopuolelle. Suomenruotsalaisuuden tunnistamme, toki senkin kanssa osalla on vaikeaa. Nyt ajatusta monikielisyydestä pitää ikään kuin elvyttää ja samalla laventaa kattamaan muitakin kuin suomea ja ruotsia puhuvat.

Samalla voi venyttää käsitystä kielitaidosta.

Millaista on hyvä kielitaito, ja kuka sen määrittelee?

Miksi diplomaattikoulutuksessa han­kittu vaillinainen kielitaito on plussa mutta kotikielenä opittu kielitaito näkymätön, ellei peräti ongelma?

Miten oppisimme näkemään parjatut lähiökoulut kielten ja kulttuurien moninaisuutta opettavina tulevaisuuden kouluina?

Milloin Suomi on valmis hyväksymään myös rekisterissä sen, että ihmisillä on monia kotikieliä?

Osaammeko itse nähdä kielen voiman edes silloin, kun puhutaan suomea?

Verrataan vielä mielikuvia ja kielikuvia, joita tässä jutussa esimerkkinä käytettyyn kouluun voi liittää: maahanmuuttajakoulu, jossa on vieraskielisiä lapsia? Vai: kansainvälinen koulu, jossa on lapsia yli 30 eri maasta?

Kirjoittaja on mukaan Itä-Helsingin uudet Suomen kielet -hankkeessa. Kyseessä on yhteisölähtöinen toimintatutkimus, jossa tehdään näkyväksi Itä-Helsingin monikielisyyttä ja luodaan käytänteitä, jotka kannustavat monenkeskiseen kielenoppimiseen luokissa.

Ihminen, sinuttele sikaa

Teksti Selma Lähteenmäki Kuvat Annika Pitkänen

Tapamme puhua eläimistä heijastuu väkisinkin siihen, miten eläimiä kohtelemme.

On ihmisiä, jotka hermostuvat, kun lemmikkikoiraa kutsutaan hellitellen vauvaksi. He lyövät ääliön leiman sen otsaan, joka erehtyy lässyttämään kissalleen kuin sylilapselle.

Kenties hermostujat kuvittelevat dystopian. Heidän mieltään saattaa jäytää pelko siitä, mitä inhimillistämisen prosessista väistämättä seuraa. Mopseja mekoissa! Ääni­oikeus naudoille! Ehkä he pelkäävät, että inhimillistäminen on eläimen muuntamista ihmiseksi an sich.

Inhimillistämistä ei kuitenkaan pidä käsittää näin. On mielekkäämpää ymmärtää se prosessina, jossa eläimelle myönnetään jakamaton itseisarvo.

Maailmankuvamme muuttuu, kun eläimestä tulee hän.

Kieli luo ihmisen ja muiden eläinten välille railon. Railo on erityisen selvästi nähtävillä suomen kielen pronomineissa. Ihmiselle myönnetään subjektius persoonapronominilla, demonstratiivipronominit osoittavat objekteja: asioita, esineitä – ja muita eläimiä. Kielemme on tässä suhteessa jumahtanut 1600-luvun kartesiolaisen dualismin traditioon, joka kategorisoi toiset eläimet hengettömien automaat­tien joukkoon.

Toiseuttavat ilmaisut eivät toki rajoitu pronomineihin. Railoa louhitaan leveämmäksi monilla niin banaaleilla ilmaisuilla, ettemme herää kyseenalaistamaan sitä, millaista eläinkuvaa tällainen kieli ylläpitää. Vasikkaansa maailmaan ponnistava lehmä ei olekaan äiti, joka synnyttää, vaan poikiva emä. Metsästettävään lajiin kuuluva eläin häivytetään yksilöstä riistaksi. Kuollut eläin ei ole ruumis: siitä tulee ruho tai raato.

Erityistä huomiota ansaitsee termistö, jota käytämme akteista, joissa ihminen riistää eläimeltä hengen. Kun eläin teurastetaan tai lopetetaan, kadottaa kieli teosta sen moraalisen painolastin, väkivallan, joka muuten olisi ilmeinen, kun puhutaan tappamisesta. Kun teurastamossa teurastetaan nautaa, ei siellä ammuta, viilletä ja paloitella yksilöitä – teurastamossa prosessoidaan massaa.

Tiede ja moraalifilosofia alkavat tunnistaa sen, että eläin on mitä suurimmassa määrin hän: henkilö, persoona, subjekti. Ihmismielet ja -kielet kulkevat tässä tunnistusprosessissa valitettavan jäljessä.

Niinpä me ihmiskuntana edelleen tapamme ja hyödynnämme miljardeja eläimiä vuosittain ilman sen suurempia moraalisia tunnontuskia. Ja hoemme railon reunalla mantraa: ”Eläintä ei saa inhimillistää.”

Ahdistus eläinten inhimillistämisen negatiivisista vaikutuksista paisuu suhteettomaksi sen rinnalla, että sen positiiviset vaikutukset ovat järisyttäviä – niin eläinyksilöiden kuin ympäristönkin kannalta. Kun eläimestä tulee hän, astuu eläin moraalisen katsantomme piiriin, mikä pakottaa meidät pohtimaan muun muassa ruoan­tuotantomme eettisiä kantimia uudelleen. Tässä pohdinnassa toiseuttava kieli palvelee ainoastaan tehotuotannon julmaa logiikkaa.

Kissalle ja koiralle lässyttävä on siis itse asiassa lähempänä kestävää ja oikeudenmukaista eläinsuhdetta kuin se, joka näkee eläimessä arvoa ensisijaisesti resurssina. Sillä kukapa hengettömälle objektille lepertäisi? Lässyttämisen ja eläimiä koskevan kielen normien purun, railon kaventamisen, soisi täten ulottuvan lemmikeistä myös muihin ihmisen vaikutuspiirissä eläviin eläimiin.

Siispä: inhimillistetään, lässytetään, leperrellään! Kujerrellaan kanoille, sinutellaan sikoja, kutsutaan vasikoita vaikka vauvoiksi.

Sillä vauvoja ei tässä maailmassa kasvateta tapettaviksi.

Tuntemattomat auttajat

Teksti Maria Pettersson

Maria Pettersson liittyi enkeliparannusryhmään naureskellakseen valopalloille. Kävi ilmi, että ryhmän auttajat eivät ole mielikuvitusta.

Olen tehnyt ryhmäläisille Voimallisen Hoitopallon. Sen voi vastaanottaa kahden viikon aikana niin usein kun haluaa. Hoito aktivoituu heti, kun lausut, että haluat vastaanottaa Energiahoidon.

Hoidossa mukana ovat Arkkienkeli Rafael, Äiti Maria ja Kultasäteen Parantajaenkelit. Hoito sisältää Reikiä, Kristusvaloa, Karunaa, Violet Flame Reikiä, Kundaliinireikiä, Gold Reikiä, Purple Reikiä, Golden Shaktia ja Atlantislaisia Voimamantroja.”

Ystäväni oli liittynyt Facebook-ryhmään nimeltä Enkeleitä, keijuja ja yksi­sarvisia. Se on ”ryhmä kaikille niille, jotka tuntevat näiden valo-olentojen opastuksen, läsnäolon tai haluavat oppia tuntemaan”.

Ystäväni uskoo atlantislaisiin voimamantroihin yhtä paljon kuin minä, eli ei yhtään. Suhtaudumme erilaisiin yksisarvishoitoihin ja kristalliparannukseen huvittuneen uteliaasti: kaikkeen sitä ihmiset uskovatkin!

Minäkin liityin ryhmään syistä, jotka eivät olleet erityisen yleviä. Halusin tietää, mitä ”valo-olentoihin” uskovien päässä liikkuu, sekä nähdä Voimallisen Hoitopallon kaltaisia avauksia, joita sitten äimistelisin ja joille voisin hymähdellä.

Voimallinen Hoitopallo oli saanut 470 tykkäystä, ja yli 350 kommentissa sen alla ryhmän jäsenet kertoivat halua­vansa saada osansa pallo­energiasta.

”Kiitos, otan vastaan!”

”Kiitos, kiitos, kiitos!”

”Kiitos, mielelläni otan.”

”Olet aivan ihana valon auttaja, otan vastaan.”

Kommentteja lukiessani pyörittelin vielä silmiäni. En arvannut, että parin kuukauden kuluttua en enää nauraisi.

Jokainen sosiaalisen median käyttäjä on törmännyt nettivihaan, jossa tuntemattomat syytävät toisilleen lievimmillään epäystävällistä naljailua, pahimmillaan uhkauksia väkivallasta ja kuolemasta. Tuntemattomiin kohdistettavasta nettivihasta on olemassa tutkimusta, mutta vähemmän on tutkittu tuntemattomiin netissä kohdistuvaa ystävällisyyttä ja avunantoa. Mikä saa ihmiset kannustamaan ja auttamaan tuntemattomia netissä? Miksi joku lahjoittaa nimimerkin takaa aikaa tai rahaa toiselle nimimerkille, jota ei koskaan tule tapaamaan?

Monet tutkijat esimerkiksi psykologian, taloustieteen ja evoluutiobiologian aloilta uskoivat pitkään, että ihmiset auttavat toisiaan ainoastaan, mikäli kannustin on riittävän suuri tai rangaistus liian pelottava. Ajateltiin, että ihmiset ovat valmiit tarjoamaan apuaan, mikäli saavat siitä vastineen, esimerkiksi rahaa.

Nykyään teoriat on monelta osin hylätty. Tiedämme nyt, että ihminen on luonteeltaan avulias ja yhteistyökykyinen. Ihmisen evoluutio on suosinut yksilöitä, jotka ovat tulleet toimeen muiden kanssa ja osanneet tarjota ja saada apua.

Tutkimukset osoittavat, että halu auttaa on hyvin syvällä ihmisen perusluonteessa. Taaperoita tutkittaessa on käynyt ilmi, että alle puolitoista­vuotiaat pikkulapset auttavat toista ihmistä pyyteettömästi. Koeolosuhteissa taaperot nostavat aikuisen ”vahingossa” pudottaman tavaran, auttavat näitä kurottamaan esineitä, joihin aikuiset eivät paikaltaan yllä, ja availevat kaappeja, joihin aikuinen on aikeissa panna tavaraa. Taaperot tekevät näin riippumatta saamastaan palk­kiosta – itse asiassa palkkio heikentää auttamishalua.

Vanhemmissa lapsissa ja aikuisissa auttavaisuuteen liittyy myös toiveita vastavuoroisuudesta tai tunnustuksesta, mutta jo hyvin pienet lapset auttavat toisia siitä yksinkertaisesta syystä, että auttaminen on mukavaa. Monet ovat empiirisesti havainneet, että olemalla kiva toisille saa itselleen hyvän mielen, mutta asia on todistettu myös kymmenissä erityyppisissä vertaisarvioiduissa tutkimuksissa.

Onnellisuustutkimuksesta tiedämme, että toisen ihmisen auttaminen lisää auttajan onnellisuutta.

Tutkimuksissa on havaittu, että rahan antaminen hyväntekeväisyyteen aktivoi aivoissa hyvin alkukantaisia osia, samoja kuin seksi ja syöminen. Mitä enemmän ihminen tutkimuksessa lahjoitti, sitä onnellisemmaksi hän tuli. Lisäksi kävi ilmi, että muiden hyväksi käytetty raha lisäsi onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi ­käytetty.

Kolmas ja netin kannalta olennainen tutkimustulos on tämä: toisten auttaminen lisää onnellisuuden tunnetta riippumatta siitä, millaisessa kunnossa tai elämäntilanteessa auttaja on.

Netissä auttaminen on helppoa ja vaivatonta. Ihmiset, joilla ei ole aikaa, varaa tai voimia lähteä kodin ulkopuoliseen avustustyöhön, voivat netissä auttaa ja päästä osaksi avun aiheuttamasta onnellisuuden tunteesta. Ihminen voi istua netissä auttamassa ja aiheuttamassa toiselle hyvää mieltä – ja saamassa pieniä onnellisuussykäyksiä myös omille aivoille.

Kuukausien ­kuluessa selailin silloin tällöin Enkeleitä, keijuja ja yksisarvisia. Pääosa postauksista oli piirrettyjä kuvia keijuista ja enkeleistä. Mukana seurasi usein toivotus: Hyvää yötä! Huomenta ryhmäläisille!

Yksinkertainen hyvän huomenen toivotus poiki kymmeniä kommentteja. ”Huomenta sinullekin!” ”Ihana kuva, kiitos!”

Sitten olivat avunpyynnöt.

”Mieheni joutui tänään sairaalaan tutkimuksiin. Tarvitsemme voimia!”

Yli 150 ihmistä jätti kommentin. Niissä toivottiin tuntemattomalle avunpyytäjälle jaksamista, jaettiin virtuaalihalauksia ja toivotettiin pikaista paranemista. Yli 250 oli tykännyt tai lähettänyt sydämen.

”Ei tahdo jaksaa, kaikki painaa hartioita rankasti”, kirjoitti toinen. Syynä olivat taloushuolet. Kymmenet kommentoijat toivottivat voimia, rakkautta ja jaksamista. He eivät viisastelleet siitä, että köyhän kannattaisi ostaa kausijuureksia, niistä kun voi tehdä halpaa ruokaa, tai alkaneet tentata, polttaako avunpyytäjä kenties tupakkaa, sehän on iso rahareikä. Ihmiset lähettivät sydämiä ja olivat avunpyytäjän tukena, ehdottivat juttelemista ammattilaisten kanssa ja auttoivat itse.

Hiljalleen ryhmälle naureskelu alkoi hävettää. Siellä ei kaupattu mitään, enkeliuskoa ei tuputettu kenellekään, eikä kukaan ehdottanut sairaalahoidon korvaamista yksisarvishoidolla. Voimapallerot olivat mielestäni edelleen höpöjttuja, mutta oli hyvin vaikea löytää syytä paheksua tai pilkata ryhmää, jossa ihmiset tukivat toisiaan pyyteettömästi ja selvästi saivat apua. Ryhmästä ei tuntunut olevan haittaa kenellekään – ellei haitaksi lasketa epätieteellisen maailmankuvan ylläpitoa ja levittämistä – mutta apua monelle tuhannelle.

Tsemppipeukutus on helppoa, vaivatonta ja ilmaista. Entäpä kun on kyse rahan tai ajan lahjoittamisesta tuiki tuntemattomalle?

Internet-kuvagalleria Imgurissa on järjestetty kahtena jouluna tempaus, jossa ihmiset lähettävät tuntemattomia jouluksi kotiin. Runsaasti lentävät ihmiset lahjoittavat pois lentoyhtiöiden bonuspisteensä, jotka voi vaihtaa lennoiksi, ja mahdollistavat näin jonkun heille tuntemattoman vähävaraisen ihmisen matkan kotiin joulunviettoon.

Internet on täynnä tarinoita köyhistä tai kärsivistä, jotka ovat saaneet apua internetin tuntemattomilta: kadulla läksyjään tekevälle pikkulapselle perustettiin koulurahasto; koditon isä ja tämän kaksi lasta saivat vuokrarahat; joukkorahoituspalveluissa pyydetään vierailta ihmisiltä taloudellista apua milloin opintoihin, milloin syöpähoitoihin.

Miljoonat ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä Wikipediassa tarjotakseen tuntemattomille tietoa. Be My Eyes -applikaation avulla näkövammaiset voivat soittaa lyhyitä puheluja tuntemattomille vapaaehtoisille, jotka auttavat näitä esimerkiksi lukemalla tuoteselosteen tai kuvailemalla maisemaa. Auttaminen ja kilttinä oleminen internetissä ei merkittävästi poikkea auttamisesta ja kiltteydestä muussa elämässä. Se on vain helpompaa ja nopeampaa.

Mielikuvitusolentoja kuten enkeleitä kutsutaan joskus nimellä ”tuntemattomat auttajat”. On kuitenkin olemassa myös todellisia tuntemattomia auttajia, jotka haluavat vieraille ihmisille hyvää. Se on viisasta niin sosiaalisesti kuin biologisesti, sillä auttaminen ja kiltteys nostavat statusta, tuottavat iloa sekä tekijälle että kohteelle ja tuovat auttajalle tyydytystä jopa biologisella tasolla. Enkeleitä, keijuja ja yksi­sarvisia -ryhmän jäsenet saattoivat olla pihalla monista asioista, mutta kiltteydessä he olivat erittäin fiksuja.  

Afganistanilainen ruletti

Teksti Jussi Marttila ja Suvi Auvinen Kuvat Pinja Nikki

Pakkopalautuspäätöksiä tehdään paineen alla. Virheitä sattuu jatkuvasti, vastuuta ei ota kukaan.

Poliisi käynnisti paljon huomiota saaneen operaation Jyväskylässä 4. syyskuuta. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen afganistanilaisen perheen pakko­palautus ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, vaan Salmenrannan vastaanottokeskuksen muut asukkaat protestoivat lapsiperheen palautusta. Tilanne päätyi siihen, että säilöönottoa tekevät poliisit saarrettiin yhteen keskuksen asunnoista ja poliisi käytti kovia otteita mielenosoittajia kohtaan. Saartotilanteen ja mielenosoittajien kaasuttamisen jälkeen perhe kuitenkin otettiin kiinni ja vietiin säilöön­ottokeskukseen odottamaan ­palautusta.

Seuraavana päivänä Kyyjärvellä poliisi otti kiinni ja vei säilöönottokeskukseen afganistanilaisen isän ja lapsen. Betsetin betonitehtaalla monen muun turvapaikanhakijan tavoin työskennelleellä isällä oli näköpiirissä vakituinen työpaikka, jota varten oli jo haettu työperäistä oleskelulupaa. Perheen toinen lapsi haettiin poliisivoimin päiväkodista kesken päivän, ja perheen äiti pakeni yhdeksän kuukauden ikäisen vauvan kanssa nähtyään poliisiauton kotipihallaan.

”Tämä on hirvittävä tragedia. Kyyjärvellä oli maailmanlopun tunnelmat”, kunnanjohtaja Eero Ylitalo kertoi Ilta-Sanomille.

”Tämäkin perhe olisi halunnut olla osa Suomen nousevaa kansan­taloutta. Voi vain kuvitella, millä tunnelmilla muut työntekijät odottavat omaa vuoroaan.”

Suurta huomiota sai myös heinäkuussa pakkopalautetun afganistanilaisen Zaki Hussainin tarina. Hussainin tapauksessa oikeusprosessi oli vielä kesken, kun päätös pakkopalautuksesta tuli, ja oikeus määräsikin pakkopalautukselle täytäntöönpanokiellon. Kielto tuli kuitenkin liian myöhään: Hussaini oli jo ehditty palauttaa Kabuliin.

Puolentoista kuukauden jälkeen Hussaini onnistui palaamaan Suomeen tukiryhmänsä avustuksella.

Afganistanin turvallisuustilanne on alueesta riippuen vaihteleva, mutta turisteille ulkoministeriö ei suosittele matkustamista maahan ollenkaan. Afganistanin tilanne ei ole myöskään globaalisti selvä. Turvapaikan saamiseen näyttää vaikuttavan eniten se, mistä maasta turvapaikkaa hakee.

Ylen tekemän selvityksen mukaan vuonna 2016 Italia esimerkiksi myönsi turvapaikan 97 prosentille afganistanilaisista hakijoista. Suomessa tilanne on muuttunut nopeasti. Vuonna 2015 Suomi myönsi turvapaikan 71,6 prosentille Afganistanista tulleista turvapaikanhakijoista, vuonna 2016 enää 42,4 prosentille.

Oikeuskansleri on tehnyt tarkastuksia Maahanmuuttovirasto Migriin ja havainnut sen toiminnassa vakavia puutteita. Tarkastuskäynnin yhteydessä selvisi esimerkiksi se, että keväällä 2016 Maahanmuuttovirastossa oli ollut voimassa käytäntö, jonka mukaan osaa turvapaikanhakijoiden hakemuksista ei saanut esitellä eikä niitä koskevia päätöksiä tehdä. Esittelykielto oli koskenut hakemuksia, joiden perusteella näytti, että turvapaikkaa ei voitaisi myöntää mutta humanitaarinen suojelu voisi tulla kysymykseen. Näiden hakemusten käsittely oli jätetty odottamaan lainmuutosta, jonka myötä humanitaarisen suojelun kategoria poistui ulkomaalaislaista.

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden hakemuksia ei myöskään priorisoitu riittävästi. Migri onkin kertonut, ettei henkilön henkilön ikä tai raskaus ole peruste turvapaikan myöntämiselle tai toisaalta sille, etteikö henkilöä voitaisi palauttaa.

Turvapaikanhakijat ovat raportoineet Migrin toiminnassa runsaasti puutteita ammattitaidottomista tulkeista kokemattomiin haastattelijoihin ja vanhentuneisiin tai epämääräisiin lähteisiin. Turvapaikkahakemuksia vertailemalla on myös huomattu ­Migrin käyttävän standardilauseita päätöksissään, jolloin päätösten yksilöllisyyttä on syytä epäillä.

Selvityksessään oikeuskanslerille Migri vastaa syyksi epäkohtiin virastolle asetetut liian tiukat tulostavoitteet. Maahanmuuttovirastolle oli asetettu vuodelle 2016 tavoitteeksi tehdä 1 000 turvapaikkapäätöstä viikossa. Tällöin puolet päätösten käsittelijöistä oli vasta-alkajia.

”Turvapaikkayksikön koko henkilökunta on työskennellyt syksystä 2015 alkaen erittäin kovan paineen alaisena”, selvityksessä todetaan.

Turvapaikanhakijoiden pakkopalautus kesken oikeusprosessin ei ole kuitenkaan tuore ilmiö. Esimerkkejä löytyy Suomesta jo yli kymmenen vuoden takaa, jolloin Migrin tilanne resurssien suhteen oli täysin toisenlainen.

Tietoon on tullut tapauksia, joissa Suomesta palautettu turvapaikanhakija on pakkopalautuksen jälkeen kadonnut tai surmattu lähtömaassa. Migri on myös ilmoittanut avoimesti, ettei tee palautettujen tai palanneiden osalta minkäänlaista tilastointia tai selvityksiä.

Sisäministeri Paula Risikko (kok.) on sanonut, että kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM huolehtii Suomesta palautetuista turvapaikanhakijoista. IOM kuitenkin auttaa vain vapaaehtoisesti palaavia, ei pakkopalautettuja.

Helsingin Sanomat oli keväällä 2017 hankkinut dokumentit neljän pakkopalautetun irakilaisen osalta. Helsingin Sanomien tietojen mukaan vähintään kolmessa tapauksessa palaamisesta seurasi kuolema tai kidutus.

Joskus tietoja muista tapauksista tihkuu julkisuuteen turvapaikanhakijoiden tukiverkkojen kautta, mutta suurin osa pakkopalautettujen kohtaloista jää täysin hämärän peittoon.

Salmenrannan vastaanottokeskuksesta säilöönotettu perhe vapautettiin 13. syyskuuta. Kyyjärven tapauksen osalta poliisi ilmoitti, että isä ja lapsi vapautettiin, koska äiti ja toinen lapsi olivat kadonneet. Molempien perheiden tilanne on auki, ja kielteiset turvapaikkapäätökset ovat voimassa.

Jokaisessa virastossa tehdään inhimillisiä virheitä. Migrin toimintaa seuraamalla vaikuttaa kuitenkin toden­näköiseltä, että pakkopalautuksia jatketaan yhä, vaikka turvapaikanhakijan oikeusprosessi olisi kesken.

Miksi lapsiperheitä haetaan lento­koneisiin poliisivoimin ja ihmisiä kiinniotetaan ja palautetaan kesken oikeus­prosessien?

Ottaen huomioon Migrin saamat moitteet ja viraston omat lausunnot on vaikea nähdä pitävää logiikkaa nykyisessä pakkopalautuksiin johtavassa politiikassa. Viranomaiset ovat hukassa turvapaikkaprosessin suhteen. Pakkopalautetuista ja mahdollisista virheellisistä päätöksistä ei ota vastuuta kukaan, vaikka kyse on ihmishengistä.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 8: Ärsyttävän liukkaat liberaalit feat. Johannes Ekholm

MIKAMEITAVAIVAA

Veikka ja Pontus saavat vieraakseen Johannes Ekholmin, joka boikotoi Göteborgin kirjamessuja paikan päällä ja inspiroitui natseihin kohdistetuista vastatoimista. Tällä kertaa vaivaavat löysä mediakritiikki ja kunnianhimoton karkkilakko, lisäksi päädytään pohtimaan, miten liukkaat liberaalit onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvan boikotoinninkin parhain päin.

 
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.

 

Sotaeepos toiseudesta

Teksti Anton Vanha-Majamaa

Ohjaaja ei saa rahoitusta psykoanalyysia käsittelevälle dokumentilleen. Niinpä hän päätyy käsittelemään ainutta Suomessa hyväksyttyä aihetta: Tuntematonta sotilasta.

Viime syksynä Wille Hyvönen oli umpikujassa. Hän oli ohjannut kaksi dokumenttia – Kummisetäni thaimorsian (2012) ja Onnelliset (2015) – jotka olivat synnyttäneet keskustelua ostetusta rakkaudesta ja ostetusta onnellisuudesta. Suomen elokuvasäätiö tuki molempia projekteja, mutta kolmanteen ei rahaa enää tippunut.

Se olisi käsitellyt Hyvösen aloittamaa psykoanalyysia.

Hyvönen huomaa miettivänsä, että rahahanat ehtyivät samoihin aikoihin, kun hän alkoi käyttää mekkoa.

”Mun urassani on ihan selvä kaari. Alussa tein, kuten ne toivoivat, ja sain rahaa. Seuraava elokuva oli vähän rohkeampi ja lähempänä sitä, mitä halusin tehdä, minkä jälkeen säätiössä oltiin, että ’tää on outo, ei anneta tolle enää rahaa’”, Hyvönen sanoo.

Joskus yhdeksännen hylätyn apu­rahapäätöksen aikaan Hyvönen luki Hesarista, että Aku Louhimieheltä on tulossa uusi Tuntematon sotilas.

”Tajusin, että eihän täällä voi tehdä mitään muuta!”

Turhautumisesta syntyi idea elokuvasta Tuntematon sotilas 2.0, jonka nimeksi tuli sittemmin Tuntematon. Elokuvasta, joka käsittelee sukupuolta, toiseutta ja suomalaisuutta 2010-luvulla.

Hyvösen ohjaama ja Johannes ­Ekholmin (Kaspar Hauser, Rakkaus niinku) käsikirjoittama Tuntematon sulauttaa yhteen Hyvösen aiemmat projektit. Se alkaa terapeutin sohvalta, josta sitten livetään metatasoille. Niissä skypetetään puolison kanssa ja kysellään isältä, onko tämä ylpeä pojasta, joka käyttää mekkoa.

Ekholm huomauttaa, että Tuntematon kestää juuri 45 minuuttia, siis yhden terapiasession verran.

Hyvösen isä on avainasemassa. Katumainoksia työkseen vaihtava vanhempi on linkki siihen Suomeen, jota Louhimiehen Tuntematon sotilas ehkä palvelee ja jolle se edustaa ”oikeaa” elokuvaa.

Kun isä kertoo ilmoittautuneensa vapaaehtoiseksi Louhimiehen Tuntemattomaan sotilaaseen ja pääsevänsä mukaan ”oikeaan elokuvaan”, se tarkoittaa samalla, ettei hän pidä Hyvösen elokuvia ”oikeina”.

Hyvönen ja Ekholm ovat turhautuneita suomalaiseen elokuvaan. Hyvönen ei enää ylipäätään katso elokuvia, koska ne eivät tarjoa hänelle mitään. Elokuvan tekeminen on kallista ja rakenteet jäykät.

”En usko, että millään muulla taidealalla olisi mahdollista, että vasta vuonna 2017 ensimmäinen 1980-luvulla syntynyt nainen ohjaa ensimmäisen pitkän elokuvansa. Kasarin alusta on vittu pian 40 vuotta. Kuka edes elää neljänkympin jälkeen”, Hyvönen kysyy.

Eikä elokuvasäätiö halua käydä avointa keskustelua. Tuntematon-elokuvassa käydään läpi Hyvösen saamia kielteisiä tukipäätöksiä, joita perustellaan muun muassa sillä, että ohjaaja kommentoi tekstissään muita elokuvia. Päätöksissä toivotaan, että Hyvönen voisi ”jatkossakin tehdä elokuvia, joita suomalaiset haluavat katsoa”.

Hyvönen huokaa.

”Teatterissa en ole 2010-luvulla nähnyt varmaan yhtään esitystä, jossa ei tuotaisi esiin sitä rakennetta: teat­teritaloa, esitystä ja sitä, mitä ollaan tekemässä. Elokuvapuolella vaan sanotaan, ettei sellainen kiinnosta tavallisia katsojia. On mahdotonta tehdä instituutiokriittistä tai keskustelevaa elokuvaa, koska se instituutio on rahoittajien mielestä liian epäkiinnostava tavalliselle yleisölle. Vain sota ja rakkaustarinat kelpaavat.”

Rahoittajien kannalta Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on varma nakki. Miljoonaeepos perustuu kansalliseen suurteokseen ja käsittelee Suomi 100 -vuoden keskeisiä teemoja: isänmaata, itsenäisyyttä, rohkeutta ja työntekoa yhteisen hyvän eteen.

Kukaan ei ole vielä nähnyt Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta, joka saa ensi-iltansa 27. lokakuuta, mutta Hyvönen tietää, mistä siinä on kyse.

”Se on tehty vallanpitäjiltä niille, kenellä on valtaa.”

Hyvönen ja Ekholm eivät ole myöskään lukeneet Väinö Linnan alkuperäistä romaania.

”Mulla on sellainen röökiaskin kokoinen versio, jota olen selaillut. Olen huomannut, että siinä kirjoitetaan murteilla, ja ajatellut, että sen perusteella mä kirjoitan samalla tavalla kuin Väinö Linna”, Ekholm sanoo ja nauraa.

Enemmän kyse on käsitteestä, joka on omittu tiettyyn käyttöön ja jonka voi omia uudelleen: vessaharjojen somisteeksi, oman suomalaisuuden tukipilariksi. Väinö Linna oli ehkä vasemmistolainen pasifisti, mutta suurelle osalle suomalaisista hän edustaa kirkasotsaista kansallismielisyyttä.

Väinö Linna on siis meemiytynyt.

Mutta eikö vastateoksen tekeminen romaanille, jota ei ole lukenut, mietitytä yhtään?

”No ei”, Hyvönen sanoo.

”Oon mä pitänyt siitä kympin esitelmän koulussa, mutta musta maailmassa on vaan niin paljon kiinnostavampia kirjoja kuin Tuntematon sotilas.”

Tuntematon saa ensi-iltansa 11.10.

Hulluudesta kuolemaan, jakso 2: Seksuaalisuus

IMG_0011
Tällä kertaa Hulluudesta kuolemaan – podcastissa käsitellään seksuaalisuutta. Miten heteronormi näkyy koulussa ja muuallakin, entä hävettääkö oma seksuaalinen suuntaus? Entä jos itsellekin on epäselvää mikä se identiteetti oikeastaan on? Mitä on vialla mediakuvastossa ja voiko (siitä huolimatta) lesboilla olla aivan helvetin hauskaa?
Podcastissa keskustelevat Ina Juva – akateeminen pätkätyöläinen – ja Anna Miettinen – insinööri ja kulttuurituottaja. Hulluudesta kuolemaan -podcastia voi seurata myös Facebookissa.

Ripustetaanpa rikkaat lyhtypylvääseen, jotteivät kalliit kengät kastu

arkki_koko_VALMIS_FLIPATTU_FLAT2

Teksti Jari Sarasvuo Kuvat Ninni Kairisalo

Ilmastonmuutos kohtelee eri tavalla rikkaita ja köyhiä. Onko tullut aika julistaa sota rikkaita vastaan?

Juhana Petterssonin Rikkaiden unelmat -trilogian avausromaani Tuhannen viillon kuolema herättää häiritseviä ajatuksia niin kommunistissa kuin kapitalistissakin.

Rikkaat ovat moraalisesti niin saastunutta sakkia, että heidän murhaamisensa on perusteltavissa, ellei peräti hyve. Ja siltä varalta, ettei rikkaiden luonne ole vielä käynyt kaikille selväksi, viimeistään ilmastonmuutoksen laukaisema yhteiskunnan luhistuminen paljastaa rikkaiden todellisen tilan henkiinjääneelle osalle ihmiskunnasta.

Pitääkö tällainen viesti ottaa tosissaan?

Näin syntymäsynkän mielestä pitää.

Rikkaus on hyvien vaihtoehtojen runsautta siinä missä köyhyys on huonojen vaihtoehtojen tyranniaa. Ilmastonmuutos pilaa edetessään kaikkien elämän, mutta rikkailla on mahdollisuus varautua niin, että eloonjäämisen todennäköisyys on korkeampi kuin muilla, ainakin alkuun. Ennen ilmastonmuutoksen kataklysmistä vaihetta, jossa koko maapallon kattava geologinen tuho tai mullistus on käsillä, kirjassa pelataan lohdutonta niukkuuspeliä, jonka synnyttämät jännitteet voivat tehdä ilmastonmuutoksesta sittenkin irrelevantin joillekin rikkaista, koska murhaaja ehtii ensin. Onpa mielenkiintoinen asetelma tarinalle.

Olen kaiken olennaisen lisäksi myös rikas. Ehkä siksi Voiman vt. päätoimittaja, anarkistikommunisti Suvi Auvinen pyysi minulta kirja-arvostelua Juhana Petterssonin romaanista. Paitsi että olen vuosien ajan saanut voimaa Voimasta ja haluan kiittää siitä näin, pidin Suvin ajatusta riemastuttavan riettaana. Kirjan luettuani kaduin suostumistani. Alkoi ahdistaa.

Tunnen Petterssonin kuvaamia maailmoja spektrin molemmista päistä. Minulla on pääsy niin köyhien kuin rikkaidenkin todellisuuteen. Käytän sosiaalista seutulippuani suruttomasti, koska se pitää minua kiinni ihmiskunnassa. Tähän perustan arvioni sekä Tuhannen viillon kuoleman tarinasta että sen henkilöiden luonteesta.

Romaanin tarina on totta. Se koostuu kahdesta väkevästä, lopulta toisiinsa kytkeytyvästä teemasta. Eriarvoistumisen kokemuksesta kumpuava viha saa osan väestöstä unelmoimaan väkivaltaisesta kostoratkaisusta, jonka kohteena on oman kärsimyksen aiheuttajaksi koettu luokkavihollinen. Kostofantasiaa esiintyy muuten niin etuoikeutettujen kuin ahtaalla elävien parissa.

Nykymuotoinen yhteiskunta luhistuu ilmastonmuutoksen laukaisemissa kriiseissä, ja osa rikkaista varautuu siihen jo nyt. Varautuminen ei ainakaan toistaiseksi tapahdu Suomessa aivan Petterssonin kuvaaman Arkki-konseptin mukaisesti, mutta close enough.

Minulla on ystäviä, joille nyky-yhteiskunnan tuhoutuminen ei ole kauhukuva vaan todennäköinen skenaario. Aikataulusta ja maailmanlopun tapahtumakulusta ei ole selvyyttä. Sukupolviajoituksesta riippumatta vaikuttaa ilmeiseltä, että kataklysmisen tuhon myötä ihmisarvoon ja lain kunnioitukseen perustunut yhteiskunta väistyy vahvimman vallan tieltä. Silloin yksittäisiä rikkaita ei suojele omaisuus, asema tai edes oma armeija. Selviytymisestään taistelevat eloonjääneiden joukot ottavat omansa ja toteuttavat kostonsa.

Ystäväni eivät perusta selviytymistään aseisiin eivätkä tietenkään rauenneeseen oikeuteen omistaa. He vaeltavat Fennoskandian pohjoisimmassa osassa, autiossa Pohjoiskalotissa, ja tekevät ruoka- ja tarvikekätköjä. Kätköjä on tarpeeksi, ja niitä huolletaan kahden–kolmen vuoden välein. Idea on paljon Petterssonin Arkkeja yksinkertaisempi: kun paska pamahtaa tuulettimeen, toimintakykyinen on turvassa siellä, mihin vahvimman valtaa toteuttavat joukot eivät halua, löydä tai edes yllä.

Maailmanlopun ensivaiheessa vaihtoehtojen runsaudesta ammentavat rikkaat hajaantuvat ja vaeltavat itsenäisesti perhekunnittain ruoka- ja tarvikekätköille. Riskien hallintaa ja hajauttamista, katsos. Tuhotarinan toisessa näytöksessä toimintakykyiset etsiytyvät jälleen yhteen, sovitun ­rendezvous-protokollan mukaisesti. Näin saavutetaan yhteisön korkoa korolle -hyödyt. Finaaliosasta en kehtaa tässä kertoa. Ehkä Petterssonin trilo­gian edetessä perustelut sillekin löytyvät.

Eliitti löytää suojaa pidempään kuin muut, oli ratkaisu sitten asein suojeltu reservaatti tai paluu rikkauden alkuperäiseen muotoon, toimintakyvyn ja vaihtoehtojen runsauteen.

Monella on hyvä kynä, harvemmalla on tarinankerronnan taito. Juhana Petterssonilla on molemmat.

Tuhannen viillon kuolema kuvaa romaanin henkilöiden tarinan kautta neljää kohtaloa: rikas, köyhä, wannabe-rikas ja wannabe-köyhä.

Köyhien kuvaus onnistuu, rikkaiden kuvaus ontuu. Köyhän Ainon tilanne, taustat, tunne-elämä ja ratkaisut ovat sekä uskottavia että koskettavia tarinan edetessä. Valitettavasti rikkaiden esittäminen groteskeina karikatyyreinä on kiusaannuttavaa. Vähemmän irvokas luonnetodistus rikkaista olisi tehnyt kirjasta vielä todemman, vaarallisemman.

Rikas Erkki on hurskasteleva ja hyväksikäyttävä mulkku, sehän on selvää. Mutta vähän vähemmän värikynää kusipään kuvauksessa, niin lukiessani minä olisin ehkä ymmärtänyt hävetä luokkaani tarpeeksi.

Mutta kun Petterssonilta irtoaa ote rikkaiden Roudan ja Elviiran tapauk­sissa, tulen surulliseksi hukatusta mahdollisuudesta. Petterssonin tarinankerronta on monessa muussa teemassa ja tilanteessa niin suvereenin tarkka, että epäilen hänen hylänneen rikkaiden tuttujensa neuvot. Oikeasti rikkaita ja heidän elämäänsä kuvaa yleisimmin sana tylsä.

Sama kerrontavääristymä toistuu wannabe-rikkaan Cessin ja wannabe-köyhän Jarin hahmoissa. Köyhyyttään karkuun juokseva Cessi on uskottava, kun hän vaihtaa autenttisen itsensä sosiaaliseen valheeseen. Vanhempiensa rikkaudesta pakofantasian itselleen kehittänyt Jari kompuroi hahmona silkan komiikan puolelle, kun hän rimpuilee ollakseen epämääräisesti enemmän ihminen. Tosielämästä olisi toki löytynyt parempia, suorastaan briljantteja esikuvia, kuten Niko Herlin.

Pakko onnitella Petterssonia: vaikka kirjailija viisaasti jättää alleviivaavat selitykset väliin, hänen luonnostelemansa yhteys vallan ja neuroottiseksi yltyvän seksuaalisuuden välillä ansaitsee hatunnoston. Toinen kiitos tulee kuvauksesta yhteiskunnan harjoittaman niukkuuden jakamisen karmivista vaikutuksista köyhien elämässä. Teet näkyväksi rakenteellisen väkivallan, Juhana, josta kudos!

Ymmärrän, että nykydiskurssissa rikkaat tulee esittää pahoina epäihmisinä. Se ei silti tee itse tarinalle eikä varsinkaan ajan hengelle hyvää. Murehdin rikkaat-puheen myötätunnottomuuden vaikutuksia sivistyksellisestä autoimmuunisairaudesta kärsivän lukijan ihmiskuvassa. Ahtaalla eläminen on tarpeeksi traumatisoivaa ilman katkeroittavia harhojakin. Rikkaan voi ripustaa lyhtypylvääseen, mutta kuten tunnettua, katarsis ei eheytä katkeraa eikä palauta hänen elämänhaluaan.

Täysimittaista vallankumousta ja siihen liittyvää luokkasotaa tuskin todistetaan länsimaissa ennen ilmastonmuutoksen kataklysmista vaihetta, mutta luokkaterrorin todennäköisyys kasvaa väkivallalla flirttailevan poorsplainingin normalisoinnin myötä.

Kuuntelen kirjoittaessani lasteni leikkimistä ja havahdun pohtimaan heidän pahuutensa mittaa. Heidän syntinsä on onnekkaat vanhemmat, mutta tuleeko vanhempien pahat teot todella kostaa tytöille ylisukupolvisesti? Ja mitä lapseni aikanaan luokkaviholliseksi leimaavat oikeasti tietävät minun tai maailmanmestarin tekojen luonteesta? Vauraus ei ole aina todiste varkaudesta, vaikka tosiasiallisia syy-seuraus-suhteita ruton lailla karttavat ideologit messuaisivat mitä.

Taikauskoinen mieli on hauras ja heikko. Se vaatii, että hyvä ja paha sidotaan mustavalkoisen irrottamattomasti ihmisiin ja heitä kuvaaviin ismeihin. Jo 400-luvulla Augustinus esitti vaihtoehdon: ehkä pahuus ei olekaan ruumiillistuva subjekti vaan yksinkertaisesti lohdutonta hyvyyden puutetta. Pahuutta pohtivassa filo­sofiassa tällä on nimikin, privatio boni. Hyvyyden puute ilmenee myötätuntoisten uhrauksien poissaolona.

Juhana Pettersson Tuhannen viillon kuolema esittää aiheellisia moitteita rikkaiden moraalia kohtaan. On väärin henkilökohtaisesti suojautua ilmastonmuutoksen vaikutuksilta rakentamalla väkivaltakapasiteettia hädänalaisia vastaan – ja samalla edistää ilmastonmuutosta kiihdyttävää politiikkaa. On väärin esittää itsensä hyväntekijänä ja jonkinlaisena jalona köyhien kasvattajana – ja samalla pokkana kusettaa köyhältä työntekijältä itselle mitättömiä summia, jotka ovat köyhälle kir­jaimelli­sesti elämän ja kuoleman ratkaisevia rahoja.

Ihminen on enkelin ja elukan äpärälapsi. Hyvään kykenevä, pahaan kiintyvä. Ihminen, rikas tai köyhä, olisi paremmin turvassa itseltään ja toksiselta elämältään, jos hän kuntouttaisi myötätuntoaan todellisen kommunikaation kautta.

Suuri dialogin tutkija ja filosofi Martin Buber pohti ihmisten kommunikaatiotapoja, jotka avaavat portit taivaaseen tai helvettiin. Hän kuvasi, miten ihmiskuva ja sen seuraamukset hyvässä tai pahassa syntyvät joko tavasta nähdä toinen ”minä-se-” tai ”minä-sinä”-kehyksestä käsin.

Kun ihminen hahmottaa toisen minä-se-kehyksestä käsin, hän määrittelee, arvottaa, leimaa ja lokeroi toisen hänen ominaisuuksiensa perusteella – sukupuoli, asema, ulkoinen olemus, maine, tausta, ryhmätunnisteet, varallisuus ja niin edelleen. Tämä johtaa ihmiskuvan esineellistymiseen. Ensin toinen käsitetään objektina, joten häntä tulee kohdella objektistatuksensa mukaisesti, joko ala- tai ylästatuksesta käsin. Seuraavaksi minä-se-tulkitsija taantuu huomaamattaan itsekin objektiksi, vieraantuu omasta ihmisyydestään, haavoittuvaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Lopulta ihmiset regressoituvat biologisiksi selviytymisalgoritmeiksi, objekteiksi hierarkisessa matriisissa.

Jos taas perusta kommunikaatiolle ja kohtaamiselle perustuukin minä-sinä-malliin, ihminen lakkaa vieraantumasta itsestään, koska toiset eivät olekaan typistävästi arvotettuja objekteja, opportunistisesti hyödyn tai haitan lähteitä. Minä-sinä-kommunikaatio antaa suojaa ja palauttaa elinvoiman, mikä oli paradoksaalisesti minä-se-kohtaamisen epätoivoinen pyrkimys. Nyt tuhon uudistavasta voimasta turhaan unelmoivan ihmisen thanatos-viettien valta väistyy libidon tieltä. Elämä alkaa panettaa. Outo ei olekaan ruma, vaan kiihottava.

Tämän ajan spitaali on vieraantuminen itsestä, toisista ja elämästä. Ihmisyyden todelliset palkinnot jaetaan haavoittuvaisuuden tilaan uskaltautuville. Se edellyttää, että sinä näet minut itsessäsi ja päinvastoin. Ensin ohitat minun ominaisuuteni ja sitten omasi. Yhteyden syntymisen myötä voidaan keskustella ristiriitaisten tarpeidemme yhteensovittamisesta.

Kuten näytelmäkirjailija Tennessee Williams niin kauniisti kirjoitti:

”En pyydä sääliä, ainoastaan ymmärrystä – en edes sitä – ei. Pyydän vain, että näkisit minut itsessäsi ja vihollisen, ajan, meissä kaikissa.”

Todellisessa elämässä katarsis ei eheytä. Mutta traagisille tarinoille antautuvat voivat katarsiksen myötä hyvinkin alkaa toipua.

Juhana Pettersson kirjoittaa trilogiaa. Minulle se tarkoittaa toivoa. Tai noh, vähintäänkin uteliaisuutta sen suhteen, kuinka tutuiksi tulleet tyypät pärjäävät vedenpaisumuksen ajassa.

Ilon kautta!

Teksti Ville Blåfield Kuvat Ninni Kairisalo

Poliitikon kannattaa maalata leikkaukset ja kiristykset positiivisiksi, sillä myönteinen viesti niellään paremmin. Sen nielevät myös toimittajat.

Onhan siinä sävyero, puhutaanko verosuunnittelusta vai veronkierrosta. Vapaus-, veljes- vai kansalaissodasta.

Politiikan puhe on täynnä arvoladattuja ilmaisuja. Pakkoruotsi, pakolaistulva, turvapaikanhakija, elintasopakolainen. Tasa-arvoinen tai aito avioliitto.

”Politiikassa usein kuultu toive ’puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä’ on absurdi. Poliittinen puhe rakentuu vahvasti abstraktioiden varaan, eikä oikeita nimiä asioille monestikaan ole. Nimeämistä ja uudelleennimeämistä tapahtuu jatkuvasti”, sanoo suomen kielen dosentti ja Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Vesa Heikkinen.

Silloin kun politiikassa ei puhuta numeroin, puhutaan metaforin. Kielikuvat ovat kuuluneet politiikkaan aina. Spinnaus tai termien tietoinen arvolataaminenkaan eivät ole tämän ajan ilmiöitä.

”Tämähän on antiikin retoriikasta tuttu ilmiö”, muistuttaa Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus.

”Uusi ilmiö on, että omia termejä yritetään saada yleiseen kielenkäyttöön. Tavoitteena on, että media alkaisi käyttää niitä ihan systemaattisesti. Uutta on myös, että puolueet käyttävät tässä apuna viestintä- ja mainostoimistoja.”

Omien termien ujuttaminen ­me­diaan ja sitä kautta kansan suuhun on nykymuodossaan alkujaan yhdysvaltalainen ilmiö, Isotalus sanoo. Jenkeissähän peli tosiaan osataan. Laki­aloitteet nimetään niin vetoavasti, että jo nimi tekee vastustamisesta vai­keaa. Kuka vastustaisi No Child Left Behind -nimistä lakipakettia? Tai jos haluat kaataa Affordable Health Care ­Actin, onko vaihtoehtosi siis edullisen vastakohta?

Kiinnostava yksittäistapaus spinnattujen termien mediakäytössä Suomessa oli taistelu avioliittolain muuttamisesta. Ylen uutisten silloinen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen linjasi, että nimeä ”tasa-arvoinen avioliittolaki” ei Ylen uutisissa tulisi käyttää, koska se oli lakimuutosta ajavan kansanliikkeen antama.

”Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia”, Jääskeläinen perusteli.

Kaikkien mielikuvatermien suhteen Yle ei ole ollut yhtä jämäkkä.

Kun keskustapoliitikot nimesivät uuden työaikoja pidentäneen ja julkisen sektorin lomarahoja leikanneen yhteiskuntasopimuksen kilpailukykysopimukseksi, termiä ryhtyivät käyttämään kiltisti niin sopimusosapuolet kuin mediakin. Myös hallituksen analyysi sopimuksen välttämättömyydestä nieltiin mediassa kiltisti.

”Kilpailukykysopimus saatava maaliin”, vetosi Iltalehti pääkirjoituksessa asti. ”Kilpailukykysopimusta ei saa nyt vaarantaa tai väheksyä.”

”Sopimusyhteiskunta näytti voimansa, kun työmarkkinajärjestöt tekivät lopulta yhteisen kilpailukyky­sopimuksen”, iloitsi Satakunnan Kansa.

Myös Ylen uutiset ryhtyi puhumaan yhteiskuntasopimuksen sijaan tuttavallisesti ”kikystä”.

Opposition vastaus samassa sanasodassa oli hallituksen sopimuksen vaihtoehdoksi tarjoamien kiristystoimien nimeäminen pakkolaiksi. Termin haastaa kysymys, mitkä lait sitten ovat vapaaehtoisia. Tämän keksi pääministeri Juha Sipiläkin.

”Vielä näihin pakkolakeihin, niin kai kaikki lait ovat pakollisia. Ei punaista päin saa ajaa ja niin edespäin. Kyllä lait ovat pakottavia aina”, Sipilä totesi eduskunnassa 24.9.2015.

Puhe pakkolaeista sai ammattiyhdistysliikkeen vastarintaan, kilpailu­kykysopimus sen sijaan vakiintui yleiskieleen. Pekka Isotalus sanoo, että spinnaus on tutkimusten mukaan tehokkaampaa, jos viesti on positiivinen. Siis kilpailukyky, ei työehtojen kiristäminen.

”Asioiden tuominen esiin positiivisessa valossa luo positiivista virettä suostutteluun. Asioita ei kannata ilmaista negaation kautta. On todettu, että myönteinen viesti säteilee ympäristöönsä, lisää sen suostuttelevuutta.”

Hieman kilpailukykysopimuksen kanssa samankaltaista viestiä kantoi toinenkin Sipilän hallituksen termi: tuottavuusloikka.

”Kesällä 2015 viljeltiin sanaa tuottavuusloikka, jota hallitusneuvottelijat auliisti tarjoilivat toimittajille. Miten sujuvasti sana siirtyikään poliitikkojen puheista journalismiin ja kansan huulille. Pian juttua riitti loikasta jos toisestakin: kasvuloikasta, vientiloikasta, kilpailukykyloikasta”, kirjoittavat Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen kirjassaan Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää.

”Loikkapuhe luo mielikuvaa todellisuudesta, jossa nopeat muutokset taloudessa ovat mahdollisia, kun vain hyppäämme yhtä aikaa ja samaan suuntaan. Harvassa olivat toimittajat, jotka purkivat tätä loikkaläppää ja taustaoletusta yhteisestä edusta.”

Niin, yhteinen etu. Kuka sen määrittelee?

Yksi suomalaisen politiikan sitkeimpiä tarinoita on vaihtoehdottomuus, ajetun linjan välttämättömyys. Kipeille ratkaisuille haetaan kansan tukea esittämällä ne ainoina vaihtoehtoina – tai maalaamalla muut vaihtoehdot vastuuttomiksi. Vallassa olevan poliitikon näkökulmasta narratiivin ehkä ymmärtää, mutta politiikan­toimittajien pitäisi pyrkiä tarinan toistamisen kanssa kriittisyyteen.

”Media on tiukasti kytköksissä politiikkaan. Monesti poliitikkojen nimeämiset niellään karvoineen päivineen, niitä avaamatta tai kyseenalaistamatta. Tässä olisi kaikilla skarppaamisen paikka”, sanoo Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen.

Tuoreena esimerkkinä Heikkinen mainitsee puheen ”maahanmuuttokriittisyydestä”. Eikö kyse ole kriittisyyden sijaan ihan vain maahanmuutto- tai ulkomaalaisvastaisuudesta?

Tampereen yliopiston Pekka Isotalus toteaa, että populistipoliitikkojen toisinaan taitavassa (toisinaan jopa hauskassa) politiikan uudelleensanoittamisessa voi nähdä myös positiivisia puolia.

”Näitten kauttahan voidaan saada politiikasta ihmisiä puhuttelevampaa. Asiat tulevat kansantajuisemmiksi. Mutta kriittinen kohta on, miten helposti ne uppoavat mediaan. Pystyykö media toimimaan portinvartijana näiden termien suhteen?”

”Poliitikkojen tekstejä ja politiikasta kertovia tekstejä tutkaillessa unohtuu toisinaan, että nimeäminen on aina valitsemista, sekä todellisuuden luomista että sen arvottamista”, kirjoittavat Heikkinen ja Pajunen kirjassaan.

”Kenelle suomme nimeämisen vallan?”

”Kenen loikkia loikimme?”

Mikä meitä vaivaa -extra: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Mikä meitä vaivaa? -podcastin extra-jaksossa keskustellaan siitä, miten kaikilla pitäisi olla kaikkea yhdessä vierailevan Johannes Ekholmin kanssa. Mitä tarkoittaa täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi? Miten siihen päästään? Miksi on kivaa välillä kuvitella runsautta sen sijaan että vaan nihkeilee ja niukkailee?
 
Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.