voima

Putin-kriitikon paluu

Vankilatuomio ei vaientanut venäläisaktivisti Aleksei Gaskarovia.

Teksti ja Kuvat Leona Kotilainen

Aleksei Gaskarov ei näytä iloiselta. Se on ymmärrettävää, onhan hän istunut vuosia vankilassa näkemättä juurikaan läheisiään ja pystymättä käymään poliittisissa tai muissakaan tapahtumissa.

Olemme Pakkasukko Putinia vastaan -tapahtumassa, joka esittelee venäläisiä ruohonjuuritason poliittisia projekteja. Gaskarov on tullut Helsinkiin kertoakseen vankilatuomiostaan ja siihen johtaneesta poliittisesta toiminnastaan.

Gaskarov sai tuomion mellakoinnista ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta toukokuussa 2012 järjestetyssä, Vladimir Putinin vastaisessa protestissa Bolotnaja-aukiolla. Hän kieltää syytökset ja sanoo, ettei tehnyt mitään sellaista, jota voisi kutsua mellakoinniksi, mutta tarttui poliisiin näiden yrittäessä ottaa mielenosoittajia kiinni.

”Ihmiset yrittivät suojella toisiaan. Poliisi tekee paljon pahempia asioita.”

Mellakkapoliisi pahoinpiteli Gaskarovia mielenosoituksessa.

”Poliisi halusi näyttää, ettei sillä ole väliä, kuka olet, jos teet jotain sitä vastaan.”

Gaskarov on kritisoinut avoimesti Putinin hallintoa, vastustanut natseja ja osallistunut kamppailuun Himkin metsän puolesta, sen hakkuita ja viranomaisia vastaan.

”Minut vangittiin ihmisten pelottelemiseksi. Meille halutaan osoittaa, että valtion ja hallinnon asettamien rajojen ulkopuolelle ei ole menemistä.”

Kuusisataa ihmistä pidätettiin Bolotnaja-aukiolla, ja satoja mielenosoittajia loukkaantui.

Miltei vuosi Bolotnajan tapahtumien jälkeen Gaskarov pidätettiin huhtikuussa 2013. Oltuaan yli vuoden tutkintavankeudessa hänet tuomittiin elokuussa 2014 vankeusrangaistukseen, jota hän istui yhteensä 42 kuukautta.

Eräässä haastattelussa Gaskarov kertoi hankkineensa vankitovereidensa kanssa videoprojektorin ja Ikea-tuolit elokuvien katselua varten. Gaskarov hymähtää viettäneensä paljon aikaa katsellen leffoja mutta tehneensä muutakin: hän muun muassa opetti vangeille taloustieteitä. Samalla alettiin puhua myös politiikasta. Venäläiset televisio-ohjelmat vaihtuivat muihin kanaviin, Ukrainan tilanteesta keskusteltiin muuhun kuin venäläispropagandaan nojaten.

Mies ei ole vapauduttuaan unohtanut vankeja. Hän on yhteydessä joihinkin sellikavereihinsa ja yrittää parhaillaan järjestää poliittisen teatteriesityksen vankilaan, missä istui tuomionsa.

Kuulostaa varsin leppoisalta verrattuna kauhukuviin kylmistä ja kosteista vankityrmistä, joissa näpistelijät ja huumeriippuvaiset viruvat. Ei Gaskarovinkaan vankeus ja sitä seurannut aika tietenkään ruusuista ole ollut. Hän oli vuosia erossa läheisistään, poliittinen toiminta oli mahdotonta, eikä Putin-kriitikko ole saanut vapaudut­tuaan työtä.

Nyt hän on keskittynyt asioidensa järjestämiseen ja terveydestään huolehtimiseen. Gaskarovin vaimo, haastattelussakin läsnä oleva Anna, oli miehensä tukena vankeustuomion ajan. Anna kertoo, miten ihmiset aktivoituivat vankien tukemisessa Bolotnaja-tapauksen takia: he kirjoittivat aiheesta, keräsivät rahaa ja järjestivät kirjeidenkirjoitustapahtumia.

Myös Anna sai tukea, mutta kaikille sitä ei tarjolla ole. Hän on vihainen siitä, että vankila erottaa läheiset toisistaan. Nyt pariskunta on jälleen yhdessä, mutta kaikkien suhteet eivät kestä vankeustuomiota.

Tunnettuna aktivistina ja antifasistina Gaskarov sai paitsi taloudellista myös muunlaista tukea. Hän kertoo saaneensa postikortteja Suomesta. Mies hymyilee ensimmäistä kertaa haastattelun aikana.

”Tutustuin minua tukeneisiin ihmisiin ja sain paljon kontakteja, kun ihmiset eri puolilta maailmaa kirjoittivat minulle.”

Hiljattain hän tapasi Moskovassa vierailleen brittiläisen ekonomistin Guy Standingin, jonka opiskelijat olivat lähettäneet professorinsa teoksen Gaskaroville.

”Puhuimme taloudesta. Myös Thomas Piketty kirjoitti minulle ja lähetti kirjansa nimikirjoituksella.”

Gaskarov saapui Helsinkiin Ruotsista. Siellä hän kävi tapaamassa tuttaviaan, jotka ovat saaneet maasta poliittisen turvapaikan Bolotnaja-aukion tapahtumien jälkimainingeissa. Vaikka venäläisiä anarkisteja ja antifasisteja asuu Euroopassa paljon, Gaskarov ei halua pois Venäjältä.

”Tuntemani ihmiset, jotka ovat lähteneet Venäjältä, ajavat taksia tai kaivavat maata jossakin.”

Gaskarov kertoo haluavansa osallistua maan kehittämiseen ja uskoo mahdollisuuksiensa vaikuttamiseen ja siinä menestymiseen olevan paremmat Venäjällä kuin muualla.

”Puhelintani kuunnellaan, sosiaalista mediaani ja sähköpostejani voidaan helposti seurata”, tietää Gaskarov. ”Jos olisi varmaa, että minut vangittaisiin uudestaan, lähtisin pois, mutta haluan jäädä ja olla mukana rakentamassa parempaa Venäjää.”

Riskit uudelleen vangituksi tulemisesta ovat suuret, ja jatkuva varovaisuus hankaloittaa elämää. Gaskarovia ei kuitenkaan ole onnistuttu vaientamaan.

Luurangot päivänvalossa Ranskassa

Sarjakuvataide katsoo menneisyyteen nykyajan ihmistä puhutellen.

Vuoden 1974 tammikuusta lähtien koko maailman sarjakuvakeskukseksi on muodostunut pieni kaupunki keskellä Ranskaa. Angoulême, jota suomalaiset kävijät myös Ankkalinnaksi kutsuvat, sijaitsee korkealla kukkulalla, josta se hallitsee Charenten vehreitä laaksoja. Sen historiallinen linnamainen keskusta pikkukauppoineen ja kahviloineen muistuttaa Suomenlinnan ja Porvoon valtavaa rakkauslasta. Festivaalien aikaan pikkuruisessa kaupungissa hengaa käsittämättömät 200 000 kävijää.

Festivaaleilla järjestetään näyttelyitä, esitellään ja myydään uutta ja vanhaa, keskustellaan ja keskustellaan loputtomasti ja niin, että festaritilojen sulkeuduttua juttua jatketaan illallisilla ja öisillä kujilla.

Sarjakuva on alati uudistuva ja rajoja rikkova taidemuoto, joka löytää jatkuvasti uusia ilmaisukanavia. Se on jo netissä, blogeissa, Instassa ja Snapchatissä. Uudet tekijät taiteilevat kantaa-ottavia manifestejä ihmisoikeuk­sista, feminismistä, muunsukupuolisuudesta, ilmastonmuutoksen ehkäisystä, mistä vaan päivänpolttavasta kysymyksestä.

Siitä huolimatta tänä vuonna Angoulêmessä retroiltiin ihan urakalla. Esimerkiksi legendaarista Asterixin käsikirjoittajaa René Goscinnyä (1926–1977) muistettiin rautatieaseman eteen pystytetyllä valtavalla obeliskilla. (Miksei hiidenkivellä?) Siihen on kaiverrettu repliikkejä Asterix ja Ahmed Ahne -kirjoista: Haluan kalifiksi kalifin paikalle! Kautta Teutateksen! ­SINÄ ET LAULA!

Taideteos jää paikalle, kunnes taivas putoaa niskaamme.

Ravistelevampaa nostalgiaa on yhä uusien ja uusien sukupolvien innostuminen toisesta maailmansodasta sarjakuvan kautta, varsinkin kun lajityyppiin kuuluvat myös kansanmurhia, vainoja ja vastarintaliikettä käsittelevät teokset.

Angoulême ei piilottele omia luurankojaan kaapissa vaan nostaa lian päivänvaloon. Omaakin historiaa on tehty sarjakuvaksi. Isoissa ja pienissä kirjapuodeissa oli keskeisesti esillä Les Années Noires – Angoulême 1940–1944 (Mustat vuodet) -albumi, jonka on kustantanut Le Troisieme Homme eli Kolmas mies (oletettavasti Carol Reedin ohjaaman, sota-ajan raunioissa pesivää rappiota kuvaavan elokuvan mukaan).

Kirjan kaikki viisi tarinaa on käsikirjoittanut Éric Wantiez. Piirrostyylit vaihtelevat erilaisista tussitekniikoista akvarelleihin, mutta jokainen on mustavalkoinen. Ja tarinat ovat tosia, ikävä kyllä.

Ensimmäisessä, Fawzin piirtämässä novellissa joukko romaneja asutetaan 1940-luvulla Angoulêmen reunamilla sijaitsevalle kokoamisleirille, paikkaan jossa aikaisemmin majaili espanjalaisia vapaustaistelijoita. Heistä puolestaan kertoo Alexeïn ja Oburien kuvittama, tyrmistyttävä tarina ”Le convoi des 927” eli ”927:n kuljetus”. Viimeiseen asti vapautumiseensa uskoneet espanjan sisällissodan 927 pakolaista – miestä, naista ja lasta – kuljetettiin itään. Mutta päämäärä ei ollutkaan uusi kommunistinen maailma, vaan monien miesten elämä loppui Mauthausenin ja naisten Ravensbrückin keskitysleireillä.

Näistä 927:stä palasi takaisin 73.

Pari tarinaa kertoo vastarintaliikkeen sankareista, jotka kuolivat miehittäjien teloittamina (kuvitus Thierry Leprévost ja Julien Maffre). Viimeisenä on Nathalie Ferlutin kuvittama kertomus Angoulêmen juutalais­vainoista.

Kirja ei lopu siihen. Viimeisillä sivuilla on faktoja ja kuvia novelleissa esiintyneistä henkilöistä, heille pystytetyistä muistomerkeistä ja tapahtumapaikoista.

Scan2

Irena 1/3 on mitä tyrmäävin uusi tuttavuus. (Käsikirjoitus Trefouël ja Morvan, piirrokset Evrard ja väritys Pezzali.) Voisiko tämä olla jopa lapsille tarkoitettu albumi hieman naiivin tuntuisen tyylinsä takia? Tai ehkä tyyli on rakennettu lievittämään muuten tuskaisaa lukukokemusta.

Irena kertoo Irena Sendlerowasta (1910–2008), puolalaisesta hyväntekeväisyysjärjestön aktiivista, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta.

Se alkaa keväästä 1941. Sendlerowaa pyydetään tapaamaan ghetossa nuorta, kuoleman kielissä kärsivää naista. Tämä pyytää hyväntekijää huolehtimaan pojastaan. Pian äiti kuolee, ja Sendlerowa etsii poikaa ghetosta, turhaan. Ghettoa vartioiva obersturmführer ampuu lapsen, ja Sendlerowalle jää äidin roolin sijaan ruumiin hautaaminen.

Välillä tarinassa leikataan vuoteen 1943, jolloin Sendlerowa makaa Gestapon vankilassa sidottuna kidutuspöytään. Kesken mielipuolisen julman kohtelun hänen ajatuksensa palaavat omaan lapsuuteen ja isään. ”Olen niin ylpeä sinusta”, tämä kuiskaa tyttärelleen unessa, jota sankaritar näkee kidutuksen takia tajuntansa menettäneenä.

Irena-sarjan seuraava osa ilmestyy tänä keväänä.

Edellä mainittuja ei ole suomennettu, mutta muutamia samoja teemoja käsittelleitä on. Olipa kerran Ranskassa -sarja (Fabien Nury ja Sylvain ­Vallée) palkittiin Angoulèmessa parhaana albumisarjana vuonna 2011. Se kertoo sodasta hyötyneen vilunkipelurin edesottamuksista, ja sen suomalainen kustantaja on Gummerus.

Vuonna 2009 Angoulêmessä parhaan albumin palkinnon voitti Émile Bravon Piko, nuoren sankarin päiväkirja (Piko ja Fantasia -sarja oli alunperin Franquinin), jossa taistellaan Brysselissä natsimiehittäjiä vastaan. Sen kustansi Suomessa Egmont.

Sodissa on monenlaisia sankareita, mutta yksikään näiden tarinoiden sankareista ei kuulu sodan johtajiin, saati joukkomurhia tehtaileviin päälliköihin.

Teoksista tajuaa, miten armottomasti ja julmasti sota kohtelee viattomia. Näitä lukiessa voi miettiä sankariteoista vaikeinta: miten voi pysyä inhimillisenä silloin, kun ympärillä oleva maailma romahtaa kaikkialta tulvivan väkivallan, vihan ja tuskan seurauksena.

Iida Simes

Voiman numerossa 2/2017 ilmestyy Sendlerowasta kertovan Irenan lapset -kirjan (Like) arvostelu.

Pariisin Mémorial de la Shoah -museossa eli Holokaustimuseossa on juutalaisvainoihin liittyvä sarjakuvanäyttely 30.10. saakka.

memorialdelashoah.org.

Antakaa latua!

Maastohiihto on vaarassa muuttua yhä harvempien elämykseksi.

Teksti Iida Simes Kuvat Elina Hiironniemi ja Iida Simes

Keskellä pääkaupunkiseudun keidasta, Keskuspuistossa, sijaitsee salainen nautinnonhaluisten ikänestoreiden ja lapsiperheiden tukikohta, jonne teinit eivät löydä juuri koskaan.

Maunulan Maja, Helsingin Latu -järjestön luotsaama pieni punainen mökki, näyttää lastenkirjan kuvitukselta.

Tammikuisena viikonloppuna pirtin pitkien pöytien ääressä istuu kahvia ja kuumaa mehua ryystäviä punakoita ulkoilijoita. Vierailijat ovat kovakuntoista väkeä, sillä suurin osa kävijoistä saapuu paikalle metsäpolkuja pitkin – se on helppo päätellä siitä, ettei parkkipaikalla koskaan ole paljon autoja, ei edes saunailtoina.

Rauhaisaa tunnelmaa ei pidä aliarvioida. Kantikset ovat tottuneet myös taistelemaan: Muutama vuosi sitten kaupungin viranomaiset kielsivät munkkien paiston majassa, koska jokin rasvanpoistohormi oli heidän mukaan arveluttavassa kunnossa. Asiakkaat intoutuivat voimakkaisiin protesteihin, ja viranomaiset taipuivat luvittamaan oman keittiön munkkitehtailun.

Vaan yksi Helsingin Ladun lintukodolta vuoden alkupuolella puuttuu: latu. Sitä varten on jatkettava matkaa kilometrikaupalla puiston pohjoisosaan.

Paloheinän ulkoilumaja ei ole maja laisinkaan, vaan se muistuttaa nykyaikaista kurssikeskusta. Tänne ei kuitenkaan tulla hiljentymään, ja nyt ovat teinitkin paikalla. Paloheinässä revitellään slalomia ja pulkkaillaan vanhalla kunnon jätemäellä. 600 metrin ladulla pääsee sivakoimaan marras–joulukuusta joskus jopa vappuun asti.

Tekoladulla on ahdasta, jos muualla ei ole lunta. Ilmatieteen laitos mittaa lumipeitettä vuosittain. Tilastot paljastavat, että muutaman viime vuosikymmenen aikana Helsingissä lyhyimmät lumiset hetket koettiin vuosina 2007 ja 2008, jolloin pysyvä lumipeite kesti vain yhdeksän päivää. Lounais-Suomessakin pitkät, lumiset talvet ovat harvinaisia.

Tosin etelästäkään ei tarvitsisi matkustaa Lapin hiihtokeskuksiin asti, vaan Ilmatieteen laitoksen karttojen mukaan jo Tampereella alkaa olla huomattavasti lumisempia talvia.

Vaikuttaako talvien lumettomuus vaikuttaa varmasti hiihtokulttuuriin. Soitan hiihtointoilijoille.

Toimittaja ja tietokirjailija Axa Sorjanen harrastaa hiihtoa kuin puoliammattilainen. Latukilometrejä kertyy talvisin tuhansia. Sorjasen meriitteihin kuuluu myös Kansainvälisen hiihtokoulun perustaminen ulkomaalaistaustaisille lapsille. Hiihtokoulun esite kertoo hiihtämisen tuovan iloa elämään:

”Monen muualta tulleen lapsen matka Suomeen on ollut pitkä ja täynnä järkyttäviä kokemuksia. He eivät osaa kieltämme, ja tapamme ovat heille vieraita. Erityisen vaikea on pitkä, kylmä ja pimeä talvi. Mutta jokainen lapsi voi oppia nauttimaan talvesta. Lapset, jotka eivät ole hymyilleet pitkään aikaan, alkavat nauraa.”

Sorjanen kertoo koululaisille lunta riittäneen etelässäkin: ”Muutama talvi on ollut vähäluminen, mutta kolme aikaisempaa talvea oli erittäin lumisia. Mutta huomaan, että pysyvä lumi tulee vuosi vuodelta myöhemmin.”

Ensimmäinen hiihtolomakausi on kahdeksannella viikolla. Pitäisikö hiihto­lomia siirtää myöhemmäksi?

”Pitäisi”, vastaa Sorjanen ykskantaan. Tosin lomakalenterin muutoksille voi Sorjasen mukaan olla bisnesluokan vastustajia. Lapin hiihtokeskukset eivät ehkä halua hiihtolomalaisia lopputalven lumille, vaan etelän hiihtolomaviikolla hiihdetään pohjoisessa vielä pimeässä. ”Kun aurinko alkaa paistaa, hiihtokeskukset täyttyvät joka tapauksessa turisteista.”

Maunulan maja.
Maunulan maja.

Kansanurheilun legenda ­Lauri ”Tahko” Pihkala (1888–1981) oli perustamassa Suomen Latu -järjestöä vuonna 1938. Suomalaisten koululaisten hiihtoloma oli hänen ideansa. Pihkala halusi maastohiihtokulttuurin kaikkien ulottuville.

Suomen Ladun viestintäpäällikkö Panu Könönen on huolissaan hiihtokulttuurin muuttumisesta elitistisemmäksi:

”Mietin usein ovatko hiihtoladut koko kansan saavutettavissa. Että tarvitseeko harrastukseen auton?”

Könönen sanoo huomaavansa jo Paloheinän parkkipaikalla, että aika kalliin näköisillä mobiileilla on saavuttu paikalle.

Suomen Latu haluaa markkinoida maastohiihtoa koululaisille. Siksi koulut saavat lainata välineitä pikkurahalla.

”Suksisetit voivat olla kalliita, päälle parin sadan euron. Kuitenkin välineiden pitää olla hyvät ja sopivat, jotta hiihto olisi nautinnollista. Koska aikoinaan kouluissa joutui hiihtämään millä vaan määrättiin, moni oppi inhoamaan hiihtoa.”

Nykyajan koululaisia ei enää piinata ”hikilaudoilla”, kuten menneiden aikojen koululaiset muistavat. Vaan eivät koulut enää hanki uusiakaan välineitä.

”Hiihto ei enää kuulu opetussuunnitelmaan”, valittaa Könönen. ”Se ei enää ole kansalaistaito.”

Paloheinässä hiihtäjiä tungeksii ainakin tekoladuilla, mutta kun lunta saadaan, väkimäärä on valtava.

”Paloheinä on maailman vilkkain maastohiihtokeskus”, sanoo Axa Sorjanen hirtehisesti. ”Vilkkaana keväisenä viikonloppuna kävijöitä voi olla 40 000.”

Se on paljon. Tungoksestako kumpuaa ’laturaivo’, josta lehdet ovat raportoineet?

”Laturaivo on median nostattama juttu, samoin kuin ’marjaraivo’ tai ’ostoskalikkaraivo’. Jos satojen hiihtäjien joukossa on kolme, jotka suuttuvat, se ei ole vielä raivoa”, Sorjanen toppuuttelee.

Suomen Latu on laajentanut lajivalikoimaansa, ja suuri syy tähän on ruuhka-Suomen talvien lyheneminen.

Ulkoilukulttuuria edistävä järjestö on joutunut osoittamaan huomattavaa kekseliäisyyttä.

Vuonna 1988 Suomen Latu oli kutsunut ulkoilijoita hiihtämään Maunulan Majalta Olympiastadionille – juhlan kunniaksi, koska määränpäässä paljastettiin Tahko Pihkalan patsas! Juuri ennen tilaisuutta lumet sulivat. Suomen Latu antoi Maunulan Majalle saapuneille hiihtosauvat, ja lehtikuvaajat ikuistivat tämän oudon, suksettoman lykkimisen.

Uusi urheilumuoto nimettiin vasta myöhemmin ”sauvakävelyksi”. Edullisena ja tehokkaana se levisi suurten joukkojen huviksi. Ulkomaillekin.

”Etsimme aktiivisesti uusia lajeja”, kertoo viestintäpäällikkö Könönen. Nyt järjestön listoilla on retkeilyn ja kävelyn lisäksi myös frisbeegolfia, jota voi harrastaa lumikengilläkin, ja kyberajan uutuutta, geokätkeilyä. Kesällä suosikkilajeihin kuuluu myös melonta.

Jotta hiihtokulttuuri pysyisi voimissaan, täytyy myös ehkäistä luonnonmullistuksia. Niinpä ulkoilujärjestöt ja ekosähköfirmat ovat ponkaisseet pystyyn ”Pelastetaan talvet” -kampanjan (myös nimellä POW – Protect Our Winters). Ilmastonmuutosta ehkäisemällä lunta voisi riittää Etelä-Suomeenkin.

Jos ruuhka-Suomeen saadaan lumisia talvia, todellinen energian ekoteko on olla matkustamatta kauas ja nauttia luonnosta lähellä kotikontuja.

Tänä vuonna Muumien hiihtokoulu täyttää 60 vuotta. Hiihtokoulun synttäritalvena 1957 Tove Jansson lahjoitti Suomen Ladulle hiihtävän muumipeikon kuvan lasten koulutuksen tunnukseksi.

Lauantaina 4.2. Suomen Latu pyytää kaikkia suomalaisia hiihtämään ”edes vartin”. Laduille odotetaan yli satatuhatta hiihtäjää, ja tapahtuma on järjestön mukaan ”maailman suurin hiihtokoulu”.

Hiihtoretkeilyyn tarvitaan pitkien matkojen latuverkostoja, mutta maastohiihtokulttuuri ei ole täysin latujen pituudesta kiinni. Aikuiset ekstremistit voivat nostaa tehoja lyhyemmilläkin matkoilla, ja niksejä voi hakea lajin historiasta. Jos ei innostu mestarihiihtäjä Mika Myllylän legendaarisesta treenistä suonsilmässä sauvojen kanssa, voi hakea vinkkejä hiihtokulttuurin isältä: Tahko Pihkalalla oli tapana parannella huonoa ryhtiään hiihtämällä selässä reppu täynnä tiiliskiviä.

Lisätietoja hiihtokulttuurista ja maastohiihdosta: suomenlatu.fi

Pelastetaan talvet -kampanja: pelastetaantalvet.fi

Tiivistetty Suomen historia

Tässä pieni tiivistys Suomen historiasta. Tämän luettuasi sinun ei tarvitse enää lukea iltapäivälehtien itsenäisyysliitteitä tai teattereiden ohjelmistoja.

1917. Viides joulukuuta ei ollut olemassa mitään Suomea, paitsi Runeberg ja Väinämöinen. Kaikki itsenäisyyttä edeltäneet suomalaiset olivatkin runoilijoita, joita Neuvostoliitto ja Stalin koko ajan kiusasivat. Sitten yhtäkkiä nämä runoilijat keksivät, että ollaanpa Suomi. Mannerheim kruunattiin Suomen presidentiksi.

1918. Ei tapahtunut mitään. Mannerheim varsinkaan ei ollut mailla halmeilla, mutta pelasti Suomen Stalinilta.

1919–1938. Suomalaiset vainosivat ja muiluttelivat toisiaan sen jälkeen, kun vuonna 1918 ei tapahtunut mitään.

1939–1940. Nämä kuukaudet olivat Suomen histo­rian kulta-aikaa. Vähän kuin massa saa avaruuden kaareutumaan, niin talvisota saa Suomen historian kaareutumaan. Kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on aivan mitätöntä. Talvisodan mukaan on nimetty kokonainen vuodenaika.

Talvisodassa Stalin ja Neuvostoliitto, jotka olivat Suomen vihollisia jo Kalevalassa, hyökkäsivät Suomeen. Presidentti-kuningas-marsalkka Mannerheimin johdolla suomalaiset kuitenkin voittivat Neuvostoliiton.

Kun suomalaiset olivat jakautuneet vuoden 1918 traumaattisessa tapahtumatyhjiössä, runoilijakansa yhdistyi nyt jälleen täydellisesti. Ketään ei vainottu yhtään eikä varsinkaan ollut mitään poliittisia vankeja.

1941–1944. Toiseksi tärkein tapahtuma heti talvisodan jälkeen. Neuvostoliitto pakotti viattoman Suomen hyökkäämään kimppuunsa ja sattumalta natsi-Saksa teki aivan saman asian. Hitler ei käynyt kertaakaan presidentti-­ylipappi Mannerheimin syntymäpäivillä. Jakautunut ja traumatisoitunut runoilijakansa oli muuttunut lupsakoiksi rivimiehiksi, jotka makailivat männynkatveessa heinä suussa ja juttelivat ahvenoista.

1952. Suomi muuttui kehitysmaasta menestyväksi länsimaaksi. Miss Universum toi Coca-Colan Helsingin olympialaisiin. Tämän jälkeen oikeastaan Suomen historia loppuikin ja nykyaika alkoi.

1956–1995. Suomen toiseksi Mannerheimiksi valittiin Urho Kekkonen, joka suojeli Suomea Stalinilta ja Neuvostoliitolta, mikä onnistui parhaiten saunomalla neuvostojohtajien kanssa kännissä. Ilman Kekkosta Suomi olisi ollut osa Neuvostoliittoa ja Stalin olisi pakottanut lapset katsomaan itäeurooppalaisia nukkeanimaatioita televisiosta.

1990–1993. Viimeisenä konnankoukkunaan Stalin hajotti Neuvostoliiton niin, että Suomeen tuli lama! Siitä ei kuitenkaan jäänyt mitään pysyviä yhteiskunnallisia ongelmia, koska pari vuotta myöhemmin kaikilla oli ­Nokian kännykät.

1995. Suomi liittyi Euroopan unioniin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä itsenäisyyden kanssa. Ei mitään. Ei vaan ole.

2017 Suomen itsenäisyys ja presidentti-pääministeri Mannerheim viettävät satavuotispäiväänsä!

Hyvää Mannerheim-vuotta kaikille!

Mike Pohjola

Miten diktaattori syrjäytetään?

Valta vaihtui Gambiassa, kun 22 vuotta maata hallinnut diktaattori Yahya Jammeh taipui demokratian edessä.

Teksti ja kuvat Silja Kanerva

”Freedom, freedom, freedom!” väkijoukko huutaa Gambian presidentinlinnan edustalla. Uskaliaimmat kansalaiset ovat rohkaistuneet kadulle vaatimaan entistä presidenttiä Yahya Jammehia poistumaan maasta.

Yahya Jammeh hallitsi pientä Länsi-Afrikan maata 22 vuotta diktaattorimaisin ottein. Hänen kyseenalaisiin ansioihinsa kuuluu muun ­muassa toimittajien katoaminen, toisinajattelijoiden vangitseminen, homoseksuaalien uhkaaminen kuolemantuomiolla ja irtautuminen kansainvälisestä rikostuomio­istuimesta.

Ainakin 45 000 ihmistä pakeni pääkaupunki Banjulista maaseudulle tai Senegaliin sukulaisten luo. Huolena oli, että Jammeh ei suostuisi lähtemään määräaikana 18. tammikuuta keskiyöllä ja syntyisi sotilaallinen yhteydenotto.

Verenvuodatukselta ja väkivallalta kuitenkin säästyttiin. Diplomatia ja sovittelu voitti tällä erää. Mistä se johtui?

Joulukuun 1. päivä vaikutti tavanomaiselta vaalipäivältä Gambiassa, kunnes vaalitulos julkistettiin: opposition edustaja Adama Barrow oli voittanut. Häkeltynyt Jammeh onnitteli vaalien voittajaa ja kaikkien ihmetykseksi ilmoitti astuvansa sivuun. Hän sai puheluita Kofi Annanilta, Libe­rian presidentti Ellen Johnson Sirleafilta ja muilta vaikutusvaltaisilta ihmisiltä – kaikki suosittelivat luopumaan vallasta.

Viikon pähkäiltyään Jammeh kuitenkin vaati uusia vaaleja ja väitti, että edelliset olivat olleet epärehelliset.

Kenties hämmästyttävintä on se, ettei Jammeh etukäteen yrittänyt vaikuttaa vaalitulokseen kuten diktaattorivaltioissa on tapana. Jammeh ei todennäköisesti pitänyt häviötä mahdollisena. Kansalaisten mukaan hän käy jonkinlaisilla ennustajilla, jotka eivät ilmeisesti olleet väläyttäneetkään tappion mahdollisuutta.

Barrow’n voitto tuli monelle gambialaisellekin yllätyksenä, sillä Barrow lähti mukaan presidenttikisaan vasta kolme kuukautta ennen vaaleja. Muut oppositiopuolueet asettuivat lopulta hänen taakseen.

Gambian tilanteen osapuoleksi tuli talousliitto ECOWAS (Economic Community Of West African States), jossa aktiivisimpina toimijoina olivat Senegal, Liberia ja Nigeria. Vaikka ECOWAS on talousliitto, kuuluu sen mandaattiin ”alueellisen vakauden turvaaminen”. ECOWAS keräsi 7 000 kansallisten armeijoiden sotilasta, jotka saapuivat Gam­biaan turvaamaan vallanvaihdoksen. Sotilaat ovat edelleen maassa.

Valta-analyysin näkökulmasta voisi sanoa, että Gambia on pieni ja merkityksetön maa, jota on johtanut merkityksetön presidentti, joka on asettunut vastahankaan muiden maiden presidenttien kanssa. Vahvemmilla mailla oli nyt erinomainen mahdollisuus kasvattaa valtaa Gambiassa.

Nigeria oli aloitteellinen tapauksessa, koska se pyrkii kasvattamaan alueellista valtaansa Länsi-Afrikassa. Samaan pyrkii Ghana.

Gambia, jolla on jokaisessa suunnassa rajanaapurina Senegal, pelasi itse isoa roolia konfliktin ratkaisussa. Senegalin on sanottu aiemmin pillastuneen Jammehille, koska hän tuki Etelä-Senegalissa Casamancessa olevia separatistisia sissiryhmittymiä. Casamance-­alueella asuu Jammehille uskollisia ihmisiä, jotka kuuluvat hänen Jola-heimoonsa. Lähialueiden maiden on sanottu ärsyyntyneen myös siitä, että Jammeh on sallinut arvopuiden salakaupan kulkevan maansa lävitse.

Senegal vastaanotti valitun presidentti Adama Barrow’n turvaan ennen Jammehin kauden määräpäivää. Barrow myös vannoi presidentin valansa Senegalissa, Gambian suurlähetystössä. Voisi olettaa, että Barrow on jatkossa uskollinen Senegalin tahdolle.

Jammehin epäillään tyhjentäneen valtion kassan ja häipyneen Päiväntasaajan Guineaan. Käteisvaroja katosi yli 500 miljoonaa dalasia eli noin 10 miljoonaa euroa. Päiväntasaajan Guinea ei ole kansainvälisen rikostuomioistuimen jäsen, mikä heikentää mahdollisuuksia saada Jammeh oikeuden eteen. ECOWASin ja muun kansainvälisen yhteisön paine Jammehin hallinnon oikeudelliseen käsittelyyn on kuitenkin suuri.

Pahimmillaan Jammeh ei joudu syytteeseen. Toivottavampaa olisi, että hyvän hallinnon periaate on osa Afrikan ryhtiliikettä, ja myös ECOWAS tekee tässä yhä saumatonta yhteistyötä.

Barrow puhui kampanjansa aikana ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, riippumattomasta mediasta ja talouden uudistamisesta – mutta kovin konkreettisia toimenpiteitä hän ei esittänyt köyhälle maalleen. Barrow lupasi myös vapauttaa kaikki poliittiset vangit, perua sortavat lait ja saattaa Gambian takaisin kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Jammehia on syytetty tribalismista eli oman etnisen vähemmistönsä suosimisesta, ja hänen on väitetty jakaneen heille etuoikeuksia. Tribalismi tai heimokuntaisuuden korostaminen on vihastuttanut gambialaiset, sillä monet gambialaiset ovat ristiin naimisissa eri heimojen edustajien kanssa eivätkä pidä heimojakoa keskeisenä.

Jammeh loukkasi viime aikoina useasti maan suurinta etnistä ryhmää, mandinkoja, joita on arviolta 42 prosenttia maan väestöstä. Hän muun muassa sanoi, että mandinka ei ikinä voisi olla maan presidentti. Barrow on mandinka.

Gambialaiset tuntuvat rakastavan Barrow’ta ja näkevät hänessä toivon. Barrow’sta ei kuitenkaan tiedetä vielä kovin paljoa: hän on asunut nuoruudessaan Britanniassa, toiminut liikemiehenä, ja hänellä on kaksi vaimoa. Varmaa on, että hänen valtakautensa on jo rajoitettu kolmevuotiseksi.

Juttua varten on haastateltu Risto Marjomaata, Helsingin yliopiston yleisen historian yliopistonlehtoria, ja Sabrina Mahtania, Länsi-Afrikan tutkijaa Amnesty Internationalista.

Gambia

Gambia kuuluu Afrikan köyhimpiin maihin. YK:n mukaan kolmasosa maan väestöstä joutuu tulemaan toimeen alle 1,25 dollarilla päivässä.

Maan pääelinkeinot ovat kalastus ja turismi. Erityisesti savustettua kalaa viedään naapurimaihin.

Gambiassa sijaitsee Kunta Kintehin saari, joka oli keskeinen orjakaupan keskus.

Maan virallinen kieli on englanti, muita yleisesti puhuttuja kieliä ovat mandinka, wolof ja fula.

Noin 90 prosenttia gambialaisista on muslimeja.

#Gambia has decided

Gambia Has Decided -kansalaisliike syntyi joulukuun vaalien jälkeen. Liike pyrki kampanjoinnillaan nostattamaan gambialaisten vaatimusta, että Jammehin on lähdettävä. Liike järjesti vapaaehtoisia Adama Barrow’n turvallisuusvartioita, jakoi Gambia Has Decided -t-paitoja ja levitti julisteita.

Useat diasporassa asuvat gambialaiset ovat tukeneet liikettä. Tästä syystä Jammeh katkaisi Whatsapp- pikaviestipalvelun ja Facebookin toiminnan maassa. Gambian salainen palvelu pidätti t-paitoja jakaneita liikkeen jäseniä sekä sulki radioasemia. Nyt liike on omaksunut uuden sloganin #NewGambia.

Bubacarr eli Bab on 28- vuotias opiskelija ja kotoisin Brikamasta, joka on Gambian kolmanneksi suurin kaupunki. Kun Bab oli lukion kolmannella luokalla, hän järjesti kahden koulukaverinsa kanssa lehdistönvapautta käsittelevän tapahtuman. He pitivät koululla puheen ja kirjoittivat aiheesta nettiin. Saman päivän iltana tummiin pukeutuneet miehet hakivat Babin kotoaan ja veivät hänet putkaan. Myös hänen kaksi ystäväänsä vangittiin. Muutaman päivän kuluttua he kuitenkin pääsivät vapaaksi, kun lukiolaiskaverit uhkasivat järjestää mielenosoituksen.

Bab haki opiskelemaan yhteiskuntaoppia yliopistoon. Hän ei päässyt sisään, vaikka hänellä oli korkeimmat arvosanat. Siitä Bab tulkitsi, että hän olisi koko loppuelämänsä hallituksen mustalla listalla.

Tankkaa puhtia proteiinista

Proteiini on kasvuainetta lihaksille. Listasimme vinkit, jotka auttavat lisäämään ruokaan helposti kasviproteiinia.

Teksti Janica Brander Kuva Ninni Kairisalo

Ateriassa pitäisi olla aina proteiinia. Proteiinin puute voi ajaa naposteluun ja ma­keal­la herkutteluun –  jos joku sellaista haluaa väittää – koska kylläisyyden tunne katoaa nopeasti ja verensokeri laskee.

Proteiinia kannattaa lisätä tasaisesti jokaiseen ateriaan, jotta et joudu syömään kerralla valtavaa papukasaa. Kun nautit proteiinia pitkin päivää, vatsasi ei kurni eikä vireystasosi notkahtele.

Näiden vinkkien avulla ruoasta pitäisi saada tarpeeksi proteiinia lihasten ravinnonsaannin turvaamiseksi.

1. Levitä leivälle paputahnaa

Rasvoissa ja vegaanisissa juustoissa on niukasti proteiinia. Leivälle kannattaakin levittää paksu kerros kikherneistä tehtyä hummusta. Kun viimeistelet leivän soijasuikaleilla tai puolitetuilla falafel-pyöryköillä, se vastaa pientä ateriaa.

Muistakin keitetyistä herneistä, pavuista ja linsseistä sekä liotetuista pähkinöistä voi tehdä proteiinipitoista levitettä. Soseuta palkokasvit tai pähkinät tehosekoittimessa ja lorauta joukkoon öljyä. Mausta tahna yrteillä, sitruunalla, chilillä tai valkosipulilla.

Voit tehdä myös valmiista maapähkinä- tai mantelivoista täyttävämpää ja terveellisempää. Soseuta kaupan pähkinävoin joukkoon keitettyjä kikherneitä tai vaaleita papuja. Mausta levite makusi mukaan, tai lisää maustamatonta voita smoothieen.

2. Korvaa vehnäleipä siemennäkkärillä

Kiinnitä päällysteiden lisäksi huomiota leivän laatuun. Valitse vaalean vehnäleivän sijaan kuitu- ja proteiinipitoista leipää, joka on täyttävämpää ja hellii vatsaa.

Kaupoista löytyy proteiinipitoisia leipiä, joihin on lisätty pähkinöitä, siemeniä ja hernejauhoja. Lisää myös leipätaikinaan siemeniä tai pähkinöitä.

Siemennäkkileipään lisätään usein kananmunaa, joten vegaanin kannattaa tarkistaa kaupan leivän valmistusaineet.

3. Sekoita smoothieen pähkinöitä

Juotava smoothie on helppo tapa nauttia proteiinia lähes huomaamatta.

Smoothieen voi soseuttaa esimerkiksi pistaasi- tai cashewpähkinöitä. Pehmeät pähkinät sekoittuvat pirtelöön helposti ja ovat proteiinipommeja. 100 grammassa pistaaseja on yli 24 grammaa proteiinia, cashewpähkinöissä 20 grammaa.

Smoothieen voi soseuttaa myös maustamatonta pehmeää tofua. Markkinoilla on myös kasvipohjaisia proteiinijauheita, jotka on tehty soijasta, herneestä tai hampusta. Lisää jauhetta palautusjuomaan, jonka nautit liikunnan jälkeen. Myös jugurtti, puuro ja mehukeitto kannattaa höystää pähkinöillä, siemenillä tai proteiinijauheella.

4. Sakeuta sosekeitot palkokasveilla

Saat sosekeitoista täyttävämpiä, kun käytät liemen sakeuttajana palkokasveja kerman tai kookosmaidon sijaan.

Valkoiset pavut ja kikherneet sopivat värinsä puolesta vaaleisiin kasvissosekeittoihin. Ne tekevät liemestä ihanan paksua, ja rasvan määrä pysyy kurissa, koska et tarvitse kermaa.

Keitä kasvikset ja pavut kypsiksi, ja soseuta keitto sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa. Lisää keiton pinnalle pähkinä- tai soijarouhetta, ja saat annoksesta vielä proteiinipitoisemman.

Ruskeat pavut ja punaiset linssit eivät sekoitu vaaleisiin keittoihin yhtä kauniisti. Ne sopivat kuitenkin mainiosti tomaatti- ja paprikakeittojen ja punaisten kastikkeiden sakeuttajiksi.

Soseuta salsakastikkeen joukkoon punaisia linssejä, ja nauti maissilastut tai tortillat paahdetun härkiksen tai nyhtökauran kera. Näin herkku muuttuu terveellisemmäksi, ja saat samalla tuhdin proteiiniannoksen.

5. Lisää riisiin linssejä

Saat lisukeriisistä proteiinipitoisempaa, kun lisäät sen joukkoon linssejä. Punaiset linssit tekevät riisistä myös kauniin väristä.

Voit keittää riisin ja linssit yhtä aikaa suolavedessä. Kaupoista löytyy myös valmiita riisi-linssisekoituksia.

Ruskeat eli belugalinssit ovat herkullinen lisuke sellaisenaan, sillä linssin rakenne on mukavan napakka. Keitä linssit puolikypsiksi, ja kuullota niitä tämän jälkeen sipulin ja rasvan kera pannulla. Saat herkullisen linssirisoton, jossa on yli 24 grammaa ­proteiinia 100 grammassa.

Testaa myös kvinoaa, joka on riisiä proteiinipitoisempi lisuke. 100 grammassa kvinoaa on 5,7 grammaa proteiinia, riisissä vain 3,2 grammaa. ­Kvinoasta syntyy todella täyttävä lisuke, kun sekoitat sen joukkoon keitettyjä linssejä tai pähkinärouhetta.

Linssit ja kvinoa ovat hyviä vaihtoehtoja riisille myös ravinteikkuutensa vuoksi. Niissä on runsaasti esimerkiksi kalsiumia, magnesiumia ja kaliumia.

6. Kokeile herne- ja linssipastaa

Tavallisessa viljapastassa ei ole proteiinia. Aterioilla kannattaakin suosia palkokasveista tehtyjä proteiini­pastoja.

100 grammassa kikhernepastaa on 18,6 grammaa proteiinia. Vielä parempi vaihtoehto on linssipasta, jossa proteiinia on peräti 25 grammaa. Linssipastan koostumus on myös miellyttävän irtonainen, eikä suutuntuma juurikaan eroa tavallisesta pastasta.

Palkokasvipastat ovat myös kuitupitoisempia kuin viljapastat. Ne voivat sopia niillekin, joille vehnä aiheuttaa turvotusta ja verensokerin heilahtelua.

Lähteet: Fineli, Ruohonjuuri, Vegaaniliitto

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja ruokabloggaaja, joka vihaa nälkää ja liian
pieniä annoksia.

10 proteiinipommia kasvisaterioille

Monet kasvisperäiset tuotteet ovat yhtä proteiinipitoisia kuin liha ja ohittavatkin sen tässä suhteessa. Näissä raakaaineissa on runsaasti proteiinia 100 grammassa.

• Soijarouhe 49,2 grammaa

• Soijasuikaleet 48,6 grammaa

• Nyhtökaura 31,2 grammaa

• Maapähkinä 25,6 grammaa

• Linssipasta 25 grammaa

• Vihreät ja ruskeat linssit 24,4 grammaa

• Manteli 24,1 grammaa

• Pistaasipähkinä 21,4 grammaa

• Cashewpähkinä 20 grammaa

• Kikhernepasta 18,6 grammaa

Hankalat kysymykset vaativat uutta visiota valtiosta

Teksti Antti Ronkainen

Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru esittivät Voimassa 1/2017 hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta, jotka kuuluvat: 1) onko hyvinvointivaltio yhdistettävissä yhteiskuntaan, joka ei ole rasistinen ja 2) voiko hyvinvointivaltiota olla ilman jatkuvan talouskasvun aiheuttamaa tuhoa?

Punamäki ja Purokuru nostavat esiin monia tärkeitä huomioita vasemmistolaisesta nationalismista, hyvinvointivaltion kontrollimekanismeista ja hoivalla alistamisesta. Heidän mukaansa vasemmisto on ollut kyvytön yhdistämään “hyvinvointivaltion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia”.

Vastaaminen Punamäen ja Purokurun kysymyksiin edellyttää näkökulman laajentamista Suomesta Eurooppaan. Nähdäkseni vasemmiston virhe ei viimeisten vuosikymmenten aikana ole ollut sitoutuminen “nationalistiseen hyvinvointivaltioon” vaan nationalistiseen Eurooppaan. Ex-ministeri Alexander Stubbin sanoin euro on darwinistinen projekti, jossa vahvimmat pärjäävät ja päättävät (17.11.11).

Oikeistolaisesta ideologiasta johtuen EU ja EMU ovat olleet kyvyttömiä lopettamaan finanssikriisistä alkanutta pitkää taloudellista epävarmuutta. Tämä on oikeistolaisen populismin ja avoimen rasismin esiinmarssin yksi keskeinen syy: keskiluokat ovat huolissaan lastensa putoamisesta alaluokkiin samalla kun kasvavat alaluokat vieraantuvat yhteiskunnasta. Valtaa pitävät haluavat jatkaa vallassa, mikä siirtää poliittista keskustaa ja vasemmistopuolueita populistien ja äärioikeiston perässä oikealle.

Monet näkevät irtaantumisen EU/EMU:sta epäilyttävänä taantumuksena, koska populistit ja äärioikeisto vaativat exitejä ja paluuta kansallisvaltioihin. Myös vasemmiston kesken EU-vastaisuus on usein haikailua hyvinvointivaltion kulta-aikoihin. Näiden seurauksena pitäytyminen nykyisessä Euroopassa nähdään ainoana vaihtoehtona nationalismille.

Valtioiden sulattaminen nykyisen Euroopan kurimekanismeihin ei kuitenkaan poista nationalismia eikä rasismia, päinvastoin. EU on itse kehittymässä linnakkeeksi, jossa vahvistetaan ainoastaan talouskuria, rajavalvontaa ja armeijaa. Tällä hetkellä ainoita reformeja, eli rakenteellisia uudistuksia, ovat hyvinvointivaltion edistyksellisten reformien purkaminen, työläisten polkeminen, köyhien kyykytys ja pakolaisten nöyryytys. Suurten reformien aika on ohi.

Poliittinen umpisolmu on siinä, ettei hyvinvointivaltio voi Euroopan nykyisessä järjestyksessä olla muuta kuin oikeistolainen ja rasistinen kilpailuvaltio.

Hyvinvointivaltion ei kuitenkaan tarvitse olla tätä. Vastaukset Punamäen ja Purokurun kysymyksiin vaativat uutta visiota valtiosta, joka ei ole paluuta menneisyyteen – ei hyvinvointivaltion eikä kansallisvaltion “kulta-aikoihin”.

Tässä keskeisiä kysymyksiä ovat 1) kansalaisoikeuksien radikaali laajentaminen, 2) kuinka yhteisöllisyys rakennetaan ilman nationalismia ja 3) kuinka tuotanto ja tulonjako järjestetään ilman ihmisten asettamista toisiaan vastaan.
Olemme hahmotelleet viimeisintä ulottuvuutta Joel Kaitilan kanssa raportissamme Talouskurista autonomiaan – euromaiden omaehtoiset toimet liikkumavaran lisäämikseksi.

Great Moderation sittenkin

Great Moderation on käsite, jolla on kuvattu kehittyneiden maiden taloudellista taivalta 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Leimallista tälle aikakaudelle on ollut suurten makrotaloudellisten heilahtelujen puuttuminen. Käsite liitetään usein Yhdysvaltojen keskuspankin edelliseen puheenjohtajaan Ben Bernankeen, joka vuonna 2004 pitämässään puheessa esitti oikeanlaisen raha­politiikan olleen keskeinen tekijä vakauden aikakauden taustalla.

Ajatus keskuspankkien kaikkivoipaisuudesta taloudellisten heilahtelujen hillitsijänä sai kovan kolauksen vuonna 2009, kun finanssikriisin aallot pyyhkivät yli globaalin talouden. Kävi ilmeiseksi, että tyynen pinnan alla oli kuplinut jo pitkään: rahoitusmarkkinoiden velka- ja varallisuusrakenteet olivat kehittyneet pisteeseen, josta ei ollut enää markkinaehtoista ulospääsyä.

Lopulta mikään ei voinut estää reaalitalouden sukellusta, joka johtui rahoituskanavien tukkeutumisesta, luottolamasta ja sitä seuranneesta investointilamasta. Keskuspankit eivät kuitenkaan jääneet kriisin edessä toimettomiksi, vaan ne alkoivat etsiä uudenlaisia keinoja rahoitusmarkkinoiden ja reaalitalouden vakautta­miseksi.

Kun vuoden 2009 jälkeen finanssipoliittiseen elvytykseen alettiin jälleen suhtautua epäluuloisesti, rahapolitiikalle syntyi uusi näytön paikka. Negatiiviset korot, valtavat arvopapereiden osto-ohjelmat ja keskuspankkiirien roh­keat lupaukset ”hoitaa homma” nousivat keskus­pankkien uusiksi aseiksi talouden vakauttamisessa ja kasvun maanittelussa.

Vaikka lähtötilanne oli erittäin haastava, keskuspankkien kamppailua voidaan nyt pitää tuloksekkaana. Kehittyneissä talouksissa on saavutettu tila, jossa talous kasvaa kituliaasti, työttömyys vähenee hitaasti ja jossa rahoitusmarkkinoiden kehitys näyttää vakaalta.

Käytännössä tilanne on saavutettu siten, että keskuspankit ovat pumpanneet markkinoille niin paljon likviditeettiä, että edes vakavat poliittiset kriisit eivät ole saaneet merkittäviä heilahteluja aikaan rahoitusmarkkinoilla. Kun elvyttävää finanssipolitiikkaa ei ole harjoitettu, reaalitaloudessa ei ole syntynyt ylikuumentumista.

Jos niin uhkaisi käydä, keskuspankit voisivat kiristää rahapolitiikkaansa ja lisätä sitä kautta rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta, mikä puolestaan hillitsisi yksityisiä reaalitaloudellisia investointeja. Uudet kriisit taas ratkaistaisiin likviditeettiä lisäämällä.

Finanssikriisi on opettanut keskuspankeille uusia temppuja, joilla ne pystyvät nyt aidosti vakauttamaan talouden ja torjumaan rahoituskriisit. Keskuspankkien tuoma Great Moderation on sittenkin täällä.

Jussi Ahokas

Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta

Suomi täyttää sata vuotta, ja juhlapuhujat ryömivät valtion helmoissa kieli ruskeana. Kannattaisiko harkita hetki?

Teksti Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen

”Jos puolue tai poliitikko irtisanoutuisi Suomessa avoimesti hyvinvointivaltiosta, se olisi lähes poliittinen itsemurha”, kirjoittaa Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Pelkoa irtisanoutumisesta ei ole. Päinvastoin: loppusyksystä Face­bookissa ja mediassa levisi #EnOlisiTässä-kampanja, jonka idea oli osoittaa rakkautta valtiota kohtaan kertomalla tuesta, jota yhteiskunta tarjoaa. Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoon kuuluvan kampanjan mukaan kukaan meistä ei olisi ”tässä” ilman hyvinvointi­valtiota.

Kampanja on oire laajemmasta ajattelutavasta, jossa valtio nähdään huolenpidon ja hyvinvoinnin alkulähteenä. Näkemys on kiinnostava, jos palautetaan mieleen, että yhteiskuntatieteissä vakiintuneen määritelmän mukaan valtio on alueellista hallinnan monopolia ylläpitävä väkivalta­koneisto.

Kun valtion pohjana on ihmisten pakottaminen oikeusjärjestykseen poliisilla ja armeijalla, miten valtio voi olla hyvinvoinnin lähde?

Jos #EnOlisiTässä-kampanjan korvaisi hieman tarkemmin ajatellulla kampanjalla, siinä voisi kiittää valtion sijaan esimerkiksi hoivatyötä ilmaiseksi tai huonolla palkalla tekeviä naisia. Sankareiksi tulisi ”valtiomiesten” sijaan nostaa ne työläiset ja työttömät, jotka kamppailivat myöhemmin hyvinvointivaltion muodostaneista uudistuksista osoittamalla mieltään, järjestäytymällä ja lakkoilemalla.

Työväenliike ajoi korkeampia palkkoja ja sosiaaliturvaa, samalla kun valtiollinen poliisi hakkasi heitä pampuilla. Vuoden 1956 yleislakon aikaan työläisten puuhia kuvailtiinkin medias­sa ”valtion vastaisiksi”.

Lakkoilemalla, marssimalla ja äänestämällä on saavutettu työläisille, työttömille, sairaille ja monille vähemmistöille tärkeitä tulonsiirtoja ja palveluita. Kehityksen hintana on kuitenkin ollut sitoutuminen projektiin, jota voi laajemmassa mittakaavassa pitää tuhoisana.

Koko olemassaolonsa ajan hyvinvointivaltio on ollut rasistinen linnake. Se vartioi rajojaan tiukasti ja jalostaa väestöään terveydellisten ja moraalisten normien mukaan. Projektin on mahdollistanut ajatus kansallisesta yhteisöstä: ”Koska olemme kaikki suomalaisia, meidän pitää huolehtia toisistamme.”

Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole.

Hyvinvointivaltion taustalla olevan nationalismin elinvoiman näkee rasistisista nettikeskusteluista. Niissä toistuu ajatus, jota hyvinvointivaltion kannattajat eivät yleensä kehtaa sanoa ääneen: ”Emme vihaa ulkomaalaisia, mutta meidän pitää keskittyä huolehtimaan suomalaisista. Siksi emme voi ottaa tänne pakolaisia.”

Koko hyvinvointivaltion projekti hajoaa, jos ei suostu kannattamaan väkivaltaisella rajapolitiikalla aidattua yhteisöä. Yhteisön jäseniksi hyväksytyt saavat (tietyin ehdoin) sosiaaliturvaa ja muita oikeuksia. Ulossuljetut eivät saa. Niin yksinkertainen on hyvinvointivaltion pohja.

Vasemmisto ei koskaan kyennyt yhteensovittamaan hyvinvointi­valtion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia. Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.

Vasemmisto ei voi vieläkään luopua nationalismista, koska se on sekä hyvinvointivaltion tarinan että sen rahoituksen perusta.

Onko hyvinvointivaltio yhdistettävissä yhteiskuntaan, joka ei ole rasistinen? Tämä ei ole ainoa kysymys, jonka pitäisi tuntua häiritsevältä kaikista hyvinvoinnin puolustajista.

Valtion yhteiskuntarauha ja rahoitus on sidottu talouskasvuun, joka kuumentaa ilmakehää, hävittää eliölajeja ja pilaa ympäristöä muutenkin. Voiko hyvinvointivaltiota olla ilman jatkuvan talouskasvun aiheuttamaa tuhoa?

Hyvinvointivaltion vauraus perustuu myös siihen, että työkykyiset elävät tehokkaiden palkkatyömarkkinoiden ehdoilla. Järjestelmän ehtona on, että työkykyiset vapautetaan (tai pakotetaan irti) niistä, jotka ovat vähemmän työkykyisiä ja tarvitsevat paljon huolenpitoa.

Seurauksena palkkatyöläiset ovat työpäivänsä ajan demokratian ulkopuolella työnantajiensa komennettavana, kun taas hoivaa tarvitsevat ihmiset jäävät usein yksin tai laitoksiin.

Kun katsoo, miten laitokset kontrolloivat esimerkiksi vankeja, koululaisia, vanhuksia, säilöön otettuja siirtolaisia, työttömiä ja päihdekuntoutujia, tulee mieleen kysyä, eikö poliittinen mielikuvituksemme riitä tämän enempään.

Tarua toinen puoli

Vuosi sitten joukko Suomen johtavia päätoimittajia teki ”valemediaa” vastaan ja ”luotettavan median puolesta” kannanoton, jossa he juhlallisesti sitoutuivat ”oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin”.

On tärkeää tuomita vihaa parkuvat rasistioikeiston äänitorvet ja perata niiden valheet, joita kuullaan eduskunnassa asti. Mutta samalla kannanotto maalasi valtavirtatiedotusvälineistä tarunhohtoisen kuvan, jonka mukaan ne pohjaavat uutisointinsa faktoihin, eivät johda harhaan ja korjaavat virheensä. Valtavirtatoimittajien uutisoinnin kuitenkin määrittävät vallanpitäjien yleisesti hyväksytyt näkemykset ja muiden journalistien kirjoitukset; totuus ja merkitys ovat sivuseikkoja.

Keskustelu ”valeuutisista” kiihtyi Donald Trumpin voitettua presidentinvaalit, kun Hillary Clintonin tappiota yritettiin Yhdysvalloissa pistää ”valeuutisten” piikkiin. On oireellista, että termin merkitys on jätetty epäselväksi ja sen alle on kasattu kaikenlaista, keksityistä uutisista kapitalismia arvosteleviin blogeihin ja Venäjän valtio­mediaan.

Sanojen ”valeuutiset” ja ”valemedia” epämääräisyys ei ole sattumaa. Niille voisi antaa selkeän määritelmän, mutta se ei pätisi kaikkeen, mihin sitä halutaan käyttää, tai vaihtoehtoisesti kattaisi asioita, joita sen piiriin ei haluta. Tilanne on sama kuin ”terrorismin” kanssa: termiä ei määritellä, koska se ei ole analyysin työkalu vaan vallankäytön väline.

Niinpä Yhdysvaltojen demokraattipuolueen lietsomia salaliittoteorioita Putinista Trumpin nukkemestarina ei ole leimattu ”valeuutisiksi”. Trumpin muslimivihalla ja militarismilla ryyditetyn kotikutoisen kauhukapitalismin esittäminen vieraan vallan juonena myös kätevästi irrottaa sen Yhdysvaltojen politiikan historiallisesta ­jatkumosta.

Tämän sisäpoliittisen kamppailun myötä Putinista on piirretty karikatyyri arkkivihollisena, joka manipuloi maailmaa nerokkuudella, joka hakee vertaistaan supersankarisarjakuvista. Tämä vastaa köyhtyvän gangsterivaltion pomon todellisuutta suunnilleen yhtä hyvin kuin venäläiset tarinat Putinista tiikerin taltuttajana ja kurkiauran esilentäjänä.

Suomessa ollaan Yhdysvaltojen vaikutuspiirissä ja Putin-legendat ovat langenneet hedelmälliseen maaperään. Yksi esimerkki oli Helsingin Sanomien perätön juttu, jonka mukaan Venäjä oli hakkeroinut Vermontin osavaltion sähköverkon. Juttu ei perustunut luotettaviin lähteisiin, ja sen alun perin julkaissut Washington Post perui sen keskeisen osan. Suomessa väitteet kuitenkin menivät kaupaksi, koska ne sopivat ”merkitykselliseen” poliittiseen tarinaan, jonka perusteista ”oikeassa tiedossa” ei ole niin väliksi.

Syksy Räsänen

Kuka suojelisi eläimiä?

Eläimellä ei ole itseisarvoa, eikä eläintä tarvitse pitää tuntevana yksilönä, jos Suomen lakia on uskominen. Lakia yritetään muuttaa, mutta tie ei ole helppo.

Teksti Suvi Auvinen Kuva Annika Pitkänen

”Eläinlaki on vaarassa mennä päin helvettiä”, toteaa Veikka Lahtinen. ”Vaikkei eläimillä ole omaa edustusta, niin päätöksiä eläinten asioista ei voi tehdä riippumatta normaalista parlamentaarisesta vastuusta tai vastuusta äänestäjille. Nyt tarvitaan laajaa julkista painetta, jotta kansanedustajat tajuavat tämän.”

Suomessa on meneillään eläinsuojelulain uudistus. Lakiuudistusten tie on usein pitkä ja kivinen, eikä eläinlaki ole tässä poikkeus.

Veikka Lahtinen on eläinten oikeuksia edistävän järjestön Animalian kampanjavastaava Lainsuojaton-kampanjassa. Kampanja pyrkii vaikuttamaan eläinlain sisältöön ja edustamaan sitä äänetöntä tahoa, jonka asioihin laki erityisesti vaikuttaa: tuotantoeläimiä.

Eläinlain säätäminen on pitkittynyt poliittinen prosessi, ja laki uusitaan harvoin: nykyinen eläinsuojelulaki on vuodelta 1996. Kahdessakymmenessä vuodessa käsitys eläimistä on muuttunut ja tutkimustieto esimerkiksi eläinten kognitiivisista kyvyistä on lisääntynyt.

”Ihmisten asenteet ovat muuttuneet nopeasti suhteessa eläinten oloihin. Nykyään 90 prosenttia ihmisistä sanoo, että tuotantoeläimiä pitäisi suojella Suomessa paremmin. Nykyinen laki ei kuitenkaan suojele riittävällä tavalla muita eläinlajeja kuin ihmisiä”, toteaa Lahtinen.

”Kampanjamme keskittyy tuotantoeläimiin, koska niihin kohdistuu Suomessa suurinta väkivaltaa laajimmassa mittakaavassa. Argumentaatiomme pohjalla on antispesismi ja kehittynyt tutkimustieto siitä, millaisia eläimiä on keskuudessamme.”

Spesismi tarkoittaa olentojen arvon tai oikeuksien määrittelemistä sen perusteella, mihin lajiin ne kuuluvat. Lahtinen ­haluaisi koko tästä määrittelystä eroon.

”On spesististä säätää eläinlaki erikseen. Se on toiseuttamista, ikään kuin kaikkia lajeja ei tarvitsisi suojella yhtä lailla.”

Lainvalmisteluprosessissa yksi paljon puhuttanut aihe on eläinten itseisarvon kirjaaminen lakiin. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Muunlajisten eläinten hyväksikäyttöön pitkälti perustuvassa yhteiskunnassa on radikaalia vaatia oikeuksia tahoille, joiden systemaattisesta käytöstä moni hyötyy taloudellisesti.

”Eläintuotannolla on laajasti verkostoitunut ja poliittisesti vaikutusvaltainen lobbauskoneisto”, Lahtinen sanoo. ”Animalia toimii eläinlakivalmistelun ohjausryhmässä. Kun siellä on puhuttu vaatimuksista, että tuotantoeläimillä pitäisi olla jatkuva pääsy juomaveden äärelle ja eläinten itseisarvo tulisi tunnustaa, niin Maitovaltuuskunnan puheenjohtaja sanoo, että nämä on täysin kohtuuttomia vaatimuksia. Tuottajajärjestöt katsovat, että eläinten olojen parantaminen on ongelma.”

Kohtuuttomista vaatimuksista Animaliaa syyttää myös Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto eli MTK.

”Jotkut meitä kritisoivat sanovat, ettemme tajua, mitä vaadimme, koska emme ole tuottajia. Se kuulostaa älyttömältä väitteeltä. Tuskin kukaan menisi väittämään, että ainoa, joka voi ymmärtää vangin tarpeita, on vanginvartija”, Lahtinen toteaa.

Keskustavetoisen hallituksen aikana eläinlain uudistaminen eläinten eduksi tuntuu suunnilleen yhtä todennäköiseltä kuin se, että persuhallitus kirjaisi rasismin rikoslakiin. Myös Animalia on saanut huomata tämän.  

”On ihan mahdollista, että laista tulee niin huono, ettei Animalia voi tukea sitä”, Lahtinen sanoo. ”Kaikki esitykset eivät varmasti tule menemään läpi, mutta jos mikään isoista vaatimuksista ei mene läpi, me vaadimme lain palauttamista valmisteluun.”

Suomalaiset tuottajat ja muut eläintuotannon edustajat toistelevat usein sitä, että Suomessa tuotantoeläinten olot ovat paremmat kuin missään muualla maailmassa. Se ei ole totta. Esimerkiksi Ruotsi ja Norja ovat jo kieltäneet uusien parsinavettojen rakentamisen. Parsinavetassa lehmät ovat suuren osan vuodesta päästään paikoille kytkettynä.

”Muissa maissa on parempia eläinlakeja kuin Suomessa, ja nyt esittämämme vaatimukset ovat maltillisia. Animalia on eläinoikeusjärjestö, mutta nyt on lähdetty siitä, mitä vaatimuksia on mahdollista saada läpi. Me emme vaadi niin hyvää lakia kuin mikä olisi tarpeen vaan lakia, joka on strategisen analyysin pohjalta mahdollista saavuttaa. Nekin vaatimukset tuntuvat törmäävän seinään”, Lahtinen sanoo.

Voiko eläimiä sitten auttaa riittävästi lakiteitse? Lahtinen ei panisi kaikkea toivoa lakimuutoksiin.

”Ei mitään asiaa voi ajaa riittävästi parlamentaarisia reittejä. Se on yksi keskeinen hallinnollinen rakenne, mutta mitään meidän vaatimuksistamme ei olisi mahdollista ajaa, ellei meillä olisi vahvaa ulkoparlamentaarista eläinoikeusliikettä. Se, että eläinoikeusliikkeessä muut tuottavat esimerkiksi kuvamateriaalia tuotantoeläintiloilta, vaikuttaa merkittävästi siihen, miten ihmiset ajattelevat asioista. Kun on olemassa jokin vallankäyttöjärjestelmä, niin sitäkin kautta kannattaa yrittää parantaa eläinten oloja. Mutta ei minulla ole mitään illuusiota siitä, miten paljon eduskunta määrittää, mitä maailmassa tapahtuu.”

On mahdollista, että Animalia on käyttänyt vuosia eläinlain valmisteluun, mutta ei saa vaatimuksiaan läpi. Uusi eläinlaki ei välttämättä uudista merkittävästi suomalaisten tuotantoeläinten oloja. Jos Animalia ei saa edes minimivaatimuksiaan läpi lakiin, onko aika lyödä hanskat tiskiin?

”Animalia tekee paljon muutakin kuin lobbaa lakia. Me teemme katukampanjointia, tuemme eläinsuojelukeskus Tuulispäätä ja kampanjoimme useiden eri eläinteemojen ympärillä. Sitähän se duuni muutenkin on, että usein tulee turpaan.”

Lahtinen näkee eläinlain muuttamisen kuitenkin tärkeänä virstanpylväänä.

”Jos lakiin onnistuu saamaan tiettyjä minimejä, joihin kaikkien täytyy sitoutua, niin niistä ei tarvitsisi enää vääntää. Kaikki suurimmat yhteiskunnalliset muutokset muhivat kuitenkin käytännöissä: siinä miten ihmiset elävät, miten ihmiset puhuvat keskenään, mitä he syövät, miten he toimivat. Niitä muutoksia on vaikea nähdä. Jokaisen pitäisi etsiä itselleen sopivimpia tapoja toimia, ne kaikki palvelevat samaa tarkoitusta. Politiikkaa ei tehdä vain yhdellä tavalla.”

Eläinlakiprosessi on jatkunut useita vuosia. Lainsuojaton-kampanja alkoi elokuussa 2016. Lakiesitys eläinlaista tulee kevään 2017 aikana. Jos aikataulu pitää, uudesta eläinlaista äänestetään eduskunnassa syksyllä 2017.

Lainsuojaton-kampanjan vaatimukset uuteen eläinlakiin

1. Eläinten on saatava toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Liikkumista rajoittavat parsinavetat ja emakkohäkit on kiellettävä, ja turkistarhaus on lakkautettava kokonaan.

2. Kivuliaat toimenpiteet ilman asianmukaista kivunlievitystä ja kivunhoitoa on kiellettävä. Näitä toimenpiteitä ovat nupoutus eli sarven alkujen polttaminen vasikoilla ja kastrointi porsailla, lampailla ja poroilla.

3. Viranomaisille on määrättävä velvollisuus kieltää jalostus, joka aiheuttaa eläimille rakenteellisia tai muita terveysongelmia.

4. Eläintuotantotiloilla ja teurastamoilla on otettava käyttöön kansalaisille avoin, säännöllinen ja tehokas valvonta.

5. Koirien ja kissojen tunnistusmerkintä ja rekisteröinti tulee säätää pakolliseksi.

6. Luonnovaraisten eläinten käyttö sirkuksissa ja delfinaarioissa on kiellettävä.

Turkin tiedemaailma sulkee suunsa pelon takia

Yliopistoväki on Turkissa ahtaalla. Tutkimuksen tekoa haittaavat pelko rikossyytteistä ja rahoitusongelmat. Jopa lännestä tulevan rahoituksen saaminen on vaikeutunut.

Teksti Sanna Raita-Aho Kuvat Joris Van Gennip

Istanbulilaisen Koçin yliopiston piha-alue on pramea korkeine rakennuksineen. Korkealla kukkulalla sijaitsevasta yliopistosta avautuu huikea näköala kaupunkiin.

Turkin parhaimpiin kuuluva yliopisto sijaitsee noin tunnin matkan päässä Istanbulin ydinkeskustasta. Kampusalueelle pääsee sisään vasta tiukan turvatarkastuksen jälkeen. Yliopisto on suljettu muusta kaupungista porttien taakse.

Yliopistossa työskentelee myös rikoslain apulaisprofessori Murat Önok. Hän on erikoistunut korrup­tion vastaiseen työhön ja ihmisoikeuslakiin. Aiheet eivät ole helppoja Turkissa, jonka sananvapaustilanne on ollut tapetilla viime vuosina. Vaientamisyritykset ovat kohdistuneet myös tiedemaailmaan.

Paineet ulottuvat myös Koçin yliopiston porttien sisälle. Apulaisprofessori Önok sanoo, että akateemisen tutkimuksen teko ei ole Turkissa helppoa.

Ensinnäkin, rahoituksen saaminen on vaikeutunut.

”Suurin osa rahoituksesta tulee lännestä. Olemme huomanneet, että esimerkiksi EU-maiden suurlähetystöt, jotka tapasivat rahoittaa meitä, näyttävät olevan peloissaan. Ne näyttävät suuntaavan rahoitusta pois aiheista, jotka eivät ole hallituksen toiveiden mukaisia”.

Valtapuolue AKP on avannut Turkkiin myös useita uusia yliopistoja ja perus­kouluja, mistä sitä on kiitelty.

Kriitikkojen mukaan niissä opetetaan kuitenkin lähinnä puolueelle myönteisiä asioita.

”Ne ovat enemmänkin ajatushautomoita”, sanoo nykyisin lännessä elävä, nimettömänä pysyttelevä turkkilaisprofessori.

Sananvapaustilanne on heikentynyt. Osa tutkijoista on vaiennut tutkimusaiheistaan pelon takia.

Toisen turkkilaisen ylipiston tutkija sanoo, että ei kommentoi enää internetiin ja sananvapauteen liittyviä tutkimuksiaan julkisuudessa.

”Suoraan sanottuna minua pelottaa.”

Julkisuudessa puhumisen hinta voi olla kallis. Viime vuonna joukko yliopistotutkijoita kirjoitti rauhanvetoomuksen kurdialueiden sotatoimien lopettamisen puolesta. Monet heistä saivat syytteet terrorismin tukemisesta ja joutuivat häirinnän kohteeksi.

Akateemikkojen tilanne on tiukentunut entisestään heinäkuun sotilasvallankaappausyrityksen jälkeen. Kaappausyrityksestä syytetään muslimisaarnaaja Fethullah Gülenin liikettä. Gülen-liike on presidentti Recep Tayyip Erdoganin entinen liittolainen ja nykyinen ykkösvihollinen. Liikkeen jäsenet on pyritty vallankaappausyrityksen jälkeen puhdistamaan Turkin hallinnosta.

Pidätettyjen ja erotettujen joukossa on ollut myös useita akateemikkoja, joiden yhteyksiä vallankaappausyritykseen ei ole voitu todistaa.

Önokin mukaan onkin ongelma, että yliopistotyöntekijöihin voidaan helposti soveltaa tiukkoja toimenpiteitä.

”Yliopiston työntekijöiden tulkitaan lain mukaan olevan valtion virkamiehiä. Silloin heidän rooliaan voidaan rajoittaa tiukemman lainsäädännön kautta.”

Vallankaappausyritys oli traumaattinen tapahtuma erityisesti valtapuolueelle ja sen kannattajille, jotka ovat pelänneet valtakautensa ajan, että armeija voisi yrittää syrjäyttää konservatiivisen, uskontoon nojaavan hallinnon. Näin on Turkissa käynyt aiemmin.

”Se ei oikeuta mitään, mutta voi auttaa ymmärtämään, miksi vastatoimet ovat olleet niin rajuja”

Länsimaissa Turkin demokratia­ongelmat liitetään usein konservatiivisen valtapuolue AKP:n aikakauteen. ­Önokin mukaan asia ei ole näin yksinkertainen. Demokratiaongelmat ulottuvat vuosikymmenten taakse.

Koulutusta on jo kauan yritetty valjastaa valtion tarpeisiin. Tämä johtuu siitä, että valtio ei ole koskaan kunnolla välittänyt kansalaisille demokratiakäsitystä. Pikemminkin asiat on saneltu kansalaisille aina ylhäältä päin.

”Hallitukset muuttuvat, mutta asenteet eivät. Poliittiset puolueet uskovat, että on vain yksi ainoa tapa katsoa maailmaa, ja sitä välitetään kansalaisille koulujärjestelmän kautta”

Tämä välittyy myös oikeusjärjestelmään. Tuomarit katsovat asioita valtion näkökulmasta.

”Hallituksen katsotaan olevan sama asia kuin valtio. Esimerkiksi korrup­tiosta kertominen voi aiheuttaa ongelmia poliitikolle, mutta aiheuttaako se todella ongelmia valtiolle, on eri kysymys. Itse asiassahan korruptiosta kertominen on palvelus kansalaisille.”

Monet tutkijat ja toimittajat ovat joutuneet Turkissa keskelle oikeusprosessia ja saaneet jopa vankilatuomioita arvosteltuaan yhteiskunnan epäkohtia tai poliitikkojen toimintaa.

Önokin mielestä muutoksen tulisikin lähteä jo peruskoulusta.

”Jos opetan oppilailleni – tuleville tuomareille – pari tuntia viikossa ihmis­oikeuslakeja, ei muutosta tule.”