voima

Bulgarian kodittomien eläinten ahdinko

Bulgariassa ihmisiin luottavat kulkukoirat ovat hengenvaarassa. Eläinsuojelijoiden ruokkimia koiria myrkytetään kaduilla.

Teksti Elisa Kissa-Öberg

Pieni Jessie-koira auton alle kahdeksan kuukautta sitten. Sen omistajat katselivat aikansa palautuisiko Jessien liikuntakyky. Kun niin ei tapahtunut, Jessie jätettiin jätesäkissä toiselle paikkakunnalle.

Jotenkin Jessien onnistui avata säkki ja raahautua sen kanssa kilometrien matka ennen kuin löytäjät veivät sen Montanassa asuvan Cvetyn hoiviin. Cvetyllä itsellään ei ole varaa Jessien mahdollisesti tarvitsemiin hoitotoimenpiteisiin, mutta 350 kilometrin päässä sijaitseva löytökoiratarha on luvannut ottaa Jessien ja hankkia sille pyörätuolin. Toiveissa on myöskin saada Jessielle koti ulkomailta.

Pian Jessien löytymisen jälkeen kuoli Borko, Bulgarian tunnetuin vammaiskoira. Kaunis saksanpaimenoiranpentu oli pelastettu roskalaatikosta. Kylänmies hakkasi Borkon sen kotipihalla ja pentu halvaantui. Borko eli rakastettuna muutaman vuoden ja sillä oli facebookissa oma sivu, johon päivitettiin kuulumisia. Yllättäen Borko kuitenkin menehtyi muutaman vuoden ikäisenä.

Samoihin aikoihin Jessien kanssa löytyi Hope. Pernikissä Hopea oli lyöty päähän niin että sen toinen silmä oli vioittunut. Hope pääsi onneksi kotihoitoon. Se ei kuitenkaan halua liikkua ja horjuu kävellessään. Koira on tarkoitus viedä pään magnettikuvaukseen, että vamman laajuus saadaan selvitettyä.

Pernikissä Hopen ja satoja muita koiria pelastanut Adelina kertoi facebook-sivullaan maaliskuussa, että hänen suosikkikoiransa oli myrkytetty monen muun ohella lastentarhan pihalle. ZePernik-niminen nettilehti julkaisi jutun koirista. Nämä koirat olivat vapaaehtoisten ruokkimia ja ne oli rokotettu ja steriloitu.

Sofian lähellä asuva Reni on pelastanut eläimiä koko aikuisikänsä eli noin 30 vuoden ajan. Se on ollut taloudellisesti hyvin vaikeaa, varsinkin nykyään – syöpää sairastavalla Renillä on pieni työkyvyttömyyseläke.

Marraskuussa Reni pelasti kadulta pahoin purrun terrierin, jonka nimesi Bennyksi. Reni maksoi Bennyn eläinlääkärikulut ja rokotukset facebook-kaveriensa avustuksella. Koira on nyt Suomessa, se sai kodin maalaistalosta toisen terrierin kaverina. Omistajansa työpaikan takia Bennystä voisi sanoa, että se eteni ryysyistä rikkauksiin. Nämä asiat ovat tietenkin koirille toisarvoisia. Monen bulgarialaisen olisi varmasti vaikea uskoa, että kulkukoira voi Suomessa saada kodin vallan linnakkeesta.

Renillä on omien lemmikkiensä lisäksi edelleen hoidossa kuuro Rollo, jonka hän löysi vajaa vuosi sitten. Barldurin Reni pelasti Kardzhalin kunnallisesta eläinsuojasta, koska se olisi muuten lopetettu. Koiralla oli etujalassa niin pahaksi mennyt haava, että jalka jouduttiin amputoimaan. Lisäksi sillä oli sikaripunkki, ihosairaus, joka ei tartu mutta on vaikeahoitoinen. Baldur on parantunut hyvin, mutta sen arkuuden takia Reni on päätynyt siihen, että pitää Baldurin itse eikä yritä etsiä sille uutta kotia.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Bulgarian kodittomien koirien ja kissojen tilanne on huonontunut.

”Kadut ovat täynnä löytökoiria. Joka päivä näen kissoja ja koiria, jotka ovat jääneet auton alle. Myös lemmikkejä ja pentuja. Ihmiset Bulgariassa ovat köyhiä, nälkäisiä ja pahoja eläimille. Asenne kulkukoiria kohtaan on kauhea. Niitä myrkytetään joukoittain kadulle.”

Benny on saadut kodin Suomesta.
Benny on saadut kodin Suomesta.

Cvetyn Montanassa kaipaama Foxy-koira oli rokotettu ja steriloitu. Cvety ruokki kilttiä Foxya vuosien ajan. Hän myös leikkautti Foxyn silmäluomessa olleen kasvaimen. Foxy oli maaliskuussa viety kunnalliseen eläinsuojaan, ja vaikka Cvety sai siitä tiedon seuraavana päivänä, Foxya ei enää löydy mistään.

Eläinten auttajat toimivat Bulgariassa kaikki vapaaehtoispohjalla. He ovat kuitenkin Renin mukaan vain pisara meressä.

”Valtio ei auta, kunnallisissa löytöeläintarhoissa koirien olot ovat kauheat: ne kuolevat hitaasti nälkään ja sairauksiin. Henkilökunta varastaa rahat, jotka on tarkoitettu koirien eläinlääkärikuluihin ja ruokintaan.”

image3

Varnassa asuva Valentina, 34, kertoo auttaneensa kodittomia eläimiä lapsesta lähtien Sen hän oppi perheeltään. Myös hänen äidillään ja sisarellaan on kodittomia kissoja hoidossaan, yksi niistä on jo 17-vuotias!

Valentina toimi ensin erään organisaation parissa, mutta alkoi myöhemmin työskennellä itsenäisesti. Hän kertoo facebookista olevan paljon apua, koska sitä kautta voi löytää koteja eläimille myös ulkomailta ja järjestää rahankeräyksiä. Myös muiden samanhenkisten ihmisten tuen Valentina kokee tärkeäksi.

Valentina on paitsi tehokas, myös pyyteetön. Hän keräsi varat satojen kilometrien päässä Montanassa löydetyn Lily-kissan hoito- ja eläinlääkärikuluihin. Lily pelastettiin kadulta alun perin luottavaisuutensa takia. Se oli niin kesy, että ennen pitkää joku olisi vahingoittanut sitä.

Lily ehti saada yhden pentueen; kaikki pennut kuolivat Lilyn opettaessa niitä ylittämään tietä. Nykyään Lily on suomalaisen eläkeläispariskunnan hemmoteltu lemmikki, jolta ei puutu mitään. Lilyn omistajat kertovat kuitenkin, että kissa tuntuu välillä pelästyvän liikenteen ääniä.

Valentina laskee pelastaneensa 330 eläintä viimeisen neljän vuoden aikana. Hänen mielestään löytöeläinten tilanne ei ole ainakaan parantunut Bulgariassa, vaikka vapaaehtoiset steriloivat eläimiä ja hankkivat niille koteja voimiensa mukaan.

Svogessa asuva Ivana kirjoitti facebookissa puhdasrotuiselta huskylta näyttävästä Bella-koirasta:

”Tämä ihana pentu on istunut viikkoja kaupan edessä toivoen, että joku heittäisi sille ruokapalan. Joku on leikellyt sen korvanlehdistä palat, mutta haavat ovat onneksi parantuneet. Bella on niin luottavainen, että se tuskin säilyy kadulla hengissä pitkään.” Sinisilmäinen Bella on sittemmin saanut kodin Saksasta.

Suuri osa bulgarialaisista kodittomista eläimistä adoptoidaankin juuri Saksaan. Saksalaiset myös avustavat taloudellisesti eniten bulgarialaisia eläinsuojelujärjestöjä. Suomessa on yksi yhdistys, joka tuo koiria Suomeen. Se on kuitenkin hankalaa, koska suoria lentoja ei ole kuin kesäkaudella ja jotkut lentoyhtiöt eivät lennätä lemmikkejä Bulgariasta, koska se ei ole Schengen-maa.

Mustasta Vampi-kissasta ja muutamasta muusta kotia etsivästä eläimestä lisätietoja facebook-ryhmässä Bulgarian kodittomat eläimet – Bulgarian strays.

Tiedä, mitä pelaat

”Minähän en näistä peleistä tiedä yhtään mitään!”

Tämän lauseen olen kuullut monta kertaa siitä läh­tien, kun aloin pelata Pokémon Gota. Sen lausuu yleensä 38-vuotias äiti tai isä, joka on 7-vuotiaan lapsensa kanssa pokeretkellä. (Ei siis etsimässä pornoa vaan etsimässä pokémoneja.)

Sama lause tai ajattelutapa saattaa liittyä muihinkin lasten suosimiin peleihin kuten Minecraftiin tai Clash Royaleen. Ne ovat jotain niin kerta kaikkisen ihmeellistä, että aikuinen ihminen ei voi ymmärtää niistä mitään. Oikeastaan aikuiset eivät edes saa ymmärtää niitä, koska sitten he lakkaavat olemasta aikuisia ja ovat jotain ihme pelaajia.

Todellisuudessa suurin osa pelaajista on nimenomaan aikuisia naisia, mutta tämä tietoisuus ei ole saavuttanut niitä ihmisiä, jotka ensimmäiseksi julistavat, etteivät ymmärrä mitään näistä peleistä, joita ovat juuri pelaamassa. Koska hehän siis eivät ole niitä pelaamassa! He vain ulkoilevat lapsensa kanssa. Eivät siis pelaa. Lapsi pelaa. Ehkä. Mistä sen voisi tietää, kun ei tiedä näistä peleistä yhtään mitään?

Eikö kannattaisi tietää?

Ensinnäkin, eivät nämä simppelit kännykkäpelit nyt mitään rakettitiedettä ole. Niiden suunnitteleminen on toki vaikeaa ja vaatii todella pitkälle vietyä ammattitaitoa. Mutta ne on tarkoituksella tehty sellaisiksi, että lapsikin pystyy niitä pelaamaan. Kyllä se lapsen vanhempikin pystyy, jos paneutuu asiaan kymmenen minuuttia.

Se ei siis ole vaikeaa. Diplomatiavoiton saaminen ­Civilizationissa vaikeimmalla tasolla, se on vaikeaa. Parin pokémonin nappaaminen peukalonheilutuksella taas ei ole vaikeaa. (Ja kyllä, Civilizationista puhuminen on nörttiä, mutta jos normaaliälyllä varustettu aikuinen ei tiedä maailman suosituimmista kännykkäpeleistä mitään, se on sama kuin ei tietäisi, mikä on Aku Ankka tai HIM.)

Toiseksi, aikuisen kannattaa tietää, millaisen viihteen parissa hänen lapsensa viettää aikaansa. Harva vanhempi antaisi alakouluikäisen surffata pornoa tai katsoa kauhu­elokuvaa, jotkut suojelevat myös raaimmilta kirjoilta tai biiseiltä. Miksi pelit olisivat sellaista harmaata aluetta, jossa vanhemman vastuu onkin ulkoistettu App Storelle?

Kolmanneksi, mieti kuinka nolo olisi parikymmentä vuotta sitten ollut 38-vuotias, joka olisi ylpeänä kuuluttanut, että hän ei sitten ymmärrä näköradiohommista yhtään mitään. Älä ole hän.

Neljänneksi, pelit ovat kivoja! Niitä on kiva pelata lapsen kanssa, ja niitä on kiva pelata yksin.

Ei tarvitse enää vauva.fi:ssä tai kahvihuoneessa ihmetellä, mitä on rageaminen tai levelöinti.

Jos et tiedä mitään, olet tasolla eli levelillä yksi. Siinä on se hyvä puoli, että kakkostasolle pääsemiseen ei tarvita kovin paljoa. Heti, kun opettelet pelin perusteet, tiedät jo jotain. Toisin sanoen: olet levelöitynyt.

Hyvää peliä!

Mike Pohjola

Unelma Kanttilasta elää

Minna Canthin kotitalo on ollut piikki Kuopion lihassa, mutta nyt sitä vihdoin aletaan kunnostaa.

Teksti ja kuvat Anna-Reetta Suhonen

On oikeastaan jonkinlainen ihme, että Minna Canthin kotitalona tunnettu Kanttila seisoo yhä paikallaan Kuopiossa. Talon kohtalosta on väännetty kättä vuosikymmenien ajan. On jopa epäilty, että sen annetaan tahallaan lahota pystyyn. Mutta siinä se on, Minna itse puisena reliefinä sen seinässä.

Sisällä talossa ilma on paksua ja tunkkaista. Kanttila on ollut viimeiset vuodet rakennusyhtiön varastotilana, ja huoneissa lojuu sekalaista rakennustavaraa: maalipurkkeja, liimoja, työkaluja.

Mutta niitä Anja Lappi ei näe. Hän on viime vuoden lopulla perustetun Minna Canthin talo ry:n hallituksen puheenjohtaja ja selkeästi innoissaan. Katutason isossa tilassa, jossa aikoinaan sijaitsi lankakauppa, Lappi kertoo yhdistyksen tavoitteista: se aikoo remontoida talon elävään käyttöön, kulttuurin näyttämöksi ja kaupunkilaisten ylpeyden aiheeksi. Työtiloja taiteilijoille, huoneteatteria, tanssia, ehkä pieni museo, kauppa ja kahvila. Myös residenssiasuntoja ja -työtiloja. Tilaa haaveille ainakin riittää, sillä Kanttilassa on laskutavasta riippuen 1 200–1 300 neliömetriä.

Kun yhdistys kertoi aikeistaan vuoden alussa, huokaisi moni kaupunkilainen helpottuneena: vihdoinkin!

”Kyllä tämä on ollut piikki Kuopion­ lihassa. Onhan se aika erikoista, että vuosikymmenien ajan on tullut vetoomuksia ja pyyntöjä niin Suomesta kuin ulkomailtakin, että kunnostetaan Kanttila, mutta mitään ei ole tapahtunut. Eihän siinä rahasta voi olla kyse, vaikka tämä miljoonia maksaakin. Kyllähän kaupunkiympäristöön nousee vaikka mitä koko ajan!” Lappi huudahtaa.

Kyse onkin Lapin mielestä enemmän tahdon asiasta ja arvovalinnoista: mitkä asiat ovat tärkeitä, minkä eteen ollaan valmiita tekemään työtä.

”Kaikella toiminnalla on hintalappunsa, mutta jos me vain tuijotamme sitä hintalappua ja mietimme, että kuka sen maksaa, niin me menetämme ihan hirveästi. Nätisti sanottuna se on vähän junttia.”

Minna Canthin talo ry sai heti perustamisensa jälkeen paljon julkisuutta, osittain ehkä myös siksi, että sen perustajajäseniin kuuluu entinen pääministeri, kuopiolaislähtöinen Paavo Lipponen. Jo aiemmin hän on julkisesti luvannut sijoittaa Kanttilan kunnostukseen viisinumeroisen summan, jos projektiin vain ryhdytään.

Ensimmäisenä toimintavuonnaan yhdistys keskittyy yhteistyökumppaneiden ja rahoituksen etsintään. Suunnitelmia ja mallinnoksia remonttia varten piirretään jo. Remontti toteutetaan oppilastyönä yhteistyössä Savonia ammattikorkeakoulun ja Savon ammatti- ja aikuisopiston kanssa.

Vuosien ajan kaupunkia painostettiin ottamaan vastuu Kanttilasta. Lappi sanoo, että nyt on uudenlaisten ajattelumallien ja yhteistyön aika.

”Minun ikäpolveni kokemus on se, että aina on ollut joku, joka hoitaa ja tietää, usein kaupunki. Se ei ole enää nykyaikaa. Toki kaupunkien velvollisuus on mahdollistaa ja tarjota tukea, ikään kuin valmentaa. Ja sitähän ne ovat tehneetkin. Tässä Kanttilan tapauk­sessa pitää muistaa, että ihan niin kuin ihmisiäkin, projekteja on vahvempia ja vähän heikompia, ja tämä Kanttila on sellainen herkempi keissi, joka kaipaa enemmän tukea. Siksi yhteistyötä tarvitaan.”

Kanttila sijaitsee Kuopiossa Kuninkaankadun ja Minna Canthin kadun kulmassa, aivan Tuomiokirkon vieressä. Minna Canth asui talossa vuosina 1853–1863 ja 1880–1897. Hän kirjoitti lähes koko kirjallisen tuotantonsa Kuninkaankadun puolella sijainneessa salongissaan. Kun taloon tuli vieraita, Canth piilotti keskeneräiset tekstinsä salongin sohvapöydän liinan alle. Vilkkaan kulttuuri- ja seuraelämän mahdollisti Kanttilassa sijainnut kauppa, jota Canth menestyksekkäästi luotsasi.

Canthin perilliset jatkoivat kauppatoimintaa aina 1970-luvulle saakka. Konkurssin jälkeen suku myi talon tontteineen valtiolle pilkkahinnalla ja toivoi siihen museota ja kulttuuritoimintaa. Järkytys oli suuri, kun valtio ryhtyikin suunnittelemaan Kanttilan paikalle uutta virastorakennusta.

Pitkällisen painostuksen jälkeen Kanttilalle saatiin lopulta suojelumerkintä. Myös toive kulttuurikäytöstä toteutui, ja Kanttila toimi pitkään kotina monelle taiteilijalle ja yhdistykselle sekä muun muassa Pohjois-Savon taidetoimikunnalle.

Valtiolta rakennus siirtyi isomman kiinteistökaupan yhteydessä NCC Rakennuksen omistukseen vuonna 2004. Siitä lähtien Kanttila on ollut tyhjillään, eikä yhtiö ole koskaan antanut selkeää selitystä sille, miksei se remontoinut Kanttilasta asuntoja, vaikka niin ensin aikoi.

Minna Canthin talo ry sai talon avaimet haltuunsa maaliskuun lopussa. Tarkkaa kauppasummaa ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta Lappi paljastaa sen asettuneen 100 000–200 000 euroon.

Vaikka taloa ollaan nyt palauttamassa kulttuurin käyttöön, ei Kanttilan kunnostus ole pelkästään taidepiirien hanke.

”Ei missään tapauksessa! Nyt kun ollaan suunnitteluvaiheessa ja puhutaan insinöörien kanssa, niin ollaan hyvällä tavalla semmoisessa väittelytilanteessa, että miten toimitaan ja miten rakennetaan. Mä tykkään semmoisesta ihan älyttömästi, siinä syntyy jotain uutta”, Lappi sanoo.

minnatalo

Korkeiden korjauskustannusten lisäksi Kanttilan pelastamista on jarruttanut myös se, että rakennuksen on väitetty olevan todella huonossa kunnossa. Sädesienestä on vuosien saatossa huhuttu moneen kertaan. Asbestia on paljon. Työhön ei ole uskallettu ryhtyä, koska on pelätty, ettei siitä hyvää tule kuitenkaan.

Anja Lappi toivoo, että vuosia jatkuneesta homekeskustelusta päästäisiin jo eteenpäin. Rakennusalan ammattilaisten tehtävä on korjata talo, taiteilijoiden taas luoda talolle ja sen toiminnalle sisältö.

”Taiteilijoiden ei kannata pohtia, onko talossa hometta vai ei, vaan minkälainen se paikka voisi olla ja mitä sinne haluttaisiin viedä. Sen sijaan tuntikausia mietitään, onko siellä kosteusvaurio vai ei.”

Käytännössä rakennus kuitenkin on siinä kunnossa, että se puretaan sisäpuolelta ja rakennetaan uudelleen. Julkisivu on kaavalla suojeltu.

Varovaisten arvioiden mukaan Kanttilan kunnostus olisi valmis noin viiden vuoden päästä ja maksaisi ainakin miljoonan. Suurimman ongelman muodostavat aiempina vuosikymmeninä tehdyt remontit, joilla on saatu paljon tuhoa aikaan.

”Rakennus itsessään on jo edellisissä remonteissa raiskattu, eikä sille voi enää mitään. Lastulevy ei ikävä kyllä ole kulttuurihistoriallisesti merkittävää”, Lappi harmittelee.

Seiniä tärkeämpänä Lappi näkeekin Kanttilan kulttuurihistoriallisen arvon ja sisällön. Talo on ollut merkittävä paikka myös yhteiskunnallisesti. Kanttilasta käsin on edistetty voimakkaasti etenkin naisten oikeuksia ja otettu kantaa myös moniin muihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Silti, tai ehkä juuri siksi, Minna Canthin perinnön vaaliminen on ollut Kuopiossa kovin ponnetonta. ­Canthille luotiin maine ärhentelevänä ja kiukkuisena matamina, joka oli aina puuttumassa kaikkeen: usein asioihin, jotka aikalaisten mukaan eivät naiselle kuuluneet. Vaikka hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 120 vuotta, maine elää yhä.

”Minnan pehmeämpää puolta on alettu tuoda esiin vasta aivan viime vuosina”, Lappi mainitsee.

Kanttilan autioituminen on hyvä esimerkki myös siitä, kuinka vähän Suomessa on arvostettu naistoimijoita. Kuopiossakin on museo sekä J. V. Snellmanille että valokuvaaja ­Victor Barsokevitschille, mutta Kanttilan on vain annettu olla.

”Niin, vaikka Victorhan oli Kuo­pioon tullessaan konttoristi! Kuvaamo oli alun perin hänen vaimonsa ­Adéle Sallinin, jolta kuvaamo siirtyi naimisiinmenon jälkeen Victorin nimiin. Adéle opetti Victorin kuvaamaan, ja sitten Victorista tuli se kuuluisa!” naurahtaa Lappi, joka on myös VB-valokuvakeskuksen johtaja.

Kuopiossa Kanttila nähdään voimakkaasti kulttuurikäyttöön tarkoitettuna, kaikkien kaupunkilaisten yhteisenä omaisuutena. Sen tulevaisuus kiinnostaa: kun yhdistys maaliskuussa järjesti talolla avoimet ovet, Kanttilaan kävi tutustumassa 450 ihmistä puolentoista tunnin aikana.

Yhdistys on myös kerännyt ehdotuksia talon käyttöä varten. Melkein kaikki ehdotukset ovat käsitelleet kulttuuria.

Pelkkä kaupunkilaisten äänetön tuki ei kuitenkaan riitä. Ullakolla Anja Lappi on hetken hiljaa ja myöntää, että rahoituksen kasaaminen tämän kokoluokan hankkeeseen on haastavaa.

”Mutta ei tähän projektiin olisi kukaan lähtenyt, en minäkään, ellei me tähän uskottaisi.”

Kulttuurialalla pitää olla sinnikäs. Mitään ei saa, jos ei ole valmis yrittämään ja tekemään työtä. Sote-keskustelu hautaa alleen sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin, jos ne eivät pidä itsestään ääntä.

Tällaiset projektit ovat myös Lapin työtä: kulttuurihallinnan maisterina ja pitkään muun muassa tanssitaiteilijana esiintynyt Lappi on aiemminkin ollut mukana luomassa asioita tyhjästä.

”Silloin kun me polkaistiin Tanssi­teat­teri Minimi käyntiin, niin ei meillä todellakaan ollut rahaa tai tietoa yhtään mistään! Tartuttiin vaan puhelimeen ja lähdettiin keikoille. Sama Itäisen tanssin aluekeskuksen kanssa.”

Kanttilaa varten rahaa on haettu eri säätiöiltä, ja joukkorahoitusta suunnitellaan. Kulttuurihistorian vaaliminen on myös etenkin näin itsenäisyyden juhlavuonna valtiontason kysymys, joten myös valtionrahoituksen suhteen ollaan toiveikkaita. Kaupungilta yhdistys sai 50 000 euron avustuksen toiminnan aloittamiseen.

Projekti on herättänyt mielenkiintoa myös kansainvälisesti.

”Mitään ei kuitenkaan ole vielä lopullisesti lyöty lukkoon”, Lappi kertoo.

Vaikka urakka on valtava, ei Lappia hirvitä. Hän katsoo jo eteenpäin. Tulevaisuuden visioissa Minna Canthin talo on paikka, joka hengittää ulospäin ja josta käsin elävöitetään koko kaupungin elämää.

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Niin sanoi Minna Canth itse.

Feminismiä Afrikan sarvessa

Eritrean feminismi juontaa juurensa sotaan. Tunnustaako nationalistinen feminismi ihmisoikeuksia?

Teksti ja kuvat Linda Nyholm

Eritrea on yksi maailman sulkeutuneimmista maista. Maa itsenäistyi Etiopiasta vuonna 1993 kolmekymmenvuotisen sodan päätteeksi. Etiopian ja Eritrean välinen sota on vielä tänä päivänäkin eritrealaisen nationalismin ytimessä. Kestoltaan määrittelemätöntä, joissain tapauksissa elinikäistä kansalaispalvelusta perustellaan Etiopiasta maalatuilla uhkakuvilla. Sotilaita puhutellaan taistelijoina.

Eritrealaisten naisten rooli sodassa on ollut poikkeuksellinen. Vuonna 1961 syttyneessä sodassa naiset asettuivat miesten rinnalle. Sama perinne jatkui vuonna 1998 sodan syttyessä uudelleen, kun veteraaninaissotilaiden tyttäret taistelivat sotilaina Etio­piaa vastaan.

”Vanhempani tapasivat taistelijoina suuressa sodassa. Äitini kertoi haasteistaan sodassa ja opetti minulle, että naiset voivat tehdä mitä vain”, kertoo 25-vuotias eritrealainen nainen Faven.

Naissotilaat ovat erityisen kunnioitetussa asemassa Eritrean yhteiskunnassa. Sodan aikaisia valokuvia heistä on ripustettu pääkaupunki Asmaran rakennusten kylkiin, ja kaupungin lähiöihin on maalattu seinämaalauk­sia heidän kunniakseen. Naisten osallisuutta sodassa kuvaillaan jopa ­Eritrean ”feminismin aluksi”.

Eritreassa ei puhuta ihmisoikeuksista vaan naisten oikeuksista. ­Eritrean kansalaistoimintaa edustaa kaksi tunnustettua järjestöä: Eritrean kansallinen naisliitto ja Eritrean Nuorten ja opiskelijoiden liitto. Eritrean ainoa puolue Kansan vapautusliike perusti naisliiton vuonna 1979. Naisliiton kotisivujen mukaan järjestö menestyi ”vapaustaistelun aikana rohkaisemalla naisia osallistumaan sodankäyntiin”. Nykyään järjestö kertoo parantavansa naisten asemaa kouluttamalla heitä lukutaidon, englannin kielen ja muiden taitojen saralla.

Nationalistinen feminismi on osa maan kansalaispalvelusjärjestelmää. Presidentti Isaias Afewerkin vuodesta 1995 ylläpitämä pakollinen kansalaispalvelus on kestoltaan määrittelemätön. Monet ovat suorittaneet sitä jopa 20 vuotta. Palvelukseen osallistuvat sekä miehet että naiset.

”Eivätkö Suomessa naiset suorita pakollista asevelvollisuutta? Miksi ei? Tasa-arvoa ei anneta naisille. Meidän pitää ottaa se”, kertoo Faven naurahtaen.

Eritrealaiset aloittavat palveluksen 17-vuotiaana osana lukio-opintojaan. Nuoret määrätään Sawaan, joka on yksi maailman pahamaineisimmista sotilaskoulutuskeskuksista. Vuoden 2016 heinäkuussa Sawasta valmistui noin 10 000 nuorta, minkä jälkeen heidät määrättiin kansalaispalvelukseen sotilaiksi tai pakkotyöhön.  Vain harvat pääsevät jatko-opintoihin.

”Sawa edustaa feminismiä. Niin naisilla kuin miehillä on velvollisuus tarttua aseisiin maansa puolesta”, kertoo Faven.

Eritrean hallitus on ilmoittanut lyhentävänsä kansalaispalvelusta 18 kuukauteen. Tätä ei ole käytännössä kuitenkaan tapahtunut. YK:n ­Eritrean ihmisoikeustilannetta arvioivan komission kesällä 2016 julkaisema raportti korostaa, että pakollinen kansalaispalvelus ei ole ihmisoikeusloukkaus itsessään. Sitä kuitenkin on palveluksen ”määrittelemätön ja sattumanvarainen kesto, joka rutiininomaisesti ylittää 18 kuukauden, usein jopa yli vuosikymmenellä [– –] pakkotyö ja muut epäinhimilliset olosuhteet”.

Sama raportti nosti esiin Eritreassa tapahtuvia laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, muun muassa kidutuksia, seksuaalirikoksia, katoamisia ja murhia. Raportti korosti myös sotilaskoulutuskeskuksissa ja puolustusvoimissa tapahtuvia systemaattisia seksuaalirikoksia ja raiskauksia.

”Sawassa tapahtuu todella todella vähän raiskauksia. Tiedämme sen, koska kaikki raiskaukset ilmoitetaan”, kertoo 25-vuotias kansalaispalvelustaan suorittava Sesuna.

Virallisen version mukaan rais­kauk­sia tapahtuu vuosittain Sawassa tasan kaksi. Sesunan mukaan miehet saavat ankarat rangaistukset raiskauk­sista.

Myös Faven kertoo, että raiskauksia raportoidaan vuosittain tasan kaksi. Hänen mukaansa tosin Sawan sotilasjohdolla ei ole työkaluja toimia, kun raiskaus ilmoitetaan, ja naiset mieluummin vaikenevat raiskauksista.

Eritrean hallitus kiistää ihmis­oikeus­rikkomukset, ei tunnusta YK:n tuottamaa raporttia eikä myönnä YK:lle pääsyä Sawan sotilaskoulutuskeskukseen. Raportissa seksuaali­rikoksia koskevista syytöksistä siis vaietaan. Sen sijaan he korostavat naisten edustusta hallituksessa ja asevelvollisuudessa.

”Puhun naisten edustuksesta ja oikeuksista. Euroopassa minut kuvailtaisiin varmaan 70-luvun feministiksi. Eritreassa minä olen radikaali”, kertoo Faven.

Unohda post-truth!

Hei, oletko kuullut, että olemme siirtyneet joukolla totuudenjälkeiseen aikaan? Faktat ovat menettäneet merkityksensä päätöksentekoa ohjaavana voimana? Trumputus, brexit ja oikeistopopulismi kertovat siitä, että äänestäjäkarja reagoi järjen sijasta tunteella. Ekonomistien, pääkirjoitustoimittajien ja Paavo Lipposen auktoriteetti on kuralla. Trollitehtaat ja valemediat viettelevät ihmispolot kauas ammattimedian kaitselmuksesta. Tarvitaan faktabaari joka kylään ja notkoon! Kohta edes Bengt Holmströmiä ei uskota!

Post-truth-paniikkiin liittyy kaksi harhaa, joista ensimmäinen on se vaarattomampi. Kuten on jo monesti todettu, ei ole koskaan ollut totuudenjälkeistä aikaa edeltänyttä totuuden aikaa. Vallanpitäjät ovat aina spinnanneet todellisuutta muotoon, joka passaa kulloiseenkin suhdanteeseen. Trump ei tätä keksinyt, vaan tunnusti toden ja fiktion välisen rajan merkityksettömyyden ja hyödynsi politiikan spektaakkeliluonnetta lupaamalla parhaan show’n.

Samoin journalistit – jotka ovat meidän muiden tavoin erehtyväisiä ja auktoriteetteja kunnioittavia ihmisiä – ovat aina julkaisseet lehdissään vaihtoehtoisia faktoja. Se vasta post-factia olikin, kun laatumedia nielaisi nuoremman Bushin kutoman tarinan Irakin joukkotuhoaseista. Ei ole olemassa objektiivista journalismia, joka kuvaa ideologioista puhdistettua faktojen ja numeroiden todellisuutta. Journalismi kytkeytyy aina valtaan. Kenen tavasta kehystää todellisuus rakentuu totuus, tolkku ja maalaisjärki?

Toinen harha on merkittävämpi. Trump ja brexit löivät rikki sen fantasian, että radikaalit poliittiset ideat on laimennettu hyvisliberaaliksi konsensukseksi, jota justeerataan aina silloin tällöin kaikkivoipien teknokraattien ja ekonomistien voimin. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ei pitänyt ollla kuin yksi tie eteenpäin: markkinoita vapauttaen ja reformeja tehden kohti ideologioista vapautettua järjen aikaa!

Viimeistään kolmannen tien demarit betonoivat uuden tavan ymmärtää politiikka – sen ei olekaan tarkoitus muuttaa maailmaa, vaan hallinnoida kehitystä, jonka oikeita moottoreita ovat globalisaatio ja teknologiset loikat. Tästä kielii tapamme puhua politiikasta: parhaimmillaan politiikka on vaaratonta status quon liehittelyä, kun taas radikaalit uudistusideat ovat vastuutonta populismia.

Paniikki totuudenjälkeisyydestä johtuu särkyneestä illuusiosta. Hämmennys on suurta, kun kaikki eivät olekaan messissä ja ymmärrä omaa parastaan. Ja itsereflektointia helpompaa on rakentaa vihollinen valemediasta, jonka taikapiirin vallassa typerykset ovat.

Timo Harjuniemi

Lihan loppu

Miksi vegaani himoitsee pihviä?

Teksti Suvi Auvinen Kuva Ninni Kairisalo

Grillissä tirisevät pihvit, makkarat ja nakit. Aamiaisella munakas ja pekoni tekevät seuraa leivälle, jonka päällä on juustoa ja leikkelettä. Pyhiin asioihin ei parane kajota.

Yhä useampi kuitenkin vaihtaa kasvipohjaiseen ruokaan, sillä eläintuotanto ei kestä ainakaan ekologista tai eettistä tarkastelua. Nykyvegen ei tarvitse kuitenkaan luopua pekonista, makkaroista, munakkaista ja juustoista, sillä markkinoilla on mitä kekseliäämpiä vegaanisia versioita tutuista tuotteista. Nuotiolla makkaraa muiden mukana grillaava vegaani saa silti kerta toisensa jälkeen vastata samaan kysymykseen: jos luopuu lihasta, miksi haluaisi syödä mitään sitä muistuttavaa?

Vastauksia on monia.

Suurin osa ihmisistä ei lopeta lihansyöntiä siksi, ettei pitäisi lihasta: useimmin taustalla ovat eläineettiset, terveydelliset tai ekologiset syyt. Liha ja muut eläinperäiset tuotteet ovat itse asiassa varsin monen mielestä herkullisia. Kun ihminen lopettaa lihansyönnin, makumieltymykset eivät muutu – ainakaan kovin nopeasti. Tieto ­ruoan eettisyydestä ei ole kulinaristille tarpeeksi. Uusiin makuihin totuttelu vie aikaa, ja kasvissyöjä haluaa hyvää ruokaa siinä missä sekasyöjäkin. Imitoimalla esimerkiksi lihan makua ja rakennetta tehdään eläinperäisen ruoan keskellä kasvaneille palvelus: voimme syödä tuttua ruokaa, mutta ilman turhaa kärsimystä ja pienemmällä hiilijalanjäljellä.

Vaikka hunajamarinoitu broileri maistuu lähinnä marinadiltaan, monen eläimen lihalla on ominaismaku. Readingin yliopistolla ruokakemiaa ja etenkin lihan makua tutkiva emeritusprofessori Don Mottram kertoo MIT Technology Reviewn haastattelussa lihan maun olevan vaikeasti jäljiteltävä. Lihan rakenne on monimutkainen, ja maku lihaan syntyy kun luut, lihakset ja rasva kypsyvät eri vaiheissa.

Haaste ei estä kuitenkaan yrittämästä. Lihan makua helpommin jäljiteltävissä on tuttu muoto. Makkaravegaani törmänneekin kysymykseen siitä, mikseivät vegaanit syö ruokia niiden ”oikeassa muodossa”, esimerkiksi porkkanaa porkkanana. Ensinnäkin: porkkana on inhottava tungettava grillivartaaseen. Toisekseen: Yhdestäkään eläimestä ei putoile luonnostaan valmiita nakkeja, eivätkä kanat muni nugetteja.

Vaikka olemme tottuneet siihen, että nakit sisältävät sikaa ja nugetti on osa kanaa, ei itse tuotteiden muodossa ole mitään eläintuotannolle pyhitettyä. Nugetit, makkarat ja nakit ovat eläintuotannossa usein myös lihateollisuuden ylijäämän viimeinen sijoituspaikka. Mississippin yliopistossa vuonna 2013 tehty tutkimus suurten pikaruokaketjujen kananugeteista selvitti, että nugetit sisälsivät noin puolet kanan lihasta ja loppuosa oli sekoitus rasvaa, verisuonia, hermoja, nahkaa ja sisäelinten kalvoja. Suomessa Kuluttajaliiton vuoden 2012 suuri makkaravertailu selvitti, että osa makkaroista sisälsi lihaa nolla prosenttia. Niiden sijaan makkarassa oli kamaraa, silavaa ja broilerinnahkaa. Vegenakki ja -nugetti eivät ole mitään muuta, kuin tuttuun muotoon pakattuna uutta raaka-ainetta.

Maun lisäksi helppous ja tuttuus ovat merkittävä tekijä siinä, miksi ruokia veganisoidaan. Nakin käyttötarkoitus on helpompi ymmärtää kuin tarttua outoon reseptiin, johon tulee johanneksenleipäpuujauhoa, sinkkitippoja tai psylliumia. Nyhtökauraa ja härkistä on markkinoitu korvaajana jauhelihalle – ei siksi, että jauheliha olisi herkullisin kuviteltavissa oleva raaka-aine, vaan siksi että se on helppoa ja tuttua. Jauhelihalle pystyy keskivertokuluttaja keksimään lukemattomia käyttötarkoituksia arkiruokailussa, toisin kuin härkäpapurouheelle. Vuoden 2016 eineshitti vihis ei yritäkään kilpailla terveellisyydellä tai huikeilla ravintoarvoilla, vaan olla kasvipohjainen vastine lihapiirakalle.

Raskaasti prosessoitu vegaaniruoka ja -einekset ihmetyttävät myös osaa ihmisistä. Miten veganismiin sopii epäterveellinen, prosessoitu tai puolivalmis ruoka? Koko prosessointikeskustelua leimaavat harhakäsitykset. Kaikkea jollain tapaa käsiteltyä ruokaa voidaan pitää prosessoituna. Erittäin harva ostaa täysin käsittelemätöntä ruokaa, koska meidän ei tarvitse. Ruoan prosessointi pidentää sen säilyvyyttä, monipuolistaa käyttötarkoituksia ja tekee ruoanlaitosta helpompaa. Kasvisvaihtoehtoja valitseva ei automaattisesti vältä prosessoitua ruokaa tai eineksiä. Eläinoikeusvegaani syö mielihyvin hampurilaisen ja ilmastovegaani monen teollisen käsittelykierroksen läpikäynyttä nyhtökauraa. Vegaani ei määritelmällisesti halua syödä terveellisesti tai välttele suolaa, sokeria ja rasvaa. Osa ihmisistä kiinnittää ruokavaliosta riippumatta huomiota ruoan terveellisyyteen, mutta kasvissyönti itsessään ei tarkoita kiinnostusta ruoan terveysvaikutuksiin.

Se, mitä ja miten me syömme, on jatkuvassa muutoksessa. Vasta kehitteillä olevat teknologiset ratkaisut muokkaavat tulevaisuuden ruokaa merkittävästi. Kehityksen tahti on myös huimaava. Sekä uudet kasviproteiinit että laboratoriolihana tunnettu in-vitro-liha muuttavat paljon. Vuonna 2013 laboratoriossa lihaskudoksesta kasvatetun hampurilaspihvin hinta oli 332 000 dollaria. Pihvin isä, Maastrichtin yliopiston laboratoriojohtaja Mark Post, ilmoitti vuonna 2015 saman ­pihvin hinnan laskeneen 11 dollariin ja arveli voivansa muutamassa vuodessa tiputtaa hinnan vastaamaan tehotuotettua lihapihviä. Vannoutuneille lihansyöjille labraliha saattaakin olla pelastus. Pienestä lihassolumäärästä voidaan laboratoriossa kasvattaa Postin mukaan 10 000 kiloa lihaa. Resursseja tuhlaavasta ja epäeettisestä lihantuotannosta voidaan luopua ehkä nopeammin kuin kukaan meistä osaa aavistaa.

Lihaimitaatiot voidaan ehkä nähdä siirtymäkauden ruokana. Nyt kasvava vegaanilasten sukupolvi tuskin kokee aikuisena tarvetta saada eteensä nakkeja, jos ei ole ehdollistunut niiden käyttöön läpi elämänsä. Sekä kasviproteiinien että täysin uusia tuotteita mahdollistavien teknologisten ratkaisujen kehitys on vasta alussa.

Jos halutaan nähdä perustavanlaatuisia muutoksia kohti kestävämpää ja eettisempää ruokaa, täytyy vegeversioiden olla parempi kuin eläinperäisten. Lähes yhtä hyvä ei riitä. Vaikka vegekehitys tuntuu tällä hetkellä huimalta, katsonemme kymmenen vuoden päästä nyt markkinoilla olleita tuotteita huvittuneina. Ehkä voimme silloin upottaa hampaamme mehevään pihviin, josta eroa ei alkuperäiseen enää huomaa. Ainoa ero on se, ettei tietoinen olento ole kuollut ruokamme takia. Siinä kehityksessä voittavat kaikki.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

Vasemmistolaisessa vaihtoehtomediassa epäillään USA:ta, EU:ta ja ilmastonmuutosta.

Teksti Tiina Heikkilä ja Petri Jääskeläinen Kuva Annika Pitkänen

Punavihreän­ vasemmiston kupeeseen kätkeytyy pieni venäjämielinen siipi. Vaikka siiven edustajille ei tullutkaan menestystä kuntavaaleissa, viesti on löytänyt yleisönsä vaihtoehtomedian ja harrastajaradioiden kuluttajista.

Vastavalkea-verkkomedia tar­joaa yhden kanavan vasemmistolaisuudelle, joka ei mahdu liberaaliin punavihreään kirjoon tai ammattiyhdistysliikkeeseen. Putinin propagandaksikin kutsuttu Vastavalkea julkaisee vasemmistohenkisiä tekstejä eri kirjoittajilta. Sivusto on uskottavan näköinen, ja tekstit vilisevät viitteitä. Vastavalkeaa julkaisee Vastavalkea ry, joka perustettiin syksyllä 2014.

Vastavalkealaisia yhdistävät USA-, EU- ja Nato-kritiikki. Vastavalkea epäilee kaikkea, myös ilmastonmuutosta. Pakolaiskriittisyys on sallittua, koska pakolaisten tulo saattaa olla masinoitua ja suursijoittaja George Soroksella sormensa pelissä. Keskustelua käydään Facebook-ryhmässä nimeltä Vastavalkea – Tilannehuone.

Vastavalkeaa lainaa myös MV-lehti. Tahoille yhteistä on epäusko Venäjän informaatiovaikuttamista kohtaan ja monitulkintainen Suomen itsenäisyyden korostaminen.

Vastavalkean kritiikin kohde on eliitti ja myös vasemmistopuolueiden valtavirta. Vaikka Vastavalkea ei ole puoluepoliittinen projekti, moni sen kirjoittaja kytkeytyy puoluevasemmistoon. Osa näistä on takavuosien merkittäviä puoluetoimijoita, kuten SDP:n entiset kansanedustajat Kimmo Kiljunen ja Mikko Elo. Osa on uusia tulokkaita, kuten vasemmistoliittolaiset Kimmo Kautio ja Johanna Lehtonen.

Vastavalkean toimituskunnan jäsen Kautio on Vasemmistoliiton Hämeen piirin varapuheenjohtaja, Hattulan varavaltuutettu. ­Vasta­valkeaan ahkerasti kirjoittava Lehtonen oli kuntavaaliehdokkaana Tampereella.

Suomalainen vasemmisto on Neuvostoliiton romahtamisesta asti halunnut erottautua tunkkaisista venäjämielisyyden perinteistä. Erityisesti SDP on halunnut edustaa eurooppalaista sosiaalidemokratiaa.

Länsimielisyydellä on kuitenkin aina ollut kriitikoita. Sellainen on 74-vuotias entinen SDP:n kansanedustaja ja europarlamentaarikko ­Mikko Elo. Elo on Vastavalkean pääkolumnisti ja istuu Vasta­valkean hallituksessa vielä keväällä 2017 päättyvän kautensa loppuun.

Elo sanoo olevansa ulkopolitiikassa Paasikiven linjalla.

”SDP:n kärkipoliitikkojen vahvoja Nato- ja USA-myönteisiä kannanottoja pitäisi suitsia SDP:n sisällä”, Elo sanoo.

Mutta miksi pitkän linjan uskottava poliitikko haluaa toimia joukossa, jossa mielipiteet perusteluineen ovat joidenkin mielestä salaliitto­teorioita ja huuhaata? Vastavalkeaa tekee aktiivisesti muun ­muassa Riikka Söyring, joka on toiminut Itsenäisyyspuolueessa, Magneettimediassa ja Verkkomediassa.

”Kaikkea pitää voida kritisoida”, Elo perustelee mukana­oloaan.

Hänen mielestään USA:lla on vahva tiedotushegemonia Suomessa. Vastavirtaisuus, konsensuksen kieltäminen ja vaihtoehtoiset näkökulmat ovat kiehtoneet Eloa aina.

Erimielisyydestään huolimatta Mikko Elo kokee sopivansa hyvin puolueeseen.

Antti Rinteellä on katto korkealla ja seinät leveällä”, Elo sanoo.

SDP:lle ja Vasemmistoliitolle jäsenten ja puoluetoimijoiden mukanaolo Vastavalkeassa ei ole ongelma. Puolueilla ei ole halua tai resursseja suitsia kirjoittelua, vaikka kirjoittelu ei olisi täysin niiden arvojen mukaista.

”Meillä on 40 000 jäsentä. Siihen kirjoon mahtuu paljon”, sanoo SDP:n viestintäpäällikkö Ismo Kainulainen.

”Meillä ehdokkaat ovat sitoutuneet rasisminvastaisuuteen. Vastavalkeaan kirjoittaminen sinänsä ei riko kieltoa”, sanoo puolestaan Vasemmistoliiton puoluesihteeri Joonas Leppänen.

Vastavalkeaan kirjoittava Vasemmistoliiton Kimmo Kautio ei halua olla lähtökohtaisesti jyrkästi mieltä asioista.

Ilmastonmuutokseen Kautio suhtautuu ”terveellä epäilyllä”. Hän ei kyseenalaista toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta muistuttaa, että tieteen kenttä ei ole yksimielinen.

Riidoissa Kautio ei ole kenenkään kanssa, vaikka feministien kanssa on ollut pientä kärhämää. Kaution mielestä feminismi ja monikulttuurisuus ovat keskenään ristiriidassa, ja monikulttuurisuutta usein kannattavat feministit eivät ymmärrä monikulttuurisuuspolitiikan kritiikkiä.

Kaution mukaan Vastavalkealla ei ole erityistä agendaa. Hän halusi lähteä mukaan, koska hänestä Vastavalkea on parissa vuodessa noussut suomalaisen ”vaihtoehtoisen median” kärkikastiin.

”Olemme tarkkoja, ettemme julista totuuksina asioita, joita ei missään ole pitäviksi totuuksiksi todistettu. Pyrimme vilpittömästi tuomaan esille näkökulmia, jotka jäävät valta­mediassa marginaaleihin”, Kautio sanoo.

Sotatieteiden tohtori ja informaatiosodasta kirjoittanut Saara Jantunen on arvioi­nut vaihtoehtomedian motiiveja julkisuudessa. Hänestä Vastavalkea selkeästi toistaa Venäjälle mieluisia näkö­kulmia.

Vastavalkeassa Venäjän näkökulmien kannattelu ­näkyy siinä, että he käynnistävät ad hominem -hyökkäykset Venäjästä kriittisesti kirjoittavia vastaan”, Jantunen sanoo.

Uskottavilta kuulostavien hahmojen, kuten entisten poliitikkojen ja virkamiesten, rekrytoiminen kirjoittajiksi oikeuttaa Jantusen mukaan kirjavaa sisältöä. Hän on huomannut, että vastavalkealaisia yhdistää erityisesti valta­median kritiikki.

”Vaikka vastavalkealaiset kritisoivat valtamediaa, he mittaavat onnistumistaan valtamediaan pääsyllä. Vastavalkealaisten Nato-vastaisuus ja valtamediakritiikki on varmasti autenttista, vaikka se auttaa Venäjän kampanjointia Suomessa. He ovat toisinajattelijoita, ja heillä on siihen oikeus”, Jantunen sanoo.

Mikko Elo on kirjoittanut Vastavalkeaan tekstin, jossa hän kirjoittaa Jantusen oppiarvon lainausmerkeissä ja kyseenalaistaa koko hänen tieteenalansa.

Venäjämielistä sisältöä on hiipinyt Suomeen myös vasemmistoviritteisiä radioaaltoja pitkin. Vuoden 2016 alkupuolella käynnistyi Love FM, jota pystyi kuuntelemaan Tampereen alueella ja netissä. Sen aikomuksena oli laajentua myös muualle Suomeen, mutta suunnitelma epäonnistui.

Media kiinnostui Love FM:stä kanavan tuottaman Venäjän uutiset -ohjelman vuoksi, sillä sen sisältö vaikutti poliittisesti värittyneeltä. Ohjelman tuotantoa jäljitettiin netissä aina Donetskiin asti. Pitkän kiertelyn jälkeen Love FM:n päätoimittajaksi ilmoitettiin Pasi Komsi.

”Minua väitettiin päätoimittajaksi täysin ilman lupaa. Nyt tapaus lähinnä huvittaa, sillä en edes ole ollut tekemisissä sisällöntuotannon tai aseman omistajan kanssa”, Komsi kertoo.

Hänen mukaansa Love FM liittyy Järviradioon, jonka edustaja pyysi Komsia luke­maan talousuutisia Love FM:lle. Sisältö paljastui myöhemmin aivan muuksi, Venäjän uutistoimistojen virallisiksi sähkeiksi, jotka käännettiin suomeksi.

Komsi on aktiivinen radioamatööri. Vuonna 2015 Komsi perusti Jari Niemelän, SDP:n tamperelaisen kaupunginvaltuutetun kanssa epäkaupallisen Pispalan Radion. Kanavan sisältö koostuu vanhasta tanssimusiikista ja muutamista puheohjelmista. Komsin mukaan kanava oli alusta lähtien poliittinen.

”Pispalan Radio on vasemmistolainen kanava, koska se on osa yhteisöradioiden luontoa. Jatkossa haluaisimme tehdä yhteistyötä esimerkiksi Vasemmistoliiton kanssa.”

Vaalien alla kanavalla kuului usein vasemmistolaisten kuntavaaliehdokkaiden mainoksia. Kun Niemelä menehtyi 2016, Komsin yhteistyökumppaniksi valikoitui parkanolainen Kauko Kallioniemi. Hän oli myös SDP:n ehdokkaana kuluvan vuoden kevään kuntavaaleissa.

Pispalan Radio oli aluksi kiinnostunut julkaisemaan Venäjän uutisia, mutta Komsi kuitenkin päätti toisin.

”Jari olisi heti ottanut ohjelman kanavalle, mutta itse jarruttelin. Pispalan Radion venäjämielisyys on kulttuurissa ja musiikissa”, Komsi toteaa.

Komsi kuuluu myös yhdistykseen nimeltä Suomen vapaa sana riippumaton toimittajayhdistys ry. Se on lähes samanniminen kuin Face­bookissa oleva Suomen Vapaa Sana -sivu, joka on julkaissut Soundcloudissa Love FM:n Venäjän uutisia ja kertoo tehneensä ohjelmaa myös Pispalan Radiolle.

Yhdistys on rekisteröity joulukuussa 2016. Puheenjohtaja Komsin ja varapuheenjohtaja Kallioniemen lisäksi sen jäsenenä on sihteeri ­Johan Bäckman. Hänet tunnetaan venäjämielisyydestään ja työskentelystään Venäjän strategisten tutkimusten instituutin RISI:n edustajana.

Bäckman yritti ostaa alkuvuonna valtaosan Love FM:n osakkeista itselleen, mutta valtioneuvosto ilmoitti peruvansa kanavan toimiluvan, mikäli Bäckman saisi määräysvallan. Päätöksen taustalla oli Supon antama lausunto, jonka mukaan ohjelmistoluvan määräys­vallan muuttuminen ja luvan jatkaminen vaarantaisivat kansallista turvallisuutta.

Suomen vapaa sana ry:n tarkoitus on tuottaa jatkossa ainakin radiosisältöä, mutta lähetyksistä tai kanavista ei ole vielä sovittu. Komsin mukaan yhdistyksen tavoitteena on kamppailla russo­fobian lietsomista vastaan.

”Suomessa rajoitetaan heti sananvapautta, jos uutisointi ei ole Nato-mielistä. Love FM -tapaus näytti, että erilaiselle Venäjä-uutisoinnille on kysyntää”, ­Komsi sanoo.

Komsi kuitenkin kiistää Suomen vapaa sana ry:n liittyvän Pispalan Radioon.

”Minulla on omat [projektini] ja Bäckmanilla omansa, kuten Journalistiliiton jäsenilläkin.”

Viime syksyisen haastattelun jälkeen dosentti Bäckmanin ääni on kuitenkin alkanut kuulua kanavalla säännöllisesti yhtenä puhejingleistä.

”Tässä puhuu dosentti Bäckman. Minä kuuntelen Pispalan radiota, kuuntele sinäkin.”

Etsimme päätoimittajaa

Voima -lehden nykyisen päätoimittajan kauden päättyessä etsimme toimitukselliseen laivaamme uutta kipparia.

Tehtävän onnistunut hoito edellyttää journalististen rutiinien hallintaa sekä vahvaa näkemystä yhteiskunnan, kulttuurikentän ja journalismin nykytilasta sekä visiota Voima-lehden roolista poliittisena kulttuurilehtenä. Päätoimittajan toimenkuvaa voidaan räätälöidä valittavan henkilön mukaan ja tehtävään voi hakea myös työparina.

Voima -lehden taloudelliset resurssit ovat rajalliset, mutta puutteita korvaa toimituksellisen tiimin korkea sitoutumisen aste. Työn on tarkoitus alkaa viimeistään elokuussa. Tehtävää täytettäessä painotetaan erityisesti hakijoiden visiota lehden tulevaisuudesta ja kykyä innostaa toimitustiimi toteuttamaan laadukasta journalismia.

Voima on vuonna 1999 perustettu valtakunnallinen ilmaisjakelulehti, joka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon jo vuonna 2001. Lehdellä on TNS Globalin tutkimuksen mukaan yli 78 000 säännöllistä lukijaa ja yli 176 000 lukee sitä silloin tällöin.

Kiinnostuksen osoitukset ja tiedustelut maililla osoitteeseen: tuomas.rantanen@voima.fi

Protektionismista konservatiiviseen globalismiin

Trumpin talouspolitiikka ei tarkoita suurta muutosta Obamasta vaan enemminkin sen konservatiivisempaa luentaa.

Teksti Antti Ronkainen Kuva Annika Pitkänen

Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, hänen aiheuttamaansa muutosta pelättiin. Keskuskauppakamarin Risto E.J. Penttilä ennusti blogissaan:

”Trumpin talouspolitiikka tulee koostumaan massiivisista veronalennuksista, sääntelyn purkamisesta, suurista investoinneista infrastruktuuriin, vapaakaupan kahlitsemisesta ja valtion vauhdikkaasta velkaantumisesta.”

Pelko laantui, kun Trump täytti kabinettinsa Goldman Sachs -pankkiireilla, jotka kannattavat perinteistä globalistista vapaakauppa. Protektionismin ja taloudellisen nationalismin sijaan markkinat alkoivat odottaa veroalennuksia ja infrainvestointeja.

Trumpin uudistukset ovat kuitenkin jumiutuneet kongressiin republikaa­nien riidellessä terveydenhuoltouudistuksesta. Veroalennus toteutuu aikaisintaan loppuvuodesta ja investoinnit ovat jääneet kokonaan taka-alalle.

Republikaanien oli tarkoitus vapauttaa Obamacaresta jopa tuhat miljardia veronalennukseen. Vaikka Obama­caren vastustaminen oli keskeinen republikaaneja yhdistävä teema, sen kumoamisesta ei päästy edes äänestämään. Konservatiivit halusivat kumota Obamacaren ja maltilliset korvata sen riisutummalla Trumpcarella.

Veroalen kasvattamiseksi on esitetty myös tuontitavaroiden rajaveroa, jolla kerättäisiin Obamacaresta menetetyt rahat. Rajavero on kuitenkin herättänyt laajaa vastustusta yritysten keskuudessa ja sitä on epäilty Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen vastaiseksi.

Jos Trumpcarea ja rajaveroa ei saada läpi, Trumpin ja republikaanien on päätettävä, millaista veroalea ne tavoittelevat. Pienempi veroale olisi markkinoille pettymys, mutta ei lisäisi velkaantumista. Toisaalta velkaantumisen jatkaminen voisi olla vai­keaa republikaaneille, ­jotka ovat viimeiset kahdeksan vuotta haukkuneet ­Obamaa velkaantumisesta. Esimerkiksi yritysveron lasku nykyisestä 35 prosentista kampanjan aikana luvattuun 15 prosenttiin kasvattaisi valtion velkaa 2 000 miljardilla seuraavan 10 vuoden aikana ilman korvaavia toimia.

Valkoisen talon ja kongressin yhteistyökyky mitataan seuraavan huhtikuun lopussa. Tuolloin tulee sopia menoista, sillä velkakaton vuoksi Yhdysvallat ei saa ottaa lisää velkaa ja maailman mahtavimmalla valtiolla on vähemmän rahaa kuin Googlella. Mikäli republikaanit ja presidentti eivät pääse yhteisymmärrykseen menoista, liittovaltio joutuu jälleen sulkemaan ovensa. Historia kuitenkin muistuttaa, että republikaani­presidenteille ei ole ollut ongelmia kasvattaa velkaantumista Richard ­Nixonin kauden jälkeen. Oppositiossa vastustetaan velkaantumista ja vallassa velkaannutaan.

Samaisessa blogissaan ­Penttilä myös ennakoi, että ”suuri rahapoliittinen kokeilu alkaa olla länsimaissa ohitse”. Tällä hän viittasi Trumpin kampanjan aikaisiin syytöksiin, joiden mukaan Yhdysvaltain keskuspankin (Fed) matala korkopolitiikka on luonut ”feikkitalouden”, joka auttaa Obaman hallintoa. Kampanjansa aikana Trump myös sanoi vaihtavansa Fedin johtajan ­Janet Yellenin, jos tulee valituksi. Lisäksi Trump syytti Kiinaa jenin keinotekoisesta arvon alentamisesta.

Vaikka Trump voisi halutessaan vaihtaa melkein koko Fedin johto­kunnan, rahapolitiikan suhteen näyttää tapahtuneen vaalien jälkeen muutos. Ensimmäisessä rahapolitiikkaa käsitelleessä haastattelussa Trump sanoi, ettei aio syyttää Kiinaa valuuttansa manipuloinnista. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvallat ja Kiina pyrkivät lopettamaan yhteistyössä Pohjois-­Korean ydinaseohjelman.

Samalla kun Trump luopui Kiinan syyttämisestä, hän itse kiihdytti valuuttasotaa toteamalla, että dollarin arvo on liian korkea. Hän ­toivoi Fediä alentamaan dollarin arvoa ja jatkamaan matalan koron politiikkaa. Lisäksi hän sanoi harkitsevansa Yellenin nimittämistä jatkokaudelle.

Kun Obaman aikana Fed kielsi, että se rahapolitiikallaan pyrkisi dollaria halventamalla lisäämään yhdysvaltalaisten yritysten kilpailuetua, Trump pyytää julkisesti lehdistön välityksellä keskuspankkia tekemään juuri sitä. Vaikka Obaman ja Trumpin talouspoliittiset erot ovat pienet, johtamistapa on täysin eri. Trump ylpeilee sillä, mistä Obama vaikeni.

Kun huomioidaan, että Trump on tehnyt U-käännökset myös Naton, Syyrian ja Venäjän suhteen, Yhdysvaltain suuri linja tuskin poikkeaa oleellisesti Obamasta.

Vaikka Yhdysvaltain suuri linja ei muuttuisi talous- ja ulkopolitiikan suhteen, Trump on lyhyessä ajassa muuttanut tapaa, jolla presidentti voi puhua medialle. Vaikka Trumpin agenda Valkoisessa talossa ei olisi protektionistinen, presidentti on tehnyt rasistisesta puhetavasta hyväksyttävämpää. Vaikka taloudelliset uudistukset antavat odottaa itseään, arvot ovat muuttuneet konservatiivisemmaksi. Trump on esitellyt lisäsatsauksia armeijalle, jotka rahoitetaan muuta hallintoa leikkaamalla. Leikkurissa ovat esimerkiksi ympäristöpolitiikka, vähemmistöjen oikeudet ja sääntely.

Demokratian vaatimus

”Sanotaan, että ongelmamme on kansalaistottelemattomuus. Se ei ole ongelmamme. Ongelmamme on kansalaistottelevaisuus” historioitsija Howard Zinn totesi vuonna 1970. Zinn jatkoi: ”Meiltä kysytään: ’Mitä jos kukaan ei noudattaisi lakia?’ Mutta parempi kysymys on: ’Mitä jos kaikki noudattaisivat lakia?’ Ja siihen on paljon helpompi vastata: [– –] Se, mitä tapahtuisi, on se, mitä on tapahtunut, ja se, mitä tapahtuu parhaillaan.”

Zinnin havainto on avain suhtautumisessa kansalaistottelemattomuuteen. Jos on sitä mieltä, että elämme yhteiskunnassa, jonka mekanismeissa ei ole vikaa, niin kansalaistottelemattomuudelle ei ole sijaa. Voimme vain luottaa siihen, että viranomaiset tekevät työnsä kunnolla, tai korkeintaan yrittää vaikuttaa virallisia kanavia pitkin.

Tällaisessa kannassa ei ole kyse periaatteesta. Lakien rikkominen hyväksytään silloin, kun se tapahtuu kaukana ajassa tai paikassa: Venäjän sorron vastustaminen itsenäistyvässä Suomessa tai keskitysleireille lähetettävien juutalaisten piilottaminen poliisilta.

Sen sijaan laittomuus täällä ja nyt tuntuu kyseenalaiselta. Kansalaistottelemattomuuden tarpeen myöntäminen rikkoo sen uskomuksen, että yhteiskunnassa oikeudenmukaisuus toteutuu, jos kaikki toimivat normaalisti. Uskomus on niin vahva, että vaikka tietäisimme rattaiden jauhavan ihmisiä kuoliaaksi, ajattelemme, että kapuloiden heittäminen on väärin.

Suomessa normaali toiminta tarkoittaa panssariautojen viemistä Arabiemiraatteihin käytettäväksi Jemenissä. Emiraatit osallistuu siellä elämän edellytysten tuhoamiseen, minkä tuloksena 17 miljoonaa ihmistä kärsii ruuan puutteesta ja seitsemän miljoonaa on nälänhädän partaalla. Yhtä lailla on normaalia karkottaa sotaa ja vainoa pakenevia aikuisia ja lapsia kuolemanvaaraan.

Silti tehtaiden sabotoimista tai vankilaan murtautumista pakolaisten vapauttamiseksi ja piilottamiseksi pidettäisiin häiritsevämpänä kuin sitä, että tekee työtä käskettyä Patrialla, Migrissä tai poliisissa.

Sääntöjen seuraaminen tuntuu huolettomalta, ja niiden rikkominen ahdistaa. Meidät on koulutettu siirtämään vastuu virkavallalle tai esimiehille ja käyttämään moraalista tajuamme sen arvioimiseen, noudatetaanko normeja, ei siihen, mitkä ovat tekojen seuraukset.

Välittömän vaikutuksen lisäksi kansalaistottelemattomuus vaikuttaa normeihin, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Kaikki sääntöjen rikkominen ei ole rakentavaa, mutta ilman omakohtaiseen moraaliseen arvioon perustuvaa toimintaa yhteiskunta ei kehity inhimillisemmäksi. Howard Zinnin sanoin: ”Kansalaistottelemattomuus ei ole demokratian ulkopuolella. Demokratia vaatii kansalais­tottelemattomuutta.”

Syksy Räsänen

Tulevaisuuden visio menneisyydestä

Kansallisteatterin Macbeth tekee syväsukelluksen vallanhimon syövereihin.

Teksti Timo Kalevi Forss

”Selkeä on synkkää, synkkä on selkeää”, laulaa kolmen noidan muodostama Weird Sisters kiihkeän konekompin päälle. Janne Reinikaisen ohjaama Macbeth polkaistaan käyntiin orwellilaisissa tunnelmissa, vaikka aloitusbiisin teksti on alkuperäistä William Shakespearea. Jo tämä on osoitus siitä rikkaudesta ja moniulotteisuudesta, mitä vuonna 1606 kirjoitettu klassikkonäytelmä tarjoaa.

Macbeth on syväsukellus jokaisessa asuvaan vallanhimoon ja sen turmelevuuteen. Macbethin ja hänen puolisonsa Lady Macbethin teot ja niiden seuraukset ovat universaalisesti tunnistettavia. Ne pätevät jokaisessa ihmisyhteisössä.

William Shakespeare pureutuu ihmisyyden ytimeen, ja Janne Reinikainen työryhmineen siirtää teemat sujuvasti nykypäivään tai jopa tulevaisuuteen.

”Olemme nimenneet näytelmän otsikolla Macbeth, klassikko tulevaisuudesta. Haluamme kysyä, minkälaisia vaikutuksia ihmisen valinnoilla ja ­teoilla on tulevaisuuteen. Kaikilla valinnoillamme on vaikutus meihin, meidän lähipiiriimme ja loppujen lopuksi yhteiskuntiin globaalisti”, kertoo Reinikainen.

Macbethin roolin tulkitsee hienosti Antti Luusuanniemi. Lady Macbethina loistaa Katariina Kaitue, ja vanhana pyörätuoliin vangittuna kuningas Duncanina murahtelee uskottavasti legendaarinen Esko Salminen. Macbeth murhaa Duncanin ja riistää vallan itselleen. Tätä seuraa hallitsemattomien tapahtumien ketju, joka johtaa kaaokseen.

Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät, tai niillä on vähintäänkin kaksi eri puolta. On siis totuuksia ja vaihtoehtoisia totuuksia. Vastakohtaisuus tulee esiin myös Macbethin ja Lady ­Mac­bethin suhteessa.

”Molemmat päähenkilöt ovat tilanteessa, jossa he ovat tyhjyyden keskellä. Macbeth on palannut sodasta, ja tulevaisuus on avoin. Vallanhimo sokaisee. Macbeth ja Lady Macbeth juonivat ja toteuttavat poliittisen murhan”, pohtii Janne Reinikainen.

Macbeth ei pysty perumaan tekojensa seurauksia. Hän toteaa ­ka­tuen: ”Minun käteni saastuttaa kaikki valtameret.”

Yksi Macbethin taustateemoista ­onkin ihmisen suhde luontoon. Näytelmän tekstiin on kirjoitettu ajattomasti globaalin maailman ongelmat. Myös ilmastonmuutos on prosessi, jonka syntyyn ihminen on vaikuttanut ja jonka lopputuloksia ei tiedä kukaan.

Näytelmän lopussa puhutaan antroposeenin käsitteestä. Se on geologinen epookki, aikakausi teollistumisesta tähän päivään, johon kuuluvat ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset luonnossa.

”Antroposeeni rinnastetaan kuninkuuteen ja kuningasnäytelmään. Haluamme pohtia, kuka on vallassa tällä hetkellä ja olisiko sitä syytä kyseenalaistaa. En halua tarkemmin analysoida antroposeenia. Katsojat saavat itse käydä arvioimassa sen merkitystä.”

Taustavideoilla nähdään räjähteleviä ydinlatauksia sekä mikroskoopin läpi nähtyjä soluja ja alkueläimiä. Miten kaunis voikaan olla ydinpommin sienipilven muodostama kaasuheltta? Kun kaikki esitetään poliittisten murhien ja tolkuttomien valtakamppailuiden taustalla, yhdistelmässä on jotain pelottavan tuttua.

”Kun teimme visualisointia videosuunnittelija Henna-Riikka Halosen kanssa, halusimme nostaa esiin elämänmuotoja, jotka jatkavat elämää kaikkein pahimmankin skenaarion jälkeen. Vaikka maapallo olisi täysin pommitettu, jotain jää kuitenkin jäljelle. Halusimme tuoda esiin näitä rottia ja torakoitakin sitkeämpiä alkueläimiä. Myös levälautat ja rehevöitynyt meri lähi- ja ylinopeuskuvina saattavat näyttää hyvinkin esteettiseltä ja kauniilta. Se on ristiriitaisella tavalla kiinnostavaa materiaalia. Kyse on kuitenkin hirveistä asioita, joita tapahtuu myös aivan meidän läheisyydessämme Itämerellä”, kertoo Reinikainen.

Macbethin näyttämökuva vangitsee ja pakottaa myös ajattelemaan. Ilmaisu on isoa ja hallittua. Valtapeliä heijastavaan replikointiin on ujutettu mukaan uusi verbi, ”sipilöidä”. Toisen näytöksen alkupuolella katsojan verkkokarvoille heijastetaan muun muassa Trumpin, Putinin ja Soinin kasvot.

Paikoin raskastakin tekstivyörytystä on rytmitetty Timo Hietalan hienolla musiikilla, jonka multi-instrumentalisti Joakim Berghäll toteuttaa suvereenisti. Musiikkikappaleet toimivat kuin norpan hengitysaukot jään pinnalla ja takaavat hapensaannin syvä­sukellusten välissä.

Ihminen kuvittelee hallitsevansa luontoa, mutta luonto voittaa kuitenkin lopulta. Luonto on huono häviäjä. Luonto iskee takaisin jo Macbethin huonona omantuntonakin. Lopulta skotlantilaiset ja englantilaiset joutuvat sotaan, jossa Macbethille käy huonosti.

Macbeth alkaa sodasta, joka on hyvin monimutkainen selkkaus Skotlannissa. Vastakkain on useita eri kapinallisjoukkoja. Sisällissotaan on sekaantunut myös pari ulkovaltaa. Tilanne on hyvin epäselvä eli aivan samankaltainen kuin voimme lukea päivittäin lehdistä. Ihmisluonnon syklinen paluu teurastukseen, tuhoon ja tappamiseen jatkuu. Tällaisesta kierto­kulusta Macbeth myös osin kertoo.”

Janne Reinikainen:

Macbeth, klassikko tulevaisuudesta

Kansallisteatterin suuri näyttämö
16.5. asti