voima

Fiksuja liikkeitä livenä

Älykäs nuoriso ja vanha eliitti lähtevät lentoon ajatusten voimalla.

Teksti Iida Simes

”Aluksi fiilis , kun keskustelee jonkun arvovaltaisen alustajan kanssa, se oli tosi iso juttu. Että nämä kaikki ovat täällä keskustelemassa juuri meidän nuorten kanssa.”

Näin muisteli tekniikan ylioppilas Saara Kemppainen pohtiessaan, mikä Nuorten filosofiatapahtumassa on ollut kiinnostavinta kautta vuosien. Kemppainen on ollut tapahtumassa mukana vuodesta 2008 lähtien. Vuoden 2017 tammikuussa tapahtuma järjestetään jo 16. kerran.

Nuorten filosofiatapahtuma Nufit opettaa pohtimaan, väittelemään ja argumentoimaan rakentavasti. Tällaista oppia tarvitsisivat monet vanhemmatkin. Nufitiin kaikki ovat tervetulleita, vaikka pääkohderyhmä ovat 15–25-vuotiaat.

Ideana ei ole pelkästään kuulla asiantuntijafilosofien luentoja – useimmat esiintyjät eivät ole olleet filosofeja. Puhumaan on pyydetty eri tavalla arvovaltaisia vieraita: tutkijoita, poliitikkoja, taiteilijoita ja bisnesammattilaisia.

Tuoreemmat tulokkaat, vuodesta 2016 mukana ollut lukiolainen Iiris Laisi ja vuoden 2015 tulokas Vilppu Rantanen valottavat haastamistilaisuuksien rakennetta. Ensin kuullaan julkkisalustajalta 10–15 minuutin puheenvuoro. Tätä ei saa keskeyttää. Sitten ”haastaja” eli nuorten edustaja esittää lyhyen puheenvuoron ja kysyy muutaman valmiiksi mietityn kysymyksen. Pääesiintyjiä eli alustajia ja haastajia helpottaa olennaisesti se, että keskustelijaparit tapaavat ennen tapahtumaa ja suunnittelevat pääpointtejaan.

Jotta keskustelu lähtisi todella lentoon, puolentoista tunnin session loppuosassa puheenvuoron saavat yleisön edustajat.

Eikö vaarana ole, että nykypäivän huonot tavat tarttuvat ja keskustelu etenee ruokottomuuksiin tai haukkumiseen?

Kemppainen, Laisi ja Rantanen kiistävät tämän jyrkästi. Päinvastoin. Keskustelut ovat aina olleet hyviä.

”Somessa voi vaan heittää paskaa ilmaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Livekeskusteluissa niin ei käy koskaan”, Rantanen kertoo.

Mitä hyötyä filosofiasta on? Vai pitääkö siitä olla jotakin hyötyä?

”Aloitin filosofian opiskelemisen vasta lukiossa”, kertoo Laisi. ”On siitä ollut hyötyä. Pystyn tunnistamaan hyviä ja huonoja argumentteja.”

Kemppainenkin näkee filosofian kokonaisvaltaisena tieteenalana.

”Filosofia vaikuttaa koko yhteiskuntaan.”

Mutta miten yhteiskuntaan pitäisi vaikuttaa? Nyt maapallolla elävillä sukupolvilla on mahdollisuus tuhota elämä täältä. Eikö filosofian pitäisi olla nyt arvokkaampaa kuin koskaan?

Sivistys on tärkeää, filosofikolmikko vakuuttelee.

”Sivistyksen määritteleminen vain talouden ehdoilla ei toimi”, lisää Rantanen. ”Sivistys on paljon monipuolisempaa. Meidän kaikkien ei tarvitse tietää filosofiasta kaikkea, mutta meidän pitää osata keskustella.”

Kemppainen yhtyy tähän.

”Mun ala on rakennustekniikka, mutta isoja valintoja tehdään sielläkin. Myös taiteen tuntemus on tärkeä. Ja uskon, että minusta tulee paljon parempi diplomi-insinööri, koska olen opiskellut filosofiaa.”

Vuoden 2017 päävieraita ovat muun muassa teoreettisen filosofian emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li ­Andersson, Finlaysonin johtaja ­Jukka Kurttila, jalkapallon maajoukkuevalmentaja ja urheiluasiantuntija ­Marianne Miettinen sekä elokuvaohjaaja Hamy Ramezan.

Mitä mahtaisi olla luvassa? Vieraiden alustusten otsikot ja Nufitin työryhmän kokoamat vieraiden esittelyt antavat osviittaa.

Niiniluodon alustuksen otsikko on ”Se liikkuu sittenkin – mitä on tieteellinen ajattelu?” Alkuosa viittaa fyysikko ja tähtitieteilijä Galileo Galilein (1564–1642) mutinaan. Tiedemies joutui kirkon inkvisition edessä kiistämään havaintonsa, jonka mukaan Maa kiersi Aurinkoa, eikä päinvastoin. ”Se liikkuu sittenkin”, väitettiin hänen sanoneen polvistuneena halveksimansa ­inkvisition eteen.

Ramezan kysyy, voiko elokuva saada ihmiset liikkeelle. Iranilaissyntyinen ohjaaja on itsekin liikkunut pitkän matkan. Hän pakeni lapsena synnyinmaastaan.

Miettinen kertoo, miten liikutaan ”urheilun huipulle”. Suomen naisten jalkapallomaajoukkue on korkealle yltänytkin, EM-kisoihin asti.

Kurttilan meriitteihin kuuluu Tom of Finland -vuodevaatemalliston lanseeraaminen. Uusimpana sankaritekonaan Kurttila on käynnistänyt 100 leijonaa Suomelle -hankkeen, jonka haluna on ”palauttaa Suomen leijonavaakuna koko kansan omaisuudeksi”.

Sekä pääomasta paljon ymmärtävä liikemies Kurttila, jonka otsikko on ”Yritys yhteiskunnallisen liikkeen ytimessä” että ”Kansanliikkeet ja demo­kratia” -alustuksen pitävä Andersson saattaisivat yllättää ja nostaa ajatuksiaan lentoon filosofi Karl Marxin sanoihin tukeutuen: ”Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta heidän tehtävänään on sen muuttaminen.”

Menneiden vuosien esiintyjälista näyttää komealta. Tapahtumassa ovat lausuneet henkeviä Matti Apunen, Kari Enqvist, Laura Gustafsson, Elina Haavio-Mannila, Pekka Haavisto, Timo Harakka, Sara Heinämaa, Otso Kantokorpi, Jukka Kemppinen, Markku Kivinen, Matti Klinge, Paavo Lipponen, Frank Martela, Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander, Sauli Niinistö, J. P. Roos, Merja Ylä-Anttila ja moni muu.

Lista on pitkä ja komea kuin Valtakunnallisilla maanpuolustuskursseilla.

Onko kukaan esiintyjä jäänyt erityisesti mieleen?

Työryhmäläiset ovat diplomaattisia. Jokaisessa keskustelijassa ja keskustelussa on ollut unohtumattomat piirteensä.

”Ainahan he jäävät mieleen, joita itse on haastamassa”, pohtii Kemppainen. ”Dome Karukosken kanssa aloitimme elokuvista, mutta keskustelu nousi ihan sfääreihin.”

Monesti alustajat yllättävät. He eivät aina vastaa ennakkokäsityksiä.

Rantanen muistaa, miten [perussuomalainen poliitikko] Sampo Terho pohdiskeli mitä isänmaanrakkaus oikeastaan on.

”Todella eri mieltä olevan kanssa voitiin käydä hedelmällinen ja asiallinen keskustelu, joka varmasti avasi ajatuksia sekä yleisölle – jossa siis itse olin – että alustajalle. Ekaa kertaa paikalla olevalle tällainen keskustelu persupoliitikon kanssa tuntui oudolta, kun miettii julkisen keskustelun tasoa yleensä.”

Yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum manifestoi kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää (suom. Gaudeamus 2011) humanististen aineiden opetuksen puolesta. Sokraattista metodia eli väittelyä ja argumentointia ihailevan Nussbaumin ajatuksista voisivat ottaa oppia päättäjien lisäksi kaikki nettikeskustelijat.

”Elämäänsä pohdiskelemattomat ihmiset kohtelevat usein toisiaan epäkunnioittavasti. Monet ihmiset samastavat poliittisen väittelyn urheilukamppailuun, jossa on tarkoitus hankkia enemmän pisteitä tai tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. ’Vastapuoli’ tulkitaan helposti viholliseksi, jolle toivotaan tappiota, jopa nöyryytystä. Tällöin ei ajatellakaan pyrkimystä kompromissiin tai osapuolia yhdistävien tekijöiden etsimistä.”

Kemppainen vastaa Nussbaumin näkemyksiin filosofiatapahtumaa ajatellen.

”Nufitissa nimenomaan pyritään kunnioittamaan kaikkia osapuolia, sillä hyvä väittely keskittyy juuri argumentteihin eikä ihmisiin niiden takana. Keskusteluissa tavoitteena ovat selkeästi viisauden edistäminen, toisilta oppiminen ja oikean tiedon erottaminen väärästä, eikä kenenkään voittaminen. Tämä asetelma aiheuttaa sen, että Nufitin keskustelut ovat korkealaatuisia. Varmasti esimerkiksi poliittisille alustajille on ollut kiinnostavaa olla tilanteissa, joissa heitä haastetaan ajatustensa takia, eikä siksi että joku yrittää voittaa heidät vaaleissa.”

Mitähän se mörkö tahtoo?

Donald Trumpin valtakauden politiikka on vielä monilta osin mysteeri. Parhaimmat vihjeet saa hänen virkanimityksistään.

Teksti Mariko Sato Kuva Scott Caris

Presidentin virkaan tammikuussa 2017 astuva Donald Trump saa täyttää yhteensä noin 4 000 virkaa Yhdysvaltojen valtionhallinnossa. Lisäksi hän pääsee kautensa aikana valitsemaan vähintään yhden tai useita ehdokkaita eliniäksi valittaviksi korkeimman oikeuden jäseniksi. Näin hän tulee väistämättä jättämään pitkäaikaisen jälkensä Yhdysvaltojen hallintoon.

Monet politiikan tuntijat ovat arvioineet juuri virkanimitysten ratkaisevan Trumpin presidenttiyden suunnan. Poliittisesti kokemattomalla Trumpilla ei uskota olevan kattavaa suunnitelmaa kaudelleen, ja hänen ennustetaan jäävän nopeasti virkamiesten ja neuvonantajiensa vaikutusvallan ja osaamisen jalkoihin. Nasevilla kommenteilla ja twiiteillä voi menestyä vaalikampanjassa, mutta pelkällä populismilla ei saada aikaiseksi lainsäädäntöä tai johdeta virkamieskuntaa. Niinpä kaikki mahdolliset lobbarit pyrkivät kilpaa vaikuttamaan Trumpin tuleviin nimityksiin virkaanastujaisten alla.

Toistaiseksi nimityksiä on tehty vasta muutamia, ja avoinna olevat paikat ovat vielä spekuloinnin ja huhujen varassa. Jo nimitetyt ja mahdolliset ehdokkaat ovat kirjava joukko, jonka yhteiset nimittäjät ovat harvassa. Mukana on pitkän linjan republikaanipuolueen sisäpiiriläisiä ja kokonaan politiikan ulkopuolelta tulevia, jotka ovat ansainneet Trumpin luottamuksen tukemalla hänen vaalikampanjaansa.

Nimityksillä on pyritty miellyttämään paitsi Trumpin eliitin vastaista äänestäjäkuntaa myös republikaanien silmäätekeviä. Valinnat heijastelevat Trumpin tarvetta herkkään tasapainotteluun viime vuosien politiikkaan kyllästyneiden äänestäjiensä ja republikaanipuolueen välillä.

Yksi Trumpin ensimmäisistä nimityksistä oli paljon huomiota herättänyt ­Stephen Bannonin valinta hallinnon päästrategiksi. ­Bannon on tullut tunnetuksi ­radikaalikonservatiivien rasistisena ja naisvihamielisenä ääni­torvena. Hänen mukaantulonsa on herättänyt vakavaa huolta siitä, että Trumpin hallinnon valtaavat rasistit.

Avoimen rasismin sijaan yhteistä useimmille Trumpin hallintoon tuleville näyttävät olevan kuitenkin ilmastonmuutoksen kieltäminen ja HLBTQ-oikeuksien vastaisuus. Nämä ovat kaksi teemaa, joista monet Trumpin äänestäjistä ja konservatiivirepublikaaneista ovat samaa mieltä.

Vaalit ratkesivat Trumpin eduksi pitkälti Rust ­Beltin – koillis-Yhdysvaltain ja Suurten järvien alueen – äänestäjien käännyttyä hänen puoleensa. Tämä monen osavaltion alueelle levittäytyvä vanha hiilikaivosseutu on perinteisesti ollut monilta osin vahvaa duunari- ja demokraattialuetta. Hiilikaivosten sulkeuduttua moni on kokenut ympäristönsuojelun ajaneen heidän ahdinkonsa edelle. Kun Clinton julisti kampanjassaan sulkevansa loputkin maan hiilikaivokset, Trump vetosi entisiin kaivostyöläisiin lupaamalla kaivosten avaavan jälleen ovensa ja hyvinvoinnin palaavan autioituneisiin kaivoskyliin.

Trumpin hallinnon kansliapäälliköksi valittu pitkän linjan republikaani ­Reince Priebus vahvistikin vast­ikään tulevan hallinnon virallisen linjan olevan ”ilmastonmuutoksen kieltäminen”. Tunnetun ilmastoskeptikon ­Myron Ebellin valinta ympäristöviraston siirtymäkauden vetäjäksi on vahvistanut epäilystä siitä, että Trump aikoo kääntää Yhdysvaltojen suunnan ympäristöpolitiikassa. Monet ovat huomauttaneet ilmastopolitiikan olevan hidas laiva käännettäväksi, mutta esimerkiksi huhut Trumpin aikeista lopettaa ympäristöviraston toiminta kokonaan ovat huolestuttavia.

Trump ei ole juurikaan esittänyt HLBTQ-oikeuksien vastaisia mielipiteitä, ja kysyttäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista hän on vältellyt kantansa paljastamista. Hän on vedonnut lain olevan jo hyväksytty ja sanonut, ettei hänen mielipiteellään ole siten merkitystä.

Vaikka suurin osa yhdysvaltalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliitto­lakia, enemmistö republikaaneista vastustaa sitä vahvasti. Trumpin nimittämät henkilöt ovatkin kaikki HLBTQ-oikeuksia vastaan, lähtien vara­presidentti Mike Pencestä, joka kannattaa muun muassa verovaroin tehtävää homosek­suaalien ”eheyttämisterapiaa”, jolla ihmisiä ”käännytetään heteroseksuaaleiksi”.

HLBTQ-oikeuksien vastaista politiikkaa ovat ajaneet myös Reince Priebus, oikeusministeriksi esitetty Jeff Sessions, YK-lähettiläs Nikki Haley, terveysministeri Tom Price, opetusministeri Betsy Davos, liikenneministeri Elaine Chao sekä kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Michael Flynn.

Vaikka Trump heittäisi kädet ilmaan ja nostaisi jalat pöydälle tammikuun jälkeen, näyttää valittujen ministereiden ja virkamiesten tausta pelottavalta enteeltä.

Mitähän se mörkö tahtoo, tinttan tanttan tallallei. Mitähän se mörkö tahtoo, mitähän se mörkö tahtoo?

Aatteen hämärään

Vietän kaksi kuukautta Kobessa. Kaupungista etelään taivas ja meri sulautuvat valkoiseksi usvaksi, joka syö horisontin kuin muodoton kuvitelma menneisyydestä, joka ryömii kohti nykyhetkeä.

Täällä historia ja päivittäiset tapahtumat näyttäytyvät tutuista kehyksistään irrotettuina. Japanin siirtyessä 1800-luvulla feodalismista moderniin keskushallintoon maan johtajat halusivat tehdä siitä suurvallan länsimaisen mallin mukaisesti. Niinpä he rakensivat nationalismia lisäämällä uskonnon kansallisen hurmoksen kohteeksi kodin ja isänmaan rinnalle. Shintolaisuuden kehittäminen valtionuskonnoksi tarkoitti luonnollisesti myös väärään uskontoon kuuluvien buddhalaisten vainoamista.

Tapahtumat eivät kulje aina samaan suuntaan, ja tiessä on monia haaroja. Japanissa, kuten Euroopassa, alkoi 1900-luvun alkupuolella toiveikas aika, joka 30-luvulla romahti fasismiin ja maailmansotaan. Sodissa kuolleista sotilaista on shintolaisessa Yasukuni-pyhäkössä tehty jumaluuksia. Yasukuni on kiistanalainen, koska palvonnan kohteiden joukossa on sotarikollisia ja pyhäkkö esittää historiasta version, jossa Japanin sodat ovat hyveellisiä eikä sotarikoksia ole.

Kuolleiden sotilaiden –”sankarivainajien”– ehdoton ylistys ei ole Suomessa kiisteltyä, se on yleisesti hyväksyttyä. Sotarikollisten pistäminen samaan pakkaan ei ole ongelma, koska Suomella ei katsota sellaisia oikeasti olevan. Edes se, että puolustusministeri Jussi Niinistö kun­nioitti SS-sotilas Lauri Törnin hautaa seppeleellä, ei herättänyt laajempia kysymyksiä sotavainajaseremonioista. Poliisipäällikkö Lasse Aapion mukaan jopa sotahaudoille suunnattu Suomen vastarintaliikkeen ja muiden fasistien 612-marssi vuonna 2015 oli ”isänmaan suuremmaksi kunniaksi”.

Suomen etnisen puhdistuksen politiikkaa miehitetyssä Itä-Karjalassa ei varsinaisesti hyväksytä, siitä ei vain ­puhuta. Moni ei edes tiedä suomalaisista keskitysleireistä, joissa tuhannet karjalaiset kuolivat osana ristiretkeä, jonka oli tarkoitus tehdä Suomesta suuri. Historian häivyttäminen aatteen hämärään mahdollistaa vainajien värväämisen uusiin sankaritöihin sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan, eikä vain Suomessa.

Kobesta pohjoiseen vuorijono tuntuu merkitsevän tunnetun ja turvallisen loppua. Ei ole taivasta eikä aurinkoa, voimalinjojen teräksellä kruunatut vuorenhuiput vetävät kaiken sumuun. Mutta olemme ylittäneet vuoria aiemminkin ja nousemme näidenkin rinteet. Kun sumussa on vaikea nähdä oikeaa reittiä, etenemme vaikka haparoiden. Kun tulee pimeää ja säällisen maailman rajat katoavat, tuomme oman valon.

Vuorten tuolla puolen aukeaa toinen maailma, ja päivä koittaa vielä.

Syksy Räsänen

Lennä, hollantilainen, lennä

Kauhujen laiva on syntinen kaupunki.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Pimeyttä halkoi Thetis-laivan sumutorven valitus. Kauhistunut miehistö ja muutamat matkustajat tajusivat, miten lähellä haaksirikko oli. Laivan natisevat rakenteet olivat vain hento este helvetin tällä puolella.

Richard Wagneria pelotti. Oli vuosi 1839, ja kolmekymppinen säveltäjä oli matkalla Riiasta Lontooseen. Thetis keikkui myrskyssä Norjan eteläpuolella.

Sääolot eivät aiheuttaneet Wagnerin ainoita myrskyjä. Hänen vaimonsa, oopperalaulaja Wilhelmine ”Minna” Planer, oli hiljattain saanut keskenmenon. Pariskunnan molemmat osapuolet olivat etääntyneet toisistaan ja turvautuneet muihin suhteisiin. Wagneria uhkasivat velkojat, ja hänen oli turvauduttava epätoivoiseen keinoon elintasonsa turvaamiseksi: hän pakeni Minnan kanssa ilman papereita kotimaastaan Preussista.

Rutiköyhä säveltäjä alkoi vuotta myöhemmin Pariisissa työstää oopperaa henkensä pitimiksi. Lentävä hollantilainen perustui Heinrich Heinen kummitusrunoon, jota Wagner oli muistellut meren myllertäessä. Omatuntonsa riivama yltiöromanttinen säveltäjä oli kuvittellut Saatanan väijyvän uskottomia elostelijoita aavelaivallaan.

Koska Wagnerin teoksen taustat ovat niin konkreettisesti merihenkisiä ja libretossa puolet hahmoistakin on merimiehiä, voi vaikuttaa oudolta, ettei Kansallisoopperan lavalla ole laivaa laisinkaan. Tanskalainen oopperaohjaaja Kasper Holten on siirtänyt tapahtumat nykyaikaiseen kaupunkiin. Klassisessa tulkinnassa ja Heinen runossa pimeyden ydin on syntisen kapteenin kirottu hollantilainen alus, joka pääsee satamaan vain joka seitsemäs vuosi, mutta Kansallisoopperan laiva on pinnallinen ja myrskyisä informaatioyhteiskuntamme. Molemmissa versioissa vapautuksen piinasta antaa vain uskollisen naisen rakkaus.

Teoksen päähenkilö Hollantilainen (baritoni Johan Reuter) on taidemaalari ja naissuhteesta toiseen liitävä seikkailija, joka ei saa rauhaa missään. Taidenäyttelyn avaaminen joka seitsemäs vuosi korskein juhlamenoin on hänelle pakollinen pysähdys, hetken hengähdys irtosuhteiden keskellä.

Ensimmäisessä näytöksessä torvi huutaa viestien rakkauden nälästä ja tuomiopäivästä. Hollantilaisen näyttelyn avajaisyleisöä ei huvita keskittyä muuhun kuin ottaa kuvia nettiin skumppalasi kädessä.

Laivanvarustaja Daland (teoksen keskeinen basso Gregory Frank) ja kärsivä mutta upporikas Hollantilainen ovat elitistisiä ketkuja taidemaailman huipulla. Daland huomaa pian uhassa mahdollisuuden. Yksinäinen mies voisi ostaa hänen tyttärensä Sentan pois markkinoilta haihattelemasta.

Moderni versio tavoittaa Lentävän hollantilaisen pääasiat. Keskeisintä on pelastuksen pohdinta. Voiko uskottomuudesta parantua keskittymällä rakkauteen? Voiko pelastuksen rakentaa toisen ihmisen varaan?

Rakkausongelmat ja valtataistelut ulottuvat perheen sisälle. Onko oikein, että ahne isä myy tyttärensä?

Lentävän hollantilaisen toinen ja kolmas näytös esitetään yleensä yhteen pötköön – itse asiassa Wagner ajatteli alunperin, että koko hoidon voisi esittää ilman väliaikaa. Helsingissä väliaikoja on yksi.

Toinen näytös on naisten juhlaa. Senta-tytär on ihastunut Time-lehden kannessa poseeraavaan Hollantilaiseen. Sentan roolin laulaa Suomessa vain harvoin esiintyvä supertähtisopraano Camilla Nylynd. Kehräävä naisten kuoro on muuttunut emansipoituneiksi kuvataiteilijoiksi, ja Sentan imettäjä Mary (altto Sari Nordqvist) on kuvataiteen opettaja.

Nykysovituksessa Senta ei olekaan viaton neitsytrukka, jonka tulevaisuudella isä keinottelee. Senta on opettajaansa uhmaava, nappikuulokkeidensa kautta nettiin pakeneva taiteilija, joka ymmärtää oman hintansa – eikä se ole halpa.

Hollantilaisen ja Sentan rakkaustarina etenee kohti vääjäämätöntä finaaliaan. Ei pidä paljastaa miten Kansallisoopperassa loppu on ratkaistu. Mainittakoon vain, että yllättävän kompaktiin kolmetuntiseen mahtuu yllätyskin, vaikka se onkin maratonoopperoistaan tunnettua Wagneria.

John Fioren johtaman Kansallisoopperan orkesterin kuunteleminen on silkkaa nautintoa. Erityiskiitosta täytyy antaa huikeista joukkokohtauksista, etenkin zombiarmeijasta, ja oivaltavista sivurooleista: Sentan rakastettu Erik, joka on muuttunut norjalaisesta maalaispojasta sliipatuksi investointipankkiiriksi, on tyylikäs tenori ­Christian Juslin. Perämies, tenori Tuomas Katajala, on teoksen hauskin showmies.

Alun tanssikohtaus kertoo ilmeikkäästi Hollantilaisen rappiosta. Alkusoitto vangitsee katsojan teemoillaan ja antaa paljon lupauksia. Lopussa koittavat lunastukset. Voittajia ovat Saatana ja yleisö.

Iida Simes

Lentävä hollantilainen Suomen kansallisoopperassa 30.12. asti. *****

Nälkä ja vilu tekevät taiteilijoista menestyjiä

Sytytin tulen mökin takkaan. Sytykekopasta löytyi heinäkuun Hesari. Kulttuurisivut kertoivat Kustavin Volter Kilpi -viikosta, johon perussuomalaisten kansanedustaja Ritva ”Kike” Elomaa osallistui.

Elomaa yllätti yleisön kertomalla lukeneensa Alastalon salissa. Kirja oli kuulemma mielenkiintoinen, vaikka välillä pitikin harppoa. Sen lisäksi, että Elomaa paljasti olevansa kulttuurin ystävä, hän kertoi mielipiteensä taiteen rahoituksesta.

Elomaan mukaan taiteilijoita ei kannata paapoa liioilla apurahoilla, koska ”sekä urheilussa että kulttuurissa päästään parempiin tuloksiin, jos olot ovat hieman karummat”. Taiteilijoiden pitäisi ajatella myös teostensa kaupallisuutta, koska ”jos on saanut julkista tukea, niin ei voi vain tehdä sitä, mitä itse haluaa”.

Kohentaessani hiillosta totesin, että onneksi meillä on vallan kahvassa viisaita ihmisiä. Kuten me kaikki tiedämme, vilu ja puute kannustavat suomalaisia taiteilijoita ja urheilijoita uskomattomiin suorituksiin.

Mietitään vaikka Suomen upeaa menestystä Rion olympialaisissa. Mietitään kaikkia kansainvälisesti tunnettuja hittikirjailijoitamme ja -säveltäjiämme. Yksikin junan ravintolavaunussa tapaamani saksalainen oli lukenut 90-luvulla Arto Paasilinnan kirjan, jonka edellinen yöpyjä oli jättänyt hotellihuoneeseen. Kioski oli kiinni, eikä saksalainen päässyt ostamaan Der Spiegeliä.

Miljoonia myyvien menestyskirjailijoidensa lisäksi Suomi on tunnettu stadionit täyttävistä pop-tähdistään. Koko Eurooppa tuntee Daruden kappaleen Sandström, ei kun siis Ekström. Se on se ti-di-di-di-dii tidi-didi-didi-dii, tiedät kyllä. Kun reilasin millenniumin aikoihin Euroopassa, sitä hyräiltiin jopa tšekkiläisillä metroasemilla.

Daruden kuuleminen Náměstí Mírun asemalaiturilla nosti kyyneleet silmiini. Näin mielessäni laonneen pellon, jonka keskellä noen tuhrima Aleksis Kivi huutaa posket lommoilla: ”Minä elän!” Puutehan motivoi Kiveä kirjoittamaan myyntimenestyksiä, joista on sittemmin tehty Oscar-palkittuja elokuvia, esimerkiksi Chuck Norrisin tähdittämä Hard as a Stone. Kiven kerrotaan myös inspiroineen Bee Geesin ikonista Stayin’ Alive -disco­biisiä.

On se nääs niin, että veteen keitetty kaurapuuro on paras aamupala niin apurahoja kerjäävälle aitajuoksijalle kuin kirjailijallekin. Lisukkeeksi hyppynen epätoivoa ja petusta leivottuja pettymyksiä. Sellainen keitos ajaa ihmisen ylittämään itsensä. Se motivoi takomaan rahaa tekotaiteellisten mörköoopperoiden sijaan.

Liekit tarttuivat ahnaasti paperiin, sinne katosi Volter Kilpi. Sinne katosi Kike Elomaa, joka muisteli lehdessä keinosiementäjää, joka lausui runoja siementämilleen lehmille. Mielessäni käväisi, että Volter Kilven myyntiluvut olivat aikoinaan surkeat. Kilpi oli kansalle liian vaikea kirjailija, ja hän joutui hankkimaan elantonsa kirjastonhoitajana.

Mutta ei ajatella sitä. Millennium ja Ekström 4evah!

Janica Brander

Maailman vapaimman sanan puolustaja

Elina Grundström tietää vuoden suurimman uutisen.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

Arvovaltainen kivitalo osoitteessa Eteläranta 10 tunnetaan elinkeinoelämän johtajien sanelupolitiikan päämajana.

Siellä pitää vielä jonkin aikaa toimistoaan vahti­koirien vahtikoira, Julkisen sanan neuvosto (JSN). Määritelmänsä mukaan se on ”tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama elin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta. Se ei ole tuomioistuin eikä se käytä julkista valtaa.”

Elina Grundström on JSN:n 14. puheenjohtaja ja sen ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja. Lasikattojen maassa se on merkittävä saavutus.

Kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön erittäin luotettavina pidetyissä sananvapauslistauksissa Suomi on ollut ykkösenä seitsemän peräkkäisen vuoden ajan. Grundström tietää syitä tähän.

”Meillä on loistava tilanne, kun median itsesäätely toimii niin hyvin ja on niin kattava. Lähes kaikki tiedotusvälineet, jopa mielipide- ja yhdistyslehdet, ovat sitoutuneita Journalistin ohjeisiin.”

Julkisen sanan neuvosto laati Journalistin ohjeet mediajärjestöjen kanssa perustamisvuonnaan 1968. Ne olivat alun perin nimeltään Lehtimiehen ohjeet.

Painovapauslaki täytti juuri 250 vuotta. Se laadittiin Ruotsin valtiopäivillä – maamme oli osa kolmen kruunun valtakuntaa – mutta sen laati nuori pohjalainen kappalainen Anders Chydenius. Laki poisti ennakkosensuurin, teki yhteiskunnallisesta keskustelusta ja valtaapitävien arvostelusta sallittua. Maailman edistyksellisin julkisuuslaki teki oikeuslaitosten asiakirjoista julkisia.

Vuoden 2016 lopussa ”sananvapaus” nousi otsikoihin, eikä vain valemediassa herkästi leimahtelevien rasistien toimesta. Sanaa käyttivät arvostetut journalistit. He eivät puhuneet sananvapauden juhlavuodesta vaan päätoimittajan asemasta ja pääministerin mahdollisesta ylireagoinnista.

Pääministeri Juha Sipilä vieraili marraskuussa Talvivaaran kaivoksessa, jota pyörittävä yhtiö oli uudestisyntynyt nimellä Terrafame Group. Sipilä kertoi hallituksen talous­poliittisen ministerivaliokunnan puoltaneen esitystä, jonka mukaan Terrafame saisi 100 miljoonan euron lisäpääomituksen.

Pääministeri poseerasi tiedotusvälineissä Terrafame-pipo päässä ja nimitti sangen maallista rahoituspäätöstä ”ihmeeksi”. Pian selvisi, että Sipilän sukulaiset omistavat Terrafamelle keikkaa tekevästä konepajayhtiöstä viisi prosenttia. Alkoi pohdinta siitä, olisiko Sipilän pitänyt ymmärtää esteellisyytensä Terrafamen lisärahoituskysymyksessä. Tiedotusvälineiden puidessa tätä, Sipilä ehti uhriutua Talvivaaran entisen toimitusjohtajan Pekka Perän tyyliin ja nostaa perheensä kärsimykset mediakeskusteluun.

Marraskuun lopussa Suomen Kuvalehti kertoi Yleisradion päätoimittajan Atte Jääskeläisen rajoittaneen asian uutisointia sen jälkeen, kun Sipilä oli reagoinut Yleisradion juttuun.

Soppa alkoi kiehua yli. Toimittajienkin piireissä vaadittiin Sipilän eroa, Jääskeläisen eroa, molempien eroa, toimittajille työrauhaa, tai maltillisemmin asian selvittämistä median uskottavuuden ja sananvapauden varjelemisen takia.

Pitäisikö Jääskeläisen erota?

”Julkisen sanan neuvosto ei ota kantaa tällaisiin asioihin. Neuvosto tulkitsee yleensä ainoastaan sitä, onko yksittäisissä julkaistuissa jutuissa rikottu Journalistin ohjeita. Lisäksi meille voi kannella sananvapauden rajoittamisesta, ja silloin kyse voi olla hyvin monenlaisista asioista”, kertoo Grundström.

”On hyvä muistaa, että Suomessa päätoimittajalla on vahva asema, ja tämä on myös yksi hyvän lehdistönvapaustilanteemme syy. Päätoimittaja tekee julkaisupäätökset, ja hän myös vastaa niistä esimerkiksi Julkisen sanan neuvostolle. Keskustelu menee harhateille, jos luullaan että yksittäiset toimittajat saavat päättää linjauksista.”

Grundström suosittelee lukemaan Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikön professorin Janne Seppäsen blogikirjoituksen.

Otsikon ”Päätoimittaja päättää” alla Seppänen aloittaa hauskasti: ”Käyttääkseni paperisen Uuden Suomen päätoimittajan Jyrki ’Jökö’ Vesikansan (kai) huumoriksi tarkoitettua heittoa: ’Toimittajat ovat Suomen ainoita ihmisiä, joilla ei ole sananvapautta, koska he ovat päätoimittajansa alaisia.’ Hyvä päätoimittaja kykenee tekemään myös sellaisia julkaisupäätöksiä, jotka eivät toimittajaa miellytä.”

Seppänen kirjoittaa myöhemmin: ”Poliitikot suhtautuvat usein eri tavoin julkisen palvelun ja kaupallisen median toimintaan. Mediatajultaan harhaisimmat ministerit saattavat kuvitella, että julkisen palvelun media on jotenkin heidän omistuksessaan ja käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä asettaa päätoimittajalle erityisen kovia vaatimuksia.”

”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”
”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”

Onko niin kutsuttu valemedia, sen epäluotettavaa tai jopa valheellista informaatiota suoltavat alustat, uhka perinteiselle journalismille?

”Valemediasta on tullut brändejä, joihin moni osaa viitata”, vastaa Grundström.

”Mutta ne eivät ole niin merkittäviä kuin kuvitellaan. Näitä sivustoja menee ja tulee. Esimerkiksi Hommaforumista puhuttiin ennen paljon, mutta enää se ei kiinnosta ketään.”

”Valemedian sijaan pitäisi puhua siitä, millä todella on merkitystä”, Grundström kiihtyy. ”Eli miten tukea faktapohjaista tiedonvälitystä.”

Niin, miten?

”Pitäisi huolehtia oikean journalismin toimintaedellytyksistä.”

Grundström luettelee sujuvasti ongelmia.

”Postia ei enää tueta. Parlamentaarinen lehdistötuki lakkautettiin tai oikeastaan yhdistettiin puoluetukeen. Lehtien arvonlisäveroa nostettiin. Suomi on pieni kielialue, jonka elinkeinoelämän menestys perustuu faktapohjaiseen tarkistettuun tietoon”, sanoo Grundström painokkaasti.

”Poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että nämä ovat herkkiä aikoja. Digilehdet eivät ole vielä lyöneet läpi niin, että ne olisivat kannattavia ilman paperilehtien tilausmaksuja. Jos posti ei kulje kunnolla, tilauksia perutaan.”

”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”

Grundström ei halua ottaa kantaa kysymykseen, ketkä poliitikot, mutta hän tarjoaa kaikille sorsituille tien vapautukseen.

”Poliitikotkin voisivat mieluummin kannella Julkisen sanan neuvostoon kuin valittaa kirjoituksissaan luottamuksen puutetta tiedotusvälineisiin.”

Vaikka Grundström väittää, ettei osaa Journalistin ohjeita ulkoa, hän viittaa keskustelussa sujuvasti niihin pelkällä numerolla, kuten ”JO 26:een”, joka kuuluu näin:

”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.”

Ohje 26 on ollut keskeinen, kun on esimerkiksi arvioitu, ovatko pilapiirrokset loukkaavia ja saako niitä sensuroida. Traagisin aihetta sivunnut tapaus oli Charlie Hebdo -lehden toimittajien joukkomurha Ranskassa pari vuotta sitten. Ja jo Hesarin piirtäjälegenda Kari suututti monia Kekkosen aikaan.

”Tiedotusvälineellä on oikeus valita näkökulmansa. Pilapiirrosten ja kolumnien tapauksessa kaikenlainen kärjistäminen ja huonon maun puolelle meneminen on sananvapauden nimissä hyvin pitkälle sallittua. Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on puolustaa sananvapautta, ja tällaisissa katto on kyllä aika korkealla. Tiedotusvälineellä on oikeus valita käyttämänsä ilmaisut silloinkin, kun ne ovat kiistanalaiset. Ja jos kyseessä on mielipideteksti tai piirros, katto on vielä korkeammalla.”

Suurta lehdistötukea saava perussuomalaisen puolueen lehti Suomen uutiset ei ole sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Lehti on perustellut tätä monimutkaisin sanankääntein väittäen, ettei se edes ole lähtökohtaisesti riippumaton, koska se on puolueen äänenkannattaja. Se myös pitää ohjeita sananvapautta rajoittavina.

Journalistin ohjeista tärkein, pyrkimys totuuteen, ei ehkä olekaan ensisijainen arvo tiedotusvälineelle, jonka edustaman puolueen nokkamiehet julkistavat tiedotteita tuulivoimaloiden liepeillä räjähtelevistä eläinkunnan edustajista.

Yhdysvalloissa presidenttiehdokas ­Donald Trumpin ­televisioesiintymisten aikaan jotkut tv-kanavat alkoivat tarkistaa faktoja suorassa lähetyksessä tekstittäen ruudun alalaitaan korjattuja tietoja, kun ehdokas jatkuvasti esitti valheellisia väitteitä. Pitäisikö Suomessakin korjata poliitikkojen sanomisia suorana?

”Ainakin pitäisi olla harkintaa siinä, miten paljon näitä lepakkojuttuja jauhetaan. Valheellisilla väitteillä ei pitäisi saada mediatilaa haltuunsa.”

Grundström lukee paljon muutakin kuin kanteluita ja kokouspapereita.

”Suosikkejani ovat narratiiviset tietokirjat. Tänä vuonna olen pitänyt erityisesti Mari Mannisen Yhden lapsen kansasta, joka voitti Finlandia-palkinnonkin, ja Katariina Baerin He olivat natseja -kirjasta.”

Narratiivista tietokirjallisuutta hän kirjoittaa itsekin. Termillä tarkoitetaan kertomuksiin perustuvaa, tarinoivaa ja usein viihdyttävääkin tyyliä, jossa filosofisesti ilmaisten edetään ”yksityisestä yleiseen”, eli yksittäisten tapausten kautta saatetaan tehdä suuria johtopäätöksiä. Mielikuvituksellista tekstiä se ei silti ole.

”Joka faktan pitää olla totta”, toteaa Grundström. ”Sellaista kirjoittaessa pitää myös hyväksyä, ettei ehjää tarinaa ehkä saa aikaiseksi. Siitä huolimatta tärkeintä on pysyä totuudessa.”

Kirjoittajana häntä kiinnostavat suuret globaalit rahavirrat ja ympäristöongelmat. Musta orkidea -teoksessa hän kirjoitti Indonesian ympäristötuhoista. Loppusanoissaan hän ruoti myös kotimaista näkökulmaa:

”Työskentelin [Vihreä Lanka -]lehdessä vuoteen 2010 saakka ja näin aitiopaikalta ilmastoherätyksen nousun ja tuhon Suomessa. Ilmastonmuutos – tai kuten siihen aikaan sanottiin, kasvihuoneilmiö – tuli suomalaisten tietoisuuteen jo 1980-luvulla. […] Mutta sitten tuli tuhlattu vuosikymmen. Ympäristöongelmien sijaan maailma keskittyi kaupan vapauttamiseen. Ilmastonmuutos painui julkisuudessa niin taka-alalle, että kun [Al Goren] Epämiellyttävä totuus tuli elokuvateattereihin vuonna 2006, se tuntui aivan uudelta puheenaiheelta.”

Toimittajana ja kirjailijana Grundström puhuu hyvän journalismin puolesta, ja hyvän journalistin pitää myös tunnistaa tärkeät aiheet.

”Aikajänne on nykyään ihan käsittämättömän lyhyt”, toteaa Grundström viitaten varsinkin sosiaalisessa mediassa ahkerasti kommentoitaviin keskusteluihin. ”Ja liian usein kirjoitetaan tarpeettomista pikkuasioista, vaikka pitäisi puhua paljon suuremmista ongelmista.”

Grundström asettaa asioita mittoihinsa.

”Minusta pitäisi ymmärtää, ettei tämän vuoden suurin uutinen ole ollut Trump eikä mikään, mitä Sipilä on tehnyt, vaan se, että Pohjoisnapa oli ennätyslämmin marras­kuussa.”

Elina Grundström

s. 1963 Tampereella.

Valtiotieteen maisteri. Tietokirjailija, journalisti ja kolumnisti.

Työskenteli Tampereen yliopistolla journalistiikan vierailijaprofessorina 2013–2014.

Toimi Vihreän Langan päätoimittajana 2006–2010 ja Ylioppilaslehden päätoimittajana 1990–1992.

Grundströmin teoksia ovat:

• Malminetsijät. Kertomus kahdesta työttömästä geologista, jotka iskivät kultasuoneen. 2016, S&S

• Musta orkidea. Tositarina kukkasista jotka menettivät tuoksunsa. Nemo, 2013

• Globalisaation portinvartijat. Valokuvat Yrjö Tuunanen. Edita, 2004

• Alkuperämaa tuntematon. Kertomus Kiinan keisarista ja kenkätehtaan tytöistä. Valokuvat Yrjö Tuunanen. Tammi, 2002

Naiset, leikkauspolitiikan maksajat

Feministinen taloustiede pohtii, miten sukupuoleen liittyvät kysymykset saadaan näkymään valtavirran talousajattelussa.

Teksti Jaana Kivi Kuva Annika Pitkänen

Feministisessä taloustieteessä ei tuijoteta vain talouskasvua vaan keskitytään hyvinvointiin. Kansainvälisesti tunnetun feministisen taloustieteen professorin Diane Elsonin mukaan talouskasvua on vaikea nähdä objektiivisena, vaikka valtavirran taloustiede niin väittääkin. Talouskasvu on ennemmin poliittinen instrumentti, jonka varjolla rakennetaan sellaista hyvinvointia, jota vallitsevassa politiikassa halutaan.

Elson näkee nykyisen talousjärjestelmän olevan hyvin patriarkaalinen monessakin mielessä, mutta tasa-arvon näkökulmasta etenkin siksi, koska ta­lou­des­ta puhuu yleensä mies miehille.

”Patriarkaatti näkyy siinä, kuka tekee päätökset taloudessa, ja tällä hetkellä pääpiirteittäin taloutta koskevat päätökset ovat miesten käsissä. Tämä näkyy yksityisellä sektorilla, pankkimaailman johdossa ja valtiovarainministeriöissä”, kertoo Elson.

Talouskriisit ovat johtuneet finanssialan sääntelyn purkamisesta, joka on ollut miesten tekemä päätös. Kriisien seurauksia on yritetty tasata leikkauspolitiikalla, jonka maksajia ovat suurimmaksi osaksi naiset.

Elson kritisoi leikkauspolitiikkaa ja toteaa, ettei sitä koskaan ollut pakko valita kriisien hoitokeinoksi mutta että tämänkin valinnan tekivät vallassa olevat miehet. Siksi feministisessä talous­tieteessä puhutaankin talouden läpileikkaavasta tasa-arvovajeesta.

Näkymätöntä kotityötä tai muuta hoivatyötä ei oteta huomioon taloutta mittaavissa laskelmissa, kuten bruttokansantuotteessa. Sukupuolinäkökulmasta taloustiedettä tutkiva, vanhempi yliopistonlehtori Jerome De Henau kertoo, että hoivaa ei nähdä tehokkaana ja taloutta kasvattavana vaan kulueränä, vaikka kyse olisi pidemmän tähtäimen hyödystä.

”Vanhustyössä kyse on arvokkuudesta ja luottamuksesta siihen, että tulevaisuudessa oma työnteko yhteiskunnassa palkitaan sillä, että vanhenevasta ihmisestä huolehditaan. Lapsityössä taas tähdätään suoraan tulevaisuuteen ja terveyspalveluissa siihen, että terveyteensä luottavaisempana ihminen on kykeneväisempi osallistumaan yhteiskuntaan”, luettelee De Henau.

Elson lisää, että taloustieteessä tulisi tunnistaa palkattomat työntekijät siinä missä ne, joille maksetaan palkkaa tehdystä työstä. Palkaton työ, kuten kotityö ja yhteisötyö, on useimmiten yhä naisten tekemää ja erittäin tärkeätä yhteiskunnallisen kestävyyden kannalta.

Feministinen talous­tiede tutkii taloutta näkökulmasta, joka pyrkii murtamaan pinttyneitä käsityksiä ja muuttamaan harhoja talouden ja sosiaalisten rakenteiden vuorovaikutuksesta. Leikkauspolitiikka lisää naisten taakkaa etenkin palkattoman hoivatyön osalta, ja palveluihin kohdistuvat leikkaukset vaikuttavat automaattisesti tasa-arvoon.

”Tämänhetkinen Euroopassa tehtävä leikkauspolitiikka nostaa selkeästi esiin tarpeen ajatella taloutta tasa-arvoisemmin. Julkisen talouden leik­kauk­set koskettavat aina pahemmin naisia kuin miehiä”, kertoo De Henau.

Tutkijat eivät näe asian kannalta mitään vaikutusta sillä, että talou­dessa tehdään toimenpiteitä, joiden sanotaan lisäävän tehokkuutta. Toimenpiteet eivät välttämättä lisää tehokkuutta vaan ainoastaan kerryttävät kuluja palkallisen talouden puolelta palkattomalle. Vaikka palkaton työ ei näy kansantalouden luvuissa, se lisää hyvinvointia.

Koska Suomessa ja muualla Euroopassa julkisen sektorin hoivapalvelut nähdään usein kustannuseränä, nykyinen politiikka pyrkii jatkuvasti leikkaamaan ja tehostamaan näitä palveluja.

Talouskriisien aikaan investointeja taas usein keskitetään miesvaltaisille aloille, kuten rakennuksiin, teihin ja muuhun infrastruktuuriin.

”Kestävyyden kannalta tärkeämpää olisi investoida laadukkaisiin sosiaalisiin rakenteisiin. Tästä ei tällä hetkellä keskustella kunnolla, koska investointeja ei nähdä markkinoilla tehokkaina ja kilpailukykyisinä. Kilpailukyvyn lisääminen näillä osa-alueilla taas vähentää usein palveluiden laatua”, avaa De Henau.

Feministinen taloustiede painottaa, että tietty määrä valtiollista pääomaa tulisi aina sijoittaa ihmisyyden pääomaan ja ihmisten toimintakyvyn kapasiteettiin. Tämä lisäisi valtiontalouden kestävyyttä pitkällä aikavälillä; jos näitä palveluja ei vaalita, leikkauspolitiikka tulee tulevaisuudessa entistä kalliimmaksi.

Fossiilikapitalismin synty

saamme Päivittäin uutta tietoa ilmastonmuutoksen seurauksista. Samalla tiedämme vähän siitä, kuinka ajauduimme ilmaston lämpenemisen kaltaiseen sekasotkuun.

Historioitsija Andreas Malm tarjoaa kirjassaan ­Fossil Capital kiinnostavan näkökulman ilmastonmuutoksen syntysijoille. Ne löytyvät 1800-luvun alun englantilaisesta puuvillateollisuudesta, jossa kivihiiltä hyödyntävä höyry­voima valjastettiin teolliseen käyttöön.

Taloushistoria korostaa höyryvoiman ylivoimaisuutta verrattuna varhaisteollisuuden vesivoimaan. ”Kun ­James Watt höyrykoneen keksi, ei maailma ollut entisensä.” Vesi­voima oli kuitenkin hyvin kilpailukykyistä. Se oli vuosikymmeniä höyryvoimaa edullisempaa, tehokkaampaa ja kestävämpää. Lisäksi käyttämättömiä vesivaroja oli runsaasti tarjolla. Miksi siis siirryttiin höyryvoimaan?

Vesivoimateollisuus oli rakennettava sinne, missä virtasi, eli syrjäisten koskien varsille. Patruunat hallitsivat syrjäisiä tehdasyhteisöjä feodaaliherran tavoin. Yhteisöt vaativat kuitenkin tukuittain rahaa ja päänvaivaa. Investointi tehtaaseen ei riittänyt, vaan työväestölle oli rakennettava asumukset, kaupat ja kirkot. Kaiken kukkuraksi paikalle houkutellut työläiset karkailivat, lakkoilivat ja vaativat parempaa palkkaa.

Höyryvoima alkoi näyttäytyä houkuttelevalta sijoituskohteelta. Sillä oli puolellaan ratkaiseva etu. Kivihiilen avulla teollisuus pystyttiin irrottamaan vesivoiman maantieteellisistä rajoitteista. Höyrykone mahdollisti tuotannon sijoittamisen sinne, missä oli joukoittain järjestäytymätöntä ja halpaa työvoimaa – keskelle kaupunkeja. Urbaanin tehtaan valossa työväestö pysyi myös nuhteessa, kelloa katsomatta.

Fossiilienergia oli lyömätön myös toisessa suhteessa. Wattin manttelinperijöiden askarrellessa höyryvoiman parissa osa insinööreistä puuhasi vesivallankumousta. Tarkoituksena oli johtaa isoja vesimassoja kanavajärjestelmillä tehtaiden ja kaupunkien energiaksi. Hankkeet kaatuivat investointien puutteeseen.

Virtaavan veden yhteiskäyttö vaati kapitalisteilta yhteistyötä ja suunnittelua. Kapitalismin anarkia kannusti täysin päinvastaiseen toimintaan, nopeisiin voittoihin ja ankaraan kilpailuun. Pääoman omistajien huomio kohdistui veden sijaan markkinoilta hankittavaan fossiilienergiaan, jolla kukin pystyi käskemään omaa konettaan ja työvoimaansa miten lystäsi.

Fossiilienergia ei ole neutraali luonnonvoima, vaan siihen on liittynyt aina valtakamppailu. Ne, jotka ener­giaa hallitsevat, komentavat niitä, joilla on siihen rajoitettu pääsy. Fossiilienergiasta kapitalismi löysi ainutlaatuisen energialähteen, jolla käskeä ja hallita. Samalla käyntiin pyörähti jatkuvan kasvun fossiilitalous, joka tupruttaa massoittain hiilidioksidipäästöjä. Eikä maailma ole ollut sittemmin entisensä.

Tero Toivanen

Arvovalintoja pelon ja journalismin välillä

Kuva Ville Sivonen

”Tein kompromissin pelosta.”Näin sanoi Ruber Stiller saadessaan Ylen sisällä kirjallisen varoituksen ja kohdatessaan jälkeen pelkonsa työn menettämisestä. Ylen johto ilmoitti maanantaina, ettei Juha Sipilän mahdollista esteellisyyttä Terrafame-asiassa saa käsitellä Pressiklubissa lainkaan. Samaan aikaan A-Studion juontaja Susanne Päivärinta hiillosti kunnioitettavasti päätoimittaja Atte Jääskeläistä Ylen journalistisista linjauksista; saanko minäkin nyt kirjallisen varoituksen tai myöhemmin potkut?

Lisäksi Päivärinta nosti esiin, että entiselle Ylen politiikan toimituksen päällikölle, Pekka Ervastille, on maksettu siitä, että hän jopa uhkasakon uhalla vaikenee Ylen sisäisistä sensuurikäytänteistä ja juttujen hyllytyksistä. Ervasti itse kommentoi asiaa sanoin: ”Juttuja on hyllytetty ja sensuroitu ja toimittajille on annettu varoituksia erityisesti tämän hallituksen aikana.”

Pelolla on paljon valtaa; sen varjolla ne kenellä on valta hallitsevat niitä kenellä ei ole samanlaista valtaa, jos on valtaa ollenkaan. Suomalaisessa sananvapauteen nojaavassa journalismissa ei pitäisi olla työympäristöä, jossa hallitaan pelolla. Tämä on perustavanlaatuinen asia, mutta se on hautautunut jonnekin toimituksellisten arvolinjausten ryteikköön. Pelko on nähtävästi rakenteellinen osa suomalaista journalismia. Toiset kohtaavat sen, toiset eivät.

Kuten Ervastikin toteaa, poliitikot painostavat toimittajia aina, mutta eri asia on, taipuuko toimituksen johto painostukseen. Ikävin seuraus on, jos toimittajien itsensensuuri lisääntyy pelon vuoksi, kun johto antaa sanoillaan ja teoillaan ymmärtää yksittäisten toimittajien toimivan väärin.


En ole aivan
yhtä maineensa veroinen kuin Stiller, mutta olen minäkin pelännyt. Ja olen myös syyllistänyt itseäni; pelännyt ja pohtinut, mitä olen tehnyt väärin, ja todennut, ettei kumpikaan tie näistä ole oikea. Sain aikoinaan varoituksen ”poliittisesti värittyneestä kirjoittelusta” ollessani Ylen toimittaja vielä vuonna 2013. Aiemmin olen kertonut asiasta Kansan Uutisissa (2014), Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa (2016) sekä Tiellä sananvapauteen -julkaisussa (2016). Jutussani käsittelin kriittisesti vapaakauppasopimuksia ja niiden seurauksia. Jääskeläinen on kommentoinut vuosia myöhemmin, ettei jutun sävy ollut sopivaa: ”Siinä on otettu Ylen nimiin kiistanalaisessa aiheessa tulkintoja, jotka voidaan perustellusti väittää vääriksi tai värittyneiksi.”

Kun sain varoituksen, kysyin miksi? Ylessä vastattiin, ettei osata sen tarkemmin määritellä, mutta kai se liittyy kolumbialaisiin siemenviljoihin? Minun korvissani tämä varoitus oli perusteeton. Pohdin sitä, millä kyseisen aihealueen tietämyksellään Jääskeläinen voi todeta tulkinnat perustellusti vääriksi, ellei sitten ole itse luovuttanut journalistista tulkintavaltaansa päätoimittajana toimituksen ulkopuolelle? Ottaen huomioon, kuinka vaikea aiheesta oli saada tietoa, eikä siitä oltu juurikaan aiemmin kirjoitettu, varsinkaan Ylessä.

Jutun kirjoittamisen jälkeen selvisi, että artikkelissani oli epätarkkuuksia, joita oli syytä hioa ja oikoa. Kaikkia oikomisen syitä ei perusteltu minulle asianmukaisesti. Yksistään pelkkä oikaisujen tekeminen ei saisi johtaa sellaiseen kohteluun, mitä sain Ylessä osakseni. Artikkeliin liittyvät mahdolliset epäselvyydet olisi pitänyt hoitaa asiallisesti ja kunnioittavasti hyvää journalistista tapaa noudattaen, joka ei nyt talon sisällä toteutunut lainkaan.

Juttu aiheutti ulkopuolista painetta Monsantoa ja geenimanipulointia lobbaavien tahojen puolelta, ulkoministeriöstä ja Alexander Stubbin kansliasta. Kyse oli koko ajan kiistanalaisesta aiheesta, jossa yhteen ottivat tietoa keränneet lähteeni sekä poliittisia intressejä ajavat tahot. Ulkopuolisen paineen ja yksittäisen toimittajan ammattitaidon välillä Yle teki omat johtopäätöksensä ja arvovalintansa, ja minä sain varoituksen.

Varoituksen antoa edelsi keskustelu, ja myöhemmin vielä puhelinkeskustelu, joiden sisällöt jättivät minuun journalistina jäljet. Yleä kiinnosti erityisesti tietää haastattelemani Suomen Akatemian tutkijatohtori Markus Krögerin mahdollisista vasemmistolaisista taustoista sekä myös minun omat kytkökseni vasemmistoon. Krögerillä ei käsittääkseni kytköksiä ollut, ja mitä väliä, jos olisikin. Se ei vähentäisi hänen tutkimustyönsä arvoa, tai arvoa legitiiminä lähteenä. Myöskään minulla ei ole henkilökohtaisia kytköksiä yhteenkään poliittiseen puolueeseen tai edes nuorisojärjestöön. Mutta jos olisi, millaiset kytkökset vähentäisivät minun legitimiteettiäni? Tuntui eettisesti väärältä joutua todistelemaan työnantajalleen millaisen arvomaailman takana seison journalistina. Ja ennen kaikkea, miksi tätä edes kysytään ja millaisten juttujen parissa työskenteleviltä toimittajilta tätä kysytään? Entä miten tämä menee yksiin yleisesti hyväksytyn journalismin etiikan ja käytänteiden kanssa?


Toimituksellinen
esimiestyö ei ole yhtä kuin sensuuri. Harvemmin kukaan yksittäinen esimies haluaa journalisteilleen muuta kuin taata heidän työnsä turvallisuuden ja sananvapauden. Kuitenkin muutama asia kirkastui tuossa hetkessä, eikä niitä voi enää kumota. Jos ulkopuolelta tulevat tekijät johtavat sisäiseen paineeseen, jonka seurauksena joku toimituksen jossain esimiestasoa alemmalla tasolla kärsii ja saa esimerkiksi perusteettoman varoituksen, tai juttuja hyllytetään tai muokataan ilman kunnollisia perusteluja, se on toimitustyön sensurointia painostuksen avulla. Se on painostusta, jolla vaikutetaan journalistin työhön toimituksen sisällä. Se on jotain, missä journalistista koskemattomuutta ja legitimiteettiä painetaan painostuksella alas. Mikään ei pyyhi pois tällaista kokemusta, eikä mikään sitä enää muuta toiseksi.

Jääskeläinen on vakuuttunut, että kohu vahvistaa uskoa siihen, että Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa johdetaan vastuullisesti, johdonmukaisesti ja pyrkien kohti totuutta.

Tällä hetkellä asia ei näyttäydy ainakaan minulle aivan tässä valossa. Päätoimittajatasoiset journalistiset arvolinjaukset ovat tällä hetkellä yhtä absoluuttisen kyseenalaistamattomia kuin Mooseksen kivilaatat; ja niitä perustellaan journalistin ohjeilla, joiden noudattaminen vaikuttaa olevan epäselvää jopa Moosekselle itselleen. Selvää on, että aina eri intressitahot pyrkivät vaikuttamaan siihen miten heistä puhutaan tai mitä paljastetaan. Jos näille päätetään kumartaa tavalla tai toisella, se on aina pois jostain arvoista kuten sananvapaudesta, riippumattomuudesta, tasa-arvosta tai kriittisestä journalismista. On yksinkertaisesti väärin ja epäoikeudenmukaista, että yksittäiset toimittajat laitetaan kärsimään johdon tekemistä arvovalinnoista.

Jaana Kivi

Juttua korjattu 3.12.2016 kello 12.15 ja tarkennettu Kiven kirjoittaman jutun sisältäneen epätarkkuuksia, vaikkakaan ei asiavirheitä.

BDSM-aakkoset tunteella ja lämmöllä

Tiia ja Jouni Forsström tekivät matalan kynnyksen kinky-kirjan.

Teksti Milla Pystynen

BDSM on kirjainyhdistelmänä yhä useammalle tuttu. Kuitenkin Liken lokakuussa 2016 julkaisema BDSM-­aapi­nen on ensimmäisen suomalainen yleisopas BDSM-kulttuuriin. Teos toimii kirjailijoiden Tiia ja Jouni Forsströmin mukaan katalyyttina keskusteluille, mutta mistä siinä oikeastaan on kyse?

Forsströmit ovat puhuneet BDSM-aapisen kaltaisen kirjan tekemisestä jo 90-luvulta lähtien. Idea nousi pariskunnan omasta arjesta, ja suomenkieliselle perusteokselle oli selkeä tilaus. Kustantaja tarttui ideaan, ja puolen vuoden sisällä teos Tiian sanoin ”rykäistiin ulos”.

Tavoitteena oli matalan kynnyksen kirja, joka sopii luettavaksi yhdessä tai yksin, mutta toimii myös perus­teoksena ammattilaisille. Tiian ja Jounin mukaan kirja on selkeä For Dummies -opas, jota jokainen voi ymmärtää, ja jonka jokainen uskaltaa avata, jota uskaltaa lukea vanhemman, puolison tai terveydenhoitajan kanssa.

Kirjailijat tuntuvat onnistuneensa tavoitteessaan. Sanat lämpö ja sallivuus ovat toistuneet tähänastisissa asiakaspalautteissa.

BDSM on yleiskäsite seksuaalisuudelle, joka sisältää muun muassa hallittua alistamista, alistumista, sitomista ja rankaisua.

Forsströmit toivovat, että BDSM-aapinen toimii ikäpolvien välisenä kirjana, joka antaa luvan keskustella aiheesta turvallisemmin kuin internetistä löytyvät satunnaiset artikkelit.

”Nuori, kasvava sukupolvi on jo tietoinen näistä asioissa. Ehkä jopa enemmän kuin vanhempansa, joten on aika teokselle, josta molemmat sukupolvet voivat keskustella”, Jouni pohtii. Seksi ja seksuaalisuus ovat Tiian mukaan myös kouluissa tärkeä puheenaiheita.

”Seksivalistus ei sisällä seksuaalisuuden nautintoa tai elämänvoimaa tuovaa iloa, vaan ainoastaan riskien minimointia ja raskauden ehkäisyä.”

Populaarikulttuurin BDSM-representaatioista kirjailijoilla on selkeä mielipide: mitä enemmän, sitä parempi. Oleellista on asioiden tuominen keskusteltavaksi.

Vielä viisi vuotta sitten Forsströ­mien mukaan yleinen hyväksyntä oli aivan eri tasoa. Puheen luonne ja julkisuus ovat muuttuneet merkittävästi, mutta he koettelevat yhteisöä olemalla avoimesti ammattilaisia ja ulkona kaapista. ”Semikaappiaikoina”, kuten pariskunta kuvaa, osa ystävistä oli vaisuja aihepiiristä. Nyt ihmiset ottavat yhä enemmän kontaktia, ja ovat myös alkaneet puhua keskenään.

Forsströmien tavoitteena ei toki ole täysin arkistaa BDSM-maailmaa eikä normalisoida kinkyä, vaan osoittaa, miten paljon asioita normin lisäksi todellisuuteen mahtuu.

”Jos et halua olla tekemisissä tunteidesi kanssa, unohda BDSM”, linjaa aapinen kohdassa T niin kuin tunteet. Kirjaimen R kohdalta löytyy rakkaus, ja huumori, terveys ja turvallisuus esitellään omina kohtinaan.

Kun Forsströmit päättivät tehdä haku­sanamuotoisen kirjan, sanojen valtaisan määrän rajaus muodostui suurimmaksi haasteeksi koko prosessissa. Esimerkiksi monet fetissit niputettiin yhteen F-kirjaimen alle. Tiia ja Jouni kokevat onnistuneensa rajauksessa: mitään olennaista ei puutu, kaikelle ei ole tilaa, mutta rajaus itsessään on salliva.

Myös F-kirjaimen feminismi-kohdassa feminismin ja BDSM:n suhdetta pohjustetaan usein kuullulla kysymyksellä: ”– – ei kai feministisesti ajatteleva ihminen voi nauttia vapaudesta luopumisesta tai sen riistämisestä, alisteisesta seksistä, väkivaltaiseen heterokulttuurihistoriaan viittaavista tavoista ja rituaaleista tai toisen ihmisen esineellistämisestä?”

Tiia olisi voinut kirjoittaa aiheesta kymmenen sivua, mutta mukaan rajattiin pääkohtia: halujen, rajojen ja toimijuuden tutkiminen seksissä sekä vapaus käsitellä feminismiin liittyviä teemoja tai olla käsittelemättä niitä. Lähtökohtaisesti monissa kinkykäytännöissä sukupuolen merkitys murenee. Tiian mielestä BDSM leikkii myös queerin kanssa hyvin yhteen.

BDSM:stä kiinnostuneita Forsströmit kannustavat BDSM-baari-foorumille, jota he luonnehtivat rohkaisevaksi ja monipuoliseksi yhteisöksi. Järjestöt ympäri Suomen järjestävät bileitä ja tapaamisia, mutta foorumi tarjoaa niiden lisäksi matalan kynnyksen turvallista keskustelutilaa muun muassa eri suuntauksille ja ikäluokille.

”Haluaisin rohkaista ihmisiä avaamaan suunsa jonkun luottoystävän kanssa. Jos heillä on asioita, jotka ovat itselle suuren intohimon aiheita, olisi sääli, jos niitä ei voi kenenkään kanssa jakaa”, Tiia toteaa.

”Tuntuu vaan niin jumalattoman hyvältä, kun sen saa tehtyä. Tämä kirja sohvapöydällä tai kirjahyllyssä voi saada aikaan ainakin pientä vinkkiä, että mä uskallan avata suuni.”

”Aika alkaa olla niin kypsä, että omat pelot ovat suurin este”, Jouni lisää.

Tiia ja Jouni Forsström: BDSM-aapinen, Like 2016, 160 s.

Bengt H. ja Maynard K.

Bengt Holmström palkittiin lokakuussa taloustieteen Nobelilla. Menestyksekäs tieteellinen ura sai näin sille kuuluvan tunnustuksen. Paljon onnea!

Valinta nosti Holmström ehdottomasti merkittävimmäksi suomalaiseksi taloustieteilijäksi kautta aikojen. Eri listauksissa kaikkien aikojen tai ainakin 1900-luvun merkittävämmäksi taloustieteilijäksi maailmassa on nostettu John Maynard Keynes. Vertailen seuraavassa Holmströmin ja Keynesin talousajattelua.

Sekä Holmström että Keynes ovat edistäneet omalla työllään merkittävästi taloustieteen kehitystä. Kun Holmström on meritoitunut sopimusteorian kehittäjänä, Keynesiä pidetään modernin makrotaloustieteen isänä.

Holmströmin tutkimus on keskittynyt taloudellisten toimijoiden päätöksenteon analysointiin, minkä pohjalta voidaan selittää myös laajempia makrotaloudellisia tapahtumia. Myös Keynesin lähtökohtana oli ymmärtää taloudellisten toimijoiden päätöksenteon kautta, miten rahatalousjärjestelmämme toimii: mikä selittää pysyvän työttömyyden, mikä suhdannevaihtelut ja mikä syvät taloudelliset kriisit.

Holmströmin talousajattelun lähtökohtana on tasapainohakuinen talousjärjestelmä, jossa kuitenkin esiintyy erilaisia jäykkyyksiä ja kitkaa. Markkinat eivät ole täydelliset, vaan esimerkiksi taloudellisten toimijoiden käytössä oleva informaatio voi olla puutteellista. Siksi hinnat eivät reagoi välittömästi talouden kohtaamiin shokkeihin ja tasa­painottuminen häiriintyy.

Keynes hylkäsi tämänkaltaisen tasapainoajattelun ja esitti omassa teoriassaan talouden jatkuvasti muutoksessa olevana järjestelmänä, jota kuitenkin erilaiset institutionaaliset rakenteet vakauttavat. Taloudelliset toimijat tekevät tärkeitä päätöksiä, kuten investointipäätöksiä, epävarmuudessa, jolloin fiilikset ja helposti muuttuva ”optimismin tila” määrittävät lopputuloksia.

Esimerkiksi finanssikriisi on Holmströmin mukaan seurausta siitä, että arvopapereita koskeva informaatio on epätäydellistä. Kun sijoittajilla ei ole täydellistä tietoa arvopapereiden tuotoista, he voivat sijoittaa roskapapereihin. Kun selviää, että arvopaperit todella ovat roskaa, seuraa paniikki, kun kaikki pyrkivät niistä yhtä aikaa eroon.

Keynesin mukaan finanssikriisi on seurausta tulevaisuuden odotusten muutoksesta. Kun optimismi vallitsee ja velanotto kirittää rahoitusmarkkinoita, sijoittajat ovat valmiita ottamaan jatkuvasti suurempia riskejä. Kun odotukset muuttuvat, velanotto pysähtyy, tuotot romahtavat ja sijoittajat pyrkivät muuttamaan epälikvidit sijoituksensa rahaksi.

Kaksi merkittävää taloustieteilijää, kaksi erilaista ­selitystä.

Jussi Ahokas

Valtausliikkeen perilliset

Kengät vaihtuvat villasukkiin ja kiire hitaaseen kahviin Kallion Kolossa.

Teksti & kuva Suvi Auvinen

Kivijalkatilaerottuu hyvän matkan päähän Pengerkadulla. Rakkaudella maalattu sähkökaappi, ikkunoissa kiipeilevät köynnökset ja pehmeä valo pysäyttävät ohi kiirehtivät ihmiset. Ikkunan takana Kolossa yksi ihminen lukee nojatuoliin käpertyneenä kirjaa, toinen tuijottaa intensiivisesti mäkkinsä näyttöä, kolmannessa seurueessa vauva istuu lattialla syömässä leipää.

Osuuskuntaan kuuluva ja Kolossa alusta asti mukana ollut Vesa Kuosmanen keittää kahvia aeropressillä ja ottaa oven vieressä olevasta korista villasukat, jotka vetää jalkaansa. Jokainen asiakas saa teestä ja kahvista tietoa: tämän haudutusaika on neljä minuuttia, tämä kahvi tulee Keniasta.

Oven päälle on rakennettu tyynyillä täytetty pieni parvi. Kupit ovat eriparisia, kuin taideopiskelijan ensikämpässä. Huonekalut on muutamaa tuolia lukuunottamatta pelastettu ­alueen roskalavoilta, eikä kahvilassa ole ostopakkoa.

Kolon meno on niin sympaattista, että heikompaa hirvittää.

”Monilla tuntui olevan tarve tilalle, jonne voisi tulla vaan makoilemaan, viettämään aikaa ja olemaan yhdessä ilman, että tarvitsisi välttämättä ostaa mitään”, avaa Kuosmanen syitä siihen, miksi Kolo perustettiin.

”Moni freelancer tekee nykyään töitä yksin keittiön pöydän äärellä. Se on pidemmän päälle aika raskasta. Haluttiin luoda tila, jonne voi tulla tekemään myös töitä ilman, että menee sitä kymppiä kahviin päivässä. Olisi myös tosi tärkeää, että mainosten täyttämässä kaupunkitilassa on paikkoja, joissa ihmisen arvo ei määräydy sen mukaan miten käytät rahaa.”

Kolo sai alkunsa Made in Kallion tiloissa järjestetystä Ystävien tammikahvilasta. Sama kaveriporukka on monen muunkin takana. Kuosmasen puheessa vilahtavat pop-up-kahvilat, bileet, salakino, joukkorahoitus, nintendoklubi ja Vaasankatu. Kuulostaa epäilyttävästi kaupunkikulttuurilta?

”Sanotaanko näin, että me ollaan kivuusaktiiveja”, Kuosmanen nauraa. ”Meistä on kiva tehdä asioita, jotka on kivoja. Kaupunkikulttuuriasiat ovat kyllä tosi kivoja, mutta usein ne ovat myös eksklusiivisia. Kolossa ei tarvitse olla nuori cool kaupunkilainen osallistuakseen, mikä ehkä hieman leimaa kaupunkikulttuuria terminä.”

Työtilan ja kahvilan lisäksi Kolossa järjestetään paljon erilaisia tapahtumia. Kolon ohjelmassa on nähty tai odotettavissa ainakin keikkoja, kirjanjulkkareita, päiväkirjakerho, valokuvanäyttely, vegaaninen brunssi, piirustusiltoja, leffoja, runonlausuntaa, zinetyöpaja ja filosofinen kissa­videoilta. Tavoitteena on ollut luoda tila, jossa kuka tahansa voisi järjestää tapahtumia.

Erotuksena Kallion yleiseen tarjontaan Kolo on päihteetön tila.

”Kalliossa on jo paljon mestoja, joista saa bisseä”, Kuosmanen sanoo. ”Osa ihmisistä koki, että päihteettömyys olisi viihtyvyyden kannalta hyvä suunta. Meistä oli arvokasta tarjota tila, jossa myös nämä ihmiset kokevat olonsa mukavaksi.”

Trendikkyyden kannalta optimaaliseen aikaan avattu Kolo on tarjonnaltaan vegaaninen. Kyse on Kuosmasen mukaan arvovalinnasta eikä markkinointikikasta.

”Itse ajattelen, että veganismi on tämän maailman puolesta suurin yksittäinen valinta, jonka yksilö voi tehdä. Haluamme tukea veganismia ja tehdä sen helpoksi. Kolo ei mitenkään erityisesti mainosta olevansa vegaaninen. Joku voi tulla tänne, syödä kakkua ja pitää siitä ilman, että edes tietää syöneensä vahingossa jotain vegaanista. Sitten kun sen tajuaa, niin se voi ehkä laittaa ajatusprosessin liikkeelle – ei se veganismi olekaan niin vaikeaa!”

Muitakin arvoja Kolon taustalta löytyy.

”Haluamme sanoutua irti syrjinnästä ja vihapuheesta, ja meistä on tär­keää sanoa se ääneen. Kuka tahansa on tänne terve­tullut, paitsi jos kantaa jotain uusnatsijärjestön tunnuksia. Siinä vaiheessa vedettäisiin peli poikki.”

Vegaanisuus, turvalliset tilat, epäkaupallisuus, inklusiivisuus, avoimuus. Kolo kuulostaa pitkälti siltä, mitä 2000-luvun alkupuolen autonomisten tilojen talonvaltausliike Suomessa tavoitteli. Onko Kolo astunut talonvaltausliikkeen saappaisiin?

”Kolo pantiin pystyyn aikalailla ilman mitään lupia”, Kuosmanen sanoo. ”Helsingin kaupungille kiitos siitä, että täällä pystyy niin helposti aloittamaan juttuja. Tuntuu, että täällä saa helpommin anteeksi kuin luvan, kun aloittaa jotain uutta.”

”Autonomisten tilojen liike on avannut paljon mahdollisuuksia tehdä juttuja kaupunkitilassa. Sille epäoikeudenmukaisuudelle on avattu silmät, miten hankala tiloja on ollut saada käyttöön. Siitä kiitos kuuluu aktivisteille, jotka on jaksaneet tehdä juttuja. Kymmenen vuotta sitten elettiin ihan erilaisessa kaupungissa, jossa oli paljon vaikeampi tehdä omannäköistä kaupunkia.”