voima

Likaista peliä ja rahasäkkejä

Teksti Antti Kurko Kuvat Elsa Piela

Vedonlyöntihuijaukset ovat miljardiluokan bisnes, joka linkittyy kansainväliseen rikollisuuteen. Suomalainen divarijalkapallo on osa tätä maailmaa.

Suomalainen divarijalkapallo, ketä kiinnostaa? Suomen kolmanneksi korkeinta sarjatasoa, Kakkosta, pelataan kuitenkin ympäri Suomea aina Helsingistä Tor­nioon ja Iisalmelta Närpiöön. Ulospäin välittyvä talkoohenkisyys ja kentän laidalta kohoava makkaran ja kahvin tuoksu luovat oman viehättävän paikallisen tunnelmansa peleihin. Pelaajatkin ovat usein sekoitus tuttuja oman pitäjän pelureita, aikuisten otteluihin tuntumaa hakevia nuoria lupauksia, uransa ehtoopuolella olevia entisiä ammattilaispelaajia sekä ensikosketusta eurooppalaiseen jalkapalloon ottavia ulkomaisia vahvistuksia.

Varsinaista glamouria näistä otteluista harvemmin löytävät muut kuin kovimmat jalkapalloromantikot – mutta toisaalta tarvitseeko sitä edes löytää? Suomalaisen divarifutiksen vertaaminen Valioliigaan olisi hieman sama kuin vertaisi Närpiön ja Barcelonan kaupunkeja. Ei kovinkaan mielekästä.

Kansainvälistä meininki silti on. Valtaosa divarimatsien ottelutulosta jännittävästä yleisöstä ei istu paikallisten kenttien säiden pieksemissä puukatsomoissa vaan eri mantereiden pienissä vedonlyöntikioskeissa ja netti­kahviloissa.

Moni suomalainen häkeltyisi, jos tietäisi, kuinka tarkasti suomalaista divarijalkapalloa seurataan maailmalla vedonlyöntimielessä. Yksi selittävä tekijä on se, että jalkapallo on muualla maailmassa pääosin talvilaji, mutta sääolosuhteiden takia esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa sarjat joudutaan pelaamaan kesäaikaan. Tämä lisää sarjojen houkuttelevuutta vedonlyönnin kannalta.

Vedonlyönnin suurin varjopuoli on siihen kytkeytyvä kilpailumanipulaatio. Maailman suurimpiin valtiojohtoisiin vedonlyöntiyhtiöihin lukeutuvan Hong Kong Jockey ­Clubin toimitusjohtaja Winfried Engelbrecht-Bresges on arvioinut, että laittoman vedonlyönnin ympärille rakentuvat markkinat ylittävät arvoltaan vuosittain jopa 500 miljardia dollaria, josta 350 miljardia on peräisin Aasiasta. Se on noin yhdeksän kertaa Suomen valtion budjetti. Ei ihme, että myös kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus on kiinnostunut potista.

Suomalainen urheilumaailmakaan ei ole välttynyt vedonlyöntihuijauksilta. Aiheesta kertoo Suomen urheilun eettinen keskus SUEK ry:n tutkintapäällikkö Jouko Ikonen, joka on kilpailumanipulaation vastaisen työn asiantuntija ja entinen rikoskomisario keskusrikospoliisista.

”Uskon, että Suomessa manipulointia tapahtuu muutamista muutamiin kymmeniin otteluihin tai kilpailutapahtumiin vuosittain yhteensä kaikissa urheilulajeissa.”

Jalkapallon kohdalla tulosmanipulaatiolle herkin sarja tuntuu olevan Kakkonen, jossa ottelumanipulaatioita tapahtuu enemmän kuin ylemmillä tai alemmilla sarjatasoilla.

”Syitä tähän voidaan hakea esimerkiksi siitä, että tällä tasolla yleisöä on vähemmän ja median kiinnostus on pienempää eikä otteluista tehdä videotallenteita”, Ikonen listaa.

Suomessa laittomaan vedonlyöntiin liittyvä manipulointi tuntuu olevan vielä lapsenkengissä, jos vertaa muuhun maailmaan, mutta myös täällä tehty vilppi on osa suurempaa kokonaisuutta. Tutkivan toimittajan ­Declan Hillin kirjoittama kirja Maksetut maalit kuvaa karulla tavalla, miten esimerkiksi jalkapallo-otteluiden tulosten manipulaatio kytkeytyy tiiviisti korruptioon, väkivaltarikoksiin ja veron­kiertoon.

Tilanne on kehittynyt erityisen synkäksi monissa Itä-Euroopan maissa, missä mafia on linkittynyt vahvasti laittomaan vedonlyöntiin ja ottelumanipulaatioiden järjestämiseen. Hillin mukaan esimerkiksi Venäjällä moni urheilun ympärillä toimivaa lahjontaa vastaan kamppailut henkilö tai hänen läheisensä on kokenut uhkailua. Useita on kadonnut tai jopa menettänyt henkensä.

Kansainvälisesti urheilumanipulaatioihin pyritään puuttumaan kovin ottein. Kymmenen vuoden aikana Interpolin kuudessa maailmanlaajuisessa operaatiossa pidätettiin 12 500 ihmistä, joilla on ollut kytköksiä laittomaan vedonlyöntiin. Interpolin operaatioita on jonkin verran kritisoitu siitä, ettei niissö onnistuttu saamaan kiinni suuria kaloja, vaan haaviin jäi lähinnä pikkurikollisia.

Suomen poliisi sen sijaan sai melko suuren saaliin napattuaan kiinni singaporelaisen Wilson Raj Perumalin, joka oli lahjonut useita Veikkausliigan pelaajia ja yrittänyt saada vaikutusvaltaa useissa eri seuroissa rahoittamalla niitä sadoillatuhansilla euroilla. Jäätyään poliisin haaviin vuonna 2011 Perumal paljasti kansainvälisen syndikaatin toiminnan, mikä ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen ja johti useisiin pidätyksiin ympäri maailmaa. Perumal sai teostaan kahden vuoden vankeustuomion. Hänet luovutettiin vuonna 2012 istumaan tuomiotaan Unkariin, jossa hän auttoi paikallisia viranomaisia tutkimaan ottelumanipulaatioita. Ensikertalaisena Perumal istui puolet tuomiostaan.

Viisi vuotta myöhemmin Perumal oli jälleen järjestämässä pelejä Suomessa uudella peitenimellä ja yritti ostaa itselleen omistusta Kakkosessa pelanneesta Atlantis FC:stä. Joukkueelle hän hankki neljä hollantilaispelaajaa, joille luvattiin 1 400 euron tasku­rahan ja hotellikulujen lisäksi 3 000 euroa kuukaudessa bonuksineen. Se on suuri summa divaripelaajalle, kun ottaa huomioon, että suomalaisen veikkausliigapelaajan ansiotulojen keskiarvo oli vuonna 2014 noin 23 000 euroa vuodessa. Osa pelaajista on opiskelijoita tai käy osa-aikaisesti töissä, ja mitä alemmas sarjaportaissa laskeudutaan, sitä vähemmän pelaamisesta maksetaan.

”Kakkosen tasolla vain muutamat seurat voivat maksaa pelaajilleen rahaa, ja tämä on suurin tekijä, joka houkuttelee tai ajaa pelaajia tulosmanipulaatioon”, Ikonen kertoo.

Millä keinoin tulosmanipulaatiota voitaisiin sitten ehkäistä? Ikonen listaa keinoiksi muun muassa pelaajien palkkatason kohottamisen sekä tietoisuuden lisäämisen ilmiön laajuudesta ja toimintatavoista. Myös lainsäädäntöä tulisi hänen mielestään muuttaa niin, että jo pelkästään yritys eli manipulaation ehdottaminen voitaisiin tulkita rikolliseksi teoksi, jolloin manipulaation torjunnan painopiste voisi siirtyä pelaajista kentän ulkopuolelle, sinne missä isommat konnat ovat.

”Se onkin yksi ikuisuuskysymys, onko pelaaja enemmän syyllinen vai uhri. Tähän on ainakin kaksi perusteltua näkökulmaa, ja ymmärrän niitä molempia”, Ikonen toteaa.

Hänen mukaansa ulkomaisia pelaajia välittävät vilpilliset agentit pitäisi pystyä tunnistamaan paremmin. Näin ei esimerkiksi käynyt Suomen tunnetuimman ”fiksaajan” Perumalin tapauk­sessa, jossa Suomessa rikostuomion saanut hahmo onnistui muutama vuosi tuomionsa jälkeen vaikuttamaan pelaajiensa kautta joukkueen toimintaan.

Toisaalta Ikonen korostaa myös median vastuuta uutisoitaessa seuroista, joiden otteluissa epäillään olleen tulosmanipulaatiota.

”Joskus tuntuu, että tutkinnan ollessa vasta alkuvaiheessa seuroja on ryöpytetty mediassa niin paljon, että niihin on lyöty jo vahva syyllisen leima. Tämä voi nostaa seurojen kynnystä tehdä itse ilmoituksia, mikäli niillä on omia epäilyjä joukkueensa sisällä tapahtuneesta manipulaatiosta”, Ikonen sanoo.

Kun puhutaan suomalaisesta divari­jalkapallosta, puhutaan kansainvälisestä ilmiöstä.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 12: Hoivataan toisiamme

MIKAMEITAVAIVAA

Veikka iloitsee Club Maten ilmaisista juomista mutta suree riippuvuuttaan suorasta palautteesta, Pontusta taas vaivaa liian kesy luokkapuhe. Molemmat avautuvat tekemästään ja vastaanottamastaan tunnetyöstä, sitten todetaan että pahin ongelma on jatkuva yritys löytää kapitalismiin sopeutuvia ratkaisuja ongelmiin.

Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä.

Armomurhaaja

Valoa tunnelin päässä

Teksti Anton Vanha-Majamaa

Finnkino ja levittäjät riitelevät rahasta. Miten tästä sotkusta noustaan, ja onko elokuvateattereilla tulevaisuutta?

Suomen elokuvakenttä on kohissut pitkin vuotta. On uutisoitu Helsinkiin avattavista uusista monisaliteattereista, joista ainakin yhtä tulee pyörittämään baltialainen teatteriketju ­Cinamon. On puhuttu Lappeenrannasta, johon Finnkino pykäsi oman monisaliteatterinsa, osti kaupungin kaksi muuta teatteria itselleen ja parin kuukauden häsellyksen jälkeen pisti laput molempien luukuille.

Ja sitten on puhuttu Yösyötöstä. Loka­kuussa levitysyhtiö Nordisk Film ilmoitti, ettei Solar Filmsin tuottamaa koko kansan komediaa nähdä Finnkinolla lainkaan, koska teatteriketju ei suostu maksamaan levittäjän toivomaa esityskorvausta. Tuottaja Markus Selinin mukaan Finnkino olisi maksanut lipputuloista tekijöille aiempaa vähemmän.

Sittemmin kiista laajentui koskemaan myös muita Nordiskin levittämiä elokuvia.

Erittelimme kolme olennaista alaa koskevaa kysymystä, ja haimme niihin vastaukset.

Mitä Finnkinolle voi tehdä?

Kiinalaisen Wanda Groupin omistamalla Finnkinolla on yli sata salia yhdellätoista paikkakunnalla, ja se myy kotimaan kaikista elokuvalipuista noin 70 prosenttia. Seuraavaksi suurin teatteriketju on Bio Rex, jonka markkinaosuus on noin seitsemän prosenttia.

Alan toimijoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, mitä Finnkinon suhteen pitäisi tehdä, mutta yleinen mielipide on, että jotain pitäisi tapahtua. Kyse ei ole ihan monopolista, mutta kaukana ei olla.

Elokuvateatteri Rivieraa Helsingissä pyörittävä Atte Laurila arvioi, että Helsingissä Finnkinon markkinaosuus on jopa 95 prosenttia. Hän näkee nykytilanteessa kaksi mahdollisuutta, virkamiesvetoisen ja markkinaehtoisen.

Virkamiesvetoinen vaihtoehto on se, jossa viranomaiset pitävät Finnkinon kaltaiset, monopoliasemaa lähentelevät yritykset kurissa asettamalla säännöksiä ja rajoitteita.

Markkinaehtoisessa mallissa puolestaan alan muut toimijat tarjoavat parempia palveluita ja rikastuttavat tarjontaa, jolloin asiakkaat äänestävät jaloillaan.

Toistaiseksi Kilpailu- ja kuluttajavirastolla ei ole ollut mahdollisuuksia puuttua Finnkinon toimiin, sillä sen tekemät yrityskaupat, joilla se on asemaansa vahvistanut, eivät ole ylittäneet yrityskauppavalvonnan liikevaihtorajoja.

Laurilan mielestä markkinoilla on tilaa sekä isoille että pienille toimijoille. Hän lukeutuu itse jälkimmäisiin: Rivierassa on yksi sali ja viitisenkymmentä asiakaspaikkaa, ja se panostaa oheistarjoiluihin sekä kokemuksellisuuteen.

Kalasatamaan ensimmäisen teatterinsa vuonna 2018 avaava Cinamon on puolestaan kokenut toimija, joka voi onnistuessaan nakertaa suoraan Finnkinon markkinoita. Ainakin sen konsepti on hyvin samanlainen: isoja saleja, huipputekniikkaa ja hyvät karkki­valikoimat.

Hyvin vaikea sen on silti nousta Finnkinon vakavaksi haastajaksi.

”Finkkarilla on määräävä markkina-asema, ja he hoitavat hommansa kuitenkin sen verran hyvin, että vaikea sitä on horjuttaa”, sanoo It’s Alive Filmsin Jani Pösö. Hänen tuottamansa Armomurhaaja saa ensi-iltansa 24. marraskuuta – myös Finnkinolla.

”Mutta hemmetin tärkeää on, että tulonjaosta, julkaisuikkunoista ja levitystavoista käydään nyt keskustelua. Nordisk ja Solar tekevät ihanaa työtä tässä kaikkien muiden puolesta.”

Atte Laurila komppaa: ”On ollut hienoa, että Solar, Nordisk ja elokuvissa kävijät ovat lähteneet tällaiseen kapinaan. Tämähän on suoranainen vallankumous. Toivon, että vastaavaa kapinahenkeä löytyisi myös muilta levittäjiltä ja tuotantoyhtiöiltä.”

Future Filmin elokuvateatterilevityksen johtajan Harry Päiväläisen mukaan olisi hyvä, että Suomessa olisi terve kilpailutilanne eli muitakin isoja toimijoita.

”Helsinkiin mahtuisi kyllä enemmänkin teattereita.”

Hän muistuttaa, että pääkaupungissa oli vielä vuosituhannen alussa Sandrew Metronome, joka omisti sekä kaksisalisen Maximin että kymmen­salisen Kinopalatsin. Lisäksi sillä oli Turussa yhdeksänsalinen Kinopalatsi.

Vuonna 2006 Finnkino osti kaikki kolme ja käytännössä muodosti kaupunkeihin teatterimonopolit.

Pösö uskoo, että Finnkinon kaltainen iso markkinajohtajakin on valmis joustamaan toimintatavoissaan, jos se näkee sen tarpeelliseksi. Lähivuosina näin voi hyvin käydä, kun Suomeen tunkee taas Cinamonin kaltaisia uusia yrittäjiä.

Vaikka Finnkino ylpeilee Scape-saleillaan ja lasertykeillään, on teatterikokemus eri tasolla kuin maailman huippumultiplexeissä. Eikä sillä ole vieläkään omaa IMAX-salia, vaikka sellainen löytyy jopa paljon pienemmästä Tallinnasta – juuri Cinamonin pyörittämänä.

Onko Finnkinolle vaihtoehtoja?

Tällä hetkellä elokuvalevitys on varsin standardoitua. Peruskaavan mukaisesti pitkä elokuva pyörii ensin elokuvateattereissa joistain viikoista joihinkin kuukausiin, jonka jälkeen sitä ei usein hetkeen saa mistään. Sitten tulevat DVD- ja Blu-ray-tallenteet sekä mahdolliset digivuokraamot ja suoratoistopalvelut. Ja lopuksi vielä tv-ensi-ilta.

Alalla puhutaan neljän kuukauden aikaikkunasta: niin kauan pitää olla kulunut teatteriensi-illasta ennen kuin elokuvan voi julkaista tallenteilla. Tämä ikkuna on Finnkinolle tärkeä, sillä muiden julkaisukanavien uskotaan nakertavan teatterin siivusta. Syksyllä 2016 Finnkino veti Apulanta-elokuvan Teit meistä kauniin pois teattereistaan, kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät olivat sopineet Elisa Viihteen kanssa digijulkaisusta vain kuukautta teatteriensi-­illan jälkeen.

Maailmalla isot elokuvateatterit käyvät samaa taistoa Netflixin kaltaisia palveluita vastaan. Keväällä alan tärkein festivaali Cannes linjasi, että sen kilpaelokuvien täytyy jatkossa saada teatterilevitys Ranskassa.

Jani Pösö ja Harry Päiväläinen korostavat molemmat, että jokainen elokuva on omanlainen keissinsä, eikä samaa sapluunaa kannata soveltaa kaikkiin.

”Se on ihan konseptointikysymys. Joissain tapauksissa se, että elokuva olisi samaan aikaan nettipalveluissa ja elokuvateattereissa, tekisi hyvää sekä teattereille että itse elokuvan ansainnalle”, Pösö sanoo.

Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että festivaaleilla menestynyt kotimainen laatuelokuva pyörisi ensin Finnkinolla, josta se lentäisi muutaman viikon jälkeen pois, koska kilpailu esityspaikoista on niin kovaa. Tämän jälkeen elokuva siirtyisi Kino Engelin ja Rivieran kaltaisiin ”taide-elokuvaan” keskittyviin teattereihin, ja samalla sitä levitettäisiin näkyvästi Ruudussa, Elisa Viihteessä tai vaikka Suomen Netflixissä.

Suoratoistopalvelut voisivat mainostaa, että teattereissa pyörivä festarimenestyjä löytyy nyt myös heidän ohjelmistostaan. Osa jäisi katsomaan elokuvaa kotisohvaltaan, mutta osa menisi silti teatteriin samasta syystä kuin sinne mennään nytkin – kokemuksen vuoksi.

”Se, miksi näin ei tehdä, ei johdu logiikasta eikä rahasta vaan periaatteesta ja siitä, että keskenään täysin erilaiset elokuvat jaellaan samalla sapluunalla”, Pösö toteaa viitaten jälleen Finnkinoon.

Suoratoistossa liikkuvat rahat ovat ainakin Suomessa vielä niin pieniä, ettei se ole taloudellisesti yksin kovin kannattavaa. Teatterilevitys on yhä suomalaisen elokuvan kulmakivi ja myös markkinointikanavana ehdoton.

Päiväläinen sanoo, että Finnkino-boikottia olisi taloudellisesti äärimmäisen vaikea perustella. Hän käyttää esimerkkinä Michael Haneken elo­kuvaa Rakkaus (2013), joka sai muutama vuosi sitten melkein 40 000 katsojaa.

”Helsingissä [Finnkinon omista­mien] Maximin ja Kinopalatsin osuus oli suuri. Turussa 100 prosenttia tuli Finnkinolta. Tampereella on [itsenäinen] Niagara, mutta heidän ohjelmistonsa on aika täynnä. Nuo ovat kolme suurinta kaupunkia, ja ne muodostavat yli puolet markkinasta. Että kyllähän se vaikeaa olisi.”

Onko elokuva­teattereilla tulevaisuutta?

”Elokuvateatterin kuolemasta on puhuttu vuosikymmeniä, mutta tällä hetkellä elokuvissa käydään Suomessa suhteellisen hyvin. En jaksa uskoa että se vähenisi, vaan päinvastoin”, Harry Päiväläinen sanoo.

Elokuvissakäyntien määrä Suomessa on viime vuosina lisääntynyt, ja erityisesti kotimaisen elokuvan suosio on kasvussa. Silti suomalaiset käyvät elokuvissa keskimäärin 1,6 kertaa vuodessa, kun Yhdysvalloissa ja Kanadassa vastaava luku on 5,3. Me olemme laiskaa leffakansaa, ja kasvunvaraa on valtavasti.

Tulevaisuudessa teatterit joutuvat kiinnittämään yhä enemmän huo­miota viihtyvyyteen ja oheispalveluihin. Kokemuksiin, jotka ovat mielellään vielä ainutlaatuisia.

Atte Laurila sanoo miettineensä viime aikoina radiota.

”Suomessa on hirveä määrä radiokanavia, joista kukin on erikoistunut omaan juttuunsa. Elokuvateatterien puolella voitaisiin tehdä samaa.”

Pienten teatterien kohdalla erikoistuminen tapahtuu jo nyt luontevasti, koska yhteen saliin mahtuu rajallinen määrä näytöksiä. ”Jotain kaikille” -malli ei toimi.

On mahdollista, että tulevaisuudessa isommatkin toimijat erikoistuvat tietynlaisiin elokuviin. Esi­merkiksi näin: kotimaiset koko perheen elokuvat Finnkinolle ja taajamien ­teattereille, Hollywood-spektaakkelit kasvukeskuksiin tähtäävälle Cinamonille ja arthouse-hitit korttelikinoille.

Palvelun laatuun ja uutuuksiin panostetaan tulevaisuudessa enemmän, vähän niinkuin ravintolat vaihtavat nykyään konseptejaan ja uudistavat ruokalistojaan.

”Jos perinteinen suomalainen lauantai-ilta on se, että juodaan pilsneriä himassa, syödään HK:n sinisestä tehtyä uunimakkaraa ja katsotaan, kun John Wayne lönköttää länkkärissä, niin nykyään ihmiset tekevät muutakin. He haluavat kokemuksia”, Jani Pösö sanoo.

”Ja jos se kokemus haisee palaneelle popcornille, niin se ei enää riitä.”

Sateenvarjot ja ymmärryksen puute

Lopetetaan änkyröinti niin kuin lopetettiin lobotomia.

Kuvittele, että kävelet Helsingin keskustassa. On lokakuu, ja vettä tulee viidettä päivää peräkkäin. Osasit odottaa tätä, joten kannat kädessäsi sateenvarjoa, kun kiirehdit Mannerheimintietä eteenpäin. Yhtäkkiä ohitsesi kävellyt kanssamatkaaja alkaa huutaa ja sanoo, ­että löit häntä silmään sateenvarjollasi. Pyydät anteeksi, sanot sen olleen vahinko ja päätät olla varovaisempi jatkossa. Jatkatte kumpikin matkaanne rauhassa. Helppoa.

Kuvitellaan toinen tilanne. Miss Helsinki -kandidaatit poseeraavat Amerikan alkuperäiskansojen päähineissä, kun ohitse skrollanneet huomauttavat, että tämä on alkuperäiskulttuurin omimista. Yksinkertaisen anteeksipyynnön sijaan sateenvarjolla silmään sohaissut alkaa argumentoida, että hänellä on oikeus sohia mihin huvittaa, ei se voinut oikeasti sattua ja leikillähän tässä vain.

Näin käy jatkuvasti Suomen julkisessa keskustelussa. Kun jokin ryhmä tuo esille epäkohdan, syntyy melkein samana hetkenä äänekäs vastustusjoukko, joka kokee aiheen turhaksi mielensä pahoittamiseksi. Aitoa keskustelua ei juuri ehdi syntyä, kun äänekkäimmät päätyvät huutamaan Twitterissä toistensa yli siitä, onko kyse turhasta loukkaantumisesta vai ei. Syntyy vaikutelma kahdesta ääripäästä ja keskelle jäävästä ”tolkun enemmistöstä”, joka ei ota asiaan kantaa.

Julkisessa keskustelussa ihmetellään usein sitä, miksi aiemmin täysin viaton sana tai ele on nykyään väärin. Eihän tämä ennen ollut mikään ongelma.

Suomessa on kasvava joukko ihmisryhmiä, joiden ääniä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa julkisessa keskustelussa. Tämä luo konflikteja, kun vanhoja arvoja on voitava kyseenalaistaa.

Amerikan alkuperäiskansojen päähineen ja n-sanan käyttö oli korrektia sata vuotta sitten, mutta niin oli lobo­tomiakin, ja siitä on iloisesti luovuttu.

Jotta voisimme luoda kaikille turvallista Suomea, on meidän opittava keskustelemaan eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Tämä vaatii faktojen selvittämisen lisäksi aitoa kuuntelua ja oman sateenvarjon alta kurkistamista.

Jos siis päädyt tilanteeseen, jossa sinulle huomautetaan käytöksestäsi, pysähdy ennen kuin alat puolustautua. Kaikkien kokemuksiin ei voi samaistua, mutta usein pääsee jo pitkälle ymmärtämällä, että ei voi ymmärtää.

Aurora Lemma

Kirjoittaja on toimittaja ja lääketieteen kandidaatti.

Miten selviytyä valkoihoisena hetero­miehenä mielensäpahoittajien maailmassa?

Teksti Tero Hannula

Naiset ovat pilanneet kaiken, eikä mistään saa enää puhua.

Minä olen ihan tavallinen valkoinen heteromies, eikä minulle ole tilaa enää missään. Mitään ei saa sanoa. Aina tulee joku feministi tai muu mielensäpahoittaja mussuttamaan.

Sanopa, että miehet on miehiä ja naiset naisia – ne tulee mussuttamaan. Sano, ettei pidä loukkaantua, vaikka väärä ihminen pitää saamenpukua – ne tulee mussuttamaan. Sano, että työttömät on laiskoja – ne mussuttaa. Kaikesta ne loukkaantuu, kohta ei saa enää lihaakaan syödä. Sitä paitsi työttömiä mekin ollaan, kun kiintiönaiset ja nuoremmat vie meidän työpaikat. Valkoinen heteromies on Suomen syrjityin vähemmistö! Meille ei ole tilaa enää missään.

Kerran mä sanoin, että feministit puhuu tosi ilkeästi ja ajaa asiaansa ihan väärällä tavalla. No siitäkös se paskamyrsky syntyi. Ei kuulemma saisi edes vaatia, että nämä sorretut ja loukatut vähemmistöt esittäisivät tuohtumuksensa salonkikelpoisella tavalla. Mä sanoin niille, että painukaa feminatsit helvettiin, kun ette osaa asial­lisesti puhua. Jätkät sanoi töissä, että helvetin hyvin sanottu.

Olen kirjoittanut Helsingin Sanomien kolumnipalstalla siitä, että minua syyllistetään nykyään aivan kaikesta. Miksi kukaan ei kuuntele minua? Olen puhunut siitä televisiossa, iltapäivälehdissä, radiossa ja Twitterissä, mutta kukaan ei kuuntele minua, eikä minulle ole tilaa enää missään.

Kyllä minä naisia arvostan, ei siitä ole kyse. Osaan imuroidakin. Minä toivoisin vain, että minäkin saisin tilaa ja saisin sanoa mielipiteeni eli sen, että kaikki muut ovat herkkähipiäisiä ja huonoja paitsi minä, eikä kukaan loukkaantuisi eikä sanoisi vastaan. Minäkin olen vain ihminen, ja minunkin mielipiteistäni seitsemänkymmentä prosenttia on vettä. ”Ole kuin vesi”, sanoi Bruce Lee. Helvetin hieno mies, ikinä ei loukkaantunut mistään, kuten vesikään ei loukkaannu, ei edes Talvivaarasta, se vain muuttaa muotoaan. Joskus se muuttaa muotoaan myrkylliseksi, mutta ei se itse välitä siitä paskaakaan. Kyllä kannattaa olla niin kuin vesi.

Minä en ymmärrä, miksi kaikki eivät voi käsitellä asioita yhtä neutraalisti kuin minä, valkoihoinen heteromies, minä joka en loukkaannu mistään. Olen objektiivinen mittapuu, malliesimerkki kaikille. Kun minua vituttaa, niin minua vituttaa, ja siihen on silloin hyvä syy, mutta minä en loukkaannu mistään, kuten ei vesikään. Joskus minä muutan muotoani vitutuksen muodoksi. Minä tiedän, että kaikki asiat ovat pieniä, mikään ei loukkaa minua eikä mikään tunnu minusta miltään. Paitsi se, ettei minulle ole tilaa enää missään.

Kerran firman pikkujouluissa akat alkoi valittaa siitä, kun me miehet kehuttiin niiden ulkonäköä. Siis imartelusta pahastuivat! Jos minua olisi joku kehunut, niin en olisi kyllä valittanut ollenkaan vaan asiallisesti sanonut, että kiitos, mennäänkö panemaan, ja niin olisi kyllä heidänkin pitänyt sanoa. Me oltiin kuulemma seksisti­ämpäreitä ja vaikka mitä.

Vittuillaksemme päätettiin jät­kien kesken olla sanomatta mitään, mä sen oikeastaan keksin. Turvat tukossa kateltiin vaan. No nehän alkoivat keskenään sitten puhua siinä. Papattivat menemään catcallingista, ulkonäkökeskeisyydestä, ahdistelusta ja mitä näitä nyt oli. Mä näin, että meistä jätkistä aika moni ois halunnut sanoa väliin, että eikö sitä nyt oo isompiakin ongelmia olemassa, että mitäs näistä nyt jauhamaan, mutta ei, sanaakaan me ei sanottu. Hiljaa tönötettiin eikä sanottu mitään.

Keskustelu vaan jatkui ja jatkui, kunnes joku niistä sitten lopulta alkoi kääntää sitä miesten suuntaan ja arveli, että me miehetkin kohdataan häirintää. Että jos vaikka armeijassa suihkussa joku tuijottaa toisen vehjettä vähän liian pitkään, niin eikö sekin oo sitten häirintää. Mä sanoin niille, että akat hiljaa armeijasta, kun asia ei teitä koske, antakaa meille tilaa edes tässä asiassa, joka on meille pyhä. Jätkät sanoi, että oli muuten helvetin hyvin sanottu.

Kirjoittaja on opettaja, kirjailija ja Itä-Seinäjoen johtava satiirikko.

Iso 3

Teksti Pontus Purokuru

Suuri osa ihmiskunnan ongelmista ratkeaisi kolmella poliittisella projektilla: työn vähentämisellä, ilmaisella rahalla ja rajojen avaamisella.

Köyhille pitää antaa ilmaista rahaa. Töitä kannattaa tehdä vain kolme tuntia päivässä. Valtioiden rajojen purkaminen johtaa maailmantalouden uuteen kukoistukseen.

Yhtäkkiä kansainvälinen keskustelu politiikasta ja taloudesta pursuaa aloitteita, jotka hetki sitten tuntuivat absurdeilta. Hollantilaisen toimittajan Rutger Bregmanin hittikirjan englanninkielinen nimi Utopia for Realists (2016) ilmaisee, mistä on kyse. Vihjeitä antavat myös Nick Srnicekin ja Alex Williamsin Britanniassa kohahdusta herättänyt kirja Inventing the Future (2015), Peter Frasen Four Futures (2016) ja Aaron Bastanin kesällä 2018 ilmestyvä Fully Automated Luxury Communism.

Pitkästä aikaa on sallittua ottaa vakavasti ajatus paremmasta tulevaisuudesta, realistisesta utopiasta. Kirjojen esittämät vaatimukset perustuvat tutkimukseen ja viime vuosien yhteiskunnallisten liikkeiden avauksiin, ja ne ovat saaneet yllättäviä tukijoita.

1. Minimoidaan työaika. Yritykset pyrkivät nyt korvaamaan kallista ihmistyövoimaa koneilla, roboteilla, keinoälyllä, datankeruulla ja algoritmeilla. Tätä kehitystä pitää syleillä, ehdottavat Nick Srnicek ja Alex Williams.

Mitä jos palkkatyön puolustamisen sijaan pyrkisimme siitä aktiivisesti eroon? Entä jos tuottavuuden lisääntymisen hedelmät käytettäisiin vapaa-ajan lisäämiseen? Jos työviikko olisi 40 tunnin sijaan 15-tuntinen?

Minimaalinen työviikko oli itse ­asiassa valtavirtainen ajatus 1930-luvulta 1970-luvun alkuun. Taloustieteilijä J. M. Keynes arvioi vuonna 1930, että elleivät poliitikot tee tuhoisia virheitä, vuonna 2030 työviikko kestää vain 15 tuntia. 1960-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen senaatin valiokunnan raportti puolestaan ennusti, että vuonna 2000 amerikkalaiset työskentelevät 14 tuntia viikossa ja lomailevat vähintään seitsemän viikkoa vuodessa.

Tuhoisia virheitä kuitenkin tehtiin, ja työviikko on Yhdysvalloissa vain pidentynyt 1930-luvulta. Suunta kannattaa kääntää takaisin kohti Keynesin visiota, koska työn vähentäminen ratkaisee niin monta ongelmaa.

Ensinnäkin se helpottaa työttömyyttä, koska työpaikka voidaan jakaa useamman ihmisen kesken. Eläkerajan ei tarvitse olla niin jyrkkä, koska vanha jaksaa lyhyempää työviikkoa pitempään. Nuorten taas on helpompi yhdistää 15 tunnin työviikko opiskeluun, lastenhoitoon tai ihan vain hauskanpitoon.

Työn jakaminen tasaa nykytilannetta, jossa osa väestöstä tekee valtavasti palkkatöitä ja osa ei tee yhtään. Erityisesti se auttaa sukupuolten välistä tasa-arvoa, koska se ohjaa miehiä tekemään vähemmän palkkatyötä ja enemmän koti- ja hoivatyötä, joka on tavallisesti jätetty naisten palkattomaksi työksi.

Ympäristösyytkin puoltavat pienempää työaikaa. Kun työmatkoja tehdään vähemmän, liikenteen tuottamat päästöt laskevat. Energiankulutus laskee, samoin tarve kiireistä arkea helpottaville ostoksille ja palveluille.

Lyhennetylle työviikolle löytyy perusteluja myös työn ja terveyden tutkimuksesta. Vähemmän työtä tekevät ovat elämäänsä tyytyväisempiä. Sairauspoissaolot vähenevät, tuottavuus nousee, ihmiset nauttivat työstään enemmän ja sitoutuvat siihen paremmin.

John Ashton, Britannian kansanterveyslaitoksen entinen johtaja ja yksi maan tunnetuimmista lääkäreistä, vaati vuonna 2014 työviikon lyhentämistä neljään päivään. Ashtonin mukaan uudistus vähentäisi stressiä, antaisi perheille enemmän yhteistä aikaa ja laskisi työttömyyttä. Meksikolainen telemiljardööri ja yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, Carlos Slim, on puolestaan ehdottanut kolmepäiväistä työviikkoa ihmisten elämänlaadun parantamiseksi.

Uudistusta voi siis perustella täysin eri suunnista. Työväenliike saa vapautta ja autonomiaa työläisille, valtio saa paremman kansanterveyden ja matalammat menot, ja yritykset saavat tuottavampia työntekijöitä.

2. Annetaan ilmaista rahaa kaikille. Köyhyyden lopettaminen on erittäin helppoa: riittää, että ihmisille annetaan ilmaista rahaa puhtaana käteen. Rahan jakaminen on toistuvasti osoittautunut tehokkaaksi keinoksi vähentää köyhyyttä riippumatta kokeilun mittakaavasta tai kestosta.

Kokeiluissa Lontoosta Keniaan ja Namibiasta Kanadaan perustulo tai perustulon kaltainen raha on parantanut koeryhmien terveyttä, tukenut ihmisten kouluttautumista ja vähentänyt pienrikollisuutta.

Riittävän suuri perustulo vapauttaa ihmiset käyttämään päivänsä mielekkäästi. Se tekee palkkatyöstä vapaaehtoista, mikä antaa mahdollisuuden kieltäytyä huonoista ja tylsistä työpaikoista. Tähänastisissa kokeiluissa ilmainen raha ei kuitenkaan ole lopettanut ihmisten halua tehdä työtä.

Perustulolla on kannatusta Björn Wahlroosista Piilaakson teknologiasijoittajiin ja vihreistä vasemmiston kautta anarkisteihin. Se tarjoaa turvaverkon niin työntekijöille kuin työttömille, siirtolaisille, alityöllistetyille ja vammaisille. Se tukee naisten taloudellista itsemääräämistä ja auttaa lähtemään haitallisista ihmissuhteista.

Perustulosta puhuminen herättää aina kysymyksen rahoituksesta. Koska raha on ihmisten välinen sopimus ja tyhjästä luotu symboli, rahoitus on pohjimmiltaan puhtaasti poliittinen kysymys. Käytännössä rahoitusta voi nykyisessäkin talousjärjestelmässä kerätä ympäristö-, perintö- ja varallisuusverotuksella, estämällä veronkiertoa, vähentämällä yritys- ja maataloustukia sekä siirtämällä julkista kulutusta armeijasta ja varustelusta – Suomi on parhaillaan käyttämässä kymmeniä miljardeja euroja uusiin hävittäjiin.

1900-luvun aikana vauraat valtiot löysivät poliittista tahtoa muun ­muassa Kuuhun matkustamiseen, miljoonien ihmisten teolliseen tappamiseen ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Perustulo ei lopulta ole kovin vaativa uudistus näiden tekojen rinnalla.

Toisaalta perustulo voi mullistaa yllättävän paljon. Robert van der Veenin ja Philippe van Parijsin klassisen artikkelin A Capitalist Road to Communism mukaan riittävän suuri perustulo voi johtaa tilanteeseen, jossa vastenmielinen työ automatisoidaan, koska kenenkään ei ole pakko tehdä sitä. Miellyttävä työ puolestaan muuttuu ilmaiseksi, koska ihmiset ovat valmiita tekemään sitä palkatta. Näin perustulon avulla voidaan oikeastaan hävittää palkkatyö.

3. Avataan rajat. Maailmanpolitiikka ja maailmantalous perustuvat globaaliin väestönerotteluun. Varmin tie pitkään elämään ja vaurauteen on syntyä rikkaaseen maahan. Valtioiden rajoja voikin pitää syrjinnän voimakkaimpana muotona.

Vapaa liikkuvuus nostaa köyhien tuloja, lisää maailmanlaajuista tuottavuutta ja mahdollistaa siirtolaisten helpomman palaamisen lähtömaahansa, kirjoittaa Rutger Bregman.

Bregman viittaa seitsemään eri tutkimukseen, joiden mukaan maailman työmarkkinoiden avaaminen kasvattaisi globaalia bruttokansantuotetta 67 ja 172 prosentin väliltä. Avoimet rajat lisäisivät esimerkiksi keskiverron nigerialaisen vuosituloa 22 000 dollarilla.

Vaatimus rajojen purkamisesta voi tuntua rajulta. Tiukasti valvotut rajat ovat kuitenkin olleet olemassa vain satakunta vuotta. Passijärjestelmän yleistyminen oli pitkälti ensimmäisen maailmansodan seurausta. Sitä ennen liikkuvuus oli hyvin vapaata, joskaan useimmilla ihmisillä ei ollut varaa matkustaa.

Jos rajat avataan, seuraako siitä valtava muuttoliike? Markkinatutkimusyritys Gallup teki vuosina 2007–2009 kyselytutkimuksen, joka kattoi 135 maata. Tutkimuksen mukaan vain 700 miljoonaa eli noin 16 prosenttia maailman silloisesta aikuisväestöstä olisi halukas lähtemään siirtolaiseksi.

Nykyisestä globalisaatiosta huolimatta vain noin kolme prosenttia maailman väestöstä elää syntymämaansa ulkopuolella.

Ja entä sitten, vaikka ihmiset alkaisivat liikkua enemmän? Bregman muistuttaa, että maailman rikkain valtio, Yhdysvallat, on siirtolaisten perustama ja rakentama. Emme tiedä, mihin kaikkeen ihmiskunta pystyisikään, jos ihmiset vain liikkuisivat enemmän.

Vaihtoehto pappapoliitikoille

Teksti Oskari Juvakka

Olisiko tulevaisuus erilainen, jos myös nuoret saisivat vaikuttaa siihen?

Yle uutisoi syyskuussa turvallisuusprofessoreiden Jari Rantapelkosen ja Jarno Limnéllin kirjoittamasta kirjasta Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Otsikko oli ”Yllättävä tutkimustulos: nuorten arviot tulevaisuudesta synkkiä”. Ihan tosissaanko jengi kuvittelee, että koko elämänsä ilmastonmuutoksen ja leikkauspolitiikan varjossa elänyt sukupolvi näkisi tulevaisuuden ruusuisena? Samalla otsikko toimi muistutuksena, kuinka erilaiselta maailma saattaa näyttää saman yhteiskunnan eri asemissa olevista ­jäsenistä.

Kuten professorit artikkelin haastattelussa totesivat, eri nuoret pitävät uhkina eri asioita. Aivan varmasti on paljon nuoria, jotka artikkelin sanoin ”ratsastavat löysin rantein digitalisaation ja kansainvälisyyden aallonharjalla” eivätkä pelkää tulevaisuutta samaan tapaan kuin vaikkapa minä ja kaveripiirini. Selvää on, että tulevaisuuteen suhtautumiseen vaikuttavat myös nuorilla erilaiset asemat yhteiskunnassa.

Uutiset ja arviot tulevasta lupailevat synkkää riippumatta siitä, miten yksittäiset ihmiset tulevaisuutensa kokevat. Ilmastonmuutos runtelee planeettaamme jo nyt, ja pahin on vasta edessä. Hupenevista luonnonvaroista käytävä kilpailu kovenee, ja yhteiskunnat horjuvat. Oikeistopopulismi ja fasismi nousevat vastustamaan turvapaikanhakijoita ja heitä auttavia. Leikkauspolitiikka ja tulonsiirrot rikkaille takaavat yhteiskunnan ylimpien luokkien aseman taloudellisesti ja poliittisesti epävarmoina aikoina. Nämä seikat muodostavat kokonaisuuden, joka tulee väistämättä vaikuttamaan tämänhetkisen nuorison tulevaisuuteen ja nykypäivään. Enää ei tarvitse puhua ilmastonmuutoksen yhteydessä tulevista sukupolvista. Me olemme jo täällä.

Nykyiset vallanpitäjät sen sijaan saavat elää eläkepäivänsä rauhassa ja kaukana edistämästään kärsimyksestä. Jos esimerkiksi Sipilä ja muut viisikymppiset ministerit ja kansanedustajat joutuisivat elämään tovin opintolainalla epävarmana siitä, saako valmistumisensa jälkeen töitä, saattaisi koulutus- ja työllisyyspolitiikan suunta olla erilainen. Jopa ilmastonmuutoksen kaltainen suurkatastrofi vaikuttaa nykyisten vallanpitäjien elämään sen verran vähän ja epäsuorasti, että he voivat sivuuttaa asian.

Ongelma ei ole pelkästään siinä, että väärät ihmiset ovat vallassa. Ongelma on syvempi. Meidän nuorten mahdollisuudet vaikuttaa meitä koskeviin asioihin ovat vähäiset. Nuorisovaltuustot ja poliittiset nuorisojärjestöt tuntuvat olevan vain harjoittelua oikeaa puoluepoliitikon uraa varten, vaikutusmahdollisuuksia ei niissäkään juuri ole. Nuoria ei kuunnella: jos kuunneltaisiin, aiemmin mainittu Ylen otsikkokin olisi ollut toisenlainen.

Se, missä ja kuka politiikkaa tekee, vaikuttaa suoraan siihen, millaista politiikka on. Harvoille ihmisille jätetty päätöksentekovastuu ei millään voi ottaa huomioon jokaisen tarpeita, ja usein tällainen politiikka on myös tietoisesti eriarvoistavaa.

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että yhteiskunnan suunnan pitää kääntyä, mikäli ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset halutaan välttää. Koska nykyisiä pappapoliitikkoja ei kiinnosta tehdä järkeviä päätöksiä esimerkiksi päästöjen vähentämiseksi, ehdotan, että mietitään jotain aivan muuta.

Vallan hajauttaminen ja demokratian ja suorien vaikutuskeinojen lisääminen takaisi sen, ettei kukaan jäisi ilman sananvaltaa vaikeina aikoina. Historia osoittaa, että yhteiskunnan kriisiytyessä parlamentaarisesta harvain­vallasta on aivan liian helppo siirtyä fasismiin. Siirtyminen suorempaan demokratiaan estäisi käynnissä olevan kehityskulun.

Jos esimerkiksi meillä opiskelijoilla olisi enemmän suoraa vaikutusvaltaa meitä koskeviin kysymyksiin, emme olisi taloudellisesti niin ahtaalle ajettuja. Parin vuoden takainen yliopistovaltausten aalto, jonka kärkiteemat olivat demokratian lisääminen yliopistolla ja leikkauspolitiikan vastustaminen, oli hyvä esimerkki sellaisesta ihmisten järjestäytymisestä, joka voisi olla avain parempaan tulevaisuuteen. Silloinen Koulutuslakko-liike ymmärsi, miten leikkauspolitiikka ja muu syrjivä politiikka liittyvät yhteiskunnan keskitettyihin valtarakenteisiin.

Ilmastonmuutosta ei voida enää pysäyttää, mutta ison mittakaavan ongelmissa on parempi, että asiat päätetään yhdessä. Emme voi luottaa siihen, että vallassa olevia kiinnostaisi pelastaa ketään muuta kuin itsensä. Keinot tasa-arvoisemman tulevaisuuden rakentamiseksi ovat olemassa. Enää puuttuu, että järjestäydymme ja alamme rakentaa demokraattisia vaihtoehtoja ja vaatia suunnan täyskäännöstä. Poliitikot eivät tee sitä puolestamme.

Kirjoittaja on 20-vuotias kemian ­opiskelija Helsingin yliopistosta.

Mikä meitä vaivaa? Jakso 11: Keskiluokkainen itseluottamus feat. Mia Haglund

MIKAMEITAVAIVAA

Pontus ja Veikka saavat vieraakseen Omaa luokkaa -podcastista tutun Mia Haglundin, jota vaivaavat tällä viikolla natsit. Kolmikko syventyy siihen, miksi keskiluokkaiset ihmiset luottavat itseensä, miten nettiöyhöttäjien kanssa toimitaan ja mitä kaikkea tässä kuussa kannattaa lukea ja kuunnella. Poraava naapuri yrittää sensuroida Pontuksen luokkapuheet.

Mikä meitä vaivaa? on Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen podcast, joka kysyy mikä meissä ja kaikessa on pielessä. Podcastin edelliset osat löytyvät ohjelman Facebook-sivulta.
 

Valkoinen taide valtaistuimella

Teksti Carmen Baltzar Kuvat Kiia Beilinson

Rodullistetut ihmiset nähdään taiteessa uhreina tai eksotisoivan katseen kohteina.

Rodullistettujen kehojen representaatiot eli kuvaukset valkoisessa taiteessa ovat ongelmallisia.

Taiteilija Jani Leinonen roolitti romaneja näyttelyesineiksi Tottelemattomuuskoulu-näyttelyn avajaisissa. Teemu Nikkasen Saatanan kanit -lyhytelokuva pyrkii optimaaliseen tulkinnanvaraisuuden asteeseen rinnastaessaan naapuruuden satanistisen kultin kanssa naapuruuteen somaliperheen kanssa. Meeri Koutaniemi keräilee kuviinsa ruskeita kehoja hyväntekeväisyysjärjestöjen 80-luvun kurjuuskuvaston hengessä. Jenni Hiltunen käyttää Grind-video­teoksessaan feikkisaamenpukua miten itse lystää.

Valkoisen taiteilijan luomissa representaatioissa toistuvat arkkityyppiset demonin, uhrin ja eksoottisen toisen piirteet. Demonisointi liittää rodullistettuun kehoon pahuutta. Se vastaa populaaria tulkintaa rasismista, eikä siten nauti liberaalin valkoisen kansanosan hyväksyntää.

Huumoriin puettuna demonisointia ei välttämättä huomata, kuten Saatanan kanit -elokuvan vastaanotto antaa ymmärtää. Elokuva liittää romanien etnisyyteen negatiivisia ominaisuuksia vitsinä. Se on saanut rahoitusta Suomen elokuvasäätiöltä ja ollut näytillä muiden elokuvafestivaalien lisäksi arvostetulla Sundancen elokuvafestivaalilla sekä esimerkiksi Ylellä. Siitä kirjoittaneet Indiewire, Filmmaker ­Magazine tai Helsingin Sanomat eivät kyseenalaistaneet elokuvan rasismia.

Valkoisuus ei siis aina tunnista demonisointia, mutta se tuomitaan ajatuksen tasolla. Uhrinarratiivi ja eksotisointi sen sijaan ovat konsepteina hyväksyttyjä. Uhriuttaminen kuvaa rodullistettuja passiivisina toiminnan kohteina. Kahden romanin osallistuminen Tottelemattomuuskoulun avajaisiin oli Leinosen tapa tuoda huomiota heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Taiteilijan luomassa narratiivissa romanit ovat hänen apunsa kohteita.

Kiasmassa Pahan jälkeen -näyttelyn yhteydessä esillä olleet Meeri Koutaniemen valokuvat kuvaavat Kiasman blogin mukaan esimerkiksi kunniaväkivallan intialaisia uhreja, jotka ovat pahan jälkeen ryhtyneet aktiivisiksi toimijoiksi. Ainoa aktiivisena toimijana valokuvissa esiintyvä hahmo on taiteilija itse.

Eksotisointi romantisoi ja toiseuttaa väkivaltaisesti. Jenni Hiltusen Grind-­teos käyttää feikkisaamenpukua mausteena. Teosta arvostelivat kulttuurisesta omimisesta esimerkiksi taiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski. Kriittiset äänet ulottuivat jopa Ylen ja Helsingin Sanomien sivuille. Museonjohtaja Leevi Haapala ja kokoelmaintendentti Arja Miller kuvailevat Kiasman blogissa museon tulkintaa teoksesta ja perustelevat sillä sen sisällyttämistä Kiasman kokoelmiin.

Esineellistävien representaatioiden nauttiman institutionaalisen hyväksynnän perusteella vaikuttaa siltä, että on tarvetta avata, mikä niissä mättää.

Sanan ”eksoottinen” juuri on antiikin kreikan kielen sanassa exotikus, ulkoapäin tuleva. Sen johdannaiset ovat saaneet merkityksiä, kuten vierasperäinen, epätavallinen ja kummallinen. Eksotisoiva katse toiseuttaa muut olemassaolon muodot kuin omansa, asettaen valkoisuuden ihmisyyden keskiöön. Se katsoo näkemättä pintaa syvemmälle, ymmärtämättä oman katseensa pinnallisuutta. Se katsoo omasta kulttuurisesta kontekstistaan, ymmärtämättä omien lähtökohtiensa rajoituksia. Se karnevalisoi valitsemiaan toiseuden ulottuvuuksia umpimähkäisesti.

Uhrius on aina kontekstisidonnaista. Sillä viitataan ihmisen asemaan tilanteessa, jossa häneen on kohdistunut henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa. Tilanteessa väkivallan tekijä, subjekti, on käyttänyt valtaa teon kohteeseen, objektiin. Uhrinarratiivi toistaa väkivallan teon valta-asetelman taideteoksen sisällä. Valtaapitävää väestönosaa edustava taiteilija roolittaa itsensä teoksen subjektiksi ja määrittää siinä esiintyvän ei-valkoisen kehon objektiposition kautta.

Traumaattiset tapahtumat ja olosuhteet voivat määrittää paljonkin ihmisen elämässä, mutta uhrius ei määritä ihmisyyttä. Teoksen maailmassa uhripositio irtoaa tilannekohtaisesta kontekstistaan ja muuttuu rodullistettua kehoa määrittäväksi epäsuhtaisten valtapositioiden toiston kautta. Teosten yhteydessä käytetään usein valkoisen taiteilijan toimijuutta korostavia ilmauksia, kuten antaa ääni, avata silmiä tai tehdä näkyväksi.

Edellä mainitun kaltaiset representaatiot vaikuttavat kulttuurissa, jossa rodullistetut kehot eivät ole kiinnostavia tekijöinä vaan tekemisen ja näkemisen kohteina. Kun yksittäinen representaatio asettuu tähän pitkään esineellistämisen perinteeseen, passiivinen objektius alkaa määrittää ruskeutta ja mustuutta kollektiivisessa tietoisuudessa.

Valkoiset instituutiot arvioivat representaatioita tekijän tarkoitusperien perusteella. Demonisoivan representaation tekijä tarkoittaa pahaa. Siksi hänen teoksensa ei ole hyväksyttävä. Paitsi jos hän tekee sen huumorilla, jolloin hän ei tarkoita pahaa. Eksotisoivan representaation tekijä ei tarkoita pahaa, ja uhrirepresentaation tekijä tarkoittaa hyvää. Näiden tarkoitusten tuottamat teokset tulkitaan sitten yhtä hyväksyttäviksi kuin tarkoitukset itse.

Mutta kuten Lauryn Hill laulaa lainatessaan John Rayta, joka lainasi Bernhard Clairvauxlaista, joka lainasi ties ketä, the road to hell is paved with good intentions. Toisin sanoen, prosessilla, teoksen sisällöllä ja kontekstilla on väliä, ei taiteilijan tarkoituksilla.

Ihminen ei ole niin yksinkertainen kuin hyvien ja pahojen tarkoitus­perien kahtiajako antaa olettaa. Emme me osaa arvioida objektiivisesti omia alitajuisia vaikuttimiamme. Tiedostetun tarkoituksen alla on kerroksia erilaisia tiedostamattomia tarpeita. Yhteiskuntamme on kolonialismin tuote, ja se on aina läsnä, esimerkiksi näissä sanakäänteissä ja siinä, miten niitä tulkitset. Tämän tiedostaminen ei ole mukavaa, mutta kielletyt vaikuttimet eivät katoa mihinkään. Ne pursuavat mielen syövereistä toistamaan samoja vanhoja tarinoita ja varmistamaan siten oman olemassaolonsa jatkuvuuden.

Pelkistävät narratiivit ovat valkoisuuden luomia ja ylläpitämiä, ja kertovat siten valkoisuuden tarpeista. Jos ne halutaan jättää taakse, on tutkittava, mitä nuo tarpeet ovat. Sisäistetyn kolonialismin purkamisessa auttaa, jos päästää irti Hyvän ja Pahan ihmisen kahtiajaosta, eikä jää painimaan sen kanssa, kumpaan laatikkoon itsensä pistäisi. Siitä ei ole kyse, vaan on kyse tasa-arvosta ja halusta toimia sen edistämiseksi eikä jarruttamiseksi. On hyödyllisempää tarkastella it­seään oman kulttuurisen kontekstinsa tuotoksena.

Omien valta-asemien tunnistamiseen löytyy hyviä keinoja intersektionaalisesta feminismistä. Mutta jos haluaa aidosti tehdä toisin, Google ei riitä. Täytyy olla valmis kysymään vaikeita kysymyksiä, tärkeimpänä: Miksi? Miksi haluan tehdä tämän, ja mikä minussa tarvitsee tätä?

Kaikki tasa-arvotyö ei ole vaativaa. On paljon sellaista, johon saa nopeasti helpot ohjeet internetistä. Mutta taiteessa alitajunnalla on tärkeä rooli, ja siten taiteen sisäinen tasa-arvotyö ei voi olla ainoastaan suoraviivaista. Tiedostamattomien vaikuttimien tutkimiseen tarvitaan korkeaa tahtotilaa. Mutta myös vuosisatoja jatkunut riisto on vaatinut korkeaa tahto­tilaa.

Vallankäytön toistaminen ei tässä hetkessä enää vaadi mitään, koska se on muodostunut tietoisuutemme vallitsevaksi status quoksi. Se pysyy paikallaan itsestään.

Kun harkitsee oman tahtotilansa riittävyyttä, kannattaa ottaa huo­mioon, että uusliberalismi tarvitsee valkoista ylivaltaa toimiakseen. Alistavat representaatiot ruokkivat valkoista ylivaltaa. Jos ei koe vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää toimivaksi, ei ole mielekästä tehdä sitä pönkittävää työtä. Vähintään on hyvä tiedostaa, minkä leivissä on.

Taide tuntee jo vallankäytön kohteen anatomian muttei vallanpitäjän anatomiaa. Siksi hän istuukin yhä valtaistuimellaan. Valkoinen taiteilija on vallankäyttäjän tutkimiseen aitiopaikalla.

Rakenteiden purkaminen siis vaatii rakenteiden näkemistä itsessään. Rodullistetut taiteilijat käyvät läpi jatkuvaa mielen dekolonisaatioprosessia halutessaan tehdä toisin. Omasta kontekstista ei ole mahdollista irtautua – se on välttämätön paradoksi, jonka kanssa voi oppia elämään.

Itsetutkiskelun päämääränä ei ole pysyvä valveutuneisuuden tila, jonka jälkeen kaikki on selvää. Se on itsessään pysyvä kyseenalaistamisen ja epävarmuuden tila, jolle voi antautua. Se on varmasti taiteilijalle tuttu. Epämukavuusalue. Se sama, jossa kaikki kiinnostavat jutut syntyvät.

Kuka luopuisi vallastaan?

Teksti Ville Blåfield Kuvat Ninni Kairisalo

Yhdistyneiden Kansakuntien radikaalia uudistamista on vaadittu vuosikymmeniä mutta se vaatii jäsenmailta mahdottomia: omasta vallasta luopumista.

Kun Donald Trump nousi ensimmäistä kertaa YK:n yleiskokouksen marmoriseen puhujanpönttöön New Yorkissa tiistaina 19. syyskuuta, istuivat yleisön joukossa muun muassa Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Britan­nian pääministeri Theresa May.

Trumpille oli annettu puheaikaa 15 minuuttia, hän käytti 41.

”Asetan aina USA:n etusijalle, aivan kuten teidän muidenkin tulee asettaa omat kansanne etusijalle. Kaik­kien johtajien on aina palveltava omaa kansaansa. Kansallisvaltio on edelleen paras keino ihmisten elämän parantamiseen”, Trump sanoi.

YK sai puheessa Yhdysvaltain presidentiltä vakavat nuhteet muun muas­sa paisuneesta byrokratiasta ja huonosta johtamisesta. Puhetta kuvailtiin ensikommenteissa ”räjähtäväksi” ja ”kovaksi jyrinäksi” – mutta sittenkin aika moni taisi olla tällä kertaa Trumpin kanssa samaa mieltä.

Presidentti Sauli Niinistön mielestä puheessa oli ”kovia kohtia”, mutta kokonaisuutena Yhdysvaltojen ajama YK:n uudistaminen on Suomen edun mukaista. Ulkoministeri Timo Soini kommentoi puhetta plokissaan otsikolla ”Trump puhui hyvin YK:ssa”: ”YK:n budjetti ja henkilökunta on kasvaneet huomattavasti vuodesta 2000 lähtien. Tuloksia ei ole saatu samassa suhteessa. Kyllä totuuden saa sanoa.”

Uudistamista on kovasti yritetty. YK:n reformialoitteen on allekirjoittanut toistasataa jäsenmaata, Suomi mukaan lukien. Muutosta on vaadittu valtionjohtajien suulla jo vuosikymmeniä.

Entinen pääsihteeri Boutros Boutros Gali kirjoitti jo 14 vuotta sitten vetoomuksen: ”YK:ta on muutettava radikaalisti. Meidän on luotava kansainvälisten järjestöjen kolmas sukupolvi seuraamaan YK:ta – aivan kuten YK seurasi Kansainliittoa.”

Miksei uudistaminen onnistu?

Joukolla Aalto-yliopiston nykyisiä ja entisiä opiskelijoita oli viime talvena idea. He olivat keksineet, miten ­Boutros Boutros Galin visio pitäisi toteuttaa.

”Jonkun YK:n kaltaisen instituution ongelmat tällä hetkellä ovat sekundäärisiä suuremmalle ongelmalle, joka toistuu ympäri maailmaa: eri kansanryhmät eivät tunnu enää keskustelevan keskenään. Ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää, mitä erilaisia tavoitteita toisilla ihmisryhmillä on”, selittää ryhmään kuulunut Heikki Koponen, Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja vuosimallia 2016. Hän opiskelee Aalto-yliopistossa tuotantotaloutta.

”Meidän ajatus oli, että sen sijaan, että mietitään, millainen olisi oikeanlainen hallintorakenne fasilitoimaan kansainvälisen tason päätöksentekoa, mentäisiinkin ruohonjuuritasolle: mietittäisiin, miten dialogisuutta saataisiin rakennettua kaikkialla. Koulutuksella on siinä ihan keskeinen rooli.”

Aika pian aaltolaiset päätyivät siihen, että nykyisen YK:n malli, jossa globaaleja ongelmia ratkotaan vain kansallisvaltioiden kesken, on aikansa elänyt.

”Onko kansallisvaltioilla tämän uuden osallistavan dialogin mahdollistamisessa tulevaisuudessa mitenkään keskeistä roolia? Voihan olla, että esimerkiksi kaupungin kokoiset yksiköt pystyvät tulevaisuudessa toimimaan paljon kansallisvaltioita hedelmällisemmin.”

Koponen kavereineen ei ole ajatuksen kanssa yksin. Moni yhteiskuntatieteilijä puhuu nyt kaupunkivaltioiden paluusta: kasvavat miljoonakaupungit haastavat kansallisvaltiot paitsi taloudellisina toimijoina ja demokraattisina projekteina myös asukkaidensa identiteetin määrittäjinä. Miksei siis myös kansainvälisen politiikan pelureina?

Suomen YK-liiton pääsihteeri Helena Laukko ei halua antautua. Hän muistuttaa, että jotain on viime vuosina myös saatu aikaan. Laukko pitää YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 -tavoitteita ja Pariisin ilmastosopimusta esimerkkeinä siitä, että kansallisvaltioiden välinen politiikka on yhä mahdollista.

”Rauhan ja konfliktien ehkäisyn pitäisi olla YK:n toiminnan keskiössä, mutta tässä työssä valitettavasti epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen”, Laukko myöntää.

”Epäonnistuminen on seurausta samasta syystä, joka tekee YK:sta ainutlaatuisen. Kaikki maailman maat, myös konfliktialueiden maat, ovat YK:n jäseniä ja sen päätöksenteossa turvallisuusneuvostoa lukuun ottamatta yhdenvertaisia. Näkemyksiä on monenlaisia, eikä yhteistä poliittista tahtoa luottamuspulan vuoksi helposti saavuteta ennen kuin tilanne on jo kehittynyt avoimeksi konfliktiksi.”

Viimeksi Laukko näki näin tapahtuvan Myanmarissa, kun puoli miljoonaa rohingya-muslimia ajettiin pakolaisiksi.

YK:n nykyinen pääsihteeri António Guterres esitti syksyn yleiskokouksessa oman listansa uudistuksista, joita järjestössä tulisi ajaa läpi. YK:n kaltaisessa rakennelmassa on kuitenkin niin, että asiat, jotka sisältä tuntuvat suurilta, näyttävät ulospäin kosmeettisilta.

Yksi Guterreksen uudistusesityksistä on esimerkiksi, että YK:n maatoimistojen johtajat siirtyisivät työskentelemään paikalliskoordinaattorin sijaan suoraan apulaispääsihteerin alaisuuteen. Uusi organisaatiomalli voi olla fiksu, mutta palauttavatko tällaiset toimet maailman kansalaisten uskon kansainliittoon?

Reformeissa on kohtaanto-ongelma, jos YK:n pelastamisesta kiinnostuneet opiskelijat pohtivat kansallisvaltioiden korvaamista kaupungeilla ja YK:n pääsihteeri organisaation keskijohdon raportointi­suhteita.

”YK on varsin byrokraattinen ja hierarkkinen organisaatio. Jäsenmailla on paljon valtaa suhteessa pääsihteeriin, eivätkä kaikki jäsenmaat suinkaan halua järjestölle vahvaa pääsihteeriä. Vallan delegoiminen on aina vaikea asia puhumattakaan siitä luopumisesta”, Laukko sanoo.

”Ja juuri tästä on kyse YK:n uudistamisessa.”

Jos Helena Laukko saisi korjata YK:ssa vain yhden asian, hän muuttaisi turvallisuusneuvoston kokoonpanon.

”YK:n legitimiteetin vahvistuminen on pitkälti kiinni tästä uudistuksesta.”

Saman korjauskohteen valitsee Elisabeth Rehn, korkeimmassa YK-virassa istunut suomalainen. Hän toimi 1990-luvun lopussa YK:n ihmisoikeustarkkailijana sekä pääsihteerin erityisedustajana ja YK:n alipää­sihteerinä.

”Tietenkin turvallisuusneuvoston uusinta”, Rehn sanoo. ”Mutta se on melkein kuin seinään päätään löisi.”

Rehn toisi neuvostoon pysyvät jäsenet latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta, ehkä myös Intian ja Saksan.

Jäsenkierron takana hän näkee kuitenkin laajemman ongelman. Rehnin mielestä YK:n tapa jakaa ja kierrättää tehtäviä näennäisen tasapuolisesti johtaa siihen, että tärkeisiin tehtäviin nimitetään epäpäteviä ihmisiä – vain koska he edustavat oikeaa maata tai koalitiota.

”Saamme toisen luokan osaajia, kun parasta ei voi valita väärästä maasta.”

Toisen luokan osaajia kertyy YK:hon myös siksi, että maailmanjärjestön korkeimpia virkoja pidetään lähettäjämaissa eräänlaisina elämäntyöpalkintoina. Tai jos asian sanoo toisin: YK:n päämaja New Yorkissa uhkaa muodostua elefanttien hautausmaaksi.

”Myös korkein johto olisi koulutettava tehtäviin, joihin se nimitetään. Ei riitä, että olet entinen presidentti tai ministeri ja sinut on sijoitettava jonnekin yläviistoon, kun sinusta on kotimaassa päästävä eroon”, sanoo Rehn, entinen ministeri itsekin.

Mutta entä se Koponen kavereineen? Mitä heidän idealleen kuuluu nyt?

Aalto-yliopiston opiskelijat tähtäsivät ideallaan ”YK 2.0” ruotsalaisen miljardöörin perustamaan Global Challenges -kilpailuun, jossa voittajalle on jaossa viisi miljoonaa dollaria idean toteuttamiseen.

Kävi kuitenkin niin, että ideointi tyrehtyi ennen kilpailutöiden jättöpäivää. YK 2.0 jäi piirrospöydälle, ja miljoonat menivät muille ideoille.

Ehkä tehtävä olikin mahdoton.

Vieläkin osataan

Vieläkin osataan

Osattiin ennen - osataan nytkin

Taito Uusimaa

CraftCorner/Eteläesplanadi 4

☆☆☆☆



Vanhoja kädentaitoja ei unohdeta Taito Uusimaan uudessa näyttelyssä


 

Käsityöharrastajana ja suomalaisten perinteiden arvostajana kiinnostuin välittömästi Osattiin ennen – osataan nytkin -näyttelystä bongattuani tiedon siitä eräässä facebook-ryhmässä. Helsingin Eteläesplanadilla sijaitsevassa CraftCornerissa esillä oleva näyttely esittelee perinnekäsityötaitoja hyödyntämällä valmistettuja tuotteita.

Sisään astuessa silmiini osuvat ensiksi kankaanpainantatyöt. Kankailla toistuvat hauskat pyöreät renkaat. Ajattelen ensin jonkun piirtäneen ne varta vasten kankaalle painettavaksi. Kuviot ovat kuitenkin peräisin juustomuoteista. Oltermannia supermarketista ostaessa ei yleensä tule ajatelleeksi, että aikanaan juustotkin syntyivät käsityönä maatalon leima kyljessään. On innostavaa nähdä kuinka vanha juuston valmistusperinne herää näin henkiin.

kuvitus2

Lähikaupassa tai muualla arjessa suomalainen käsityöosaaminen ei yleensä näy ellei sitä osaa etsiä. Näyttelyssä ja Taito Shopissa näkee sen kuitenkin voivan hyvin. On myös hyvä muistaa, että ’käsityö’ viittaa käsitteenä muuhunkin kuin sukkien kutomiseen: se pitää sisällään yhtä lailla lasinpuhalluksen, keramiikan ja puutöiden osa-alueet. Onkin virkistävää nähdä kuinka vaikkapa juuriharja tai hyppynaru tehdään käsityönä.

Näyttelyssä on myös mahdollista päästä itse kokeilemaan eri päivinä esimerkiksi patasudin tekoa, köydenpunontaa tai kankaankudontaa. Huomaan, että itseäni kiehtovat etenkin kasvivärjätyt langat – se miten seitikin lakista tai suopursusta voi saada niin kauniita värejä.

Näyttely ei virallisesti jatku myymälän puolelle, mutta kiertelen pitkään sielläkin ihastellen toinen toistaan hienompia käsityöosaamisen näyttöjä. Mikäli olisin palkkatöissä ostaisin varmasti kuvitetun leikkuulaudan ja muutamia astioita. Jos supermarkettien muovikippojen ja -kuppien hyllyrivit alkavat ahdistaa, kannustan vahvasti etsimään toista näkökulmaa Taidon tiloissa. On ainoastaan ilahduttavaa nähdä kuinka perinteitä pidetään yllä ja siirretään eteenpäin –  lisäten siihen vielä jotain uutta mukaan.

Näyttelyn taustalla on Taito Uusimaa -yhdistyksen sata vuotta kestänyt taival. Suomen itsenäistymisen vuonna perustettiin Uudenmaan Kotiteollisuusyhdistys, jonka tehtävänä oli edistää käsityön kulttuuria, taitoja ja elinkeinoa. Varhaisvuosinaan yhdistys ylläpiti kiertäviä nais- ja mieskotiteollisuuskouluja. Niissä opiskeltiin muun muassa kutomista, ompelua, laskentoa, puutöitä ja kehruuta. Nykyäänkin se tarjoaa koulutusta sekä lapsille että aikuisille eri toimipisteissään Uudellamaalla.

Sarjakuvien kivijalkakauppias

Teksti Tatu Tissari

Kulkukatin Poika sai alkunsa erään pankkivirkailijan kohdalle osuneesta tavallista vittumaisemmasta päivästä

 

”Toimin vuonna 1986 Helsingissä vielä pankkivirkailijana. Sitten osui kohdalle semmoinen tavallista kettumaisempi päivä työpaikalla”, kertoo Kulkukatin Pojan omistaja Juha Aarnisalo virnistäen.

”Saatuani lopulta tarpeekseni, päätin sitten haistattaa pomolle pitkät ja sanoa itseni vanhasta työstäni irti. Tuolloin eräs tuttuni oli juuri sopivasti lopettamassa liikettään Agricolan kadulla Kalliossa. Ryhdyin silloin tuumasta toimeen ja ostin häneltä tulevalle yritykselleni varastotilat ja hyllyt 10 000 markan välirahalla.”

Nykyisin Läntisellä Brahenkadulla sijaitseva Kulkukatin Poika ei alun alkaen erikoistunut pelkästään sarjakuvien myymiseen. Se oli pikemminkin sekalaista tavaraa myyvä divari, jonka tuoteryhmiä Juha alkoi karsia pikkuhiljaa.

”Vaikka olenkin itse luterilainen ja mielestäni ihmiset saavat uskoa mihin huvittaa, ensimmäisenä valikoimasta lähti kaikki uskonnollinen kirjallisuus. Sen jälkeen kävelemään lähtivät porno ja politiikka. Naisten pokkarit ja kaunokirjallisuus olivat seuraavana jonossa. Vuonna -93 heitin pois vielä scifin, nuorten kirjat ja dekkarit. Lopulta jäljellä olivat enää sarjakuvat.”

7

Kulkukatin Pojan asiakaskunta muodostuu kaiken ikäisistä lukijoista, epäilemättä sen monipuolisen sarjakuvavalikoiman ansiosta. Paikan päältä löytyy kaikenlaista aina Conan barbaarista ja Tex Willeristä Marvelin ja DC:een supersankarijulkaisuihin asti. Perheen nuorimmille tarjolla on esimerkiksi Nalle Puhia, Tinttiä, Lucky Lukea ja Asterixia. Uutuuksia liikkeeseen ilmestyy sitä mukaa kuin niitä julkaistaan Suomessa.

”Nuorimmat meillä käyvät tyypit ovat asiakkaiden alle kolmevuotiaat lapset. Toisaalta vanhimmat konkarit jotka pystyvät vielä lukemaan ja tulemaan itse ostoksille ovat jo yli yhdeksänkymppisiä.”

Vaikka sarjakuvaliikkeiden ja divareiden selviytyminen on ollut Suomessa jo pitkään huolestuttavalla tolalla, Juhaa moiset haasteet eivät näytä lannistavan.

”Tällä alalla mennään jo nyt sen verran marginaalisella tasolla, että putiikin pitäminen pystyssä on nykyään enemmän kiinni siitä kenellä kestää pinna ja kenellä ei. Itse olen tosin ollut alalla sen verran monta vuotta, että olen oppinut surfailemaan vuodesta toiseen tilanteesta riippumatta.”

Juha kertoo Kulkukatin Pojan liikevaihdon pysyneen viimeiset neljä vuotta samana.

”Näen itse sarjakuvaliikkeiden tilanteen tällä hetkellä positiivisena. Sosiaalisessa mediassa tieto liikkuu nopeasti, mikä tekee siitä kauppiaallekin helpon väylän mainostaa omaa liikettä ja uutuuksia. Jos sattuu saamaan vaikka jonkun maukkaan keräilyerän sarjiksia myyntiin, siitä saa tiedon seuraajien ulottuville silmänräpäyksessä. Ja onhan uusien sarjakuvien kirjo tällä hetkellä laajempi kuin koskaan. Kategorioita on monta ja niiden joukosta löytyy tarinoita joka lähtöön.”

6

Liike sijaitsee Helsingin Kalliossa osoitteessa: Läntinen Brahenkatu 12